Title: Rappiolle - Kertomus heikosta miehestä
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rappiolle - Kertomus heikosta miehestä" ***


RAPPIOLLE

Kertomus heikosta miehestä


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Otavan, Helsinki, 1919.



I.

POIS.



Tällä hetkellä ei Gunnar Sten tuntenut seisovansa isänsä huoneessa eikä
hänen edessään. Hänestä tuntui, että hän oli jossakin vieraassa
paikassa ja että tuo mies, joka mitteli huoneen lattiaa, oli tosin
jollakin tavalla hänelle välttämätön, mutt'ei hänen isänsä.

Minkäänlaista syyllisyyttä hän ei tuntenut, enintään että oli tehnyt
tyhmästi, että ei ollut tehnyt niinkuin olisi pitänyt, että oli ollut
ajattelematon, liian hätäinen. Olihan tällaista, mikäli hän oli
kuullut, monasti ennenkin tapahtunut, eikä siitä noin hirvittävää
meteliä oltu nostettu. Hän odotti vain, että saisi lopullisen
nuhdesaarnan, jotta saisi sitten lähteä tiehensä.

Ulkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse,
tiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisia
ääniä ja naurua kuului sisälle asti.

-- Isä, onko tämä nyt niin kauheaa...?

Kauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensa
jännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Mutta
sanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet selän
takana.

-- Hirveää, hirveää...

Hän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näytti
tuottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.

Silloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi ja
kuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi,
että oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa.
Vaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.

-- Hirveää, hirveää...

Sulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.

Kauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänet
katseellaan.

-- Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensi
yösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmän
tulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeä
seisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeä
ajatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsi
Kaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?

-- Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuin
rukous.

Hän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsivät
hänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä viha
tuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi,
että hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sitten
keskustella ja pyytää anteeksi.

Tämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuin
operetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään:
"Jeekeli, jos ukko saa tietää..." Ensin vihaa, sitten hiljaista
murisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, -- näin
hän oli luullut käyvän.

Gunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.

-- Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin...

Kauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullut
poikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, ja
hänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.

Tuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oli
raivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut,
asia oli unohdettu.

-- Väärentäjä, luihu, hiipivä väärentäjä, minun poikani!

Sanat hukkuivat hiljaisuuteen, isän oli vaikea pidättäytyä
tunteenpurkauksesta -- suuntaan tai toiseen. Gunnar Sten tunsi kylmät
väreet selkäpiissään ja tahtomattaan hän vetäytyi ovea kohden.

-- Seiso siinä, missä seisot!

Gunnar Stenissä meni taas kaikki hetkeksi sekaisin, hänen kurkkuunsa
tuli ahdistava, tuskallinen tunne, ja häntä halutti heittäytyä
pitkäkseen lattialle isänsä eteen. Mutta hän ei saanut itseään
komennetuksi mihinkään, hän seisoi vain kuin naulittu ja tuijotti
lattiaan.

Vihdoin isä astui työpöytänsä luo ja otti sikarin, -- se oli pojasta
hyvä merkki, merkki siitä, että järki taas oli vangittu. Hänessä heräsi
toivo.

Viereisessä huoneessa löi seinäkello, pehmeästi ja kodikkaasti, kadulta
kuului puhetta ja hälinää. Ah, kunpa tämä pian loppuisi.

-- Isä, aloitti hän rohkeammin.

Kauppaneuvos sytytti sikarin katsahtamattakaan poikaansa; vähitellen
hän näytti rauhoittuvan ja istuutui.

-- Isä, minä...

Mutta isä ei vieläkään vastannut. Kauhulla poika huomasi, että hänen
olentoonsa äkkiä, kädenkäänteessä, oli tullut äärettömästi
väsähtyneisyyttä ja tuskaa.

-- En todellakaan ymmärtänyt, että...

-- Et ymmärtänyt! Tiedätkö, mitä tekisit, jos olisit minun poikani?
Sinä sanoisit: "Minä kärsin rangaistukseni, sillä olen sen ansainnut."

-- Määrää minulle rangaistus, isä, ja minä kärsin sen.

-- Se ei ole enää minun määrättävissäni, sen määrää raastuvanoikeus.
Sehän sinun pitäisi tietää, joka jo vuoden olet ollut lukevinasi
juridiikkaa.

Gunnar Stenin koko olento oli lysähtää maahan. Noilla sanoilla oli
kivenkova, todellinen tarkoituksensa; ne oli lausuttu rauhallisesti,
sikaria polttaen. Kaikki tyhjä, peloitteleva uhkaileminen oli niistä
kaukana.

-- Isä, pääsi pojan huulilta kuin tuskanhuuto.

-- Minä toivoin, että sinä aina pysyisit minun rankaisuvaltani
piirissä, sanoi isä rauhallisesti. Mutta niin ei käynyt. Kuritta et ole
kasvanut etkä huolenpidotta... Voi sinua, poika parka!

-- Tekö minut ilmiantaisitte!

-- Sinä olet itse ilmiantanut itsesi. Sinulla ei ole parempaa oikeutta
kuin muillakaan tehdä väärennyksiä luottaen isäsi varallisuuteen.
Nälistyneen, kurjan raukan voi toisinaan ymmärtää, sinua ei.

Huoneeseen tuli tuskallinen äänettömyys. Kauppaneuvos poltti sikariaan,
silloin tällöin hänen kasvolihaksensa värähtivät, poika seisoi
ovipielessä vaipuneena tylsään apatiaan.

-- Kun pankista tuli ilmoitus, jatkoi kauppaneuvos hetken kuluttua,
ilmoitin pääkonttoriin heti, etten tuntenut paperia. Silloin minulle
ilmoitettiin, että sinä olit sen tuonut minun valtakirjallani, ja --
tietysti ihmeteltiin, että meillä sellaisia papereita on...

-- Ja te?

-- Tiedät kai itse, että huomasin kyseessä olevan kaksinkertaisen
väärennyksen... Me, joiden tuskin koskaan on tarvinnut edes käyttää
sellaisia papereita, me, joilla on aina ollut yllin kyllin omaakin...
Ja nyt -- väärennys! Kaksinkertainen väärennys! Mikä taito, mikä
helvetillinen taito! No, onpahan merkki siitä, että olet edes jotakin
oppinut, ja toivoakseni jatko-opetus opettaa sinulle elämisen taidon.

-- Aioin heti kertoa teille kaikki, mutta sillä hetkellä en uskaltanut
kääntyä puoleenne...

-- Aioit! Tuhlaat ensin minun rahani ja jatkat rikoksella. Sukumme
ensimäinen rikollinen on siis väärentäjä!

Kauppaneuvos Sten koetti edelleenkin polttaa sikariaan rauhallisesti,
mutta hänen silmiinsä nousi kosteus, joka ei jäänyt pojalta
huomaamatta.

-- Minä en ole koskaan kysynyt, jatkoi isä matalammalla äänellä kuin
äsken, -- mihin sinä rahojani käytät. Tässäkään tapauksessa en tietysti
olisi sinulta rahaa kieltänyt, mutta sinulla oli paha omatunto ja se
johti väärennykseen, rikoksista kurjimpaan.

-- Aioin lunastaa paperin ja kertoa...

-- Lunastaa! Rikoshan oli tapahtunut, rikos, joka on isku vasten
kasvoja minulle ja koko meidän suvullemme.

Gunnar Sten kokosi kaiken lujuutensa ja rohkaisi itsensä viimeisen
kerran.

-- Eihän ole tarpeellista tehdä tästä julkista skandaalia. Antakaa
minun mennä, ja minä teen kaikkeni sovittaakseni rikokseni...
rikokseni...

Viimeinen sana tuntui pojasta oudon vastenmieliseltä, ja hänen täytyi
sanoa se kahdesti.

-- Olisiko oikein antaa sinun kulkea vapaana siksi, että olet minun
poikani. Sinua rangaistaan, mutta rangaistus on sinulle kokemus, tosin
kallis kokemus, mutta kokemus joka tapauksessa. Senjälkeen, Gunnar,
olet taas minun poikani.

Poikaa rupesi äkkiä vilustamaan. Hän oli näkevinään kaikki ne vaiheet
edessään, jotka hänen vielä oli läpikäytävä, lukevinaan selostukset
sanomalehdissä, näkevinään itsensä raastuvan eteisessä, ja hän menetti
taidon vastata.

Kauppaneuvos Sten oli polttanut sikarinsa loppuun, asetti pätkän
tavallisella huolellisuudellaan tuhkakuppiin, napitti takkinsa ja
nousi.

-- Hyvästi, Gunnar, sanoi hän, ojentaen kätensä.

Poika tuijotti ilmeettömin katsein ojennettua kättä, tuijotti ja
vaikeni.

-- Sinä ymmärrät, että tämä johtuu yksinomaan rakkaudesta sinua kohtaan
ja velvollisuudentunnosta yhteiskuntaa kohtaan...

-- Saanko minä mennä?

-- Et. Sinä jäät, toisin sanoen: sinut haetaan.

-- Isä, huusi poika itkunsekaisella äänellä, älkää suotta tehkö asiaa
suuremmaksi kuin se on, älkää viitsikö ruveta draamalliseksi ja
näytellä Brutusta...

Kauppaneuvos Sten tuli kalpeaksi kuin palttina; hänen kätensä nousi
lyödäkseen, mutta laskeutui taas.

-- Hyvä Jumala! sopersi hän kauhistuneena. -- _Noin_ paatuneeksi en
sinua luullut; sinä siis epäilet _minuakin_, isääsi! Tämäkö on ollut
kaiken tulos. -- Ei, Gunnar. Nyt hyvästi ja tule ihmiseksi! sanoi hän
sitten rauhallisesti ja päättäväisesti ja katosi oven toiselle puolen,
sulkien sen.

Gunnar Sten seisoi yksin huoneessa, kauhistuneena kuin ukkosen lyömä,
voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän tunsi isänsä, viimeiset sanat eivät
olleet leikkiä, häntä katseli kolkko todellisuus vasten kasvoja.

-- Hän soittaa poliisille eteisen puhelimesta. Niin, sen hän tekee...
Herra Jumala sentään!

Äkkiä hänen järkensä alkoi toimia ja hän rupesi hakemaan
ulospääsymahdollisuuksia. Molemmat ovet kestivät hänen ankarimmatkin
ponnistuksensa, -- ne eivät suotta olleet Stenin ovia. Ikkuna? Kadulla
liikkui vielä ihmisiä, eikä hänellä ollut edes päällysvaatteita.

Katukäytävää kulki ohi kaksi poliisimiestä, ja Gunnar Stenistä tuntui,
kuin sydän olisi lakannut lyömästä. Nyt ne tulevat -- isän käskystä...
No niin... sittenpä on loppu.

Mutta poliisimiehet kulkivat rauhallisesti ohi ja heidän puheensa
kuului kumeana sorinana huoneeseen. Heidän välissään hän siis tulisi
kulkemaan.

Kun hän taas alkoi ajatella asiaa, täyttyi hän selittämättömällä
raivolla. Näinkö häntä kohdeltiin, näin, kuin hän olisi koira! Eikö hän
ollut kerjännyt anteeksi, rukoillut, ja se kauhea mies, joka oli hänen
isänsä... Niinkuin mikäkin Brutus...

Hän hyökkäili ovia vastaan, teki taas hulluja suunnitelmia ikkunain
suhteen, juoksi huoneessa edestakaisin, hengästyi ja -- väsyi.

Viimein hänet valtasi syvä yhdentekeväisyydentunne. Hän istuutui
sohvalle, sytytti savukkeen ja antoi ajatustensa kiertää. Hänet
tultaisiin hakemaan, no niin... jos tultaisiin, siitä ei päässyt
minnekään. Jos nyt oli ikävää, niin olihan ollut hauskaakin. Eikä häntä
epäilemättä kohdeltaisi kuin rikollista, poliisit lähenisivät häntä
kunnioituksella, vaikka olikin vanki. Väärentänyt isän nimen -- toisin
sanoen jäljentänyt sen verrattomalla taidolla, jonka takia isä hänet
sitten ilmiantaa, jonka takia häntä katsellaan oikeuden porstuassa ja
vankivaunun portailla. Eipä sekaantunut ketään syrjäistä asiaan, koko
asia oli perheen keskeinen, lukuunottamatta muuatta raukkaa, joka oli
paperin hyväksynyt. Juttu tulisi olemaan mielenkiintoinen, siitä ei
puuttuisi romantiikkaa, siitä puhuttaisiin.

Miksi hän oikeastaan oli väärentänyt? Kun hän tarkemmin asiaa ajatteli,
olisi hän voinut saada rahaa väärentämättäkin ja saada helposti. Vaikka
omalla nimellään. Mutta se kohmeloinen aamuhetki ja hiipivä pelko ja
epätoivo... Niin, sehän oli jo tapahtunut, sille ei enää voinut mitään.

Hänen hermonsa olivat lopen väsyneet, päivällä oli hän katkeruudessaan
itkenyt, ja hänen silmiään kirveli. Hän tunsi voittamattoman väsymyksen
ja rauhallisuudentunteen valtaavan itsensä ja raukeana hän heittäytyi
nahkasohvalle. Oneihin mielikuviin sekaantui vielä kaukainen toivo
siitä, ettei uhkauksesta tulisikaan mitään, mutta se toivo oli kovin
kaukainen ja häipyi tyhjyyteen.

Kello löi taas viereisessä huoneessa pehmeästi ja kodikkaasti niinkuin
ennen lapsuuden päivinä. Hän kuuli sen lyönnit kuin jostakin hyvin
kaukaa, ja ne sattuivat enemmän hänen sieluunsa kuin kuulo-aistimiin,
mutta hän oli jo puolihorroksissa.

Joku lykkäsi häntä hiljaa kylkeen, hän hypähti pystyyn ja oli taas
keskellä kylmää todellisuutta. Ruumiillisestikin häntä paleli ja
turrutti. Joko ne nyt tulivat?

Hänen edessään seisoi Petterson, kauppaneuvos Stenin uskottu palvelija,
jo isoisän aikuinen, Pettersson, jonka äänikin jo oli kuluneen
inisevä ja jonka kädet vapisivat pelkästä uskollisuudesta ja
velvollisuudentunnosta. Nyt vanhus oli hämmentyneen näköinen, ja hänen
loisteettomat ja haaleat silmänsä katselivat lattiaa, kun hän ojensi
Gunnar Stenille ison, valkoisen kirjeen.

-- Lukekaa tämä, nuori herra, sanoi hän kuluneella, särähtäneellä
äänellään, -- niin kauppaneuvos käski, ja menkää sitten.

Koneellisesti nuori mies avasi kirjeen ja luki:

    'Rakas poikani.

    Isänrakkauteni voitti velvollisuudentunnon, ja senvuoksi annan
    Sinulle vielä tilaisuuden koettaa, vaikk'en tiedä, teenkö siinä
    oikein vaiko väärin ja vaikk'en saata sanoa, onko siitä Sinulle
    hyötyä vai vahinkoa. Mutta Sinun on heti poistuttava entisen
    kotisi katon alta, sillä et ole kelvollinen sen alla oleskelemaan.
    Tämän mukana seuraavasta pankkiosoituksesta näet, etten aja Sinua
    köyhyyteen ja kurjuuteen taistelemaan, kuten ehkä terveellisintä
    olisi. Käy ulos avaraan maailmaan, pidä Jumala silmäisi edessä ja
    kun omassatunnossasi tiedät olevasi kelvollinen, niin tervetuloa
    takaisin. Ennen en voi Sinua nähdä. Rukoile ja tee työtä!

                                           Heikko isäsi
                                        Carl Fredrik Sten.'

Gunnar Sten selvitti kurkkuaan, johon itku tahtoi väkisin pyrkiä, ja
hitaasti hän asetti paperit entisiin laskoksiinsa ja pisti ne
povitaskuunsa.

-- Eikö isä käskenyt mitään muuta? kysyi hän.

Vanha palvelija rykäisi vaikeasti annettavan vastauksen vuoksi.

-- Ei, paitsi että kauppaneuvos sanoi, että nuoren herran olisi heti
lähdettävä.

-- Näin!

-- Niin kai kauppaneuvos tarkoitti.

Pettersson katseli kiinteästi lattiaa, koko kohtaus oli hänestä
tuskallinen ja pitkittyi suotta. Nuoren herran päällystakki oli hänen
käsivarrellaan, ja hän alkoi tehdä vaikeinta velvollisuuttaan, auttaa
sitä ylle hitaasti ja huolellisesti.

Gunnar Sten loi vielä viimeisen katseen huoneeseen ja seurasi sitten
Petterssonia, joka aukoili hänelle ovia.

-- Hyvästi, Pettersson!

-- Hyvästi, nuori herra, vastasi vanhus liikutetulla, entistäkin
särkyneemmällä äänellä, josta Gunnar huomasi, että hänellä oli ellei
tieto, niin ainakin aavistus jutusta, -- hyvästi ja... tervetuloa
takaisin.

Ovi avautui ja sulkeutui, avainta väännettiin reiässä, kylmä ilma
lehahti menijää kasvoihin, ja jalan alla narskahti tuore lumi
pakkasilmassa.

Oli yö, ja Gunnar Sten havaitsi seisovansa autiolla, öisellä kadulla
yksin, aivan yksin.



II.


Gunnar Sten istui ravintolassa ja ajatteli erästä mielikuvaa, joka
lapsuudesta asti oli häneen lähtemättömästi syöpynyt.

Lapsuudessaan oli hän kuullut puhuttavan maailmanrannasta. Hän oli sen
silloin kuvitellut teräksensinertäväksi, kalseaksi, autioksi rannaksi,
jolla lakkaamatta kävi viiltävä viima ja jonne ei kukaan halunnut,
mutta jolla siitä huolimatta oli oma erikoinen viehätyksensä. Hän oli
kuullut puhuttavan maailmanrannan "opettamista" ihmisistä, ja kun hän
nyt ravintolan ikkunasta katseli kylmää, harmahtavaa marraskuun
taivasta, tuntui hänestä kuin hän nyt itse olisi joutunut
maailmanrannalle ajelehtimaan.

Hän tunsi edelleenkin olevansa yksin, aivan yksin, eikä hän voinut
päästä siitä tunnelmasta, että kaikki ihmiset katselivat häntä. Täällä
hän nyt istui armosta, sen sijaan että hänen oikea paikkansa olisi eräs
toinen, josta näköala oli verrattain rajoitettu.

Gunnar Sten naurahti itsekseen kylmästi ja katkerasti: Näytelmän
ensimmäinen osa oli näytelty loppuun eikä siltä ollut puuttunut vissiä
draamallisuutta, toinen oli alkamassa.

Hän tunsi itsensä oneaksi ja tyhjäksi, mutta jonkunlaista
tyytyväisyydentunnetta, jota hän visusti koetti itseltäänkin salata, ei
hän voinut olla tuntematta. Oman itsensä rajaton herra! Sai tehdä mitä
tahtoi, mennä ja tulla minne ja koska tahtoi, tekemättä tiliä
kenellekään.

"Rukoile ja tee työtä!"

No niin, miksipäs ei, kunhan tässä ennättää ottaa työn eteensä. Paljoa
vähemmällä hän olisi uskonut, ei häntä silti olisi tarvinnut ajaa pois
kotoa kuin mitäkin... Olihan hän tehnyt hiukan tyhmästi ja
ajattelemattomasti, mutta että hänestä siitä huolimatta voi tulla
ihminen niinkuin kenestä muusta tahansa, siitä hän oli varma.

Ihmiset ravintolan isossa salissa vaihtuivat, kukaan ei itse asiassa
kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, tulivat ja menivät vain
niinkuin aina ennenkin.

Gunnar Sten tilasi eteensä viiniä ja koetti karkaista luontoansa, saada
ajatuksiinsa jonkunlaisen ylimielisen maailmanmiessävyn.

Eihän tässä oikeastaan niin erikoisia ollutkaan tapahtunut. Sellaista
voi tapahtua kenelle tahansa, niin todellakin, kenelle tahansa, vaikka
isä oli pannut toimeen draaman, jossa itse esiintyi Brutuksena. Eikähän
hän oikeastaan ollut tuuliajolla, hän tuli kyllä toimeen vuosikausia,
vaikk'ei panisi tikkua ristiin. Vuosikausia! Sillä ajalla ennättää
tehdä itsestään vaikka mitä, sitäkin, mitä isä tahtoo.

Ja vähitellen meni häneen suuri varmuudentunne, niinkuin usein menee
ihmisiin, joilla on runsaasti rahaa käytettävänään. Hän melkein
innostui ajatellessaan, mitä kaikkea hän rahoillaan saisi nähdä,
nauttia ja kokea, eikä hän enää voinut olla itsetietoisesti olematta
tyytyväinen siihen, että oli käynyt niinkuin oli käynyt.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Orkesterin ensimmäisten
sävelten mukana haihtui hänen miehekkyytensä kauas, ja hän tunsi, että
jos hän nyt olisi lapsi ja hänellä olisi äiti, niin hän menisi hänen
luokseen, painaisi päänsä hänen syliinsä ja itkisi. Hän tuli
hempeämieliseksi ja haaveelliseksi ja hän tahtoi, että hänellä olisi
joku, jolle voisi uskoa itsensä.

Hän aikoi juuri maksaa, nousta ja lähteä minne, sitä hän ei ollut
ajatellut -- kun häntä lyötiin olkapäähän.

-- Hei! Sinäkö siinä?

Gunnar Sten vavahti, mutta nähdessään lyöjän hän rauhoittui.

-- Minähän tässä, vastasi hän yksinkertaisesti ja kartellen.

-- No sinä olet tullut takaisin?

-- Olen -- niinkuin näet.

-- Ja juttu meni hyvin... haukuttiin vähän ja...

Gunnar Sten ei heti vastannut. Tulokas oli Erkki Nurmelainen, vanhempi
ylioppilastoveri kotikaupungista, sama, jonka kanssa hän oli tehnyt sen
teon, jonka seuraukset nyt astuivat hänen eteensä. Häntä samalla kertaa
suututti ja hävetti ja hänestä tuntui, ettei hän olisi suuriakaan
välittänyt, vaikk'ei koskaan olisi nähnyt Nurmelaisen väsähtäneitä,
mutta siitä huolimatta mielenkiintoisia kasvoja.

-- Sellainen on maailman meno, arveli Nurmelainen välittämättä toisen
äänettömyydestä ja kolistellen tuolia istuutui häntä vastapäätä. --
Tilaanko punssia, mitä?

-- Älä huoli. En ole syönytkään ja aioin juuri muutenkin tästä lähteä.

-- Turhuuksia! Minne sinulla olisi kiire pyhäpäivänä?... Neiti! Kaksi
kahvia ja puolikas punssia...

Äkkiä Nurmelainen terästi katsettaan, ja höristi korviaan.

-- Laitasi ei ole vallan oikein, sanoi hän. Olet istunut täällä ja
juonut -- yksin. Sitä minä, kokeneena miehenä, en pidä hyvänä merkkinä,
vaikka sen erinäisissä tilanteissa saatan ymmärtää. Sano totuus: ukko
julmistui?

-- Niin teki. Ja eiköhän se ollut vallan luonnollistakin!

-- Mmm. Kuinka sen ottaa... Sinä tietysti sanoit, että _minä_ sen nimen
kirjoitin?

