Title: Kaspar Zinglerin sydän
Author: Sick, Ingeborg Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaspar Zinglerin sydän" ***


KASPAR ZINGLERIN SYDÄN

Kirj.

Ingeborg Maria Sick


Suomennos.



WSOY, Porvoo, 1915.



Tyroolin maa.


    "Tyroolin uljas kotka, miks oot niin punainen? --
                Punaisna hehkuu päivä,
                punaisna virtaa viini
                ja hurme vainolaisen --
                siks olen punainen."


Kaukana etelässä päin, laakean, lainehtivan tasangon reunalla, lepää
suuria sinertäviä, kultareunaisia pilviä.

Siellä kohoaa Tyroolin maa.

Tyroolin maa ... Sen vuoret ovat korkeat valkoisine, lumenpeittämine,
ylpeine huippuineen. Kun aurinko laskee mailleen, pitävät valkoiset
vuorenhuiput sen viimeisiä liekehtiviä säteitä vankeinaan, kunnes ne
itse muuttuvat hehkuvan punaisiksi.

Kaukana alhaalla leveissä, vihreissä laaksoissa, missä virrat
juoksevat, kypsyy suuria, raskaita rypäleitä -- varjossa
tummansinisinä, auringonpaisteessa punaisina, ikäänkuin näiden
kuulaitten kuorien alla olisi tulta tai verta. Ja matalien, vaikeitten
talojen pihamailla viikuna- tai kastanjapuun alla tarjoillaan vieraalle
punaista viiniä ja leipää.

Vihollisverestä ei näe jälkeäkään -- maassa on syvä rauha -- mutta
monessa paikoin muistutetaan mieleen, miten verta virtasi ja kuinka
maan omat lapset uhrasivat itsensä. Muistan ison haudan pienellä
ötzthalilaisella kirkkomaalla; haudan vanhaan kiveen oli piirretty:
"Anno 1799 kuolimme me köyhät sotilaat Tyroolin puolesta ja olemme
tähän haudatut."

Kuulen Inn-virran kohisevan jyrkkien kallioäyräittensä välissä
Pontlatzerin sillan alla, jossa Tyroolin kotka niin lujasti iski
terävät kyntensä ryntäävien vihollisten parveen, että kaikki saivat
surmansa.

Näen luostaritornin kalliolla ja punaisen merkin sillä kohdalla muuria,
mistä nunna mieluummin heittäytyi syvyyteen kuin antautui ranskalaisten
sotilaitten käsiin...

Mutta punaisemmastakin verestä muistutetaan Tyroolin maassa. Pitkin
kaikkia laakson teitä -- missä marmorisirpaleet hohtavat ja postivaunut
matavat eteenpäin -- viiniköynnösten loppumattomien rivien välissä,
vuoren jyrkimmänkin polun reunalla -- kaikkialla on isoja ristejä. Ja
ristiinnaulitun käsistä ja jaloista, mutta eniten kyljen haavasta
tihkuu veripisaroita ristin puille -- lähtien punaisimmasta sydämestä,
mikä on sykkinyt tässä maailmassa.

Tähän pyhään, punaiseen sydämeen on Tyroolin maa vihkiytynyt
horjumattoman uskollisena -- jota uskollisuutta asukkaat itse sanovat
"Tyroolin tavaksi." Siitä laulavat he laulussa, joka on heille rakkain.
Kesäkuussa, jolloin vietetään juhlaa pyhän sydämen kunniaksi, ovat
kaikki vuorien rinteet hehkuvan punaisina puhjenneista alppiruusuista,
joita poimitaan alttarien koristuksiksi.

Merkillinen vetovoima on punakotkaisen vaakunakilven maalla! Sitä
täytyy rakastaa samansuuntaisella rakkaudella, jolla rakastaa omaa
maatansa.

Tyroolin maassa on kaunista... Kävely poikki alppiniittyjen kesäpäivänä
on jo juhla. Alppiniityt kesäaikoina, ne ovat kuin päivänpaistetta --
päivänpaistetta lähtee vihreästä maasta, kaiken värisiä välkkeitä ja
säteitä.

Loistavan keltaista, tulipunaista, liekehtivän sinistä!

Vaalean kullanhohtavia kevätkukkia, kulleroita, orvokkeja... Korkeita
tulililjoja, jotka kuin liekehtivät, vaniljakämmekkäitä lämpimine
purppuralehtineen, vähäisen vaaleampia neilikoita, kalpean punertavia
kevätesikkoja... Sametinsinisiä gentianoja, isoja, tummia lemmenkukkia,
sinikelloja, joiden väri on syvä kuin orvokin, akileijoja... Ja näitten
välissä pitkiä valkeita rivejä -- satakaunoja, valkoisia kellokukkia.

Niityn loistavan väririkkauden poikki juoksee kapea vesi, joka on
kimmeltävän kirkas, jäätävän kylmä -- vetäen perässään joukon nuokkuvia
kukkia, jotka ovat kuin lasipinnan alla kirkkaan veden virratessa.

Vuorien rinteillä humisevat metsät, joissa kasvaa tummia, jäykkiä
kuusia ja korkeita petäjiä kuparinkiiltävine runkoineen, pitkää mustaa
partaa oksissaan ja syötävät siemenet kävyissään. Metsän pehmeässä
maassakin kasvaa kukkasia -- niityn loistavan rikkauden leppeämpi
jatko: vahan-kuulakoita talvikkeja, väriseviä, hienoja vanamoita,
kalpeansinisiä, köynnöstäviä elämänlankoja. Tuoksu lepää siellä
paikoillaan, värehtien metsän syvyyksissä kuin pyhä suitsutus kirkon
holveissa...

Tyrooli on hurskas maa. Siellä loistavat monien pienten kappelien valot
laaksoista ja vuorilta. Kellot soivat pitkin päivää -- soittavat
kirkkoon varhain ja myöhään. Ja etäisimmistäkin pienistä vuorimajoista
tulevat kirkkomiehet joka pyhäaamu laaksoon -- lähtevät kotoa
ensimäisen kelmeän aamunsarastuksen koittaessa saapuakseen ajoissa
kyläkirkon päiväjumalanpalvelukseen. Talojen valkoisilla seinillä
taistelee pyhä Yrjänä lohikäärmettä vastaan, tai leikkaa pyhä Martti
leveän ratsukaapunsa kahtia kietoakseen puoliskon alastoman kerjäläisen
ympärille, ja vuoren rinteen metsien pimeimmissäkin syvyyksissä, missä
on niin eksyttävän autiota, niin ahdasta, että tuntee tuskan siellä
olevan väijyksissä, riippuu pyhä kuva, joka tahtoo jakaa yksinäisyyden
kanssamme ja muuttaa sen turvalliseksi. Tai myöskin on johonkin
korkeaan männynrunkoon kirjoitettu: "On hyvä muistaa vainajiaan. On
hyvä rukoilla vainajien puolesta", -- jotta väristys, joka syntyy
vastoin tahtoamme kulkiessamme pimeän metsän läpi, voisi muuttua
rukoukseksi niiden puolesta, jotka ovat kulkeneet suuren varjojen
laakson läpi. -- --

Ihmiset, jotka asuvat Tyroolin maassa, ovat sitkeätä ja neuvokasta
sukua, hiukan hitaita liikkeiltään, ajatuksiltaan terveitä; heidän
sydämensä on oikealla paikalla, ja verensä on punaista -- vaikkakin se
ehkä virtaa jossain määrin raskaasti ja vitkallisesti. Heissä ei ole
kotkan lentoa -- vaakunansa kotkasta huolimatta; juuret ovat syvällä
maassa, syvällä kotimullassa, mutta niissä piilee voimakkaita,
hiljaisia ylöspäin kasvamisen mahdollisuuksia.

Sillä se mikä on maasta ei kuitenkaan voi _lentää_ taivaaseen. Mutta se
voi _kasvaa_ sitä kohden. Ja mitä syvemmälle se on juurtunut, sitä
korkeammalle se voi kohota valoa kohti.

Tyroolin maa esiintyy ensin taivaan kaltaisena -- suurina
kultareunaisina pilvinä taivaanrannalla...

Se tulee _maaksi_ sille, joka on kasvanut siihen kiinni -- maaksi,
enemmän kuin moni muu paikka; se muuttuu siksi maaksi, josta ihminen on
luotu -- joka voi ottaa ihmisen niin kokonaan valtoihinsa, että hän
tulee maaksi jälleen, eikä miksikään muuksi -- mutta myöskin siksi
maaksi, josta ihminen voi _nousta_. -- --

Paljon enemmän olisi sanottavaa maasta ja kansasta -- ja tulisi sanoa
paljon paremmin. Mutta ei milloinkaan saisi sanotuksi kaikkea sitä,
mikä voi sisältyä pelkkiin sanoihin: _Tyroolin maassa_.



Kaspar Zinglerin sydän.


Kun Kaspar Zinglerin piti naida, sanoivat kaikki tytöt Kortschissa,
että niin hitaan ja laiskan ja tunteettoman miehen otti vain se, joka
ei voinut ketään muuta saada.

Kaspar oli monta vuotta asunut yhdessä sisarensa Annan kanssa, ja niin
oli hänen mielestään parasta -- sillä hän oli nyt kerran siihen
tottunut. Mutta eräänä iltana hämmästytti Anna häntä sanomalla:
"Kuulehan, Kaspar -- huomennahan hautaa Hans serkku vaimonsa ja jää
ihan avuttomaksi kahden ison poikansa kanssa. Hän ei voi uudestaan
naida ennenkuin vuosi ja päivä on kulunut -- mutta sinä voit sen tehdä
vaikkapa jo huomenna, jos tahdot. Olen ajatellut että minun on nyt
parasta muuttaa hänen luoksensa."

Kaspar istui vaiti jonkun aikaa ja mietti hänen sanojaan. Tämä oli
tullut niin odottamatta! Sitten aukaisi hän suunsa vakavasti
kieltääkseen, sillä hän ei todellakaan aikonut naida.

Mutta silloin juolahti hänen mieleensä, että Anna ehkä mielestään piti
tätä tilaisuutena, jonka ei pitänyt antaa luisua käsistään.

Hän oli luullut, että Anna jo aikoja sitten oli jättänyt sellaiset
tuumat; mutta kun nainen kerran saa päähänsä hankkia itselleen miehen,
ei mikään voi häntä siitä estää. Ja voisihan todellakin ajatella niin
käyvän, että Hans-serkku tarttuisi satimeen ja ottaisi hänet --
huolimatta kirpeistä sanoista, joita saattoi singahtaa hänen jossain
määrin hampaattomasta suustaan -- kun hän kerran ehti tottua pitämään
häntä talossaan.

Hän sanoi siis vain: "Niinpä kyllä, Anna -- mutta kenenkäs minä sitten
naisin?"

"Naapurin Bethin tietysti! Hän on nähnyt joka päivä miten minä täällä
hyppään ulos ja sisälle sinun vuoksesi. Hän tietää millaista sinulla
tulee olla. Kaikki voi käydä melkein yhtä hyvin, kuin jos minä vielä
olisin täällä. Ja hän tahtoo mielellään pois kotoaan. Hänellähän ei ole
niinkään hyvä olo isäpuolensa luona."

Hautajaisten jälkeisenä päivänä Anna puhui Hans-serkulle muutostaan
hänen luokseen. Senjälkeen pistäytyi hän naapurissa -- ja lyhyen ajan
kuluttua lähti Kaspar papin luokse puhuakseen häistä.

Jokapäiväinen elämä ei yhtään muuttunut siitä, että Anna muutti pois ja
Bethi tuli hänen sijaansa. Hän ei ollut kaunis, hiukan litteärintainen
ja pyöreäselkäinen ja oli sivuuttanut ensimäisen nuoruutensa -- mutta
sen oli Kasparkin sivuuttanut -- ja niin ei hänessä ollut yhtään niitä
hullutuksia, joihin mies pian väsyy.

Kasparin talo oli siisti ja valkoinen, sen katto oli uusi, ja pyhän
Antoniuksen kuva oli maalattu oven yläpuolelle. Hän omisti kaksi isoa
keltaisenharmaata härkää, joiden vertaisia ei ollut missään hänen
tuntemassaan kylässä, kolme lehmää, kaksi porsasta, kaksi vuohta ja
monta kanaa. Hänen palveluksessaan oli renkipoika, joka oli apuna
lehmiä lypsettäessä ja ulkotöissä -- mutta Anna oli jaksanut hoitaa
talouden ilman piikaa, ja samoin piti Bethinkin jaksaa. Bethin oli joka
tapauksessa käynyt hyvin, tuumi kylän vanhempi väki -- ja ennenkaikkia
Kaspar itse.

Kaikki kävi nyt hyvin noin puolentoista vuoden ajan. Mutta silloin
sattui ikävä häiriö, eikä kukaan voi ihmetellä, että Kaspar tuli vähän
nyreäksi. Bethi istuskeli voihkien eikä voinut käydä työhön käsiksi
niinkuin ennen ja valitti pienintäkin toimitellessaan.

Ja itse hän odotteli taloonsa pientä piimäsuuta, joka häiritsi rauhaa
sekä öin että päivin. -- Ja vihdoin piti kiireimmän kaupalla lähteä
Schlandersiin hakemaan kätilöä mitä sopimattomimpina aikoina -- kerran
ja kaksikin -- ilman että siitä mitään syntyi.

Niinpä ei kukaan voi moittia Kasparia siitä, että hän kolmannella
kerralla otti asian rauhallisemmin, kun Bethi sanoi sen nyt tapahtuvan.

Eihän ollut yhtään syytä juosta itseään hengästyksiin -- ajatteli hän
kulkiessaan tietä eteenpäin. Jos piippu sammuu, on kyllä aikaa sitä
uudelleen sytytellä, ja Hans-serkun kanssa, joka tuli tuolta niityn
poikki, ehtii kyllä puhua järkevän sanan härkien vuokraamisesta nyt
syksyksi, -- niinpä hän pysähtyy ja tekee hänen kanssaan valmiin
sopimuksen. -- --

Kun Kaspar sitten vihdoinkin saapui takaisin kätilö Liselin kanssa,
näkivät he surkean näyn: Bethi makasi puoleksi tajuttomana penkillä --
lapsi oli syntynyt ja pudonnut lattialle.

       *       *       *       *       *

Kasparilla oli tapana saapuessaan työstään päivälliselle joka suupalan
lomassa vilkaista kehtoa kohti, jossa pikkuinen makasi -- enimmäkseen
liikkumattomana, päästämättä ääntäkään, ikäänkuin alituisessa
horroksessa. Kun ateria sitten oli päättynyt, asettui hän kehdon eteen
heilutellen suurta hopeakelloaan edestakaisin auringonpaisteessa.
Yleensä näytti siltä kuin se ei olisi huvittanut lasta, kuin lapsi ei
edes olisi huomannut sitä; mutta kun se joskus räpytteli sinisiä
silmiään ja hymy valaisi sen pikkuruisia kasvoja, sanoi hän heti:
"Katsoppas, miten se voi hymyillä! Miten siitä on hauskaa leikkiä isän
kanssa!"

Mutta aamuisin ja iltasin, kun lasta hoidettiin, piti hän huolta siitä,
että oli ulkona huoneesta. Sillä joka kerta kun siihen käytiin käsiksi,
huusi pienokainen surkeasti ja hillittömästi.

"Hän ei pidä siitä, että häntä riisutaan ja pestään", sanoi hän.
"Tuommoisilla pikkuisillakin on jo oikkunsa."

"Niinpä niillä on", sanoi Bethi, joka oli niin tottunut lapsen
kirkumiseen, että sitä tuskin huomasikaan. --

"Jos tätä menoa jatkuu, niin hän kasvaa ulos kehdostaan, ennenkuin
tulee vuodenkaan vanhaksi. Tuommoinen iso, reipas tyttö!" Niin sanoi
Kaspar joka kerta kun hän näytti pienokaistaan jollekin. Sillä hän
tiesi, että kaikki heti ajattelivat miten pienen tilan se otti patjojen
välissä, ja miten näytti siltä kuin ei se olisi yhtään kasvanut, vaikka
kuukausi kuukaudelta kului.

Eräänä päivänä sanoi Bethi: "Hänen laitansa taitaa sittenkin olla
pahoin. Sillä on varmaan jotakin vikaa selässä."

Kaspar nousi äkkiä tuoliltaan -- vihaisena ja puna kasvoilla. "Miksi et
ole siitä puhunut jo aikoja sitten? Ja kuitenkin olet muka äiti.
Sinunhan pitäisi tietää, vaivaako lastasi jokin vai eikö!"

"Kunpa olisin voinut estää lasta putoamasta lattialle silloin! Sillä
kyllä se siitä on johtunut."

"Sekin vielä!" Kaspar kiivastui huomatessaan että hän voisi moittia
Bethiä muustakin.

"Mutta eipä ole niin helppoa, kun on ihan suunniltaan tuskista eikä ole
ennestään kokemusta niissä asioissa."

"Nyt haen lääkärin", sanoi Kaspar, ottaen lakkinsa.

"Luuletko, että se on tarpeellista? Ajattelin, että Lisel voisi antaa
meille jotain millä voitelisimme."

"Minä haen lääkärin", toisti Kaspar päättävästi. "Onpa hänellä
kuitenkin isä -- raukalla!"

Lääkäri tutki lasta, ja tietysti oli selässä vikaa. Miksi ei oltu
haettu häntä ennemmin?

Kaspar nyökäytti merkitsevästi vaimolleen: "Siinäpä itse kuulet!
Minkälainen äiti oletkaan, kun et ole sitä ennemmin huomannut!"

Mutta Bethi tiesi siihen, ettei ollut tapana ajatella lääkäriä
ennenkuin pidettiin tautia varmasti vaarallisena. Paha oli jo aikaiseen
saanut alkunsa. Kesällä ennenkuin lapsi oli syntynyt, oli postitalossa
asunut ulkomaalainen rouva pienen, vaaleakiharaisen, heikon tytön
kanssa. Tytöilä oli tapana istua ulkona pieni kirja helmassaan, johon
hän piirteli ohuilla ja nopeilla pikkusormillaan. Hän oli myöskin
piirtänyt kuvan Kasparin talosta ja oli usein kulkenut siitä ohitse.
Häntä oli Bethi katsonut liian paljon. Kun sitten pikkuinen ilmestyi
maailmaan, ei hän ollut isän eikä äidin näköinen, vaan tarkalleen
muistutti tuota vierasta, vaaleakiharaista ulkomaalaista tyttöä -- ja
tietysti oli hän myöskin heikko, niinkuin se toinenkin oli ollut.

Ainoa mikä voisi auttaa, oli viedä pikkutyttö kyläkirkossa olevan ison
"Armonkuvan" luo, johon ne, jotka siellä olivat parantuneet, olivat
ripustaneet monta vahasta tehtyä kättä ja jalkaa sekä kultaisia ja
hopeisia sydämiä. Ehkä myöskin "joen pyhä äiti" tahtoisi armahtaa
pientä raukkaa!

       *       *       *       *       *

Tapa, millä Kaspar Zingler puhui pienestä viallisesta tytöstään, oli
melkeinpä naurettava. Bethi, joka ei koskaan oikein voimistunut
synnyttämisen perästä, kuoli ennenkuin lapsi oli täyttänyt viisi
vuotta; mutta Kaspar oli lapselleen sekä isänä että äitinä, ja
enemmänkin.

Anna pudisteli usein päätään: "Hänestä ei toki pidä kasvattaa
prinsessaa!" -- Anna oli taas leskenä muuttanut Kasparin luokse.
Hans-serkku oli kuollut ja molemmat nuoret poikansa olivat naineet
äkkipikaa; toinen heistä oli ottanut talon haltuunsa. Mutta Anna oli
sieltä muuttanut rouvan arvoisena ja sievoinen rahasumma taskussaan --
paitsi sitä, mitä poika oli antava hänelle vuosittain.

Ei aiheuttanut sanottavaa muutosta sekään että Bethi muutti
kirkkomaalle ja Anna saapui hänen sijaansa. Yhtä seikkaa Kaspar
kuitenkin kaipasi, kun hänen vaimonsa oli poissa: sitä, ettei hänellä
enään ollut ketään jonka niskoille olisi voinut sälyttää lapsensa
heikkouden. Joka kerta kun hän katseli pientä, viallista olentoa, oli
kuin häntä olisi jokin kalvanut, jokin, mikä ei johtunut _ainoastaan_
säälistä lasta kohtaan. Ja olisi niin hyvä voida panna tämä jonkin
toisen syyksi. Mutta aina kun hän näin tunsi, ei hän tietänyt kuinka
paljon hyvää hän soisi pienelle tytölleen.

Talon etupuolelle aurinkoiselle paikalle, jossa ennen oli vain
roskaläjiä, oli Kaspar valmistanut pienen puutarhan -- se oli
ensimäinen ja ainoa Kortschissa -- ja istuttanut siihen joukon kirjavia
kukkasia. Hän kulki pitkiä matkoja hankkiakseen siihen muutamien oikein
kauniitten kukkien siemeniä. Lapsi rakasti aurinkoa ja punaisia
kukkasia ja istui siellä pienellä penkillä, jonka hän oli sille
laittanut.

Sitten oli hän myöskin postinkantajan kautta hankkinut pienet, sievät
keltaiseksi maalatut vaunut, joilla hän kuljetti tyttöstä suurien
kastanjapuitten varjoon vuorenrinteen alle, sillä tyttö hengästyi
kävellessään niin kauas. Hän kantoi hänet usein sylissään ylös
jyrkännettä, jos tyttö tahtoi katsella ympäristöä.

Nukenkin oli hän hankkinut lapselleen, ja sillä se leikki yksinään,
riisui siltä vaatteet ja puki sen taas, tuuditti sitä uneen ja puheli
sille niin kauniisti kuin pieni viisas äiti.

Hän ei voinut niinkuin muut lapset telmiä ja juosta ja huutaa -- ja hän
karttoikin mieluimmin muita. Ei voinut muuta ajatella kuin että he
olivat puhuneet hänelle hänen viastaan. Sellaisilla ei ole sen parempaa
ymmärrystä!

Mutta sitä ei ollut täysikasvuisillakaan Kortschissa. Saattoi tapahtua
että yksi ja toinen lausui ihan kuuluvasti, kun lapsi oli huoneessa:
"Kas kun ei se lapsiraukka kasva! Huomaa selvästi miten selkä yhä
enemmän ja enemmän käyristyy. Niinpä niin, hän jää ainiaaksi
kyttyräselkäiseksi!"

Alussa yhtyi tähän Anna sanoen: "Niin, Jumalan pyhä äiti, niin -- olisi
varmaan ollut parempi, että häneen olisi kuolettavasti sattunut sinä
päivänä kun hän putosi lattialle ja löi selkänsä vialliseksi,
pikkuraukka!" -- Mutta kerran, kun Kaspar sen kuuli, niin hän pui
nyrkkiä ja sanoi: "Jos kerrankin vielä lausut sellaisia sanoja, niin
voit lähteä hakemaan toista Hans-serkkua! Minun luonani et saa olla
kauempaa."

Toivottiin ettei pieni tyttö huomannut niin tarkoin näitä kovia sanoja,
ja ettei hän muistaisi niitä. Mutta eräänä päivänä kun Kaspar poltti
piippuaan päivällisen päälle puutarhapahasessaan, josta hän oli niin
ylpeä, kuuli hän tytön sanovan nukelleen, jonka kanssa hän penkillä
leikki: "Tahdon mielelläni tuoda sinulle kauniin, punaisen nuken; mutta
sinun tulee sillä aikaa maata kauniisti hiljaa! Muuten voit pudota
penkiltä ja satuttaa selkäsi. Ja se olisi itsellesi ikävintä! Silloin
voisit mieluummin samalla kuolla -- käsitäthän sen!"

Kaspar lähti nopeasti puutarhasta pelloilleen. Hänen kasvonsa olivat
vihasta punaiset. Tiellä osui hän suoraan kylän vanhaa pappia vastaan,
joka pysähdytti hänet, niinkuin hänen tapansa oli, ja kysyi, miten
hänen luonansa voidaan.

"Ajattelen tässä kulkiessani, miten ihmiset ovat kummallisia täällä
Kortschissa", sanoi Kaspar -- sillä papille saattoi puhua kaikkea. "On
niinkuin ei heillä olisi hituistakaan sydäntä rinnassaan."

"Näin kummallisia ovat ihmiset monessa muussakin paikoin kuin
Kortschissa", sanoi vanha, lempeä pappi. "Se sydän, joka meillä
itsekullakin luonnostaan on, ei ole paljon arvoinen. Sitä verrataan
eräässä kohdin pyhässä raamatussa kiveen."

-- Kiveen, juuri niin -- se oli oikea sana! Niillä on varmaan oikeata
harmaatakiveä rinnassaan, muutamilla, koska saattoivat katsella
tuollaista pientä, kultakiharaista tyttöstä ilman että heidän sydämensä
olisi heltynyt ja johdattanut heidän mieleensä vain lempeitä ja
rohkaisevia sanoja, jotka eivät olisi tehneet hänelle elämää vieläkin
vaikeammaksi.

Millaiset kasvot hänellä olikaan! Oikeat enkelin kasvot, joiden takia
olisi voinut sekä nauraa että itkeä -- ja joita katsellessaan saattoi
tulla paremmaksi ihmiseksi!

Ja millaiset olivatkaan hänen sormensa! Ohuet, nopeat, värittömät
sormet pyöreine kynsineen eivät koskaan olleet toimettomina; aina
niiden piti tehdä jotain. Kaikkea mitä hyvät luostarin sisaret, jotka
usein kävivät häntä katsomassa, hänelle opettivat -- hän heti oppi
tekemään. Hän oli tuskin kymmenvuotias, kun hän jo osasi kutoa niin
näppärästi, että pienet tikut kalisivat, ja valmistaa isoja, valkeita
liljoja paperista ja kauniita hopealankakukkia kirkkoon ja palmikoida
pieniä koreja ja kehyksiä oljista.

Aina kun Kaspar oli tuvassa, seisoi hän hiljaa, katsellen pientä
tyttöä, joka istui tehden yhtä tai toista ikkunan ääressä. "Voi, kuinka
nuo sormet voivatkin liikkua", sanoi hän. "On kuin ne lumoisivat. Pääni
ihan menee pyörälle niitä katsellessa!"

Silloin hän nosti pienet, vakavat kasvonsa isäänsä kohti niin
rauhallisesti ja tyytyväisenä, hymyn välke sinisissä silmissään.

Se oli toista kuin silloin kun hän pakotti itsensä hymyilemään oikein
koko suullaan -- silloin oli hän aina jostain peljästynyt, mutta ei
tahtonut sitä näyttää, sen isä tiesi. Sen hymyilyn, jossa suu oli kuin
voisi se yhtä hyvin kääntyä itkuun, tunsi isä kaikilta niiltä
kerroilta, jolloin muut puhuivat tytön viasta ikäänkuin olisivat
ymmärtämättömiä -- mutta mikä pahinta eivät äänettömiä -- elukoita, tai
silloin kun hän teki lähtöä kouluun tai tuli sieltä kotiin.

Opettaja häntä kiitti, sillä hän oli taitava lukemaan ja laskemaan, ja
muut lapset eivät suinkaan joka päivä kiusanneet häntä sillä, että hän
oli raajarikko -- mutta aina lähtiessään kouluun hymyili hän Kasparille
tavalla, jonka piti kuvastaa iloa -- mutta joka oli niin pelokas, että
isän sydäntä ihan vihlasi.

Kun hänestä tuli koulutyttö, oli Kaspar ostanut hänelle
kulkukauppiaalta seppeleen, niinkuin muillakin tytöillä oli, jotta hän
voisi kulkea toisten mukana kulkueissa suurien juhlien aikoina.

Hän ei ollut ostanut viheriän valkoista, kirjavaa, niinkuin useimmilla
oli, vaan loistavan sinisen -- suurista lemmenkukista solmitun --
vaikkakin se oli kaikkein kallein ja vaikkei hän muuten ollut juuri
altis luopumaan rahoistaan.

Kun pikkutyttö sai seppeleen käsiinsä ja alkoi koetella sitä kauniille,
vaalealle tukalleen, nousi kevyt puna hänen värittömille poskilleen.
Hän nousi tuolille kurkistaakseen seinällä riippuvaan pieneen pyöreään
peiliin ja sanoi: "Kunpa nyt selkäni olisi samallainen kuin muiden --
niin voisin olla oikein sievä, eikö totta?"

Tämä oli ensimäinen kerta jolloin hän puhui siitä isälle -- ja jotain
nousi tämän kurkkuun, joka teki hänelle vaikeaksi heti vastata. Mutta
sitten hän huusi: "Sievä! Sinä olet paljoa sievempi kaikkia muita --
vaikka ne ovatkin niin suorat, että -- -- että ihan kallistuvat
taaksepäin."

Tytöllä ei ollut tapana nauraa -- mutta nyt hänen siniset silmänsä
alkoivat nauraa... ne eivät ainoastaan hymyilleet, vaan oikein
nauroivat, isän tätä sanoessa.

Mutta ottaessaan osaa kulkueeseen Kristuksen ruumiin juhlassa ja isän
katsellessa häntä kulkueen miesryhmästä joka kerta kun pysähdyttiin,
oli hänen luonnottomasti avautuneen suunsa ympärillä tuo pelon
herättämä hymyily, ja Kaspar tiesi, että hän kulki siinä muiden
joukossa pelokkaana ja arkana ja onnettomana loistavan sinisine
seppeleineen.

       *       *       *       *       *

Sinä syksynä, jolloin pikku tyttö oli täyttänyt kymmenen vuotta, tuli
häneen yskä ja hän hengästyi vähemmästä kuin ennen.

Kaspar osti hänelle kokonaisen pussillisen rintasokeria ja piti hänet
sisällä huoneessa, mutta siitä ei ollut apua. Silloin haettiin lääkäri.
Hän tutki pientä, laihaa rintaa, nyökäytti päätään ja sanoi: "Tästä
kyllä parannutaan." Mutta ulkona pudisteli hän päätään: "Keuhkoissa on
vikaa. Rinta on kärsinyt selän paineesta."

"Mutta siitä hän kai voi parantua aikaa myöten?" kysyi Kaspar.

Lääkäri kohautti olkapäitään.

-- Eräänä päivänä tuli Kaspar papin luokse ja laski kourallisen rahoja
hänen eteensä. Joka kerta viime aikoina kun oli rakennettava kappeli
tai pystytettävä pyhäinkuva, oli Kaspar ensimäinen joka antoi rahojaan
siihen, ja aina hän sanoi: "Jotta pieni tyttöni kasvaisi ja
voimistuisi."

Nyt hän vain sanoi: "Pieni tyttöni -- -- ei jaksa enää."

"Mitä nyt on, Kaspar?" kysyi pappi.

"Hänen _selkänsähän_ on aina ollut viallinen", sanoi Kaspar, jonka
alahuuli liikkui niin kummallisesti, "mutta nyt on _rintakin_ tullut
sairaaksi -- eikä se voi käydä laatuun! Kun meillä on joku, joka raataa
puolestamme -- ajattelen esimerkiksi Marttia, häntä, joka auttaa minua
kastanjan korjuun aikana ja kantaa säkit vaunuihin Bernhardin kanssa --
niin sanomme: nyt et enää jaksa, sanomme me. Ja me sanomme samoin
äänettömille elukoillekin, jotka puolestamme raatavat."

"Niin, oletkohan aina niin sanonut, Kaspar, ennenkuin toisilla on ollut
liian raskasta, ennenkuin he ovat rasittuneet liikaa?" sanoi pappi,
pudistaen vähän päätään.

