Title: Saarron murtaja
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saarron murtaja" ***


SAARROSLINJAN MURTAJA

Kirj.

Jules Verne


Toinen, korjattu suomennos

Ranskan akademian palkitsema teos



KUOPIOSSA,
U. W. Telén & C:o
1904.



SISÄLLYS:

    I. Laiva Delphin.
   II. Lähtö.
  III. Merellä.
   IV. Crockston osoittaa valtioviisaan kykyä.
    V. Iroquois'in kanuunankuulat ja miss Jennyn todistelut.
   VI. Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.
  VII. Etelävaltioitten kenraali.
 VIII. Karkaaminen.
   IX. Kahden tulen välissä.
    X. Kotiintulo.



I.

Laiva Delphin.


Ensimäinen virta, jonka aaltoja höyryaluksen rattaat panivat
vaahtoamaan, oli Clyde. Tämä tapahtui 1812. Höyryaluksen nimi oli Komet
ja se kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenokin väliä kuuden
peninkulman nopeudella tunnissa. [Peninkulmilla tässä kirjassa aina
ymmärretään Englannin peninkulmia, johon menee noin 5,5 kilometriä =
5,566 metriä.] Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä eli
pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virran uomaa
pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo
hyvinkin tottuneen näkemään ihmeitä höyrylaivaliikkeen alalla.

Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut
täytetyt lukemattomilla ihmislaumoilla, joissa oli laivanisäntiä,
kauppiaita, tehtaanomistajia, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia,
kaikki matkalla erääseen suureen Kelvinnimiseen laivatelakkaan, jonka
omistivat herrat Tod ja Mac Gregor. Tämä viimeksi mainittu nimi
todistaa kyllin selvästi, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista
jälkeisistä oli tullut tehtailijoita ja että vanhain klanien kaikki
entiset vasallit olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.
[Klaneiksi kutsuttiin Skotlannissa muinoin sukukuntien vanhimmat,
joilla oli patriarkallinen valta heimokuntansa yli.]

Kelvintokka on muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista
Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äärettömät alat olivat kohta
uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään tyhjää paikkaa ollut
rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella
liikkui kaikellaisia aluksia ristiin rastiin ja Gowanin kunnaat
vasemmalla rannalla vilisivät katsojia täynnänsä.

Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus;
tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Luulisipa
Glasgowin asukkaiden olleen tottuneita näkemään tällaisia tapahtumia;
mutta kentiesi Delphin -- tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman
aluksen nimi -- oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta
puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin
kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota suurella vaivalla ja
äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeakulkuiseksi
kuin mahdollista. Sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli
korkeanpainonkone, ja sillä oli viidensadan hevosvoiman nimellinen
väkevyys. Sitä pani liikkeelle propelli kummallakin puolen
perävannasta, jotka molemmat olivat aivan erillään toisistansa. Tämä
oli ihan uusi, Dudgeon de Millwallin keksimä laitos, joka antaa
aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden pyörähtää ja tehdä
kiertoliikkeen hyvin ahtaalla alalla. Mitä Delphinin uppomittaan tulee,
ei se ollut erittäin suuri. Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja
he siitä syystä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään
kohtalaisen syvillä vesillä.

Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään
muotoa selville yleisön innostus ja osanotto. Delphinissä ei ollut
mitään enemmin tahi vähemmin outoa nähtävää kuin monessa muussakaan
aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin
koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään.
Clyde-virta oli jo helmoihinsa ottanut vastaan monta paljon kantavampaa
alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti
kuin suinkin maailmassa.

Vesi seisoi aivan tyynenä ja samassa silmänräpäyksessä kuin pakoveden
aika rupesi tuntumaan, alkoivat laskemishommat. Kurikat paukahtivat
yhtaikaa kiiloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen
emäpuuta. Ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän
kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa.
Lipuminen alkoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain
silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti suopatun
lavansa, sukelsi Clyde-virtaan, sakeiden valkoisten savutuprujen
keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti
sysäyksen synnyttämän jättiläisaallon harjalle, ja olisi tämä muhkea
höyry vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona,
elleivät kaikki ankkurit jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella
jytinällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.

Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt
kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt
ollessa luonnollisessa elementissään, ja mahtavia hurraa-huutoja kuului
molemmilta rannoilta.

Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin?
Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen vaikea selittää
innostustansa. Mikä oli siis syynä siihen erityiseen mielenkiintoon,
jonka tämä alus nostatti? Syynä oli vaan se salaperäisyys, johon sen
tarkoitus oli verhottu. Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä,
sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä, utelioilta
ihmisjoukoilta, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista
mielipiteistä, joita oli olemassa tästä tärkeästä asiasta.

Kuitenkin pitivät ne ihmiset, jotka olivat parempia tietoja saaneet,
taikka jotka ainakin luulivat niiden joukkoon kuuluvansa, siinä yhtä
että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä kauheassa
sodassa, joka siihen aikaan tuotti turmiota Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltain väestölle. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet,
eikä olisi yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin
kaappaajalaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittoutuneitten aluksia
vaiko Yhdysvaltojen laivastoon kuuluva.

"Hurraa!" -- huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakennettu
etelä-valtiota varten.

"Hurraa, hurraa!" -- huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa
ollut risteillyt Amerikan rantavesillä.

Ei siis tiedetty mitään varmuudella, ja jos joku taisi sanoa jotakin
varmaa tässä asiassa, niin täytyi hänen olla joko osakas tai ainakin
hyvin uskottu ystävä kauppahuoneelle Vincent Playfair ja Kumpp.
Glasgowissa.

Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut
toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun,
jonka suku-juuret joutuivat n.k. tupakkalordeista, jotka rakennuttivat
kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat
perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa
tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Ääretön varallisuus
koottiin; uusi keskipiste kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli
Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valimoja
syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus
noussut ylimmälleen.

Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä
toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinotteluihin ja
kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent
Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialaltaan hyvin käytännöllinen
ja varma, vaikkakin samalla uskalikko, oli laivain varustaja mitä
puhtainta rotua. Kaikki, joka ei suoranaisesti koskenut kauppatoimia,
ei häntä laisinkaan miellyttänyt, ei edes toimien valtiollinen
puolikaan. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.

Kumminkaan ei hän voinut kerskailla siitä että hänen omissa aivoissaan
oli syntynyt aate rakentaa ja varustaa Delphin laiva. Sen oli kokonansa
keksinyt hänen veljensä poika, James Playfair, komea kolmikymmen
vuotias mies ja rohkein laivuri yhdistetyn kuningaskunnan
kauppalaivastossa.

Luettuansa vihan vimmoissa eräänä päivänä Tontine nimisessä kahvilassa
Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan
ehdoituksen.

"Setä Vincent" -- sanoi hän jyrkästi sedälleen -- "me saatamme ansaita
kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa."

"Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi?" -- kysyi setä Vincent.

"Laiva ja lasti."

"Eikö mitään muuta?"

"Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta
lukuun."

"Voimmehan asiata aprikoida", -- vastasi setä.

"Se on jo tehty", -- jatkoi James Playfair.

"Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer de
Richmond ja American Review-sanomalehtiä?"

"Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa."

"Luuletteko siis niinkuin minäkin, rakas veljeni poika, että
yhdysvaltioiden sotaa kestää vielä kauan?"

"Kyllä vielä kauan."

"Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka tuo taistelu haittaa suuresti
Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja."

"Ja erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja" -- keskeytti hänet setä
Vincent.

"Erittäinkin heidän" -- myönsi nuori kapteeni.

"James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta
ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo
sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on
vakavarainen, mutta se on yhteydessä toiminimien kanssa, jotka voivat
joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo ameriikkalaiset, olkootpa
sitte orjuuden puolustajia tahi vastustajia!"

Jos Vincent Playfair, ihmiskunnan suuriin periaatteihin nähden, jotka
aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia,
tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtäkaikki oli oikeus
katsella asiaa suoranaisesti kauppaedun kannalta. Tärkeintä Amerikan
vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, -- The
cotton famine -- käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista
sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain
työmiehiä joutui elämään yleisen armeliaisuuden varassa.

Glasgowilla oli viisikolmatta tuhatta kehruukierrutinta, jotka ennen
Yhdysvaltojen sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta
tuhatta metriä pumpulilankaa, se on: viisikymmentä miljoonaa naulaa
vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä selkkauksia oli syntyvä
kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-ainetta kehruutehtaille
miltei peräti puuttui. Vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen, työt
lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.

Tämän äärettömän kurjuuden näkeminen se saattoi James Playfairin
ajattelemaan rohkeata yritystänsä.

"Minä hankin pumpulia" -- sanoi hän -- "ja tuon sen tänne, maksakoon
mitä maksaa."

Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän
esittää tuumansa tavallisen kauppa-yrityksen muodossa.

"Kuulkaapa nyt tuumani, setä!"

"Annas kuulla, James!"

"Se on aivan mutkaton. Me rakennamme tavattoman nopean ja paljon
kantavan aluksen."

"Se käy laatuun."

"Me lastaamme sen ampumavaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla."

"Hyvä, hyvä!"

"Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvaltojen alukset
jälkeeni, tunkeudun väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä..."

"Myöt lastisi korkeaan hintaan liittoutuneille, jotka sen tarvitsevat"
-- sanoi setä innokkaasti.

"Ja palaan täydellä pumpulilastilla."

"Jonka antavat sinulle melkein ilmaiseksi."

"Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?"

"Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?"

"Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva."

"Minä rakennutan sinulle mitä oivallisimman laivan. Entäs laivaväki?"

"Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useampia miehiä kuin
että voin laivani kulkua ja liikkeitä hyvästi hoitaa, -- -- -- siinä on
kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten
kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeensä."

"Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme" -- vastasi setä
Vincent jäykällä äänellä, -- "Mutta sanoppa minulle, James, mihin
paikkaan Amerikan rannikkoa aiot laskea?"

"Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeutuneet New-Orléansin,
Willmingtonin ja Savannahin rantaan saarrosten läpi, mutta minä aion
käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä
voinut tunkeutua sen ahtaisiin kulkuväyliin, paitsi la Bermuda. Minä
teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä kulkeva,
niin menen sinne minne Yhdysvaltojen alukset eivät voi seurata minua."

"Se on tosi" -- sanoi setä Vincent -- "että Charlestonissa on
yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, jotta siitä päästäisiin."

"Niinpä niin" -- vastasi James -- "ja mikä vielä on suurempi asia,
kaupunki on miltei kokonaan saarroksissa, Beauregard on muonan ja
ampumavarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti."

"Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?"

"Kuuden kuukauden perästä. Silloin pitää olla pitkiä öitä, talvi-öitä,
jotta pääsisin helpommin läpi."

"Asia on päätetty."

"Päätetty!"

"Mutta vaiti, ymmärräthän?"

"Ei hiiskaustakaan."

Viisi kuukautta sen perästä lähti höyrylaiva Delphin Kelvinin
veistämöltä kenenkään sen todellista tarkoitusperää tietämättä.



II. Lähtö.


Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta
puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa,
kuunaripurjeille, joka oli milteipä liikaa komeutta, se kun ei
luottanut tuuleen, päästäksensä Yhdysvaltain risteilijöitä pakoon, vaan
väkevään koneesensa -- ja siinä se teki oikein.

Joulukuun loppupuolella käväsi Delphin koetusmatkalla pitkin
Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi,
laivanrakennusmestari vai kapteiniko. Tämä uusi höyrylaiva kulki
ihmeellisen hyvästi ja patentti logi [kone, jolla saadaan selville
laivan nopeus] osoitti seitsemäntoista peninkulmaa tunnissa, johon
nopeuteen ei yksikään englantilainen, ranskalainen tahi amerikalainen
laiva vielä ollut tähän saakka päässyt. Varmaankin olisi Delphin
kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa päässyt voitolle.

Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin rantalaiturin
viereen, vähän alemma Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa, ennen
kuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria makasiinia,
jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja, mitkä nyt
kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin laatu
ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät tainneet
kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei saisi
viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista
risteilijää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka
voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta.
Väkeä ei voitu pestata laivaan ilman että heille ilmoitettiin minne
aluksen tuli lähteä. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava
alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten
ja minkä vuoksi.

Mutta nämä mahdollisuudet tulevaisuudessa eivät näyttäneet
peljästyttävän ketään. Tarjottu palkka oli hyvä ja merimiehiä tulikin
tarjokkaiksi, miehiä oivallisia, suuri joukko. James Playfairin oli
vain työläs valita, mutta hän teki sen niin hyvin kuin taisi, ja
neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa
kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein
armollisimman Majesteettinsa huvilaivalle.

Lähtö määrättiin tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis
purjehtimaan joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampuma- ja
ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.

Kun kapteini tammikuun 2 päivänä oli laivassa heittääksensä siihen
vielä viimeisen tarkastavan silmäyksen, tuli eräs mies Delphinin
köysiportaille pyytäen saada puhutella kapteini James Playfairia. Eräs
matruusi vei hänet nyt peräkannelle.

Hän oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka
yksinkertaisissa kasvonpiirteissä vivahteli jonkin verran viekkautta ja
iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän
katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan
kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä
ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja
tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.

Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:

"Kapteini James Playfairko?"

"Minä se olen" -- vastasi tämä -- "mitä tahdotte?"

"Päästä teidän palvelukseenne laivassa."

"Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen."

"Vaikka kohta, yksi mies lisäksi ei tuottane teille häiriötä!
Päinvastoin."

"Niinkö luulet?" -- sanoi Playfair, tarkastaen vierasta aina silmän
pohjaan asti.

"Siitä olen aivan varma", -- vastasi matruusi.

"Mutta kuka sinä olet?" -- kysyi kapteini.

