Title: Väriä ja viivoja - Heidenstamin, Levertinin y.m. novelleja
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väriä ja viivoja - Heidenstamin, Levertinin y.m. novelleja" ***


VÄRIÄ JA VIIVOJA

Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja


Suomensi Yrjö Sirola



Tampereella,
Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino,
1912.



SISÄLLYS:

WERNER von HEIDENSTAM:

  Katarina Jagellottaren kuolema.
  Vaihtelevainen.
  Herraseni luotan ritarillisuuteenne.

OSKAR LEVERTIN:

  Kunnian miehiä.

HJALMAR SÖDERBERG:

  Tappaminen.
  Huolia.

KARL ERIK FORSLUND:

  Jouluyö.
  Teeriemo.
  Palkintokilpailu.

VICTORIA BENEDICTSSON:

  Tutkimusmatkalla.
  Joulu.
  Kansanystävä.

HENNING BERGER:

  Katu.

KNUT HAMSUN:

  Blåmansö.

PELLE MOLIN:

  Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

AUGUST BLANCHE:

  Kotiopettajatar.
  Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

AUGUST STRINDBERG:

  Vuoren kultakypärät.



WERNER VON HEIDENSTAM



Hatarina Jagellottaren kuolema.


Oli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin La
Manchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloin
sairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeat
pahantekijät viedään mestauspaikalle.

Katarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan ja
hänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinen
yölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneen
mustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivat
vyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsä
harhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossa
rippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.

-- Niin, neuvo nyt minua, -- sanoi hän. -- Mitä on minun tehtävä?

-- Teidän on oltava armelias ihminen, -- vastasi rippi-isä.

Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla
pöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas
niin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen
henkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat
väriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat
holvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti
kaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta
muotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.

Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka
muistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa
sukua.

-- Tuuliko lakasee linnan ylisiä? -- kysyy hän.

-- Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, -- vastasi
kuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. --
Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt
sieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun
tahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa
miettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi.
Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi
viheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle
ihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?

-- Kiirastulen ajatteleminen, -- sanoi sairas, -- kiusaa minua
tuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa
jäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu
parka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi
on avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.

Kuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.

-- Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää
vuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua
työssäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.

-- Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi
alkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda
Eerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja
kutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että
täytteet roikkuivat.

-- Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku
seisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta,
niin vastaisin hänelle: -- Kaikki oli läheltä katsoen niin perin
toisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin
muutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä,
miten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai
petolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään
Johannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian
laidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta
nyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo -- on aivan
yhdentekevää.

Kuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:

-- Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun
palan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois
pestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei
kukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt
seisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot,
jotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni
johdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet,
veden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet
avuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat,
kaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.

-- Kaikkein lempein herra, -- sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka
rukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni
pakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä
päivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä,
käskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa
minulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt
teen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu
rippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin
hiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?

Sairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista.
Vielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut
pyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin
usein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja
paljastettujen aseiden ääressä.

-- Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa
vankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla
lentää.

Rippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja
sanoi hyvin hiljaa:

-- Ei ole olemassa kiirastulta.

Silloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki
silmänsä.

-- Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei
eloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni
ole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään
kysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä
mailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.

Vuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli
kyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti
Juhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.

-- Isä, isä, -- huusi hän itkusilmin, -- kaikki olen kuullut, kaikki
olen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua
minulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä
olet, Sigismund?

-- Sisko, olen sangen lähellä, -- vastasi Sigismund ja avasi oven,
kalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa.
Olen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan
kuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut
luopiona.

Lapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.

-- Niin, neuvokaa minua, -- sanoi hän. -- Mitä tulee minun nyt tehdä?
Tässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista,
vaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä
siis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin
tunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me
kaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on
varmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä
hetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka
viimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa
viimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee
kaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän
läpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen
korvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te
turmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat,
jotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina,
sydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan
penkillä synnytit.

Kuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä
hiljaa.

Rippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita,
huomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän
kynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka
hän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja
kauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän
selälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin,
hukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä,
täyttäen kaikki huoneet.

Juhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki
silmänsä kuin olisi nukkunut.

Katarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida
käsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen
päähänsä silmiään avaamatta.

-- Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut --- sanoi hän niin heikolla
äänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. -- Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin
ihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.



Vaihtelevainen.


Monien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa,
joita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli
ylimmällä seuraava sisältö:

Damaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä
viidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille
kaikille rauhallisen vuoden!

Voin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää
säännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa
nuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti
noudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä.
Kun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin
kokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut
tilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan
äkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja
alkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan
uudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen
kaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen
luonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää
korvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit
silmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja
tunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää
mielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen
mielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri
tämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja
jos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.

Mikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta,
itsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan
arvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten
ajatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa!
Fanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä,
kun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta,
kuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan
suurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten,
joita nimitämme puupäiksi.

Miksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä
kuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni!
Kristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva
ainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa
vaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku
olisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti
hänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin
sukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan
luonteeseen kuin vaihtelevan -- joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi
ihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla
tyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on
silmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden
erikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa,
sillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä
rakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä,
vaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys
taasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee
hänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi -- ja itse tuskin sitä
muistankaan.



Herraseni, luotan ritarillisuuteenne.


Muuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja
hevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden
olallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.

-- Laita luusi pois, kerjäläinen! -- jyrisi ritari ja liikutti vasemman
posken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset
ja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun
marja.

Kulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen
ranteeseen.

-- Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun
tulisi roikkua, -- huusi ritari. -- Olen varoittanut sinua, roikale, ja
nyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä
otsallasi? -- Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä
ryysyläistä. -- Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? -- Silloin
vastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun
nipistin sitä korvasta.

Ei nytkään voimakas kulkuri vastannut, vaan sulki raudanlujasti ritarin
molemmat kädet yhteen kouraansa.

-- Kas niin! -- jatkoi ritari. -- Mitä tyhmyyksiä? Etkö käsitä, että
jos vaativaisuutesi sijaan nöyrästi anot almua, tyhjennän minä
tosikristittynä kukkaroni pussiisi.

Yhtä muuttumattoman mykkänä tarttui kulkuri toisella, vapaalla
kädellään ritarin lantioon. Silloin alkoi uhkaava ryppy ritarin otsalla
hyväntahtoisesti silitä, ja hän änkytti:

-- Mies parka, lähdetään edelleen ja nauretaan yhdessä koko jutulle.
Olemme nyt laskeneet leikkiä kylliksi ja sinun avoimet kasvosi
herättävät luottamusta. Tahdot koetella jalosukuisen kylmäverisyyttä ja
minä olin hämmästyvinäni koetellakseni tarkoituksiasi. Nyt käsitämme
toistemme pilanteon ja sinun tulee seurata minua kotiin ja aterioida
minun omassa pöydässäni.

Vastaukseksi ravisti kulkuri ritaria niin että haarniska rämisi ja
luulevyt kalisivat. Sitten heitti hän tämän maahan ja pani polvensa
ritarin rinnalle.

-- En voi käyttää miekkaani, kun satuin livahtamaan, -- huohotti ritari
hymyillen kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan. -- Ritarillisuuden
lait... Herraseni... Sallikaa minun kutsua teitä herraksi... Herraseni,
luotan täydellisesti ritarillisuuteenne.

Kulkurin silmissä välähti loisto ja hän sulki ritarin tämän omaan
viittaan kuten säkkiin ja sitoi nurkat pään yli korviksi.

-- Nyt ymmärrän, ystäväiseni, mitä kello on lyönyt, -- sanoi hän
taputtaen ritaria päälaelle pitkien korvien väliin.

Mutta älä anna voimakasten käsieni ja tomuisten vaatteitteni peloittaa
itseäsi. Siisti tohtorintakkini riippuu kotona koulusalissa. Olen vaan
mies, joka kernaasti kuljeskelen ympäriinsä metsiä ja maita tutkien
kaikkea huomattavaa tienpuolessa. Toissapäivänä tapasin kasvin, eilen
kovakuoriaisen, tänään tutkin ihmistä.



OSCAR LEVERTIN



Kunnian miehiä.


On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. -- Siinä ovat
matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan,
sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin
tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin,
vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle
kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja
asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.

Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti
laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle
jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon."
Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai
myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat
tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen,
lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin
perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan
saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa
työviikko.

Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen
soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella
nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee
täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia
tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten
virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä
tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.

Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa
ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja
puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat
ystävättäriensä pukuja.

Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä
kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten
niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten,
joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia
seurueita.

Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin
ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär
kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka
oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta
kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin,
saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle
Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.

Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa
juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat
juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita
tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain
kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.

Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja
hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa
arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat
huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa
kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa
hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun
tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun
rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä
luuleekaan.

Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on
jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket,
kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta
näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.

Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu
Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan
vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin
jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous
on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.

Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:

-- Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.

-- Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa
ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.

-- Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi
ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha... ha... ha... --
Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran
vuotta sitten kuin näin hänet.

-- Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten
voimissaan. Entäs teidän?

-- Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.

Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene
viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:

-- No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri.
Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri.
Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?

Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat
paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen
suupielensä värähtelivät kiivaasti.

-- Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon
lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.

Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen,
pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi,
vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin
salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli
järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.

Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan
laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta
majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että
pian tavattaisi.

Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti
puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä
nainen ja viisivuotias poika.

Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa
silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli
huomattavasti paronin näköinen. --

Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja
tuumaili:

Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin
siis...

       *       *       *       *       *

Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva
revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä
tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.

Kahden elivät he siinä -- isä ja tytär -- hiljaa itsekseen, kuten
olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa
he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa.
Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat
tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan
toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.

He viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa
lakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat
osansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko,
joka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua
laiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja
salakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen
päivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi
päivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen
jatkamaan samalla tavalla. --

Ei tyttökään kaivannut pois -- ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen
oli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja
niin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin
jossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa
oli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei
ollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä
koettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet
uneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä
mitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.

Nyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä
täysikasvuisena.

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat,
niin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla
oli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa,
kun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä
silmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun,
lapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin
katsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen
tunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa
siinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita
vanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.

Hänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja
miettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän
saanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa,
minkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.

Kun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla
siivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian
takasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan
talouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri
kiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa
pois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa
lentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela
raukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun
höyhensaarten rauhaisaan satamaan. --

Näitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli
muuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan
huoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan,
mutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.

Oli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten
metsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii
hiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia
valkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin.
Lämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta
taivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen
ja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.

Ada on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja
hänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.

Ukkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin
hajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.

Reviisori alkoi:

-- Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.

-- Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.

.-- Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut.
Stjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies -- ... Ruutu
valttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset
lehdet.

Väliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:

-- Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?

-- Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja,
tietysti!

-- Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat
kummatkin naimisissa.

-- Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin
olisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.

-- Niin, mitä majuriin tulee niin... hän on kyllä aina ollut sika
kunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni,
valtiopäivämies, äh, ei uskoisi.

-- Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla,
mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se
näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella
kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi
aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan
kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. -- Hienoja naisia,
tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku
kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.

-- Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto -- tuossa on hyvä veli!

Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun
kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni
voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä
olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan
hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.

Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun
suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.

Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään
käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen,
jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain
voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät
perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.

Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli
tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran
oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat
murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä
rakkaimmat säikeet.

Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut
hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut
ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen,
sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää
hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta,
valapattoisuutta ja valhetta -- ei mitään muuta.

Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä
metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden
raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka
ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. --

Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut
yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei
kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut
mitään uneksittavaa eikä toivottavaa -- ei, lohdutonta oli kaikki ja
tyhjää. -- Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli
kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi
katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden
mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät
voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä
punasiksi ja turvonneiksi.

       *       *       *       *       *

Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään
Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri
oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä
kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä
Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa
herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.

Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa
ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset
piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen
vastaanottoon.

Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei
puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika,
hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.

Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän
teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen
mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän
hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet
hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.



HJ. SÖDERBERG



Tappaminen.


Kirjotettu on: älä tapa.

Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on
jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä
tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien
vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että
tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en
muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.

Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta,
muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.

       *       *       *       *       *

Useimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa
pojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut
ampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme
metsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti
panematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan.
Linnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen
suhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä
taivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi,
niin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen
millä tavalla tahansa.

Niin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa
linnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli
oksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin
mahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut
oikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli
liikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina
häpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen?
Ja sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?

"Se kyllä kohta kuolee itsestään", sanoi toverini.

"Niin", vastasin minä, -- "ei se voi kauan elää."

Tunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.

Päivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me
hiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet
siinä osassa puutarhaa.

       *       *       *       *       *

Miksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan
vaistomaisesti, se kun säikäytti minua.

Olin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo
lankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt
kaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta
kuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus
kääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset
höyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin
tällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä
Alstern sumussa. Lombardsillan kaasut...

Äkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja
lihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni
alkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas.
Mutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle;
keränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli
takakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin
hätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.

Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?

En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.

Minun täytyi nähdä joku ihminen... Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa.
Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:

"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."

       *       *       *       *       *

Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui
niin itsestään selvältä.

Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani
vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt.
Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi,
joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä
se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.

Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla
kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan
takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on
tapa.

Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski
kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja
kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu,
ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi
kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin
oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin
loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja
ulisi hiljaa.

Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.

Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin
hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja
pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat
repineet sen silmää, joka nyt veristi.

Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli
kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.

"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.

Ja sittemmin kuljin toisia teitä.



Huolia.

Upsala-novelli 1890-luvulta,


Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.

Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan
saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja
nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli
ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen
painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein
näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo
lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää
valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia
paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen.
Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes
millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää
ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa,
voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa
alkoivat väsyä.

Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään
pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja
Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän
kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe
nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi
selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen
puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen
puitten taa.

Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.

... Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.

Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen -- -- --
lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen
silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä
valkeaksi.

-- Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä
kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei
häneltä mitään puuttunut.

... Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli
kulkiessaan läpi ullakon.

... Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät
kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin
ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei
kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.

Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli
hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain
piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja
muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis
samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada.
Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei
maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.

Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis
paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa
romantiikkaa.

Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! -- Nyt oli hän
pimeässä.

... Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen
suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia
jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen,
joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä
ja akkuna helähti kuin tuskassa.

Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset
-- -- -- kuten tavallisesti.

Tunnit kuluivat... ja kuluivat.

Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen
uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin:
pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista
Helenasta...

Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.

Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi
länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut.
Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän
oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja
ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika,
joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin
ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului
hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.

... Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa
leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä
osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.

Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi
lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena,
sumuisena, siniharmaana... ei, ei kuu, se on niin kylmä -- -- --

Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja
heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat -- --

... Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja
käkikello kukkui yhdeksän kertaa... illallisaika.

Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi
pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja
koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin
istumaan käsivarret ristissä.

Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli
noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää
kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin
puututtaessa...

Asuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.

... Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että
yleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui.
Ranskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla...

Jos kääntyisi emännän puoleen? "Tilapäinen pula..."

... Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla,
mutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti...

Paul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.

Ei hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos
olisi... Lyötiin kovemmin. -- Sisään!

Paul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman
lammasmaiset, silmissä viekas ilme.

Hän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.

Perhana -- Paul hieroi silmiään -- Housu-Jansson...

Hetkisen hiljaisuus.

-- Vanhoja vaatteitako?

Paul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi
juuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.

-- Niin -- hän kiemurteli lakki kädessä -- olisikohan kandidaatilla
vanhoja joutavia housuja?

-- Niin no -- joutavia ne eivät oikeastaan ole -- Paul otti parin
esille.

Housu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt
aseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun
paremmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät,
muutoin mukiin menevät.

Hän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä.
Nyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän,
nauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.

-- 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.

-- Mitä?

-- 1:50 kertasi Housu-Jansson.

Paul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä
pikemmin. Hän suostui.

Housu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan
ja meni.

-- Hyvästi, maisteri!

-- Hyvästi, herra -- herra Jansson.

Hän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei
se puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.

Hän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta
ei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.

... Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja.
Viiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman
esityksestä taiteessa.

... Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.



KARL ERIK FORSLUND



Jouluyö.


Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten;
tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden
keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja
ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa
eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa
on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä
lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia
kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.

Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää
kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on
tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.

Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja
-- pilkottaakohan tultakin? -- Joulutonttu. -- Lapsiloruja, mutisee hän
ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.

Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat
kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä
uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.

Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä
hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:

-- Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen
syksyn jälkeen.

Ja koivusta kohisee vastaus:

-- Mutta hän viipyy niin kauan.

-- Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten
odottanut.

Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita
takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän
hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti
laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.

Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi -- onko metsä hereillä, onko
lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta
ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen.
Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa
edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat
tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja
kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.

Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja
vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää
haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki
lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.

Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy
sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.

Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja
musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä
lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään,
ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen
hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi
läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja
kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.

Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin
kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle
ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi
lähelle häntä.

Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat
kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän
täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet
katsovat häneen valoisin silmin.

Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka
tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi...

Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten
ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.

Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä,
hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen
kuiskaus:

-- Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on
lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? -- Hän on äiti lapsineen,
enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä
yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.

Janne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen
piirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä...

Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat
valkenevassa taivaan kumussa.



Teeriemo.


Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa.
Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.

Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja
harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen
nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä,
vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään
suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja
aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja
koivupensaita seinissä ja katolla.

Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä
taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja
pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on
metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan
että pohjan tummiin syvänteihinsä.

Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen
jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa;
useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja
ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat
hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi
kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa
tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti
sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen
niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain
merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on
pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä
hienointa hämähäkinverkkoharsoa.

Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä
löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan
miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään
istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas
etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon
kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut
ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus
hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma
täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja
pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu
läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen
tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.

Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme
kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan
ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan
keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään
koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja
leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja
hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin
suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.

Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on
kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy
keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen;
hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa
Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja
laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää
korvat niskaan ja vierii keränä pois.

Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista,
kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas --
hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii!
piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja
viheltää -- tys tys! -- kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava
painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin
tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja
sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai
mahdollisesti ihminen... Teeriemo sävähti -- ihminen se on, ihminen
kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot
ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja
viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät;
pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin,
päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja
liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki
pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella -- ihminen käy läpi metsän!

Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa -- keveinä ja hiipien, mutta
kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita
lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti -- kyyhkynen lentää ylös,
läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat
kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen
on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun
askeleet ovat aivan lähellä -- hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa
poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä,
toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo
rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää
sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.

Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan
kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista,
askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä
olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei
hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin
esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.

Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta --
tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä?
-- -- -- Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei
maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen.
Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! -- silloin
vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen -- tu-tu-len, ko-ko-kohta!
sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu
likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin
ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän
jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on
toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen
olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri
niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on
tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin
houkutukseen.

Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan
vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja
kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen
ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin
syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen
silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta
pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne
nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo
on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on
koko poikue taas kyllä koossa.

Silloin pamahtaa laukaus -- ja toinen. -- Vuoret antavat kaiun, kohaus
käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.

Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi.
Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.

Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös -- pienin kukko -- ja tuolla
pikkukana. -- Molemmat kohoavat hiukan -- silloin kajahtaa taas kaksi
laukausta -- ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.

Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei
voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan
puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja
pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa
joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat
yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.

Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on
väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän
on yksin jälellä, ei maksa toivoa.

Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin
hiljaisuudesta. Si si -- tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se
kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla
rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja
männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa.
Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä,
maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja
asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.

Nyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan
vierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he
houkuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät
toiset poissa.

-- Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.

-- Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän
poikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko
joku teistä, niin tunnustakaa vaan!

Poikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:

-- Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt.
Sen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen
takana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat
kanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en
tohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo
orava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.

-- Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle
olisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.



Palkintokilpailu.


Koivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa
saivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.

Lähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen
toista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.

Palkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa
antanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja
koska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut
hyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.

Muutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he
istuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja
toisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva
huutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä,
ja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu
näytti lupaavalta.

Useampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten
latvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.

-- Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain
joukossa.

-- Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka
aio ottaa osaa?

-- Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, -- tehän olette keskellä
visertävää nuoruutta?

-- Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle,
mutta mieheni on mukana.

-- Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!

-- Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta
on, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.

-- En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi
palkinto tuo sitten?

--- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja
köynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu
lankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan
kaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on
pääasia.

-- Totta. Sehän on vertauskuva -- ja hyvin kuvaakin loistonsa pian
kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?

-- Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti
valittu.

-- Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko
kunnialla mainitaan?

-- Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.

He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen
avausvaakkunan ja sitten alettiin.

Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen,
lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää
takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman
matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli
hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.

Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin
ensimäinenkin.

-- Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.

Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät
ilosta.

Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja
nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat
häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.

Sitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät
nokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa
tasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät
ikävystyneiltä.

-- Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.

Enemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa
muistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen
äänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.

-- Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös
niin hurjasti. Muutenhan -- ei hullumpaa.

Kuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin,
sitten suokurppa, räkättirastas ja muita.

-- Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista
taiteilijaa emme ole vielä nähneet.

-- Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja
kuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti,
nopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa -- siivet
värisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä
mutkikkaimpia lirityksiä.

-- Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.

Leivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni
pisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti
yksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa
alas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.