"Sanomme niin jo äänettömille elukoillekin", toisti Kaspar. "Niidenkään
ei pidä raataa liian paljon. Mutta pieni tyttöni -- hän ei enää jaksa.
Hän ei saa olla kipeänä sekä edestä että takaa. Hän ei jaksa! -- --
Eikä siinä ole oikeudenmukaisuuttakaan. Sillä se ei ole hänen syynsä --
se on minun!"

"Mikä on sinun syysi?"

"Se että hän vioittui. Sinä päivänä, jolloin hän syntyi ja jolloin
tapaturma sattui, silloin en pitänyt kiirettä hakiessani Liseliä --
minua suututti se, että olin turhaan kiirehtinyt kaksi kertaa. Sitä
vain kulkiessani ajattelin -- enkä mitään muuta."

"Eihän ole varmaa, että sittenkään olisit tullut ajoissa kotia, Kaspar
-- mutta on hyvä tehdä tiliä itsensä kanssa myöskin itsekkäistä
ajatuksista."

"En ole sitä ennen niin ajatellut -- en edes ripille mennessäni --
mutta nyt en voi enää päästä eroon näistä ajatuksista. Minusta tuntuu
koko ajan kuin astuskelisin tietä pitkin ja sanoisin itselleni: älähän
nyt juokse itseäsi hengästyksiin -- katsastahan vähän piippuasi --
sillä ei siitä suinkaan tälläkään kertaa tule mitään! -- -- ja kotona
-- siellä makaa Bethi tuskissaan, mutta se ajatus ei minua yhtään
liikuta! Hän tulee yhä sairaammaksi -- ja niin syntyy pieni olento...
Minusta tuntuu kuin näkisin ihan elävästi edessäni, kuinka hänen
siniset silmänsä ikäänkuin kysyvät: eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa
minua vastaan? enhän voi itseäni auttaa! Minulla varmaan ei ole
lainkaan isää? Ei -- hänellä ei ollut _isää_. Sillä kun hän makasi
kovalla permannolla, käveli isä tiellä ja sytytteli piippuaan! Kaikki
pahahan on johtunut siitä kerrasta. Mutta ei suinkaan tytön tarvitsisi
kärsiä sentakia! -- Minusta on yhdentekevää, mihin ne käytetään" -- hän
sysäsi rahoja niin että ne kilisivät, "kunhan ne vain auttavat häntä."

"Tahdon rukoilla hänen puolestaan", sanoi pappi, "ja ajatella häntä
pyhässä messussa. Mutta sinunkin tulee rukoilla."

"Niin olen tehnytkin. Olen ollut kaikkien seudun pyhäinkuvien luona
rukoilemassa. Mutta tuntuu siltä, kuin ei se yhtään auttaisi."

"Kyllä se auttaa, Kaspar -- mutta tulee nöyryyttää sydämensä ja ottaa
apu sellaisena kuin se tulee."

-- Kaspar kulki kotiinpäin. Papin oli helppo sanoa, että tuli tyytyä
apuun sellaisena kuin se tuli. Tyttönen ei ollut hänen! Voi, jospa
voisi löytää yhdenkään -- ja sellainenhan pitäisi toki löytää monien
pyhimysten joukosta! -- jonka tunteet olisivat pienokaista kohtaan
vähänkin sellaiset kuin hänen, ja jolle voisi huutaa, niin että hän
heti sen ymmärtäisi: hänelle ei pidä antaa enempää kannettavakseen,
sillä hän ei jaksa! Ja joka sitten poistaisi painon minulta ja
oikaisisi samalla viallisen selkärangan.

Kun Kaspar kulki kyläkaivon ohi, näki hän, että vanha Marianna istui
siinä lepäämässä risukimppu selässään.

Kaksi miestä seisoi puhellen täyteläisen, punaposkisen tytön kanssa,
joka oli noutamassa vettä, mutta kukaan heistä ei huomannut vanhusta.

"Sellaisia ovat ihmiset Kortschissa", ajatteli Kaspar. "Siinä seisovat
tyhjäntoimittajat naureskellen Grethelin kanssa, eikä yksikään niistä
huomaa, miten väsyneen näköinen vanha, kulunut eukko-parka on! Niin on
kuin pappi sanoo, voisi luulla että heillä on kivi rinnassaan. -- --
Annahan kun kannan kimpun sinulle kotia, Marianna", sanoi hän äkkiä ja
kumartui vanhuksen puoleen. "Sinähän et jaksa pitemmälle!"

Nyt katsahtivat tyttö ja miehet sinnepäin -- yhtä hämmästyksissään kuin
vanhus itsekin siitä että Kaspar Zingler vaivasi itseänsä toisen
ihmisen puolesta.

Seuraavana päivänä kastanjoita noukittaessa sanoi Kaspar monta kertaa
Martinille: "Älähan rasita itseäsi -- lepäile vähäsen välillä. Ei niin
paljon yhdellä kertaa! jos emme tänään ehdi tehdä työtämme loppuun,
niin onhan päivä huomennakin."

Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin tahtoisi hän saada jonkun
käsittämään, että siten tehdään toisia kohtaan, ja että hänen pieni
tyttönsä -- ei voinut kestää enempää. Ei jaksanut -- ei jaksanut! --

       *       *       *       *       *

Päivät lyhenivät. Syysmyrskyt vinkuivat valittaen talon ympärillä,
keltaiset lehdet alkoivat varista. Niityillä Kortschin ympärillä pisti
syksyinen myrkkylilja kalpeat silkkilehtensä esiin ruskeasta mullasta,
värisi tuulessa ja varisti kukkiaan, ikäänkuin ihmetellen, mitä
tekemistä sillä oikeastaan oli täällä -- keskellä tätä kolkkoutta ja
pimeyttä, mihin se ei yhtään sopinut.

Kasparin pikku tyttö heikkoni. Hän yski niin että hento rinta oli
särkyä ja hän laihtui, vaikka Kaspar usein haki lääkärin ja toi hänelle
Schlandersin postihotellista kaikkia hienoja ruokia, joita Anna katseli
vihamielisin katsein eikä pitänyt niitä sopivina kristillisille
ihmisille, vaan ainoastaan tuollaisille puoli-pakanoille, jollaisia
tiedettiin vieraitten olevan. -- --

Joulu oli käsissä. Koskaan ennen ei Kortschissa oltu nähty niin
kauniita tavaroita kuin ne, joita Kristuslapsi tuli valkean lumen yli
tuomaan Kasparin kalpealle pikku tytölle -- sen tunsivat paraiten
Kasparin jalat ja kukkaro -- mutta terveys ei ollut päällimäisenä
kääröjen joukossa, niinkuin hän oli sanonut heidän voivan odottaa.

Joka kerta kun hengenahdistus tai vaikea yskänkohtaus vaivasi pikku
tyttöä, käänsi hän siniset, kuumekiiltoiset silmänsä Kaspariin -- ja
niissä ilmeni äänetön ja tuskaisa kysymys, jonka Kaspar ymmärsi yhtä
selvästi kuin jos hän olisi puhunut.

"Kyllä, kesäksi", vastasi hän heti ja nyökäytti rohkaisevasti isoa
päätään. "Sitten kun aurinko taas paistaa lämpimästi, ja kukat heräävät
puutarhassa ja sanovat: tässä olemme -- silloin isän oma tyttö tulee
terveeksi. Silloin heti. Kesällä -- silloin me --"

Ei ollut loppuakaan sillä kaikella, mitä heidän silloin piti tehdä.
Ennenkuin tuli liian kuuma piti heidän postivaunuissa lähteä Meraniin
Andreas-enon luokse, joka kaupitsee veisteltyjä puuesineitä. Siellä oli
niin korkeita taloja kuin Schlandersin kirkko, ja siellä kulkivat
kaikki naiset hattu päässä, ja siellä oli suurempia ja hienompia
puutarhoja kuin itse kirkkomaa. Ja sitten heidän piti -- joka kerta
keksittiin jotain uutta. Muuten ei Kaspar ollut laisinkaan kekseliäs,
mutta nyt oli ihan hämmästyttävää -- hänestä itsestään etupäässä --
kuinka hän keksi kaikenlaista.

"Kesällä muuttuu kaikki hyväksi", sanoi hän aina lopuksi.

"Selkäkö myöskin?" kysyi kerran tyttönen.

"Niin, selkä myöskin", sanoi hän ja hänen äänensä oli niin vakuuttava,
ettei sitä voinut epäillä. Hänestä itsestäänkään se ei tuntunut
valheelliselta eikä teeskennellyltä, vaan hän tarkoitti itse täydellä
todella sitä mitä sanoi.

Kesällä -- --

Mutta talvi voi olla pitkä -- myöskin Kortschissa.

Kaspar heitti toisen polttopuun toisensa jälkeen takkaan, mutta
punainen tuli ei voinut poistaa kylmänsinistä väriä pikkutytön ohuista
sormista -- jotka nyt lepäsivät toimettomina sylissä, liian väsyneinä
jaksaakseen tarttua johonkin hänen taidokkaisiin töihinsä -- tai
lämmittää hänen pieniä jääkylmiä jalkojaan, jotka niin raskaasti
riippuivat lattiaa kohden. Oli kuin kaikki se punainen veri, joka vielä
liikkui hänen laihassa ruumiissaan, olisi kokoontunut hehkuviin täpliin
hänen molemmille poskilleen.

Kun Kaspar oli tuvassa, istua kyykötti hän usein tytön tuolin luona,
veti häneltä kengät ja sukat jalasta ja piteli hänen paljaita jalkojaan
suurissa, lämpimissä käsissään, kunnes tunto palasi niihin. Ja kun
tyttönen sanoi sen tekevän oikein hyvää -- niin mitä merkitsi silloin,
jos ruoka jäähtyikin tai piti kieltäytyä päivällisunestaan!

Joka aamu kun hän auttoi Annaa hänen pukiessaan tyttöä ja kantoi
hänet korituoliin ikkunan ääreen ja huomasi, miten hän tuli yhä
voimattomammaksi heidän käsissään, ajatteli hän: "Miten silloin on
käyvä, kun emme enää saa häntä vuoteesta?" --

Voi, ainoa, ainoa, joka välitti siitä, ettei hänen pieni tyttönsä enää
jaksanut!

       *       *       *       *       *

Talvi tuli pitkäksi -- myöskin Kortschissa. Mutta vihdoin alkoi lumi
vetää valkoista vaippaansa korkeammalle ja korkeammalle ylös
vuorenrinnettä, ja kaikkialla laakson pohjassa hiipi heräävä elämä
pieninä, pulppuavina, vihreinä lähteensilminä esiin. Oli helpompi
hengittää, sillä tiedettiin, että tämä oli hyvän ajan ensimäisiä
oireita, ensimäinen kouraantuntuva todistus siitä, että kesä todella
oli tulossa.

Kylän lapsilaumat riensivät ulos ahtaista tuvista ja juoksentelivat
kevätauringon paisteessa. Kasparin pikku tyttö kuuli leikin ja naurun
terveen raikunan.

"Voi, kuinka he ovat _terveitä_", sanoi hän silmät suurina ja
ihmettelevinä.

Eräänä päivänä maaliskuun lopulla, kun Kaspar seurasi lääkäriä ovelle
ja jäi puhumaan hänen kanssaan tapansa mukaan, kädet hiukan kosteina ja
epävarmasti, kysyvästi hymyillen, sanoi tämä: "Nyt ei kai enää kauaa
kestä. Lehtien lähtö ja lehtien puhkeaminen tavallisesti vievät ne --
eikä hän taida elää tämän kevään yli."

Kaspar seisoi ihan äänetönnä ja veti otsansa syville rypyille,
ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt noita suoria sanoja.

Sitten hän sanoi, äänessä merkillinen vieras sointu ja hiukan kovasti
naurahtaen: "Ei suinkaan hän voi kuolla -- kun ei hän edes ole oikein
alkanut elääkään."

"On monta, jotka eivät koskaan pääse niin pitkälle", sanoi lääkäri,
"enpä tiedä pitäisikö siihen sanoa sitä parempi, vai sitä pahempi."

Kaspar jäi ovensuuhun otsa rypyssä ja kädet nyrkissä katsomaan lääkärin
jälkeen. _Sitä parempi!_ Niin, miksikä ei! Hänellähän ei ollut pientä
tyttöä, tohtorilla -- vain kaksi pitkää pojanvetkaletta, joista hän
varmaan ei pääsisi vaikka tahtoisikin -- sillä rikkaruohoa on melkein
mahdotonta saada häviämään.

Lääkäri ei tietänyt miltä tuntui omistaa pieni tyttö -- joka ei koskaan
ollut tuntenut itseänsä terveeksi, joka ei koskaan ollut nähnyt oikein
iloista lapsuuden päivää -- joka oli istunut ikäänkuin häpeänurkassa,
eroitettuna kaikista -- ja jolle nyt ei edes annettu lupaa elää! Hän ei
saisi edes istua nurkassaan ja nauttia siitä vähäisestä
auringonpaisteesta, mikä eksyi hänen luokseen!

Hän, lääkäri, oli seisonut yhtä levollisena kuin aina, lausuessaan
hänen kuolemantuomionsa! Hänelläkin oli paljon kivistä sydämessään!

Siitä alkaen kun tyttö syntyi maailmaan, oli hänen harteilleen yhä vain
lisätty kuormaa -- enemmän kuin minkä hän jaksoi kantaa, enemmän kuin
oli tarkoituksenmukaista ja tarpeellista ja inhimillistä -- --. Mutta
siinäkään ei ollut kylliksi. Nyt hänen piti vielä kuolla.

Kuolla -- kuolla! -- -- Ei, se oli mahdotonta'!

-- Miksi sitten kesän tarvitsi saapuakaan? Ketä saattoi silloin
ajatella -- kenelle raataa -- kenelle elää? Miksi aurinko silloin
nousisikaan? Silloinhan kaikki pysähtyisi! -- -- Olihan ollut, totta
kyllä, aika, jolloin häntä ei ollut olemassa -- mutta sellaista ei
voinut enää kuvitellakaan. Koko talo puutarhoineen ja talleineen,
härkineen ja lehmineen ja oven yläpuolelle maalattuine pyhimyksineen,
koko Kortsch, kaikki ympäristön vuoret ja Meran tuolla laaksossa --
kaikki tämä oli olemassa vain hänen takiansa! Jos hän oli poissa --
silloin luhistui kaikki kokoon! Silloin voisi koko Kortsch mennä
levolle -- sillä silloin ei enää _ollut_ mitään olemassa! Oli
suorastaan naurettavaa sitä ajatellakin -- niin mahdottomalta se
tuntui!

Kuolla -- kuolla... Voi ei, ei -- ei! Sellainen pieni tyllerö, joka ei
ollut muuta tuntenut kuin tuskia -- hänen toki ei tarvinnut kuolla! Oli
liikaa vaatia häneltä vielä sitäkin! Hänhän oli vain pikkuinen
kiusaantunut, peljästynyt olento! Hän ei jaksanut -- ei jaksanut enää!

Niin -- mutta kuka välitti siitä, ettei hän enää jaksanut!

Oli ihan epätoivoista, että sitä ainoaa, joka tahtoi armahtaa häntä --
häntä Kaspar ei voinut löytää. Tai -- hänelle ei voinut huutaa, ei
voinut saada kiinni hänen sydämestään!

Se oli kai siksi, ettei hän voinut rukoilla _oikein_. Sitä, mikä
hänessä niin kiihkeästi huusi apua pienen tyttönsä puolesta -- sitä hän
ei saanut sanotuksi.

Kun hän pysähtyi kappelin luona tai tienristeyksessä, kun hän iltasin
polvistui vuoteensa viereen, sanoi hän ennen jokaista isämeitää ja
jokaista Ave Mariaa: "Pienen tyttöni puolesta!" Sillä kaikki hänen
rukouksensa olivat hänen puolestaan. Ja kuinka monta kertaa hän olikaan
kirkossa hiljaisuudessa pyhittänyt hänelle pyhän messun!

Mutta se ei ollut auttanut! Eikä se häntäkään tyydyttänyt -- sillä
siinä ei ollut oikein tarpeeksi tehoavia sanoja _hänen puolestaan_.

Kunpa hän saisi sanotuksi oikean rukouksen hänen puolestaan oikealla
paikalla -- niin sen täytyisi voida auttaa! Rukous, joka selittäisi
asian hyvillä, selvillä sanoilla, jotka jokaisen täytyisi ymmärtää --
selittäisi asian juuri sillä tavalla kuin hän sydämensä joka lyönnillä
tunsi: "Pieni tyttöni -- ei saa kuolla!"

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana kun Kaspar Schlandersin postitalossa puheli postimiehen
Peter Reinstadlerin kanssa, tuli tämä maininneeksi, että hänen vanha
äitinsä Bozenissa oli ollut kuoleman kielissä, mutta silloin oli hänen
veljensä tehnyt ristivaelluksen "Calvarienbergiä" ylös ja rukoillut
hänen puolestaan jokaisen kärsimysaseman luona, ja nyt hän oli terve
kuin kala.

"Katsos vain!" sanoi Kaspar. "Katsos vain!"

Illalla, kun hän istui tuvassa Annan ja pienen sairaan kanssa, sanoi
hän aikovansa lähteä Meraniin huomenna aikaiseen postivaunuissa
käydäkseen katsomassa, miten Andreas-eno voi uudessa kodissaan "ja
voimmeko olla yötä hänen luonaan, kun kohta lähdemme sinne."

Mutta kun lapsi oli pantu vuoteeseen, lisäsi hän: "Aijon pistäytyä
Bozenissa samalla, Reinstadlerin vanhaa äitiä katsomassa, joka oli
kuoleman kielissä, mutta on parantunut niin että täytyy ihmetellä.
Niin, oikeinpa täytyy ihmetellä! Kestää, sen mukaan kuin kertovat, vain
tunnin ajaa junassa sinne."

Anna vastasi vähän kuin loukkaantuneena: "Saammepa nähdä, että
seuraavalla kerralla lähdet Hampuriin!"

Hän oli kuullut Hampurista -- sillä postinhoitajan Martha oli menneenä
vuonna seurannut rikasta perhettä sinne -- ja se oli hänen mielestään
ihan nurinkurinen paikka, ihan vuoreton, jossain maailman lopussa.

Mutta kun kerran tahtoi kulkea tuolla jumalattomaila kulkuneuvolla,
jota hän ei koskaan ollut nähnyt omilla silmillään -- miksei samalla
viedä asiaa loppuun asti!

-- Seuraavana päivänä kulki Kaspar Zingler leveätä tietä pitkin
Calvarienbergillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut pientä
tyttöään käsivarrellaan. Nyt piti laskea hänet alas jokaisen pienen
kappelin eteen, -- ja jokaisen ristinvaellusrukouksen rukoiltuaan
tahtoi hän rukoilla hänen puolestaan. Hän tahtoi kertoa hänen tuskansa
ja vaivansa sanoin, jotka voisivat liikuttaa kiveäkin ja joiden täytyi
auttaa!

Koko hänen sydämensä oli täynnä sanoja hänen puolestaan. Tänään piti
hänen ne lausua.

Hän kyllä tunsi kärsimys-asemat kotopuoleltaan -- sekä kirkosta että
monesta muustakin paikasta. Hän osasi ne ulkoa kaikki neljätoista
tietämättä, milloin hän ne oli oppinut.

Mutta on merkillistä miten tutut asiat yhdellä kertaa voivat muuttua
kuin vieraiksi.

Joko se johtui siitä, että ympäristö oli hänelle vieras, niin että
kaikki oli toisen näköistä, tai siitä että henkilökuvat pienissä
kappeleissa eivät olleet sellaisia, joihin hän oli tottunut, vaan
olivat luonnollista kokoa ja seinistä ulkona, niin että melkein luuli,
että niissä oli eloa. Hänen täytyi oikein katsoa niitä. Ja sen ohella
tuli hän _ajatelleeksi_. Niin ei ollut hänen tapansa kärsimys-asemilla
kotona.

Täällä kaikki muuttui niin kouraantuntuvaksi -- melkein kuin se
tapahtuisi juuri nyt. Sen hän huomasi heti ensimäisellä asemalla, joka
esitti kuolemantuomion julistamista.

Kaspar teki ristinmerkin ja rukoili niinkuin oli tottunut tekemään:
"Tämän väärän tuomion nimessä, jonka niin usein olen synneilläni
vahvistanut" -- --

Mutta kun hän oli lopettanut, seisoi hän ihan äänetönnä. Kaikki mitä
hänen piti sanoa pienestä tytöstään, oli häipynyt mielestä.

Hänen kävi niinkuin usein käy, kun edeltäpäin ajattelemme mitä tulisi
toiselle sanoa: toinen alkaa puhua -- ja mitä itse olisi tahtonut
sanoa, jääkin sanomatta.

Kaspar ei saanut sanaa suustaan -- mutta hänen sisässään alkoi ääni
puhua. Ja hänen täytyi seisoa kuuntelemassa sitä...

Kas, tässä lausuttiin kuolemantuomio -- eikä ole vaikea ajatella miltä
kuolemantuomio tuntuu! Se käy läpi luiden ja ytimien! Vaikka olisi
sattunut ukkosilma tai maanjäristys, ei sitä olisi huomannut -- sillä
kuolemantuomio tuntuu paljon kauheammalta kuin ukkonen ja maanjäristys.
-- Tässä ei voinut suorastaan _kuullakaan_ mitään muuta -- --

Ja katsohan vaan, miten he olivat häntä kohdelleet! Olivat sitoneet
hänet ja laahanneet häntä perässään, lyöneet, pilkanneet ja
syljeskelleet häntä -- vieläkin he osoittivat häntä sormellaan --
painaneet orjantappuraseppeleen hänen otsalleen, lyöneet häntä
piiskalla, niin että saattoi nähdä verisen lihan hänen selässään. Eikä
hänellä ollut ollut paljoakaan parempaa aina siitä asti kun oli
syntynyt -- niin koditon hän oli, ettei ollut pientä sälesänkyä eikä
edes kehtoa jossa hän olisi voinut maata niinkuin muut, vaan sai olla
tallissa -- ja jo silloin vainottiin hänen henkeään!

Mutta tämäkään ei riittänyt -- nyt hänen piti myöskin kuolla.

Pontius Pilatus istui ihan tyynenä lausuessaan kuolemantuomion.
Kuolemantuomion -- tässä ei voinut muuta sanoa! Ei voinut puhua
kenestäkään muusta. Se sai jäädä seuraavalle asemalle.

Seuraavalla asemalla, jossa risti nostetaan hänen selkäänsä, sanoi ääni
heti Kasparissa: se nostettiin haavoittuneelle selälle -- kirvelevälle,
haavoja täynnä olevalle selkä-raukalle! Kuinka he saattoivatkin!

Hän ei koskaan ennen ollut ajatellut, miten joka askel, joka liikahdus
oli kirvellyt kuin tuli -- --.

Kaspar epäröi hetkisen pitikö hänen mennä seuraavalle -- sillä siinä
näkyi kaatuminen... kauhea maahan lankeaminen, jolloin ristin raskas
poikkipuu tunki veriseen selkään.

Mitä hän itse sanoikaan? Mitkä olivat ne sanat, joita hän niin usein
ennen oli toistanut -- mutta jotka nyt painautuivat hänen ajatuksiinsa:
"_Minun_ syntieni raskas taakka painoi sinut maahan."

Kasparia väristytti.

"Hän ei jaksa enää, hän ei jaksa enää", sanoi ihan selvästi hänen
sisässään, "mutta hänen täytyy ja täytyy vieläkin."

Hän katsahti vuoritietä ylös... Niin, vieläkin, vieläkin! Yksitoista
kärsimys-asemaa vielä -- kunnes ovat saaneet hänet hengiltä, kaikki nuo
kivisydämiset. Sillä olipa kivisydämisiä muuallakin kuin Kortschissa,
ja vielä kovempiakin! Niihin _hän_ oli satuttanut itseään kunnes he
hänet murskasivat -- ja saattoivat panna hänet kalliohautaan viimeisen
aseman luona -- --.

-- Kaspar luki kaikki ristinvaellus-rukoukset kulkiessaan hitaasti
mäkeä ylös -- kappelista kappeliin -- ja senjälkeen koko tuskallisen
rukousnauhan... Ja koko ajan puhui ääni hänen sisässään -- sanoja,
joita hänen täytyi kuunnella. Mutta hänen suustaan ei tullut sanaakaan
siitä, minkä takia hän oli tänne lähtenyt.

"Ei", ajatteli hän seisoessaan taas mäen alla, "täällä en mitenkään voi
puhua sanaakaan! Täällä puhutaan minulle liian paljon. -- Sen täytyy
tapahtua jossakin muualla." --

Mutta kun hän taas tuli kotia, tuntui käytöksensä hänestä
merkilliseltä! Hän ei ymmärtänyt, miten oli käynyt niin, ettei hän
voinut pakottaa itseänsä lausumaan kaikkea sanottavaansa pienestä
tytöstä. Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää koko kalliin matkan
tekemättä!

Hänessä oli kuitenkin herännyt siellä monta ajatusta. Ne liikkuivat
lakkaamatta hänen mielessään. Ja viimeisen kappelin raatiherra oli
ollut ihan hänen isävainajansa näköinen -- turbaania lukuunottamatta.
Vanha Benedict Zingler oli sanonut monta viisasta sanaa, mutta Kaspar
ei niistä ollut välittänyt, ei kuunnellut niitä niinkuin hänen olisi
pitänyt. Mutta hän muisti nyt, että hänen isänsä oli sanonut:

"Meistä tuntuu usein kummalliselta, etteivät kaikki meidän sairautemme
ja tuskamme tahdo jättää meitä. Mutta laita on nyt se, että maailmassa
tulee olla yhtä paljon kärsimyksiä kuin on pahuuttakin -- tasapainon
vuoksi. Siksi ei voi niin helposti päästä vaivoistaan; ne eivät voi
ilman muuta lentää tiehensä -- jos niiden _tulee_ olla täällä. Siksipä
Laasin tien varrella olevaan isoon ristiin onkin kirjoitettu: 'Hän
kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme hän sälytti päällensä'.
Meidän Herrammekaan ei voinut haihduttaa niitä ilmaan -- niinkuin ehkä
ajattelemme kuullessamme kuinka hän paransi sairaita."

Näitä sanoja Kaspar nyt ajatteli. Koska hänen pikku tyttönsä sairaus ei
voinut lentää tiehensä, se kai riippui siitä, että se oli osana sen
pahan määrästä, jonka piti olla maailmassa, jotta iso vaaka pysyisi
tasapainossa.

Mutta kärsimysten _jakautuminen_ oli ja pysyi selittämättömänä! Olihan
kylläkin järkeä siinä että kaiken tämän sairauden piti olla maailmassa,
koska ihmiset olivat sellaisia -- mutta miksi piti _niiden_ kärsiä
enemmän, jotka olivat tehneet vähimmän pahaa? Miksi piti hänen tyttönsä
olla niin saaraana? miksi piti hänen kuolla? eikä mieluummin jonkun
niistä toisista!

Kortschissa oli kyllä siihen tarpeeksi lapsia ilman häntäkin. Oli
iloisia lapsia, terveitä lapsia, vallattomia lapsia, joita ei koskaan
mikään ollut vaivannut, jotka olivat leikkineet ja telmineet niin että
se jo riittäisi, jotka huusivat niin että korvat menivät lumpeen kun
tuli ulos, ja jotka eivät koskaan voineet pysyä sovinnossa keskenään.
Yhtä vähemmän -- totisesti, se ei olisi vahingoksi!

Hän ei tahtonut olla suomatta heille kaikkea terveyttä ja iloa, jota
heillä oli ollut -- mutta voisihan toki sittenkin yksi heistä kuolla!

Sitä ei ollut niin vaikea ajatella eikä se ollut läheskään niin väärin
kuin silloin, kun oli kysymyksessä sellainen pieni raukka, joka ei
ollut koskaan ollut terve eikä koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa!

Joka kerta kun Kasparin katse sattui yhteen tai toiseen lapsista, nousi
hänessä ajatus: "Voisi hyvin kuolla joko tuo tai tuo." Hän ei tahtonut
siten ajatella -- mutta hän ei voinut olla niin tekemättä.

Esimerkiksi tuo Christoffer -- pieni lihavavatsainen Stofferl, joka oli
saapunut niin sopimattomasti Martin Hutterille -- yhdeksäntenä -- kun
kaikki muut jo olivat isoja. Sisaret olivat väsyneet ja suuttuneet
häntä hoitaessaan tai odottaessaan häntä hänen ollessa heidän muassaan.
He jättivät hänet ja hän tulla lönkytti aina kaukana heidän perässään
parkuen täyttä kurkkua.

"Tuollainen -- joka on vain kiusana!" Kaspar pysähtyi eräänä päivänä
pojan eteen ja pudisteli päätään.

Sitten hän äkkiä nosti hänet käsivarrelleen. "Koetetaanpa, emmekö saa
kiinni noita isoja tyttöjä", sanoi hän. "Eivät saakaan toista kertaa
juosta edelle!"

Lapsen itku oli jäänyt kesken ja hän katseli sanatonna Kasparin
käsivarrelta hänen kasvojansa.

"On väärin, ettette voi odottaa Stofferlia", sanoi hän sisarille. "Hän
luulee että jätätte hänet -- ja hänen pienet jalkansa lipeävät kun hän
tahtoo kiirehtiä perässänne."

Kun Kaspar jatkoi matkaansa ja vielä tunsi lämpöisen lapsen ruumiin
painon käsivarrellaan, ajatteli hän: "Ei, Stofferlin ei tarvitsisi olla
se! Tuollainen pikkuinen paksuvatsainen, joka käydä lyllertää eteenpäin
-- niin avuttomana ja luottavaisena! Ei, mutta onhan muitakin
valittavina."

Pitkällä Walpurgalla esimerkiksi oli monta hentokätistä pikku tyttöstä,
jotka raatoivat ja ahertivat siinä määrin, että täytyi ihmetellä,
etteivät heidän ohuet kätensä ulettuneet polviin asti -- ja joiden aina
piti kuulla äidin valittavan syöjien paljoutta.

Yksi heistä pysähtyi eräänä päivänä Kasparin talon edustalle
asettaakseen ison maitoruukun penkille ja pyyhkiäkseen kädellään
kasvojansa, joissa oli hiukan huolestunut ja puolihapan mummoilme.

Kaspar katseli häntä ikkunasta -- sitten hän meni ulos.

"Onko se raskas?" kysyi hän osottaen ruukkua.

Tyttönen pani molemmat kätensä ristiin pienelle vatsalleen ja seisoi
valmiina juttelemaan.

"Siksi varsinkin sitä on mahdoton käsitellä", sanoi hän, "kun se on
niin liukas! Kielen pitää olla keskellä suuta, kun kantaa sitä -- sillä
jos se liukuu käsistä, silloinpa tietää saavansa!"

"Miksei teillä ole maitoämpäriä?" kysyi Kaspar. "Sellaisen voitte saada
Schlandersista."

"Ei ole varaa siihen", sanoi tyttönen kerkein kielin. "Meidän täytyy
kantaa maitomme ruukussa -- kunnes jollekin meistä sattuu niin
onnettomasti että se särkyy."

Kaspar haki taskustaan. "Siinä saat viisikymmentä helleriä
maitoämpäriin, Resi", sanoi hän.

Tyttö suuteli ruskettunutta kättä. "Kiitoksia, Kaspar Zingler", sanoi
hän. "Kyllä muistan rukoilla kauniisti sairaan tyttösi puolesta."

Kaspar katseli häntä, kunnes hän katosi Walpurgan taloon. -- Ei,
pikkuiselle, hentokätiselle raatajalle, joka heti tahtoi palkita
vähäisen ystävällisyyden, ei voinur toivoa muuta kuin hyvää! -- --

Hän ei saattanut keksiä ketään, joka voisi sairastua ja kuolla hänen
pienen tyttönsä puolesta -- jonka harteille voisi sälyttää koko hänen
taakkansa.