Gunnar Stenistä tuntui kysymys liian äkilliseltä ja raa'alta, ja hän
punastui.

-- En sitä edes muistanutkaan, vastasi hän kotvan kuluttua ja
terävöitti äänensä jatkaessaan: -- Olinhan sitäpaitsi itse paikalla
väärennyksen tapahtuessa.

-- St... st -- hiljaa, poikaseni, hyssytti Nurmelainen luoden katseen
ympärilleen. Saattavat ihmiset pian kuulla... Kiitos, neiti! Ehkä
tuotte samalla kertaa toisen puolikkaan lisää, ettei meidän tarvitse
niin usein vaivata. Minusta näyttää, että tästä sukeutuu pitkä ja
mielenkiintoinen keskustelu.

Tarjoilijatar, joka oli tuonut tilatut tavarat pöydälle, naurahti ja
kiiruhti tiehensä.

-- Vai niin, vai sillä tapaa, sanoi Nurmelainen neidin mentyä
miettivästi. -- No miten asia oikein päättyi?

Gunnar Stenistä tuntui koko keskustelu vaikealta ja tuskalliselta ja
hän tahtoi puhua niin vähän kuin mahdollista. Vastaukseksi hän veti
povitaskustaan isänsä lähettämän kirjelipun ja ojensi sen
Nurmelaiselle.

-- Lue!

Nurmelaisen kasvot kirkastuivat, kun hän oli lukenut kirjeen.

-- Kiitä Luojaasi, mies, että olet niin hienon miehen poika, sanoi hän
melkein iloisesti, ojentaessaan kirjeen takaisin. -- Ja nyt ukon malja!

Gunnar Sten tuskin kosketti lasiaan.

-- Sinä näyt tuskin käsittävän, mitä tämä minulle merkitsee, virkahti
hän alakuloisesti.

-- Ettenkö käsitä? Käsitän, ja käsitän vallan suurenmoisesta. Sinusta
on tullut oman onnesi seppä. Sitä se merkitsee, eikä mitään muuta.

-- Hmm...

-- Saat tehdä itsestäsi mitä tahdot ja millä tavalla tahdot. Sinä olet
Sten etkä voi muuksi muuttua. Katsoppas: vanhemmat koettavat aina tehdä
lapsistaan jotakin parempaa kuin mitä he itse ovat. Rikas panee rahansa
ja taitonsa liikkeelle sitä varten, köyhä raataa yötä päivää saadakseen
lapsensa opin tielle ja herraksi...

-- Tuon kaiken minä tiedän.

-- Tiedät tai et, minä puhun loppuun. Tulos riippuu sangen
useassa tapauksessa, etten sanoisi melkein kaikissa tapauksissa,
kasvatettavista itsestään. Toiset, kuten minä, eivät voi sulattaa uutta
herra-asemaansa, he veltostuvat ja tuhlaavat toisten rahoja, kuvitellen
jotakin olevansa, toisilla on innokas pyrkimys eteenpäin ja ylöspäin ja
heistä tulee jotakin, vaikk'eivät useimmissa tapauksissa voikaan
peittää yksinkertaista lähtöään, kolmannet taas, kuten sinä ja
teikäläiset, ovat etuoikeutetussa asemassa: heidät huomataan ja he ovat
jotakin, vaikk'eivät olisi tehneet mitään, ja jos he jotakin saavat
aikaan, herättää se joko suurta huomiota tai pidetään sitä aivan heidän
arvonsa mukaisena, -- missään tapauksessa he eivät joudu deekikselle,
kuten sanotaan...

Gunnar Sten keskeytti Nurmelaisen vuolaan sanatulvan.

-- Tunnen jo filosofiasi ennestään, sanoi hän kuivahkosti, -- niin,
etten huomaa sinulla olevan mitään syytä jatkaa...

-- No, jättäkäämme se sitten. Joka tapauksessa te olette hienoa väkeä,
jota minä hennosta lapsuudestani asti olen katsellut kunnioituksella.
Kun minä repaleisena poikasena olin varastamassa viinimarjoja
kaupunkipuutarhastanne, kohtasi minut itse isäsi ja antoi minulle
tukevalla kepillään, steniläisellä perinpohjaisuudella sellaisen
selkäsaunan, että se kuuluu lapsuuteni ylpeimpien muistojen joukkoon.
Rustoutuman voit vieläkin nähdä jalassani, jos haluat. Taisin vähän
kiljuakin, koska ihmisiä kokoontui säleaidan taakse, mutta lähtivät
heti tiehensä, nähdessään, että oli kysymys korkeimmasta oikeudesta. --
No hyvä, selkäsauna ei tullut ansiotta, ja puolustuksekseni minun on
esitettävä ainoastaan, että minua vaivasi nälkä, joka, niinkuin
ymmärrät, johtuu ruuan puutteesta. Yllämainitun selkäsaunan välittömät
seuraukset kestivät puolisen vuotta, ja siitä asti olen karttanut
viinimarjapensaita ja pitänyt itseäni vähän parempana muita
vertaisiani. Juokaamme ukon malja, hän on hieno ukko, ja minä sain
suuren korvauksen selkäsaunasta. Hänen maljansa!

Gunnar Sten kuunteli toverinsa kertomusta vaihtelevin ilmein ja käsi
vapisi, kun hän vei lasinsa huulilleen.

-- Vai on isä... sammalsi hän hämmästyneenä, -- vai on isä todellakin
-- pieksänyt sinua! Kun et ole aikaisemmin sanonut.

-- Ei ole tullut puheeksi, tokaisi Nurmelainen yksinkertaisesti. --
Köyhällä pirulla on niin paljon kokemuksia, ettei hän ennätä tehdä
kaikista numeroa. Isäsi on kaikesta päättäen ainakin rehellinen
sovelluttaessaan periaatteitaan kaikkiin ihmisiin. Juon kolmannen
kerran hänen maljansa. Mutta ajatteleppa, että minun isäni olisi
höyhentänyt sinut... Vakuutan, että siitä olisi noussut eri konsertti.

Gunnar Sten myönsi tämän itsekseen ja samalla hän vaistomaisesti
iloitsi siitä, että Nurmelainen kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta
oli hänestä jäljessä ainakin jossakin suhteessa ja että hänellä oli
mahdollisuuksia, joita toisella ei ollut.

Hän alkoi uudelleen miettiä kohtaloansa, mutta ajatukset eivät enää
tuntuneet niin peloittavilta ja synkiltä kuin ennen. Tulkoon mitä
tulleekaan, hän käy sitä vastaan pää pystyssä, onhan hän oman itsensä
herra ja ovathan hänellä tulevaisuuden avaimet käsissään.

-- Tie onneen käy kokemusten ja kärsimysten kautta, sanoi Nurmelainen.

Niin kai, niin kai se teki. Otettakoon ne sitten vastaan sellaisina
kuin tulevat, niin toiset kuin toisetkin.

Ja lasit täyttyivät ja tyhjenivät, soittoa säesti puhe ja nauru, silmät
loistivat ja suut hymyilivät, ja ravintolahuoneen ilma oli täynnä
tupakansavua ja tuoksuja.

-- Lähtään pois, ehdotti Nurmelainen.

-- Lähdetään, toisti Gunnar Sten.

Hän tunsi toimintahalua ja elämänintoa, jollaista hän ei ennen ollut
tuntenut. Kun hän kiiruhti kiimaiselle, öiselle suurkaupungin kadulle,
tunsi hän syöksyvänsä johonkin tuntemattomaan, houkuttelevaan ja
lumoavaan, jolle hän ei voinut keksiä nimeä, mutta joka, sen hän tunsi,
tulisi antamaan paljon ja vaatimaan paljon.

Mutta kun Nurmelainen ryhtyi puheluun kahden halvalta hajuvedeltä
tuoksuvan naisen kanssa, meni häneen uudelleen syvä onttouden tunne,
hän tunsi itsensä orvoksi ja yksinäiseksi ja hän olisi kernaasti
tahtonut itkeä häpeäänsä.

Nurmelainen vihelsi ajurin.

-- Tule, sanoi hän Gunnar Stenille, -- tämä on oleellinen osa elämää.

-- Häpeä! pääsi Gunnar Steniltä väkinäisesti, ja hän lähti kiireesti
hoipertelemaan poispäin, kuullen naisten nauravan ja nähden Nurmelaisen
hämmästyneet kasvot lyhdynvalossa.

-- Kiusaus... numero yksi... voitettu, jokelsi hän horjahtaen seinää
vasten. -- Minäkö... tässä... minä, Gunnar Sten... heti ensimäisen
vastaantulevan porton kimppuun... Saakeli vie!

Kuin usvan läpi oli hän näkevinään Elsa Almin vaaleat, kauniit kasvot,
ja samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Juopuneen
päättäväisyydellä hän alkoi kulkea hänen asuntoaan kohti ja käveli
kauan aikaa edestakaisin pimeiden ikkunoiden alla.

-- Sinun täytyy sittenkin rakastaa minua, kurjaa raukkaa, ajatteli hän
tietämättään mitä ajatteli, -- ja huomenna tulen luoksesi, sillä minä
olen yksin, mutta sinun silmäsi ovat niin lämpimät ja kätesi niin
pehmeä...



III.


Elsa Almilla oli kullankeltainen tukka ja merensiniset silmät, hänen
pehmeässä äänessään oli yhtä lempeä sointu kuin hänen käyntinsä oli
hiljainen, mutta varma, ja Gunnar Sten ajatteli häntä kauniisti ja
haaveellisesti. Hän oli jo koulupoikana uskaltanut suudella hänen
kättään puistossa, ja siitä alkaen oli Elsa Alm ollut hänen elämässään
jonkunlainen kaukainen tekijä, johon hänen työnsä ja suunnitelmansa
melkein tiedottomasti tähtäsivät.

Nyt, kun hän oli orpo ja yksinäinen, astui tyttö hänen tajunnassaan
ikäänkuin askeleen häntä lähemmäksi, ja hän tunsi, että Elsa Alm oli
ainoa, joka voisi häntä auttaa hänen yksinäisyydessään.

Hän oli sairas, hänen päätään pakotti ja hänestä tuntui, että joku
häntä vainosi, joku, joka oli tuottava hänelle pelkkää pahaa, mutta
tämän kaiken takana häämötti Elsa Almin vaalea, viehkeä kuva, ja
nuorukainen ajatteli häntä itsepintaisesti, mutta ilman kiihkoa.

"Minä menen hänen luokseen, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet, ja hän
nuhtelee minua, hän katselee poispäin, mutta minä suutelen hänen
kättään ja hän laskee kätensä minun päälaelleni ja puhelee hellästi ja
luottavaisesti. Minä olen niin surkea, minä en voi muuta kuin itkeä,
mutta sitten minä aloitan kaikki uudestaan... Ah, Elsa Alm, pidäthän
sinä minusta edes vähäsen, katso: minä en tahdo mitään muuta..."

Hän nousi kiiruusti vuoteeltaan, pukeutui ja huomasi, että aamu oli
liian varhainen. Mutta hän riensi ulos ja harhaili pitkin katuja, tämä
ainoa ajatus mielessä. Ja mitä kauemmin hän kuljeskeli, sitä
suuremmaksi paisui hänen kiihkonsa ja levottomuutensa. Silmänräpäyksen
hän ajatteli poiketa matkan varrelle osuvaan kapakkaan, mutta kulki
kuitenkin päättäväisesti ohi.

Hän ei itsekään huomannut, miten oli tullut tutulle ovelle, jonka
ovikelloa hän painoi. Hän empi itsekin, ennenkuin pyrki sisälle,
hänestä tuntui, kuin lasioven takana asuisi hänen kohtalonsa ja että
hänen olisi parasta kiiruusti mennä tiehensä ja palata vasta vuosien
kuluttua, mutta hän painoi kuitenkin, ja jäi odottamaan, jokainen hermo
turruksissa. Jossakin kaukana kuului tornikello lyövän kymmentä.

-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...

Sanat kuolivat Gunnar Stenin huulille ja hän tunsi itsensä omituisen
kivettyneeksi ja jäykäksi. Vielä puoli minuuttia sitten oli hän
tuntenut voittamattoman halun puhjeta kyyneliin, kertoa
suunnitelmistaan, joita ei hänellä oikeastaan vielä ollutkaan, ehdottaa
jotakin, -- niin hän olisi ollut valmis mihin tahansa.

-- Sinä tulit... minä arvasin, että tulisit...

Sanat lausuttiin pehmeästi ja hiljaisesti, mutta soinnuttomasti,
värekään ei tytön kasvoissa muuttunut ja Gunnar Sten saattoi niillä
erottaa puuterihiutaleet päivänvaloa vasten. Tytön katse ei kohdannut
hänen avutonta katsettaan, se tähtäsi jalkoihin, siirtyi sitten käsiin
ja kultaisiin kellonperiin, kunnes se viimein huomaamattomasti päätyi
katselemaan vastapäätä olevan talon ikkunoita. Silmäterät olivat
supistuneet, ne eivät olleet suuret ja säteilevät kuin tavallisesti, ja
nuorukainen oivalsi, että tyttö jo tiesi kaikki.

-- Tulin tänne puhuakseni sinun kanssasi, aloitti hän jäykästi ja
koneellisesti sisäisen vilun värisyttäessä hänen jokaista jäsentään.

-- En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi, vastasi tyttö verkalleen, katseen
yhä viipyessä muualla, -- tehtyähän ei kuitenkaan saa tekemättömäksi...

-- Niin... mutta siitä ei tule mitään seurauksia... isä sanoi, että
saan yksin alkaa uudelleen, puhkesi nuorukainen puhumaan hätäisesti ja
samalla innolla, jolla hukkuva tarttuu oljenkorteen, ja kaivoi
povestaan esille isänsä kohtalokkaan kirjeen.

-- Tiedän, vastasi tyttö välinpitämättömästi vilkaisemattakaan paperia.
-- Sinä olet saanut paljon rahaa...

-- Joko sinäkin kaiken tiedät.

-- Kyllä. Sellaiset asiat leviävät... Toisin sanoen:
ystävät levittävät. Minulle sen kertoi Margit Malm, jolle joku
kotikaupungistasi oli soittanut.

Nyt tyttö katsahti häntä ohimenevästi silmiin, ja nuorukainen tunsi
punastuvansa, vaikka aiheettomasti. Tyttö oli lausunut Margit Malmin
nimen erikoisella äänenpainolla, ja Gunnar Stenin täytyi hymähtää
ajatellessaan omapäistä, kaunista liehakkoa, jolle hän oli osoittanut
erinäisiä kohteliaisuuksia ja jonka kanssa hän toisinaan oli
kuljeskellut kaupungilla, koska aika hänen seurassaan kului
erinomaisesti. Tässä hän myöskin luuli keksineensä pohjimmaisen syyn
Elsan tylyyteen, ja hänen mielensä kävi hiukan virkeämmäksi.

Tunnelma pysyi kuitenkin samanlaisena, eikä hän tiennyt, mitä olisi
sanonut.

-- Mitä varten sinä oikeastaan tulit? kysyi tyttö pitkän äänettömyyden
jälkeen.

-- Pitäisihän sinun se tietää...

Tyttö kohotti kulmiaan ja katsahti häneen pitkään ja tutkivasti.

-- Tulin kertomaan sinulle... ja pyytämään anteeksi...

-- Mitä minun anteeksiantoni sinua hyödyttäisi?

-- Hyödyttää?

Nuorukainen toisti sanan puoliääneen, ja hänen sisässään kuohahti,
mutta pian hän tuli taas ennalleen ja katseli tyttöä samalla
hiljaisella ihailulla kuin ennenkin.

-- Tulin tänne vain sen vuoksi, että pidän sinusta niin paljon, lausui
hän sitten hiljaisesti, -- ja siksi, että minä juuri nyt tahtoisin
tietää, välitätkö minusta enää?

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Gunnar Sten teki
rakkaudentunnustusta, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti; tämä oli
myöskin ensimäinen kerta, jolloin tyttö ilman epäilyksiä tuli
vakuutetuksi nuorukaisen vilpittömästä tunteesta, eikä hän voinut estää
huuliaan vavahtamasta ja kasvojaan punastumasta. Hän aikoi vastata,
mutta vaikeni kuitenkin ja loi taas pitkän, mykän katseen nuorukaiseen.

-- Minä toivoisin, että edes vähän pitäisit minusta, jatkoi
nuorukainen, kun ei vastausta kuulunut ja näytti olevan valmis
puhkeamaan kyyneliin. -- Tämä kaikki olisi helpompaa, kun tietäisi,
että sinä ajattelet myötätunnolla...

-- Säälin sinua suuresti, sanoi tyttö.

Gunnar Stenissä kuohahti toisen kerran, tällä kertaa äskeistä
voimakkaammin; hänen silmissään leimahti, ja hänen täytyi pusertaa
huulensa yhteen. Mutta hän rakasti tyttöä suuresti lapsellisella,
luottavaisella rakkaudella ja vaikeni. Hän ei tahtonut sanoa pahaa
sanaa.

Tyttö katseli taas ikkunasta ulos ja repeli ajatuksissaan paperipalasia
pöydälle. Gunnar Stenin valtasi sellainen tunne, kuin hän olisi
tukehtumaisillaan; hänen sydäntään ahdisti ja silmiin nousivat
petolliset vedet.

-- Tämäkö on kaikki, mitä sinulla on sanottavana? sopersi hän.

-- En voi muuta kuin sääliä sinua, tuli hiljaa ja yksinkertaisesti.

Nyt kuohahdus tapahtui kolmannen kerran. Hän ponnisteli tarmokkaasti
vastaan, voidakseen lähteä rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta
suuttumus oli ylivoimainen.

-- Minä en tarvitse sääliäsi, huudahti hän. Sen voit säästää toisille,
jotka sitä paremmin tarvitsevat.

-- Muutakaan en voi sinulle antaa...

-- Sano siis suoraan, etten merkitse sinulle mitään...

-- Minun on vaikea sitä sanoa. Sinä olet menetellyt niin huonosti...

-- Toisin sanoen: et sinäkään voi antaa anteeksi etkä uskoa minusta
mitään hyvää?

-- Tulevaisuus saa näyttää, mitä sinusta tulee.

-- Sinäkin siis jätät minut yksin, huudahti nuorukainen masentuneena ja
tuntien joka jäsenen värisevän meni hän ovea kohden.

-- Oikea mies raivaa itselleen kyllä tien, sanoi tyttö. -- En voi
seurata joka askeltasi...

-- Anna olla jo, minä ymmärrän vähemmästäkin.

Ovella hän vielä kääntyi ja loi tyttöön pitkän katseen. Olisi tarvittu
vain yksi hyvä sana, ja hän olisi vaipunut kyynelin lattialle,
kiitollisena siitä, että hänellä edes jotakin oli jäljellä.

-- Hyvästi, Elsa, ja kiitos kaikesta. Minä en tule takaisin.

-- Hyvästi, Gunnar. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.

Viimeiset sanat eivät tehneet mitään vaikutusta ulosrientävään.
Sydämessä viilsi todellinen tuska; muuten hän oli kokonaan turtana. Hän
ei huomannut vastaantulevia tuttavia, vaan katseli heitä lasittunein,
ilmeettömin silmin; kaikki tuntui hänestä yhdentekevälle.

Sillä hetkellä sai hänen lapsuususkonsa kuoliniskun.

Kotvan harhailtuaan kaduilla hän ohjasi kulkunsa suoraan kapakkaan.



IV.


-- Viinuri, täyttäkää lasit. Täyttäisimme itse, mutta emme jaksa, emme
todellakaan jaksa. Mutta juoda maljat pohjaan, sen me jaksamme...

Erkki Nurmelainen oli noussut pöydälle ja antoi merkin, että hän aikoi
pitää puheen.

-- Silentium!

-- Hyvät herrat! aloitti Nurmelainen. Minulla ei ole monta sanaa
sanottavana, ja nekin, mitä olen aikonut sanoa, voin supistaa yhteen
ainoaan lauseeseen: jo sen takia, että olet Sten, pidä pääsi pystyssä.

-- Hyvä! huudettiin joukolla.

Gunnar Sten nousi, teki lyhyen kumarruksen, ja vaipui takaisin
sohvalle.

-- Ei kannata surra, kuiskasi Einar Malm hänen vieressään. -- 'Mister
du en, stå dig tusende åter...'

-- Hän oli niin hyvä ja niin kaunis, sopersi Gunnar Sten puoliääneen,
tuijottaen tylsästi eteensä. -- Minä rakastin häntä niin paljon, eikä
kukaan voi häntä korvata...

-- Mutta tämähän on kunnianloukkaus koko naissukua kohtaan, kivahti
Einar Malm tolkuttomasti juovuksissa, ja etupäässä minun omaa sisartani
kohtaan.

Nurmelainen iski Malmille silmää.

-- Oikein! näytti tuo silmänisku sanovan.

-- Mitä sinä höpiset? kysyi Gunnar Sten nostaen katseensa maasta.

-- Pidä korvasi auki ja kuuntele, äläkä sure menneenvuotista lunta,
tolkutti Einar Malm. Sanoin, että hän itkee silmänsä piloille, ja se on
vahinko, sillä asiantuntijat vakuuttavat, etteivät ne suinkaan ole
rumat...

-- Ihanalla asteella sinä, jonka katse vielä viipyy silmissä, tokaisi
Nurmelainen pöydän toiselta puolen. -- Minä en vuoteen enää ole
uskaltanut nostaa katsettani niin korkealle...

Gunnar Sten oli kuin unesta herännyt. Hän nousi seisomaan ja löi
nyrkkinsä pöytään.

-- Älä häpäise häntä tässä seurassa, huudahti hän ja viskasi lasinsa
kohden Nurmelaisen kasvoja, mutta osui seinään.

-- Mitä! Häpäiseekö hän sisartani, kivahti puolestaan Einar Malm
nousten hänkin pystyyn. Tuommoinen vain, tuommoinen Nurmelainen.

-- Resonneeratkaa rauhallisesti, pojat, sanoi Nurmelainen tyynesti. --
Mikäs minussa on vikana? Jos olen epämääräistä lähtöä, olen kai silti
tässä seurassa yhtä hyvä kuin joku toinenkin...

-- Sinäkin voisit tarkemmin punnita sanasi, virkahti Gunnar Sten Einar
Malmille.

-- Totta kyllä, mutta minä puhuin pelkkää totuutta.

Gunnar Sten vaipui mietteisiin, sen verran, kuin hän tässä tilassa
ollen voi mietteisiin vaipua.

Kotona kävi tietysti kaikki kuiskaillen, ja kaupunkilaiset loivat
ohikulkiessaan kysyviä silmäyksiä Stenien taloon. Niin, -- sehän oli
luonnollista. Isä oli vanhentunut, hänen hiuksensa harmenivat, ja hän
kulki synkkänä ja äänettömänä. Hänen luokseen enemmän kuin kotiinkaan
ei Gunnar Stenillä ollut asiaa.

Ajatus piinasi häntä, mutta kun se lensi Elsa Almiin, tunsi hän
sydämessään pitkän, pistävän viillon. "Mitä se hyödyttää?" "En voi
muuta kuin sääliä." Herra Jumala, mihin hän oli ryhtyvä, minne hän oli
joutuva? Oliko hän todellakin niin kurja! Elsa Alm, jota hän oli
ajatellut kuin korkeampaa olentoa -- eikä hänelläkään ollut muuta
sanottavaa!