Hetkisen tätä kesti, ääni vaikeni äkkiä -- ja yks kaks tuli ilmasta
alas kuin pieni kivi. Mutta sillä oli siivet -- se pysähtyi aivan
maahan tullessaan ja mättäällä istui leivonen antaen kuulua helisevän
naurun.

Suosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat
nakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.

Vain varikset vaikenivat.

-- Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. -- Ovatko ne sokeita ja kuuroja
-- vai _voiko_ kenkään olla ihastumatta semmoisesta.

-- Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja
ihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro.
Hänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain
lennossa.

-- Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.

Pääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja
nousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen.
Milloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen
siipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet
painuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän
ylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö
peräsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli
tuli hän viuhuen maata kohti -- ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä
taivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi
hän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen
lennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi
alas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.

-- Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti
kielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.

Vain varikset olivat vaiti.

-- Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää
lentoa?

-- Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen,
pelkäänpä arvaavani sen.

Oli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas,
lento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin
kuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli
hänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.

Kissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään
pehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka
ampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.

Heistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku
heidän joukostaan taas esiintyi.

Se oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan
sukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä
hänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään
karheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.

Mutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä
ihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja
imartelevia sukulaisia.

-- Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!

-- Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi
lentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan
komea.

-- Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja
sopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.

-- Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja
hulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja
tai muuta käsittämätöntä.

Ja neljäs:

-- Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.

-- Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen
koivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.

Mutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava
vääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä
siihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista,
silmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset
ikinä enää ota kilpailuun osaa.

-- Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen
heinäsuovan seipääseen.

Mutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta.
Pääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa
ehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt
taipua.

Mutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja
vihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.

Kaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan
yläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti
kantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.

Hän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin,
laskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi
sinitaivaalle.

Linnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset
alkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan
ei liikkunut.

Silloin irtautui pisara -- putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella
oli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.

Siellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät
koukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät
tuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja
lyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen
höyhenverhoon.

Hiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja
korotti äänensä.

-- Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla
hänen kanssaan lentämisen taidossa.

-- Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.

-- Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja
raakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin.
Hänelle kuuluu koivunlehti.

-- Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja
karheat.

Varikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat.
Enemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat
kallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.

Ja lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti,
ja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun -- siinä tapauksessa...

Varis oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota
ihailtua.

Turha vaiva.

Kyyhkyshaukka kiitti kunniasta: -- En kilpaile varisten kanssa, sanoi
hän. En myönnä teidän kykenevän arvostelemaan minua ja lentoani. En
myöskään välitä palkinnoistanne. Elävä kana tai jänis olisi toista.
Lakastunut lehti ja hiirenraato, mitä roskaa se on.

Hän lennähti ylös sysäten siivellään variksen alas, kohosi ja katosi.

Nyt voittivat varikset. He antoivat koivunlehden tuolle keski-ikäiselle
immelle, kunnialausuntoja nuorille variksille ja nokkahiiren nielasi
vanhus, joka oli kilpailun alkanut; ei hän kenenkään mielestä
ollut sitä ansainnut, mutta eihän hänelle ijän kaiken voitu
kunnialausuntoakaan antaa.

Palkintoja jaettaessa lentivät pikku-linnut aidalle, toiset lentelivät
mutisten ympäriinsä.

-- Tämä on hävytöntä, sanoi kottarainen.

-- Olisivat nyt voineet sinut kunnialla mainita, sanoi leivoemo
ukolleen.

-- Olen mieluummin ilman, vastasi tämä. Kunnian käsite on minulla ja
heillä erilainen.

Vanha varismuori kuuli mutinan ja lensi sinne.

-- Älkää nyt mukisko, pakisi hän. Piti lentää _paraiten_, ei ollut
kysymystä kauneimmasta tai nopeimmasta, eikä laulun lirityksistä.

-- No, mutta millainen on sitten paras lento? kysyi pääsky.

-- Luonnollisesti variksen lento, vastasi varismuori. Opetelkaa nyt
sitä ensi kerraksi, niin kyllä tekin voitte saada palkinnon. --

Mutta ensi kerralla saivat varikset lentää yksin, eikä kukaan
taiteilijalintu heidän kilpailuihinsa enää osaa ota.



VICTORIA BENEDICTSSON



Tutkimusmatkalla.


Hän oli kauhea demokrati, tuo hyvä notario, s.o. teoriassa, käytännössä
ei hän juuri ollut osottanut, kelpasiko mihinkään.

Hänen hienopintaisilla kasvoillaan ei näkynyt näivettymisen jälkeäkään,
viikset olivat pikkusievät ja silmät syvintä ruskeaa.

Hän oli lempeä kuin kasvihuonekasvi ja näytti vielä hellävaraisemmalta
reippaitten maatyttöjen rinnalla, joitten seurassa hän asteli maantietä
pitkin.

Nuo kolme kävelijää keskustelivat vilkkaasti ja näyttivät ulkonaisista
eroavaisuuksista huolimatta sopivan hyvin yhteen.

Notario oli tullut maalle "tutkimaan luontoa" -- kuten hän sanoi -- ja
huomasi sen väärentämättömän skoonelaiseksi: aaltoilevia peltoja ja
kukkivaa apilasta, joka tuoksui niin makealta, että luuli tuntevansa
sen maun kielellään.

Toinen tytöistä oikeastaan piti puhetta yllä kummankin puolesta, ja
notario oli tullut mieliaineeseensa: valtiollisiin asioihin.

"Enpä luule teidän täällä pitkälle pääsevän", sanoi neitonen.

"Kyllä, itse kansa on juuri se terve lähde, josta meidän teennäisen
aikamme on ammennettava", sanoi hän innostuksella.

Tyttö nauroi.

"Tahtoisinpa nähdä, miten tulisitte toimeen talonpoikiemme kanssa",
sanoi hän. "Minun vakaumukseni on, että tulee olla kasvanut heidän
keskuudessaan voidakseen oikein heitä käsittää."

"Oh, sellaisten ihmisten luonne on vähemmän monimutkainen kuin meidän
eikä niin vaikeasti tajuttava".

"Mutta karhea kuori voi alussa tympästä", sanoi tyttö vakavasti.

"Kuuluu, ettette tunne minua", väitti notario. "Ei mikään todellinen
minua tympäse."

"No, sitte näette tuossa skoonelaisen maatyöläisen perikuvan", sanoi
hän osottaen vähän matkan päässä tien vierellä istuvaa miestä.

He astuivat hiljemmin tehdäkseen huomioita.

Vanha mies istui ojan vierellä nauttien päivällistään. Se päättyi
mustaan leipään ja piimään, jota hän sarvilusikalla söi saviruukusta.

Hän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse
istui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli
mudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja
kesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden
pohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.

Kasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen.
Hän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa
auringon paahtaa selkäänsä.

Vartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat
käsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat
lujat.

"Hyvää päivällistä, Anders Hansson", sanoi puhelias tyttö pysähtyen
seurueensa kanssa ukon eteen.

"Kiitos toivotuksesta", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.

"Kaunis ilma", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.

"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui", vastasi Anders Hansson
ja maistoi lusikastaan.

"Kovaa työtä tuo", lausui notario osottaen painavaa lapiota.

"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole", arveli mies.
"Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää." Hän
katseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.

Mutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!

Pienen kuolleen rotan.

Se oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut
elämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta
skoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta
ja pani sen maahan viereensä.

"On niin paljon hiiriä aitassa", sanoi hän selitellen. "Hukuttavat
itsensä maitoon ihan tämän tästä."

Ja niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut
liikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja
oksetus oli likellä.

Neiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.

"Noo?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.

"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi
käsittämään moisia elukoita", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin
hienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan
jotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.

"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt", myönsi hän.
"Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä
hukkaan."

Hetken kävelyn jälkeen lisäsi hän:

"Vaimolla on keuhkotauti ja mies keittää kahvin hänelle joka aamu
ennenkuin menee työhön. Tehkääpäs perässä."

Notario pudisti päätänsä. Hänen mieltänsä käänti eivätkä sovittavat
sanat mitään vaikuttaneet.

Kahvin keitto ei sovittanut rottajuttua.



Joulu.

Kertomus Etelä-Ruotsista.


Ei lunta maassa, eikä huurretta puissa. Avuttoman alastomina seisoivat
ne kylmästä väristen. Kuu ei valase maisemaa; on likasenharmaa hämärän
hetki ja kenttien yli käy nihkeä tuuli, joka tunkee luihin ja ytimiin.

Tie on lokanen ja jalat tarttuvat saviseen maahan, joka on sitovan
sitkeä. Pieni kivetön oikotie, polkemalla, ei ajaen tehty.

Ylös mäkeä nousee pieni ukko laahustaen rattaita. Kuorma on kova
vanhalle miehelle. Läiskähtäen vaipuvat puukengät likaan ja imaseva
ääni kuuluu, kun hän ne vetää ylös. Ylempänä on tie kovempaa ja kulku
käy helpommin. Mäen päällä huoahtaa hän, lykkää lakin niskaan ja
pyyhkii otsaansa lammasnahkaturkin hialla.

Se oli viimeinen ylämäki, mutta myös pahin. Hämärä tummenee. Olisipa jo
kotona!

Hän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu
aisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti -- reippaammin
kuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän
kotiin.

Huomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia.
Mäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen
juosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen
polvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä,
eikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi
semmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin
vikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista
tahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.

       *       *       *       *       *

"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon
kanssa?"

"Köyhän joulu on väliin omituinen."

"Mutta moinen aihe! Ei, valoa -- paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!"

       *       *       *       *       *

Kartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.

Valoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee
joka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin
piiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin
suuntiin.

Niin on oleva!

Kuusi, jonka oksilta tähdet ja kultakorut kimaltelevat, ei ole vielä
sytytetty. Sen tummanvihreät havut imevät ahnaasti valoa ja levittävät
vuorostaan pihkasta metsätuoksua huoneeseen. Se sanoo sanoja selvemmin,
että nyt on joulu.

Hienolla pöytäliinalla loistaa hedelmämaljoja täynnään omenia ja
pähkinöitä. Valonsäteet taittuvat pullojen särmiä vasten ja ohkasia
laseja on ympärillä, kirkkaina kuin kaste, hauraina kuin onni.

Kaikki on odotuksessa.

Ulkona kyökissä on myös lämmintä ja valosaa. Padassa porisee hanhi, ja
Liina seisoo juhlapuvussa liikuttaen puuroa. Hänen kasvonsa ovat sievät
ja hän näyttää pikemmin neidiltä kuin palvelustytöltä. Hänen ilmeensä
osottaa, että hän itsekin sen tietää, ja se näkyy siitä siroudesta,
jolla hän kauhaa pitelee. Mutta hän onkin sisäkkö hienossa talossa.
Hyväntahtosesti hän vain hoitaa keittäjättären tointa tämän
pukeutuessa.