Vihdoin hänestä tuntui, että vaikka lapset huusivat kuinka kauheasti
tahansa, ei kuitenkaan ollut ketään heidän joukossaan, ei edes ketään
Kortschin pisimmissä ja pahimmissa pojissakaan, jota ilman tahtoisi
elää -- ei ketään, jota olisi hennonut ajatella kylmänä ja äänettömänä
ja kuolleena!

       *       *       *       *       *

Eräänä huhtikuun aamuna, kun Kaspar ja Anna tahtoivat auttaa tyttöstä
vuoteestaan, sanoi tämä: "Minä en jaksa", ja hänen silmänsä, jotka
tulivat suuremmiksi päivä päivältä, kasvojen yhä pienentyessä --
ikäänkuin silmät olisivat ne kokonaan vallanneet -- kääntyivät
tuskallisesti kysyen Kasparin puoleen.

Ja ennenkuin hän tiesikään mitä hänen piti sanoa, kuuli hän itsensä
vastaavan -- ihan tyynesti ja rohkaisevasti: "Ei, sillä olemme vähän
väsyneitä tänään. Se ei mitään merkitse. On paljon parempi, että
lepäämme päivän tai kaksikin -- että pääsemme väsymyksestä ja että
oikein voimme nauttia päästessämme taas ikkunan ääreen, tai ehkä
vähäsen ulos auringonpaisteeseen."

Hän sanoi aina "me" puhuessaan hänen kanssaan. Se olikin ihan
luonnollista, hänhän oli kaikessa mukana.

-- Päivän, kaksi -- ja jo montakin päivää oli pikkuinen tyttö ollut
vuoteessa. Mutta väsymys ei vähentynyt, se lisääntyi. Yskä riuhtoi
rintaa pahemmin kuin ennen ja ulkonevaa selkäraukkaa pakotti; sitä oli
vaikea pitää ehyenä, kun hänen aina piti niin raskaasti sillä maata.
Nahka alkoi kulua siitä rikki -- niin että tyttö kärsi kovasti kun
Kaspar sitä pesi ja voiteli lääkärin määräysten mukaan. Hän pelkäsi,
ettei Anna voisi tarpeeksi pehmeästi sitä hoidella -- hänen omat isot,
karkeat sormensa saattoivat olla varovaisemmat, kun hän niillä
kosketteli häntä, mutta tästä huolimatta tyttö vaikeroi. Niin, ihoton
selkä -- ajatteli hän -- ja sitä oli vain pieni osa!

Hänestä tuntui eräänä päivänä, että hänen piti tytölle kertoa, miten
verestävällä selällä oli kannettu isoa ristiä -- --

Mutta hän lisäsi siihen: "Katsohan, sinulla ei ole mitään hätää! Ensin
tulee käydä oikein pahoin, jotta kaikki voisi muuttua oikein hyväksi.
Nyt syntyy haavoja selkääsi ja siihen koskee kipeästi, mutta kun me
sitä näin kääreillä hoidamme niin saat nähdä, etteivät ainoastaan
haavat siitä parane -- vaan että se myöskin samalla oikenee."

Pienen tytön silmät kiinnittyivät häneen missä hän vain liikkui tai
seisoi tuvassa, ja niiden tuskallinen kysymys muuttui päivä päivältä
hänelle yhä vaikeammaksi kestää, mutta hänellä oli aina valmiina
lohdutus sitä rauhoittaakseen.

Monta kertaa hänen herätessään aamuisin tai noustessaan makuulta yöllä
tytön valittaessa, viilsi häntä ikäänkuin kuolemantuska, joka nosti
kylmän hien hänen otsalleen: "Mitä nyt, mitä nyt? -- ja mitä keksisin
hänelle sanottavaa, jotta hän luulisi, ettei se ole vaarallista?" --
mutta hetken perästä kuuli hän miten hän itse rohkaisevasti selitti
tytölle hänen sairautensa huononemista.

Häntä itseään ei tuska kuitenkaan päästänyt rautaotteestaan. "Kun
_pahin_ saapuu, ja hän sen _tuntee_, mitä silloin -- voi Herra Jumala,
mitä silloin?" -- --

Eräänä päivänä oli Anna juttusilla pitkän Walpurgan kanssa talon
edustalla.

"Ajattelepas sentään mitä Kaspar voi jutella tytölle", sanoi hän. "Hän
uskottelee hänelle toisen valeen toisensa perästä siitä, miten hänen
laitansa on! Mutta hän saa kuitenkin pian tietää totuuden."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kaspar, joka oli saapunut paikalle.
"Minkä totuuden?"

"Sen tietysti, ettei hänellä ole pitkiä aikoja enää elettävänä! Senhän
jokainen huomaa."

Mutta silloin Kaspar iski nyrkkinsä siinä tuvan edustalla olevaan
pöytään, niin että molemmat naiset hätkähtivät, ja huusi:

"Ei, _se_ se on muuttuva valeeksi! Kaikki mitä pienelle tytölleni
sanon, on totta, se on silkkaa totta! Minä itse siitä vastaan -- niin,
sen teen!"

-- Sillä nyt hän sen tiesi -- nyt se oli iskenyt häneen kuin salama:
_hänen itsensä piti kuolla_.

Kaikki ikävä ja paha mitä tytön oli pitänyt kärsiä siitä asti kun hän
oli liian pieni -- oli hänen syytään. Hän oli kauan sen tiennyt -- eikä
hän kuitenkaan ollut huomannut, että siis _hänen_ myöskin tuli se
sovittaa.

Hänhän oli ajatellut milloin yhtä, milloin toista Kortschin syyttömistä
lapsista ja tuuminut että se tai se kernaasti voisi sairastua ja
kuolla! Ja silloin oli vain yksi, joka sen saattoi tehdä, ei, vaan
jonka _piti_ se tehdä!

Ei ollut ihmeellistä, etteivät hänen rukouksensa olleet auttaneet ja
että oli ollut saman tekevää kävikö hän pyhän Aloysiuksen tai pyhän
Joosepin luona, vuoren pyhän äidin tai virran pyhän äidin luona,
kärsimys-asemilla täällä tai Bozenissa -- koska hän aina oli
samallainen pelkuri ja ryömi piiloon, ei ollut tietääkseenkään ja
vaati, että se paha minkä hän oli tehnyt, lähtisi ilman muuta tiehensä
taas -- siten kuin hänelle olisi helpointa ja mukavinta. Hän ei ollut
kertaakaan astunut esiin ja sanonut rehellisesti ja kunniakkaasti:

"Se on _minun_ syytäni kaikki! Suo siis _minun_ kuolla."

Sillä -- vaikkakin voisi tuntua siltä kuin tämä olisi liian ankara
rangaistus vain siitä, että hän oli hiukan viipynyt matkalla kätilön
luokse sinä päivänä, niin hän tunsi itsessään, ettei _se_ ollutkaan
pahinta. Ei, pahin oli siinä, että -- se ei tapahtunutkaan vain minään
määrättynä kertana! Vaan sellaisena kuin hän kuljeskeli sinä päivänä
tietä pitkin ja harmitteli kaikkea vaivaa ja vain ajatteli itseään --
juuri sellaisena hän oli elänyt kaiken aikansa ajattelematta ketään
muuta.

Miten kaikki selveni hänen ajatellessaan tätä! Kaikkina niinä vuosina,
jolloin Anna oli ollut hänen luonansa nuoresta asti, hän ei koskaan
ollut sanonut hänelle sanaakaan kiitokseksi hänen vaivoistaan.
Vaikkakaan sisar ei ollut erikoisen lempeä ja vaikkakin hän työstään
sai elatuksensa -- niin onhan kuitenkin tiettyä, miten vähäinenkin
tunnustus voi tehdä sydämeen asti hyvää. Hän olisi ehkä siitä muuttunut
lempeämmäksi.

Sitten tuli Bethi. Hänkin oli uskollisesti raatanut hänen puolestaan --
silloinkin kun hän kantoi pientä tyttöään ja oli niin vaivautunut. Eikä
hän koskaan ollut ajatellut säästää häntä tai hankkia hänelle siitä
syystä apua. Ei, hän oli häntä siitä moittinut ja torunutkin -- ja
kuitenkin se oli hänen oma syynsä yhtä paljon kuin hänenkin!

Bethi raukka! Synnytyksen perästä ei hän enää voimistunut entiselleen.
Hän kitui vielä parisen vuotta, kunnes hän seurauksien rasittamana
kuoli. Eikä hän koskaan, ei kertaakaan ollut sanonut: "Miksi olitkaan
niin kauan matkalla sinä päivänä?" Ei, vaan kun hän koetti vierittää
syyn pienokaisen selän viallisuuteen hänen niskoilleen -- niin oli hän
alistuvasti siihen suostunut.

Ja kun hän huononi -- silloin oli hän pudistanut päätään Annalle tai
isäpuolelle heidän käydessään häntä katsomassa ja sanonut: "Kyllä
varmaan loppu nyt lähenee -- ei hän enää koskaan siitä parane! Hän ei
enää kauan elä, saammepa nähdä."

Miten hän olikaan siinä seisonut oman vaimonsa vuoteen ääressä -- ihan
tyynenä! -- ja lausunut hänelle kuolemantuomion niin, että hän itse oli
sen kuullut -- ajattelematta, kuinka se varmaan viilsi häntä luihin ja
ytimiin.

Yhtä hyvänä ja sävyisänä pysyi hän kuitenkin loppuun saakka -- ja hänen
kärsivälliset silmänsä ilmaisivat hänen alistuvan kaikkeen, mitä hänen
piti kärsiä! -- --

Bethi raukka! Hänen olisi ennemmin pitänyt jättää hänet rauhaan
silloin kun Anna vihdoin tahtoi naida Hans-serkun! Hänen olisi ollut
parempi pysyä kotonaan, vaikkakin hän oli lapsipuoli, kuin joutua
hänelle! -- --

Koskapa hän kerran oli ollut sellainen kotiväelleen, niin ei voinut
ihmetellä että hän oli liikkunut vuosi vuodelta naapurien ja kaikkien
muitten joukossa välittämättä vähääkään siitä mikä heitä koski --
sanoen aina vain, että koska hän oli pitänyt huolta omista asioistaan,
niin saattoivat kai hekin omansa hoitaa! Hän huomasi kyllä nyt miten he
ihan ällistyivät kun hän vaan taputteli jonkun lapsen päätä tai osoitti
jollekulle heistä hiukan ystävällisyyttä. Tämä ihmettely todisti
enemmän kuin monet sanat! Se osoitti paraiten, minkälainen Kaspar
Zingler oli toisten ihmisten ajatuksissa täällä Kortschissa!

Hän käveli kauan talon edustalla senjälkeen kun naiset olivat menneet
sisälle hämärän langetessa laakson niittyjen yli, ja kaiken vaipuessa
pimeän ja hämärän valtaan ikäänkuin kietoutuen pehmeitten, harmaitten
varjojen hämähäkinverkkoon -- --

Hänen sielussaan kaikki kuitenkin yhä enemmän selveni. Oli kuin olisi
lyhdyllä valaistu pimeätä nurkkaa. Hän ei koskaan ollut luullut, että
sillä tavalla voisi nähdä oman itsensä! Rukoiltiinhan kyllä joka kerta
ripille mentäessä, että voisimme nähdä vikamme yhtä selvästi kuin
näemme ne tuomiopäivänä mutta emme ajatelleet, että niin tapahtuisi.

Mutta nyt oli kuin kuolemantuska hänen pienen tyttönsä puolesta olisi
tuonut muassaan tuomiopäivän ja pakoittanut häntä pitämään
perinpohjaisen ripin itsensä kanssa.

Kysymys ei ollut ainoastaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt, sanonut tahi
ajatellut ja mikä ilmestyi uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksiinsa.
Ei, hän tunsi muistoissaan harhaillen sellaistakin tapahtuneen, mikä ei
ollut sanoja, ei tekoja, ei edes ajatuksia, mutta mikä oli ollut
taustana ja oli pahempaa kuin kaikki muu. Hän ei voinut pysähtyä --
hänen piti hapuilla perille asti, ihan perille, sinne mistä oli tullut
kaikki kova ja kiero ja taipumaton -- -- Ja mitä hän silloin
huomasikaan siellä? Eikö siinä ollut -- --

Ei, ei, sitä hän ei voinut myöntää -- ei edes itselleen -- että hänellä
olisi --

Mutta eikö hän juuri siksi ollut luullut, että kaikilla muilla oli
sellainen rinnassaan?

Ja juuri siihen oli hänen oma pikku tyttönsä satuttanut itsensä
vialliseksi sinä päivänä, jolloin hän syntyi maailmaan. Hän ei
satuttanut itseään lattiaan. Lattia ei ole läheskään niin kova kuin
ihmissydän voi olla!

Hän ei tahtonut nähdä asiaa siinä valossa, mutta hänen täytyi. Hän ei
voinut sulkea sielunsa silmiä päästäkseen näkemästä. Tahtomattaankin
täytyi hänen nähdä, mitä hänen sielussaan oli. Hänen täytyi nähdä --
_sydämensä_.

Kyllä sentään hän _tahtoikin_ nähdä! Sillä mitä kauemmin hän katseli,
sitä selvemmäksi -- päivänselväksi -- muuttui se, että juuri hänen nyt
piti kuolla! Hän ei ollut hituistakaan liian hyvä tullakseen sairaaksi
ja kuollakseen!

Hänen piti alkaa yskimällä öisin ja sitten hengästyä ja väsyä työssään
-- aina hänen piti tuntea kuumetta kuivissa, polttavissa käsissään
-- -- ja pian hänen piti käydä vuoteeseen, tytön alkaessa hengittää
vapaammin ja voidessa nousta ylös ja mennä ulos auringonpaisteeseen.
Tytön sisäänpainuneet posket muuttuivat hiukan punaisiksi ja pyöreiksi
-- ja vihdoin tuli hän ihan terveeksi sinä päivänä, jolloin -- -- --
jolloin hänet kannettaisiin ulos...

Kun tyttö ei enää olisi sairas eikä senvuoksi enää omituinen ja
erikoinenkaan, jommoisena muut häntä pitivät, silloin hänen ei suinkaan
olisi niin vaikea olla ilman isäänsä. Ja jos ei Anna tahtoisi jäädä
hänen luokseen -- niin olihan silloin Meranissa Andreas eno, jolla ei
ollut pienokaisia ja jonka vaimo oli vallan hullaantunut lapsiin.

Siellä hänen olisi hyvä olla -- ja kun rinta oli voimistunut, niin
saataisiin nähdä miten selkä oikenisi -- miten hän kasvaisi suoraksi ja
suureksi ja kauniiksi vuosien kuluessa... kantaisi hattua kauniilla,
vaaleilla hiuksillaan ja olisi oikein hienon näköinen.

Kunnollisen ja hyvän miehen hän kyllä löytäisi aikanaan, ja hän voisi
saada pieniä, vaaleakiharaisia lapsia -- joilla olisi hänen omat
siniset silmänsä ja hänen aikaisimpien vuosiensa kiertyvät
pikkukiharat... ja ne lapset olisivat suoraselkäisiä -- ja reippaita ja
terhakoita.

Mutta he eivät koskaan olisi niin iloisia ja mieluisia kuin silloin kun
isoisä tulisi Kortschista heidän luokseen. He kiipeisivät hänen
syliinsä -- yksi kummallekin polvelle -- kääntäisivät nurin hänen
taskunsa katsoakseen onko hän pistänyt niihin jotain hyvää -- repisivät
häntä hiuksista -- tarttuisivat hänen piippuunsa -- --

Ei, sehän olikin totta! -- isoisähän olisi levännyt aikoja sitte
Schlandersin kirkkomaassa...

Kaspar pelästyi ja veti syvään henkeä. Oli sittenkin vaikea ajatella
pienintäkään seikkaa tytöstä -- hyvää tai pahaa -- jossa ei hän ollut
osallisena!

Mutta hänenhän _pitikin_ kärsiä -- mikäli hän todella aikoi kantaa
hänen tuskaansa!

-- Joku kulki hämärässä ohitse, tervehti ja kysyi sairaan tytön tilaa.
Kaspar saattoi päättää äänestä että se oli Wenglerin nuori poika.

"Kiitos", vastasi hän. "Keväthän on vaikea aika. Mutta" -- sen hän
sanoi erikoisella painolla -- "kyllä saamme hänet ihan terveeksi, kun
pääsemme sydänkesään! -- Niin, _sitä_ kai sinäkin ikävöit?" lisäsi hän.
Kaikki tiesivät, ettei Wenglerin poika oikein elänyt ennenkuin niinä
kuukausina, jolloin metsästeltiin kauriita.

"Niin", sanoi nuori mies, "kohta en voi enää täällä tulla toimeen --
vaikka siihen vielä on aikaa. Pappi sanoi juuri minulle: pidähän nyt
huolta siitä, sanoi hän, ettei sinua kaivata sunnuntaimessuissa, kun se
aika tulee -- niinkuin viime vuonna! Ja minä, vastasin: kyllä, sanoin
minä, pastori on kyllä oikeassa siinä, että voi tuntua jumalattomalta
samota siellä ylhäällä vuorilla pyhät ja aret. Mutta pyhässä raamatussa
on useammin kuin kerran kirjoitettu -- sanoin minä -- että 'hän meni
ylös vuorelle rukoilemaan'. Ja niin se on, ettei ehkä missään tule
rukoilleeksi niin kuin juuri tuolla ylhäällä. Tuntuu kuin seisoisi itse
Herran kasvojen edessä. -- Niin sanoin suoraan papille." --

Kaspar seisoi liikkumattomana kuunnellen miten toisen askeleet
häipyivät pimeään.

Kas, miten Wenglerin poika ymmärsi selittää asian! Hän oli jotain
oppinut, hän!

"Hän meni ylös vuorelle rukoilemaan.".. Siellä oli varmaan oikea paikka
-- ja se olikin niin selvästi ymmärrettävissä. Eikö pappi itsekin ollut
sanonut, että "siellä missä maa loppuu, alkaa kristityille taivas" --
ja kyllähän nyt jokainen tiesi, ettei kukaan voinut koskaan vaeltaa
niin kauaksi, että tulisi maan loppuun, sillä maa oli pyöreä. Mutta
saattoi mennä _ylöspäin_ ja sieltä sen löytää. Ylöspäin maa joka
tapauksessa päättyi -- korkeilla vuorten huipuilla -- ja siellähän
silloin alkoi taivas.

Miten merkillistä, ettei tämä ennen ollut hänen mieleensä juolahtanut.
Huomispäivänä menisi hän tuonne ylös -- korkeammalle Kortschin
alppimajaa, jonne hän ajoi lehmänsä kesällä, korkeammalle niitä
seutuja, joihin hän oli opastanut vieraan naisen postitalosta, kun tämä
tahtoi välttämättömästi poimia jalovalkoja -- aina Martellerin
lumihuipuille. Siellä hän tahtoi rukoilla oikean rukouksensa. Nyt hän
kyllä saisi sanotuksi kaiken mikä oli hänen sydämellään, sillä nyt hän
ei enää itse tahtonut pujahtaa piiloon.

"Kasvoista kasvoihin Herran kanssa", juuri niin se oli tapahtuva!
_Hänen itsensä_ luo hän oli menevä rukouksessaan pienen tyttönsä
puolesta ja selittävä, että tytön taudin piti muuttaa häneen, sillä
hänpä siihen oli syypää. Hän oli kyllä selittävä niin että
ymmärrettäisiin, eikä hän lopettaisi ennenkuin tuntisi, että nyt häntä
oli kuultu, että tuli tapahtumaan niinkuin hän tahtoi -- sillä hänen
tahtomansa ratkaisu oli oikea, ainoa oikea.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kulki Kaspar Zingler kaukana
ylhäällä vuorilla pitkin jyrkkää, lumikinosten piirittämää
kivierämaata, josta valkeat huiput kohosivat ilmoille.

-- Ennen aamunsarastusta hän oli lähtenyt kotoa. Silloin oli hänen
pieni tyttönsä vihdoin vaipunut raskaaseen uneen tuskallisen yön
perästä, jolloin hän lakkaamatta oli ollut hänen luonaan. Viime päivinä
oli tytön rinnassa alkanut korista ja röhähdellä niin merkillisesti ja
hänen oli vaikea hengittää. Kaspar pani patjan toisensa jälkeen kipeän
selän taakse ja nosti hänen sänkynsä isoon tupaan, joka oli ilmavin --
mutta ei sekään auttanut. Hänen huoneeseensa vievä ovi oli avoinna,
niin että pieninkin voihkiminen saattoi herättää hänet. Anna, joka
nukkui yläkerrassa, oli tarjoutunut vuorotellen nukkumaan alhaalla,
jotta Kaspar saisi joskus hiukan yölepoa -- mutta siitä hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan.

-- Tunti tunnin perästä oli hän astunut vuorenrinnettä vuoristolaisen
tukevin, varmoin askelin -- ja rukous, joka hänen piti lukea, oli
tullut niin pitkäksi! Niin pitkäksi se oli tullut kuin matka laaksosta
tänne ylös.

Ensiksi vei tie isojen kastanjapuiden alitse, missä kasvoi valkoisia
orvokkeja ruohistossa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle -- hän
kulki niin ajatuksissaan -- mutta kukat hän kuitenkin huomasi. Hän oli
luvannut tuoda pikku tytölleen kevätkukkia matkaltaan alppimajalle --
sinne hän oli selittänyt matkansa vievän.

Sitten matka johti jäykkien, tummien kuusijonojen läpi -- siellä
missä vuorenrinne tuli jyrkäksi ja epämukavaksi, missä kalliot
joskus pistivät esille uhmailevina, huimaavan jylhinä ja isot,
vaaleankeltaiset vuorivuohet pilkottivat tummien puiden lomasta, missä
aamutuuli huokui omituisesti, mietteliäästi humisten... Ylös, ylös --
tuonne missä matalat katajapensaat vaivoin löysivät jalansijan
terävien, kylmien kivien välistä -- missä lumi myöhään suli -- missä
pienet viluiset, kalpeat krookukset seisoivat kuin peljästyneet lapset,
gletschereiltä tulevan sinisenkirkkaan jääveden solistessa niiden
ympärillä...

Ylös, ylös -- vieläkin korkeammalle! Koko ajan olivat hänen ajatuksensa
lakkaamatta liikkeellä kooten kaikkea sitä mitä hänen piti sanoa
saapuessaan huipulle -- tai pikemmin kaivaen sitä esille. Sillä oli
kuin hänen olisi täytynyt jatkaa siitä mihin hän illalla jäi, täytyi
nyt kaivaa kaivamistaan yhä syvemmälle sielussaan saadakseen rukouksen
sieltä esille. Siitä tuli hänen omasta mielestään niin liikuttava, niin
sydämeen käypä, että sitä täytyi kuulla.

_Täytyi_ -- kunpa ei nyt vain kävisi niinkuin niin usein tapahtui, että
mitä mieluimmin halusi, sitä ei voinut saada -- sillä siinä, ettei sitä
saanut, oli korkeampi tarkoitus.

Oi, ei, mikäpä korkeampi tarkoitus saattoi olla siinä, että pikkuisen
tytön, joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä oikein iloiseksi, piti
kärsiä niin paljon ja sitten kuolla! Ei, mutta että tauti muuttaisi
häneen, siinä oli tarkoitusta, ja sitähän hän vain tahtoi pyytää.

Hän nousi nousemistaan -- ja hän kaivoi kaivamistaan -- löytääkseen
paraimmat, vaikuttavimmat sanat.

Hän kaivoi -- ei vain sydämensä mustinta multaa, missä hänen elämänsä
sitkeät juuret olivat, vaan hän kaivoi sen takana olevaa tyhjää, pimeää
kammiota, jossa nimetön tuska piiloitteleikse -- sielunsa siinä
syvyydessä, johon ihminen pelkää astua -- jossa moni ehkei koskaan ole
ollut, ennenkuin kuolema pakoittaa sinne koko hänen olemuksensa --
mutta jossa hänen kuitenkin täytyy aloittaa rukouksensa, jos sen mieli
ulottua taivaisiin.

"De profundis" -- --

"Syvyyksistä huudan minä sinua, Herra" -- syvyyksistä, missä kaikki
verhot häviävät, joissa kaikki puhuvat samalla tavoin, auttamattomasti
samalla tavoin -- joissa sielu joko lyyhistyy kokoon, voitettuna,
pimeän toivottomuuden masentamana, tai kohoaa, yhtyy huutoon, joka
ilmaisee sen sammumatonta tahtoa elää, huutoon: _pelasta kuolemasta!_

       *       *       *       *       *

Saavuttaessaan aution, kivisen ylämaan, joka kohosi huippujen ikuista
lunta kohden -- hikisenä ja hengästyneenä tasaisesta vaeltamisestaan
huolimatta -- huomasi Kaspar alapuolellaan joka taholla olevan sumua,
joka ei ollut tiheätä eikä erikoisen näkyvää hänen kulkiessaan sen
läpi, mutta joka nyt peitti siellä alhaalla kaiken, mihin hän
katsoikin.

Vaivalloisesti hän kulki eteenpäin ja pysähtyi ylimmäiselle
vuoriharjanteelle -- siihen, missä rinne äkkiiyrkkänä painui syvälle
laaksoa kohden. Hänen täytyi hetkiseksi sulkea silmänsä -- sillä häntä
ihan häikäisi. Hohti niin valkoiselta.

Laaksoa ei enää näkynyt -- siellä oli vain ikäänkuin leveä,
hopeanharmaa joki vuorenhuippujen välissä. Maa oli ihan hävinnyt. Ei
ollut juuri minkäänlaista eroa ylhäällä eikä alhaalla -- oli yhtä
valoisaa, yhtä ilmavaa kummallakin puolen.

Ja joka taholta kohosivat lumihuiput toinen toisensa takana loistavassa
valkeudessaan. Mieleen juolahti iso, vanha kuva kirkosta, jossa
vapahdetut vanhurskaat oikealta puolelta pitkissä riveissä astuvat
valtaistuimen eteen, ja kaikilla on yllään valkeat messukaavut...

Oli kuin täällä olisi kulkenut pyhimys pyhimyksen jälessä pitkissä,
valkeissa messukaavuissa. Niin, olisipa voinut melkein ajatella, että
jokainen heistä toimitti jumalanpalvelusta oman alttarinsa ääressä,
kun taas ihan pienet huiput -- sellaiset kuin Lumikellot tuolla,
Ortler-vuoristossa -- olivat kuoripoikia... he pitivät hiljaista messua
täällä ylhäällä.

Hiljaisuus, äänetön hiljaisuus oli ehkä kaikista merkillisintä,
kaikkein juhlallisinta! Oli kuin olisi se levinnyt _valosta_, kaikesta
loistosta ja valkeudesta. -- Kun hän äsken oli kulkenut vuoren
jyrkännettä kohden ja hänen jalkansa oli kolahtanut kiveen, oli hän
tahtomattaan pysähtynyt. Oli kuin kolina olisi täällä häirinnyt -- kuin
olisi se himmentänyt loistavaa valkeutta.

Tuolla alhaalla -- kaukana, kaukana hohtavien sumujen alla -- oli
maailma. Siellä he ryömivät ja kömpivät, riitelivät ja melusivat
keskenään, valittivat -- ja syyttivät meidän Herraamme. Se oli
kummallista täältä ylhäältä katsoen.

Täällä oli kaikki vaipunut rauhaan -- ikäänkuin tahtoisi kaikki meille
muistuttaa, ettei koskaan ole mitään sanottavaa.

Täällä ylhäällä missä maailmaa ei ollut, missä hän oli ihan yksinään
suuressa, hiljaisessa messussa -- täällä hänen nyt piti rukoilla oikea
rukouksensa... rukous, joka oli niin pakoittava, koska hän pani siihen
sydämensä tuskan, rukous, jota _täytyi_ kuulla, koska hän siinä antoi
elämänsä... rukous, joka oli niin pitkä kuin laaksosta tänne ylös...
niin pitkä kuin ihmissydämen pimeästä syvyydestä ylös valoon asti...

Hän paljasti päänsä -- tuuli siveli viileästi ja viihdyttävästi hänen
kuumaa, hikistä otsaansa -- hän teki kasvoillensa ja rinnallensa
ristinmerkin ja risti kätensä.

Kauan seisoi hän äänetönnä ja liikkumatonna. Sitten avautui hänen
suunsa ihan hitaasti. Ja hän sanoi:

"Jumala..."

Taas hän seisoi äänetönnä ja liikkumattomana -- kasvoista kasvoihin
valon kanssa, joka oli hiljaisuutta, hiljaisuuden kanssa, joka oli
valoa -- --

Kaikki hänen monet sanansa olivat äkkiä hävinneet hänen mielestään.
Mutta hän pani koko sydämensä tuohon ainoaan.

Ja sitten hän kulki taas alas.

       *       *       *       *       *

Kasparin saapuessa kotiin iltapäivällä seisoi Anna ovella odotellen
häntä.

"Jumalan pyhä äiti!" sanoi hän, "luulin jo hänen kuolevan käsiini. Koko
aamun hän on ollut hyvin huonona. Ja koko ajan hän kyseli eikö isä jo
pian tule? Ja sitten hän äkkiä katsoo tarkasti minuun ja sanoo: voitko
rukoilla kuolinrukousta? sanoo hän. Minusta tuntui kuin polveni eivät
olisi minua kannattaneet! Mutta puolenpäivän aikaan oli kuin tauti
olisi helpottanut ja lieventynyt niin merkillisesti -- ihan yht'äkkiä.
Ja sen perästä hän on nukkunut."

Kaspar nyökkäsi -- juuri puolenpäivän aikaan -- niin!

"Lähetin Bernhardiin lääkäriä hakemaan, niinkuin olit sanonut. Hän
tulikin, katseli häntä ja sanoi, että antaisimme vain hänen maata. No,
sen nyt olisin toki itsekin ymmärtänyt! Ja pappikin oli täällä -- ja
rukoili niin paljon. Silloin juuri hänessä tauti keventyi." --

Kaspar istui liikkumattomana sängyn vieressä iltapäivän viimeisen valon
langetessa kapeille, vahankalpeille kasvoille ja sinisille huulille,
joitten välistä kähisevä hengitys huohottaen kulki.

Hän istui liikkumattomana hämärän hiipiessä huoneeseen -- vitkallisesti
ja ikäänkuin murheellisena... liikkumattomana, kunnes ikkunaruudusta
näkyville iltataivaan neliskulmaisille läikille syttyi pieniä,
tuikkivia tähtiä...

Lakkaamatta, lakkaamatta korisi sairaan laiha rinta -- kaikki se tahmea
lima, jota hän ei jaksanut yskiä pois -- ja joka nyt kasautui yhä
enemmän ja enemmän yhteen...

Nukkuiko hän? -- Saattoiko hän herätä uudelleen raskaasta
horroksestaan? Eikö olisi paljon parempi, ettei koskaan enää
näkisi hänen aukaisevan silmiään -- eikä kuulisi hänen pyytävän
kuolinrukousta...

Alinomaa vaipui Kasparin pää rinnalle hänen siinä istuessaan -- ja
nykäisten hän taas nosti sen pystyyn... Hän ei ollut paljon ollut
vuoteessa edellisenä yönä, ja sitten tuo pitkä matka vuorille...

Hänen päänsä oli niin sekava. Hetkittäin oli hän vielä tuolla
ylhäällä... Hänen silmissään kimalteli valkeus -- Maailma oli poissa...
Kaukaa, kaukaa alhaalta kuului ainoastaan yksi ääni -- ei riitaa eikä
taistelua eikä huutoja, vaan korinaa ja voihkinaa pienen tytön
rinnasta! Se oli kuin kuolinrukous! Ja oli hyvä, oli hyvä tietää, että
se kuului sinne ylös asti -- valoon ja äänettömyyteen...

