Title: Kahden sydämen salaisuudet - Eriskummallinen kertomus
Author: Dostoyevsky, F. M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kahden sydämen salaisuudet - Eriskummallinen kertomus" ***


KAHDEN SYDÄMEN SALAISUUDET

Eriskummallinen kertomus


Kirj.

FEODOR MIHAILOVITSH DOSTOJEVSKI


Suom. Martti Wuori



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.

Oy Weilin & Göös Ab



SISÄLLYS:

 F. M. Dostojevski.
 Tekijän esipuhe.

I Osa:

   I. Kuka minä olin ja kuka hän.
  II. Naimatarjous.
 III. Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.
  IV. Yhä vain tuumia ja tuumia.
   V. Lempeäluontoinen kapinoitsee.
  VI. Hirveä muisto.

II Osa:

   I. Ylpeyden uni.
  II. Suomukset putosivat yht'äkkiä.
 III. Liian hyvin ymmärrän.
  IV. Viisi minuuttia vain myöhästyin.



F. M. Dostojevski.


_Feodor Mihailovitsh Dostojevski_ syntyi 30 p. lokakuuta 1821
Moskovassa, jossa hänen isänsä oli sairaalan lääkärinä. Perhe tällä oli
suuri -- kaikkiaan kuusi lasta -- ja varat niukanlaiset. Senpävuoksi
tulevan kuuluisan kirjailijan lapsuus kului varsin vaatimattomissa
oloissa. Henki kodissa oli syvästi uskonnollinen, mutta silti siellä ei
kortinlyöntiä pidetty syntinä, vaan harjoitettiin sitä, perhelukemisen
ohessa, iltaisin varsin ahkerasti lastenkin kanssa. Eipä siis kumma,
että kirjailija Dostojevskin tuotannossa on huomattavissa yhtenä
piirteenä uskonnollinen sävy, samalla kun hänen omassa elämässään
myöhemmin ilmenee intohimoinen halu kortinlyöntiin, jopa uhkapeliin.
Muutenkin oli hänessä jotakin sairaaloista, joka johtui hänen jo
pienestä pitäen tuntehikkaasta ja kiivaasta luonteestaan ja joka
selvästi kuvastuu kaikista hänen kaunokirjallisista teoksistaan.
Nuorena jo, ensin Moskovassa ja sitte isänsä ostamalla pienellä
maatilalla Tuulan kuvernementissa, sai hän tutustua "köyhään kansaan",
"sorrettuihin ja solvaistuihin", joiden piiristä hänen teostensa aiheet
pääasiallisesti ovat otetut. Myöskin "hengellisten" kanssa oli hän
nuorena paljon tekemisissä, joten näilläkin, -- papeilla ja munkeilla,
-- on monta huomattavaa osaa Dostojevskin romaaneissa.

Saatuaan ensi opinalkeensa kotona ja sitte eräässä yksityisessä
oppilaitoksessa Moskovassa, joutui Dostojevski, äitinsä kuoltua, v.
1837, insinööriopistoon Pietarissa, jossa samaan aikaan opiskelivat
sittemmin myöskin tunnettu kirjailija Grigorovitsh, Sevastopolin
kuuluisa puolustaja Todleben y.m. mainiot henkilöt. Umpimielinen,
haaveksivainen Dostojevski pysyttelihe kuitenkin enimmäkseen syrjässä
tovereistaan ja vietti iltansa yksin lukemalla kirjallisuutta,
viehättyen etupäässä Gogolin teoksiin. Nähtävästi Dostojevskissa
itsessään silloin heräsi halu kirjailemiseen, sillä siihen aikaan jo
hän alkoi kirjoittaa ensimäistä teostaan "Köyhää kansaa", joka
ilmeisesti on Gogolin "Viitan" vaikutuksesta syntynyt.

V. 1843 Dostojevski päätti opintonsa upseeriluokilla ja joutui
virkauralle, johon hänellä ei ollut minkäänlaista "kutsumusta". Tällä
välin oli myöskin hänen isänsä kuollut ja nuorukainen, joka ei lainkaan
osannut rahoja pidellä, joutui pian suureen puutteeseen. Näin itse
puutetta kärsien tuli hän tuttavuuteen Pietarin "köyhälistön" kanssa;
jonka elämästä hän ammensi rikkaita aiheita suuriin, maailmankuuluihin
romaaneihinsa. V. 1844 otti hän jo eron virastaan ja seuraavana vuonna
viimeisteli hän kertomuksensa "Köyhää kansaa", joka painettuna v. 1846
runoilija Nekrasovin julkaisemassa aikakauskirjassa yhdellä iskulla
teki hänet kuuluisaksi kirjailijaksi. Dostojevskin tuntehikas ja
äärimmäisyyteen asti hermostunut luonne, joka oli ajoittain nivan
henkisen sairauden rajoilla, uhkasi kohta katkaista tämän lupaavan
kirjailijauran. Lisäksi joutui hän v. 1849 intomielisten nuorukaisten
seuraan, jotka kokoontuivat yhdessä lukemaan kiellettyä ulkomaalaista
kirjallisuutta ja pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, tuli heidän
mukanaan vangituksi, sai olla kahdeksan kuukautta Pietari-Paavalin
linnassa ja karkoitettiin lopuksi Siperiaan pakkotyöhön, jossa hänen
täytyi viettää elämästään kokonaista neljä vuotta vankien, varkaiden ja
murhaajien parissa. Itse sanoo Dostojevski kuitenkin, että hän olisi
tullut hulluksi, ellei tämä tapaus olisi hänen järkeään tullut
virkistämään. Uskonnollinen mieleltään kun oli, näki hän tässä
tapahtumassa Jumalan koettelemuksen ja jätti Pietarin toivossa saada
tutkia uusia hänelle outoja oloja ja jatkaa kirjailijatointansa. Näinä
neljänä vuotena hän pääsikin mitä likimpään tuttavuuteen ihmiskunnan
onnettomimpien olentojen kanssa, mutta hämmästyksekseen löysi hän
piintyneimmissäkin pahantekijöissä jotakin hyvää, inhimillistä,
"Jumalan kipinän", joka herätti myötätuntoa, anteeksiantoa ja rakkautta
langennutta lähimmäistä kohtaan.

Päästyään pakkotyöstä oli Dostojevskin palveltava neljä vuotta
sotamiehenä, jonka jälkeen hänet ylennettiin vänrikiksi. V. 1859 hän
taas otti eron ja sai armahduksen, jonka mukaan hänelle myönnettiin
oikeus kirjoittaa ja asua missä tahtoi. Hänen Siperiassa olonsa ei,
näet, ollut kulunut jättämättä häneen syviä jälkiä: hän oli siellä jo
alkanut saada kaatuvan taudin kohtauksia, jotka sittemmin kävivät
taajemmiksi ja pakottivat hänet luopumaan virasta. Pietariin
palattuaan, ryhtyi hän kuitenkin ahkerasti kirjailemaan, omaten nyt
mitä rikkaimman varaston havaintoja ja vaikutelmia raskaan elämänsä
varrelta.

V. 1861 alkoi Dostojevski veljensä kanssa julkaista "Vremja" (Aika)
nimistä aikakauskirjaa ja siinä ilmestyivät hänen romaaninsa
"Sorrettuja ja solvaistuja" sekä kuuluisa "Muistelmia kuolleesta
talosta", jotka suomennettuina ovat jo suomalaisillekin lukijoille
tutut. Näiden jälkeen seurasi Dostojevskin uudessa "Epoha"-nimisessä
aikakausjulkaisussa hänen ehkä etevin romaaninsa "Rikos ja rangaistus",
jonka mieltä järkyttävä sisällys suomennoksena myöskin jo varmaan on
jäänyt monen lukijan muistiin. Dostojevskin aineellinen toimeentulo oli
kuitenkin perin kurja ja velat kasvoivat kasvamistaan. V. 1857 oli hän
mennyt naimisiin ja, jouduttuaan sitte leskeksi, ottanut toisen vaimon,
jonka kanssa D. v. 1867 matkusti ulkomaille. Siellä hän viipyi aina
vuoteen 1871, kestäen uutta "pakkotyötä" rahanpuutteen tähden, joka
vaati kirjailemista kiireen kautta. Parempaan aineelliseen asemaan
pääsi Dostojevski vasta elämänsä viimeisinä vuosina, jolloin hänen
teoksiansa kilvan alettiin lukea ja ostaa pitkin laajaa Venäjänmaata.
Kaikki teoksensa kustansi Dostojevski yksin ja yksin, ilman avustajia,
julkaisi hän "Kirjailijan päiväkirja" nimistä aikakauskirjaansakin,
jonka marraskuun vihossa v. 1876 ilmestyi sielutieteellisesti erittäin
mielenkiintoinen kertomus "Lempeäluontoinen", joka tässä nyt tarjotaan
suomalaiselle lukijakunnalle nimellä "Kahden sydämen salaisuudet".
Dostojevskin kirjallinen "testamentti" oli hänen laaja romaaninsa
"Veljekset Karamasov", jonka hän sai valmiiksi vähää ennen kuolemaansa.
Hän kuoli 28 p:nä tammikuuta v. 1881 ja haudattiin Pietarissa
Aleksanteri Nevskin luostarin hautausmaahan äärettömän kansanjoukon
saattamana, kaikkien, niin hyvin ylhäisten kuin alhaisten,
kunnioittamana suurena kirjailijana.

Dostojevski on etupäässä "köyhän kansan", "sorrettujen ja solvaistujen"
kirjailija. Samalla kun hän heidän piiristään ammensi uusia aiheita
kirjallisuudelle ja varsinkin teoksellaan "Muistelmia kuolleesta
talosta" melkoisesti vaikutti kovaosaisten pakkotyöhön tuomittujen
vankien kohtalon lieventämiseen, samoinkuin Turgenev "Metsämiehen
muistelmillaan" oli vaikuttanut maaorjuuden lakkauttamiseen, on
Dostojevski sielutieteellisesti tarkan silmänsä kautta myöskin
avartanut yleisinhimillisiä näköaloja, löytäen kurjimpienkin olentojen
sydämen sopukoista kunnioitusta, rakkautta ja myötätuntoa ansaitsevia
ominaisuuksia. Tässä suhteessa Dostojevski onkin varsin itsenäinen ja
harvinainen kirjailijanero ei ainoastaan Venäjän, vaan koko maailmankin
kirjallisuudessa.



TEKIJÄN ESIPUHE.


Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa tavallisen
"Päiväkirjani" sijasta tarjoan heille ainoastaan kertomuksen. Mutta
olen todellakin kirjoitellut tätä kertomustani suurimman osan
kuukautta. Joka tapauksessa pyydän, etteivät lukijat panisi tätä
pahaksensa.

Sitte sananen itse kertomuksesta. Olen nimittänyt sen
"eriskummalliseksi", vaikka itse pidän sitä suurimmassa määrässä
todenperäisenä. Mutta eriskummallista siinä todellakin on, ja varsinkin
itse kertomuksen muodossa, minkä pidän tarpeellisena edeltäpäin
selvittää.