"Hyvää iltaa, Liina", sanoo nuorekas ääni oven avautuessa.

"Herranen aika kun säikähdin", sanoo Liina herttasimmasti hymyillen,
eikä ollenkaan näytä säikähtyneeltä.

"Ymmärräthän, että olen märkä, sillä ilma on sumuinen, eikä minulla ole
halua näyttäytyä sulhaselle ennenkuin olen hienoissa pukimissa." --
Tulija on parinkymmenen vuoden ijässä oleva nuori mies.

"Missä on äiti?"

"Rouva on pukeutumassa, mutta kai hän jo on valmis, herra voi mennä
salonkiin, siellä ei ole ketään ja rouva tulee kohta. Minä en voi
lähteä puuron takia."

"Ei tarvitsekaan Liina. -- Täälläpä on lämmintä ja hyvää! -- tahdotko
viedä nämät sitten huoneeseeni?" Hän asetti laukun ja päälysvaatteet
tuolille.

"Heti kun Johanna tulee."

Nuori mies avasi oven salonkiin ja astui sisään. Hänet valtasi
omituinen tunnelma; ei koko maan päällä ollut paikkaa näin
ystävällistä, puhdasta ja iloista kuin tämä -- _hänen_ kotinsa!

Hän olisi tahtonut levittää käsivartensa sitä kohden kuin olisi se
ollut elävä olento, jonka hän voi pusertaa onnen syleilyyn. -- Ovi
avautui ja sisään astui hänen äitinsä.

"Äiti", sanoi hän ainoastaan. Yksi sana voi sisältää paljon. Ja äiti,
tämän kodin sielu, laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi häntä
silmiin.

"Lapsi", sanoi hän hyväillen, "isä on pahoillaan, kun et päässyt
ylioppilaaksi."

He suutelivat toisiaan.

"Äiti saa kysyä tovereiltani", sanoi poika, "kaikki sanovat että
tehtiin vääryyttä."

Äiti katsoo häneen epäillen, mutta uskoo tietysti.

"Pelkään, että olet huvitellut liikaa, olet maksanut isälle paljon."
Ihaillen ja varoen katsoo hän poikansa kauniisiin kasvoihin. Tämä
painaa kätensä hänen poskilleen ja suutelee häntä jälleen.

"Ei nyt toruta jouluiltana."

"Mutta isä --?"

"Niin isä luulee, että voi päntätä latinaa, niinkuin hän tutkii
numeroitaan, hiljaa ja varmasti, ettei erehdystä tule."

"Mutta hän suuttuu."

"Silloin lepyttää pikku-äiti hänet."

"Mutta, Otto, saat ajatella --."

"Minä _olen_ ajatellut!" huudahtaa tämä iloisesti pyörittäen äitiään
ympäri, "mutta nyt on joulu ja nyt iloitaan, ja minä olen ostanut niin
sieviä joululahjoja siskoille, ja sitten on minulla pikku velkoja,
joilla en nyt voi huolettaa isää, sillä autathan sinä minua vähän. Ja
sinä olet kaikkein herttaisin pikku äiti!" Ja taas hän suuteli häntä.

"Mutta Otto!"

"Niin, ei sitä voi auttaa, on niin ihanaa tulla kotiin mailman melusta
--. Ja Emmi kun on kihloissa!"

"Niin, ja Herbert on hieno mies."

"Uskonpa kyllä -- luutnantti! Ovat kai hyvin rakkaat?"

"Kuten vastakihlatut ainakin."

"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja
soma kuin konfekti. Äiti -- Emmi on kaunis tyttö!"

Äiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut
ylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus
oikein säteili hänen kasvoistansa.

Poika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.

"Missä on isä?"

"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää
Herbertin takia." Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille.
"Sellainen on isä aina."

"Ei mitään", sanoi poika lohduttaen; "olkoon puettu tai ilman, hänestä
täytyy pitää."

Hän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat
toistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.

       *       *       *       *       *

Konttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja
nojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.

Siinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt
istui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta
painostusta -- keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä
vakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.

Hän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras
haihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden
suorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.

Nyt oli tilinteko taasen.

Mitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen
vajausta --. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei
voinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki
hän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut
pelastusta -- turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.

Ennen ensi joulua -- --. Niin. Ei kauempaa.

Tuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Onnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä
ennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän
rakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon -- senkin, jota
ei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain _yksi_ onni, se oli tämä.

Hän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa
vedet silmissä.

Ennen ensi joulua -- ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä
niin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän
hellyyttään.

Hän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa
alusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei -- heille;
hän ei voinut kestää tyytymättömyyttä -- heidän puoleltaan; ei sanoa
totuutta -- heille. Siinä kaikki.

Hän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut ---
ostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli
kunniaton mies.

Kuinka hän olikaan vanha ja väsynyt? Hän nousi raskaasti. Nyt oli
joulu. Häntä odotettiin.

Heikko ilon heijastus kuvastui hänen kasvoistaan, kun hän ajatteli
valoa ja iloa ja kiitollisuutta joululahjoista. Hän oli kärsinyt niin
paljon, että hänestä tuntui, kuin olisi itse kärsimys sovittava.

Rikkaan joulu voi olla omituinen.

       *       *       *       *       *

Rattaat olivat vajassa ja isoisä itse istui juhlapuvussaan puhtaana
uunin vieruspenkillä, hänellä oli yllään tummansininen sarkatakki, joka
näyttää kankealta ja uudelta kolmenkymmenenkin vuoden vanhana. Isä
istuu pöydän ääressä ja lukee rypistynyttä sanomalehteä, joka on
kulkenut kädestä käteen, kunnes on tullut tahraiseksi ja pehmeäksi kuin
vanha seteli.

Pöydällä loistaa lamppu. Puhdas liina peittää pöytää ja särvinvati on
jo esillä, vierellään leipää.

Ruokaa laitetaan tuvassa, säästyy siitäkin. Sängyssä on perunavati
peitettynä päänalusella lämmön säilyttämiseksi. Kala kiehuu
parhaillaan, ja äiti sekottaa puuroa, niin että lämmin höyry leviää
ympäri huoneen kiihottaen ruokahalua. Isoisän silmät seuraavat kauhan
kiertoliikettä sillä nautinnolla, jota toimeton tuntee työtä
katsellessaan.

Äiti on tuskin kolmenkymmenen ijässä mutta näyttää vanhemmalta, jos
häntä vertaa ylemmän luokan naisiin. Hän on iso ja voimakas, posket
ovat sileät ja punaset ja hän pyhkäsee kasvojaan silloin tällöin
esiliinallaan, sillä lieden ääressä on lämmintä.

Pienokaiset pyöriskelevät pitkin lattiaa, hyvin levottomina, mutta
ääneti ja hartaina, sillä äiti pitää järjestystä. Yksi heistä seisoo
lieden ääressä, ja kun luulee, ettei häntä huomata, koettaa hän
etusormellaan varovasti kalanpalasta tunnustellakseen, onko se
kiehunut.

"Paavo annas olla!" huudahtaa äiti ja pukkaa häntä päähän toisten salaa
virnistäissä.

Mutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta -- --
kolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.

"Hanna! otas perunat esiin!" käskee äiti ja määräys täytetään
täsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää
höyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan
isä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta
kun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.

"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa
ovat he paikoillaan.

Ja nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta
makeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen,
että sen muistaa koko vuoden.

"Isoisä, nyt on puuro pöydässä", sanoo isä. Ja "isoisä" kömpii pöydän
ääreen.

Ei ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai
että nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. -- Ainoastaan
puuroa -- puuroa!



Kansanystävä.


Uusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja
sen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten
kautta tullut hyvin "muotiin." Hänen lehtensä oli maltillisesti
kansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli
kevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin
rikkaan talossakin.

Yritys oli onnistunut.

Uudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä
lehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin
yleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä
hän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi
luottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.

Hän seisoi peilinsä edessä ja täydensi pukeutumistaan huolellisesti,
tarkasti kuten kaiken mitä teki. Viimeiset päivät olivat olleet pelkkiä
juhlia ja kutsuja, sillä kaikki tahtoivat nähdä hänet, kaikki tahtoivat
sanoa hänelle jäähyväiset ennenkuin hän jätti kaupungin.

Täksi päiväksi oli työväenyhdistys komeaan huoneustoonsa laittanut
juhlan, ja toimittaja itse oli sepittänyt vaikuttavan runon, jolla hän
jätti hyvästit yhdistykselle.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, mutta näytti vanhemmalta;
tukka oli otsanrajasta harva, tumma ja sileäksi kammattu. Solakka
vartalo oli aika soma, etenkin mustissa, ja koko ihmisessä oli jotain
silkosta sievistettyä: saavuttamaton, kohtelias tyyneys, joka pakotti
kaikki kohteliaiksi.

Lyhyt talvipäivä oli jo lopussaan ja kaasu sytytetty hänen sievässä
kaksikamarikossaan. Kello soi ja kohta sen jälkeen avautui ulommaisen
huoneen ovi. Toimittaja heitti viimeisen silmäyksen peiliin, pyyhkäsi
viiksiään ja astui esille. Hän näki aivan nuoren miehen, joka kumartaen
seisoi oven pielessä. Tuo oli tavallaan tuttu, oli näet avustanut
lehteä. Enempää ei toimittaja hänestä tietänyt. Hänen toimeentulonsa
näytti olevan vaikea. Esiintymisessä oli jotain joka sen sanoi vaikka
vaatteet olivat siistit ja moitteettomat. Hänen aikomuksensa oli ottaa
ylioppilastutkinto, mutta hän ei koskaan ollut käynyt missään
kunnollisessa oppilaitoksessa, vaan luki yksityisesti ilman suuria
onnistumismahdollisuuksia. Hän kirjotti kuitenkin luontevasti ja tuntui
lukevan paljon.

"No, hyvä herra Andersson", sanoi toimittaja hyväntahtoisesti. "Mitäs
on sydämellä? Pyrkiikö joku pieni kynänpiirros päivänvaloon?"

"Ei, ei nyt", vastaa puhuteltu hämillään ja hänen kasvojensa väri
vaihtui. "Tahdoin vain kysyä, voisinko saada jotain korvausta
kirjotelmistani."

"Ei, paras herraseni, sitä saamme vielä hiukan aikaa odottaa", sanoi
toimittaja hymyillen. "Te olette vielä liian kypsymätön voidaksenne
saada korvausta. Olen ottanut lehteen koelmanne tehdäkseni teille
palveluksen."

"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi nuori mies anteeksi pyytävästi.
"Suokaa anteeksi kysymykseni."

"Ei vaaraa. Päivä tulee, jolloin kokoatte rahaa kirjotuksillanne",
sanoi toimittaja iloisesti.