-- "Etkö tahdo käydä vähäsen levolle, Kaspar, minähän voin jäädä tänne
alas. Kello käy nyt kymmentä."

Anna oli sytyttänyt makuuhuoneensa pienen lampun ja asettanut kynttilän
pesuvatiin tuvassa, jossa se oli palanut edellisinä öinäkin.

Kaspar pudisti päätään hänen tarjoukselleen.

"Enkö sitten jää tänne luoksesi! Kyllä, kyllä -- sinähän voit myöskin
kutsua minut -- jos... Mutta ehkei se olekaan niin lähellä! Hän nukkuu
jokseenkin rauhallisesti." -- --

-- Kaspar oli pistäytynyt hetkiseksi ulos sulkeakseen ulko-oven ja
antaakseen jonkun käskyn Bernhardille. Saapuessaan sisään kuuli hän
tytön äänen. Hän pyysi vähän juotavaa.

Oi, hän saattoi tuskin niellä... Kunpa hän ei koskaan enää tahtoisi
koettaa juoda! Se oli niin kauheata.

Ja miten hänen silmänsä katsoivat häneen! "Olen niin väsynyt." -- Ääni
oli hyvin epäselvä, mutta hän ymmärsi kuitenkin heti.

"Nyt pitääkin isän tytön nukkua -- aina aamuun asti! Sitten katselemme
kaikkia niitä kauniita kukkia, joita isä on tuonut vuorilta."

"En voi -- en saa rauhaa." Ei -- hänellä ei ollut rauhaa. Rinnassa repi
ja raastoi, hän ei voinut enää yskiäkään, ainoastaan köhiä, ja se ei
saanut poistumaan...

Pää liikkui lakkaamatta tyynyllä. Sitten aukenivat silmät kokonaan.
Tuskat saapuivat.

"Täällä ei ole yhtään ilmaa!"

"Ei, sitä ei täällä olekaan! Meidän täytyy kai aukaista ikkuna."

Viileä yöilma levisi huoneeseen. Eikö se yhtään auttanut? Hän näki,
miten lapsi koetti tuntea sitä pienine avoimine sieraimineen.

"Minä en voi -- en voi hengittää!"

"Ei, niin on aina kun on pitkällään."

Hän pani tyynyt pystyyn selän taakse.

Tyttö makasi korkeata päänalusta vasten haukkoen ilmaa -- ja valittaen:
"Mitä minä teen? Voi, mitä minä teen?"

"Nousemme ylös, sen teemme! Isä kantaa omaa tyttöään. Se helpottaa!"

Varovasti hän pisti kätensä selkää lähinnä olevan tyynyn taa, kietoi
paksun peitteen huolellisesti hänen ympärilleen ja nosti hänet
syliinsä.

Ensin hän valitti. "Ei -- ei, koskee -- minua pyörryttää" -- mutta
sitten hän vaipui kokoon hänen sylissään ja antoi kantaa itseään
edestakaisin tuvassa. Hän vaipui siitä taas puoleksi horroksiin -- ja
liikunta tuotti lievitystä isän omalle polttavalle tuskalle.

Ääni kuului taas: "Miksei täällä ole yhtään ilmaa? En voi tätä kestää!"

"Se on tällaista siksi, että olemme alhaalla laaksossa. Täällä on niin
painostavaa! Voi, tulisimmepa sinne ylös missä isä tänään on ollut.
Siellä on niin helppo hengittää. Se käy niin kevyesti siellä."

"Oi -- menkäämme sinne!" Tahtomattaan kävivät isän askeleet pitemmiksi.
"Emme nyt yhtäkkiä voi päästä sinne ylös! Matka on pitkä. -- -- Ensiksi
täytyy meidän kulkea hyvän matkaa niittyjen poikki saapuaksemme vuoren
juurelle."

"Niin -- niin..."

Hän piti päänalusta kädellään korkealla; tytön pää lepäsi hänen
olkapäällään. Kuolema rinnassa raastoi raastamistaan, niin lähellä
hänen omaa sydäntään.

"Mutta kun olemme sinne saapuneet -- niin lähdemme heti kulkemaan
ylöspäin polkua kastanjapuiden alla. Siellä voimme poimia pieniä
orvokkeja ruohikosta -- niitä valkoisia, joista eniten pidämme -- jos
maltamme sen verran viipyä... Ei -- ei, ei se kannatakaan, se vain
meitä hidastuttaa!... Me hengästymme jo aikalailla täälläkin -- se
muuttuu mielestämme melkein pahemmaksi kuin mitä se on ollut, sillä me
nousemme nyt vuorta ylös. Mutta sitten perillä!..."

Edestakaisin hän kulki lattialla vuoristolaisen varmoin, tukevin
askelin, jotka eivät hiljentyneet, eivät pysähtyneet -- sillä oli niin
kiire! -- --

Hän muisti hyvin, että hän oli tuvassa. Tuolla seisoi sänky -- ja
pesuvadissa seisova kynttilä hiukan valaisi... Mutta kuitenkin hänestä
tuntui kuin olisi hän matkalla -- kuin olisi hänen pitänyt rientää.

Rinnassa sorisi, vaikeroi, ähki...

"En voi hengittää -- mikä siinä on! Täällä on pimeätä! Missä me
olemme?"

"Olemme nyt saapuneet kuusimetsään. Suhisee ja vinkuu ja voihkii -- se
on tuuli tuolla ylhäällä, sen kyllä kuulet! Täällä on niin pimeätä --
niin pimeätä ja niin jyrkkää! Se koskee rintaan. Emme kohta enää jaksa
-- mutta kyllä me sentään tästä pääsemme! Meillä ei ole enää pitkälti
jälellä!"

Edestakaisin lattialla hän kulkee varmoin, vakavin askelin, jotka
voittavat kaikki esteet eivätkä tiedä mitä väistyminen on. Hän kulkee
aamuista taivaltaan uudelleen. Siksipä hän niin tarkoin pani tien
mieleensä, jotta hän voisi kantaa hänet sinne ylös.

Rinnassa voihki ja sorisi. "Oi, oi, emmekö jo saavu sinne?"...

"Kyllä -- kyllä, nyt ei täällä ole enää puita, niin että olemme jo
korkealla! Ja täällähän on lunta; -- ihan se meitä värisyttää... Mutta
tie on vielä jyrkkä. Tämäpä on pahin osa -- kaikkein pahin osa
kaikesta. Se ihan salpaa meiltä hengityksen... Mutta nyt olemmekin heti
perillä -- olemme ihan kohta perillä."

"Meidän Herramme -- onko hän siellä ylhäällä?"

"On, hän on siellä -- ja sitten pyhimykset. Siellä on niin hienoa --
heillä on kaikilla yllään valkoiset kaavut -- ja kynttilät kädessä...
Loistaa niin kirkkaasti, että ihan häikäisee! Ja siellä on niin
hiljaista? He eivät melua niinkuin lapset täällä alhaalla -- niin että
sitä voi pelästyä. Nyt olemme siellä -- tuokiossa, tuokiossa!"

Edestakaisin lattialla hän yhä kulkee -- hiki valuu hänen koko
ruumiistaan -- pysähtymättömin askelin, joita sydämen lyönnit
kiihoittavat eteenpäin, jotka pakoittautuvat kaikkien vastusten yli --
kunnes saavuttavat päämääränsä. Hän ei saa hellittää -- hänen täytyy
kantaa pieni tyttönsä ihan ylös Herran luo. Hän on sen sanonut ja hänen
täytyy pysyä sanassaan, vaikka menisi henki.

Silloin -- yhtäkkiä -- hiljaisuus...

Tytön pää on hervahtanut taaksepäin hänen hartioitaan vasten -- siniset
silmäluomet ovat puoleksi kiinni... Sieraimet väräjävät, rinta nousee
ja laskee vielä -- mutta kauhea korina ja voihkiminen ovat lakanneet.

Saapuvat uudelleen -- -- pari lyhyttä, läähättävää vetäisyä... ja
vaikenevat taas.

Kaspar lankeaa lattialle polvilleen saadakseen parempaa tukea, nostaa
hänen päänsä käsivarrelleen -- ja tekee ristinmerkin hänen rinnalleen
ja kasvoilleen -- --

Silloin aukeavat hänen silmänsä kokonaan... jäykkinä, kirkkaina,
_näkevinä_... huulet puoleksi erkanevat...

"Jumala" -- --

Kaspar sulkee silmänsä... Loistaa, liekehtii... Maailma on hävinnyt.
Valkoisissa messukaavuissaan astuvat he esille, toinen toisensa perästä
-- pitkinä, loistavina saattueina...

Silloin hän tietää, että hän on saapunut perille. Että hän on kantanut
pienen tyttönsä ylös asti... katsomaan kasvoista kasvoihin
hiljaisuutta, joka on valoa -- valoa, joka on hiljaisuutta.

       *       *       *       *       *

Kaspar Zinglerin pikku tyttö oli kuollut ja haudattu.

Kaikki kortschilaiset sanoivat, että oli hyvä kun hän pääsi vaivoistaan
-- ja Kaspar vapautui taakastaan. Sillä taakka hän oli, pikku raukka,
vaikkakin isä oli niin kiintynyt häneen.

Melkein kaikki olivat olleet häntä katsomassa -- perästäpäin. Hän
lepäsi niin kauniina. Itse oli Kaspar asettanut hänet arkkuun -- kukaan
muuhan ei saanut häneen koskea -- ja siroitellut paljon pieniä
vuoristokukkia hänen ympärilleen, ja myöskin ruukuista kaikki punaiset
geraniumit ja verenpisarat akkunalta. Hän lepäsi kauniina, vaaleat
hiukset kuihtuneita kasvoja kehystäen ja näytti siltä kuin aikoisi hän
hymyillä.

Kauniit hautajaiset hän sai -- ja aikaa myöten sai hän myöskin
kauneimman haudan Schlandersin kirkkomaalla -- kun Kaspar sitä hoiti ja
piti siistinä.

Niinpä oli kaikki ohitse -- ja elämä Kortschissa kulki entistä latuaan.
Mutta Anna oli ruvennut olemaan huolissaan Kasparin puolesta.

Kunhan ei vain hänkin kuolisi, ajatteli hän. Olisipa kummallista jäädä
niin yksinään! -- Kasparissa _oli_ jotain huolestuttavaa. Hän tuskin
yhtään puhui. No, se ei kuulunutkaan hänen tapoihinsa, ja pääsihän
siten kuulemasta hänen valituksiaan! Mutta hän mietti jotain. Sitä hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt -- hän saisi sentään mieluummin puhua!
Muuten voi siitä ihan tulla sairaaksi.

Hän ei ollut ihmisarka. Oikeastaan hän oli muuttunut sellaiseksi, että
hänen kanssaan tuli hyvin toimeen, sanoivat muut. Jos joku sairastui
tai jos jollekin sattui vahinkoja, auttoi hän mielellään. Ja lapsien
päitä hän silitti kulkiessaan ohitse, nosti heitä pystyyn kun he
lankesivat ja oli hyvä heille.

Moni vaimo sai kyyneleet silmiinsä nähdessään hänet kaukana tiellä.
Voi, pyhä Maria -- katsohan miten hän on oppinut olemaan pienten äitinä
omaa sairas raukkaansa hoitaessaan!

Mutta hän ei koskaan ollut iloinen, sen huomasi selvästi. Ja kun hän
kulki omissa ajatuksissaan, vaipui hänen päänsä aina raskaana ja
painavana alas, ikäänkuin hän kantaisi taakkaa, joka oli ja pysyi
hänelle liian raskaana. --

Kuukauden kuluttua tyttönsä kuolemasta saapui hän eräänä päivänä
kyläpapin luokse.

"En voi sitä kestää", sanoi hän istuttuaan hetkisen äänetönnä
vastapäätä vanhaa, lempeätä pappia.

"Mikä sinun sitten on, Kaspar?" kysyi tämä. "Etkö voi suoda pienelle
tytöllesi sitä valoa ja rauhaa, jota hän nyt nauttii?"

Oli melkein kuin Kaspar olisi koettanut hymyillä.

Hänkö ei sitä soisi!

Hetken kuluttua alotti hän taas. "Ei se ole sitä, että minun täytyy
elää ilman häntä. Se voi olla kylläkin oikein -- siihen nähden miten
minä vastaanotin hänet. Ei se ole sitäkään, että minun nyt vain pitää
häntä kaivata -- sillä olen oppinut, ettei meidän koskaan tule vaatia
mitään! Mutta se, että _hänen_ piti kärsiä niin paljon! Hän ei koskaan
ole tuottanut minulle muuta kuin iloa -- mutta itse hänen piti vain
kärsiä ja kärsiä"...

"Ei, Kaspar, saat uskoa että hänen piti tehdä jotain muutakin. Mutta se
ehkä oli saavutettavissa vain kärsimysten kautta."

"En voi siihen tyytyä", sanoi Kaspar. "Sillä en voi sitä ymmärtää."

"Jospa voisimme _ymmärtää_, niin ei olisi niin vaikeata uskoa. Silloin
ei koettelemus olisi mikään koettelemus. Ehkei sinun _pidä_ ymmärtää
sitä, Kaspar, ennenkuin kaikki kirkastuu. Ja muista hänen
kärsimyksiensä _syytä_. Siitä et voi kokonaan panna edesvastuuta meidän
Herrallemme. Mutta, tiedätkö -- minusta tuntuu kuin voisin tässä niin
selvästi huomata, miten pahasta koitui hyvää. Sanonko sinulle, mitä
luulen?"

Pappi tarttui isoon kirjaan, joka oli hänen pöydällään. "Tässä kirjassa
on kirjoitettu meistä, Kaspar Zingler", sanoi hän, "sinusta ja minusta
-- vuosituhansia ennen meidän syntymäämme."

Hän asetti silmälasit nenälleen ja käänsi lehtiä. "Kuule nyt mitä tässä
luemme: 'Näin sanoo Jehova, Herra' -- Herra itse sanoo tämän pyhän
profeettansa kautta. 'Tahdon ottaa pois _kivisydämen_ teidän
rinnoistanne' -- -- Muistatko että sanoit kortschilaisilla olevan
kivikovat sydämet? Mutta" --

Kaspar katsahti ylös. "Kyllä", sanoi hän, "mutta nyt tiedänkin,
_kenellä_ oli kivisydän."

"Vai olet sen siis huomannut! Sen huomion teemme kaikki. Mitä
aikaisemmin, sitä parempi! Mutta tiedätkö minkälaista on, kun ihmisellä
on kivinen sydän? Silloin elää kuolema rinnassaan."

Kaspar kätkähti. Kuolemako rinnassa!

"Ja Herra tahtoo poistaa kuoleman rinnastamme -- sillä hän rakastaa
meitä! Kuulehan nyt: 'Tahdon ottaa pois kivisydämen rinnoistanne -- ja
antaa teille sydämen lihasta.' Tämä on ensin kirjoitettu koko
maailmasta -- sitten sinusta ja minusta. Koko maailma pii
kuolemaisillaan, sillä ihmisten sydämet olivat pahat. Sitten tuli yksi
-- jonka rinnassa oli koko maailman sydän. Hän antautui kivisydämien
murskattavaksi" --

Kaspar nyökäytti päätään. Niin, Calvarienbergillä, tuolla alhaalla --
neljällätoista kärsimysasemalla!

"Maailman elämän takia -- antaaksensa maailmalle sydämensä. -- -- Nyt
voimme saada 'sydämen hänen jumalallisen sydämensä mukaan', elävän,
hyvän, jos vain tahdomme ottaa sen vastaan. Mutta on vaikeata saada
meitä se tekemään. Herran täytyy käyttää monta tietä ja monta keinoa.
-- Tiedätkö, ketä luulen hänen käyttäneen antaakseen sinulle sydämen?"

Kaspar sulki silmänsä. Pienet, vilkkaat, värittömät sormet, jotka aina
olivat kylmät ja joissa oli pyöreät, sinistävät kynnet -- ja jotka
osasivat tehdä hienoimpia töitä. -- Hänestä tuntui kuin olisivat ne
liikkuneet hänen rintansa lähellä...

"Luulen nyt, Kaspar, että hänen täytyi kärsiä niin paljon saadakseen
muutoksia sinussa aikaan, saadakseen kivisydämen pois kiskotuksi ja
elävän sydämen sijaan. Jos hän olisi ollut tavallinen lapsi, terve ja
iloinen, niin olisit sinä kai ollut hänelle sellainen kuin ylipäänsä
olit kaikille muille kotonasi. Sinä avasit sydämesi hänelle siksi, että
sinun kävi häntä sääli ja siksi että kaikki mielestäsi oli sinun
syytäsi. Hänen kärsimyksensä -- ne kolkuttivat kolkuttamistaan sinussa
yöt ja päivät, kunnes et enää voinut vastustaa. Etkö luule niin
olleen?"

"Kyllä voi niin olla, kuin pastori selittää. Eihän meikäläinen ole niin
oppinut! Mutta -- sitä on kuitenkin vaikeata ajatella. _Minun
tähtenihän_ hän silloin sai kärsiä ja yhäti kärsiä niin paljon."

Vanha, lempeä pappi istui katsellen eteensä. Kaspar huomasi, että hänen
katseensa oli kauas tähdättynä. Kauas omaan elämäänsä se ehkä katsoi...
hyvään paikkaan, paikkaan, josta aurinko valaisi, hän varmaan katsoi --
sillä hänen katseensa kävi niin valoisaksi ja kirkkaaksi... se muuttui
kokonaan hymyksi.

Sitten hän sanoi: "Kaspar Zingler, jos jonakin päivänä saa tietää, että
täytyy kärsiä -- kaikkea sitä mitä ei itse ymmärrä ja missä ei huomaa
tarkoitusta -- että tulee itse uhratuksi, jotta toinen ihminen
vapautuisi kivisydämestään ja saisi elävän sydämen rintaansa, tiedätkö
mitä silloin tekee? Silloin ajattelee kaikkia kärsimyksiään -- eikä voi
koskaan kylliksi siunata niitä, kiittää niistä..."

Hän istui vielä hetkisen katsoen kauas omaan menneeseen elämäänsä.
Sitten hän kääntyi Kasparin puoleen ja lisäsi:

"Jos eräs nyt sanoo pienelle tytöllesi: kaikki se, mitä sinun täytyi
kärsiä, kaikki se, mikä oli niin tuskallista, teki isällesi hyvää,
sillä se teki hänet _hyväksi_ -- etkö silloin luule, että hän siitä
ilostuu? Etkä sinä kai tahtoisi riistää häneltä hituistakaan hänen
iloaan?"

Ei, sitä ei Kaspar Zingler tahtonut. Eipä hänellä sitten enää ollutkaan
mitään sanottavaa! Vaikkakaan -- sen hän tunsi itsessään -- hyväksi
häntä ei voinut sanoa...



Goldrainin Kathi.


Kun puhuttiin Goldrainin pyhästä Joosepista, tarkoitettiin tietysti
hänen kuvaansa kirkossa -- sivualttarin yläpuolella, jolla oli iso
kultainen sädekehä pään ympärillä, lilja toisessa kädessä ja toisen
käden kolme pitkää, valkoista sormea siunaten ojennettuina katsojaa
kohti.

Mutta ei ollut ketään, joka ei samalla ajatellut pappia. Ei
kirkkoherraa, lihavaa Andreas Beizingeriä, jolla oli punaisenturpeat
kasvot ja nuuskasta tummenneet sieraimet, vaan apulaispappia, nuorta
Joseph Wellner-herraa.

Ensimäisenä päivänä kylään tultuaan oli hän mennyt vanhan puolihullun
Linan mökin ohitse ja oli paljastanut päänsä, sillä siinä oli vieressä
tieristi. Ja vanhus, joka istui päätään ravistellen ja mumisten akkunan
ääressä, oli huutanut: "Voi, voi -- tuosta kulki ohitse pyhä Jooseppi,
välkkyvine, sädehtivine, kirkkaine silmineen ja valkoisine sormineen!"

Muitten mielestä vanhus oli lausunut merkillisiä sanoja ja kaikki
väittivät, että hekin olivat heti huomanneet kuinka uusi pappi oli
yleensä pyhimyksen näköinen ja -- nuoruudestaan huolimatta -- etenkin
pyhän Joosepin näköinen, hienopiirteisine, kalpeine kasvoineen,
loistavine sinisine silmineen ja hiuksineen, jotka olivat niin vaaleat,
että niissä oli enemmän loistoa kuin väriä.

Aikojen vieriessä, päivä päivältä hänen puhtaan elämänsä loistaessa
heille, yhdistyi hänen olemuksensa heidän mielissään yhä enemmän
suureen, puhtaaseen pyhimykseen, lempeään ja siveään Jooseppiin --
josta lapset lukevat -- häneen, jonka hänen pahat veljensä möivät.

Nuori pappi oli niin innokas toimessaan, että oli kuin olisi hän
etsimällä etsinyt kaikkia rasituksia -- niin henkisiä kuin
ruumiillisia. Tuskin hän malttoi syödä ja nukkua -- sanoi Marianna --
vanha taloudenhoitajatar, joka oli ollut hänen imettäjänsä ja tahtoi
seurata häntä kuolemaan saakka.

Pitäjän tiet olivat pitkät ja jyrkät, mutta pian ei ollut pientä
mökkiäkään -- vaikkapa se olisi piiloutunut kuinkakin syvälle rotkoon
tai kiivennyt kuinkakin korkealle ikuista lunta kohti -- missä hänen
lempeä tervehdyksensä ei olisi kuulunut.

Kaikki ajattelivat niitä sanoja, jotka dekaani oli lausunut hänen
vihkiäisissään. Hän oli kuvaillut _katolisen papin sydäntä_ -- jonka
rakkauden täytyy olla niin vahva ja rikas, että sitä riittää koko sille
suurelle perheelle, joka on hänen seurakuntansa: "Papilla tulee olla
suuri sydän, joka voi olla kaikkena kaikille -- äidinsydämenä
pienokaisille, sairaille, avuttomille, lapsensydämenä vanhoille,
yksinäisille ja ilottomille, veljen- ja sisarensydämenä niille, jotka
elämän taistelussa tarvitsevat neuvoja ja tukea. Hänen täytyy uhrata
sydämensä _omat_ vaatimukset ja ilot voidakseen antaa sen lämpimänä ja
osaaottavana kaikille muille."

He tunsivat että niin oli. Hän kohteli heitä kaikkia uhrautuvan
sydämensä lämmöllä, joka sydän vain ajatteli toisten iloja ja murheita.

Sellaiseen kohteluun ei kirkkoherra ollut heitä totuttanut. Hän istui
yhtä mielellään postitalon viinituvassa lyöden korttia postimestarin
ja lääkärin seurassa, kuin kiipeili vuohipolkuja, käydäkseen
seurakuntalaistensa luona. Hän ylisti myöskin vanhoja hyviä
aikoja, jolloin saarnattiin vain silloin tällöin, milloin sattui;
joka-sunnuntaiseen puolipäivämessuun kuuluva saarna oli hänen
mielestään liiallinen ja rasittava. Siksipä apulaispappi saikin nousta
useimpina kertoina vuodessa korkeaan, puuleikkauksin koristettuun
saarnastuoliin.

Andreas Beizingerin pääsääntönä oli aina olla malttavainen. Hän sanoi
usein nuorelle virkaveljelleen: "Jos olisin alottanut niinkuin te,
Wellner, niin en olisi nyt tässä pyhässä ammatissa, vaan minut olisi
viety kirkkomaahan monta vuotta sitten ja siitä ei olisi ollut
kenellekään hyötyä! Meidän ei pidä kaikkien pyrkiä pyhimyksiksi. Kun
pysyttelee maan tasalla, niin ei voi pudota kovin korkealta! Ja jossain
kohdin meidän toki tulee antaa pyhimysten olla meitä edellä."

Kunnon mies ja hyväätarkoittava oli Andreas Beizinger-herra; siinä
suhteessa ei kukaan voinut häntä moittia, ja aina hänellä oli pilapuhe
varalla kun hänet tapasi. Mutta hengenmiehissäkin on eroa -- se saatiin
huomata nyt.

Kaikki pitäjäläiset iloitsivat uuden papin tulosta -- mutta tuskin
kukaan enemmän kuin Kassian Gamper. "Hän tulee miuulle juuri
parahiksi", sanoi hän. "Jos joku voi vaikuttaa Kathiin, niin hän sen
voi."

Kassian Gamper oli arvossapidetty, rikas ja hyvin ankara mies, jonka
tahto ei ollut tottunut vastarintaan. Varttuneella iällään oli hän
nainut hyvin nuoren naisen, kauniin Aloisia Jandlin, joka eli
hiljaisena ja alistuvana hänen rinnallaan kymmenisen vuotta -- ja joka
sillä ajalla usein sai käyttää sitä elämänviisautta, jonka hänen
äitinsä oli hänelle opettanut: "Jos saat lapsia, Loisia, vaikka
kuinkakin monta -- ota ne kuin Herran kädestä! Muuten et voi kestää
kaikkea mitä pitää kärsiä! Miehiä ei siinä suhteessa saa järkiinsä --
mutta he eivät kärsikään niinkuin me."

Aloisia Jandl synnytti ankaralle kotityrannilleen kahdeksan lasta noina
kymmenenä vuonna -- ja hyvä oli hänelle, että hän saattoi ottaa ne
kaikki kuin Herran kädestä, sillä hän kärsi paljon jokaisesta
lapsivuoteesta. Hänen raitis terveytensä murtui kokonaan. Oli niitä,
jotka tuumivat, että hänen oli helpointa ottaa taivaan lahjana
viimeinen pienokainen, sillä se lapsi tuli päästämään hänet
"vaivastaan, joka oli ylen raskaaksi tullut." --

Viisi lapsista oli kuollut pieninä -- ainoastaan kolme tyttöä, jotka
nyt olivat täyskasvuiset, oli jäänyt leskelle.

Molemmat vanhemmat olivat hiljaisia ja alistuvia, niinkuin äitikin oli
ollut ja antoivat naittaa itsensä miehille, jotka isä oli valinnut. He
vaihtoivat isän ikeen aviopuolison ikeeseen vastaanväittämättä -- eihän
vastustaminen kuitenkaan olisi auttanut.

Mutta nyt oli Kathin vuoro -- hän oli nuorin, se lapsi, jonka syntymä
oli ollut syynä äidin kuolemaan -- ja silloin tapahtui mitä
käsittämättömintä: nimittäin, että Kassian Gamper puski leveän
häränotsansa urheaa ja itsepintaista vastusta vastaan.

Kathi oli hänen lempilapsensa ja kaunis kuin hänen äitinsäkin oli
ollut, silloin kun Kassian häntä kosi. Hän kyllä tiesi keneltä hän oli
saanut pitkät, punaruskeat palmikkonsa, joista auringonpaisteessa voi
säihkyä kuin kultasäkeniä, hoikan, solakan vartalonsa ja sametinpehmeät
silmänsä. Mutta mistä hän oli saanut taipumattoman tahtonsa, sitä ei
kukaan voinut ymmärtää!

Kassianin mieleen ei juolahtanutkaan hakea sitä omasta povestaan. Ja se
esiintyikin tyttäressä toisen muotoisena. Kassianissa ilmeni luja tahto
ankarana, itseensäsulkeutuneena, uhmaavana käytöksenä -- kun taas tytön
olento oli vapaa, iloinen ja huoleton.

Mutta omalla tavallaan oli hän yhtä omavaltainen kuin isänsäkin. Ja kun
vanha Perkmann Laasista kosi häntä, antoi hän muitta mutkitta kiellon,
huolimatta isänsä myöntämisestä.

Naimiskauppa vanhan Perkmannin kanssa -- joka tuskin oli
viisissäkymmenissä -- oli erittäin hyvä, niin että oli kovin
harmillista, ettei hän ollut kosinut jompaakumpea toisista, jotka ilman
muuta olisivat hänet ottaneet. Mutta on mahdollista, että vanha
Perkmann oli älykkäämpi kuin minä häntä pidettiin. Varmaa on, ettei hän
osoittanut kosimisen oireitakaan ennenkuin Kathin vuoro tuli joutua
miehelään.

Kassian Gamper sanoi uppiniskaiselle tyttärelleen, ettei voi tulla
kysymykseenkään sallia sellaisen vävypojan juosta tiehensä. Ei -- sanoi
hän -- sitä eivät hänen kankeat jalkansakaan sallineet. Mutta tyttöpä
saattoi juosta -- häntä itseänsä ja hänen kosintaansa pakoon. Niin hän
aikoikin tehdä!

Kassian sai ensi kerran tuntea miltä tuntui olla voimattomana
ankaruudestaan huolimatta. Sillä miten hän oli saava Kathin suostumaan?

Kiskoa hänet alttarin eteen ja vastata "tahdon" hänen puolestaan -- ei
käynyt päinsä. Lyödä häntä -- sen hän ehkä olisi mielellään tehnyt,
mutta Perkmann ei sellaisesta tahtonut kuullakaan.

"Hyvällä hänen pitää tulla", sanoi hän, "muuten ei siitä koidu hyvää."

Mutta sovinnolla yrittäminen silloin kun saattoi käyttää valtaansa, ei
voinut _juolahtaa_ Kassianille mieleenkään. Hän oli kyllä saava hänet
myöntymään, ajatteli hän. Ja niin hän käski, uhkasi, ei puhunut hänelle
sanaakaan moneen päivään ja teki elämän kotona niin epämieluiseksi kuin
mahdollista. Mutta tyttö ei alistunut. Ei siksi, että hän olisi
mieluummin nainut jonkun toisen kuin Perkmannin, vaan siksi että hän
Perkmannia ei tahtonut.

-- Juuri niihin aikoihin tuli uusi pappi kylään, ja kohta hänet
nähdessään juolahti salaman tavoin Kassian Gamperin mieleen, että pappi
oli se auttaja, jonka pyhä Jooseppi oli hänen luokseen lähettänyt
saattaakseen isällisen arvovallan kunniaansa.

Hän odotti kärsimättömästi, että hurskas mies kävisi hänen luonaan,
mutta pappi kävi ensiksi sairaitten, köyhien ja kurjien luona. Kassian
harmitteli jonkun aikaa sitä, miten paljon hyvää pappi sai aikaan
muissa kodeissa. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja meni itse papin
luokse.

Hän kertoi, että hänellä, häpeä kyllä, oli kotonaan uppiniskainen ja
tottelematon tyttölapsi, joka ajoi pois luotaan oman onnensa ja tahtoi
saattaa isänsä harmaat hapset murheella hautaan. Eikö pastori tahtoisi
tulla heillä käymään saattaakseen tytön järkiinsä? Nuori pappi näytti
vähän epäröivältä -- ikäänkuin häntä olisi enemmän miellyttänyt
toisenlainen pyyntö, mutta lupasi kuitenkin tulla seuraavana päivänä.

Kiitoksia vain, sanoi Kathi tädilleen, hän ei tahtonut että vieläkin
yksi tulisi toitottamaan hänelle korvat täyteen vanhaa Perkmannia. Ja
kun pappi seuraavana päivänä saapui, oli hän pujahtanut tiehensä.

Mutta eräänä kauniina päivänä maaliskuun lopulla auringonlaskun aikaan
Kathin seisoessa pöydän luona talon edustalla ja lauleskellen
kiillotellessa kupariastioita kulki pappi ohitse ja pysähtyi.

Mailleen menevän auringon säteet lankesivat punaisille kupariastioille
heijastuen niistä liekkeinä tytön kaulalle ja poskille. Hänen
sametinpehmeissä silmissäänkin loisti tuo heijastus, ja ruskeat hiukset
säkenöivät hänen otsansa ympärillä.