Asia on, näet, se, ettei tämä ole pelkästään sepitelmä eikä
muistelmakaan. Kuvitelkaahan mielessänne mies, jonka asunnossa ruumiina
makaa pöydällä hänen vaimonsa, joka itsemurhan kautta oli kuollut
muutamia tunteja sitte heittäytymällä ulos ikkunasta. Mies on kovin
kiihtyneessä mielentilassa eikä ole vielä ehtinyt koota ajatuksiansa.
Hän kävelee huoneessansa ja koettaa käsittää, mitä on tapahtunut,
"koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitsi on hän piintynyt
hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Ja nyt hän
puheleekin itseksensä, kertoo asian, selvittelee sitä itsellensä.
Vaikka hänen puheensa näennäisesti onkin johdonmukaista, niin ovat
hänen ajatuksensa ja tunteensa välistä kuitenkin ristiriidassa
keskenään. Hän vuoroin puolustaa itseään, vuoroin syyttää vaimoaan ja
vaipuu syrjäseikkoja selvittelemään, jolloin hänen puheessansa ilmenee
sekä raakaa ajatustapaa ja raakaa sydäntä että myöskin syviä tunteita.
Vähitellen hän todellakin saa asian selville ja ajatuksensa kootuiksi
"yhteen kohtaan". Joukko täten heränneitä muistoja johtaa hänet
ehdottomasti vihdoin viimein _totuuteen_: totuus jalostaa ehdottomasti
hänen mielensä ja sydämensä. Lopuksi muuttuu kertomuksen tapakin,
verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkin
selvänä ja määriteltynä, ainakin hänen omasta mielestänsä.

Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroin
keskeytyen ja hämmentyen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyy
hän taas ikäänkuin jonkun näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin
puoleen. Näin on aina laita todellisuudessakin.

Jos pikakirjoittaja olisi voinut kuunnella ja kirjoittaa kaikki
paperille, niin kertomus ehkä olisi epätasaisempi, vähemmin
viimeistelty, kuin tämä on, mutta psykoloogillinen juoksu olisi minun
mielestäni tullut olemaan sama. Ja tämä paperille panevan
pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaan minä sitte olisin
muodostellut kirjoituksen) onkin juuri se, mitä minä tässä
kertomuksessa nimitän eriskummalliseksi. Muuten on tällaista
osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugo on
mestariteoksessaan nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinen päivä",
käyttänyt milt'ei samaa menettelyä ja vaikkei hän olekaan tuonut
esille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremman
epätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja että
hänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenä
päivänhän, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläänkin, jopa ihan
viimeisessä silmänräpäyksessäkin. Mutta ellei hän tätä olisi
kuvitellut, niin ei itse teostakaan olisi olemassa, -- tuota kaikkein
todenperäisintä ja todenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.



ENSIMÄINEN OSA



I.

Kuka minä olin ja kuka hän.


... Niin kauan kuin hän on täällä, -- on kaikki vielä hyvin; voin käydä
häntä katsomassa tuon tuostakin; mutta kun hänet huomenna viedään pois
ja -- niin mitenkä minä sitte jään yksin? Hän lepää nyt salissa
pöydällä, kahdella yhteen lykätyllä pelipöydällä, mutta huomenna
valmistuu valkoinen arkku, valkoisella silkillä verhottu, vaan eihän
minun siitä pitänyt... Minä vain kävelen kävelemistäni ja tahdon
selvittää itselleni tätä. Nyt olen jo kuusi tuntia yrittänyt, vaan en
saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Ja tässä yhä vain kävelen
lakkaamatta. Se tapahtui nyt sitte näin. Minä kerron sen
järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään
kirjailija, sen te kyllä huomaatte, mutta yhdentekevä, minä kerron
kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinähän koko onnettomuus onkin,
että ymmärrän kaikki.

Jos tahdotte tietää, s.o. jos alan alusta, niin tuli hän ensin luokseni
vain tavaroita panttaamaan saadakseen "Golos"-lehteen ilmoituksia,
että, näet, kotiopettajatar etsii paikkaa, on taipuvainen matkustamaan
maaseudulle, ja antaa opetusta kotona j.n.e., j.n.e. Näin oli alussa
enkä minä tietysti erottanut häntä muista; hän kävi kuin kaikki muutkin
asiallaan. Mutta sitte aloin erottaa. Hän oli solakka, valkoverinen,
keskikasvuinen, minun seurassani aina hieman kömpelö, aivan kuin
ujosteleva (luulen, että hän oli kaikkien vieraiden seurassa
samanlainen ja minä olin hänelle tietysti sama kuin kaikki muutkin,
s.o. ihmisenä katsoen eikä lainanantajana). Heti kun hän oli saanut
rahansa, kääntyi hän ja meni tiehensä. Ja aina hiljaa. Toiset ne
kiistelivät, tahtoivat lisää, tinkivät enempää, mutta hän ei koskaan;
minkä sai... Minä varmaan sekoitan... Niin, minua kummastuttivat
kaikista eniten hänen panttinsa: hopeaiset, kullatut korvarenkaat,
viheliäinen medaljonki, -- parinkymmenen kopekan hintaisia kaluja.
Kyllä hän itsekin tiesi niiden sen hintaisia olevan, mutta hänen
kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kallisarvoisia, -- ja
todellakin oli siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja
äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää.

Kerran minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Nähkääs, sitä minä
muutoin en koskaan tee, vaan olen aina kohtelias yleisölle, puhun
vähän, kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti". Mutta
kerran toi hän minulle (aivan sananmukaisesti) jätteitä vanhasta
oravannahkaturkista ja silloin minä en voinut hillitä itseäni, vaan
sanoin hänelle jotakin, sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän
punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nekös
silloin alkoivat hehkua. Sittenkään hän ei sanonut sanaakaan, otti vain
"jätteensä" ja -- meni tiehensä. Silloin minä ensimäisen kerran
tarkkasin häntä _erityisesti_ ja aloin ajatella hänestä jotakin
sellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa vielä
vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken
synteesin: sen näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli
kuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea
kuukautta vailla kuudentoista vuoden vanha. Mutta enhän minä siitä
aikonut puhua eikä tuo se synteesi ollutkaan.

Seuraavana päivänä tuli hän jälleen. Sittemmin sain tietää, että hän
oli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserinkin luona, mutta he eivät
ota muuta vastaan kuin kultaesineitä eivätkä siis kauppoihinkaan
ryhtyneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs
jalokivi] (ihan kelvottoman) -- ja harkitessani sitä perästäpäin
kummastelin itsekin; muuta kuin kultaa ja hopeaa en minäkään ota
panttiin, mutta häneltä otin tuon. Tämä oli sitte hänestä se toinen
ajatus, sen muistan.

Sillä kerralla, s.o. Moserilla käytyään, toi hän minulle panttiin
merenpihkasta tehdyn sikari-imukkeen -- ihan joutavan kapineen, joka
olisi semmoisten kerääjille kelvannut, mutta meille se ei ollut minkään
arvoinen, sillä mehän välitämme vain kultakaluista. Kun hän nyt tuli
edellisenä päivänä _kapinoituaan_, niin otin minä hänet ankarasti
vastaan. Ankaruuteni, näet, on tylyssä kohtelussa. Mutta antaessani
hänelle kaksi ruplaa en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta
hiukan närkästyneellä äänellä: "tämän teen kuitenkin vain _teille_.
Moser ei semmoista kalua ottaisi vastaan". "Teille"-sanalle panin
erityisen painon ja juuri _määrätyssä tarkoituksessa_. Olin, näet,
vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "te"-sanan, oli vaiti,
mutta ei viskanut pois rahoja, vaan otti, -- köyhyys pakotti. Mutta
kuinka hän punastui! Ymmärsin, että olin loukannut häntä. Ja kun hän
oli mennyt pois, kysyin itseltäni yht'äkkiä: "maksaako tämä voitto
hänestä todellakin kaksi ruplaa?" He, he, he! Muistan, että tein kaksi
kertaa juuri tämän kysymyksen: "maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen
itsekseni myöntävästi. Kovin olin silloin iloinen. Eikä se ollut mikään
häijy tunne; minä tein tuon tahallani, varta vasten tahdoin koetella
häntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua hänestä omituisia
ajatuksia. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.

... Ja siitä lähtien kaikki sitte alkoi. Tietysti minä oitis koetin
ottaa selkoa kaikista asioista syrjäteitä ja odotin hänen tuloansa
hyvin kärsimättömästi. Minä aavistinkin, että hän kohta tulisi. Ja kun
hän tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman
kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvänlaisen kasvatuksen ja osaan
käyttäytyä. Hm... Silloin minä oivalsin, että hän on hyvä ja
lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluontoiset eivät kauan vastustele ja
vaikka he yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät he osaa
ollenkaan välttää puhelua: he vastaavat niukasti, mutta vastaavat
kuitenkin, ja mitä pitemmältä, sitä enemmän, vaan siinä ei saa itsekään
väsyä, jos jonkin perille pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään
selittänyt. Perästäpäin vasta sain tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta
tiedon. Silloin ilmoitteli hän tuon tuostakin, alussa tietysti
ylpeästi: "kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan maaseudulle,
vastaus ehdoista lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin:
"suostuu kaikkiin, sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekataloutta
että sairasta hoitamaan, ja osaa ommella j.n.e., j.n.e.", kaikki, kuten
tunnettua. Tietysti tuli tämä kaikki lisää ilmoituksiin kerta kerralta
ja kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta, leivästä".
Mutta paikkaa ei saanut. Silloin päätin minä koetella häntä viimeisen
kerran: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänelle
ilmoituksen: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten
opettajattareksi, _mieluimmin ikäpuolen leskimiehen luona_. Osaa auttaa
talouden hoidossa".

-- Nähkääs, tämä ilmoitus on ilmestynyt tänä aamuna ja iltasella tuo
varmaan jo saa paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!

Hän punastui ja taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja
meni oitis pois. Minä olin hyvin tyytyväinen. Muutoin olin jo kaikesta
varma enkä pelännyt mitään: imukkeistahan ei kukaan välitä. Ne olivat
häneltä sitäpaitsi taas jo lopussa.

Niinpä sitten kävikin: kolmantena päivänä tuli hän taas, ihan kalpeana,
hädissään, -- minä käsitin, että hänelle oli kotona jotakin tapahtunut,
ja niin olikin laita. Selitän kohta, kuinka kävi, mutta ensin tahdon
vielä muistella, kuinka yht'äkkiä aloin ylvästellä ja osasin kohota
hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti yht'äkkiä sellainen tuuma. Asian
laita oli se, että hän toi tämän Jumalan-kuvan (raskitsipa tuoda)... Oi
kuulkaahan, kuulkaahan! Nyt se jo alkaa, tähän asti olen vain
sekaantunut... Seikka on se, että tahdon muistaa kaikki, jokaisen
pienimmänkin yksityiskohdan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon nyt
koota yhteen kohtaan ajatukseni, mutta -- en vain voi, vaan kas,
tässäpä ne yksityisseikat nyt ovat...!