Hänen suosikkinsa näytti aikovan sanoa jotain, mutta sitten voitti
kainous, hän kumarsi hätäisesti ja meni. Eteisessä hän pysähtyi
ottamaan päällystakkiaan, ja juuri hänen lukkoon tarttuessa lykättiin
ovi ulkopuolelta auki.

Hän peräytyi askeleen, kun oli saada oven otsaansa vasten.

"Herran nimessä, en kai sinua kuoliaaksi lyönyt?" sanoi tulija
reippaasti.

"Et. Mutta ei se sinunkaan ansiosi ole", sanoi nuori mies nauraen ja
vaihtoi lujan kädenlyönnin tulokkaan kanssa.

Tämä näytti työmieheltä, kädet olivat valkeat, mutta kovat, kasvot
kalpeat, mutta tarmokkaat. Hän olisi ollut kaunis mies, jos hänen
vartensa olisi ollut parempi. Hän oli nuoren ystävänsä täydellinen
vastakohta, ja pitäen tämän kättä vielä omassaan katseli hän
tutkistellen tämän kasvoja.

"No, saitko rahaa?" sanoi hän.

"En", vastasi toinen hiljaa.

"Ei äyriäkään?"

Nuorukainen pudisti päätään. "Olisit ottanut nämät mukaan", sanoi
toinen eloisasti. "Sinä olet liian pelokas, se ei kelpaa. Tule sisään,
niin puhun hiukan sille miehelle."

"En mistään hinnasta."

Varjo vetäytyi toisen kasvoille.

"Ei kelpaa", sanoi hän heittäen tämän käden, joka retkahti alas. "Et
kelpaa, olet pelkuri."

"Engberg", sanoi toinen moittien.

"Niin, ei se ole helppo sanoa", sanoi Engberg tyynempänä, "mutta totta
se on. Päätä sinulla on, mutta pontta ei kylliksi. Tahi, jollet ole
arka, mikset uskalla mennä sisään?"

"Tiedät, että olen semmoinen; se tarttuu kurkkuun, en voi puhua."

"Ei tarvitsekaan, minä puhun."

Engberg astui rivakasti sisään ja toinen seurasi. Toimittaja oli mennyt
makuuhuoneeseensa.

Engberg meni ovelle, joka oli auki.

"Anteeksi, kenties häiritsen", sanoi hän kohteliaasti.

Toimittaja käännähti pöytänsä äärestä. Kohtaus ei näyttänyt
tervetulleelta.

Engberg oli hänen ent. suutarinsa.

"Olisin kiitollinen, jos Engberg toisten tahtoisi naputuksella ilmaista
tulonsa", sanoi työväenystävä hieman ylhäisesti.

"Olisin sen tehnyt, jollen olisi tiennyt että toimittaja oli
tavattavissa. Tapasin juuri tämän nuoren miehen eteisessä", hän
katsahti yli olkansa seuralaiseensa, joka seisoi puoleksi uteliaana
puoleksi arkana. "Ja minä lupasin puhua hänen puolestansa."

"Kai hän sen itsekin osannee."

"Ei. Se hänen vikansa juuri onkin, mutta kirjottaa hän osaa. Nyt
pyytäisin herra toimittajaa antamaan jotain hänen työstään. Hän
tarvitsee sitä."

"Ei ollut koskaan puhetta maksusta, kun kirjotukset jätettiin, eikä
lehti nyt voi maksaakaan."

"Miksei?"

"Sitä ei herra Engberg ymmärrä."

"Ymmärrän vain, että kun jonkin työ on täysikelpoisena vastaanotettu,
niin hän myös on ansainnut maksun siitä." Näkyi, että työmiehessä
kohosi viha, vaikka hän vielä hillitsikin sen.

Hän oli juonut; ei niin että olisi ollut päissään, vaan kuitenkin niin
että veri liikkui nopeammin suonissa ja sanat lähtivät liukkaammin.

"Kuka on sanonut, että olen pitänyt herra Anderssonin työtä
täysikelpoisena?" sanoi toimittaja.

"Ei kukaan, mutta en luule teidän tahtoneen tarjota maksaville
lukijoillenne semmoista, mitä itse piditte ala-arvoisena. Jos me,
käsityöläiset, tahtoisimme tehdä samoin pidettäisi sitä petollisena
menettelynä kaupanteossa."

Engberg hymyili, hän luuli antaneensa oikean surmaniskun
vastustajalleeen, mutta tämä seisoi välinpitämättömänä, vieläpä hän
näytti pidättävän hymyäänkin.

"Ensiksikin puhutte, mitä ette ymmärrä ja toiseksi puututte asioihin,
jotka eivät teihin kuulu", sanoi toimittaja.

"Laskuni, jota ette ole maksanut, ei kai myöskään kuulu minulle!"
jatkoi toinen hänen tyyneytensä ärsyttämänä.

"Jos olisitte alusta pitäen esiintynyt vähemmän pöyhkeästi, olisi tuo
ylioppilasvelka kai nyt maksettu."

"Minä haen sen ulos."

"Olkaa hyvä, teillä on kai velkakirja?"

"Aiotteko kieltää olevanne minulle velkaa 87 kruunua ja 97 äyriä?"

Toimittaja ei vastannut, kohautti vain olkapäitään säälivästi; koko
hänen asennossaan oli teatterinaisen väsynyttä siroutta, joka oli
toisen kasvoissa hehkuvan vihan täydellinen vastakohta.

"Jos teillä on vielä jotain sanomista minulle, niin pyydän teidän
puhumaan lyhyesti", sanoi toimittaja katsoen kelloaan. "Minulla on
ainoastaan 10 minuttia jäljellä."

"Niin, minulla olisi halu sanoa teille jotain", sanoi työmies astuen
kokonaan huoneeseen. Hetkisen näytti siltä kuin aikoisi hän hyökätä
vastustajansa kimppuun, mutta tämä ei muuttanut ilmettäkään, ja
kylmässä katseessa, jonka hän heitti vastustajaansa, oli yhtä vähän
vihaa kuin pelkoa.

"Engberg, Engberg, älä tee itseäsi onnettomaksi!" varotti toveri oven
takaa.

"Ole huoletta, mäkijänis, en koske häneen", vastasi työmies pakottaen
ääntään tyveneksi. "Mutta totuuden saa hän kuulla ennenkuin lähtee niin
totta kuin nimeni on Kristoffer Engberg."

"Älkää kursailko, herra Engberg", sanoi toimittaja nostaen käsivarret
ristiin rinnalle, nojasi pöydänlaitaan ja näytti voivan seista siinä
kuinka kauan tahansa.

"Täällä olen minä juossut kuukausia", alkoi työmies kumealla äänellä ja
käsi kouristeli vaistomaisesti lakkia. "Täällä olen juossut kerjäämässä
sitä, mikä on minulle oikeudella tuleva, ja herra on elänyt humussa ja
sumussa minun elättäessäni vaimoa ja lapsia." -- Ääni paisui kuin
vähitellen yltyvä raju-ilma. -- "Ja kaiken aikaa kirjotti herra
leveästi ja laveasti työmiesten oikeuksista ja köyhyyden auttamisesta
tehden itsensä kansan mieheksi. Niin, sellaisia sitä ollaan! Ja
työmiehet lukevat ja _maksavat_" -- hän hymyili ivallisesti. --
"Minäkin luin ja maksoin, vaikkakin oma laskuni oli täällä
suorittamatta. Mutta semmoisia me olemme. Löytyy monia, jotka
kirjottavat mustan valkeaksi, kun ovat opin saaneet", ääni laskeutui
taasen.

Hän oikasi lakkinsa poimut ja jatkoi alas katsellen: "kun makasin
lavantaudissa, tuli vaimoni tänne, hän joka yksin meidän puolestamme
raatoi", ääni tarttui kurkkuun ja hänen täytyi levähtää liikutuksen
tähden, mutta siten purkaantui viha leimuavaan ponteen, "ja sinä annoit
hänen mennä -- -- -- heittiö!"

"Suus kiini lurjus!" ärjäsi sanomalehtimies sävähtäen. Hän ei ollut
korskea muulloin kuin oikein vihastuessaan, mikä harvoin tapahtui.

Työmies nauroi uhittelevasti, otti askeleen taapäin ja ojensi
vartalonsa niin että se täytti oviaukon.

Nyt oli hän sanonut pahimman, sen mikä oli ollut syvimpänä käyteaineena
hänen mielessään. Nyt tulivat sanat nopeasti ja äänekkäästi, kuten
olisivat ne olleet valmiina varastossa.

Nuorempi toveri oli lähestynyt toista ovea valmiina pakoon, mutta joka
sana tunkeutui ulos hänen luokseen, selkeänä ja terävänä ja itse
kauhistus poltti ne kiinteiksi hänen mieleensä.

"Vihata kapitaalia -- tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus?
Puh -- laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät,
joilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä
miljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat
työmieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja
ovat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä,
joka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna
pettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja
jolloin me näemme _teidät_. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen
korttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te
olette rakentaneet sannalle -- ja _meitä_ on paljon."

Hän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.



HENNING BERGER



Katu.

Kuvaus Tukholmasta.


Hän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi
kaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan,
ja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin
kortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia
ja kaikenlaisia kauppoja.

Toinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen
tuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa
sulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui
hienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen
semmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja
sähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.

Toinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman
puolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä,
apulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja
lähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä
oli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot,
jotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta.
Porttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään
hiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä,
vanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä,
piti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi
kaukaa rinteen matalien töllien yli.

Juho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat
ystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten
vahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja
kantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen
kerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän
juoksupoikana kauppakonttorissa.

Niiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän
lakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa
pois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon
päin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen
rakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa
kuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja
loukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi
nyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja
poltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut,
talot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen
kunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski
ajatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä
maksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!

Hän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän
vapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen
ja maljat portin yllä -- siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä
toistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva
hänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo -- siinä
voisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten -- se ajatus huimasi
-- jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston
vierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie
ylös- tai alaspäin.

Monta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun
kaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin,
kun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä
tuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja
talon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit,
ruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän
osasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja
tuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä
kallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi
hän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut
hiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei
neulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli
öisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.

Muutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi
pienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä.
Komea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta
Sixten erosi laivastosta. -- Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin
hänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.

Tapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan
tytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti
hänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät
katua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman
pohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa
ja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi
tälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.

Aika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli
tehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja
asuntoa. He pitivät siitä kadusta.

Sixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä
rappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties
herra missä lienee majaillut.

Tähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan
kuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen.
Vaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös
kulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään,
kirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon
vaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun
pituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille,
heitti hän kiitollisen katseen katua alas. -- Sinä olet elämäni kuva,
ajatteli hän.

Hän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että
samaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä
päässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään
vihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.