Punaisen ilta-auringon loisteessa katsahti pappi häneen ja kysyi:
"Oletteko Kathi?"

Ja punaisen ilta-auringon loisteessa nosti tyttö silmänsä häneen, näki
hänen kalpeiden kasvojensa kuvastuvan loistavaa kultataustaa vasten --
ja vastasi: "Olen."

"Hyvää iltaa", sanoi pappi.

Kathi jätti kupariastiat -- mutta niiden hehku jäi hänen kasvoilleen ja
kaulalleen hänen mennessään papin luo ja kumartuessaan suutelemaan
hänen kättään.

Mutta ennenkuin hänen raitis suunsa kosketteli hänen kapeita sormiaan,
veti pappi kätensä pois. Sitten hän istuutui talon edustalla, ison
kastanjapuun alla olevalle penkille ja alkoi puhella hänen kanssansa.

Kotiin saapuessuan Kassian Gamper ilostui suuresti nähdessään papin
luonansa ja huomatessaan Kathin seisovan hänen edessään alasluoduin
silmin ja hyvin nöyränä -- niinkuin sopii nuoren tytön. Poissa olivat
nyt uhmaavat pään liikkeet, joita viime aikoina oli saatu nähdä.

Isän saapuessa niijasi tyttö papille ja hävisi taloon.

Nuori pappi nousi lähteäkseen. "Kassian Gamper", sanoi hän
levollisella, hiukan vitkastelevalla tavallaan -- "olen nyt puhunut
pari sanaa tyttärenne kanssa. Luulen, että teidän tulisi --- jättää
hänet joksikin aikaa rauhaan."

"Pitäisikö minun sallia hänen jatkaa vastustustaan? Ei, siitä ei tule
mitään!"

"Ei, ei, teidän tulee tietysti pysyä siinä minkä luulette olevan hänen
parhaakseen. Hän kyllä tottelee lopuksi. Minäkin olen kehoittava häntä
siihen. Mutta älkää puhuko asiasta -- toistaiseksi. Älkääkä olko
hänelle kova. Yksi auringonsäde voi tehdä enemmän kuin kymmenen
raekuuroa."

Pappi oli hyvin nuoren ja hennon näköinen puhuessaan järeätekoiselle
harmaahiuksiselle miehelle. Hän tunsi sen itsekin ja se teki hänet
hieman epävarmaksi.

Kassian ajatteli että olisi voinut olla hakematta pappia, sillä hänen
neuvonsahan eivät olleet minkään arvoiset. Hän itse tiesi paremmin
miten naisväkeä oli kohdeltava.

Mutta hänen tullessaan tupaan kävi Kahti äkkiä hänen kaulaansa ja
suuteli häntä, ja olihan silloin ihan luonnollista, että hän silitteli
hänen ruskeita palmikoitaan -- jotka tietysti olivat irtaantuneet ja
valahtaneet selälle hänen puhdistaessaan kupariastioita. Ne eivät
sitten koskaan voineet pysyä paikoillaan! Ne olivat niin painavat! Hän
punnitsi niitä kädessään, niinkuin hänen tapansa oli joka kerta kun hän
tunsi itsensä tästä tukasta ylpeäksi, ja tyttö kysyi, niinkuin hänen
tapansa oli, hymyilevin silmin: "Tahdotko myydä ne?"

Hän vastasi tapansa mukaan: "Kyllä -- sillä sinä olet pannut niihin
kultaa. Oikein näkee kuinka se kimmeltää auringonvalossa."

Ja tyttö sanoi: "Minähän olenkin Goldrainin Kathi, ja Goldrainissa on
kultaa." Ja sitten he molemmat nauroivat...

Hetki senjälkeen alkoi täti laittaa illallispöytää, ja Kathi auttoi
häntä, reippaana ja avuliaana.

       *       *       *       *       *

Pappi oli joka tapauksessa merkillinen! Kassian oli tehnyt oikein
valitessaan hänet auttajakseen. Hänen käyntinsä jälkeen oli Kathi
muuttunut vielä lempeämmaksi ja sävyisemmäksi kuin mitä hän oli ollut
pienenä tyttönä.

Viikon kuluttua sanoi Kassian nuorelle papille, että hän nyt aikoi
puhua järkisanan tytön kanssa Perkmannista -- sillä nyt hän oli yhtä
taipuisa käsitellä kuin tuore voi.

Mutta pappi nosti kieltävästi kätensä häntä kohden. "Ei, Gamper, ei, on
liian aikaista! Hän ei vielä ole oppinut, että kuuliaisuus on iloa. Hän
luulee että se on pakkoon taipumista -- ja siihen hän ei suostu -- --
Sydäntä ei voi pakoittaa mihinkään -- se pitää voittaa. Teidän tulee
antaa hänelle aikaa."

-- Huhtikuu saapui ja meni ja oltiin toukokuussa. Laakso oli
viikunapuiden viehkeistä kukista punaisena -- sitten levittivät
päärynä- ja luumupuut valkoisen ja ilmavan kukkaisharson sen yli, ja
auringon lämmittämien seinien vierustoilla kukkivat kaikki
viiniköynnökset.

Senjälkeen nousivat isot, keltaiset kullerot, joita kasvoi niin
tiheässä Goldrainissa, että kaikki oli kuin kimmeltävää kultaa --
ikäänkuin kaikki kulta, jota oli ollut enemmän kuin sata vuotta sitten
vuorissa, olisi nyt levitetty niityille.

Kullanväristen niittyjen yli kulki pastori Joseph Wellner usein kylän
etäisimpään taloon nuhdellakseen Kassian Gamperin Kathia... Ja
kullattujen niittyjen yli kulki Kathi ahkerasti messuun ja ripille --
eikä koskaan laiminlyönyt yhtään sunnuntai-jumalanpälvelusta.

Sekä Kassian että hänen vanha sisarensa huomasivat selvästi, miten
pappi saarnassaan usein palasi kuuliaisuuteen, ehdottomaan, pyhään
kuuliaisuuteen, joka on paljasta iloa, sillä se on oman tahtomme --
kaiken meidän vaivamme karvaan lähteen -- alistumista siihen tahtoon,
joka on rakkautta ja siis suloista, mitä se antaa tai vaatiikin.

Kassianista oli päivänselvää, että Jumalan mies koetti taivuttaa Kathin
vastahakoista mieltä isällisen tahdon mukaan -- joka enemmän kuin
mikään muu maailmassa on yhdenmukainen meidän Herramme tahdon kanssa!
Hän vilkaisi lakkaamatta tyttöön ja oli hyvin mielissään huomatessaan
miten hartaasti hän kuunteli kehoittavia sanoja.

Ja kotiin tultuaan saattoi Kathi syvästi huoaten lausua: "Miten ihanaa
se oli!"

"Niin, ne olivat sanoja, jotka sopivat _noudatettaviksi_", sanoi
silloin Kassian painolla. Hän tarkoitti Karhille.

Kaikista laakson kukista vei Kathi kauneimmat pyhän Joosepin
alttarille, ja sen eteen hän useimmin lankesi polvilleen rukoillen.
Kaikki nämä olivat erittäin hyviä merkkejä! Kassian oli itse opettanut
hänelle lapsena rukouksen pyhälle Joosepille, jossa rukouksessa
sanotaan: "Kuuliaisuus Jumalalle ja vanhemmilleni on oleva sydämeni ilo
ja rakkain harrastukseni täällä maan päällä." Hän tunsi suuresti
mielihyvää siitä, että tyttö niin usein toisti tuota rukousta.

Tuntui todella siltä kuin Kathi mukautuisi hänen toivomukseensa. Mutta
hän ei ymmärtänyt, miksi pappi aina sanoi: "Älkää vielä siihen kajotko!
Antakaa hänelle rauhaa -- vähäisen kauemmin. Muuten voitte turmella
koko asian."

Kassian alkoi tulla hiukan kärsimättömäksi. Sillä ijankaiken ei
Perkmannin kosinta voinut jäädä vastausta vaille.

Kesäkuu saapui lämpimänä ja säteilevänä. Kathi kulki usein vuoria ylös
ja poimi alppiruusuja koristaakseen niillä kirkkoa.

Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina puolipäivämessun perästä --
edellisenä päivänä oli tyttö käynyt ripillä -- että pappi tuli
odottamatta ja äkkiä Kassian Gamperin luo kirkkomaalle ja sanoi --
ilman johdantoa ja nopeammin ja päättävämmin kuin hänen tapansa oli:
"Luulen, että teidän nyt tulee puhua hänelle -- niin, siitä asiasta --
ja koettaa saada hänet taipumaan siihen samalla. Nyt ei pidä kauempaa
odottaa. Perkmannhan on hyvä mies" --

"On kyllä, siinä suhteessa häntä ei vaivaa mikään -- ja varakas
mies" --

"Ja se, jonka nyt kerran olette hänelle valinneet. Ja sitten -- niin,
voihan hänelle tulla hyvä olo siellä Laasissa."

Sitten meni pappi takaisin kirkkoon, viitan pitkät, mustat poimut
solahtelivat hänen hennon vartalonsa ympärillä. Pyhän Joosepin alttarin
luona hän pysähtyi ja polvistui siihen hetkeksi. Siihen oli siroiteltu
paljon alppiruusuja...

Kassian oli usein tahtonut puhua tyttärelleen taas Perkmannista. Mutta
kun hänen nyt yht'kkiä piti se tehdä, ei hän tuntenut itseänsä oikein
levolliseksi. Jospa tyttö taas muuttuu uppiniskaiseksi tuota arkaa
asiaa kosketeltaessa!

Hän pani sekä kahdet että kolmetkin piiput tupakkaa päivällisen perästä
saamatta sanaakaan suustaan. Sitten vihdoinkin Kathin aikoessa mennä
ulos ovesta, hän ojentautui ja sanoi äkkiä väkinäisesti ja äänekkäämmin
kuin oli aikonut:

"Niin -- tarkoitan, että -- niinpä puhun siitä kohta Perkmannille.
Sillä nyt meidän täytyy järjestää se asia."

Kathi ei kääntynyt takaisin ovelta, vaan jäi seisomaan liikkumattomana,
käsi rautaisessa ovenrivassa.

Kassian kiirehti lisäämään: "Papin mielestä sen tulee nyt tapahtua --
hän sanoi sen ihan selvästi tänään -- ja niin minunkin mielestäni.
Voimme pian laittaa häät. Voit olla naimisissa ja elää oman katon alla
Laasissa jo ennen talven tuloa -- niin, sen sinä voit."

Hän yhä puhui ja sauhutti piippuaan peittääkseen tytön puuttuvaa
myöntymistä.

Vihdoin hän kuitenkin vilkaisi ovelle: "Etkö sano siihen mitään?"

Kathi hengitti syvään ja raskaasti kuin unesta heräävä: "Koska pastori
sanoo, että tulee niin olla -- ja koska sinäkin niin ajattelet --
mitäpä minulla silloin olisi sanottavaa!"

"No, siinä sinä todella olet oikeassa", sanoi Kassian ja pani tämän
myöhäisen tunnustuksen isällisestä mahdistaan mielihyvin korvansa taa.
"Siis menen minä Perkmannin luokse jonakuna päivänä ja sanon hänelle,
että nyt olet halukas ottamaan hänet -- ja pidän huolta asian
järjestämisestä."

"Niinkuin tahdot!" Kathi ei kääntynyt isäänsä päin -- eikä ääni ollut
täysin niin mukautuva kuin sanat.

Sitten hän meni ulos ovesta. --

Pari viikkoa senjälkeen eräänä päivänpaisteisena iltapäivänä
juhannuksen tienoissa tuli nuori pastori kävellen Kassian Gamperin
taloa kohti. Hän oli ollut sairaskäynneillä ja palasi sitä tietä
saadakseen kuulla millä kannalla asiat olivat.

Hän tapasi vain tädin kotona. Gamper oli kahdeksi päiväksi lähtenyt
Laasiin Perkmannin luo, joka oli halunnut kuulla hänen neuvojaan
talonsa laajentamisesta tulossa olevien häitten johdosta. Häät piti
vietettämän syyskuun lopussa.

Kathikin oli lähtenyt vähän ulos päivällisen jälkeen -- poimimaan
alppiruusuja ja käydäkseen samalla vanhimman sisarensa luona, joka asui
puolimatkaa vuorta ylös. Ehkä hän jäisi sinne yöksikin, oli hän
sanonut. -- --

Pappi oli istunut tuolille Kathin rukin viereen. Hän oli väsynyt
kaikista sairaskäynneisrään. Hän taputteli Kathin pientä mustaa kissaa,
joka painautui hänen säärtänsä vasten, ja kysyi, millä mielellä tyttö
oli.

"Niin -- kyllähän hän on mukautunut", sanoi täti. "Mutta onpa hän
tarvinnutkin pitkiä aikoja siihen. Nyt sanon, niinkuin pastori sanoi
veljelleni -- ja minkä hän kertoi tytölle -- että nyt tulee pitää
huolta siitä, että hän mitä pikimmin joutuu naimisiin! Hänessä on
herännyt toinen mieli -- kaikkien papin hyvien sanojen ja kehoituksien
vaikutuksesta. Mutta kukaan ei tiedä miten kauan se pysyy."

Pappi silitti valkoisella kädellään kissaa. Se oli hypännyt hänen
syliinsä, johon se oli asettunut levolle, kehräten silmät ummessa.

"Onko hän levollinen ja iloinen valmistuessaan häihin?" kysyi hän.

"Kyllä, rauhallinen hän on. Oikein tyytyväinen hän kai ei vielä ole.
Mutta ehkä hän siksi muuttuu."

Hän seisoi silittäen esiliinaansa, ikäänkuin ajatellen jotain mitä hän
olisi halunnut saada sanotuksi. Sitten hän rohkaisi mielensä:

"Jospa minä olisin saanut määrätä -- mutta veljenihän on niin ankara --
olisin ennemmin valinnut toisen, nuoremman ja kauniimman miehen hänelle
kuin Perkmannin. Hän on nyt käynyt täällä monta kertaa senjälkeen kun
asiat järjestyivät -- ja kun näkee heidät yhdessä morsiusparina, ja hän
pitää (hän aikoi sanoa 'kättänsä hänen vyötäisillään', mutta
kunnioituksesta pappia kohtaan muutti hän sen 'häntä kädestä'), niin
huomaa miten huonosti he sopisivat yhteen! Vaikka ehkä on hupsua
ajatella niin."

Hän katsahti sivulta pappiin, mutta tämä ei virkkanut mitään. Hän istui
ihan tyynenä Kathin tuolilla ja nojasi vaaleaa päätään ruskeaan seinään
niin että hänen hienopiirteiset kasvonsa näyttivät kyvin kalpeilta
tummaa taustaa vasten.

"Olen niin kiintynyt tyttöön" -- täti tuli rohkeammaksi ja puhui suunsa
puhtaaksi -- "ja hän on tänään saanut minut ihan hellälle sydämelle.
Vähän jälkeen päivällisten saapui tänne joukko italialaisia
soittoniekkoja -- pappikin on ehkä nähnyt ne -- ja hän on aina pienestä
asti ollut sellainen, ettei hän voinut pysytellä sisällä heidän
soittaessaan... hän tahtoi aina lähteä ulos tanssimaan tielle niin että
palmikot huiskuivat. Ja suureksi tultuaan liikkuivat hänen jalkansa
kuin rumpupalikat, ja hän nyökytteli päätään ja nauroi ja lauloi
heille. -- Mutta tänään purskahti hän haikeaan itkuun, niin pian kuin
ne alkoivat. Sitten hän sanoo: Täti -- niin sanoo hän -- en voi
ajatellakaan miten olen voinut tanssia ennen! On kummallista -- sanoo
hän -- että olen voinut olla niin iloinen! -- Hänen silmänsä olivat
punaiset itkusta; ne olivat ihan kauhean näköiset hänen viedessään ulos
soittajille viiniä ja leipää. Yhdellä heistä -- eräällä hyvin nuorella,
jolla oli villi tukka -- oli sangen murheellinen katsanto. Hänen
viereensä hän istuutuu ja kysyy häneltä mikä häntä painaa. Ja hän
sanoo, että koko hänen ilonsa on kuollut. -- Ja soittoniekkojen
jatkaessa matkaansa Schlandersiin päin, seisoi hän katsellen heidän
jälkeensä ja heilutti huiviansa. Sitten hän sanoo: Täti -- sanoo hän
-- minä katselen hänen jälkeensä, sillä koko hänen ilonsa on
kuollut ja hän on kuitenkin niin nuori! -- Hän yhä vain huiskutti
huiskuttamistaan, kunnes se minusta oli ihan naurettavaa ja minä käskin
häntä lopettamaan. Täti -- sanoo hän -- hänelle minä huiskutan -- sillä
me olemme kuin saman äidin lapsia! -- Siinähän ei ollut järkeä, mutta
ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti. Oli kuin hän olisi ajatellut,
että hänen itsensä laita on samalla tavoin" -- täti pyyhki silmiään
esiliinansa kulmalla. -- "Mutta kunhan hän nyt joutuu naimisiin, niin
silloin kai kaikki muuttuu parhaaksi -- kaikki käy hyvin."

Pappi istui silittäen kissan selkää. Kesti kotvan ennenkuin hän puhui.

"Perkmann tulee olemaan hyvä hänelle", sanoi hän sitten. "Tapasin hänet
eräänä päivänä Laasissa -- olin siellä papin luona -- ja puhuin kauan
hänelle. Hän sanoi tahtovansa kantaa häntä käsillään... Tytöllä on
pehmeä sydän -- ja hän on vielä lapsi... sen sanoin hänelle.
Uppiniskaisuus on hänessä vain pinnalla. Sen läpi pääsee helposti. Hän
varmaan hellästi kiintyy siihen, joka on hänelle hyvä."

Täti katseli liikutettuna pappia. Miten hän tahtoi auttaa kaikkia,
miten hän piti huolta pienimmästäkin seurakuntansa lapsesta! Hänellä
oli todellinen äidinsydän heille kaikille!

Hän tahtoi tarjota hänelle viiniä, mutta pappi kiitti, hän ei halunnut.
Hän käski sanoa terveisiä talon isännälle ja Kathille sekä sanoa, miten
iloinen hän oli asiain näin kääntyessä.

Senjälkeen hän nousi ja sanoi jäähyväiset.

Hän oli jo mennyt ovesta ulos -- kun hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.

"Sanokaa hänelle, että toivon hänelle koko neljännenkäskyn lupausta nyt
kun hän alistuu isänsä tahtoon. Siinähän on kirjoitettu -- 'että
menestyisit ja kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra Jumala on
sinulle antanut'." --

Täti katseli häntä hänen hitaasti kulkiessaan alas niittyjen poikki.
Hän toisti hänen lausettaan kuin läksyä ja ajatteli miten kalpean ja
rasittuneen näköinen hän oli ollut -- ja miten hän kuitenkin oli pyhän
Joosepin näköinen! -- --

       *       *       *       *       *

Oli hyvin selkeä ja hiljainen ilta, ja joka askeleelta minkä astui,
tunsi tuoksua ympärillään... Se hiveli kasvoja kuin arat ja lempeät
kädet -- jotka hävisivät, kun niihin tahtoi tarttua. Oliko se
vastaniitetyn heinän, kasteisten katajapensaiden, kukkivien
vuohensilmäin tuoksua? -- --

Vihdoin niittyjen yllä alkoi leijailla pitkiä, valkeita usvapilviä. Ja
ruohikon poikki kierteli pieni vaalea polku ylös vuoria kohti, jossa se
eteni syvään, sinertävän tummaan rotkoon ja hävisi rehevien, huojuvien
sanajalkojen ja vuohensilmäin sekaan -- niinkuin ihmisajatus, joka
vaipuu unelmiin...

Aurinko oli jo kauan sitten vaipunut teräväsärmäisten vuorenhuippujen
taa, jotka kuvastuivat sinisinä ja kylminä loistavaa kullanvaaleaa
iltataivasta vastaan.

Ainoastaan Marteller-Gletscherin huippua valaisi vielä auringon loisto.
Ja äkkiä levisi sille liekehtivä ruskotus -- se oli kuin kuumaa verta,
jonka nopeasti tykkivä sydän nostaa ihmisen poskille.

Oli kuin aurinko nyt, jolloin ei yksikään silmä laaksossa sitä nähnyt,
nyt, jolloin se tapasi vain yhden ainoan, olisi antanut syvimmän
hehkunsa levitä vaikoiselle gletscherille -- --

Kaukaisista pienistä kappeleista ylt'ympäri kukkuloilla alkoivat heleät
kellonäänet soida hiljaisuudessa -- niinkuin hurskaat, vilpittömät
lastenäänet, jotka toivottivat toisilleen hyvää yötä. -- --

Ei ollut mahdollista pysytellä huoneessa -- kaukana kaikesta tästä
loistavasta rauhasta!

Se kutsui, iltarusko, kohtaukseen -- siihen salaiseen, hiljaiseen
kohtaukseen, jota ihminen voi viettää _itsensä kanssa_ -- --

Sillä oli kuin ne pehmeät kädet, jotka hyväilivät kasvoja, myöskin
aukaisisivat oven jokaiseen sieluun. Kaikki aukeni siellä niin
tunteellisen syväksi, niin rauhallisen kirkkaaksi -- kuin jalostunut
tuska.

Ja tuosta kirkkaasta syvyydestä sielu kohosi ylös vavahtelevassa
kaipuussa -- sielu, joka yksinäisenä, hiljaisena ja ylevänä hetkenä voi
sulkeutua suureen hartauteen -- nousta korkealle pyhäkköä kohti,
unohtaen maan -- tähtien korkeuksia kohti...

Mutta tällainen juhlallinen, eloa täynnä oleva hetki voi muuttua
kohtalokkaaksi niinkuin kaikki parhain elämässä. Sillä ruumis maan
mullasta on heikko perustus ikävöivälle sielulle. -- --

       *       *       *       *       *

Erään vuoripolun kohdalla isojen varjokasten kastanjain latvojen alla
on hieno ja valoisa nurmikko, joka sametin pehmeänä mattona pistäytyy
kallionseinämien väliin, joista karhunvatukkaköynnökset, vuohensilmät
ja vanamot villinä ja tuoksuvana rykelmänä kumartuvat sitä kohden.

Nurmella ihan polun vieressä istui sinertävässä hämärässä ihminen --
ikäänkuin äkillinen ylivoimainen tuskantunne olisi pysähdyttänyt hänet
keskellä vaellusta ja sortanut painollaan maahan.

Kaksi pitkää palmikkoa oli solunut rinnalle -- ikäänkuin olisivat
irtaantuneet pään vaipuessa käsiin -- ja joukko kukkia, joita hän oli
kantanut, levisivät kirjavana sekasortona hänen sylistään pitkälle
ruohikkoon. Niiden joukossa oli _valkoisia_ alppiruusujakin.

Mutta sen, joka löytää vuorilta valkoisia alppiruusuja -- mikä ylen
harvoin tapahtuu -- tulee olla varuillaan! Sillä ne ovat vuorenhaltian
sanomia hänen sanomattomista tuskistaan ja ikävästään -- ja se, joka on
poiminut valkoisia alppiruusuja, on ojentanut kätensä hänelle -- --

Vuorenhaltia voi saapua tietämättä. On kuin takana kulkisi kuunteleva
korva, vakoova silmä... Ja hän voi pukeutua mihin muotoon ikinä haluaa,
niin että luulee häntä joksikin, jonka hyvin tuntee -- voi, sangen
hyvin! -- ja vasta jälestäpäin ymmärtää tuskalla ja suurella
kauhistuksella, että siinä on ollut noidanilveitä. -- --

Hän istui ihan liikkumattomana -- päätään nostamatta -- ja kuitenkaan
hänellä ei ollut rauhaa. Pikemminkin näytti kuin illan viileä rauha
olisi kimmahtanut takaisin hänen ohimojensa tuskallisesta tykinnästä,
hänen sielunsa kalvavasta levottomuudesta -- ikäänkuin hän yksin olisi
hyljättynä, rauhasta ulos suljettuna... koditonna, eksyneenä --
keskellä hiljaisuutta ja kauneutta, täynnä hellittämätöntä murhemieltä,
jolle ei missään voinut löytää rauhaa -- --

Askeleita kuului polulta -- ne lähenivät lähenemistään...

Ne pysähtyivät siihen, missä hän istui.

Hän ei sitä huomannut.

Ääni puhui hänelle -- pehmeästi kuin hämärä... epäröiden, uneksivan
hiljaa...

Hän ei sitä kuullut.

Hän oli kuin kodittomaan tuskaansa heitettynä, kuin suljettuna siihen
lukkojen taa -- kaukana kaikista muista --

Silloin hän heräsi hiuksiensa värähdykseen... Käsi oli laskeutunut
hänen kumartuneelle päälleen.

Ja tämän käden vavahdus jatkui hänen sisimpään sydämensä pohjaan hänen
nostaessaan itkettyneet kaivonsa ylös...

Kuului parahdus -- neuvoton ja valittava kuin lapsen, joka huomaa
olevansa keksitty, ilmisaatu -- auttamattomasti ilmisaatu -- -- Ja hän
hypähti pystyyn paetakseen.

Mutta käsi, joka tarttui hänen tykkivään ranteeseensa -- niin
suojelevan lempeästi, niin rukoilevan pehmeästi -- esti hänet
pakenemasta.

Hän taisteli hetkisen raskaasti hengittävin rinnoin päästäkseen irti --
piiloutuakseen kauaksi, kauaksi kaikkine ajatuksineen, joita ei edes
saanut aavistaa, ei saanut olla -- --

Silloin hänen katseensa kohtasi kaksi silmää, jotka pidättivät häntä --
vielä suuremmassa määrin rukoilevan pehmeää, vielä vastustamattomammin
puoleensa vetävää -- voi, paljoa enemmän tuskallisen lempeää kuin käsi!
Kaksi silmää, jotka katsoivat häneen... kuin kirkkaan veden läpi aina
pohjaan saakka -- jotka tunsivat kaiken mikä siellä taisteli ja kärsi,
ymmärsivät sen täydellisesti, sillä --

Oi, ei, ei, se ei ollut mahdollista -- mutta niin oli kuitenkin! Hän ei
yksin kärsinyt siitä, mikä oli murtaa hänen sydämensä. Oli toinenkin --
rakastettu toinen -- joka tahtoi ottaa kaiken, sillä -- oi, niin, niin!
Hän tunsi itse samoin kuin hänkin! Hän kärsi itse hänen tuskaansa -- ja
ikävöi hänen ikäväänsä...

Ja voihkaisten -- missä voihkaisussa hänen sydämensä sanattomin riemu
ja suurin tuska, koko hänen arka hellyydentarpeensa tuli toista vastaan
kuin vapiseva, kotiinsa haluava lintu -- heittäytyi hän ruohikkoon.

Hänen päänsä pitkine, irtaantuneine palmikkoineen hervahti nyyhkyttäen
toisen syliin. Hänen yhteenpuristetut kätensä ojentuivat toisen sydäntä
kohden...

Ja kaksi kättä, ainoat maanpäällä, jotka saattoivat kietoa syliinsä
kaiken hänen tuskansa, painautuivat yhä kiinteämmästi -- kuin
sanomattoman hellyyden suoja -- sen ympärille ja hänen ympärilleen...
sulkivat hänet elämään ja lepoon... maailmaan, joka oli viihdyttävää,
käsittämätöntä, nimetöntä riemua.

-- Marteller-Gletscher hehkui syvemmässä punassa -- sitte oli äkkiä
kuin se olisi vetänyt hämärän hunnun laaksosta hehkuvan poskensa
peitteeksi ja piiloittanut rakkautensa valkoisen vaipan taa...

-- Kuu nousi taivaalle ja valoi väreilevää hopeata yli kaikkien niityn
sumujen.

Kapea ja selkeä, sinertävän valkoinen valo tunkeutui rotkon leveitten
kastanjanlatvojen ja tummien kuusien lomitse... Se liukui suuren
ristiinnaulitun kuvan ylitse, joka oli pystytetty vuoripolun viereen.

Puukuvan kohotetuissa, orjantappuralla kruunatuissa kasvoissa
kuvastui liukuvassa, valkoisessa kuunvalossa sanomattoman säälivä
tuskanilme -- -- --

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä elokuun lopulla saapui Kassian Gamper pastori Joseph
Wellnerin luo.

"Onpa hyvä, että hän taas on täällä", ajatteli Kassian pyytäessään
Mariannea kysymään saisiko hän hiukan kahdenkesken puhutella pastoria.

Nuori pappi oli ollut jonkun aikaa sairaana rasittumisesta, senjälkeen
hän oli matkustanut pois äkkiä kutsuttuna isänsä kuolinvuoteelle.

Sisään tultuaan ei Kassian näyttänyt voivan alottaa puhettaan. Hän
istui tuolin reunalla ja pyöritteli korkeata hattuaan hikisten
sormiensa välissä...

Pappi antoi hänen koota ajatuksiaan. Hän istui ihan liikkumattomana.

Vihdoin oli kuin Kassian olisi nielaissut jotain, ja sitten hän sanoi
nopeasti ja käheällä äänellä: "En tule puhumaan häistä, Jumala
paratkoon" -- --

Taas syntyi kuolemanhiljaisuus. Pappi istui yhtä liikkumattomana kuin
pyhä Jooseppi komerossaan kirjoituspöydän yläpuolella.

Sitten sanoi Kassian äkkiä: "Kathini on joutunut häpeään ja
onnettomuuteen."

Hän katseli permantoon. Oli liian vaikeata katsahtaa ylös ja kohdata
hurskaan herran hämmästys, niin, hänen syvä vihansa. Mutta koska se nyt
oli sanottu, jatkoi hän kertomustaan nopeasti, sysäyksittäin,
soinnuttomasti -- melkein kuin olisi hän lukenut sanat pimennosta.

Hän kertoi miten tyttö viimeisenä parina kuukautena oli ollut niin
kummallinen. Hän oli kyllä mukautuva ja nöyrä, mutta aina hänen
silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän saattoi katsoa silmät niin
kauhuissaan, kun hänelle puhui. Etenkin kun Perkmann oli siellä oli hän
vieläkin arempi kuin muuten. Mutta ei siitä sen enempää ajateltu --
olihan muutakin tekemistä!

Sitten hän oli edellisenä yönä kuullut kolinaa ovelta ja ihmetellyt
mikä siellä oli. Hän oli pukenut hiukan vaatteita ylleen ja kiiruhtanut
ulos. Ovi oli avoinna -- ja kuunvalossa oli hän nähnyt Kathin menevän
melkein riisuutuneena niittyjen yli jokea kohden. Hän luuli hänen
kulkevan unissaan ja oli juossut hänen jälkeensä.

Joella tyttö pysähtyi kädet silmillään ja huojutti päätään
edestakaisin. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, heitti päänsä
taapäin, niin että pitkät palmikot huiskahtivat Kassianin kasvoihin --
ja aikoi, kuten hänestä näytti, heittäytyä veteen.

Pappi peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt.

"Voi -- että pitää olla isä ja kertoa sellaista omasta lapsestaan" --
Kassian huudahti äkkiä, mutta sitten hänen äänensä murtui... Ja hän
alotti uudelleen, hiljaa ja soinnuttomasti.

Hän oli tarttunut häneen kiinni, ja tyttö oli kaatunut rannalle hänen
jalkojensa juureen. "Tahdoitko juosta jokeen, vai kuljetko unissasi?"
oli hän kysynyt, ja tyttö oli vastannut: "En tiedä, en tiedä!"

