Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kahden nuoren aviovaimon muistelmat
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kahden nuoren aviovaimon muistelmat" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAHDEN NUOREN AVIOVAIMON MUISTELMAT

Kirj.

Honoré de Balzac


Ranskankielestä suomentanut L. Onerva



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



Ensimäinen osa



I.

NEITI RENÉE DE MAUCOMBELLE.


Parisissa, syyskuulla.

Rakas hirveni, minäkin olen päässyt vapauteen! Ja ellet ole
kirjoittanut minulle Blois'han, niin olenpa myös ensimäinen kauniin
kirjevaihtomme kohtauspaikalla. Kohota siis kauniit, mustat silmäsi,
joiden katse on kiintynyt ensimäisiin sanoihini, ja säästä
huudahduksesi sen kirjeen varalle, jossa uskon sinulle ensimäisen
rakkauteni. Aina puhutaan ensimäisestä rakkaudesta; onko siis olemassa
joku toinenkin rakkaus? Vaiti, sanot sinä, kerro minulle mieluummin,
pyydät, miten olet pääsyt pois luostarista, johon sinun piti kiintyä
luostarilupauksen sitein. Oi ystäväni, olkootpa nyt karmeliittien
temput mitkä tahansa, niin on minun vapautukseni ihme ainakin mitä
luonnollisin asia maailmassa. Kauhistuneen omantunnon tuskanhuuto on
lopultakin ollut voimakkaampi taipumattoman tahdon laskelmien
vaatimuksia, siinä kaikki. Tätini ei tahtonut nähdä minun kuolevan
hivutustautiin ja sai vihdoin vakuutetuksi äitinikin, joka aina oli
pitänyt luostarin muureja ainoana suojeluskeinona tautiani vastaan. Se
synkkä raskasmielisyys, johon vaivuin heti sinun lähdettyäsi, kiirehti
vain tätä onnellista ratkaisua. Ja nyt olen Parisissa, enkelini, ja
minun on kiittäminen sinua siitä, että olen täällä. Oi, Renée
rakkahani, jos olisit voinut nähdä minut sinä päivänä, jolloin sinä et
enää ollut luonani, niin olisit melkein ollut ylpeä siitä, että niin
nuoressa sydämessä olet voinut herättää niin syviä tunteita. Olemme
haaveilleet niin paljon yhdessä, niin monesti mielikuvituksessa
koetelleet siipiemme kantavuutta ja kokeneet niin paljon yhteistä,
että luulen sielujemme kasvaneen yhteen aivan kuin noiden molempien
unkarilaisten tyttöjen, joiden kuolemasta meille kertoi tuo herra
Beauvisage [Kaunokasvo], joka ei suinkaan tee kunniaa nimelleen; eipä
olisi voinut mistään saada sopivampaa luostarilääkäriä. Etkö ollutkin
sairas samaan aikaan kuin ystävättäresi? Syvässä alakuloisuudessani
tulin vasta vähitellen ymmärtämään niitä siteitä, jotka meitä
yhdistävät; kun erosimme toisistamme, luulin niiden jo katkenneen
välimatkan vuoksi ja koko olemassaolo kävi minulle vastenmieliseksi
niinkuin hyljätylle turturikyyhkylle; minusta tuntui suloiselta kuolla
ja teinkin jo hiljalleni kuolemaa. Olla yksin, karmeliittinunnien
luona Blois'ssa ja pelätä koko ajan, että minun täytyisi tehdä
lupaukseni ilman minkäänlaista neiti de la Vallièren tapaista
edelläkäypää valmistusta ja ilman Renée'täni, tuo kaikki merkitsi
minulle todellakin sairautta, kuolettavaa sairautta. Tuon
yksitoikkoisen elämän, johon jokainen tunti tuo mukanaan jonkun
velvollisuuden, rukouksen, työn, aina saman, niin säntilleen saman,
että missä tahansa ollen voi sanoa mitä karmeliittinunna tekee kunakin
tuntina päivällä ja yöllä, tuon hirvittävän olotilan, jossa on aivan
yhdentekevää, onko ympärillä olevaa maailmaa vai ei, olimme me kaksi
osanneet tehdä mitä vaihtelevimmaksi: henkemme lennolla ei ollut
mitään rajoja, mielikuvitus avasi valtakuntansa meille, olimme
vuorotellen toisiamme elähyttäviä tarulintuja, eloisampi tempasi
mukaansa hitaamman ja sielumme aivan kilpailivat hullunkurisissa
päähänpistoissa koettaessaan valloittaa itselleen sitä maailmaa, joka
meiltä oli kielletty. Ei ollut mitään, "Pyhimysten elämäkin" siihen
luettuna, joka ei olisi muodostunut meille tien viitaksi salattujen
asioiden ymmärtämiseen. Sinä päivänä, jolloin sinun suloinen seurasi
minulta riistettiin, tuli minusta juuri sellainen, miksi
karmeliittinunnaa aina olimme kuvitelleetkin, jonkinlainen
uusikuosinen Danae, joka, sensijaan että hän koettaisi täyttää
pohjatonta tynnyriä, joka päivä vetää ylös tyhjän ämpärin, en tiedä
mistä kaivosta, aina toivoen sen olevan täynnä. Tätini ei tuntenut
meidän sisäistä elämäämme. Hän ei voinut käsittää minun
elämän-inhoani, kun hänelle itselleen luostarin kaksi tynnyrinalaa
merkitsi taivaan esikartanoa. Mutta jotta jo meidän ijällämme kokonaan
voisi pyhittää elämänsä uskonnolle, täytyisi olla erinomaisen
yksinkertainen, jota me emme ole, rakas ystävä, tai sitten palavan
altismielinen, joka ominaisuus juuri tekee tätini niin yleväksi.
Tätini uhrautui jumaloidun veljensä vuoksi; mutta kuka voi uhrautua
outojen ihmisten tai pelkkien aatteiden vuoksi?

Jo kahden viikon ajan olen sälyttänyt muistiini monenlaisia hauskoja
asioita ja kätkenyt sydämeeni kaikenlaisia mietteitä yksinomaan sinua
varten. Minulla on niin paljon huomioita sinulle kerrottavana, että
tukehtuisin, ellemme entisten armaiden keskustelujen asemesta voisi
näin kirjallisesti uskoa salaisuuksia toisillemme. Miten sydämen
liikkeet kuitenkin ovat tärkeät! Aloitan tänä aamuna päiväkirjani ja
kuvittelen, että sinäkin olet alkanut kirjoittaa omaasi ja että siis
muutaman päivän kuluttua saan mielikuvituksessani elää kanssasi
ihanassa Gemenos-laaksossa, jonka tunnen vain sinun kertomuksistasi,
samoin kuin sinä saat olla mukana Parisin elämässä, jonka tunnet vain
yhteisistä haaveiluistamme.

No niin, kaunokaiseni, eräänä aamuna siis, joka olkoon merkitty
ruusunpunaisella elämäni kirjassa, saapuivat Parisista muuan
seuranainen ja Philippe, isoäitini viimeinen kamaripalvelija, jotka
molemmat oli lähetetty minua noutamaan. Kun tätini, kutsuttuaan minut
huoneeseensa, ilmoitti minulle tämän uutisen, en pelkästä ilosta
voinut virkkaa sanaakaan, tuijotin vain häneen tylsän näköisenä. --
"Lapseni", sanoi hän kurkkuäänellään, "jätät minut kaipauksetta, näen
sen kyllä; mutta tämä jäähyväinen ei ole viimeinen, tulemme näkemään
toisemme vielä: Jumala on painanut otsaasi valittujensa leiman;
sinulla on juuri se ylpeys, joka yhtä helposti vie taivaaseen kuin
kadotukseen, mutta olet liian jalo vajotaksesi! Tunnen sinut paremmin
kuin mitä itse tunnet itseäsi: intohimo ei sinulle ole samaa kuin
tavallisille naisille." -- Hän veti minut hiljaa luokseen ja painoi
otsalleni suudelman, jossa tuntui hehkua siitä tulesta, joka häntä
itseään kuluttaa, joka on tummentanut hänen siniset silmänsä, tehnyt
hänen silmäluomensa itkusta punaisiksi, painanut kurttuun hänen
ohimonsa ja levittänyt hänen kauniille kasvoilleen keltaisenkalpean
värin. Hän sai minut värisemään. Ennenkuin vastasin, suutelin hänen
käsiään. -- "Rakas täti", sanoin minä, "jos kerran teidän ihailtava
hyvyytenne ei ole kyennyt tekemään lohduttajaanne minulle mieluisaksi,
ei terveelliseksi ruumiilleni eikä suloiseksi sielulleni, niin
täytyisi minun tänne takaisin tullakseni vuodattaa niin paljon
kyyneleitä, ettette varmastikaan voisi sillä hinnalla toivoa
palaustani. En tahdo palata tänne ennenkuin minunkin Ludvig XIV:ni on
pettänyt minut, ja jos omani taas tapaan, voi ainoastaan kuolema
riistää hänet minulta! En pelkää ensinkään mitään Montespania." -- --
"Voi sinua hupsua tyttöä", sanoi hän hymyillen, "älä vain jätä noita
turhanpäiväisiä ajatuksiasi tänne, vaan vie ne pois mukanasi; ja tiedä
myös että sinussa on enemmän Montespania kuin La Vallièrea." Syleilin
häntä. Täti-raukkani ei voinut olla saattamatta minua vielä vaunuihin,
ja hänen silmänsä viipyivät vuoroin minussa, vuoroin isieni
vaakunassa.

Saavuin Beaugencyhin yön aikaan jonkinlaisessa moraalisessa
lamaustilassa, johon tuo omituinen hyvästijättö oli minut uuvuttanut.
Mitkä kohtalot odottavatkaan minua tässä uudessa, niin kauan
kaivatussa maailmassa? Aluksi ei ollut ketään minua vastaanottamassa,
sydämelliset tunteeni vaihtuivat kuin tuhka tuuleen: äitini oli
Boulogne-metsässä, isäni valtioneuvostossa; veljeni, herttua de
Rhétoré, ei koskaan tule kotiin, sanottiin minulle, ennenkuin juuri
paraiksi ehtiäkseen pukeutua päivällisille. Miss Griffith ja Philippe
johtivat minut huoneisiini.

Näissä huoneissa on ennen asunut minun suuresti rakastettu isoäitini,
prinsessa de Vaurémont, jota minun on kiittäminen jostakin
omaisuudesta, josta tosin ei kukaan ole hiiskunut minulle sanaakaan.
Tällä kohdalla saat ottaa osaa siihen syvään kaihomieleen, joka minut
valtasi astuissani tuohon muistojen pyhäkköön. Huoneusto on samassa
kunnossa, mihin hän jätti sen. Saan levätä samassa vuoteessa, johon
hän kuoli. Istuuduin hänen leposohvansa reunalle ja itkin huomaamatta
laisinkaan, etten ollut yksin; muistin, kuinka usein olin istunut
hänen polvillaan paremmin kuullakseni hänen sanojaan. Siitä olin
useasti katsellut hänen laihoja, vanhuuden ja lähenevän kuoleman
kalvamia, punaisenruskeiden pitsien kehystämiä kasvojaan. Tässä
huoneessa tuntui leijailevan sama lämpö kuin hänen aikanaan. Kuinka
onkaan mahdollista, että neiti Armande-Louise-Marie de Chaulieun
täytyy aivan kuin jonkun talonpoikaisnaisen paneutua maata isoäitinsä
vuoteeseen melkein hänen kuolinpäivänään. Sillä minusta tuntuu siltä,
kuin olisi prinsessa, jonka elämän lanka katkesi v. 1807, kuollut
aivan eilispäivänä. Tässä huoneessa oli esineitä, joita siinä ei olisi
pitänyt olla ja jotka osoittivat kuinka valtakunnan asioita hoitelevat
ihmiset saattavat olla huolimattomia omien asioittensa suhteen ja
kuinka vähän kuoleman jälkeen on enää muistettu tätä jaloa naista,
joka kuitenkin varmasti on yksi kahdeksannentoista vuosisadan suuria
naishahmoja. Philippe ymmärsi tavallaan, mistä kyyneleeni johtuivat.
Hän ilmoitti minulle, että prinsessa testamentissaan oli määrännyt
minulle huonekalunsa. Isäni oli muuten jättänyt kaikki suuret
huoneet siihen kuntoon, mihin vallankumous oli ne saattanut.
Sitten nousin, Philippe avasi oven pikku salonkiin, josta pääsee
vastaanotto-huoneustoon, ja siellä vallitsi sama hävityksen kauhistus,
minkä jo vanhastaan tunsin: ovien kamanat, jotka ennen olivat täynnä
kallisarvoisia tauluja, ovat nyt autiot ja tyhjät, marmoripinnat on
rikottu, kuvastimet ryöstetty. Ennen aikaan pelkäsin nousta suuria
portaita ja kulkea näiden korkeiden, yksinäisten ja avarain salien
läpi, menin aina prinsessan luo eräitä pikku portaita myöten, jotka
kulkivat suurien portaiden holvin alla ja johtivat hänen pukukammionsa
salaovelle.

Huoneusto, johon kuuluu salonki, makuuhuone ja tuo soma, punaiseen ja
kultaan soinnutettu kabinetti, josta olen sinulle puhunut, on
Invalidikodin puoleisessa päässä taloa. Invalidikodin erottaa
bulevardista vain köynnöskasvien peittämä muuri ja komea lehtikuja,
jonka puiden tuuheat latvat yhtyvät bulevardin sivukäytävän
jalavoihin. Jos ei näkisi Invalidikodin kullalle ja sinelle paistavaa
kupukattoa ja sen harmaita muureja, luulisi melkein olevansa metsässä.
Näiden kolmen huoneen tyyli ja asema jo osoittavat, että huoneusto on
de Chaulieun herttuattarien entinen juhlahuoneusto; herttuoiden
huoneusto on talon toisessa siipirakennuksessa; molempien välillä on
soma päärakennus ja julkisivun paviljonki, jossa on vain suuria,
pimeitä, tyhjyyttään kaikuvia saleja. Philippe näytti ne minulle;
niissä vallitsee vieläkin ryöstön jäleltä sama sekasorto, minkä olin
nähnyt lapsena. Nähdessään hämmästyneen ilmeeni, kävi Philippe
luottavaisen ja salaviisaan näköiseksi. Armaani, kaikki ihmiset tässä
valtiomiesten talossa ovat varovaisen vaiteliaita ja salaperäisiä. Hän
sanoi minulle sitten, että odotettiin lakia, joka korvaisi
maanpakolaisille näiden menettämän omaisuuden arvon. Isäni siirtää
siis talonsa korjaamisen siksi, kunnes tämä korvaus on saatu.
Kuninkaan arkkitehti oli arvioinut menot kolmeksisadaksi tuhanneksi
livreksi. Tämä tiedonanto sai aikaan sen, että vaivuin sanattomana
salonkini sohvalle. Jo nyt jotakin! Sensijaan että isäni olisi
käyttänyt tuon rahasumman minun naittamiseeni, antoi hän minun mennä
luostariin! Tuo ajatus iski päähäni tämän talon kynnyksellä. Oi,
Renée, kuinka olisinkaan tahtonut painaa pääni olkaasi vasten ja
kuinka suurella kaipauksella palasinkaan mielikuvituksessani niihin
aikoihin, jolloin vielä isoäitini henki elävöitti näitä kahta
huonetta! Hän, joka enää elää vain minun sydämessäni, ja sinä, joka
olet kaukana Maucombessa, kahdensadan peninkulman päässä minusta, te
olette ainoat olennot, jotka rakastatte tai olette minua koskaan
rakastaneet. Oi, jospa tuo rakas vanhus niin nuorekkaine
katseineen voisi herätä eloon, kun häntä kutsun! Kuinka hyvin me
ymmärtäisimmekään toisemme! Hänen muistonsa on äkkiä muuttanut sen
tunnelman, jonka vallassa ensin olin. Se, mikä ensin tuntui minusta
pyhäinsolvaukselta onkin käynyt minulle pyhäksi. Tuntuu suloiselta
hengittää tuota epämääräistä _à la marechale_-puuterin tuoksua, joka
leijailee täällä ilmassa, tuntuu suloiselta nukkua noiden keltaisten,
valkealla kirjailtujen silkkiuutimien suojassa, joihin hänen katseensa
ja hengityksensä on varmaankin jättänyt jotakin hänen sielustaan.

Käskin Philippen kiilloittamaan kaikki esineet entiselleen ja
asettamaan huoneuston sellaiseen kuntoon, että se vaikuttaa eloisalta
ja asutulta. Määräsin itse järjestelyn ja osoitin kullekin
huonekalulle oman paikkansa. Täten otin esine esineeltä haltuuni
kaiken koettaen asettaa niin, että nämä vanhat kapineet, joita niin
suuresti rakastan, jälleen saisivat nuoruuden loistonsa. Aika on
hiukan himmentänyt huoneen valkoväriä, samoin ovat myös sen
haavemaiset koristekuviot paikotellen kuluneet punertaviksi, mutta
tämä kaikki sointuu erittäin hyvin yhteen sen _savonnerie_-maton
haalistuneiden värien kanssa, jonka Ludvig XV lahjoitti isoäidilleni
samalla kertaa kuin muotokuvansakin. Pöytäkello on Saksin marsalkan
lahja. Uuninkauluksella olevat porsliinit ovat marsalkka Richelieultä
saadut. Isoäitini muotokuva, joka on maalattu hänestä kahdenkymmenen
vuoden ikäisenä, on pitkulaisessa kehyksessä vastapäätä kuninkaan
kuvaa. Prinssistä ei ole mitään kuvaa. Minua miellyttää tämä
avomielinen, kaikesta tekopyhyydestä vapaa tapa unhoittaa, joka
ikäänkuin yhdellä vedolla antaa kuvan tästä harvinaisesta luonteesta.
Kun tätini kerran oli ankarasti sairaana, pyysi hänen rippi-isänsä
pyytämällä, että prinssi, joka odotti viereisessä salongissa, saisi
tulla sisään. -- "Lääkärin kanssa ja hänen määräyksestään", vastasi
hän. Vuoteessa on telttasuojus ja täytetyt pääpuolet; verhot ovat
kauniisti ja runsaasti poimutetut, huonekalut ovat kullatusta puusta
ja päällystetyt tuolla samalla valkokukikkaalla keltasilkillä, jota
myös valkealla läikesilkillä vuorattuna on käytetty ikkunaverhoiksi.
En tiedä, kuka on maalannut ovenkamanat, mutta niihin on kuvattu eräs
auringonnousu ja eräs kuuvalomaisema. Uuni on saanut osakseen aivan
omituisen käsittelyn. Huomaa selvästi, että viime vuosisadalla
oleiltiin paljon lieden ääressä. Siellä tapahtuikin suuria tapahtumia.
Kullatusta kuparista tehty tulipesä on jo sinään veistotaiteellinen
mestariteos ja sen reunukset mitä kallisarvoisinta ja hienointa työtä,
kihveli ja hiilihanko somasti uurrettuja ja lietsin todellinen koru.
Tulenvarjostimen korukudelma on Gobelinien käsialaa ja sen kirjailu
vertoja vailla; hupaiset olennot jotka hyppelevät ristiin rastiin sen
poikki, kapuavat sen jaloilla, tukipuilla, sivukaiteilla, ovat vallan
viehättäviä; kaikki on muovailtu viuhkan muotoon. Kukahan lie antanut
hänelle tämän soman esineen, josta hän niin paljon piti? Tahtoisinpa
tietää sen. Kuinka usein näinkään hänet istumassa nojatuolissaan jalat
tuota tukipuuta vasten, hameet polviin asti kohollaan, asento näet
sitä vaati, niin, siinä hän istui tavan takaa ottaen käteensä
nuuskarasiansa ja jälleen asettaen sen pikku pöydälle eteensä, missä
myös oli hänen pastilliaskinsa ja silkkivyyhtisensä! Mahtoiko hän olla
keikailevainen? Kuolemaansa asti hän piti huolta ulkomuodostaan aivan
kuin aina olisi ollut päivä jälkeen tuon kauniin muotokuvan
valmistamisen, aivan kuin hän yhä vielä olisi odottanut hovin kerman
tunkeilevaksi ovillaan. Tuo nojatuoli johdattaa mieleeni sen
jäljittelemättömän liikkeen, jolla hän lehautti järjestykseen hameensa
laskokset siihen vaipuessaan. Nuo entisajan naiset veivät varmasti
mukanaan hautaan eräitä salaisuuksia, jotka olivat kuvaavia heidän
aikakaudelleen. Prinsessalla oli eräänlainen ilmehikäs älykkäisyys,
eräänlainen tapa singota sanoja ja ajatuksia, aivan oma omituinen
puheenpartensa, jollaista ei äidilläni enää ollut: siinä oli yht'aikaa
hienoutta ja hyväntahtoisuutta, tarkoitusta ilman tahallisuutta. Hänen
keskustelunsa oli samalla kertaa rikasta ja ytimekästä. Hän kertoi
hyvin ja osasi esittää kuvattavansa kolmella sanalla. Ennen kaikkea
oli hänellä tuollainen ennakkoluuloton arvostelukyky ja
vapaamielisyys, joka varmasti on painanut leimansa minunkin luonteeni
kehitykseen. Sillä seitsemännestä ikävuodestani kymmenenteen asti elin
hänen helmoissaan; hänestä oli yhtä hauskaa pitää minua luonaan kuin
minusta oli mennä hänen luokseen. Tämä meidän molemminpuolinen
mieltymyksemme toisiimme aiheutti enemmän kuin yhden sananvaihdon
hänen ja äitini välillä. Mutta mikään ei niin lietso tunnetta kuin
vainon jäätävä tuuli. Millä kertomattomalla suloudella hän
virkahtikaan minulle: "siinäkös sinä taas olet, pikku veitikka!" kun
uteliaisuuden käärme oli lainannut minulle sulavat liikuntonsa
hiipiäkseni ovien lomista salaa hänen luokseen. Hän tunsi itsensä
rakastetuksi, hän rakasti minua tuon lapsellisen rakkauteni vuoksi,
joka heitti pienen auringon pilkahduksen hänen talveensa. En tiedä,
mitä hänen luonaan iltaisin tapahtui, mutta paljon vieraita hänellä
oli; ja kun aamuisin varpaisillani hiivin katsomaan, joko hän oli
herännyt, näin, että huonekalut hänen salongissaan olivat
epäjärjestyksessä, pelipöydät esillä ja tupakanporoa joka paikassa.

Salonki on samantyylinen kuin sänkykamarikin, huonekalut ovat
omituisesti sorvatut ja ontoilla korureunuksilla ja hirvenjaloilla
somistetut. Jalomuotoiset ja runsain veistoksin uurretut
kukkaköynnöskuviot kiemurtelevat kuvastimien päällitse ja riippuvat
pitkin niiden sivuja lehtikiehkuroina. Koruhyllyillä on kauniita
kiinalaisia maljakoita. Huonekalujen pohjaväri on unikon-punainen ja
valkoinen. Isoäitini oli komea ja terhakka ruskeaverikkö; hänen
ihonvärinsä saattaa arvata hänen ympäristönsä väreistä. Tässä
salongissa on vielä myös eräs kirjoituspöytä, jonka kuviot ennen
aikaan kovin askarruttivat silmiäni; se on päällystetty siselöidyillä
hopealevyillä; sen on lahjoittanut isoäidilleni muuan Lomellini
Genuasta. Pöydän kullekin sivulle on kuvattuna eri vuodenaikojen
toimitukset; henkilöhahmot ovat korkokuvia ja niitä on useampia satoja
kullakin laatalla. Täten yksitellen kooten muistojani vietin kaksi
tuntia aivan yksinäni tässä pyhäkössä, jossa on kuollut yksi
kauneudestaan ja henkevyydestään kaikkein kuuluisimpia hovinaisia
Ludvig XV:n ajalla.

Tiedäthän, miten äkkiarvaamatta minut erotettiin hänestä eräänä
kauniina päivänä v. 1816. -- "Mene sanomaan hyvästi isoäidillesi",
sanoi minulle äitini. Prinsessa ei näyttänyt olevan laisinkaan
hämmästynyt lähdöstäni, vaan mikäli päältäpäin voi päättää aivan
välinpitämätön. Hän otti minut vastaan tavalliseen tapaansa. -- "Menet
luostariin, kultamuruni", sanoi hän minulle, "saat siellä nähdä
tätisi, joka on erinomainen nainen. Tulen pitämään huolta siitä, että
sinua ei uhrata, saat säilyttää itsenäisyytesi ja lisäksi vielä mennä
naimisiinkin kenen kanssa haluat." Hän kuoli kuusi kuukautta sen
jälkeen; testamenttinsa oli hän uskonut kaikkein uskollisimmalle
ystävistään, prinssi Talleyrandille, joka käydessään neiti de
Chargeboeufin luona antoi minun tietää, että isoäitini oli kieltänyt
minua tekemästä luostarilupausta. Toivon, että ennemmin tai myöhemmin
olen tapaava prinssin ja silloin on hän varmasti kertova minulle siitä
asiasta enemmän. Täten siis, kaunis kauriini, vaikka en tavannutkaan
ketään vastaanottajaa, lohduttauduin rakkaan prinsessani varjolla ja
sain tilaisuuden täyttää yhden meidän keskinäisistä sopimuksistamme,
jonka mukaan meidän on, muista se vaan, kerrottava toisillemme elomme
ja olomme pienimpiä yksityiskohtia myöten. On niin suloista tietää,
missä ja miten elää se olento, joka on sydämelle rakas! Kuvaile
minulle siis pienimmätkin seikat, joiden kanssa joudut tekemisiin,
sanalla sanoen kaikki, yksinpä laskevan päivän helotuskin puiden
oksissa.

10 p:nä lokakuuta.

Olin saapunut tänne kello kolme jälkeen puolen päivän. Noin puoli
kuuden aikaan tuli Rose minulle ilmoittamaan, että äitini oli palannut
kotiin ja minä lähdin huoneestani alas häntä tervehtimään. Äitini asuu
saman siipirakennuksen alakerroksessa, jossa omakin huoneustoni on.
Minä asun hänen yläpuolellaan ja meillä on sama salakäytävä. Isäni
asuu vastakkaisessa siipirakennuksessa; mutta kun pihan puolella on
sen verran enemmän tilaa, minkä suuri porras ottaa meidän puoleltamme,
niin on hänen huoneustonsa paljon avarampi kuin meidän. Huolimatta
siitä edustavasta asemasta, johon Bourbonien paluu heidät jälleen
velvoittaa, asuvat isäni ja äitini edelleenkin vain alakerrassa ja
voivat siellä pitää vastaanottonsakin, niin suuri on tämä esi-isiemme
asumus. Tapasin äitini salongissaan, jossa muuten ei mitään ole
muuttunut. Hän oli seurustelupuvussaan. Askel askeleelta olin
ihmetellyt itsekseni, minkälaisen vastaanoton nyt mahtaisin saada
tämän naisen puolelta, joka oli ollut minulle niin vähän äiti ja jolta
en kahdeksaan vuoteen ollut saanut muuta kuin ne kaksi kirjettä, jotka
sinäkin tunnet. Pitäen itselleni arvottomana näytellä luonnotonta
hellyyttä olin päättänyt olla vain pelkkä uskovainen tolvana ja niinpä
astuin hänen huoneeseensa sisällisen hämmennyksen tilassa. Mutta tämä
hämmennys hälveni heti. Äitini otti minut vastaan erinomaisen
miellyttävästi; hän ei osoittanut minulle mitään väärää hellyyttä, hän
ei ollut kylmä eikä kohdellut minua vieraana, mutta ei myöskään
painanut minua syliinsä niinkuin tehdään rakkaalle tyttärelle; hän
otti minut vastaan aivan kuin hän olisi tavannut minut viimeksi eilen,
hän oli mitä lempein ja vilpittömin ystävätär; hän puhui minulle
niinkuin ainakin täysikäiselle naiselle ja suuteli minua herttaisesti
otsalle -- -- "Armas pienokaiseni", sanoi hän minulle, "jos olo
luostarissa olisi ollut teille kuolemaksi, niin on toki parempi elää
meidän keskuudessamme. Täten te tosin toimitte vastoin isänne ja minun
suunnitelmiani, mutta emmehän enää elä ajassa, jolloin vanhempia
sokeasti toteltiin. Herra de Chaulieu ja minä olemme yksimielisiä
siitä, että paraamme mukaan koetamme tehdä elämän teille mieluisaksi
ja tutustuttaa teitä suureen maailmaan. Teidän ijällänne olisin
ajatellut samoin kuin tekin; sentähden en soimaa teitä ollenkaan,
teidän oli mahdoton ymmärtää sitä, mitä me teiltä vaadimme. Tulette
kyllä näkemään, että en ole ollenkaan naurettavan ankara. Jos joskus
olette epäillyt sydäntäni, tulette piankin huomaamaan erehdyksenne.
Vaikkakin aion antaa teille täydellisen vapauden, luulen kuitenkin,
että alussa teette viisaasti, jos otatte neuvoa äidiltänne, joka on
kohteleva teitä sisaren tavoin." Herttuatar puhui lempeällä äänellä
asetellen paikoilleen hoitolaiskaulustani. Hän voitti sydämeni
kerrassaan. Kolmenkymmenen kahdeksan vuotiaana hän on vielä kaunis
kuin enkeli; hänellä on hyvin tummansiniset silmät, silkkiset ripset,
uurteeton otsa, niin valkoinen ja ruusuinen hipiä, että luulisi hänen
maalaavan itseään, ihailtavat olkapäät ja rinta, solakka ja notkea
vartalo, aivan kuin sinulla, ja harvinaisen sirot, maidonvalkeat
kädet. Hänen kyntensä heijastavat valoa, niin hyvin kiilloitetut ne
ovat, pikkusormi on hieman erillään muista sormista, peukalo kuin
norsunluusta sorvailtu. Kaiken lopuksi kilpailevat hänen jalkansa
käsien kanssa somuudessa, hänellä on neiti de Vandenessen
espanjalainen jalka. Jos hän on tällainen neljänkymmenen vuotiaana, on
hän oleva kaunis vielä kuudenkymmenen ikäisenäkin.

Vastasin hänelle niinkuin ainakin tottelevaisen tyttären tulee. Olin
hänelle samanlainen kuin hän oli ollut minulle ja jos mahdollista
vielä parempi: hänen kauneutensa voitti minut, annoin hänelle anteeksi
hänen laiminlyöntinsä minua kohtaan, ymmärsin, että sellaisella
naisella oli ollut tarpeeksi tekemistä kuningatar-asemansa
hoitelemisessa. Sanoinkin sen hänelle aivan koristelematta, aivan kuin
olisin puhunut sinun kanssasi. Ehk'eipä hän odottanut mitään
rakastavaisia sanoja tyttärensä huulilta. Minun ihailuni vilpitön sävy
liikutti häntä äärettömästi; hänen tapansa muuttui ja hän kävi
vieläkin ystävällisemmäksi, hän jätti pois teitittelyn. -- "Sinä olet
hyvä tyttö ja toivon, että meistä tulee ystävät." Nämä sanat tuntuivat
minusta suloisen lapsekkailta. En tahtonut näyttää hänelle, miten minä
ne käsitin, sillä ymmärsin heti, että minun tuli jättää hänet siihen
luuloon, että hän oli paljon hienompi ja henkevämpi kuin hänen
tyttärensä. Olin siis olevinani aivan viattoman yksinkertainen ja hän
oli ihastunut minuun. Suutelin hänen käsiään useat kerrat selittäen
hänelle, kuinka onnellinen olin siitä, että hän täten minua kohteli,
kuinka tunsin itseni turvalliseksi, ja kerroinpa hänelle lisäksi
pelkonikin. Hän hymyili, otti minua kiinni kaulasta vetääkseen minut
luokseen ja suuteli minua otsalle erittäin hellästi. -- "Rakas lapsi",
sanoi hän, "meillä on tänään vieraita päivällisillä, mutta luultavasti
ajattelet niinkuin minäkin, että on parempi odottaa siksi, kunnes
ompelija on kunnollisesti pukenut sinut, ennenkuin esiinnyt
seuraelämässä; siispä on sinun senjälkeen kun olet tervehtinyt isääsi
ja veljeäsi, heti palattava omalle puolellesi". Johon kaikkeen
myönnyin erittäin mielelläni. Äitini ihastuttava puku oli ensimäinen
ilmestys tuosta maailmasta, jonka me olemme nähneet unelmissamme
häämöittävän; mutta en tuntenut pienintä kateutta. Isäni astui sisälle
-- "Herrani, kas tässä on tyttärenne", sanoi hänelle herttuatar.

Isäni osoitti heti minua kohtaan mitä lämpimintä huomaavaisuutta; hän
näytteli niin hyvin isä-osaansa, että luulin sen tosiaan lähtevän
sydämestä. -- "Siinä te siis olette, kapinoiva tyttäreni", sanoi hän,
tarttuen molempiin käsiini ja suudellen niitä enemmän kohteliaasti
kuin isällisesti. Sitten hän veti minut luokseen, otti minua kiinni
vyötäisiltä ja suuteli minua poskille ja otsalle. -- "Te olette
varmasti korvaava sen surun, jonka elämänuranne vaihdos aiheutti
meille, sillä ilolla, jonka menestyksenne seuraelämässä meille on
tuottava." -- "Tiedättekö, rouvaseni, että hänestä tulee vielä
erittäin soma ja että saatte olla hänestä vielä ylpeä eräänä päivänä?"
--"Tuossa tulee veljenne Rhétoré."-- "Alphonse", sanoi hän eräälle
kauniille nuorukaiselle, joka juuri astui sisään, "tämä on sisarenne,
nunna, joka tahtoo heittää pois nunnakaavun." Liikoja kiirehtimättä
tuli veljeni luokseni, tarttui käteeni ja puristi sitä. --"Syleilkää
toki häntä", sanoi hänelle herttua. Ja hän suuteli minua molemmille
poskille. -- "Olen erittäin ihastunut saadessani nähdä teidät,
sisareni", sanoi hän minulle, "ja pidän teidän puoltanne isääni
vastaan." Kiitin häntä; mutta mielestäni olisi hän varsin hyvin voinut
käydä minua tervehtimässä Blois'ssa, samalla kun hän matkusti
Orléansiin tapaamaan veljeään markiisia, joka oli siellä garnisonissa!
Vetäydyin pian omalle puolelleni peljäten, että vieraita voisi saapua.
Huoneessani asettelin kuntoon yhtä ja toista, tuon kauniin pöydän
tummanpunaiselle samettipäälliselle panin esiin kaikki, mitä tarvitsin
kirjoittaakseni sinulle, ajatellen samalla koko ajan uutta asemaani.

Nyt olen kertonut sinulle, kaunis, valkea hirveni, mitään lisäämättä
tai unohtamatta, kaikki, mitä on tapahtunut erään kahdeksantoista
vuotiaan tytön palatessa yhdeksän vuoden poissa-olon jälkeen erään
valtakunnan kuuluisimman perheen keskuuteen. Matka oli väsyttänyt
minua, samoin ne mielenliikutukset, jotka tämä perheen helmaan palaus
minulle tuotti. Kävin sentähden maata illallista syötyäni kello
kahdeksalta aivan kuin luostarissakin. Täällä näkyy vielä olevan
tallella muuan pieni saksilaista porsliinia oleva pöytäkalustokin,
jota tuo rakas prinsessa aina silloin käytti, kun häntä halutti syödä
yksin huoneessaan.



II.

SAMALTA SAMALLE.


25 p:nä marraskuuta.

Seuraavana päivänä oli vanha Philippe jo järjestänyt huoneustoni ja
asettanut kukkia maljakoihin. Minut on siis koteutettu nyt
tänne. Kuitenkaan ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi, että
karmeliitti-nunnien hoidokkaalla on nälkä jo anivarhain, ja Rosella
oli jos jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän sai minulle hankituksi
aamiaisen. -- "Neiti meni nukkumaan juuri silloin, kun tarjottiin
päivällistä ja nyt hän nousee jo silloin, kun armollisen herran on
tapana tulla kotiin", sanoi hän minulle. Rupesin kirjoittamaan. Tunnin
kuluttua isäni kolkutti pikku salonkini ovelle ja kysyi, voisinko
ottaa hänet vastaan; avasin hänelle oven ja hän tapasi minut juuri
kirjoituspuuhissa. -- "Rakas lapsi", sanoi hän, "hankkikaa itsellenne
pukuja ja kaikkea mitä toivotte; tässä kukkarossa on teille
kaksitoista tuhatta frangia. Annan yhden vuoden tulot teidän
tarpeihinne. Saatte äitinne kanssa neuvotella sopivasta seuranaisesta,
jollei ehkä miss Griffith teitä miellyttäisi, sillä rouva de
Chaulieullä ei tule olemaan aikaa olla seurananne aamuisin. Vaunut ja
palvelijan saatte myös käytettäväksenne." -- "Sallikaa minun saada
Philippe", sanoin hänelle. -- "Kernaasti", vastasi hän. "Mutta muuten
olkaa vallan huoleton: teidän omaisuutenne on siksi suuri, ettette ole
miksikään kuormaksi äidillenne ettekä minulle." -- "Olisiko
sopimatonta kysyä, kuinka suuri omaisuuteni on?" -- "Ei mitenkään,
lapseni", sanoi hän; "isoäitinne jätti teille viisisataa tuhatta
frangia, jotka olivat hänen säästöjään, sillä milloinkaan hän ei
tahtonut päästää sukunsa käsistä yhtään maapalaa. Tämä summa on ollut
sijoitettuna valtion obligatsioneihin. Korot siitä tekevät nykyään
yhteensä noin neljäkymmentä tuhatta frangia. Olisin tahtonut käyttää
tämän summan teidän toisen veljenne omaisuuden kartuttamiseen;
senpätähden olettekin kovasti sotkenut suunnitelmiani; mutta jonkun
ajan kuluttua ehkä jälleen voitte toimia niiden hyväksikin, kaikki
riippuu teistä itsestänne. Näytätte olevan järkevämpi kuin mitä
luulinkaan. Minun ei tarvinne sanoa teille, kuinka jonkun neiti de
Chaulieun on käyttäydyttävä; se ylpeys, joka puhuu piirteistänne, on
varmana takeena siitä. Meidän suvussamme olisivat sellaiset
varokeinot, joihin pikkueläjät ryhtyvät tyttäriensä suhteen,
loukkaavia. Joku teitä vastaan tähdätty panettelu voisi maksaa sen
henkilön hengen, joka rohkenisi sellaisen sanoa, tai jommankumman
veljenne hengen, jos taivas olisi epäoikeudenmukainen. En sano tästä
asiasta sen enempää. Hyvästi, rakas pienokaiseni." Hän suuteli
minua otsalle ja meni. Pitää yhdeksän vuotta tiukasti kiinni
suunnitelmastaan ja nyt luopua siitä! En käsitä sellaista. Isäni
ilmaisi ajatuksensa muuten ihailtavan selvästi. Hänen sanojaan ei
voinut väärin ymmärtää. Minun omaisuuteni on tuleva hänen pojalleen
markiisille. Kellä on ollut otsaa? Äidillänikö, isällänikö vai kenties
veljelläni?

Jäin istumaan isoäitini sohvaan katsellen kukkaroa, jonka isäni oli
jättänyt uunin reunukselle. Olin samalla kertaa sekä tyytyväinen että
tyytymätön tähän huomionosoitukseen, joka täten kiinnitti ajatukseni
rahaan. Totta on, että minun ei enää tarvitse ajatella sitä: kaikki
epäilykseni ovat hälvenneet ja onpa arvokastakin säästää ylpeydeltään
kaikki tämän laatuiset huolet. Philippe on juossut koko päivän
erilaisten kauppiaiden ja käsityöläisten luona, jotka ovat saaneet
tehtäväkseen huolehtia minun muodonmuutoksestani.

Eräs kuuluisa ompelijatar, muuan Victorine, on juuri saapunut, samoin
liinaompelijatar ja suutari. Kuin lapsi palan kärsimättömyydestä saada
tietää, minkälainen tulen olemaan silloin, kun olen heittänyt yltäni
sen säkin, johon luostaritapa meidät sitoi; mutta kaikki nämä
työntekijät vaativat paljon aikaa: korsetintekijä tahtoo kokonaisen
viikon; ellen muka halua pilata vartaloani. Tämähän on juhlallista,
minulla on siis vartalokin! Janssen, oopperan suutari on vakuuttanut
minulle, että minulla on aivan äitini jalka. Koko aamupäivä kului
näissä vakavissa puuhissa. Hansikanneulojakin on käynyt täällä
ottamassa mittaa kädestäni. Liinaompelijatar on saanut tilaukseni.
Päivällisaikanani, joka tuntui olevan muun talon aamiaisaika, sanoi
äitini minulle, että yhdessä menisimme muotikauppiaitten luo
katselemaan hattuja, jotta makuni kehittyisi ja siten oppisin itse
valikoimaan ostokseni. Olen aivan puolipyörryksissä kaikesta tästä
minulle niin oudosta itsenäisyydestä, aivan kuin sokea, joka äkkiä saa
näkönsä takaisin. Nyt voin aavistaa, miltä karmeliittinunna mahtaa
näyttää suurmaailmalliseen elämään tottuneen tytön silmissä. Erotus on
niin suuri, ettemme koskaan olisi voineet sitä kuvitellakaan.

Aamiaisen aikana oli isäni hajamielinen ja me annoimme hänen olla
omissa ajatuksissaan; hän on hyvin perillä kaikissa kuninkaan
salaisuuksissa. Minä olin kokonaan unohdettu; hän muistaa minua vain
silloin, kun olen hänelle jollakin tavoin tarpeellinen, sen olen
huomannut. Isäni on viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hyvin
viehättävä: hänen ryhtinsä on nuorekas, hän on kaunistekoinen, vaalea
ja käytökseltään erinomaisen kohtelias ja miellyttävä; hänen
valtiomies-kasvonsa ovat samalla kertaa ilmeikkäät ja vaiteliaat;
hänen nenänsä on kapea ja pitkä, hänen silmänsä ruskeat. Mikä kaunis
pari! Kuinka monet kummalliset ajatukset täyttivätkään mieleni
huomatessani selvästi, että nämä molemmat olennot, yhtä
ylhäissukuisia, rikkaita, eteviä kumpikin, eivät elä yhdessä, että
heillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin nimi ja että he ainoastaan
maailman silmissä kuuluvat yhteen.

Hovin ja valtiomiesten paras kerma oli eilen täällä. Muutaman päivän
kuluttua menen tanssiaisiin herttuatar de Maufrigneusen luo ja silloin
tulen esitetyksi tuolle uudelle maailmalle, johon niin kernaasti
haluan tutustua. Joka aamu tulee tanssinopettaja käymään luonani,
minun on kuukauden kuluessa opittava tanssimaan sillä uhalla, että
muuten saan jäädä pois tanssiaisista. Ennen päivällistä kävi äitini
neuvottelemassa kanssani seuranaisesta. Pidän edelleen miss
Griffithin, jonka äitini on saanut Englannin lähettiläältä. Tämä miss
on papin tytär ja hän on saanut erinomaisen kasvatuksen; hänen äitinsä
oli aatelinen, hän on kolmenkymmenen kuuden vuotias ja hän tulee
opettamaan minulle englantia. Minun Griffithini on kyllin kaunis
löytääkseen vielä joskus onnensa; hän on köyhä ja ylpeä, hän on
skotlannitar, hänestä tulee kaitsijattareni ja hän saa nukkua Rosen
huoneessa. Rose tulee palvelemaan miss Griffithiä. Näin heti, että
minulla tulee olemaan täydellinen yliote tämän kotiopettajattareni
suhteen. Niinä kuutena päivänä, mitkä olemme nyt olleet yhdessä,
on hän varsin hyvin käsittänyt, että ainoa, joka täällä voi
harrastaa hänen parastaan, olen minä; minä puolestani olen hänen
veistokuvamaisesta asenteestaan huolimatta huomannut, että hän on ja
tulee olemaan minulle hyvin myötämielinen. Minusta hän näyttää olevan
kiltti, vaitelias olento. En ole saanut tietää, mitä hän ja äitini
puhuivat keskenään.

Vielä eräs uutinen, joka kyllä minun mielestäni on verrattain
vähäpätöinen.

Tänä aamuna on isäni kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä
ministerivirkaa, joka hänelle oli tarjottu. Siitä hänen eilinen
hajamielisyytensä. Hän valitsee mieluummin lähetystön, niin on hän
sanonut, kuin nuo ikävät poliittiset väittelyt. Espanja houkuttelee
häntä. Nämä uutiset sain kuulla aamiaisella, ainoa hetki muuten
päivästä, jolloin isäni, äitini ja veljeni edes jonkin verran
tuttavallisemmin kohtaavat toisensa. Palvelijattaretkin tulevat
silloin sisään vain käskettäissä. Muun osan vuorokaudesta on isäni
poissa, veljeni samoin. Äitini pukeutuu eikä näyttäydy milloinkaan
kahden ja neljän välillä: neljän aikaan hän lähtee tunniksi
kävelemään; kuudesta seitsemään on hänellä vastaanotto, silloin kun
hän ei ole kaupungilla päivällisillä; sitten loppuilta kuluu
huvituksissa, teattereissa, tanssiaisissa, konserteissa ja
vierailuilla. Sanalla sanoen, hän on joka hetki niin kiinni, etten
luule hänelle jäävän neljännestuntiakaan itseänsä varten. Häneltä
menee varmaankin hyvä aika pukeutumiseensa aamuisin, sillä hän on
aivan jumalallisen soma aamiaisella, joka syödään yhdentoista ja
kahdentoista välissä. Alanpa myös ymmärtää, mistä hänen luotaan
kuuluva melu johtuu: hän ottaa ensin melkein kylmän kylvyn ja juo
kupin kylmää kahvia kerman kanssa, sitten hän pukeutuu; hän ei koskaan
nouse ennen yhdeksää paitsi poikkeustapauksessa; kesäisin tekee hän
aamuisin ratsastusretken. Kello kaksi käy hänen luonaan eräs nuori
mies, jota en vielä ole saanut nähdä. Tällaista on meidän
perhe-elämämme. Me tapaamme toisemme aamiais- ja päivällispöydässä;
mutta usein syön nämä ateriat kahden äitini kanssa. Ja arvaan, että
vielä useammin saan syödä päivälliseni yksin huoneessani neiti
Griffithin kanssa, kuten isoäitinikin teki. Äitini syö usein
päivällistä kaupungilla. En enää laisinkaan ihmettele, että perheeni
on minua kohtaan niin välinpitämätön. Näetkös, rakkaani, Parisissa
vaaditaan suorastaan sankarillisuutta rakastaakseen ihmisiä, jotka
ovat meitä lähinnä, sillä me olemme niin harvoin yksissä. Kuinka
poissaolevat pian unohtuvat tässä kaupungissa! Ja kuitenkaan en ole
ollenkaan liikkunut ulkona; en tiedä mitään; tahtoisinpa päästä
varmuuteen siitä, tuleeko asuni ja ulkomuotoni olemaan sopusoinnussa
tämän seuramaailman kanssa, jonka elämä hämmästyttää minua, vaikkakin
vasta kaukaa kuulen sen humun. En ole vielä ollut puutarhaa etäämpänä.
Muutaman päivän kuluttua alkavat italialaiset laulaa. Äidilläni on oma
aitionsa. Odotan kuin mieletön sitä aikaa, jolloin saan kuulla
italialaista musiikkia ja nähdä ranskalaista oopperaa. Alan jo luopua
luostaritavoista vaihtaakseni ne suurmaailman muotoihin. Kirjoitan
sinulle tänä iltana siksi, kunnes käyn nukkumaan, joka tapaus jo on
siirtynyt kello kymmeneksi, jolloin äitini lähtee ulos tai teatteriin.
Parisissa on kaksitoista teatteria. Olen hävettävän tietämätön ja luen
paljon, mutta umpimähkään. Yksi kirja johtaa minut toiseen. Näen
useamman teoksen nimet sen kirjan kansilehdellä, jota parast'aikaa
luen; mutta kun kukaan ei ohjaa minua, satun useinkin saamaan käsiini
hyvin ikäviä. Kaikki nykyaikainen kirjallisuus, minkä tunnen,
koskettelee rakkautta, tuota aihetta, joka mieltämme niin luostarissa
askarrutti, sentähden että koko meidän elämämme riippuu miehestä ja on
miestä varten; mutta kuinka kaikki nuo kirjailijat ovatkaan mitättömiä
verrattuina kahteen pikku tyttöön, Renée'hen ja Louiseen,
liikanimiltään valkea hirvi ja kullanmuru! Oi armas enkelini, kuinka
heidän tapauksensa ovat joutavia, täynnä kummallisuuksia ja kuinka
köyhän ja huonon ilmaisumuodon he antavat tuolle tunteelle! Kaksi
kirjaa on kuitenkin erikoisemmin minua miellyttänyt; toinen on
_Corinne_ ja toinen _Adolphe_. Mitä edelliseen tulee, niin kysäisin
isältäni, voisinko saada nähdä rouva de Staëlia. Äitini, isäni ja
Alphonse rupesivat nauramaan. Alphonse sanoi: -- "Mutta mistä
Hölmölästä hän tuleekaan?" Isäni vastasi: -- "Suotta sitä
ihmettelemme, tiedämmehän, että hän tulee karmeliittiluostarista." --
"Tyttäreni, rouva de Staël on kuollut", sanoi herttuatar minulle
lempeästi.

"Kuinka naista voidaan pettää?" kysyin miss Griffithiltä lopettaessani
_Adolphen_. -- "Kun nainen rakastaa", sanoi minulle miss Griffith.
Mutta sanohan toki, Renée, voisiko mies pettää meitä?... Miss Griffith
on vähitellen tullut huomaamaan, että en olekaan niin tuhma kuin miltä
näytän, että olen saanut eräänlaisen salaisen kasvatuksen, sen, minkä
saimme toinen toisiltamme keskustellessamme vapaasti kaiken maailman
asioista. Hän on ymmärtänyt, että tietämättömyyteni sijoittuu
ainoastaan ulkonaisiin asioihin. Tuo ihmisparka avasi sydämensä
minulle. Hänen lyhyt vastauksensa, kaikkien mahdollisien
onnettomuuksien siihen keskittäminen värisytti minua. Griffith
varoitti minua vielä toistamiseen, etten antaisi minkään elämässä
lumota itseäni, että aina epäilisin kaikkea ja etenkin sitä, mikä
minua eniten miellyttää. Hän ei osaa eikä voi sanoa minulle mitään
muuta. Ja sellainen puhe on liian yksitoikkoista. Tässä suhteessa
muistuttaa hän lintua, joka osaa ääntää ainoastaan yhdellä lailla.



III.

SAMALTA SAMALLE.


Joulukuulla.

Rakkaani, nyt olen valmis astumaan suuren maailman piiriin; olenpa
sentähden koettanutkin vielä parhaani mukaan hullutella, ennenkuin
lopullisesti mukaudun uusiin seuratapoihin. Tänä aamuna olin vihdoin
monien koetusten jälkeen asianmukaisesti nyörätty, kengitetty,
vyötäisiltä puristettu, kammattu, puetettu ja koristeltu. Tein samoin
kuin kaksintaistelijat ennen taistelua: harjoittelin suljettujen ovien
sisällä. Tahdoin nähdä itseni asestettuna ja ilokseni keksinpä kuin
keksinkin itsessäni pienen voittaja- ja valloittaja-ilmeen, jonka
edessä täytyy antautua. Olen tutkinut ja arvostellut itseäni. Annoin
kaikkein ominaisuuksieni rientää sarjana silmieni ohi täten toteuttaen
itsessäni tuota muinaisajan kaunista ohjesääntöä: Tunne itsesi!
Minusta oli äärettömän hauskaa tutustua itseeni. Griffith oli ainoa,
joka tiesi tämän nukketeatteri-salaisuuteni. Olin yht'aikaa sekä nukke
että lapsi. Sinä luulet tuntevasi minut? Et tunne laisinkaan!

Kas tässä, Renée, on valokuva sisarestasi, joka ennen kävi
karmeliittinunnaksi naamioituna ja joka nyt äkkiä on muuttunut
turhamieliseksi ja maailmalliseksi hienohelmaksi. Jos Provencea ei
oteta lukuun, olen yksi Ranskan kauneimpia tyttöjä. Tämä on mielestäni
lyhyesti tämän hupaisen luvun sisällys. Minulla on vikoja; mutta jos
olisin mies, rakastaisin niitä. Nämä viat johtuvat niistä toiveista,
joita herätän. Kun on kokonaista kaksi viikkoa ihaillut äitinsä
käsivarsien hienoa pyöreyttä ja kun tämä äiti on herttuatar de
Chaulieu, armaani, niin tuntuu totta tosiaan surulliselta katsella
omia laihoja käsivarsiaan; mutta on kuitenkin lohduttavaa, kun huomaa
omaavansa hienon ranteen, ja näkee eräänlaisen pehmeän joustavuuden
kaikkien noiden kuoppien viivoissa, jotka vielä joskus silkkisen
pehmeä, pyöristyvä ihopeite täyttää ja muotoilee. Käsivarren hieman
kuiva piirros toistuu hartioissa. Mutta jos totta puhun, niin ei
minulla ole ollenkaan mitään hartioita, vaan ainoastaan kaksi terävää
lapaluuta, jotka muodostavat kaksi kulmikasta tasoa. Vartalonikin on
vailla kaikkea pehmeyttä ja lantiot ovat jäykät ja suorat. Uh, nyt
olen sanonut kaikki. Mutta ääriviivat ovat hienot ja kiinteät, terveys
elävöittää puhtaalla liekillään niiden hermostuneita piirteitä, elämä
ja sininen veri aaltoavat läpikuultavan ihon alla. Ja vaaleinkin Evan
tytär on neekeri minuun verrattuna. Ja minulla on gasellin jalka! Ja
kaikki muotoni ovat somat ja minulla on säännölliset piirteet niinkuin
kreikkalaisella kuvalla. Ihon väri ei tosin ole tasainen, se on totta,
neitiseni, mutta se on sensijaan eloisa: olen siis hyvin sievä
viheriäinen raakula, ja minulla on juuri tuollaisen epäkypsän hedelmän
kaunis elinvoimaisuus. Muistutan aivan erästä sinipunervan liljan
kuvusta kohoavaa hahmoa tätini vanhassa rukouskirjassa. Minun siniset
silmäni eivät ole tuhmat, ne katsovat ylväästi ja ylpeästi herkkien
lihassyiden elähyttämistä helmiäiskehyksistään, joiden reunoista
pitkät, tuuheat silmäripset riippuvat niinkuin silkkihetaleet. Otsani
säteilee, tukkani kaarto on kaunis, se soljuu kelmeän-kultaisina pikku
aaltoina ja on keskellä päätä hiukan tummempi kiertyen itsepäisiin
kiehkuroihin, jotka hyvin selvästi todistavat, että minä en ole mikään
helposti pyörtyväinen ja nöyrämielinen vaaleaverikkö, vaan
etelämaalaisesti väkeväverinen vaalea kaunotar, jonka kanssa ei ole
leikittävä. Tukankampaaja tahtoi kammata hiukseni sileästi kahteen
palmikkoon ja kiinnittää otsalleni helmellä koristetun kultarivan,
sanoen, että olisin silloin aivan keskiaikaisen näköinen. -- "Tietäkää
toki, etten laisinkaan ole vielä niin vanha, että sopisin keskiaikaan
tai käyttäisin koruja, jotka nuorentavat." Nenäni on pieni, sieraimet
sirotekoiset ja soman ruusuisen väliseinän erottamat, nenässäni on
jotakin käskevää, pilkallista ja sen kärki on liian hermostunut
tullakseen koskaan turpeaksi tai punaiseksi. Rakas hirveni, jos ei
kaikella tällä ihanuudella saa tyttöä naitetuksi ilman myötäjäisiäkin,
niin sitten en ymmärrä siitä asiasta mitään. Korvani muodostavat
keimailevan pyörylän, helmi kummassakin nipukassa vaikuttaisi niihin
verrattuna keltaiselta. Kaulani on pitkä, käärmemäisesti soljuva,
ruhtinaallinen. Pimeässä sen valkeus parhaiten tulee esiin. Oi, ehkä
on suuni liian suuri, mutta se on niin ilmeikäs, huulet ovat niin
kaunisväriset, hampaat hymyilevät niin suloisesti. Ja sitten,
armahaiseni, on kaikki keskenään sopusoinnussa. Minulla on hyvä ryhti
ja miellyttävä ääni! Tulee muistaneeksi isoäidin puvun vaistomaista
liikehtimistä hänen siihen milloinkaan koskemattaan. No niin, olen
siis kaunis ja siro. Osaan mielin määrin sekä nauraa että olla
kunnioitusta herättävä: onpa jotakin arvokasta noissa pienissä
kuopissa, joita leikin henki keveillä sormillaan silloin tällöin
painaa valkoisiin poskiini. Voin myös katsoa alas jäisin sydämin ja
lumivalkein otsin. Voin myös esittää surumielisen joutsenkaulaista
madonnaa, ja maalarien kuvaamat neitseet ovat silloin sata kertaa
minua alempana; olen varmasti taivaallisempi kuin he. Ja silloin
miehen täytyy puhutellessaan minua muuttaa äänensä musiikiksi.