Hän oli juovuksissa, hän tunsi sen, mutta hän nousee tästä paikasta ja
juoksee hänen luokseen, vielä kerran, toistamiseen. Hän heittäytyy
polvilleen tytön eteen: "Sinä et saa, sinä et voi, katso kuinka minä
rakastan sinua. Armahda edes minua, etten minä hukkaan joutuisi." Mutta
samalla hänen mieleensä tuli tytön ilmeetön katse ja värähtämättömät
kasvot, ja oli kuin kylmää jäätä olisi laskettu hänen rinnalleen.

-- Se peli on menetetty, ajatteli hän, koettaen olla järkevä.

Jossakin kaukana pauhasi orkesteri, ilma oli täynnä tupakansavua ja
humua, tuossa iloitsivat toverit. Tämäkö nyt sitten oli sitä elämää?
Vai oliko tämä vain alkusoittoa sille, joka tuleman piti.

Joku kertoi jotakin juttua. Se oli surullinen juttu, mutta Gunnar Sten
kuuli vain Einar Malmin puolittain pilapäisen huokaisun:

-- Voi, äiti, jos tietäisit, niin ainoan hameesi möisit ja pois
hakisit.

Koko joukko purskahti nauruun, mutta Gunnar Stenin silmiin nousivat
kyyneleet. Ah, ollapa nyt äiti! Äiti, joka ajattelisi myötätunnolla,
joka rakastaisi ja joka ei koskaan jättäisi.

Elsa Alm! Niin. Se oli siis lopussa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti.
Paras, kun koettaa olla ajattelematta.

Hän lykkäsi kylkeen Einar Malmia, joka katseli kattoa ilmeettömin,
kiiltävin silmin.

-- Puhuitko sinä totta äsken? kysyi hän.

-- Kautta kunniani, vastasi Malm välinpitämättömästi.

Gunnar Sten tunsi voittamatonta halua saada osakseen hellyyttä ja
hyvyyttä, sellaista hiljaista, rauhoittavaa ja lämmittävää. Sama se
keneltä.

-- Minä menen hänen luokseen, sanoi hän.

-- Mene, vastasi Einar Malm.

-- Mistä löydän hänet?

-- Kysy ensimmäiseltä vastaantulijalta. Hän tietää sen yhtä hyvin kuin
sinä.

-- Voisinko ehkä mennä kotiin?

-- Sen sinä voit arvostella paremmin kuin minä.

-- Minä menen sitten.

-- Mene, mutta älä saarnaa siinä.

Einar Malmin ääni hukkui soittoon ja taukoamattomaan huminaan, ja
Gunnar Sten poistui huomaamattomasti.

Margit Malmilla oli säihkyvät silmät, alati hymyilevät huulet ja
keinuva vartalo, ja hän otti Gunnar Stenin vastaan purskahtaen nauruun.

-- No, tuhlaajapoika, onko nyt mielesi hyvä?

Ei, sitä se ei ollut. Näkihän sen. _Sitäpaitsi_ hän oli saanut
rukkaset, absoluuttiset rukkaset.

-- Niin. Niin tulisi käymään. Minä tiesin sen, sanoi tyttö.

-- Sinä olet kertonut hänelle tämän surullisen jutun?

-- Tietysti. Heti kun kuulin sen. Parempihan oli, että minä sen kerroin
kuin että sen olisi tehnyt joku toinen asianmukaisilla koristuksilla
varustettuna.

-- Ja mitä Elsa sanoi kuullessaan?

-- Hän sanoi aavistaneensa, että jotakin tällaista tulisi sinulle
tapahtumaan. Kertoi, ettei pitkiin aikoihin ollut sinun kanssasi ollut
tekemisissä -- Jumalan kiitos.

Gunnar Steniä värisytti ja hänen hampaansa kirskahtivat, mutta hetkistä
myöhemmin hän tunsi syvän häpeäntunteen valtaavan mielensä ja hän
painoi päänsä alas.

-- Ja luuletko sinäkin nyt, Margit, kysyi hän tuokion kuluttua, että
minä olen mahdoton mihinkään?

-- En, vastasi tyttö vilpittömästi ja melkein hellästi, sillä siinä
tapauksessa en olisi nauranut sinulle kun tulit.

-- Mitä sinä ajattelet minusta?

-- Ajattelen vain: runoilija.

Gunnar Stenin tuli hyvä olla, hän melkein tunsi kaukaista onnen
tunnetta, ja häntä hävetti istua tässä huoneessa hienosti humalassa.

-- Sinä olet sittenkin hyvä tyttö, lausui hän melkein huomaamattaan.

-- Niinkö? naurahti tyttö. -- Sinä olet siis tähän asti epäillyt. Se ei
ole kauniisti tehty. Vaikka kyllä olen sinun huomannut pitävän minua
jonkunlaisena "varaventtiilinä", jonka luokse olet tullut, kun teillä
on ollut jotakin vinossa.

-- Miksi sanoit runoilija? En ole eläissäni edes yrittänytkään tehdä
ainoatakaan runoa.

-- Minusta vain tuntuu siltä, en tiedä miksi. Jokainen sanoo, ettet
sinä ainakaan ole niitä Stenejä, jotka käyvät kauppaa.

-- Se on mahdollista. Mutta mihin nyt ryhdyn?

-- Se sinun pitäisi itse tietää.

-- Niin. Kunpa sen tietäisin. Mutta minä en tiedä. Minä en ylimalkaan
kelpaa mihinkään kunnolliseen.

-- Sepä on synkkä itsetunnustus. Mutta nyt voit ainakin lähteä ulos
kanssani, sillä jos isä sattuisi tulemaan tänne, luulisin, ettei hän
pitäisi erikoisen tahdikkaana, että istut täällä ja tuoksuat väkeville.

-- Minä luulen, ettet sinäkään...

-- No menköön tämä kerta, tällaisten tärisyttäväin tapausten jälkeen.

-- Sinä vihaat väkijuomia?

-- Herra varjelkoon, -- en. Mutta juopuneet gentlemannit ja köyhät
juopot ovat minulle kauhistus.

-- On sinullakin mielipiteitä.

-- Tietysti. Ajatukseton en ole, vaikka syrjäinen ehkä joskus voisi
sitä väittää.

-- Luulen, ettei kukaan sellaista väittäisikään.

-- Ole huoletta. Kuulen sen säännöllisesti kolme kertaa päivässä
niinkuin syönkin. Ellen sitä kuulisi, luulisin tehneeni tyhmyyksiä --
kuten sinä -- ja seuraava yö olisi levoton. Nyt nukun rauhassa saatuani
annokseni.

-- Sinä olet verraton!

-- Veljeni Einar on huomannut sen jo aikoja sitten.

Sumuisilla kaduilla liikkuivat ihmiset kuin varjot; kuuli kuinka he
kulkivat, ohimennen saattoi erottaa jotkut tutut kasvonpiirteet, kuuli
hevosten ja raitiotievaunujen ajavan ohitse, näki niiden vilahtavan, ja
sitten katosi kaikki taas sakeaan sumuun ja usvaan ikäänkuin kaiken
ulkopuolelle. Mutta tämän kaiken yli kuului taukoamaton humu ja kohina,
jossa mitään yksityispiirteitä ei voinut erottaa ja josta ei voinut
sanoa, mistä se tuli ja minne se meni, suurkaupungin iankaikkinen,
selittämätön kohina. Kaikilla oli kiire, kaikilla niillä näytti olevan
koti tai päämäärä, johon pyrkivät, ja tässä kulki hän, Gunnar Sten,
katsellen ihmismerta, johon oli hukkuva.

Mihin hän oli ryhtyvä?

Hän kulki äänettömänä, tuskin muistaen tyttöä, joka kulki hänen
rinnallaan, ja kun hänen ajatuksensa ennättivät määrättyyn kohtaan,
tunsi hän vihlaisun sydämessään.

-- Suo anteeksi, Margit, sanoi hän kavahtuen. -- Sellaista se on.

-- Niin. Valitan, etten ole Elsa Alm. Sillä häntä sinä tällä hetkellä
ajattelet.

Gunnar Sten ei voinut kieltää eikä myöntää. Hän kulki vain ja ajatteli:
mitä tekee Elsa Alm, missä hän on tällä hetkellä, ajatteleeko hän minua
ollenkaan? Kun hän edes tulisi vastaan? Ja jos hän tulisi vastaan --
tuntisiko hän mitään, kun näkisi Gunnar Stenin toisen rinnalla.

Hän tunsi taas tuon jo tuttavaksi tulleen vihlaisun povessaan ja äkkiä
hän sanoi toverilleen:

-- Mennään jonnekin.

-- Minne?

-- Minne vain tahdot?

-- Kiitän, mutta menen tällä kertaa kernaimmin kotiin.

Yöllä ei Gunnar Sten voinut nukkua. Hän tunsi menettäneensä kaiken,
menettäessään Elsa Almin. Ajatukset pyörivät hänen päässään, hän
rakensi suunnitelmia ja tuulentupia, hylkäsi ne, rakensi taas ja
hylkäsi uudelleen. Kaikissa niissä väikkyi Elsan vaalea, lohdullinen
kuva.

Hän nousi vuoteeltaan, tupakoi, joi vettä, koetti punnita asioita
kylmästi järkeillen, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten hän taas
heittäytyi vuoteeseen ja vääntelehti kuin heikko sairas, mutta
ajatukset jatkoivat kidutustyötään. Joskus sekaantui mielikuviin Margit
Malmin säteilevä, kaunis kuva, hän koetti pysähtyä ajattelemaan sitä,
mutta se haipui olemattomiin ja sijaan astui taas Elsa Alm tyynenä,
kauniina ja hillittynä. Näin syvästi ei hän tiennyt Elsaa ennen
rakastaneensa.

Kotiaan hän ei enää ajatellut.

Aamun sarastaessa ei hän ollut ummistanut silmiään. Hän soitti Elsalle
ja pyysi saada tavata, mutta vastaus oli kielteinen.

Nyt hän ei enää harhaillut kaduilla. Hän riensi lähimpään kapakkaan.



V.


Seuraavat päivät Gunnar Sten etupäässä kuljeskeli pitkin kaupunkia. Hän
viipyi kauan paikoissa, missä joskus oli ollut Elsa Almin kanssa tai
mihin hänestä liittyi joku muisto, pieninkin. Välistä hän oli menehtyä
tuskaansa, joskus hän vaipui kaukaisiin, haaveellisiin ajatuksiin,
toisinaan hänessä heräsi villi, sykähdyttävä toivo. Hänen taipumuksensa
yhdistää Elsa Alm kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan kävi suorastaan
sairaalloiseksi, mutta ajatuksiaan ei hän ankarimmillakaan
ponnistuksilla saanut hallituksi. Joskus hän oli ajatuksissaan ja
mielikuvissaan löytävinään tuskallista, tajuamatonta nautintoa.

Samassa häntä vaivasi häpeäntunne ja paha omatunto. Se tapaus, joka oli
katkaissut hiuksenhienon ja tuskin huomattavan siteen Elsa Almin ja
hänen väliltä, aukeni suunnattomaksi, ylitsepääsemättömäksi kuiluksi.
Hän katui sydämestään tapausta, mutta huomasi kauhukseen, ettei katumus
johtunut teon rikollisuudesta, vaan yksinomaan siitä, että hän oli
menettänyt hänet, jota tiedottomasti oli rakastanut.

Välistä häneen meni raivoisa kostonhimontunne ja hän ajatteli keinoa,
jolla parhaiten voisi tuottaa Elsa Almille surua. Tämmöisen puuskan
vallassa hän kerran tapasi tytön ja tunsi suurta nautintoa voidessaan
välinpitämättömän näköisenä kääntää tälle selkänsä, vaikka selvästi
huomasi hänen odottavan tervehdystä. Sitä nautinnontunnetta ei
kuitenkaan kestänyt kauan, ja tuntia myöhemmin hänet oli vallannut
katkera katumus. Hän toivoi, että kohtaisi tytön vielä kerran, mutta
niin ei tapahtunut.

Toverit eivät millään tavalla muistuttaneet hänelle Elsa Almista
eivätkä muustakaan ja suhtautuivat häneen melkein kunnioittavasti.
Tästä oli seurauksena, että hän hetkittäin tunsi viileää rauhaa, ja
tällöin hän teki kokeita voidakseen suhtautua Elsa Almiinkin kylmästi
ja ylimielisesti, Silloin hän meni Margit Malmin luo ja haasteli hänen
kanssaan kauan ja toverillisesti ja tunsi jollakin erinomaisella
tavalla virkistyneensä. Mutta että kukaan voisi korvata Elsa Almia sitä
hän ei voinut uskoa.

Mihin hän ryhtyisi?

Hän huomasi kuljeksivansa joutilaana, hänen täytyi käydä käsiksi
johonkin työhön. Nyt ei hänestä kuitenkaan ollut mihinkään, sen hän
järkevästi ajatellen huomasi. Tapaukset olivat liian läheisiä ja
ylivoimaisia.

Vihdoin hän oivalsi tarvitsevansa kodin. Siitä piti tulla lämmin ja
viihtyisä, kaunis ja rauhallinen.

Ja Gunnar Sten ryhtyi heti perustamishankkeisiin. Hän vuokrasi
sopivan huoneiston, keskusteli taiteilijoiden, arkkitehtien ja
huonekalukauppiaiden kanssa, ja nämä puhuivat hänelle kauneudesta,
harmoniasta, värisoinnuista ja hinnoista. Hinnat. Mitä merkitsivät
hinnat? Hänhän tarvitsi tyyssijan, jonne voisi paeta, tyyssijan, jonne
maailman melu ei ulottuisi ja jossa hän saisi olla rahassa. Siellä hän
kävisi käräjiä oman itsensä kanssa, siellä hän unohtaisi ja syntyisi
uudestaan ja sieltäkäsin hän aloittaisi työnsä.

Hänen kotinsa syntyi surun merkeissä ja siitä tuli hillitty ja tumma,
tumma aina ovikelloa myöten, joka painettaessa antoi vain yhden kumean
helähdyksen. Siitä tuli hillitty aina eteisen lattiamattoja myöten,
joihin tulijan ensi askelten äänet tukehtuivat. Työhuoneen
nahkapäällykset tuntuivat huokailevan, kun niille istuutui, ja
raskaitten uutimien takaa saattoivat valonsäteet antaa vain aavistusta
itsestään.

Gunnar Sten tunsi todellakin jonkunlaista raukeata viihtymystä, kun oli
saanut kotinsa valmiiksi.

-- Sinä saisit olla näkemässä tätä, Elsa, ajatteli hän, mutta samalla
hän sydämessään tunsi pakotusta.

Hän istuutui työpöytänsä ääreen, otti kirjan ja alkoi lukea, mutta
ainoastaan silmät seurasivat rivejä, ajatukset kulkivat omia teitään.
Tuntui, kuin painettu sana olisi niitä vain kiihoittanut. Gunnar Sten
tuskastui, laski kirjan kädestään ja lähti ulos, sinne, missä oli
ihmisvilinää ja iloa.

-- Minusta tämä kaikki on erinomaisen kaunista, sanoi Margit Malm
kulkiessaan huoneesta toiseen ja sitten kolmanteen, -- ja synkkää
tunnelmaa tänne on saatu yllinkyllin, mutta siitä huolimatta täältä
puuttuu jotakin, nimittäin henki.

-- Se tulee kyllä omistajan mukana, virkahti hänen veljensä
ikävystyneen näköisenä ja sytytti savukkeen.

-- Niin, sinun olisi todellakin pitänyt hankkia joku tanssijatar
seinällesi, jatkoi Nurmelainen. Kyllä täällä surun ja murheen alhossa
sentään on yhtä ja toista, joka valaisee taistelevan ihmislapsen
kivistä polkua.

Gunnar Sten naputteli ikkunalautaa ja katseli ilmeettömin silmin
alastomia puiden oksia, joita tuuli huojutteli.

-- Kun kevät tulee, niin linnut ilmestyvät puihin, sanoi hän enemmän
itselleen kuin toisille.

-- Oikein ajateltu, vastasi Nurmelainen. Varpuset ja sen sellaiset. Ja
pitävät niin saakelinmoista meteliä, että lujahermoisinkin ihminen
tympeytyy koko otuksiin. Mitä lintuihin ylimalkaan ja varpusiin
erikoisesti tulee...

-- Anna olla jo, keskeytti Gunnar Sten melkein jyrkästi.

Nurmelainen päästi lyhyen vihellyksen ja meni toiseen huoneeseen
tarkastaakseen tauluja, mutta Margit loi Gunnar Steniin pitkän, kysyvän
katseen. Ja äkkiä hän huomasi, että nuorukainen kuukauden kuluessa oli
huomattavasti kalvennut, että hänen suupielensä lakkaamatta
nytkähtelivät ja että silmien alustat olivat käyneet valjun
sinertäviksi.

-- Herra Jumala, huudahti hän tahtomattaan, -- kuinka paljon sinä
mahtanet kärsiä, Gunnar!

-- Naurettavaa, sähähti Einar Malm, nousten paikaltaan, mennäkseen
Nurmelaisen luo. Naurettavaa ja akkamaista! Saa palttua joltakin Elsa
Almilta, josta minä en maksaisi viittä penniä, -- sitten kääritään suru
silkkiin ja samettiin ja aletaan sitä _hoitaa_, että se kasvaisi. Peli
on menetetty ja sillä hyvä. Sinun on vain pidettävä huoli siitä, että
Elsa Alm joskus saa katua. Terve vaan!

Odottamatta Gunnar Stenin vastausta siirtyi Einar Malm toiseen
huoneeseen. Eikä nuorukainen vastaamisen halua tuntenutkaan; hän
käsitti, etteivät toiset kuitenkaan voineet ymmärtää hänen tilaansa, ja
Einar Malmin järeät sanat menivät ohi korvain.

-- Te olette molemmat hienoja miehiä ja rikkaita miehiä, selitti
Nurmelainen toisessa huoneessa Einar Malmille. -- Mutta myönnä pois,
poika, että Stenit sittenkin ovat vähän niinkuin arempaa, hauraampaa ja
hienompaa ainesta.

-- Olkoot. Mutt'ei minun kunniantuntoni roiku yhden ainoan nuppineulan
varassa.

-- Siinä se ero onkin. Jos sinunkin isoisäsi isä olisi ollut
kauppaneuvos tai joku muu sellainen, niin olisit ellet tyhjänpäiväinen,
ajatukseton utukuva, jotenkin samaa tyyliä kuin hän, joka tuolla
toisessa odottelee varpusten tappelua...

Mutta Gunnar Sten nojasi ikkunapieleen ja katseli lämpimin katsein
Margit Malmia, ja hänestä tuntui, kuin suuri lämpö olisi tulvannut
hänen ruumiiseensa.

-- Sinä olet niin hyvä, Margit, sanoi hän, niin viimeiseen asti hyvä.

-- Ainakin huomaat, ettet ole yksin ja että sinusta edes joku
välittää...

Nuorukaisen sydän sykähti ja hän astui askeleen lähemmäksi tarttuen
tytön käteen. Hänessä heräsi jonkunlainen itsetiedoton toivo ja
vaistomaisesti vei hän käden huulilleen. Mutta painaessaan siihen
suudelmansa, tunsi hän vain ihon vienon tuoksun, näki hienonhienoja
ihokarvoja ja silmälle tuskin huomattavia ihohuokosia ja samalla hän
huomasi tekevänsä suurta petosta, sillä suudelmassa hän ei antanut
mitään. Se oli vain tahdoton, koneellinen temppu, jonka piti merkitä
jotakin, mutta joka itse asiassa ei merkinnyt mitään. Ajatukset olivat
koko ajan muualla.

Tätä ei tyttö huomannut. Hän painoi kumartuvan nuorukaisen pään
rintaansa vasten ja piti sitä siinä kauan ja kiinteästi. Ja vihdoin hän
suuteli nuorukaisen sameita silmiä.

Sellaista ei Gunnar Sten koskaan ennen ollut kokenut. Hänet valtasi
rajaton nautinnon ja onnen tunne, hänessä heräsi vaistoja, joista
hänellä ei ollut ollut aavistustakaan ja hän pusersi tytön syliinsä ja
painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

-- Ja muutenkin, mitä naisväkeen tulee, kuului Nurmelaisen ääni
viereisestä huoneesta, jossa hän selitteli Einar Malmille Simsonia ja
Delilaa kuvaavaa taulua, -- täytyy heistä sanoa, että kyllä he ovat
kirjansa lukeneet... He ovat tuskin onnellisesti saaneet suoritetuksi
kapalonsa, niin eivätkö jo alakin miettiä, miten parhaiten saisivat
miesparan pään pyörälle.

Einar Malm kuului naurahtavan.

Mutta Gunnar Sten ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän piti yhä tyttöä
puristettuna itseään vasten, hän aikoi jotakin sanoa, mutta ääni
kieltäytyi tekemästä tehtäväänsä.

Millainen olet sinä, ihmeellinen maailma, kuinka kaunis ja kuinka ruma,
kuinka iloinen ja kuinka täynnä murhetta! Tässä hän nyt katseli silmiä,
jotka avautuivat ja sulkeutuivat, silmiä, jotka olivat täynnä raukeutta
ja loistoa ja joista kokonainen elämä katseli häntä. Ja niistä silmistä
pusertautuivat esiin kirkkaat kyynelhelmet.

-- Päästä, päästä minut, Gunnar! pyysi tyttö hiljaa.

-- Miks'et sanonut tätä aikaisemmin? kuiskasi Gunnar Sten kiihkeästi,
tuntien, kuinka hengityksensä kulki puuskittain ja kuumana.

Tytön suupieliin ilmestyi heikko hymynväre, hän suuteli vielä kerran
nuorukaista huulille ja irtaantui sitten lempeällä väkivallalla.

Nurmelainen läheni ovea.

-- Minun korvani kuulee kuiskauksia, sanoi hän, ja kokemukseni sanoo,
että se on merkki siitä, että tauti alkaa parata.

-- Taiteilija on pannut Delilan nauramaan, kun hän leikkaa Simsonin
väkevyyttä, jatkoi hän ilmestyen huoneeseen ja luoden kysyvän katseen
huoneessa olijoihin. -- Ensin minusta tuo nauraminen tuntuu vähän
uskalletulta, sillä Simsonin hiusten leikkaaminen on sentään totinen
toimitus, josta voisi olla vakavat seuraukset, edellytettynä, että
sankari heräisi keskellä toimitusta. Mutta kun lähemmin syvennyn
asiaan, tuntuu minusta siltä, kuin taiteilija olisi osannut aivan
oikeaan, sillä jos naisilla olisi oikea käsitys siitä, kuinka typerää
ja nautamaista sukupuolta me olemme, niin me etupäässä näkisimme
ympärillämme nauravia naiskasvoja. Pyydän esittää kysymyksessäolevan
taiteilijan maljan ja ehdotan, että seura täksi iltaa hajaantuisi.