Neitsyt Marian kuva... neitsyt Maria lapsen kanssa, hopeainen, kullattu
vanha perheomaisuus, arvoltaan -- no, noin kuusi ruplaa. Minä näin,
että tämä pyhimyskuva oli hänelle kallis, mutta hän tahtoi pantata
kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi
ottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota,
niinkuin vaikea...

-- Onko se kielletty?

-- Ei juuri ole kiellettykään, mutta ehkä te itse...

-- No, ottakaa pois sitte!

-- Tiedättekö mitä, minä en ota pois, vaan panen sen tuonne
jumalankuva-kaappiin, -- sanoin minä, mietittyäni, -- muiden kuvien
joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttorini ollessa
auki), ja ottakaa te nyt ilman muuta kymmenen ruplaa!

-- En tarvitse kymmentä, antakaa viisi, minä sen lunastan varmaan.

-- Vai ette tahdo kymmentä? Kuva on kuitenkin sen arvoinen, -- lisäsin
minä huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli
vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.

-- Älkää ylenkatsoko ketään; olen itse ollut tuollaisessa pulassa,
vieläpä pahemmassakin, ja että nyt näette minut tällaisessa toimessa...
niin johtuu se vain kaikesta, mitä olen kärsinyt...

-- Te siis kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut
yht'äkkiä hyvin pilkallisella kysymyksellä, jossa, muutoin, piili
paljon viatontakin s.o. ylimalkaista, sillä silloin ei hän vielä ollut
tehnyt erotusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi
melkein loukkaamatta. Vai niin, -- ajattelin minä, -- vai olet sinä
semmoinen, luonteesi tulee ilmi; siis uuden suunnan ihmisiä ollaan.

-- Nähkääs, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi,
salamielisesti: "minä -- minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa
suo, vaan aina hyvää luo"...

Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, mutta hänen
katseessaan oli kuitenkin paljon lapsellista.

-- Odottakaa... Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen
jossakin...

-- Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles
itsensä Faustille. Oletteko lukenut Faustia?

-- E... en tarkkaan.

-- Se on, ettette ole sitä ollenkaan lukenut. Mutta teidän on se
luettava. Minä näen taas huulillanne pilkallisen ilmeen. Pyydän, älkää
otaksuko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni
lainanantajan tointani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleenä.
Lainanantaja pysyy lainanantajana. Sen tiedän.

-- Te olette niin kummallinen... Enhän minä ollenkaan tahtonut teille
mitään sellaista sanoa.

Hän tahtoi sanoa: minä en odottanut, että olisitte sivistynyt ihminen,
mutta ei sitä sanonut; minä kuitenkin tiesin, että hän niin ajatteli.
Olin häntä kovin kummastuttanut.

-- Nähkääs, huomautin minä, joka alalla voi tehdä hyvää. En, tietysti,
puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa, mutta...

-- Tietysti voi jokaisessa toimessa tehdä hyvää, sanoi hän, luoden
minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisessa
toimessa", lisäsi hän yht'äkkiä.

Oi, minä muistan, muistan kaikki nuo silmänräpäykset. Ja minun on
lisättävä, että kun nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa
jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se heti liian suoraan ja selvään
kasvoissaan osoittaa että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin
viisasta ja sattuvaa" -- eikä se ole meikäläisten kerskaavaisuutta,
vaan selvään näkee, että se itse pitää sitä arvossa, ja uskoo ja
kunnioittaa, ja luulee, että muutkin aivan samalla lailla sitä
kunnioittavat. Oi, sitä suoramielisyyttä! Mutta silläpä sitä
voittaakin. Ja hänessä se oli ihanaa!

Muistan kaikki, -- en mitään ole unohtanut. Kun hän oli mennyt, tein
oitis päätökseni. Samana päivänä kävin viimeisellä tiedustelumatkallani
ja sain kuulla kaikki hänen jäljellä olevat nykyiset salaisuutensa;
hänen entisen elämänsä olin saanut tietää Lukerialta, joka ennen oli
palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä aikaisemmin olin
lahjonut. Tuo salaisuus oli niin hirveä, etten käsitä kuinka vielä
saattoi nauraa, niinkuin hän teki, ja kysellä Mefistofeleen sanoista,
kun itse oli sellaisessa kauheassa tilassa. Mutta -- nuoriso on
nuorisoa! Juuri niin ajattelin silloin hänestä ylpeänä ja iloisena,
sillä sehän osotti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion
partaalla, niin Goethen ylevät sanat kuitenkin säilyttivät tenhonsa.
Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin.
Minä, näet, puhun vain hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä
pidin häntä jo ikäänkuin _omanani_ enkä epäillyt ylivallastani.
Tiedättekös, se on varsin hekumallinen tuo ajatus, kun ei enää epäile.

Vaan mitäs minä?! Jos minä tällä lailla jatkan, niin milloin minä
saankaan kaikki yhteen kohtaan kootuksi? Pikemmin, pikemmin, -- tämähän
ei ollut ollenkaan sitä, mitä aion sanoa, Herra Jumala!



II.

Naimatarjous.


"Salaisuuden", jonka sain hänestä kuulla, selitän tässä lyhykäisesti.
Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitte kuolleet, kolme vuotta jo
ennenkuin hän oli jäänyt kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin
sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, sillä iso perhe, --
kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä, -- toinen taas oli iäkäs ja
häijy vanhapiika. Molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli
ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista
aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin aivan kuin
ylemmässä maailmassa: olinhan virasta eronnut loistavan rykmentin
alikapteeni, perinnöllistä aatelia, itsenäinen mies j.n.e. ja mitä
lainakassaani koski, niin voivat tädit katsella sitä asiaa ainoastaan
kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa:
oli kuitenkin jossakin suorittanut tutkinnon, -- olipas ehtinyt, olipas
keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti täytyi työtä tehdä, --
ja se merkitsi, että hänessä oli halu johonkin korkeampaan ja
jalompaan. Mutta mitäs varten minä naida tahdoin? Vaan vähät minusta,
siitä sittemmin... Ja siitäkös nyt kysymys onkaan? -- Tätiensä lapsia
hän opetti ja ompeli heille paitoja eikä lopulta vain sitä tehnyt, vaan
pesi lattioitakin, hän, tuo heikkorintainen. He häntä suorastaan
pieksivät ja soimasivat jokaisesta leipäpalasesta. Jopa asia päätyi
siihen, että aikoivat myydä hänet. Hyi! Jätän kertomattakin nuo
häpeälliset yksityisseikat. Myöhemmin ilmaisi hän minulle kaikki. Tätä
kaikkea tarkkasi kokonaisen vuoden ajan heidän naapurinsa, muudan
rihkamakauppias, joka kuitenkaan ei ollut vain pelkkä rihkamakauppias,
sillä hänellä oli kaksi hedelmämyymälääkin. Häneltä oli kuollut jo
kaksi vaimoa ja hän etsi kolmatta, ja siinä hän tytön löysi: "se on,
näet, vaatimaton, on kasvanut köyhyydessä ja minä nainkin vain orpojani
varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Hän kosi, alkoi hieroa kauppaa
tätien kanssa, hän oli viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja
tähän aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia
"Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat
hänen ajatella asiaa edes pikkaraisen aikaa. Hänelle se myönnettiin,
vaan enempää ei ja nyt he alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä
mitä syödä ilman liikaa suuta". Minä olin jo kuullut kaiken tämän,
mutta sinä päivänä vasta tein päätökseni.

Iltasella tuli kauppias heille tuoden puodistaan makeisia
viidenkymmenen kopeekan arvosta: tyttö istui hänen seurassaan, kun minä
kutsutin hänet Lukerian kautta kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan
hänelle, että olin portilla ja halusin heti paikalla sanoa hänelle
jotakin. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin
koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka oli
hämmästynyt jo siitä, että olin kutsuttanut hänet ulos, selitin, että
pidän onnena ja kunniana... Toiseksi, ettei hän kummastelisi, että näin
portilla... "olen, muka, rehellinen mies ja olen ottanut kaikesta
selkoa". Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen
mies. Mutta vähät siitä! Enkä puhunut ainoastaan sopivalla tavalla,
s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan hyvin
omaperäisestikin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Olen
tahtonut tuomita itseäni ja sen teenkin. Minun tulee siis puhua sekä
vastaan että puolesta, ja puhunkin. Olen perästäpäin muistellut sitä
mielihyvälläkin, vaikka se on typerää: ilmaisin silloin suoraan
häpeämättä, että, ensiksikään, en ole erittäin lahjakas, en erittäin
viisas, ken tiesi, en erittäin hyväluontoinenkaan, vaan jotensakin
_jokapäiväinen egoisti_ (minä muistan tämän lauseen, keksin sen silloin
sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta
hyvinkin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tuon sanoin omituisella
ylpeydellä, -- niinkuin semmoista sanotaan. Luonnollisesti oli minulla
niin paljon aistia, että, ilmaistuani jalosti vikani, en jättänyt
ilmaisematta ansioitanikaan: "sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä
ja sitä". Minä näin, että hän vielä hirveästi pelkäsi, mutta en
lieventänyt mitään, vieläpä, huomattuani sen, varta vasten kovensin:
sanoin suoraan, ettei hänen tarvitse nälkää nähdä, mutta mitä pukuihin,
teattereihin ja tanssiaisiin tulee, -- niin niistä ei voi olla
puhettakaan; kentiesi tuonnempana, kun pääsen tarkoitusteni perille.
Tämä ankara puhetapa kovin viehätti minua. Lisäsin ja myöskin aivan
kuin sivumennen, että kun olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o.
lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla sitä varten muudan päämäärä,
oli, muka, olemassa muudan sellainen asianhaara... Sitäpaitsi minulla
oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla todellakin oli muudan päämäärä
ja oli olemassa sellainen asianhaara. Nähkääs, minä olen koko ikäni
vihannut tällaisia kassoja ja vaikka todellakin on naurettavaa lausua
itselleen salaperäisiä asioita, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa
yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen
sutkauksensa sinä aamuna, että minä muka "kostan", ei ollut paikallaan.
S.o. nähkääs jos olisin sanonut hänelle suoraan: "niin kyllä, minä
kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, niinkuin
tänä aamuna ja silloin se todellakin olisi ollut naurettavaa. Mutta nyt
osottautui, että epäsuoralla vihjauksella, käyttämällä salaperäistä
lausetapaa, saattoi vaikuttaa mielikuvitukseen. Sitä paitsi en enää
peljännyt mitään: tiesinhän, että tuo lihava kauppias joka tapauksessa
oli hänelle minua inhottavampi ja että minä, portilla seisoessani, olin
hänelle kuin pelastuksen enkeli. Ymmärsinpäs sen! Oi, konnuudet ihminen
ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta oliko se edes konnuutta? Kuinka on
ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en hiiskunut hänelle hyvästä teosta puolta
sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa
olen, muka, _minä_ ettekä _te_? Sen minä sanoin selvin sanoin, en
malttanut olla sanomatta ja se tuntui kentiesi typerältä, sillä
huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli
voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen
kaikkea tätä ikävää, niin mainitsen viimeisenkin halpamaisuuden: minä
seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies,
hyvin kasvatettu ja -- ja vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole
ollenkaan ruma. Semmoista ymmärrykseni silloin soitteli. Tietysti hän
minulle siinä portilla sanoi: _otan_. Vaan... vaan minun täytyy se
lisätä: hän ajatteli kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin
mietti, että minä jo olin kypsyä: 'no, kuinkas?' -- enkä malttanutkaan,
vaan oikein komeasti kysäisin: 'no, kuinkas nyt sitte?'"