Hän oli vienyt tytön kotiin ja heti asettanut hänet vuoteeseen, sillä
hän vapisi kuin kuumeessa. Sitten oli hän istuutunut hänen viereensä
tädin kanssa, joka myös oli tullut sinne, ja he olivat kysyneet
häneltä: "Teitkö sen päästäksesi eroon vanhasta Perkmannista?" Ja hän
oli sanonut: "En, en -- nyt hän ei kuitenkaan minusta huoli!" Sitten
oli hän painautunut tätiinsä kiinni ja huutanut: "Peitä minut, peitä
minut!"

"Niin, silloin saimme tietää koko häpeän ja onnettomuuden", lopetti
Kassian. "Hän luuli, että löisin hänet kuoliaaksi. Voi, mitäpä hän
ymmärtää! Hänhän se tappaa minut."

Hän vaikeni ja pyyhkieli suuria pisaroita otsaltaan. Komeron
yläpuolella, jossa oli pyhä Jooseppi, tikutti tikuttamistaan pieni,
väsymätön kello.

"Nyt olen tullut tänne, jotta -- olen tullut, jotta" -- -- hän vaikeni
taas hetkeksi.

"En saa häntä ilmoittamaan minulle sen kurjan nimeä. Ja minä tahdon
tietää kuka hän on."

Pappi vetäisi henkeä syvään, sitten hän kysyi: "Miksi?"

Kassian puristi kätensä hatunlierin ympärille nyrkkiin, niin että
kynnet tunkivat syvälle siihen. "Siksi, että tahdon lyödä hänet
vaivaiseksi. Ja sitten tulee hänen naida hänet. -- Mutta hän ei sitä
ilmoita. Hänen kiellostaan ei voi erehtyä! On kuin itse olisi sen
suonut. Mutta nähkääs -- pastori voi saada hänet tunnustamaan. Uhkasin
häntä sillä, ja silloin hän pelästyi. Siksi minä tulin. Pastori saanee
hänet siihen taipumaan."

"Ei."

Ei! Hämmästyksessään katsahti Kassian ensi kertaa ylös. Papin
valkoisille kasvoille valahti äkillinen puna.

"Ei... en tiedä mitä se hyödyttäisi."

"Hänen tulee hyvittää häntä -- se hänen tulee tehdä!"

"Hyvittää -- niin, jos hän voi -- mitäpä tiedämme? Jos hän olisikin
kurja niinkuin sanotte!"

"Silloin voin ainakin tappaa hänet."

"Siihen ette saa minun apuani."

"Tahtooko pastori suojella _häntä_?"

"En -- mutta _teitä_, Kassian Gamper. On väärin kostaa."

Kassianin kurkusta lähti naurunsekainen ääni. "Ehkäpä minun tulisi
antaa hänelle anteeksi!"

"Ei -- se ei ole _teidän_ tehtävänne. Sitä vääryyttä, mitä on toiselle
tehty, sitähän ei _meidän_ tule antaa anteeksi. Luulen, että kaikki
viha, jota tunnette, on oikeutettu... mutta ei kosto."

"Niin, mutta meissä on sellaista, joka itse ottaa oikeutensa! Pastori
tietää, että minullakin on hurskauteni. En ole ollenkaan uskoton, enkä
ole koskaan tahallani jäänyt pois kirkosta pyhäpäivänä. Mutta tällä
asialla ei ole mitään tekemistä jumalanpelkoni kanssa. Voin olla
päättämättä kostaa, jos se on jumalaapelkäävämmin tehty -- mutta tiedän
kuitenkin, että kostan! Ja kyllä saan hänet käsiiniI Minusta tuntuu
nyt, että _jokainen_ mies, joka kulkee ohitse, vilkuaa niin
epäilyttävästi akkunoihini -- mutta kun ensi kiihko on asettunut, tulen
kyllä tarkkaavaisemmaksi. Ei se ole kukaan talossani asuvista miehistä.
-- Vanhaan Hanssiin luotan kuin itseeni ja Martin on erään
palvelustytön sulhanen. Täti ei saa päästään sitä, että se on joku
soittoniekoista, jotka olivat täällä minun ollessani Laasissa
Perkmannin luona -- hyvin nuori, villi ja kalpea poika, joka puhalsi
säkkipilliä ja tekeytyi niin murheellisen näköiseksi että Kathi alkoi
siitä itkeä. Heidän piti olla yötä Schlandersissa, ja kuka tietää, eikö
tuollainen ryöväri ole houkutellut häntä kohtaukseen metsään. Hän meni
kohta sen jälkeen vuorille ja sanoi jäävänsä Annan luokse. Ja hän
tulikin kotiin vasta seuraavana aamuna. Mutta hän ei ole ollut Annan
luona, sen olemme myöhemmin saaneet tietää."

"Entä Perkmann?" kysyi pappi. "Oletteko puhutellut häntä?" Hänen
äänensä oli väsynyt niinkuin olisi kaikesta tästä puhuminen häntä
kiusannut.

"Olen, minulla oli vaikea hetki hänen luonaan! Perkmann on kunniallisin
mies auringon alla ja hän sanoikin heti: Kassian Gamper, sanoo hän, en
mielelläni tahtoisi tehdä tyttöä onnettomammaksi kuin hän on. Olen
kyllä siitä vaikeneva ja voisinpa siitä huolimatta vieläkin mielelläni
ottaa hänet. Mutta jos hän on pitänyt yhteyttä toisen kanssa, sillä
aikaa kuin oli olevinaan minun morsiameni, niin ei kukaan voi vastata
siitä mitä hän saattaa keksiä tulevaisuudessa. Enkä nai joutuakseni
naurun alaiseksi Laasissa, sanoo hän. -- Hän on nyt saanut tarpeeksensa
nuorista, ymmärsin -- ja ajattelee ehkä ennemmin Lisa Dittlia,
joka niin monena vuotena on ollut hänelle uskollinen ja hyvä
taloudenhoitajatar."

Pappi katsoi permantoon niinkuin ei olisi kuunnellutkaan. Sitten hän
nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo, jossa hän hiukan liikutteli
papereita.

"Oletteko sanonut hänelle, että annatte hänelle anteeksi?" kysyi hän
toverillisella, hiukan epäröivällä tavallaan.

"En -- sillä sitä en tee."

Pappi seisoi kumartuneena paperien yli. "Ajatelkaa, että hänellä ehkä
on siinä hyvin vähän syytä -- ehkei yhtään. Tarkoitan -- hän on vielä
-- niin lapsi" --

"Ilmaiskoon hän silloin hänet! Muutenhan hän pitää hänen puoltaan."

"Mitä olette aikonut tehdä hänelle?"

Kassian loi silmänsä maahan. "Hänen tulee lähteä pois. Se voi tulla
välttämättömäksi."

Pappi käännähti äkkiä. Niin, eihän ollut hauska kuulla sellaista.
Sitten hän taas järjesteli papereitaan.

"Enkä myöskään tahdo pitää häntä talossani niin kauan kuin hän siitä
vaikenee. -- Eikö pastori tulisi kotiini ja koettaisi saada häntä
puhumaan?"

"En -- en... sitä en tee! Mutta luulen itsekin, että hänelle voi olla
parasta lähteä pois -- joksikin ajaksi. Varokaa vain olemasta hänelle
kova, Kassian Gamper! Olkaa varovainen hänen suhteensa -- kuuletteko!"

Kassian katseli taas permantoon. "Pastori voi olla levollinen! Minun ei
ole niinkään helppoa olla hänelle kova nyt, kuin olisin voinut luulla.
Minä voin muuttua pehmeäksi kuin räsy, kun hän vain katsoo minuun. Ja
sen hän kyllä huomaa. Mutta mitä olen sanonut -- siinä pysyn."

Kassianin ojentaessa papille kätensä jäähyväisiksi epäröi tämä
hetkisen, ennenkuin laski kapeat, valkoiset sormensa siihen.

Hänen kai oli vaikeata koskettaa isää, jonka tyttärestä oli tullut
sellainen -- --

       *       *       *       *       *

Korkealla vuorella -- missä sileälehtinen kastanjametsä jo kauan sitten
on väistynyt kuusien mustan vyön tieltä, missä kuusimetsäkin häviää ja
ainoastaan harvalukuiset tuulen tuivertamat havupuut kasvavat sen
viimeisinä, kutistuneina versoina paljaalla vuorenkamaralla -- oli
yksinäinen valkea talo.

Sen kimmeltävät muodot heijastivat mailleen menevän auringon punaa
vielä kauan senkin jälkeen, kun laakson talot olivat vaipuneet
sinertävien iltavarjojen rauhaan. Viisi tuntia kesti nousua sinne ylös,
ja talvisin oli se lumen peitossa monta kuukautta olematta missään
yhteydessä muun maailman kanssa.

Siellä asui Kathin äidin vanhempi sisarpuoli miehineen ja poikineen.
Tytär oli äskettäin joutunut naimisiin ja nyt he hakivat itselleen
palvelustyttöä, joka olisi talon emännälle apuna. Elämä oli siellä
kovaa ja yksinäistä, ihmiset vaiteliaita ja itseensä sulkeutuneita.

Sinne aikoi Kassian Gamper lähettää Kathin -- jos he halusivat hänet
ottaa. He olivat hiukan kitsaita, sekä Anselm että Martha, niin että
heitä houkutteli, kun saivat hänet palkatta. Ensimäisenä puolvuotena
Kassian mielellään maksaisikin siitä -- olihan se vain kohtuullista.

Sinne hänen tuli jäädä -- ei ainoastaan täksi talveksi, vaan niin
kauaksi kuin hän ei tahtonut noudattaa isänsä tahtoa.

Varhain eräänä aamuna pani isä jalkaansa raskaat, piikkipohjaiset
kenkänsä ja lähti kotoaan kulkeakseen tuon pitkän matkan Anselmin ja
Marthan luo.

Hän ei salannut heiltä mitään, kertoi heille koko asian ja esitti
sitten pyyntönsä. Marthan rukki pyöri, Anselm imi lyhyttä piippuaan, ja
Peter, heidän poikansa, sitoi pieniä vastoja katajanoksista. Ei kukaan
heistä sanonut sanaakaan vastineeksi, kun Kassian oli puhunut loppuun.
Hän toisti silloin pyyntönsä -- ja kun ei kukaan heistä vieläkään
lopettanut itsepintaisia äänettömyyttä, vaikeni hänkin ja ajatteli,
etteivät he tahtoneet hänen tytärtään, koska hänen oli käynyt niin
ikävästi, mutta eivät tahtoneet pahoittaa hänen mieltään sanomalla
siitä mitään.

Hän lähti Anselmin kanssa lähellä olevaan alppimökkiin kuullakseen
miten karjan laita oli; Marian syntymäpäivähän läheni, jolloin niiden
taas piti tulla alas laaksoon. Kun he tulivat takaisin, oli Marthalla
liemi valmiina päivälliseksi, ja hän oli vielä leiponut munakakun,
jossa oli kinkkupaloja, koska se oli Kassianin mieliruokaa. Sehän oli
hyvin ystävällisesti tehty! He söivät koskettamatta sitä asiaa, jonka
takia hän oli tullut -- ja vasta kun hän teki lähtöään, sanoi Martha
verkkaan: "Niin, voithan sitten tuoda hänet tänne. Mitä arvelet,
Anselm? Voimmehan ottaa hänet?"

Mies nyökäytti raskaasti ja harkitsevasti päätään niinkuin olisi
tahtonut sanoa. "Kyllähän me voimme" -- mutta poika istui
liikkumattomana isoine jäsenineen ja oli hyvin haluttoman näköinen.

Eipä ollut kovinkaan ihmeteltävää, että he vähän epäröivät: nykyinen
Kathi ei ollut sama kuin entinen! Mutta osoittautui kuitenkin, että
vaikka Martha tuomitsi "kaikkea tuollaista" niin ankarasti kuin sitä
tuli tuomita ja piti ijäisenä häpeänä, että sellaista saattoi tapahtua
heidän suvussaan, niin hänellä oli sitä enemmän syytä ottaa Kathi
luokseen. Sillä hän oli itse ollut niin itsepäinen ja oikullinen, ja
sellaisesta ei ollut ollenkaan heille siellä vuorilla. Nyt saattoi
toivoa, että hän oli väsyneempi ja hiljaisempi ja alistuvaisempi --
sellaiseksi hän kai oli muuttunut kaikesta häpeästään -- ja silloin
ehkä uskalsi myöntyä.

Kassian ei palannut suoraan kotiin, vaan meni ensin papin luokse
kertoakseen hänelle, että hän nyt oli löytänyt paikan Kathille. Ja
tytön ei olisi pantava jalkaansakaan laaksoon ennenkuin hän olisi
myöntynyt. Hän ei saisi seurata muita pyhinäkään puolipäivämessuun. Hän
sai mennä pieneen kappeliin, jossa eräs luostarin veljistä luki messun.

Pappi antoi hänen puhua asiansa loppuun, sitten hän kysyi: "He ovat kai
hänelle hyviä, nuo ihmiset?"

"Kyllä -- mutta ankaruutta saa hän kokea."

Pappi sulki silmänsä. Sitten hän nyökäytti Kassianille: "Niin,
taivaaseen on vain kaksi tietä; viattomuuden -- tai _katumuksenteon_.
Me emme uskalla järjestää sitä muulla tavoin -- vaikka kuinka mielemme
tekisi! -- -- Mitä hän itse sanoo?"

"Hän ei vielä sitä tiedä. Voinhan pakottaa hänet muassani sinne ylös.
Mutta pelkään näkeväni hänen silmistään, että hän juoksee takaisin
laaksoon jo ensimaisena yönä. Jos pastori tulisi mukaani kotiin ja
selittäisi hänelle, niin että hän lähtisi sinne mielisuosiolla -- -- Ei
kai ole väärin saada hänet siihen suostumaan", lisäsi hän nopeasi, kun
nuori pappi pudisti päätään.

"Ei, ei", sanoi pappi, "mutta -- se olisi hänelle niin kiusallista.
Siitä tulee häntä säästää."

Ilta-auringon säteet lankesivat akkunasta hänen kalpeille kasvoilleen.
Sairautensa jälkeen, joka kuitenkin oli ollut niin lyhyt, näytti hän
usein kärsineeltä.

"Muilla ei ole oikeutta koettaa saada häntä siihen suostumaan -- eikä
valtaakaan. Ainoastaan sillä paikalla, jossa minä -- en ole kelvollinen
olemaan, mutta jossa _minä_ en puhu, jossa vain olen _toisen_ sijasta,
siellä odotan häntä -- sinne kai hän kuitenkin pian ikävöi. Sanokaa
hänelle, että siellä minä häntä odotan."

Eräänä lauantai-iltana hämärissä meni Kathi ripille. Täti oli hänen
muassaan. Kun he saapuivat lähelle, pisti Kathi kätensä tätinsä käteen
ja kulki kuin pieni arka tyttö.

Täti jäi puolipimeään kirkkoon Kathin ollessa rippituolissa. Ja täti
rukoili ettei hurskas mies sentään olisi liian ankara hänelle. Voi,
pyhä Maria! heidän suvussaan oli sellainen ennenkuulumatonta, ja
melkein ennenkuulumatonta se oli koko Goldrainissakin -- mutta hän oli
kuitenkin kuin lapsi!

Kathin saapuessa kotiin istuutui hän heti isänsä viereen ja kysyi:
"Mihin aijot lähettää minut?"

Hän vastasi mahdollisimman lyhyesti, että hän saisi lähteä piiaksi
Martha-tädin luo eikä saisi koskaan seurata muita laaksoon.

Täti alkoi heti nyyhkyttää ja nosti esiliinan silmilleen, mutta Kathi
myöntyi vain kaikkeen.

"Jos sanot minulle sen, minkä kyllä tiedät -- niin otan sinut kotiin
taas."

"Silloin jään sinne kuolemaani saakka."

-- Parin päivän kuluttua oli hän valmis heittämään jäähyväiset. Peterin
piti tulla noutamaan häntä. Viimeisenä iltana tuli Kassian Gamper
hämärissä suureen tupaan, jossa hänen vanha sisarensa istui neulomassa.
Hänestä näyttivät Kathin pitkät palmikot valuvan pöydän yli... Istuiko
hän penkillä akkunan ääressä pää pöytää vasten painautueena?

Hänen sydämensä heltyi äkkiä ja hän nosti toisen palmikon käteensä --
ikäänkuin punnitakseen sitä. Silloin hän kyllä ymmärsi -- paremmin kuin
jos hän olisi puhunut...

Mutta palmikko ei ollutkaan kiintonainen -- se seurasi kättä...

Hän päästi sen kauhistuen, ja silloin tuntui kuin olisi se muuttunut
eläväksi: se liukui alas omasta painostaan ja veti toisen muassaan
pöydän reunan yli, alas permannolle hiljaisella, kumealla äänellä, joka
saattoi kylmät väreet käymään hänen selässään.

Hän osoitti sormellaan permantoon, jossa pitkät palmikot olivat
toisiinsa kietoutuneina.

"Mitä tämä on?" kysyi hän käheästi.

Täti pyyhkäsi silmiään, kokosi palmikot permannolta ja pani ne
pöydälle.

"Hän leikkasi ne juuri poikki minun isoilla saksillani. Sitten meni hän
levolle -- hän oli niin väsynyt. Siinä lepää Goldrainin Kathi -- sanoi
hän, kun ne putosivat hänen päästään. On kuin ne voisivat olla minä
itse! Niiden tulee jäädä tänne, täti, sillä minä en tule enää koskaan
tänne. -- Sitten hän pyysi, että ne pantaisiin pyhän Joosepin
alttarille. -- Sillä minullahan ei ole mitään muuta, täti, sanoo hän.
Minä kysyin häneltä: siksikö sen teet, että hän sinua lempeästi
katselisi? Ja hän vastasi: _minuako_, minua! Oi, ei -- mitäpä minusta!
-- Niin, välistähän hän on hiukan masennuksissaan, sillä onhan selvää,
että hän on antanut parhaimman mikä hänellä on, sillä lepyttääkseen
suurta pyhimystä -- -- Tai ehkä se on katumuksenteko, jonka hän on
itselleen määrännyt."

Kassian katseli pelonsekaisin ilmein paksuja, poikkileikattuja
palmikoita -- --

Hän oli nähnyt niiden soluvan sileinä ja kullanhohtavina Kathin
pöyreätä, kumartunutta olkaa pitkin, kun hän oli istunut punottavana
kuumissaan rukin ääressä ja tahtoi pyörittää, pyörittää paljon
nopeammin kuin täti... tai nähnyt viuhtovan ilmassa kun hän tanssi
tuvasta tupaan... ne oli tytön ollut tapana kietoa hänen kaulansa
ympärille, kun hän tahtoi pyytää häneltä jotain -- ja sitten huutaa
nauraen, että nyt hän oli vankina kunnes suostuisi.

Kathin pitkät palmikot, jotka aina olivat valahtaneet alas, joita ei
mikään solki eikä kampa voinut pitää niskassa -- niin, ne olivat Kathi
itse! Goldrainin Kathi -- Kathi kokonaan, Kathi läpeensä, Kathi
reippaana ja iloisena, Kathi sellaisena kuin hän liikkui heidän
joukossaan, Kathi sellaisena kuin he kaikki tunsivat hänet -- jota
jokainen Goldrainin lapsi heti saattoi osoittaa, vaikkakin hän oli
ollut selin kääntyneenä, ja sanoa: tuo on Kathi! -- --

Hän työnsi raskaat, kuolleet palmikot sisarelleen: "Pane ne talteen",
sanoi hän, "pane talteen. Ne eivät saa joutua pois talosta. Sano
hänelle, etten saattaisi nähdä niitä siellä esillä, joka pyhäpäivä
-- -- Ja muidenkaan ei tarvitse tietää -- -- mitäpä luulisivatkaan; he
kaikki!" Hän lähti nopeasti huoneesta.

Mutta siitä päivästä alkaen alkoi Kassian Gamper kävellä niin paljon
edestakaisin omassa huoneessaan, edestakaisin -- kädet selän takana ja
pää painuneena eteenpäin -- joka käännöksellä mutisten hajanaisesti:
"Kathi -- Kathi" -- --

       *       *       *       *       *

Syyspuolella kerrottiin seurakunnassa että pastori Joseph Wellner
ollessaan kesällä poissa matkoilla, oli ilmoittanut korkeille
esimiehilleen haluavansa päästä lähetyssaarnaajaksi.

"Tietysti kauneimpien ihmissyöjien luo", valitti huolestunut Marianne.
"Sillä vaikka hän täällä käy sairaitten ja murheellisten luona, niin
ettei hänellä ole ruoka- eikä yörauhaa, ei hän voi saada oloaan niin
vaikeaksi kuin haluaisi, jumala varjelkoon korkeita herroja! Minä
toivon, että jättävät hänet tänne kotiin."

Sitä toivoivat kaikki goldrainilaiset. "Ette voi saada minulta apua
tuumanne toteuttamiseksi, hyvä Wellner", sanoi kirkkoherra Andreas
Beizinger, joka ei mielellään tahtonut luopua väsymättömästä
apulaisestaan. "En voi sitä toivoa teidän itsenne enkä pakanainkaan
puolesta. Sillä teille ei tule onnistumaan saada noita ihmissyöjiä sen
kristityimmiksi -- kuin että ne mahdollisesti jättävät teidät
nylkemättä ja paistamatta!"

Kassian Gamper oli ihan suunniltaan sitä ajatellessaan. Kenen kanssa
hän silloin voisi puhua? Ei kulunut viikkoakaan pastorin käymättä hänen
luonaan tai hänen papin luona. Muuten oli hänen sisarensa ainoa koko
kylässä joka tiesi asian; kaikki muut luulivat, ettei Kathi, kun tosi
tuli, kuitenkaan tahtonut vanhaa Perkmannia ja että hänet oli lähetetty
vuorille uppiniskaisuutensa takia.

Kun Anselm ja Martha olivat kylässä sunnuntaisin, sanoivat he aina
vain: "Siinähän se menee" -- joka kerran kun Kassian tai täti kysyi
heiltä Kathista. Eikä Kassian tahtonut kysyä enempää, sillä he olisivat
siitä voineet pahastua.

Kun Kathi sairastui kuusi viikkoa sinne saapumisensa jälkeen, sai
Kassian siitä sanan Peterin kautta -- mutta vasta senjälkeen kun pahin
oli ohitse, niin ettei enään ollut levottomuuden syytä. Olihan suuri
helpotus, että _ulkonainen_ häpeä siten oli estynyt, mutta ei tytön
tarvinnut luullakaan muuttuneensa toiseksi hänen silmissään siitä hän
oli kai nyt vieläkin itsepintaisempi kieltäytyessään ilmoittamasta
nimeä, jota hänen nyt ei ollut pakko sanoa -- mutta ennenkuin hän
sanoisi hänelle sen, ei hän ottaisi häntä takaisin luokseen.

Kaikesta tästä puheli hän pastori Joseph Wellnerin kanssa. Mutta pappi
sanoi aina niinkuin ensi kerrallakin: "Mitä se teitä hyödyttäisi, jos
saisittekin tietää nimen! Ikävä muuttuisi teille itsellenne vain
pahemmaksi."

"Minulle! Minusta on tosin tullut yksinäinen, iloton ihminen -- ja
vanhan sisareni kohtaan joka aamu punaisiksi itkettynein silmin, ja
hän, joka oli minua lähinnä, sydänkäpyni, hänet olen lähettänyt pois,
ja hänen elämänsä on hävitetty -- mutta tämä kaikki ei ole mitään sen
rinnalla mikä kalvaa minua: että se mies on ehein nahoin päässyt tästä
ja saa kulkea pöyhkeillen ympäriinsä. Kaiken oikeuden nimessä tahdon
saada hänet käsiini."

Kassian oli tavannut papin pienen Marian-kappelin luona lähellä
vuoripolkua. Villiviini kasvoi pitkinä, verenpunaisina köynnöksinä
kappelin ulkoseinillä ja kallioitten syrjillä.

"Oikeus -- se kyllä elää ilman teidän apuanne! -- -- Niin, ehkä hän on
paennut rikostaan -- niinkuin meillä kaikilla on suuri halu tehdä.
Mutta silloin kulkee rikos hänen muassaan kuin askeleet perässämme...
Ja ne eivät pysähdy ennenkuin ovat saartaneet hänet -- takaapäin. Mitä
taitaa sitten hänelle tehdä joka olisi tätä pahempaa?"

"No -- niin, tiedetäänhän toki, että moni roisto jää rankaisematta
rikoksestaan."

"Luuletteko? -- Ehkä hän on myöskin voinut tunnustaa syntinsä ja
ottanut syyn kannettavakseen -- ja sovittaa sitä. Mitä te silloin
luulette voivanne hänelle tehdä, joka on pahempaa kuin hänen itsensä
hankkima kärsimys?"

"Sitä en tiedä, mutta tiedän ettei hänen ole kuljeskeltava täällä
ympäriinsä minun saamatta selvittää asiaamme hänen kanssaan. En tule
kirkkoon kertaakaan ajattelematta vanhaa kertomusta pyhästä Joosepista.
Sitä ehkei pastori tunnekaan? Kas, oli kaksi veljeä siihen aikaan,
jolloin löydettiin kultaa täältä joesta -- ja he laskeutuivat joelle
eräänä iltana säkkineen puhdistaakseen muutamia metallikappaleita
vedessä. Mutta toisen säkissä on melkein vain puhdasta kultaa. Silloin
sysää toinen hänet veteen ja ottaa säkin. Jälestäpäin löydetään ruumis,
ja hoetaan, että hän on luultavasti luiskahtanut jokeen. Mutta kun
murhaaja saapuu kirkkoon ja menee pyhän Joosepin alttarille -- sillä se
sattui keväällä juuri hänen juhlansa aikana -- ojentaa hyvä pyhimys
sormensa kuvasta ja koskettaa hänen otsaansa, niin että siihen syntyy
tumma pilkku kuin Kainin merkki. Ja mies kaatuu kuolleena kaikkien
nähden ihan papin jalkojen juureen. -- Nyt en kertaakaan voi katsoa
pyhän Joosepin pitkiä, valkoisia sormia ajattelematta miksei hän niillä
voi niinkuin muinoin osoittaa minulle syyllistä -- ja mikseivät pyhät
kuvat tee enää sellaista, mitä kerrotaan menneiltä ajoilta."

"Pyhä Jooseppi ehkä tekeekin sen", sanoi pappi, "kun itse olette
keksinyt syyllisen -- joka on kätkössä tuolla."

Hän ojensi valkeat sormensa ja kosketti Kassianin rintaa.

"Niin, olemmehan kaikki syntisiä Jumalan edessä! Mutta siinä suhteessa
en voi syyttää itseäni. Olen kasvattanut tyttöjäni kurissa ja Herran
nuhteessa yhtä hyvin kuin joku muukin Goldrainissa ja pitänyt heitä
silmällä kuin seppä rautaansa. Että se tapahtui, siihen olen yhtä
syytön kuin -- niin, kuin pappi itse."

Pappi nousi ja seisoi hänen edessään. "Mea culpa", sanoi hän, "mea
culpa, mea maxima culpa."

"Niin, jos tahtoo olla niin hurskas", sanoi Kassian, "niin voihan
mielellään ottaa omaksi syykseen, jos joku tappaa toisen kaukana Turkin
maalla."

"Ehkä niin", sanoi pappi. "Mutta meidän ei tarvitse lähteä Turkkiin
löytääksemme syyllisyyttämme. Meidän tulee ensin käydä omaan itseemme!
En luule olevan yhtään ihmistä, joka saa kokea sydämeen asti käypää
tuskaa hänen olematta tavalla tai toisella itse osallisena sen luodin
valamiseen. Jos teihin nyt, Kassian Gamper, on koskenut kovemmin kuin
koskaan ennen, tiedättekö mitä teidän silloin tulisi tehdä? Teidän
tulisi silloin koetella elämäänne ja sydäntänne tarkemmin kuin ennen --
olisiko niissä jotain kohtaa, jonka olette unohtanut, mutta jonka
kerran olette kylvänyt, ja jonka hedelmiä nyt saatte korjata. Ennenkuin
olette keksinyt syyllisen omasta itsestänne, ennen sitä ette voi toivoa
löytävänne ulkonaista syyllistä. Muuten ette ole varustautunut
kohtaamaan häntä."

-- Kassian jäi katsomaan hentoa, mustaa olentoa kunnes se hävisi
vuoripolkua pitkin. Sitten kääntyi hän kotiinpäin.

Hän oli kiintynyt nuoreen pappiin eikä voinut olla puhumatta hänen
kanssaan. Mutta noitten pappien piti aina puhua ikäänkuin kaikki olisi
tässä maailmassa niinkuin olla pitikin ja että itse vain käsittää _sen_
ihan väärin. Mutta hän ei sitä myöntänyt! Hän oli syntinen Jumalan
edessä, mutta häntä ei voinut soimata aviomiehenä eikä isänä.

Hän ei voinut lukea miksikään sitä, että hän aina nyt ajatteli erästä
taphtumaa -- tapahtumaa, joka oli sattunut ennen Kathin syntymistä.
Sillä se johtui vain siitä, että Kathi sinä yönä, jolloin hän
pysähdytti hänet joen rannalla, oli katsonut häneen ihan samanlaisilla
silmillä kuin Aloisia sinä kertana. Ei ollut siis ihme, että hän
muisteli sitä. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi että siinä olisi ollut
hänelle jotain soimausta. Hänellä oli täysi oikeus -- olihan Aloisia
hänen vihitty vaimonsa. Hän olisi voinut puhua siitä kenelle papille
hyvänsä -- ja pappien olisi täytynyt hyväksyä hänen menettelynsä. Että
nainen voi suuttua, ei merkitse mitään. Hän oli muuten lempeä ja
mukautuva, Aloisia, mutta sillä kertaa oli hän kuin poissa suunniltaan.
Hän oli huutanut: "Tahdotko saada minut hengiltä!" -- ja kävikin sitten
niin että hän kuoli. Mutta moni vaimohan on kuollut ensi kerralla --
sitähän ei koskaan voi edeltäpäin tietää. Eikä kukaan mies voi pitää
itseään sen takia murhaajana.

Hänelläkään ei ollut syytä siihen. Hän vain ei voinut vapautua niistä
silmistä sen jälkeen kuin Kathi oli katsonut häneen sinä yönä joen
rannalla -- --

       *       *       *       *       *

Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta.

Laaksossa olivat hedelmät kypsyneet syksyn myrkkylijat kasvoivat
kalpean punaisina kaikilla kedoilla ruskeat kastanjat odottivat
korjuuta, ja syyslehdet loistivat kaikissa väreissä.

Mutta tuonne korkealle saapui talvi aikaiseen

Nyt täytyi enimmäkseen pysytellä huoneessa. Rukki ja kangaspuut
joutuivat ahkeraan ikeeseen ja kun miehet olivat lypsäneet lehmät ja
käyneet muita elukoita ruokkimassa, tulivat he sitomaan luutia tai
veistelemään puulusikoita.

Kathi liikkui siellä huivi lyhyen tukkansa verhona. Se oli taas alkanut
kasvaa, mutta ei se koskaan tulisi yhtä pitkäksi. Hiukset olivat yhtä
paksut kuin ennenkin, mutta tummemmat; ne eivät enää sakenöineet
kultana auringonpaisteessa. Hän teki mitä käskettiin ulkona tai
sisällä; nythän häntä ei tarvinnut säästellä niinkuin alussa, sen
jälkeen kuin se oli ohitse ja hän taas oli jotakuinkin saanut voimansa
takaisin. Työ oli hänelle raskasta ja tottumatonta. -- Kotona oli
palvelusväkeä kyllin ulkotöihin ja sisällä hän ei tehnyt muuta kuin
mihin hänellä oli halua. Hän kehräsi hiukan, hän nypläsi, hän leipoi
pannukakkuja ja lauloi kitarin säestyksellä, jota koulumestari oli
opettanut hänet soittamaan, tai hyöri ulkona ja sisällä mitään
tekemättä.