"Oiva merimies, ravakka ja luotettava poika, pelkäämätön ja
häikäilemätön. Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia
teille tarjota, eivät ole mikään huono asia laivassa."

"Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin
James Playfair. Miksi tulet juuri tänne?"

"Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James
Playfairin komennon alla."

"Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse."

"Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani,
saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväessänne,
niin olen valmis."

"Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?"

"Crockston, jos niin suvaitsette."

Kapteini otti muutamia askelia taapäin voidakseen paremmin katsella
tätä Herkulesta, joka näin omituisella tavalla esitti itsensä.
Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään,
mikä olisi näyttänyt vastustavan hänen väitöstänsä, että muka oli
voimakas mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla tavattomat ruumiin
voimat ja ettei hän vähistä hätäilisi.

"Missä olet ennen purjehtinut?" kysyi Playfair.

"Hiukan siellä, hiukan täällä."

"Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?"

"Tiedän, ja sepä se juuri minua houkutteleekin."

"No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani niin kyvykkään
miehen kuin sinä. Hae ensimäkien perämies Mathew, ja anna hänen merkitä
sinut laivaluetteloon."

Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti että mies tekisi
käännöksen ja kiiruhtaisi keulan puolelle, mutta siinä hän pettyi.
Crockston ei liikahtanut paikaltaan.

"No, etkö kuullut mitä sanoin?" kysyi kapteini.

"Kuulin kyllä" -- vastasi matruusi -- "vaan siinä ei ollut kaikki,
minulla on jotakin teiltä pyydettävää."

"Sinä kiusaat minua" -- sanoi Playfair kiivaasti. -- "Minulla ei ole
aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi."

"En tahdo kauan olla teille kiusaksi" -- vastasi Crockston. --
"Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa
teille, että minulla on sisarenpoika."

"Onpa kaunis eno sillä pojalla" -- vastasi kapteini. -- "Joko olet
lopettanut?" jatkoi hän vielä kärttyisesti.

"Heti, -- tuossa paikassa. Kun otetaan eno, saadaan sisarenpoika
kaupanpäällisiksi."

"Vai niin, tosiaanko?"

"Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan."

"No mikä sitten sisaresi poika on?"

"Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa
ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerran tulee
kelpo merimies."

"Kuulepas, rakas Crockston" -- huudahti kapteini -- "luuletko Delphiniä
miksikään laivapoikain koulupaikaksi?"

"Meripojista älkää pahoin puhuko" -- virkahti merimies. -- "Yksi oli,
josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin."

"Tuhat tulimmaista, ystäväni" -- vastasi James Playfair -- "sinäpä
puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en
hänen enossaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno
saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä
takasin."

Crockstonia ei tarvinnut käskeä kahdesti. Hän kumarsi jotenkin
kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla.
Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli
neljä- tahi viisitoistavuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko,
ujo ja arkaileva muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enonsa
varmuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä
sanoilla rohkaista häntä.

"Kas niin ole jäykkänä vain" -- sanoi hän. -- "Tuhat tulimmaista, eihän
täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme
vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme."

"Ei, ei" -- vastasi nuorukainen -- "Jumala meitä varjelkoon!"

Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs
Delphinin laivaväen luetteloon merkityt.

Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä,
tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön
hetki läheni.

Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla,
rantalaiturilla ja Glasgowin ajosillalla. Tahdottiin näet vielä kerta
jättää jäähyväiset tälle uljaalle höyryalukselle. Vincent Playfair oli
tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesia, ja käyttäytyi
tässä tilaisuudessa kuin ylistetyn vanhan ajan aikuinen oikea
roomalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmalttinsa, ja kaksi
navakkaa suuteloa veljenpojalle todistivat hänen tarmokasta sieluansa.
"Lähde James" -- sanoi hän nuorelle kapteinille -- "lähde pian ja tule
vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää
tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla ja setäsi
on sinua kunnioittava."

Näiden kehoitus-sanain perästä, lainatut "Taitavan kauppiaan
käsikirjasta", setä ja veljenpoika erosivat toisistaan, ja kaikki
sivulliset lähtivät laivasta.

Sinä hetkenä Crockston ja John Stiggs seisoivat vieretysten keulan
puolella, ja ensinmainittu virkkoi:

"Hyvästi menee! Oikein oivallisesti! Kahdessa tunnissa olemme aavalla
merellä, ja minä toivon paljon hyvää tällä lailla aljetusta matkasta!"

Vastauksen asemesta nuorukainen puristi vaan hänen kättään.

James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.

"Onko meillä tarpeeksi kova höyryvoina?" -- kysyi hän ensimäiseltä
perämieheltä.

"On, kapteini" -- vastasi Mathew.

"Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti."

Käsky pantiin hetipaikalla toimeen; propellit alkoivat kieppua; ja
Delphin päästyään liikkeelle pyyhkäsi satamassa olevain alusten sivu ja
katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeisen
hurraa-huutonsa.

Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa
syntyneen ihmiskäsien, niin, vieläpä mestarin käsien kautta. Joki on,
näetsen, kuudenkymmenen vuotisten mudanruoppauksen ja alituisten
perkausten kautta saanut viidentoista jalkamitan syvyyden, ja leveys
kaupungin rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi.
Siellä oleva masto- ja höyrytorvimetsä katosi kohta savun ja sumun
sekaan. Vasarain pauke valimoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä
heikkeni vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesäasuntoja ja
huvilarakennuksia tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski
hiljaisella koneella rantavallien välitse, jotka pitävät joenpintaa
maata korkeammalla, ja monesti hyvinkin ahtaiden paikkojen läpitse.
Tämä haitta ei ole kumminkaan suuri, sillä purjehdittavalla joella
syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.

Höyrylaiva, jota eräs noita Irlannin meren oivallisia luotsia ohjasi,
meni verkalleen, mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja
noiden kiviröykkiöiden välitse, joille valotornia on rakettu ahtaiden
pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-linnan sivu.
Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja
Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu.
joka yhdistää Edinburghin ja Glasgowin.

Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa
ainoastaan varjot eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat
Delphinin mainingeissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin
Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden
laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä
Pohjoiskanaaliin. Siellä tuntui meren ensimäiset laineliikkeet, ja
Delphin laski pitkin Arrans saaren ihanoita rantoja. Gantyren niemi,
joka pistää kanaaliin, jäi jo taaksepäin, ja Rathlin saari alkoi
siintää keulan edessä. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka
risteili ulapalla. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan
puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli
jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja siten oltiin äärettömällä
valtamerellä.



III.

Merellä.


Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan
väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli
kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta
kaikki enemmän tahi vähemmän kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei
kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunan laukauksilla
puolustettavaa. Laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan
merkin antoon aiottua mörssäriä.

Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja
kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian
kultavesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta tuolla
äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvaltojen aluksilla ei ollut
oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipun turvissa. Ne
taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa,
mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli
voinut aluksen nopeuden puolesta, juuri sitä varten ettei häntä
saavutettaisi.

Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin
kumminkin tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa
mastossa, valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta
taivaanrannalla. Yön tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat ohjeet
likimmäiselle miehelleen, mr Mathewille.

"Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla" -- sanoi
hän. "Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa.
Muuttakaa siis usein väkeänne."

"Se on tietty kapteini" -- vastasi Mathew.

"Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen palvelukseen. Se
veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän
täytyy panna se koetukselle. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän
silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin
merkillistä tapahtuu niin antakaa minulle tieto."

Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.

"Aamulla kello 6 aikana sinä menet tarkastuspaikallesi etumaston
tankosaalingille."

Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää
vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin
hän jupisi muutamia sanoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:

"Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla etumaston
tankosaalingillaan?"

Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.

"No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini?" -- kysyi hän.

"Hyvästi kyllä" -- vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. -- "On vain
yksi asia, joka...! Tämä laiva ruojushan puistelekse niinkuin koira,
joka vedestä nostetaan; oikein minun vatsani kääntyy aivan nurin."

"Ystävä parkani?" -- virkkoi John, silmäillen Crockstonia vilkkaalla
kiitollisuuden tunnolla.

"Niin" -- jatkoi Crockston -- "kun ajattelen, että minun tällä iälläni
pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpa se kääntyy!
Ja sitte on eräs etumaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni korvan
taustaan."

"Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin...?"

"Teidän ja hänen tähtensä" -- vastasi Crockston. -- "Mutta siitä älkää
mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää."

Näillä sanoilla menivät John Stiggs ja Crockston matruusien kanssiin,
mutta tämä jälkimäinen ei nukkunut, ennenkuin hän näki turvattinsa
panneen levolle siihen ahtaaseen kojuun joka oli hänelle annettu.

Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä
vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn
kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.

Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki
viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.

"No minne menet?" huusi Mathew.

"Sinne minne käskitte minun mennä" -- vastasi Crockston.

"Minä käskin sinun mennä etumaston tankosaalingille."

"No, sinnehän olenkin menossa" -- vastasi matruusi vähintäkään
hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.

"Näyttää kuin tekisit pilkkaa minusta?" huudahti Mathew vihaisesti. --
"Sinä aiot hakea etumaston tankosaalinkia mesaanimastosta. Näytätpä
aika maa-moukalta, joka tuskin osaa panna seisinkiä tahi tehdä
pleissiä. Millä lossilla olet seilannut? Ylös etumastoon, nauta, ja
paikalla."

Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet
paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään
keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.

"Pitääkö minun" -- sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi
aamusumuun perin näkymättömäksi -- "pitääkö minun kiivetä tuonne?"

"Pitää" -- vastasi Mathew -- "ja joutuin! Pyhä Patrik auta! Joku
Yhdysvaltojen alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme,
ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, sukkelaan!"

Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi reilingille. Sitte
alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin
voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä
jalkojaan. Päästyänsä etumaston merssille hän tuohon paikkaan pysähtyi,
sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja kaappasi
kiinni köysistä niinkuin olisi hänen päätänsä huimannut. Mathew, jota
ensin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja
käski hänen tuossa paikassa astua alas.

"Tuo jätkä" -- sanoi hän passarille -- "ei ole ikipäivinään ollut
matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan."

Johnson meni heti väen kanssiin.

Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi alas, ja kun toinen jalkansa
luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen juoksevaan köyteen ja niin
pudota möksähti kannelle.

"Jahnus, nauta, tyhjän toimittaja" -- huusi Mathew lohdutuksen
asemesta. -- "Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä? Sinä olet
sanonut olevasi kelpo merimies, etkä tiedä edes eroittaa perämastoa
etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme."

Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin
näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.

"Tämä" -- sanoi hän Mathewille -- "oli kaikki, minkä löysin hänen
kapineissaan: salkku sisältävä kirjeitä jotka näyttävät
epäluulonalaisilta."

"Anna tänne!" -- sanoi Mathew. -- "Kirjeitä, Pohjoisvaltioiden
postileimoilla varustettuja. Mr Halliburt Bostonista! Abolitsionisti!
Orjuuden vastustaja! Yhdysvaltojen puolustaja! Katala, et siis olekaan
muu kuin pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi
tänne laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta
päätökseen saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksänhäntäisen kissan
kynsiä. [Cat of nine tails, yhdeksästä nahkahihnasta tehty patukka,
jota paljon käytetään Englannin laivastossa.] Passari, anna
kapteinille sana, ja me toiset odottaessamme pidämme tarkalla silmällä
tätä riiviötä."

Kuultuansa nämä mielilauseet Crockston irvisti rumasti, mutta ei
avannut suutansa. Hän sidottiin kelavintturiin kiinni, jossa ei voinut
liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.

Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään
ja tuli kelavintturille.

Mr Mathews ilmoitti heti kapteinille mistä oli kysymys.

"No -- mitä sinulla on vastaamista?" kysyi kapteini, joka tuskin voi
hillitä suuttumistansa.

"Ei mitään" -- vastasi Crockston.

"Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?"

"Ei mitään."

"Ja mitä nyt odotat minulta?"

"En mitään."

"Kuka sinä olet? Amerikalainenko kuten nämä kirjeet näyttävät
osoittavan?"

Crockston ei virkkanut mitään.

"Passari" -- sanoi James Playfair -- "anna hänelle viisikymmentä
huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä
itse luulet, Crockston?"

"Kylläpähän nähdään" -- vastasi John Stiggs'in eno silmiänsä
räpähyttämättä.

"Työhön käsiksi!" -- sanoi passari.

Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vankkaa matruusia riisumaan
Crockstonilta hänen villapuseronsa. He olivat jo kaapanneet tuon
hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita
kohti, kun John Stiggs, kalpeana ja tuskan valtaamana, hyökkäsi
kannelle.

"Kapteini!" huusi hän.

"Oh! tuossa on meillä hänen sisarensa poika"

"Kapteini" -- jatkoi nuorukainen töin tuskin voiden malttaa mieltänsä
-- "mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole
salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Niin, hän on
amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset
orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme
tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvaltojen laivoille."

"Mitä siis teillä on tekemistä täällä?" -- kysyi kapteini kovalla
äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta merimiestä.

Tämä oli kahden vaiheella hetkisen aikaa, ennenkun vastasi, mutta sitte
sanoi hän vakavalla äänellä:

"Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken."

John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä
häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvonpiirteet, hänen erinomaisen
miellyttävä äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita päällesivelty
nokikerros ei voinut salata, suuret, vilkkaat ja samalla uskolliset
silmänsä -- kaikki nämä saattoivat kapteinin perin toisiin ajatuksiin.
Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi Crockstoniin,
joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän silmäyksen
nuorukaiseen, joka hämmentyi siitä, ja sanoi tämän ainoan sanan:

"Tule!"

John Stiggs seurasi kapteinia peräkannelle, ja James Playfair sanoi
avatessaan hyttinsä ovea nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeat
liikutuksesta:

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss?"

Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, punastui hän ja kaksi suurta
kyyneltä vierähti vastoin hänen tahtoansa poskille hänen kauneista
silmistään.

"Olkaa huoleti, miss" -- sanoi Playfair lempeällä äänellä -- "vaan
olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa minun on kiittäminen siitä, että
nyt olette tässä laivassa?"

Neiti epäröi vähän aikaa ennenkun vastasi, mutta kapteinin silmäys
rohkaisi hänen mielensä ja hän lausui:

"Herra kapteini" -- sanoi hän -- "minä haluan tavata isääni
Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä sekä maan että meren puolelta.
En tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan murtaa
saarroksen. Miten tulin tähän laivaan sen tiedätte, ja minä pyydän
teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän luvattanne,
sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni."

"Aivan varmaan" -- vastasi James Playfair.

"Siis tein oikein etten teiltä sitä pyytänytkään" -- jatkoi tämä nuori
tyttö lujemmalla äänellä.

Kapteini laski kätensä ristiin, asteli kerran hytin ympäri ja seisahtui
sitte.

"Mikä nimenne on'?" -- kysyi hän.

"Jenny Halliburt."

"Niitten kirjeitten osotteesta päättäen, jotka tavattiin Crockstonin
papereissa, niin isänne on Bostonista?"

"Niin on, herra kapteini."

"Pohjoisvaltioitten mies on siis eteläisten kaupungissa, sillä aikaa
kuin valtiot käyvät tulista sotaa?"

"Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa,
kun ensimäiset laukaukset laukaistiin kansallis-sodassa ja kun
liittoutuneet karkoittivat Yhdysvaltojen sotaväen Sumter-linnasta.
Isäni valtiolliset mielipiteet saattoivat hänet orjapuolueen vihoihin,
ja vastoin kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä
vangittiin. Minä olin silloin Englannissa käymässä erään sukulaisen
luona, joka nyt on kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin
Crockston, perheemme uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen
kanssansa käydä vankeuteen osalliseksi."

"No, mikä mies isänne Halliburt on?" kysyi James Playfair.

"Rehellinen ja kunniallinen sanomalehtimies" -- vastasi Jenny uljaasti
-- "Tribunen etevimpiä toimittajia, joka rohkeimmin on mustain puolta
pitänyt."

"Orjuuden vastustaja" -- huudahti kapteini kiivaasti. -- "Yksi niitä
miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa
verellä ja raunioilla!"

"Herra kapteini" -- vastasi Jenny vaaleten -- "te puhutte pahoin
isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä
puollustamassa."

Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta
häpesikin samassa. Hän aikoi juuri vastata tälle nuorelle tytölle mitä
ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, ja avasi hytin oven ja
huusi:

"Johnson! Tästä lähtien kuuluu tämä hytti miss Jenny Halliburtille.
Panettakaa minulle riippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Muuta en
tarvitse."

Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota naisen nimellä
puhuteltiin, mutta meni James Playfairin viittauksesta tiehensä.

"Ja nyt miss, olette kotonanne" -- sanoi Delphinin nuori kapteini, ja
astui ulos hytistä.



IV.

Crockston osoittaa valtioviisaan kykyä.


Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä
Crockstonikaan ujostellut sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän
päästetty kelavintturista irti, ja yhdeksänhäntäinen kissa oli jälleen
päässyt tavalliselle paikallensa.

"Kaunis eläin" -- sanoi Crockston -- "erittäinkin kun se piiloittaa
kyntensä."

Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen kapsäkin, jonka
vei miss Jennylle. Tämä nuori tyttö sai nyt jälleen pukeutua naisen
vaatteisiin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäytynyt kannella.

Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi
todistettu, ettei hän ollut merimies enemmin kuin mikä tallirenki
tahansa, jonka vuoksi hän vapautettiin kaikesta palveluksesta laivassa.

Sillä aikaa kynti Delphin aika vauhtia Atlantin yli, pieksäen aaltoja
kaksinkertaisella propellillaan ja ainoana tehtävänä laivassa oli
tarkka vahdinpito. Seuraavana päivänä sen perästä, joka teki lopun miss
Jennyn inkognitosta eli tuntemattomana olosta, käveli James Playfair
nopeilla askeleilla edes takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan
koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä jatkaakseen päivää
ennen keskeytynyttä puhelua.

Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka
silmäluomiensa alta katseli häntä jonkunmoisella tyytyväisyydellä.
Selvästi näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän
katseli häntä niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskastui.

"Mitä nyt taas tahdot minulta?" -- sanoi James Playfair
amerikalaiselle. -- "Sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä,
eikö siitä loppua tulekaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kapteini" -- vastasi Crockston, katsoa
tihruttaen toisella silmällään, "asia on niin, että minulla on jotakin
teille sanomista."

"Mitähän se olisi?"

"Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minua haluttaa toden teolla sanoa
teille, että olette perin pohjin kelpo mies."

"Minä tulen toimeen ilman sinun imartelujasi."

"Nämä eivät ole imarteluja. Ne jätän siksi, kuin olette perille asti
asiassa päässeet."

"Minne perille?"

"Tarkoituksenne perille, tietystikin."

"Onko minulla siis tarkoitus täytettävänä?"

"Tottapa kai! Te olette laivaanne ottaneet meidät, tuon nuoren tytön ja
minut. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä sekin! Te
olette säästäneet minut patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan
menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin. Se on
hyvin, hyvin hyvä asia! Mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki."

"Mitä, eikö siinä ole kaikki?" -- huudahti James Playfair
hämmästyksissään Crockstonin ynseistä vaatimuksista.

"Ei, ei millään muotoa" -- vastasi tämä viimemainittu viekkaasti
virnistellen.

"Tytön isä on vankina siellä!"

"Entäs sitte?"

"Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava."

"Miss Hallihurtin isä pelastettava?"

"Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan
vaivaa uskaltaa jotakin hänen puolestansa."

"Master Crockston" -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn --
"te näytte olevan ensiluokan leikinlaskija. Mutta muistakaa, etten nyt
olekaan sillä tuulella että leikkipuhetta suvaitseisin."

"Te erehdytte, herra kapteini" -- väitti amerikalainen siihen. -- "Minä
en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia
minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta,
mutta likemmin asiata ajateltuamme tulette huomaamaan, ett ette saata
toisin tehdä."

"Vai niin! Minunko siis pitäisi pelastaa mr Halliburt?"

"Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa, että
hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustamme."

"Mutta jos hän sen tekee?"

"Sitte" -- vastasi Crockston, joka ei antanut itseänsä keskeyttää, --
"käytämme voimakkaampia keinoja ja viemme vangin pois liittoutuneitten
nenäin edessä."

"Siis" -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- "ei siinä kyllä
että menen Yhdysvaltojen laivastojen keskitse ja murran Charlestonin
saarroksen, vaan että minun täytyisi vielä mennä merelle, alttiina
linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota
en tunne, yhden noita orjuuden vastustajia, joita inhoan, yhden noita
paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustettaan verensä
asemesta."

"No, yksi kanuunankuula enemmän tahi vähemmän, mitä se tekee?" --
päätti Crockston.

"Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanoin: jos
kerran vielä rohkenette puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän
teidät ruuman alimmaiseen osaan koko matkan ajaksi, niin saatte oppia
pitämään suunne kiinni."

Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään ja tämä meni
mumisten:

"Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Noppa
on nakattu ja asia on menestyvä."

Sanoessaan "orjuuden vastustaja, jota inhoan" James Playfair
ymmärrettävästi sanoi enemmän kuin hän ajatteli. Hän ei ollut orjuuden
puolustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta,
vaikka presidentti Lincoln nimenomaan olisi sitä vakuuttanut, olisi
tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis,
että eteläisillä valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä --
periaatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että
olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi
pohjoisvaltioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammosi
heitä sellaisina vanhempina veljinä, jotka olivat eronneet yhteisestä
heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi
tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittoutuneissa
valtioissa. Tällaiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset
mielipiteet, mutta erittäinkin oli amerikalaissota tikkuna hänen
silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät
tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottanut
tämän esityksen orjaystävän pelastamisesta ja liittoutuneiden
loukkaamisesta, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua.

Mutta Crockstonin viekkaat esitykset eivät antaneet hänen ajatuksilleen
enää rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä,
mutta ne palasivat ehtimiseen hänen mieleensä, ja kun miss Jenny
seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut
katsoa häntä silmiin.

Se oli tosiaankin suuri vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, älykäs
ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kyllä kolmenkymmen-vuotiaan nuoren
miehen katsomista. Mutta James Playfair tunsi itsensä ujostelevaksi
hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli
luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän
huomasi, että hänen vaitiolonsa tyttöä kohtaan merkitseisi kieltäymistä
myöntymään tytön hartaimpiin toiveisiin. Paitsi sitä miss Jenny ei
koskaan koettanut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä
vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan
puhutelleet toisiansa. Miss Halliburt tuskin astui hytistään ulos eikä
hän suinkaan olisi koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille,
ellei Crockston olisi käyttänyt erästä juonta, joka saattoi heidät
toistensa puheille.

Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtin
perheelle. Hän oli herransa talossa kasvatettu ja hänen harras
uskollisuutensa oli rajaton. Hän oli yhtä älykäs kuin vahva ja rohkea.
Niinkuin jo olemme havainneet, oli hänellä oma tapansa katsella ja
arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänen älynsäkin oli perin
omituinen. Ei hänen rohkeutensa hevillä lannistunut ja pahimmastakin
pulasta taisi hän ihmeteltävällä tavalla selviytyä.

Tämä kelpo mies oli päättänyt vapauttaa mr Halliburtin ja käyttää
kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänet sekä palata
Englantiin. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella
tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isäänsä ja olla hänen
vankeuteen osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin
ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo lauaissut ensi laukauksen,
kuten olemme nähneet; mutta vihollinen ei ollut vielä antaunut.
Päinvastoin.

"Hitto vieköön" -- arveli hän itsekseen, "miss Jennyn ja kapteinin
täytyy välttämättömästä päästä hyviin väleihin toistensa kanssa, sillä
jos he yhä edelleenkin muljottavat noin koko tämän pitkän matkan, niin
emme pääse tuosta paikasta päkähtämään. Jos he edes puhelisivat,
neuvottelisivat, vaikkapa kiistelisivät keskenänsä, niin menenpä vaikka
hirteen, ellei James Playfair itse keskustelun kestäessä ehdottaisi
sitä, mitä hän tänäpäivänä kieltää minulta."

Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,
Crockston alkoi epäillä.

"No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan" ajatteli hän.

Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen
käsiänsä oikein tyytyväisenä ja suutansa mutistellen.

"Hyviä uutisia, hyviä uutisia!" -- huudahteli hän. -- "Ette
ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdottanut. Se on
oiva mies tuo kapteini!"

"Niin todellakin!"

"Mitä hän sitte on ehdottanut teille?" -- kysyi miss Jenny, jonka sydän
nyt ankarasti sykähteli.

"Sen että hän vapauttaa mr Halliburtin, ryöstää hänet liittoutuneitten
vallasta ja tuo hänet Englantiin."

"Tosiaanko?" -- huudahti Jenny.

"Niinkuin olen sanonut, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla
paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia
englantilaiset aina ovat: joko sulaa hyvyyttä tahi pelkkää pahuutta.
Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis
hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää
hänen mielensä."

Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa
hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut
ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa
ja laivaväkensä alttiiksi!

"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne."

"Niin niin, niin se on" -- lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi -- "ja
juuri se, miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne."

"Enemmän kuin kiitollisuuden" -- puhkesi tyttö sanomaan -- "ikuisen
ystävyyden!"

Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita,
jotka nyt valtasivat hänen sydämmensä.

"Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia koituu" -- jupisi amerikalainen
itsekseen. -- "Se menee miltei täyttä laukkaa, se on onnistuva."

James Playfair käveli edes takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin
arvata voipi, suuresti kummastui, melkeinpä hämmästyi, nähdessään tuon
nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtivin silmin
ojentavan hänelle kätensä sanoen:

"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne, jota en ikänäni
olisi rohjennut odottaa vieraalta."

"Miss" -- vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö
tarkoitti -- "mutta minä en tiedä"...

"Te tulette" -- jatkoi miss Jenny -- "minun tähteni kokemaan monia
vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo
tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle
vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olisi oikeus"...

"Suokaa anteeksi, miss Jenny" -- vastasi James Playfair -- "mutta en
tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin
jokainen säädyllisesti kasvatettu mies olisi kohdellut naista ja
käytökseni ansaitsee yhtä vähän tunnustusta kuin kiitollisuutta."

"Herra kapteini" -- sanoi Jenny -- "se on tarpeetonta, että kauemmin
teeskentelette. Crockston on sanonut minulle kaikki."

"Vai niin" -- sanoi kapteini -- "Crockston on sanonut teille kaikki?
Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään
hytistänne ja tulemaan tänne puhuaksenne sanoja, jotka"...

Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini suuresti hämmästyi, hän kun
muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut
amerikalaisen esityksen: mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa
lähempään selitykseen, mikä olikin kapteinille suureksi onneksi, vaan
keskeytti hänet sanoen:

"Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta
tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden
puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet tyttöparkaa
käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en
rohjennut vähimminkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska
jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni
ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänet, niin saatatte
olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallinette minun
puristaa kättänne."

James Playfair ei tiennyt mitä vastata eikä miten hän käyttäytyisi. Hän
pureskeli huuliansa eikä rohjennut tarttua tytön tarjoamaan käteen.