-- Odottakaahan, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, että silloinkin jo olisin
voinut kaiken nähdä! Mutta minäpä pahastuin: "vai, ajattelin minä,
horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä
käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän
päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria
juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä
ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte
meidän kauniin neitimme, mutta älkää hänelle tästä mitään puhuko, hän
on niin ylpeä."

Ylpeä! Minä, nähkääs, itsekin rakastan noita hieman ylpeitä. Ylpeät
ovat varsinkin silloin kauniita, kun... no, kun ei enää epäile
vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi, kelvotonta, kömpelöä ihmistä! Oi,
kuinka minä olinkin tyytyväinen! Tiedättekö, että kun hän siinä
portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen vai
ei, ja minä häntä ihmettelin, -- tiedättekö, että hän saattoi silloin
ajatella näinkin: "Jos kerran onnettomuus on tullakseen kumpaisessakin
tapauksessa, niin eikö ole parempi suorastaan valita niistä pahempi,
s.o. tuo lihava kauppias; lyököön sitte päissään pikemmin minut
kuoliaaksi." Vai kuinka luulette, saattoihan hän niinkin ajatella?
Mutta nytkään en ymmärrä suorastaan mitään! Sanoin vast'ikään, että hän
saattoi niin ajatella; valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o.
kauppias. Vaan kumpi oli silloin hänestä pahempi? Kauppiasko vai
Goetheen viittaava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys?
Sitäkään en ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja minä sanon: kysymys!
Mutta vähät minusta! Minusta nyt ei ole puhettakaan. Muuten, mitä se
minua liikuttaa, -- minustako on puhe vai ei? Sitäpä puolta en osaa
ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin
kivistää...



III.

Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.


En voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii!
Tekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä
loasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se,
antaa arvo teolleni... Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi
se, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua
viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.

Tahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät _à l'anglaise_, s.o. aivan
kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen
oli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi
Moskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin
kahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja
minun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin
sukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin
tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille
luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti
kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään
tuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki.
Riideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta
ei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet
vakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin
minä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät
minusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia
mielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä
kiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti
rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun
tulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle
(niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki
nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko
tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni
olikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla,
tietysti... mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme
ja että minä olin -- arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin.
Ehkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin.
Ensiksi, ankaruus, -- ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin.
Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen,
suunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä
tuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun
täytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä,
todella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei,
kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet
tosiasiain nojalla... Kuulkaahan:

Kuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida,
niin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii,
esimerkiksi, rahaa, -- mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin
arvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän
vaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti.
Nähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen,
mutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin
vain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin
mielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä
sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin:
kuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle
luonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä
silloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi
lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä,
puhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan,
minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt
vaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut
onneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei
kukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali
kokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja
luuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt
tämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin
hänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, -- ja miksikä
olin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää,
minutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän
itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni
tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän
seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä sen
ansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko
kaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea,
vaan kaikki, -- juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten
toimimaan: "että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä,
myöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja
kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, -- niin olisi ollut
sama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan mitäpäs
minä siitä puhuu!

Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja
säälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä)
parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei
se maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla
saa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni,
"olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia", mutta katsotaanpas heitä itse
teossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata
elämänsäkin -- sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä,
kauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden
urotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu,
semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde
pisaraakaan, -- jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien
silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, -- koettakaapa
siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole
koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut...
Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti,
jopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan,
suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja sitä paitsi huomasin minä
yht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy
huulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää
minne mennä...



IV.

Yhä vain tuumia ja tuumia.


Kuka meistä silloin ensin alkoi?

Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet
talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi.
Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa
tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän
silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi
oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki
ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta
osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone,
on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen
tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa
kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja
ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja
tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se
on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni
houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun,
näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa,
muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin
itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin
sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään
teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä
paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme
"Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!).
Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä
alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan,
mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi
minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain
vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen
puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin
minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja
minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi
vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen
seuraavana päivänä riitaa.

Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain
ja -- ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä"
-- sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo
lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin
hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään,
että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta
loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli
mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se
köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli
yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen
aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa
viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun
muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo,
näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä
itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta
minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.

Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan:
minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi
täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on
selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän
tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään
sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, -- hän jumaloitsee
rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä
itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen
keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on
turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin,
jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä
pöydällä on? Oi -- oi!

Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu.
Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin
sanoen, -- tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja
pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen
olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin:
lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee
vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut
lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita... s.o. nähkääs,
jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se
hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.

Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki
kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden.
Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta
kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin,
minulla _oli oikeus_ silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä
lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut
pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni
vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis
oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta
ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla,
vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä
kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana
teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani,
rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin
tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että
tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää,
jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä
istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt?
Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, -- mitä olisi hän minun
puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli
suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat
nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen"
lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja -- siinä
kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös
hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!)
Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!

Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni
tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni,
ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa
sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon
häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja
minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt.
Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas
kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä
lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut,
en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli
jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, -- ja kun sen joskus
oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja
lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta
jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä
tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun
loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole
syypää...

Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin:
_hän_ oli syypää, _hän_ oli syypää...



V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.


Riidat alkoivat siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla
tavallaan ja arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin mikä niiden arvo
oli, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä
asiasta! Minä en antanut myöten. Mutta siihen osui silloin tuo
kapteenin rouva.

Se vanha ämmä toi, näet, medaljongin, joka oli hänen miesvainajansa
lahjoittama, siis muistoesine. Minä annoin siitä kolmekymmentä ruplaa.
Silloin ämmä alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että tuo kalu
säilytettäisiin, -- tietysti, se säilytetään. Mutta viiden päivän
kuluttua tuli hän yht'äkkiä vaihtamaan sitä rannerenkaaseen, joka ei
ollut kahdeksankaan ruplan arvoinen; tietysti minä en siitä huolinut.
Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, koska tuli jälleen minun
poissa ollessani, ja tämä vaihtoihin hänelle medaljongin.

Saatuani sen samana päivänä tietää, nuhtelin häntä siitä lempeästi,
mutta lujasti ja järkevästi. Hän istui sängyn laidalla, katseli maahan
ja koputteli oikean jalkansa terällä mattoon (se oli hänen tapansa):
häijy hymy oli hänen huulillaan. Silloin ilmoitin minä hänelle aivan
levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat _minun_,
että minulla on oikeus katsella elämää _omilla silmilläni_ ja -- että
minä, ottaessani hänet talooni, en ollut salannut häneltä mitään.

Hän hypähti yht'äkkiä seisoalleen, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja
-- mitäs luulette -- polki minulle yht'äkkiä jalkaa; siinä oli peto, se
oli vihanpuuskaa, se oli peto vihanpuuskassa. Minä aivan jähmetyin
hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Mutta
minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin
samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan
häneltä pois osallisuuden asioihini. Hän nauroi minulle vastoin
silmiäni ja lähti ulos asunnosta.

Asianlaita oli se, ettei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos asunnosta.
Ilman minua ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo hänen
morsiamena ollessaan. Iltapuoleen hän palasi; minä en sanonut
sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä
suljin kassan ja lähdin tätien luo. Heidän kanssaan olin lopettanut
tuttavuuden oitis häiden jälkeen; en tahtonut heitä luokseni enkä
käynyt itse heidän luonaan. Nyt selvisi, että vaimoni kävi heidän
luonaan. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle
vasten silmiä: "se on, sanoivat, teille oikein". Tuota heidän nauruaan
minä juuri odotinkin. Silloin minä lahjoin nuoremman naimattoman tädin,
annoin hänelle etukäteen viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua
tuli hän jo luokseni ja ilmoitti: "asiaan kuuluu olevan sekaantunut
muudan luutnantti Jefimovitsch, entinen rykmenttitoverinne". Minä
kummastuin kovin. Tuo sama Jefimovitsh oli tehnyt minulle eniten pahaa
rykmentissä, ja kuukausi sitten tuli hän, häpeämätön kun oli, pari
kertaa lainakassaani muka panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän
silloin alkoi vaimoni kanssa naureskella. Menin silloin hänen luo ja
sanoin, ettei hän enää saisi tulla luokseni entisten juttujemme tähden;
mutta mitään muuta ajatusta ei päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin
vain, että hän oli muuten röyhkeä. Mutta nyt ilmoitti täti odottamatta,
että heillä oli sovittu kohtaus ja että tätä asiaa välitti muudan
tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen
luonaan, sanoi, vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron vain lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä juttu
minulle kolmesataa ruplaa, mutta kahdessa vuorokaudessa sain aikaan
sen, että seisoin viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana
kuuntelemassa vaimoni ensimäistä kohtausta Jefimovitshin kanssa. Sitä
odottaessa oli meillä tuon päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta
minulle hyvin tähdellinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen
minua pilkallisesti ja koputellen jalallaan lattiaan. Katsellessani
häntä, johtui yht'äkkiä mieleeni ajatus, että hän koko viimeisen
kuukauden tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei
ollut lainkaan ollut luonteensa mukainen, voipi sanoa, että oli ollut
aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, kiinnikäypä olento, joka
ei juuri ollut häpeämätön, mutta ilkeä ja itse kiusaa tekevä ja riitaa
tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun
sentapainen raivostuu, niin kuitenkin näkee, vaikka hän menisikin liian
pitkälle, että hän itse vain tekeytyy, itseään vain kiihoittaa ja että
hänen itsensä ennen muita on mahdoton hillitä siveyttään ja
häveliäisyyttä. Senpä tähden tuollaiset toisinaan hyppäävätkin liian
korkealle, niin ett'eivät usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään.
Irstaisuuteen tottunut ihminen lieventää aina tekoaan, toimii
häijymmin, mutta järjestyksen ja soveliaisuuden varjossa ja vaatii
itselleen etevämmyyttä muiden rinnalla.

-- Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että te
pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin taivaasta
pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

-- On, minua pyydettiin, upseerien päätöksen mukaisesti,
eroamaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut
virka-erohakemukseni.

-- Pelkurina siis ajettiin pois?

-- Niin, he tuomitsivat minut pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt
kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, etten tahtonut alistua
heidän itsevaltaiseen tuomioonsa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en
itse katsonut olevan mitään loukkauksen syytä. Tietäkää, -- en
malttanut olla silloin sanomatta, -- että asettua sellaista
itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, vaatii
paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut hillitä itseäni, vaan ryhdyin tuolla lauseella itseäni
puolustamaan; ja sitä hän vain kaipasikin, tätä uutta nöyrtymistäni.
Hän hymähti vihaisesti.