Gunnar Sten nauroi ajatuksettomasi Nurmelaisen puheelle. Hän tunsi
samalla kertaa voittamatonta halua olla yksin ja ryhtyä johonkin
repäisevään, sama se mihin. Pitkästä aikaa hänen kasvonsa hymyilivät,
ja hänen silmiinsä ilmestyi loistetta, kun hän loi ne ohimennen ja
melkein salaa Margit Malmiin.

-- Mitä! huudahti Nurmelainen hämmästyneenä, mutta keskeytti lauseensa
ja heristi sormeaan tytölle.

-- Voi sinuas, Malmien kaunis suku, sanoi hän leikillään. -- Olisit
antanut Gunnarin vielä vähän surra, sillä suru jalostaa. Nyt sensijaan
minun mieleeni muistuu eräs fraasi ojasta ja allikosta.

-- Elsa Almin nenä osoitti lievää pyrkimystä taivasta kohden, virkahti
Einar Malm kuivasti. Herra varjelkoon Stenien sukua sellaisista
nenistä.

Lause ei ollenkaan loukannut nuorukaista, niinkuin se olisi tehnyt
tuntia aikaisemmin. Päinvastoin oli hän tuntevinaan kiitollisuutta
siitä himmentävästä mielikuvasta, jonka Einar Malmin lause synnytti. Se
paransi ja tappoi. Hän tunsi edelleenkin onnea ja malttamattomuutta.

-- Otetaan auto ja lähdetään ajelulle, ehdotti hän äkillisen
päähänpiston valtaamana.

-- Kernaasti, myönsi Nurmelainen heti. Minulla on kylläkin rahaa
ainoastaan nelisen markkaa, mutta kun minulla on kunnia olla tällaisten
suurten herrojen välttämätön parasiitti, olen luonnollisesti asiassa
mukana ja otan maksaakseni koko lystin, edellyttäen, että minulle
myönnetään luottoa. Allons enfants!



VI.


Gunnar Sten kulki kuin unessa. Hän näki kaikki, mitä hänen ympärillään
tapahtui, kuuli, mitä puhuttiin, mutta kaikki oli hänelle kaukaista ja
usvan takaista.

-- Minun täytyy johonkin ryhtyä, mutta mihin?

Hän koetti ajatella asiaa, syventyä siihen, mutta se jäi sikseen. Hän
eli vain hetkestä hetkeen ja ne hetket, jotka erottivat hänet ja Margit
Mainiin, olivat välttämätön paha, jotka jollakin tavoin täytyi saada
kulumaan.

Joskus hän itsekin joutui epätoivon saamattomuudestaan ja tarttui muun
tekemisen puutteessa kurssikirjoihin, mutta työnpuuskaa kesti vain
hetkinen tai pari ja sitten alkoi taas mielikuvista rikas uneksiminen
ja joutilaisuus.

Aurinko sulatteli hankia kaupungin ulkopuolelta, kadut olivat jo aikoja
sitten olleet paljaat, kiviseinistäkin uhosi kostea, keväinen lämpö, ja
linnut ilmestyivät puihin.

-- Näin minä rakastan sinua, Margit Malm, ajatteli hän, -- yöt ja
päivät sinua ajattelen eikä toimistani tule mitään, ei yhtään mitään,
sillä sinä viet kaiket ajatukseni.

Kuten sanottu oli Margit Malmilla ruskeat, säihkyvät silmät, hänen
poskiinsa ilmestyivät värähtelevät kuopat, hänen hampaansa loistivat
helmenvalkoisina kun hän nauroi ja hänen koko olentonsa sytytti.

-- Ja sinä sanot rakastavasi minua, sanoi nuorukainen, rakastavasi
sellaisena kuin olen?

-- Ihan.

-- Vaikka kuljen joutilaana ja ilman päämäärää?

-- Kai sinulla on varaa niin tehdä. Ja ellei ole, on paras, että etsit
itsellesi jonkun kiinnekohdan.

Hän ei sanonut "työn" -- Jumalan kiitos.

Gunnar Sten alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota ulkonaiseen
asuunsa, kävi säännöllisesti kylvyssä ja hoiti ulkonaista minäänsä. Hän
teki sen vaistomaisesti, mutta hän tunsi, että hänen täytyi niin tehdä.
Vähitellen alkoi hän etsiä tyydytystä kirjallisuudestakin, hänen
mielikuvituksensa yltyi yhä vilkkaampaan toimintaan, ja hän alkoi
rakennella tuulentupia.

Eräänä korkean kirkkaana kevätaamuna hän meni kirkkoon. Sinnekin hän
ohjasi askeleensa enemmän vaistosta kuin tahdosta. Hän tarvitsi
korkeaa, rauhallista mieltä, hän tahtoi selventää ja järjestää
ajatuksiaan ja hän luuli sen löytävänsä Herran pyhätöstä.

Ja kirkossa hän näki Elsa Almin. Tyttö loi häneen pitkän, kysyvän
katseen ja odottamatta nuorukaisen tervehdystä nyökäytti päätään, mutta
Gunnar Stenin valtasi suuri levottomuus ja hänen sydämensä löi
haljetaksensa.

Saarnasta hän ei tajunnut montakaan sanaa -- pappi lukikin sitä kuin
ulkoläksyä -- mutta musiikki ja veisuu viihdyttivät häntä ja saattoivat
hänet vienoon, surumieliseen ja puhtaaseen vireeseen.

-- Tänne minä tulen usein, päätti hän itsekseen hartaan, juhlallisen
tunteen valtaamana.

Sinä iltana ei Gunnar Sten suudellut Margit Malmia, hän kulki
edestakaisin ja mietti.

-- Sinä laulat kauniisti, Margit, sanoi hän. Laula minulle Synnöven
laulu.

Ja tyttö lauloi:

    "Niin hyvä, tiedänpä ken se vain
    on tehnyt kirkkohon pöydän pyhän,
    ken käski kulkea parittain,
    ovelta kuorihin yhä..."

Nuorukaisen silmiin nousivat kyyneleet, hänet valtasi syvä liikutus,
eikä hän lopuksi voinut hillitä itseään, vaan ratkesi itkuun ja painoi
päänsä tytön syliin.

-- Gunnar raukka, sanoi tyttö hiljaa laskien kätensä hänen päälaelleen.

Tämä tyynnytti nuorukaista hiukan.

-- Minä tahtoisin olla niin hyvä, sanoi hän, mutta minä en voi, en
todellakaan voi...

-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?

-- Tiedäthän sinä?

-- Mutta, rakas poika-parka, naurahti tyttö surumielisesti, -- emmehän
sitä enää saa tekemättömäksi. Ja olenhan minä sinun kanssasi.

-- Minä olen menettänyt niin paljon, niin paljon.

Tyttö nosti nuorukaisen pään ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sanoi hän rauhallisesti, ja minä
rakastan sinua niin paljon, että heti menen Elsan puheille. Kun edes
näennäinen sovinto välillänne saadaan aikaan, niin ehkä kaikki muu
sitten vähitellen seuraa itsestään.

Gunnar Sten hypähti seisomaan ja hänet valtasi äkillinen kiitollisuuden
ja voiman tunne. Nyt muuttuisi kaikki, kädenkäänteessä. Mutta samalla
kuin hän loi katseensa tytön kuvankauniisiin kasvoihin, katosi koko
mielikuva. Toinen oli kylmästi, peruuttamattomasti viskannut hänet
syrjään, kelpaamattomana mihinkään, -- ja tässä tulee sitten
korkeasyntyinen, kaunis, ihannoitu Margit Malm, luottaa häneen niin,
että rakastaakin häntä, antaa kaiken, minkä hänenkaltaiselleen ihminen
suinkin voi antaa ja menee niin pitkälle jalomielisyydessään, että
tarjoutuu välittämään... Ei, se ei voi olla mahdollista. Ja seuraavassa
tuokiossa kiitollisuuden ja voiman tunne vaihtuvat taas lempeäksi,
saamattomaksi rakkaudeksi.

-- Sinä erehdyt, Margit, vastaa hän hiljaa. En välitä muusta kuin
sinusta. Mutta ehkäpä jo olet minuun väsynyt?

-- Väsynyt!

Tyttö naurahti torjuvasti itsekseen, muttei vastannut sen enempää.

Erojaissuudelmassa nuorukainen oli huomaavinaan välittömyydenpuutetta,
ja hän katseli kauan sivu puolenyön ikkunoihin kaduilta heijastuvaa
valoa ja kuunteli ohikiitäväin ajoneuvojen kolinaa.

Elsa Almin ajatteleminen ei tuottanut hänelle tuskaa, -- ellei hän itse
ottanut ohjatakseen ajatuksiaan määrättyyn suuntaan. Margit Malm
sensijaan -- sykkivää iloa ja hehkuvaa omistamisenhalua.



VII.


Gunnar Sten odotti Margit Malmia.

Hän oli pukeutunut tavallista huolellisemmin, syönyt oivallisesti,
käynyt parturissa, vaikka määräpäivä oli vasta huomenna, ja hänen
kasvonsa olivat raittiit eikä niissä näkynyt valvotun yön jälkiä.

Nurmikot alkoivat viheriöidä, silmut puhkesivat puihin, ilma oli
aurinkoinen ja kirkas, ja tuntui kuin kaikki olisi uhkunut elämää.

Nuorukainen tunsi itsensä kuolettavan tyyneksi ja asialliseksi, katseli
kadulle, kävi välillä järjestämässä jotakin, ja ainoa, mikä häntä
vaivasi oli odotuksen jännitys. Kohtausajan pitkittyessä oli hän kyllä
silloin tällöin tuntevinaan sydämessään kaukaista vihlaisua, jotakin,
joka osoitti, että hän kaikesta tyyneydestä huolimatta kärsi, mutta se
pakeni pian, ja kun se ajatusten mukana uudelleen palautui, tuntui se
pikemmin suloiselta kuin tuskalliselta.

Mistä hän oli saanut tämän suurenmoisen rauhan?

Hän ei osannut sitä itselleen selvittää, hän vain tunsi sen
lahjomattoman olemassaolon ja oivalsi, että se oli masentavaa,
kuolettavaa kulttuurityyneyttä puuskien välillä.

Eilen illalla oli taivas ollut korkea ja kirkas. Hänen oli ollut hyvä
olla, hän oli tahtonut hengittää raitista ilmaa ja samalla hengittää
itseensä rohkeutta. Häntä vastaan tulee tovereita.

-- Minne menet, Sten?

Mutta hän tahtoo olla yksin ja rauhassa. Viimeinkin on hän tuntevinaan,
että suunnitelmat hänen päässään itsetiedottomasti kypsyvät ja että
ellei hänellä ole ollut voimia, niin tulee niitä pian olemaan.

-- Tänne vain, vastaa hän siis. -- On hiukan asioita.

Kukaan ei seuraa häntä eikä kukaan pyydä häntä mukaan. Hän kulkee vain
eteenpäin ilman päämäärää ja miettii, sillä hänen on hyvä olla.
Asfaltinhaju tuo hänen mieleensä hempeitä ajatuksia, hän ohjaa kulkunsa
sinne, missä maa tuoksuu tuoreuttaan ja nurmi viheriöi. Elämä hymyilee
hänelle, ja hän taitaa itsekin hymyillä. Vastaantulevat naiset
katselevat häntä silmiin, Margit Malm on hänelle sanonut, ettei hän
suinkaan ole ruma.

Hänen sielussaan asuu suuri ja syvä rauha, hän tuntee kunnioitusta
isäänsä kohtaan, joka on karkoittanut hänet kotoa, hän tuntee, että
hänestä kaikesta huolimatta voi jotakin tulla, sillä hän rakastaa ja on
rakastettu. Mutta kun hän enemmän antaa vallan ajatuksilleen, kaikkoaa
tuo suuri rauha hetkeksi ja hänen tekisi mieli hypätä ilmaan ilosta.

-- Kuinka kaunis olet sentään, elämä, ja kuinka täynnä vaihtelua!

Kesäisessä puistossa liikkuu tuskin ainoatakaan ihmistä, silloin
tällöin joku rakastava pari, joku silinteripäinen, vanhahko herra
nauttimassa kauniista ilmasta kasvot tiedottomassa hymyssä, pari
rouvaa, jotka silloin tällöin keskenään vaihtavat jonkun sanan, mutta
hymyilevät, hekin tiedottomasti, sitä enemmän, tai sitten joku työmies,
joka laahustavin, hitain askelin kulkee puiston läpi kotiinsa
esikaupunkiin. Jossakin kaukana kolisee raitiotievaunu, satamasta
kuuluu vintturien rätinä ja vingunta, kehoitus- tai varoitushuutoja,
veturi viheltää pitkään ja kimeästi, mutta tämä kaikki ei häiritse, se
on hänen mielessään vain elämän suurta, taukoamatonta laulua, suureen
kokonaisuuteen sulautuvaa ja kaikkialla tajuttavaa, yhtähyvin erämaan
kohdussa kuin kuumeisessa suurkaupungissa.

Hän tuntee ylitsevuotavaista onnentunnetta.

-- Paljon olet sinä antanut minulle, Margit, kokonaisen elämän!

Ja tähän vilpittömään kiitollisuudenhuokaukseen liittyy hienon hieno
aavistus valoisasta tulevaisuudesta.

Samalla hän näkee edessään matkan päässä Margit Malmin. Hän ei voi
erehtyä hienosta nilkasta, joustavasta käynnistä ja keinuvasta
vartalosta. Se on Margit Malm eikä kukaan muu. Ja hänen rinnallaan
kävelee eräs kolossi, joka ei voi olla kukaan muu kuin Nurmelainen,
hän, jolla on niin hyvä supliikki.

Tämä näky kesken kaikkea vaikuttaa Gunnar Steniin omituisesti. Hän
aikoo kiiruhtaa luo, mutta ei tee sitä kuitenkaan, sitten hän aikoo
heille huutaa, mutta ääni ei kulje, on kuin kurkkuun olisi tullut joku
este...

Hän tuntee, kuinka hänen sydämensä alkaa takoa, kuinka hengitys kulkee
läähättäen ja kuinka jäsenet alkavat uupua.

-- Joutavia, lapsellista! sanoo hän itsekseen. Margit Malm ja
Nurmelainen -- naurettava yhdistelmä.

-- Ehkä he juuri puhuvat minusta, jatkaa hän sitten ajatuksiaan ja
päättää: -- Muuta he eivät voi tehdäkään.

Sekunnin pari seisoo hän paikallaan ja aikoo palata takaisin. Eihän hän
ole mikään vakooja. Huomenna kysyy kuin ohimennen Margit Malmilta.
Mutta jalat kieltäytyvät tottelemasta, ja häneen menee tajunta, että
tuossa hänen silmiensä edessä menee jotakin raunioiksi.

Taasen.

Hänen katseensa kovenee, hän tuntee kuinka silmät alkavat kipenöidä,
veri pakkautuu päähän, kädet puristautuvat nyrkkiin ja hänen huuliltaan
puristautuu kirouksia: Saatana... sentään!

Näin hän seisoo hetken, purkaen esiin voimatonta raivoa. Mutta sitten
on kuin laskettaisiin kylmää jäätä hänen rinnalleen, ja hänen suunsa
vetäytyy enemmän irvistykseen kuin hymyyn.

-- Vai niin, sanoo hän, vai tällaista tämä olikin.

Hän alkaa kylmästi seurata kulkijoita, tuntien, että se on alentavaa ja
inhottavaa, mutta muutakaan hän ei voi. Painaen väkivalloin alas tuskan
ja masentuneisuudentunteet seuraa hän perässä kasvot kuumeisina, ruumis
kylmän hien peittämänä. Ja kuta kauemmin hän seuraa, sitä kylmemmäksi
käy mieli ja sitä voimakkaammin hän tuntee hallitsevansa tilannetta.

-- Margit Malm ja Nurmelainen!

Tuontuostakin tekee hän päätöksen lähteä kiiruusti kotiinsa tai
jonnekin muualle. Tuo ei _voi_ olla mitään vaarallista. Jos kävelevät,
niin kävelkööt, kai ovat jossakin kaupungilla tavanneet. Nauraisivat,
jos näkisivät hänen tässä vaanivan. Mutta hän ei voi päätöstään
toteuttaa, vaan kulkee kiinteästi jäljessä pää täynnä toinen toistaan
kumoavia ajatuksia.

Ilta hämärtyy, kevään virkistävä tuntu suurenee ja pehmenee. Kulku
suuntautuu Malmien taloa kohti.

Gunnar Sten seuraa uskollisesti kuin varjo ja häpeää omaa
olemassaoloaan.

-- Nurmelainen ja Margit Malm! Jumal'auta sentään. Mutta tämä kai nyt
on sitä mustasukkaisuutta.

Hän on tuntevinaan, kuinka tyttö painautuu häntä vastaan, suutelee
hänen huuliaan ja häneen menee villi halu ajaa Nurmelainen tiehensä ja
lyödä, lyödä Margit Malmia. Ajatus kuoleutuu kuitenkin, ja hän tuntee
taas väsyttävää, voittamatonta rauhallisuutta ja kylmää havaintokykyä.

Pysähdys Malmin portilla, Gunnar Sten niin pitkän matkan päässä, ettei
häntä voi huomata.

Tämäkö nyt on kaiken loppukohta ja huippukohta.

-- Mitä he keskustelevat noin kauan? Mikseivät he jo voi erota?

Nurmelainen pitää tytön kättä omassaan ja puhuu kauan, kauan. Gunnar
Sten voi kuulla hänen äänensä, vaikk'ei erota sanoja. Tyttö vastaa
hiljaisesti ja kartellen, nuorukainen on erottavinaan oman nimensä ja
Nurmelainen lyhyen naurahduksen, ja hänen sydämensä sykkii
levottomasti.

-- Auta, Herra Jumala!...

Tämä oli viimeinen vihlaisu. Nurmelainen kumartuu tytön puoleen ja
suutelee häntä ja tyttö vetäytyy salamannopeasti erilleen ja katoaa
oven taakse. Gunnar Sten menettää hetkeksi tajuntansa ja näkönsä ja
horjahtaa seinää vasten vieden kätensä vaistomaisesti kurkulleen
ikäänkuin peläten tukehtuvansa. Jäsenet kangistuvat, ja esille
tunkeutuu pidätetty nyyhkytys. Mutta seuraavana hetkenä hän kiroaa ja
pakottautuu jaloilleen. Hän tuntee taas tuota taannoista, pistävän
kylmää rauhaa.

-- Vai tällaista... hm...

-- Lutka! kivahtaa hän sitten hampaittensa raosta. Hän tuntee
tuomitsevansa aiheetta, mutta se helpottaa, ja kasvojen kuultaessa
kalpeina kävelee hän rauhallisesti Nurmelaista vastaan.

-- Terve!

-- Ka, terve, vastaa Nurmelainen ja hätkähtää. -- Minne sinä nyt?

Gunnar Sten tuntee, kuinka toinen yrittää tarkata hänen kasvojaan
pimeässä.

-- Kuljeskelen muuten vain, vastaa hän yhtäkaikkisesti. -- Entä itse?

-- Ethän tule mustasukkaiseksi? kysyy Nurmelainen naurahtaen
väkinäisesti.

-- En usko, että minulla voisi olla mitään mustasukkaisuudentunteita
sinuun nähden.

-- Onnellinen sinä, huoahtaa Nurmelainen välittömästi ja Gunnar Sten on
huomaavinaan hänen äänessään erikoisen soinnin, -- sinä, joka voit olla
kuten tahdot ja jota rakastetaan. Köyhä piru on onnellinen, kun joku
sanoo hänelle ystävällisen sanan ja halveksimatta puhuu hänen kanssaan
hetken tai pari.

-- Et vastannut kysymykseeni.

-- Tuo kuulostaa steniläiseltä. -- Olen ollut kävelyllä Margit Malmin
kanssa. Sanon vielä, että olet onnellinen. Hän rakastaa sinua, ja me
saamme katsella häntä ylös. En koskaan unohda tätä iltaa.

Nurmelaisen puhe ei vaikuta Gunnar Steniin suuntaan eikä toiseen.
Häneen on mennyt joku vissi tunne ja tietoisuus, joille hän ei voi
keksiä nimeä, ja hän lähtee sanattomana seuraamaan Nurmelaista.

-- Tule sisään, sanoo hän kapakan ovella.

Eikä Nurmelainen vastusta, vaan seuraa tahdottomasti kuin lammas
teurastuspaikalle. Gunnar Sten ei urki mitään, hän istuu sanattomana ja
tuijottaa vuoroin eteensä, vuoroin Nurmelaiseen.

-- Juo, sanoo hän. -- Suotakoon sinulle tänä iltana sekin nautinto.

Nurmelainen ei vastaa mitään, sillä hän huomaa, että toisen
tarkoituksena on juottaa hänet tukkihumalaan.

-- Mikä sinä luulet olevasi? kysyy Gunnar Sten ja hämmästyksekseen
huomaa hän Nurmelaisen samenevissa silmissä vesiä, kun tämä
kangerrellen vastaa:

-- Ei mitään muuta... kuin ihmislapsi... ja sellainen vain, kuten jo
tiedät, köyhä raukka, niinkuin Einar Malmkin sanoi...

Vastoin tahtoaan tuntee Gunnar Sten itsensä liikutetuksi ja tuntia
myöhemmin hän jättää Nurmelaisen lojumaan kapakan sohvalle,
työnnettyään hänen taskuunsa seteleitä.

Hänen mielensä on kuulas ja kirkas, hän tuntee olevansa oikea Sten ja
hän viheltelee itsekseen samoillessaan asuntoaan kohti.

Äkkiä hänen mieleensä muistuvat setelit, jotka hän oli työntänyt
Nurmelaisen taskuun, ja hänet valtaa pirullinen päähänpisto: hän menee
ilmoittamaan poliisille kadottaneensa suuremman rahasumman ja
Nurmelainen vangitaan.

-- Siinä olisi palkka siitä suudelmasta.

Inhoten hän kuitenkin hylkää ajatuksen jo sen syntyessä ja jatkaa
matkaansa mieli merkillisellä tavalla keveänä.

Tästä kaikesta on nyt kulunut jonkun verran toistakymmentä tuntia, ja
Gunnar Sten odottaa, että ovikello kumahtaisi. Kuten sanottu, oli hän
jo ehtinyt koko paljon tänä aamuna ja ainoa, mikä häntä vaivasi, oli
odotuksen jännitys, johon silloin tällöin sekaantui kaukainen vihlaisu.

-- Näin tulee Margit Malm sisään, minä annan palvelijan mennä vastaan,
näin hän tulee... näin sanoo... Minä sanon... Hän tietysti nauraa
minulle vasten kasvoja ja lähtee tiehensä...

Vihlaisu sydämen kohdalla uudistui, muttei häirinnyt hänen mielialaansa
sen enempää.

-- Näin... hän lähtee tiehensä... minkäpäs sille. Hän on vain säälinyt
minua ja kuitenkin minä...

Ajatukset ottivat nyt ylivallan, menivät ja tulivat kuinka tahtoivat,
loihtivat eteen kuvia, toiset toistaan kauniimpia. Hän ei voinut sille
mitään, että hän alkoi tuntea tuskaa, mutta hän palautti mieleensä
kuvan Elsa Almista ja puri yhteen hampaansa. Viimein hän sai taas
tyyneytensä ja rauhansa palautetuksi.