Olen siis kaikin tavoin asestettu ja voin käydä läpi keimailun koko
koskettimiston matalimmista äänistä korkeimpiin huilu-ääniin asti. On
tavaton etu, että ei ole yksitoikkoinen. Äitini ei ole leikillinen
eikä tyttömäinen; hän on kaikin puolin arvokas, kunnioitusta
herättävä; jos hän tästä asenteestaan luopuu, voi hän muuttua
leijonaksi; jos hän haavoittaa, ei hän kernaasti paranna iskemäänsä
haavaa; minä, minä tahdon osata sekä haavoittaa että parantaa haavoja.
Olen ainakin vielä kokonaan toisenlainen kuin äitini. Senpätähden ei
mikään kilpailu meidän välillämme voi tulla kysymykseenkään, ellemme
mahdollisesti alkaisi väitellä raajojemme suuremmasta tai vähemmästä
täydellisyydestä, sillä ne ovat tosiaan meillä hyvin samanlaiset.
Tulen isääni, joka on hieno ja älykäs. Minulla on isoäitini käytöstapa
ja hänen suloinen äänensävynsä, joka muuttuu pää-ääneksi, kun sitä
pingoitetaan, mutta joka kahdenkeskeisessä keskustelussa pysyy
sointuvana, puolimatalana rintaäänenä. Minusta tuntuu kuin olisin
vasta tänään jättänyt luostarin. En kuulu vielä suureen maailmaan.
Olen sille aivan tuntematon. Mikä ihana hetki! Kuulun vielä kokonaan
itselleni niinkuin puhkeamaisillaan oleva kukka, jota ei vielä kukaan
ole nähnyt. Niin, enkelini, kun kävelin salongissani katsellen
kuvaistani ja kun näin hyljätyn luostarihoitolaispukuni, tunsin
jotakin omituista sydämessäni: menneisyyden kaipausta, tulevaisuuden
levottomuutta, oudon maailman pelkoa, jäähyväiskyyneleitä noille
valkeille papinkauluksille, joita me lapsellisessa viattomuudessamme
poimimme ja huolettomina nypimme rikki; kaikkea tätä oli sydämessäni,
mutta lisäksi vielä jotakin muuta; niiden haavemaisten mielikuvien
karkeloa, jotka asuvat syvällä sieluni pohjassa, johon en edes uskalla
kurkistaa.

Oma Renée'ni, minulla on kapiot kuin morsiamella. Kaikki on
erinomaisessa järjestyksessä soman pukukaapin seetripuisissa
laatikoissa, joihin on lisäksi siroiteltu hajuaineita. Minulla on
nauhoja, jalkineita, hansikoita kuinka paljon tahansa. Isäni on
ystävällisyydessään lahjoittanut minulle kaikenlaisia nuorelle tytölle
sopivia koruesineitä: laukun, pukeutumispöydän tarvekaluinensa,
suitsutusastian, viuhkan, päivänvarjon, rukouskirjan, kultakäädyt,
kasmirihuivin; hän on luvannut, että saisin oppia ratsastamaan.
Nyt osaan vihdoin jo tanssiakin! Huomenna, huomen-illalla tulen
esitetyksi uudelle seurapiirille. Tulen esiintymään valkoisessa
musliinipuvussa. Tukkakoristeenani on valkoisista ruusuista punottu,
kreikkalaismallinen seppele. Otan päälleni madonnamuodon: tahdon
esiintyä yksinkertaisena ja voittaa naiset puolelleni. Äidilläni ei
ole kaukaisinta aavistusta kaikesta tästä, mitä nyt sinulle kirjoitan,
hän luulee, etten ollenkaan osaa harkita enkä ajatella. Jos hän lukisi
tämän kirjeeni tulisi hän hämmästyksestä sanattomaksi. Veljeni
kunnioittaa minua syvällä halveksinnalla ja osoittaa minua kohtaan
edelleen välinpitämättömyydestä johtuvaa hyväntahtoisuutta. Hän on
kaunis nuori mies, mutta oikullinen ja raskasmielinen. Minä tiedän
hänen salaisuutensa, jota eivät herttua eikä herttuatar ole arvanneet.
Vaikkakin hän on herttua ja lisäksi nuori, on hän kateellinen
isälleni; hän ei merkitse mitään valtiollisessa elämässä, hänellä ei
ole virkaa hovissa, hän ei saata sanoa: nyt lähden eduskuntaan. Koko
talossa olen minä ainoa, jolla on kuusitoista tuntia aikaa
miettimiseen: isäni ajan vievät valtioasiat tai huvitukset, äitini ei
myöskään ole yhtään hetkeä vapaana; kukaan talossa ei tee tiliä
itsensä kanssa, ollaan aina ulkona, aika ei tahdo riittää elämään.
Olenpa harvinaisen utelias näkemään, mikä on se voittamaton viehätys,
joka suuressa maailmassa noin kietoo ihmiset pauloihinsa joka ilta
kello yhdeksästä kello kolmeen aamulla, jonka vuoksi he tuhlaavat niin
suuret summat rahaa ja kestävät niin uuvuttavia ponnistuksia.
Toivoessani suurmaailmalliseen seurapiiriin en kuvitellut välimatkaa
niin suureksi, enkä sen huumausta niin väkeväksi; mutta totta tosiaan,
enkö unohdakin olevani nyt Parisissa. Olen tullut huomaamaan, että
täällä vallan hyvin voidaan asua yhdessä, kuulua samaan perheeseen
laisinkaan tuntematta toisiaan. Ja sitten saapuu eräs pieni
nunnankokelas, joka parissa viikossa huomaa paljon sellaista, jota ei
valtiomies näe kodissaan. Tai ehkäpä hän sentään näkee ja vain
eräänlaisesta isällisyyden tunteesta pysyttelee tahallisesti sokeana.
Tulenpa ottamaan selvän tästä hämärästä kohdasta.



IV.

SAMALTA SAMALLE.


15 p:nä joulukuuta.

Eilen kello kahden aikaan lähdin ajelemaan Champs-Elysées'lle ja
Boulogne-metsään. Oli tuollainen kaunis syyspäivä, jollaisia olemme
yhdessä ihailleet Loiren rannoilla. Olen siis vihdoinkin nähnyt
Parisin! Ludvig XV:n tori on todellakin kaunis, mutta sen kauneus on
sitä lajia, joka on ihmisten käsistä lähtöisin. Olin hyvin puettu,
surumielinen, vaikkakin mieleni teki nauraa. Kasvoni soman hatun alla
olivat tyynet, istuin käsivarret ristissä. En saanut osakseni pienintä
hymyä, en saanut ainoatakaan nuorukaisparkaa tenhollani pysähdetyksi,
ei kukaan kääntynyt minua katsomaan, ja kuitenkin vierivät vaununi
hitaasti, täysin levollisen asentoni arvoisella tavalla. Erehdynpä
sentään hiukan: muuan komea herttua, joka ratsasti ohitseni, käänsi
äkkiä hevosensa. Tämä mies, joka täten yleisön silmissä pelasti
turhamaisuuteni kunnian, oli isäni, jonka ylpeyttä minun kaunis
ilmestykseni, niin hän sanoi, oli miellyttävästi hivellyt. Kohtasin
myöskin äitini, joka sormensa päällä lähetti minulle pienen,
lentosuukon tapaisen tervehdyksen. Miss Griffith, joka ei osannut
varoa ketään, katseli oikealle ja vasemmalle. Minun mielestäni on
nuoren ihmisen aina tiedettävä, mihin hän suuntaa katseensa. Olin
raivoissani. Eräs mies tarkasteli sangen tutkivasti vaunuani
kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Tuo ihailija oli varmaankin
joku vaunuseppä. Olen pettynyt, sentähden että arvioin ansioni liika
suuriksi: kauneus, tuo harvinainen etuoikeus, jonka Jumala yksin voi
antaa, on siis Parisissa tavallisempi kuin mitä luulin. Keikailevia
hienohelmoja tervehtivät miehet kohteliaasti. Hehkuvin kasvoin he
sanoivat itsekseen: "Kas tuossa hän on!" Äitiäni ihailtiin aivan
suunnattomasti. Tässä piilee jokin arvoitus, jonka perille tahdon
päästä. Miehet, rakkaani, näyttivät minusta täällä ylimalkaan hyvin
rumilta. Ne, jotka ovat kauniita, ovat meidän kaltaisiamme pahassa.
Mikähän pahansuopa haltia onkaan keksinyt heidän pukunsa: se on
hämmästyttävän kömpelö, jos vertaa sitä edellisten vuosisatojen
pukuihin; siinä ei ole loistoa, väriä eikä runoutta; se ei miellytä
aisteja, sielua eikä silmää, ja se kuuluu olevan epämukavakin, se on
ahdas, ja typistetty. Etenkin kiinnitti huomiotani hattu, joka on kuin
katkaistu pylvään kappale eikä laisinkaan mukaudu pään muodon mukaan;
mutta on helpompi, niin on minulle sanottu, saada aikaan vallankumous
kuin hatut kauniimmiksi. Ranskalainen uljuus kavahtaa pyöreää
huopahattua, ja niinpä käydään koko ikä hullunkurisessa päähineessä
mieluummin kuin voitetaan tämä pelko edes päiväksi. Ja sitten sanotaan
ranskalaisia kevytmielisiksi! Miehet ovat sitäpaitsi muutenkin vallan
kauhistuttavia, oli heidän päähineensä sitten millainen tahansa. En
ole nähnyt kuin väsyneitä ja kovia kasvoja, joissa ei ole tyyneyttä
eikä rauhaa; piirteet ovat kulmikkaat ja rypyt ilmaisevat pettynyttä
kunnianhimoa, tyydyttämätöntä turhamaisuutta. Kaunis otsa on
harvinaisuus. -- "Oh, tuollaisiako parisilaiset siis ovatkin", sanoin
miss Griffithille. -- "He ovat erittäin miellyttäviä ja henkeviä",
vastasi hän minulle. Vaikenin. Kolmenkymmenen kuuden vuotiaan tytön
sydämessä on tietenkin jo paljon suvaitsevaisuutta.

Illalla olin tanssiaisissa ja pysyttelin äitini vierellä, joka tarjosi
minulle käsivartensa tullen tästä ystävällisyydestään erittäin hyvin
palkituksi. Hän niitti kaiken kunnian, minä olin ainoastaan noiden
miellyttävien imartelujen tekosyynä. Hänellä oli erikoinen taito antaa
minut tanssitettavaksi pelkille pölkkypäille, jotka kaikki puhuivat
minulle kuumuudesta, aivan kuin olisin ollut jäässä, ja tämän
tanssitilaisuuden kauneudesta, aivan kuin olisin ollut sokea. Eikä
kukaan laiminlyönyt ilmaista ihastustaan sen omituisen,
ennenkuulumattoman, harvinaisen, oudon, erikoisen tapauksen johdosta,
että minut nähtiin täällä ensi kerran. Pukuani, joka yksin
teiskaillessani omassa, valkean- ja kullanvärisessä salongissani minua
niin miellytti, tuskin huomasi täällä kaikkien noiden ihmeellisten
koristusten keskellä, joita useimmilla naisilla oli. Jokaisella oli
omat uskottunsa, jotka heitä salassa ihailivat ja pitivät silmällä;
monet loistivat kauas voitokkaassa kauneudessaan, näihin
viimeksimainittuihin kuului äitini. Tanssiaisissa ei nuori henkilö
merkitse mitään, hän on vain jonkinlainen tanssikone. Miehet, harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, eivät täällä ole sen parempia kuin
Champs-Elysées'lläkään. He ovat kuluneita, heidän piirteensä ovat
luonteettomia tai oikeammin, heillä on kaikilla sama luonne. Noita
ylpeitä ja voimakkaita ilmeitä, jotka ovat ominaisia esi-isiemme
muotokuville ja jotka todistavat ruumiillista ja henkistä voimaa, ei
näe enää missään. Kuitenkin oli tuossa seurassa yksi erittäin lahjakas
mies, joka kauniiden kasvojensa puolesta erosi kaikista muista, mutta
hän ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin hänen olisi pitänyt. En
tunne hänen teoksiaan, eikä hän myöskään ole aatelismies. Olkoon
porvarin tai aateloidun ansiot ja nerollisuus kuinka suuret tahansa,
ei minun veressäni ole pisaraakaan myötätuntoa häntä kohtaan.
Sitäpaitsi näytti hän olevan niin huvitettu itsestään ja niin vähän
huvitettu muista, että tulin siihen käsitykseen, että me mahdamme olla
vain olioita eikä mitään olentoja noille suurille ajatusten
metsästäjille. Kun nerokkaat ihmiset rakastavat, ei heidän pitäisi
kirjoittaa mitään, tai muuten he eivät enää rakasta. Heidän aivoissaan
on jotakin, joka on heille tärkeämpää kuin heidän rakastajattarensa.
Kaikkea tätä olin huomaavinani tuon miehen käytöksessä ja olemuksessa,
joka on, niin kerrotaan, opettaja, puhuja, kirjailija ja josta
kunnianhimo tekee kaikkien suuruuksien palvelijan. Määräsin heti
kantani: minusta oli arvotonta kiukutella seuralle vähäisestä
menestyksestäni ja niinpä rupesin tanssimaan sen enempää siitä asiasta
välittämättä. Minusta oli sitäpaitsi hauska tanssia. Kuulin
tuntemattomista henkilöistä kaikenlaisia juoruja, joilla ei ollut
mitään kärkeä; mutta ehkäpä on välttämätöntä voidakseen ymmärtää niitä
tietää paljon asioita, joita minä en tiedä, sillä näin, että moni
nuori herra ja nainen oli kovin huvitettu saadessaan kertoa tai
kuunnella joitakin vihjauksia. Maailma on aivan täynnä arvoituksia,
joita on vaikea selittää. Monenlaisia juonia on ilmassa. Minulla on
terävät silmät ja hieno korva; mitä taas käsityskykyyni tulee, niin
tehän tunnette sen, neiti de Maucombe.

Tulin kotiin hyvin väsyneenä ja onnellisena siitä, että olin väsynyt.
Kerroin aivan vilpittömästi äidilleni, jonka seurassa olin,
sieluntilani, ja hän antoi minulle sen neuvon, etten uskoisi sellaisia
asioita kenellekään muulle kuin hänelle. -- "Rakas pienokaiseni",
lisäsi hän, "sopiva käytöstapa riippuu yhtä paljon siitä, että tietää,
mistä asioista on vaiettava, kuin siitä, että tietää, mitä on
puhuttava." Tämä neuvo sai minut ymmärtämään millaiset tunteet meidän
on peitettävä maailmalta, niin, ehkäpä omalta äidiltämmekin. Siinä
silmänräpäyksessä tajusin myös, kuinka laaja naisellisten
salaisuuksien ala on. Voin vakuuttaa sinulle, rakas hirveni, että me
molemmat viattomassa avomielisyydessämme olisimme kaksi erittäin
valpasta juorusisarta. Kuinka paljon asioita onkaan sormessa, joka
painetaan huulille, yhdessä sanassa, katseessa! Aivan äkkiä vallan
kauhistuin. Ajattelehan, ettei edes saisi antaa ilmaisua niille ilon
vaistoille, jotka tanssin liikkeet tuovat mukanaan! Mutta, huokasin
itsekseni, miten käy sitten meidän tunteittemme! Kävin surullisena
levolle. Minulla on vielä sielussani tuskallinen tunne tästä
avomielisen ja iloisen luonteen ja suuren maailman ankaroiden lakien
ensimäisestä yhteentörmäyksestä. Olen ikäänkuin jo kadottanut osan
valkoisesta villastani tien okaisiin pensaisiin. Hyvästi enkelini!



V.

RENÉE DE MAUCOMBE LOUISE DE CHAULIEULE.


Kuinka kirjeesi järkytti minua! Se järkytti minua etenkin siksi, että
tulin verranneeksi meidän erilaisia kohtaloitamme. Millaisessa
loistavassa seurapiirissä sinä tuletkaan liikkumaan! Ja miten
rauhallisessa kolkassa ja miten huomaamattomana onkaan minun elämäni
kuluva! Maucomben linnasta olen puhunut sinulle jo niin usein, etten
enää sano siitä sen enempää; huoneeni oli jotakuinkin samassa kunnossa
kuin mihin sen lähtiessäni jätin ja nyt vasta saatoin oikein ymmärtää,
mikä ihana näköala siitä aukeaa Gemenos-laaksoon, jota lapsena
katselin näkemättä siinä mitään erikoista. Pari viikkoa sen jälkeen
kun olin saapunut kotiini, veivät isäni ja äitini minut sekä kaksi
veljeäni päivälliselle erään naapurimme, vanhan herra de l'Estoraden
luo. Hän on aatelismies, joka rikastumistaan on rikastunut, niinkuin
maalla voi rikastua kitsaalla taloudenpidolla. Tämä vanhus ei voinut
estää ainoata poikaansa joutumasta Buonaparten saaliiksi;
pelastettuaan hänet sotaväen otosta täytyi hänen kuitenkin lähettää
hänet kunniakaartiin v. 1813; Leipzigistä lähtein ei vanha parooni de
l'Estorade saanut minkäänlaisia tietoja hänestä. Herra de Montriveau,
jota herra de l'Estorade kävi tervehtimässä v. 1814, vakuutti
nähneensä hänen poikansa venäläisten vankina. Rouva de l'Estorade
kuoli surusta useamman kerran turhaan tiedusteltuaan häntä Venäjältä.
Vanha parooni, joka on hyvin kristillismielinen, viljeli edelleen
tuota teologista hyvettä, jota mekin harjoitimme Blois'ssa: toivoa.
Hän sai nähdä poikansa unessa ja hän kartutti ja säästi omaisuuttaan
tälle pojalle; hän korjasi talteen poikansa osuuden siitä perinnöstä,
joka tuli hänelle rouva de l'Estoraden suvulta. Ei kellään ollut
sydäntä laskea leikkiä ukosta. Arvaan, että juuri tämän pojan
odottamatonta paluuta saan kiittää siitä, että pääsin kotiin. Kukapa
olisi voinut aavistaa, että sill'aikaa kuin me ajatuksissamme
seikkailimme kautta maailman, minun tuleva mieheni paraillaan
hitaasti, jalkaisin vaelsi Venäjän, Puolan ja Saksan mantereita! Hänen
julma kohtalonsa lientyi vasta Berlinissä, jossa Ranskan lähettiläs
teki kaikkensa helpoittaakseen hänen palaustaan Ranskaan. Herra de
l'Estorade vanhemmalla, joka on pientä maalaisaatelia ja omistaa
kymmenentuhatta livreä vuotuista korkoa tuottavan omaisuuden, ei ole
sellaista europalaista nimeä, joka voisi vallanpitäjissä herättää
mielenkiintoa _chevalier_ de l'Estoraden kohtaloon. Hänen nimeensäkin
oli tarttunut jonkinlaista maankiertäjän hajua.

Kaksitoista tuhatta livreä, joka on rouva de l'Estoraden omaisuuden
vuotuinen korko, yhdessä isäukon säästöjen kanssa, tekevät tuosta
köyhästä kunniakaartilaisesta maalaisoloihin nähden erittäin varakkaan
henkilön; hänen omaisuutensa on noin kaksisataa tuhatta livreä paitsi
kiinteimistöä. Ukko de l'Estorade oli ostanut _chevalier'n_ palauksen
edellisenä päivänä erään kauniin, mutta huonosti hoidetun maatilan,
johon hän aikoo istuttaa kymmenen tuhatta silkkiäispuuta, jotka hän on
kasvattanut varsin tätä tarkoitusta varten taimitarhassaan, sillä tämä
osto oli hänen mielessään jo ennen suunniteltu. Saatuaan poikansa
takaisin on paroonilla enää vain yksi ajatus: naittaa hänet ja naittaa
hänet jollekin nuorelle aatelisneidille. Isäni ja äitini ovat
täydellisesti samaa mieltä naapurinsa kanssa, etenkin senjälkeen kun
vanhus ilmaisi tarkoituksensa olevan ottaa Renée de Maucombe
miniäkseen ilman myötäjäisiä ja avioliittosopimuksessa kuitata koko se
summa saaduksi, joka heidän perinnöstään oli lankeava mainitun Renée'n
osalle. Heti täysikäiseksi tultuaan minun nuorempi veljeni Jean de
Maucombe antoi tunnusteen siitä, että hän oli saanut vanhemmiltaan
etukäteen kolmannen osan siitä perinnöstä, jonka hän oli
rintaperillisenä saapa. Täten Provencen aateliset perheet kiertävät
herra Buonaparten inhoittavaa siviililakia, joka lähettää ainakin yhtä
paljon aatelistyttöjä luostariin kuin mitä hän on heitä naittanut.
Ranskan aatelisto on, päättäen siitä vähästä mitä olen tästä asiasta
kuullut puhuttavan, hyvin erimielinen näistä tärkeistä seikoista.

Tuolla päivällisellä, kullanmuruni, kohtasivat hirvi ja maanpakolainen
toisensa. Mutta ottakaamme asiat oikeassa järjestyksessä. Kreivi de
Maucomben palvelijat olivat jälleen pukeutuneet vanhoihin
nauhoitettuihin virkapukuihinsa ja reunustettuihin hattuihinsa; ajaja
oli vetänyt jalkoihinsa suuret kaulussaappaat; meitä oli kokonaista
viisi henkeä vanhoissa vaunuissa ja niin saavuimme me muhkeasti
perille noin kahden aikaan syödäksemme päivällistä kello kolmelta
parooni de l'Estoraden kartanossa eli huvilassa, miksi sitä nyt
nimittäisi. Appiukollani ei nimittäin ole mitään linnaa, vaan
ainoastaan yksinkertainen maatalo, joka sijaitsee erään kukkulan
juurella, aivan sen kauniin laakson toisessa päässä jonka ylpeys on
vanha Maucomben linna. Tämä maatila on joka suhteessa oikea maatalo:
siinä on neljä kivestä tehtyä ja keltaiseksi rapattua seinää ja
kauniilla punaisilla tiilikivi-liuskoilla peitetty katto. Tämä
tiilikivipaino taivuttaa hiukan lakea. Ikkunoissa, jotka ovat
puhkaistut sinne tänne minkäänlaisia tasasuhtaisuuden vaatimuksia
silmällä pitämättä, on tavattoman suuret keltaisiksi maalatut luukut.
Puutarha, joka ympäröi tätä asuntoa, on aivan tavallinen
provencelainen puutarha; se on kauttaaltaan ympäröity pienillä,
päällekkäin ladatuista, pyöreistä piikivistä rakennetuilla muureilla;
että ne ovat taitavan muurarin kädestä lähtöisin, ilmenee etenkin
siinä tavassa, millä hän on järjestänyt kivet vuoroin lepäävään
vuoroin pystyyn asentoon. Niitä peittävä savikerrostuma on paikotellen
irtaantunut. Hiukan herrasmaisen ulkomuodon antaa tälle talolle
sisäänkäytävän kohdalla, maantietä vasten oleva ristikko-aita. Tämä
ristikko-aita on pitkien itkujen tulos ja se on niin laiha, että se
muistuttaa aivan sisar Angeliquea. Kiviportaat johtavat taloon ja oven
edustaa koristaa katos, jollaista ei ainoakaan Loiren talonpoika
huolisi valkoiseen, sinikattoiseen ja aurinkoiseen kivitaloonsa.
Puutarha ja sen ympäristö ovat hirvittävän pölyisiä, puut palaneita.
Näkee selvästi, että parooni ei pitkiin aikoihin ole ajatellut enää
muuta kuin nousta, käydä nukkumaan ja nousta jälleen seuraavana
päivänä ja koota sou'n sou'n päälle. Hän syö samaa, mitä hänen
molemmat palvelijansakin, muuan provencelainen pikentti ja hänen
vaimonsa vanha kamarineitsyt. Huoneet ovat sangen niukasti kalustetut.
Kuitenkin oli de l'Estoraden talo nyt pukeutunut juhla-asuun. Se oli
aukaissut ja tyhjentänyt kaappinsa, koonnut koko palvelijakuntansa
viimeistä myöten tätä päivällistä varten, joka tarjottiin meille
vanhoista, kuhmuisista hopeakulhoista. Maanpakolainen, sydänkäpyseni,
on niinkuin ristikkoaitakin kovin laiha! Hän on kalpea, paljon
kärsinyt, vaitelias. Hän on kolmenkymmenen seitsemän vuotias, mutta
näyttää viidenkymmenen ikäiseltä. Hänen ennen niin kaunis,
ebenholtsin-musta nuorukaistukkansa on harmaansekainen niinkuin
leivosen siipi. Hänen kauniit siniset silmänsä ovat sisäänpainuneet;
hän on vähän kuuro; joka kaikki saa aikaan sen, että hän vaikuttaa
aivan surullisen hahmon ritarilta; siitä huolimatta olen armollisesti
suostunut rupeamaan rouva de l'Estoradeksi ja ottamaan vastaan
kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, kuitenkin sillä
nimenomaisella ehdolla, että saan vapaasti oman mieleni mukaan
järjestää maatalon ja laittaa sille puutarhan. Olen myös ottanut
isältäni lupauksen siitä, että hän Maucomben vesistöstä johdattaa
jonkun pienen haaran tänne. Kuukauden kuluttua olen rouva de
l'Estorade, sillä minä miellytän häntä, rakkaani. Siperian
lumimaisemien jälkeen on mies tietenkin hyvin taipuvainen antamaan
arvoa näille minun mustille silmilleni, jotka sinun sanojesi mukaan
kypsyttävät ne hedelmät, joihin katson. Louis de l'Estorade tuntuu
olevan hyvin onnellinen päästessään naimisiin _kauniin Renée de
Maucomben_ kanssa, sillä tämä on nyt ystävättäresi uusi loistava
arvonimi. Sill'aikaa kun sinä valmistut niittämään suuren maailman
iloja, totuttelet neiti de Chaulieun osaan Parisissa, jonka olet
paneva jalkoihisi, niin on hirvi-raukkasi Renée, tuo erämaiden tytär,
pudonnut siitä seitsemännestä taivaasta, mihin me haaveissamme
kohosimme, arkipäiväiseen todellisuuteen, joka on yhtä yksinkertainen
kuin kedon kukka. Niin, olen luvannut itselleni, että tahdon
lohduttaa tuota nuorta miestä, jolla ei ole ollut nuoruutta, joka
äidin helmasta heitettiin suoraan sodan helmaan ja jo varhain
sai vaihtaa maalais-ilot Siperian jäihin ja pakkotöihin. Päivieni
yksitoikkoisuutta tulee lieventämään vaatimattomien maalaishuvitusten
vaihteleva sarja. Gemenos-laakson keitaan olen ulottava aivan talomme
ympärille, jota kauniit puut tulevat juhlallisesti varjostamaan.
Ympäröin itseni myös Provencen aina viheriöivillä nurmimatoilla,
laajennan puutarhani aina kukkulaan saakka ja sen korkeimmalle
huipulle annan rakentaa jonkun soman huvihuoneen, josta ehkä voin
nähdä kimaltelevan Välimeren. Oransipuu, sitronapuu ja kasvitieteen
ihanimmat tuotteet tulevat kaunistamaan tätä yksinäisyyttäni, jossa
minä olen oleva perheenäitinä. Luonnon häiriytymätön runous on
ympäröivä meitä. Ja kun pysyn uskollisena velvollisuuksilleni, ei
minun tarvitse pelätä mitään onnettomuutta. Appiukollani ja chevalier
de l'Estoradella on sama kristillinen mielenlaatu kuin minullakin. Oi,
kullanmuruni, elämäni viittoo edessäni samanlaisena kuin joku Ranskan
valtamaantie, yksitoikkoisena ja lempeänä, ikivanhain puiden
varjostamana. Kahta Buonapartea ei tähän vuosisataan mahdu; saan siis
pitää lapseni luonani, jos sellaisia saan, kasvattaa niitä, tehdä
niistä miehiä ja nauttia elämästä heidän kauttansa. Ellet sinä
laiminlyö kutsumustasi, sinä, joka joudut jonkun maan mahtavan
puolisoksi, tulevat Renée'si lapset saamaan sinusta voimakkaan
suojelijan. Hyvästi siis, ainakin minun kohdaltani, kaikki ne romaanit
ja omituiset tilanteet, joiden sankarittariksi kuvittelimme itseämme!
Tiedän jo edeltäpäin elämäni tarinan, elämäni suuret tapaukset tulevat
olemaan nuorempain herrojen de l'Estoradein ensimäiset hampaat, heidän
ruokkimisensa ja ne hävitystyöt, joita he tulevat aikaansaamaan
taimitarhoissani ja myös itsessäni; kirjailla heidän myssyjään ja olla
sairaloisen mies-paran rakastama ja ihailema Gemenos-laakson
liepeillä, kas siinä minun iloni! Ehkäpä maalaisrouva myös on viettävä
jonkun viikon talvesta Marseillessa; mutta silloinkin on hänen
suurmaailmansa oleva vain joku ahdas maalaisteatteri, jonka kulissit
eivät laisinkaan ole vaarallisia. Minun ei tarvitse pelätä mitään, ei
edes sitä ulkopuolista ihailua, joka voi tehdä meidät ylpeiksi.
Silkkiäismadot tulevat erikoisesti olemaan harrastuksemme esineinä ja
niitä varten tulee meillä olemaan silkkiäispuun lehtiä myytävänä.
Kaikki maalaiselämän huonot puolet ja perhemyrskyt tulevat liukumaan
ohitsemme huomaamattomasti, pahemmitta riitaisuuksitta: herra de
l'Estorade on kerta kaikkiaan ilmoittanut antautuvansa vaimonsa
johdettavaksi. Mutta kun en tule millään lailla vahvistamaan häntä
tässä viisaassa päätöksessä, on hyvin luultavaa, että hän siinä pysyy.
Sinä, rakas Louiseni, olet elämäni romantinen puoli. Siispä kerro
minulle seikkailuistasi, kuvaa minulle kaikki tanssiaiset, juhlat,
sano minulle, miten olet ollut puettuna, millaiset kukat ovat
seppelöineet kauniita vaaleita kutrejasi, ja mitä miehet ovat sanoneet
ja miten he ovat käyttäytyneet. Näin on meitä kaksi kuuntelemassa,
tanssimassa, sormenpäittesi hienoilla tuntohermoilla aistimassa.
Tahtoisinpa kernaasti huvitella Parisissa, sill'aikaa kun sinä toimit
perheenäitinä Da Crampadessa, se on maatalomme nimi. Mies-raukka, joka
luulee menevänsä naimisiin vain yhden naisen kanssa! Mahtaakohan hän
huomata, että meitä on kaksi? Alanpa jo puhua hassutuksia. Ja koska en
voi enää tehdä tuhmuuksiakaan muuta kuin edustajan kautta, lopetan.
Siispä suutelo vain molemmille poskillesi, huuleni ovat vielä nuoren
tytön huulet (hän ei ole uskaltanut muuta kuin tarttua käteeni). Oh,
me olemme niin tuskastuttavan kunnioittavia ja sovinnaisia! Kas vain,
olinpa alottaa uudestaan. Hyvästi, rakkaani!

J. K. Olen juuri avannut kolmannen kirjeesi. Kultaseni, minulla on
noin tuhat livreä käytettäväni, osta niillä joitakin kauniita
tavaroita minulle, sellaisia, joita ei täältä saa eikä edes
Marseillesta. Kun käyt omilla ostoksillasi, niin muistele la Crampaden
erakkoa. Huomaa, että kummallakaan puolen ei appivanhemmillani ole
Parisissa ketään tuttavaa, joka omaisi hyvän maun ja joka voisi
toimittaa ostoksia. Vastaan myöhemmin tähän kirjeeseen.



VI.

DON FELIPE HENAREZ DON FERNANDILLE.


Parisissa, syyskuulla.

Tämän kirjeen aikamäärä jo ilmaisee sinulle, veljeni, ettei sukunne
päämies ole missään vaarassa. Jos verilöyly, jonka uhriksi esi-isämme
joutuivat Leijonapihalla, tekikin meistä vastoin tahtoamme
espanjalaisia ja kristittyjä, niin antoi se meille myös perinnöksi
arabialaisten varovaisen viisauden; ja ehkäpä saan kiittää
pelastuksestani abenserragien verta, joka vielä virtaa suonissani.
Pelko teki Ferdinandin niin hyväksi näyttelijäksi, että Valdez uskoi
hänen vakuutuksiaan. Ilman minua tuo amiraali-parka olisi ollut
hukassa. Vapaamieliset eivät koskaan opi ymmärtämään, mitä kuningas
on. Mutta tuon Bourbonin luonne oli minulle aikoja sitten selvillä:
mitä enemmän hänen majesteettinsa vakuutti turvaavansa meitä, sitä
enemmän herätti hän epäilystäni. Todellisen espanjalaisen ei tarvitse
toistaa kerran antamaansa lupausta. Joka puhuu liikaa, tahtoo pettää.
Valdez lähti englantilaisella laivalla. Mitä minuun tulee, niin
kirjoitin heti, kun näin rakkaan Espanjani asian menetetyksi
Andalusiassa, tilanhaltialleni Sardiniaan, että hän huolehtisi minun
turvallisuudestani. Muutamat taitavat korallinkalastajat odottivat
minua venheineen erään rantaniemekkeen kohdalla. Kun Ferdinand
kehoitti ranskalaisia ottamaan talteen minut, olin jo Macumer'n
paroonikunnassani ryövärien keskuudessa, jotka uhmaavat kaikkia lakeja
ja kostotoimenpiteitä. Granadan viimeisellä espanjalaismaurilaisella
suvulla on afrikalaiset erämaansa, yksinpä sarasenilaiset hevosensakin
omalla maatilallaan, jonka se on saanut saraseneilta. Näiden rosvojen
silmät loistivat villistä ilosta ja ylpeydestä kuullessaan, että he
saivat suojella Espanjan kuninkaan vendettaa vastaan isäntäänsä Sorian
herttuaa, oikeaa Henarezia, ensimäistä, joka yleensä on tullut heidän
luokseen, sen jälkeen kun saari joutui pois maurien käsistä; ja
kuitenkin he vielä edellisenä päivänä olivat peljänneet, että tulisin
oikeutta jakamaan. Kaksikymmentäkaksi karbiinipyssyä oli heti valmiina
uhkaamaan Bourbonin Ferdinandia, tuota muukalaisten jälkeläistä, jonka
heimo oli kokonaan tuntematonta silloin, kun voittoisat abenserragit
jo saapuivat Loiren rannoille. Luulin voivani elää näiden
suunnattomien suurien tilojen tuloilla, joita, ikävä kyllä, niin vähän
olemme tulleet ajatelleeksi; mutta oleskeluni täällä on osoittanut,
että siinä asiassa olen kokonaan erehtynyt ja että Queverdon
tiedonannot olivat oikeita. Tuolla mies-paralla oli kaksikymmentäkaksi
ihmiselämää minulle tarjottavana, mutta ei ainoatakaan todellista
työvoimaa; kaksikymmentä tynnyrinalaa laidunta, mutta ei mitään taloa;
komeita, koskemattomia metsiä, mutta ei yhtään huonekalua.
Tarvittaisiin miljoona piasteria ja isännän ainainen läsnäolo noin
puolen vuosisadan ajan, jotta nämä suuremmoiset maat rupeaisivat
tuottamaan: tahdonpa ajatella asiaa. Voitetut mietiskelevät aina
pakomatkalla sekä itseään että menetettyä asiaansa. Nähdessäni tuon
kauniin, kuolleen, munkkien kalvaman ruumiin, täyttyivät silmäni
kyynelillä: näin edessäni jälleen Espanjan surullisen tulevaisuuden.
Marseillessa sain kuulla Riegon murheellisesta lopusta. Tunsin
tuskallisesti, että minunkin elämäni oli päättyvä marttyyriuteen,
pitkään ja huomaamattomaan. Tai onko tämä mitään elämää, kun ei saa
uhrautua isänmaalleen eikä elää naiselle! Rakastaa, valloittaa, nämä
saman ajatuksen kaksi puolta ovat aina olleet uurrettuina kalpoihimme,
tämä tunnussana oli kultakirjaimilla kirjoitettu palatsiemme
holveihin, josta sen marmorialtaistaan pulppuavien suihkukaivojemme
vesisateet lakkaamatta uudelleen heijastaakseen tavoittivat. Mutta
turhaan tämä käsky sydäntäni tulistaa: kalpa on katkaistu, palatsi
tuhkana, elämän lähde kuivaa hedelmättömään hiekkaan.

Tämä on testamenttini.

Don Fernand, tulette ymmärtämään, minkätähden hillitsin intoanne ja
pyysin teitä pysymään uskollisena _rey netto'lle_. Veljenä ja ystävänä
rukoilen sinua tottelemaan; päämiehenänne vaadin sitä. Teidän tulee
mennä kuninkaan luo ja pyytää häneltä itsellenne minulle kuuluvat
arvoasteet ja omaisuus, minun virkani ja arvonimeni; hän empii ehkä,
hän tekee ehkä jonkun kuninkaallisen paheksumisen eleen; mutta sanokaa
hänelle, että Maria Heredia rakastaa teitä ja että Maria voi mennä
naimisiin ainoastaan Sorian herttuan kanssa. Silloin saatte nähdä
hänen hytkähtävän hyvästä mielestä: Herediain suunnaton omaisuus esti
häntä syöksemästä minua kokonaan perikatoon; nyt näyttää hän pääsevän
toivomaansa tulokseen, te saatte häneltä heti minun ryöstöosuuteni. Te
naitte Marian: olen tullut tietämään teidän molemmin-puolisen peitetyn
rakkautenne salaisuuden. Olen myöskin jo valmistanut vanhaa kreiviä
tähän korvaukseen. Maria ja minä tottelimme ainoastaan sovinnaisuutta
ja isiemme toivomuksia. Te olette kaunis kuin rakkauden lapsi, minä
olen ruma kuin espanjalainen ylimys; te olette rakkauden ja minä
salaisen vastenmielisyyden esine; olette pian voittava sen pienen
vastustuksen, jonka minun onnettomuuteni ehkä ensiksi herättää tuossa
jalossa espanjattaressa. Sorian herttua, teidän edeltäjänne, ei tahdo
tuottaa teille surua eikä riistää teiltä yhtään maravedia
[espanjalainen pikkuraha]. Koska Marian jalokivet hyvin täyttävät sen
tyhjän tilan, jonka äitini timantit jättävät taloonne, niin lähettäkää
minulle nämä timantit, ne riittävät täysin takaamaan huolettoman
elämän minulle ja vanhalle imettäjälleni, Urracalle, ainoalle
henkilölle, jonka tahdon pitää luonani talon väestä, hän on ainoa,
joka osaa valmistaa mieleistäni suklaata.

Lyhyen vallankumouksemme aikana olen alituisten toimieni vuoksi
supistanut elämäni kaikkein välttämättömimpään, joten ne tulot, jotka
asemani on tuottanut, ovat hyvin riittäneet. Näiden kahden viimeisen
vuoden tulot ovat intendenttinne hallussa. Se rahasumma kuuluu
minulle; mutta Sorian herttuan asemassa olevan miehen naimiskauppa
aiheuttaa suuria menoja, siispä jakakaamme. Ettehän kieltäytyne
vastaanottamasta häälahjaa rosvo-veljeltänne. Sitäpaitsi tämä on minun
tahtoni. Koska Macumer'n vapaaherrallinen tila ei ole Espanjan
kuninkaan vallan alainen, jää se minulle ja takaa minulle isänmaan ja
nimen, jos sattumalta tahtoisin tulla joksikin.

Jumalan kiitos, nyt ovat siis minun asiani järjestyksessä, Sorian suku
on pelastettu!

Juuri nyt, jolloin en enää ole mitään muuta kuin parooni de Macumer,
kuuluuttavat ranskalaisten kanuunat Angoulêmen herttuan tuloa.
Käsitätte, hyvä herra, miksi tässä katkaisen kirjeeni...

Lokakuulla.

Saapuessani tänne ei minulla ollut edes kymmentä kvadruplea
[espanjalainen kultaraha]. Eikö olekin valtiomies kovin pieni silloin,
jos hän keskellä onnettomuuksia, joita hän ei ole kyennyt torjumaan,
tekee itsekkäitä laskelmia. Voitetuille maureille riittää
lohdutukseksi hevonen ja erämaa; toiveissaan pettyneille kristityille
luostari ja muutamia kultakolikoita. Minun taittumiseni on
toistaiseksi vielä vain pelkkää väsymystä. En ole lainkaan niin
lähellä luostaria, että olisin päättänyt luopua elämästä. Ozalga on
joka tapauksessa antanut minulle suosituskirjeitä, joiden joukossa on
yksi eräälle kirjakauppiaalle osotettu, joka meidän maanmiehiimme
nähden on jotakuinkin samassa asemassa kuin Galignani englantilaisiin
nähden. Tuo henkilö hankkii minulle kahdeksan oppilasta, jotka
maksavat kolme frangia tunnilta, käyn joka toinen päivä oppilaitteni
luona, minulla on siis neljä luentoa päivittäin ja ansaitsen
kaksitoista frangia. Kun Urraca saapuu, teen jonkun lainsuojattoman
espanjalaisen onnelliseksi luovuttamalla hänelle oppilaani. Asun
Hillerin-Bertin kadun varrella erään köyhän lesken luona, joka pitää
täyshoitolaisia. Huoneeni on etelään päin ja siitä on näköala pieneen
puutarhaan. Minkäänlainen melu ei yllä tänne, näen edessäni vihreyttä
ja kulutan kaikkiaan vain yhden piasterin päivässä; olen kuin Dionysos
Korintossa ja olen aivan hämmästyksissäni siitä puhtaasta ja
hiljaisesta ilosta, joka täyttää mieleni näissä elämäntavoissa.
Auringonnoususta kello kymmeneen asti minä polttelen, juon suklaata
istuen ikkunani ääressä ja katsellen kahta espanjalaista kasvia:
silmieni edessä on nimittäin kinsteri, joka kohoaa keskeltä
jasmiinipensastoa, kultaa ja valkoista; noiden värien näkeminen saa
aina maurien jälkeläisen sielun värähtämään. Kello kymmenen lähden
tunneilleni, jolla matkalla viivyn aina kello neljään. Silloin palaan
päivällistä syömään, sitten taas polttelen ja luen siihen asti, kunnes
käyn levolle. Voin jatkaa kauankin tällaista elämää, jossa on
vuorotellen työtä ja mietiskelyä, yksinäisyyttä ja seuraa. Tule siis
onnelliseksi, Fernand, minun luovutukseni on tapahtunut ilman
minkäänlaisia taka-ajatuksia; minua ei kalva kaipaus, niinkuin Kaarle
viidettä, eikä liioin halu lähteä leikkiin uudestaan, niinkuin
Napoleonia. Viisi päivää ja viisi yötä on tuo testamenttini
ajatuksiani askarruttanut ja tämä aika on ollut kuin viisi vuosisataa.
Olen nyt korkean asemani, arvonimieni ja omaisuuteni suhteen yhtä
välinpitämätön kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan. Nyt kun tuo
kunnioituksesta johtuva muuri, joka oli välillämme, on kaatunut, voin,
rakas lapsi, avata sydämeni sinulle. Tämä sydän, jonka luonteeni
vakavuus sulkee läpitunkemattomaan haarniskaan, on täynnä hellyyttä ja
rakkautta vailla esinettä ja päämäärää; mutta ei kukaan nainen ole
aavistanut sitä, ei edes hän, joka jo kehdosta asti oli minulle
määrätty. Siinä kiihkeän valtiollisen toimintani salaisuus.
Rakastajattaren puutteessa olen ihannoinut Espanjaa. Mutta Espanjakin
karkkosi minulta! Nyt kun en enää ole mitään, voin rauhassa
tarkastella hävitettyä _minääni_; kysyn itseltäni, minkätähden olen
saanut elämän ja milloin se otetaan minulta pois; kysyn, minkätähden
tuo esioikeudellisesti ritarillinen rotu on antanut viimeiselle
jälkeläiselleen parhaat ominaisuutensa, afrikalaisen rakkautensa,
kuuman runollisen hehkunsa, jos tuon kaiken on jäätävä vain rosoiseksi
siemeneksi puhkaisematta vartta, saamatta uhota itämaista tuoksuaan
loistoisan kukan kuvusta? Minkälaisen rikoksen olen siis tehnyt jo
ennen syntymääni, koska en voi herättää kenessäkään rakkautta? Olinko
siis jo syntymästäni asti vanha haaska, hedelmättömän hietikon saalis?
Tunnen sielussani kantavani noita esi-isieni erämaita, joille hehkuva
ja polttava aurinko ei päästä pienintä tainta nousemaan. Merkitsen
perikatoon tuomitun rodun viimeistä ylpeää ylijäämää, hyödytöntä
voimaa, hedelmätöntä rakkautta, ikäloppua nuoruutta, ja täällä
silloin, mieluummin kuin missään muualla, odotan viimeistä
armon-iskua, kuolemaa. Voi! Tämän sumuisen taivaan alla ei mikään
kipinä voi virittää tuhkaan riutunutta tulta uuteen liekkiin. Voisinpa
sanoa minäkin kuollessani niinkuin Jesus-Kristus: "Jumalani, miksi
minut ylenannoit!" Hirvittävät sanat, joiden syvyyteen ei vielä kukaan
ole tohtinut tunkeutua.

Ymmärrät nyt, Fernand, kuinka minä olen onnellinen saadessani
ikäänkuin elää uudestaan sinussa ja Mariassa! Tästälähin olen
katseleva teitä niinkuin luoja, joka on ylpeä teoistaan. Rakastakaa
toisianne syvällä ja ikuisella rakkaudella, älkääkä tuottako minulle
mitään surua: eripuraisuuden myrsky teidän välillänne koskisi minuun
enemmän kuin teihin itseenne.

Äidillämme oli aina aavistus siitä, että kerran kaikki kävisi hänen
toiveittensa mukaisesti. Ehkäpä äidin toivomus on jonkunlainen sopimus
hänen ja Jumalan välillä. Eikö hän sitäpaitsi kuulunut noihin
salaperäisiin olentoihin, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä taivaan
kanssa ja saavat sieltä tulevaisuuden kaukonäyt! Kuinka usein luinkaan
hänen otsansa uurteista sen salaisen toivomuksen, että Fernand saisi
Felipen arvo-asemat ja omaisuuden! Sanoinkin sen hänelle ja hän
vastasi minulle kyynelillä vedoten haavoitettuun sydämeensä, jonka
piti kuulua kokonaan kummallekin, mutta joka voittamattoman rakkauden
pakoituksesta antautui yksin sinulle. Niinpä leijailee siis hänen
onnellinen varjonsa teidän yllänne, kun te polvistutte alttarin eteen.
Ja tulkaa hyväilemään minua, Felipeänne, donna Clara, näettehän: hän
luovuttaa lemmikillenne kaiken, yksinpä sen nuoren tytönkin, jonka te
vastoin hänen tahtoaan työnsitte hänen syliinsä.

Mitä nyt olen tehnyt, miellyttää naisia, vainajia, kuningasta; itse
Jumala on tahtonut niin, älä sentähden koeta muuttaa toisenlaiseksi
mitään, Fernand; tottele ja vaikene.

J. K. Koeta saada Urracan päähän, että hän ei nimitä minua muuksi kuin
herra Henareziksi. Älä mainitse minusta mitään Marialle. Sinun tulee
olla ainoa elävä olento, joka tietää viimeisen kristityn maurin
salaisuudet. Hänen suoniinsa on tuon suuren erämaan heimon veri
sammuva ja hän on päättävä päivänsä yksinäisyydessä. Hyvästi.



VII.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE MAUCOMBELLE.


Tammikuulla 1824.

Mitä ihmettä, pian naimisissa! Noinko sitä vain mennään? Kuukauden
kuluttua teet ikiliiton miehen kanssa, jota et tunne, josta et tiedä
mitään. Hän voi olla kuuro, sitä voi olla monella tavalla. Hän voi
olla sairaloinen, ikävä, sietämätön. Etkö näe, Renée, mitä sinulla
aiotaan tehdä! Sinua tarvitaan de l'Estoraden kunniakkaan suvun
jatkajaksi, siinä kaikki. Sinusta tulee maalainen. Siten sinä nyt
pidät meidän molemminpuolisia lupauksiamme! Teidän sijassanne,
neitiseni, matkaisin mieluummin purressa Hyères'in saarille,
ajelehtisin vesillä siksi kunnes joku algerialainen merirosvo
kaappaisi minut ja möisi minut suurturkille; minusta tulisi
sulttaanitar ja sitten jonakin kauniina päivänä vielä hallitsijan
äiti; ja minä panisin koko haaremin ylös alaisin sekä nuorena
ollessani että vanhana. Sinä jätät luostarin sulkeutuaksesi toiseen!
Minä tunnen sinut, sinä olet aika pelkuri, sinä otat uuden talouden
niskoillesi karitsan alistuvaisuudella. Minäpä annan sinulle hyvän
neuvon: tule Parisiin, teemme täällä miehet hulluiksi ja kuljemme
tietämme kuin ruhtinattaret. Miehesi voi, kaunis hirveni, kolmen
vuoden kuluttua antaa valita itsensä edustajaksi. Nyt tiedän jo, mitä
on edustajakin, selitän sen sitten sinulle; opit helposti käyttämään
tätä koneistoa; jäät Parisiin ja sinusta tulee, kuten äitini sanoisi,
seuraelämän sankaritar. Oi, enpä varmastikaan jätä sinua maataloosi
homehtumaan!

Maanantaina.

Nyt olen ollut jo kaksi viikkoa suuressa maailmassa. Yhtenä iltana
Italialaisessa oopperassa, toisena iltana Suuressa oopperassa ja
lopuksi aina tanssiaisissa. Ah! Maailma on yhtä ainoaa lumonäytelmää.
Italialaisten musiikki tenhoaa minut, ja sill'aikaa kun sieluni ui
taivaallisessa hurmauksessa, kiikaroidaan ja ihaillaan minua koko
ajan, mutta yhdellä ainoalla katseellani saan rohkeimmankin nuoren
miehen luomaan silmänsä alas. No niin, olen nähnyt siellä erittäin
viehättäviä nuoria miehiä, mutta ei ainoakaan miellytä minua; ei
kukaan ole saanut aikaan sielussani sellaista mielenliikutusta, jota
esimerkiksi tunnen kuullessani Garcian laulavan mahtavaa duettoaan
Pellegrinin kanssa _Othellossa_. Jumalani, miten tuo Rossini mahtaa
olla mustasukkainen, kun hän niin hyvin on osannut ilmituoda
mustasukkaisuutta! Mikä järkyttävä tuskanhuuto: _Il mio cor si
divide_. Puhun sinulle pelkkää hepreaa, sillä ethän ole kuullut
Garziaa, mutta tiedät, miten mustasukkainen olen! Mikä murheellinen
näytelmän tekijä tuo Shakespeare on! Othello rakastaa kunniaa,
saavuttaa voittoja, käskee, komeilee, käy omia teitään jättäen
Desdemonan nurkkaansa, ja Desdemona, vaikka hän näkee, että Othello
pitää typerästä julkisesta elämästä enemmän kuin hänestä, ei tuosta
pane pahakseen! Sellainen lammas ansaitsee todellakin kuoleman! Se,
jota minä kerran suvaitsen rakastaa, koettakoonpahan vain tehdä muuta
kuin rakastaa minua! Minä olen vanhan ritari-ajan pitkien koetuksien
puolella. Ja minusta se nuori ritari, joka myrtyi siitä, että hänen
valtiattarensa lähetti hänet hakemaan hansikkaansa jalopeurojen
keskeltä, oli sangen hävytön ja typerän talonpoikainen nulikka: hän
oli epäilemättä varannut ihailijalleen jonkun kauniin rakkaudenkukan,
jonka tuo tahditon raukka täten menetti ensin ansaittuaan sen. Mutta
lavertelenpa tässä turhia, ikäänkuin ei minulla olisi suuria uutisia
sinulle kerrottavana. Isäni tulee todennäköisesti edustamaan
kuningasta, meidän herraamme Madridissa: sanon meidän herraamme, sillä
tulen kuulumaan myös lähetystöön. Äitini tahtoo jäädä tänne, isäni
ottaa minut mukaansa, jotta hänellä olisi joku nainen seuranaan.

Rakas ystävä, sinusta tämä kaikki on varmaan aivan yksinkertaista ja
kuitenkin on tähän kätkettynä hirvittäviä asioita, kahdessa viikossa
olen saanut selville perheemme salaisuuden. Äitini seuraisi kyllä
isääni Madridiin, jos tämä suostuisi ottamaan mukaansa sihteeriksi
herra de Saint-Héreenin; mutta lähetystön sihteerin määrää kuningas,
eikä herttua uskalla vastustaa kuningasta, joka on hyvin
lujatahtoinen, eikä myöskään suututtaa äitiäni; nyt tuo suuri
politikoitsija luulee ratkaisevansa tämän pulman parhaiten sillä, että
hän jättää herttuattaren tänne. Herra de Saint-Héreen on juuri se
nuori mies, joka seurustelee äitini kanssa ja joka kaikesta päättäen
tutkii yhdessä hänen kanssaan valtiotaitoa joka päivä kolmesta
viiteen. Valtiotaito on varmaan jotakin kovin hauskaa, sillä hän on
täsmällinen kuin pörssipelaaja. Herttua de Rhétorén, vanhemman
veljeni, joka on juhlallinen, kylmä, ja omituinen, isäni kokonaan
löisi laudalta Madridissa, joten siis hänkin jää Parisiin. Miss
Griffith tietää sitäpaitsi, että Alphonse rakastaa erästä Oopperan
tanssijatarta. Kuinka voi rakastaa jalkoja ja ruumiin pyörähdyksiä?
Olemme huomanneet, että veljeni aina silloin on oopperassa, kun siellä
esiintyy muuan Tullia; hän taputtaa tuon olennon joka askeleelle ja
sitten poistuu katsomosta. Luulen, että kaksi tyttöä voi perheessä
tehdä hävittävämpää jälkeä kuin rutto. Mitä toiseen veljeeni tulee,
niin on hän rykmentissään enkä ole vielä nähnyt häntä. Täten on jäänyt
minun tehtäväkseni näytellä Antigonen osaa erään hänen majesteettinsa
lähettilään hovissa. Ehkäpä menen naimisiin Espanjassa ja ehkäpä isäni
tarkoitus onkin naittaa minut siellä ilman myötäjäisiä aivan kuin
sinut naitetaan tuolle kunniakaartilaisen tähteelle. Isäni on
ehdottanut, että tulisin hänen mukaansa ja on tarjonnut minulle omaa
espanjankielen opettajaansa. -- "Te tahdotte", sanoin minä, "naittaa
minut Espanjassa." Vastauksen asemesta kunnioitti hän minua pienellä
salakavalalla silmäyksellä. Häntä jo huvittaa kiusoitella minua
aamiaispöydässä, hän tutkii minua, enkä minä ole tietääksenikään; minä
olenkin julmasti vetänyt häntä nenästä _in petto_, sekä isänä että
lähettiläänä. Miksi hän pitikin minua tyhmyrinä. Hän kysyi minulta,
mikä ajatukseni oli eräästä nuoresta miehestä ja muutamista neideistä,
jotka olin tavannut useassa perheessä. Vastasin hänelle puhelemalla
puita heiniä tukan väristä, erilaisista vartaloista ja yleensä noiden
nuorten ihmisten ulkomuodosta. Isäni näytti pettyneeltä huomatessaan
minut niin hölmöksi ja hän katui sitä, että oli ollenkaan mitään
kysynyt minulta. -- "Ottakaa kuitenkin huomioon, isäni," lisäsin,
"että en sano sitä, mitä todella ajattelen; äitini on hiljattain
pelottanut minua sillä, että saatan käyttäytyä sopimattomasti
rehellisesti kuvatessani vaikutelmiani."-"Perheen keskuudessa voitte
vapaasti ilmaista ajatuksenne", vastasi äitini. -- "No hyvä," jatkoin,
"nuoret miehet ovat minusta tähän asti näyttäneet olevan enemmän
huvitettuja kuin huvittavia, harrastavan enemmän itseään kuin meitä,
mutta itse asiassa osaavat he sangen huonosti teeskennellä: he
pudottavat heti pois sen naamion, jonka he hetkeksi ottavat
kasvoilleen, ja luulevat varmaankin, ettemme me osaa käyttää
silmiämme. Mies, joka puhuu kanssamme, on rakastaja, mies, joka ei
enää puhu kanssamme, on aviomies. Mitä nuoriin tyttöihin tulee, niin
ovat he niin valheellisia, että on mahdotonta päästä selville heidän
luonteestaan muuten kuin tanssin perusteella; heidän vartalonsa ja
liikkeensä ovat ainoat, jotka eivät valehtele. Etenkin on minua
kauhistanut se raakuus, mikä tässä loistavassa maailmassa
vallitsee. Jos esimerkiksi on kysymys illallisista, saattaa
tapahtua kaikenlaista, joka tavallaan muistuttaa suoranaista
kansankapinaa. Kohteliaisuus voi vain hyvin epätäydellisesti
peittää yleistä itsekkäisyyttä. Kuvittelin suurta maailmaa aivan
toisenlaiseksi. Naiset eivät siinä merkitse suuriakaan, ehkäpä se on
Buonaparten oppien vaikutusta." -- "Armande tekee hämmästyttäviä
edistysaskeleita", sanoi äitini. -- "Luuletteko siis, äitini, että
minä aina tulisin kysymään onko rouva de Staël kuollut?" Isäni hymyili
ja nousi pöydästä.

Lauantaina.