-- Onko sitte totta, että te kolme vuotta kuljeskelitte Pietarin katuja
kuin mikäkin irtolainen kerjäillen ja biljaardien alla yönne maaten.

-- Olenpa ollut yötä Sennajallakin Vjasemskin talossa! [Vjasemskin talo
Pietarissa hyvin tunnettu kurjimman köyhälistön tyyssija. _Suomentaja_]
Niin, totta se on; elämässäni oli, senjälkeen kun rykmentin jätin,
paljon häpeätä ja lankeemusta, mutta ei siveellistä lankeemusta, sillä
silloinkin itse ensimäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni
ja ymmärrykseni lankeemusta ja se johtui yksinomaisesti epätoivoisesta
tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt...

-- Niin, nyt olette suuri herra, -- rahamies.

Se oli viittaus lainakassaan. Mutta minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä
näin hänen himoitsevan minulta minua halventavia selityksiä. Mutta minä
en niitä hänelle antanut. Parhaaksi soitti silloin panttaaja ja minä
menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut
ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

-- Kuitenkaan ette siitä mitään minulle puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä sitte seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven
takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin; taskussa oli minulla
revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllään pöydän luona ja Jefimovitsh
kiemaili hänen edessänsä. Mitenkäs kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi
kunniakseni) aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka
en sitä täysin tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä,
lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs, mitä tapahtui! Minä kuuntelin koko tunnin ajan ja
koko tunnin olin läsnä kaksinstaistelussa mitä jaloimman ja ylevimmän
naisen ja maailmanmiehen, paheellisen, typerän, raatelevan
luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä hämmästyneenä,
mistä tietää tuo suoramielinen, lempeäluontoinen, harvapuheinen olento
kaiken tuon. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan
ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, niin täynnä pilkkaa,
mitä avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää
ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa olikaan hänen sanoissansa ja
sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus
hänen arvosteluissaan! Ja kuinka paljon melkein neitseellistä
viattomuutta samalla kertaa!

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen
liikkeillensä, hänen oletuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne
käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin
puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä vaimoni
puolelta oli vain kiemailemista -- "sukkelan, vaikkakin turmeltuneen
olennon kiemailemista itseään kalliimmaksi arvioidakseen". Mutta ei,
totuus loisti kuin aurinko eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan
rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tuo kokematon,
suostua tähän kohtaukseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin
aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vain saada loukata
minua jollakin tavoin, mutta vaikka hän olikin ryhtynyt sellaiseen
likaiseen tekoon, niin ei hän kuitenkaan tuota lokaa kestänyt. Ja
häntäkö, tuota viatonta ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi
Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut
viekoitella? Päinvastoin tuo mies vain herätti naurua. Totuus kohosi
täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen nostatti hänen
sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta
kokonaan typertyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastatenkaan hänelle,
niin että aloin jo peljätä, ettei hän vain loukkkaisi tuota naista
pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä
seurasin tätä kohtausta melkein hämmästymättä. Kohtasin siinä ikäänkuin
jonkin tuttavan. Olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatakseni.
Menin sinne uskomatta mitään, mitään syytöstä, vaikkakin, tosin kyllä,
olin ottanut revolverin taskuuni. Ja saatoinko edes ajatella häntä
toisellaiseksi? Minkä tähden häntä rakastin, minkä tähden kunnioitin
häntä, minkä tähden nain hänet? Oi, tietysti tulin liiankin
vakuutetuksi siitä, kuinka kovin hän minua silloin vihasi, mutta
samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viaton hän oli. Minä
keskeytin kohtauksen yht'äkkiä, aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti
paikaltaan, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan
kanssani ulos, Jefimovitsh ei joutunut ymmälle, vaan purskahti
yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:

-- Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vain pois, viekää
vain pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne
ei mikään kunnon mies voikaan taistella, niin olen kuitenkin,
kunnioituksesta vaimoanne kohtaan, valmis... Jos, muutoin, itse
uskallatte...

-- Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla kotiin asti sanaakaan. Minä saatoin
häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän kovin
hämmästynyt, mutta vain siihen asti kuin kotiin tulimme. Saavuttuamme
kotiin, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli
tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin
pilkanhymyyn, niin katseli hän minua jo riemuitsevasti ja ankaran
uhkaavasti ja varmaan oli hän ensi hetkestä vakuutettu, että minä ammun
hänet revolverilla kuoliaaksi. Mutta minä otin ääneti revolverin
taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin.
(Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut
aina valmiina panoksessa hamasta kassani avaamisesta saakka. Avatessani
kassani en tahtonut pitää suuria koiria enkä rotevaa palvelijaa,
niinkuin, esimerkiksi, Moserin on tapana pitää, liiketuttavilleni avaa
oven keittäjätär. Mutta meikäläisen miehen on mahdoton olla ilman
itsepuolustuskeinoa ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä
sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä
revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen
rakennuksenkin; sitä paitsi kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan.
Huomatkaa tämä kaikki). Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa,
kävin minä puoleksi riisuutuneena vuoteelle. Olin hyvin väsynyt; kello
oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan,
hievahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttilän
sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän puolelle sohvalle
pitkäkseen. Se oli ensimäkien kerta, jolloin hän ei pannut maata
kanssani, -- huomatkaa sekin...



VI.

Hirveä muisto.


Nyt tulee se hirveä muisto...

Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo
melkein ihan valoisa. Heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin
yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria
käsissään. Hän ei nähnyt, että olin herännyt ja että katselin häntä. Ja
yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä.
Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.

Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka
vallitsi kuoleman hiljaisuus, niin kuulin senkin. Silloin tapahtui
suonenvedontapainen liikahdus -- ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin
tahtoani, silmäni ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme
kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enempää kuin
silmänräpäyksen ajan. Minä sain taaskin töin tuskin silmäni suljetuiksi
ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikilla voimilla, etten
enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.

Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuva yht'äkkiä
aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja
silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti
laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä,
kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni
kohdalla, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin
olevinani sikeässä unessa, -- niin saattoi hän todellakin luulla, että
minä makasin enkä ollut mitään nähnyt, olletikin koska oli uskomatonta,
että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä
_sellaisella_ hetkellä.

Niin, uskomatonta! Mutta hän saattoi yhtä hyvin arvata todenkin,
-- ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa
silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni
vähemmässä kuin silmänräpäyksessä; niin eläköön ihmisaatoksen
sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), jos hän arvasi toden ja
tiesi, etten maannut, masensin minä jo hänet sillä, että olin valmis
kuolemaan ja hänen kätensä saattoi silloin vavista. Entinen
päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatonta vaikutelmaa vastaan.
Sanotaan, että korkealla seisovia jokin ikäänkuin itsestään vetää
alaspäin, kuiluun. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on
tapahtunut vain sentähden, että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on
sama kuilu, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota
myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee
hanan. Mutta tieto siitä, että olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja
odotin ääneti kuolemaa häneltä, -- se saattoi pidättää häntä tämän
jyrkänteen reunalla.

Äänettömyys jatkui ja yht'äkkiä tunsin minä ohimoillani, hiuksillani
raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko kovin pelastuvan!?
Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään
toivoa, paitsi ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä sitte odotin
kuolemaa? Minäpä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän
revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani
jumaloitsemani olento. Sitä paitsihan tiesin koko olemukseni kaikilla
voimin, että välillämme oli käymässä siinä silmänräpäyksessä taistelu,
hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri
saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toveriensa
karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vain arvasi toden,
etten minä nukkunut.

Kentiesi sitä ei silloin ollut, kentiesi minä sitä en silloin
ajatellutkaan, mutta tuon kaiken olisi täytynyt olla, vaikkapa
ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vain
ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.

Mutta nyt te kysytte taas: miksen tahtonut pelastaa häntä ilkiteosta?
Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni sen
kysymyksen -- joka kerta, kun vilunväreiden puistattamana olen tuota
hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkän epätoivon vallassa,
minä olin hukkumaisillani, olin itse hukkumaisillani, kuinka minä
silloin olisin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko
edes silloin ketään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä silloin saatoin
tuntea?

Itsetajunta eli minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus
vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, -- ja yht'äkkiä minä säpsähdin
toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa.
Minä nousin vuoteelta: minä olin voittanut, -- ja hän oli iäksi
voitettu!

Menin toiseen huoneeseen teepöytään. Teekeittiö annettiin pöytään aina
toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Istuin pöytään
ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minutin kuluttua katsahdin
häneen. Hän oli hirveän kalpea, vielä kalpeampi kuin eilen, ja katseli
minua. Ja yht'äkkiä -- ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin
häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys.
"Hän siis yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö vai eikö
tiedä, näkikö vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni
syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin
rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotiin käskin nostaa
sängyn saliin ja panna väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli häntä
varten, mutta siitä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti
hän siitä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin" ja
ettei enää ollut mitään epäilystä.

Yöksi jätin revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti
maata uuteen vuoteeseensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan
ei ollut saanut anteeksi". Yöllä hän alkoi hourailla ja aamulla oli hän
kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.



TOINEN OSA.



I.

Ylpeyden uni.


Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ettei hän enää tahdo olla luonani
ja että hän, kun rouva on haudattu, -- lähtee pois. Minä rukoilin
polvillani viisi minuttia, vaikka aioin rukoilla koko tunnin, mutta
minä yhä ajattelen, -- ajattelen, ja yhä vain sairaita ajatuksia, ja
pääni on kipeä, -- mitäs sitä rukoileekaan, -- syntihän se olisi!
Kummallista on myöskin, ettei minua nukuta; suuressa, liian suuressa
surussa, ensimäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa.
Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä nukkuvan tavattoman
sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä
muutoinhan eivät voimat kestäisi... Minä panin maata sohvalle, vaan en
nukkunut...

... Kuusi viikkoa kestäneen sairauden aikana hoidimme me häntä yötä ja
päivää, --- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin
palkannut sairaalasta. Rahaa en säälinyt, jopa tahdoin tuhlatakin sitä
hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin
hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua,
näyttäydyin hänelle vähemmin. Mutta mitäpäs minä kerron?! Kun hän jo
oli päässyt kokonaan jalkeille, niin hän istui hiljaa ja ääneti
erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin siihen aikaan ostin häntä
varten... Niin, se on totta, me olimme ihan vaiti; tuota, aloimmehan me
kyllä sitte puhella, mutta ihan jokapäiväisistä asioista. Minä,
tietysti, tahallanikaan en puhellut paljoa, mutta huomasinpa, ettei
hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta se oli aivan luonnollista hänen
puoleltansa: "Hän oli liiaksi masentunut ja liiaksi voitettu, ajattelin
minä, ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä
lailla sitä sitte oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki
tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli
hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt siinä itsekseen ajattelee?