Mutta kun ovikello kerran kumahti, tunsi hän sydämensä hypähtävän. Läpi
hänen ruumiinsa kävi väre, ja hän istahti voimattomana tuolille.

-- Tulkoon, mitä tulee, päätti hän, uhmaten kaikkea, -- minä en voi, en
todellakaan voi...

Eikä hän mennyt tyttöä vastaan.

-- Gunnar!

Nuorukaisen kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja sensijaan, että olisi
vastannut tervehdykseen, katseli hän tyttöä suurin, tuijottavin silmin.

-- Oletko sairas? Sano jotakin, Gunnar!

Se suuri kylmyys, jota hän oli kokoamalla koonnut, alkoi arveluttavasti
pettää. Hän tunsi, että tarvittiin vain kolmas samansuuntainen kysymys
ja kaikki sulaisi.

Mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Tyttö loi tyytymättömän katseen ensin
häneen, sitten ympäri huonetta ja pyörähti vallattomasti kantapäällään.

-- En todellakaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, sanoi hän.

-- Istu, ole hyvä!

Hän oli saavuttanut takaisin sen, minkä oli menettänyt, muisti
kohtauksen Malmin portilla, ja samalla kuin hänen sisässään alkoi
kiehua, sai hän itsensä pakotetuksi puhumaan tyynesti ja kylmästi.

-- Sano minulle, Margit, kysyi hän askaroiden paperiveitsen kanssa,
eikö tämä ala jo sinuakin kyllästyttää?

Tytön kauniit silmät saivat säikähtyneen ilmeen ja väri hänen
kasvoillaan muuttui.

-- Mitä sinä tarkoitat? huudahti hän.

-- Sano minulle, eikö joku toinen ehkä tarvitse paremmin rakkauttasi ja
huolenpitoasi kuin minä, jatkoi Gunnar Sten äskeiseen tapaansa.

Nyt Margit Malm tajusi kaikki. Hänen kauniille kasvoilleen tulee
tuskastunut ilme ja silmiin nousevat kyyneleet, vaikka hän kaikin
voimin taistelee niitä vastaan.

-- Luulen, ettei meidän kesken tarvita salaviittauksia, Gunnar, sanoi
hän hiljaa. -- Puheesi tarkoittaa Nurmelaista. Eikö totta?

-- Totta, vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. -- Suuteleminen
esimerkiksi on itsessään varsin pieni ja viaton toimitus, mutt'en pidä
niiden jakamista kaduilla soveliaana. Nurmelainen on kyllä sellaiseen
harjaantunut, mutta ymmärtääkseni sekä sinun että minun tavat sotivat
sitä vastaan. Eikö sekin ole totta?

Tyttö puraisi huultaan ja hänen silmissään näkyi välähdys.

-- Sinä olet aivan oikeassa, vastasi hän pakotetun terävästi.

-- Me voimme siis jättää tämän asian päiväjärjestyksestä, jatkoi
nuorukainen. -- Ilmoitan väistyväni.

-- Kenen tieltä?

-- Nurmelaisen.

-- Gunnar!

-- Niin.

-- Gunnar, sinä petät itseäsi, virkkoi tyttö hiljaa, tarttuen hänen
käteensä, jota ei nuorukainen yrittänytkään vetää pois. -- Tietämäsi,
joko kuulemasi tai näkemäsi, on kyllä totta, mutta sinä et ole mitään
menettänyt. _Minä_ en ole häntä suudellut.

-- Minun mielenkiintoni herää. Jatka.

-- Nyt sinä olet ilkeä, Gunnar. Hän tuli minua vastaan eilen, ja minä
lähdin hänen kanssaan. Oliko siinä mitään pahaa?

-- Ei kai.

-- Ei minunkaan tietääkseni. Sinä tiedät kyllä Nurmelaisen. Eihän sillä
raukalla ole tietoa kodista, liekö paljon vanhemmistakaan, elää vain
päivästä toiseen, lukee -- sen minkä lukee -- ja elää. Eikö niin ole?

-- On.

-- Häntä suvaitaan, mutta ei mitään muuta, ja siksi hän on tullut
sellaiseksi kuin on.

-- Sinä näyt olevan suuri ihmistuntija.

-- Hän sanoi, että varmaan hänen luottonsa kasvaisi, kun minä
suvaitsisin kulkea hänen kanssaan kadun välin tai pari. Minulla ei
ollut muutakana tekemistä, minä suostuin, eikä minun syytäni ole, että
se venyi pari, kolme tuntia. Sinä voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en
voinut olla tiedustelematta hänen olosuhteitaan -- niin, Gunnar, ne
eivät todellakaan ole kehuttavat. Sen kyllä tiedät. Hän avasi
minulle sydämensä ja minut valtasi suuri sääli, että hänkin tunsi
kiitollisuutta sen johdosta, että joku häntä kuunteli. Oletko koskaan
kuullut hänen puhuvan yhtään vakavaa sanaa? Viime aikoina tuskin
koskaan. Mutta eilen hän oli ihminen, viimeiseen asti säälittävä
ihminen. Hän puhui ja puhui, minä kuuntelin. Ja kun päädyttiin
ovellemme, lausui hän alati olevansa kiitollinen siitä illasta. Hän
pyysi saada suudella kättäni ja sanoi, että sinä, jos sen tietäisit, --
et sitä pitäisi pahana. Oliko tuo mikään pyyntö? Koirakin nuoleskelee
kättä, joka sitä lyö. Hän ei koskaan enää luvannut tulla tielleni, tämä
riitti hänelle yllinkyllin. Itse ojensin hänelle huuleni. Uskoin, että
se merkitsi hänelle jotakin, -- minulle se merkitsi almua eikä mitään
muuta. Tai oikeastaan sinulle, sillä sinunhan on kaikki...

Tyttö pysähtyi hetkeksi. Sitten hän jatkoi:

-- Aioin tänään tulla sen kertomaan sinulle, mutta kirjelippusi ehti
aikaisemmin. Raukka on saanut almunsa ja on iloinen, raukka saa mennä.
Sitä sinä häneltä et kadehdi, ja toiselta puolen ei minunkaan kunniani
riipu yhdestä suudelmasta. Sen voin antaa kerjäläispojalle kadulla,
enkä tule rahtuakaan sen huonommaksi. Minä voin katsoa sinua suoraan
silmiin senjälkeen, sillä mitään, mikä sinulle kuuluu, ei ole
varastettu. Sinähän ymmärrät tämän, Gunnar?

-- Ymmärrän vain, etten halua olla Nurmelaisen kanssa samoilla...
Minulla on hänestä kyllä ollut kärsimystä muutenkin.

-- Älä tuomitse väärin! Ota huomioon olevat olosuhteet, pyysi tyttö
nöyrästi.

Gunnar Sten ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä, nousi ja
tuijotti synkästi eteensä. Hänen rintansa kohosi ja laski, ja
poskilihakset jännittyivät. Voi nähdä, että hän kävi kovaa sisäistä
taistelua.

-- Minä ehkä vaadin liian paljon, sanoi hän viimein hiljaisesti. --
Mutta minä en voi, en voi..

-- Et voi! -- Tyttö tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen. -- Katso, Gunnar, minähän rakastan ainoastaan ja yksinomaan
sinua, olen sitä jo tehnyt ennenkuin sinulla on siitä ollut edes
aavistustakaan, kaikkihan on sinun. Ota, mutta älä kiusaa! Sano,
Gunnar, etkö pidä minusta?

-- Ehkä liiankin paljon, vastasi nuorukainen pitkän kotvan kuluttua. --
Ymmärrän kyllä selityksesi ja uskonkin sen, mutta...

-- Mutta mitä? keskeytti tyttö kiihkeästi.

-- Mutta jokin minussa panee auttamattomasti vastaan, huudahti poika
äkkiä rajusti ja vetäytyi kauemmaksi tytöstä. -- Minä en voi sulattaa
kaikkea, en jaksa ymmärtää. Mene pois...

Tyttö ratkesi katkeraan itkuun.

-- Gunnar raukkani ja rakkaani, nyyhkytti hän. -- Näinkö sinä hylkäät
kaiken sen, minkä sinulle annan?

Nuorukainen seisoi kuin turtuneena, hänen huulensa vavahtelivat ja
sormet puristivat suonenvedontapaisesti pöydän kantta.

-- Anna anteeksi, Margit, mutta muutakaan en voi. Kaunis kuva on
auttamattomasti sortunut, mutta ehkä aika...

-- Aika! Mitä sinä puhut ajasta... Sinä tulet vielä tätä katkerasti
katumaan. Usko minua, Gunnar. Sinä tulet vielä kerran minun luokseni ja
minä otan sinut vastaan milloin tahansa ja missä tahansa.

Jossakin Gunnar Stenin sydämen sisimmässä sopukassa lauloi vielä
rakkaus surunvoittoista lauluaan. Mutta jossakin suhteessa oli mitta
täyttynyt. Hän tuumi, että tekisi parhaimmin ja onnellisimmin, kun
sulkisi tytön syliinsä ja suutelisi pois kyyneleet; hän oli jo
toteuttamaisillaan aikeensa, mutta samalla astui eilisiltainen kuva
taas ilmielävänä hänen eteensä ja hänen jäsenensä kangistuivat.

-- Margit, Margit, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti sisäisen tuskan
tummentaessa hänen kasvonsa. -- Sinä olit minulle niin paljon...

-- Ja olisin tahtonut olla vielä enemmän, Gunnar. Suutele minua vielä
kerran. Katso, näin paljon minä nöyrryn sinun takiasi.

Gunnar Stenin silmissä himmeni, hän tunsi vain lämpöiset huulet
huulillaan, sitten lämmin ruumis hänestä loittoni, ovi aukeni ja
sulkeutui ja hän löysi itsensä yksin tuijottamasta aurinkoiselle
kadulle.

Iltamyöhällä tuli Einar Malm kalpeana kasvoiltaan ja kädet
suonenvedontapaisesti nyrkissä.

-- Kuule, Gunnar, sanoi hän pitemmittä esipuheitta, sinä olet
menetellyt helvetin väärin.

-- Oletko sinä kuullut jutun? kysyi Gunnar Sten kartellen.

-- Olen. Molemmilta tahoilta. Ja tiedätkö, mitä sinulle annan?

Einar Malm oli kiihtynyt. Ennenkuin Gunnar Sten aavistikaan, mistä oli
kysymys, kuuli hän kovan läjähdyksen ja tunsi poskensa kirvelevän.
Mutta nyt tapahtui, mitä Einar Malm kaikkein vähimmin oli odottanut.
Siivo ja hieno Gunnar Sten hypähti kuin ammuttu ylös, ja ennenkuin
toinen aavistikaan, sai hän sellaisen korvapuustin, että menetti
tasapainonsa ja horjahti lattialle.

Silmänräpäyksen katselivat nuorukaiset toisiaan kasvot kalpeina ja
silmät säkenöiden, silmänräpäyksen ajan näytti epätietoiselta,
millaiseksi tilanne tulisi muodostumaan, mutta viimein ojensi Einar
Malm kätensä.

-- Me olemme molemmat väärässä, sanoi hän. -- Jos eroamme, erotkaamme
ystävinä.

Gunnar Stenin oli vaikea pidättää liikutustaan.

-- Älkäämme erotko, vastasi hän. -- Mutta en voinut tehdä muutakaan.

-- Sisareni rakasti sinua jo vuosia sitten, jatkoi Einar Malm, -- ja
tekee sitä vieläkin. Mutta myönnän minäkin, että eilisiltainen tilanne
on vaikeasti ymmärrettävä. No, mitäpä siitä. Itsekukin vastatkoon
viuluistaan.



VIII.


-- Kun olisi oikein köyhä!

Einar Malm nosti katseensa Gunnar Steniin, jonka kasvoille
auringonsäteet lankesivat kapakan tummenneiden uudinten läpi, ja
herkesi piirtelemästä sormenpäällään tarkoituksettomia ja näkymättömiä
kuvioita pöytäliinalle.

-- Huokauksesi on itserakas, ja sitä voisi pitää kokettina, sanoi hän,
mutta tunnen, että sanasi ovat vilpittömät. Kun olisi köyhä! Herranen
aika -- siksi pääset kädenkäänteessä, jos tahdot. Ja ellen laske
väärin, tulee sinusta se ennemmin tai myöhemmin, jos vain jatkat samaa
menoa kuin nyt. Minä ja monet muut autamme sinua voimiemme mukaan.

-- Katso, jatkoi Gunnar Sten, täyttäen lasit, -- minulla ei ole mitään
kiinnekohtaa elämässä, ei yhtään mitään. Mutta jos olisin köyhä, olisi
minun pakko tehdä työtä...

-- Sinä et tekisi työtä, vaan velkaa, keskeytti Einar Malm karusti. --
voidaksesi jatkaa, kuten olet aloittanut.

-- Ihmiset, jotka käyvät jokapäiväistä taistelua olemassaolon puolesta,
ovat onnettomuudessaankin onnellisia. Heillä on sentään jotakin
voitettavaa ja jotakin, jonka puolesta elää.

-- Tyhmyyksiä, naurahti Einar Malm. Kaikilla ihmisillä on voitettavaa.
Jos sinulla olisi lahjoja, voisi sinusta tulla taiteilija. Mutta
sinulla ei ole lahjoja, sinä olet auttamaton nolla. Sinä otat vastaan
ja sinä tunnet, mutta sinä et osaa välittää. Pahastutko?

-- En, virkahti Gunnar Sten masentuneesti. Jatka vaan.

-- Jos sinä olisit oikea mies, niin tarttuisit kiinni edes johonkin,
mihin tahansa. Vaikka hakkaisit kiviä kallioilla. Se olisi jotakin, se
olisi miehuutta. Mutta sinä olet liiaksi hienohermoinen sellaiseen, ja
siitä syystä sinä olet tuomittu menemään jollakin tavoin rappiolle.
Sinä haaveksit, uneksit vain -- kaikki menee menoaan, ja jonakin
kauniina tai rumana päivänä sinä huomaat, ettet ole mitään, ettei
sinusta ole mihinkään ja ettei sinusta tule mitään. Enhän minäkään ole
mikään esimerkki, mutta minä olen sinun hyvä ystäväsi ja tunnen
tarvetta sanoa sinulle tämän kaiken, että sitten tiedät. Kiitä
Luojaasi, ettet ole köyhä. Jos niin olisi, kuuluisit niihin, jotka
tarkoituksettomasti tuhlaavat toisten omaisuutta.

Päivä ei ollut vielä ehtinyt puoleen, aurinko paistoi paahtavasti
huoneeseen, mutta mieliala pysyi autiona ja alakuloisena. Gunnar Stenin
kasvolihakset nytkähtelivät, ja viimein hänen silmänsä kostuivat.

-- Nyt näet sen, lausui Einar Malm tunteettomasti, nähdessään, minkä
vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. -- Nyt näet itsekin! Sen
sijaan, että kiroaisit, löisit nyrkkisi pöytään ja sanoisit: kyllä minä
näytän, nousevat silmiisi vedet. Saakeli vie!

Einar Malm joi äkeissään lasinsa pohjaan.

-- Ei, jatkoi hän sitten. -- Tämä ei käy. Kuten jo sanoin ja itsekin
syvästi tunnen, en minäkään ole mikään kukkanen ja kruunu, mutta
minulla on terveet vaistot. Vuoden tai parin kuluttua olen suorittanut
tutkintoni ja istun pöydän takana. Minulla on tilaisuus tuntea työn
iloa -- niin vastenmieliseltä kuin itse työ toisinaan tuntuukin.
Maljasi, koska tässä nyt kerran istumme ja mietimme.

Gunnar Sten ei voinut vastata mitään, hän tunsi, että ystävänsä sanat
olivat puhtainta totuutta ja että ne syöksivät hänet pohjattomaan
kuiluun.

-- Naismaailmassa, kuuli hän taas Einar Malmin äänen, -- herätät sinä
huomiota. Kai olet sen itsekin huomannut. Sinä olet onneton ja siis
mielenkiintoinen, sinä olet varakas ja tarpeeksi hyvän näköinen, kaikki
he tuntevat halua olla sinulle jotakin, lohduttaa sinua ja hyväillä
sinua niinkuin hyväillään pientä lasta, joka itkee, tai tarpeettomasti,
niinkuin monet nuoleskelevat sylikoiraa. Onhan siinä edes jotakin.

Tällaisena Gunnar Sten ei koskaan ennen ollut nähnyt Einar Malmia, ja
samalla kertaa kuin hän tunsi häntä kohtaan vihaa ja pelkoa, tunsi hän
myöskin vain osaksi tajuttavaa kiitollisuutta.

Illalla hän löysi itsensä ajurinrattailta.

-- Hän sanoo, ettei minusta tule mitään, mutisi hän itsekseen, mutta
minä näytän, että tulee, tulee totisesti.

-- Minne ajetaan? kysyi ajuri.

-- Minne tahansa, minulla ei ole vielä halua nousta. Ajakaa te vaan,
kyllä minä maksan.

-- Niin... niinpä kai...

Ja kumipyöräiset rattaat kolahtelivat pehmeästi eteenpäin pitkin
hämäriä, puoliautioita katuja ja tuudittivat ajettavan uneen.
Passipoliisit pyörähtivät katsomaan, mutta nähdessään, ettei
vaarallisempaa ollut tekeillä, antoivat he ajurin mennä menojaan.

Ajuri lykkäsi hiljaa Gunnar Steniä rintaan.

-- Herra, kuiskasi hän tuttavallisesti. Tuossa kulkee nätti tyttö ja
katselee niin kiinteästi: Käsketäänkö ajelemaan.

Gunnar Sten havahtui ja aukaisi silmänsä.

-- Käskekää vaan, sanoi hän tuntien omituista pelkoa ja
ennakkonautintoa.

Nuorukaisen viereen istahti hentovartaloinen olento, joka tuoksui
puuterille ja hajuvedelle. Kasvot näyttivät hämärässä melkein
kauniilta.

-- Ajakaa, sanoi Gunnar Sten ajurille ja tytöltä hän kysyi:

-- Mikä teidän nimenne on?

-- Eeva.

Tämä tuntui Gunnar Stenistä omituiselta esittelyltä.

-- Tarkoitan sukunimeä, selitti hän.

Nainen empi hetken, ennenkuin vastasi:

-- Pääskynen.

-- Siis Eeva Pääskynen, jupisi Gunnar Sten laskuhumalassaan, ja
ajurinrattaat kiitivät nyt nopeasti eteenpäin. Ajuri nähtävästi tahtoi
mahdollisimman pian päästä erilleen tarkoituksettomasti ympäri
kaupunkia ajelevasta, hyvin puetusta herrasmiehestä.

Oli määrätty, että tämä kadulta löydetty nainen tulisi opettamaan
Gunnar Stenille eräitä elämän nautintoja, joista hänellä tähän saakka
oli ollut jonkunlainen varma vaisto ja aavistus, mutta joihin hän itse
asiassa oli pelännyt ryhtyä.



IX.


Gunnar Sten ajatteli sumuisesti eilistä päivää, Einar Malmin
profeetallisia sanoja ja kulunutta yötä, sumuisesti, sillä hänen
aivonsa toimivat veltosti ja aivan kuin jossakin kaukana, ja
ruumiillisesti hän tunsi suunnatonta väsymystä ja raukeutta.

Nainen oli vaatinut rahaa ja hän oli antanut ja käskenyt tulla
uudelleen.

Niin, -- se kai on tapa, olihan hän sen kuullut ja eikö hän ollut
tovereille joskus lainannutkin samaan, peitetysti ilmoitettuun
tarkoitukseen.

Mitä hän oli tehnyt?

Ensiksi hänet valtasi suuri häpeäntunne, hän ei kehdannut katsoa
silmiin edes omaa palvelustyttöään. Jos hän menisi kadulle, niin
ihmiset katselisivat häntä: "Tuossa nyt menee se Gunnar Sten... hm..."
Jotakin oli tapahtunut, jotakin huumaavaa, synnillistä -- tämä sana
sopi oikein erikoisesti --, jotakin suloista ja iljettävän rumaa.

"Kyllä kai herra voi viisikymmentä markkaa antaa..."

Iljettävää, viimeiseen asti iljettävää. Hän häpesi katsoa itseään
peilissäkin, oli sanottu, että kasvoihin tulisi jälki, joku merkki
silmiin...

Palvelustyttö toi kahvia, asetti tarjottimen hänen eteensä pöydälle ja
poistui. Gunnar Sten loi häneen katseensa, kun hän meni ja huomasi,
että hän oli täyteläinen ja pyöreä ja että hänen vartalonsa notkahteli
viekoittelevasti. Sitä hän ei ollut ennen pannut merkille.

Väkisinkin hänen ajatuksensa taas palasivat yöhön. Häpeäntunne ei
ottanut poistuakseen, mutta nyt siihen liittyi jotakin muuta,
tietoisuus jostakin ja varmuus jostakin, jostakin tähän asti verhon
taakse kätketystä, jota oli ajateltu vain salaa ja josta oli puhuttu
vain kuiskailemalla. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän
tuli tajuihinsa, sydän alkoi lyödä nopeassa, levottomassa tahdissa,
veri kuohua suonissa. Vai sitä se oli, vai sellaista se oli, hän,
Gunnar Sten, tiesi sen. Ja vähitellen hänen mieleensä meni ylpeä uhma,
niinkuin miehellä, joka on saavuttanut suuren voiton. Tulkoot nyt,
tulkoot kaikki!

Hänen ajatuksensa lensivät kotiin, ja hän jäähtyi hiukan.

-- Minäkin, ajatteli hän katkerasti, olen samanlaisen toimituksen
tulos. -- Minua ei ole ehkä ajateltukaan saada aikaan, mutta minä
synnyin kuitenkin, sattumalta Gunnar Steniksi, joka jo kehdossa oli
rikas ja jolle tulevaisuus hymyili jo silloin, kun en vielä osannut
puhuakaan. Ja tässä minä nyt olen... maanpaossa. Olen tehnyt huonosti
ja olen nautinnon tulos, mutta minua ei sentään ole voitu kokonaan
masentaa siksi, että olen C.P.F. Stenin hetken nautinnon laillinen
tulos.

-- Häpeä, kurja! huusi joku ääni hänen sisässään. -- Näinkö sinä
ajattelet äitiäsi, joka sinut kantoi ja synnytti!

Hän tunsi punastuvansa; oli kuin joku olisi lyönyt häntä korville, ja
hän tuli hempeämieliseksi.

-- Äitini, sanoi hän lempeästi, -- rakas, pieni, vaalea äitini -- häntä
ei enää ole. Jos hän olisikin, niin en istuisi nyt tässä...

Taas nousivat hänen silmiinsä kyyneleet, mutta hän ei hävennyt niitä
ollenkaan. Hän ryhtyi ajattelemaan aikoja, jolloin hän kädet ristissä,
silloin kun Stenien talossa oli suuri hiljaisuus, oli hokenut: Isä
meidän...

Senjälkeen ei kukaan ollut hänen kanssaan lukenut rukouksia. Hän vaipui
ajatuksiinsa, ja hänen mielensä täytti korkea hartaus niinkuin silloin
kerran kirkossa ja silloin kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun.

Margit Malm -- hänen ajatuksensa laskeutuivat taas -- eikö hän ollut
sanonut: Sinun on kaikki, ota!