KNUT HAMSUN



Blåmansö.

Norjalainen saaristolaiskertomus.


Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään
Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi;
siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja
esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti
ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli
kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka
asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat
ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo
Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja
kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää,
puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa
askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja
laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan.
Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät
veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin
köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi
miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei
se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ
suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin
vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki
hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin
onnellisesti alas.

Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin.
Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy
neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja
sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien.
Pojat tanssivat paitahiasillaan.

Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän
oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän
oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius!
ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä
ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse
ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli
niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei
mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän
ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä
uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin
astuttiin sisään.

Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna
opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin
ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi,
Fredrikke."

"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.

"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"

"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu
tielleni enää."

"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa
Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."

Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli
kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain
kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui
turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja
vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän
yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli
poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä
kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan
takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi
mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.

"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala
antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."

"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.

"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, -- niin, voinhan
maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa
maalata itse."

"Tahtooko hän nimen siihen?"

"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen
neliairoinen. -- Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin
meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."

"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."

"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.

Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen
veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki
joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli
maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset
kirjaimet, mutta siinä seisoi: _Superfin_. Niin oli nimi oleva. Eikä
niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.

Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni
opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.

"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.

"Sitten laskemme veneen vesille huomenna", vastasi Simon Rust.

Marcelius jatkoi:

"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?"

"Se kai ei kuulu sinuun", vastasi Simon.

"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan
veneen ilmaseksi."

Simon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten
isänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:

"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?"

Ja Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.

Ja taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen
sanoessaan sitä.

Kotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi
Simonille. "Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa", ajatteli hän, "minä
vien sen itse alas."

Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan
revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka,
jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä
syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.

Hän istuutuu.

Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi
valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän
kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke
on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä
saaren... No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan
elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin
veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti
tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.

Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän
kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.

"Fredrikke, sinäkö siellä?"

"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa
itsellesi, Marcelius."

"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:

"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä
niin varmasti päättänyt."

"Olet kai?"

"Mitä siitä tulee?" huudahti tyttö. "Nyt ei tunnu siltä kun hän
välittäisi minusta... Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii
poispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt."

Marcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas
ja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:

"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi."

"En en", vastasi Marcelius.

Tienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:

"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä,
mihin minä menin."

He sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.

Seuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni.
Kunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän
koittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren
miehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana
hienona köysissä.

Vanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa
iltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei
näkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman
näköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla
morsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet
siellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen
seurueelleen.

"Onko kaikki valmiina?" kysyy Simon.

Joakim vastaa: "Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme."

Silloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:

"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä
puolestasi?"

Kaikki kuuntelevat.

"No, hän on niin tottunut", sanoo Joakim, pojan isä.

"Silläpä sitten on nimi", sanoo Fredrikke.

"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi", sanoo hänen isänsä anteeksi
antavasti.

"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke."

Silloin sanoo Simon Rust lyhyesti:

"Minä menen itse veneseen."

Kaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja
istuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja
raivoissaan:

"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan."

"Sido itsesi ainakin kiinni", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.

"Laskekaa!" huutaa Simon ärtyisesti.

Köydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa
kumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.

Joakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe
toisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo
kauempana.

"Hän on puolitiessä", sanoo Joakim. "Mies kelpaa kyllä."

Silloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole:
pysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa
nyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös.
Silloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen
kolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.

Kaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan,
Joakim sanoo: "laskekaa!" sitten kohta: "vetäkää!" Mutta kaikki
ymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja
pudonnut vuorta pitkin alas.

Niin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.

Mutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä
Marceliuksen ja sanoi: "Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä
olen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse
alas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita."

Ja kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin
juoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se
mitään hyödyttänyt.



PELLE MOLIN



Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.


Joulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti
kuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman
kirkkomatkaa.

Niin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti
purjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina
yllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi
syöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki
purjehtijat vuonolla.

Äiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun
alku on heille -- Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä -- vuoden
vaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille
turskanpyynnille Lofotille.

Tammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat
kaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat,
tuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat
jännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai
laiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai
Länsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä
ilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja
turskia karkottavilta myrskyiltä!

Jo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se
koskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta,
rosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota
ympäröi vaarallinen karikko.

_Tänä vuonna on turska laiha!_ Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin
rihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä.
Nälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten
suolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.

Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat
kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja
väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille,
täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja
muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.

Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen.
Onpa osuusveneitäkin.

Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon
useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä
askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. --
Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin,
kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja
kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää.
Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua,
sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on
teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä
suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3
vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen.
Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin
maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään
tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin
sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä
-- kauhea keksintö.

Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta
keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi
venekuntaa kohti.

Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja
venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja
merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että
mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka
vastaa kumeasti.

Puita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva.
Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun
runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.

Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen.
Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina
käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä
ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä.
Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää
unta.

Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset
ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja
toinen paistuu -- niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät
elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat
saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia
käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla
varustetut.

Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen,
ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet
pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä,
öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.

Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha
tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran.
Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa,
jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä
nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee
emo ja lemmitty.

Mutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei
tuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä.
Tytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat
lupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta.
Helppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene
vedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee
lähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.

Miehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin
takaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à
70 jopa 90:kin venekuntaa.

Naiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja
kudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä.
Yksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.

Vain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet
kestit, "akkaväen joulu." Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja
tytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.



AUGUST BLANCHE



Kotiopettajatar.


Tuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja
varallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen
tai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta
välikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta
tunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan
sivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä
on siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita
sivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja
köyhyyden suhde ole sama.

Ystävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa:

"Kerran tuli luokseni köyhä sukankutoja, joka asuu hökkelissä
sivukaupungilla, ja pyysi minua kirjottamaan muutamia säkeitä hänen
vaimonsa hautajaisissa jaettaviksi. Hän sai niin mukiinmenevät kuin
kiireessä kokoon sain. Hautajaisten jälkeen tuli hän kiittämään runosta
ja toi kuusi paria sukkia, puoliksi villaisia ja puoliksi puuvillaisia.
Hän oli ajatellut kesääni ja talveani. En olisi ottanut niitä vastaan,
mutta hän näytti pahastuvan niin että minun täytyi. Olin kirjottanut
joukottain tilapäisrunoja leipureille ja oluenpanijoille, mutta en
ollut saanut edes rinkilää tai haarikallista olutta. Tosin minut väliin
pyydettiin illalliselle tai totia juomaan, mutta minä kutsuin heidät
vuorostani ja siinä kaikki. Mutta runoistani olisivat he vielä
saatavapuolella kirjoissani, jos joskus olisin semmosia pitänyt."

Toinenkin nuoruuden ystäviäni, runoilija ja hyvä, on kokenut samaa. Hän
oli vuosien kuluessa kirjotellut lukuisia nimi- ja syntymäpäivärunoja
erään rikkaan oluenpanijan perheelle. Samasta talosta haki hän pienen
olutvarastonsa, josta vuoden vaihteessa raha tarkalleen karhuttiin.
Lasku tuli ensin ja sitten kävi kirjanpitäjä patruunan käskystä
karhuilemassa. Runoilija kun oli köyhä eikä hänellä niin muodoin ollut
liikoja rahoja, niin pistikin hänen päähänsä kerran lähettää
patruunalle vastalasku runoistaan, ja kun ei suoritusta kuulunut, meni
hän itse karhuamaan, sillä hänellä ei ollut kirjanpitäjää.

Patruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan
väliin vatsaan.

"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää", kysyi hän.

"Eivätkö tavarat kelvanneet", kysyi runoilija.

"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja
hiastaan kuin tyhjää."

"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä",
kysyi runoilija.

"Mutta onhan tavarassa ero", muistutti patruuna.

"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa", kysyi runoilija.

Patruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on,
että patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat
ja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista
runopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien
loistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet
patruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi
liikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa
puolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.

Tätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä
työstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä
hyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee
aikaa, työtä ja rahaa.

Mutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista
hyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia
todisteita.

Vänrikkivuosinani -- sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua
palvelisikaan -- olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa.
Miehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi
paljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan
kohtaan.

Tämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja
näyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan,
vaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään
vähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki
alentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin
on rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan.
Mutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin
raha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei
sivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä,
se on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen
halveksiminen.

Kysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät
parasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen,
oli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta
pikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla.
Suurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea,
jotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis
hienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää
oli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat,
isäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar
ja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä
heitti vihasen katseen opettajattareen.

Kotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin
minä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä
on epäjohdonmukaisuutensa.

Kun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut
mukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin
kaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle
suotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin
lähtiessä.

Kerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin.
Astuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja
kaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea
tauti oli se, että "armollinen rouva", kuten hän kutsutti itseään, ei
katsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren
seurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.

Tämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren
perheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että
hän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin
kanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen
tälle seuraa.

"Onko neidin huoneessa kylmä", oli rouva kysynyt.

"Ei, täällä on kylmempi", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten
enää rouvalle seuraa pitänyt.

Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria
naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän
ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli
hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli
miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi
mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat
hienoa ihmistä.

"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia", -- se oli hänen nimensä --
"useammin näy herrasväen seurassa", kysyin kerran rouvalta.

"Oh", vastasi tämä, "hän on mieluimmin yksikseen."

"En uskoisi sitä", huomautin minä, "sillä viime kerran tavatessamme oli
hän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä."

"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa
seuroissa", lausui rouva.

"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka", uskalsin huomauttaa.

"Hänellä on kylliksi", selitti rouva jyrkästi, "eikä muuten pidä pilata
ihmisiä."

"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa",
sanoin.

Tehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.

Joka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin
kutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin
ensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa
tilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä
soitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.

"Kuka heitä opettaa", kysyi oikeusneuvos.

"Kotiopettajatar", vastasi äiti ja kiiruhti näyttelemään lastensa
piirustuksia.

"Kenen opetusta he nauttivat", kysyi vieras.

"Saman opettajattaren", vastasi äiti.

"Oikein onnittelen herrasväkeä, teillä kun on niin hyvä opettajatar",
lausui oikeusneuvos.

"Ja vanhin tyttäreni puhuu ranskaa ja englannin kieltä kuin
ulkomaalainen", ylpeili äiti.

"Mutta kuka näistä naisista on herrasväen kotiopettajatar", kysyi
neuvos, katsellen ympärilleen; "olisi todella hauskaa tutustua häneen."

"Hän ei ole tänään mukana", vastasi emäntä.

"Sairasko hän on?"

"En luule", vastasi emäntä, "mutta... mutta... en tiedä, kuinka hän..."

"Niin", autoin minä, "hänhän ei koskaan ole vieraitten aikana täällä."