Sanonpahan vieläkin: oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä
kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta
minä voihkin itsekseni ja tukehdutin voihkaukseni rintaani
Lukerialtakin. En voinut ajatella, en olettaakaan, että hän kuolisi
saamatta tietää kaikkia. Muistan, että kun vaara jo oli ohitse ja hän
alkoi toipua, niin rauhoituin pian ja kokonaan! Vaan ei sillä hyvä, --
minä päätin _lykätä tulevaisuutemme_ niin kauaksi aikaa, kuin
mahdollista, ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin
tapahtui minussa jotakin kummallista ja erikoista, muuksi en voi sitä
sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen jo tuntui minusta
yllättävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen,
tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ja sitä olin koko talven.

Nähkääs, minun elämässäni oli muudan hirveä ulkonainen tapahtuma, joka
siihen saakka, s.o. tuohon suureen kohtaukseen asti vaimoni kanssa,
joka päivä ja joka tunti oli painanut minua, se oli, näet, -- maineeni
menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: se oli itsevaltainen vääryys
minua kohtaan. Totta on, etteivät toverini minua rakastaneet vaikean
luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein on
niinkin, että joku ihmisen mielestä ylevä ja kunnioitusta ansaitseva
asia jostakin syystä tovereista näyttää naurettavalta. Oi, minua ei
rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään.
Minua ei Lukeriakaan voi rakastaa. Vaikka tuo tapaus rykmentissä oli
seurauksena siitä, ettei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä
satunnaista laatua. Sanon sen siksi, ettei ole mitään harmillisempaa
eikä tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumasta, joka saattaa tapahtua
ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain yhtymisestä, jotka
olisivat voineet kiitää ohitse kuin pilvet. Älykkäälle ihmiselle on se
alentavaa. Tuo tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla teatterissa olin mennyt ravintolaan. Husaari
A----v tuli silloin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siellä olevien
upseerien ja yleisön läsnä ollessa kovalla äänellä puhua kahden muun
husaarin kanssa siitä, että rykmenttimme kapteeni Besumtsev oli
käytävässä juuri aikaansaanut skandaalin "ja on luultavasti päissään".
Keskustelua ei syntynyt, mutta asia oli erehdys, sillä kapteeni
Besumtsev ei ollut päissään eikä juttu ollut oikeastaan mikään
skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin,
mutta seuraavana päivänä levisi juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin
siellä puhua siitä, että kun ravintolassa ei meidän rykmentistämme
ollut muita kuin minä yksinäni, ja kun husaari A----v oli lausunut
röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin en ollut mennyt A----vin
luo enkä keskeyttänyt häntä. Mutta miksi olisin sen tehnyt? Jos hän
kerran oli vihoissaan Besumtseville, niin oli se heidän keskinäinen
asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Kuitenkin
alkoivat upseerit olla sitä mieltä, ettei asia vain ollut mieskohtaista
laatua, vaan että se koski koko rykmenttiä, ja koska meidän
rykmenttiimme upseereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin
minä sillä ravintolassa oleville upseereille ja yleisölle, että meidän
rykmentissämme on upseereja, jotka ovat näin välinpitämättömiä omasta
ja rykmenttinsä kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä
asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin
myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A----vin kanssa. Minä en sitä
tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani.
Sen jälkeen hain oitis virkaeron, -- siinä koko juttu. Minä erosin
ylpeänä, mutta henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahdoltani
että ymmärrykseltäni. Silloin, näet, sattui juuri, että lankoni
Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä,
joka oli hyvin pieni, ja minä jäin kuin jäinkin ilman yhtään kopeekkaa
kadulle. Olisin kyllä voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, mutta en
viitsinyt, loistavaa sotilaspukua kannettuani, ja johonkin rantatien
virkaan en voinutkaan ruveta. Siis -- häpeä kuin häpeä, kunniattomuus,
kuin kunniattomuus, lankeemus, kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä
parempi, -- niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme vuotta synkkiä
muistoja ja olo Vjasemskin talossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli
Moskovassa kummini, rikas eukko, ja odottamatta jätti hän muun muassa
minullekin jälkisäädöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Mietin asiaa ja
silloin ratkaisin kohtaloni. Päätin avata lainakassan, pyytämättä
ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma tupa ja -- uusi elämä kaukana
entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua
kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja iäksi
turmeltunut maineeni. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei, -- en
tiedä. Ja tuodessani hänet talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä
kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli
valmistettava, lopullisesti viimeisteltävä, jopa voitettavakin. Ja
oliko minun mahdollista niin yhdellä haavaa selittää jotakin tuolle
kuusitoistavuotiaalle, jolla oli omat ennakkomielipiteensä. Kuinka
olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää
revolverikohtausta, saada hänet vakuutetuksi, etten ole pelkuri ja että
minua rykmentissä oli väärin luultu pelkuriksi? Mutta tuo kohtaus
sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän
entisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu sitä saanut tietää, niin saihan
ainakin _hän_, ja se oli kaikki, mitä tahdoinkin, sillä hän oli minulle
kaikki, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen,
jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, -- ja hän sai
kaikki tietää, hän sai tietää ainakin, että väärin oli kiirehtinyt
liittymään vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen
silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaikka silti eriskummallinen
ihminen, mutta tämä ajatuskaan ei nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut, miellyttänyt minua ollenkaan niin kovin: kummallisuus ei
ole vika, päinvastoin se toisinaan hyvin viehättääkin naisen luonnetta.
Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä
oli tapahtunut, oli riittävää rauhalleni ja siinä oli kylliksi kuvia ja
aiheita haaveilulleni. Sepäs se on ilkeintä, että olen haaveksija:
itselläni oli kylliksi aiheita, ja hänestä ajattelin, että kylläpähän
_odottaa_.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin
häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä.
Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja lueskeli iltasin toisinaan
kirjoja, joita otti kaapistani. Kirjojen valinta kaapista näkyi myöskin
todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän
tullen päivällisen jälkeen saattelin häntä joka päivä kävelylle ja me
jalottelimme, mutta ei ihan ääneti, niinkuin ennen. Minä oikein
koetinkin, että näyttäisi siltä, kuin emme olisi olleet vaiti, vaan
puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, käyttäydyimme molemmat niin,
ettemme olleet liiaksi puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle,
ajattelin minä, on välttämätöntä "antaa aikaa". Tietysti on
kummallista, ettei aina talven loppuun asti kertaakaan johtunut
mieleeni, että minä halusti salaa katselin häntä, mutta etten
ainoatakaan hänen katsettansa koko talven kuluessa tavannut minuun
kohdistuneena. Ajattelin, että se oli arkuutta hänessä. Sitä paitsi oli
hän kovin aran ja nöyrän, kovin voimattoman näköinen, tautinsa jälkeen.
Ei, ajattelin, parempi on odottaa, niin -- niin "hän itse yht'äkkiä
tulee luokseni".

Tämä ajatus viehätti minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan
ikäänkuin tahallani kiihoitin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja
ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä
kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä
sielussani. Ja sen tunsin itsekin, että tämä oli vain ikäänkuin
leikkiä. En silloinkaan, kun aviovälimme rikoin ostamalla sängyn ja
tuon väliseinän, en koskaan, en koskaan voinut pitää häntä
rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen
rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että aioin hänelle täydellisesti
antaa anteeksi, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin.
Sanalla sanoen, se oli omituista minun puoleltani, sillä minä olen
siveellisen ankara. Päinvastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin
lannistettu, niin masennettu, että minun tuli häntä toisinaan
tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan suorastaan
miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän
eriarvoisuudestamme minua miellytti...

Sattuipa, että minä sinä talvena tahallani sain tehdä muutamia hyviä
töitä. Annoin anteeksi kaksi velkaa ja rahaa annoin eräälle köyhälle
naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä
tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; mutta tuo
nainen tuli itse kiittämään ja milteipä polvillaan. Sillä lailla tuli
se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti
vastaan tämän tiedon.

Mutta kevät lähestyi, huhtikuu oli jo puolivälissä, sisäikkunat
otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia
huoneitamme. Silmissäni vain oli suomukset, jotka sokaisivat järkeni.
Voi, noita onnettomia, turmiollisia suomuksia! Kuinka kävikään, että ne
yht'äkkiä putosivat silmistäni ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja
ymmärsin kaikki. Oliko se sattuma, vai oliko määrätty hetki tullut, vai
auringon sädekö lienee sytyttänyt tylsyneessä järjessäni ajatuksen ja
aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus, eikä aavistus, vaan joku hermo
alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja
virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä
ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja
odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen
jälkeen...



II.

Suomukset putosivat yht'äkkiä.


Pari sanaa ensin. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä
kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan
miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin
työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin, eikä nähnyt, että
minä häntä katselin. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että
hän oli käynyt laihaksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat,
-- minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa,
hämmästytti tavattomasti ja yhdellä kertaa. Minä olin jo ennenkin
kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis
ylös ja lähdin pyytämään Schröderiä luokseni sanomatta vaimolleni
mitään.

Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin hämmästynyt ja
katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.

-- Minähän olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.

Schröder ei häntä paljoa tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin
koppavan välinpitämättömiä), mutta sanoi minulle vain toisessa
huoneessa, että se oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi
hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ellei käynyt päinsä
suorastaan muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei
sanonut mitään, paitsi että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta
sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle jälleen
yht'äkkiä, hirveän vakavasti katsoen minuun:

-- Minä olen ihan, ihan terve.

Mutta sen sanottuaan, hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään
oli se häpeää. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin
_hänen miehensä_, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen
oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin
punastumisen syynä kainouden. (Suomukset!)

Sitte, kuukautta myöhemmin, istuin eräänä kirkkaana päivänpaisteisena
päivänä huhtikuussa, viidettä käydessä, kassani ääressä ja tein
laskujani. Yht'äkkiä kuulin minä, että hän tehden työtä pöytänsä
ääressä huoneessamme hyvin, hyvin hiljaa... hyräili. Tämä uutuus teki
minuun järkyttävän vaikutuksen enkä nytkään vielä käsitä sitä. Siihen
saakka en ollut melkein koskaan kuullut hänen laulavan, paitsi ehkä
ihan ensimäisinä päivinä sen jälkeen kun hän tuli talooni ja kun vielä
kujeilimme ampuessamme maaliin revolverillani. Silloin oli hänen
äänensä vielä jotensakin vahva ja heleä, vaikkei varma, mutta hyvin
miellyttävä ja terve.

Nyt oli hänen laulunsa niin kovin heikko, -- oi, ei se ollut surullinen
(se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin
revähtänyttä, särkynyttä, ikäänkuin se ei olisi voinut hallita
itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili
puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi,
-- niin ohukainen oli se ääni, niin surkeasti se katkesi: hän rykäsi ja
alkoi taas hyvin, hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti hyräillä.

Minun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä,
miksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli
häntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä,
valtasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin
kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: "laulaa ja
minun kuullen! _Onko hän unhottanut minut, vai_?"

Aivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin
hattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä,
kuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.

--- Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua
ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan
sanani todellakin epäselvät.

-- Ensi kertaako hän laulaa?

-- Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne,
vastasi Lukeria.

Muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin
mennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin.
Ohitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään.
Kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi,
Poliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle
kaksikymmentä kopekkaa.

-- Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen
hänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.

Käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt,
surkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua.
Silmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa
minun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, -- se oli nyt
selvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani
ja voitti pelon.

Oi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla
sielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse
koko talven? Olinko minä sieluni kanssa?

Juoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään
tullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä
ikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä
paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti
ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei
ollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.

Menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan
lähelle; olin kuin hullu. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin
pelästyksissään, minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä hänelle
sanoin, s.o. aion sanoa, sillä puhuakaan en osannut, niinkuin piti.
Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä tiennyt edes, mitä sanoisin,
hengästyin vain.

-- Puhutaan nyt... kuulehan... sano jotakin, -- sopersin minä yht'äkkiä
jotakin typerää, -- sillä mitä järkevää siinä olisi saanut sanotuksi.
Hän säpsähti taas ja horjahti taaksepäin, kovin säikähdyksissään
katsellen kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvastui _ankara_ hämmästys hänen
silmissänsä. Niin, hämmästys ja _ankaruus_. Hän katseli minua suurilla
silmillään. Tuo ankaruus, tuo ankara hämmästys musertamalla musersi
minut: "Sinä siis vielä kaipaat rakkautta, rakkautta?" -- oli ikäänkuin
kysymys tuossa hämmästyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä näin
siinä kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin
hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen.
Hän hypähti yht'äkkiä paikaltaan, mutta minä sain hänet tavattomalla
voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi, niin, minä ymmärsin sen!
Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin
kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojaan.
Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko
pääsemättömän epätoivoni. Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en
voinut. Pelästys ja hämmästys muuttuivat hänessä yht'äkkiä
jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, erikoiseksi kysymykseksi, ja
hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikimmin
käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin
hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin minä suutelin sitä
kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa olivat olleet.

Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, miten
häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysteerillinen kohtaus, minä näin sen,
hänen kätensä vapisivat, -- minä en sitä ajatellut, vaan sopersin
hänelle, että rakastan häntä, etten nouse: "anna minun suudella hameesi
helmaa... näin koko ikäni rukoilla sinua!"... En tiedä, en muista,
mutta yht'äkkiä alkoi hän itkeä ja väristä; seurasi hirveä
hysteerillinen kohtaus. Olin pelästyttänyt häntä.

Kannoin hänet vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle
ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua
rauhoittumaan: "Lakatkaa, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko
sinä iltana en mennyt pois hänen luotansa. Puhelin hänelle vain, että
vien hänet Boulogneen merikylvyille, hetikohta, kahden viikon kuluttua,
että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että
suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava
uudestaan, mutta ennen kaikkea -- Boulogneen, Boulogneen! Hän kuunteli
ja pelkäsi yhä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle
se, vaan se, että yhä rajummin taas halusin olla hänen jalkojensa
juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa
seisoivat ja rukoilla häntä ja -- "mitään muuta minä en pyydä sinulta",
toistin minä joka hetki, -- "älä vastaa minulle mitään, älä huomaa
minua ollenkaan, anna minun vain salaa katsella sinua, pidä minua vain
jonakin esineenäsi, koiranasi"... Hän itki.

-- _Ja minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla_ -- pääsi
yht'äkkiä ehdottomasti lause hänen huuliltansa, -- niin ehdottomasti,
että kentiesi hän ei itse ollenkaan sitä huomannut sanoneensakaan, ja
kuitenkin -- oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja
minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin
veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta
niinkauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä
ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä
iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin yhä vain, että olin oitis
korjaava kaikki. Vihdoin hän yön tullen vaipui kokonaan, minä kehoitin
häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sikeästi. Odotin houretta, joka
tulikin, mutta hyvin lievänä. Nousin yöllä melkein joka hetki ja menin
hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni,
katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa kehnossa rautavuoteessa,
jonka silloin olin ostanut hänelle kolmesta ruplasta. Minä rupesin
polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen
maatessansa (hänen luvattansa)! Aloin rukoilla, vaan hypähdin jälleen
pystyyn, Lukeria kävi myös keittiöstään katsomassa tuon tuostakin.
Menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa
toinen elämä".

Ja minä uskoin siihen sokeasti, mielettömästi, hirveästi. Oi, ihastus,
ihastus valtasi minut! Oikein odottamalla odotin seuraavaa päivää.
Pääasia on, etten minä pelännyt mitään onnettomuutta kaikista oireista
huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta
siitä, että suomukset jo olivat pudonneet, ja kaukaan, kaukaan aikaan
ei se palannut -- oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja
kuinka olisi se voinutkaan palata: olihan hän silloin vielä elossa,
olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä.
"Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saa nähdä
kaikki!" Se oli silloin ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden
ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Jostakin syystä
luulin, että Boulogne oli kaikki, -- että Boulognessa oli jotakin
ratkaisevaa. "Boulogneen! Boulogneen!" Minä odotin hirveästi
huomispäivää.



III.

Liian hyvin ymmärrän.


Mutta sehän tapahtui kaikkiaan vain muutamia päiviä sitte, viisi
päivää, kaikkiaan vain viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei,
jospa hän vain olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vain, niin, -- niin
minä olisin haihduttanut hämärän.

Mutta eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli
minua hymyillen, huolimatta hämmennyksestään... Pääasia on, että
hänessä koko sen ajan, noiden viiden päivän kuluessa, oli jonkinlaista
hämmennystä tahi häpeää. Sitä paitsi pelkäsi hän ja pelkäsi kovin. En
väitä vastaan, en vastusta järjettömästi: hän pelkäsi, mutta miksikä ei
olisi peljännyt? Mehän olimme olleet niin kauan toisillemme vieraat,
olimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tuli tämä kaikki...
Mutta minä en välittänyt hänen pelostaan, sillä uusi toivo alkoi
loistaa!... Totta on kieltämättä, että minä tein virheen. Kohta
herättyämme seuraavana päivänä, jo aamulla (se oli keskiviikkona) tein
heti virheen, minä, näet, aloin oitis pitää häntä ystävänäni. Kiirehdin
liiaksi, mutta ripitys oli tarpeen, se oli välttämätön, -- olipa se
enemmänkin kuin ripitystä! En salannut sitäkään, jota koko ikäni olin
itseltäni salannut. Sanoin suoraan, etten ollut koko talvena muuta
tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen rakkaudestaan. Selitin hänelle,
että lainakassani oli vain seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta,
että se oli personallinen itsensä vitsomisen ja itsensä ylistämisen
aate. Selitin hänelle, että minä silloin teatteriravintolassa
todellakin luonteeni, luulevaisuuteni takia olin pelkuri: ympärystä,
ravintola sinänsä sai minut hämille; hämmästyin ajatellessani: kuinka
tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? Enkä minä kaksintaistelua
pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä... Mutta sitte en enää
tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin
sentähden ja hänen sitte nainkin vain häntä sentähden kiusatakseni.
Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeen houreessa. Hän
tarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette... te
kiusaatte itseänne" -- ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus.
Hän rukoili rukoilemistaan, etten mitään sellaista puhuisi enkä
muistelisi.

Minä en välittänyt hänen rukouksistaan tahi välitin vähän niistä.
Kevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinkoa, meidän uusi aurinkomme,
niin minä vain haastelin! Suljen kassan, siirrän liikkeeni
Dobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi
kaikki köyhille, paitsi pohjarahoja, kolmeatuhatta ruplaa, jotka olin
kummiltani saanut ja joilla lähdettäisiin Boulogneen, ja sitte
palaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, työelämää. Niin päätimme
tehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään... hymyili vain. Mutta hän taisi
hymyillä enemmän vain sydämen hyvyydestä, ettei minua pahoittaisi.
Näinhän minä, että olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että
olin niin tyhmä ja niin itsekäs, etten olisi sitä huomannut. Minä näin
kaikki, kaikki viimeiseen pilkkuun asti, näin ja tiesin paremmin kuin
kukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävissä!

Kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Sanoin,
että olin itkenytkin... Oi, minä vaihdoin puheenainettakin, koetin olla
kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari
kertaa, senkin muistan. Miksi sanotte, että minä kyllä katselin, mutta
en mitään nähnyt? Ja ellei vain _sitä_ olisi tapahtunut, niin olisi
kaikki jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa
päivänä, kun puhuimme lukemisesta ja siitä, mitä hän tänä talvena oli
lukenut -- kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil
Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti,
herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka
olin tyytyväinen! Minua kuitenkin kovin kummastutti tuo juttu
arkkipiispasta: sillä olihan hänellä talvella siis ollut niin paljon
sielun rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta.
Hän oli siis jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut
täydellisesti uskoa että jätin hänet _sillä lailla_. "Minä luulin, että
te jätätte minut _sillä lailla_" -- niin hän lausui silloin tiistaina.
Oi, kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että
kaikki todellakin jäisi _sillä lailla_: hän pöytänsä ja minä pöytäni
ääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi.
Mutta yht'äkkiä -- tulen minä, aviomies, ja vaadin rakkautta! Oi, sitä
epähuomiota, oi, minun sokeuttani!

Virhe oli sekin, että katsoin häneen ihastuneesti; olisi pitänyt
hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Vaikka
hillitsinhän minä kyllä itseäni, enhän minä suudellut enää hänen
jalkojansa. En kertaakaan näyttänyt, että... no, että olen hänen
miehensä, -- oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, rukoilin vain! Mutta
eihän saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitään
puhumatta. Sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja
että pidin häntä paljoa, paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä
itseäni. Hän punastui kovin ja sanoi hämillänsä, että liioittelin.
Silloin hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin
ihastunut, kun, silloin seisoessani oven takana, kuuntelin hänen
kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen
kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta
sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin
vavahti kokonaan, aikoi taas sopertaa jotakin, että minä liioittelin,
mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja
alkoi itkeä... Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin
jälleen polvilleni hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa
ja taaskin seurasi tautikohtaus, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui
eilen illalla ja seuraavana aamuna...

Seuraavana aamuna!? Hullu, mikä olenkaan, se aamuhan oli tänään, vasta
taannoin, taannoin vasta!

Kuulkaa ja huomatkaa: kun me taannoin tapasimme toisemme teepöydässä
(tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua
levollisuudellaan kaikesta huolimatta. Ja minä kun koko yön pelkäsin
tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, asettui eteeni ja
alkoi kädet ristissä (taannoin, taannoin!) puhua minulle, että hän oli
-- rikoksellinen, että hän tiesi sen, että hänen rikoksensa oli
vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi... että hän piti
jalomielisyyttäni suuressa arvossa... "minä tulen olemaan uskollinen
vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"... Silloin minä hypähdin
seisomaan ja syleilin häntä, kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin
hänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kerran, pitkän
poissaolon jälkeen. Mutta miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan
vain kahdeksi tunniksi... nuo meidän matkapassimme... Oi, Herra Jumala!
Jospa vain viisi minuuttia, viisi minuuttia vain aikaisemmin olisin
palannut?... Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet
minuun... Oi, Herra Jumala!