Hänen sydämensä alkoi jälleen levottomasti sykkiä. Nyt hän ymmärsi.
Mutta Margit oli antanut Nurmelaisen suudella itseään... Helvetillinen
kuva, josta hän ei voinut vapautua.

Suudellut Nurmelaista! Olihan se vain ulkokohtaista, sydän ei ollut
siinä mukana. Yhtä hyvin hän olisi voinut suudella kivimuuria tai
hevosta. Järjellisesti ajatellen: mitä pahaa siinä on?

-- Entä mitä teit itse viime yönä? kysyi omatunto.

-- Kostettu! riemuitsi mieli. -- Sekin oli vain ulkokohtaista.

Ja tuo suuri uhkamielisyys palasi uudelleen. Hän ei voinut pysyä edes
paikoillaan, hän nousi ja alkoi kiivain askelin mitellä huonetta
nurkasta nurkkaan.

Tässä mielentilassa hän oli, kun Elsa Alm tuli häntä tapaamaan.

Kun palvelija mainitsi tulijan nimen, oli vähällä, ettei Gunnar Sten
kieltäytynyt häntä vastaanottamasta, mutta äkkiä hän tajusi vihaavansa
tyttöä ja tunsi tarvetta jollakin tavalla tuoda sen ilmi.

-- Minulla olisi tärkeää asiaa sinulle, Gunnar, lausui tyttö,
hätäisesti istuutuen ja luoden nopean, tutkivan katseen ympärilleen.

-- Arvaan sen, vastasi nuorukainen, tuntien sydämensä ja nauttien jo
ennakolta vastauksesta, minkä tulisi antamaan. -- Arvaan sen, sillä
muuten tuskin olisit tänne tullut.

Tyttö oli tavattoman kalpea; näki, että hän oli sekä tilapäisesti
säikähtynyt että jatkuvasti riutunut, mutta hänen kasvoistaan kuvastui
nyt ehkä vielä enemmän kuin ennen hänen hillitty, kalpea kauneutensa.
Gunnar Sten huomasi tarkastelevansa häntä, ja entistä kirkkaammin
välähti hänen mieleensä muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan.

-- Sinulla oli jotakin asiaa? kysyi hän, kun äänettömyyttä oli kestänyt
pitkän aikaa.

Tyttö hätkähti, sillä kysymys oli singahtanut kuin leimaus kirkkaalta
taivaalta. Hän oli muutenkin väsynyt, nyt hänen huulensa alkoivat
vavista, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Puhuminen,
varsinkin kun kiirehdittiin, tuotti hänelle kuitenkin vaikeuksia.

-- Se asia? kysyi Gunnar Sten toistamiseen.

-- Sinulla näkyy olevan kovin kiire suoriutumaan minusta, vastasi tyttö
hymykuoppasten ilmestyessä hänen poskilleen.

-- Tunnen itseni vieläkin heikoksi sinun suhteesi, selitti nuorukainen
leikitellen ja kummastui itsekin kylmäverisyyttään, -- enkä tahtoisi
antaa aihetta uusiin kohtauksiin.

-- Niin, asia on yksinkertaisesti vain taloudellista laatua, sanoi
tyttö, voittaen mielenmalttinsa ja saaden ääneensä kylmähkön soinnun,
jonka Gunnar Sten niin hyvin tunsi. -- Se koskee isääni.

-- Varjelkoon, jos ymmärrän tavuakaan siitä, mitä tarkoitat! huudahti
Gunnar Sten, rypistäen kulmiaan.

-- Olen ottanut tämän askeleen pitkän sisällisen taistelun jälkeen,
peläten, että käsittäisit minut väärin.

-- Viimeinen kohtauksemme poisti tyyten kaikki sellaiset
mahdollisuudet. Ymmärrän sinut aivan kirjaimellisesti.

Gunnar Sten katseli tyttöä kiinteästi silmiin. Ja tämän saman tytön
menettämistä hän oli surrut melkein mielipuolisuuteen saakka ja olisi
ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen häneltä edes yhdenkään
hyvän sanan. Hän tunsi olevansa syöksymässä jotakin kuilua kohti, ja
siihen syöksyyn oli tämä tyttö antanut lujimman sysäyksen. Nyt hän oli
nöyrtynyt jonkun hänelle aivan tuntemattoman asian vuoksi, nyt hän oli
täällä pyytämässä jotakin, ja hänen nöyrä läsnäolonsa tuotti Gunnar
Stenille sanomatonta nautintoa, mutta vain yhdessä merkityksessä.

-- Isälläsi on minun isältäni jotakin saamista, jatkoi tyttö
arastellen.

-- Vai niin, pisti Gunnar Sten väliin. -- Vanhoilla sotaherroilla,
kuten isäsi, onkin usein huonot asiat.

-- Älä viitsi, Gunnar, pyysi tyttö. -- Nyt isäsi äkkiarvaamatta tahtoo
saamisensa pois. Satutko sinä tästä tietämään?

Nuorukainen oivalsi, mihin tyttö tahtoi päästä, ja hänen silmänsä
välähtivät.

-- En, vastasi hän nopeasti ja rehellisesti. -- Isäni asioista en
tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, niin ensinnäkään minulla ei ole mitään
vaikutusvaltaa isääni ja toiseksi vaikka sitä olisikin, en ole niin
suuri lurjus kuin sinä näyt olettavan. Mitä minusta oikeastaan tahdot?

Tyttö oli kauan vaiti ja katseli eteensä.

-- Sinä tiedät, miten rakastan isääni, ja ainoa pyyntöni on, että hän
saisi lykkäystä sen verran, että ehtii edes miettiä.

-- Sinä tiedät itse kaikkein parhaiten, etten voi asialle mitään.

Asema tuntui Gunnar Stenistä piinalliselta ja nololta. Hän ei voinut
pitää Elsa Almia enää edes vertaisenaan, siksi naurettavaksi oli tämä
käynti hänet tehnyt. Tyttö huomasi tämän itsekin, sillä hänen
epävarmuutensa kävi vielä silmiinpistävämmäksi ja hän punastui häpeästä
katsahtaessaan nuorukaiseen.

-- Tämä käynti on sinusta ehkä naurettava ja myönnän sen itsekin,
puhkesi hän puhumaan ponnistaen kaikki voimansa, mutta minä tiedän,
että isäsi ajattelee sinua huolella ja hellyydellä, ettei hän sinulta
mitään kiellä ja että kaikki tämä on Malmien taholta lähtenyttä...

Gunnar Stenin valtasi eräänlainen lämpö.

Kauppaneuvos Sten oli rangaissut poikaansa, mutta sitä hän ei kärsinyt,
että muut häneen sattuivat. Varmaan oli hän Malmien kautta kuullut,
miten Elsa Alm oli häneen suhtautunut. Sten on sentään aina Sten. Ja
isä ajatteli häntä huolella ja hellyydellä.

Mutta kun hän sitten taas loi silmänsä levottomana istuvaan tyttöön,
meni häneen viileä kylmyys. Hän tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän
ja tarkastuksen tulos oli kyynillinen: liian kapea lanteiltaan. Kuka
näin oli sanonut ja kenestä, sitä hän ei voinut muistaa.

-- Mitä tahtoisit minua tekemään? kysyi hän ajatuksettomasti.

Tyttö ei vastannut mitään, ja hetken mietittyään nuorukainen jatkoi:

-- Rahaa minulla ei ole enempää kuin mitä itse tarvitsen, enkä ole
halukas siitä luopumaan.

Kuullessaan sanan "raha" tyttö vavahti koko ruumiiltaan.

-- Ei, huudahti hän torjuen, siitä ei ole kysymys.

-- Mistä sitten?

Ja Gunnar Sten tunsi tarvetta antaa kertakaikkisen iskun, kun hän heti
äkillisen kysymyksensä jälkeen jatkoi:

-- Köyhät saavat tyytyä siihen, mitä tarjotaan.

Tämä oli jo liikaa. Tyttö parkaisi tuskasta ja vaipui lattiaan. Gunnar
Sten oli ollut raaka, hän tunsi sen, mutta hän oli saanut kostaa ja
hetkisen hän sanattomasti riemuitsi kostostaan. Mutta kun hän näki
hennon ruumiin viruvan lattialla, muuttui hänen hekumoiva
kostontunteensa äkkiä kaikkivoittavaksi hellyydeksi ja sääliksi,
silmänräpäykseksi muuttui Elsa Alm jälleen siksi, mikä hän oli
ollutkin; hän kumartui tytön yli, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi
hänet sohvaan suudellen hänen valkeaa otsaansa.

-- Anna anteeksi, Elsa, kuiskasi hän. -- Minä olen saanut takiasi niin
paljon kärsiä enkä tiennyt mitä sanoin...

Tyttö puristi häntä lujasti itseään vastaan.

-- Riittää jo, Gunnar, voihki hän. -- En tiennyt silloin, mitä tein,
mutta etkö nyt ole saanut korvausta kaikesta?

-- Olen kai, vastasi Gunnar Sten koleasti polvistuessaan vuoteen
viereen. -- Sähkötän heti isälleni, vaikk'en tiedä, onko siitä
tuloksia.

-- Kiitos siitä! Olen siitä aina sinulle kiitollinen ja muistan
rukouksissani.

Huoneessa vallitsi outo hiljaisuus; kuului vain kahden ihmislapsen
sydämen sykintä ja levoton, puuskittainen hengitys. Tyttö tarttui
nuorukaisen käteen ja loi häneen pitkän, rukoilevan katseen.

-- Anna anteeksi ja unohda, sanoi tuo katse.

-- Sinä, virkkoi Gunnar Sten, vastaten synkästi hänen katseeseensa,
sinä veit kuitenkin parhaimman mitä minulla oli, uskoni.

-- Minä annan sen sinulle takaisin.

-- Myöhäistä, Elsa, liian myöhäistä.



X.


Elämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää
ja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi
hirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään.
Epätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi,
mutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään
saamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki
tarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja
kauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta
koetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.

Eräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.

-- Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään
tulosta? Olisi hauska tietää?

Oli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän
olisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar
tahtonut.

Gunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista,
mutta sittenkin hänen täytyi vastata:

-- Ei, nyt se on liian myöhäistä, -- minun olisi pitänyt kelvata
sinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin...

Hän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos
sitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka
yhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön
naurettavaksi ja alhaiseksi.

Se, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin
iloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli
tuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.

"Täällä minusta ei tule mitään", lopetti hän, "mutta antakaa minun
tulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin
tahansa..."

Jännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän
täytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton
hän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä
itsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut
olla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista
luontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin
toimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin
lopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.

Neljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen
kuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.

Tämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.

-- Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua
kirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin
vilutautisen.

-- Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. -- Tästä
tulee hyvä, oikein hyvä.

       *       *       *       *       *

-- Minä olen rappiolla, auttamattomasti rappiolla, totesi hän eräänä
auringottomana, kohmeloisena aamuna.

Yhteiskunta ei kuitenkaan näkynyt olevan halukas tuomitsemaan häntä
rappiolla olevaksi. Hänellä oli varoja yllinkyllin, hänen tuttava- ja
toveripiirinsä pysyi ennallaan, vieläpä laajenikin, ja hän oli
kernaasti nähty vieras missä tahansa. Kuten Einar Malm oli ennustanut,
alkoi hän herättää mielenkiintoa naisissa; nämä hakivat mielellään hänen
seuraansa, ja hän alkoi joutua suhteisiin.

-- Etsijä minä olen, etsijä, joka en löydä, sanoi hän.

-- Ah, kunpa minä voisin sinulle jotakin olla, sanoi nainen.

-- Ryhditön, kurja raukka sinä olet, sanoi Einar Malm, vaikka olikin
juovuksissa ja silmät verestivät. -- Mutta sinä olet kuitenkin
rehellinen ja sinulla on sydän.

Gunnar Sten ei ottanut suuttuakseen. Sydän, herkästi värähtelevä sydän,
se kai hänellä oli. Ellei hänellä olisi niin paljon sydäntä, olisivat
asiat toisin. Hän saattoi olla iloinen ja ylimielinen, tehdä pilaa ja
laskea leikkiä, mutta kun hänen tielleen ilmestyi repaleissaan
juokseva, kalpeakasvoinen kerjäläispoika, joka anoen ojensi kätensä
häntä kohden, tunsi hän suurta sääliä eikä voinut rukoilevaa, laihaa
kättä sivuuttaa.

-- Anna sinä niille, sanottiin, -- eläviin kuviin ne sen kuitenkin
kulettavat.

-- Mitäpä se minuun kuuluu, vastasi hän. Ja vaikka veisivätkin, niin ei
kai se nautinto ole niille liikaa.

Hän tunsi jonkunlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta kerjäläisten kanssa
eikä voinut selittää mistä se johtui. Hän ei ollenkaan ihmettelisi, jos
hän jonakin päivänä katsoisi rukoillen silmiin ihmisiä ja ojentaisi
kätensä heitä kohden. "Olkaa armeliaita minua kohtaan." Silloin oli
kaikki niinkuin olla pitikin.

Joskus hänet valtasi voittamaton hellyydenpuuska, hän tunsi tarvetta
olla hyvä, ja saada osakseen hyvyyttä, hän tuli sairaaloisuuteen asti
herkäksi, ja hänen oli vaikea aiheettomissa asioissa hillitä
kyyneleitään. Se oli naurettavaa ja naisellista, hän puri hammasta ja
päätti, ettei se enää saanut toistua. Mutta se toistui, eikä hän voinut
muuta kuin nöyrästi alistua ja jälkeenpäin halveksia itseään ja koettaa
peittää kaikki.

Toisinaan taas hän tunsi itsensä suureksi ja väkeväksi ja kaiken
yläpuolella olevaksi. Hän oli kylmä ja tunteeton, antoi sarkastisia
vastauksia ja kohautti olkapäitään pienille asioille, ja tuttavat
katselivat häntä kummeksien ja kunnioittaen. Tällöin hän myös tunsi
itsessään voimaa ryhtyä tekemisiin todellisuuden kanssa. Mutta tätäkin
vaihetta kesti vain hetkinen, ja kun toiminnan hetki tuli, oli hän
vaipunut entiseen haaveksivaan saamattomuuteensa.

-- Teidän hermonne ovat aivan pilalla, totesi suuri lääkäri. -- Minä
määrään teille lepoa.

-- Lepoa, toisti Gunnar Sten kummastuneena. -- Minun koko elämänihän on
yhtä ainoata lepohetkeä.

-- Vai niin, hymähti suuri lääkäri. -- Tehkää sitten työtä, mitä työtä
tahansa, mutta älkää kulkeko ympäri ja kuvitelko olevanne surkein
kaikista luoduista. Saatteko unta?

-- Aina asianhaarain mukaan.

Suuri lääkäri kohautti olkapäitään ikävystyneen näköisenä.

-- Siis työtä vain, eikä järkeilyä, lopetti hän. -- Alkaaksenne on
olemassa hakkaamattomia halkoja yllin kyllin. Ja siinä hakatessanne
keksitte kyllä toimialan, joka sopii teille paremmin. Muuta reseptiä en
tällä kertaa voi antaa.

Gunnar Sten oli nöyrä mies ja hän teki mitä suuri lääkäri oli käskenyt.
Väliin hän viipyi päiväkaudet puuvajassa ja sai väriä kasvoilleen ja
työn tuottamaa raukeutta jäseniinsä.

Ajatuksistaan ja mielikuvistaan hän ei kuitenkaan päässyt minnekään.
Muutaman ajan kuluttua hän alkoi olla vakinainen vieras kapakoissa.



XI.


Jonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta
markkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset
lainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän
tuoksahti jo kaukaa väkeville.

Nurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin
kuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen
erikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen
tavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää
alenevaa arvoaan.

-- Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.

Gunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista
kohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli
pitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain
säälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, --
suudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos,
kerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä.
Koko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan
ja yksinomaan Margit Malmiin.

Kun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen
edessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar
Stenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä
voimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän
vaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus
eräissä rajoitetuissa suhteissa.

-- Vai niin, vastasi hän siis viileästi. -- No, kyllä on jo aikakin.
Vai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?

-- Kaikenlaisella... hm. Ymmärräthän ajan.

Gunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän
neuvoi:

-- Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että
rahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät
pois.

Hän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka
Nurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään
kysymyksiä.

-- Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, --
voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.

Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se
muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän
olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.

Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin
Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli
ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että
Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti
nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta
samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja
saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi
paikallaan.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, -- sillä
itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.

-- Mm... mm... Tokkohan sentään... Minulla on sentään aina jotakin...

-- Kaikkea muuta paitsi voimaa.

-- Mm... mm... Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä
elän siksi, että minulla on siihen varoja... Ettäs tiedät.

Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta
hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin
viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista,
entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja
viattomuuden sijaan.

Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka
ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli
hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja
totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja
katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa
läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen
sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden
joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja
kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.

Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko
autiudentunne otti väistyäkseen.

Vai niin, -- Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean
hyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.

-- Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen,
nähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään,
ettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.

... Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä
esimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa
suunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut
omaisuuden. "Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on
kolmesataatuhatta", sanottaisiin. Ja niin edespäin... Hänellä olisi
vaimo ja lapsia ja porvarillinen koti... Hänet valittaisiin
kaupunginvaltuustoon... No niin... jaa...

Gunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia.
Hän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä
sytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään
oppia.

-- Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.

Hänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli
korkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää
pyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä
siitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.

Sitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan,
rintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen
seteleitä, -- voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja
saavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti,
löi sydän odotuksesta levottomana.

Niin, ja -- minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?

Yhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan
odottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada
siedettävästi kulumaan.

Olihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija
oli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa
koko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.

Hm... Sonja Tsherkassova...

Ulkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma
kiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.

Gunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä
ja se viihdytti.



XII.


Gunnar Sten laski, paljonko hänellä vielä oli varoja jäljellä, ja hän
oli tarkastukseen tyytyväinen. Oikeastaan se oli vastenmielinen ja
ilkeä toimitus, mutta sen täytyi tapahtua. Hän ei ollut pitänyt mitään
lukua menoistaan, mutta kun hän nyt oli tarkastuksen toimittanut, tunsi
hän vastenmielistä tyydytyksentunnetta. _Siinä_ suhteessa ei siis kuilu
vielä ollut jalkain juuressa. Ajan kuluessa kuluisi tietysti vielä
jäännöskin, -- _mihin_, sitä hän ei ruvennut harkitsemaan -- eikä
Gunnar Sten erikoisella kauhulla ajatellut hetkeä, jolloin tulisi
antamaan pois viimeisen penninsä. Silloin tulisi tapahtumaan jotakin
ratkaisevaa, se oli selvää, mutta siihen mennessä saattoi myöskin
tapahtua jotakin yhtä ratkaisevaa.

Hän oli jo päästänyt kaikki käsistään, antoi päivän mennä ja toisen
tulla, eikä vaivautunut ajattelemaan asioita sen enempää.

Eikähän se mitään olisi hyödyttänytkään.

Huomaamatta, kuinka oli siihen tilaan joutunut, alkoi hän juoda. Ennen
oli hän juonut seurassa, nyt piti hän yksinäisyyttä parempana. Hän sai
antaa ajatuksensa olla rauhassa, antaa niiden rakentaa linnoja ja
tuulentupia ja taas hajoittaa ne, minkään syrjäisen seikan niihin
vaikuttamatta. Ehkäpä hän jostakin humalasta oli löytävä sen
kiinnekohdan, jota turhaan etsi.

Toverit rypistivät kulmiaan ja miettivät, pyrkiäkö seuraan vai pysyäkö
kokonaan erillään. Naiset vaistosivat, että joku merkillinen
loppuunpalamisprosessi on käymässä, ja alkoivat yhä enemmän lähetä
häntä. Gunnar Sten huomasi kaiken niinkuin läpi sumun, hänellä oli
sydäntä ja hyvä sana kaikille: "Tulkaa ja nauttikaa! Mutta kun on
mennäkseen niin menköön."

-- Se on vain eräs väliaste, saat nähdä, sanoi Nurmelainen.

-- Taloudellinen dekadenssi alkaa, hymähti Einar Malm karusti. --
Muutaman vuoden kuluttua hän myy kellonsa ja vie hännystakkinsa
panttilaitokseen.

-- Varjelkoon! huudahti Nurmelainen.

Ja molemmat surivat, sillä molemmat pitivät Gunnar Stenistä. Heidän
silmiensä edessä syöksyi mies suinpäin turmiotaan kohden, eikä
kumpikaan voinut sitä estää.

Gunnar Stenin ansioluettelo kasvoi. Hänen ympärilleen ryhmittyi
kirjailijoita, jotka eivät saaneet kustantajaa, ja taiteilijoita,
joiden taulut jury ilman muuta pani syrjään. Elämä muodostui yhdeksi
ainoaksi suureksi pyörteeksi, josta hän vaivoin erotti itsensä. Kauanko
tätä tulisi kestämään, kauanko?

Hän vietteli palvelijattarensa ja päätti mennä hänen kanssaan
naimisiin. Se oli hänen velvollisuutensa, sillä suhteesta tulisi
olemaan seurauksia. Hän oli sitäpaitsi hyvä ihminen, vaikka häneltä
puuttui sivistystä.

Einar Malm joutui ymmälle, kun kuuli tämän.

-- Sinun tarvitsee vain nähdä hänen syövän, niin rakkautesi pakenee
ikkunasta ulos, sanoi hän, mutta mietti sittenkin asiaa vakavasti.

-- Tässä ei olekaan kysymys mistään rakkaudesta, vaan velvollisuudesta,
vastasi Gunnar Sten kiinteästi.

-- Sitten sinun on paras perustaa haaremi, sillä sellainen suhde
velvoittaa aina, olipa sillä seurauksia tai ei, huomautti Einar Malm
kuivahkosti, mutta ajatteli edelleenkin asiaa. Kukapa osasi sanoa, eikö
avioliitto voisi olla pelastukseksi. Saisi edes jotakin vakinaista
mietittävää.

Gunnar Sten värähti, ja hänen ajatuksensa lensivät väkisinkin erääseen
Eeva Pääskylään tai Leivoseen ja sitten muutamiin muihin. Maailma kävi
kirjavaksi hänen silmissään.

Einar Malm ajatteli asiaa tarmokkaasti ja puolueettomasti. Hän muisti
oman sisarensa, jonka hymy oli kuollut ja jonka poskilla ruusut olivat
kalvenneet, ja hän puraisi huultaan, tuntien hetken synnillistä
nautintoa siitä, että Gunnar Sten naisi piian. Mutta samassa hän muisti
Nurmelaisen, Gunnar Stenin sairaan -- mitäpä se muuta voi olla --
mielentilan, hänen lapsuudenaikainen, karu ystävyytensä voitti, ja
hänen ajatuksensa palasivat entiselle, puolueettomalle ladulle. Gunnar
Sten ja piika -- yhdistelmä oli kauhea, eikä Einar Malmin tajunta
jaksanut sitä sulattaa.

-- Hän saa minulle lapsen, Stenin, lausui Gunnar Sten. -- Etkö ymmärrä?
Minä tulen kohtelemaan häntä kuin vaimoani.

-- Sitä sinä olet jo tehnyt, kirahti Einar Malm: katkerasti. -- Häntä
ja monta muuta.