"Pelkääkö hän ihmisiä."

"Ei suinkaan."

Emäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja
terävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.

"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar", lausui hän,
"pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni
seurassa."

Emäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi
kiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli
oikeusneuvos hänen kanssaan.

Sitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:

"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen
kotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei
koskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme
hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo
harvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä."

Tämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren
asemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja
lopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä
jätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten
opettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.

Muutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.

"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta", sanoin rouvalle.

"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin", kysyi tämä
halveksuvalla äänellä.

"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla
teatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan."

"Oho, sepä oli hienoa."

"Ja eilen", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, "eilen
näin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä.
Hän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse
tyttärineen."

"No oli kai hänen nenänsä pystyssä", huomautti rouva.

"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä", väitin
säälimättä, "ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa
rumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin."

Tehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan
päivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen
taloon enää kutsuttu.



Kaksi sulhasta ja yksi morsian.


Eräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty
kirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän
oli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että
sivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään
ilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta.
Hän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät
olemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä,
konserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi
viettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan
kuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä
lähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta
vuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.

"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää", oli hänellä tapana sanoa,
"ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä
vuotta voin sanoa eläneeni sata."

Paitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli
kirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta
viralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli
lupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.

Emme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme
kirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka
voi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi
taloudellisesti riippumaton.

Kun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan
viikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat
eivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta
kaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut
tavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.

"Oletko ollut sairas?" kysyin.

"Joutavia!" vastasi hän; "syksy sitä tuo... Vai tätä sinä luet?" lisäsi
hän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.

"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut
ylioppilasaikanani", lausui Holmerz. "Tunnetko uljaampaa mailmanivaa?
Kuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa
semmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan
mailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on
punaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa
saa syödä ja juoda ilmaiseksi?"

Sitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja
pää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni
itsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi
pöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: "Se on nyt
seitsemän." Sitten kysäsi hän: "kuules, huvittaako sinua morsianten
näkeminen?"

"Tiedän hauskempaakin."

"Omansa näkeminen?"

"Niin kai, selväähän se on."

"Mutta mitä sanoisit jos näkisit morsiamesi toisen vieressä vihillä?"

"Eipä se hauskaa olisi."

"Kaksi sulhasta ja yksi morsian!" jatkoi Holmerz; "siinäpä olisi
ainetta teatterikirjailijalle."

"Mutta olinhan unohtaa asiani", sanoi hän ojentaen minulle paperilapun,
jossa oli nimikirjotukseni. Se oli velkakirjasta, johon olin
kirjottanut takauksen Holmerzille. Oli omituista saada nimensä pois
paljoa ennen lankeamispäivää. Sitten lähti Holmerz luvaten mennä
aikaisin levolle.

Hetkisen kuluttua lähdin minäkin liikkeelle ja tapasin erään Holmerzin
tuttavan, jolle kerroin tämän käynnin.

"Holmerz parka!" huudahti toveri, "hänellä on kova päivä. Tuskin neljä
viikkoa sitten oli hän kihloissa mamseli S:n kanssa ja tänä iltana
menee tyttö erään tyhmeliinin kanssa naimisiin."

"Holmerz kai eron teki?"

"Ei, ihme kyllä teki sen tyttö", vastasi toveri, "mutta nainen näkee
nerokkaassa miehessä vain hänen vikansa ja tyhmässä tämän ansiot."

Menimme Holmerzin asuntoon, mutta hän ei ollut kotona. Emme tavanneet
häntä myöskään paikoista, missä hän tavallisesti vietti iltansa. Emme
tavanneet häntä enää koskaan.

Muutamia tunteja myöhemmin astui valaistuun äsken kalustettuun asuntoon
Hallituskadun varrella mustapukuinen herra valkein kaulaliinoin ja
hansikkain. Kummassakin kädessä oli hänellä suuri kimppu mitä
valituimpia kukkia. Salissa oli palvelusväkeä toimiskelemassa
pöydän ympärillä, jolla oli laseja rivissä; nurkassa oli kori
samppanjapulloja.

"Olen sulhaspoikia", sanoi herra, "ja olen tullut katsomaan että kaikki
on järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja
makeisia viinin kanssa?"

"On", vastattiin, "mutta vadit ovat ruokakaapissa."

"Asettakaa ne pöydälle!" komensi herra.

Vadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.

"Pullot pannaan keskeen", määräsi hän järjestelyssään. Määräys
täytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.

"Kas niin", sanoi hän, "nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni,
portille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää,
vaunut kuuluvat tulevan!"

Herra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan
vieraita, joita pian vilisi sali täynnään.

Morsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen,
pitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat
ja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa
hääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin
vieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen
toivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä
morsiamen ja toistenkin naisten silmiin.

Hetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen
sukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös
ahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle,
kun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi
samppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin.
Mikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen
ilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin
edellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja
sanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.

Morsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja
sen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti
herättäneet morsiamen huomion.

"Kukahan on antanut minulle nämät?" oli hän kysynyt.

"Sulhanen tietysti", arvasivat neidot.

"Hst! mitä se on!" huudahti morsian tuijottaen kalpeana sänkyyn.

"Mitä tarkoitat?" kysyivät neidot.

"Joku sanoi nimeni", änkytti morsian... "ettekö kuule mitään?"

Sängystä kuului korisevaa ääntä. Kaikki katselivat toisiaan.

"Onko kissa hiipinyt sinne", sanoi joku, "katsotaan!"

Neito juoksi sinne, mutta katsahdettuaan verhojen taa vetäytyi hän
kauhistuneena takaisin.

"Mitä sinä pelästyit?"

"Kauheata!"

Nyt ryntäsi morsian vuoteen luo ja vaipui sanatonna maahan.

Kiljahtaen juoksivat neidot apuun. Se huuto oli kuulunut saliin.
Sisäänryntäävät herrat tempasivat vuodeverhot sivuun ja silkkivuoteella
makasi mustapukuinen herra kuolleena. -- Holmerz! -- -- --

Onneton Holmerz ei siis saavuttanut ikää, jolloin olisi voinut sanoa
eläneensä sata vuotta. Mutta kenties saavutti hän sittenkin tämän ijän.
Onneton rakkaus lukee päiviä, niinkuin toiset vuosia. Ja niin tulee
Metusalemiksi elonsa keväimessä ja kenties tappaa itsensä pelosta,
ettei muuten voisi kuolla.



AUGUST STRINDBERG



Vuoren kultakypärät.


Antti oli maalla syntynyt ja nuoruudessaan oli hän kiertänyt maita
mantereita kyynärkeppi ja vaatepakka kainalossa. Mutta eräänä päivänä
tuumasi hän, että oli parempi marssia kivääri kädessä ja kuluttaa
kruunun vaatteita, ja siksi otti hän pestin. Kerran hänetkin
komennettiin Tukholmaan vartiopalvelukseen. Veli Kaski, se oli hänen
nimensä nyt, sai kerran lomaa; ja siispä piti hänen mennä Skansenin
puistoon. Mutta portilla huomattiin, ettei hänellä ollutkaan
viisikymmen-äyristä ja hän sai jäädä ulkopuolelle. Hän katseli pitkän
aikaa ja ajatteli: kierränpähän, aina sitä jonkun raon löytää;
hätätilassa hyppään yli aidan.

Varjossa seurasi hän merenuurretta ja kierti vuoren juurta; mutta aita
nousi korkealle ja sisäpuolelta kuului laulua ja soittoa. Kaski kulki
ja kulki, yltympäriinsä, mutta rakoa ei näkynyt ja lopulta aitakin
katosi pähkinämetsään! Väsyneenä istahti hän mäelle ja alkoi pureskella
pähkinöitä.

Tulipa siihen petäjien hikertelijä ja heilautti häntäänsä:

-- Äläpäs koske pähkinöihini! sanoi orava.

-- En, en, jos näytät minulle aukon aidassa, sanoi Kaski.

-- Vähän matkaa vielä, sanoi orava.

Hän hyppelehti edellä ja sotamies perässä. Ja samassa katosikin
hikertelijä.

Tulipa siili lehtiä kahistellen.

-- Seuraa minua, sanoi hän, niin löydät aukon.

-- Tule mukaan, sanoi piikkisika!

-- Ei kiitos!

Mutta siili tuli mukaan.

Sitten tuli kyykärme. Se oli hieno mies; osasi sammaltaa kielellä ja
keimailla.

-- Seuraa minua, niin näet aukon.

-- Kyllä, sanoi Kaski.

-- Mutta ole hieno, älä polje minua!

-- Niin hieno ei nyt sotamies ole, mutta eihän minulla ole
sotasaappaatkaan jalassa.

-- Polje pois, sanoi siili, tai se pistää sinua, niin hienosti!

Samassa nosti kyy päätään ja koukistihe.

-- Varo! sanoi siili, ja iski kyyn kimppuun. Minä en ole niin hieno,
mutta minä näytän piikkini, minä.

Niin lopetti hän kärmeen, ja katosi.

Nyt oli sotilas yksin metsässä ja katui, kun oli halveksinut
"piikkisikaa."

Tuli pimeä ja kaikki kävi hiljaiseksi!

Silloin oli sotilas näkevinään keltaisen käden viittaavan, edes ja
takasin. Hän meni sinne päin, ja näki, että se olikin vahteranlehti,
jonka on tapana heilutella sormiaan noin ilman että käy selville, mitä
se tarkottaa.

Samassa kuuli hän haavan värisevän.

-- Huu, minua palelee, sanoi haapa, jalkani ovat kastuneet; ja minä
pelkään.

-- Mitä pelkäät sitten? kysyi sotilas.

-- Tuolla vuoressa on kääpiö.

Silloin ymmärsi sotilas, mitä vahtera tarkotti, ja hän näkikin kääpiön
keittävän puuroa vuoressa.

-- Mikä sinä olet? sanoi kääpiö.

-- Minä olen sieltä maalta, mutta mistä sinä olet?

-- Vuoresta minä olen.

-- Vai sieltä, sanoi sotilas ja kaatoi puuron tuleen.

-- Katsotaanhan vuoren väkeä, sanoi hän ja meni vuoreen.

Siellä istui jättiläinen suuren tulen ääressä ja kuumensi rautakankea.

-- Päivää, sanoi sotilas ja ojensi kättään.

-- Päivää vaan! sanoi jättiläinen ja ojensi punasta rautakankea.

Kaski otti tarjotun vastaan ja puristi rautaa, niin että kihisi.

-- Sinulla on lämpöset kädet! Mikä on nimesi?

-- Nimeni on Ruotsalainen, sanoi peikko.

-- Sepä oli ruotsalainen kädenlyönti, ja nyt uskon olevani Vuoressa.
Kai Kultakypärät nukkuvat vielä?