Rakkaani, en ole vielä sanonut kaikkea. Tämän olen vielä varannut
sinulle. Rakkaudesta, jonka me kuvittelimme niin syväksi ja salatuksi,
en ole nähnyt missään jälkeäkään. Tosin olen salongeissa yllättänyt
joitakin nopeasti vaihdettuja silmäyksiä, mutta miten kalpeaa on
tuollainen! Meidän rakkauttamme, tuota ihmeiden, kauniiden unelmien,
ihanan todellisuuden, suloisten ilojen ja surujen maailmaa, noita
hymyjä, jotka kirkastavat koko luonnon, noita sanoja, jotka hurmaavat
mielen, tuota aina antavaa ja vastaanottavaa onnea, tuota rakastetun
olennon poissa- ja läsnäolon tuottamaa tulvivaa kaipausta ja riemua...
kaikkea tätä ei ole missään. Missä ylennevätkään nämä sielun loistavat
kukkaset? Kuka valehtelee? Mekö vai maailma? Olen jo nähnyt nuoria
miehiä sadottain, eikä ainoakaan ole vähimmällä tavalla sykähdyttänyt
sydäntäni; vaikka he olisivat kuinka suitsuttaneet minulle rakkauttaan
ja ihailuaan, vaikka he olisivat antautuneet kaksintaisteluun
vuokseni, olisin katsellut tuota kaikkea aivan välinpitämättömästi.
Rakkaus, ystäväiseni, on syvimmältään niin harvinainen ilmiö, että voi
elää koko elämänsä kohtaamatta sitä olentoa, jolle luonto on antanut
vallan tehdä meidät onnellisiksi. Tämä ajatus värisyttää, sillä jos
tuo olento tulee tiellemme liian myöhään, niin mitä sitten?

Kohtalomme on viime päivinä alkanut minua kauhistuttaa, olen alkanut
ymmärtää, minkätähden niin monella naisella on kasvoissaan suru kaiken
sen punahohdon alla, jonka juhlien teennäinen ilo niille heittää.
Mennään naimisiin sattuman kauppaa, ja sinun avioliittosi on juuri
tätä lajia. Ajatukset ovat myrskyten myllertäneet sielussani. Tulla
rakastetuksi joka päivä samalla ja kuitenkin eri tavalla, ja kymmenen
onnellisen vuoden jälkeen olla rakastettu vielä yhtä suuresti kuin
ensimäisenä päivänä! Sellainen rakkaus vaatii uskoa: ensin on oltava
kauan ikävöimisen esineenä, on herätettävä mielenkiintoa ja
uteliaisuutta ja tyydytettävä sitä, on voitettava myötätuntoa ja
kiintymistä ja vastattava samalla mitalla. Onko siis olemassa lakeja
sydämen luomistyössä, niinkuin on lakeja näkyväisen luonnon
toiminnassa? Onko elämänilo pysyväinen? Missä määrin on rakkaus
kokoonpantu riemusta ja kyyneleistä? Kolkon, yksitoikkoisen,
muuttumattoman luostarielämän kylmät säädökset ovat silloin tuntuneet
minusta siedettäviltä, jota vastoin rikkaus, komeus, kyyneleet,
hurmiot, juhlat, riemut, kaikki aina samanlaisen, molemmin puolisen,
luvallisen rakkauden ilot ovat tuntuneet minusta mahdottomilta. Täällä
kaupungissa ei ole mitään tilaa rakkauden onnelle, noille pyhäisille
vaelluksille pyökkien alla kuun valossa, jolloin veden pinta kimmeltää
ja sydän vienosti torjuu lemmenrukouksia. Ollen rikas, nuori ja
kaunis, mikä olisi minun rakastaessa! Rakkaus voisi olla koko elämäni,
ainoa harrastukseni, mutta niinä kolmena kuukautena, joina olen käynyt
ja katsellut ympärilleni kärsimättömällä uteliaisuudella, en ole
löytänyt mitään kaikkien noiden loistavien, ahneiden, eloisien
katseiden alta. Ei ainoakaan äänenpaino ole minua liikuttanut, ei
ainoakaan katse ole kirkastanut minulle maailmaa. Ainoastaan
säveltaide on täyttänyt sieluni, se yksin on ollut minulle samaa kuin
yhteinen ystävyytemme. Väliin olen öisin seisonut kokonaisen tunnin
ikkunani ääressä katsellen puutarhaan, rukoillen itselleni tapauksia
siltä tuntemattomalta lähteeltä, josta ne esiinkumpuavat. Väliin olen
lähtenyt ajelemaan ja noussut pois vaunuista Champs-Elysées'lla
kuvitellen, että joku, juuri hän, joka on herättävä uinuvan sieluni,
tulisi, astuisi jälessäni, seuraisi minua katseillaan, mutta noina
päivinä olen nähnyt vain ilvehtijöitä, leivosten myyjiä,
maankiertäjiä, ohikulkijoita, jotka kiirehtivät toimiinsa, tai
rakastavia, jotka pakenivat vieraita katseita, ja jotka minun teki
mieleni pysähdyttää kysyäkseni: Te, jotka olette onnellisia, sanokaa
minulle, mitä on rakkaus? Mutta tukahduttaen nämä mielettömät
ajatukseni, nousin jälleen vaunuihini ja päätin itsekseni jäädä
vanhaksipiiaksi. Rakkaus on varmasti eräänlaista ruumiillistumista ja
millaisia olosuhteita tarvitaankaan, jotta se voisi tapahtua! Emmehän
aina ole yksimielisiä edes oman itsemme kanssa, miten käy sitten, kun
on kaksi? Jumala yksin voi ratkaista tämän ongelman. Alanpa uskoa,
että vielä palaan takaisin luostariin. Jos jään näihin seurapiireihin,
teen vielä jotakin, joka lähentelee tuhmuutta, sillä minun on
mahdotonta mukautua kaikkeen siihen, mitä näen. Kaikki loukkaa minun
hienotunteisuuttani, minun sieluni sisimpiä tottumuksia tai salaisia
ajatuksiani. Ah, äitini on maailman onnellisin nainen, sillä hänen
pieni Saint-Héreeninsa jumaloi häntä. Oi, enkelini, tahtoisinpa
hirvittävän mielelläni tietää, mitä oikeastaan äitini ja tuon nuoren
miehen välillä tapahtuu. Griffith sanoo itsellään olevan omat
ajatuksensa; häntä on monesti haluttanut hypätä kaikkien niiden
naisten silmille, jotka hän on huomannut onnellisiksi; hän on
panetellut, mustannut heitä. Jos saa uskoa häntä, on hyve siinä, että
tällaiset villit mieliteot painetaan alas sydämen syvyyteen. Mitä on
sydämen syvyys? Kaiken sen huonon säilytyspaikkako, mikä meissä on?
Tunnen itseni hyvin nöyryytetyksi siitä, että en ole saanut
minkäänlaista ihailijaa. Olen naimisijässä oleva tyttö, mutta minulla
on veljiä, perhe, kireät vanhemmat. Ah, jos se mahdollisesti on syynä
miesten varovaisuuteen, niin ovatpa he kovin kehnoja. Chimènen osa
_Cidissä_ ja samoin Cidin osa viehättävät minua. Mikä ihana näytelmä!
Mutta nyt, hyvästi jää!



VIII.

SAMALTA SAMALLE.


Tammikuulla.

Meillä on opettajana muuan pakolais-raukka, jonka täytyy lymyillä,
sentähden että hän on ollut osallisena siinä vallankumouksessa, jonka
herttua d'Angoulême hiljattain tukahdutti; juuri tätä voittoa saamme
kiittää kauniista juhlistamme. Vaikkakin tämä mies on vapaamielistä
ryhmää ja todennäköisesti porvari, on hän kuitenkin herättänyt
mielenkiintoani: olen kuvitellut, että hän on kuolemaan tuomittu.
Koetan saada häntä puhumaan saadakseni tietää hänen salaisuutensa,
mutta hän on kastilialaisten tavoin vaitelias, ylpeä, kuin olisi hän
itse Cordovan Gonsalvo, ja kuitenkin samalla enkelimäisen lempeä ja
kärsivällinen; hänen ylpeytensä ei ole luonnottomasti pingoitettua
niinkuin miss Griffithin, se on kokonaan sisäistä laatua, hän ottaa
vastaan sen, mikä hänelle kuuluu, ja täyttää meitä kohtaan
velvollisuutensa, mutta vieroittaa meidät itsestään sillä
kunnioituksella, jota hän meitä kohtaan osoittaa. Isäni väittää, että
mestari Henarezissa on paljon todellista aatelismiestä, ja hän
nimittää häntä näin meidän kesken don Henareziksi. Kun minä muutama
päivä sitten kerran uskalsin nimittää häntä siksi, nosti hän
katseensa, jonka hän tavallisesti pitää maahan luotuna, ja sinkosi
minuun silmistään kaksi salamaa, jotka vallan tyrmistyttivät minut;
rakkaani, hänellä on varmasti maailman kauneimmat silmät. Kysyin
häneltä, olenko jollakin lailla pahoittanut hänen mieltään ja silloin
hän ylevällä ja juhlallisella espanjankielellään vastasi: --
"Neitiseni, tulen tänne ainoastaan opettaakseni espanjaa." Tunsin
itseni nöyryytetyksi ja punastuin; aioin juuri antaa hänelle hyvin
purevan vastauksen, kun samalla muistin, mitä meidän rakas äitimme
Jumalassa oli meille opettanut, ja sentähden vastasin minä: -- "Jos
katsotte minun jollakin tavoin antaneen aihetta nuhteeseen, olisin
siitä teille kiitollinen." Hän säpsähti, veri punasi hänen
oliivinkeltaisen ihonsa ja hän vastasi minulle lempeällä ja
mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä: -- "Uskonto lienee varmaankin
opettanut teitä, paremmin kuin mitä minä kykenisin, kunnioittamaan
suuria onnettomuuksia. Jos olisin espanjalainen don ja olisin
kadottanut kaikki Ferdinand VII:n voiton kautta, niin olisi
leikinlaskunne julmuutta; mutta kun olen vain köyhä kieliopettaja,
niin eikö se tässäkin tapauksessa ole pahaa pilaa? Kumpikaan ei sovi
nuorelle, aateliselle tytölle." Tartuin hänen käteensä sanoen: --
"Minäkin siis vetoan uskontoon pyytäessäni teitä unohtamaan pahat
sanani." Hän painoi päänsä alas, avasi _Don Quijoteni_ ja istuutui.
Tämä pieni välikohtaus aiheutti minulle enemmän levottomuutta kuin
kaikki muut imartelut, katseet ja mielistelevät puheet koko täällä
oloni aikana. Oppitunnin aikana katselin tarkkaavaisesti tuota miestä,
jota saattoi tarkastella aivan hänen huomaamattaan, sillä hän ei
koskaan nosta katsettaan minuun. Huomasin, että opettajamme, jota me
luulimme noin neljänkymmenen ikäiseksi, onkin nuori, hän ei voi olla
enemmän kuin noin kahdenkymmenenkuuden tai kahdenkymmenenkahdeksan
vuotias. Kotiopettajattareni, jonka seuraan olin hänet jättänyt,
huomautti minulle hänen kauniista mustasta tukastaan ja kauniista
hampaistaan, jotka ovat kuin helmet. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin
ovat ne yht'aikaa samettia ja tulta. Siinä koko hänen viehätyksensä,
muuten on hän pieni ja ruma. Meille on aina kuvattu espanjalaisia
likaisiksi; mutta hän on erinomaisen huolestettu, hänen kätensä ovat
valkoisemmat kuin hänen kasvonsa; hänen selkänsä on vähän kumarainen;
hänen päänsä on suunnaton ja omituisen muotoinen; isorokko, joka on
runnellut hänen kasvonsa, tekee hänen rumuutensa, joka muuten on
sangen henkevöitynyttä, vieläkin huomattavammaksi; hänen otsansa on
hyvin ulkoneva; hänen kulmakarvansa ovat melkein liian tuuheat ja
aivan yhdessä ja ne antavat hänelle kovan ja vieroittavan ilmeen.
Hänellä on juro ja sairaloinen ulkomuoto aivan kuin sellaisilla
lapsilla, jotka kohtalo on määrännyt kuolemaan varhain ja jotka
elämästään saavat kiittää ainoastaan erinomaista ja jokahetkistä
huolenpitoa, niinkuin sisar Martha. Hän on kasvojenpiirteiltään, kuten
isäni sanoo, aivan kuin kardinaali Ximenes pienoiskoossa. Isäni ei
pidä hänestä lainkaan, hän tuntee itsensä jollakin tavoin vaivatuksi
hänen seurassaan. Opettajamme käytöksessä on vaistomaista
arvokkaisuutta, joka tuntuu levottuuttavan tuota rakasta herttuaa; hän
ei voi sietää minkäänlaista ylemmyyttä itseensä nähden. Heti kun isäni
oppii espanjankielen, lähdemme me Madridiin. Kun Henarez kaksi päivää
tuon läksytyksen jälkeen jälleen saapui, sanoin hänelle osoittaakseni
jonkinlaista kiitollisuutta: -- "Aavistan, että olette jättänyt
Espanjan valtiollisten tapausten johdosta; jos isäni lähetetään sinne,
kuten kerrotaan, olemme valmiit tekemään teille joitakin palveluksia
ja toimimaan armahduksenne hyväksi siinä tapauksessa, että teidät on
tuomittu." -- "Ei ole kenenkään voimassa auttaa minua", vastasi hän.
-- "Kuinka niin, herra, siksikö, ettette tahdo ottaa vastaan mitään
suojelusta, vai siksikö, että se on mahdotonta?" -- "Molemmista
syistä", sanoi hän kumartaen ja sellaisella äänenpainolla, että se
pakoitti minut vaikenemaan. Isäni veri kuohui suonissani. Tuo kopeus
harmitti minua ja minä lopetin keskustelun jättäen mestari Henarezin
omiin oloihinsa. Kuitenkin on, rakas ystäväni, jotakin kaunista siinä,
ettei tahdo mitään toisilta. Hän ei ottaisi vastaan edes meidän
ystävyyttämme, ajattelin siinä, taivuttaessani erästä verbiä.
Keskeytin sen ja sanoin hänelle suoraan ajatukseni, mutta
espanjankielellä. Henarez vastasi minulle hyvin kohteliaasti, että
tunteissakin täytyi vallita yhdenvertaisuuden, jota tässä tapauksessa
ei ollut, ja että tämä kysymys siis oli tarpeeton. -- "Tarkoitatteko
yhdenvertaisuutta yhteiskunnalliseen asemaan vai tunteiden laatuun
nähden?" kysyin vielä koettaen jotenkin saada murretuksi tuon vakavan
juhlallisuuden, joka kiusaa minua. Silloin hän taas kohotti minuun nuo
pelottavat silmänsä ja minun täytyi luoda katseeni alas. Rakkaani, tuo
mies on selittämätön arvoitus. Tuntui siltä kuin olisi hän kysynyt
minulta, merkitsivätkö sanani salaista tunnustusta; hänen
silmäyksessään oli onnea, ylpeyttä, epävarmuuden tuskaa, joka kouristi
sydäntäni. Ymmärsin silloin, että tuollainen viaton keimailu, joka
Ranskassa jätetään omaan arvoonsa, saattoi käydä vaaralliseksi
espanjalaisen parissa, ja vähän nolona vetäydyin jälleen kuoreeni.
Oppitunnin jälkeen jätti hän minulle hyvästi katseella, joka oli
täynnä nöyrää rukousta ja näytti sanovan: "Älkää leikkikö onnettoman
kanssa." Tämä äkillinen poikkeaminen hänen muuten niin vakavasta ja
arvokkaan jäykästä tavastaan teki minuun syvän vaikutuksen. Eikö
olekin hirveätä ajatella ja puhua tällaista? Mutta minusta tuntuu,
että tuossa miehessä piilee loppumattomat rakkauden aarteet.



IX.

ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.


Joulukuulla.

Kaikki on sanottu ja tehty, rakas lapseni; nyt kirjoittaa sinulle
rouva de l'Estorade; mutta mitään ei ole muuttunut välillämme, on vain
yksi nuori tyttö vähemmän. Ole levollinen, olen harkinnut
suostumustani, en ole antanut sitä ajattelemattomasti. Elämäni rata on
nyt määrätty. Vaeltaa varmaa ja valmiiksi viitoiteltua tietä on aivan
taipumusteni ja luonteeni mukaista, suuri moraalinen voima on astunut
elämääni ja pyyhkinyt pois siitä kaiken sen, mitä me nimitämme
sattumaksi. Meillä on maa-aloja, jotka on saatava kantamaan hedelmää,
asumus, joka on koristettava ja somistettava; minulla on lisäksi
talous, joka on hoidettava, koti, johon on luotava valoa, lämpöä,
mies, jolle on korvattava elämän pettymykset. Ja epäilemättä saan
vielä perheen hoidettavakseni, lapsia kasvatettavakseni. Mitä voi
enemmän pyytää! Arkielämä ei voi olla mitään niin suurta tai
tavallisesta poikkeavaa. Tosin eivät ne korkealentoiset toiveet, jotka
avartavat sielua ja ajatusta, mahdu näihin puitteisiin, ainakaan
mikäli ulkoapäin voi päättää. Mutta kuka estää noita unelmien pursia,
jotka yhdessä lähetimme ulapalle, keinumasta äärettömyyden merellä!
Älä kuitenkaan luule, että nämäkään vaatimattomat toimet, joihin minä
antaudun, ovat kokonaan rakkauden säteilyn ulkopuolella. Saada tuo
mies-raukka, joka kauan on ollut kohtalon myrskyjen leikkipallona,
uskomaan onneen on jo sinään kaunis tehtävä ja riittää lievittämään
elämäni yksitoikkoisuutta. Olen huomannut, ettei minulla ole syytä
antaa surulle valtaa ja että voin tehdä jotakin hyvää. Näin meidän
kesken sanottuna en rakasta Louis de l'Estoradea laisinkaan
senkaltaisella rakkaudella, joka saa sydämen sykähtämään askeleen
kaiusta ja tunteet läikehtimään pienimmästä äänenpainosta tai
tulisesta silmäyksestä; mutta hän ei myöskään ole minulle
epämieluinen. Mutta mihin joutuvat nyt, voinet kysyä, kaikki nuo
yleviin päämääriin viittovat vaistoni ja nuo voimakkaat ajatukset,
jotka meitä yhdistävät ja ovat meille ominaisia? Niin, tuo kysymys on
itseänikin askarruttanut, mutta eikö sitten ole suurta kätkeä ne
muiden silmiltä ja käyttää ne kenenkään tietämättä perheensä onneksi,
tehdä niistä salainen onnen väline niille henkilöille, jotka ovat
haltuumme uskotut ja joihin velvollisuutemme meidät sitoo? Se aika,
jolloin nämä ominaisuudet loistavat kauas, on sangen lyhyt naisen
elämässä ja haihtuu pian, ja joskaan ei elämäni koskaan tule olemaan
suurmerkityksellinen, on se sensijaan oleva tyyni, ehjä ja paheita
vailla. Me synnymme niin onnelliseen asemaan, että voimme valita
rakkauden ja äitiyden välillä. No niin, minä olen tehnyt vaalini:
lapset tulevat olemaan minun jumalani ja tämä syrjäinen maankolkka
minun Eldoradoni. Siinä kaikki, mitä nyt voin sanoa sinulle.

Kiitän sinua kaikista niistä tavaroista, joita olet minulle
lähettänyt. Silmäilehän jälleen tilaus-luetteloani, joka seuraa mukana
tässä samassa kirjeessä. Tahdon elää loiston ja komeuden keskellä ja
ottaa maalaisoloista vain parhaan, minkä se voi tarjota.
Yksinäisyydessä ollen ei naisesta koskaan tule oikeaa maalaista, hän
pysyy omana itsenään. Luotan paljon sinun ystävyyteesi seuratakseni
aikaani muotiasioissa. Innostuksissaan ei appi-ukkoni kiellä minulta
mitään, vaan kääntää nurin talonsa minun vuokseni. Tuotamme työmiehet
Parisista asti ja laitamme kaikki uuteen uskoon.



X.

NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.


Tammikuulla.

Oi, Renée, olet riistänyt minulta ilon moneksi päiväksi. Tuo ihana
ruumis, nuo kauniit ja ylpeät kasvot, nuo synnynnäisen hienot tavat,
tuo kallisarvoisia lahjoja kätkevä sielu, nuo silmät, nuo elävät
rakkauden lähteet, luodut sammuttamaan sielun janoa, tuo arka,
herkkyyttä ja tunteellisuutta tulviva sydän, kaikki nuo harvinaiset
taipumukset, nuo luonnon ja meidän keskinäisen kasvatuksemme yhteiset
ponnistukset, nuo aarrelippaat, joista rakkaus ja lemmenkaiho olisi
voinut ammentaa ennenkuulumattomia rikkauksia, runoelmia, hetkiä
vuosien veroisia, iloja ja suloja, jotka olisivat kahlehtineet miehen
yhdellä ainoalla sirolla liikkeellä, kaikki tuo hukkuu siis nyt
arkipäiväisen ja tavallisen avioliiton huoliin, hupenee ikävällä
kyllästetyn elämän tyhjyyteen! Vihaan jo edeltäpäin niitä lapsia,
jotka tulet saamaan; ne tulevat varmasti olemaan epämuotoisia. Kaikki
on elämässäsi ennakolta määrättyä: sinulla ei ole mitään toivottavaa,
ei mitään pelättävää, ei mitään kärsittävää. Ja ajattelehan, jos
sitten jonakin kauniina päivänä kohtaat sen, joka herättää sinut
tuosta unesta, johon nyt aiot vaipua! Oi, kylmät väreet karmivat
selkääni sitä ajatellessa! Joka tapauksessa on sinulla ystävätär.
Sinusta tulee epäilemättä tuon laakson sielu, sinä syvennyt sen
kauneuteen, elät yhteiselämää luonnon kanssa, tunget olevaisuuden
suuruuden salaisuuteen, toteat, miten hitaasti luonnon elämä kehittyy
ja miten nopeasti ajatus lentää; ja katsellessasi hymyileviä kukkiasi,
muistat entistä itseäsi. Ja sitten kun käyskentelet perheesi kanssa,
vaitelias ja kylläinen mies edelläsi ja kirkuvat, riitelevät ja
leikkivät lapset jälessäsi, niin arvaanpa kyllä, mitä silloin olet
kirjoittava minulle. Tuo sinun tukahduttava laaksosi kukkuloineen,
joista toiset ovat kuivia ja hedelmättömiä, toiset kauniiden puiden
peittämiä, nuo sinun Provencellesi niin ominaiset nurmimatot, nuo
kanavoiksi haaroitetut kirkkaat vesisuonet, nuo auringon erilaiset
valaistukset, koko tuo sinua ympäröivä luonnon äärettömyys, jonka
Jumala on tehnyt niin vaihtelevaksi, on muistuttava sinua oman
sydämesi loppumattomasta yksitoikkoisuudesta. Mutta minä olen joka
tapauksessa asuva siellä; sinulla on ystävätär, armas Renée'ni, ja
hänellä sydän, jossa ei koskaan mikään yhteiskunnallinen pikkumaisuus
ole saava jalansijaa, sydän, joka kuuluu kokonaan sinulle.

Maanantaina.

Rakas ystävä, espanjalaiseni on ihailtavan surumielinen; hänessä on
jotakin tyyntä, karun-vakavaa, arvokasta ja syvää, joka mitä
suurimmassa määrin kiinnittää mieltäni. Tuossa ainaisessa
juhlallisuudessa ja vaiteliaisuudessa, johon hän verhoaa olemuksensa,
on jotakin sielullisesti kiihoittavaa. Hän on mykkä ja ylpeä kuin
vallasta syösty kuningas. Griffith ja minä tutkimme häntä kuin
arvoitusta. Miten omituista! Muuan kielenopettaja anastaa sellaisen
sijan ajatuksissani, jollaista ei vielä kukaan mies ennen häntä ole
siellä saanut, ja kuitenkin olen jo nähnyt kaikki perhepojat, kaikki
lähetystöön kuuluvat henkilöt ja lähettiläät, kenraalit ja
aliluutnantit, Ranskan päärit, heidän poikansa ja veljenpoikansa, koko
hovin ja kaupungin. Tuon miehen kylmyys on suorastaan ärsyttävä. Mitä
suurin ylpeys täyttää sen erämaan, jota hän koettaa rakentaa ja on
rakentanut välillemme; lyhyesti sanoen hän verhoutuu täydellisen
pimeän peittoon. Hän meistä kahdesta on keimaileva ja minä rohkea.
Tämä omituinen suhde huvittaa minua sitäkin enemmän, kun ei sillä ole
mitään merkitystä. Mitä minä välittäisin jostakin miehestä, jostakin
espanjalaisesta kielenopettajasta! Enkä pane sen suurempaa arvoa
keneenkään, olkoonpa kyseessä oleva henkilö arvoltaan vaikka kuningas!
Mielestäni me painamme vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki miehet,
parhaat ja kuuluisimmatkin lukuunotettuina. Ah! Kuinka olisinkaan
vallinnut Napoleonia! Ja kuinka olisinkaan antanut hänen tuntea, jos
hän nimittäin olisi rakastanut minua, että hän oli minun vallassani!

Eilen sinkosin suustani erään epigrammin, joka varmastikin
syvästi loukkasi mestari Henarezia; hän ei vastannut mitään;
hän oli lopettanut tuntinsa, hän otti hattunsa ja liitti
jäähyväistervehdykseensä katseen, joka saa minut uskomaan, ettei hän
enää palaa. Se on minulle erittäin mieluista, olisi hyvin ikävää käydä
jälleen käsiksi Jean-Jacques'in _Nouvelle Héloïseen_, jonka juuri olen
lukenut ja joka on melkein saanut minut vihaamaan rakkautta.
Tuollainen väittelevä ja lauserikas rakkaus on minusta sietämätöntä.
Clarisse on myöskin aivan liian tyytyväinen kirjoitettuaan pitkän
pikku kirjeensä; mutta Richardsonin teos on muuten sangen kuvaava
englantilaisille, on isäni sanonut. Rousseaun teos vaikuttaa minuun
aivan kuin filosofinen saarna kirjemuodossa.

Rakkaus on minun käsittääkseni aivan henkilökohtainen runoelma. Kaikki
se, mitä kirjailijat meille siitä kirjoittavat, on samalla kertaa sekä
totta että valhetta. Loppujen lopuksi, ihanaiseni, koska sinä et enää
voi puhua mistään muusta kuin aviollisesta rakkaudesta, luulen meidän
kaksoiselämämme kannalta olevan välttämätöntä, että minä pysyn
naimattomana ja hankin itselleni jonkun kauniin ja kiihkeän
rakkaustarinan, jotta oppisimme tuntemaan elämää eri puolilta. Kerro
minulle hyvin tarkkaan kaikki, mitä sinulle tapahtuu etenkin ensi
aikoina tuon elukan kanssa, jonka nimiä on aviopuoliso. Minä lupaan
yhtä tunnollisesti tehdä selvää kaikesta, jos minä joskus joudun
rakkauden esineeksi. Hyvästi jää, sinä rakas nielaistu karitsaiseni!



XI.

ROUVA DE L'ESTORADE NEITI DE CHAULIEULLE.


La Crampadessa.

Sinä ja sinun espanjalaisesi saatte minut värisemään, armas
sydänkäpyseni. Kirjoitan nämä muutamat rivit vain pyytääkseni sinua
vieroittamaan hänet lähettyviltäsi. Kaikki, mitä kerrot hänestä,
viittaa siihen, että hänellä on mitä vaarallisin luonne ja että hän
kuuluu niihin ihmisiin, joilla ei ole mitään kadotettavaa ja jotka
sentähden uskaltavat mitä tahansa. Tuo mies ei saa tulla
rakastajaksesi eikä hän myöskään voi olla miehesi. Kirjoitan sinulle
yksityiskohtaisemmin avioliittoni salaisista tapahtumista, mutta vasta
sitten, kun olen päässyt siitä levottomuudesta, johon viimeinen
kirjeesi minut jätti.



XII.

NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.


Helmikuulla.

Kaunis hirveni, tänä aamuna kello yhdeksän ilmoittautui isäni luokseni
aamutervehdykselle, olin jo noussut ja pukeutunut; tapasin hänet
salongistani, jossa hän istui lieden ääressä vakavana ja tavallista
mietteliäämpänä. Hän osoitti minulle paikan nojatuolissa vastapäätä
itseään, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja asettauduin hyvin vakavana
mukavaan asentoon, matkien häntä itseään niin onnistuneesti, että
hänen täytyi hymyillä, huolekkaan surumielisyyden silti väistymättä
hänen kasvoiltaan. -- "Olette vähintään yhtä henkevä kuin teidän
isoäitinne", virkahti hän minulle. -- "Turhia, isäni, älkää viitsikö
näytellä hovimiestä täällä", vastasin hänelle, "teillä on jotakin
minulta pyydettävää!" Hän nousi seisomaan hyvin kiihkeänä ja
levottomana ja puhui minulle puolisen tuntia. Tämä keskustelu,
rakkaani, on tosiaan muistamisen arvoinen. Heti kun hän oli mennyt,
istuuduin kirjoituspöytäni ääreen pannakseni hänen sanansa parhaani
mukaan paperille. Tämä on ensimäinen kerta, jolloin näin isäni
ilmaisevan kaikki, mitä hänellä oli mielessään. Hän alotti puheensa
imartelemalla minua eikä hän siinä laisinkaan epäonnistunut; tunsin
itseni kiitolliseksi hänelle siitä, että hän niin hyvin oli jo osannut
arvostaa ja ymmärtää minua.

-- "Armande", sanoi hän minulle, "te olette osannut ihmeellisesti
pettää minua ja samalla olette valmistanut minulle miellyttävän
yllätyksen. Kun tulitte luostarista, pidin teitä nuorena tyttönä, joka
olisi samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön, tietämätön,
jonka saattaisi lahjoa jollakin pienellä korulla, turhanpäiväisellä
helyllä ja joka ei juuri suuria ajattelisi." -- "Kiitoksia, isäni,
nuorison puolesta." -- "Oh, ei ole enää mitään nuorisoa", sanoi hän
vanhan valtioviisaan tavoin. "Teillä on uskomattoman laaja
käsityskyky, arvostelette kutakin asiaa oikealla tavalla, teidän
terävänäköisyytenne on harvinainen, olette sitäpaitsi hyvin
kujeellinen, luulee, ettette ole nähnyt mitään, silloin kun jo olette
katseellanne tunkenut niiden seurausten syihin asti, joita muut
paraillaan vasta tutkistelevat. Olette oikea ministeri hameissa,
täällä ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi ymmärtää minua; te itse
olette siis ainoa, jonka apuun voi turvata, jos on aikomus toimia
teitä vastaan ja saada teidät suostumaan johonkin uhraukseen.
Senpätähden tahdonkin puhua kanssanne suoraan ja avoimesti niistä
suunnitelmista, joita olen päässäni hautonut ja joista vieläkin pidän
kiinni. Voittaakseni teidät niiden puolelle, tahdon todistaa teille,
että ne johtuvat ylevistä tunteista. Minä olen senvuoksi pakotettu
johtamaan keskustelumme valtiollisiin asioihin, jotka ovat
valtakunnalle erittäin tärkeitä ja jotka varmasti ikävystyttäisivät
jokaista muuta nuorta ihmistä paitsi teitä. Saatuanne kuulla sen, mitä
minulla on sanottavaa, harkitkaa kauan; annan teille puoli vuotta
miettimisaikaa, jos niin tarvitaan. Olette täydelleen oma herranne; ja
jos kieltäydytte suostumasta niihin uhrauksiin, joita teiltä pyydän,
mukaannun tahtoonne enkä ole enää sen enempää vaivaava teitä."

Tämä johdanto, rakas hirveni, teki minut todella vakavaksi ja minä
sanoin hänelle: -- "jatkakaa, isäni." Ja valtiomies lausui minulle
silloin seuraavasti: -- "Lapseni, Ranska on nykyään hyvin
epävakaisessa ja vaarallisessa asemassa, jota seikkaa tosin eivät
tiedä muut kuin kuningas ja eräät ylväät henget; mutta kuningas on pää
ilman käsivarsia; ja sitäpaitsi eivät ne jalot henkilöt, jotka
tuntevat vaaran salaisuuden, ole arvovaltaisessa asemassa niihin
miehiin nähden, joiden apuun tulisi turvata onnellisen tuloksen
saavuttamiseksi. Nuo miehet, kansan vaalin uloslinkoamat, eivät tahdo
alistua välikappaleiksi. Niin eteviä kuin he lienevätkin, jatkavat he
kuitenkin yhteiskunnallista hävitystyötä, sensijaan että he
koettaisivat auttaa meitä tukemaan rakennusta. Lyhyesti sanottuna, on
olemassa enää vain kaksi puoluetta: Mariuksen ja Sullan; minä kannatan
Sullaa Mariusta vastaan. Näin on asianlaita suurin piirtein.
Yksityiskohdissa vallankumous jatkuu, se on juurrutettu lakiin,
kaiverrettu kiinni maahan, se elää edelleen ihmissieluissa; se on
sitäkin kauhistavampaa, kun useat noista valtaistuimen neuvonantajista
jo luulevat sen tukahdutetuksi eivätkä huomaa, että heiltä puuttuu
sekä sotilaita että rahaa. Kuningas on hyvin terävä-älyinen ja
selvänäköinen, mutta päivä päivältä antaa hän yhä enemmän perää
veljensä puoluelaisille, jotka tahtovat toimia liian nopeasti; tällä
ei ole enää elonaikaa kahta vuottakaan ja kuoleva järjestelee siksi jo
käärinliinojaan voidakseen kuolla rauhallisena. Tiedätkö, lapseni,
mitkä vallankumouksen tuhoisimmat seuraukset ovat? Sitä et varmaankaan
liene koskaan tullut ajatelleeksi. Kun vallankumous mestasi Ludvig
XVI:n, mestasi se samalla kaikki perheen-isät. Ei ole nykyään enää
olemassa mitään perheitä, on ainoastaan yksilöitä. Tahtoessaan tulla
kansallisuudeksi lakkasivat ranskalaiset olemasta valtakunta.
Säätäessään kaikille samat oikeudet isänperintöön nähden he surmasivat
perhehengen ja perustivat valtiokassan! Mutta he ovat myös edistäneet
virkavallan heikontumista ja joukkojen sokeaa valtaa, saaneet aikaan
taiteiden tuhoutumisen, henkilökohtaisten etujen etsinnän
hallituksessa ja raivanneet tietä valloitukselle. Meillä on
valittavana kaksi järjestelmää: joko perustaa valtio perheen
kautta tai perustaa se henkilökohtaisten harrastusten avulla,
kansanvaltaisuus tai ylhäisön valta, väittelyjen aikaansaama
hajaannus tai kuuliaisuus, katolilaisuus tai uskonnollinen
välinpitämättömyys, siinä lyhyesti sanoen koko kysymys. Minä
puolestani kuulun niihin harvoihin, jotka tahtovat vastustaa kansaa,
hyvin ymmärrettävästi suojellakseni sen omia etuja. Tässä ei
ole kysymys läänitysoikeuksista, kuten tahdotaan uskottaa
yksinkertaisille, ei myöskään aatelisvallasta, vaan itse valtiosta,
koko Ranskan elämästä tai kuolemasta. Jos jonkun maan perustana ei ole
isän arvovaltaa, on sen olemassaolo uhattu. Se on nimittäin
edesvastuunalaisuuden ensimäinen porras, alkuaste siihen
alistamisjärjestelmään, jonka huipulla on kuningas. Kuningas, siihen
sanaan sisällymme me kaikki! Kuolla kuninkaan puolesta on samaa kuin
kuolla itsensä, kuolla perheensä vuoksi, joka on jotakin pysyvää
niinkuin valtakuntakin. Jokaisella eläimellä on oma vaistonsa, ihmisen
vaisto on perhetunne. Maa on voimakas vain silloin, kun se on
kokoonpantu rikkaista perheistä, joiden kaikki jäsenet intomielin
tahtovat puolustaa yhteistä aarrettaan: rahan, kunnian, etuoikeuksien
ja nautintojen aarretta; se on heikko silloin, kun sen muodostavat
yksilöt, joilta puuttuu yhteenkuuluvaisuuden tunne, joille on
samantekevä, tottelevatko he seitsemää miestä tai yhtä ainoaa,
venäläistä tai korsikalaista, jos vain kukin yksilö saa pysyä omalla
pohjallaan; eikä tuo onneton ja itsekäs ihminen arvaa, että eräänä
päivänä se kuitenkin häneltä riistetään. Jos emme suunnitelmissamme
menesty, on edessämme pian mitä murheellisin asiaintila. Ei tule
olemaan enää muita lakeja kuin verotus- ja rangaistuslait: rahat tai
henki. Tunteella ei tule enää olemaan mitään sananvaltaa maapallon
jaloimmassa maassa. Siihen on silloin isketty ja jäydetty
parantumattomia haavoja. Ensiksikin pääsee vallalle yleinen kateus:
yläluokat sekoittuvat; halujen yhtäläisyyttä pidetään voimien
yhtäläisyytenä; porvariston laineet lakaisevat pois todellakin
tunnustetut, koetellut kyvyt ja henkiset ylivoimat. Voisi valita
sopivan miehen tuhannesta, mutta kolmen miljoonan kunnianhimoisen
ihmisen joukosta, joilla kaikilla on yllään sama keskinkertaisuuden
virkatakki, ei voi löytää mitään. Tämä voitonriemuinen joukko ei
ollenkaan huomaa, että sillä on vastassaan vielä toinen hirvittävä
joukkovoima, maataviljelevät talonpojat: kaksikymmentä miljoonaa
tynnyrinalaa elävää maata, joka kävelee, puhelee, ymmärtämättä mitään,
mutta vaatien yhä lisää, joka salpaa tien joka kohdalta ja jolla on
hallussaan raaka voima..."

"Mutta", sanoin minä, keskeyttäen isäni, "mitä voin minä tehdä valtion
hyväksi? Minulla ei ole minkäänlaista halua ruveta perheiden Jeanne
d'Arciksi ja tulla kärvennetyksi hiljaisella tulella jonkun konventin
roviolla!" -- "Te olette pikkuinen veitikka," sanoi minulle isäni.
"Kun puhun teille järkeä, vastaatte te pilapuheella; jos minä lasken
leikkiä, puhutte te minulle niinkuin olisitte lähettiläs." -- "Rakkaus
elää vastakohdista", sanoin hänelle. Ja hän nauroi niin, että sai
kyyneleet silmiinsä. -- "Ottakaa miettiäksenne niitä asioita, joista
olen tehnyt teille selkoa; tulette huomaamaan kuinka paljon
luottamusta ja sielun suuruutta olen osoittanut puhuessani teille
niin kuin nyt olen tehnyt, ja ehkäpä tapauksetkin tulevat
suunnitelmilleni avuksi. Tiedän kyllä, että ne teihin nähden ovat
loukkaavia, kohtuuttomia, sentähden vetoankin suostumustanne
pyytäessäni vähemmän sydämeenne ja mielikuvitukseenne kuin järkeenne;
olen huomannut teillä olevan enemmän älyä ja järkeä kuin kenelläkään
muulla..." -- "Te imartelette minua", sanoin hänelle hymyillen, "koska
olen teidän tyttärenne." "En missään tapauksessa", jatkoi hän, "voisi
olla epäjohdonmukainen. Joka tahtoo päästä päämäärään, pyrkii käsiksi
keinoihin ja meidän on osoitettava hyvää esimerkkiä. Siispä ei teillä
saa olla mitään omaisuutta, niin kauan kuin nuoremmalla veljellänne ei
ole turvattua asemaa, ja sentähden tahdon käyttää koko teidän
pääomanne hankkiakseni hänelle esikoisoikeudet." -- "Mutta", jatkoin
minä, "ette kai kiellä minua elämästä mieleni mukaan ja tulemasta
onnelliseksi, jos luovutan omaisuuteni teille?"--"Edellyttäen",
vastasi hän, "että tuo elämä, jota tarkoitatte, ei millään tavoin
arvoanne ja hyvää mainettanne vahingoita ja että se koituu suvullenne
kunniaksi."-- "Ohoh", huudahdin, "saattepa heti tuon minun paljon
ylistetyn järkeni seisahtumaan." -- "Niin, Ranskassa", sanoi hän
katkerasti, "emme löydä sellaista miestä, joka huolisi vaimokseen
korkeimpaan aatelistoon kuuluvan nuoren tytön ilman myötäjäisiä ja
joka kuitenkin tunnustaisi ne saaneensa. Jos tuollainen aviomies
löytyisikin, kuuluisi nousukas porvareiden luokkaan, ja tässä
suhteessa kuulun yhdenteentoista vuosisataan." -- "Niin minäkin",
vastasin hänelle. "Mutta miksi saattaa minua epätoivoon? Eikö
Ranskassa enää ole vanhoja päärejä?" -- "Olette ikäiseksenne hyvin
kehittynyt, Louise!" huudahti hän. Sitten hän hymyillen suuteli minua
kädelle ja lähti.

Olin samana aamuna saanut kirjeesi ja se oli johdattanut ajatukseni
juuri siihen kuiluun, johon väität minun voivan pudota. Minusta on
tuntunut kuin jokin ääni minussa huutaisi: sinne olet putoava. Olen
sentähden ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Henarez uskaltaa jo
katsella minua, rakkaani, ja hänen silmänsä hämmentävät minua, ne
saavat minussa aikaan omituisen tuntemuksen, jota lähinnä voi verrata
vain syvään kauhuun. Tuota miestä ei pitäisi katsella enempää kuin
jotakin sammakkoa, hän on ruma ja lumoilla kiehtova. Kaksi päivää olen
itsekseni pohtinut, eikö minun ehkä pitäisi tehdä tästä lyhyt loppu
ilmoittamalla isälleni, etten enää tahdo oppia espanjaa, ja täten
eroittaa tuo Henarez; mutta miehekkään päätökseni jälkeen tunnen
jälleen halun järkyttää mieltäni tuolla kauhealla tuntemuksella, joka
valtaa minut aina, kun näen tuon miehen, ja niinpä sanon itselleni:
vielä yksi kerta ja sitten puhun. Rakas ystäväiseni, hänen äänensä on
sieluun tunkevan lempeä, hän puhuu niinkuin Todor laulaa. Hänen
käytöksensä on yksinkertainen ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Ja
miten kauniit hampaat hänellä on! Äsken hän lähtiessään luotani
nähtävästi huomasi, kuinka suuresti hän herättää mielenkiintoani ja
hän teki jo jonkin eleen, erittäin kunnioittavan sitäpaitsi,
tarttuakseen käteeni ja suudellakseen sitä, mutta hän luopui
aikomuksestaan ikäänkuin säikähtäen rohkeuttaan ja sitä erottavaa
kuilua, jonka yli hän oli astumaisillaan. Näin ja aavistin kaiken
tämän melkein tyhjästä; hymyilin, sillä mikään ei ole niin liikuttavaa
kuin nähdä, miten alistettu luonto pyrkii lentoon vaipuakseen heti
jälleen takaisin. Tarvitaan paljon rohkeutta porvarilta, joka rakastaa
aatelistyttöä! Hymyni rohkaisi häntä, miesparka etsi hattuaan
huomaamatta sitä, hän ei nimittäin tahtonut löytää sitä ja minä toin
sen hänelle aivan vakavana. Hänen silmänsä kostuivat pidätetyistä
kyynelistä. Tuohon lyhyeen hetkeen mahtui kokonainen maailma asioita
ja ajatuksia. Ymmärsimme toisemme niin hyvin, että tuossa tuokiossa
ojensin hänelle käteni suudeltavaksi. Kentiespä se oli samaa kuin
tunnustaa hänelle, että rakkaus saattoi täyttää sen kuilun, joka
meidät eroittaa. No niin, en tiedä, mikä minut siihen pakoitti:
Griffith kääntyi meihin selin; minä ojensin hänelle ylpeästi valkoisen
käpäläni ja tunsin hipiälläni hänen huuliensa tulen liekehtelyn, jonka
hehkua kuitenkin kaksi suurta kyyneltä lievensi. Ah, enkelini,
voimattomana ja ajatuksiini vaipuneena jäin nojatuoliini istumaan,
olin onnellinen ja minun on mahdotonta selittää minkätähden. Se mitä
tunsin oli runoutta. Alentuvaisuuteni, jota tällä hetkellä häpeän,
tuntui minusta silloin jalolta ja suurelta, hän oli lumonnut minut,
siinä ainoa puolustukseni.

Perjantaina.

Tuo mies on todellakin sangen ihastuttava. Hän ilmaisee ajatuksensa
hienosti ja valikoidusti ja hänen henkinen ylemmyytensä tulee joka
kohdassa näkyviin. Rakkahani, hän on voimakas ja johdonmukainen kuin
Bossuet selittäessään minulle espanjan kielen ja yleensä
ihmisajatuksen ja kaikkien kielten sisäistä rakennetta. Ranska tuntuu
olevan hänen äidinkielensä. Kun tämän johdosta lausuin hänelle
hämmästykseni, vastasi hän, että hän oli saapunut Ranskaan hyvin
nuorena Espanjan kuninkaan kanssa. Mitä lienee tapahtunut tuossa
sielussa? Hän ei ole enää entisensä kaltainen. Hän tuli tänne
yksinkertaisesti puettuna, mutta aivan niinkuin aatelismies, joka
aamulla lähtee kävelylle. Tämän oppitunnin aikana loisti hänen
neroutensa niinkuin majakka; hänen kaunopuheisuutensa oli kuvaamaton.
Hän toi äkkiä esiin tuon tähän asti niin huolellisesti salaamansa
sielun, aivan kuin uupunut ihminen, joka saa entiset voimansa
takaisin. Hän kertoi minulle tarinan eräästä lakeija-raukasta, joka
oli antanut surmata itsensä vain Espanjan kuningattaren yhden ainoan
katseen vuoksi. -- "Hän ei voinut tehdä muuta kuin kuolla," sanoin
minä. Tämä vastaus riemastutti hänen sydäntään ja hänen katseensa
peloitti minua todellakin.

Illalla olin tanssiaisissa herttuatar de Lenoncourtin luona; prinssi
Talleyrand oli myöskin siellä. Pyysin herra de Vandenessea, joka on
hyvin miellyttävä nuorukainen, kysymään häneltä, oliko v. 1809 hänen
tilallaan vieraiden joukossa ketään Henarez-nimistä. -- "Henarez on
Soria-suvun maurilainen nimi; tämän jäsenet ovat, kuten kerrotaan,
kristinoppiin kääntyneitä abenserrageja. Vanha herttua ja hänen
molemmat poikansa seurasivat kuningasta. Vanhemmalta heistä,
nykyiseltä Sorian herttualta, ryösti kuningas Ferdinand äskettäin
kaikki hänen maatilansa, kunnianimensä ja arvoasteensa kostaakseen
jonkin vanhan kaunan. Herttua teki tavattoman suuren virheen siinä,
että hän otti vastaan yhdessä Valdezin kanssa perustuslaillisen
ministeriviran. Onneksi oli hän pelastautunut pois Cadixista ennen
herttua d'Angoulêmen tuloa; paraimmalla tahdollaankaan ei herttua
nimittäin olisi voinut suojella häntä kuninkaan vihalta."

Tämä vastaus, jonka varakreivi de Vandenesse sanasta sanaan kertasi
minulle, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. En voi kuvata
sitä levottomuutta, mikä täytti mieleni seuraavaan oppituntiin asti,
joka minulla oli tänä aamuna. Ensimäisen neljännestunnin aikana en
tehnyt muuta kuin katselin häntä koettaen arvata, oliko hän herttua
vai aateliton, voimatta ratkaista puoleen tai toiseen. Hän näytti
arvaavan ajatukseni sitä myöten kuin ne syntyivätkin ja ikäänkuin
tahallaan kujeillen eksyttävän niitä. Vihdoin en voinut hillitä
itseäni enää kauempaa, vaan heitin äkkiä pois kirjani keskeyttäen
käännöslukuni ja sanoin hänelle espanjaksi: -- "Te petätte meitä,
herra. Te ette olekaan mikään vapaamielinen porvaris-raukka, te olette
Sorian herttua?" -- "Neitiseni", vastasi hän surumielisin elein,
"onnettomuudekseni minä en ole Sorian herttua." Huomasin, millä
epätoivolla hän lausui sanan "onnettomuudekseni." Oi rakkaani, en
luule, että kukaan muu ihminen voi panna niin paljon intohimoa ja
sisältöä yhteen ainoaan sanaan. Hän painoi katseensa alas eikä
uskaltanut enää katsoa minuun. -- "Herra de Talleyrand," sanoin minä
hänelle, "jonka luona olette viettäneet maanpakovuotenne, ei jätä
Henarez-nimiselle henkilölle mitään muuta vaalin valtaa kuin joko olla
epäsuosioon joutunut Sorian herttua tai palvelija." Hän kohotti
silmänsä minuun, kaksi mustaa ja hehkuvaa kekälettä, joista sinkoava
katse oli yht'aikaa leimuava ja nöyryytetty. Mies-parka tuntui
todellakin olevan kidutuspenkillä. -- "Isäni," sanoi hän, "oli
todellakin Espanjan kuninkaan palvelija." Griffith ei voinut ymmärtää
tällaista opetustapaa. Jokaista kysymystä ja vastausta seurasi
tuskastuttava äänettömyys. -- "Lyhyesti," sanoin hänelle lopuksi,
"oletteko aatelinen vai aateliton?" -- "Tiedättehän, neiti, että
Espanjassa kaikki ihmiset, yksin kerjäläisetkin, ovat aatelisia." Tämä
pidättyväisyys harmitti minua. Olin tätä tuntia varten suunnitellut
pienen mielikuvitukseni keksimän hauskutuksen. Olin kirjeen muodossa
piirtänyt ihannekuvan siitä miehestä, jonka soisin rakastavan itseäni,
ja olin päättänyt antaa sen hänelle käännettäväksi. Tähän asti olin
kääntänyt vain espanjasta ranskaksi enkä ollenkaan ranskasta
espanjaksi; huomautin hänelle siitä ja pyysin Griffithiä tuomaan
minulle kirjeen, jonka viimeksi oli saanut eräältä ystävättäreltäni.
Näenpä kyllä, ajattelin, minkälaista verta hänellä on suonissaan,
siitä vaikutuksesta, minkä ohjelmani häneen tekee. Otin paperin
Griffithin kädestä ja sanoin: -- "Olen kai jäljentänyt sen
virheettömästi?" sillä kirje oli kirjoitettu minun käsialallani.
Ojensin hänelle paperin ja pidin häntä tarkasti silmällä koko ajan,
kun hän luki seuraavaa:

"Sen miehen, joka minua miellyttää, rakkaani, tulee olla kova ja ylpeä
miehiä kohtaan, mutta lempeä naisille. Hänen kotkankatseensa painaa
heti alas kaiken, mikä vain vivahtaakin naurettavalle. Hän kuittaa
säälin hymyllä ne, jotka yrittävät laskea leikkiä pyhistä asioista,
etenkin sellaisista, jotka kuuluvat sydämen runouteen ja joita ilman
elämä ei olisi muuta kuin surullinen todellisuus. Halveksin syvästi
kaikkia niitä, jotka tahtovat ryöstää meiltä pois noiden niin suuresti
lohdullisten uskonnollisten tunteiden rikkaan lähteen. Hänen uskonsa
on yksinkertainen kuin lapsen, mutta samalla tulee sen yhtyä
ajattelevan, uskonsa syitä tutkistelleen ihmisen järkkymättömään
vakaumukseen. Hänen henkensä on uusi ja omaperäinen, ei
teennäinen eikä kerskaileva; hän ei voi sanoa mitään, joka olisi
asiaankuulumatonta tai poissa paikaltaan; hänelle olisi yhtä
mahdotonta ikävystyttää toisia kuin ikävystyä itse, sillä hänen
sielussaan on loppumattomat rikkaudet. Kaikkien hänen ajatustensa
tulee olla jaloja, ylväitä, ritarillisia ja itsekkäisyydestä vapaita.
Ei missään hänen teossaan saa näkyä laskevaisuutta tai omien etujen
valvontaa. Hänen vikansakin johtuvat juuri hänen ajatusmaailmansa
rikkaudesta ja laajuudesta, joka on hänen oman aikansa yläpuolella.
Kaikessa on hänen oltava aikansa edellä. Siitä hienotunteisesta
huomaavaisuudesta, jota aina tulee osoittaa heikkoja olentoja kohtaan,
on hän oleva hyvä naisia kohtaan, mutta ei helposti ihastuva:
rakkautta on hän pitävä liian vakavana asiana leikkiäkseen sen kanssa.
Voisi siis sattua niinkin, että hän eläisi koko elämänsä ilman
rakkautta ja kuitenkin siitä huolimatta omistaisi kaikki ne
ominaisuudet, jotka ovat omiaan herättämään syvän ja voimakkaan
intohimon. Mutta jos hän kerran löytää nais-ihanteensa, tuon unikuvan,
jonka voi nähdä avoimin silmin; jos hän kohtaa olennon, joka ymmärtää
hänet, joka kokonaan valtaa hänen sielunsa ja heittää koko hänen
elämänsä yli äärettömän onnen kajastuksen, joka tuikkaa hänelle kuin
tähti tämän niin pimeän, kylmän ja jäisen maailman pilvien lomitse,
joka antaa hänen olemassa-ololleen uuden arvon ja viehätyksen ja saa
siihen asti mykät kielet hänen rinnassaan väräjämään, niin on
sanomattakin selvää, että hän silloin tajuaa onnensa ja osaa antaa
sille oikean arvon. Sentähden hän onkin tekevä lemmittynsä täysin
onnelliseksi. Ei milloinkaan ole hän sanalla tai katseella haavoittava
tuota rakastavaa sydäntä, joka on antautunut hänelle äitinsä sylissä
uinuvan lapsen sokealla rakkaudella, sillä jos tämä lemmitty joskus
heräisi ihanasta unestaan, olisi hänen sielunsa ja sydämensä ijäksi
runneltu: sillä tuolle valtamerelle ei hän mitenkään uskaltaisi lähteä
panematta samalla alttiiksi koko tulevaisuuttaan."

"Tuon miehen kasvonilmeistä, ryhdistä, käytöksestä, täytyy välttämättä
näkyä, että hän pystyy niin suureen kuin pieneenkin, hänen tulee olla
tavoissaan yksinkertainen ja luonnollinen, kuten kaikki henkisen
ylemmyyden omaavat henkilöt. Hän saa olla rumakin, mutta hänellä
täytyy olla kauniit kädet; hänen ylähuulensa on keveästi vetäytynyt
ivalliseen ja halveksivaan hymyyn, joka on välinpitämättömiä varten
varattu; ainoastaan niille, joita hän rakastaa, säästää hän sielukkaan
katseensa loistavan ja taivaallisen säteilyn."

"Neiti," sanoi hän espanjaksi syvästi liikutetulla äänellä,
"sallitteko minun säilyttää tämän kirjeen muistona teiltä? Tämä on
viimeinen oppitunti, joka minulla on kunnia antaa teille, ja se
opetus, jonka tässä kirjeessä saan, voi tulla käyttäytymiseni
ikuiseksi ohjeeksi. Jätin Espanjan pakolaisena ja rahatta, mutta nyt
olen saanut perheeltäni rahasumman, joka hyvin riittää tarpeisiini.
Minulla on oleva kunnia lähettää teille joku köyhä espanjalainen
sijaisekseni." Hän tuntui tällä ikäänkuin huomauttavan minulle: --
"Riittää jo tätä leikkiä." Hän nousi uskomattomalla arvokkaisuudella
ja jätti minut. Olin aivan typertynyt tästä hänen säätyisilleen
ihmisille harvinaisesta herkkätunteisuudesta. Hän meni alas ja pyysi
saada puhua isäni kanssa. Päivällispöydässä sanoi isäni minulle
hymyillen: -- "Louise, olette saanut tunteja espanjankielessä Espanjan
kuninkaan entiseltä ministeriltä ja kuolemaantuomitulta pakolaiselta."
-- "Sorian herttualta", virkahdin. -- "Herttualta," vastasi isäni,
"ei, sitä hän ei enää ole, hän käyttää nykyään arvonimenään parooni de
Macumer erään läänityksen mukaan, joka hänellä vielä on jälellä
Sardiniassa. Hän tuntuu olevan sangen omituinen." -- "Älkää
nöyryyttäkö tuolla sanalla, joka teidän suussanne aina kuulostaa vähän
pilkalliselta ja halveksivalta, miestä, joka on teidän vertaisenne,"
sanoin hänelle, "ja jolla minun luullakseni on kaunis sielu."
--"Paroonitar de Macumer?" huudahti isäni katsellen minua ivallisesti.
Painoin katseeni maahan ylpein elein. -- "Mutta," sanoi äitini,
"Henarez kohtasi varmaankin portaissa Espanjan lähettilään?" --
"Kohtasi kylläkin," vastasi isäni: "lähettiläs kysyi minulta,
puuhasinko salaliittoa hänen herraansa ja kuningastaan vastaan; mutta
hän tervehti kuitenkin tuota entistä espanjalaista ylimystä erittäin
kunnioittavasti tarjoten hänelle alamaista palvelustaan."

Tämä kaikki, rakas rouva de l'Estorade, tapahtui jo kaksi viikkoa
sitten ja kahteen viikkoon en ole nyt nähnyt tuota miestä, joka
rakastaa minua, sillä tuo mies rakastaa minua. Mitä hän mahtaa tehdä?
Tahtoisin olla kärpänen, hiiri, varpunen. Tahtoisin nähdä hänet yksin,
kotonaan, ilman että hän huomaisi minua. Kas siinä vihdoin mies, jolle
voin sanoa: Kuolkaa minun tähteni!... Ja hänellä on luonnetta tehdä
se, niin uskon ainakin. Sanalla sanoen, Parisissa on nyt mies, jota
ajattelen ja jonka katse täyttää sieluni tulvehtivalla valolla. Oh,
hänhän on vihollinen, joka minun pitäisi survoa jalkoihini. Onko siis
mahdollista, että on olemassa mies, jota ilman en voi elää ja joka on
minulle välttämätön! Sinä menet naimisiin ja minä rakastan! Näin ovat
jo neljän kuukauden kuluttua nuo molemmat kyyhkyset, jotka kevein
siivin kimposivat niin korkealle, pudonneet taivaaltaan todellisuuden
alhoon.