Hän hyvin kyllä älysi Crockstonin panneen hänet pulaan semmoiseen, että
hänen nyt olisi mahdotonta siitä peräytyä. Kumminkaan ei hänen
tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi mr Hallihurtin vapauttamiseksi
ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta voisiko hänellä olla sydäntä
antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissaan? Voisiko hän sysätä
luotaan tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja
sydämmellisellä ystävyyden tunteella? Voisiko hän huoleti nähdä noiden
kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä,
muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?

Nuori mies koetti sen tähden antaa kiertäviä vastauksia, voidaksensa
pelastaa toimintavapautensa ja ollaksensa vapaa kaikista sitovista
lupauksista tulevaisuuteen nähden.

"Miss Jenny" -- sanoi hän -- "uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki
maailmassa että"...

Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden omaansa, mutta
puristaessaan sitä hiljaa, tunsi hän sydämmensä olevan vaarassa. Hän
joutui hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja, millä olisi ajatuksensa
ilmaissut. Hän soperteli muutamia sekavia sanoja:

"Miss... miss Jenny... minä tahdon teidän edestänne..."

Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja
jupisi itsekseen:

"Hyvin on asia! Tiesinhän sen, kun kerran pääsevät alkuun."

Vaikeata olisi ollut sanoa, mitenkä James Playfair suoriutuisi tässä
pulmallisessa tilassa, kun kaikeksi onneksi hänelle itselleen, ellei
juuri Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan: "Perämies, ohoi!"

"Mikä on asiana?" -- kysyi Mathew.

"Purjehtija tuulen päällä."

James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.



V.

lroquois'in kanuunankuulat ja miss Jennyn todistelut.


Delphinin matka oli tähän asti ollut sangen onnellinen, ja erinomaisen
nopea. Ei ainoatakaan purjehtijaa ollut näkynyt ennen sitä, jonka
tähystäjä nyt keksi.

Delphin oli tällä hetkellä 32° 15' leveyden ja 57° 43' pituuden
kohdalla lännempänä Greenwichin puolipäiväpiiriä, se on: se oli jo
kulkenut kolme viidennes-osaa matkastaan. Läpinäkymätön usva oli
neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan peittänyt valtameren. Jos tämä sumu
olikin eduksi Delphinille, se kun kätki sen kulun, niin se kumminkin
esti tähystäjiä pitämästä tarkkaa silmää laajemmalla alalla merta, ja
aavistamattansa olisi voinut sattua, että Delphin olisi purjehtinut
rinnatusten niiden alusten kanssa, joita se tahtoi välttää.

Tämäpä juuri olikin nyt tapahtunut, ja kun merkki aluksen näkymisestä
annettiin, oli se ainoastaan kolmen peninkulman päässä tuulen puolella.

Saalingille tultuansa näki hän selvästi ja kirkkaasti ison
yhdysvaltalais-korvetin, joka kulki täydellä koneella. Se piti
kurssiaan Delphiniä kohti, katkaistakseen tältä tien.

Tarkasteltuansa korvetin liikkeitä, kapteini taas astui alas kannelle
ja käski ensimäisen perämiehen luoksensa.

"Mr Mathew" -- sanoi hän -- "mitä luulette tuosta aluksesta?"

"Minä luulen, kapteini, sen yhdysvaltalaislaivaston alukseksi, joka
epäilee tarkoituksiamme."

"Niin niin, sen kansallisuutta ei voi kauemmin epäillä" -- lisäsi James
Playfair.

Samassa silmänräpäyksessä nosti korvetti Yhdysvaltojen tähditetyn lipun
kahvelin alle ja laukaisi kanuunan.

"Kehoitus meille noudattamaan esimerkkiä" -- sanoi Mathew. --
"Nostakaamme lippumme mekin. Emme tarvitse sitä hävetä."

"Mitä hyvää siitä on?" -- kysyi James Playfair. -- "Lippumme ei anna
meille mitään suojelusta eikä estä heitäkään tahtomasta meitä
tervehtiä. Ei, antakaa mennä eteenpäin!"

"Ja täydellä voimalla" -- jatkoi Mathew -- "sillä jos silmäni eivät
pety, niin olen nähnyt tuon korvetin ennen jossakin Liwerpoolin
tienoilla, jossa se piti valppaalla silmällä siellä rakennettavia
aluksia. Annan niskani taittaa, ell'ei seiso Iroquois peräpeilin
yläsyrjässä."

"Onko se hyvä purjehtija?"

"Paraita yhdysvaltojen laivastossa."

"Kuinka monta kanuunaa sillä on?"

"Kahdeksan!"

"Eikö sen enempää!"

"Älkää kohautelkokaan olkapäitänne, kapteini" -- sanoi Mathew
vakaisella äänellä. -- "Niistä kahdeksasta kanuunasta toinen on
kuusikymmennaulainen kanssilla, toinen satanaulainen kannella, ja
molemmat rihlatut."

"Tuhat tulimmaista" -- sanoi James Playfair -- "ne ovat Parotin
kanuunia, jotka kantavat kolmetuhatta metriä."

"Niin ja kentiesi vähän päällekin, kapteini."

"Entäs sitte, olkoot nuo kanuunat sata- tahi nelinaulaisia ja kantakoot
kolme peninkulmaa tahi viisisataa kyynärää, niin se on sama, kun
puskemme tarpeeksi kovaa vauhtia välttääksemme sen kuulia. Me tahdomme
näyttää tuolle Iroquois'ille, kuinka kuljetaan, kun ollaan rakennettu
pakoon pääsemään. Antakaa lisätä tulia, mr Mathew!"

Perämies vei ensimäiselle koneenkäyttäjälle kapteinin käskyn, ja ennen
pitkää tuprusi sakea savu aluksen savutorvista.

Tämä ei tuntunut olevan korvetin mieleen, sillä se antoi Delphinille
merkin pysähtyä. Mutta James Playfair ei huolinut varoituksesta eikä
muuttanut suuntaansa.

"Nyt" -- sanoi hän -- "saamme nähdä, mitä Iroquois aikoo tehdä. Nyt
sopii sen hyvin koetella satanaulaista kanuunaansa ja nähdä, kuinka
pitkälle se kantaa. Eteenpäin niin kovalla höyryllä kuin suinkin!"

"Hyvä!" sanoi mr Mathew, "ei kai viipyne kauan ennenkuin se toisella
tavalla meitä tervehtii."

Kajutan katolle palattuansa tapasi kapteini miss Halliburtin istumassa
siellä aivan levollisena lähellä käsipuuta.

"Miss Jenny" -- sanoi hän -- "tuo korvetti, jonka näette tuulen päällä,
luultavasti tulee ajamaan meitä takaa, ja koska se on meitä puhutteleva
kanuunan laukauksilla, niin saan tarjota teille käteni saattaakseni
teidät hyttiinne jälleen."

"Minä kiitän teitä herra kapteini" -- vastasi tyttö, katsellen tätä,
nuorta miestä -- "mutta minä en pelkää kanuunan pauketta."

"Mutta se voi, vaikka väli on pitkä, olla vähän vaarallista."

"Oi, minä en olekaan kasvatettu pelkuritytön tavoin. Amerikassa
totutaan kaikkeen, ja minä vakuutan teille, että Iroquois'in kuulat
eivät saa minua edes taivuttamaan päätäni alas."

"Te olette urhoollinen, miss Jenny."

"Jos pidätte minua urhoollisena, herra kapteini, niin antakaa minun
jäädä tänne luoksenne."

"En voi mitään kieltää teiltä, miss Halliburt" -- vastasi kapteini,
ihmetellen tämän tytön levollisuutta ja rohkeutta.

Nämä sanat olivat tuskin sanotut, ennenkuin nähtiin valkea savu
nousevan yhdysvaltalaiskorvetin partaan ulkopuolelta. Ennenkuin
pamauksen ääni ennätti kuulua Delphiniin, nähtiin suippopäinen
sylinderin muotoinen projektiili, joka hirvittävällä nopeudella
kieppasi oman akselinsa ympäri ja kierittelihe ilman läpi, tulevan
suoraan alusta kohti. Helppo oli seurata sen liikkeitä, jotka olivat
verrattain hitaat, sillä heitännäiset rihlatuista kanuunoista lähtevät
suusta vähemmällä nopeudella kuin muusta kanuunasta, jolla on sileä
sisus.

Kahdenkymmenen sylen päässä Delphinistä pyyhkäsi projektiili, jonka
rata nähtävästi aleni, vedenkalvoa, merkiten tiensä suihkivilla
vesisäteillä. Sitte teki se uuden kaaren, hypähti melko korkealle,
lennähti Delphinin päällitse, katkaisten etumaston oikean puolisen
kääntönuoran, putosi kolmenkymmenen sylen päähän ja katosi syvyyteen.

"Saamari sitäkin! Meidän täytyy päästä pakoon!" -- sanoi James
Playfair. -- "Ei maar toinenkaan kuula kauan viipyne."

"Ohoh!" -- sanoi Mathew -- "tarvitaanhan toki vähän aikaa semmoisten
tykkien uudelleen lataamiseen."

"Onpa tosiaankin hauska nähdä tuommoista" -- sanoi Crockston, joka
kädet ristissä katseli tätä näytelmää niinkuin asiaan aivan kuulumaton
katsoja. -- "Ja kun ajattelen, että ystävämme lähettävät meille
tämmöisiä kuulia!..."

"Vai niin, sinäkö se olet" -- huudahti James Playfair ja mittaili
silmillään amerikalaista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä, minä se olen herra kapteini" -- vastasi tuo järkähtämätön
amerikalainen tyynenä. -- "Katselen tässä, miten urhoolliset
yhdysvaltalaiset ampuvat. Eivätpä tee sitä huonosti, eipä tosiaankaan
huonosti."

Kapteini yritti juuri sanomaan Crockstonille suoraan mitä ajatteli,
mutta samassa silmänräpäyksessä putosi projektiili numero kaksi mereen
juuri oikean puolisen looringin viereen.

"Hyvä!" -- huudahti James Playfair -- "jo olemme jättäneet Iroquois'in
kaksi kaapelin pituutta. Ne purjehtivat kuin mitkä sammakot, nuo sinun
ystäväsi, vai kuinka, master Crockston?"

"Enpä saata kieltää sitä" -- vastasi amerikalainen -- "ja ensi kerran
elämässäni tuottaa se minulle suurta mielihyvää."

Kolmas kuula jäi kauas kahden ensimäisen ta'a, ja vähemmässä kuin
kymmenessä minuutissa oli Delphin päässyt ulkopuolelle korvetin
kanuunain kantoväliä.

"Tuosta nyt nähdään" -- sanoi James Playfair -- "mihin kaikki
patenttilokit maailmassa kelpaavat. Mutta kiitos noille kuulille, nyt
tiedämme minkä mukaan meidän tulee menetellä nopeutemme suhteen.
Antakaa vähentää tulta. Ei maksa vaivaa haaskata polttoaineita."

"Teillä on hyvä alus" -- sanoi miss Jenny nuorelle kapteinille.

"On kyllä, miss Halliburt, Delphin tekee seitsemäntoista solmuväliä
tunnissa, ja ennen päivän loppua olemme jättäneet korvetin
näkymättömiin."

James Playfair ei liioitellut aluksensa merikelpoisuutta, ja ennen
auringon laskua olivat amerikalaisen aluksen mastonhuiput kadonneet
taivaanrannan alle.

Tämä tapaus näytti kapteinille miss Halliburtin luonteen aivan uudessa
valossa. Jää oli nyt kumminkin murtunut ja loppumatkalla puhelivat
Delphinin kapteini ja hänen matkustajansa yhä useammin ja kauankin
keskenänsä. Kapteini tapasi hänessä maltillisen, uskaliaan,
ajattelevaisen ja älykkään tytön, joka puhui asiat julkisuoraan oikein
amerikalaisten tavalla, Hänellä oli lujat mielipiteet, jotka hän lausui
vakaumuksella, joka tunki James Playfairin sydämmeen, hänen sitä itse
aavistamattakaan. Tyttö rakasti isänmaatansa; Yhdysvaltojen suuren
aatteen omisti hän intohimoisella hartaudella ja isänmaansa sodasta
puhuessaan hänet valtasi sellainen innostus, johon ei kukaan muu nainen
olisi voinut kohota. Useasti tapahtuikin, että James Playfair joutui
ymmälle mitä hänen piti tytölle vastata. Monesti oli "kauppamiehenkin"
vakaumus vaarassa, ja miss Jenny ahdisti sitä yhtä voimakkaasti eikä
tehnyt minkäänlaisia myönnytyksiä. Alussa James paljon väitteli. Hän
koki puolustaa liittoutuneita yhdysvaltalaisia vastaan, hän koki
näyttää, että etelävaltalaisilla oli oikeus puolellaan, sekä vakuuttaa,
että jotka vapaehtoisesti olivat keskenään yhdistyneet, taisivat
samalla tavalla myöskin eri littokunniksi erota. Mutta tyttö ei
tahtonut siinä kohden antaa myöten. Sitä paitsi hän näytti toteen,
että kysymys orjuudesta kävi edellä kaikkia muita tässä Pohjan ja
Etelän taistelussa, sekä että kysymys siinä oli paljoa enemmin
siveellisyydestä ja ihmisyydestä kuin valtiollisista asioista, ja James
Playfair takertui kiinni eikä voinut mitään vastata. Näissä
väittelyissä James enimmäkseen vaan kuunteli tarkoin neidin puhuessa.
Ja olisipa ollut miltei mahdotonta sanoa, pystyikö häneen enemmin miss
Halliburtin todistelut, vaiko se lumoava voima, joka valtasi hänet
neitiä kuunnellessaan. Mutta hänen täytyi viimein muun muassa
tunnustaa, että orjakysymys oli päävaikuttimena Yhdysvaltioiden
sodassa, että se oli jollakin tavalla ratkaistava ja että oli kerran
tehtävä loppu näistä raakalaisaikojen kauhuja herättävistä
jäännöksistä.