-- Hiljaa, hiljaa! sanoi jättiläinen ja heristi tulisauvalla. -- Sinä
saat nähdä ne, kun olet maalta; mutta ensin täytyy sinun selittää
arvotukseni, arveli jättiläinen.

-- No jos tahdot rettelöidä oman kansalaisen kanssa, niin olkoon
menneeksi. Mutta pane tulihanko pois!

-- Niin, Kaski, sinun pitää kertoa Ruotsin historia sinä aikana kuin
minä poltan piipullisen; sitten saat nähdä Kultakypärät; koko historia!

-- No oli menneeksi, vaikken minä ollut mikään tietoniekka
korpraalikoulussa. -- Mutta annahan, kun mietin ensin.

-- Mutta yksi ehto on: sinä et saa mainita yhdenkään kuninkaan nimeä,
sillä silloin suuttuvat ukot tuolla sisällä; _ja kun ne suuttuvat_,
silloin tiedät...

-- Se on pahuksen vaikeata; mutta sytytä nysäsi sinä, niin minä alan.
Täss' on tulta!

Sotamies puristi kämmenin päätään hetkisen; sitten alkoi hän:

-- Yks, kaks, kolme! Vuonna 1161 ja sen vaiheilla syntyi Ruotsi; yksi
valtakunta, yksi kuningas ja yksi arkkipiispa -- riittääkö?

-- Ei, sanoi Ruotsalainen, liian vähän. Vielä kerta!

-- Näin! -- Vuonna 1359 oli Ruotsin kansa valmis, sillä silloin
kokoontuivat nelisäätyiset valtiopäivät ja sitä kesti yhtä menoa
vuoteen 1866.

-- Sinä, sotilas, voisit puhua vähän sodasta.

-- On ollut vain kaksi sotaa, joista maksaa puhua: ja ne loppuivat
kahteen rauhaan, Brötnsebossa 1645 saimme Herjedalin, Jämtlannin ja
Gottlannin; Roeskildessä 1658 saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja
Bohusläänin. Ja sillä on Ruotsin historia valmis.

-- No mutta perustuslait?

-- Niin, me saimme itsevaltiuden 1680 ja sitä kesti 1718; sitten oli
vapauden aikaa vuoteen 1789, jolloin taas tuli yksinvaltius. Ja sitten
teki Adlersparre vallankumouksen 1809 ja antoi Hans Järtan kirjottaa
nykyisen valtiojärjestyksen. Nyt ei sinun tarvitse enempää tietää --
oletko polttanut jo?

-- Tja! sanoi jättiläinen. Tasapeli. Ja nyt saat nähdä kultakypärät.

Vanhus nousi vaivalla ja meni vuoreen, sotilas perässä.

-- Kulje hiljaa! sanoi jättiläinen ja osotti kultakypäröistä ritaria,
joka nukkui kallio-oven luona. Mutta samassa kompastui Kaski ja
kantaraudat kolahtivat kallioon, niin että tulta iski. Silloin heräsi
Kultakypärä heti; ja kiireesti kuin vahtimies huusi hän:

-- Joko on aika?

-- Ei vielä! vastasi jättiläinen.

Kultakypärä-ritari istuutui ja nukkui heti jälleen.

Jättiläinen avasi vuoriseinän; ja sotilas näki suuren salin.
Määrättömän pitkä pöytä kulki sen läpi ja hämärissä näkyi loistava
joukko kultakypäröitä istuvan kultakruunuisilla nojatuoleilla. Päässä
istui mies, joka oli päätänsä pitempi toisia; ja hänen partansa ulottui
vyötäreille kuin Mooseksen tai Jesaian; ja hänellä oli nuija kädessä.

Kaikki näyttivät nukkuvan, muttei sitä unta, joka yöllä antaa voimia;
eikä sitäkään unta, jota ikuiseksi sanotaan.

-- Huomaapas nyt, sanoi jättiläinen, niin saat kuulla jotain.

Silloin heräsivät kultakypärät.

-- Kuka siellä? kysyi profeettapartainen mies.

-- Ruotsalainen, vastasi jättiläinen.

-- Hyvä nimi! sanoi Kustaa Eerikinpoika Vaasa, sillä hän se oli. --
Kuinka pitkälle on päästy?

-- Vuoteen Kristuksen syntymän jälkeen yksi tuhat ja yhdeksän sataa ja
kolme.

-- Aika kuluu, oletteko menneet eteenpäin? Oletteko vieläkään yhtenä
maana ja kansana?

-- Me olemme! Mutta sitten Kustaa ensimmäisen on maa kasvanut.
Jämtlanti, Herjedaali ja Gottlanti lisää.

-- Kuka otti?

-- Niin, se tapahtui Kristiina kuningattaren aikana; mutta hänen
holhojansa ottivat.

-- Ja sitten?

-- sitten saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja Bohusläänin.

-- Katsopas vaan! kuka otti?

-- Kaarle kymmenes Kustaa.

-- Entä sitten?

-- Sitten ei ole muuta!

-- Kaikki siinä!

Pöytään koputettiin.

-- Eerikki pyhä pyytää puheenvuoroa! sanoi Kustaa Vaasa.

-- Eerikki Jeduarin poika on nimeni ja Pyhä en ole ollut koskaan.
Saanko kysyä Ruotsalaiselta mihin Suomeni on joutunut?

-- Suomi meni takasin Venäjälle Anjalamiesten anomuksesta, ja Haminan
rauhassa 1809, jolloin suomalaiset kunnioittivat tsaaria.

Kustaa II Adolf pyysi puheenvuoroa.

-- Missä ovat Itämerenmaakunnat? kysyi hän.

-- Omistajat ottivat takaisin, vastasi Ruotsalainen.

-- Ja keisari, onko hän jälellä?

-- On kaksi keisaria, toinen Berlinissä ja toinen Wienissä.

-- Kaksi Habsburgia?

-- Ei, toinen Habsburgein, toinen Hohenzollarein sukua.

-- Käsittämätöntä! -- Ja pohjois-Saksan katolilaiset, ovatko ne
kääntyneet?

-- Eivät! Katolilaiset ovat enemmistönä pohjois-Saksan valtiopäivillä,
ja Berliniläis-keisari vaikuttaa juuri kardinaalikollegioon
määrätäkseen paavinvaalin.

-- Onko sitten paavi jälellä?

-- Kyllä hän on jälellä, vaikka yksi äsken kuoli.

-- No mitä se Brandenburgilainen Roomasta hakee?

-- Ei tiedä; toiset sanovat, että hän pyrkii roomalais-saksalaiseksi
keisariksi evankelisena tunnustukseltaan.

-- Synkretinen keisari, jommoista Juhana Yrjö saksalainen uneksi. Nyt
en tahdo kuulla enempää. Sallimuksen tiet ovat ihmeelliset ja me
kuolevaiset, niin mitä me olemme? Tomua ja tuhkaa!

Kaarle XII pyytää puheenvuoroa.

-- Voiko Ruotsalainen sanoa minulle, mitä Puola nyt on?

-- Puolaa ei ole enää. Se on jaettu!

-- Jaettu? Entä Venäjä?

-- Venäjä vietti äskettäin Pietarin perustamisen muistojuhlaa, ja
Tukholman pormestari oli mukana juhlakulkueessa.

-- Vankina?

-- Ei, kutsuvieraana. Kaikki kansakunnat ovat nyttemmin hiukan ystäviä,
ja Kiinassa on ranskalainen armeijaosasto vapaaehtoisesti ollut
saksalaisen marsalkan komennuksen alaisena.

-- Sepä oli! Ollaanko nyt vihollisenkin ystäviä?

-- Kyllä, kristinuskon henki on tunkeutunut esiin, ja Haagissa on
pysyvä sovinto-oikeus.

-- Mitä on?

-- Sovinto-oikeus.

-- Sitten on minun aikani mennyt! Tapahtukoon Jumalan tahto!

Kuningas laski kypäränsä silmikon, eikä enää puhunut.

Kaarle XI pyytää puheenvuoron.

-- No, Ruotsalainen, kuinka on vanhan Ruotsin raha-asiain laita?

-- Vaikea sanoa, sillä en usko niiden osaavan kirjanpitoa. Mutta varmaa
on, että puolet Ruotsin maata on pantattu ulkomaille, lainaa on otettu
lähes 300 miljoonaa.

-- Herra Jumala!

-- Ja kuntien velat nousevat lähes 200 miljoonaan.

-- 200?

-- Ja vuosina 1881-1885 siirtyi maasta 146 tuhatta ruotsalaista.

-- En tahdo kuulla enempää!

Kustaa Vaasa löi nuijan pöytään.

-- Kaikesta päättäen eivät maan asiat ole hyvällä kannalla. Kuhnureita
olette te, laiskoja, kateellisia, huolettomia; hitaita tekemään mitään,
nopeita estämään. Mutta kuules, Ruotsalainen, kuinka on kirkkoni laita,
ja pappini?

-- Kirkon papit ovat maanviljelijöitä ja meijerinhoitajia; piispoilla
on tulot 30 tuhanteen ja he kokoavat rahoja aivan kuin Westeråsin
resessin edellä; muuten ovat ne kerettiläisiä kaikki, tai kuten me
kutsumme vapaa-ajattelijoita. Odotetaan taaskin jonkunmoista
uskonpuhdistusta, mitä tulleekin.

-- Vai niin? Mutta mikä soitto ja laulu ylhäältä kuuluu?

-- Siellä on Skansen! Vuori, jolle on koottu kaikki isänmaalliset
muistot, niinkuin loppua aavistettaessa tehdään testamentti ja
poimitetaan kokoon muistoesineitä menneisyydestä. Se osottaa
kunnioitusta isien muistolle, muuta se ei ole.

-- Esi-isien työt ja teot on ajan virta niellyt; toiset kelluvat
pinnalla, toiset painuvat pohjaan. Täällä istumme varjoina vain ja
teille eläville ei meidän tarvitse olla muuta... Sammuta tulet!

Jättiläinen sammutti tulet ja meni ulos kintereillä sotilas, jonka hän
käski astumaan jonkunmoiseen häkkiin.

-- Jos nyt puhut tässä, sanoi jättiläinen niin olet onneton.

-- Ymmärrän, vastasi Kaski. Mutta mieleeni sen panen! Ajatteles
sentään: kun ovat juoneet suuhunsa vanhan Ruotsin ja pantanneet sen
ulkomaille!

-- Sehän on hirmuista, jos se on totta!

Naps! kuului turbiinista; hissi meni ylös ja vei sotilaan Skansenille.
Ja siinä katseli hän auringonlaskua, juuri kun kello soi vanhassa
tapulissa, ja pukukulkueessa Kustaa Vaasa taalalaisineen marssi
Tukholmaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väriä ja viivoja - Heidenstamin, Levertinin y.m. novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.