Sunnuntaina.

Eilen italialaisessa oopperassa tunsin äkkiä, että minua katseltiin,
ja katseeni kääntyivät kuin tenhovoimasta kahden tulisen silmän
puoleen, jotka loistivat niinkuin kiiltokivet eräästä pimeästä
permannon kulmauksesta. Henarez ei hellittänyt silmiään minusta. Tuo
hirviö oli valinnut juuri sen ainoan paikan, josta hän saattoi nähdä
minut; siinä hän istui. En tiedä, millainen hän mahtaa olla
valtiomiehenä, mutta rakkauden alalla on hän suorastaan nero.

"_Näin pitkälle, Renée, siis oomme tulleet_", sanoo suuri Corneille.



XIII.

ROUVA DE L'ESTORADELTA NEITI DE CHAULIEULLE.


La Crampadessa, helmikuulla.

Rakas Louiseni, näin kauan on minun täytynyt odottaa, ennenkuin olen
voinut sinulle kirjoittaa; mutta nyt tiedänkin paljon asioita tai
paremmin sanoen olen oppinut paljon ja tahdon kertoa sinulle kaikki,
jotta sinullakin olisi siitä jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Ero
nuoren tytön ja naidun naisen välillä on niin suuri, että nuori tyttö
voi ymmärtää sitä yhtä vähän kuin naitu nainen enää voi tulla nuoreksi
tytöksi. Menin mieluummin naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa kuin
luostariin takaisin. Se on selvää se! Koska arvasin, että jos en
menisi naimisiin Louis de l'Estoraden kanssa, saisin palata takaisin
luostariin, täytyi minun alistua kohtalooni. Kun olin tehnyt
lopullisen päätökseni, aloin tarkastella asemaani lähemmin nähdäkseni,
mitä etuja se mahdollisesti voisi minulle tarjota.

Ensin noiden velvoituksien vakavuus, joihin olin sitoutunut, täytti
minut kauhunsekaisella pelolla. Avioliitto on koko elämää varten, jota
vastoin rakkaus ei tarkoita muuta kuin huvitusta; avioliitto jää
pysyväksi senkin jälkeen, kun ilot jo ovat haihtuneet, ja silloin
astuvat voimaan paljon kallisarvoisemmat harrastukset kuin miehen ja
naisen oma keskinäinen suhde. Ehkäpä onnelliseen avioliittoon
sentähden tarvitaankin juuri sellaista ystävyyttä, joka
lempeällä hyväntahtoisuudella voi sivuuttaa monet inhimilliset
epätäydellisyydet. Ei mikään estänyt minua tuntemasta ystävyyttä Louis
de l'Estoradea kohtaan. Kun olin vakavasti päättänyt, etten
avioliitolta odottaisi niitä rakkauden iloja, joista me usein niin
vaarallisen kiihkoisasti haaveilimme, tunsin mitä suloisimman rauhan
laskeutuvan sydämeeni. Vaikka en rakastakaan, niin mikä estää minua
silti etsimästä onnea? sanoin itselleni. Sitäpaitsi rakastetaan minua
ja minä tahdon antaa rakastaa itseäni. Avioliittoni ei tule olemaan
orjuutta, vaan ainaista hallitsemista. Mitä haittaa voisi tällaisesta
asiaintilasta olla naiselle, joka kerran tahtoo pysyä omana herranaan?

Suhteemme vakavin kohta, avioliitto ilman aviomiestä, järjestyi
tuonoin eräässä Louis'n ja minun välisessä keskustelussa, jossa
selvästi tuli näkyviin hänen erinomainen luonteensa ja lempeä
sielunsa. Sydänkäpyseni, toivoisin voivani aina elää tässä rakkauden
aavistuksen kauniissa keväässä, joka ei vielä kanna nautinnon
hedelmiä, vaan jättää sielun neitseelliseksi. Ei alistua lakiin eikä
velvollisuuksiin, ei riippua kenestäkään muusta kuin itsestään ja
säilyttää oma vapaa tahtonsa! Miten ihanaa ja ylevää! Tuollainen
sopimus, joka sotii lakia ja sakramenttia vastaan, ei olisi voinut
olla mahdollinen kenenkään muun kuin Louis'n ja minun välillä. Tämä
pulmallinen kysymys juuri sai minut ensin vitkastelemaan päätökseni
tekemisessä. Vaikkakin alun pitäin olin päättänyt suostua kaikkeen
mieluummin kuin palata luostariin, niin on inhimillinen luonto
sellainen, että se pyytää mahdollisimman paljon saatuaan ensin
mahdollisimman vähän: ja me kaksi, enkelini, kuulumme niihin, jotka
tahtovat kaikki. Tarkastelin Louis'tani salaa kulmaini alta ja
ajattelin: onkohan onnettomuus tehnyt hänet hyväksi vai pahaksi?
Lähemmin tutkistellessani häntä, huomasin, että hänen rakkautensa
lähenteli intohimoa. Kun kerran olin päässyt hänen epäjumalakseen,
nähdessäni hänen kalpenevan ja värisevän pienimmästä silmäyksestäni,
päätin uskaltaa kaikki. Houkuttelin hänet pois vanhempain lähettyviltä
kävelyretkille, joilla varovaisesti tunnustelin hänen sydämensä ääntä.
Viekoittelin hänet puhumaan, tiedustelin hänen mielipiteitään ja
suunnitelmiaan tulevaisuutemme suhteen. Kysymyksissäni ilmeni niin
paljon ennakkoharkintaa ja ne iskivät niin sattuvasti juuri tämän
hirvittävän kaksin-elämän heikkoihin kohtiin, että Louis tunnusti
minulle myöhemmin aivan kauhistuneensa niin tietokypsää neitsyyttä.
Hän vastaili, mutta sotkeutui vastauksissaan niinkuin ainakin
henkilöt, joilta pelko riistää kaikki keinot; lopuksi oli minulla
selvillä, että sattuma oli antanut minulle vastustajan, joka kävi sitä
heikommaksi, mitä enemmän hän alkoi aavistaa sitä puolta minussa, jota
sinä niin ylväästi nimität suureksi sielukseni.

Ollen onnettomuuksien ja murheellisten kohtaloiden murtama tunsi hän
olevansa melkein mennyttä miestä ja etenkin vaivasi häntä kolme julmaa
pelonaihetta. Ensinnäkin on hän kolmenkymmenen seitsemän vuotias ja
minä seitsemäntoista; hän ei voinut olla kauhistumatta niitä
kahtakymmentä vuotta, jotka olivat välillämme. Toiseksi on tunnustettu
tosiasia, että olen hyvin kaunis; ja Louis, joka on samaa mieltä, ei
voinut olla tuntematta syvää tuskaa siitä, että kärsimykset olivat
riistäneet häneltä hänen nuoruutensa. Lopuksi tunsi hän minun naisena
olevan paljon ylempänä häntä itseään miehenä. Nämä kolme sangen
näkyvää vikaa olivat saaneet hänet epäilemään itseään; hän pelkäsi,
ettei hän voisi tehdä minua onnelliseksi ja että olin ottanut hänet
vain paremman puutteessa. Ilman luostariin palaamisen mahdollisuutta
en varmastikaan olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan, huomautti hän
minulle kainosti eräänä iltana. -- "Se on kyllä totta", vastasin
hänelle vakavasti. Rakas ystäväni, silloin tunsin ensimäisen kerran
sellaisen mielenliikutuksen, jonka mies yksin voi meissä aiheuttaa.
Omituinen tunne kouristi sydäntäni nähdessäni kahden suuren kyyneleen
pusertuvan esiin hänen silmistään. -- "Louis," jatkoin lohduttavalla
äänellä, "riippuu aivan teistä, muuttuuko tämä sovinnaisuusavioliitto
sellaiseksi avioliitoksi, jonka voin koko sydämestäni hyväksyä. Se,
mitä teiltä pyydän, vaatii teidän puoleltanne vielä paljon kauniimpaa
kieltäymystä kuin mitä on mikään, vilpittöminkään, rakkauden orjuus.
Voitteko kohota sellaisen ystävyyden tasolle, jollaista minä
toivoisin? Ihmisellä voi olla vain yksi ystävä elämässä, ja minä
tahdon olla teidän ystävänne. Ystävyys on side, joka yhdistää kaksi
samanarvoista sielua. Ystävyyden voima sitoo ne yhteen ja kuitenkin
ovat ne toisistaan riippumattomia. Olkaamme ystäviä ja liittolaisia
kantaaksemme yhdessä elämän taakkaa. Jättäkää minulle täydellinen
vapaus. En kiellä teitä sytyttämästä sydämeeni sitä rakkautta, jota
sanotte tuntevanne minua kohtaan, mutta en voi olla vaimonne muutoin
kuin omasta vapaasta tahdostani. Herättäkää minussa halu uhrata teille
vapaa tahtoni ja heti olen sen tekevä. En siis kiellä teitä
lietsomasta tätä ystävyyttä rakkaudeksi enkä häiritsemästä sitä lemmen
kuiskeilla: omasta puolestani olen tekevä kaikkeni keskinäisen
tunteemme täydellistämiseksi. Etenkin säästäkää minut kaikilta niiltä
ikävyyksiltä, joita omituinen suhteemme voisi aiheuttaa minulle
ulkoapäin. En tahdo näyttää oikulliselta enkä teennäiseltä, sentähden
että en ole kumpaakaan, ja pidän teitä siksi kunnian miehenä, että
rohkenen teitä pyytää näennäisesti ylläpitämään kaikkia avioliiton
muodollisuuksia." Rakkaani, en ole koskaan nähnyt ketään niin
onnellisena kuin mitä Louis oli ehdotukseni johdosta, hänen silmänsä
loistivat, onnen tuli oli kuivannut niistä kyyneleet. -- "Muistakaa,"
sanoin hänelle kaiken lopuksi, "ettei ole mitään omituista tässä
kaikessa, mitä teiltä nyt pyydän. Nämä ehdot johtuvat vain siitä, että
niin äärettömästi haluan omistaa teidän kunnioituksenne. Jos teidän
olisi kiittäminen vain pelkkää avioliittoa siitä, että olette saanut
minut, niin tuskinpa olisitte minulle suurestikaan kiitollinen,
vaikkapa teidän rakkautenne jonakin kauniina päivänä kruunattaisiinkin
laillisilla ja kirkollisilla muodollisuuksilla, kun se tapahtuisi
ilman minun sisäistä myötävaikutustani. Jos ette ollenkaan
miellyttäisi minua, mutta minä kuitenkin alistuvaisesti tottelisin
teitä, niinkuin kunnianarvoisa äitini on neuvonut minun tekemään, ja
jos näissä olosuhteissa saisin lapsen, niin luuletteko, että
rakastaisin tätä lasta yhtä paljon kuin sitä, joka olisi yhteisen
tahtomme tulos? Vaikk'ei olekaan välttämätöntä pitää toisistaan niin
paljon kuin kaksi rakastavaista, niin tunnustakaa kuitenkin, hyvä
herra, ettei missään tapauksessa saa olla toisilleen vastenmielinen.
No niin, joudumme vaaralliseen asemaan: meidän on pakko elää maalla,
muistakaamme tunteiden epävakaisuutta! Mutta eivätkö viisaat ihmiset
voi välttää vaihtelevaisuuden onnettomuuksia?" Minun järkevyyteni ja
myötämielisyyteni näytti hyvin hämmästyttävän häntä; mutta hän antoi
minulle juhlallisen lupauksensa ja minä tartuin hänen käteensä ja
puristin sitä ystävällisesti.

Viikon lopulla meidät vihittiin. Kun olin varma vapaudestani, saatoin
sangen ilomielisenä ottaa vastaan kaikki noiden juhlamenojen ikävät
yksityiskohdat: saatoin olla oma itseni, ja ehkäpä minua pidettiin
aika velikultana, kuten Blois'ssa on tapana sanoa. Kaikki luulivat
näkevänsä edessään todellisen aviovaimon, sensijaan että he näkivätkin
vain nuoren tytön, joka on ihastuksissaan siitä uudesta ja
mahdollisuuksista rikkaasta elämästä, jonka hän on osannut itselleen
kenenkään aavistamatta hankkia. Rakas ystävä, olin nähnyt kuin
ilmestyksessä kaikki vastaisen elämäni vaikeudet ja halusin kaikesta
sydämestäni tehdä tuon miehen onnelliseksi. Jos ei vaimolla olisi
määräämisvaltaa siinä yksinäisyydessä, jossa me elämme, kävisi
avioliitto piankin sietämättömäksi. Vaimolla täytyy silloin olla
aviovaimon hyveet ja rakastajattaren viehkeys. Tekemällä lemmen-onnen
epävarmaksi voi pitkittää suloisia harhakuvitelmia ja jatkaa aivan
loputtomiin asti noita itserakkauden pikku nautintoja, joihin kaikki
olennot syystä kylläkin panevat niin suuren arvon. Aviollinen rakkaus,
sellaisena kuin minä sen käsitän, tekee vaimon toivon hengettäreksi,
valtiattareksi ja antaa hänelle ehtymättömän voiman, elämän lämmön,
joka saa kukoistamaan koko ympäristön. Mitä enemmän hän on itsensä
herra, sitä varmempi voi hän olla rakkauden ja onnen kestävyydestä.
Olen ennen kaikkea vaatinut, että tämä meidän sisäisten asioittemme
järjestely pysyisi kaikilta aivan salassa. Miestä, joka on vaimonsa
tohvelin alla, pidetään täydellä syyllä naurettavana. Naisen
vaikutusvallan tulee olla vallan huomaamaton: etenkin meidän
suhteessamme on siro sulous koko salaisuuden ydin. Jos koetankin
nostaa tätä masentunutta luonnetta ja kehittää täyteen loistoonsa
niitä kauniita ominaisuuksia, joita välkähdyksittäin olen hänessä
nähnyt, niin tahdon, että kaikki näyttää Louis'n itsensä ansiolta.
Tällainen on se kaunis tehtävä, jonka olen ottanut suorittaakseni ja
joka riittää naisen kunniaksi. Olen melkein ylpeä siitä, että minulla
on salaisuus, joka antaa sisältöä elämälleni, suunnitelma, johon voin
kohdistaa kaikki voimani ja jota ei tunne kukaan muu kuin sinä ja
Jumala.

Nyt olen melkein onnellinen ja ehk'enpä voisi sitä ollakaan, ellen
voisi kertoa kaikkea rakastetulle ystävättärelle, sillä kuinka
voisinkaan tätä kertoa hänelle? Onneni loukkaisi häntä, se on täytynyt
salata häneltä. Hän on, rakkaani, herkkätunteinen kuin nainen,
niinkuin ovat kaikki ne miehet, jotka ovat paljon kärsineet. Kolme
kuukautta suhtauduimme toisiimme aivan samoin kuin ennen
avioliittoakin. Tällä aikaa olen keksinyt, kuten voit arvatakin,
joukon henkilökohtaisia asioita, joista rakkaus riippuu paljon enemmän
kuin mitä yleensä luullaan. Kylmyydestäni huolimatta on hänen sielunsa
rohkaistunut ja avautunut; hänen kasvonsa ovat saaneet toisen ilmeen
ja nuorentuneet. Se loisto, jonka olen mukanani tuonut taloon, on
heittänyt hänenkin ylitseen heijastuksensa. Huomaamattani olen
tottunut häneen ja hänestä on tullut minulle toinen minä. Näkemällä
hänet joka hetki silmäini edessä olen oppinut ymmärtämään sitä
yhteellisyyttä, joka vallitsee hänen ruumiinsa ja sielunsa välillä.
Elukka, joksi me aviomiestä nimitimme, sinun sanojesi mukaan, on
kadonnut. Eräänä kauniina iltana olikin edessäni rakastaja, jonka
sanat tunkivat sydämeeni ja jonka käsivarteen nojauduin sanomattomalla
nautinnolla.

Ollakseni sinua kohtaan tosi niinkuin Jumalalle, jota ei voi pettää,
niin täytyy minun tunnustaa, että ehkä juuri se ihailtava
tunnollisuus, jolla hän piti valansa, herätti uteliaisuuden
sydämessäni. Häpesin itseäni ja koetin taistella sitä vastaan. Mutta
jos tekee vastarintaa vain oman arvonsa säilyttämiseksi, alkaa piankin
hieroa sovintoa. Juhla oli siis salainen niinkuin kahden rakastavan
kesken, ja on se myös jäävä meidän väliseksi salaisuudeksemme. Kun
menet itse naimisiin, olet hyväksyvä vaiteliaisuuteni. Tiedä
kuitenkin, ettei mitään puuttunut siitä, mitä hienotunteisin
rakkauskaan voi vaatia, ei edes tuota yllättävää puolta, joka niin
sanoakseni on tuollaisen silmänräpäyksen kunnia: salaperäisyyden
viehätys, jota mielikuvituksemme kaipaa, hurmaus, jolle voi kaiken
anteeksiantaa, väkisin valloitettu suostumus, kauan edeltä aavisteltu
hekkuman autuus, joka on voittanut sielun jo ennen todellisuudeksi
muuttumistaan, kaikki nuo viettelyksen muodot olivat mitä korkeimmassa
määrin edustettuina.

Tunnustan sinulle kuitenkin, että minä kaikesta näistä hyvistä
puolista huolimatta uudestaan vaadin vapauttani, mutta en tahdo tässä
ilmaista kaikkia syitäni. Sinä olet varmasti ainoa sielu koko
maailmassa, jolle voin edes puolittain uskoa salaisuuteni. Vaikkakin
tavallaan kuuluu puolisolleen, rakasti hän sitten tahi ei, luulen,
että kadottaisimme paljon, ellemme salaisi tunteitamme ja ajatuksiamme
avioliiton suhteen. Ainoa oikea iloni, joka todellakin on ollut
taivaallinen, johtuu siitä, että tiedän antaneeni elämän tuolle
mies-raukalle, ennenkuin olen antanut sen lapselle. Louis on saanut
takaisin nuoruutensa, voimansa, hilpeytensä. Hän ei ole enää sama
mies. Kuin hyvä hengetär olen pyyhkinyt pois hänen mielestään yksin
onnettomuuksien muistonkin. Olen muuttanut Louis'n kokonaan toiseksi
ihmiseksi, hänestä on tullut ihastuttava. Tietäen varmasti
miellyttävänsä minua, paljastaa hän koko henkevyytensä ja tuo
itsestään esiin yhä uusia puolia. Olla miehen alituisena onnen
lähteenä, silloin kun tämä mies lisäksi tietää sen ja liittää
kiitollisuutensa rakkauteen, ah, rakas ystävä, tämä varmuus kehittää
sielussa voiman, joka on suurempi suurinta rakkautta. Tämä valtava ja
kestävä voima, joka kaikessa yksiviivaisuudessaan silti on vaihtelua
täynnä, synnyttää sanalla sanoen perhe-elämän, tuon naisten ihanan
luoman, jonka nyt käsitän koko hedelmällisessä kauneudessaan. Hänen
vanha isänsä ei enää ole saita, hän antaa sokeasti kaikki, mitä
pyydän. Palvelijat ovat iloisia; Louis'n onni näyttää heittävän
säteitään kaikkialle tähän taloon, jossa minä rakkaudella vallitsen.
Ukko on tyytyväisesti sopeutunut kaikkiin parannuksiin, hän ei ole
tahtonut turmella somistustyötäni; hän on minua miellyttääkseen
pukeutunut uudenaikaiseen pukuunkin ja puvun mukana on hän ottanut
uudet tavatkin. Meillä on englantilaiset hevoset, vaunut, kaleissit,
ja sievät kaksipyöräiset kääsit. Palvelijoilla on yksinkertainen,
mutta aistikas virkapuku. Niinpä meitä pidetäänkin tuhlaavaisina.
Pinnistän koko älyvoimani (en naura ollenkaan) hoitaakseni talouttani
säästäväisesti, hankkiakseni mahdollisimman suuret mukavuudet
mahdollisimman halvalla.

Olen jo saanut Louis'n vakuutetuksi siitä, kuinka välttämätöntä
hänelle on tehdä jotakin, joka hankkii hänelle maansa parasta
harrastavan miehen maineen. Velvoitan hänet täydentämään opintonsa.
Toivon pian näkeväni hänet departementin neuvoston jäsenenä, tähän
asemaan voi hän päästä äitinsä ja minun sukuni välityksellä. Sanoin
hänelle aivan suoraan, että olen kunnianhimoinen ja että en ollenkaan
pitänyt sopimattomana sitä, että hänen isänsä edelleenkin hoitaisi
maatilaamme ja tekisi säästöjä, sillä toivoin, että Louis kokonaan
saisi omistaa aikansa politiikalle. Jos saisimme lapsia, toivoin
näkeväni heidät kaikki onnellisina ja edullisesti valtioon
kiinnitettyinä; minun kunnioitukseni ja kiintymykseni menettämisen
uhalla oli hänen oltava departementin edustaja ensi vaaleissa; minun
sukuni oli kannattava hänen ehdokkuuttaan ja silloin olisi meillä ilo
viettää kaikki talvet Parisissa. Oi, enkelini, siitä innosta, millä
hän seuraa neuvoani, näen, kuinka suuresti hän minua rakastaa! Lisäksi
kirjoitti hän eilen minulle seuraavanlaisen kirjeen Marseillesta,
jonne hän oli matkustanut muutamaksi tunniksi.

"Kun otit vastaan minun rakkauteni, armas Renée'ni, silloin aloin
uskoa onneen; mutta nyt en näe sille enää mitään loppua. Menneisyys on
vain kuin himmeä muisto, kuin varjo, jolta pohjalta nykyisen onneni
hohde vain paremmin astuu esiin. Ollessani lähelläsi ottaa rakkaus
minut valtoihinsa niin, etten kykene sinulle ilmaisemaan tunteeni koko
laajuutta: voin ainoastaan ihailla, jumaloida sinua. Keksin sanat vasta
sitten, kun olen kaukana sinusta. Sinä olet niin täydellisen kaunis ja
sinun kauneutesi on niin vakavaa, majesteetillista, että aika tuskin
tulee muuttamaan sitä; ja vaikkakin rakkaus puolisoiden kesken ei niin
paljon riipu kauneudesta kuin tunteista, jotka sinulla ovat mitä
valituinta lajia, niin salli minun kuitenkin sanoa, että tietoisuus
siitä, että aina näen sinut kauniina, tuottaa minulle suurta iloa, ja
tämä ilo kasvaa joka katseella, jonka heitän sinuun. Sinun kasvojesi
arvokkaissa ja sopusointuisissa viivoissa, jotka kuvastavat ylevää
sieluasi, ja niiden terveessä värissä on jotakin sanomattoman
puhdasta. Mustien silmiesi loiste ja otsasi rohkea kaarevuus
todistavat kauniita hyveitäsi, lujaa rakennettasi ja väkevää
sydäntäsi, joka on kuin luotu voittamaan elämän myrskyt, jos sellaisia
sattuisi tulemaan. Luonteesi pääominaisuus on jalous; en usko tällä
kertovani sinulle mitään uutuutta; mutta kirjoitan tämän sanan
paperille, jotta tietäisit minun osaavan täysin arvostaa sitä
aarretta, minkä omistan. Se vähäinenkin, minkä lahjoitat minulle
lemmestäsi, on aina oleva onneni, nyt ja vast'edes; sillä ymmärrän,
kuinka suurta on molemminpuolisen vapautemme säilyttäminen, kuten
olemme toisillemme luvanneet. Jokaisesta hellyyden osoituksesta saamme
kiittää ainoastaan omaa mielihaluamme. Pysymme vapaina ahtaista
kahleistamme huolimatta. Ja tulen olemaan sitäkin ylpeämpi täten
alituisesti valloittaessani sinut uudestaan, nyt kun tiedän, minkä
arvon sinä panet tähän valloitukseen. Jokainen sanasi, hengenvetosi,
toimenpiteesi ja ajatuksesi saa minut yhä enemmän ihailemaan ruumiisi
ja sielusi suloisuutta. Sinussa on jotakin jumalallista, viisasta,
lumoavaa, joka tyydyttää yht'aikaa kaikkia harkinnan ja kunnian,
nautinnon ja toivon vaatimuksia ja joka lyhyesti sanoen antaa
rakkaudelle suuremman liikkumisalan kuin itse elämä. Oi, enkelini,
olkoon rakkauden hyvä henki minulle uskollinen ja olkoon
tulevaisuutenikin täynnä tätä hekkumaa, jolla olet koristanut koko
elämäni! Milloin olet tuleva äidiksi, jotta näkisin sinun suitsuttavan
kiitosuhria elinvoimallesi ja kuulisin sinun tuolla lempeällä
äänelläsi ja noiden hienojen, uusien ja erinomaiseen muotoon puettujen
ajatuksiesi lämmöllä siunaavan tätä samaa rakkautta, joka on
virkistänyt sieluni, kutsunut esiin kykyni, joka on iloni ja ylpeyteni
ja josta ammennan uutta elämää kuin taikalähteestä! Niin, olen oleva
kaikkea, mitä vain tahdot; minusta on tuleva maalleni hyödyllinen mies
ja kaikki kunnia työstäni kuuluu sinulle, sillä sinun tyytyväisyytesi
on oleva kaiken toimintani päämäärä."

Noin minä häntä muovailen, rakas ystävä. Tämä tyyli on hänelle jotakin
aivan uutta ja vuoden kuluttua on se oleva vielä parempaa. Louis on
vielä ensimäisen hurmauksensa vallassa; minä olen siinä suhteessa
hänestä edellä; nautin jo siitä jatkuvasta onnen tunteesta, jonka
onnellinen avioliitto voi antaa, silloin kun vaimo ja mies, ollen
varmoja toisistaan ja tuntien toinen toisensa täydellisesti, ovat
oppineet luomaan vaihtelua äärettömyyteen ja tekemään olemassaolon
riemun elämän kannattavaksi voimaksi. Tämän todellisten
aviopuolisoiden kauniin salaisuuden perille tahdon päästä ja omistaa
sen. Näet, että hän, tuo houkko, kuvittelee, että rakastan häntä
ikäänkuin hän ei olisikaan mieheni. Olen kuitenkin vasta päässyt
jonkunlaiseen aineelliseen kiintymykseen, joka antaa voimaa kestää
monenlaista. Muuten on Louis kyllä rakastettava, erittäin tasainen
luonteeltaan ja suorittaa yksinkertaisesti ja vaatimattomasti töitä,
joista suurin osa miehiä kerskailisi. Lyhyesti, jos en vielä
rakastakaan häntä, tunnen voivani pitää hänestä hyvin paljon.

Tällainen olen siis nyt mustine hiuksineni ja mustine silmineni,
joiden ripset, sinun sanojesi mukaan, raoittuvat kuin uutimet;
majesteetillinen ulkomuotoni ja koko olemukseni on nyt kohotettu
hallitsevaan asemaan. Kymmenen vuoden kuluttua, rakkaani, tapaamme
toisemme varmaan hyvin onnellisina ja iloisina Parisissa, josta
silloin tällöin ryöstän sinut pois viedäkseni sinut kauniiseen
keitaaseeni Provencessa. Oi, Louise, älä tee vaaranalaiseksi meidän
molempain yhteistä kaunista tulevaisuutta. Älä tee hullutuksia, joilla
peloittelet minua! Minä olen mennyt naimisiin vanhan nuorenmiehen
kanssa, nai sinä joku nuori vanhus päärien kamarista. Silloin teet
oikein.



XIV.

SORIAN HERTTUA PAROONI DE MACUMER'LLE.


Madridissa.

Rakas veljeni, ette ole tehnyt minua Sorian herttuaksi, jotta en myös
toimisi niinkun Sorian herttuan sopii. Jos tietäisin, että te
harhailette maailmaa ilman niitä etuja, joita varallisuus aina tuo
mukanaan, olisi onneni aivan sietämätön. Maria ja minä emme mene
naimisiin, ennenkuin olemme saaneet tietää, että olette vastaanottanut
sen rahasumman, jonka Urraca on saanut teidän laskuunne. Nämä kaksi
miljoonaa ovat teidän omista ja myös Marian säästövaroista... Molemmat
olemme rukoilleet saman alttarin ääreen polvistuen, Jumala tietää
miten palavasti, sinun onnesi puolesta. Oi veljeni, meidän hartaat
toivotuksemme täyttyvät varmasti. Rakkaus, jota etsit ja joka on oleva
lohdutuksesi maanpaossa, on astuva luoksesi taivaasta. Maria on
kyynelsilmin lukenut kirjeesi ja hän ihailee sinua vilpittömästi. Mitä
minuun tulee, olen suostunut ehdotukseesi en itseni, vaan sukumme
puolesta. Kuningas on toiminut aivan edellytystesi mukaisesti. Ah,
millä halveksinnalla sinä heititkään hänelle hänen halvan ilonsa,
aivan kuin viskataan tiikerien eteen niiden saalis! Tahtoisinpa antaa
hänen tietää, miten sinä musersit hänet suuruudellasi. Ainoa, jonka
olen omistanut itselleni, rakkahin veli, on onneni, Mariani. Niinpä
onkin suhteeni sinuun aina oleva niinkuin luodun Luojaansa. Minun ja
Marian elämässä on oleva toinenkin päivä yhtä ihana kuin onnellinen
hääpäivämme, nimittäin se päivä, jolloin saamme tietää, että sinunkin
sydämesi on löytänyt ymmärtäjänsä, että joku nainen sinua rakastaa
sillä rakkaudella, jonka sinä ansaitset ja jollaista sinä kaipaat. Älä
unohda, että jos elätkin meidän avustuksellamme, niin elämme me myös
sinun. Voit huoletta kirjoittaa meille nuntsion osoitteella ja
lähettää kirjeet Roomaan. Ranskan lähettiläs Roomassa toimittaa kyllä
hyväntahtoisesti ne valtiosihteerille, monsignore Bembonille, jolle
meidän legaattimme on asian jo edeltäpäin selittänyt. Kaikki muut tiet
ovat huonoja. Hyvästi siis, sinä rakas, ryöstetty veli, rakas
maanpakolainen! Ole ainakin ylpeä siitä onnesta, minkä olet voinut
meille lahjoittaa, joskaan se ei voi tehdä sinua onnelliseksi:
Varmasti on Jumala kuuleva rukouksemme sinun puolestasi.

Fernand.



XV.

LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.


Ah enkelini, avioliitto näkyy tekevän ihmisen filosofiksi! Armaat
kasvosi lienevät olleet aivan keltaiset, silloin kun kirjoitit minulle
noita hirvittäviä ajatuksia ihmiselämästä ja velvollisuuksistamme.
Luuletko ehkä voivasi käännyttää minut avioliittoon tuolla
maanalaisella työohjelmalla? Voi, siihen ovat siis johtaneet
meidän liikaoppineet haaveilumme! Me lähdimme Blois'sta
koristuksenamme täydellinen viattomuus ja aseinamme ajattelun terävät
keihäät. Tämän puhtaasti henkisen kokemuksen tikarit ovat nyt
kääntyneet sinua vastaan. Jos en tuntisi sinua maailman puhtaimmaksi
ja enkelimäisimmäksi olennoksi, sanoisin, että sinun laskelmistasi
huokuu turmeluksen henki. Mitä ihmettä, olet niin vaipunut
maatalousharrastuksiin, että jaoittelet nautintosikin lohkoihin ja
hoidat rakkauttasi niinkuin metsiä. Oh, minä mieluummin hukkuisin
sydämeni kiihkeihin pyörteisiin kuin eläisin sinun viisaan
aritmetiikkasi kuivuudessa. Sinä olit niinkuin minäkin mitä
tietorikkain nuori tyttö, sentähden että olimme ajatelleet paljon
eräitä asioita; mutta, lapseni, filosofia ilman rakkautta tai väärän
rakkauden varjolla on kauhein muoto aviollista ulkokullaisuutta. Älä
ole varma siitä, etteikö maailman tuhmin ihminenkin joskus huomaisi
viisauden pöllöä ruusu-röykkiösi lymyissä, ja sellainen keksintö on
sangen vähän ylösrakentava ja voi ajaa karkuun palavimmankin
rakkauden. Leikit kohtaloa, sensijaan että itse olisit sen
leikkipallo. Me kehitymme molemmat sangen omituisesti: paljon
filosofiaa ja vähän rakkautta, siinä sinun järjestelmäsi; paljon
rakkautta ja vähän filosofiaa, siinä taas minun ohjenuorani.
Jean-Jacques'in Julie, jota minä luulin professoriksi, on pelkkä
ylioppilas sinuun verrattuna. Naishyve, luuletko löytäneesi elämän
lopullisen ratkaisun! Voi, nyt teen pilkkaa sinusta, mutta ehkä olet
oikeassakin. Sinä olet uhrannut nuoruutesi yhdessä päivässä ja tullut
kitsaaksi ennen aikojasi. Epäilemättä on Louis'si tuleva onnelliseksi.
Jos hän rakastaa sinua, ja sitä en epäile, ei hän koskaan tule
huomaamaan sitä, että sinä perheesi etua valvoessasi käyttäydyt aivan
kuin ilonaiset rahaetujaan valvoessaan; ja varmasti hekin tekevät
miehet onnellisiksi päättäen siitä mielettömästä tuhlauksesta, jonka
esineinä he ovat. Terävänäköinen aviomies olisi epäilemättä
edelleenkin ihastunut sinuun, mutta eikö hän kuitenkin lopulta
vapautuisi kiitollisuuden tunteestaan naista kohtaan, joka
petollisuudesta tekee itselleen jonkinlaisen siveellisen kureliivin ja
jonka hengelle se on yhtä välttämätön kuin tuo toinen on hänen
ruumiilleen. Mutta minun silmissäni, rakas ystävä, on rakkaus kaikkien
hyveiden ruumiillistuma, itse jumaluuden ilmestys! Rakkaudella ei ole
mitään tekemistä laskelmien kanssa, se on äärettömyys sielussamme.
Etkö ole oman itsesi edessä tahtonut puolustaa sitä kamalaa asemaa,
johon nuori tyttö joutuu silloin, kun hän menee naimisiin miehen
kanssa, jota hän ainoastaan voi kunnioittaa? Velvollisuus on sinun
ainoa mittasi ja ohjeesi, mutta eikö välttämättömyyden mukaan
toimiminen kuulu ateistien moraaliin? Toimia tunteen ja rakkauden
mukaan, siinä taas naisten salainen laki! Olet tehnyt itsesi mieheksi
ja sinun Louis'si on ennen pitkää huomaava olevansa nainen! Oi,
rakkaani, kirjeesi on herättänyt mielessäni lukemattomia mietteitä.
Olen tullut huomaamaan, että luostari ei koskaan voi korvata äitiä.
Rukoilen sinua, sinä ylevä, mustasilmäinen enkelini, joka olet niin
puhdas ja niin ylpeä, niin vakava ja ylhäinen, että kiinnittäisit
huomiota tähän ensimäiseen valitushuutoon, joka kirjeesi johdosta
pääsee huuliltani! Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että
kentiespä par'aikaa juuri sillä hetkellä, jolloin valittelin, rakkaus
särki järjen rakennelmia. Ehkäpä itse toimin vielä hullummin mitään
ajattelematta, mitään harkitsematta; rakkauden intohimo on
luonnonvoima, ja sen logiikka voi olla yhtä julma kuin sinun.

Maanantaina.

Eilen illalla ennenkuin kävin levolle, istuin ikkunan ääressä
katsellen taivasta, joka oli yliluonnollisen kirkas. Tähdet kimalsivat
niinkuin sinistä huntua kannattavat hopeanaulaset. Yön hiljaisuudessa
kuulin jonkun hengittävän ja tähtivalon hämärässä näin espanjalaiseni,
joka oravan lailla kyyryeli eräässä boulevardin puussa ja sieltä
epäilemättä ihaili ikkunoitani. Tämän huomion ensimäinen seuraus oli
se, että vetäydyin takaisin huoneeseeni aivan kuin lamaantunein
jäsenin, mutta tämän pelon tunteen pohjalla oli suloista iloa. Olin
hervoton ja onnellinen. Ei ainoakaan noista henkevistä ranskalaisista,
joka tahtoisivat naida minut, ole vielä keksinyt tulla viettämään
öitään jalavan oksilla poliisikamari-seikkailun uhalla. Minun
espanjalaiseni oli epäilemättä jo kauan ollut puussa. Hän ei anna
minulle enää oppitunteja, mutta hän tahtoo nähtävästi saada niitä itse
ja on myös saava. Jospa hän tietäisi kaikki, mitä olen itsekseni
lausunut hänen silmiinpistävästä rumuudestaan. Minäkin, Renée-kulta,
olen filosofi: Olen tuuminut, että olisi vallan kauheata rakastaa
kaunista miestä. Tai eikö se olisi samaa kuin tunnustaa että aistit
muodostavat kolme neljäsosaa rakkaudesta, jonka olemukseltaan tulee
olla jumalallinen?

Ensimäisestä säikähdyksestä toinnuttuani kurkottauduin hiukan ikkunan
puoleen nähdäkseni hänet uudestaan ja näinkin. Silloin hän onton kepin
avulla puhalsi ikkunaani suuren lyijykuulan ympärille taitavasti
käärityn kirjeen. Jumalani, luuleeko hän, että jätin ikkunan tahallani
auki? ajattelin; mutta jos äkillisesti olisin sulkenut sen, olisin
sillä tehnyt itseni hänen kanssarikollisekseen. Toimin siis
viisaammin, palasin ikkunan ääreen, niinkuin en ollenkaan olisi
kuullut hänen kirjelippunsa putoamista, niinkuin en olisi mitään
nähnyt, ja sanoin sitten ääneen: -- "Tulkaahan toki katsomaan tähtiä,
Griffith!" Griffith nukkui vanhanpiian levollista unta. Kuullessaan
ääneni katosi mauri puusta nopeasti kuin varjo. Varmaankin oli hän
puolikuollut pelosta niinkuin minäkin, sillä en kuullut hänen
loittonevan; todennäköisesti jäi hän jalavan juurelle. Runsaan
neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa vaivuin sinisen avaruuden
aistimiseen ja uiskentelin uteliaisuuden valtameressä, suljin
vihdoin ikkunan ja paneuduin vuoteeseen ja käärin auki tuon hienon
paperin yhtä suurella huolellisuudella kuin konsanaan mikään
muinaiskirjoitelmain tutkija Napolissa. Tuntui kuin olisivat sormeni
koskettaneet tulta. Mikä hirvittävä valta tuolla miehellä onkaan
ylitseni! ajattelin. Lähensin jo paperia kynttilään polttaakseni sen
lukematta. Mutta eräs ajatus pidätti minua. Mitä mahtaa hän kirjoittaa
minulle, koska hän kirjoittaa salassa? No niin, rakkaani, poltin
kuitenkin kirjeen ajatellen, että vaikka kaikki maanpiirin tytöt
olisivatkin nielaisemalla lukeneet sen, niin ei sellainen sopinut
minulle, Armande Louise Marie de Chaulieulle.

Seuraavana päivänä oli hän italialaisessa oopperassa tavallisella
paikallaan, mutta niin perustuslaillinen pääministeri kuin hän on
ollutkin, en luule, että hän ulkonaisesta esiintymisestäni saattoi
huomata minkäänlaista sisällistä levottomuutta: olin aivan niinkuin en
olisi mitään nähnyt enkä mitään saanut edellisenä iltana. Olin
tyytyväinen itseeni, mutta hän oli hyvin surullinen. Mies-parka, onhan
luonnollista, että rakkaus Espanjassa tulee sisään ikkunasta!
Väliajalla hän lähti käytävään kävelemään. Espanjan lähetystön
ensimäinen ministeri ilmoitti siitä minulle kertoen samalla hänestä
erään erittäin jaloa mielenlaatua todistavan jutun. Ollessaan vielä
Sorian herttua piti hänen naida eräs Espanjan kaikkein rikkaimpia
perijättäriä, nuori prinsessa Maria Heredia, jonka omaisuus olisi
voinut suuresti lievittää hänen maanpakonsa onnettomuutta; mutta
näyttää siltä, kuin olisi Maria, jonka vanhemmat olivat kihlanneet jo
lapsena, pettänyt heidän toiveensa ja rakastanutkin nuorempaa veljeä;
minun Felipeni luopui silloin prinsessa Mariasta ja antautui samalla
Espanjan kuninkaan ryöstettäväksi. -- "Tuon kaiken hän varmaan teki
kuin luonnollisimman asian maailmassa", sanoin minä tuolle nuorelle
miehelle. -- "Te siis tunnette hänet?" kysyi hän viattomasti. Äitini
hymyili. -- "Miten on hänen käyvä? Hänhän on tuomittu kuolemaan!"
sanoin. -- "Joskin hän on kuollut Espanjassa, on hänellä oikeus elää
Sardiniassa." -- "Oh, onko siis Espanjassakin hautoja?" sanoin
ikäänkuin olisin kääntänyt asian leikiksi. -- "Espanjassa on kaikkea,
yksinpä vanhan ajan espanjalaisiakin", vastasi minulle äitini. --
"Sardinian kuningas on, joskaan ei aivan helpolla, myöntänyt parooni
de Macumer'lle passin," jatkoi edelleen tuo nuori valtiomies, "ja nyt
hänestä on tullut Sardinian alamainen ja hän omistaa Sardiniassa
komeita läänityksiä täysine oikeuksineen. Hänellä on linna Sassarissa.
Jos Ferdinand VII kuolisi, astuisi Macumer todennäköisesti jälleen
valtiolliseen toimeen ja Turinin hovi valitsisi hänet lähettilääkseen.
Vaikkakin nuori, on hän..." -- "Ah, hän on nuori!" -- "Niin,
neitiseni, vaikkakin nuori, on hän Espanjan etevimpiä miehiä!"
Kuunnellessani sihteerin pakinaa katselin ympärilleni salongissa ja
olin kuuntelevinani vain puolella korvalla ilman suurempaa
mielenkiintoa, vaikka näin meidän kesken sanottuna olin vallan
epätoivoissani siitä, että olin polttanut hänen kirjeensä. Mitenkähän
sellainen ihminen silloin ilmaisee ajatuksensa, kun hän rakastaa? Ja
hän rakastaa minua! Olla jonkun rakastama ja jumaloima kaikessa
salaisuudessa, tietää, että tässä salongissa, jossa kokoontuu Parisin
parhaimmisto, omistaa yhden ihmisen kokonaan itseään varten, ilman
että kukaan aavistaa sitä, se on jotakin se! Oi, Renée, nyt ymmärrän
parisilais-elämän viehätyksen kaikkine tanssiaisineen ja juhlineen.
Kaikki on saanut oikean värinsä minun silmissäni. Silloin kun
rakastaa, tarvitsee toisia, vaikkapa vain voidakseen uhrata heidät
rakastettunsa hyväksi. Tunsin sielussani toisen onnellisen olennon.
Tämä hyväili kovasti turhamaisuuttani, itserakkauttani ja ylpeyttäni.
Millaisella katseella mahdoinkaan katsella ympärilleni. -- "Kas sinua,
pikku veitikkaa!" kuiskasi korvaani herttuatar hymyillen. Niin, minun
tavattoman ovela äitini oli aavistanut asenteestani jotakin salaista
iloa, ja minun täytyi laskea lippu tämän viisaan naisen edessä. Nuo
neljä sanaa opettivat minulle enemmän elämänkokemusta, kuin mitä olin
voinut hankkia itselleni koko vuonna, sillä meillä on nyt maaliskuu
käsissä. Voi, kuukauden kuluttua ei meillä enää ole italialaisia!
Miten tulla toimeen ilman tuota ihanaa musiikkia, kun sydän on täynnä
rakkautta.

Rakas ystävä, kotiin tultuani avasin ikkunani oikein Chaulieuiden
arvoisella päättäväisyydellä ihaillakseni rankkasadetta. Oi, jospa
miehet tietäisivät, mikä viehätysvoima sankarillisilla teoilla on
meihin, niin olisivat he varmaan hyvin suuria, pelkureistakin tulisi
sankareita. Se, mitä olin saanut tietää espanjalaisestani, sai minut
kuin kuumeeseen. Olin varma siitä, että hän jälleen olisi siellä
valmiina sinkoamaan minulle uuden kirjeen. Nyt en myöskään polttanut
sitä: luin sen. Tällainen on siis ensimäinen rakkauskirje, jonka olen
saanut, rouva Järkeileväinen: kaikki kirjeet ovat yhteisomaisuuttamme.

"Louise, en rakasta teitä teidän ylevän kauneutenne vuoksi; en rakasta
teitä teidän rikkaan henkenne, jalojen tunteittenne tai sen
sanomattoman sulouden vuoksi, jota uhoatte, en myöskään ylpeytenne,
kuninkaallisen halveksintanne vuoksi kaikkea sitä kohtaan, joka ei
kuulu teidän ilmakehäänne, mutta joka ominaisuus ei sulje pois
hyvyyttä, sillä teillä on enkelien armeliaisuus. Minä rakastan teitä,
Louise, sentähden että olette painanut alas kaikki nämä kuninkaalliset
ja ylpeät puolet itsessänne raukan maanpakolaisen hyväksi, sentähden
että te pienellä eleellä, katseella olette lohduttanut miestä, joka on
niin paljon teitä alempana, että hänellä ei ollut oikeutta pyytää
teiltä muuta kuin sääliä, joskin jaloa sääliä. Te olette ainoa nainen
maailmassa, joka minun vuokseni on hellyttänyt silmiensä kovuuden, ja
koska te annoitte langeta minuun tuon hyväätekeväisen katseenne
säteen, silloin kun olin vain tomujyvä jaloissanne, säteen, jota en
koskaan muuten olisi saanut, vaikka minulla olisikin ollut kaikki se
valta, mikä alamaisella yleensä voi olla, niin täytyy minun saada
sanoa teille, Louise, että olette käynyt minulle rakkaaksi,
että rakastan teitä teidän oman itsenne vuoksi ilman mitään
sivutarkoituksia, ylittäen monella tavoin ne ehdot, jotka määräsitte
täydelliselle rakkaudelle. Tietäkää siis, taivaiden korkeimmalle
istuimelle asettamani epäjumala, että maailmassa on olemassa eräs
sarasenien rodun jälkeläinen, jonka elämä kuuluu teille, jolta voitte
pyytää mitä tahansa niinkuin orjalta ja joka pitää kunnianaan saada
täyttää käskyjänne. Olen ijäksi antautunut valtoihinne ainoastaan
siitä ilosta, että saisin palvella tuota yhtä katsettanne, tuota
kättä, jonka te eräänä aamuna ojensitte espanjankielen opettajallenne.
Teillä on palvelija, Louise, eikä muuta. Ei, en uskalla ajatellakaan,
että koskaan saisin vastarakkautta; mutta ehkäpä voin olla siedettävä
uskollisen antaumukseni vuoksi. Siitä aamusta alkaen, jolloin
hymyilitte minulle jalon immen hymyä ikäänkuin arvaten yksinäisen ja
petetyn sydämeni kurjuuden, siitä alkaen olette ollut rakkauteni
valtaistuimella; te olette elämäni itsevaltiatar, ajatusteni
kuningatar, sydämeni jumalatar, sieluni valo, kukkieni kukka, balsami,
jota hengitän, vereni rikkaus, kirkkauden meri, jonka helmaan vaivun.
Yksi ainoa ajatus häiritsi tätä onneani: te itse ette tiennyt, että
tämä rajaton alttius kuului teille, että teillä oli käytettävissänne
uskollinen käsi, sokea orja, mykkä käskyläinen, aarre, sillä kaikki,
mitä omistan, kuuluu teille; lyhyesti sanoen ette tiennyt, että
omistitte sydämen, jolle voitte uskoa kaikki, niin, oikean vanhan,
hellän mummon sydämen, jolta voitte pyytää mitä tahansa isän, jonka
suojelukseen voitte vedota joka asiassa, ystävän, veljen; kaikki nämä
tunteet puuttuvat ympäristöstänne, minä tiedän sen. Olen keksinyt
yksinäisyytenne salaisuuden. Rohkeuteni on johtunut siitä, että olen
tahtonut tehdä teille tiettäväksi, kuinka paljon te omistatte. Ottakaa
vastaan kaikki, Louise, te olette antanut minulle sen ainoan elämän,
mikä minulla voi olla maailmassa, elämän, joka on uhrautuvalle
uskollisuudelle pyhitetty. Jos sallitte minun kietoa kaulaani orjuuden
ketjut, ette sillä joudu mihinkään ikävyyksiin: en tule koskaan
pyytämään teiltä mitään muuta paitsi iloa tietää, että kuulun teille.
Älkää sanoko minulle edes sitä, ettette koskaan tule rakastamaan
minua: niinhän se on oleva, minä tiedän sen; minun on rakastettava
kaukaa, ilman toivoa ja vain itseäni varten. Tahtoisin kernaasti
tietää, huolitteko minut palvelijaksenne, ja olen ajatellut pääni
puhki keksiäkseni jonkun todistuskeinon, joka vakuuttaisi teidät
siitä, ettette mitenkään loukkaa arvokkaisuuttanne antamalla minulle
siitä tiedon, sillä jo olen useita päiviä, teidän tietämättänne,
kuulunut teille. Ilmoittakaa se siis minulle siten, että jonakin
iltana italialaisessa oopperassa pidätte kädessänne valkoisista ja
punaisista kamelioista koottua kukkakimppua; se merkitsee sitä, että
mies viimeistä veripisaraansa myöten palvelee jumaloimaansa puhtautta.
Sillä on kaikki sovittu; minä hetkenä tahansa huomenna tai kymmenen
vuoden kuluttua vain määräätte jotakin, niin kaiken, mikä suinkin
ihmisen vallassa on tehdä, on silloin tekevä puolestanne teidän
onnellinen palvelijanne Felipe Henarez."

J. K. Tunnusta, rakkaani, että oikeat ylimykset osaavat rakastaa! Mikä
afrikkalainen leijonahyppäys! Mikä pidätetty hehku! Mikä usko! Mikä
avomielisyys ja sielun suuruus alennustilassakin! Tunsin itseni aivan
pieneksi ja kuin huumautuneena kysyin itseltäni: mitä on tehtävä...?
Suurelle miehelle tunnusmerkillistä on, että hän sekoittaa kaikki
tavalliset laskelmat. Hän on ylevä ja liikuttava, viaton ja
jättiläismäinen. Yhdellä ainoalla kirjeellä on hän lyönyt kuoliaaksi
sata Lovelacen ja Saint-Preux'n kirjettä. Oh, tämä juuri on todellista
rakkautta ilman turhia siekailuja, se on, tai sitä ei ole; mutta jos
se kerran on olemassa, täytyy sen esiintyä koko suuruudessaan. Näet,
etten keikaile ollenkaan. Kieltää tai myöntää. Näiden kahden
vaihtoehdon välillä häilyn yrittämättä ollenkaan millään tekosyyllä
verhota päättämättömyyttäni. Milleen väittelylle ei löydy tilaa. Tämä
ei ole enää Parisia, vaan Espanjaa ja Itämaita; sanalla sanoen, nyt
puhuu minulle abenserragilainen, joka polvistuu katolisen Eevan eteen
laskien hänen jalkoihinsa käyrämiekkansa, hevosensa ja päänsä.
Otanko vastaan tuon maurien jälkeläisen? Luepa useampaan kertaan
tuo espanjalais-sarasenilainen kirje, rakas Renée, ja saat
nähdä, että rakkaus on voimakkaampi kaikkia sinun filosofiasi
juutalaistinkimyksiä. Tiedätkö mitä, Renée, kannan sinun kirjettäsi
sydämelläni, olet porvaristuttanut elämäni! Pitäisikö minun käyttää
koukkuteitä? Enkö ole ijät kaiket oleva tuon jalopeuran hallitsijatar,
joka minun läheisyydessäni muuttaa karjuntansa nöyriksi ja hartaiksi
huokauksiksi? Oi, kuinkahan se onkaan mahtanut karjua luolassaan
Hillerin-Bertin-kadun varrella! Tiedän, missä hän asuu, minulla on
hänen korttinsa: _F., parooni de Macumer_. Hän on tehnyt kaiken
vastauksen minun puoleltani mahdottomaksi, ei ole muuta keinoa kuin
heittää hänelle nuo kaksi kameliaa vasten kasvoja! Mikä pirullinen
oveluus piileekään puhtaassa, todellisessa, viattomassa rakkaudessa!
Ah, se on suurinta, mitä voi saada naissydän, jonka pitäisi määrätä
kantansa aivan yksinkertaisella ja helpolla teolla! Oi, Aasia! Olen
lukenut _Tuhat ja yksi yötä_ ja sen olemuksen ydin on tämä: kaksi
kukkaa ja kaikki on sanottu. Pienellä kukkakimpulla suoritamme me
neljätoista nidettä Clarisse Harlowea. Kiemurtelen tämän kirjeen
edessä niinkuin lanka tulessa. Ota kukkaset tai älä ota! Myönnä tai
kiellä, surmaa tai anna elämä! Kuitenkin sanoo joku ääni minulle:
aseta hänet koetukselle! No hyvä, koettelen häntä!



XVI.

SAMALTA SAMALLE.


Maaliskuulla.

Olen pukeutunut valkoiseen: minulla on valkoisia kamelioita tukassani
ja yksi valkoinen kamelia kädessäni, äidilläni on punaisia; otan
häneltä yhden, jos niin tahdon. Minulla on vastustamaton halu myydä
_hänelle_ hänen punainen kameliansa pienen epäröimisen hinnalla ja
tehdä lopullinen päätös vasta sovitulla paikalla. Olen hyvin kaunis.
Griffith pyysi saada katsella minua hetkisen. Tämän illan juhlallisuus
ja tuon salaisen suostumukseni näytelmä ovat nostaneet värin
kasvoilleni; kummallakin poskellani hehkuu punainen kamelia, joka on
siihen puhjennut valkoisten keskelle!

Kello yksi.

Kaikki ovat ihailleet minua, yksi ainoa osasi jumaloida. Nähdessään
kädessäni valkoisen kamelian, painoi hän päänsä alas ja huomasin hänen
käyvän yhtä valkeaksi kuin kukkanen kädessäni, mutta samassa otin
äidiltäni punaisen kukan. Saapua teatteriin koristettuna noilla
molemmilla kukilla olisi voinut olla sattuma; mutta tämä oli vastaus.
Annoin siis suostumukseni. Esitettiin _Romeota ja Juliaa_, mutta kun
sinä et tiedä, mitä on kahden rakastavaisen duetto, et voi ymmärtää
sitä onnea, mikä täytti kahden vasta rakkauteen puhjenneen ihmisen
sydämet heidän kuunnellessaan tätä jumalallista lemmenlaulua.
Paneutuessani levolle kuulin boulevardilta askelten kaikua. Ja nyt, ah
enkelini, on sydämeni ja pääni tulessa. Mitä hän tekee, mitä
ajattelee? Onko hänellä kenties joku sellainenkin ajatus, jota minä en
tunne? Onko hän todellakin tuo joka hetki palvelukseen valmis orja,
joka hän on sanonut olevansa? Miten voin päästä siitä varmuuteen?
Piileekö hänen sielussaan ehkä joku pieni epäily siitä, että tämä
minun myöntymiseni aiheuttaa vielä jonkinlaisen moitteen, katumuksen
tai kiitoksen! Rasitan itseäni samanlaisilla rikkiviisailla
saivarteluilla kuin naiset _Cyrus_ ja _Astrée_ romaaneissa tai
Rakkauden tuomioistuimissa. Mahtaako hän tietää, että rakkaudessa
naisten pienimmätkin teot ovat lukemattomien sisällisten taistelujen,
tappioiden ja kaikinpuolisen harkinnan tuloksia! Mitä ajatellee hän
nyt juuri tällä hetkellä? Kuinka voisin saada hänet kirjoittamaan tänä
iltana minulle kaikista tämän päivän yksityiskohdista? Hän on orjani,
minun täytyy askarruttaa häntä ja olen musertava hänet työllä.

Sunnuntai-aamuna.

Olen nukkunut vain hyvin vähän. Kello on kaksitoista. Olen antanut
Griffithin kirjoittaa seuraavan kirjeen.

_Herra parooni de Macumer'lle_.

Neiti de Chaulieu on antanut minulle tehtäväksi, herra parooni, pyytää
teiltä takaisin jäljennös eräästä kirjeestä, jonka muuan hänen
ystävättäristään oli kirjoittanut hänelle ja jonka te olitte ottanut
mukaanne.

Suvaitkaa vastaanottaa j.n.e.

_Griffith_.

Rakas ystävä, Griffith meni Hillerin-Bertinkadulle ja jätti tämän
lemmenviestin orjalleni, joka kirjekuoressa palautti kyynelin
kostutetun ohjelmani. Hän totteli minua. Oi rakkaani, hänen täytyi
tehdä juuri niin! Joku toinen olisi kieltäytynyt siitä imartelevassa
kirjeessä; mutta Saraseni teki niinkuin oli luvannutkin: hän totteli.
Olen kyyneliin saakka liikutettu.



XVII.

SAMALTA SAMALLE.


2 p:nä huhtikuuta.