Muuten valtiolliset mielipiteet eivät kapteinia paljon panneet
arvelemaan. Hän olisi luopunut vakaisimmistakin mielipiteistään
sellaisten todistelujen edessä, jotka tuotiin esiin näin viehättävässä
muodossa ja tällaisissa olosuhteissa. Hän ei siis pitänyt niin tiukasti
kiinni ajatuksistaan semmoisissa asioissa. Mutta siinäpä ei kaikki
ollutkaan. "Kauppamieheen" käytiin nyt suoraapäätä käsiksi hänen
kalliimmissa harrastuksissaan. Tämä tapahtui, kun tuli kysymys siitä
laittomasta kauppahankkeesta, joka oli Delphinin tarkoitus, ja niistä
sotatarpeista, joita se kuljetti liittoutuneille.

"Herra kapteini" -- sanoi miss Halliburt eräänä päivänä hänelle --
"kiitollisuus ei ole ikänä estävä minua sanomasta teille suoraan mitä
mistäkin asiasta ajattelen, vaan päin vastoin. Te olette oiva merimies
ja taitava kauppias, ja kauppahuone Playfair ja Kumpp. on pidetty mitä
suurimmassa arvossa rehellisyydestään; mutta tällä kertaa se unhottaa
periaatteensa ja on antautumassa asioimiseen, joka ei ole sen arvolle
sovelias."

"Kuinka niin?" -- huudahti James -- "eikö toiminimellä Playfair ja
Kumpp. ole oikeutta ryhtyä tällaiseen kauppayritykseen."

"Ei! Te kuljetatte sotatarpeita noille onnettomille, jotka ovat
täydessä kapinassa maansa laillista hallitusta vastaan, ja tätä sanon
minä huonon asian kannattamiseksi asevoimalla."

"Kunniani kautta miss Jenny" -- vastasi kapteini -- "en tahdo väitellä
kanssanne liittoutuneitten oikeudesta, vaan tahdon vastata teille
ainoastaan yhdellä sanalla: minä olen kauppamies, ja semmoisena minä
ajattelen ainoastaan toiminimeni etuja. Minä koetan ansaita rahaa,
missä ikänään tilaisuutta siihen ilmaantuu."

"Sepä juuri onkin moitittavaa, herra kapteini" -- jatkoi tyttö. --
"Voitto ei puhdista tekotapaanne. Jos kiinalaisille myötte opiumia,
joka heidät tylsentää, niin olette yhtä syyllinen kuin tällä hetkellä,
antaessanne Etelän kansalle välikappaleita käsiin, millä pitkittävät
epäoikeutettua sotaa."

"Suokaa anteeksi, miss Jenny, mutta johan nyt menette kovin pitkälle;
minä en saata myöntää..."

"Ei, mitä olen sanonut on totta. Mutta kun olette kysyneet
omaltatunnoltanne, ja selkeästi käsitätte ajettavanne asian sekä kun
ajattelette seurauksia, joista kokonansa olette vastuunalainen kaikkein
silmissä, niin olette tunnustava minun olevan oikeassa tässä niinkuin
monissa muissakin kohdissa."

Nämä sanat kuultuansa seisoi James Playfair perin ällistyneenä. Hän
erosi oikein vihastuksissaan tästä nuoresta tytöstä, sillä hän tunsi
kykenemättömyytensä vastaamaan. Sitte käveli hän äkeissään kuin lapsi
puolen tahi korkeintaan kokonaisen tunnin, jonka perästä hän palasi
tämän omituisen tytön luokse, joka herttaisimmalla hymyilyllä löi hänen
väitteensä armottomasti kumoon.

Sanalla sanoen, kuinka nyt lieneekin ollut, ja vaikka James Playfair ei
tahtonut sitä tunnustaa, niin ei hän enään ollutkaan omissa
valloissaan. Hän ei ollut enään "herra lähinnä Jumalaa" omassa
laivassaan.

Crockstonin suureksi iloksi Halliburtin osakkeiden arvo näytti yhä
nousevan. Kapteini näytti päättäneen tehdä mitä hyvänsä vapauttaaksensa
miss Jennyn isän, vaikka panisikin tässä alttiiksi Delphinin, lastinsa
ja laivaväkensä ja saattaisi päällensä arvoisan setä Vincentin
kirouksen.



VI.

Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.


Kaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin
Bermudas-saarien leveysasteella, jossa se sai kokea kovan myrskyn.
Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ankarat myrskyt. Ne ovat tulleet
kuuluksi siellä usein sattuvien haaksirikkojen kautta, ja sinne onkin
Shakespeare asettanut Myrsky nimisen näytelmänsä pudistuttavat
kohtaukset, joissa Ariel ja Caliban ottelevat vallasta aaltojen yli.

Tämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea
suojasatamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa
englantilaisilla on sotilasasema, mutta tästä olisi voinut seurata
suuria vastuksia ja ikävyyksiä, Onneksi suoriutui Delphin myrskyssä
oivallisesti, ja vasta kokonaisen päivän ajeltuansa tuulen mukana,
osasi se jälleen asettaa kulkusuuntansa Amerikan rannikolle päin.

Mutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut
vähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja kylmäverisyyteen.
Miss Halliburt oleskeli kovimmankin myrskyn aikana kannella ja hänen
rinnallansa. Kun James tutkiskeli itseänsä, tunsi hän nyt, että syvä
epäämätön ja vastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen olentonsa.

"Niin on" -- sanoi hän itsekseen -- "tuo uskalias tyttö on se, joka
pitää komentoa tässä laivassa! Hän heittelee minua sinne ja tänne
niinkuin merihädässä olevaa alusta. Minä tunnen etten voi häntä
vastustaa. Mitähän setä Vincent on sanova? Voi, sinä heikko
ihmisluonne! Olenpa varma siitä, että jos Jenny käskisi minua
viskaamaan koko tämän kirotun salatavaran mereen, minä rakkaudesta
häneen tekisin sen arvelematta."

Onneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburt ei kumminkaan
vaatinut tätä uhria. Kuitenkin oli kapteini parka nyt kiinni, ja
Crockston, joka luki hänen sydämmestään ikäänkuin avatusta kirjasta,
hieroi käsiään tyytyväisenä niin, että nahka oli haljeta.

"Hän on kiinni, nyt hän on kiinni" -- toisteli hän itseksensä -- "ja
ennen kahdeksan päivän kuluttua on minun isäntäni huoletonna majaileva
täällä Delphinissä ja vieläpä sen paraimmassa kajuutassa."

Mitä miss Jennyyn tuli, niin ei kukaan, ja ei edes James Playfair itse
olisi tainnut sanoa, josko hän havaitsi, mitä tunteita hän herätti ja
oliko hänellä sama mieltymys kapteiniin. Tämä nuori tyttö osoitti mitä
suurinta varovaisuutta -- seuraus hänen amerikalaisesta kasvatuksestaan
ja kätki salaisuutensa sydämmeensä.

Mutta sillä aikaa kuin rakkaus näin nuoren kapteinin sydämmessä
kiihtyi, kulki Delphin täydellä höyryllä Charlestonia kohti.

Tammikuun 13 päivänä ilmoitti tähystäjä maata näkyvän kymmenen
peninkulman päässä länteen päin. Se oli matala rannikko, joka näin
etäällä näytti liittyvän melkein yhteen vedenrajan kanssa. Crockston
tarkasteli visusti taivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän
erästä paikkaa, joka selvästi kuvastui vasten pilvistä taivasta ja
huudahti:

"Charlestonin valotorni!"

"Jos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka
on rakennettu Morris-saarelle ja joka kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa
merenpinnan yli, näkynyt jo useita tuntia sitte, sillä tämän
vilkkumajakan kirkas valo näkyy neljäntoista peninkulman päähän."

Kun siis Delphinin asema tuli selväksi, ei James Playfairilla ollut
muuta tehtävää kuin ainoastaan päättää, mitä uraa hän Charlestoniin
laskisi.

"Jos meitä ei kolmen tunnin kuluessa kohtaa mikään vastus" -- sanoi hän
-- "niin olemme satamatokkain turvissa."

Charlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta
peninkulmaa leveän merenlahden perimäisessä pohjukassa. Lahden nimi on
Charleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun
eteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Silloin kun
Delphin oli aikeessa murtaa saarrosta, oli Morris-saari jo
yhdysvaltalaisen sotaväen hallussa, ja kenraali Gillmore rakennutti
sinne pattereita, joitten kanuunat ammuskelivat ja hallitsivat
ulkopuolisia ankkuripaikkoja. Sullivan-saari sitä vastoin oli
liittoutuneilla, jotka puolustivat itseänsä sen äärimäisellä niemellä
olevassa Fort Moultrien linnassa. Delphinin oli siis edullisinta laskea
niin lähelle pohjois-rantoja kuin suinkin, välttääksensä Morris-saaren
patterein tulta.

Viittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivan väylää,
pohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte vielä Lawfordin
väylää. Mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä,
jos heillä vaan ei ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään
alusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja
Overallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvaltalaisten
pattereista, jonka tähden niitä teitä ei voinut ajatellakaan. Jos James
Playfairilla olisi ollut mahdollisuus valita, niin olisi hän laivallaan
laskenut pääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen
täytyi ottaa huomioonsa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden
mukaan. Delphinin kapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen
salakarit, sen syvyyden pako- ja nousuveden aikana sekä sen virrat. Hän
taisi siis täydellä varmuudella ohjata aluksensa, niin pian kuin se oli
laskenut johonkin näistä ahtaista väylistä. Mutta kuinka päästä niihin,
siinäpä se juuri temppu oli.

Tämä ohjaaminen vaati tavatonta merimiestaitoa ja tarkan tiedon
Delphinin ominaisuuksista.

Kaksi Yhdysvaltioitten rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin
kulkuvesillä, ja Mathew johdatti kapteinin huomiota niihin.

"Ne tulevat hetikohta" -- sanoi hän -- "kysymään meiltä, mitä meillä on
tekemistä näillä kulkuvesillä."

"Olkoonpa niin, mutta me emme tule antamaan heille mitään vastausta" --
huomautti kapteini -- "siis on heidän uteliaisuutensa aivan turha."

Sillä aikaa laskivat risteilijät täydellä vauhdilla suoraan Delphiniä
kohti, joka jatkoi kulkuansa alinomaa koettaen pysyä niiden kanuunain
kantomatkan ulkopuolella. Mutta James Playfair piti lounaista kurssia
pettääksensä siten vihollisten laivat. Näitä täytyi siis todellakin
saada uskomaan että Delphin aikoi käyttää Morris-saaren viereistä
väylää, mutta siellä taas oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulat
olisivat voineet ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin.
Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia lounasta kohti,
eivätkä muusta huolineet kuin pitää silmällä sen liikkeitä,
ahdistamatta sitä sen kiivaammin.

Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James
Playfair, joka tahtoi pettää risteilijät Delphinin nopeuden suhteen,
oli heikentänyt sen kulkua, joten se meni vaan puolella koneella.
Kuitenkin täytyi vihollisten savutorvesta nousevasta sakeasta
savutuprusta tulla siihen luuloon, että höyrylaiva koki saada koneesen
mahdollisimman korkeinta painoa ja siis mitä vinheintä vauhtia.

"Kyllä kohta ällistyvät" -- sanoi kapteini "kun näkevät meidän
pujahtavan käsistänsä."

Kun kapteini havaitsi olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja
kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti hän
yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti risteilijät
kaksi peninkulmaa tuulen alapuolelle. Kun nämä näkivät tämän tempun,
käsittivät ne heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa
höyrylaivaa takaa. Mutta nytpä se jo oli kovin myöhäistä. Delphin,
jonka propellit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti
vihollisten alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia
kuulia lähetettiin kumminkin koetteeksi sen jälkeen, mutta
yhdysvaltalaisten heitokset menivät aivan hukkaan, sillä ne eivät
päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski laiva
vähäisen uppomittansa avulla Sullivan-saaren vieritse, mennen täydellä
vauhdilla tuohon ahtaaseen kulkureittiin. Siellä oli se hyvässä
turvassa, sillä ei yksikään yhdysvaltojen risteilijä olisi uskaltanut
tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista
jalkaa syvempi.

"Mitä" -- huudahti Crockston -- "eikö se olekaan sen vaikeampaa?"

"Ohoh, master Crockston" -- vastasi James Playfair -- "vaikeaa ei ole
päästä sisään, vaan kyllä tulla ulos jälleen."

"Joutavia!" -- jatkoi amerikalainen -- "se ei minua suuresti huoleta.
Laivalla semmoisella kuin Delphin ja semmoisen kapteinin johdolla kuin
James Playfairin päästään mihin tahdotaan ja ulos samalla tavalla."

Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota
hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden
erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin
arvelematta.

Delphinin onnellisesti päästyä tälle ahtaalle väylälle, joka ulottuu
pitkin Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta
luoteessa, siksi kun Pickney-linna, joka helposti tunnetaan tummasta
väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä, näkyi
pohjoiskoillisessa. Toisella puolen oli hänellä varustamaton
Johnson-linna kaksi astetta pohjoisempana Sumter-linnaa.

Tässä silmänräpäyksessä sitä nyt tervehdittiin Morris-saaren
pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät siihen asti kantaneet. Se
pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni
Moultrievillen alate, joka on Sullivan-saaren äärimmäisellä niemellä,
ja laski lahteen.

Delphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt
suojassa Yhdysvaltojen pattereilta.

Tämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on kolmen ja
kolmanneksen peninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin
peninkulman päässä maasta. Se on viisikulmainen, rakennettu
Massaschusettistä tuodusta granitista keinotekoiselle saarelle.
Rakentaminen kesti kymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa
tuhatta dollaria.