Siinä suhteessa oli isä kyllä hyvänsuopa; kunhan vain tyttäret
tottelivat hänen tahtoaan, niin hän ei pakoittanut heitä rasittamaan
itseään. Hän oli hiukan ylpeäkin siitä, että rikkaan Kassian Gamperin
tyttäret olivat hiukan paremmat kuin muitten Goldrainissa -- ja
osoittavat sitä työttömyydellään ja opettelemalla toimia, joihin muut
eivät saaneet tilaisuutta.

Ensimäisinä viikkoina hänen täällä ollesaaan, niin, aina siitä yöstä
jolloin hän oli juossut joen rannalle, hän ei tietänyt mistään, ei
nähnyt, tuntenut, eikä muistanut mitään paitsi _tuskaa_, tuskaa, joka
lepäsi kauheana painona hänessä ja tukahdutti kaiken muun -- joka
tuntui kaikissa hänen jäsenissään, joka painoi jokaista hengenvetoa
eikä kuitenkaan voinut häntä tappaa.

Kun sitten ruumiillinen vaiva saapui, oli se kuin tosi helpoitus, sillä
se pakoitti tuskan hiukan väistymään. Ja kun sitten tapahtui
uskomattomin, että tuskakin samalla täysin poistui hänen mielestään,
että hän yhtäkkiä vapautui siitä mikä oli tapahtuva ja kaikesta mitä se
oli tuova muassaan, vapautui kaikkein pahimmasta: nimittäin
ilmiantamasta toista vastoin hänen tahtoaan -- silloin oli siunattua
lepoa pitkällään surra, olla oikein murheellinen ja itkeä paljon --
sitä, joka ei koskaan ollut nukkuva hänen rinnoillaan ja oleva niin
lähellä hänen kasvojaan, sitä, jota hän ei koskaan saanut nähdä
silmillään eikä koskaan pitää sylissään... Hänen kätensä muuttuivat
äkkiä niin tyhjiksi, niin köyhiksi ja hyödyttömiksi...

Mutta tämä suru oli hyvä, se lopetti tuskan -- siksi hän kiitti siitä
yöt ja päivät. -- --

Myöhemmin tulivat vaikeudet. Silloin hänessä kaikki heräsi uudelleen --
sydän ja kaikki ajatukset, jok'ikinen tunne. Silloin kaikki koski.
Jokainen esine, jota hän kosketteli, jokainen sana, joka hänelle
sanottiin, jokainen työ, johon hän kävi käsiksi -- kaikki koski
suunnattomasti.

Ja koti-ikävä-- niin, se oli ajaa hänet vuoren jyrkimmille paikoille
joka yö... heittäytymään alas --

Sunnuntaisin oli ikävä voimakkain -- kun sää ja tiet tekivät muiden
menon puolipäivämessuun mahdolliseksi. Hän seisoi silloin
liikkumattomana ja katseli heidän menoaan -- ennenkuin hän itse lähti
kulkemaan pitkiä polkuja luostarikirkkoon -- katseli heitä kunnes he
olivat vain pieniä, mustia pilkkuja vuoren rinteellä. Eikä hän voinut
ymmärtää, miten hyviä, miten valittuja, miten Herramme rakastamia nämä
kolme ihmistä olivat -- koska heille suotiin tuollainen saavuttamaton,
käsittämätön onni saada kulkea rukousnauhoineen ja rukouskirjoineen
askel askeleelta alas vuorta kunnes tulivat laaksoon, Goldrainiin ja
kirkkoon. Eivät he sitä itse tienneet -- he eivät menneet vähääkään
kummempina kuin kulkiessaan tuvan poikki tai pihan. Miksi toisilla oli
sellaista, jota he eivät yhtään ymmärtäneet -- kun toiset taas
ikävöivät sen saamista, niin että tulivat sairaiksi?

Mutta oli hyvä, että kaikki tämä hänestä oli niin vaikeata -- sehän oli
katumuksentekoa hänen syntinsä, hänen suuren syntinsä takia. Ja saisi
olla vaikka kymmenen kertaa vaikeampaa, jos sillä silloin olisi hyvä.
Sillä oli jotain muuta, jota hän ei voinut tehdä.

Hänellä oli paikka itsessään, jossa hän eli -- johon hän saattoi paeta
ja jossa piileksiä kaikkea sitä, mikä oli ikävää ja raskasta ja
vaikeata kestää. Kun tuska hävisi hänestä ja hän taas saattoi ajatella
-- silloin olivat kaikki hänen ajatuksensa heti siellä... Niin kauan
kun hänellä olisi se pakopaikka, saattoi hän kestää kaikkea. Vaikka hän
eläisi sata, ei, tuhat vuotta -- niin ei hän koskaan kyllästyisi siihen
paikkaan!

Hän ajatteli rotkoa kastanjapuiden alla -- polkuineen ja
nurmikkoineen...

Hämärsi -- oli jo viileätä, ja vuohensilmät tuoksuivat -- sen tuli olla
mukana jotta se muodostuisi oikein todelliseksi. Askeleita -- askeleita
kuului polulta... Nyt hän tiesi, että hän oli kuullut ne, muttei ollut
sitä oikein tajunnut. Vavahtava käsi laskeutui hänen hiuksilleen -- --
niin että kaikki maailmassa muuttui hyväksi ja viihdyttäväksi ja
kauniiksi...

Oi, sitä kättä -- hän olisi voinut suudella sitä aina maailman loppuun!

Ja vavahtavin sydämin heittäytyi hän taas kaikkeen siihen, jota ei
voitu sanoin selittää -- jota saattoi vain _tuntea_ uudestaan ja yhä
uudestaan samalla riemuntunteella, pyörryttävällä, nimettömällä
riemuntunteella -- -- --

-- Mutta sinä päivänä kuin hän polvistui rippituoliin ja tunnusti
syntinsä, silloin sanoi se, joka puhui Herramme nimessä, ettei hän
saisi palauttaa sitä muistoa mieleensä, että hänen tuli _vihata_ sitä
hetkeä.

Kuinka hän voisi, kuinka saattaisi!

Kun synti oli jotain _pahaa_ -- silloin kyllä saattoi. Mutta kun nyt
synti oli parasta, kaikkein parasta, ainoa hyvä ihmisessä -- kuinka
silloin saattaisi!

Hän tiesi kyllä, että se oli kauhea häpeä, mutta hän ei voinut tuntea
että se olisi ollut pahaa. Ei, hän ei tiennyt ennenkuin sinä iltana
mitä oli olla hyvä. Koko elämänsä läpi oli hän vain ollut omavaltainen
ja välinpitämätön -- hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta
maailmassa kuin Goldrainin Kathista. Isästäänkään hän ei pitänyt,
paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli mukautunut Kathin
mielen mukaan tai oli ylpeä hänestä.

Mutta sinä iltana, jolloin hän rakasti, rakasti -- enemmän kuin
elämäänsä, paljoa enemmän kuin itseään -- oi, silloin hän rakasti
kaikkia Goldrainissa ja koko maailmassa eikä tiennyt mitä kaikkea hyvää
hän olisi heille tahtonut tehdä!

Jos hän ei koskaan enää ajattelisi sitä iltaa, tulisi hän siitä
pahaksi. Jos hänen piti karkoittaa kaikki ajatuksensa siitä ainoasta
paikasta, jossa ne olivat kotonaan, jossa ne saattoivat levähtää, jossa
niillä oli iloa, joka ei koskaan loppunut -- -- niin olisi se kärsimys
sellaista, joka hävittäisi hänestä kaiken hyvän!

Hän muisti eräänä lapsuutensa päivänä isänsä tulleen hänen luokseen ja
tahtoneen lyödä häntä -- hän ei muistanut enää minkä takia -- ja
pelästyksessään oli hän hypännyt ulos matalasta akkunasta ja juossut
alas tietä, johon äsken oli pantu uusia marmorisiruja. Hän oli paljain
jaloin -- ja tuntui kuin puukot olisivat viiltäneet häntä aina sydämeen
asti. Kun he saivat hänet kiinni, oli valkoisilla kivillä pieniä
punaisia pilkkuja.

Siten kävisi -- oi ei, paljoa, paljoa pahemmin -- jos hänen tulisi
karkoittaa ajatuksensa sieltä!

Oi, jospa Herramme, joka on kaikkivoipa, tekisi niin ettei olisi syntiä
sitä ajatella!

Hänellä oli muassaan kuva, jonka täti kerran oli hänelle ostanut
eräältä italialaiselta rihkamakauppiaalta, hänen pyhän kaimansa kuva,
pieni Kathariina, joka oli niin hurskas että hän liiteli koholla
permannosta polvistuessaan rukoilemaan.

Ja kun Kathi oli polvillaan -- niin raskaasti, niin raskaasti --
permannolla sänkynsä vieressä rukoillakseen, silloin hän ajatteli:
jospa kuitenkin pieni, lempeä pyhimys kerran armahtaisi häntä, astuisi
ulos kehyksistä -- niinkuin ennen oli kuultu tapahtuneen -- ja sanoisi:
"Kaihi, nyt olen saanut Herramme suostumaan, ettei enää ole synti
ajatella sitä -- sillä tiedänhän minä, ettet tahdo tehdä syntiä. Niinpä
sinun täytyy raataa täällä kuolemaasi asti etkä saa edes katsahtaa
laaksoon. Mutta _ajatella_ sitä, siihen sinulia ori lupa" -- --

Kun toiset saapuivat sunnuntai-iltoina kotiin kirkkomatkaltaan,
tapahtui joskus, että Martha virkahti muutaman sanan siitä mitä pappi
saarnassaan oli puhunut. Hän teki sen tahallaan joka kerta kun pappi
oli puhunut siitä, miten tulee vihata syntiä ja sitä paeta --
sisimmässä ajatuksessaankin -- sillä hänestä oli Kathin hyvä kuulla
tällaista. Ja Kathin kädet kylmenivät tuskasta joka kerta kun hänen
tätinsä alotti: "Hän sanoi muuten tänään", -- sillä aina hän oli
sanonut jotain, joka oli hänestä vaiketa kuulla. Mutta kun Martha
sitten lopetti sanomalla: "Niin, se Jumalan mies -- hän on oikein
niinkuin pyhimys" -- ja kun Anselm nyökäytti siihen painokkaasti, sanoi
Kathi aina: "Niin, se hän on!"

-- Sitten eräänä päivänä, jolloin hän oli auttamassa Peteriä lypsyssä,
hän äkkiä ajatteli, että sitä muistoa, jota hän ei ollut tarpeeksi hyvä
vihaamaan, josta hän piti kiinni enemmän kuin elämästään -- sitä toinen
vihasi eikä tohtinut eikä tahtonut koskaan johtaa uudelleen mieleensä.
Mutta ehkä hän ei voinut vapautua siitä -- niin kauan kuin ei Kathi
jättänyt muistoa.

Joka kerta kun hän antautui siihen koko vavahtavin sydäminsä -- veti
hän hänet mukaansa. Ja _jospa_ hän nyt tunsi jotain siitä, jospa
ajatukset heräsivät hänessäkin joka kerta kun hän sitä muisteli, ja
kutsui ja veti hänet siihen, johon hän ei halunnut... Jospa nyt oli
niin?

Hän ei voinut koskaan saada siitä varmuutta. Mutta hän tiesi samana
hetkenä ettei hän koskaan, ei koskaan tahtonut ajatella sitä enää!

Vaikkakin nyt pyhä Kathariina olisi kuinkakin astunut ulos kehyksistään
ja sanonut: "Se ei ole sinulle syntiä" -- niin hän vain vastaisi: "Se
on syntiä eräälle toiselle -- ja siksi en tahdo. Sillä jos sitä yhä
ajattelen -- niin ehkei hänkään voi olla sitä ajattelematta." -- joka
kerta sen jälkeen -- satoja, tuhansia kertoja joka yö -- kun kaikki
hänen ajatuksensa pyrkivät takaisin tähän ainoaan paikkaan -- --
karkoitti hän ne sieltä pois.

Tämä oli vaikeampaa kuin hänen leikatessaan pitkiä palmikoitaan
ja nähdessään niiden putoavan lattialle... Se oli suurempaa
tuskaa kuin haavoittaa pieniä, paljaita lapsenjalkoja teräviin
marmorisirpaleihin...

Mutta hän teki sen.

Hän rupesi harjaamaan ja puhdistamaan, sai sulkeutuneet ihmiset
lausumaan muutamia sanoja, alkoi laskea ääneen -- tai rukoili
rukousnauhansa.

Se oli kaiken ilon, kaiken levon riistämistä itseltään. Oli kuin
riistäisi hän elämän sydämestään -- --

Mutta hän teki sen.

Se ei ollut suurta, eikä edes ansiokasta! Se osoitti vain miten vähän
hän voi tehdä siitä mitä hänen tuli -- sillä jos hän olisi vihannut
sitä, niinkuin hänen piti tehdä, niin ei olisi ollut niin vaikeata
saada ajatuksiaan pois siitä. Hän ei todellakaan voinut siitä kerskua!

Mutta hän teki sen. -- --

Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta... Ja kaikki oli loppumatonta
talvea.

       *       *       *       *       *

Kevät oli saapunut laaksoon. Kaikissa viikunapuissa oli kalpean
punaisia kukkia, päärynä- ja luumupuissa oli valkoisia.

Eräänä iltana istui pappi Joseph Wellner Kassian Gamperin tuvassa.

"Tahdon sanoa teille jotain ennenkuin muut saavat siitä tietää", sanoi
hän. "Nyt kay niin, etta tulen matkustamaan pois."

"Sitä tahtoisin päästä kuulemasta", vastasi Kassian lyhyesti ja
jäykästi -- sillä se oli hänen tapansa voittaaa murhetta. "Kun kaikki
niin olemme kiintyneet pastoriin, niin en ymmärrä, miksi pastori vain
ikävöi pois täältä."

Nuori pappi käänsi loistavat siniset silmänsä häneen. Ne muuttuivat
äkkiä niin kiiltäviksi.

"Jäisin mielelläni", sanoi hän matalalla äänellä. "Kuolisin mielelläni
täällä. -- -- Mutta tieni kulkee pois täältä."

Hän vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi: "Se voi tapahtua muutaman
päivän, viikon, kuukauden perästä -- mutta joka tapauksessa olen
viimeisiä aikojani täällä. En tule enää takaisin. Olen kuin kuoleva
mies täällä Goldrainissa. Ja mitä kuoleva rukoilee -- sitä ei häneltä
kielletä... Minulla on teiltä jotain rukoiltavaa, Gamper. Kun olen
poissa -- niin sallikaa hänen tulla alas vuorilta taas ja antakaa
kaiken olla niinkuin ennenkin!"

Kassian rypisti otsaansa. "Jos pastori lupaisi _jäädä_ tänne -- niin
luulisin melkein voivani siihen myöntyä", sanoi hän hetken kuluttua.
"Muutoin hän tuntee ehdot."

"Sallikaa sen tapahtua ilman ehtoja!" sanoi pappi.

Kun Kassian oli ääneti, nousi hän. "Niin, niin, Kassian Gamper", sanoi
hän, "kun minä olen poissa, kun olen teille kuin kuollut mies -- niin
muistakaa, että tämä oli viimeinen pyyntöni teiltä."

Hän kulki tuvan poikki -- mutta pysähtyi sitten akkunan luo. "Niin,
vieläkin on minulla yksi asia", sanoi hän hiukan empien.

Hän jäi seisomaan ja katseli ulos akkunasta. "Voin kyllä -- rikkomatta
pyhän ammattini velvollisuuksia sanoa teille, että se mies" --

Kassian nousi äkkiä pystyyn -- silmät vesittyneinä. Pappi ojensi
kätensä ikäänkuin estääkseen kaikkia kysymyksiä. "Voin vain sanoa
teille, että hän on _katunut_" --

Kassian naurahti kolkpsti. "Se ei minua ilahuta kuulla", sanoi hän.
"Silloin kyllä tietää, että Herramme on suonut hänelle anteeksi -- ja
sitä en suo sille roistolle. Hän on sillä päässyt liian helpolla."

Papin valkoisille poskille nousi puna. "Ettekö yhtään tiedä, mitä
katumus on, Kassian Gamper?" kysyi hän.

"Kyllähän -- silloin vetistellään vähäsen ja luvataan, ettei tehdä
toiste niin. Mutta se ei muuta mitään minun suhteeni! Voiko se saattaa
asiat tekemättömiksi? Voiko se tehdä tyttöni samaksi kuin hän oli
ennen?"

"Ei -- mutta ettekö luule hänen kärsivän ajatellessaan sitä?" Pappi
puhui vastoin tapaansa äänekkäästi ja nopeasti. "Vetistellä vähän --
arveletteko, että meidän Herrallemme voi tarjota kaikenlaista
raukkamaisuutta! Ja että armo merkitsee kaikkeen tyytymistä? Ei,
katumus -- katumus ei ole vain itkua, se on todellista _tekoa!_ Silloin
käy käsiksi pahaan, jota on ruumiillaan tehnyt -- ja kärsii siitä
sielussaan, ottaa esiin muiston, jota vihaa -- joka kirvelee kuin tuli
ajatuksia - -- ja kärsii siitä... kunnes se on kärsitty loppuun
asti!"...

Hän kulki edestakaisin permannolla kuin suuressa mielenliikutuksessa.

"Ja te luulette, että Jumalan anteeksianto tekee sen helpoksi! Niin, se
tekee sen, jota todellakaan emme voi käsittää -- se poistaa meistä
kaikki tahrat ikuisessa merkityksessä, koko ijankaikkisen rangaistuksen
-- -- Se johtaa meidät taas armon tilaan -- sanomattoman ihanaan
tilaan, joka muuttuu sen ihmisen koko elämäksi joka on siihen
antautunut. Mutta se ei tee tekoja tekemättömiksi täällä maan päällä.
Jos rukoilisimme häntä yöt päivät: suo minun kärsiä kaksinkertaisesti,
kymmenkertaisesti, mutta tee se tekemättömaksi, tee niin, etten ole
sitä tehnytkään -- niin hän ei voi kuulla meitä! -- -- Siksi kuolema on
niin suuri vapahdus -- sillä sinä päivänä _ei ole sitä enää tehnyt!_ Se
lasketaan maahan kuolleen ruumiin mukana -- se muuttuu maan mullaksi!
Ja me kuljemme valoon puhtaina ja vapahdettuina -- täysin
vapahdettuina!"

Kassian katseli syvästi liikuttuneena pappiin ja nyökäytti päätään:
"Niin, pastori on pyhä mies", sanoi hän. "Te ottanette pienet viat,
joita teillä voi olla, sillä tavalla. Mutta se roisto -- mitä te
luulette hänen tuntevan, vaikkakin hän sanoo katuvansa! En tahdo urkkia
-- tiedän kyllä mitä ripin salaisuus merkitsee mutta aion häntä etsiä
niinkuin ennenkin."

Pappi pysähtyi hänen eteensä ja pyyhki kasvojaan. "Sinun tulee jättää
Herralle kostosi", sanoi hän, "se on hänen. Et voi kristittynä pitää
siitä kiinni. Suljet itsesi sen kautta armosta."

Kassian katsoi alas permantoon. "Ehkä voisin olla lyömättä häntä
kuoliaaksi", sanoi hän synkästi. "En sitä tiedä -- mutta sen tiedän,
etten saa rauhaa ennen kuin koko kylä tietää minkälainen hän todella
on. Tahdon merkitä sen hänen kasvoihinsa, niin että kaikki sen näkevät.
Sitä en jätä tekemättä. Kathikin on merkitty! Se tihkuu kyllä ilmi
jälestäpäin vaikka kuinka tahtoisi sitä salata. Lisa Dittl, jonka
Perkmann nyt on nainut, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan, että hänen
miehensä muka olisi hyljätty. Hän kertoilee sekä oikealle että
vasemmalle, että hän se ei tahtonut Kathia -- ja että sillä kyllä oli
hyvät syynsä! -- -- Minun tulee merkitä hänet hänen elinajakseen --
kaiken oikeuden takia! Luulen että Herramme on kanssani siinä suhteessa
samaa mieltä -- ja mielessäni aina odotan, että pyhä Jooseppi
osoittaisi hänet minulle. Kathin tapahan oli koristaa hänen alttariansa
niin kauniisti kukilla!"

"Oikeus kyllä saavuttaa määränsä", sanoi pappi.

"Herrammehan tahtoo johtaa oikeuden voittoonsa ja hän voi sen tehdä
niin ettei armo siitä pienene. Minusta tuntuu, että armo siitä
suurenee, ettei mitään vähennetä oikeudenmukaisuudesta." -- --

Hän tarttui leveään, mustaan hattuunsa. "Älkäämme puhuko tästä enempää
tällä kertaa, Kassian Gampar", sanoi hän väsyneesti, "ehkemme koskaan
enää sitä teekään. Kun joskus olen puhunut hyvän sanan hänen
puolestaan, niin se on tapahtunut teidän itsenne takia -- eikä hänen
takiaan. Saadakseni teidät luopumaan koston ajatuksista. Nyt johtakoon
Herramme itse teitä! -- Mutta mitä teiltä olen pyytänyt, sitä tahdon
viimeiseen asti toistaa." -- --

       *       *       *       *       *

Vuorille oli vihdoinkin tullut kevät.

Eräärä päivänä oli Kathi kutsunut Peteriä päivälliselle ja seisoi hänen
kanssaan ovella. Hän oli juuri pannut kätensä raskaalle ovenrivalle --
kun Peter laski ison, hikisen kätensä sen päälle.

Ensimäinen tunne mikä hänessä heräsi oli pelon tapaisesti vetäistä pois
kätensä. Mutta sitten hän antoi sen olla. Ja vähän sen jälkeen menivät
he yhdessä sisään.

Hänen taloon saavuttuaan ei Peter alussa koskaan katsahtanutkaan
häneen. Saattoi olla niin siitä syystä että hän häpesi hänen puolestaan
ja oli vihainen siksi että heidän piti pitää hänet talossaan. Sitten
oli hän silloin tällöin puhunut hänelle, mutta monta sanaa he eivät
kuitenkaan olleet vaihtaneet kuluneena talvena. Joskus kun Kathi oli
työssään saattoi Peter työntää hänet sivulle ja ryhtyä hänen puolestaan
siihen -- mutta paremminkin tuntui kuin hän olisi tuuminut, että hän
teki työnsä päin mäntyyn, kuin että olisi tahtonut häntä auttaa.

Siksi tulikin tämä yllätyksenä. Ja jälestäpäin ei Kathi tiennyt, miksi
hän oli siihen suostunut. Ehkä siksi, että siinä oli sellaista
hyvyyttä. Ja siitä oli aikoja kuin kukaan oli hiukankaan välittänyt
hänestä!

Seuraavien viikkojen aikana tapahtui useammin, että heidän yhdessä
seisoessaan tai hetkisen kahdenkesken ollessaan Peter taas pani kätensä
hänen harteilleen.

Hän tottui vähitellen siihen -- hänen tavassaan oli jotain avuttoman
kömpelöä, joka häntä liikutti. Eikä se muistuttanut -- ei, ei
hituistakaan -- erästä toista.

Sitten eräänä kesäkuun iltana oli Martha lähettänyt heidät tähystämään
Anselmia, joka oli ollut laaksossa. Kun he olivat tulleet paikkaan,
jossa ensimäiset kuuset kasvoivat, näkivät he hänet kaukana alhaalla,
ja he istuivat kaadetulle puunrungolle odottamaan häntä.

Silloin pani Peter kätensä hänen vyötäisilleen.

Hän teki liikkeen kuin tuskasta -- mutta istui sitten liikkumattomana.
Ja äkkiä selveni hänelle, miksa hän oli suostunut kaikkeen tällaiseen
Peterin puolelta: siinä oli apua. Siten nousi kaksinkertaiset esteet
sille, jota ei edes saanut _ajatella_. Se loppui kokonaan -- myöskin
eräältä toiselta.

Sinä yönä, jolloin hän kulki joelle, oli hänellä ollut vain yksi selvä
ajatus: hän ei tahtonut olla syytöksenä toiselle, hän tahtoi kokonaan
hävitä. Sillä mitäpä hän oli, mitäpä hänen elämänsä merkitsi!

Mutta nyt oli tässä parempi keino.

Vähän sen jälkeen veti Peter kätensä pois. Ja sitten hän alkoi puhua --
ikäänkuin hänen olisi pitänyt lopettaa toinen asia ennenkuin hän
saattoi alottaa toista.

"On niin, että vanhukset tahtovat päästä talostaan", sanoi hän, "ja
muuttaa Innin laaksoon Annan luokse. He tuumivat, että minä lähtisin
mukana -- ja senhän voin hyvin tehdä, vaikkakin me kävisimme yhteen.
Mutta voimme myös ensin lähteä isäsi luokse -- ja kuunnella mitä hän
asiasta ajattelee. Hänen mielestään kai _sinun_ miehesi jäisi hänen
luokseen ja voisi sitten ottaa talon haltuunsa?"

Kyllä sellainen oli aina ollut isän toivomus -- mutta nyt! Hän kääntyi
ihan hämmästyneenä Peteriin, mutta hän istui katsellen suoraan eteensä
ja pureksi heinänkortta.

"Peter" -- hän sanoi sen melkein valittaen -- "Isähän ei tahdo enää
nähdä minua talossaan."

"Niin, niin" -- Peter pureksi yhä korttaan. Siitä herettyään hän sanoi:
"Voin hänelle sanoa: jos et tahdo tytärtäsi, voin sanoa, niin ehkei
sinulla ole mitään vastaan pitää kodissasi minun morsiantani. Ellet
tahdo, niin otan hänet mukaani Innin laaksoon, johon vanhukset
asettuvat asumaan. Silloin hän kyllä suostuu. -- Voimme jonakin päivänä
lähteä alas. Sinun ei tarvitse raataa täällä kauemmin. Sitten kun
elukat ovat alpeilla, voimme hyvin tulla toimeen yksinämme." Alas --
alas taas! Joki, vanha puusilta -- suuria keltaisia kulleroita --
Goldrain -- -- talo, kirkkotie... Saada istua kirkossa etäisimmässä
sopessa -- kuulia messuavan äänen alttarilta, suitsutuspilvet,
loistavat kasvot kuorin puolella...

"Oi, Peter!" Hän tarttui molemmin käsin hänen isoon päähänsä:

Mutta silloin Peter nousi äkkiä ja sanoi hyvin jurosti: "On kai
parasta, että menemme vähän kauemmaksi häntä vastaan." --

Paria päivää myöhemmin meni Peter alas puhumaan Kassian Gamperin
kanssa. Hänen olisi kai parasta mennä yksinään ensimäisellä kerralla,
tuumivat vanhemmat -- ja Kathikin tuli pelokkaaksi asian joutuessa niin
pitkälle.

Anselm ja Martha eivät koskaan olleet uskoneet, että Peterin mieleen
johtuisi naida Kathi. Mutta ajatus isän rahoista oli kai voittanut
hänen epäröimisensä. Vaikkakaan he eivät olleet erikoisen iloisia
asiasta, oli heistä kuitenkin parasta pitää mielessä pääasia ja
tekeytyä tietämättömiksi kaikesta muusta. --

Kassian Gamperkin kovin hämmästyi. Hän olisi aikaisemmin hylännyt
Peterin ei läheskään tarpeeksi hyvänä hänen tyttärelleen. Mutta
nykyinen Kathi -- hän ei ollut enää sama, ja kun kunniallinen mies otti
hänet, oli se kai paras keino tukkia suut.

Ja sitäpaitsi hän ikävöi Kathia enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää
-- ja toivoi vain keksivänsä jonkun keinon, jolla saisi hänet luokseen
taas sanaansa syömättä. Hän ei kuitenkaan varmasti luvannut.

"Hän voi jonakuna päivänä tulla kanssasi, niin saamme siitä puhua",
sanoi hän.

Sillä oli Peterin asia päätetty ja hän laittautui palaamaan vuorille
taas.

Mutta ovelle ehdittyään hän jäi seisomaan. "Ja hänen tulee saada kulkea
rauhassa, kun hän saapuu", sanoi hän päättäväisesti. "Häneltä ei saa
udella sellaista, josta hän mieluummin vaikenee."

"Tahtonet kai kuitenkin itse häneltä kysyä sitä?" sanoi Kassian
lyhyesti -- päästäkseen pakollisesta myöntämisestä.

"Se on minun asiani", vastasi Peter rauhallisesti. "Mutta en tiedä
tekisikö se minua iloisemmaksi tai paremmaksi, jos saisin sen tietää."

Seuraavana päivänä kun he nousivat päivällispöydästä, sanoi Peter
Kathille: "Pane nyt vähäiset tavarasi kokoon, sillä nyt me lähdemme."

Iltapäivällä he olivat matkalla. Kathista tuntui kuin kulkisi hän
unissaan. Ei ajatella -- ei, ei. Mutta hän ei voinut olla _tietämättä_
mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän juuri
tänään saapui laaksoon taas.

Mutia hän ei herättänyt mielessään viime vuoden samaa päivää -- se
saapui ihan itsestään. Se oli taas esillä, hänen ympärillään, ja se
pyrki _sisään_.

Polun viedessä kuusimetsään oli sen varrella kaikki paikat punaisina
alppiruusuja. Hänen täytyi poimia pari. Niinhän se alkoi viimeksikin --
päivällisen jälkeen hän lähti vuorille poimimaan alppiruusuja...

Hän antoi kukkien pudota. Hän tahtoi, hän tahtoi taistella sitä päivää
vastaan, joka halusi pyrkiä häneen -- ja ottaa hänet kokonaan. Tuo
rakas, rakas päivä, jota ei olisi saanut olla olemassa -- ei edes
ajatuksissa? Tänään, jolloin kaikki muistutti siitä, tuli sitä vastaan
taistella lujemmin kuin koskaan ennen!

Peter kulki hiukan hänen edellään kantaen hänen myttyjään kepissä
olallaan. Oi, jospa hän sanoisi jotain! Oli niin hiljaista metsässä.
Mutta hänen tapansa ei ollut puhella kulkiessaan.

"Kun tulemme alas, Peter", sanoi Kathi, "niin muista, että heti tahdon
mennä levolle ja nukkua koko illan. Väsyn niin tästä pitkästä
matkasta." -- -- Ja se joka nukkuu, ei tee syntiä, ajatteli hän.

He joutuivat ulos kuusimetsästä, ja tie vei yhä alaspäin. Silloin
tällöin Peter kuitenkin pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Oli kovin
kuuma.

Äkkiä kutsui Kathi häntä. "Peter, Peter, katsohan katsohan toki.
Luumupuita!"

"Kyllä niin", sanoi hän kääntymättä. Sen hän tiesi, että Johann
Niedermayerin luumupuut tästä alkoivat. Siinä ei ollut mitään
ihmeellistä.

Vähän myöhemmin Kathi taas huusi: "Peter, voi Petet, tässä on
pähkinäpuu" -- hän pysähtyi ja hieroi lehteä sormiensa välissä
toistaessaan: "Tässä on pähkinäpuu!"

Hän nyökäytti vain: Kyllä on! Sillä vanhan Ploggnerin talon edustalla
oli kaikkina aikoina ollut pähkinäpuu. Se ei ollut versonut ei tänään
eikä eilen.

Aurinko oli mennyt mailleen rosoisten vuoriharjanteitten taa. Sen
vaipuva loisto valoi Marteller-gletscherille punaisen hehkun... Polku
kääntyi Goldrainiin päin -- alas isojen sileälehtisten kastanjapuiden
alle.

"Peter" -- Kathi kutsui taas, mutta paljon hiljemmin, "tässä ovat
kastanjapuut.".. Tällä kertaa Peter kääntyi, sillä Kathin ääni vapisi
kovin.