Eilen oli mitä ihanin ilma ja minä pukeuduin kuten ainakin nuori
tyttö, jota rakastetaan ja joka tahtoo miellyttää. Pyynnöstäni antoi
isäni minulle kaikkein kauneimmat ajoneuvot, mitä Parisista suinkin
voi saada: kaksi harmaan-täplikästä hevosta ja erinomaisen hienot
vaunut. Lähdin koettelemaan niitä. Olin kuin kukkanen valkoisella
silkillä vuoratun päivänvarjoni suojassa. Ajaessani pitkin
Champs-Elysées'n lehtokäytävää, näin abenserragini ratsastavan
vastaani harvinaisen komealla hevosella; miehet, jotka nykyään melkein
kaikki ovat täydellisiä hevoskauppiaita ja -tuntijoita, pysähtyivät
katsomaan ja tarkastelemaan häntä. Hän tervehti minua ja minä
rohkaisin häntä pienellä ystävällisellä eleellä; hän hiljensi
vauhtiaan ja minä saatoin virkahtaa hänelle: -- "Ettehän panne
pahaksenne, herra parooni, että pyysin teiltä takaisin kirjeen, se oli
teille hyödytön... Olette jo sivuuttanut ohjelmani," lisäsin hiljaa.
"Teillä on hevonen, joka vetää teidän puoleenne kaikkien huomion",
sanoin, -- "Tilusteni hoitaja Sardiniassa on turhamaisuudesta
lähettänyt sen minulle, sillä tämä arabialaisrotuinen hevonen on
syntynyt minun maillani."

Tänä aamuna, rakkaani, ratsasti Henarez englantilaisella raudikolla,
joka myös oli sangen kaunis, mutta ei silti herättänyt huomiota:
arvosteluni pieni pilkallinen sävy oli riittänyt. Hän tervehti minua
ja minä vastasin siihen keveällä päännyökäyksellä. Angoulêmen herttua
oli ostanut Macumer'n hevosen. Orjani oli ymmärtänyt, että hän
poikkesi sovitusta yksinkertaisuudesta vetäessään kadulla
töllistelijöiden huomion puoleensa. Miehen tulee herättää huomiota
vain oman itsensä vuoksi eikä hevosensa tai jonkun muun lisännön
kustannuksella. Omistaa liian kaunis hevonen on minusta yhtä
naurettavaa kuin pitää suurta timanttia paidassaan. Olin mielissäni
siitä, että sain hänet kiinni itse teosta ja ehkäpä tämä virhe johtui
maanpakolais-raukalle hyvinkin anteeksiannettavasta turhamaisuudesta.
Tällainen lapsellisuus huvittaa minua. Oi, sinä minun vanha
viisaustieteilijäni! Mahdatko sinä nauttia rakkaustarinoistani yhtä
paljon kuin minä kärsin sinun synkästä filosofiastasi? Rakas Filip II
hameissa, tuntuuko mukavalta istua vaunuissani? Näetkö tuota nöyrää ja
sielukasta, omasta orjuudestaan ylpeää samettikatsetta, jonka
ohikulkiessaan heittää minuun tuo todella suuri mies? Hän on minun
palveluksessani ja kantaa alati napinreiässään punaista kameliaa,
aivan kuin minä silloin kädessäni valkoista. Minkälaisen hohteen
rakkaus levittää ympärilleen! Kuinka hyvin nyt ymmärränkään Parisin!
Nyt tuntuu kaikki minusta henkevältä. Niin, rakkaus on täällä
kauniimpaa, suurempaa, ihanampaa kuin missään muualla. Olen huomannut,
etten koskaan voisi levottuuttaa ja kiusata tyhmyriä, sellaiseen ei
minulla ole mitään vaikutusvaltaa. Ainoastaan etevät ja henkevät
miehet voivat ymmärtää meitä ja ainoastaan heihin ulottuu
vaikutuksemme. Oi, ystävä parka, suo anteeksi, minähän vallan unohdin
meidän l'Estorademme; mutta etkö sanonut tekeväsi hänestäkin neron!
Oh, arvaan kyllä miksi: sinä pistät hänet paistinvartaaseen saadaksesi
hänestä kerran ymmärtäjän itsellesi. Hyvästi, olen vähän päästäni
vialla enkä tahdo jatkaa.



XVIII.

ROUVA DE L'ESTORADELTA LOUISE DE CHAULIEULLE.


Huhtikuulla.

Rakas enkeli, tai ehkä minun pikemmin pitäisi sanoa, rakas paholainen,
olet tehnyt minut tahtomattasi murheelliseksi, ja ellemme olisi kuin
yksi ja sama sielu, sanoisin, että olet haavoittanut minua, mutta eikö
ihminen usein itsekin haavoita itseään? Näkee hyvin, että sinun
ajatuksesi ei vielä ole pysähtynyt sanaan _purkautumaton_, jota voi
käyttää aviovaimoa ja aviomiestä yhdistävästä välikirjasta! En tahdo
ruveta väittelemään filosofeja ja lainsäätäjiä vastaan, sen saattavat
he paremmin tehdä itse, mutta, rakkaani, tehdessään avioliiton
peruuttamattomaksi ja sitoessaan kaikki saman lahjomattoman kaavan
alaisiksi, ovat he luoneet liittoja, jotka eroavat toisistaan aivan
yhtä paljon kuin asianomaiset yksilötkin; jokaisella on omat muista
poikkeavat sisäiset lakinsa; avioliitto maalla, jossa ihmiset joka
hetki elävät toistensa lähellä, seuraa kokonaan toisia lakeja kuin
talous Parisissa, jossa elämä ryöppyää ohitse kuin virran pyörre;
kaupunkiperheessä vallitsevat periaatteet eivät sovellu eivätkä
koskaan tule soveltumaan maalaisperheeseen, jossa elämä on
hiljaisempaa. Jos elinehdot näin vaihtelevat jo paikkojen mukaan,
vaihtelevat ne vielä enemmän luonteiden mukaan. Nerokkaan miehen
vaimon ei tarvitse muuta kuin antaa johtaa itseään, ja tyhmyrin vaimon
täytyy, välttääkseen mitä suurimpia onnettomuuksia, ottaa ohjat omiin
käsiinsä, jos hän kerran tietää olevansa miestään älykkäämpi. Saattaa
olla lopultakin perää siinä, että harkinta ja järki johtavat
turmelukseen. Eivätkö laskelmat tunne-elämässä juuri ole meille samaa
kuin turmelus? Rakkaus, joka järkeilee, on rappeutunutta; se on kaunis
ainoastaan silloin, kun se on välitön ja tahaton, noissa ylevissä
purkauksissaan, joista kaikki itsekäs on poissa. Oi, ennemmin tai
myöhemmin olet sanova minulle, rakkaani: Niin, vilpillisyys on
naiselle yhtä välttämätön kuin kureliivit, jos vilpillisyydellä
tarkoitetaan sitä, että se, jolla on rohkeutta vaieta, vaikenee, jos
vilpillisyydellä tarkoitetaan noita niin tuiki tärkeitä tulevaisuuden
laskelmia. Jokainen naimisissa oleva nainen tutustuu oman
kärsimyksensä kustannuksella yhteiskuntalakeihin, jotka monessa kohden
ovat ristiriidassa luonnon lakien kanssa. Mennessään meidän ijällämme
naimisiin voi avioliitossaan saada tusinan lapsia; ja jos niin
tapahtuu, teemme samalla kaksitoista rikosta, saamme aikaan
kaksitoista onnettomuutta. Emmekö siten saattaisi kurjuuteen ja
epätoivoon suloisia, viattomia olentoja? Jota vastoin kaksi lasta
merkitsee kahta onnea, kahta hyvää työtä, kahta voimassa olevien
lakien ja tapojen kanssa sopusointuista luomaa. Luonnonlaki ja
yhteiskuntalaki ovat toisilleen vihollisia ja me olemme se kenttä,
jolla ne taistelevat. Nimitätkö sinä turmelukseksi sitä, että
aviovaimo viisaudellaan suojelee perhettä syöksymästä perikatoon?
Tuollaista julmaa harkintaa tulette vielä itsekin harjoittamaan, ihana
paroonitar de Macumer, kun olette rakastamanne miehen ylpeä ja
onnellinen puoliso; tai ehkäpä tuo ylevä ja etevä mies säästää teidät
siitä ja tekee sen itse. Kuten näet, rakas hupsuttelijani, olemme
tutkineet siviililakia aviolliseen rakkauteen nähden. Sinun tulee
tietää, että emme ole tilivelvolliset muille kuin itsellemme ja
Jumalalle niistä keinoista, joita kulloinkin käytämme kotionnemme
ikuistuttamiseksi, ja harkinta, joka tässä suhteessa vie johonkin
tulokseen, on silloin arvokkaampi kuin ajattelematon rakkaus, joka tuo
perheeseen riitaa, surua ja eripuraisuutta. Olen julmasti tutkinut
puolison ja perheenäidin osaa. Niin, rakas enkeli, meidän täytyy olla
ylevän valheellisia ollaksemme todellakin sen jalon olennon kaltaisia,
jonka näemme itsessämme silloin, kun täytämme velvollisuutemme. Pidät
minua petollisena, sentähden että tahdon päivä päivältä vähissä erin
opettaa Louis'ta minua tuntemaan; mutta eikö liian suuri toistensa
tuntemus ja tuttavallisuus juuri usein vaikuta vieroittavasti? Tahdon
askarruttaa hänen ajatuksiaan paljon muulla, jotta ne kääntyisivät
pois minusta, hänen oman onnensa vuoksi; ja se ei ole rakkauden
laskelmaa. Jos hellyys onkin ehtymätön, niin rakkauden laita ei ole
niin: sentähden kuuluukin kunniallisen naisen elämäntehtävään osata
jakaa sitä viisaasti, niin että sitä riittää koko elämän ajan.
Vaikkakin pelkään, että pidät minua inhoittavana, täytyy minun
tunnustaa sinulle, että edelleenkin pidän kiinni periaatteistani
sekä uskon toimivani jalosti ja ylevämielisesti. Hyve, armahaiseni,
on näet sellainen periaate, jonka ilmaisumuodot vaihtelevat
ympäristöjen mukaan: hyve esiintyy aivan erilaisena Provencessa,
Konstantinopolissa, Lontoossa ja Parisissa, ilman että se silti
lakkaa olemasta hyve. Jokaisen ihmis-elämän kudoksissa on mitä
säännöttömimpiä yhdistelmiä; mutta eräältä korkeammalta tasolta
katsottuna näyttävät ne kaikki samanlaisilta. Jos tahtoisin nähdä
Louis'n onnettomana ja saada aikaan vuode- ja asumus-eron, ei minun
tarvitsisi muuta kuin antautua hänen talutusnuoraansa. Minulla ei ole
ollut kuten sinulla onnea kohdata tavallista etevämpää olentoa, mutta
ehkäpä on minulla onni kehittää hänestä esiin tällainen ylemmyys, ja
viiden vuoden kuluttua olen päättänyt yhtyä kanssasi Parisissa.
Tuletpa silloin saamaan pienen yllätyksen ja olet varmasti väittävä,
että olen vetänyt sinua nenästä ja että herra de l'Estorade
syntymästään saakka on ollut erikoisen lahjakas. Mitä noihin ihaniin
rakkausseikkailuihin ja mielenliikutuksiin, noihin parvekekohtauksiin
tähtien valossa, noihin jumaloimisiin ja jumalaksi julistamisiin
tulee, joista kaikista saan pienen heijastuksen sinun kauttasi, niin
tiesin, että minun oli niistä luovuttava. Sinä kukoistat ja säteilet
elämässä mielesi mukaan, minun elämäni piiri on rajoitettu, la
Crampade on minun maailmani; ja sentään soimaat sinä minua niistä
varokeinoista, joita hauras, salainen, köyhä rakkaus vaatii tullakseen
pysyväiseksi, rikkaaksi ja salaviehkeäksi! Luulin vaimo-asemastani
keksineeni esiin rakastajatar-osan viehätyksen ja sinä saat minut
melkein punastumaan itseäni. Kumpi meistä molemmista on oikeassa,
kumpi väärässä? Ehkäpä olemme kumpikin yhtä oikeassa ja yhtä väärässä,
ja ehkäpä saamme hyvinkin kalliisti yhteiskunnalle maksaa
pitseistämme, arvonimistämme ja lapsistamme! Minun punaiset kameliani
kukkivat minun huulillani, hymyilyinä, jotka puhkeavat noita kahta
olentoa, isää ja poikaa varten, joille olen omistanut elämäni ja
joihin nähden olen sekä orjattaren että valtiattaren asemassa. Mutta
sinun viimeiset kirjeesi, rakas ystävä, tekivät minut tietoiseksi
siitä, mitä kaikkea olin kadottanut. Sinä avasit silmäni näkemään
naidun naisen uhraukset koko laajuudessaan. Tuskin uskalsin silmäillä
noita kauniita, villejä aroja, joilla sinä karkeloit; enkä tahdo
puhua niistä kyyneleistä, jotka pyyhin pois silmäkulmastani
kirjettäsi lukiessani; mutta kaipaus ei ole samaa kuin katumus ja
omantunnontuskat, vaikkapa ne lienevätkin vähän sukua. Sanot: rakkaus
tekee filosofiksi! Voi ei, sen tunsin kyllä, kun vuodatin kyyneleitä
tietäessäni sinun liitävän pois rakkauden siivillä! Mutta isäni on
tuonut minulle luettavaksi viiden paikkakuntamme syvimpiä
kirjailijoita, hän kuuluu Bossuet'n jälkeläisiin, noihin julmiin
poliitikkoihin, joiden teosten joka sivu muodostaa vakaumusta.
Sill'aikaa kuin sinä luit _Corinnea_, luin minä Bonaldia, siinä koko
filosofiani salaisuus; pyhän ja voimakkaan perheen käsite selveni
minulle. Bonaldin kannalta oli isäsi oikeassa siinä, mitä hän sanoi
sinulle. Hyvästi, rakas Mielikuvitukseni, ystäväni sinä, minun
suloinen hulluuteni!



XIX.

LOUISE DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.


No niin, sinä olet oikea naisrakkaus, Renée-ystäväiseni, ja minä olen
nyt yhtä mieltä sinun kanssasi siitä, että on kunniallista pettää:
oletko tyytyväinen? Sitäpaitsi se mies, joka meitä rakastaa, kuuluu
meille; meillä on oikeus tehdä hänestä narri tai nero; mutta useimmin
teemme me, näin meidän kesken sanottuna, hänestä narrin. Sinä teet
miehestä neron ja säilytät salaisuutesi: todellakin kaksi suuremmoista
tehtävää! Ah, jos ei olisi mitään paratiisia, kävisi sinun hullusti,
sillä sinä alistut tahalliseen marttyyriuteen. Tahdot saada hänet
kunnianhimoiseksi ja säilyttää hänet kuitenkin rakastuneena! Mutta
oletpa sinä lapsekas, riittää, jos voit pitää hänet jatkuvasti
rakastuneena. Missä määrin on harkinta hyvettä ja hyve harkintaa?
Sano! Mutta emme rupea kiivailemaan tästä kysymyksestä, koska Bonald
on olemassa. Me olemme ja tahdomme olla hyveellisiä; mutta tällä
hetkellä luulen, että sinä olet parempi kuin minä, huolimatta kaikista
ihastuttavista kujeistasi. Niin, minä olen hirvittävän vilpillinen
tyttö: rakastan Felipeä ja salaan sen häneltä katalalla
teeskentelyllä. Tahtoisin oikeastaan nähdä hänen hyppäävän puustaan
muurin harjalle, muurin harjalta parvekkeelleni; ja jos hän tekisi
toivomusteni mukaisesti, musertaisin hänet halveksinnallani. Kuten
näet, olen nyt hirvittävän rehellinen. Mikä pidättää minua? Mikä
salaperäinen voima estää minua kertomasta tuolle rakkaalle Felipelle,
minkälaiseen onnen tulva-aaltoon hän upottaa minut puhtaalla, ehjällä,
suurella, salaisella, täysverisellä rakkaudellaan? Rouva de Mirbel
tekee parhaillaan muotokuvaani, ja minä aion antaa sen hänelle,
rakkaani. Mikä minua päivä päivältä yhä enemmän hämmästyttää, on se
toimeliaisuus kaikilla elämän aloilla, johon rakkaus kiihoittaa.
Kuinka mielenkiintoisiksi käyvätkään kaikki ajan hetket, teot ja
pienimmät seikatkin! Ja miten ihanasti menneisyys ja tulevaisuus
yhtyvät nykyhetkessä! Elää yht'aikaa kaikissa kolmessa aikamuodossa.
Onko samoin laita vielä sittenkin, kun onni on omana? Oi, vastaa
minulle, sano minulle, mitä onni on, rauhoittaako se vai kiihoittaako?
Tappava levottomuus kalvaa minua, en tiedä enää, kuinka käyttäytyä:
sydämessäni on joku voima, joka vetää minua hänen puoleensa, kaikesta
järjestä ja sovinnaisuuksista huolimatta. Nyt ymmärrän myös
uteliaisuutesi Louis'n suhteen, oletko tyytyväinen? Tuo onni, jota
Felipe tuntee saadessaan kuulua minulle, hänen etäinen rakkautensa ja
hänen tottelevaisuutensa kiusaavat minua yhtä paljon kuin hänen syvä
kunnioituksensa harmitti minua silloin, kun hän oli espanjankielen
opettajani. Minun tekisi mieleni huutaa hänelle hänen ohikulkiessaan:
-- "Pölkkypää, jos jo rakastat minun kuvaani; niin kuinka paljon
sitten, jos oikein tuntisit minut!"

Oi, Renée, poltathan kirjeeni, eikö niin? Minä olen polttava myös
sinun kirjeesi. Jos jonkun muun silmät kuin omamme saisivat nähdä nämä
ajatukset, jotka me täten purkaamme suoraan sydämestä sydämeen, niin
määräisin Felipen repimään ne häneltä ulos päästä ja ehkäpä vielä
hänet tappamaankin, varmemman vakuuden vuoksi.

Maanantaina.

Ah, Renée, kuinka päästä selville ihmisen sydämestä? Isäni täytyy
tutustuttaa myös minut tuohon sinun herra Bonaldiisi, ja koska hän on
niin viisas, olen kysyvä sitä häneltä. Jumala on hyvin onnellinen
voidessaan nähdä ihmisten sydämiin. Olenkohan yhä vielä enkeli tuon
miehen mielestä? Siinä kysymys.

Jos joskus jostakin eleestä, katseesta, äänenpainosta huomaisin, että
se kunnioitus, jota hän tunsi minua kohtaan ollessaan espanjankielen
opettajani, pienimmällä tavalla olisi vähentynyt, olisi minulla voimaa
unohtaa kaikki! Miksi tällaisia suuria sanoja ja päätöksiä? kysynet.
Tässä syy, rakkaani. Rakastettava isäni, joka käyttäytyy minua kohtaan
aivan kuin joku palveleva ritari kaunista italiatarta kohtaan, antoi,
kuten olen jo sinulle kertonut, rouva de Mirbelin maalata muotokuvani.
Olen kekseliäisyydelläni onnistunut hankkimaan siitä verrattain hyvin
tehdyn jäljennöksen voidakseni antaa herttualle sen ja lähettääkseni
alkuperäisen Felipelle. Lähetin sen hänelle eilen liittäen oheen nämä
kolme riviä:

"Don Felipe, teidän rajattomaan alttiuteenne vastataan sokealla
luottamuksella; aika on osoittava, eikö arviointini ehkä ole liian
korkea."

Palkinto on suuri, se näyttää melkein lupaukselta, ja, mikä on vielä
kauheampaa, kutsulta; mutta mikä sinusta on tuntuva kaikista
kauheimmalta, on se, että olen itse tahtonut, että tuo palkinto
ilmaisisi lupausta ja kutsua menemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin
suoranaiseen tarjoumukseen. Jos hänen vastauksessaan on vain "minun
Louiseni" tai vaikkapa pelkästään "Louise", on hän kadotettu.

Tiistaina.

Ei, hän ei ole kadotettu. Tuo perustuslaillinen ministeri on ihailtava
rakastaja. Tässä hänen kirjeensä.

"Joka hetki, minkä olen viettänyt teitä näkemättä, ovat ajatukseni
askarrelleet teissä, olen sulkenut silmäni kaikelta muulta ja vaipunut
katselemaan teidän kuvaanne, joka ei koskaan kyllin nopeasti astunut
näkyviin unelmieni synkässä linnassa, jonka ainoa valonlähde olitte
te. Tästä lähin on katseeni lepäävä tuossa ihmeellisessä norsunluussa,
tuossa talismaanissa, niin sanoakseni; sillä heti kun katson siihen,
saavat siniset silmänne elämän ja maalaus muuttuu todellisuudeksi.
Tämän kirjeen myöhästyminen riippuu siitä, että pitkään aikaan en
hennonnut riistäytyä irti kuvanne lumoista ja sen edessä purkautui
sanoiksi kaikki se, josta minun tulee vaieta. Niin, eilisestä alkaen
sulkeutuneena huoneeseeni kahden teidän kanssanne, olen antautunut
ensimäisen kerran elämässäni täydelliselle, häiriytymättömälle ja
rajattomalle onnentunteelle. Jos voisitte nähdä, mihin olen teidät
asettanut, Pyhän Neitseen ja Jumalan keskelle, niin käsittäisitte,
minkälaisessa tuskassa olen viettänyt yön; mutta sanoessani tämän
teille en tahtoisi teitä loukata, sillä yksikin katse silmistänne,
josta puuttuisi tuo elämääantava, enkelimäinen hyvyyden säteily,
tuottaisi minulle niin sanomatonta kärsimystä, että pyydän jo
etukäteen anteeksi. Oi, jospa te, minun elämäni ja sieluni kuningatar,
voisitte lahjoittaa minulle edes tuhannennen osan siitä rakkaudesta,
jota minä tunnen teitä kohtaan!"

"Tuo sana _jospa_, joka alati liittyy rukoukseeni, on riuduttanut
sieluni. Olen ollut uskon ja epäilyn, elämän ja kuoleman, valon ja
pimeyden välillä. Rikollinen, joka odottelee tuomionsa julistusta, ei
voi olla sen levottomampi kuin minä teidän edessänne syyttäessäni
itseäni liiasta rohkeudesta. Teidän huulillanne silloin tällöin
näkemäni hymy tyynnytti kuitenkin noita myrskyjä, jotka pelko siitä,
että olin pahoittanut mieltänne, oli rinnassani nostattanut.
Elämässäni ei vielä kukaan muu, ei edes äitini, ole hymyillyt minulle.
Se kaunis nuori tyttö, joka oli määrätty minulle, hylkäsi sydämeni ja
lahjoitti rakkautensa veljelleni. Valtiollisella alalla päättyivät
ponnistukseni tappioon. Kuninkaani silmissä en koskaan ole nähnyt
muuta kuin kostonhimon; ja nuoruudestamme asti olemme olleet niin
vihamielisissä suhteissa, että hän piti julmana solvauksena itseään
kohtaan sitä _cortes'in_ päätöstä, joka asetti minut valtaan. Kuinka
väkeväksi te tehnettekin sieluni, jää sinne sittenkin sijaa
epäilykselle. Sitäpaitsi olen itseäni kohtaan aivan oikeudenmukainen;
tiedän, kuinka vähän miellyttävä ulkonainen olemukseni on, ja tiedän,
kuinka vaikeaa on oikein arvostaa sydäntäni sellaisen kuoren läpi.
Saada rakkautta oli minulle enää ainoastaan haave, kun teidät näin.
Kun kiinnyin teihin, niin ymmärsin myös samalla, että ainoastaan altis
ystävyys saattoi tehdä hellät tunteeni anteeksiannettaviksi. Mutta nyt
katsellessani tuota muotokuvaa, kuunnellessani tuon hymyilyn takaa
kumpuavia jumalallisia lupauksia, on toivo, jota en enää pitänyt
luvallisena itselleni, alkanut jälleen säteillä sielussani. Tätä
aamuruskon sarastusta vastaan taistelevat koko ajan epäilyksen pimeät
varjot peläten tämän aamunkoiton puhkeamisen loukkaavan teitä. Ei, te
ette voi minua rakastaa vielä, minä tunnen sen; mutta mikäli
tulette vakuutetuksi minun rajattoman ja ikuisen ystävyyteni
järkkymättömyydestä ja voimasta, sikäli olette ehkä antava sille
pienen sijan sydämessänne. Jos tämä kunnianhimoni on solvaiseva, niin
sanokaa se minulle vihastumatta, ja minä palaan heti entiseen
asenteeseeni; mutta jos tahtoisitte oppia minua rakastamaan, niin
älkää ilmaisko sitä suinkaan varomattomasti sille, jonka koko
elämän-onni on saada yksinomaan ja ainoastaan palvella teitä."

Rakkaani, näitä viimeisiä sanoja lukiessani olin näkevinäni hänet taas
edessäni yhtä kalpeana kuin hän oli sinä iltana, jolloin
kameliakukalla ilmaisin ottavani vastaan hänen alttiin ystävyytensä
aarteen. Näin näissä alistuvissa lauseissa jotakin aivan muuta kuin
yksinkertaisen kaunopuheisuuden kukkasen, jollaisia rakastavaiset
tavallisesti käyttelevät, ja tunsin sielussani kuin suuren
aallonharjan nousun... onnen humauksen.

On ollut kurja ilma enkä ole voinut ajaa Boulogne-metsään antamatta
aihetta omituisiin epäluuloihin, sillä äitinikin, joka usein lähtee
ulos sateellakin, on pysytellyt yksin kotona.

Keskiviikko-iltana.

Näin _hänet_ oopperassa. Rakkaani, häntä enää tuskin tuntee samaksi
ihmiseksi: hän tuli meidän aitioomme ja Sardinian lähettiläs esitti
hänet. Luettuaan silmistäni, että hänen rohkeutensa ei ollut minua
loukannut, näytti hän joutuvan ikäänkuin pois suunniltaan ja hän
nimitti markiisitar d'Espardia neidiksi. Hänen silmänsä säteilivät
kirkkaammin kuin kattokruunut. Sitten hän poistui aivan kuin ihminen,
joka pelkää tekevänsä jonkun tyhmyyden. -- "Parooni de Macumer on
rakastunut!" sanoi rouva de Maufrigneuse äidilleni. -- "Se on sitäkin
kummallisempaa, kun hän on vallasta suistunut ministeri", vastasi
äitini. Minulla oli voimaa katsella rouva d'Espardia, rouva de
Maulrigneuseä ja äitiäni uteliaan viattomin silmin, aivan kuin
henkilö, joka ei ymmärrä vierasta kieltä, mutta koettaa arvata, mitä
sanotaan; mutta sisällisesti oli sieluni hekumallisessa riemussa. On
olemassa ainoastaan yksi sana, joka ilmaisee mitä tunsin: hurmaus.
Felipe rakastaa minua niin suuresti, että hän mielestäni ansaitsee
vastarakkauden. Minä olen itse hänen elinhermonsa, ja pidän kädessäni
hänen ajatustensa johtolankoja. Lopuksi, jos meidän nyt täytyy sanoa
kaikki toisillemme, toivon kärsimättömästi, että hän murtaisi kaikki
esteet ja tulisi luokseni pyytämään minua itseltäni, jotta saisin
nähdä, käykö tuo tulinen rakkaus jälleen nöyräksi ja tyyneksi katseeni
käskystä. Ah, rakas ystävä, keskeytän kirjoittamisen ja vapisen koko
ruumiiltani. Kirjoittaessani kuulin ulkoa pientä kolinaa ja nousin
pystyyn. Ikkunastani näin hänen kävelevän muurin harjalla henkensä
kaupalla. Menin ikkunan luo huoneessani tehden hänelle pienen merkin;
hän hyppäsi alas muurilta, joka on kymmenen jalkaa korkea; sitten hän
juoksi tietä pitkin niin kauas, että saatoin nähdä hänet,
osoittaakseen, ettei hän ollut vahingoittanut itseään. Tämä
huomaavaisuus samalla hetkellä, jolloin hän epäilemättä vielä oli
vallan pökerryksissä putoamisestaan, liikutti minua niin, että rupesin
itkemään, en tiedä miksi. Rumikko-raukkani! Mitä mahtoi hän etsiä,
mitä tahtoi hän sanoa minulle?

En tohdi enää panna ajatuksiani paperille, vaan käyn iloissani
nukkumaan ajatellen kaikkea sitä, mitä nyt sanoisimme toisillemme, jos
olisimme yhdessä. Hyvästi, kaunis kuuromykkä! Minulla ei ole aikaa
torua sinua vaitiolostasi; mutta on kulunut jo enemmän kuin kuukausi
siitä, kun viimeksi olen saanut sinulta kirjeen. Olisitko ehkä
sattumalta tullut onnelliseksi? Eikö sinulla ehkä enää ole tuota
vapaata tahtoa, josta olit niin ylpeä ja jonka minä tänä iltana olen
ollut vähällä kadottaa.



XX.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.


Toukokuulla.

Jos kerran rakkaus on luomakunnan elämänlähde, niin miksi sulkevat
ankarat filosofit sen pois avioliitosta? Minkätähden asettaa
yhteiskunta ylimmäksi laiksi sen, että nainen on uhrattava perheelle,
kylväen täten välttämättömyyden pakosta avioliittoon ristiriitaisuutta
ja tuskallista taistelua? Tämän taistelun on se edellyttänyt ja
tiennyt sen niin vaaralliseksi, että se on asestanut miehen meitä
vastaan virkavallan valtuuksilla, peläten, että muuten voisimme kaiken
tehdä tyhjäksi joko hellyytemme voimalla tai salatun vihan
hellittämättömällä sitkeydellä. Tällä hetkellä näen avioliitossa kaksi
vastakkaista voimaa, jotka lainsäätäjän olisi pitänyt yhdistää.
Milloin mahtavat ne yhdistyä? tuon kysymyksen tein itselleni luettuani
sinun kirjeesi. Oi, armas ystävä, yksi ainoa sinun kirjeistäsi murskaa
tuon suuren aveyronilaisen kirjailijan pystyttämän rakennuksen, johon
jo olin ehtinyt kaikessa mukavuudessa asettua asumaan. Lait ovat
vanhojen ukkojen laatimia, sen huomaavat naiset kyllä; he ovat
viisaasti kyllä säätäneet, että aviollinen rakkaus ilman oikeaa
rakkauden intohimoa ei meitä nöyryytä, ja että naisen on ilman
rakkauttakin antauduttava miehelle, heti kun laki sallii miehen ottaa
hänet vaimokseen. Ainoastaan perhettä silmälläpitäen ovat he
jäljitelleet luontoa, joka ainoastaan pitää huolta rodun säilymisestä.
Ennen olin minä olento, nyt olen ainoastaan esine! Olen
yksinäisyydessäni pyyhkinyt silmästäni enemmän kuin yhden kyyneleen,
jotka kaikki olisin tahtonut vaihtaa lohduttavaan hymyyn. Mistä johtuu
meidän kohtaloittemme erilaisuus? Luvallinen rakkaus suurentaa sinun
sielusi. Löydät hyveen nautinnosta. Kärsit ainoastaan omasta
tahdostasi. Jos menet naimisiin Felipesi kanssa, on velvollisuutesi
täyttäminen oleva mitä ihanin ja sielua avartavin tunne. Meidän
tulevaisuutemme on täynnä kysymyksiä, joihin levottomalla
uteliaisuudella odotan vastausta.

Sinä rakastat, sinua jumaloidaan. Ah, rakas ystävä, antaudu kokonaan
tuon kauniin runoelman valtoihin, joka meitä aikoinaan niin paljon
askarrutti. Naisellisen kauneuden, joka juuri sinussa ilmenee niin
hienona ja henkevänä, on Jumala luonut sitä varten, että se
ihastuttaisi ja miellyttäisi: hänellä on omat suunnitelmansa. Niin,
enkelini, kätke huolellisesti hellyytesi salaisuus ja aseta Felipe
niille hienoille koetuksille alttiiksi, jotka me yhdessä keksimme,
voidaksemme päättää, olisiko unelmiemme sankari arvoisemme. Kuitenkin
on tärkeämpää tietää, rakastatko sinä häntä kuin rakastaako hän sinua;
sillä mikään ei ole sen petollisempaa kuin se kangastus, jonka
uteliaisuus, kaipaus ja usko onneen heittävät sieluumme. Sinä, joka
meistä kahdesta vielä olet koskettamaton, armahin ystävä, älä ilman
varmoja takeita päätä tuota peruuttamattoman avioliiton vaarallista
kauppaa, sitä hartaasti pyydän sinulta! Välistä yksi ainoa ele, sana,
katse, jossakin kahdenkeskeisessä keskustelussa, jolloin sielut ovat
sovinnaisesta tekopyhyydestään vapaita, voi salaman tavoin paljastaa
kuiluja. Sinä olet kyllin ylevä ja itsestäsi varma voidaksesi
rohkeasti astua polkuja, joilla joku muu eksyisi. Et voi aavistaa,
millä levottomuudella seuraan vaiheitasi. Välimatkasta huolimatta näen
sinut aivan silmieni edessä, tunnen samoja tunteita kuin sinä.
Muistakin siis kirjoittaa minulle kaikesta, älä unohda mitään!
Kirjeesi tuovat väkevän elämäntuulahduksen minun muuten niin
yksinkertaiseen ja rauhalliseen kotielämääni, joka on yhtä
yksitoikkoinen kuin valtamaantie pilvisenä päivänä. Kaikki, mitä
täällä taaskin tapahtuu, johtuu yksinomaan minun omista
itsekohtaisista taidekeinoistani ja juonistani, joita en nyt tällä
kertaa tahdo paljastaa; kerron niistä joskus myöhemmin. Antaudun ja
vetäydyn jälleen kuoreeni synkän itsepäisesti vaihdellen toivon ja
epätoivon välillä. Ehkäpä vaadin elämältä enemmän onnea kuin mitä se
on velvollinen meille antamaan. Nuorella ijällä olemme niin kerkkäät
vaatimaan, että todellisuus vastaisi ihannetta. Tätä kaikkea
miettiessäni, aivan yksin, pienen kallion kupeella puutarhassani, olen
tullut siihen ajatukseen, että rakkaus avioliitossa on pelkkä sattuma,
jolle on mahdotonta perustaa yleistä vallitsevaa lakia. Aveyronilainen
filosofini on oikeassa käsittäessään perheen ainoaksi mahdolliseksi
yhteiskuntasiteeksi ja alistaessaan sille naisen, niinkuin on
tapahtunutkin kaikkina aikoina. Ratkaisun tälle suurelle ja meidän
mielestämme melkein hirvittävälle kysymykselle antaa ensimäinen lapsi.
Siksipä tahtoisinkin tulla äidiksi, jos ei muun vuoksi, niin siksi,
että sieluni hivuttava toimintahalu saisi tyydytystä.

Louis on edelleenkin ihailtavan hyvä, hänen rakkautensa on toimivaa ja
minun hellyyteni on käsitteellistä; hän on onnellinen, hän poimii
yksinään kukkaset kiinnittämättä huomiota sen maaperän ponnistuksiin,
joka ne on tuottanut. Onnellinen itsekkäisyys! Mutta ottakoon kuinka
kovalle tahansa, lainaan itseni hänen harhakuvitelmiensa esineeksi,
aivan kuin äiti, sen käsityksen mukaan, mikä minulla on äidistä, tekee
kaikkensa tuottaakseen iloa lapselleen. Hänen ilonsa on niin syvä,
että se pimittää hänen selvänäköisyytensä ja heittää heijastuksen
minunkin ylitseni. Johdan hänet harhaan pienellä hymyllä tai
tyytyväisellä katseella, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että teen
hänet onnelliseksi. Niinpä se hyväilynimi, jota kotioloissa käytän
hänelle puhellessani, kuuluukin: "lapseni!" Odotan hedelmää näistä
monista rukouksistani, jotka jäävät salaisuudeksi Jumalan, sinun ja
minun välille. Äitiys on yritys, jolle olen antanut rajattomasti
luottoa; se on minulle jo nyt niin suuressa velassa, että pelkään,
että en lähestulkoonkaan saa kaikkea takaisin; sen pitäisi kehittää
tarmoani ja laajentaa sydäntäni, sen pitäisi palkita menetykseni
rajattomilla iloilla. Oi, Jumalani, kunpa en pettyisi! Siinä on koko
minun tulevaisuuteni ja niin hirveätä kuin se onkin -- koko hyveeni
perusta.



XXI.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.


Kesäkuulla.

Rakas naitu hirveni, sinun kirjeesi saapui juuri parahiksi
oikeuttaakseen minut tekemään erään rohkean teon, jota olen ajatellut
yötä päivää. En tiedä, mikä himo minussa palaa tuntemattomiin tai, jos
niin tahdot, kiellettyihin asioihin, mutta se levottuuttaa minua ja
osoittaa selvästi, että sieluni sisimmässä par'aikaa on käymässä
taistelu yhteiskunnan ja luonnon lakien välillä. En tiedä, onko luonto
minussa voimakkaampi kuin yhteiskunta, mutta yllätän itseni hieromasta
sovintoa näiden molempien voimien välille. Joka tapauksessa puhuakseni
kyllin selvästi, tahtoisin puhua Felipen kanssa kahden kesken, jonakin
yöllisenä hetkenä lehmusten alla puutarhan kolkassa. Tämä tahto on
kylläkin kotoisin erään nuoren tytön aivoista, joka hyvin ansaitsee
saada liikanimen _älykäs vekkuli_! Tämän nimen on herttuatar minulle
leikillään antanut ja isäni yhtyy siihen täydellisesti. Siitä
huolimatta pidän tätä harha-askelta varovaisena ja viisaana. Samalla
kuin täten palkitsen Felipeäni kaikista niistä monista öistä, jotka
hän on viettänyt puutarhamuurin vierellä, tahdon tietää, mitä hän
tuumaa tästä kirjeestäni ja miten hän sellaisessa tilanteessa
käyttäytyy; jos hän jumaloi tätä virhettäni, teen hänet rakkaaksi
puolisokseni, mutta ellei hän silloin ole vielä kunnioittavampi ja
värisevämpi kuin ratsastaessaan ohitseni ja tervehtiessään minua
Champs-Elysées'lla, niin en tahdo nähdä häntä enää milloinkaan. Mitä
taas maailmaan tulee, on varmasti vähemmän vaarallista tavata
rakastettuani täten kuin hymyillä hänelle rouva de Maufrigneusen tai
vanhan markiisitar de Beauseantin luona, joiden salongeissa meitä
ympäröivät vakoilijat, sillä arvaa sen, millä silmillä seurataan
sellaista tyttöä, jonka epäillään tuntevan lämpimämpiä tunteita
Macumer'n tapaista hirviötä kohtaan! Oi, jospa tietäisit, millaisessa
jännityksessä itse olen ajatellessani tätä suunnitelmaa, kuinka jo
etukäteen kuvittelen, miten se on tapahtuva! Ja kuinka olenkaan
kaivannut sinua; olisimme viettäneet muutamia hauskoja hetkiä yhdessä
keskustellen, epätietoisuuden ihanissa sokkeloissa ja jo etukäteen
nauttien kaikista tuollaisen ensimäisen yökohtauksen hyvistä ja
pahoista puolista, pimeässä ja hiljaisuudessa, Chaulieun linnan
kauniiden lehmusten varjossa, kuun hopeaisen häilähtelyn satumailla.
Pamppailevin sydämin olen hokenut: -- "Ah, Renée, missä viivytkään?"
Sinun kirjeesi oli kuin tulta tappuroihin ja viimeisetkin epäröimiseni
haihtuivat. Heitin hämmästyneelle ihailijalleni ikkunasta tarkan
piirustuksen pienen puutarhaportin avaimesta liittäen myötä seuraavan
kirjelmän:

"Tahdotaan estää teitä tekemästä tuhmuuksia. Taittaessanne niskanne
vahingoittaisitte sen henkilön mainetta, jota sanotte rakastavanne.
Oletteko uuden kunnioituksen osoituksen arvoinen ja ansaitsetteko
sitä, että teitä puhutellaan sillä hetkellä, jolloin kuu jättää
varjoon lehmukset puutarhan kolkassa?"

Eilen kello yksi, juuri kun Griffith oli menossa levolle, sanoin
hänelle: -- "Ottakaa shaalinne ja seuratkaa minua, ystäväiseni, tahdon
mennä puutarhan perälle kenenkään huomaamatta!" Hän ei vastannut
sanaakaan, vaan tuli mukaani. Mitkä tunteet täyttivätkään mieleni,
Renée-ystäväni! Odotettuani häntä hetkisen suloisen pikku jännityksen
vallassa näin hänen hiipivän esiin kuin varjon. Tultuamme onnellisesti
alas puutarhaan, sanoin Griffithille: -- "Älkää hämmästykö, siellä on
parooni de Macumer ja juuri hänen vuoksensa olen ottanut teidät
mukaani." Hän ei sanonut siihen mitään.

"Mitä tahdotte minulta?" kysyi minulta Felipe äänellä, jonka kiihtynyt
sävy ilmaisi, että hameittemme kahina yön hiljaisuudessa ja askeltemme
rapina hiekkakäytävällä, niin kevyesti kuin liikummekin, oli saanut
hänen mielensä järkytetyksi.

"Tahdon sanoa teille sen, mitä en voi kirjoittaa", vastasin minä.

Griffith väistyi muutaman askeleen syrjään meistä. Oli tuollainen
leuto yö, täynnä kukkien tuoksua. Tunsin tällä hetkellä juovuttavaa
iloa siitä, että olin melkein yksin hänen kanssaan tässä lehmusten
lempeässä hämärässä, jota vastaan puutarha talon seinästä takaisin
heijastuvassa valkeassa kuunvalossa hohti kaksinverroin kirkkaana.
Tämä vastakohtaisuus tuntui antavan jonkinlaisen kuvan rakkauden
salaisuudesta, jonka täytyi päättyä loistavan avioliiton
julkinäytelmään. Pari silmänräpäystä kesti tätä uuden tilanteen
aiheuttamaa salaperäistä nautintoa, jolloin kumpikin olimme yhtä
hämmästyneitä; sitten sain minä ensimäiseksi puhekykyni.

"Vaikkakaan en pelkää panettelua, en kuitenkaan tahdo, että enää
kiipeätte tuohon puuhun", sanoin minä osoittaen jalavaa, "tai
muurille. Olette jo kyllin kauan käyttäytynyt niinkuin koulupoika ja
minä kuin pensionityttö; nyt on meidän ohjattava tunteemme arvomme
mukaisiksi. Jos olisitte pudonnut ja vaikka saanut surmanne, kuolisin
minä häväistynä..." -- Loin katseeni häneen; hän oli käynyt
kuolonkalpeaksi. -- "Ja jos joku olisi yllättänyt teidät, niin olisi
heti epäilty äitiäni ja minua..."

"Anteeksi", sanoi hän heikosti.

"Kulkekaa bulevardin käytävällä, kuulen kyllä askeleenne, ja kun
tahdon tavata teitä, avaan ikkunani, mutta en tahdo asettaa teitä enkä
itseäni tälle vaaralle alttiiksi muutoin kuin erittäin tärkeässä
tapauksessa. Miksi olette ajattelemattomuudellanne pakoittanut minut
tähän toiseen vaaralliseen toimenpiteeseen, joka helposti voi antaa
huonon ajatuksen minusta?" -- Näin hänen silmissään kyyneleitä, jotka
mielestäni olivat paras vastaus. -- "Ymmärrätte varmaan", jatkoin
hymyillen, "että tämä askel minun puoleltani on hyvin uskallettu..."

Kuljettuamme pari kierrosta äänettöminä lehvien alla sanoi hän:

"Pidätte minua varmaankin tuhmana; ja minä olenkin siihen määrin onnen
huumaama, että se lamauttaa kaiken ajatukseni ja voimani, mutta
tietäkää edes se seikka, että te minun silmissäni pyhitätte tekonne
vain sillä, että suvaitsette tehdä ne. Kunnioitus, jota tunnen teitä
kohtaan, on vain verrattavissa siihen, jota tunnen Jumalaa kohtaan.
Sitäpaitsi onhan miss Griffith täällä."

"Hän on täällä muiden, ei meidän vuoksemme Felipe", sanoin vilkkaasti.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, rakkaani.

"Tiedän kyllä," jatkoi hän katsoen minuun nöyrästi, "että, vaikka hän
ei olisikaan täällä, käyttäytyisimme aivan samoin kuin jos hän näkisi
meidät; vaikka emme olekaan ihmisten näkyvissä, olemme kuitenkin aina
Jumalan kasvojen edessä, ja me tarvitsemme yhtähyvin oman
kunnioituksemme kuin maailman."

"Kiitos, Felipe," sanoin minä ja ojensin hänelle käteni tavalla, joka
sinun olisi pitänyt nähdä. "Nainen, muistakaakin pitää minua naisena,
on aina hyvin taipuvainen rakastamaan miestä, joka ymmärtää häntä.
Niin, mutta ainoastaan taipuvainen", jatkoin minä painaen sormen
huulilleni. "En tahdo, että elätätte itsessänne suurempaa toivoa kuin
mitä minä voin teille antaa. Sydämeni on kuuluva ainoastaan sille,
joka voi lukea sitä ja tuntea sen. Vaikk'eivät tunteemme olisikaan
aivan samanlaisia, täytyy niiden silti olla yhtä laajoja ja yhtä
korkeita. En ollenkaan tahdo tehdä itseäni suuremmaksi kuin mitä olen;
niihin hyviin ominaisuuksiin, joita luulen itselläni olevan, liittyy,
myös vikoja; mutta ellei minulla niitä olisi, olisin vallan
epätoivoinen."

"Koska olette ottanut minut palvelijaksenne, olette samalla antanut
minulle luvan rakastaa teitä," sanoi hän vapisevalla äänellä ja
katsoen silmiini koko ajan; "olen saanut enemmän kuin toivoin."

"Mutta," vastasin minä vilkkaasti, "minusta on teidän osanne parempi
kuin minun; eikä minulla olisi mitään vastaan saada vaihtaa osia,
mutta se asia riippuu kokonaan teistä."

"Nyt täytyy minun kiittää teitä," sanoi hän, "tiedän, mikä on
rehellisen rakastajan velvollisuus. Minun täytyy osoittaa teille
olevani teidän arvoisenne ja teillä on oikeus koetella minua niin
kauan kuin haluatte. Jumalani! Voittehan hyljätä minut, jos petän
toiveenne."

"Tiedän, että rakastatte minua," vastasin. "Tähän asti (korostin
julmasti nämä sanat) olen antanut etusijan teille, siksipä olettekin
nyt täällä."

Kävelimme taas jonkun askeleen keskustellen ja minun täytyy tunnustaa
sinulle, että espanjalaiseni, jonka levottomuus oli haihtunut, nyt
mitä kaunopuheisimmin tulkitsi sydämensä tunteita, ei intohimoaan,
vaan hellyyttään; sillä hän osasi ihailtavasti selittää tunteensa
vertaamalla niitä jumalalliseen rakkauteen. Hänen sydämeen tunkeva
äänensä, joka vielä erikoisesti tehosti hänen jo muutenkin niin
oikeita ajatuksiaan, muistutti satakielen säveltä. Hän puhui hiljaa,
kauniilla, sointuvalla äänellään ja hänen sanansa seurasivat toisiaan
nopeasti kuin virran laineet, hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä.
-- "Lopettakaa", sanoin minä, "olen jo viipynyt kauemmin kuin minun
olisi pitänyt..." Ja pienellä eleellä sanoin hänelle jäähyväiset. --
"Olette kihloissa neiti", sanoi Griffith -- "Ehkäpä olisin sitä
Englannissa, mutta en Ranskassa", vastasin välinpitämättömästi.
"Tahdon mennä naimisiin rakkaudesta enkä pettyä; siinä kaikki." Kuten
näet, rakas ystävä, on minun laitani sama kuin Mahometin ja vuoren:
menin itse rakkauden luo, kun ei se tullut minun luokseni.

Perjantaina.

Olen jälleen nähnyt orjani; hän on käynyt pelokkaaksi ja hänen
ilmeessään on jotakin salaperäistä ja harrasta, joka suuresti
miellyttää minua; hän näyttää nyt olevan yksinomaan minun valtani ja
kunniani palveluksessa. Mutta ei mikään hänen katseissaan eikä
käytöksessään ilmianna noille muuten niin herkkä-aavisteisille
maailmannaisille sitä ääretöntä rakkautta, jonka minä yksin näen. En
kuitenkaan, rakas ystäväni, laisinkaan ole silmittömästi ihastunut,
hallittu ja vallittu; päinvastoin juuri minä itse ihastutan, hallitsen
ja vallitsen... No niin, punnitsen asiaa. Oi, tahtoisinpa melkein
takaisin sen pelon, jonka muinoin tuon hylkimäni aatelittoman
opettajani salainen lumousvoima minussa vaikutti. On kahta lajia
rakkautta: sellaista, joka käskee, ja sellaista, joka tottelee, ne
ovat aivan erilaisia ja herättävät erilaista intohimoa ja niitä ei saa
sekoittaa toisiinsa; voidakseen tehdä tilinsä elämän kanssa on naisen
kenties tutustuttava näihin molempiin. Voivatko nämä molemmat
intohimon lajit yhdistyä? Voiko mies, jonka rakkauden me olemme
herättäneet, myös herättää meissä vastarakkauden? Onko Felipe jonakin
päivänä oleva minun herrani? Olenko minäkin vapiseva, jos hän vapisee?
Nämä kysymykset saavat minut empimään. Hän on hyvin sokea. Hänen
sijassaan olisin pitänyt lehmusten alla odottelevaa neiti de
Chaulieutä liian miellyttämisenhaluisena, liian kylmänä, hillittynä ja
laskevaisena. Ei, tämä ei ole rakastamista, tämä on leikkimistä tulen
kanssa. Felipe miellyttää minua edelleen, mutta nyt olen levollinen,
mukavuutta harrastava. Ei mitään esteitä enää, miten hirveätä!
Sisäinen jänne löyhtyy minussa, kaikki heikontuu, ja pelkään kysellä
itseltäni asian oikeaa laitaa. Hän teki väärin kätkiessään minulta
rakkautensa rajun voiman; hän jätti määräämisvallan minulle itselleni.
Lyhyesti sanoen, en voita mitään tämäntapaisilla harha-askelilla.
Niin, rakas ystävä, kuinka suloinen muisto tuosta puiden siimeksessä
vietetystä puolituntisesta minulla onkin, on sen suoma nautinto
kuitenkin paljon pienempi niiden tunteiden tenhoa, joiden kanssa
kamppailin epäröidessäni: Menenkö sinne? Vai enkö mene? Kirjoitanko
hänelle! Vai enkö kirjoita? Onkohan samoin kaikkien ilojemme laita?
Onko parempi siirtää ne toistaiseksi vai nauttia niistä? Onko toivo
arvokkaampaa kuin omistaminen? Ovatko rikkaatkin köyhiä? Olemmeko me
molemmat ehkä antaneet tunteelle liian suuren liikkumisalan
kehittäessämme mielikuvitusvoimamme rajattomiin asti? On hetkiä,
jolloin tämä ajatus saa minut jäykistymään. Tiedätkö miksi? Olen vähän
aikeissa tulla puutarhakohtaukseen ilman Griffithiä. Kuinka pitkälle
mahdan mennäkään tätä tietä? Mielikuvituksella ei ole mitään rajoja,
mutta nautinnoilla on. Sano minulle, sinä rakas korsettiin puettu
tohtori, kuinka on yhdistettävä nämä molemmat naisen elämälle niin
tärkeät ehdot?



XXII.

LOUISE FELIPELLE.


En ole tyytyväinen teihin. Ellette ole vuodattanut kyyneleitä Racinen
_Béreniceä_ lukiessanne, ellette tästä kappaleesta ole löytänyt
maailman hirveintä murhenäytelmän aihetta, ette ymmärrä minua, emme
koskaan voi ymmärtää toisiamme: särkekäämme liittomme, älkäämme enää
tavatko toisiamme, unohtakaa minut; sillä ellette anna minulle
tyydyttävää vastausta, tahdon unohtaa teidät, olette vast'edes oleva
minulle vain muuan herra parooni de Macumer, tai pikemmin ette yhtään
mitään; te olette oleva minulle tyhjää ilmaa, niinkuin ei teitä
koskaan olisi ollutkaan. Eilen rouva d'Espardin luona oli teidän
kasvoillanne jonkinlainen tyytyväinen ilme, joka oli minulle mitä
suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tunnutte olevan kovin varma
siitä, että teitä rakastetaan. Toisin sanoen, teidän henkenne vapaus
kauhistutti minua enkä enää tuntenut teitä siksi palvelijaksi, jona
ensimäisessä kirjeessänne esititte itsenne. Ette ollenkaan ollut
hajamielinen, niinkuin rakastuneen miehen tulee olla, vaan päinvastoin
sinkauttelitte mitä nerokkaimpia kompasanoja. Niin ei käyttäydy tosi
uskovainen; hän on aina alakuloinen jumaluutensa edessä. Jos kerran en
ole yli kaikkien muiden naisten kohoava, korkeampi olento, jos ette
näe minussa itse elonlähdettänne, olen vielä mitättömämpi kuin
tavallinen nainen, sentähden että tällä hetkellä olen ainoastaan
nainen. Olette herättänyt epäluuloni, Felipe; kapinan henki on
voittanut hellyyden, ja kun olen tarkastellut teidän entisyyttänne,
olen huomannut, että minulla on täysi syy olla epäluuloinen. Tietäkää
siis, te herra Espanjan perustuslaillinen ministeri, että olen
perinpohjin pohtinut sukupuoleni kurjaa asemaa. Viattomuudessaan ovat
käteni vahingoittumattomina pidelleet palavia soihtuja. Kuulkaa siis
tarkasti, mitä nuori kokemukseni on minulle opettanut ja mitä nyt
kertaan teille. Kaikissa muissa asioissa on kaksinaisuudella,
epärehellisyydellä, rikotuilla lupauksilla tuomarinsa, ja nämä
tuomarit määräävät rangaistuksia; mutta niin ei ole laita rakkaudessa,
jonka samalla kertaa on oltava uhri, syyttäjä, asianajaja,
tuomioistuin ja pyöveli; sillä julmin uskottomuuskin, kauhein rikoskin
jää tuntemattomaksi, tapahtuu vain sielujen syvyyksissä, joissa ei ole
todistajaa, ja luonnollisesti on loukatullekin edullisinta vaieta
asiasta. Rakkaudella on senvuoksi aivan oma lakikirjansa, oma
kostonsa; maailmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minä
puolestani olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että en koskaan anna
anteeksi rikosta, ja sydämen asioissa ei mikään ole vähäarvoista.
Eilen olitte aivan sellaisen ihmisen näköinen, joka varmasti tietää
olevansa rakastettu. Tekisittekin väärin, ellette olisi varma siitä,
mutta minun silmissäni olisitte rikollinen, jos tämä varmuus riistäisi
teiltä sen luonnollisen miellyttäväisyyden, jonka epävarma toivo ennen
valoi koko olemukseenne. En tahdo nähdä teitä pelokkaana enkä
suuriluuloisena, en tahdo, että joka hetki vapisette kadottavanne
kiintymykseni, sillä sellainen olisi loukkaavaa; mutta en myöskään
tahdo, että varmuus saa teidät välinpitämättömästi kohtelemaan
rakkautta. Ette koskaan saa olla vapaampi kuin mitä minä itse olen.
Ellette tiedä, millainen kidutus yksi ainoakin epäilyn pilkahdus on
sielulle, niin olkaa varoillanne, etten vielä opeta teitä sitä
tuntemaan. Yhdessä ainoassa katseessa olen antanut koko sieluni teille
ja te olette lukinnut sen lippaaseenne. Täten on teidän haltuunne
uskottu puhtaimmat tunteet, mitä vielä milloinkaan kenenkään nuoren
tytön sielussa on ollut. Harkinta, ajattelu, josta olen maininnut
teille, ovat ainoastaan rikastuttaneet päätä; mutta kun haavoittunut
sydän anoo neuvoa järjeltä, niin silloin on, uskokaa minua, tuossa
nuoressa tytössä jotakin enkelimäistä, joka tietää kaikki ja voi
kaikki. Minä vannon teille, Felipe, että, jos rakastatte minua,
kuten uskon, ja jos saatte minut epäilemään, että ne pelon,
tottelevaisuuden, kunnioittavan odotuksen ja alamaisten toivomusten
tunteet, joita sanotte tuntevanne minua kohtaan, vähimmälläkään
tavalla ovat heikontuneet, niin, jos jonakin päivänä huomaan
pienimmänkin laimentumisen tässä kauniissa ensi-lemmessä, jonka
sielunne on minun sieluuni välittänyt, niin en sano teille mitään, en
kiusaa teitä enemmän tai vähemmän arvokkaalla tavalla, en osoita
ylpeyttäni enkä suuttumustani, en edes tällaisen nuhtelevan kirjeen
muodossa; en sano silloin mitään, Felipe; olen oleva ainoastaan
surumielinen niinkuin ihmiset, jotka tuntevat kuoleman lähestyvän;
mutta en kuole, ennenkuin olen julmasti poltinraudalla merkinnyt
elämänne, ennenkuin olen mitä häpeällisimmällä tavalla häväissyt
muinaisen lemmittynne ja valanut sydämeenne ikuiset omantunnonvaivat,
sillä olette silloin näkevä minut maan päällä, ihmisten silmissä
kadotettuna ja iankaikkisuudessa tuomittuna olentona.

Älkää sentähden koskaan herättäkö mustasukkaisuuttani johonkin toiseen
onnellisempaan, pyhästi rakastettuun Louiseen, jonka sielu saisi
kukkia ja kehkeytyä vapaasti varjottoman rakkauden mailla ja joka
Danten yleväin sanojen mukaan saisi omistaa:

_Senza brama, sicura ricchezza_. [Pelvotta aarteita ikikestäviä.]

Tietäkää, että olen perinpohjin tutkinut hänen helvettinsä keksiäni
sieltä tuskaisimman kaikista kidutuksista, jonkun hirvittävän
sielullisen rangaistuksen, jonka voisin yhdistää Jumalan kostoon.