Lukeria sanoi (oi, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa pois, sillä
hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle
kaikki), hän sanoi, että kun minä olin mennyt kotoa, ja kaikkiaan vain
noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, -- oli hän mennyt rouvan luo
huoneeseemme jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen
jumalankuvansa (se sama Neitsyt Marian kuva) oli esillä ja hänen
edessänsä pöydällä ja että rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen
edessä. --

-- Mitäs rouva? oli hän kysynyt.

-- Ei mitään, Lukeria, mene vain. -- Odotahan, Lukeria!

Sitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.

-- Oletteko onnellinen, rouva?

-- Olen, Lukeria.

-- Aikoja sitte olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään.
Jumalan kiitos, että olette sopineet.

-- Hyvä on, Lukeria, mene jo! -- oli hän sanonut ja hymyillyt niin
kummallisesti.

Niin kummallisesti oli hymyillyt, että Lukeria palasi häntä kymmenen
minutin kuluttua katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan
luona, käsi seinää vasten, ja päätään nojaten käteensä, seisoi ja
mietti. Ja niin oli syvissä mietteissä, ettei kuullutkaan, että minä
seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta. Näin, että hän ikäänkuin
hymyili, seisoi ja hymyili. Katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin
pois mietteissäni, kun yhtäkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Menin oitis
sanomaan, että rouva, on kylmä, ett'ette vain vilustuisi, ja yht'äkkiä
silloin näin, että hän oli noussut ikkunalle ja seisoi siinä jo
kokonaan, ihan pystyssä, avatulla ikkunalla; selin minuun päin, kädessä
jumalankuva. Sydämeni taukosi sykkimästä ja minä huusin: rouva, rouva!
Hän kuuli, teki liikkeen kääntyäkseen minuun päin, mutta ei
kääntynytkään, vaan harppasi, painoi jumalankuvaa rintaansa vastaan ja
heittäytyi ulos ikkunasta!"

Muistan vain, että kun tulin portista sisään, niin oli hän vielä ihan
lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huusivat, vaan sitte
yht'äkkiä vaikenivat ja kaikki antoivat tietä minulle ja... ja hän
makasi, kuva käsissä. Muistan, ikäänkuin hämärästi, että astuin ääneti
luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät minua ja sanoivat minulle
jotakin. Lukeria oli ollut siinä myöskin, vaan minä en häntä huomannut.
Sanoo, että oli puhutellutkin minua. Muistan vain sen miehen, joka
minulle huusi: "pivollinen verta vain tuli hänen suustansa, pivollinen
vain" ja osoitti minulle verta siinä kivellä. Taisinpa koskea
sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin sormeani (sen muistan),
mutta mies vain huusi: "pivollinen, pivollinen!"

-- Mitä siinä nyt pivollinen?! sanotaan minun huutaneen, minkä jaksoin,
nostaneen ylös käteni ja heittäytyneen hänen kimppuunsa...

Oi, se oli julmaa, julmaa! Väärinkäsitys! Epätodenmukaisuus!
Mahdottomuus!



IV.

Viisi minuuttia vain myöhästyin.


Ja eikö olekin? Eikö se olekin epätodenmukaista? Voiko sanoa, että se
oli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?

Oi, uskokaa, että ymmärrän sen; mutta mitä varten hän kuoli, -- se on
sittenkin kysymys. Pelästyi rakkauttani, kysyi vakavasti itseltään:
ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja ennemmin
kuoli. Tiedän, tiedän päätäni vaivaamatta: hän lupasi liian paljon ja
pelkäsi, ettei voisi pitää sanaansa, -- se on selvä. Lisäksi siinä on
muutamia ihan hirveitä seikkoja.

Sillä mitä varten hän kuoli? -- se kysymys on kuitenkin jälellä. Se
kysymys kolkuttaa kolkuttamistaan aivojani. Minä olisin jättänytkin
hänet _sillä lailla_, jos hän olisi tahtonut, että se _sillä lailla_
olisi jäänyt. Mutta siinäpä se, ettei hän sitä uskonut. Ei, -- ei, minä
valehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että
minun kanssani oli rehellisesti oltava, -- jos rakastaakseen, niin
rakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut.
Ja koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen rakkauteen,
mikä kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minua pettää. Hän
ei tahtonut pettää antamalla vain puolta rakkautta rakkauden muodossa
tahi vain neljättä osaa rakkaudestaan. Siinä se oli, että hän oli liian
rehellinen. Ja minä kun tahdoin istuttaa häneen jaloa mieltä,
muistattehan?! Kummallinen ajatus!

Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä,
halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän
kummallista on, miksei koko talvena kertaakaan mieleeni juolahtanut,
että hän voi halveksia minua? Minä olin aivan varma päinvastaisesta
aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla_
hämmästyksellä. Niin juuri, _ankaralla_. Silloin minä yhdellä kertaa
ymmärsin, että hän halveksi minua. Sen minä ymmärsin iäksi päivikseni!
Oi, vaikkapa olisikin halveksinut koko ikänsä, kunhan vain olisi jäänyt
eloon. Taannoinhan hän vielä tuossa käveli ja puheli. En ymmärrä
lainkaan, kuinka hän voi heittäytyä ulos ikkunasta. Ja kuinka olisin
voinut aavistaakaan sitä viisi minuttia sitte? Kutsuin luokseni
Lukerian. Niin, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa luotani, en
millään mokomin.

Oi, olisimmehan vielä voineet sopia. Olimmehan talven kuluessa vain
hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan jälleen voineet
tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta
elämää? Olenhan jalomielinen, hän oli samoin -- siinähän on
yhtymäkohta! Muutamia sanoja vain vielä, pari päivää lisää -- ei
enemmän, niin hän olisi kaikki ymmärtänyt.

Harmillisinta siinä on, että kaikki vain oli sattumusta, -- pelkkää
raakaa, yksinkertaista sattumusta. Se se on harmillista! Viisi
minuuttia, ainoastaan viisi minuuttia minä myöhästyin. Jospa olisin
tullut vain viisi minuuttia aikaisemmin, -- niin tuo silmänräpäys olisi
kiitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä senjälkeen olisi koskaan enää
mitään semmoista pälkähtänyt. Ja asia olisi päättynyt niin, että hän
olisi kaikki ymmärtänyt. Mutta nyt ovat huoneet taas tyhjät ja minä --
yksin. Lerkku vain tuolla kellossa käydä naksuttaa, se ei siihen koske,
ei sen ole sääli mitään. Ei ole ketään nyt, -- siinä kova onneni.

Minä vain kävelen kävelemistäni yhtä mittaa. Tiedän, tiedän, ei teidän
tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että soimaan sattumaa ja
noita viittä minuttia? Mutta sehän on selvä. Huomatkaa sekin: hän ei
jättänyt edes kirjettä, että, näet, "älkää syyttäkö ketään
kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikö hän sitte ajatellut, että
voisi Lukeriaakin syyttää: "olithan yksin hänen kanssaan, sinä siis
hänet survasit". Siten olisi syyttä suotta Lukeriaa ahdisteltu, ellei
pihan puolelta sivurakennusten akkunoista ja pihalta neljä henkeä olisi
nähnyt, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissään, ja itse heittäytyi.
Mutta sekinhän oli sattuma, että siellä oli ihmisiä, jotka näkivät. Ei,
kaikki oli vain silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vain! Tuokion
mielikuvitus. Mitäpä siitä, että hän rukoili jumalankuvan edessä?!
Eihän se merkitse, että hän odotti kuolemaa. Kaikki kesti vain
silmänräpäyksen, kentiesi kaikkiaan vain kymmenen minuuttia koko tuo
päätös, -- sen ajan kun hän seinän vieressä seisoi nojaten päätään
käteensä ja hymyillen. Päähän pälkähti ajatus, pyörrytti ja -- ja hän
ei voinut hillitä itseänsä.

Se oli ilmeinen väärinkäsitys, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani
olisi kyllä vielä voinut elää. Ehkäpä se vain oli vähäverisen
heikkoutta? Pelkästään vähäverisyyttä, elinvoiman kuihtumista? Hän oli
talven kuluessa väsynyt, siinä kaikki...

Myöhästyin!!!

Kuinka laiha hän on tuossa arkussaan, kuinka hänen nenänsä on käynyt
suipoksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja miten hän putosikin,
-- ei musertunut mitään, ei taittunut mitään! Tuo yksi ainoa
"pivollinen verta" vain! Teelusikallinen vain, nähkääs! Sisällinen
tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä
jos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä hänet pois on melkein
mahdotonta! Tiedänhän minä, että hänet on vietävä pois, enhän ole
hullu, enhän hourailekaan, päinvastoin, ymmärrykseni ei ole ollut
koskaan niin selvä, mutta kuinkas sitte, kun talossa taas ei ole
ketään, vain kaksi huonetta taas ja minä taas olen yksinäni panttieni
seurassa. Hourailua, hourailua, tämähän on hourailua! Olen kiusannut
hänet kuoliaaksi, siinä se on.

Mitä minä nyt välitän laeistanne? Mitä teidän tavoistanne ja
menoistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne! Tuomitkoot minua
tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, mutta minä
sanon, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upseeri"! Mutta
minä huudan hänelle: missä sinulla on se voima, että minä sitä
tottelisin? Miksi on kamala vitkastelu murskannut sen, mikä oli
kaikista kalliinta?

Mitä minä nyt teidän laeistanne? "Minä asetun erilleni".

Sokea, sokea on hän! Kuollut, ei kuule! Et tiedä minkälaisessa
paratiisissa olisin säilyttänyt sinua. Paratiisi olisi minulla ollut
sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et
olisi minua rakastanut, -- mutta vähät siitä!

Kaikki olisi saanut ollakin _sillä lailla_, kaikki olisi jäänytkin
_sillä lailla_. Jospa vain olisit puhutellut minua kuin ystävää, niin
olisimme yhdessä iloinneet ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme.
Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitäpä siitä, jos olisit toista
rakastanutkin! Olisit kävellyt hänen kanssaan ja minä olisin vain
katsellut toiselta puolen katua... Oi, tulkoon mitä tahansa, kunpa vain
kerrankin aukaisisi silmänsä! Vaikkapa silmänräpäyksen, -- yhden
silmänräpäyksen vain! -- katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän
seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimoni! Oi, yhdestä
katseesta vain hän ymmärtäisi.

Vitkastelua! Oi, luontoa! Ihmiset ovat yksinään maan päällä, -- siinä
onnettomuus. "Onko pellolla elävää ihmistä?" -- huudahtaa sankari
venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, vaikka en sankari
olekaan, mutta ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää
maailmaa. Aurinko nousee, mutta -- katsokaa, eikö se ole kuollut
kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla vain -- kuolleita. Ihmisiä
vain ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä -- siinä maa! "Ihmiset,
rakastakaa toisianne!" -- kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on?
Lerkku käydä naksuttaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi
yöllä. Hänen kenkänsä ovat tuossa vuoteen vieressä ikäänkuin
odottamassa häntä... Ei, mutta todellakin, kun hänet huomenna viedään
pois, kuinka minun silloin käy?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kahden sydämen salaisuudet - Eriskummallinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.