Se oli sama linna, mistä Anderson ja Yhdysvaltojen sotaväki
karkoitettiin Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin
liittoutuneet laukasivat ensimäisen laukauksensa. Mahdotonta olisi
arvioida sitä raudan ja lyijyn paljoutta, minkä Yhdysvaltalaisten
kanuunat syytivät sitä vastaan. Yhtä kaikki piti se puoliansa kolme
vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin, kuin Delphin laski sen ohitse,
sen kukistivat kuulat Parratin kolmesatanaulaisista rihlatuista
kanuunoista, jotka kenraali Gillmore oli asetuttanut Morris-saarelle.

Mutta tänä aikana oli se vielä täydessä voimassaan, ja liittoutuneitten
lippu liehui tämän kivisen jättiläisviisikulmikkaan päällä.

Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki
Ashley- ja Coopervirtain välillä, muodostaen kärjekkään niemen
ulkosatamaa vastaan.

James Playfair meni nyt viitotun väylän välitse, ja hänellä oli
lounaisella puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy Morris-saaren
multavallien ylitse. Se oli jo nostanut Englannin lipun ja liikkui
ihmeteltävällä nopeudella näissä ahtaissa solissa.

Jätettyänsä karantteeni-merkin oikealle kädelle, laski se esteettä
lahteen. Miss Halliburt seisoi peräkannella, katsellen tätä kaupunkia,
jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Kapteinin käskystä vähensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin
etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North
Commercial varvin rantalaiturissa.



VII.

Etelävaltioitten kenraali.


Laskiessaan Charlestonin rantalaituriin tervehti lukuisa ihmislauma
Delphiniä eläköön-huudoilla. Asukkaat tässä meren puolelta tarkasti
saarretussa kaupungissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään
europalaisia aluksia. Suurella hämmästyksellä he kysyivät mitä tällä
isolla höyryaluksella, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua
kahvelin alla, oli tekemistä heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin
kuulla sen matkan tarkoitus, miksi se oli tunkenut Sullivan-saaren
viereisten ahtaiden vesien kautta, ja kun huhu levisi, että se sisälsi
kokonaisen lastin sotakieltotavaroita, nostettiin kahta innokkaampia
eläköön- ja riemuhuutoja.

Viipymättä läksi James Playfair heti tapaamaan kenraali Beauregardia,
joka oli kaupungin ylin sotapäällikkö. Tämä vastaanotti avosylin
Delphinin nuoren kapteinin, joka tuli varsin sopivaan aikaan tuomaan
hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä
kovin puute. Päätettiin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko
jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.

Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburt mitä
kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi
kenraalin luona. Nuori kapteini oli luvannut kokonansa antautua tämän
nuoren tytön palvelukseen.

"Miss Jenny" -- oli hän sanonut -- "te saatatte luottaa minuun. Minä
olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että
tämä asia ei ole tuottava vaikeuksia. Minä käyn kenraali Beauregardin
luona jo tänä päivänä ja, vaikken jyrkästi voi vaatia häneltä mr
Halliburtin vapaaksi laskemista, koetan saada selvän tiedon isänne
tilasta, josko hän on vapaana kunniasanallaan vaiko vankina."

"Isä raukkani!" huudahti miss Jenny huo'aten. -- "Hän ei tiedä, että
tyttärensä on häntä näin lähellä. Oi, jos voisin rientää hänen
syliinsä!"

"Hiukan malttia vain, miss Jenny, ja te saatte kohta syleillä isäänne.
Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalla alttiudella,
mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla."

Sittenkuin James Playfair oli suorittanut kauppahuoneensa asiat,
jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen
suunnattomasta määrästä pumpulia polkuhintaan, käänsi hän uskollisena
lupaukselleen, keskustelun päivän tapauksiin.

"Te luulette siis" -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- "orjuuden
puollustajain pääsevän voitolle?"

"En epäile hetkeäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin
tulee, niin on kenraali Lee'n armeija kohta pelastava sen saarroksesta.
Ja mitä voitte sitä paitse odottaa orjuuden vastustajilta? Jos niin
kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva että kauppakaupungit Virginiassa,
pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Mississipissä
joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Voisivatko he päästä
herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene miehittämään? Eivät
suinkaan, ja vaikka pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni
joutuisivat suureen pulaan voittonsa tähden."

"Saatatteko varmaan luottaa sotamiehiinne?" -- kysyi kapteini -- "ja
ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin
häviöön?"

"En pelkää kavallusta, ja paitsi sitä, jos kavaltajia olisikin, niin ne
armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse
kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalaisliikettä.
Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti
siitä, että kaupunki on hyvissä käsissä."

"Onko teillä vankia pohjoisvaltioista?" kysyi James Playfair, joka nyt
vihdoin pääsi haluamaansa keskustelu-aineeseen.

"On, kapteini" -- vastasi kenraali. -- "Täällä Charlestonissa
erimielisyys ensiksi puhkesi ilmi. Täällä olevat orjuuden vastustajat
tahtoivat asettua vastarintaan ja kun tulivat voitetuiksi, jäivät he
sotavangeiksi."

"Onko teillä niitä monta?"

"Sadan paikoilla?"

"Saavatko he oleskella vapaina kaupungissa?"

"He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän
johtajallensa oli näet onnistunut saada toimeen salainen yhteys
piirittäjäin kanssa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa
tapahtui. Minun täytyi sulkea lukon taakse nämä vaaralliset vieraat ja
useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä
linnanpalteelle, jossa kymmenen meikäläisten kiväärikuulaa on tekevä
lopun heidän yhdysvaltalaismietteistänsä."

"Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi?" -- kysäsi kapteini säpsähtäen.

"Ammutaan ja ensiksikin heidän johtajansa, joka on ylen rohkea ja
vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen
kirjevaihtonsa presidentille Richmondissa, ja kahdeksan päivän kuluessa
on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ratkaistu."

"Kuka siis on se mies, josta puhutte?" kysyi James Playfair,
teeskennelty väliäpitämättömyys äänessään.

"Sanomalehden toimittaja Bostonista, raivostunut orjuuden vastustaja ja
sokeasti Lincolniin kiintynyt."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Jonathan Halliburt."

"Miesparka!" huudahti James, hilliten liikutustansa. -- "Mitä hän nyt
lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko
tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?"

"Siitä olen varma" -- vastasi Beauregard. -- "Mitäpäs sille voidaan?
Sota on sota ja puollustautua täytyy miten parhaiden taidetaan."

"No, tämäpä ei juuri minuun koske" -- vastasi kapteini huoletonna --
"ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana."

"Mitä? Aiotteko jo palata?"

"Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin
lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on
hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja siinäpä se vaikeus
onkin. Delphin on hyvä laiva ja uskaltaa nopeuden suhteen lähteä minkä
yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka se
kulkeekin nopeasti, ei se sentään voisi rientää pakoon kanuunan
laukauksen tieltä ja luoti sen runkoon tai koneeseen tekisi koko minun
kauppasuunnitelmani mitättömäksi."

"Kuten haluatte, kapteini" -- vastasi Beauregard. -- "Koska asiat niin
ovat, ei minulla ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte
ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla
tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja
ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle
luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta
olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka monta
ja kuinka suuria ovat ne yhdysvaltalais-alukset, jotka risteilevät
Charlestonin ulkopuolella?"

James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin niin hyvin kuin taisi ja
jätti hänelle hyvästit mitä ystävällisimmillä sanoilla. Mutta kun hän
palasi Delphiniin, oli hän sangen levoton ja murheellinen siitä mitä
oli kuullut.

"Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle?" mietti hän. -- "Pitääkö minun
ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburt on? Ei,
parempi on että jätän hänet tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavasta
vaarasta. Lapsi parka!"

Hän ei ollut astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta,
ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vartonut
häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.

"No, kuinkas asiat ovat, kapteini?"

James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi siitä,
että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavana.

"Oletteko nähneet kenraali Beauregardia?" kysyi hän.

"Olen" -- vastasi James Playfair.

"Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?"

"En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä."

"Entäs sitte, kapteini?"

"Entäs sitte? Voinko teille sanoa kaikki?"

"Voitte, herra kapteini!"

"Niin, kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee
ammuttavaksi kahdeksan päivän kuluessa."

Tämän kuultua olisi joku muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi
päästänyt hillitsemättömän tuskan tunteen valtoihinsa; mutta
amerikalainen, joka ei hätäillyt ja näki kaikki parhaimmassa valossa,
ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:

"No, mitä se tekee?"

"Mitäkö tekee?" -- huudahti James Playfair. -- "Minä sanon teille, että
mr Halliburt ammutaan kahdeksan päivän kuluessa, ja te vastaatte: mitä
se tekee!"

"Niin, mitäpä se tekee, jos hän kuuden päivän kuluessa on Delphinissä
ja me seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä."

"Minä ymmärrän sinut kunnon ystävä", vastasi kapteini ja puristi
Crockstonin kättä. "Sinä olet rohkea mies, ja minä olen, huolimatta
setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni
ilmaan miss Jennyn tähden."

"Ei sentään kenenkään tarvitse ilmaan lentää" -- vastasi amerikalainen.
-- "Siitä olisi vaan kaloille hyötyä, mutta tärkein asia on saada mr
Halliburt vapautetuksi."

"Mutta tiedättekö se asia on vaikeata."

"Eipä niinkään!" -- vastasi Crockston.

"Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti
vartioituna."

"Se on tietty."

"Ja toimittaa hänet onnellisesti karkuun, mikä miltei olisi ihmetyö."

"Voi olla" -- sanoi Crockston. -- "Mutta vanki ajattelee yleensä
enemmän karkaamista, kuin hänen vahtinsa vartioimista. Sen tähden
täytyisi vangin aina onnistua karkaamisyrityksessään. Kaikki
asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburt meidän
avullamme pelastuva."

"Kenties olette oikeassa, Crockston."

"Aina oikeassa, kapteini."

"No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Pelastussuunnitelma on keksittävä
ja kaikenmoisiin valmistuksiin on ryhdyttävä."

"Minä tahdon tarkemmin asiaa ajatella."

"Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että hänen isänsä on tuomittu
kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeenpanemisesta voi tulla minä
päivänä hyvänsä..."

"Hänen ei pidä saada mitään tietää, siinä kaikki."

"Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä
hänelle että meille."

"Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna?" -- kysyi Crockston.

"Linnassa kaupungin sisällä" -- vastasi James Playfair.

"Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!"

"Niin, nyt laivaan, Crockston!"



VIII.

Karkaaminen.


Miss Jenny istui Delphinin peräkannella odotellen kuumeentapaisella
levottomuudella kapteinin tuloa. Tämän palattua hänen luoksensa, ei hän
kyennyt sanaakaan virkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James
Playfairilta kiihkeämmin kuin hänen huulensa olisivat sen tehneet.

Crockstonin avustamana ilmaisi kapteini nuorelle tytölle, että hänen
isänsä istui vankilassa ja että hän varovasti oli kuulustellut kenraali
Beauregardilta sotavangeista. Mutta kun hän oli huomannut, ettei
kenraali ollut suopea heitä kohtaan, oli hän vaan hyvin varovasti
kajonnut asiaan ja päättänyt menetellä aivan asianhaarain mukaan.

"Koska mr Halliburt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla" -- sanoi James
Playfair -- "niin hänen karkaamisensa käy vaikeammaksi, mutta minä olen
pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että
Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isäänne."

"Kiitos, mr James" -- sanoi tyttö -- "minä kiitän teitä kaikesta
sydämmestäni."

Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämmensä hypähtävän
rinnassaan. Kyynelsilmin ja värähtävin huulin hän lähestyi tyttöä.
Hänen teki mieli puhua ja ilmaista tytölle tunteensa, joita ei kauemmin
voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:

"Kas niin nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätunteinen. Sen sijaan
tuumikaamme, ja neuvotelkaamme järkevästi asiasta."

"Onko sinulla siis jotakin neuvoa, Crockston?" -- kysyi miss Jenny.

"Minulla on aina joku neuvo varalla" -- vastasi amerikalainen. -- "Se
juuri on erikoisalani."

"Mutta onko se hyväkin neuvo" -- sanoi James Playfair.

"Oivallinen eivätkä edes ministerit Washingtonissa voisi parempaa
keksiä. Onpa niin kuin mr Halliburt jo olisi täällä laivassa."

Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä
mielin, että heikkouskoisimpaankin olisi sama varma vakaumus tarttunut.

"Annapas kuulla tuumasi!" -- sanoi James Playfair.

"Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraali Beauregardin luokse ja
pyytää hänen apuansa erääseen hyvään asiaan, jota hän ei ole teiltä
kieltävä."

"Ja mikähän hyvä asia se olisi?"

"Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno
ihminen, oikea ilkiö, joka on teille haitaksi ja joka matkalla on
koettanut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä
roisto. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin
ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänet takaisin viedäksenne
Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, rangaistavaksi maan
lakien mukaan."

"Hyvä, hyvä!" -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- "Minä
teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä
pyyntööni."

"Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu" -- jatkoi amerikalainen.

"Mutta minulta puuttuu yksi asia" -- virkahti vielä Playfair.

"Mikä se olisi?"

"Tuo roisto."

"Seisoohan hän juuri silmäinne edessä, kapteini."

"Mitä? Sekö ilkeä lurjus?"

"Se olen juuri minä, ellette pahaksi pane."

"Oi, mikä jalomielisyys, mikä uhrautuva sydän!" -- huudahti miss Jenny,
puristaen pienillä käsillään amerikalaisen karkeita käsiä.

"Crockston, ystäväni" -- sanoi James Playfair -- "ymmärrän teidät
täydellisesti, ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi
astua sijaanne."