Eilen käyttäytymisenne johdosta iski äkkiä epäluulon kylmä ja julma
tikari sydämeeni. Ymmärrättekö? Olen epäillyt teitä ja kärsinyt niin
äärettömästi, etten enää tahdo epäillä. Jos teidän mielestänne minun
palveluksessani on liian raskas olla, niin luopukaa siitä, en suutu
siitä ollenkaan. Tiedänhän, että olette nerokas mies. Varatkaa
sielunne kaikki kukat minua varten, kulkekaa sidotuin silmin muun
maailman ohi, kieltäytykää kuuntelemasta imarteluja, kiitosta ja
kohteliaisuuksia. Tulkaa mieluummin luokseni vihan, panettelun ja
halveksinnan taakalla kuormattuna, kertokaa minulle, että naiset eivät
tunne teitä, että he menevät teidän ohitsenne luomatta silmäystäkään
teihin ja että kukaan heistä ei voisi teitä rakastaa; kas silloin
vasta todella tulette tuntemaan, mitä kaikkea naisen sydän ja hänen
rakkautensa voi teille lahjoittaa. Niin hyvin kätketty täytyy
aarteemme olla, että koko maailma voi vaikka polkea sitä jaloin edes
aavistamatta sen olemassa-oloa. Jos olisitte ollut kaunis, en
todennäköisesti koskaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota teihin enkä
koskaan olisi keksinyt, että teissä on kokonainen maailma niitä
ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta; ja vaikkakin yleensä
tunnemme näitä syitä yhtä vähän kuin tiedämme, miten aurinko saa kukat
puhkeamaan ja hedelmät kypsymään, niin on niiden joukossa kuitenkin
yksi, jonka tunnen ja joka ihastuttaa minua. Teidän yleväin kasvojenne
luonnepiirteet ja ilmeet puhuvat ymmärrettävää kieltä ainoastaan
minulle. Ainoastaan minulla on voima uudestaan muovailla teitä, tehdä
teistä kadehdittavin olento maan pinnalla; en sentähden soisi teidän
henkenne hetkeäkään pakoilevan minun vaikutusvaltaani; se ei saa
paljastaa itseään muille, yhtä vähän kuin kaunis suunne ja
kasvonpiirteenne saavat hurmata muita. Minun yksin on saatava sytyttää
teidän neronne valo, samoin kuin sytytän tulenlieskan silmiinne. Olkaa
edelleenkin se synkkä, kylmä, nyreä ja ylenkatseellinen espanjalainen
ylimys, mikä te olitte ennen. Olitte ikäänkuin jonkinlainen villi ja
hävitetty alue, jonka raunioihin ei kukaan uskaltanut; teitä
katseltiin kaukaa; ja nyt alatte hyväntahtoisesti raivata tietä, jotta
koko maailma pääsisi luoksenne, ja muututte rakastettavaksi
parisilaiseksi. Ettekö enää muista ohjelmaani? Teidän ilonne kieli
vähän liiaksi rakkaudestanne. Ilman minun varoittavaa katsettani,
olisitte antanut Parisin terävänäköisimmän, ilvehtivimmän ja
sukkelimman salongin tietoon, että Armande Louise Marie de Chaulieu
sähköitti teistä esiin neron. Olette mielestäni liian suuri, jotta
pieninkään valtioviisas petos voisi sekaantua rakkauteenne; mutta
ellette ole minua kohtaan yksinkertainen kuin lapsi, surkuttelen teitä
suuresti; ja tästä ensimäisestä virheestänne huolimatta olen yhä
edelleenkin vielä teitä syvästi ihaileva Louise de Chaulieu.



XXIII.

FELIPE LOUISELLE.


Koska Jumala näkee vikamme, näkee hän myös meidän katumuksemme; olette
vallan oikeassa, kallis valtiattareni. Tunsin, etten ollut teille
mieliksi, mutta en osannut arvata paheksumisenne syytä; nyt olette
kuitenkin selittänyt sen minulle ja samalla antanut minulle uutta
ihailun aihetta. Teidän mustasukkaisuutenne, joka on kuin Israelin
Jumalan, on täyttänyt mieleni onnen tunteella. Ei mikään ole pyhempää
eikä kallisarvoisempaa kuin mustasukkaisuus. Oi, kaunis
suojelusenkelini, mustasukkaisuus on etuvartio, joka ei koskaan nuku;
se on rakkaudelle samaa kuin mitä paha on ihmiselle: totuuden viesti.
Olkaa mustasukkainen palvelijallenne, Louise; mitä kovemmin te lyötte
häntä, sitä hartaammin on hän, alamaisena, nöyränä ja onnettomana,
suuteleva sitä keppiä, joka lyödessään häntä samalla ilmaisee, kuinka
kiintynyt te olette häneen. Mutta oh, rakkaani, ettekö siis ole
huomannut aikaisemmin, tai kentiespä vain Jumala yksin sen näkee,
kuinka olen ponnistellut voittaakseni ujouteni ja ne tunteet, joita te
olette luullut heikoiksi! Niin, tarkoitukseni oli näyttää teille
millainen olin silloin, kun en vielä rakastanut. Madridissa olivat
ihmiset olevinaan jonkin verran huvitettuja keskusteluistani ja
tahdoin, että te itse saisitte nähdä, minkä arvoinen olin. Onko tämä
turhamaisuutta? Siinä tapauksessa olette ankarasti rangaissut sitä.
Viimeinen katseenne jätti minut sellaiseen sielun hätään, jollaista en
koskaan ennen ollut kokenut, en edes silloin, kun näin Ranskan
sotajoukot Cadixin edessä ja kuninkaani viekastelevista sanoista
tiesin henkeni uhatuksi. Koetin turhaan arvata tyytymättömyytenne
syytä ja olin epätoivoissani tästä sielujemme epäsointuisuudesta,
sillä minunhan on toimittava teidän tahdostanne, ajateltava teidän
ajatuksianne, nähtävä teidän silmillänne, iloittava teidän
ilojanne ja surtava teidän surujanne, aivan kuin tunnen kylmän
ja kuuman vaihtelut. Minun rikokseni ja hätäni johtuivat tuosta
yhteisymmärryksen puutteesta yhteisessä sieluelämässämme, jonka te jo
olitte loihtinut niin kauniiksi. Pahoittaa hänen mieltään...! olen
tuhat kertaa toistanut itsekseni kuin mieletön. Jalo, ihana Louise,
jos yleensä enää olisi mahdollista enentää minun rajatonta alttiuttani
teitä kohtaan, minun järkähtämätöntä uskoani teidän pyhään
omaantuntoonne, niin voisivat sen ehkä aikaansaada teidän
mielipiteenne, jotka ovat tunkeneet sydämeeni kuin uusi väkevä
valovirta. Olette valkaissut minulle minun omat tunteeni, olette
selittänyt minulle asioita, jotka vain hämärästi aavistin sielussani.
Oi, jos rankaisunne on tällainen, millaisia ovat sitten palkintonne?
Ottaissanne minut palvelijaksenne täytitte jo kaikki toiveeni. Teitä
on minun kiittäminen elämästä, jonka jo luulin kadottaneeni; nyt on
minulla päämäärä, en elä hukkaan, voimani tarvitaan johonkin, jos ei
muuhun niin kärsimään teidän vuoksenne. Toistan saman, minkä olen
sanonut teille jo ennenkin: aina olette tapaava minut samanlaisena
kuin mitä olin silloin, kun tarjouduin nöyräksi ja vaatimattomaksi
palvelijaksenne. Niin, vaikkapa olisitte häväisty ja kadotettu,
jollaisesta mahdollisuudesta te mainitsette, niin kasvaisi hellyyteni
vain näistä tahallisista onnettomuuksistanne! Minä sitoisin haavat,
parantaisin ne, vakuuttaisin rukouksillani itse Jumalankin siitä, että
te ette ole syyllinen ja että teidän virheenne aiheutuvat toisen
rikoksesta...

Enkö ole sanonut teille, että tunnen sydämessäni teitä kohtaan mitä
erilaisimpia tunteita, yht'aikaa isän, äidin, veljen ja sisaren, että
edustan ikäänkuin kokonaista perhettä, olen kaikki enkä mitään, aivan
niinkuin haluatte? Mutta ettekö juuri itse ole kytkenyt kaikkia näitä
sydämiä rakastajan sydämeen? Suokaa minulle siis anteeksi, jos silloin
tällöin olenkin enemmän rakastaja kuin isä tai veli, kun kuitenkin
tiedätte, että rakastajan takaa aina löytyy isä ja veli. Jospa
voisitte nähdä sydämeeni silloin, kun näen teidät kauniina ja
säteilevänä, tyynenä ja kaikkein ihailemana Champs-Elysées'llä
vaunujenne kulmauksessa tai teatterissa aitiossanne!... Ah jospa
tietäisitte kuinka vähän itsekohtaista ylpeyteni on kuullessani
ylistettävän teidän kauneuttanne, ryhtiänne ja kuinka silloin rakastan
kaikkia noita tuntemattomia, jotka suitsuttavat teille ihailuaan! Jos
te sattumalta jollakin tervehdyksellänne olette avannut sieluni kukat,
olen samalla kertaa sekä nöyrä että ylpeä, ja minä kuljen tietäni
niinkuin Jumala itse olisi minua siunannut, palaan kotiini
riemumielin, ja riemuni jättää minuun ikäänkuin pitkän valovanan: se
hehkuu esiin yksin savukkeeni savukiehkurasta ja minä tiedän varmemmin
kuin koskaan, että veri joka pulppuaa täällä suonissani, on kokonaan
teitä varten. Ettekö siis tiedä, miten äärettömästi teitä rakastan?
Nähtyäni teidät palaan jälleen huoneeseeni, jossa sarasenilainen
komeus vallitsee, mutta jossa teidän muotokuvanne himmentää kaiken
muun, heti kun painan ponninta, joka muuten pettää sen kaikkien
katseilta; sitten vaivun sitä katselemaan; sepitän runoelmia onnesta.
Taivaan korkeudesta laskeutuu silmieni eteen kokonainen elämän taulu,
jota uskallan toivoa omakseni. Oletteko joskus yön hiljaisuudessa,
kaiken ulkomaailman hälinän ohitse, tavoittanut rakkaaseen pikku
korvaanne salaisen äänen soinnun? Ettekö aavista mitään niistä
tuhansista rukouksista, jotka rientävät luoksenne? Hiljaisuudessa
tarkastellessani teitä olen vihdoin keksinyt kaikkien teidän
piirteittenne sisäisen tarkoituksen, olen huomannut, miten ne ovat
yhdenmukaisia sielunne täydellisyyden kanssa; tästä teidän luonteenne
kauniista sopusointuisesta kaksipuolisuudesta olen sepittänyt
espanjankielellä kaksi sonettia, joita en ole näyttänyt teille, sillä
runouteni on liian paljon aiheensa alapuolella, rohjetakseni lähettää
niitä teille. Olen niin täysin sulautunut teihin, että en hetkeäkään
voi olla teitä ajattelematta ja jos te lakkaisitte täten täyttämästä
elämääni, kärsisin siitä. Ymmärrättekö nyt, Louise, miten äärettömän
tuskallista minulle oli, vaikkakin tahtomattani, tuottaa teille
mielipahaa voimatta arvata siihen syytä? Tämä kaunis kaksoiselämä
häiriytyi hetkeksi ja jäinen kylmyys kouristi sydäntäni. Lyhyesti
sanoen, kun minun oli aivan mahdoton ymmärtää tämän erimielisyyden
syytä, luulin, ettei minua enää rakastettu; palasin kotiin hyvin
synkkänä, mutta onnellisena kuitenkin vielä palvelija-asemastani,
mutta sitten saapuikin kirjeenne täyttäen mieleni riemulla. Oi,
nuhdelkaa minua aina samoin!

Muuan lapsi, joka oli langennut, sanoi äidilleen: "anteeksi", nousten
jälleen ja peittäen tuskansa. Niin, hän pyysi anteeksi sitä, että oli
tuottanut hänelle tuskaa. No niin, tuo lapsi olen minä: en ole
muuttunut, jätän teille luonteeni avaimen orjan alamaisuudella; mutta
rakas Louise, en ole enää tekevä uusia kompastuksia. Pitäkää ketjua,
joka minut yhdistää teihin aina niin kireällä, että jo yhdellä
ainoalla liikkeellä voitte ilmaista pienimmätkin toivomuksenne sille,
joka aina on oleva orjanne.

                                                  Felipe.



XXIV.

LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.


Lokakuulla 1824.

Rakas ystäväni, sinä, joka kahden kuukauden kuluttua menit naimisiin
haaksirikkoutuneen miesparan kanssa, jonka äidiksi rupesit, et tiedä
mitään siitä hirvittävästä näytelmästä, joka näytellään syvällä
sydämissä ja jota nimitetään rakkaudeksi, jossa kaikki voi yhdessä
silmänräpäyksessä muuttua traagilliseksi ja jossa yksi ainoa katse,
keveästi heitetty sana voi merkitä kuolemaa. Kaiken lopuksi olin
varannut Felipelle hirvittävän, mutta ratkaisevan koetuksen. Tahdoin
tietää, rakastaisiko hän minua _kaikesta huolimatta_, joka on
kuningasmielisten, niin, miks'ei myös katolilaisten, tunnussana! Koko
yön käveli hän kanssani lehmusten alla puutarhamme perimmäisessä
kolkassa eikä edes epäilyn varjoa näkynyt hänen sielussaan. Seuraavana
päivänä olin hänelle vielä rakkaampi kuin ennen ja yhtä siveä, suuri
ja puhdas hänen mielestään kuin edellisenä päivänäkin; hän ei
vähimmälläkään tavalla käyttänyt hyväkseen asemaansa. Oi, hän on
todellakin oikea espanjalainen, oikea abenserragi! Hän kiipesi
muurille suudellakseen kättäni, jonka ojensin hänelle pimeässä
parvekkeeltani; hän oli vähällä syöksyä alas; kuinka monta nuorukaista
olisi tehnyt samoin! Kaikki tuo ei kuitenkaan vielä merkitse mitään;
kärsiväthän kristityt hirveitä marttyyrikidutuksiakin päästäkseen
taivaaseen. Toissa-iltana käännyin kuninkaan tulevan lähettilään
Espanjan hovissa, korkeasti kunnioitetun herra isäni puoleen ja sanoin
hänelle hymyillen: -- "Herraseni, pienemmän ystäväpiirin tieten
tulette naittamaan erään lähettilään veljenpojan kanssa rakkaan
Armandenne, jolle tämä lähettiläs, joka toivoo mainitunlaista liittoa
ja jo kauan on kerjännyt sitä, naimasopimuksessa määrää suunnattoman
suuren omaisuutensa ja kaikki arvonimensä kuolemansa jälkeen ja
lahjoittaa jo heti molemmille puolisoille satatuhatta livreä korkoja
ja morsiamelle sitäpaitsi kahdeksansadantuhannen frangin myötäjäiset.
Tyttärenne itkee, mutta taipuu kuitenkin teidän isällisen arvovaltanne
majesteetin vastustamattoman tahdon alle. Jotkut pahansuopaiset
panettelijat sanovat, että tyttärenne kyynelien alla piilee itsekäs ja
kunnianhimoinen sielu. Menemme tänä iltana oopperassa aatelisten
aitioon ja herra parooni de Macumer tulee myös sinne" -- "Hän ei siis
sovi?" vastasi minulle isäni hymyillen kohdellen minua jo lähettilään
rouvana. -- "Pidätte Clarisse Harlowea Figarona!" sanoin minä heittäen
häneen halveksivan ja pilkallisen silmäyksen. "Kun näette, että olen
ottanut hansikkaan pois oikeasta kädestäni, tulee teidän vakuuttaa
valheelliseksi tämä hävytön huhu ja olla olevinanne siitä
loukkaantunut." -- "Voin olla levollinen tulevaisuutesi suhteen:
sinulla ei ole enempää tytön-aivoja kuin mitä Jeanne d'Arcilla oli
naisen-sydäntä. Olet tuleva onnelliseksi, olet antava rakastaa
itseäsi, mutta itse et ole rakastava ketään!" Tällä kertaa purskahdin
nauruun. -- "Mitä tarkoitat, pikku keimailijatar?" kysyi hän. --
"Vapisen isänmaani etujen puolesta." Ja huomatessani, ettei hän
käsittänyt minua, lisäsin: "Madridissa!" -- "Kuka voisi uskoa, mihin
määrin tämä nunna jo vuoden sisään on oppinut tekemään pilaa
isästään", sanoi hän herttuattarella -- "Armande tekee pilaa
kaikesta", vastasi äitini katsoen minuun. -- "Mitä tarkoitatte?"
kysyin häneltä. -- "Ettehän edes pelkää yön kosteutta, josta voitte
saada reumatismia", sanoi hän heittäen minuun uuden silmäyksen. --
"Aamupäivät", vastasin minä, "ovat niin kuumia!" Herttuatar loi
katseensa alas. -- "Kyllä on jo aika naittaa pois hänet", sanoi isäni,
"ja toivon, että se tapahtuu jo ennen lähtöäni." -- "Miksi ei, jos
niin haluatte", vastasin minä kaunistelematta.

Kaksi tuntia myöhemmin heloitimme me, äitini ja minä, herttuatar de
Maufrigneuse ja rouva d'Espard, kuin neljä ruusua aition etualalla.
Minä olin istuutunut syrjittäin, kääntäen yleisöön päin toisen olkani,
niin että hyvin saatoin nähdä kaikki, ilman että minua itseäni nähtiin
tuossa avarassa aitiossa, joka on salin toisessa pylväiden välisessä
taustakeskustassa. Macumer saapui, otti paikan ja asetti kiikarin
silmiensä eteen voidakseen mielin määrin katsella minua. Ensimäisellä
väliajalla tuli aitioon se henkilö, jota minä nimitän Irstailijoiden
kuninkaaksi, naisellisella kauneudella varustettu nuori mies. Kreivi
Henri de Marsay astui esiin hymy huulilla, kokkapuheet silmäkulmassa
ja iloinen ilme kasvoillaan. Hän tervehti ensin äitiäni, rouva
d'Espardia, herttuatar de Maufrigneuseä, kreivi d'Esgrignonia ja de
Saint-Héreenia, sitten sanoi hän minulle: -- "Kentiespä olen
ensimäinen, jolla on kunnia onnitella teitä tapahtuman johdosta, joka
on tekevä teidät yleisen kadehtimisen esineeksi." -- "Ah, tarkoitatte
avioliittoa," vastasin hänelle. "Täytyykö siis juuri hiljan
luostarista päässeen nuoren henkilön valkaista teille, että niistä
avioliitoista, joista puhutaan, ei koskaan tule mitään!" Herra de
Marsay näytti kumartuvan Macumer'n puoleen ja kuiskaavan jotakin hänen
korvaansa; ymmärsin hänen huuliensa liikkeestä, että hän sanoi: --
"Parooni, te ehkä rakastatte tuota pientä keimailijatarta, joka on
käyttänyt herkkäuskoisuuttanne hyväkseen; mutta kun tässä on kysymys
avioliitosta eikä rakkaudesta, on paras tietää, mitä tapahtuu."
Macumer heitti tuohon neuvonhaluiseen panettelijaan yhden noista
katseistaan, jotka ovat kuin runoelmia ja vastasi hänelle jotenkin
tähän tapaan: -- "En rakasta mitään pientä keimailijatarta!" tukien
lausuntoaan ilmeellä, joka ihastutti minua niin, että nähdessäni isäni
heti riisuin hansikkaan kädestäni. Ei pienin pelko eikä epäily ollut
saanut jalansijaa Felipessä. Hän toteutti erinomaisesti kaikki
odotukseni hänen luonteensa suhteen; hän ei luota kuin minuun, maailma
ja sen valheet eivät häntä liikuta. Abenserragi ei edes rypistänyt
silmäkulmiaan, hänen sininen verensä ei ryöpsähtänyt punaamaan hänen
oliivikasvojaan. Nuo molemmat nuoret kreivit menivät pois. Silloin
sanoin naurahtaen Macumer'lle: -- "Herra de Marsay taisi sanoa minusta
teille jonkun epigrammin." -- "Paljon enemmän kuin epigrammin",
vastasi hän, "oikean epitalammin". -- "Puhutte minulle kreikkaa",
sanoin hänelle hymyillen ja palkitsin häntä eräänlaisella katseella,
joka aina saa hänet pois suunniltaan. -- "Toivon sitä", huudahti
samassa isäni kääntyen rouva de Mautrigneusen puoleen. "Halpamaisia
juoruja on liikkeellä. Heti kun nuori ihminen alkaa näkyä suuressa
maailmassa, on kaikilla suoranainen raivo naittaa häntä, ja keksitään
jos jonkinlaisia mahdottomuuksia! En koskaan ole naittava Armandea
vastoin hänen tahtoaan. Teenpä pienen kierroksen lämpiössä, sillä
voitaisiin vielä uskoa, että levitän tätä huhua johtaakseni
lähettilään ajatukset tähän naimiskauppaan; ja Caesarin tytärtä saa
vielä vähemmän epäillä kun hänen vaimoaan, jota ei saa epäillä
laisinkaan."

Herttuatar de Mautrigneuse ja rouva d'Espard katsoivat vuoroon
äitiini, vuoroon parooniin pilailevan ilkkuvalla ja kavalalla
katseella, joka oli täynnä pieniä kysymysten vihjauksia. Nämä viisaat
kyykäärmeet olivat lopultakin huomanneet jotakin. Kaikista salaisista
asioista on rakkaus kaikista julkisin; ja naiset uhoavat sen ulos
itsestään, niin luulen. Voidakseen tyystin salata sen täytyisi naisen
olla hirviö! Silmämme kielivät vielä enemmän kuin kielemme.
Nautittuani tuosta suloisesta huvista nähdä Felipe niin suurena kuin
miksi olin hänet toivonutkin, halusin luonnollisesti vielä lisää.
Sentähden annoin hänelle sovitun merkin tulla ikkunani luo tuota
vaarallista tietä, jonka tiedät. Muutamia tunteja myöhemmin seisoikin
hän kuin kuvapatsas muurin sivustalla nojaten kädellään
akkunaparvekkeeni kaiteeseen ja tutkien huoneestani tunkevia valon
heijastuksia. -- "Rakas Felipeni", sanoin hänelle, "olette ollut
erinomainen tänä iltana: olette käyttäytynyt aivan kuin olisin itsekin
tehnyt, jos minulle olisi ilmoitettu, että olitte aikeissa mennä
naimisiin". -- "Ajattelin, että olisitte ilmoittanut siitä minulle
ennemmin kuin kenellekään muulle", vastasi hän minulle. -- "Ja millä
katsotte ansainneenne tällaisen etuoikeuden?" -- "Uskollisena
palvelijananne". -- "Oletteko sitä todellakin?" -- "Olen", sanoi hän,
"enkä koskaan ole muuksi muuttuva." -- "No niin, jos nyt tuo
avioliitto olisikin välttämätön, jos alistuisin..." Kuun lempeä valo
ikäänkuin äkkiä valkeni väkevämmäksi niiden katseiden loimussa, jotka
hän suuntasi ensin minuun, sitten muurin rajoittamaan kuiluun
edessämme. Hän tuntui sillä hetkellä kysyvän itseltään, emmekö voisi
molemmat kuolla yhdessä, murskautua tuonne alas; mutta voima, joka on
intohimoa korkeampi, sammutti samassa tämän hänen kasvoistaan ja
silmistään heijastuneen mielijuohteen salaman. -- "Minkä arabialainen
kerran sanoo, siinä hän myös pysyy", sanoi hän tukahtuneella äänellä.
"Olen palvelijanne ja kuulun teille: kuolemaani asti olen elävä
ainoastaan teille." Kaidepuusta kiinni pitelevä käsi tuntui
hellittävän otettaan; laskin käteni hänen kätensä päälle ja sanoin: --
"Felipe ystäväni, omasta tahdostani olen tästä hetkestä alkaen teidän
vaimonne. Tulkaa huomen-aamulla pyytämään kättäni isältäni. Hän tahtoo
pitää omaisuuteni; mutta sopimuksessa on teidän tunnustettava se,
vaikka ette ole sitä saanutkaan, silloin on isäni varmasti myöntyvä.
En ole enää Armande de Chaulieu; astukaa nopeasti alas. Louise de
Macumer ei tahdo tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään
varomattomuuteen."

Hän kalpeni, hänen polvensa horjahtivat; noin kymmenen jalan
korkeudesta syöksyi hän maahan vähintäkään vioittumalta;
pelästytettyään minut täten pahanpäiväiseksi hän viittasi minulle
pienen tervehdyksen kädellään ja katosi. Minua siis rakastetaan,
sanoin itselleni, niinkuin ei vielä koskaan ketään naista ole
rakastettu! Ja minä vaivuin uneen lapsellisen tyydytyksen vallassa;
kohtaloni oli ainaisiksi ajoiksi ratkaistu. Kello kahden aikaan
kutsutti isäni minut huoneeseensa, jossa tapasin myös herttuattaren ja
Macumer'n. Sopimus solmittiin miellyttävän kohteliain sanoin. Vastasin
yksinkertaisesti, että, jos kerran herra Henarez jo oli sopinut isäni
kanssa asiasta, ei minulla ollut mitään syytä vastustaa heidän
toivomuksiaan. Senjälkeen pyysi äitini paroonia jäämään meille
päivälliselle, ja sen päälle olimme kaikki neljä ajelemassa Boulognen
metsässä. Lähetin herra de Marsay'hin hyvin pilkallisen silmäyksen,
kun hän ohi ratsastaessaan näki isäni ja Macumer'n vaunujen
etuistuimella.

Ihailtava Felipeni on antanut muuttaa nimikorttinsa tällaisiksi:

_Henarez parooni de Macumer, Sorian herttuoiden sukuhaaraa_.

Joka aamu tuo hän omakätisesti minulle ihanan kukkavihon, jonka
keskessä aina on kirje ja siinä hänen edellisenä yönä sepittämänsä
espanjalainen sonetti minun ylistyksekseni.

Jotta kirje ei paisuisi kovin paksuksi, lähetän sinulle pieneksi
malliksi ensimäisen ja viimeisen sonetin, jotka olen sanasta sanaan ja
säe säkeeltä kääntänyt.

_Ensimäinen sonetti_.

_Enemmän kuin kerran olen ohuessa silkkimekossani -- kohotetuin
kalvoin ja sydämen lyöntien ainoalla tykytykselläkään kiihtymättä --
odottanut raivoisan härän ryntäystä -- ja sen sarvea, joka on
terävämpi kuin Phoiboksen sirppi_.

_Andalusialaista seguidillaa hyräillen olen kiivennyt -- linnoituksen
kuvetta luotisateessa; -- olen uskaltanut elämäni sattuman viheriälle
pelivaatteelle -- välittämättä siitä sen enempää kuin kultakolikosta.
Paljaalla kädellä olen ottanut kuulat kanuunain kidasta; -- mutta
luulenpa, että käyn aremmaksi kuin vainottu jänis, -- kuin lapsi, joka
näkee kummituksen akkunaverhojensa poimuissa_.

_Sillä kun sinä katselet minua lempeillä silmilläsi, -- peittää kylmä
hiki otsani, polveni huojuvat, -- minä vapisen, peräydyn, ja kaikki
voimani luopuu minusta_.

_Toinen sonetti_.

_Tänä yönä tahdoin nukkua uneksiakseni sinusta; -- mutta kateellinen
uni pakeni silmäluomiani; -- menin parvekkeelleni ja katselin
taivasta: -- kun ajattelen sinua, kääntyy katseeni aina korkeuteen_.

_Ihmeiden ihme, jonka ainoastaan rakkaus voi selittää: -- taivas oli
kadottanut safiiri-loistonsa; -- tähdet, kuin sammuneet timantit
kultaliitoksissaan, -- heittivät ainoastaan kuolleita katseita,
jähmettyneen kylmiä säteitä_.

_Kuu, joka oli kadottanut hopean- ja liljan-valkean värinsä, -- kiersi
surumielisenä synkkää taivaanrantaa -- sillä sinä olet ryöstänyt
taivaalta koko sen loiston_.

_Kuun valkea valo hohtaa sinun suloiselta otsaltasi, -- koko taivaan
sini on keskittynyt sinun silmiisi, -- ja ripsesi ovat kudotut tähtien
säteistä_.

Voiko somemmalla tavalla todistaa nuorelle tytölle muistelevansa
häntä? Mitä sanot tästä rakkaudesta, joka tuhlaa rakastetulleen
yht'aikaa älyn kukkia ja luonnon kukkia? Jo noin kymmenkunta päivää
olen tiennyt, millaista todella on tuo niin paljon kehuttu
espanjalainen rakkaudenpalvelus.

Voi, rakkaani, mitä tapahtuu la Crampadessa, jossa mielikuvituksessani
niin usein vaeltelen tarkastellen yhteisen viljelystyömme edistymistä?
Eikö sinulla ole mitään kerrottavana meidän silkkiäispuistamme ja
viimetalvisista istutuksistamme? Onnistuuko kaikki toivomustesi
mukaan? Ovatko kukat puoliso-sydämessäsi puhjenneet samaan aikaan kuin
metsissämmekin? En uskalla sanoa puutarha-pengermillämme! Jatkaako
Louis edelleenkin rakkauslaulu-järjestelmäänsä? Ymmärrättekö hyvin
toisianne? Onko sinun aviollisen hellyytesi hiljaisen puron solina
parempi kuin minun rakkauteni pyörteet? Onko minun kiltti
hametohtorini suuttunut? En voi uskoa sitä, ja minä lähettäisin heti
Felipeni pikalähettinä jalkojesi juureen, hänen tulisi tuoda minulle
sinun pääsi tai anteeksiantosi, jos niin olisi asiat. Minun elämäni
täällä on iloista ja minä tahtoisin, kultaseni, tietää kuinka
Provencessa eletään. Olemme lisänneet perhettämme yhdellä
espanjalaisella, joka on ruskea kuin havannasikaari, ja odotan kaiken
päälle vielä onnittelujasi.

Totta tosiaan, kaunis Renée, alanpa olla levoton sinusta, pelkään,
että salaat minulta jotakin kärsimystä, jotta et pilaisi minun
ilojani, sinä paha tyttö! Kirjoita minulle pian muutamia rivejä,
joissa kuvaat minulle elämäsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja sano
minulle, vieläkö pidät puoliasi, vieläkö vapaa tahtosi seisoo
molemmilla jaloillaan, vai onko se polvillaan, vai istuuko se kenties,
joka jo olisi sangen vakava paikka. Luuletko, etteivät ehkä sinun
avioliittotapahtumasi minua liikuta? Kaikki se, mitä olet minulle
kirjoittanut, saa minut välistä syviin mietteisiin. Usein oopperassa
kun olin katselevinani tanssijattarien hyppyjä, sanoin itselleni: nyt
on kello puoli kymmenen, hän käy ehkä juuri levolle, mitähän hän
tehnee? Onko hän onnellinen? Onko hän yksin vapaan tahtonsa kanssa?
Vai onko hänen vapaa tahtonsa mennyt samaa tietä kuin sellaiset asiat,
jotka jo ovat kadottaneet arvonsa?... Tuhannet suudelmat.



XXV.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE CHAULIEULLE.


Lokakuulla.

Senkin nokkaviisas, miksi olisin sinulle kirjoittanut, mitä olisin
sinulle sanonut? Sill'aikaa kuin sinä elät tuota juhlien,
rakkaudentuskien, ohdakkeiden ja kukkien täyttämää elämää, jota
minulle kuvailet ja jota saan katsella kuin hyvin näyteltyä
teatterikappaletta, niin vietän minä yksitoikkoista ja luostarin
malliin järjestettyä elämää. Me käymme aina levolle kello yhdeksän ja
nousemme auringon kanssa. Aterioimme aina tuskastuttavan
täsmällisesti. Ei koskaan pienintä poikkeusta. Olen tottunut tähän
säännölliseen ajan järjestykseen verrattain vaivattomasti. Kentiespä
se onkin luonnon vaatimaa, sillä mitä olisi elämä ilman tällaista
sääntöperäisyyteen alistumista, joka tähtitieteilijäin sanojen mukaan,
ja kuten Louis'kin väittää, vallitsee kaikkialla maailmankaikkeudessa.
Järjestys ei väsytä. Sitäpaitsi vievät pukeutumisvelvollisuudet aikani
aamiaiseen asti, sillä olen päättänyt aina esiintyä pöydässä niin
somana kuin suinkin täyttääkseni kaikki vaatimukset, mitä minulle
naisena voidaan asettaa; se tuottaa tyydytystä itselleni, ja tuo
kiltti appiukko ja Louis näyttävät myös hyvin tyytyväisiltä. Aamiaisen
jälkeen kävelemme. Kun sanomalehdet saapuvat, poistun joksikin aikaa
talousaskareihini tai myös lukemaan, sillä luen paljon, tai
kirjoittamaan sinulle. Palaan takaisin tuntia ennen päivällistä ja sen
jälkeen pelataan, tehdään ja otetaan vastaan vierailuja. Täten vietän
päiväni seuranani onnellinen vanhus, jolla ei ole mitään toivoja enää,
ja puolisoni, jonka onni olen minä. Louis on niin onnellinen, että
hänen ilonsa on lopulta lämmittänyt minunkin sieluni. Onni ei meille
varmaankaan koskaan esiinny huvin muodossa. Väliin iltasin, kun minua
ei tarvita peliseurassa ja kun istun mukavasti nojatuolissani,
kiitävät ajatukseni sinuun; elän mielikuvituksessani mukana tuossa
niin kauniissa, niin rikkaassa, vaihtelevassa ja kiihkeän levottomassa
elämässä, jota sinä vietät, ja kysyn itseltäni, minne tuo rauhaton
johdanto sinut lopulta mahtaa viedä. Eikö se ehkä surmaa kirjan muuta
sisältöä? Sinulla on varaa pitää rakkauden harhakuvitelmia, rakas
sydänkäpyseni, mutta minulla ei ole muuta kuin talouselämän karu
todellisuus. Niin, unennäöltä tuntuvat minusta sinun rakkausvaiheesi.
Ja minun onkin vaikea ymmärtää, minkätähden sinä teet ne niin
romantisiksi. Sinä tahdot itsellesi miehen, jossa on enemmän sielua
kuin aisteja, enemmän sielun suuruutta ja hyvettä kuin rakkautta. Sinä
tahdot, että kaikki nuoren tytön unelmat elämänkynnyksellä
vaihtuisivat todellisuudeksi, sinä vaadit uhrauksia niiden vuoksi;
sinä alistat Felipesi koetuksille päästäksesi selville siitä, ovatko
hänen lemmenkaipuunsa, toivonsa ja uteliaisuutensa pysyvää laatua.
Mutta, lapsi, noiden haavemaisten koristeiden takana kohoaa alttari,
jolla ikuinen liitto solmitaan. Jo päivää jälkeen avioliiton voi se
hirvittävä tapaus, joka muuttaa tytön naiseksi ja rakastajan
aviomieheksi, särkeä kaikki sinun korkeat ja sirot rakennelmasi ja
hienot varovaisuuslaskelmasi. Tiedä siis, että kaksi rakastavaista
samoin kuin kaksi vihittyä, kuten Louis ja minä, hääyön riemujen alta,
Rabelais'n sanojen mukaan, etsii erästä suurta epävarmaa -- kenties --

En soimaa sinua, vaikka käyttäydytkin vähän ajattelemattomasti
puhellessasi Felipesi kanssa puutarhassa, pommittaessa häntä
kysymyksilläsi ja viettäessäsi yökaudet parvekkeella hänen seistessään
muurilla; sinä leikit elämällä, lapsi, ja minä pelkään, että se ei
ymmärrä leikkiä. En uskalla neuvoa sinulle tietä onneen siten kuin
kokemukseni pohjalta oikeastaan tahtoisin; mutta salli minun vieläkin
toistaa, että avioliiton paras evästys on näissä kahdessa sanassa:
alistuvaisuus ja kiintymys! Sillä näenpä, että kaikista sinun
kokeistasi, keimailuistasi ja huomioistasi huolimatta sinä menet
naimisiin aivan samalla tapaa kuin minä. Avartaessaan toivomuksiensa
piiriä kaivaa kuilun vain hiukan syvemmäksi, siinä kaikki.

Oi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä parooni de Macumer'n ja puhua
hänen kanssaan jonkun tunnin; niin suuresti toivon sinun onneasi!



XXVI.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.


Kun Felipe todellisen sarasenin ylevämielisyydellä toteuttaa kaikki
isäni ja äitini suunnitelmat tunnustaen vastaanottaneensa minun
omaisuuteni kuitenkaan sitä saamatta, niin on herttuatar tullut vielä
äidillisemmäksi ja lempeämmäksi minulle kuin ennen. Hän nimittää minua
_pikku vehkeilijäksi, pikku veitikaksi_, hän sanoo, että minulla on
sangen _sukkela kieli_. -- "Mutta rakas äiti", sanoin hänelle päivää
ennen sopimuksen allekirjoittamista, "te luulette valtioviisaudeksi,
kavaluudeksi, vehkeilyksi kaikkea sitä, joka on rehellisintä,
välittömintä, epäitsekkäintä ja täydellisintä rakkautta, mitä
maailmassa koskaan on ollut! Tietäkää siis, etten ole mikään
_veitikka_, jolla nimellä te olette suvainnut minua kunnioittaa." --
"No niin, Armande", sanoi hän minulle kaulaten minua ja suudellen
minua otsalle; "sinä et ole tahtonut palata luostariin, sinä et ole
tahtonut jäädä naimattomaksi, ja suuren, kauniin Chaulieu-suvun jäsen
kun olet, olet tuntenut velvollisuudeksesi kunniakkaasti jatkaa isäsi
sukua". (Jospa tietäisit, Renée, miten nämä sanat olivat imartelevia
isälleni, joka kuunteli keskusteluamme!) "Koko talven olen nähnyt
sinun pistävän pikku nokkasi joka katrilliin, olen nähnyt sinun
viisaasti ja sattuvasti arvostelevan ihmisiä ja ymmärtävän kohdalleen
Ranskan nykyaikaisen yhteiskunnallisen tilanteen. Myöskin olet
kietonut verkkoihisi tuon espanjalaisen, ainoan, joka kykenee
tarjoamaan sinulle tuon ihanan aseman kodin valtiattarena. Rakas
pienokaiseni, olet kohdellut häntä kuin Tullia veljeäsi." --
"Millainen mainio koulu onkaan sisareni luostari!" huudahti isäni.
Sinkosin isääni silmäyksen sellaisen, että se heti katkaisi hänen
lauseensa; sitten käännyin herttuattaren puoleen ja sanoin: --
"Rouvaseni, minä rakastan sulhastani, Felipe de Soriaa, kaikesta
sydämestäni. Vaikkakin tämä rakkaus syttyi sydämeeni tahtomattani ja
vaikkakin alussa kaikin voimin ponnistelin sitä vastaan, niin vannon,
että en antautunut sen valtoihin, ennenkuin olin varma siitä, että
parooni de Macumer'ssa olin tavannut sielun täysin omani arvoisen ja
sydämen, joka hienotunteisuutensa, ylevyytensä, alttiutensa,
luonteensa ja tunteittensa puolesta oli omani kaltainen." -- "Mutta,
rakkaani", jatkoi äitini keskeyttäen minut, "hän on ruma kuin"... --
"Niinkuin mikä tahansa", jatkoin vilkkaasti, "mutta minä rakastan tätä
rumuutta." -- "No niin, Armande", sanoi isäni, "jos sinä rakastat
häntä ja sinulla on ollut voimaa pitää kurissa rakkauttasi, niin ei
sinun tule missään suhteessa panna onneasi alttiiksi. Mutta onni
riippuu paljon avioliiton ensi päivistä"... -- "Ja miksi emme sanoisi
hänelle ensimäisistä öistä!" huudahti äitini. "Jättäkää meidät,
herraseni, kahden", lisäsi herttuatar katsahtaen isääni.

"Kolmen päivän kuluttua menet naimisiin, rakas pienokainen", kuiskasi
äitini korvaani, "minun on senvuoksi ilman mitään porvarillista
kyynelherkkyyttä annettava sinulle muutamia vakavia neuvoja, jollaisia
kaikki äidit antavat tyttärilleen. Menet naimisiin miehen kanssa, jota
rakastat. Sentähden ei minulla ole mitään syytä surkutella sinua tai
itseäni. Olen nähnyt sinua ainoastaan vuoden päivät: joskin tällä
yhdessäolon ajalla olet ehtinyt voittaa rakkauteni, ei se kuitenkaan
ole ollut niin pitkä, että kyyneliin sulaen ikävöisin seuraasi.
Henkevyytesi on voittanut kauneutesi; olet imarrellut äidillistä
itserakkauttani, ja olet ollut hyvä ja rakastettava tytär. Sinä
hymyilet?... Voi, useinkin se hyvä väli, joka on vallinnut äidin ja
tyttären välillä, rikkoutuu heidän kohdatessaan toisensa naisina.
Tahdon nähdä sinut onnellisena. Kuule minua siis. Se rakkaus, jota
sinä tunnet, on vielä pikku-tytön rakkautta; se on yhteistä kaikille
naisille, jotka ovat luodut kiintymään mieheen; mutta, voi,
lapsukaiseni, meitä varten on maailmassa olemassa vain yksi ainoa
mies, kahta ei ole, ja se, jota me olemme luodut rakastamaan, ei aina
ole sama kuin se, jonka olemme valinneet puolisoksemme, luullen häntä
rakastavamme. Niin omituiselta kuin sanani sinusta voivat tuntuakin,
niin pidä ne mielessäsi. Jos emme rakasta sitä, jonka olemme
valinneet, on vika sekä meissä että hänessä, väliin myös olosuhteissa,
jotka eivät riipu meistä eivätkä hänestä; tämä kaikki ei kuitenkaan
merkitse sitä, etteikö mies, jonka perheemme meille antaa, voisi olla
samalla myös sydämemme valittu ja rakastettu. Se muuri, joka myöhemmin
on meidän ja hänen välillään, syntyy useinkin riittämättömästä
kestämiskyvystä ja harrastuksesta. Tehdä miehestään rakastaja on yhtä
vaikea ja arkaluontoinen tehtävä kuin tehdä rakastajastaan aviomies,
ja siitä olet sinä erinomaisesti suoriutunut. No niin, toistan sinulle
vielä: tahdon nähdä sinut onnellisena. Muista siis tästä lähin, että
sinä kolmen ensimäisen avioliittokuukauden aikana voit tulla
onnettomaksi, ellet alistu avioliittoon samalla kuuliaisuudella,
hellyydellä ja henkevyydellä, kuin mitä olet osoittanut
rakasteluaikanasi. Sillä näetkö, pikku veitikkani, olet tällä aikaa
kokonaan antautunut salaisen rakkautesi viattomalle onnelle. Jos tuo
onnellinen rakkaus nyt aluksi tuottaisi sinulle pettymyksiä,
epämiellyttäviä yllätyksiä ja tuskiakin, no niin, tule silloin minun
luokseni. Älä aluksi odota liikoja avioliitolta, se tuo sinulle ehkä
enemmän kärsimystä kuin nautintoa. Onnesi vaatii yhtäpaljon
huolenpitoa kuin mitä rakkautesi on vaatinut. Ja jos kävisi niinkin,
että kadottaisit rakastajan, niin löytäisit hänen sijaansa isän ja
lapset. Siinä, rakas lapseni, on koko yhteiskunnallisen elämän pohja.
Uhraa kaikki sille miehelle, jonka nimeä kannat ja jonka maineeseen ei
voi tulla pienintäkään tahraa ilman että se myös mitä hirveimmällä
tavalla koskee sinuun. Uhrata kaikki miehelleen ei ole ainoastaan
meidän säätyistemme naisten ehdoton velvollisuus, vaan se on myös
samalla kaikkein harkituinta laskevaisuutta. Suurien moraalisten
periaatteiden paras tunnus on, että ne ovat tosia ja hyödyllisiä,
miltä kannalta niitä sitten katsottaneekin. Tämä riittäköön sinulle.
Luulen sinulla olevan taipumusta mustasukkaisuuteen; minäkin, rakas
lapsi, olen mustasukkainen! Mutta en soisi, että olisit typerästi
mustasukkainen. Kuulehan: mustasukkaisuus, joka näyttäytyy, on
niinkuin valtiotaito, joka asettaisi kaikki kortit pöydälle. Myöntää
itsensä mustasukkaiseksi ja antaa toisen huomata se, eikö se olisi
näyttää kaikki korttinsa! Silloin emme tiedä mitään tuon toisen
pelistä. Meidän on kaikessa osattava kärsiä hiljaisuudessa. Macumer'n
kanssa olen vielä myös vakavasti keskusteleva avioliittonne edellisenä
päivänä".

Tartuin äitini kauniiseen käsivarteen ja suutelin hänen kättään
pudottaen sille pienen kyyneleen, jonka hänen äänensävynsä oli
pusertanut esiin silmästäni. Ymmärsin, että tässä hänen ja minun
arvoisessani, korkeassa moraaliohjeessa piili mitä syvin viisaus,
kaikesta yhteiskunnallisesta teennäisyydestä vapaa hellyys ja
todellinen luonteeni kunnioittaminen. Nämä yksinkertaiset sanat olivat
ikäänkuin yhteenveto kaikista niistä opetuksista, jotka elämä ja
kokemus olivat hänelle ehkä hyvinkin kalliisti myyneet. Hän tuli
liikutetuksi ja virkahti katsellen minua: -- "Rakas tyttöseni,
hirvittävä ylimeno on edessäsi. Ja useimmat tietämättömät tai
pettyneet naiset ovat valmiit seuraamaan kreivi Westmorelandin
esimerkkiä."

Rupesimme nauramaan molemmat. Tehdäkseni sinulle ymmärrettäväksi tämän
pilan täytyy minun selittää sinulle, että edellisenä päivänä muuan
venäläinen ruhtinatar oli kertonut ruokapöydässä englannin ministerin,
kreivi Westmorelandin, oppineisuudesta seuraavaa: hän oli ollut
kovasti merikipeänä kanaalin yli tultaessa; hän oli matkalla Italiaan,
mutta kun hänelle kerrottiin, että tuli vielä mennä Alppien yli,
kääntyi hän heti takaisin. -- "Olen saanut tarpeekseni ylimenoista",
sanoi hän. Ymmärrät, Renée, että sinun synkkä filosofiasi ja äitini
moraali ovat olleet omiaan herättämään minussa jälleen kaikki ne
pelokkaat aavistelut, jotka meitä vaivasivat Blois'ssa. Mitä enemmän
avioliitto lähestyi, sitä enemmän koetin koota itseeni voimaa, tahtoa
ja tunnetta kestääkseni tuon hirveän ylimenon nuoresta tytöstä
vaimoksi. Mieleeni muistuivat kaikki meidän entiset keskustelumme,
luin uudestaan kaikki sinun kirjeesi ja huomasin niissä olevan jotakin
salattua surumielisyyttä. Näistä pahoista epäilyksistä oli se hyvä
seuraus, että minusta tuli aivan tavallisen mallin mukainen morsian,
jollaisia näkee kuvissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Olinkin
sentähden sopimuksen allekirjoituspäivänä kaikkien mielestä erittäin
viehättävän ja säädyllisen näköinen. Pitemmittä juhlamenoitta menimme
heti aamulla määrin luo, ainoastaan todistajat mukanamme. Lopetan
tämän kirjeen sill'aikaa kuin päivällispukuani pannaan kuntoon. Meidät
vihitään Sainte-Valèren kirkossa illalla puolen yön aikaan loistavan
illanvieton jälkeen. Myönnän, että pelkoni antaa minulle uhrin
ulkomuodon ja painaa minuun jonkinlaisen väärän kainouden leiman,
joka herättää muissa minulle käsittämätöntä ihailua. Olen iloissani
siitä, että Felipe-parkani näyttää olevan yhtä tyttömäinen kuin
minäkin; ihmisten hälinä loukkaa häntä, hän on kuin yölepakko
kristallikaupassa. -- "Onneksi tätä päivää sentään seuraa toinen!"
kuiskasi hän korvaani ilman mitään kaksimielisyyttä. Hän ei olisi
tahtonut nähdä ketään, niin kaino ja arka hän on. Kun sopimus oli
allekirjoitettu, kutsui Sardinian lähettiläs minut vähän syrjään
antaakseen minulle kuudella komealla timantilla kiinnitetyn
helmikaulanauhan. Se oli lahja kälyltäni Sorian herttuattarelta.
Kaulakäädyn mukana seurasi vielä rannerengas, johon oli kirjoitettu:
_Rakastan sinua, vaikka en sinua tunnekaan!_ Kaksi viehättävää
kirjettä oli kääritty näiden lahjojen ympärille, joita en tahtonut
vastaanottaa ennenkuin sain tietää, ettei Felipellä ollut mitään sitä
vastaan. -- "Sillä", sanoin hänelle, "minä en tahtoisi nähdä teidän
kantavan mitään joka ei tulisi minulta." Hän suuteli liikutettuna
kättäni ja vastasi minulle: -- "Kantakaa niitä tuon sydämellisen
kirjoituksen vuoksi, joka on vilpittömästi tarkoitettu"...

Lauantai-iltana.

Nämä ovat siis, Renée-raukkani, viimeiset tyttökädellä kirjoitetut
rivit. Puoliyö-messun jälkeen me lähdemme eräälle maatilalle, jonka
Felipe hienotunteista huomaavaisuutta osoittaen on ostanut
Nivernais'ssa Provence-reitin varrella. Nimitän itseäni jo Louise de
Macumer'ksi, mutta jätän Parisin muutaman tunnin kuluttua vielä Louise
de Chaulieunä. Mutta nimitin minä itseäni miten hyvänsä, niin sinulle
en koskaan ole oleva muuta kuin Louise.



XXVII.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.


Lokakuulla 1825.

En ole kirjoittanut sinulle mitään, rakkaani, senjälkeen kun
määrinvirastossa solmin avioliittoni, ja siitä on kulunut jo pian
kahdeksan kuukautta. Mitä sinuun taas tulee, niin ei sanaakaan! Se on
vallan kauheata, rouvaseni!

No niin, me siis matkustimme postilla Chantepleursin linnaan tuolle
Macumer'n ostamalle tilalle, joka on Nivernais'ssa Loiren rannalla,
kuudenkymmenen peninkulman päässä Parisista. Koko palveluskuntamme,
paitsi kamarineitsyttämme, oli siellä jo meitä odottamassa, ja me
suoritimme matkan erittäin lyhyessä ajassa saapuen perille jo
seuraavana iltana. Parisista aina Montargis'hin asti nukuin. Ainoa
vapaus, jonka herrani ja mieheni salli itselleen, oli se, että hän
tuki minua vyötäisiltä ja tarjosi päänalaisekseni olkapäänsä, jolle
hän oli levittänyt useampia nenäliinoja. Tämä melkein äidillinen
huolenpito, joka karkoitti unen hänen silmistään, liikutti minua
syvästi. Nukuin hänen mustien silmiensä tulen hohtoon ja heräsin taas
niiden liekehtelyyn: sama lämpö, sama rakkaus, mutta tuhannet
ajatukset olivat sill'aikaa jo ehtineet käydä halki hänen päänsä!
Kaksi kertaa oli hän suudellut minua otsalle.

Briaressa söimme aamiaista vaunuissamme. Sitten puhelimme kaikenlaista
samaan tapaan kuin me ennen yhdessä Blois'ssa, ihailimme tuota samaa
Loirea, jota mekin yhdessä ihailimme, siten kului aika, ja seuraavana
päivänä kello puoli kahdeksan tulimme pitkälle ja kauniille lehmusten,
akasioiden, sykomorien ja lehtikuusien varjostamalle lehtikujalle,
joka johtaa Chautepleursiin. Kello kahdeksan aikaan söimme päivällistä
ja kello kymmeneltä olimme ihanassa, kaikilla nykyaikaisilla
ylellisyyskeksinnöillä koristetussa goottilaistyylisessä huoneessa.
Minun Felipeni, jota kaikki pitävät rumana, oli mielestäni hyvin
kaunis, hyvyytensä, siron kohteliaisuutensa, hellyytensä ja
erinomaisen hienotunteisuutensa vuoksi kaunis! Rakkauden himosta ei
pienintä merkkiä. Koko matkan oli hän käyttäytynyt niinkuin ystävä,
jonka olisin tuntenut viisitoista vuotta. Hän kuvaili minulle,
niinkuin ainoastaan hän osaa kuvata (hän on yhäkin vielä sama mies
kuin ensimäisessä kirjeessään) niitä hirvittäviä myrskyjä, joka olivat
raivonneet hänen rinnassaan ja joiden kuoleva maininki vielä väreili
hänen kasvoillaan.

"Tähän asti en ole avioliitossa huomannut mitään kauhistuttavaa",
sanoin minä mennen ikkunan luo ja katsellen siitä kauniissa
kuunvalossa uinuvaa ihanaa puutarhaa, joka levitti voimakasta tuoksua.
Hän tuli viereeni, kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja sanoi: -- "Ja
miksi pitäisi sen kauhistaa? Olenko millään eleellä tai katseella
rikkonut lupauksiani? Olenko koskaan tekevä sitä?" Ei milloinkaan ole
millään äänellä eikä katseella ollut sellaista vaikutusvaltaa: tuo
ääni sai hienoimmatkin säikeet ruumiissani väräjämään ja lietsoi tulta
tunteisiini; katseella oli auringon voima. -- "Oh", vastasin minä,
"kuinka paljon maurilaista kavaluutta sisältyykään tuohon alituiseen
orjuuteenne!" Hän ymmärsi minut, rakkaani.

Jos siis, sorja hirveni, olen ollutkin muutamia kuukausia sinulle
kirjoittamatta, niin arvaat kyllä miksi. Minun täytyy muistella tuota
omituista ylimenoa nuoresta tytöstä vaimoksi voidakseni selittäytyä.
Renée, nyt ymmärrän sinut. Nuori, onnellinen aviovaimo ei voi puhua
onnellisesta avioliitostaan edes lähimmälle ystävälleen, ei äidilleen,
ja tuskin edes itselleenkään. Meidän on kätkettävä tuo muisto
sieluumme omana salaisuutenamme, tunteena, jolle ei löydy mitään
nimeä. Ajattele, että on voitu nimittää velvollisuudeksi tuota sydämen
suloista hulluutta, lemmenkaipuun vastustamatonta viettiä! Ja
minkätähden? Mikä korkea valta onkaan luullut voivansa polkea
jalkoihinsa kaiken hyvän aistin ja hienotunteisuuden ja kaikki naisen
tuhannet kainoudentunteet muuttamalla kaiken tämän hekuman
velvollisuudeksi. Kuinka voisi uhrata nämä sielun kukat, nämä elämän
ruusut, nämä herkistyneiden tunteiden ja aistien runoelmat jollekin
olennolle, jota ei rakastaisi? Mitä on oikeudella tekemistä sellaisten
tuntemusten kanssa. Nehän itävät ja puhkeavat rakkauden auringossa ja
niiden idut kuihtuvat inhon ja vastenmielisyyden kylmyydessä. Rakkaus
yksin voi saada aikaan sellaisia ihmeitä! Oi, sinä minun ylevä
Renée'ni, nyt olet mielestäni hyvin suuri. Notkistan polveni edessäsi
ihmetellen syvyyttäsi ja terävänäköisyyttäsi. Niin, naisen, joka ei
minun laillani laillisten ja julkisten häämenojen ohella mene
salaiseen rakkausavioliittoon, on välttämättä turvauduttava äitiyteen,
niinkuin sielu, jonka maan elo pettää, panee toivonsa taivaaseen.
Kaikesta, mitä olet kirjoittanut, voi vetää julman johtopäätöksen:
ainoastaan henkisellä ylemmyydellä varustetut miehet osaavat rakastaa.
Nyt tiedän miksi. Mies tottelee kahta vaikutinta. Hänessä yhtyy
aistien tarve ja tunne. Alemmat tai heikot olennot luulevat tarvetta
tunteeksi; jota vastoin korkeammat olennot verhoavat tarpeen tunteen
hurmaaviin kuvitelmiin; tunteen voima pakoittaa heidät erittäin
pidättyväisiksi ja saa heidät käsillään kantamaan vaimoaan.
Tunneherkkyys ja voima riippuu ilmeisesti ihmisen sisäisestä
rakenteesta, ja ainoastaan nerokas mies osaa oikealla tavalla lähestyä
meidän herkkätunteisuuttamme, hän ymmärtää, aavistaa, tajuaa naisen
olemuksen; hän nostaa hänet himonsa siiville, joita tunteen kainous
pidättää. Hurmautuneen älyn, sydämen ja aistien yht'aikaa meitä
kiidättäessä ei voi pudota maahan, silloin kohoaa taivaallisiin
ilmapiireihin; ikävä vain, ettei sinne voi jäädä kauemmaksi. Tällainen
on, rakas ystäväni, minun kolmesta ensimäisestä avioliittokuukaudesta
ammentamani filosofia. Felipe on enkeli. Voin ajatella ääneen hänen
seurassaan. En käytä mitään kaunopuheisuuden kukkasta, jos sanon, että
hän on toinen itseni. Hänen ylevämielisyytensä on kertomaton: omistus
tekee hänen kiintymyksensä vain yhä suuremmaksi ja onni antaa hänelle
yhä uutta aihetta rakastaa. Minä olen hänelle hänen parempi puolensa.
Näen kaikki selvästi edessäni: pitkien vuosien avioliitto ei ole
etäännyttävä häntä ihailunsa esineestä, vaan on se päinvastoin vain
enentävä hänen luottamustaan, kehittävä uusia, herkkiä tunteita ja
lujittava meidän liittoamme. Mikä onnellinen hurmio! Sieluni on niin
luotu, että ilot jättävät siihen ikäänkuin väkevän valohohteen, ne
lämmittävät minua, ne läpitunkevat koko sisäisen ihmiseni; ne pienet
väliajat, jotka niitä toisistaan eroittavat, ovat niinkuin pitkien
päivien väliset lyhyet yöt. Aurinko, joka mailleen painuessaan on
kullannut niiden huippuja, tapaa ne noustessaan vielä melkein
lämpöisinä. Mitä onnellista sattumaa saankaan kiittää siitä, että
minun heti kävi näin hyvin? Äitini oli herättänyt minussa tuhansia
pelonaiheita; hänen ennustuksensa, jotka mahtoivat johtua kateudesta,
joskin ne olivat kaiken porvarillisen pikkumaisuuden ulkopuolella, on
todellisuus nyt osoittanut vääriksi, sillä sekä hänen, sinun että omat
pelkoni, kaikki ovat nyt haihtuneet. Me viivyimme Chantepleursissä
seitsemän ja puoli kuukautta aivan kuin kaksi rakastavaista, joista
toinen on ryöstänyt toisen ja jotka ovat paenneet vanhempiensa vihaa.
Riemujen ruusut ovat seppelöineet rakkautemme ja kukittaneet
kaksin-olomme. Eräänä aamuna, jolloin tunsin itseni vielä tavallista
onnellisemmaksi, jäin äkkiä ajattelemaan itseäni ja silloin muistin
myös Renée'tani ja hänen sovinnaisuus-avioliittoaan, ja minä aavistin
koko elämäsi, näin sen aivan silmieni edessä! Oi enkelini, minkä
tähden puhumme eri kieltä! Sinun puhtaasti yhteiskunnallinen
avioliittosi ja minun avioliittoni, joka ei ole muuta kuin onnellista
rakkautta, ovat kaksi eri maailmaa, jotka voivat tajuta toisiaan yhtä
vähän kuin rajallinen tajuaa rajatonta. Sinä jäät maan päälle ja minä
olen taivaassa! Sinä olet inhimillisessä ilmakehässä ja minä
jumalallisessa! Minä vallitsen rakkaudella ja sinä vallitset
laskelmien ja velvollisuuden avulla. Minä olen niin korkealla, että
jos putoan, murskaudun tuhansiksi muruiksi. Mutta jo tulee minun
vaieta, sillä minä häpeän kuvata sinulle tällaisen lemmen kevään
loistoa, rikkautta ja helmeilevää riemua.