Ei, yhdistelmä oli sittenkin mahdoton. Ja Einar Malm järjesti asian
niin, ettei nainen huolinut Gunnar Steniä mistään hinnasta. Hän otti
ennen paljon rahaa ja lapselleen Stenin nimen.

Viimeksimainittua ei kuitenkaan tarvittu, sillä lapsi syntyi kuolleena
ja nainen tuli entiseen paikkaansa.

Margit Malm itki tai tuijotti tunteettomasti eteensä.

-- Herkeä, huudahti hänen veljensä ja polki jalkaansa. -- Ei kannata,
ei tosiaankaan kannata.

-- Minä rakastan häntä sittenkin, nyyhkytti sisar.

Siihen ei veli vastannut mitään, katseli vain ikkunasta ulos, ja hänen
terveillä kasvoillaan, kuvastui tuskaannus ja viha. Ellei sisarta
olisi, jättäisi hän Gunnar Stenin oman onnensa nojaan; siten
itsensähävittämisprosessi kävisi nopeammin, katastrofi tulisi nopeammin
ja kaikki olisi ohi.

Sillä katastrofi tästä kuitenkin lopuksi tulee, ajatteli hän, siitä ei
päästä minnekään.



XIII.


Kuten sanottu oli Gunnar Stenin elämä muodostunut mitä
täydellisimmäksi, toimettomaksi odotukseksi.

Tarvittaisiin vain pieni, hienon hieno tapaus, ja kaikki kääntyisi
oikealle, valoisalle tolalle.

Hän vaistosi sen ja odotti sitä kaikin hermoin, mutta mitä laatua tai
millainen sen piti olla, sitä hän ei kyennyt edes kaukaisestikaan
määrittelemään. Jotakin oli auttamattomasti vinossa, ja apu oli tuleva
ulkoapäin, sen hän kaukaisesti käsitti, mutta ei mitään muuta. Hän ei
edes kyennyt itselleen selvittämään, kuinka kauan tällaista tilaa oli
kestänyt. Hänestä tuntui lopuksi niinkuin sitä olisi kestänyt koko
hänen nuoruutensa, ja jos sitä ennen oli ollut toisenlaista, oli se
vain ollut valmistelua siihen, mitä nyt oli. Kuinka hän tähän tilaan
oli joutunut, se oli myöskin selvittämättä. Tässä sitä nyt vaan oltiin
ja sillä hyvä.

Gunnar Sten tunsi, että hän nyt kieltämättömästi oli sillä, mitä hän
oli mielikuvissaan nimittänyt maailmanrannaksi. Tosin hänellä oli koti,
johon vetäytyä, ja tosin hänen jokapäiväinen toimeentulonsa oli
täydellisesti turvattu, mutta mitään muuta ei hänellä ollutkaan. Hänen
sielussaan asui jatkuva autius, joka ajoittain kärjistyi kalvavaksi
kaihoksi.

Rientoaskelin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman sysäämänä hän luisui
eteenpäin välttämätöntä ratkaisua kohden, koko ajan odottaen ja
odottaen ja väliin tarrautuen kiinni olevaisiin tai olemattomiin
kiinnekohtiin, mutta heti päästäen ne jälleen irti.

Isä oli muuttunut hänelle erittäin kaukaiseksi, ja kun hän joskus
hänet muisti, ajatteli hän häntä aivan ulkokohtaisesti ja koetti
mahdollisimman pian päästä niistä ajatuksista erilleen. Ei siksi, että
ajatus häntä millään tavalla olisi vaivannut, vaan siksi, että oli
vastenmielistä ajatella epämiellyttäviä kohtauksia. Isä oli jokaisella.
Isä oli antanut hänelle elämän ja hän tulisi joskus hänet perimään
yhdessä veli Kaarlen kanssa. Siinä kaikki. Olipa hän yhdessä Nurmelaisen
kanssa tehnyt "ajattelemattomuuden" tai ei, hänen kohtalonsa olisi
kaikissa tapauksissa ollut sama. Vähitellen hänestä tämä kaikki alkoi
tuntua vallan luonnolliselta.

Gunnar Steniä alkoivat vaivata unettomat yöt. Hän kulki täysin
pukeutuneena pimeissä huoneissa ja katseli himmeästi valaistuja öisiä
katuja. Väliin hän syöksyi kadulle ottamaan osaa yöelämään, väliin
häneen pyrki korkea ja harras tunnelma niinkuin silloin kerran kirkossa
tai silloin, kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun. Miten pitkä aika
siitä olikaan? Se oli sittenkin aikaa, johon liittyi kauneutta ja
tunnelmaa. Ja sen korkean ja hartaan tunnelman vallassa, joka häneen
pyrki, lensivät hänen ajatuksensa Jumalaan. Mutta Jumala oli kaukana ja
korkealla, Hän oli luoksepääsemätön, majesteetillinen ja suuri, Hän oli
luonut kaikki, mitä oli, ja asettanut tähdet taivaalle ja planeetat
kiertämään ikuisia ratojaan, Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Gunnar
Stenin kanssa. Gunnar Sten olisi tahtonut tuntea itsensä orvoksi ja
avuttomaksi ja puhua Herran kanssa niinkuin joskus kauan, kauan aikaa
sitten, äidin eläessä, mutta se korkea ja harras tunnelma ei riittänyt
rinnan sulattamiseen, ja vapauttava kyynelten lähde oli jo aikoja
sitten kuivunut.

Eikä Gunnar Sten voinut olla tuntematta lievää painostusta ja
vastenmielisyyden sekaista tunnetta ajatellessaan, mitä ajatteli, ja
hän koetti nyt pian saada ne sivuutetuiksi.

Hän oli turtunut, hänen tunteensa olivat liiaksi kulutetut, hän oli
itkenyt naisellisen paljon, vast'edes ei niin tulisi tapahtumaan.

Niin, -- ja eräänä päivänä saapuu sitten Margit ja Einar Malmin isä,
vuorineuvos Malm. Hänessä on todellakin jotakin vuoren tapaista, alkaen
kaljusta päästä ja harmajasta poskiparrasta ja kotkannenästä musertavan
rauhallisiin silmiin ja suunnattomaan ruumiiseen asti.

Gunnar Stenin mieleen muistuu heti Margit Malm, ja häneen menee
eräänlainen lämpö, joka ei kuitenkaan kasva kaihoksi ja rakkaudeksi,
sillä samalla hänen mielikuviinsa ilmestyy Nurmelainen hengästyneenä ja
hätäytyneenä ja yöllä annettu ja otettu suudelma. Hän ei voi päästä
ajatuksesta, että häntä on petetty, ja vaikk'ei hän millään
tavalla vihaa Nurmelaista, tuntee hän lämmön ohella uudistuvaa
vastenmielisyyttä Margit Malmia kohtaan, samalla kuin hän ajattelee
häntä hellästi ja myötätuntoisesti. Mutta millään ehdolla ei hän halua
häntä nähdä eikä puhutella.

Vuorineuvoksen tulo ei millään tavalla rasita Gunnar Steniä, eikä
vuorineuvos anna ymmärtää, että hänen tulollaan olisi mitään
erityisempää merkitystä. Hienosti ähkien antaa hän palvelijan auttaa
yltään, oikaisee kalvostimiaan ja astuu joustavasti sisään, luoden
puoliuteliaan katseen ympärilleen.

-- Hauskaahan sinulla täällä onkin, puhelee hän. -- Luulisihan
täällä...

Sitten hän ottaa sikarin, katkaisee sen huolellisesti ja sytyttää sen
vielä huolellisemmin, aivan kuin aikoisi istua ja haastella
tuttavallisesti ja rattoisasti pitemmän aikaa. Juuri tuon näköinen
tulee Einar Malmkin olemaan parin-, kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

-- No, mitenkä ne asiat oikein ovat? katkaisee vuorineuvos äkkiä
hiljaisuuden.

Gunnar Sten ällistyy putoavaa kysymystä, ja vaikk'ei vuorineuvoksen
läsnäolo mitenkään rasita, vetää selittämätön vaisto häntä istumaan
lähemmäksi tuolin reunaa.

-- Mitenkäpä ne... vastaa hän. -- Siinähän ne...

-- Hm... Ikävää tämä vain on, hiton ikävää. Einar ja Margitkin kärsivät
tästä.

Gunnar Stenin on ikävä, mutta millä tavoin tämä voi vaikuttaa
vuorineuvokseen, kummiin, se ei sisälly hänen tajuntaansa.

Vuorineuvos on monasti aikonut poiketa sisälle puhelemaan hiukan, mutta
on ajatellut, että kai täysikasvuinen mies itse hoitaa asiansa. On
isänkin kanssa puhunut -- isä on käynyt täällä muutaman kerran --,
mutta ei ole auttanut. Pitihän se muuten tietääkin, mutta otti nyt
asian kuitenkin puheeksi. Joko rahanpuute alkaa?

-- Ei.

Vanhan Malmin kasvoja kirkasti itsetiedoton hymy.

-- Ajattelin vain, että voisinhan minäkin alussa... Mutta parempihan on
-- luonnollisesti...

Gunnar Stenin ajatukset ovat seisahtuneet. Vuorineuvoksen tulo on
perinpohjin ällistyttänyt hänet. Tuossa hän nyt istuu, polttaen parasta
havannaa, ja koettaa mutkateitä päästä johonkin. Mihin? Saa odottaa.

-- Ei missään tapauksessa pidä vain kääntyä sellaisten koronkiskurien
puoleen, jatkaa vuorineuvos hyväntahtoisesti. -- Kyllä ne kernaasti
tekisivät selvän kauppaneuvos Stenin perillisestä. Asiat voidaan
järjestää muutenkin. Eikä myöskään panna nimeä vekseliin, ei pitkin
eikä poikin. Tietysti pankki ne ottaisi -- ei siitä puhetta -- mutta
sittenkin...

-- Minulla ei ole ollut rahanpuutetta, keskeyttää Gunnar Sten lyhyesti.

-- Ei siltä ole näyttänytkään, myöntää vuorineuvos myötätuntoisesti.

Sitten hän taas kauan aikaa imee sikariaan, miettien, miten pääsisi
pääasiaan. Hän on kuin savua suitseva tulivuori.

-- Kun ei tästä kuitenkaan näy tulevan mitään, leikkasi hän sitten,
ottaen jonkunlaisen holhooja-aseman Gunnar Steniin nähden, -- ja kun
rahojakin on vielä jäljellä, voisit tallettaa osan tänne ja lähteä
ulkomaille katselemaan hiukan ympärillesi. Uudet seudut ja maisemat,
uudet vaikutelmat ja uudet ihmiset... Se antaisi ryhtiä ja pontta...

Gunnar Sten omaksui heti vuorineuvoksen ajatuksen ja innostui.

-- Setä on aivan oikeassa, sanoi hän. -- Sitä en ole tullut ennen
ajatelleeksi.

-- Minä tunnen itseni jo melkoisen virkistyneeksi, kun käyn
Tukholmassakin, selitti vuorineuvos hymyillen, -- ja jos pistäydyn
Englannissa, tunnen itseni uudestisyntyneeksi. Mutta kurorteja en voi
sietää. Karta niitä, poikaseni, jos haluat säilyttää terveytesi.

Päässään Gunnar Sten jo teki suunnitelmia, miten matkansa järjestäisi,
eikä hän voinut vuorineuvoksen hyväntahtoiselle pakinalle muuta kuin
hymyillä. Hän vilkaisi vuorineuvokseen ja huomasi, että leppeän puheen
ja käskevän ulkomuodon välillä oli huikea erotus ja että vuorineuvos
tahallaan oli nyt ottanut toisen naamarin. Noin myhäilevänä ja
hyväntahtoisena ei vuorineuvos Malm koskaan ollut sisältynyt hänen
tajuntaansa. Ja kuta useamman kerran hän puolittain salaa vilkaisi
vuorineuvokseen, sitä selvempänä heräsi hänessä epämiellyttävä
tietoisuus siitä, että hän jollakin tavalla oli Malmeille taakaksi ja
että nämä kunniallisella tavalla tahtoivat päästä hänestä eroon.

-- Sinä olet niin väsynyt, lausui vuorineuvos, että sinun olisi parasta
järjestää lähtöä mitä pikimmin.

Tuossa istui eräs vieras mies, joka oli hänen kumminsa ja hänen
vanhempiensa vanha tuttava, mutta jonka kanssa hänellä ei muuten ollut
vähintäkään tekemistä, ja tuolle vieraalle, hyväntahtoiselle herralle
oli mitä tärkeintä, että hän mahdollisimman pian katoaisi hänen
näköpiiristään. Hyvä -- hän saa toivomuksensa täytetyksi.

-- Jos menet Hampuriin tai muihin suuriin kauppakeskuksiin, sanoi
vuorineuvos, niin katso ympärillesi, katso ympärillesi, ja ota vaari
tilaisuuksista. Ja sitten voisit käydä Wilson & Faberilla Newcastle on
Tynessä tai vanhan Llewelyn Smithin luona Hullissa, molemmat ovat
suhteissa teikäläisiin. Äläkä unohda täällä olevia...

-- Minä olen erittäin kiitollinen sedälle kaikista neuvoista.

-- Tjaah -- noudata niitä myöskin, noudata niitä myöskin, Gunnar, niin
minäkin olen kiitollinen.

Ja vuorineuvos Malm nousi suurena ja juhlallisena hyvin toimitetuin
asioin ja tyytyväisyyden hymy huulilla. Tämä oli siis Margit Malmin
isä, ja hiukan ulkonevan alahuulensa ja kauniin, pyöreän leukansa oli
tyttö kieltämättömästi perinyt isältään, mutta ruskeat silmät taisivat
olla äidin. Gunnar Sten muisti taas elävästi Margit Malmin, häntä
sykähdytti hiukan, ja siihen sykähdykseen sekaantui suuri määrä kaihoa,
mutta ihme kyllä -- ei mitään vastenmielisyyttä. Sekunnin ajan hän
muisti Nurmelaisenkin, mutta siihen sisältyi voimakas pohjatunne siitä,
ettei Nurmelaisella ja Margit Malmilla kaikesta huolimatta saattanut
koskaan olla mitään yhteistä.

-- Eikä mitään turhia jäähyväisvisiittejä, puheli vuorineuvos ollen jo
lähdössä. -- Lähdet vain ja tulet: tässä minä nyt olen ja terveisiä
Alppien takaa tai Pohjanmeren tuolta puolen.

Selvät sanat, vaikka hienosti lausuttu. Häntä alettiin siis karttaa.
Auttamaton "bakki" siis siltäkin taholta.

Gunnar Stenissä leimahti voimakkaana vanha rakkaus Margit Malmia
kohtaan, hetkisen hänestä kaikki tuntui valoisalta, hän aikoi tarttua
vuorineuvoksen takinliepeeseen ja puhua kaikki. Mutta tuhannet
hienommat ja karkeammat syyt huusivat voimakkaasti vastaan, aikomus jäi
pelkäksi aikomukseksi, ja jäsenet tuntuivat puutuneilta ja äärimmäisen
raukeilta. Eilen se ehkä vielä olisi käynyt, nyt oli kaikki liian
myöhäistä, peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Hänen pohjimmaiseen tajuntaansa jäi sittenkin Margit Malmin kuva
kauniina, uhrautuvana ja ilman pienintäkään tahraa. Häntä hän oli
rakastanut ja tuli rakastamaan. Kaikki se, mikä oli aste asteelta sen
välille kasaantunut, poistui hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Sitten
astui taas sumu eteen, ja piinautunut mielikuvitus alkoi toimia.

Ulkona vonkui syystuuli lennätellen kuivia lehtiä pitkin bulevardia, ja
Gunnar Sten kulki sinne, missä tiesi näkevänsä kauniita vartaloita,
missä musiikki soi, lasit kilahtelivat ja missä kaikki oli yhtä ainoata
valomerta. Hänen rinnassaan takoi kiihkeästi, hänen mielessään oli
Margit Malm, ja hän oli lähimain samanlaisen tunnelman vallassa kuin
lähtiessään kerran erään Elsa Almin luota. Silloin hän toki oli ollut
puhdas ja kokematon, nyt hän oli vain samanlainen kuin tuhannet muut.

Hän tulee tarkalleen seuraamaan vuorineuvos Malmin ohjeita, mutta jo
ennakolta hän varmasti saattoi aavistaa, että hänen matkansa ei tulisi
kulkemaan firmoja myöten.

-- Siis Margit Malmkin!

Heidän välilleen oli asettunut korkea, ylitsepääsemätön vuori, mutta
Margit sitä ei ollut asettanut, ellei juuri hän itsekään. Mitä tämä
taas oli ja mihin tämä oli johtava? Hän tunsi itsensä taas pitkästä
aikaa herkäksi ja helläksi ja hänen sisässään värähteli, aivan kuin
tahtoisi se värähtelevä ja päätään nostava pusertaa esille itkun. Sitä
ei kuitenkaan tullut.

-- Täytä maljat, viinuri. Kolmen päivän kuluttua et minua enää näe...

Sitten kaikki hukkui musiikkiin ja rytmiin, ja tunnelma oli syrjäisestä
moitteetton, mutta joku siinä kuitenkin sorahteli.

Gunnar Sten oli mukana, ajatukset muualla.



XIV.


Lähes neljä vuotta kului, ja Gunnar Sten tuli takaisin.

Kukaan ei häntä odottanut eikä kukaan ollut häntä vastaanottamassa, hän
tuli, koska oli tullakseen. Ei siitä sen enempää.

Oliko hän muuttunut? Herra sen tiesi. Ainakin ulkonäöltään. Hänen
katseensa oli ilmeetön, hiukset olivat harvenneet ja ohimoiden
tienoilla näkyi harmaita oraita, hänen ryhtinsä oli raukea, mutt'ei
veltto, hänen kätensä vapisivat lakkaamatta paitsi eräässä määrätyssä
tilassa.

Kukaan ei ollut häntä vastaanottamassa, ja yksin hän ajoi kotiinsa,
jonka vuokra oli maksettu viideksi vuodeksi eteenpäin, yksin hän ajoi
kotiansa kohden katsellen välinpitämättömin katsein ympärilleen.

Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja vuodenaika oli tunnelmarikkain.
Katulyhdyt valaisivat, mutta ilma oli tukahduttava ja saattoi erottaa
kaukaisia, haipuvia tuoksuja. Ihmisvirta hälisi ja soljui edestakaisin,
kaikilla oli kiire, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä.

Sydän löi nopeassa, levottomassa tahdissa, mutta niinhän se oli tehnyt
viimeiset vuodet. Se ei ollut mitään uutta. Hiukan kovemmin se sykähti,
kun hän eräässä kulmauksessa korkein kultakirjaimin luki
"Asianajotoimisto Einar Malm Advokatbyrå", mutta palautui pian
tavalliseen tahtiinsa.

-- Pianhan se kävi, ajatteli hän raukean tyytyväisenä. -- Hyvä on,
hyvä.

Ja sitten hän antoi taas mennä eteenpäin ja ajatteli Einar Malmin
kaunista sisarta, kaukaa, hyvin kaukaa ja haaveellisesti niinkuin oli
tehnyt nämä neljä vuotta. Miksi hän oli erään ajan häntä karttanut ja
ollut ajattelematta? Se oli vain johtunut jostakin. No niin -- nyt hän
häntä ajatteli, tuntien, että se on sekä sairaalloista että ehkä liian
myöhäistä, mutta hän teki kuitenkin niin siksi, ettei voinut olla niin
tekemättä.

-- Margit Malm, hän, joka oli minulle niin hyvä ja joka lauloi niin
kauniisti. Ainoa, joka tuli minun luokseni silloin, kun minä olin
yksin.

Se aika oli onnetonta ja kaunista, yhtä kaunista, kuin tämä nykyinen
aika, oikeastaan välitöntä jatkoa edelliselle, oli harmaata ja
yhtäkaikkista.

Naurettavaa ja typerää on miehisen miehen tunteilla, liiat tunteet ja
herkät hermot saattavat muodostua Waterlooksi, ne saattavat tehdä
vieläkin enemmän: muuttaa traagillisen koomilliseksi. Gunnar Sten tiesi
tämän, mutt'ei huolinut sitä ajatella. Tämä kaikkihan oli vain elämää.
Nyt oltiin tultu perille. -- Kypsä minä olen, kypsä, ajatteli Gunnar
Sten.



XV.


Ja nyt hän oli taas juonut.

Tällä kertaa kylläkin ainoastaan kolme päivää perätysten, mutta onhan
siinäkin yhdeksi kerraksi.

Eikähän hänellä, sananmukaisesti ottaen, enää mitään päämäärää tai
tarkoitusta itseensä eikä yhteiskuntaan nähden ollutkaan, -- hän vain
eli juodakseen ja joi koska eli.

Kukaan ei häntä siitä voinut moittia. Hänellä oli varaa niin tehdä, hän
pukeutui säädyllisesti, eihän hän muuten mikään gentlemanni olisi
ollutkaan, -- hän ei koskaan häväissyt itseään, hän oli kaikessa _comme
il faut_, paitsi siinä, että hän etupäässä joi. Joi vakaumuksesta, joi
periaatteesta, joi sydämen ja sielun yltäkylläisestä tyhjyydestä.

Miten hän oli sellaiseen olotilaan joutunut ja miten kauan sitä oli
kestänyt, sitä hän ei enää viitsinyt ajatella. Mitä hän ajatteli, oli
korkeintaan:

-- Näin kai on paras.

Hiukan vaivaamalla aivojaan sai hän selville, että tällaista olotilaa
oli nyt kestänyt viitisen vuotta. Oli sekin olotilaa: viitisen vuotta
yhtä ainoata, jatkuvaa humalaa.

Siis viisi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika ajanjaksona,
ihmiselämässä se on jotenkin huomattava aikamäärä, mutta melkein
keskeytymättömäksi humalaksi se on suunnaton ajanjakso. Hän ei voinut
oikein kuvitella sitä mielessään: viisi vuotta, päivästä toiseen, yhtä
ainoata humalaa lyhyet, autiot todellisuuden hetket välissä.

Hän oli siis se Gunnar Sten, joka viisi vuotta sitten oli ollut nuori,
toivorikas, sivistynyt, varakas, sanalla sanoen mies, joka voi ja
saattaa luottavaisena katsoa tulevaisuuteen, täysin tietoisena siitä,
millaiseksi se tulee muodostumaan, ellei maailmanjärjestys horjahtele.

Kaikesta huolimatta hän oli se sama Gunnar Sten, hän, joka oli saanut
iskun toisensa jälkeen, hän, jonka tunteet olivat liian herkät, niin
herkät, että ne johdattivat häntä ja samalla hän, jolle tunteet olivat
muodostuneet täydelliseksi Waterlooksi.

-- Teillä on voimakas ruumis, sanoi herra tohtori, -- mutta pitemmälle
te ette voi jatkaa. Te syöksette itsenne ennemmin tai myöhemmin
perikatoon.

Hyppäys oli jo tapahtunut, vaikk'ei taloudellisesti, ja -- näin oli
paras.