"Itsekullakin on tehtävänsä tässä maailmassa" -- vastasi Crockston. --
"Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin joutuisitte moneen
pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitävastoin saatte
kyllin tekemistä siinä miten pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten
ja liittoutuneitten kanuunain ahdistamina, jossa yrityksessä minun
huonosti kävisi."

"Jatkakaa Crockston?"

"Päästyäni kerran onnellisesti linnaan, jonka tunnen kuin viisi
sormeani, voin kyllä nähdä miten on meneteltävä, mutta olkaa varma,
että hyvä siitä tulee. Sillä aikaa pitäkää Te vaan huoli laivanne
lastaamisesta."

"Niin tosiaan! Ne kauppahommat!" -- sanoi kapteini -- "ne tulevat nyt
vaan toiseen sijaan."

"Ei suinkaan! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä sitte sanoisi?
Antakaa tunteiden ja kauppatointen käydä rinnatusten. Sillä keinoin
vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain. Voipiko kaikki
olla kuudessa päivässä suoritettuna?"

"Voipi kyllä."

"Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä."

"Aivan valmis."

"Kuulkaa sitte. Tammikuun 22 päivän illalla, ymmärrättekö, te lähetätte
veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin
äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ään asti, ja te saatte
nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan saapuville."

"Mutta kuinka menettelette auttaaksenne mr Halliburtia karkaamaan ja
samalla päästäksenne itsekin pakoon?"

"Se on minun asiani."

"Rakas Crockstonini" -- sanoi Jenny -- "te aiotte siis panna henkenne
alttiiksi pelastaaksenne isäni?"

"Älkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en laisinkaan
pane mitään alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon."

"Mutta" -- kysyi James Playfair -- "milloin pitää minun panettaa teidät
linnaan?"

"Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken
laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata."

"Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?"

"Rahaako lahjoakseni vanginvartijan? Eikö mitä! Se tulisi sekä kovin
kalliiksi että olisi tyhmästi tehty. Jos niin sattuu, niin
vanginvartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein.
Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa
muutamia dollareita. Täytyyhän toki jos tarvis vaatii, saada ryyppy."

"Ja päihdyttää vanginvartija?"

"Ei suinkaan, päihtynyt vanginvartija pilaisi koko juonen. Ei, ei, minä
sanon teille, että minulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia."

"Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria."

"Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin."

"Oletteko siis valmis?"

"Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana."

"Matkaan siis!"

"Crockston" -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- "oletpa kumminkin
paras ihminen maanpäällä."

"Eipä se minusta kumma olisikaan" -- vastasi amerikalainen nauraa
hohotellen. -- "Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain
tähdellistä teiltä pyydettävänä."

"No mitä?"

"Jos kenraali ehdottaisi, että antaisitte hirttää tuon ilkiönne, sillä
tiedättehän että soturit eivät häikäile!..."

"Mitä tarkoitatte?"

"Niin sanokaa että teidän pitää asiaa ajatella."

"Sen lupaan."

Samana päivänä suureksi kummastukseksi laivaväelle, joka salaisuudesta
ei mitään tiennyt, vietiin Crockston sidottuna kahleisiin maihin, ja
puoli tuntia sen jälkeen huolimatta hänen rajuista vastustuksistaan,
hän kapteinin pyynnöstä sulettiin Charlestonin linnaan.

Tänä ja seuraavina päivinä purettiin Delphiniä suurella touhulla.
Höyryranat nostivat taukoamatta koko europalaisen lastin pois
sisäänpantavan uuden lastin tieltä. Charlestonin väestö auttoi tässä
mieluisessa tehtävässä ilolla ja riemulla laivaväkeä. Voitiinpa melkein
sanoa että merimiehet olivat silloin kuten sanotaan, korkeimmat kukot
linnalla, niin ystävällisiä ja kohteliaita olivat kaupunkilaiset heitä
kohtaan. Mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa
amerikalaisten kohteliaisuudenosotuksia. Hän kehoitteli ja kiirehti
mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet
oikeata syytä arvata.

Kolme päivää sen jälkeen eli tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä
pumpulipakkoja lastata ruumaan. Vaikka James ei enää ollut
kauppavoitosta millänsäkään, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp.
oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä
rojuna oli kasaantunut Charlestonin varville.

Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään
virkkamatta oli Jenny alinomaisessa pelossa. Hänen kasvonsa, jotka
olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen
puolestansa, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä
niin hyvin kuin taisi.

"Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin" -- sanoi hän. "Hän on
uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin
kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on
isänne painava teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani."

"Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille
kiitollisuuttani tuommoisesta uhrautuvaisuudesta? Millä tavoin voimme
me, isäni ja minä, palkita teidän jalomielisyytenne?"

"Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille" -- vastasi reipas
kapteini.

Jenny tarkasteli häntä hetkisen aikaa, loi sitte kyynelillä täytetyt
silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.

James oli toivonut että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä
hirvittävästä tilasta, ennenkuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä
viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan
jotakin, mikä hänelle ilmaisi koko totuuden. Vastaus Richmondin
keskushallitukselta oli näet tullut edellisenä päivänä ratsastavaa
kuriiria myöten, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten
etuvartijarivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin
kuolemantuomion, jonka mukaan tämä onneton kansalainen oli seuraavana
aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä tuomion
täytäntöönpanosta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin
matruusin muassa laivaan. Tämä mies kertoi uutisen kapteinille
aavistamatta, että miss Halliburt seisoi niin likellä että kuuli
kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan huudon ja kaatui tainnoksiin
kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja vasta
pitkien ja vaivaloisten ponnistusten perästä onnistui hänen saada neiti
jälleen tajuntaan virkoamaan.

Kun hän taas avasi silmänsä, näki hän nuoren kapteinin seisovan
kumartuneena ylitsensä antaen sormi huulillansa merkin pysyä aivan
ääneti. Hänellä oli vielä siksi itsensä hillitsemisvoimaa, että hän voi
vaieta ja hillitä niitä tuskanhuutoja, jotka tahtoivat tunkeutua hänen
rinnastaan. James Playfair kuiskasi hänen korvaansa:

"Jenny, kahden tunnin perästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös
olen minä saanut surmani koetellessani pelastaa häntä!"

Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen:

"Ja nyt täytyy minun millä hinnalla hyvänsä pelastaa Halliburt, vaikka
vapauttamisensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä!"

Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut
pumpulin ruumaansa, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli
valmis lähtemään kahden tunnin perästä, oli jättänyt North Commercial
varvin ja oli ankkurissa avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään
nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.

Kun James Playfair jätti miss Jennyn, löi kello 7 ja hän alkoi tehdä
lähtöä. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut
yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallussa, mutta
kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon asioista,
minkä hän hetikohta tekikin.

"Niinkuin suvaitsette käskeä" -- vastasi Mathew tekemättä minkäänlaisia
esteitä -- "siis kello 9 aikana?"

"Kello 9! Antakaa hetikohta lämmittää ja lämmittäkää aika lailla."

"Se on tapahtuva, kapteini."

"Delphin makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja
lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta."

"Aivan niin, kapteini."

"Panettakaa lyhty ison maston huippuun. Yö on pimeä ja me saamme sakean
sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi paluumatkallamme.
Teidän täytyy siis vähäväliin soittaa kelloa 9:sästä alkaen."

"Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini."

"Ja nyt, rakas Mathew" -- lisäsi James Playfair -- "antakaa laittaa
kevy-vene valmiiksi ja asettakaa siihen kuusi vankinta soutajaamme.
Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän
huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt
auttakoon!"

"Jumala meitä auttakoon!" -- vastasi Mathew.

Heti sen perästä antoi hän tarpeelliset käskyt virittää tuli koneuuniin
ja laittaa vene lähtövalmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä tehty.
Sanottuansa viimeiset jäähyväisensä miss Jennylle, astui James Playfair
veneesen ja laskiessaan laivasta ulos näki hän isoja, mustia
savutupruja katoavan taivaan sakeaan sumuun.

Kaikki oli synkän pimeyden peitossa. Tuuli oli tyyntynyt.
Kuolonhiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet
näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valoja tuikki
siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut peräsimen ja
ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä matkaa
oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä
tarkimmasti laskenut asemansa ja tutkinut kaikki karit, niin että hän
suoraa linjaa osasi laskea Charlestonin nientä kohti.

Kello löi 8 Saint Philippissä, kun veneen keula-kokka törmäsi
White-Pointia vasten. Siis piti vielä tunnin ajan odottaa, ennenkuin
Crockstonin määräämä kellonlyönti oli kuuluva. Rantalaituri oli aivan
tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vahtimiehet etelä- ja itäpattereilla
astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika
ei kulunut niin nopeasti kuin hänen malttamattomuutensa vaati.

Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, jotka
jäivät odottamaan airot valmiina lähtöön, ja astui itse maihin. Mutta
tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhdytti yövahdiston,
jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään
revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä tarpeen vaatiessa. Mutta
mitä hän olisi voinut tehdä kaikkia näitä sotilaita vastaan, jotka
tulivat alas aina rantakaijille saakka.

Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:

"Mikä vene tuo on?"

"Delphinin soutuvene" -- vastasi kapteini.

"Ja kuka te olette?"

"Kapteini James Playfair."

"Kah, kun luulin jo teidän menneen ja olevan jo Charlestonin vesien
ahtailla salmilla."

"Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan... ja minun pitäisi jo olla
matkallakin... mutta..."

"Mutta?..." kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.

James Playfairin päähän pisti yhtäkkiä ajatus ja hän vastasi:

"Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin
unhottaa hänet tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kun vielä
aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan."

"Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin."

"Se juuri."

"Mutta olisihan sopinut hirttää hänet täällä yhtähyvin kuin kotonakin"
-- sanoi johtaja naurahdellen sukkeluudelleen.

"Sen hyvin teidänkin" -- vastasi James Playfair -- "mutta parempi on
että kaikki käy laillista menoansa."

"Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren
pattereilta."

"Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon
pääseväni uloskin samalla lailla."

"Onnea matkalle, kapteini."

"Kiitos!"

Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaikki hiljaa
rannalla.

Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämmensä
lyövän ikäänkuin olisi se ollut haljeta. Vihellys vingahti ilman läpi.
James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuunnellen ja
antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui,
puettuna avaraan skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen
kaikille suunnille. James Playfair riensi häntä vastaan.

"Mr Halliburt?" -- kysyi kapteini.

"Minä se olen" -- vastasi kaapuun puettu mies.

"Jumala olkoon kiitetty!" -- huudahti James Playfair.

"Lähtekäämme laivaan silmänräpäystäkään viipymättä. Mutta missä
Crockston on?"

"Crockston?" -- kysäsi Halliburt kummastuneella äänellä. -- "Mitä
tarkoitatte?"

"Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen
palvelijanne Crockston."

"Mies, joka saatti minut tänne, on vanginvartija linnassa" -- vastasi
Halliburt.

"Vanginvartija!" -- huudahti James Playfair.

Selvästi näkyi ettei hän ymmärtänyt puheesta niin mitään, ja tuhannet
pahat aavistukset alkoivat häntä ahdistaa.

"Se on tietty, se on tietty, että se oli vanginvartija!" -- virkahti
eräs hyvin tunnettu ääni. "Vanginvartija nukkuu kuin pölkky minun
kopissani."

"Crockston! Sinäkö se olet?" -- kysyi Halliburt.

"Minä se olen, herra, mutta hiljaa nyt! Sitte saatte tietää kaikki.
Henkenne on vaarassa! Heti laivaan!"

Kaikki kolme astuivat veneesen.

"Ulos maasta!" -- huusi kapteini.

Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.

"Eteenpäin!" -- komensi James Playfair, ja vene viilsi kuin kala
tietänsä Charlestonin sataman pimeillä laineilla.



IX.

Kahden tulen välissä.


Vene kuuden vahvan matruusin soutamana kiiti nyt lentävällä vauhdilla
eteenpäin ankkuripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James
Playfairin oli vaikea pitää oikeata suuntaa. Crokston oli istunut
keulaan ja mr Halliburt peräpuolelle kapteinin viereen. Halliburt
joka alussa oli hämmästyksissään nähdessänsä palvelijansa, yritti
puhutella häntä, mutta tämä antoi käden viittauksella hänen ymmärtää,
että tuli pysyä äänetönnä.

Kun vene muutamain minuuttien perästä oli avoimella ulkosatamalla,
päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä että
Halliburt kantoi sydämmessään kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.

"Niin, rakas herrani" -- sanoi hän -- "vanginvartija on nyt minun
paikallani kopissani, jossa, hänen juuri tuodessa minulle illallista,
annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan
toisen vatsaa vasten huumauskeinoksi. Ajatelkaas mikä kiitollisuuden
osoitus! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein
teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin edessä. Ei se ollut sen
vaikeampaa!"

"Mutta missä tyttäreni on?" -- kysyi Halliburt.

"Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin."

"Tyttäreni täällä!" -- huudahti amerikalainen, hypäten ylös
paikaltansa.

"Hiljaa vain!" -- vastasi Crockston. -- "Muutamia minuuttia vielä, niin
olemme pelastuneet."

Vene kiiti nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla.
James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä
epäilytti mitä suuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä oli niin pimeä,
että soutajat eivät nähneet edes airon kärkiä.

"Kuinkas käy, herra kapteini?" -- kysyi Crockston.

"Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa" --
vastasi kapteini. "Ettekö näe mitään, Crockston."

"En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta olkaa huoleti
kyllä perille tulemme, ja linnassa ne eivät mitään aavista."

Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti halkasi ilmaa ja räjähti
suunnattoman korkealla.

"Merkki!" -- huudahti James Playfair.

"Tuhat tulimmaista!" -- arveli Crockston, "se varmaankin tulee
linnasta."

Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaan suuntaan kuin
ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin yhdenlainen
merkki peninkulman päästä keulan puolella.

"Tuo tulee Fort Sumterista" -- äännähti Crockston -- "ja on merkkinä
että joku on karannut, Soutakaa, soutakaa, pojat! Kaikki on ilmi."

"Vetäkää kaikin voimin, ystäväni", -- huusi James Playfair kehoittaen
matruusiansa. -- "Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tien. Emme ole
seitsemää sataa metriä Delphinistä. Hiljaa, minä kuulen kellon äänen
laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme viidessä minuutissa
perillä."

Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin
näytti viistävän laineita. Kaikkein sydämmet sykkivät levottomina.
Kanuunanlaukaus kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä
veneestä Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka
arvattavasti oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.

Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa.
Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene
laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli isänsä
sylissä.

Vene hinattiin heti ylös, ja James Playfair riensi komantosillalle.

"Mathew, onko meillä tarpeeksi asti höyryä?"

"On, kapteini."

"Ankkuritouvi poikki ja eteenpäin täydellä voimalla!"

Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat propellit
laivaa pääväylää kohti kiidättäen sitä siten loitommaksi
Sumter-linnasta.

"Mathew" -- sanoi Playfair -- "me emme voi ajatella mennä väylää
myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan
liittoutuneitten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki ulkosataman
oikeata puolta kuin mahdollista, valmiina ottamaan vastaan kuulan
yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies
peräsimessä?"

"On, kapteini."

"Antakaa sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo hohtaa
jo koneestakin, mutta sitä ei voi estää."

Tämän puhelun aikana meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella,
mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan
puolelle, oli sen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei
sen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä se ollut enempää kuin puolen
peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampumareiät yhdellä haavaa
välähtivät ja kuulasade hirmuisten pamausten seuraamana lensi aluksen
keulan editse.

"Liika varhain, poropeukalot! -- äännähti James Playfair naurahdellen.
Lämmittäjä, lisää höyryä! meidän täytyy syöksyä kahden ampuvan patterin
välitse!"

Lämmittäjät ahtoivat uunit täpötäyteen, ja Delphin tärisi jokaisessa
saumassansa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi se ollut vimmattu.

Samassa kuului vielä pamaus ja uusi projektiili-sade viuhahti
höyrylaivan perän sivutse.

"Liika myöhään, naudat!" -- huudahti kapteini oikein ärjäisten.

Crockston, joka silloin juuri tuli perän puolelta, arveli:

"Se oli numero yksi! -- Muutamia minuuttia vielä niin olemme kuitit
liittoutuneista."

"Ettekö siis luulekaan meillä olevan enää mitään peljättävänä
Sumter-linnasta?" -- kysyi James Playfair.

"En, ei vähintäkään sieltä, mutta kyllä sitä vastoin Moultrie-linnasta
Sullivan saaren viimeisessä niemennenässä. Mutta siellä taas niillä
vain on puolen minutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy
heidän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein,
muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä."

"Sumter-linnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle enemmän tulta."

Näyttipä melkein siltä kuin James Playfair itse olisi komentanut tulta,
sillä juuri samassa silmänräpäyksessä valaisi linnaa kolmenkertainen
viiru tulenleimauksia. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi kauhea
ratina laivalla.

"Tällä kertaa osasivat" -- sanoi Crockston.

"Mathew" -- huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi
keulan puolessa -- "kuinka kävi?"

"Klyyväri-puomi meni mereen."

"Haavoittuiko kukaan?"

"Ei, kapteini."

"No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan pääväylälle päin ja
laske saarta kohti!"

"Saittepa pitkän nenän, eteläläiset" -- huudahti Crockston -- "ja jos
meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin
pidän Yhdysvaltojen kuulia parempina. Ne ovat helpommat sulattaa."

Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut
vielä luulla päässeensä eheänä tästä leikistä, sillä jos Morris-saari
ei ollutkaan varustettu niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia
kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat
helposti ampua aluksen semmoisen kuin Delphin upoksiin.

Yhdysvaltalaiset saarella ja piirityslaivat olivat Sumter- ja
Moultrie-linnain tulesta tulleet hälytetyksi. Piirittäjät eivät voineet
millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen hyökkäykseen, joka ei
näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin luulivat he pitävänsä
olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.

Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien
kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä
neljännestunnin päästä nähtiin pimeällä taivaalla tulijuovia. Pieniä
pommia porahteli sateena höyrylaivan ympärille veteen, joka pärskyi
laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta
kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä.

Näiden pommien olisi, kuten sittemmin tultiin havaitsemaan, pitänyt
räjähtää sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadankahdenkymmenen neliöjalan
alan kreikkalaisella tulella, jota ei kukaan olisi voinut sammuttaa ja
joka olisi palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi
olisi pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille olivat ne äskettäin
keksityt ja siis vielä sangen vajanaiset. Kun pommi kerta oli viskattu,
pysyi sen akseli kiepomisliikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena
ja siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski
kannallaan sen sijaan että se olisi iskenyt huipullaan, johon
räjähdysaine oli pantuna. Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään
pelasti Delphinin varmasta häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät
tehneet pudotessaan alukselle mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se
pitkitti korkealle pingoitetulla höyryllä tyynesti matkaansa ahtaassa
kulkuväylässä.

Sinä hetkenä ja vasten kapteinin kovaa kieltoa tulivat Mr Halliburt ja
hänen tyttärensä ylös James Playfairin luo peräkannelle. Kapteini
tahtoi pakoittaa heitä palaamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti
tahtovansa jäädä hänen luoksensa.

Halliburt, joka juuri oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä,
puristi vaan liikutettuna hänen kättänsä voimatta saada sanaakaan
sanotuksi.

Delphin meni nyt suurella nopeudella aavaa merta kohti. Sen ei
tarvinnut enempää kuin kolme peninkulmaa vielä laskea tätä väylää
ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos salmessa ei olisi risteilijöitä, kun
Delphin purjehti sinne, niin se olisi pelastunut, James Playfair tunsi
ihmeellisen hyvästi Charlestonin lahden ja hän ohjasi laivaansa
ihmeteltävällä tarkkuudella pimeydestä huolimatta. Hänellä oli siis
täysi syy toivoa että hänen rohkea yrityksensä onnistuisi, kun samassa
eräs matruusi keulanpuolelta huusi:

"Purjehtija!"

"Purjehtijako?" -- huudahti kapteini.

"Vasemman puolisen looringin puolella."

Nyt näkyi sumun läpi iso regatti, joka näytti aikovan sulkea sataman
suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi
vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.

"Ruori oikeaan!" -- huusi kapteini.

Sitte hyökkäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen
käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki
yhdellä ainoalla propellilla ihmeellisen jyrkän pyöräyksen. Se oli
sillä tavoin välttynyt hyökkäämästä yhdysvaltalais-regattia kohti ja
meni niin kuin sekin kulkuväylän suulle päin. Nyt se oli nopeus vaan,
jonka piti ratkaista asia.

James Playfair ymmärsi, että siinä riippui hänen, miss Jennyn, tämän
isän ja laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä
Delphiniä. Sen mustasta savusta, joka savutorvesta tuprusi, saattoi
nähdä, että se voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut
se, joka tahtoi jäädä alakynteen sellaisessa.

"Kuinka korkealla on höyry?" -- kysyi hän koneenhoitajalta.

"Mahdollisen korkein ponnistus" -- vastasi tämä -- "höyry pursuaa ulos
varaventtiilien kautta."

"Venttiilit kiinni!" -- komensi kapteini.

Hänen käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olisi voinutkin
ilmaan lentää.

Delphinin kulku kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä
nopeudella, kaikki koneen osat ja levyt tärisivät näitten kiihkeitten
sysäysten vaikutuksesta; se oli nähtävä, joka olisi voinut saattaa
paatuneimmankin sydämmen kauhistumaan.

"Kivottakaa höyryä, kivottakaa!" -- huusi James Playfair ehtimiseen.

"Mahdotonta" -- vastasi koneenhoitaja, "venttiilit ovat hengen
pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukkuihin asti."

"Mitä se tekee? Mättäkää sisään väkiviinassa kastettua pumpulia. Meidän
täytyy mistä hinnasta hyvänsä päästä tuon kirotun fregatin edelle."

Nämät sanat kuultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa
silmiin, kuitenkin he eivät häikäilleet. Muutamia pumpulipakkoja
viskattiin alas konehuoneeseen, kostutettiin läpimäräksi väkiviinalla
ja työnnettiin sitte ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin
uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen
pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin
rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa,
alus lensi aaltojen päällitse, saumat natisivat, ja savutorvista
tuprusi tulta ja savua kauheasti. Delphin oli joutunut hirvittävään,
huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin fregatista sivu ja jätti sen
kauas jälkeensä, ja kymmenen minutin päästä oli se ulkona väylästä.

"Pelastunut!" -- huudahti kapteini.

"Pelastuneet!" -- vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.

Charlestonin valotorni alkoi jo kadota lounaasen. Sen tulien välke
himmentyi, ja jo luultiin oltavan kaukana kaikesta vaarasta, kun pommi,
viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä,
viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli seurata sen rataa, sen
tulipyrstön johdolla, jonka se jätti jälkeensä.

Tässä silmänräpäyksessä nousi kauhu ja levottomuus, jota on mahdoton
selittää. Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen projektiilin
tekemää kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen
minuutin perästä putosi se Delphinin keulalle.

Matruusit säikähdyksissään pakenivat perän puoleen, eikä yksikään
uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää
tultansa.

Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökkäsi tätä peljättävää
hävityskonetta kohti.

Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin käsiinsä, jolla aikaa
tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja viskasi sen melkein
yliluonnolliselta näyttävällä voimalla mereen.

Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähti hirmuisella
paukauksella.

"Hurraa; hurraa!" -- huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston
hieroi vaan kämmeniänsä.

Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren laineita. Amerikan
rannikko katosi katoamistansa pimeään, ja kaukaiset tulet, jotka
risteilivät taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli yleinen
Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten välillä.



X.

Kotiintulo.


Seuraavana aamuna auringon noustessa oli Amerikan rannikko kadonnut
näkyvistä. Laivaa ei näkynyt ilman rannalla, ja Delphin, joka oli
heikentänyt vauhtiansa, meni nyt huoleti Bermudas-saaria kohti.

Paluumatka ei ollut mistään merkillinen, ja kymmenen päivää siitä kun
Delphin oli lähtenyt Charlestonista, alkoi Irlannin rannikko nousta
näkyviin.

Kapteinin ja Jennyn välillä oli ystävyys syntynyt, jonka vähimminkin
tarkkanäköiset ihmiset jo ennakolta olisivat voineet aavistaa.
Mitenkäpä Halliburt taisikaan osoittaa kiitollisuuttansa siitä
alttiiksiantavaisuudesta, minkä hänen pelastajansa oli osoittanut,
muutoin kuin saattamalla hänen onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä?

James Playfair ei malttanut odottaa siksi kuin pääsisi Englannin
kulkuvesille, ennenkuin hän miss Jennylle ja hänen isällensä ilmaisi ne
tunteet, jotka olivat vallanneet hänen sydämmensä, ja jos saapi uskoa
Crockstonin sanoja, vastaanotti miss Jenny tämän tunnustuksen ilolla,
jota hän ei koettanutkaan salata.

Seuraus tästä oli, että jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen melkoinen
ihmisjoukko oli kokoontunut Saint Mungon, Glasgowin vanhan tuomiokirkon
raskaiden holvien alla. Siellä nähtiin merimiehiä, kauppiaita,
tehtailijoita, virkamiehiä sekä kansaa kaikenlaista. Urhea Crockston
oli todistajana miss Jennylle, joka oli morsiameksi puettuna, ja tuo
kunnon mies itse välkkyi omenankarvaisessa hännystakissa kullattuine
nappineen. Setä Vincent seisoi uljaana veljensä pojan vieressä.

Nyt vietettiin näet James Playfairin, kauppahuone Vincent Playfairin ja
Kumpp:n yhdysmiehen Glasgowissa, ja miss Jenny Halliburtin Bostonista
vihkiäisiä.

Juhlallisuus oli komea ja loistava. Jokainen tunsi Delphinin historian
ja arveli tämän nuoren kapteinin kyllä ansainneen semmoisen palkinnon
jalomielisestä teostansa. Itse oli hän ainoa, joka piti itsensä tulleen
ylenmäärin palkituksi.

Illalla piti setä Vincent loistavat pidot, suuret hääillalliset ja
tanssit, ja shillinginrahoja jaettiin Gordon-kadulle kerääntyneelle
ihmislaumalle.

Näissä muistettavissa pidoissa ahmi Crockston ruokia ja juomia
ihmeteltävissä määrin, kumminkaan nauttimatta niitä soveliaisuuden
rajain yli.

Itsekukin oli onnellinen näissä häissä, mitkä omasta onnestaan, mitkä
toisten, joka ei aina tapahdu tällaisissa tilaisuuksissa.

Myöhemmin illalla vieraiden mentyä pois, James Playfair syleili
setäänsä ja suuteli häntä molemmille poskille sanoen.

"No kuinkas teistä nyt tuntuu, setä?"

"Niin, entäs sinusta itsestäsi, James?"

"Oletteko tyytyväinen siihen verrattomaan lastiin, minkä olen tuonut
Delphinissä?" -- kysyi kapteini Playfair, osoittaen uskaliaaseen,
nuoreen rouvaansa.

"Sen kyllä uskon!" -- vastasi tuo ammattiinsa tuiki kiintynyt kauppias.
-- "Pumpulin olen jo myönyt kolmensadan seitsemänkymmenen viiden
prosentin voitolla."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saarron murtaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.