Viikon kuluttua olemme jälleen Parisissa rue du Bac'in varrella
olevassa sievässä asunnossamme, jonka on järjestänyt sama arkkitehti,
joka asetti kuntoon Chantepleursinkin. Saan taas kuulla, nyt kun
sieluni on auennut täyteen kukkaansa onnellisen avioliiton
luvallisissa iloissa, tuota Rossinin taivaallista musiikkia, jota
ennen kuuntelin levottomin, rakkauden uteliaisuuden vaivaamin sieluin.
Kaikkien mielestä olen tullut kauniimmaksi ja olen kuin lapsi
kuullessani itseäni nimitettävän _rouvaksi_.

Perjantai-aamuna.

Renée, sinä suloinen pyhimykseni, onneni johtaa ajatukseni lakkaamatta
sinun luoksesi. Tunnen itseni sinua kohtaan hellemmäksi kuin koskaan
ennen; pidän sinusta niin äärettömästi! Olen oman avioliittoni
alkupuolella niin syvästi tutkistellut myös sinun avioelämääsi ja näen
sinut niin suurena, niin jalona, niin suuremmoisen hyveellisenä, että
minun täytyy tässä tunnustaa, että olen sinua heikompi, että samalla
kuin olen ystäväsi olen myös vilpitön ihailijasi. Tullessani
tietämään, mitä minun avioliittoni on, olen samalla tullut
vakuutetuksi siitä, että olisin kuollut, jos olisi ollut toisin, ja
sinä elät! Minkä voiman avulla, sano se minulle? En ollenkaan nyt
laske leikkiä kanssasi! Voi, enkelini, pilanteko on tietämättömyyden
tytär; ihminen pilkkaa sellaista, jota ei tiedä eikä tunne. Sillä
kohdalla, missä rekryytit nauravat, ovat kokeneet sotilaat vakavia,
sanoi minulle kerran markiisi de Chaulieu, tuo poloinen ratsuväen
kapteeni, joka ei vielä ole marssinut sen pitemmälle kuin Parisista
Fontainebleauhon ja sieltä takaisin. -- Arvaan myöskin, armahin
ystävä, että et ole sanonut minulle kaikkea. Niin, olet salannut
minulta jonkun haavan. Sinä kärsit, minä tunnen sen. Olen
ajatuksissani punonut ympärillesi jos jonkinlaisia romaaneja
voidakseni kaukaa ja siitä vähästä, mitä olet kertonut itsestäsi,
arvata käyttäytymisesi syyt. Hän on ottanut avioliiton vain
voimainkoetuksen kannalta, ajattelin eräänäkin iltana, ja mikä minulle
on ollut onnea, on ollut hänelle ainoastaan kärsimystä. Sen on hän
saanut palkaksi kaikista uhrauksistaan ja tahtoo sentähden nyt
rajoittaa niiden määrää. Hän on verhonnut surunsa yhteiskuntamoraalin
komeihin periaatteisiin. Ah, Renée, sepä juuri onkin ihanaa, että
oikea sydämenilo ei tarvitse uskontoa, ei suuria sanoja, eikä mitään
varalaitelmia, se on olemassa itsestään ja itsensä vuoksi; jota
vastoin miehet antaakseen jonkinlaisen oikeuden varjon meidän
orjuutemme ja alamaisuutemme julmille siteille ovat koonneet yhteen
kaikenlaisia teorioja ja ohjesääntöjä. Jos sinun uhrauksesi ovat
kauniita ja yleviä, niin olisiko siis minun kirkon valkoisen ja
kultaisen kaavun suojaama ja määreistä nyrpeimmän laillistuttama
onneni jotakin luonnotonta? Kunnioituksesta lakeja kohtaan, sinun
itsesi vuoksi ja etenkin oman onneni täydellistyttämiseksi tahtoisin,
että olisit onnellinen, oma Renéeni. Oi, tunnusta minulle, että alat
sydämessäsi tuntea hiukan rakkautta tuota Louis'ta kohtaan, joka
jumaloi sinua! Tunnusta minulle, että tuo vertauskuvallinen ja
juhlallinen hääsoihtu ei ole ollut ainoastaan pimeyden ilmituoja!
Sillä rakkaus, enkelini, on sielunelämälle samaa, mitä aurinko on
maalle. Palaan puheissani aina tuohon suureen päivään, joka minun
ylläni heloittaa ja jonka pelkään polttavan itseni poroksi. Rakas
Renée, sinä, joka ylitulvehtivassa hellyydessäsi viiniköynnösten
siimestämässä lehtimajassa luostarin puutarhassa kerran sanoit
minulle: "Rakastan sinua, Louise, niin suuresti, että jos Jumala
ilmestyisi, niin rukoilisin häntä antamaan itselleni kaikki elämän
tuskat ja sinulle kaikki sen riemut. Niin, minä rakastan kärsimystä!"
Niin, rakas, nyt teen saman minä ja huudan Jumalan puoleen, jotta hän
antaisi sinulle osan riemuistani.

Kuulehan, arvaan, että olet Louis de l'Estorade-nimisenä käynyt
kunnianhimoiseksi! No niin, laita niin, että hän ensi vaaleissa tulee
valituksi edustajaksi, sillä hän täyttää pian neljäkymmentä vuotta ja
kun eduskunta kokoontuu vasta puoli vuotta vaalien jälkeen, niin on
hän silloin jo saavuttanut sen ijän, joka poliittiselta henkilöltä
vaaditaan. Sitten sinä tulet Parisiin, en sano sen enempää. Isäni ja
ystäväpiirini tulevat panemaan arvoa teille, ja jos sinun vanha
appiukkosi tahtoo saada sukukartanon, voimme täältä käsin hankkia
Louis'lle kreivin arvonimen. Sekin on jo jotakin se! Ja sitten saamme
olla yhdessä.



XXVIII.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.


Joulukuulla 1825.

Onnen hurmaama Louise, olet vallan huikaissut minut! Hetkiseksi
unohtui kirjeesi käteeni, ja joku silmistäni tipahtanut kyynel
kimmelsi sen lehdillä laskevan auringon ruskossa. Istuin siinä yksin,
väsynein käsivarsin, pienen paljaan kallion kupeella, johon olen
antanut asettaa penkin. Kaukana, äärettömässä etäisyydessä, välkähteli
Välimeri niinkuin terässäilä. Tuoksuvat puut varjostavat tätä penkkiä,
jonka viereen olen antanut istuttaa suunnattoman suuren
jasmiinipensaan, muutamia kuusamia ja espanjalaisia kinstereitä.
Kerran on tämä kallio vielä kokonaan peittyvä köynnöskasvien
viheryyteen, villi viini on jo istutettu. Mutta talvi lähestyy ja koko
viheriä nurmipeite on nyt kuin vanha haaltunut matto. Kun istun
täällä, niin ei kukaan tule minua häiritsemään, sillä kaikki tietävät,
että silloin tahdon olla yksin. Tätä penkkiä nimitetäänkin Louisen
penkiksi. Eikö tämä jo osoita, etten suinkaan silti ole yksin, vaikka
olenkin yksin?

Jos kerron sinulle näin kaikista näistä yksityiskohdista, jotka
sinulle ovat niin mitättömiä, jos kuvailen sinulle näin sitä
viheriöitsevää toivoa, joka jo edeltäpäin verhoaa lehvillään tämän
vielä niin paljaan ja karun kallion, jonka huipulle kasvillisuuden
kaitsija kuitenkin on juurruttanut mitä kauneimman pinjan, niin
tapahtuu se siksi, että täältä olen löytänyt itselleni vertauskuvia,
joihin mieleni on kiintynyt.

Juuri iloitessani sinun onnellisesta avioliitostasi ja (miksi en
tunnustaisi sinulle kaikkea) kadehtiessani sitä voimieni takaa, tunsin
sydämeni alla lapseni ensimäiset liikahdukset, jotka koskettivat
sieluni syvyyksiä. Tämä epämääräinen tuntemus on samalla ilmoitus,
ilo, tuska, lupaus, todellisuus. Tämä onni, joka on yksin minun koko
maailmassa ja joka jää Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, tämä
mysterio valkaisi minulle sen seikan, että kallio vielä kerran on
oleva kukkien peitossa, että se vielä kerran on kaikuva perheeni
iloisesta naurusta ja että kohtuni oli vihdoinkin tullut siunatuksi,
että siitä oli tullut rikkaan elämän lähde. Tunsin syntyneeni äidiksi!
Niinpä tuo ensimäinen varmuus, että itsessäni kannoin ja suojasin
toista elämää, tuotti minulle virkistävää lohdutusta. Rajaton riemu
oli nyt kruunannut nuo pitkät, alttiille uhrautumiselle pyhitetyt
päivät, jotka jo aikaisemmin olivat tuottaneet iloa Louis'lle.

Uhrautuminen, alttius, sanoin itselleni, etkö olekin paljon enemmän
kuin rakkaus! Etkö olekin syvin hekuma ja autuus, sentähden että olet
aineeton hekuma, luova ja uudestisynnyttävä! Etkö olekin, oi
uhrautuvaisuus, seurauksiasikin jalompi! Etkö olekin juuri sinä se
salaperäinen, väsymätön jumaluus, joka rajattomien avaruuksien ja
lukemattomien ilmapiirien takana oudossa keskipisteessä piillen
kuljetat sydämesi kautta kaikki maailmat! Oi suuri Alttius, sinä, joka
salatusta kätköstäsi jakelet riemuja, joita ei ainoakaan vihkimätön
silmä tahraa ja joita ei kukaan aavista, Alttius, sinä kateellinen ja
valtaisa, sinä väkevä ja voittoisa Jumala, joka kuulut itse olioiden
sisimpään luontoon ja siis aina olet sama voimiesi kulutuksesta
huolimatta, oi rajaton Alttius, sinä olet elämäni tunnus!

Rakkaus, Louise, on Felipen aikaansaama vaikutus sinussa, mutta minun
elämäni säteily perheeseeni on lakkaamatta heijastuva tuosta pikku
maailmasta minuun takaisin. Sinun kaunis, kultainen laihosi on
hetkellinen, mutta eikö minun myöhästynyt satoni lie sittenkin
kestävämpi? Se uudistuu hetki hetkeltä. Rakkaus on kaunein koru, minkä
yhteiskunta on luonnolta varastanut; mutta eikö äitiys ole Luonto itse
koko luomisriemussaan? Hymy on kuivannut kyyneleeni. Rakkaus tekee
Louis'ni onnelliseksi, mutta avioliitto on tehnyt minut äidiksi ja
minäkin olen oleva onnellinen! Palasin hitain askelin viheliäisin
akkunaluukuin koristettuun valkeaan talooni kirjoittaakseni sinulle
tämän.

Niin, rakas ystävä, tuo luonnollisin ja ihmeellisin asia, mikä
naiselle voi tapahtua, on ollut olemassa minulla jo viisi kuukautta;
mutta voin kuiskata korvaasi, että se ei laisinkaan ole häirinnyt
sydämeni eikä älyni toimintaa. Näen, että kaikki ovat onnellisia,
tuleva isoisä kilpailee jo oikeuksista pojanpoikansa kanssa, hänestä
on tullut lapsi uudestaan; isä näyttää vakavalta ja levottomalta;
kaikki kohdistavat minuun huolenpitonsa, kaikki puhuvat äitiyden
onnesta. Oi, minä yksin en tunne mitään, enkä uskalla kenellekään
tunnustaa, että olen täydellisen välinpitämättömyyden tilassa.
Valhettelen vähän, jotta en turmelisi heidän iloaan. Mutta koska voin
olla suora sinua kohtaan, tunnustan että, tällaisessa väliaikaisessa
tilassa, missä nykyään olen, on äitiys etupäässä mielikuvituksen asia.
Louis oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin saadessaan tietää
raskaudestani. Eikö tämä jo osoita, että lapsi on tullut itsestään
ilman muuta kutsua kuin isänsä kärsimättömät toivomukset? Sattuma,
rakkahani, on äitiyden jumala. Vaikkakin, lääkärimme lausunnon mukaan,
tämä sattuma on täydellisesti sopusoinnussa luonnon tahdon kanssa,
niin ei hän kuitenkaan kieltänyt, etteivätkö ne lapset, joita niin
somasti nimitetään rakkauden lapsiksi, olleet tavallista kauniimpia ja
lahjakkaampia ja etteikö heidän elämäänsä yleensä seurannut sama onni,
joka kirkkaan tähden tavoin oli loistanut heidän luomishetkellään.
Joten siis ehkä sinulle, Louise-ystäväni, äitiydestäsi koituu vielä
sellaisia iloja, joista minä en tiedä mitään. Kentiespä myös rakastaa
enemmän sitä lasta, jonka on saanut sellaisen miehen kanssa, jota
jumaloi, kuten sinä Felipeä, kuin sitä, jonka on saanut sellaisen
puolison kanssa, jonka kanssa on mennyt järkiavioliittoon, jolle on
antautunut velvollisuudesta ja vaimon tunteesta! Nämä salaiset
sydämeni pohjaan kätketyt ajatukset ovat omiaan tekemään tuon
toivehikkaan äitiystunteeni vieläkin vakavammaksi. Mutta koska mitään
perhettä ei voi olla olemassa ilman lasta, tahtoisin voivani kiirehtää
sen hetken tuloa, jolloin minulle nuo perheilot alkavat; niissä on
oleva elämäni koko sisältö. Nykyisin on elämäni pelkkää salaperäistä
odotusta; ja kuvottavinkin vaivantunne on vain valmistusta siihen,
mikä tuleman pitää. Teen huomioita itseni suhteen. Huolimatta siitä,
että Louis tekee kaiken voitavansa, että hän rakastaa ja huoltaa minua
ja antaa minun kaikin tavoin kokea hellyyttään ja lempeyttään, tunnen
kuitenkin jonkinlaista epämääräistä levottomuutta, johon lisäksi
tulee kaikenlaiset ruumiin ja sielun häiriöt ja raskaudelle
tunnusmerkilliset omituiset mieliteot. Jos nyt kerron sinulle kaikki
aivan suoraan, vaikkakin mahdollisesti sillä herätän sinussa
vastenmielisyyttä tätä kutsumusta kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa
sinulle, etten ymmärrä, miten olen äkkiä saanut sellaisen himon
eräänlaisiin oranseihin; omituinen maku, mutta minusta nyt aivan
luonnollinen! Mieheni käy ostamassa minulle Marseillesta maailman
parhaita oranseja; hän on tilannut minulle niitä Maltasta,
Portugalista, Korsikasta; mutta nuo oransit eivät minulle kelpaa.
Sensijaan riennän usein jalkapatikkaa Marseilleen ahmiakseni siellä
huonoja, puolipilaantuneita oranseja, joita saa äyrillä kappaleen
pienen, satamaan laskeutuvan kujan varrelta, pari askelta
kaupungintalosta; niiden vihertävät mätäpilkut kiiluvat silmissäni
kuin timantit: näen niissä kukkasia, en edes muista niiden
pilaantunutta haaskanhajua, vaan ovat ne mielestäni ärsyttävän
mehukkaita, lämmittäviä kuin viinin neste ja maultaan erinomaisia.
Niin, enkelini, sellaisia ovat elämäni ensimäiset rakkausaistimukset.
Nuo inhoittavat oransit ovat rakkauteni esineet. Sinä et kiihkeämmin
himoitse Felipeäsi kuin minä noita lahoamistilassa olevia hedelmiä.
Ajatteles, välistä varastaudun salaa ulos kodistani, livistän
juoksujalkaa Marseilleen ja tunnen hekumallisen värinän koko
ruumiissani lähestyessäni tuota kujaa: pelkään, ettei kaupustelijalla
kenties olekaan mädäntyneitä oranseja; hyökkään niihin käsiksi,
nälvin, ahmin niitä kadulla kaikkien nähden. Minun mielestäni nuo
hedelmät tulevat suoraan paratiisista ja sisältävät suloista ravintoa.
Olen nähnyt Louis'n kääntävän päänsä pois päästäkseen tuntemasta
niiden pahaa hajua. Mieleeni muistuvat nuo Obermannin julmat sanat,
tuo synkkä elegia, jota kadun ollenkaan lukeneeni: _Juuria kastellaan
lantavedellä!_ Mutta senjälkeen kun rupesin syömään noita hedelmiä, ei
minulla ole enää mitään sydänalakipuja ja terveyteni on parantunut.
Näillä luonnonvastaisilla himoilla lienee joku tarkoitus, koskapa ne
useimmiten yhtyvät tähän tilaan ja koskapa ainakin toisella puolella
naisia on tällaisia, väliin kylläkin kauheita mielihaluja. Sittenkun
raskauteni tila alkaa käydä hyvin näkyväksi, en enää liiku
ulkopuolella la Crampadea: en tahdo näytellä itseäni tällaisena.

Olen hyvin utelias tietämään, millä hetkellä oikeastaan äitiys alkaa.
Ettei se vain tapahtuisi juuri keskellä noita hirvittäviä tuskia,
joita niin pelkään.

Jää hyvästi, sinä onnellinen! Jää hyvästi sinä, minun
uudestisynnyttäjäni, jonka kautta saan kokea minäkin kaikki nuo
hurmaavat rakkaudenosoitukset, tuon mustasukkaisuuden, joka syntyy
yhdestä katseesta, nuo korvaan kuiskatut sanat ja nuo sanoin
kertomattomat nautinnot, jotka ympäröivät olemustamme niinkuin uusi
ilmakehä vuodattaen meihin uutta verta, uutta valoa, uutta elämää! Oi,
sydänkäpyseni, minäkin ymmärrän rakkauden. Älä väsy kertomasta minulle
kaikkea. Pitäkäämme tunnollisesti sopimuksemme. Minä en ole salaava
sinulta mitään. Niinpä tunnustan sinulle vielä lopettaakseni vakavasti
tämän kirjeen, että lukiessani toistamiseen kirjettäsi valtasi minut
syvä, voittamaton kauhun- ja pelontunne. Minusta tuntui kuin olisi tuo
häikäisevä rakkaus uhmannut Jumalaa. Eiköhän tuo tämän maailman
itsevaltias Onnettomuus suuttune siitä, ettei hänelle ole suotu sijaa
juhlassanne! Kuinka paljon suurta onnea se onkaan tuhonnut! Ah,
Louise, älä unohda onnesi keskellä rukoilla Jumalaa! Tee hyvää, ole
armelias ja hyvä; riisu vastoinkäymisiltä aseet vaatimattomuudellasi
ja nöyryydelläsi! Minä olen avioliittoni aikana käynyt vielä
jumalaapelkääväisemmäksi kuin mitä olin luostarissa. Et kerro mitään
uskonnosta Parisissa. Rakastaessasi Felipeä, tuntuu minusta kuin,
vastoin sananpartta, palvelisit enemmän pyhimystä kuin Jumalaa. Mutta
pelkoni johtunee vain hellästä ystävyydestäni. Te käytte yhdessä
kirkossa ja teette hyvää salassa, eikö totta? Pidät minua ehkä hyvin
maalaisluonteisena tässä kirjeeni lopussa, mutta muista, että pelkoni
merkitsee vain mitä lämpöisintä ystävyyttä, ystävyyttä siinä mielessä,
missä La Fontaine sen käsitti, jota jo unelman varjo, jo pelkkä pilven
ajatus säikyttää ja levottuuttaa. Sinä ansaitset olla onnellinen,
sillä sinä ajattelet minua onnessasi, samoin kuin minä ajattelen sinua
yksitoikkoisessa, vähän harmaassa ja kuivassa, mutta samalla
toimeliaassa ja luomistäyteisessä elämässäni: ole siunattu sinä!



XXIX.

HERRA DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMÉR'ELE.


Joulukuulla 1825.

Arvoisa Rouva.

Vaimoni ei tahdo, että te vain tavanmukaisen virallisen ilmoituksen
kautta saisitte tiedon tapahtumasta, joka on omiaan täyttämään
mielemme mitä suurimmalla riemulla. Hän on hiljattain saanut reippaan
pojan, ja me siirrämme hänen kasteensa siksi, kunnes te palaatte
takaisin Chantepleursin tilallenne. Renée ja minä toivomme, että
silloin jatkatte matkaanne aina la Crampadeen asti ja suostutte
olemaan kummina esikoisellemme. Tässä toivossa kirjoitutan hänet
siviilirekisteriin nimellä Armand Louis de l'Estorade. Rakas Renée'mme
on saanut kärsiä paljon, mutta hän on kestänyt kaikki enkelin
kärsivällisyydellä. Te tunnette hänet, varmuus siitä, että hän tuottaa
meille kaikille onnea, on antanut hänelle voimia läpikäydä tämän
ensimäisen koetuksen äitiyden kutsumuksessa. Tahtomatta antautua
niihin naurettaviin liiotteluihin, joihin ensikertalaiset isät ovat
niin taipuvia, voin kuitenkin vakuuttaa teille, että pikku Armand on
hyvin soma; mutta te uskottekin sen helpolla, kun sanon, että hänellä
on Renée'n piirteet ja silmät. Se on henkevyyttä jo sekin. Nyt kun
lääkäri ja kätilö ovat vakuuttaneet, ettei Renée'llä ole vähintäkään
vaaraa enää, sillä hän imettää itse, lapsi on halukkaasti tarttunut
rintaan, maitoa on runsaasti, luonto on niin rikas hänessä, niin
voimme me, isäni ja minä, vapaasti antautua ilollemme. Rouvaseni, tämä
ilo on niin suuri, niin voimakas ja täydellinen, se elähyttää siihen
määrin koko talon ja on niin suuresti muuttanut rakkaan vaimoni
olotilaa, että toivon teidän oman onnenne vuoksi, että teillekin pian
kävisi samoin. Renée on antanut panna teitä varten kuntoon huoneuston,
jonka toivoisin voivani sisustaa vieraittemme arvoisella tavalla;
mutta joka tapauksessa otetaan teidät ainakin vastaan veljellisellä
sydämellisyydellä, joskaan emme voi tarjota mitään komeutta.

Renée on kertonut minulle teidän aikeistanne meihin nähden ja käytän
siis tässä tilaisuutta kiittääkseni teitä. Poikani syntymä on saanut
isäni suostumaan uhrauksiin, jollaisiin vanhat ukot yleensä
epäkernaasti rupeavat: hän on hiljattain ostanut kaksi maatilaa. La
Crampade tuottaa nykyisin kolmekymmentä tuhatta frangia. Isäni on
anova kuninkaalta lupaa saada muodostaa se sukukartanoksi, mutta
koettakaa hankkia hänelle se arvonimi, josta puhutte viime
kirjeessänne, ja silloin olette jo tehneet suuren palveluksen
kummipojallenne.

Mitä minuun tulee, niin olen seuraava neuvojanne ainoastaan sentähden,
että teillä ja Renée'llä olisi tilaisuutta olla yhdessä sill'aikaa
kuin eduskunta kokoontuu. Opiskelen ahkerasti ja koetan päästä n.s.
erikoisalan tuntijaksi. Mikään ei kuitenkaan rohkaisisi minua niin
suuresti kuin tieto siitä, että te olette pikku Armandini suojelija.
Luvatkaa siis, te, joka olette niin kaunis ja hieno, niin
ylevämielinen ja henkevä, että saavutte tänne näyttelemään hyvän
hengettären osaa vanhimman poikani kehdon ääressä. Silloin olette,
arvoisa rouva, kunnioittavan ja hartaan ystävyyden tunteisiini vielä
lisänneet minun ikuisen kiitollisuuteni, jota vakuuttaen minulla on
kunnia olla

                           teidän nöyrä ja kuuliainen palvelijanne

                                     Louis de l'Estorade.



XXX.

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.


Tammikuulla 1826.

Macumer herätti minut äsken ojentamalla minulle kirjeen mieheltäsi,
enkelini. Vastaan heti myöntävästi. Huhtikuun lopulla matkustamme
Chantepleursiin. Minua odottaa siis ilo ilon jälkeen: ensiksi
matkustaa, sitten nähdä sinut ja vielä lisäksi olla kummina
ensimäiselle lapsellesi! Mutta tahdon Macumer'n vastakummikseni.
Katolinen liitto jonkun toisen kummin kanssa olisi minulle
vastenmielinen. Ah, jospa olisit nähnyt hänen kasvojensa ilmeen,
silloin kun sanoin hänelle tämän, niin käsittäisit, kuinka
äärettömästi tuo enkeli minua rakastaa.

"Senkin vuoksi tahdon, että yhdessä matkustamme la Crampadeen,
Felipe", sanoin minä, "kun mahdollisesti siellä voimme saada lapsen.
Myöskin minä tahdon tulla äidiksi... vaikkakin tunteeni sinuun ja
lapseen nähden tulisivat olemaan hyvin jaettuja. Ensiksikin jos
huomaisin sinun pitävän enemmän jostakin toisesta olennosta, vaikkapa
tuo toinen olisikin oma poikani, niin en tiedä mitä tapahtuisi. Medea
oli ehkä oikeassa: muinaisajan ihmisissä oli paljon hyvää!"

Hän rupesi nauramaan. Niinpä siis, rakas hirveni, sinulla on hedelmä
ilman että sinulla on ollut kukkia, ja minulla on kukat ilman
hedelmää. Kohtalojemme vastakkaisuus jatkuu siis yhä. Olemme kyllin
suuria filosofeja kumpikin etsiäksemme tästä kaikesta vielä eräänä
päivänä esiin syvempää tarkoitusta. Mutta toistaiseksi! Minä olen
ollut naimisissa vasta kymmenen kuukautta ja sopikaamme siitä, etten
minäkään ole antanut ajan kulua hukkaan.

Me vietämme onnellisten ihmisten huvittelevaista ja kuitenkin
sisältörikasta elämää. Päivät tuntuvat meistä aina liian
lyhyviltä. Seurapiirimme, jolle jälleen olen näyttäytynyt naidun
naisen osassa, pitää yksimielisesti paroonitar de Macumer'ta paljon
kauniimpana kuin Louise de Chaulieutä: onnellisella rakkaudella on
omat kaunistuskeinonsa. Kun Felipe ja minä jonakin kauniina
ja kylmän-kimmelteisenä tammikuun päivänä, jolloin kaikki
Champs-Elysées'n puut ovat verhoutuneet valkoisiin tähtiterttuihin,
vaunuissamme ajamme koko Parisin nähden yhdessä samalla paikalla,
missä vielä viime vuonna vaelsimme erillämme, niin tulee mieleeni
tuhansia ajatuksia ja pelkäänpä silloin olevani hieman korskea, kuten
viime kirjeessäsi aivan oikein arvasit.

Jos en itse ole kokenutkaan äidiniloa, niin on sinun kuvattava se
minulle ja minä olen siten oleva äiti sinun välitykselläsi; ei mikään
minun mielestäni ole kuitenkaan verrattavissa rakkauden autuaalliseen
hekumaan. Varmaankin pidät minua sangen omituisena, jos kerron
sinulle, että näiden kymmenen kuukauden ajalla olen ainakin kymmenen
kertaa yllättänyt itseni toivomasta, että saisin kuolla kolmenkymmenen
vuoden ikäisenä, elämäni loistavimmillaan ollessa, keskellä rakkauden
ruusuja ja lemmenhekumaa, että saisin mennä pois tyytyväisenä ja ilman
pettymyksiä elettyäni aikani auringossa ja avaruuden eetterissä,
rakkauden onneen riutuen, kaikki suven seppeleet ja kauniit
harhakuvitelmat vielä kuihtumattomina kulmillani. Ajattele, millaista
olisi kantaa nuorta sydäntä vanhassa ruumiissa, nähdä ympärillään vain
mykkiä ja kylmiä kasvoja siellä, missä ennen kaikki meille hymyilivät,
välinpitämättömätkin, ja olla vain kunnianarvoisa rouva... Mutta sehän
olisi jo ennenaikaista helvettiä.

Tästä asiasta juuri johtui ensimäinen kiista Felipen ja minun välillä.
Minä toivoin, että hänellä olisi voimaa surmata minut kolmenkymmenen
vuotisena unessa, minun itseni sitä ollenkaan aavistamatta, ja siirtää
minut siten toisesta unesta toiseen. Tuo hirviö ei tahtonut. Uhkasin
jättää hänet yksin elämään ja silloin hän kalpeni, lapsi-raukka!
Tuosta suuresta ministeristä on tullut, rakkaani, täydellinen lapsi.
Kuka olisi voinut uskoa, että hänessä piili niin paljon nuoruutta ja
luonnonraikkautta. Nyt kun hänen seurassaan ajattelen ääneen aivan
kuin sinun kanssasikin ja kun olen saanut hänetkin totutetuksi tähän
samaan luottoisaan tapaan, ihastustamme me toisiamme lakkaamatta
sielujemme pulpahduksilla.

Rakas ystävä, nuo molemmat rakastavaiset Felipe ja Louise, tahtovat
lähettää jonkun lahjan nuorelle äidille. Tahtoisimme hankkia jotakin,
joka sinua miellyttäisi. Siispä sano minulle suoraan, mitä toivot,
sillä me emme kernaasti valmista mitään yllätyksiä porvarien tapaan.
Me tahdomme siis lakkaamatta muistuttaa itsestämme jollakin somalla
muistoesineellä, jollakin tavaralla, jota voisit käyttää joka päivä ja
joka ei kulutuksesta pahenisi. Meidän iloisin, tuttavallisin,
rattoisin ateriamme on aamiainen, sillä silloin olemme aina kahden;
olen sentähden ajatellut lähettää sinulle erikoisen aamiaista varten
sovelletun ruokakaluston jonka koristeet olisivat lapsikuvioita. Jos
hyväksyt ehdotuksen, niin vastaa minulle nopeasti. Voidaksemme hankkia
sen, on se tilattava, ja Parisin taiteilijat ovat laiskoja kuin
kuninkaat. Se on oleva uhrilahjani Lucinalle.

Hyvästi siis, sinä rakas imettäjä, toivotan sinulle kaikkia äidin
iloja ja odotan kärsimättömyydellä ensimäistä kirjettäsi, jossa
tietysti kerrot minulle aivan kaikesta, eikö niin? Kätilö sai minut
värisemään. Tuo sana miehesi kirjeessä pisti, ei silmiini, vaan
sydämeeni. Renée-parka, lapsi käy kalliiksi, eikö totta? Minä olen
opettava tuolle kummipojalleni, kuinka suuren rakkauden arvoinen sinä
olet. Tuhat suudelmaa, enkelini.



XXXI.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.


Nyt on pian kulunut jo viisi kuukautta siitä kuin pikku poikani
syntyi, enkä ole saanut edes sen verran aikaa, että olisin ehtinyt
kirjoittaa sinulle. Kun kerran itse tulet äidiksi, voit vielä paremmin
antaa minulle anteeksi kuin mitä olet tehnyt, sillä oletpa kuitenkin
hieman rangaissut minua kirjoittamalla niin harvoin. Kirjoita minulle,
sydänkäpyseni! Kerro minulle huveistasi, kuvaa minulle onnesi kirkkain
värein. Maalaa se väkevällä ultramariinilla äläkä yhtään pelkää
murhetuttavasi minua, sillä minä olen onnellinen, onnellisempi kuin
mitä voit kuvitellakaan.

Olen ollut pitäjän kirkossa kuulemassa vaimon
kirkkoon-ottajais-messua, joka tapahtui suurella komeudella, kuten
tapana on vanhoissa provencelaisissa suvuissa. Molemmat isoisät,
Louis'n isä ja omani, taluttivat minua. Ah, en koskaan vielä ole
polvistunut Jumalan eteen niin suurella kiitollisuudella. Minun
pitäisi kertoa sinulle niin monenlaisia asioita ja kuvata niin
monenlaisia tunteita, etten tiedä, mistä alkaa, mutta kaiken tämän
hämmennyksen helmasta nousee eteeni säteilevä muisto: rukoukseni
kirkossa.

Kun nyt jälleen riemullisena äitinä seisoin tuolla samalla paikalla,
jossa nuorena tyttönä olin epäillyt elämää ja tulevaisuuttani, luulin
näkeväni itse Pyhän Neitseen alttariltaan kumartavan päätään ja
osoittavan minulle jumal-lasta, joka näytti hymyilevän minulle! Millä
taivaallisen rakkauden pyhittämällä hurmiolla ojensinkaan pikku
Armandin kirkkoherran siunattavaksi, vakinaisen kasteen vielä
siirtyessä tuonnemmaksi. Mutta saat sitten nähdä meidät yhdessä,
Armandin ja minun!

Lapseni, näetkös, nimitän sinua nyt lapsekseni! Mutta se onkin
suloisin sana, minkä sydän, järki ja huulet voivat ilmilausua silloin
kun on äiti. No niin, rakas lapsukaiseni, kaksi viimeistä kuukautta
laahauduin riutuvana ja väsyneenä puutarhoissamme, tuon taakan
raskauttamana, jota en voinut aavistaa niin suloiseksi ja rakkaaksi,
noiden kahden kuukauden vaivoista huolimatta. Olin niin täynnä pelkoa
ja tappavan synkkiä aavistuksia, ettei edes uteliaisuus minua
virkistänyt; koetin kyllä puhua itselleni järkeä ja sanoin, ettei
siinä, mitä luonto kerran tahtoi, ollut mitään pelättävää, päätin
tahtoa olla äiti. Mutta voi, sydämessäni en tuntenut mitään, vaikka
kuinka ajattelin tuota lasta, joka tuon tuostakin antoi minulle aimo
potkauksia, niin, rakas ystävä, noista potkuista voi pitääkin
senjälkeen kun joskus ennen jo on saanut lapsia, mutta ensimäisellä
kerralla tuottavat nuo tuntemattoman elämän ensi liikahdukset enemmän
hämmästystä kuin iloa. Puhun vain itsestäni, joka en ole vilpillinen
enkä teatralinen ja joka sain elämän hedelmän enemmän Jumalalta,
(sillä Jumala antaa lapset), kuin rakastetulta mieheltä. Mutta
unohtakaamme nämä menneet murheet, jotka, kuten toivon, eivät enää
tule palamaan.

Kun aika oli tullut, kokosin kaiken itsessäni olevan vastustusvoiman
ja olin valmistautunut niin suuriin tuskiin, että minä, mikäli
väitetään, aivan ihmeteltävästi kestin tuon hirvittävän kidutuksen.
Noin tunnin verran, kultaseni, oli sellaista aikaa, jolloin kaikki
tuntui häipyvän ikäänkuin uneen. Minusta tuntui kuin olisin ollut
kaksi: ulkokuori, jota pideltiin pihdeissä, revittiin ja rääkättiin,
ja tyyni levollinen sielu. Tässä omituisessa tilassa kiersi kärsimys
kuin kukkaisseppele päätäni. Tuntui siltä kuin olisi suunnattoman
suuri ruusu puhjennut kasvamaan päästäni ja kiertänyt minut
ylt'yleensä. Koko ilma oli täynnä tämän verisen kukan ruusunväriä.
Näin kaikki punaisessa. Täten olin jo saapunut sille kohdalle, jolla
ruumis ja sielu tuntuvat pyrkivän eroon, kun äkkiä minua vihlaisi
tuska sellainen, että luulin sillä hetkellä kuolevani. Päästin
hirveitä huutoja ja sain taas uutta voimaa uusia tuskia vastaan. Mutta
äkkiä tuon pienen olennon hopeanhelkkyvä vikinä tukahdutti nuo kauheat
valitushuutoni. Ei, mikään ei todellakaan voi kuvata tuota hetkeä:
minusta tuntui kuin olisi koko maailma huutanut kanssani, kuin olisi
kaikki ollut pelkkää tuskaa ja voihkinaa ja kuin kaikki olisi sitten
hiljentynyt tuohon heikkoon lapsen huutoon.

Minut pantiin takaisin suureen vuoteeseeni ja minusta tuntui kuin
olisin päässyt paratiisiin, vaikkakin olin äärettömän raukea. Huomasin
kolme tai neljä iloista kasvoa, kyyneleet silmissä, ja minulle
näytettiin lasta. Tiedätkö, rakkaani, minä parkaisin kauhusta. --
"Millainen pikku apina!" huudahdin. "Oletteko varmat siitä, että se on
lapsi?" kysyin minä. Käännyin jälleen kylelleni epätoivoissani siitä,
etten tuntenut itseäni sen enemmän äidilliseksi. -- "Älkää olko
levoton", sanoi minulle äitini, joka oli ruvennut hoitajattarekseni,
"olette saanut mitä kauneimman lapsen. Välttäkää millään tavalla
kiihoittamasta mielikuvitustanne, teidän on käytettävä koko
hengenvoimanne tullaksenne mahdollisimman eläimelliseksi,
samanlaiseksi kuin lehmä, joka käy laitumella kerätäkseen maitoa."
Minä nukahdin siis siinä vakaassa päätöksessä, että antaisin luonnon
vaikuttaa. Ah, enkelini, lopullinen herääminen kaikista näistä
kärsimyksistä, näistä epämääräisistä aistimuksista, näiden ensimäisten
päivien sekavasta, tuskaisesta hämäryydestä, oli taivaallinen! Tätä
pimeyttä seurasivat autuudentuntemukset vielä suloisemmat kuin lapseni
ensimäinen huuto. Sydämeni, sieluni, koko olemukseni, joku uusi
tuntematon minä tuntui puhkeavan eloon tuosta tähän asti niin
tuskaisesta ja harmaasta kotelostaan aivan kuin kukka puhkeaa esiin
siemenestä lämpöisen auringon sitä hyväillessä. Tuo pieni hirviö
tarttui rintaani ja alkoi imeä: ja silloin _fiat lux!_ Olin äkkiä
äiti. Nyt on onni, ilo, sanoin kertomaton riemu omanani, vaikkakaan en
ole saanut sitä aivan ilman tuskaa. Oi, sinä kateellinen kaunokaiseni;
miten oletkaan kerran paneva arvoa tällaiselle onnelle, joka on
ainoastaan meidän, lapsen ja Jumalan välinen salaisuus. Tuo pieni
olento ei tunne mitään muuta kuin meidän rintamme. Sille on olemassa
vain tuo yksi ainoa loistava piste koko maailmassa. Ja sitä se
rakastaa kaikesta voimastaan, sitä elämänlähdettä se ainoastaan
ajattelee, sen viereltä se vaipuu unen helmaan ja siihen se palaa taas
herättyään. Noissa pienissä huulissa on sanoin kuvaamaton rakkaus, ja
kun ne imeytyvät siihen, tuottavat ne yht'aikaa sekä tuskaa että
riemua, riemua, joka kohoaa tuskaksi, ja tuskaa, joka päättyy riemuun.
Kun voi selittää sinulle sitä tuntemusta, joka poveltani säteilee
elämän lähteisiin saakka; tuntuu kuin olisi se jonkinlainen keskus,
joka lähettää ympärilleen tuhansia säteitä sielun ja sydämen iloksi.
Synnyttää lapsi, se ei ole mitään, mutta imettää sitä on samaa kuin
synnyttää se uudestaan joka hetki. Oi, Louise, ei mitkään rakastajan
hyväilyt vedä vertoja noiden pienten ruusuisten käsien hivelylle,
jotka hiljaa hapuillen koettavat tarrautua kiinni elämään. Millaisia
katseita luokaan lapsi vuorotellen meidän rintaamme ja silmiimme!
Millaiset unelmat täyttävätkään sielun, kun näkee sen huulillaan
riippuvan kiinni aarteestaan! Se ei vetoa vähemmän sielun kuin ruumiin
voimiin, se käyttää yht'aikaa sekä verta että älyä ja sen tuottama
tyydytys käy yli kaikkien toivomusten. Tuon ihanan tunnelman, minkä
sai aikaan lapseni ensimäinen huuto, joka oli minulle samaa, mitä
ensimäinen auringonsäde on mahtanut olla maapallolle, tuon tunnelman
olen kokenut uudestaan tuntiessani, miten hänen suunsa on täyttynyt
maidollani; olen kokenut sen uudestaan saadessani häneltä ensimäisen
katseen, olen kokenut sen uudestaan tavoittaessani hänen ensimäisestä
hymystään hänen ensimäisen ajatuksensa. Hän nauraa jo, rakkaani! Tuo
nauru, tuo katse, tuo purema, tuo huuto, nuo neljä nautintoa ovat
rajattomia; ne tunkevat sydämen pohjimmaiseen sopukkaan asti ja
koskettavat siellä kieliä, joita ei mikään muu saa väräjämään. Samoin
mahtavat maailmat riippua kiinni Jumalassa, kuin lapsi kaikilla
säikeillään riippuu kiinni äidissään. Jumala on suuri äidinsydän. Ei
siitoksessa eikä edes raskaudessa ole mitään näkyväistä, aistein
havaittavaa, mutta imettäminen, rakas Louise, on joka hetkistä onnea.
Voi aivan nähdä, miksi maito muuttuu; se muuttuu lihaksi, se kukkii
noissa pienoisissa sormenpäissä, jotka muistuttavat kukkia ja jotka
ovat yhtä heleänherkkiä kuin ne; se kasvaa hienoiksi, läpikuultaviksi
kynsiksi, punoutuu hiuksiksi, elävöityy potkiviksi jaloiksi. Oi noita
lapsen jalkoja, niissä piilee kokonainen kieli! Niitä käyttää lapsi
ensiksi ilmaisukeinonaan. Imettäminen, Louise, on jokahetkistä
muuksimuuttumista, jota täytyy seurata hämmästynein katsein. Me emme
kuule huutoa korvillamme, vaan sydämellämme; me ymmärrämme silmien ja
huulien hymyn tai jalkojen sätkyttelyn aivan kuin Jumala itse
kirjoittaisi tahtonsa tulikirjaimilla taivaanlakeen! Ei mikään muu
maailmassa merkitse enää mitään! Isä?... Voisi tappaa hänet, jos hänen
päähänsä pälkähtäisi herättää lapsi. Äiti on lapsen koko maailma,
samoin kuin lapsi on äidin! On niin varma siitä, että toinen olento
jakaa kanssamme elämän ja saa niin runsaan palkinnon kaikista niistä
vaivoista ja kärsimyksistä, joita saa kestää, sillä kärsimyksiä kyllä
on, ja Jumala sinua varjelkoon rintojen halkeamista! Tuollainen haava,
joka aukeaa aina noiden ruusuisten huulien sitä koskettaessa, joka
parantuu hyvin vaikeasti ja tuottaa tuskaa, joka tekisi hulluksi,
ellei samalla lapsen maitoa pursuava suu olisi siinä edessä ilon
aiheena, se on yksi kauneuden kauheimpia rangaistuksia. Sillä
Louise-ystäväni, sellainen tulee ainoastaan hienoon ja arkaan ihoon.

Pieni apinani on viidessä kuukaudessa varttunut somimmaksi olennoksi,
mitä mikään äiti koskaan on ilon kyynelillään kostuttanut, pessyt,
harjannut, kammannut ja vaatettanut, sillä Jumala yksin tietää, millä
väsymättömällä innolla näitä pikku taimia puetaan, harjataan, pestään,
uudestipuetaan, suudellaan. Apinani ei siis enää olekaan mikään apina,
vaan oikea _baby_, kuten englantilainen hoitajattareni sanoo, valkea
ja ruusuinen _baby_, ja kun hän tuntee, että häntä rakastetaan, ei hän
liikoja huudakaan; ja tunnustaakseni totuuden en hetkeksikään luovu
sen luota, vaan koetan tunkea sen sieluun.

Rakas ystävä, Louis'ta kohtaan tunnen sydämessäni nyt jotakin, joka ei
ole rakkautta, mutta jonka rakastavallakin naisella tulisi täydentää
rakkautta. En ole varma siitä, eikö tämä hellyys, tämä kaikesta
itsekkäisyydestä vapaa kiitollisuus ole enemmänkin kuin rakkaus.
Kaikesta siitä päättäen, mitä minulle olet kertonut, on rakkaus
jotakin hyvin maallista, jota vastoin siinä hellyydessä, jota
onnellinen äiti tuntee näiden pitkien, ikuisten riemujensa
alkuaiheuttajaa kohtaan on jotakin uskonnollista ja jumalallista.
Äidin ilo on valo, joka säteilee kauas tulevaisuuteen, mutta se
heittää heijastuksen myös menneisyyteen ja antaa sille muistojen
sädekehän.

Ukko l'Estorade ja hänen poikansa ovat sitä paitsi olleet minulle
kaksin verroin hyviä; minä olen heille nyt aivan kuin uusi henkilö:
heidän sanansa ja katseensa tunkevat sieluuni, sillä joka kerran, kun
he näkevät minut ja puhuvat minulle, on heidän ihailunsa aina uusi ja
vilpitön. Vanha isoisä alkaa tulla lapseksi uudestaan, luulen; hän
jumaloitsee minua. Kun ensimäisen kerran tulin alas aamiaiselle ja hän
näki minun syövän ja syöttävän pojanpoikaansa, itki hän. Nähdä
kyyneleitä noissa kahdessa kuivassa silmässä, joissa tähän asti ei ole
kiilunut muuta ajatusta kuin raha, teki minulle sanomattoman hyvää;
vanhus tuntui todellakin ymmärtävän iloni. Mitä Louis'hin tulee, niin
olisi hän kertonut vaikka maantien puille ja kiville, että hänellä oli
poika. Kokonaisia tuntikausia saattaa hän katsella nukkuvaa
kummipoikaasi. Hän ei tiedä, sanoo hän, milloin hän oikein voi tottua
siihen. Nämä tavattomat ilonilmaukset ovat minulle valkaisseet heidän
salaiset pelonaiheensa. Lopuksi Louis tunnustikin minulle, että hän
oli epäillyt itseään ja luullut olevansa tuomittu lapsettomuuteen.
Louis-raukkani on äkkiä muuttunut parempaan päin, hän opiskelee vielä
innokkaammin kuin ennen. Tämä lapsi on kannustanut isän kunniahimoa.
Mitä minuun taas tulee, armahin, niin olen hetki hetkeltä yhä
onnellisempi. Jokainen tunti tuo jonkun uuden siteen äidin ja hänen
lapsensa välille. Mitä nyt tunnen, vakuuttaa minua siitä, että tämä
tunne on häviämätön, luonnollinen, muuttumaton, jota vastoin epäilen,
että rakkaudella on väliaikansa. Joka hetki ei voi rakastaa samalla
lailla, elämä ei kankaalleen kirjaile aina yhtä loistavia kukkasia;
siispä rakkaus voi sammua ja sammuukin; mutta äitiyden ei tarvitse
pelätä mitään heikontumista, se kasvaa lapsen tarpeiden mukana ja
kehittyy sen kanssa yhtä rintaa. Eikö se samalla kertaa ole intohimo,
tarve, tunne, velvollisuus, välttämättömyys ja onni? Niin, kultaseni,
siinä on naisen erikoiselämä. Meidän uhrautumisemme kaipuu on sillä
tyydytetty ja äidinrakkaudessa ei ole mustasukkaisuuden levottomuutta.
Ehkäpä se myös on ainoa kohta, jossa luonto ja yhteiskunta ovat
yksimielisiä. Tässä kohden on yhteiskunta rikastuttanut luontoa, se on
kartuttanut äitiydentunnetta perhehengellä, nimen, veren ja omaisuuden
jatkuvaisuuden kautta. Millä rakkaudella onkaan naisen ympäröitävä
tuota rakasta pikku olentoa, joka ensimäiseksi on antanut hänen
tuntea sellaisia iloja, joka on kehittänyt hänen sielunvoimansa
täyteen kukkaansa ja opettanut hänelle äitiyden suuren taidon!
Esikois-oikeutta, joka ikivanhassa muinaisuudessa yhtyy
maailmansyntyhistoriaan ja myöhemmin vaikuttaa yhteiskuntien
muodostumiseen, ei mielestäni tulisi tehdä kyseinalaiseksi. Oi, kuinka
paljon lapsi voikaan opettaa äidilleen! Niin monin lupauksin olemme
sitoutuneet hyveeseen tuossa lakkaamattomassa suojelustyössä, jonka
olemme velkapäät heikommalle olennolle, että nainen ainoastaan silloin
on oikeassa ilmakehässään, kun hän on äiti; ainoastaan silloin voi hän
kehittää kaikki voimansa, täyttää elämänsä velvollisuudet ja saada
omakseen koko olemassaolon onnen ja riemun. Nainen, joka ei ole äiti,
on epätäydellinen ja epäonnistunut olento. Kiiruhda tulemaan äidiksi,
enkelini! Silloin olet moninkertaistuttava nykyisen onnesi kaikella
minun autuudellani.

J.K. Minun täytyi jättää sinut kuullessani herra kummipoikasi
parkuvan, sen huudon kuulen aina puutarhan äärimmäiseen kolkkaan asti.
En tahdo lähettää tätä kirjettä sanomatta vielä pari sanaa
jäähyväisiksi, luin sen juuri läpi ja olen vallan kauhuissani niistä
arkipäiväisistä tunteista, joita se tulvii. Voi, se mitä tunnen, sen
ovat varmaan kaikki äidit tunteneet ja ilmaisevat sen luultavasti myös
samoin, ja varmaan olet tekevä minusta pilaa, aivan niinkuin voi tehdä
pilaa kaikista isistä, jotka puhuvat lapsiensa älystä ja kauneudesta
ja aina ovat löytävinään heissä jotakin vallan erikoista. No, niin
kullanmuruni, tärkein asia tässä kirjeessä on tämä, toistan sen vielä:
olen nyt yhtä onnellinen kuin ennen olin onneton. Tämä maatalo, josta
muuten kohta tulee oikea kartano, sukutila, on minun luvattu maani.
Olen päättänyt korpivaellukseni. Tuhat suudelmaa sinulle,
kullanmuruni! Kirjoita minulle, nyt voin kyynelöimättä lukea
kuvauksiasi onnesta ja rakkaudesta. Hyvästi.



XXXII.

ROUVA DE MACUMER ROUVA DE L'ESTORADELLE.


Maaliskuulla 1826.

Mitä tämä merkitsee, rakas ystävä? Nyt on kulunut jo enemmän kuin
kolme kuukautta siitä kun kirjoitin sinulle enkä ole saanut riviäkään
sinulta... Minä olen kuitenkin meistä kahdesta syyllisempi, en ole
vastannut sinulle; mutta ethän ole paha närkästymään, mikäli minä
sinua tunnen. Sinun äänettömyyttäsi olemme Macumer ja minä pitäneet
suostumuksena tuohon lapsitettuun pöytäkalustoon ja nuo hurmaavat
lelut lähtevät tänä aamuna Marseilleen; taiteilijat ovat tarvinneet
kokonaista kuusi kuukautta niiden valmistamiseen. Säpsähdin aivan, kun
Felipe ehdotti, että menisimme katsomaan tuota kalustoa ennenkuin
kultaseppä pakkaisi sen laatikkoon. Muistin äkkiä, että emme olleet
vaihtaneet sanaakaan siitä asti, kun jaoin äitiyden tunteet kanssasi.

Ah, enkelini! Tämä hirveä Parisi, siinä ainoa anteeksipyyntöni! Mikä
on sinun? Oi tätä maailmaa, millainen kuilu se on! Enkö jo ole sanonut
sinulle, ettei Parisissa voi olla muuta kuin parisitar? Suurmaailma
musertaa kaikki tunteet, se ottaa käytäntöön jokaisen hetken ja
nielisi sydämenkin, ellei olisi varuillaan. Mikä erinomainen
mestariteos onkaan Célimènen luonnekuva Molièren _Ihmisvihaajassa_!
Hän on yhtä hyvin Ludvig XIV:n ajan kuin meidän aikamme, siis kaikkien
aikain maailmannainen. Mihin olisin joutunutkaan ilman kilpeäni, ilman
rakkauttani Felipeen? Sanoinkin hänelle tänä aamuna näitä asioita
miettiessäni, että hän oli pelastajani. Joskin kaikki iltani kuluvat
juhlissa, tanssiaisissa, konserteissa ja teattereissa, niin löydän
taas kotiin tultuani sieltä kaikki rakkauden riemut ja hulluudet,
jotka aukaisevat sydämen ja pyyhkivät pois kaikki maailman antamat
kolhaukset. En ole syönyt päivällistä kotonani paitsi niinä päivinä,
jolloin meillä on ollut sellaisia vieraita, jotka kulkevat ystävien
nimellä, enkä ole ollut kotona muulloin kuin vastaanottopäivinäni.
Minun päiväni on keskiviikko. Kilpailen rouvien d'Espardin ja de
Maufrigneusen ja myös vanhan herttuatar de Lenoncourtin kanssa. Minun
salonkiani pidetään hupaisena. Olen täten ruvennut vallitsemaan
seuraelämää, koska näin, että Felipeni nauttii minun menestyksestäni.
Hänelle omistan aamupäivät; sillä kello neljästä iltapäivällä kello
kahteen aamulla kuulun Parisille. Macumer on ihailtava isäntä
talossaan: Hän on niin henkevä ja vakava, niin todellinen ylimys
ja täydellinen seuramies, että hän rakastuttaisi itseensä
sellaisenkin naisen, joka olisi mennyt hänen kanssaan vain
sovinnaisuusavioliittoon.

Isäni ja äitini ovat matkustaneet Madridiin. Ludvig XVII:n kuoltua sai
herttuatar helpolla aikaan sen, että Kaarle X nimitti toiseksi
lähetystösihteeriksi hänen suloisen Saint-Héreeninsa, joka siis myös
seurasi hänen mukanaan. Veljeni, herttua de Rhétoré suvaitsee pitää
minua erittäin etevänä naisena. Mitä taas markiisi de Chaulieuhön
tulee, niin jää tuo mielikuvasotilas minulle ikuiseen kiitollisuuden
velkaan: ennen isäni lähtöä käytettiin nimittäin omaisuuteni hänelle
tulevan sukutilan hankkimiseen, josta on neljäkymmentä tuhatta frangia
korkoja, ja hänen avioliittonsa neiti de Mortsaufin, erään
tourainelaisen perijättären kanssa, on päätetty asia. Jotta eivät
Lenoncourt-suvun nimi ja arvot sammuisi, on kuningas eri asetuksella
oikeuttava veljeni perimään Lenoncourt-Givryn nimet, arvot ja
vaakunat. Neiti de Mortsauf, herttua de Lenoncourt-Givryn
tyttärentytär ja ainoa perijätär, kuuluu saavan enemmän kuin
satatuhatta livreä korkoja. Isäni on ainoastaan pyytänyt, että myös
Chaulieu-suvun vaakunat asetetaan Lenoncourtien kilpeen.