Nyt hän joi vakaumuksesta, periaatteesta, sydämen yltäkylläisyydestä.
Ei viinin vuoksi, sillä siihen hän oli liiaksi tottunut, itsetietoisena
otti hän lasin käteensä ja laski sen taasen pois. Ei unohduksen vuoksi,
sillä sitä hän ei löytänyt. Eikä unohduksen löytäminen mitään olisi
merkinnytkään, sillä kalseaa nykyisyyttä hän ei kuitenkaan olisi
päässyt pakoon.

Mutta kun hän istui lasinsa ääressä yksinään, ilman seuraa, ja kun
viini lämmitti hänen ruumistaan, ei häntä vaivannut ajatus siitä, mikä
oli mennyttä, vaan hän eli keskellä sitä aikaa, joka oli niin
onnellinen ja niin onneton ja jolloin Margit Malm rakasti häntä ja hän
Margit Malmia. Hän ajatteli, teki suunnitelmia, rakasti, haaveili
kaikkea humalassa.

Kun hän sitten laski lasin kädestään, ympäröi hänet alastomuus ja
autius ja hän tuli synkäksi pessimistiksi, joka näki ympärillään vain
maailman täynnä petosta ja vihamielisiä, väijyviä ihmisiä.

Ja hän eli edelleenkin elämäänsä, näki harhakuvia ja vietti entisiä
onnenaikoja, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat menneet, eli omassa
maailmassaan, riippumattomana siitä, mikä häntä todellisuudessa
ympäröi. Se oli hänen tähänastisen kehityksensä tulos.

Joskus hänet valtasi kammottava ajatus. Minä olen auttamattomasti
rappiolla, -- mutta hän hylkäsi päättävästi tuon ajatuksen.

-- Näin kai on paras.

Eikä hän koskaan enää uskonut näkevänsä Margit Malmia, ei hän huolinut
edes ottaa selvää, missä hän oli, sillä hän vaistosi, että heidän
kohdatessa tapahtuisi se ratkaiseva. Hänelle tuotti pelkkä
ajatteleminenkin nautintoa, jota ei kukaan voinut häneltä riistää.

Kuten sanottu, hän oli taas juonut.

Ja tällä kertaa kolme päivää.

Nyt oli syyskesän ilta ja ilma oli tuoksuja täynnä, ja hän istui suuren
puiston viheriäisellä penkillä ja mietti, eli mielikuvissaan, katseli
ihmisiä, jotka liikkuivat käytävillä edestakaisin kuin varjot, ja
mietti taas. Puisto oli täynnä valoa ja varjoa, ravintolan parvella
soitti soittokunta, ja musiikkiin sekaantui naurua, kilinää ja
puheensorinaa.

-- Vai olen minä taas kolme päivää istunut kapakassa, sanoi hän
itsekseen. -- Minusta on tullut krouvien ja tavernien tuttu, mutta
sinähän annat sen anteeksi, Margit, sillä sinähän tiedät, kuinka paljon
minä rakastan sinua.

Eikähän unelmien Margit voinut tehdä muuta kuin antaa anteeksi.

Ja sitten he taasen rupesivat rakentamaan. He eivät asuisi Gunnar
Stenin vanhassa asunnossa Pormestarin kadun varrella, asunnossa, johon
liittyi niin paljon muistoja, vaan he rakentaisivat huvilan vuoren
rinteelle, valoisan ja ilmavan, sellaisen kuin Gundersenin huvila
lähellä Hardangerin harjua.

Margit ei ollut koskaan käynyt Hardangerin harjulla, hän tahtoi tietää,
millainen oli Gundersenin huvila.

Silloin Gunnar Sten havahtui ja tuli surulliseksi. Hän huomasi,
etteivät asiat ole tolallaan ja että hän vasta Margitista erottuaan oli
käynyt Hardangerin harjulla. Hänet valtasi taas kammottava, kylmä
autius, ja hänen täytyi mennä ottamaan lasi lisää. Vasta senjälkeen hän
saattoi eläytyä entiseen ja kertoa, millainen Gundersenin huvila oli.

-- Margit, sanoi hän. -- Me olemme kovin kauan aikailleet. Minä
tahtoisin, että me pian olisimme huvilassamme vuoren rinteellä. Minä
olen näkevinäni, kuinka ihmiset kesäpäivinä, kulkiessaan vuoritietä,
pysähtyvät kuuntelemaan sinun lauluasi ja soittoa, joka kuuluu sinne
ulos avatuista ikkunoista.

-- Niin, me olemme todellakin kovin kauan aikailleet, Gunnar Sten...

Yhä pimeämmäksi kävi ilta ja yhä syvemmäksi varjot, ravintola oli kuin
yhtenä ainoana valomerenä. Puiston tuoksut kävivät huumaavammiksi ja
ihmisvirta käytävillä vaimeni, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä,
kun hän puheli Margit Malmin kanssa.

-- Mutta, Margit, huudahti hän kesken kaiken. -- Minne sinä olet pannut
Nurmelaisen, ryyppysankarin, liikemiehen, hänet, jonka annoit suudella
itseäsi ja jolle senjälkeen elämä alkoi hymyillä...

Häneen meni suuri, sammumaton viha, ja Margit Malm hävisi olemattomiin.
Mutta kun hän oli käynyt ravintolassa, ottanut lasin lisää ja palannut
vanhalle paikalleen, istui Margit ja odotti häntä.

-- Minä kävin taas siellä sisällä, kertoi hän. -- Siellä kahisevat
silkkipuvut, viini helmeilee ja musiikki soi, mutta me olemme
kernaammin täällä ulkona ja katselemme. Täällä alkaa jo olla viileätä,
ja rauhallista, eikä kukaan kiinnitä meihin huomiotaan.

Margit, alituisten unelmien Margit, katsoo häneen suurin, ihmettelevin
silmin, ja hänen huulensa liikahtavat.

-- Minä luulen, että sinä olet humalassa, Gunnar, sanoo hän.

-- Äh, sinähän annat sen anteeksi.

Ja hän rupesi taasen kuvailemaan, rakentamaan ja suunnittelemaan matkaa
kaukaisille maille, -- kunnes huomasi, ettei Margit enää istunutkaan
hänen vieressään, vaan kulki hänen ohitseen, hitaasti, katse maahan
luotuna, edes vilkaisemattakaan häneen.

Näky tyrmistytti häntä, veri pysähtyi hänen suonissaan, hän yritti
nousta, mutta istui kuin naulittuna paikallaan, -- sitten hänen
huuliltaan pääsi väkinäisesti ja -- tällä kertaa -- kuuluvasti:

-- Margit!

Lausuttu sana tuntui hukkuvan pimeyteen, mutta ohikulkeva oli sen
kuitenkin kuullut, seisahtui, kääntyi ympäri ja tuli viimein häntä
kohden.

-- Margit! pääsi häneltä vielä kerran, nyt niinkuin tuskan huuto.

-- Ah, Gunnar Sten, sinäkö se olet?

-- Margit! Minne olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, jolle elämä
alkoi hymyillä, koska sinä annoit hänen suudella itseäsi?

-- Häpeä kysymystäsi, Gunnar Sten. Mitä sinua liikuttaa Nurmelainen!

-- Sanotko sinä niin, Margit?

-- Niinkuin kuulet. Ja enkö sanonut sitä aikaisemmin, enkö sanonut,
että sinä vielä kerran tulisit?

Nyt hän ei enää puhunut unelmien Margitin kanssa, hänen vieressään
istui se todellinen, jota hän oli rakastanut, ihminen, niinkuin hän
itsekin.

-- Margit, kysyi hän, oletko se todellakin sinä?

Hän se oli, ei unelmien ja alituisten haaveitten Margit, ja kutenkin
sama, ainoastaan kypsyneempi, varttuneempi, kauniimpi, Margit, jonka
silmiin ilkamoivan, iloisen välkkeen sijaan oli tullut syvä
surumielisyys ja jonka suun tienoilla oli kärsivä piirre.

-- Sinä tulit kuitenkin, Gunnar Sten, puhui hän -- ja sitä minä olen
odottanut vuodesta vuoteen, odottanut, kärsinyt, kuullut tarjouksia ja
taas toivonut ja kärsinyt. Se voi tuntua sinusta uskomattomalta,
Gunnar, mutta minä olen tiennyt, että tiemme vielä kerran yhtyisivät.
Nyt se on tapahtunut ja tässä minä olen.

-- Ah, Margit, tämä on ollut kauhea ajanjakso.

Gunnar Stenin valtaa tunnelma, jollaista hän ei koskaan ennen ole
kokenut. Tapaukset kiitävät kaaoksena hänen silmiensä edestä, ja hän
ennättää vangita vain muutamia haihtuvia silmänräpäyshetkiä. Viimein
hän herää kuin pitkällisestä, tuskallisesta unesta, mielikuvat häipyvät
pois, hän hieroo silmiään ja herää todellisuuteen. Vapisevin käsin
tarttuu hän naisen käteen, ja hänen rinnastaan pusertautuu esille
hiljainen, vapauttava huokaus. Kesken kaikkea tuntee hän itsensä
heikoksi ja avuttomaksi kuin kävelemään opetteleva lapsi.

-- Margit, kuiskaa hän, tätä on kestänyt kauan, niin äärettömän kauan.

-- Viisi vuotta, vastaa toinen, ja kirkkaat kyynelhelmet välkkyvät
hänen silmissään.

-- Minä olen elänyt kuin unessa, Margit.

Ja äkkiä Gunnar Stenin vaistoissa selviää kammottava todellisuus.

-- Minä tiedän, että olen ollut hirveä, Margit.

Nainen nyyhkytti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

-- Hän tuolla ylhäällä on surrut ja minä olen surrut, sanoi hän. -- Nyt
alkaa olla toisin.

-- Uskotko niin?

-- Uskon. Me olemme unohtaneet yhden, Hänet, joka kykenee kaikki
sovittamaan. Sinä aikana, jonka sinä olet ollut poissa, olen minä
oppinut Hänet tuntemaan, hiljaisina hetkinä olen minä häntä lähestynyt,
ja Hän saattoi meidät vielä kerran yhteen.

Gunnar Sten enemmän tunsi ja tajusi kuin kuuli tämän kaiken. Tällaista
raukeata, kaikki voittavaa onnen tunnetta ei hän koskaan ennen ollut
tuntenut, ja se sekoitti hänen aistinsa niin, ettei hän hetkeäkään
tullut ajatelleeksi, millä tavoin hän tämän oli ansainnut. Hän otti sen
vastaan kiitollisena ja nöyränä kuin kerjäläinen almun rikkaan miehen
pöydältä.

-- Meidän täytyy erota hetkeksi, sanoi Margit Malm. -- Etkö huomaa,
että aamu alkaa valjeta.

Puistossa oli hiljaista ja autiota, lyhdyt olivat sammutetut, ravintola
häämöitti puitten takana valkeana ja alastomana. Kumpikaan ei ollut
huomannut, kuinka aika kului.

-- Niin, erotkaamme hetkeksi, toisti Gunnar Sten samalla kertaa
tahdottomasti, enemmän itselleen kuin toiselle, ja lämpimästi.

Ja hän seurasi Margit Malmia onnesta raukeana ja sisimmässään kuitenkin
väristen pelosta, että saavutettu onni häneltä riistettäisiin. Hän oli
niin onnellinen, ettei itsekään tuota salaista pelkoa huomannut.



XVI.

NEMESIS.


Tästä alkaen oli Gunnar Stenin elämä siis suuntautuva uusille urille.
Hänen koko olentonsa oli ikäänkuin kirkastunut, hän puheli kernaasti
tuttaviensa kanssa ja joskus hän saattoi naurahtaakin. Mutta ainoastaan
joskus. Sillä kaiken takana pilkisti kuitenkin esiin syvä
surunvoittoisuus, joka yllätti hänet kaikkialla, eikä hän voinut estää
yltyvää, kalvavaa levottomuuttansa.

Kukaan ei osannut sanoa, mitä lajia Gunnar Stenin uusi ura tulisi
olemaan, mutta jokainen saattoi huomata, että käännekohta oli
kulumassa, ja että kuljettavan tien suunta muuttui.

-- Kaikki tulee hyväksi, Gunnar, lohdutti Margit Malm, nähdessään
sulhasensa kalvavan levottomuuden. Yksin sinä et jaksanut, me yhdessä
ehkä jaksamme. Minähän olen aina sinun kanssasi, ja mikä sinun
kohtalosi on, se on minunkin.

Ja Gunnar Stenin suu hymyili, mutta silmät tähtäsivät totisina kauas
etäisyyteen ja ruumis vapisi kuin vilutautisen.

-- Sinä olet minulle liian hyvä, Margit.

Hän ei osannut sanoa muuta, mutta hän pusersi hellästi pitelevää kättä
ja hänen sydämessään asui rajaton, lapsellinen kiitollisuus. Margit
Malmin läsnäolo turvasi häntä, mutta raskaat, aavistelevat ajatukset
eivät sittenkään kaikonneet, ja hän tunsi asemansa samanlaiseksi kuin
rikollinen, joka pelkää kiinniottajiaan. Hän värisi kauttaaltaan ja
painautui lujemmin kiinni morsiameensa ikäänkuin turvaa etsien.

-- Ehkä sinä olet sairas, Gunnar.

-- En... Mutta tämä on liian onnellista ja liian outoa, ja minä
pelkään, että...

Huoneeseen tuli enteellinen hiljaisuus. Molemmat pelkäsivät lausumatta
jääneitä sanoja.

-- Mitä sinä pelkäät? kysyi Margit Malm vihdoin, toivoen, että suoraan
lausuttu pelko vapauttaisi.

-- Loppua, vastasi Gunnar Sten hiljaisesti.

-- Lapsellista, naurahti nainen, voittaen vaivoin itsensä. -- Nythän
vasta kaikki on alussa. Luota Jumalaan ja toivo. Sairaalloinen pelkosi
johtuu fyysillisistä syistä.

Niin juuri -- fyysillisistä syistä. Olihan se enemmän kuin
ymmärrettävää. Mutta aavisteleva, tukahduttava pelko tarttui
naiseenkin; hän vaali sulhastaan kuin äiti sairasta lastaan, oli aina
hänen rinnallaan ja jätti hänet vain yön hiljaisiksi hetkeksi,
silloinkin muistaen häntä ja tuon tuostakin levottomasti ja
tuskallisesti havahtuen.

-- Olipa hauska, että vihdoinkin tulit, sanoi Einar Malm juron
tyytyväisesti. -- Mutta voit hiukan ponnistella voimiasi tehdäksesi
sisareni onnelliseksi, sillä sen hän, totisesti, on rehellisesti
ansainnut.

Kukapa olisi paremmin kuin Gunnar Sten tajunnut, että Margit Malmin
suureen rakkauteen itse asiassa liittyi suunnaton uhrautuvaisuus,
kukapa sen paremmin olisi tiennyt ja käsittänyt, mutta ylitsevuotavassa
kiitollisuudessaan ja tuntien oman pohjattoman tyhjyytensä ei hän
voinut muuta kuin nöyrästi vaieta.

Ah, kunpa nämä aavistukset hänet jättäisivät ja hän voisi iloisin,
luottavaisin silmin katsella tulevaisuutta.

Sitä ne eivät kuitenkaan tehneet. Hän oli siroitellut liian paljon
maailmalle, ja nyt, kun tuli se, jolle olisi kaikki annettava ja joka
itse antoi kaikkensa, oli hänellä vain annettavana runneltu tyhjä
minänsä, jonka tämä toinen iloisin mielin otti vastaan.

-- Margit, minä rakastan sinua ja uskon, uskon viimeiseen saakka...

Mutta sitäpä hän juuri ei tehnyt.

       *       *       *       *       *

Nyt on harmaja lokakuun päivä, taivas on harmaja ja surullinen, maa on
paljas ja raiskattu ja viiltävä pohjatuuli lennättelee varisseita
lehtiä pitkin katuja. Siinä kaikessa on jotakin alastomaksi repivää,
alakuloista ja synkkää, ihmiset kulkevat sen näköisinä, kuin olisi
heillä kaikilla joku raskas huoli kannettavanaan tai sitten hytisevät
he vilusta, sillä kylmyys tunkee läpi vaatteiden. Kirpeään pakkaseen
liittyy raikasta ja reipasta; kylmä, hienosti vettä vihmova lokakuun
päivä on murheellinen päivä eikä sen tunnelmasta vapauta puolihämärä,
lämmin huonekaan.

Einar Malm pitää sentään tulevasta langostaan kuin vanhempi veli
nuoremmasta, hänen mieleensä muistuu äkkiä jotakin, ja hän keskeyttää
työnsä, ottaa päällystakin ylleen ja kiiruhtaa ulos.

Kello osoittaa puolta yhtätoista, aika on kiireellinen ja tunnelma mitä
arkisin. Kadulla hän kohtaa Nurmelaisen, joka määrämittaisin askelin
vaeltaa työpaikkaansa.

-- Minne sinä juokset? kysyy Nurmelainen.

-- Menen katsomaan sitä vanhaa syntistä, vastaa Einar Malm pysähtyen
sillä tavoin kuin olisi hänen seuraava lauseensa: -- Jos sinulla on
jotakin muuta kysyttävää, niin tee se pian, sillä minulla on kiire.

-- Minä tulen mukaasi, sanoo Nurmelainen. Miehen käytös ei ole
tolallaan. Hänen pitäisi minun ymmärtääkseni olla kuin seitsemännessä
taivaassa, ja nyt hän kulkee niinkuin olisi saanut jonkun vaivan...

-- Mutta, jatkaa hän, kun Einar Malm ei vastaa, -- onhan se vähän
ymmärrettävääkin, ainakin minä sen ymmärrän ja käsitän. Hurraa sinä
taukoamatta neljä tai viisi vuotta, heitä sitten äkkiä kaikki ja tule
onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä, niin eiköhän vaikuta
fysiikkaasi. Jos minä olen kolme päivääkin peräkkäisin päissäni, niin
minä juoksen pakoon, kun näen poliisin. Se on sitä lajia, näetkös.

-- Jos hän edes murjottaisi ja olisi onnettoman ja saamattoman
näköinen, kuten tavallisesti, vastaa Einar Malm, viheltäen ohimennen
ajurin, niin olisin perin pohjin levollinen. Se poistuu kyllä sitten
kun aika tulee. Mutta eilen illalla tuli muutos aivan äkkiä. Mies
muuttui suorastaan säkenöiväksi ja kotiväki ihastui. Tietysti minäkin
ensiksi ilostuin, mutta loppujen lopuksi minua alkoi miltei kauhistaa.
Siinä oli jotakin luonnotonta, jotakin melkein raivohullua. Hyi
saakeli!

-- Et suinkaan sinä ajattele, että...

-- Mene ja tiedä. Kuollut mies nousee haudastaan, avaa tuskin silmiään
ja alkaa vitsailla, laskea leikkiä ja nauraa omaa surkeaa itseään.
Saatoin hänet kotiinsa Margitin kanssa, mutta koko yön minua on
vaivannut painajainen. Kiiruhtakaa, ajuri!

Ruoska läiskähtää hevosen selkään ja ajoneuvojen vauhti kiihtyy.
Vihmasade yltyy, mutta Einar Malm kiihtyy näkymättömistä syistä, kaivaa
esiin sikarin ja alkaa imeä sitä kiihkeästi ja hermostuneesti.

Päädytään portille. Ajurille annetaan käsky odottaa, ja molemmat herrat
ryntäävät portaita ylös.

Ovikello kumahtaa ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran, sitten
lukemattomia kertoja. Kukaan ei tule avaamaan.

-- Ehk'ei olla kotona, sanoo Nurmelainen rauhoittavasti.

Einar Malmin kärsimättömyys yltyy ja hän samalla kertaa soittaa ja lyö
oveen nyrkillään.

-- Se samainen tyttökin siellä vielä on, supisee hän kasvot kalpeina.
-- Kumma, ettei edes Margit ole sitä huomannut. Minun täytyy järjestää
hänet tiehensä.

Kukaan ei vastaa. Nurmelainen odottaa neuvottoman näköisenä, ja
häneenkin tarttuu Einar Malmin aavistus.

-- Ei olla kotona, vakuuttaa hän vielä kerran, mutta tällä kertaa
äänessä kuvastuu salattu levottomuus.

Soittaminen yltyy, Einar Malm potkaisee oveen, niin että lasit
helähtävät.

-- Jopa vihdoinkin.

Sisällä avataan ovia, avainta väännetään reiässä. Palvelija avaa oven
kasvot säikähtyneen näköisinä.

-- Joko herra on noussut? tiukkaa Einar Malm.

-- Ei kai, vastaa tyttö ällistyneenä. -- Ei hän ainakaan ole soittanut.

-- Sinäkin saisit täältä jo oikeastaan laittaa itsesi lähtökuntoon,
sähähtää Einar Malm ohimennessään tytölle ja kiiruhtaa työhuoneen läpi
makuuhuoneeseen. Nurmelainen ja palvelustyttö kiinteästi kintereillä.

Mutta tuskin on hän saanut oven auki, kun hän jo huudahtaen peräytyy.
Huone on täynnä iljettävää häkää.

-- Herra Jumala! pääsee häneltä ja hän pysähtyy sekunniksi neuvottomana
ja kauhistuneena.

Vuoteessaan makasi Gunnar Sten täysin riisuutuneena ja levollisessa
asennossa, mutta elämä paenneena.

-- Kauppaneuvos Stenillä on täysi syy olla tyytyväinen, sanoi
Nurmelainen värähtelevällä äänellä, katkaisten tuskaa uhkuvan
hiljaisuuden.

Einar Malm puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan, mutta hänen
silmiinsä nousivat suuret kyynelhelmet.

-- Mene hakemaan lääkäri alakerrasta, sanoi hän palvelustytölle
hillityllä äänellä. Sitten hän voitti sen verran itsensä, että saattoi
mennä huoneeseen ja lennättää molemmat ikkunat selälleen.

Parin minuutin kuluttua lääkäri oli paikalla.

-- Ei mitään tehtävissä, totesi hän juhlallisesti. Ja luoden katseen
molempiin herroihin, jotka hän tunsi, lisäsi hän: -- Olisin toivonut,
että hän olisi kuollut hiukkaista selvemmin.

Molemmat oivalsivat, mistä oli kysymys.

-- Ei, sitä se ei ole, vastasi Einar Malm hiljaa, mutta kiihkeästi.

-- Niin. Eihän se mitenkään ole uskottavaa, myönsi lääkärikin
miettiväisesti.

Ulkona vonkui syystuuli ja vihmasade kävi pistäväksi.

Einar Malm loi vielä kerran katseen ruumiiseen, peitti sen ja poistui
hitain, raskain askelin voimatta salata mielenliikutustaan. Nurmelainen
seurasi synkkänä ja äänettömänä. Palvelija katsoi kuin apua rukoillen
herrojen jälkeen, mutta nämä eivät katsahtaneetkaan häneen ja hän
vaipui hillittömään itkuun.

-- Tässä on siis piste, lausui Einar Malm Nurmelaiselle, antaen ajurin
mennä. -- Voi häntä ja voi rakastavaa sisar-raukkaani.

Hän ei tuntenut sadetta eikä tuulta, mutta askeleet tuntuivat
lyijynraskailta, kun hän sanoja ja lauseita etsien kulki kotiansa kohti
kuolinsanomaa vieden.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rappiolle - Kertomus heikosta miehestä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.