Hän oli istuutunut tien reunalle -- piteli päätään käsissään ja
liikutti sitä edestakaisin.

"Oi, Jumalan pyhä äiti", sanoi hän itkien... "Tässä ovat kastanjapuut!"

Peter seisoi liikkumattomana hänen luonaan. "Tyttö raukka", ajatteli
hän, "hän on melkein unohtanut, minkälaista oli alhaalla laaksossa
päin! Ja hänen isänsä talon luona kasvaa myös kastanjapuu. Siksi se
niin koskee häneen."

Hän ei puhunut mitään, sillä hän tiesi, että koskee vain enemmän, kun
toinen rupeaa siitä puhumaan. Mutta oli parasta, että hän sai itkeä
loppuun.

Ja hänen vaikeroidessaan ja huojuttaessaan päätään edestakaisin
ajatteli Peter, että olisi hyvä jos hän pian lopettaisi, sillä
Sveitsinalppien yli nousi tummia pilviä. Siltä taholta oli myrskyn
tapana tulla -- ja olisi ehkä parasta, ettei kestäisi kauan ennenkuin
oltiin talossa.

       *       *       *       *       *

Vanha Matthias kellonsoittaja ei ollut terve ja hanen oli täytynyt
maata pari päivää. Hän suri joka kerran kun hanen oli pakko jättää
virkavelvollisuutensa suorittamatta.

Pappi istui hänen vuoteensa ääressä. Hän kyllä tiesi miten soittajaa
tuli ilahuttaa. Nuori, kalpea pappi saattoi olla oikein leikillinen,
kun hän oli yhdessä lapsien ja vanhusten kanssa, ja hän sai aina ne
tyytyväisiksi.

"Niin, on merkillistä maata tässä ja kuunnella kelloja -- sen sijaan
että seisoisi siellä ylhäällä itse", sanoi Matthias. "On hyvä, että
minulla on naapuri, joka voi niitä hoitaa ja vuorotella veljensä kanssa
-- mutta se ei minusta kuitenkaan oikein soinnu. Niinkuin nyt äsken
angeluksessa; se kuului oikein vieraalta! On sellainen oma tapani
minulla... Ja sitten _ajattelen_ omaani joka kerta. Sekin ehkä voi
kuulua."

"Ihan varmaan se voi, Matthias", vastasi pappi. "Olen niin iloinnut
kellonsoitosta ensimäisestä illasta alkaen tänne tultuani. Antaisin
paljon, jos Matthias voisi soittaa minullekin kerran."

Vanhus sai kyyneleitä silmiinsä. Että hänen pitikin lähteä niin kauaksi
heistä kaikista, tuon hyvän pastorin!

He eivät ajatelleet muun kuin hämärän tekevän tuvan niin pimeäksi;
mutta papin noustessa lähteäkseen katsahti hän äkkiä ulos akkunasta.

"Saamme myrskyn", sanoi hän.

Läntisten vuorenkukkuloitten yläpuolella kohosi keltaisen musta
pilvijoukko. Se oli jättiläislinnun näköinen ojennettuine päineen,
kauheine, rikkirevittyine siipineen, jotka kiitävällä nopeudella
levisivät hartaan, selkeän iltataivaan yli ja sammuttivat kaiken sen
valon pahan pimeyden taa. Ja kaukaa kuului pahanenteinen pauhina.

Soittajan vaimo tuli sisään keittiöstä ja tarkasteli olivatko kaikki
akkunat tarkoin suljetut. "Ulkona nousee myrsky, isä!" sanoi hän.
"Pastori kai ei aio lähteä! Se on kohdallamme ennenkuin pastori voi
ehtiä kotiin."

Soittajan talo oli ensimäinen pitkässä maalaiskylässä ja oli hiukan
etäämpänä muista.

Vanha mies oli vuoteessaan käynyt hyvin levottomaksi. "Eikö näytä siltä
että se voisi mennä ohitse?" kysyi hän kasvoissaan jännittynyt ilme.
"Pyhä Jooseppi, mitä muuten teemmekään!"

Ulkona alkoivat puiden latvat huojua maata kohden. Sitten välähti
äkillinen leimaus tuvassa ja kuului ankaraa jymähtelemistä...

Pappi meni vuoteen luo. "Rakas Matthias, Jumalan käsi on mustien
pilvien yläpuolella!"

Roiskuva sadekuuro alkoi pieksää puukattoa.

"Ei, ei sentakia", sanoi vanha soittaja. "Mutta tässä minä makaan -- ja
nyt tulisi soittaa! Lähetä heti sana naapurille, Barbara! He ehkä eivät
ajattele, että tulee soittaa myrskyä vastaan. He eivät olekaan
tottuneet siihen niinkuin minä."

Ukkosen jyriseminen kuului yhä lähempää. Salama salaman perästä vaiaisi
tupaa ja vanhan miehen huolestuneita kasvoja.

Silloin ulko-ovi kiskaistiin auki ja naapurin veli juoksi tupaan isoon
päällysviittaan kääriytyneenä.

"Pyhä Anthonius", sanoi hän, "nouseepa jumalanilma! Olen tullut
likomäräksi vain juostessani tänne yli. Ja salamat ihan häikäisevät
silmiä! -- Niin, tahdoin sanoa, että Sebastian on lähtenyt ulos heti
iltasoiton perästä, enkä nyt tiedä milloin hän palaa. Enkä mielelläni
menisi hänen sijastaan. Tuskinpa voi päästäkään perille kirkkoon asti.
Vieläkin on yksi asia, se nimittäin, että vieras herra, jolla oli
silmälasit, oli sanonut veljelleni, että heiluva metalli voi myrskyssä
helposti vetää luokseen salaman, sanoi hän."

"Siten käy, kun tahtoo kuulla niitä, jotka luulevat olevansa viisaampia
kuin meidän Herramme", sanoi vanha soittaja vapisevin äänin. "Sen kai
tiedämme paremmin kuin mokomakin jumalattomista maista -- joissa ei
ole vuoriakaan -- että myrsky menee ohitse heti kun soitetaan
kirkonkelloja. Ja täällä seurakunnassa eivät ihmiset voi olla sitä
ilman. He eivät oikein voi koota ajatuksiaan rukoukseen ennenkuin
kuulevat kellojen puhuvan -- äänekkäämmin kuin rajuilma ja kertovan
heille, että Herramme on lähellä."

"Niin, mutta minulla ei ole halua lähteä sinne, eikä minulta kukaan voi
sitä vaariakaan."

Rajuilma oli nyt Goldrainin kohdalla; ukkosen uriseminen kuului
lakkaamatta, toinen jyminä kumisi vielä vuorien solissa, kun seuraava
jo räjähti, ja pimeässä loistivat suuret, monipolviset salamat.

"Pyhä Jooseppi! tässä pitää maata velvollisuutensa jättäen!" virkkoi
huolestunut Matthias.

"Anna minulle avain torniin, Nestor", sanoi pappi. "Minähän voin mennä.
Olen ollut useammin kuin yhden kerran Mattiaksen luona siellä ylhäällä.
Sopii paraiten että minä -- tällä tavalla kerran saarnaan kansalle."

"Ei, älkää sitä tehkö", sanoi mies. "Pastorihan tietää, että se voi
olla hengenvaarallista."

"Niin, onhan hengenvaarallista elää", sanoi pappi hiukan hymyillen. "On
melkein vain yksi varma tapa pelastaa elämäsi, Anton -- ja se on usko
se!"

"Ei ei, se ei käy laatuun", sanoi vanha soittaja tyrmistyneenä.

"Luuletko, etten voi? Etkö muista, että olen koettanut? Mutta nyt olen
oikein utelias kuulemaan saako kello oikean soinnun. Älähän nyt ole
minulle liian ankara, Matthias!" Hän nyökäytti rohkaisevasti
vanhukselle. "Sanon samalla jäähyväiset, menen suoraan kotiin sen
jälkeen, sillä silloin kyllä Mariannen hiukan täytyy hoitaa minua."

"Ei, ei, pastori ei saa lähteä", sanoi vanha soittaja. "He saavat
mieluummin olla ilman soittoa!"

Mutta ennenkuin nuo kolme ihmistä oikein olivat ehtineet käsittää, mitä
hän oli ehdottanut, oli jo nuori pappi lähtenyt ulos ovesta -- ja he
istuivat siinä äänettöminä.

Tuvassa oli ihan hiljaista -- rajuilman raivotessa yhä ulkona.

Silloin koputettiin kovasti ovelle ja Kassian Gamper astui sisään.

"Saanko jäädä kattonne alle kunnes pilvi on ohitee, Matthias?" kysyi
hän. "Se saavutti minut maantiellä. En voi kastua enempää kuin olen
kastunut, mutta on kurjaa olla ulkona."

"Oi, pyhä Jooseppi -- ja pappi, pappi!" sanoi vanha mies tuskissaan.

"Mitä papilla?" kysyi Kassian. Kun he sanoivat hänelle sen, hypähti hän
pystyyn. "Oletteko sallineet hänen lähteä?"

"Me olimme kuin järjiltämme", sanoi vaimo. "Eikä hän saanut edes lyhtyä
mukaansa! Kunpa hän ei vain taittaisi niskaansa tornissa!"

"Oletteko sallinut hänen lähteä?" toisti Kassian.

"Hän itse tahtoi välttämättä lähteä", sanoi Anton Hutter nopeasti.

"Tällaiseen ilmaan _yksinään_ -- ja pimeään torniin! Ei, se on jo
liikaa!"

Hän otti lyhdyn vaimon kädestä. "Nyt lähden hänen jälkeensä. Kuhan vain
saavutan hänet, niin kyllä pidän huolta soittamisesta. Hänellähän ei
ole voimia niinkuin meikäläisellä -- ja hänen elämänsä on kai enemmän
arvoinen!" --

Kassian pyrki eteenpäin roiskuvaa sadetta, ulvovaa myrskyä vastaan.
Salamat rätisivät ja loistivat hänen ympärillään ja ukkonen jyrisi
lakkaamatta. Mutta häntä vallitsi vain yksi ajatus: saavuttaa pappi ja
saada häned heti lähtemään kotiin.

Juuri ennenkuin hän tuli kirkkomaan veräjälle, alkoivat kirkonkellot
soida.

Ihan levollisina ja luotettavina ne soivat -- ikäänkuin olisivat
puhuneet hyvää kaikkien heidän puolestaan... Kuin olisivat tahtoneet
soittaa kaiken rauhansa jokaiseen pieneen mökkiin, jokaiseen
tuskalliseen sydämeen, rauhaa kirkkaiden levollisten pyhäpäiväin
ajoilta, jolloin se kutsui kansaa jumalanpalvelukseen. Niin, eikö
tuntunut kuin se kutsuisi kokoon nytkin! -- kutsuisi heitä kaikkia
tuntemaan itsensä Jumalan kansaksi kirkkotiellä, pyhän varjeluksen
alaisiksi...

Kassian kulki kirkkopihan yli, työnsi tornin oven auki ja jäi hetkeksi
seisomaan sytyttääkseen lyhtynsä -- kellojen yhä laulaessa hänen päänsä
yläpuolella.

Sitten hän alkoi nousta kapeita portaita. Kun hän oli tullut melkein
niiden päähän ja samalla kun hän nosti päänsä lattian yli, näki hän
pitkän valkoisen salaman kulkevan pimeästä torninaukosta ihan hänen
päältään -- näki sen tulevan ihan häntä kohti -- pitkänä, valkoisena...

Räiskyvä, korvia repivä ryske -- --

Sitten pimeyttä, hiljaisuutta -- mustaa, mustaa hiljaisuutta.

-- -- Aallon kehiä, jotka levisivät sisään- ja ulospäin -- sisään- ja
ulospäin eivätkä tahdo sallia kenenkään tarttua niihin... Missä olen,
kuka olen? Eikö koskaan saa selville itseään? -- --

Aallon kehiä... mustaa, mustaa pimeyttä -- pehmeätä, pohjatonta... Ja
kaikkialla sormi, pitkä, valkoinen sormi -- joka ojentuu ja _osoittaa_,
osoittaa...

Oi, mitä onkaan toivonut!...

Ei koskaan, koskaan tulisi kutsua pitkää, valkoista sormea --
osoittamaan kuka -- -- Se osoittaa vain yhteen paikkaan, kiduttaen,
kirvelien -- soraan, suoraan ihmiseen itseensä!

_Tuolla on hän_ -- tuolla sisällä. -- Kuka, kuka? Kaikki on mustaa,
hiljaista, käsittämätöntä taas... Olenko minä joku? --

Sitten ääni, ääni, johon kiinnittyy tuskasta että se pääsisi
häviämään... Se ääni on olemassa -- on todellakin olemassa. Siitä
kiinni pitäen voi pysyttäytyä pystyssä...

Ääni. Loiskis, loiskis -- sadekuuroja!...

Sitten torni -- kirkon torni... portaat... Gamper -- _Kassian Gamper_.

Hän nostaa kätensä kasvoillensa -- ne ovat kylmät kuin jää... Ja nenän
yläpuolella tuntuu kiskomista ja nykimistä. Pää on lyijynraskas. Suu on
ihan kuiva. -- Mutta hän istuu tässä -- tornin tikapuilla. Lyhty on
tuossa hänen vieressään. Se ei ole edes sammunut.

Palaako torni? Ei, on pilkkopimeätä. Ainoastaan silloin tällöin väräjää
nopea salaman valo, mutta heikompana, kauempaa. Ja ukkonen murahtelee
nyt vain niinkuin iso eläin, joka on juuri vaipumaisillaan uneen.

Kirkon kellot ovat vaienneet. Ne riippuvat liikkumattomina tornin
mustassa kidassa.

Hän pääsee kohottautumaan hiukan vaivalloisesti, ottaa lyhdyn ja nousee
viimeiset porrasaskeleet.

Hänen kulkiessaan lattian yli on siinä jotain raskasta -- pehmeätä,
johon hänen jalkansa pysyhtyy.

Hän laskee lyhdyn... Hänen jalkainsa juuressa makaa pastori Joseph
Wellner kasvot ylöspäin kääntyneinä, kalpeana, liikkumattomana...

Ylinnä hänen valkoisella otsallaan on tumma pilkku...

"Pyhä Jooseppi -- pyhä Jooseppi!" -- --

Kassian Gamper seisoo liikkumattomana kuin silloin, kun hän istui
lamautuneena tornin portailla. Hänen ajatuksissaan välähtää kuin
salama! Mutta salama on tunkeutunut syvemmälle -- ihan hänen sydämeensä
asti -- kun kuolema äsken oli tarttua häneen...

-- Hän kumartuu olennon yli, joka makaa häne jalkainsa juuressa.

Ja varovasti, pehmeästi -- johon ei luulisi häne suurten, karkeitten
sormiensa kykenevän -- vetää hän vaaleita hiuksia hänen otsalleen...

       *       *       *       *       *

Koko Goldrain murehtii...

Olivathan he tietäneet että kadottaisivat hänet, että hän lähtisi
kauaksi, kauaksi pois heidän kaikkien luotansa -- ja tavallaan hän jäi
nyt heidän luokseen.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin sydäntävihlovan surullista!

Seuraavana aamuna levisi tieto siitä koko Goldrainiin, ja muutamiin
taloihin jo samana iltana -- että pappi Joseph Wellner oli uhrannut
henkensä mennessään torniin soittamaan vanhan Matthiaksen sijasta --
johtaakseen rajuilman pois seurakunnastaan ja rauhoittaakseen kaikkia
pelokkaita sydämiä.

Hänen kuolemansa oli kaunis -- se oli kuin hänen viimeinen saarnansa!

Kassian Gamperin talo oli ensimäisiä paikkoja, missä saatiin se tietää.

Kathin ja Peterin tullessa oli talon isäntä poissa. Kathi pyysi silloin
heti päästä levolle, ja heti kun hän oli pannut maata oman pienen
huoneensa valkoiseen sänkyyn, vaipui hän uneen, niin syvään uneen,
ettei rajuilmakaan, joka kohta sen jälkeen puhkesi, voinut herättää
häntä.

Täti ja Peter istuivat huoneeseen, joka oli hänen huoneensa vieressä,
avonaisen oven luokse, ollaksensa siinä jos hän heräisi jyrinästä.

Rajuilman yltyessä tuli hän hetkiseksi levottomaksi ja nousi puoleksi
istualleen. Mutta samassa alkoivat kirkonkellot soida -- ja hän vaipui
takaisin tyynylleen syvään ja rauhalliseen uneen, hengittäen
levollisesti kuin lapsi.

"Voin lyödä vetoa ettei hän ole nukkunut tällä tavoin ainoanakaan yönä
siellä vuorilla", sanoi Peter. "Ei ollut mitään järkeä siinä, että
hänen piti lähteä kotoaan."

Räiskyvä, paukkuva ukkosen jyrinä, joka seurasi häikäisevää salamaa,
tuntui seuraavassa silmänräpäyksessä tärisyttävän taloa perustuksiaan
myöten.

"Jumalan pyhä äiti!" kuiskasi täti.

"Se iski johonkin", sanoi Peter.

Samassa soitto vaikeni -- ja pahin rajuilma oli ohitse.

Yhdeksän ja kymmenen tienoissa, kun kaikki oli ohitse, antoi täti väen
mennä levolle. Mutta hän ja Peter jäivät odottamaan Kassiania, jonka
viipyminen teki hänet levottomaksi.

Kun hän saapui -- niin kalpeana ja väsyneenä kauheasta jumalanilmasta,
että hän oli oikein vieraan näköinen -- ja hyvin lyhyesti oli heille
ilmoittanut järisyttävän tapahtuman, kesti kauan, ennenkuin kukaan
heistä lähti levolle.

Kassian ei hämmästynyt nähdessään Peterin täällä, eikä kuullessaan,
että Kathi nukkui huoneessaan. Oli olikeastaan kuin ei hän olisi nähnyt
eikä kuullut mitään. Ja kauan vielä sen jälkeeen kun hän oli paneutunut
vuoteeseensa, kuuli täti hänen astuntansa hänen omasta huoneestaan.
Edestakaisin -- edestakaisin...

-- Aina aikaisesta aamusta kokoontuivat kaikki goldrainilaiset
kirkkomaan takana olevan matalan talon edustalle, jonka seinustella
kasvoi kukkivia viiniköynnöksiä. Ja hyvin hiljaa he kaikki astuivat
sisään, toinen toisensa perässä, ja näkivät hänen siinä makaavan
valkoisella vuoteella mustassa papinpuvussaan -- hiuksien muodostaessa
kuin sädekehän kalpeitten kasvojen ympärille, jotka olivat niin lempeät
ja kirkkaat...

"Hän on sellaisen näköinen, jonka sydämen toivo on toteutunut", sanoi
itkevä Marianne. Hän oli valvonut yön kuolleen luona parin seurakunnan
miehen kanssa ja tahtoi olla siinä koko päivän, niin kauan kun hän
jaksoi pysyä pystyssä. Keskiyön tienoilla tuli sitten pari
luostariveljeä suorittamaan kuolinvalvomisen. Ja sen huoneen ovea
pieneen puutarhaan ei lukittaisikaan koko yönä. Hän rakasti pienten
kappelien öistä valoa; nyt tuli valon loistaa hänen omasta huoneestaan,
ja jos matkustavainen kulki ohitse ja katsoi sisään, kohtasivat häntä
hiljaiset, valoisat kasvot, jotka ikäänkuin toivottaisivat "Jumalan
rauhaa."

Kaikki toivat parasta mitä tiesivät. Toiset toivat tuoreita kukkia,
toiset suuria helmiseppeleitä, muutamat ruukkukasvinsa akkunoiltaan,
punaisia neilikoita ja pelargonioita, jotka he asettivat hänen
huoneeseensa. Toisilla oli vahakynttilöitä, toiset ripottelivat oksia
ja lehtiä.

-- Kassian Gamperilla kulki täti paremmassa puvussaan leikellen kukkia
kaikista ruukkukasveista. Hän menisi Peterin kanssa, joka sen jälkeen
taas aikoi lähteä vuorille. Vanhukset eivät voineet olla niin kauan
ilman häntä. Hän oli puhunut hiukan Kassianin kanssa, joka suostui
kaikkiin hänen toivomuksiinsa -- ja istuessaan katsoi järkähtämättä
hänen ohitseen kauas etäisyyteen -- eikä hän voinut odottaa saavansa
tavata Kathia, koska hän yhä nukkui.

"Ei, hän on juuri herännyt", sanoi täti, jonka poskia pitkin valuivat
kyyneleet, "mutta luulen olevan parasta, ettet mene hänen luokseen. Hän
nukkui niin rauhallisesti käsi pään ympäri taivutettuna... Mutta sitten
luulen hänen heränneen kirkon kellojen soitosta. Hän makaa silmät
raollaan kuin sellainen, joka ei tahdo ajatella, vaan on vain iloinen
-- niinkuin lapsi jouluaamuna. -- Onko pyhä, täti? kysyi hän. -- Ei,
sanon minä, etkö voi kuulla, että joku on kuollut! -- Hän kohoutuu
vuoteessaan ja hänen silmänsä sumenevat. -- Kuka? kysyy hän. Ja minä
sanon: eräs, josta kaikki olemme pitäneet! Silloin hän katselee minua
kuin se, joka rukoilee elämänsä puolesta. -- Ei, ei _isä_, sanon minä,
vaikka hänkin oli lähellä kuolemaa; vaan pappi, joka soitti vanhan
Matthiaksen puolesta, ja häneen löi salama. Isä löysi hänet sieltä. --
Sitten hän laskeutuu makuulleen ja kääntyy seinäänpäin. Luulen, että
hänen tulee olla ihan yksinään. Pastori neuvoi häntä niin kauniisti
aikoinaan. Ja nyt kaikki herää hänessä uudelleen -- se voi olla
kylliksi vaikeata hänelle, pikku-raukalle!"

-- Kun täti saapui kotiin taas tunnin kuluttua, istuutui hän Kathin
luokse, joka yhä makasi kasvot seinäänpäin, ja alkoi ihan hiljaa
kertoa hänelle miten kaunista siellä oli ollut ja miten kaikki olivat
tuoneet, mikä mitäkin muassaan tehdäkseen kaiken hänen ympärillään
juhlalliseksi. Kirkkoherra oli itse lukenut kuolinrukoukset -- itku
kurkussa... Eikö Kathi tahtonut nousta ja lähteä sinne? Hän oli
näöltään kuin pyhimys!

Mutta Kathi vain viittasi kädellään kieltävästi ja jäi makaamaan
tahtomatta syödä tai juoda.

Silloin kysyi läti Kassianilta, eikö hän tahtonut lähteä sinne? Mutta
hänhän oli siellä eilen illalla, vastasi hän. Oli mukana kantamassa
hänet kotiin -- -- Ja hänen kyllä tuli pysyä levossa tänään, sillä joka
hetki hän tunsi pyörrytystä.

       *       *       *       *       *

Mutta kun kaikki talossa olivat menneet levolle, alkoi Kassian Gamper
kävellä edestakaisin niinkuin viime yönäkin -- ei huoneessaan, vaan
käytävässä ulko-oven ja yläkertaan vieväin portaitten välissä. Hän
kulki edestakaisin kädet selkänsä takana pienen lampun valossa, joka
riippui katossa -- hänen ajatuksiensa liikkuessa vain yhdessä asiassa.

"Ennen keskiyötä, mutta myöhään, kun kaikki on hiljaista. Saamme nyt
nähdä -- --"

Hän oli varma, ihan varma siitä. Nyt tulisi suuri tilinteko.

Viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina, jotka olivat olleet pitkät
kuin vuodet, oli hän yhä uudestaan ajatellut sitä mitä hän tunsi, kun
kuolema oli tarttunut häneen -- ja hän kyllä tiesi, että suurimman
tilinteon pitää ihminen _itsensä kanssa_. Ainoastaan siinä voi hän
oikein tuomita syyllisen.

Mutta tässähän hänellä oli isän-oikeus -- niin, isän velvollisuus. Ja
oikeuden tulee vallita. Siitä ei kukaan saa uskaltaa poiketa. Sen tulee
vallita.

Kirkontornin kello löi yksitoista, raskaasti ja voimakkaasti -- niin
kuin se olisi myöntänyt sen oikeaksi.

Niin, _sen_ tornin kello -- -- sekin voisi kertoa oikeuden
voimasta. -- --

Syntyi taas yöllinen hiljaisuus.

Sitten aukaistiin ylhäällä ovi -- ihan hiljaa. Kassian pysähtyi ja
asettui portaitten varjoon.

Portaita alas kulkivat hiipivät askeleet. Porras narahti -- ja ne
pysähtyivät.

Hän ihmetteli että niin pieni kolina saattoi pelästyttää kulkijaa ja
hänen sydämensä takoi, takoi aivan kuuluvasti.

Askeleet hiipivät eteenpäin -- saapuivat käytävään... ja silloin --
seisoi hän siinä.

Huusiko hän? Oliko joku huutanut? Ei, ei ainakaan hän! -- Sillä hän
vain seisoi -- niinkuin lapsi, joka tietää ettei se voi puolustautua,
liikkumattomana, kietoutuneena suureen, mustaan huiviin, joka oli
heitetty pään ylt ja jota hän piti tiukasti ympärilleen käärittynä. Hän
seisoi niin liikkumattomana, että silmäluomet, jotka raskaasti olivat
painuneet silmien yli, keltaisenvalkoisina ja vähäsen turvonneina,
näyttivät kuin vahaan leikatuilta.

Miksei hän mitään puhunut? Hän olisi voinut puhua -- sanoa jotain, joka
selittäisi kaiken... Sitä kai ei ollut niin vaikea keksiä! Miksi hän
seisoi vain kuin lapsi, joka ei voi puolustautua. Silloin piti
Kassianin puhua -- hänenhän täytyi...

Mutta hänen tuli alottaa varovasti... muuten salpaisi hänen henkensä se
suuri sana, joka nyt oli sanottava.

"Oletko se sinä? Sinäkö siinä olet, Kathi?" Hänen täytyi keskeyttää
kunnes sydän hiukan rauhoittuisi.

"Ja tahdot lähteä ulos, niinkö? -- -- sillä -- olet ajatellut että
voisit mennä sinne?"

Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten myöntäväsi -- kuulumattomasti.

"Ajattelit heti, että sinäkin tahdot mennä -- niikuin kaikki muutkin."

Taas kuulumaton myönnytys.

"Mutta -- kun kuulit, miten kaikki sinne kokoontuivat -- tuntui sinusta
niin oudolta tavata heitä kaikkia yhdellä kertaa -- -- Eikö totta? Nyt
-- kun olet ollut niin kauan poissa! Silloin odotit iltaa -- ja tiesit,
ettei siellä ollut enää ketään."

Hänen huulensa liikkuivat taas myönnytykseksi:

"Mutta nyt tahdot sinäkin mennä? Sehän on ihan luonnollista!"

Mitä tämä olikaan? Eikö hän sanonut kaikkea mitä toinen olisi voinut,
mitä hänen olisi pitänyt keksiä sanoakseen! Mitä tämä olikaan? Tahtoiko
hän ensin rauhoittaa häntä -- ja sitten vasta sanoa sanottavansa?

Äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen katseensa oli kohdannut paikan,
jossa hän piteli käsiään -- huivin alla.

"Hän vie ne muassaan", ajatteli hän, "hän vie ne todellakin muassaan!
Hän pitää niitä käsissään -- hän tahtoo panna ne sinne, jotta ne
pantaisiin mukaan -- -- ei, ei"...

Raskaana ja suurena laskeutui hänen kätensä tytön kädelle, työnsi
huivin syrjään -- ja veti esiin pitkät, kokoonkäärityt palmikot, jotka
olivat hänen käsissään.

Ei, hän ei huutanut... mutta silmäluomet kohoutuivat, tuskallisesti
väristen -- ja hänen silmänsä kohtasivat hänen silmänsä, silmät jotka
olivat kuin Aloisian...

Hän tarttui raskaisiin palmikkoihin, punnitsi -- -- niitä tahtomattaan
samalla kädellään -- vanhan tapansa mukaan.

Mutta siinä liikkeessä oli jotain, joka kääntyi häntä itseään vastaan
-- tarttui hänen sydämeensä...

"No niin -- -- olet myös kuullut, miten kaikki sydämensä
kiitollisuudesta ovat vieneet yksi yhtä ja toinen taas toista muassaan
sinne... parasta mitä saattoivat ajatella... Niin et sinäkään tahtonut
mennä tyhjin käsin? Sinäkin tahdoit -- koko sydämestäsi -- -- Ja niin
sinä otit -- sillä sinullahan ei ole muuta, Kathi"...

"Ei, minulla ei ole muuta."

Kassian päästi palmikot kädestään.

"Mutta älä nyt ole liian kauan poissa, Kathi. On myöhäistä"...

Tuntui kuin olisi tytär tahtonut rauhoittaa isäänsä sanoessaan: "Olen
kyllä taas pian täällä."

"Niin, sillä Peter käski minun pitää sinusta hyvää huolta. Hän sanoi
nimenomaan että pitäisin hyvää huolta sinusta... Ja hän uskoo varmasti
että sinusta tulee hänelle hyvä vaimo, reipas ja uskollinen ja hyvä
vaimo."

Kathi ei nostanut silmiänsä, mutta sanoi äkkiä äänekkäästi -- kuin se
joka puhuu unissaan eikä voi hillitä ääntään -- ja lujasti kuin olisi
hän antanut lupauksen: "Kyllä."

Kassian hengitti syvään -- hän tiesi voivansa siihen luottaa, ja
hetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.

Sitten Kassian sanoi vain: "Niin -- mene siis. Jumala kanssasi,
Kathi... Jumala kanssasi! -- Annan lampun palaa niin kauan."

Kathi meni hänen ohitsensa -- ulos ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän
oli yksin käytävässä.

Miten oli? oliko hän sallinut hänen lähteä? Lähteä _sinne_... Oi, ei,
ei! Ei ikinä! Eikä hän näin pääsisi asiasta! Nyt oli hän hänen
käsissään -- tänä iltana vihdoinkin tuli puhua! Oli tapahtuva suuri,
suuri tilinteko...

Hän kiskaisi oven selälleen, juoksi ulos pimeään ja riensi hänen
jälkeensä.

Tyttö kuuli hänen tulevan ja pysähtyi, kääntyi ja nosti kasvonsa häntä
kohti niinkuin äsken -- käytävän ovesta valuvan valon liekuttavassa
loisteessa... Ja hänen silmänsä olivat kuin Aloisian...

Kassian viittasi hänelle kädellään.

"Niin -- mene -- Jumala kanssasi, Kathi", toisti hän soinnuttomasti. --
"Jumala kanssasi!" -- --

Mutta Kathi jäi paikoilleen. Ja hänestä tyttö äkkiä kasvoi -- tuli niin
suureksi öisessä pimeydessä.

Ja hän katseli häntä kuin sellainen, jonka suru on tehnyt
täyskasvuiseksi, kuin sellainen, joka on luopunut _kaikesta_ -- ja
jolla senvuoksi ei ole enää mitään peljättävää.

Sitten nosti hän kätensä, jossa hänellä oli pitkät palmikot. "Vien ne
jokeen", sanoi hän. "Sitten ei ole enää mitään jäljellä Goldrainin
Kathista" -- --

Hän oli vaiti hetkisen.

"Ja sitten tahdon mennä sinne -- _rukoilemaan_... Sillä silloinhan olen
vain eräs, joka on kuollut kaukana!"

Hän viittasi hänelle kädellään -- mutta tällä kertaa ei hän voinut
sanoa mitään.

-- Hetki sen jälkeen hävisivät hänen askeleensa pimeään hijaisuuteen...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaspar Zinglerin sydän" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.