Täten siis tulee veljestäni herttua de Lenoncourt. Nuori Mortsauf,
jolle tämä omaisuus oikeastaan kuuluisi, on viimeisellä keuhkotaudin
asteella, hänen kuolemaansa odotetaan joka hetki. Häät ovat ensi
vuonna, suru-ajan jälkeen. Sanotaan, että kälyni, Madeleine de
Mortsauf, on erittäin viehättävä henkilö. Täten siis isäni laskelmat,
kuten huomaat, pitivät paikkansa. Tämä lopputulos on hankkinut minulle
paljon ihailevia ystäviä ja avioliittoni alkaa ihmisille selvitä.
Ystävyydestä isoäitiäni kohtaan ruhtinas Talleyrand suojelee kaikin
tavoin Macumer'ta, joten siis meidän menestyksemme on täydellinen.
Sensijaan että minua aluksi moitittiin, ovat kaikki nyt minun
puolellani. Lyhyesti sanoen, nyt vallitsen minä tässä samassa
Parisissa, jossa pari vuotta sitten en vielä merkinnyt mitään. Macumer
näkee, että koko maailma kadehtii hänen onneaan, sillä minä olen
_Parisin henkevin nainen_. Kuten tiedät on Parisissa noin parikymmentä
_henkevintä naista_. Miehet kuhertelevat minulle lemmenlauseita tai
tyytyvät ilmaisemaan rakkautensa kateellisissa katseissa. Todellakin
saa tästä lemmenjanon ja ihailun yhteistulituksesta sellaista
alituista tyydytystä turhamaisuudelleen, että ymmärrän nyt hyvin,
miksi naiset tuhlaavat mielettömiä summia saadakseen nauttia näistä
hauraista ja haihtuvista etuuksista. Tämä menestys kiihoittaa
ylpeyttä, turhamaisuutta, itserakkautta, sanalla sanoen, kaikkia
_minä_-tunteita. Tämä alituinen jumaloiminen huumaa niin voimakkaasti,
etten laisinkaan ihmettele enää nähdessäni naisten tässä juhlassa
tulevan itsekkäiksi, ajattelemattomiksi ja kevytmielisiksi.
Suurmaailmallinen elämä nousee päähän. Tuhlaa henkensä ja sielunsa
kukat, kalleimman aikansa, jaloimmat tekonsa ihmisille, jotka
palkitsevat tuon kaiken kateellisuudella ja hymyilyllä, jotka
teennäisten imartelujensa, kohteliaisuuksiensa ja mielistelyjensä
väärään rahaan vaihtavat toisen rakkauden ja uhrausten kultaharkot,
kaiken sen kekseliäisyyden, minkä hän on käyttänyt ollakseen kaunis,
hyvin puettu, henkevä, rakastettava ja miellyttävä. Tiedetään varsin
hyvin, miten kalliiksi tällainen kauppa käy ja että siinä joutuu
petkutetuksi, mutta sittenkin siihen antaudutaan. Ah, kaunis hirveni,
kuinka silloin janoaakaan oikeaa ystävän sydäntä, kuinka Felipen
rakkaus ja alttius ovatkaan kallisarvoisia! Ja kuinka minä häntä
rakastan! Miten ihanaa on valmistua matkustamaan Chantepleursiin ja
saada siellä levähtää kaikista rue du Bacin ja Parisin muiden
salonkien komedioista! Lyhyesti, nyt kun olen lukenut toistamiseen
kirjeesi, luulen luonnehtivani sinulle parhaiten sen helvetillisen
paratiisin, jota nimitetään Parisiksi, sillä, kun sanon, että
maailmannaiselle on mahdotonta olla äiti.

Pian, armahaiseni, tulemme viettämään viikon päivät Chautepleursissä,
ja sinun luonasi olemme noin 10 p:nä toukokuuta. Silloin saamme taas
nähdä toisemme enemmän kuin kahden vuoden eron jälkeen. Ja mikä
muutos! Molemmat olemme nyt oikeita naisia: minä onnellisin
rakastajattarista, ja sinä onnellisin äideistä. Vaikk'en olekaan
sinulle kirjoittanut, rakkahin ystävä, en silti ole sinua unohtanut.
Ja minun kummipoikani, tuo pieni apina, onko hän yhäkin vielä soma?
Tuottaako hän minulle kunniaa? Hänhän on jo yli yhdeksän kuukautta.
Minä tahtoisin olla näkemässä, miten hän ottaa ensimäisiä askeleitaan
maailmassa; mutta Macumer sanoo, että varhaiskehittyneet lapset
kävelevät tuskin vielä kymmenen kuukaudenkaan vanhoina. Ja sitten
saamme taas leukailla vanhaan tapaamme. Saan myös nähdä, turmeleeko
lapsi vartaloamme, kuten väitetään.

J. K. Jos vastaat minulle, ylevä äiti, niin osota kirjeesi
Chantepleursiin, jonne nyt lähden.



XXXIII.

ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.


Oh, lapsukaiseni, jos milloinkaan tulet äidiksi, niin silloin tulet
myös tietämään sen, että on mahdotonta kirjoittaa mitään kahtena
ensimäisenä imetyskuukautena. Marylla, englantilaisella
lapsenhoitajattarellani, ja minulla on työtä yli pään. Tosiaan, en
tainnut sanoa sinulle, että kernaimmin tahdon tehdä kaikki itse. Ennen
tuota suurta tapahtumaa olin omin käsin ommellut kapalot ja kirjaillut
ja koristanut myssyt. Olen orja, kultaseni, orja yötä ja päivää.
Ensinnäkin Armand-Louis imee, milloin hän tahtoo, ja hän tahtoo aina,
ja sitten täytyy niin usein vaihtaa hänelle kuivaa, puhdistaa ja pukea
häntä; sitten äiti niin mielellään vaalii hänen untaan ja laulaa
lauluja hänelle ja vie hänet käsivarrellaan ulos, kun ilma on kaunis,
ettei hänelle jää ollenkaan aikaa hoitaa itseään. Niin, sinulla on
suuri maailma ja minulla lapseni, meidän lapsemme! Mikä runsas ja
sisältörikas elämä! Oi, rakas ystävä, odotan niin sinua, silloin saat
itse nähdä! Mutta pelkään, että hampaiden teko alkaa pian ja että sinä
silloin pidät häntä hyvin itkevänä ja kiukkuisena. Tähän asti ei hän
vielä ole paljon itkenyt, sillä minä olen aina saapuvilla. Lapset
eivät huuda muulloin kuin silloin, kun ne tarvitsevat jotakin, jota ei
voi arvata, ja minä aina vaaniskelen hänen tarpeitaan ja
toivomuksiaan. Oi, enkelini, kuinka minun sydämeni on laajentunut, kun
sinä sensijaan olet kutistanut omasi alistamalla sen seuraelämän
palvelukseen! Odotan sinua erakon kärsimättömyydellä. Tahdon tietää
mielipiteesi l'Estoradesta, niinkuin sinäkin epäilemättä haluat
kuulla, mitä minä ajattelen Macumer'sta. Kirjoita minulle viimeisestä
yömajastanne. Väkeni tahtoo tulla mainehikkaita vieraitamme vastaan.
Tule, Parisin kuningatar, meidän vaatimattomaan maataloomme, jossa
sinua rakastetaan!



XXXIV.

ROUVA DE MACUMER'LTA VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Huhtikuulla 1826.

Osote kirjeeni kuoressa jo ilmoittaa sinulle, rakas ystävä, että
hankkeeni on onnistunut. Nyt on appiukkosi kreivi de l'Estorade. En
tahtonut lähteä Parisista, ennenkuin olin saanut tämän puuhan
toivottuun päätökseen ja tämän kirjoitan sinulle oikeusministerin
läsnäollessa, joka juuri saapui minulle ilmoittamaan, että nimitys oli
allekirjoitettu.

Näkemiin.



XXXV.

ROUVA DE MACUMER VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Marseillessa, heinäkuulla. Äkillinen lähtöni mahtoi hyvin hämmästyttää
sinua, häpeän sitä itsekin; mutta koska ennen kaikkea olen suora ja
rakastan sinua edelleenkin yhtä paljon, tahdon tunnustaa sinulle
kaikki neljällä sanalla: Minä olen hirveän mustasukkainen. Felipe
katseli sinua liian paljon. Teillä oli tuon sinun lempikalliosi
juurella keskenänne pieniä keskusteluja, jotka kiduttivat minua
kauheasti, tekivät minut häijyksi ja muuttivat koko luonteeni. Sinun
todella espanjalainen kauneutesi muistutti hänelle varmaan hänen
kotimaastaan ja toi hänen mieleensä tuon Maria Heredian, jolle olen
mustasukkainen, sillä minä olen mustasukkainen entisyydellekin. Sinun
komea, musta tukkasi, sinun kauniit ruskeat silmäsi, sinun otsasi,
jolta läpikäydyt kärsimykset kaunopuheisesti kuultavat äitiyden ilon
lomitse niinkuin säteilevän kirkkauden varjot, sinun raikas,
etelämaalainen ihosi, joka on valkeampi kuin minun vaaleaverinen
hipiäni, sinun voimakkaat muotosi, tuo rinta, joka pitsien alta hohtaa
kuin harvinainen herkullinen hedelmä, josta kaunis kummipoikani pitää
kiinni, kaikki tuo haavoitti silmiäni ja sydäntäni. Turhaan pistin
ruiskukan kiharoihini, turhaan koetin kohottaa vaaleitten palmikkojeni
väriä kirsikanpunaisilla nauhoilla, kaikki kalpeni tuon ihanan Renée'n
edessä, jollaista en odottanut tapaavani tässä la Crampaden keitaassa.

Felipe kadehti myös liian paljon tuota lasta, jota sentähden rupesin
vihaamaan. Niin, kaiken tuon luonnonraikkaan elämän, joka täyttää
kotisi, tuon eloisan huudon ja naurun, sen olisin tahtonut itselleni.
Macumer'n silmistä luin samanlaisen kaipauksen ja hänen tietämättään
itkin kaksi yötä. Kidutuspenkillä olin sinun luonasi. Sinä olet liian
kaunis nainen ja liian onnellinen äiti, jotta olisin voinut kauempaa
viipyä luonasi. Ah, sinä teeskentelijätär, joka vielä valittelit
osaasi! Ensinnäkin on sinun l'Estoradesi aivan erinomainen; hän puhuu
miellyttävästi; hänen hieman harmaansekainen musta tukkansa on sievä;
hänellä on kauniit silmät ja hänen etelämaalaisessa käytöksessään on
jotakin, en tiedä mitä, joka vaistomaisesti viehättää. Mikäli minä
asioita osaan arvostella, valitaan hänet ennemmin tai myöhemmin
Bouches-du-Rhônen edustajaksi; hänellä on oleva loistava ura edessään
kamarissa, sillä jos suinkin voin jollakin palvella kunnianhimoisia
pyrkimyksiänne, olen aina käytettävissänne. Maanpaon kärsimykset ovat
antaneet hänelle tuon levollisen ja vakiintuneen ulkonäön, joka minun
mielestäni on jo puolet kaikesta valtiotaidosta. Olen sitä mieltä
nimittäin, rakas ystävä, että koko politiikka on siinä, että osaa
näyttää vakavalta. Niinpä sanoinkin Macumer'lle, että hän varmaankin
on suuri valtiomies.

Sanalla sanoen, tultuani vakuutetuksi sinun onnestasi, riennän nyt
tyytyväisenä rakkaaseen Chantepleursiini, jossa Felipe saa luvan
laittaa itsensä isäksi; en tahdo sinua sinne, ennenkuin minullakin on
rinnoillani tuollainen kaunis lapsi kuin sinulla. Ansaitsen kaikki
pahat nimitykset, mitkä vain tahdot minulle antaa: olen mieletön,
halpamainen, typerä. Voi, tuota kaikkea on silloin, kun on
mustasukkainen. En ollut sinulle vihainen, mutta kärsin, ja varmaankin
olet antava minulle anteeksi sen, että pakenin sellaisia kärsimyksiä.
Vielä pari päivää lisäksi, ja olisin voinut tehdä jonkun tyhmyyden.
Niin, olisin varmasti rikkonut hyvää makua ja käytöstapaa vastaan.
Huolimatta tästä raivosta, joka raateli sydäntäni, olen kuitenkin
mielissäni siitä, että olen ollut luonasi, iloinen siitä, että olen
nähnyt sinut äitinä, kauniina ja hedelmällisenä, ja että yhä vieläkin
äidin-ilojesi keskellä olet ystäväni, niinkuin minäkin aina rakkauteni
lumoissakin olen oleva sinun ystäväsi. Ajatteles, Marseillessa, vain
muutaman askeleen päässä luotasi, olen jo ylpeä sinusta, ylpeä siitä
suuren perheen äidin asemasta, mikä sinulla on oleva. Millä
terävänäköisyydellä aavistitkaan kutsumuksesi. Sillä sinä näyt olevan
luotu enemmän äidiksi kuin rakastajattareksi, niinkuin minä olen luotu
enemmän rakkautta kuin äitiyttä varten. Muutamat naiset taas eivät voi
olla äitejä eivätkä rakastajattaria, he ovat liian rumia tai liian
tuhmia. Hyvän äidin ja rakastajatarpuolison täytyy joka hetki osata
käyttää älyään ja arvostelukykyään ja kyetä tilaisuuden tullen tuomaan
esille kaikkein hienoimmat naiselliset ominaisuutensa. Oi, olen tehnyt
huomioita sinun suhteesi, ja tarvinneeko minun sanoa, muru, että
ihailen sinua! Niin, lapsistasi tulee onnellisia ja hyvin
kasvatettuja, he saavat kylpeä hellyytesi meressä ja yletä sielusi
hyväilevän lämpimässä auringossa.

Voit kertoa lähtöni todellisen syyn Louis'llesi, mutta väritä se
kunniallisin tekosyin appiukollesi, joka näyttää olevan intendenttinne
ja etenkin perheesi silmissä oikea perhehengen ylläpitäjä, Harlove, ja
siihen vähän provencelaista sivumakua! Felipe ei vielä tiedä, mikä
lähtöni aiheutti, eikä hän tule sitä koskaan tietämään. Jos hän kysyy,
olen aina keksivä jonkun syyn. Luultavasti sanon hänelle, että sinä
olit mustasukkainen minulle. Älä pane pahaksesi tätä pientä
hätävalhetta! Nyt jää hyvästi, kirjoitan sinulle tämän suurimmassa
kiireessä, jotta saisit kirjeen aamiaiseksi, ja postiljooni, joka on
luvannut toimittaa sen sinulle, istuu tuolla ja juo odotellessaan.
Suutele rakasta pikku kummipoikaani minun puolestani. Tule
Chantepleursiin lokakuussa; minä olen silloin siellä yksin, sillä
Macumer matkustaa Sardiniaan, jossa hän aikoo panna toimeen suuria
uudistuksia tiluksillaan. Tämä on nimittäin hänen suunnitelmansa,
hänen turhamaisuuttaan hivelee saada rakentaa suunnitelmia, hän
luulottelee silloin olevansa itsenäinen; kuitenkin on hän aina hieman
levoton ilmoittaessaan niistä minulle. Hyvästi.



XXXVI.

VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADE PAROONITAR DE MACUMER'LLE.


Rakas ystävä, kaikkien meidän hämmästyksemme oli sanoin kuvaamaton,
kun aamiaispöydässä saimme tietää, että olitte lähteneet ja etenkin
kun postiljooni, joka vei teidät Marseilleen, toi minulle sinun hullun
kirjeesi. Sinä ilkimys, omasta onnestasihan vain oli kysymys noissa
keskusteluissa, joita meillä oli tuolla kallion kupeella, Louisen
penkillä, ja olet tehnyt hyvin väärin pahastuessasi niistä. _Ingrata!_
Rangaistukseksi tuomitsen sinut tänne heti ensimäisellä kutsullani.
Tuossa majatalon paperille raaputetussa, pahassa kirjeessä et
laisinkaan ilmoita, minne pysähdyt; olen siis pakotettu osottamaan
vastaukseni Chantepleursiin.

Kuule siis minua, sinä sydän-ystäväni, valittu sisareni, ja tiedä,
että ennen kaikkea tahdon nähdä sinut onnellisena. Sinun miehessäsi,
Louiseni, piilee sellainen sielun ja ajatuksen syvyys, että se on
omiaan herättämään yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen luontainen
vakavuutensa ja ylhäinen käytöksensä; lisäksi on hänen henkevässä
rumuudessaan, hänen samettikatseessaan todellakin majesteetillinen
voima. Senpätähden tarvitsinkin jonkun aikaa, ennenkuin pääsin hänen
kanssaan sille tuttavalliselle jalalle, jota ilman on vaikeata tehdä
mitään huomioita toisistaan. Tämä mies oli ollut pääministerinä ja hän
rakastaa sinua niinkuin Jumalaa; hänen täytyi siis olla taitava
kätkemään sielunsa liikkeitä; ja onkiakseni esiin salaisuuksia tämän
valtiomiessydämen kallioisista syväreistä täytyi minun käyttää yhtä
paljon taitavuutta kuin kavaluutta. Mutta lopuksi kuitenkin keksin,
ilman että tämä sankarimme sitä laisinkaan huomasi, monta asiaa,
joista kullanmurusellani ei ole aavistustakaan. Meistä molemmista
edustan minä Järkeä ja sinä Mielikuvitusta, minä olen vakava
Velvollisuus ja sinä virmapäinen Rakkaus. Tätä sielujen eroavaisuutta,
josta alkuaan ei tiennyt kukaan muu kuin me, on Sallima suvainnut
edelleen kehittää ulkonaisissa elämänkohtaloissamme. Minä olen
vaatimaton, mutta kovin kunnianhimoinen maalais-varakreivitär, jonka
täytyy johtaa perheensä varallisuuteen ja kukoistukseen; jota vastoin
koko maailma tietää, että Macumer on Sorian entinen herttua ja että
sinä, joka oikeastaan olet herttuatar, hallitset koko Parisia, jota
muuten on kaikkien, yksinpä kuninkaidenkin, vaikea vallita. Sinulla on
kaunis omaisuus, jonka Macumer on kartuttava kaksinkertaiseksi, jos
hän toteuttaa suunnitelmansa käyttää hyväkseen noita suunnattomia
sardinialaisia tiluksiaan, joiden varalähteet Marseillessakin ovat
tunnettuja. Myönnä siis, että jos jollakin meistä kahdesta olisi syytä
olla mustasukkainen, niin olisi sitä minulla. Mutta kiittäkäämme
Jumalaa siitä, että me kumpikin olemme kyllin ylevämielisiä
asettaaksemme ystävyytemme yläpuolelle kaikkien tuollaisten joutavien
pikkumaisuuksien. Minä tunnen sinut, nyt häpeät sitä, että jätit
minut. Paostasi huolimatta en kuitenkaan ole säästävä sinua siltä
puheelta, minkä aioin pitää sinulle tänään kallion luona. Lue
sentähden kirjeeni tarkkaavaisesti, pyydän sitä sinulta, sillä se
koskee paljon enemmän sinua kuin Macumer'ta, vaikka hänkin on saapa
suuren osan tästä parannussaarnastani.

Ensiksikin, sydänkäpyseni, sinä et rakasta häntä. Ennenkuin kaksi
vuotta on kulunut, olet sinä kyllästynyt tähän jumalointiin. Sinä et
koskaan ole näkevä Felipessä aviopuolisoa, vaan ainoastaan rakastajan,
jonka kanssa sinä huolettomasti leikittelet, niinkuin kaikki naiset
leikittelevät rakastajiensa kanssa. Ei, hän ei hallitse sieluasi, sinä
et tunne häntä kohtaan sitä syvää kunnioitusta, sitä pelonsekaista
hellyyttä, jota todella rakastava nainen aina tuntee sitä miestä
kohtaan; joka on hänen jumalansa. Oh, minä olen tarkkaan tutkinut
rakkautta, enkelini, ja enemmän kuin kerran heittänyt painoluodin
sieluni sydänveriin. Tarkkaan tutkisteltuani sinua, saatan sanoa: sinä
et rakasta. Niin, rakas Parisin kuningatar, kuningattarien tapaan
tahtoisit tulla kohdelluksi kuin alhaissäätyinen heitukka, tahtoisit
voimakkaan miehen, joka käskisi sinua ja riistäisi väkivalloin
mukaansa, joka ei jumaloisi sinua, vaan rutistaisi väkevin käsin sinut
syliinsä mustasukkaisissa kohtauksissa. Macumer rakastaa sinua liian
paljon voidakseen koskaan nuhdella sinua mistään tai edes vastustaa
sinua. Yksi ainoa katseesi, yksi ainoa mairitteleva sanasi jo riisuu
aseet häneltä ja murtaa hänen voimakkaimmankin päätöksensä. Ennemmin
tai myöhemmin sinä vielä halveksit häntä siitä, että hän rakastaa
sinua liikaa. Voi, hän hemmoittelee sinua, aivan kuin minä
hemmoittelin sinua luostarissa ollessamme, sillä sinä olet kaikkein
viettelevimpiä naisia, kaikkein lumoavimpia olentoja, mitä suinkin
kuvitella voi. Sitten olet ennen kaikkea suora ja rehellinen ja usein
vaatii maailma meiltä, meidän omaksi onneksemme, valheita, joihin et
sinä koskaan alentuisi. Niinpä vaatii maailma myös sitä, ettei vaimo
koskaan saa näyttää sitä valtaa, joka hänellä on miehensä yli.

Seuraelämän kannalta katsottuna saa mies yhtä vähän näyttää vaimonsa
rakastajalta, vaikka hän rakastaisikin tätä rakastajan tuntein, kuin
vaimo saa näytellä rakastajattaren osaa. Mutta te rikotte kumpikin
tätä lakia vastaan. Ja se, lapseni, mitä maailma vähimmin voi anteeksi
antaa, omista puheistasi päättäen, on onni; se on salattava siltä;
mutta tämä ei ole vielä mitään. Rakastavien välillä on olemassa
tasa-arvoisuus, jollaista ei koskaan voi minun mielestäni olla vaimon
ja miehen välillä, ilman yhteiskunnallisen mullistuksen ja
auttamattomien onnettomuuksien uhkaa. Nollamainen mies on jotakin
hirveätä; mutta on olemassa jotakin vielä pahempaa, nimittäin mies,
josta on tehty nolla. Jonkun ajan kuluttua olet saattanut Macumer'n
sille asteelle, että hän enää on vain miehen varjo; hänellä ei ole
enää oleva omaa tahtoa, hän ei enää ole oleva oma itsensä, vaan
ainoastaan eräs sinun käytettäväksesi sovellettu esine; sinä olet
silloin jo niin taltuttanut hänet kaltaiseksesi, että kahden sijasta
teidän kodissanne on oleva vain enää yksi henkilö, ja tämä henkilö on
luonnon pakosta oleva epätäydellinen; sinä tulet kärsimään siitä ja
sitten kun vihdoinkin saat silmäsi auki, ei paha enää ole
autettavissa. Teimme me mitä tahansa, niin ei meidän sukupuolemme
koskaan ole saavuttava itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat
tunnusmerkillisiä miehille; ja nämä ominaisuudet ovat enemmän kuin
tarpeellisia, ne ovat välttämättömiä perheelle. Sokeasta ihailustaan
huolimatta aavistaa Macumer nykyään tämän tulevaisuuden ja tuntee
jollakin tavoin pienentyvänsä rakkaudestaan. Hänen matkansa Sardiniaan
todistaa, että hän tämän hetkellisen eron kautta koettaa löytää omaa
itseään. Sinä et emmi käyttää sitä valtaa, minkä rakkaus sinulle
antaa. Sinun ylivaltasi tulee näkyviin jossakin eleessä, katseessa,
äänen painossa. Oi, rakkaani, sinä olet, niinkuin äitisi sanoi,
ajattelematon keimailijatar. Varmasti olet huomannut, luulen, että
minä monessa asiassa olen ylempänä Louis'ta, mutta oletko nähnyt minun
koskaan vastustavan häntä? Enkö julkisuudessa esiinny vaimona, joka
kunnioittaa häntä perheen päänä? Tekopyhyyttä! sanot sinä. Niitä
neuvoja, joita katson tarpeelliseksi hänelle antaa, ohjeitani ja
mielipiteitäni en koskaan tuo esiin muualla kuin makuukamarin
hiljaisuudessa, kahden kesken; mutta voin vannoa sinulle, enkelini,
että silloinkaan en esiinny häntä kohtaan minkäänlaisella yliotteella.
Jos en kahden kesken samoin kuin julkisuudessakin pysyisi häneen
nähden aviovaimon kannalla, ei hän uskoisi minuun. Rakas ystävä,
hyväntekeväisyys on täydellistä vasta silloin, kun voi tehdä itsensä
niin huomaamattomaksi, että tuo kiitollisuuteen velvoitettu ei tunne
olevansa toista alempana; ja tämä kaikkien silmiltä salattu alttius
tuottaa sanomatonta tyydytystä. Suurin palkintoni on ollut se, että
olen voinut vetää sinuakin nenästä, ja sinä olet antanut kehuvan
lausunnon Louis'sta. Sitäpaitsi ovatkin menestys, onni ja toivo
kahdessa vuodessa antaneet hänelle takaisin kaiken sen, minkä
onnettomuus, kurjuus, hyljätty tila ja epäilys olivat häneltä
riistäneet. Siispä nyt kaikkien huomioitteni jälkeen olen sitä mieltä,
että sinä rakastat Felipeä itsesi vuoksi etkä hänen vuokseen. On aivan
totta se, mitä isäsi sanoi sinusta; ainoastaan rakkauden kevätkukat
peittävät toistaiseksi sinun maailmannaisellisen itsekkäisyytesi. Ah,
lapseni, sinua täytyy rakastaa paljon sanoakseen sinulle näin julmia
totuuksia. Annapas kun kerron sinulle vielä, kuitenkin sillä ehdolla,
ettet milloinkaan hiiskahdakaan siitä mitään paroonille, meidän
keskustelumme loppupuolen. Olimme laulaneet ylistystäsi kaikissa
äänilajeissa, sillä hän oli kyllä nähnyt, että minä rakastan sinua
kuin sisarta ikään, ja kunhan huomaamattaan oli käynyt puheissaan
tuttavallisemmaksi, sanoin minä: -- "Louise ei ole vielä taistellut
elämän kanssa, kohtalo on hemmoitellut häntä, ja ehkäpä hän olisi
vallan onneton, ellette te osaisi olla hänelle isä samalla kuin olette
hänelle rakastaja." -- "Kuinka voisin sitä olla!" sanoi hän. Hän
pysähtyi äkkiä niinkuin ihminen, joka edessään näkee kuilun, johon hän
on syöksymäisillään. Tuo huudahdus riitti kuitenkin minulle. Jos sinä
et olisi matkustanut pois, olisi hän sanonut minulle enemmän jonkun
päivän kuluttua.

Armas enkelini, kun tuo mies kerran on kokonaan voimansa menettänyt,
kun hän on saanut kyllänsä nautinnosta, kun hän tuntee itsensä, en
tahdo sanoa alennetuksi, vaan arvottomaksi sinun edessäsi, niin
muuttuvat hänen sisäiset itsesoimauksensa jonkinlaiseksi pahaksi
omaksitunnoksi, joka haavoittaa sinua sitäkin enemmän, kun tunnet
itsesikin siihen syylliseksi. Lopulta sinä halveksit sitä, jota et ole
oppinut kunnioittamaan. Ajattele sitä! Halveksinta on naisella
ensimäinen muoto, johon hänen vihansa pukeutuu. Kun sinulla on jalo
sydän, olet kyllä aina muistava niitä uhrauksia, joita Felipe on
tehnyt puolestasi, mutta hän ei voi enää tehdä uusia, jos hän, niin
sanoakseni, jo on tarjoillut itsensä loppuun tässä ensimäisessä
juhlassa, ja voi sitä miestä ja vaimoa, joilla ei enää ole mitään
toisiltaan toivottavaa! Kaikki on nyt sanottu. Häpeäksemme tai
kunniaksemme en osaa ratkaista tätä pulmallista kysymystä. Me olemme
vaativaisia ainoastaan sitä miestä kohtaan, joka rakastaa meitä!

Oi, Louise, muutu toisenlaiseksi, niin kauan kuin vielä on aikaa!
Käyttäytymällä Macumer'ta kohtaan niinkuin minä käyttäydyn l'Estoradea
kohtaan voit sinä esiinkutsua hänestä sen jalopeuran, joka piilee
tässä erinomaisessa ja todellakin tavallista lahjakkaammassa miehessä.
Voisi luulla, että sinä tahdot kostaa hänelle hänen ylemmyytensä. Eikö
sinua siis houkuta käyttää valtaasi muuhun kuin omaksi eduksesi, kun
voisit kerran tehdä nerokkaasta miehestä suuren miehen, niinkuin minä
olen tehnyt aivan tavallisesta miehestä etevän miehen?

Vaikka olisit jäänytkin maalle, olisin kuitenkin kirjoittanut sinulle
tämän kirjeen, suusanallisessa keskustelussa olisin pelännyt
suuttumustasi ja henkevyyttäsi, jota vastoin tiedän, että kun luet
tämän, tulet tahtomattasikin pohtineeksi tulevaisuuttasi. Rakas
ystävä, sinulla on kaikki ollaksesi onnellinen, älä turmele onneasi ja
matkusta heti marraskuun alussa takaisin Parisiin. Suuren
seuramaailman huvitukset ja huolet, joista ensin soimasin sinua,
luovat kuitenkin terveellistä vaihtelua teidän ehkä liian läheiseen
yhdyselämäänne. Naidun naisen tulee säilyttää viehätysvoimansa.
Perheen-äiti, joka ei osaa tehdä läsnäoloaan harvinaiseksi ja siis
ikävöidyksi, on vaarassa herättää kyllästymystä. Jos saan useampia
lapsia, jota oman onneni vuoksi toivon, niin vannon, että heti kun ne
ovat päässeet määrättyyn ikään, varaan itselleni päivässä muutamia
tunteja, jolloin saan olla yksin; sillä meidän täytyy asettaa niin,
että kaikki, lapsetkin, kaipaavat seuraamme. Hyvästi, rakas,
mustasukkainen ystävä! Tiedätkö, tavallinen nainen olisi imarreltu
tästä sinulle tuotttamastaan mustasukkaisuuden puuskasta. Voi, minä en
voi muuta kuin surra sitä, sillä minä olen ainoastaan äiti ja vilpitön
ystävä. Tuhannet tervehdykset. Siispä peitä lähtösi aihe minkä
tekosyyn varjoon tahansa; ellet sinä olekaan varma Felipestä, olen
minä ainakin varma Louis'sta.



XXXVII.

PAROONITAR DE MACUMER VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Genua.

Armahaiseni, sain äkkiä halun nähdä Italiaa, ja ilokseni sain tälle
matkalle mukaani Macumer'nkin, jonka Sardinia-suunnitelmat ovat
siirtyneet tuonnemmaksi.

Tämä maa ihastuttaa ja lumoaa minua. Täällä kaikki kirkot ja etenkin
kappelit ovat niin rakastettavan ja viehättävän näköisiä, että luulisi
niiden herättävän protestantissa halua muuttua katolilaiseksi.
Macumer'ta on juhlittu, kaikki ovat riemuinneet sellaisesta uudesta
alamaisesta. Jos minä vain tahtoisin, tulisi Macumer Sardinian
lähettilääksi Parisiin, sillä hovi on minua kohtaan erinomaisen
huomaavainen. Jos kirjoitat minulle, niin osota kirjeesi Firenzeen.
Minulla ei nyt ole aikaa yksityiskohtaisemmin kertoa olostani; kerron
sinulle matkastani sitten, kun ensimäisen kerran tulet Parisiin. Emme
viivy täällä kauempaa kuin viikon. Täältä matkustamme Firenzeen
Livornon kautta, viivymme yhden kuukauden Toskanassa ja toisen
Napolissa ollaksemme marraskuussa Roomassa. Palaamme kotiin Venezian
kautta, jossa vietämme ensimäisen puoliskon joulukuuta. Senjälkeen
käymme vielä Milanossa ja Turinissa palataksemme takaisin Parisiin
tammikuussa. Macumer'kaan ei ennestään tuntenut Italiaa ja me
aloitimme matkamme tuota Cornichen ihanaa tietä pitkin, joka on kuin
haltiattarien rakentama. Hyvästi, rakas. Älä ole vihainen minulle,
vaikka en kirjoitakaan sinulle; on aivan mahdotonta näin matkalla
varata itselleen yksinäisiä hetkiä, en jouda muuta kuin katsomaan,
tuntemaan ja nauttimaan vaikutelmistani. Mutta odotan kunnes ne
muuttuvat muistoiksi, ennenkuin kuvaan niitä sinulle.



XXXVIII.

VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADE PAROONITAR DE MACUMER'ELE.


Syyskuulla.

Rakkaani, sinua odottaa Chantepleursissa pitkä vastaus siihen
kirjeeseen, jonka kirjoitit minulle Marseillesta. Tämä teidän
kuherrusmatkanne ei ole omiaan vähääkään haihduttamaan niitä
pelonaiheita, joista siinä mainitsin, joten pyydän sinua kirjoittamaan
Nivernais'hin, että sinulle lähetettäisiin tuo kirje.

Ministeristö on päättänyt, sanotaan, hajoittaa kamarin. Jos tämä on
onnettomuus kuninkaalle, jonka pitäisi käyttää tuon hänelle
suosiollisen kamarin viimeistä istuntokautta hänen valtansa
lujentamiseksi tarpeellisten lakien laatimiseen, niin on se myös
meille vastoinkäyminen: Louis ei täytä neljättäkymmentä ikävuottaan
ennenkuin v. 1827:n lopulla. Onneksi on isäni, joka suostuu rupeamaan
edustajaksi, esittävä erohakemuksensa ajoissa.

Kummipoikasi on ottanut ensimäiset askeleensa ilman kummiäitiään;
muuten on hän vallan ihastuttava ja hän alkaa jo tehdä pieniä
sormiliikkeitä, jotka osoittavat, ettei hän enää ole vain pelkkä elin,
joka imee, ei vain raaka elinvoima, vaan sielu; hänen hymynsä ovat
täynnä ajatuksia. Olen hoitanut imettäjätehtäväni niin hyvin, että
voin vieroittaa Armandimme jo joulukuussa. Vuoden imetysaika on
riittävä. Lapset, jotka saavat imeä liian kauan, tulevat typeriksi.
Minä pidän kiinni kansan viisauksista. Sinulla mahtaa olla hurja
menestys Italiassa, sinä minun vaalea kaunottareni. Tuhannet
suudelmat.



XXXIX.

PAROONITAR DE MACUMER'LTA VARAKREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Roomassa, joulukuulla.

Olen saanut sinun hävyttömän kirjeesi, jonka tilanhoitajani pyynnöstä
lähetti minulle Chantepleursistä. Oh, Renée!... Mutta säästän sinut
kaikilta harmin purkauksiltani. Kerron vain, minkä vaikutuksen
kirjeesi teki. Palattuamme siitä loistavasta juhlasta, jonka
lähettiläs antoi kunniaksemme, ja jossa minä säteilin kuin aurinko,
niin että Macumer sieltä tultuaan oli vallan sanoin kuvaamattomasti
hurmautunut minuun, niin, palattuamme sieltä luin hänelle sinun
hirveän vastauksesi, ja lukiessani sitä itkin koko ajan rumentumisen
vaarasta välittämättä. Tuo rakas abenserragini lankesi jalkoihini
nimittäen sinua hupsuksi; hän vei minut sen palatsin parvekkeelle,
jossa asumme ja josta voi nähdä kappaleen Roomaa: siellä hän puhui ja
tavalla sellaisella, joka täysin oli tuon eteemme aukeavan,
suuremmoisen näköalan arvoinen, sillä oli lisäksi mitä ihanin kuutamo.
Kun jo osaamme italiankieltä, ilmitoi hän rakkautensa tällä intohimon
tulkiksi niin hyvin soveltuvalla, pehmeällä kielellä ja se, mitä hän
sanoi, tuntui minusta yliluonnollisen ylevältä. Hän vakuutti, että
vaikkakin sinä olisit profeetta, niin olisi hänestä yksi tällainen
onnellinen tai suloinen aamu minun kanssani arvokkaampi kuin koko
elämä. Tämän laskun mukaan oli hän jo elänyt tuhannen vuotta. Hän
tahtoi, että jäisin hänen rakastajattarekseen eikä toivonut parempaa
nimeä kuin rakastajan. Hän on niin ylpeä ja onnellinen siitä, että hän
joka päivä näkee olevansa minun ainukainen valittuni, että jos itse
Jumala ilmestyisi hänelle ja antaisi hänen valita joko elää vielä
kolmekymmentä vuotta sinun periaatteittesi mukaan ja saada viisi lasta
tai tyytyä viiteen elonvuoteen ja sill'aikaa nauttia meidän
kukoistavasta rakkaudestamme, niin olisi hänen vaalinsa heti valmis;
mieluummin ottaisi hän minun rakkauteni ja kuoleman. Näitä
vakuutuksia, joita hän kuiski korvaani, pää olkapäilläni, käsivarsi
vyötäisteni ympärillä, häiritsi äkkiä huuhkaimen ahdistaman yölepakon
kirkuna. Tämä kuolinhuuto teki minuun niin tärisyttävän vaikutuksen,
että Felipe sai kantaa minut puolipyörtyneenä vuoteeseen. Rauhoitu
kuitenkin! Vaikkakin tuon horoskoopin kaiku vielä tänäänkin on
kaarrellut sielussani, voin jo aivan hyvin. Aamulla noustessani
lankesin polvilleni Felipen eteen ja upottaen silmäni hänen silmiinsä
tartuin hänen molempiin käsiinsä ja sanoin: -- "Enkelini, minä olen
lapsi ja kentiespä Renée on oikeassa: kentiespä rakastan sinussa
ainoastaan rakkautta; mutta ole ainakin vakuutettu siitä, että mitään
muuta tunnetta ei sydämessäni ole ja että siis rakastan sinua omalla
tavallani. Mutta jos tavassani tai elämässäni tai sielussani on
pienintäkin, joka sotii sinun odotuksiasi ja toivomuksiasi vastaan,
niin sano se minulle! Anna minun tietää se! Ilolla kuulen käskyjäsi ja
tottelen silmiesi tulta. Renée pelottelee minua, hän rakastaa minua
niin paljon!"

Macumer ei löytänyt sanoja vastatakseen minulle, kyyneleet puhkesivat
esiin hänen silmistään. Nyt kiitän sinua, oma Renée'ni; nyt vasta
tiedän, kuinka suuresti minun kaunis, kuninkaallinen Macumer'ni minua
rakastaa. Rooma on rakkauden kaupunki. Jos sielussaan kantaa rakkauden
tulta, on mentävä sinne siitä nauttimaan; taiteet ja Jumala lietsovat
liekkiä. Veneziassa kohtaamme Sorian herttuan ja herttuattaren. Jos
kirjoitat minulle, niin kirjoita tällä kertaa Parisiin, sillä kolmen
päivän kuluttua jätämme Rooman. Lähettilään juhla oli jäähyväisjuhla.

J.K. Rakas hölmö, kirjeesi osoittaa, että tunnet rakkauden ainoastaan
käsitteenä. Tiedä siis, että rakkaus on voima, jonka kaikki
vaikutukset ovat niin erilaisia, ettei niitä voi määritellä eikä
rajoittaa millään teorialla. Tämä olkoon sanottu opastukseksi pienelle
kureliivi-tohtorilleni.



XL.

KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA PAROONITAR DE MACUMER'LLE.


Tammikuulla 1827.

Isäni on valittu, appiukkoni on kuollut ja minä odotan jälleen lasta;
nämä ovat loppuvuoden tärkeimmät tapahtumat. Ilmoitan ne sinulle heti
aluksi, siten hieman haihduttaakseni mustan sinettini synkkää
vaikutusta.

Sydänkäpyseni, Rooman kirjeesi sai minut vapisemaan. Te olette kaksi
lasta. Felipe on joko teeskentelevä valtiomies tai myös mies, joka
rakastaa sinua niinkuin hän rakastaisi jotakin ilonaista, jolle hän
tuhlaisi koko omaisuutensa hyvin tietäen, että tämä pettää häntä.
Mutta kylliksi jo siitä. Te pidätte minua hupsuna, ja minä vaikenen.
Mutta salli minun sentään sanoa, että tutkistellessani kohtaloitamme
olen tullut julmaan johtopäätökseen: Tahdotteko saada rakkautta?
Silloin, älkää rakastako!

Louis, kultaseni, sai kunnialegionan ristin, samalla kun hänet
nimitettiin neuvoskunnan jäseneksi. Koska hän nyt jo on istunut tuossa
neuvostossa lähes kolme vuotta ja koska isäni, jonka sinä
todennäköisesti tulet tapaamaan Parisissa istuntojen aikana, on
vävypojalleen anonut kunnialegionan upseeri-arvoa, niin tee minulle se
ilo, että pehmität jonkun mahtimiehen, joka on tämän nimityksen kanssa
jossakin tekemisissä, tämän asian puolelle ja otat huolehtiaksesi
tästä pikku asiasta. Mutta älä mitenkään sekaannu korkeasti
kunnioitetun isäni, kreivi de Maucomben asioihin, joka tahtoo hankkia
itselleen markiisin arvonimen, säästä suosiosi ja suojeluksesi
minulle. Kun Louis tulee edustajaksi, se tahtoo sanoa ensi talvena,
niin saavumme me Parisiin ja panemme taivaat ja maat ylösalaisin
hankkiaksemme hänelle päällikön viran jonkinlaisessa ylihallituksessa,
jotta voisimme panna säästöön kaikki muut tulot ja elää hänen
virkapalkallaan. Isäni horjuu oikeiston ja keskustan välillä, hän ei
tahdo muuta kuin arvonimen; sukumme oli kuuluisa kuningas Renén aikana
ja kuningas Kaarle ei mahtane voida hyljätä erään Maucombe-suvun
jäsenen anomusta; mutta pelkäänpä, että hän vie isältäni halun pyytää
mitään suosionosoitusta nuoremmalle veljelleni; jos vain markiisinimen
herkkupala nostetaan kylliksi korkealle, ei hän ehdi muistamaan ketään
muuta kuin itseään.

15 p:nä tammikuuta.

Ah, Louise, tulen suoraan helvetistä! Ainoastaan siitä saan rohkeutta
puhua sinulle kärsimyksistäni, että olet minulle kuin toinen itseni.
Ja kuitenkaan en tiedä, uskallanko koskaan edes ajatuksissani enää
palata noihin viiteen kammottavaan ja kohtalokkaaseen päivään! Yksin
jo tuo sana kouristus saa sieluni värisemään. Ne eivät olleet viisi
päivää, vaan viisi tuskan vuosisataa. Niin kauan kuin äiti ei ole
kärsinyt tätä marttyyriutta, ei hän tiedä, mitä sana kärsimys
merkitsee. Kun sanon, että pidin sinua onnellisena sen vuoksi, ettei
sinulla ollut lapsia, niin voit siitä jo arvata epätoivoni suuruuden!

Päivää ennen tuota hirvittävää päivää tuntui ilma, joka oli ollut
painostava ja melkein kuuma, erikoisesti vaivaavan pikku Armandiani.
Hän, joka tavallisesti on niin lempeä ja hyväileväinen, oli ärtyinen,
itki kaikesta; tahtoi leikkiä, mutta rikkoi lelunsa. Kentiespä kaikki
taudit lapsissa ilmenevat ensin muuttuneena mielentilana. Kun tämä
omituinen pahankurisuus kiinnitti huomiotani, näin tarkastellessani
häntä, että hän vuoroin punastui ja kalpeni, mutta panin tämän niiden
neljän suuren hampaan laskuun, jotka samalla kertaa tekivät tuloaan.
Asetin hänet nukkumaan viereeni ja heräsin aina tuon tuostakin. Yöllä
oli hänellä vähän kuumetta, joka ei kuitenkaan minua ollenkaan
levottuuttanut, vieläkin luulin kaiken johtuvan hampaista. Aamulla
sanoi hän: "äiti", ja pyysi juomista pienellä liikkeellä, mutta hänen
äänessään oli niin omituinen väri ja hänen liikkeessään niin
kouristuksen tapainen ele, että se jähmetti vereni. Hyppäsin vuoteesta
lattialle valmistaakseni hänelle sokerivettä. Koeta kuvitella
kauhistustani, kun ojentaessani hänelle kupin, hän ei liikahtanutkaan;
hän ainoastaan toisti "äiti, äiti", tuolla äänellä, joka ei enää ollut
hänen oma äänensä, ja tuskin mikään ääni ollenkaan. Tartuin hänen
käteensä, se ei totellut minua, se oli jäykkä. Asetin kupin hänen
huulilleen; pikku raukka joi surkuteltavalla tavalla, koettaen kolme
neljä kertaa suonenvedontapaisesti nielaista, ja vesi korisi niin
oudosti hänen kurkussaan. Lopuksi hän epätoivoisesti tarrautui kiinni
minuun ja silloin huomasin, että hänen silmänsä jonkun sisällisen
vaivan pakosta kääntyivät nurin, niin että vain valkuaiset näkyivät,
ja että kaikki hänen jäsenensä jäykistyivät. Minulta pääsi kauhun
huuto. Louis tuli hätään. -- "Lääkäri, lääkäri! Hän kuolee!" huusin
hänelle. Louis katosi ja minun Armand-parkani sanoi uudestaan: "äiti,
äiti", tarrautuen minuun. Tämä oli viimeisen kerran, jolloin hän
tiesi, että hänellä oli äiti. Nuo kauniit suonet hänen otsaltaan
pullistuivat ja kouristus alkoi. Tunnin aikaa ennenkuin lääkäri tuli,
pitelin sylissäni tätä lasta, joka muuten oli niin vilkas, niin valkea
ja ruusuinen, ylpeyteni ja iloni kukka, mutta nyt jäykkä kuin puupala,
ja niitä silmiä sitten! Vapisen vieläkin muistaessani niitä. Musta,
ryppyinen, laihtunut, mykkä oli kaunis Armandini, aivan kuin muumio.
Louis toi Marseillesta kaksikin lääkäriä, jotka seisoivat siinä
liikkumattomina kuin mitkäkin pahan onnen linnut saaden sieluni
pelosta värisemään. Toinen puhui aivokuumesta, toinen luuli taudin
olevan tavallista lapsikramppia. Meidän kunnanlääkärimme tuntui
mielestäni viisaammalta, sillä hän ei määrännyt mitään lääkkeitä. --
"Hän tekee hampaita", sanoi ensimäinen. "Tämä on kuumetautia", sanoi
toinen. Vihdoin sovittiin siitä, että hänen tuli saada iilimatoja
kaulaansa ja jääkääreitä päähän. Luulin kuolevani siihen paikkaan.
Olla siinä vieressä ja nähdä edessään liikkumaton, äänetön, sininen ja
musta ruumis muuten niin eloisan ja meluisan olennon sijasta! Oli
sellainenkin hetki, että järkeni pimeni, että puhkesin hermostuneeseen
nauruun, kun näin, miten iilimadot iskivät kiinni tuohon somaan
kaulaan, jota niin usein olin suudellut ja, miten jääpussi laskettiin
hänen suloisen pikku päänsä päälle. Rakkaani, tuo sievä tukkakin, jota
me niin ihailimme ja jota sinä niin paljon silittelit, täytyi leikata
pois, jääkääreen vuoksi. Joka kymmenen minuutin päästä, aivan kuin
synnytystuskissa, palasi kouristus ja tuo pikku raukka vääntelehti
vuoroin kelmeänä, vuoroin sinipunaisena. Kun hänen muuten niin pehmeät
ja taipuisat jäsenensä koskettivat toisiaan, kuului niinkuin
puupalikkojen kalinaa. Tämä tiedoton ja tunnoton olento oli kuitenkin
hymyillyt ja puhunut minulle ja vielä aivan äsken nimittänyt minua
äidiksi! Tätä ajatellessani tuiversi tuska sydäntäni niinkuin myrsky
riehuttaa merta ja minä tunsin, kuinka kaikki ne juuret, joilla lapsi
on kasvanut kiinni sydämeemme, järkkyivät ja vavahtelivat.

Äitini, joka kenties olisi voinut auttaa minua, joka olisi neuvonut
tai lohduttanut minua, oli Parisissa. Äidit tietävät useinkin
kouristuksesta enemmän kuin lääkärit, luulen minä. Neljän päivän ja
neljän yön kuluttua, jotka olivat kuluneet toivon ja pelon lakkaamatta
vaihdellessa ja jotka melkein olivat vieneet minut hengiltä, olivat
vihdoin kaikki lääkärit yksimielisiä siitä, että Armandia oli
voideltava eräällä ilkeällä, haavoja muodostavalla voiteella! Voi,
haavoja Armandiini, joka viisi päivää sitten vielä leikki niin
iloisena, joka hymyili ja koetti ääntää sanaa _kummiäiti_! Panin
vastaan ja tahdoin vain turvautua luonnon apuun. Louis torui minua
siitä, hän uskoi lääkäreihin. Mies on aina mies! Mutta noissa
hirveissä sairaustapauksissa on hetkiä, jolloin tauti ehdottomasti
näyttää kääntyvän kuolemaksi, ja juuri tuollaisena hetkenä näytti
minustakin kuin olisi tuo niin kammoksumani parannuskeino kuitenkin
ollut Armandin ainoa pelastus. Oi, Louise, hänen ihonsa oli niin
kuiva, niin rosoinen ja kurttuinen, ettei edes voide tarttunut siihen
kiinni. Silloin istuuduin hänen vuoteensa ääreen itkemään ja itkin
niin, että hänen tyynynsä tuli aivan märäksi. Lääkärit, he söivät
päivällistä, he! Kun huomasin olevani yksin, vapautin lapseni kaikista
lääkärien lääkeneuvoista, otin sen kuin mieletön käsivarsilleni,
pusersin sitä rintaani vasten, painoin otsani sen otsalle ja rukoilin
Jumalaa antamaan sille oman elämäni, samalla kuin koko ajan koetin
välittää Armandille sitä. Täten pitelin lastani muutaman hetken
tahtoen itsekin kuolla, jotta minun ei tarvitsisi erota siitä elämässä
eikä kuolemassa. Oi, ystäväni, silloin tunsin sen jäsenten pehmentyvän
ja löyhentyvän; kouristus oli lakannut, lapseni liikahteli, tuo kaamea
ja kauhistava väri haihtui! Minä huusin ääneen, aivan samoin kuin sen
sairastuessakin; lääkärit kiiruhtivat saapuville ja minä näytin heille
Armandiani.

"Hän on pelastettu!" huudahti vanhempi lääkäreistä.

Oi, mikä sana! Millaista musiikkia se oli korvilleni! Taivas avautui.
Kaksi tuntia senjälkeen syntyi pikku Armandini todellakin uudestaan;
mutta minä olin lopussa; ja se, etten kuitenkaan pahemmin sairastunut,
on luettava yksinomaan ilon balsamin ansioksi. Oi, Jumalani,
millaisten tuskien siteillä sinä kiinnitätkään lapsen äitiinsä! Ja
millaisia nauloja taot, jotta ne kestäisivät! Enkö siis ollutkaan
vielä tarpeeksi äiti, minä, joka itkin ilosta tämän lapsen ensimäisen
jokelluksen ja ensimäisen askeleen johdosta! Minä, joka tuntikausia
joka päivä tutkin sitä voidakseni täyttää sitä kohtaan velvollisuuteni
ja oppiakseni äidin suloisen kutsumuksen! Olivatko tämä säikähdys ja
nämä kauhistavat mielikuvat todellakin välttämättömiä sille, joka jo
muutenkin jumaloi lastaan? Juuri nyt, kun kirjoitan sinulle, Armandini
leikkii, huutaa ja nauraa. Koetan etsiä syytä tuohon hirveään
lapsentautiin ja muistan samalla, että olen taas siunatussa tilassa.
Johtuiko se hampaista? Johtuiko se jostakin muunnoksesta, joka
tapahtuu aivoissa? Lieneekö niillä lapsilla, jotka saavat
kouristustaudin, joku puutteellisuus hermostossa? Kaikki nämä
ajatukset levottuuttavat mieltäni niin nykyhetkeen kuin
tulevaisuuteenkin nähden. Meidän maalaislääkärimme on sitä mieltä,
että tuo kouristus johtui hampaiden aiheuttamasta liiallisesta
hermokiihoituksesta. Uhraisin mielelläni kaikki omani, jotta pikku
Armand saisi omansa. Nyt kun vain näen yhdenkin noista valkeista
helmistä pilkistävän esiin tulehtuneista ikenistä, nousee kylmä hiki
otsalleni. Se sankarillisuus, jolla tuo rakas pikku enkeli kärsii,
osoittaa, että hän on saava koko minun luonteeni; kun hän katsoo
minuun, on sydämeni halkeamaisillaan. Lääketiede ei paljoakaan tiedä
tuollaisen jäykkäkouristuksen syistä, joka loppuu yhtä äkillisesti
kuin se on alkanutkin ja jota ei voi ehkäistä eikä parantaa. Yksi asia
on ainakin varma, toistan sen vielä: nähdä lapsensa jäykkäkouristuksen
kynsissä on äidille helvetti. Millä raivolla nyt syleilenkään ja
suutelenkaan häntä! Oi, miten kauan kannankaan häntä sylissäni, sitten
kun hän taas saa mennä ulos! Tämä tuska kuusi viikkoa ennen uutta
synnytystäni teki marttyyriuteni moninkertaiseksi; pelkäsin toisen
lapsenikin puolesta! Hyvästi jää, armahin Louise, älä toivo itsellesi
mitään lapsia, se on viimeinen sanani.



XLI.

PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Enkeli-rukkani, Macumer ja minä olemme antaneet sinulle anteeksi
kaikki ilkeytesi, kun saimme tietää, mitä kaikkea olet saanut kestää.
Värisin ja kärsin lukiessani tuon kaksinkertaisen marttyyriutesi
kuvausta, ja nyt en enää sure niin kovasti sitä, etten ole äiti.
Kiiruhdan ilmoittamaan sinulle, että Louis on nimitetty ja saa siis
nyt kantaa kunnialegionan upseerirusettia. Toivoit itsellesi pikku
tyttöä, tietysti saatkin sellaisen, sinä onnellinen Renée. Veljeni
häät neiti de Mortsaufin kanssa vietettiin heti meidän palattuamme.
Rakastettava kuninkaamme, joka todellakin on ihailtavan hyvä, on
nimittänyt veljeni ensimäiseksi kamariherraksi ja säätänyt hänelle
tämän viran sen nykyisen haltijan kuoleman jälkeen, joka haltija on
hänen appensa. -- "Viran tulee seurata arvonimeä", sanoi hän herttua
de Lenoncourt-Givrylle.

Isäni oli sata kertaa oikeassa. Ilman minun omaisuuttani ei mitään
kaikesta tästä olisi saatu aikaan. Isäni ja äitini tulivat Madridista
tänne tätä hääjuhlaa varten ja palaavat takaisin sen juhlan jälkeen,
jonka huomenna pidän vastanaineiden kunniaksi. Karnevaalista tulee
loistava. Sorian herttua ja herttuatar ovat Parisissa, heidän
läsnäolonsa tekee minut hieman levottomaksi. Maria Heredia on varmasti
Europan kauneimpia naisia, enkä minä pidä oikein siitä tavasta, millä
Felipe katselee häntä. Niinpä kasvaakin rakkauteni ja hellyyteni vielä
kaksin verroin suuremmaksi. "_Hän_ ei koskaan olisi rakastanut sinua
näin!" Tätä ajatustani en tosin tohdi lausua ääneen, mutta sen saattaa
lukea kaikista katseistani ja liikkeistäni. Taidanpa, Jumala nähköön,
olla hyvin komeileva ja keikailevainen! Eilen sanoi rouva de
Maufrigneuse minulle: -- "Rakas lapsi, täytyypä laskea aseet alas
teidän edessänne." Lyhyesti sanoen, minä huvitan ja miellytän Felipeä
siinä määrin, että hänen pakostakin täytyy pitää kälyään tyhmänä kuin
espanjalaista lehmää. Murehdin nyt sitäkin vähemmän sitä, etten saa
pientä abenserragia, kun herttuatar todennäköisesti vielä Parisissa
synnyttää ja tulee rumaksi; jos hän saa pojan, on tämä poika saava
nimekseen Felipe, maanpakolaisen kunniaksi. Paha sattuma saattaa minut
siis vielä kerran kummiksi. Hyvästi; rakas ystävä. Tänä vuonna
matkustan hyvissä ajoin Chantepleursiin, sillä meidän matkamme on
maksanut suunnattomia summia; matkustan jo maaliskuun lopulla
elääkseni säästäväisesti Nivernais'ssa. Sitäpaitsi ikävystyttää Parisi
minua. Felipe kaipaa niinkuin minäkin puutarhamme ihanaa
yksinäisyyttä, rakkaita ketojamme ja rakasta hiekkarantaista
Loireamme, joka ei ole minkään muun virran kaltainen. Chantepleurs on
tuntuva vallan hurmaavalta kaiken tuon komeuden ja turhuuden jälkeen
Italiassa; sillä loppujen lopuksi, komeus on ikävää ja rakastajan
katse on kauniimpi kuin mikään _capo d'opera_ tai _bel quadro_! Sinne
odotamme sinua, enkä minä enää tule olemaan mustasukkainen sinulle.
Saat kaikessa rauhassa tutkia Macumer'n sydäntä, onkia sieltä esiin
huudahduksia ja punoa niistä kokoon epäilyksiä; jätän hänet sinun
käsiisi ylpeällä luottamuksella. Tuon Rooma-kohtauksen jälkeen
rakastaa Felipe minua vieläkin enemmän; eilen hän sanoi, (hän lukee
nyt olkani ylitse) että hänen kälynsä, hänen nuoruutensa Maria, hänen
entinen morsiamensa, prinsessa Heredia, hänen ensimäinen unelmansa, on
tuhma. Oi, rakkaani, minä olen pahempi kuin mikään oopperatyttö, tuo
solvaus tuotti minulle todellakin iloa! Huomautin Felipelle, ettei hän
puhu virheetöntä ranskaa; lyhyesti sanoen, hän on kaunis, mutta ei
viehättävä. Hänen sielultaan puuttuu eloisuutta. Jos hänelle lausuu
jonkun kohteliaisuuden, katsoo hän lausujaan aivan kuin nainen, joka
ei ole tottunut kuulemaan sellaisia. Felipen luonteinen mies olisi
jättänyt Marian jo kahden kuukauden jälkeen. Sorian herttua, don
Fernand, sopii hänelle sangen hyvin; hän on ylevämielinen, mutta
hemmoiteltu lapsi, sen näkee kaikesta. Voisin olla ilkeäkin ja
houkutella sinut nauramaan, mutta pysyttelen totuudessa. Tuhannet
sydämelliset tervehdykset, enkelini!



XLII.

RENÉE LOUISELLE.


Pikku tyttöni on kahden kuukauden vanha; äitini ja muuan Louis'n vanha
setä olivat kummeina pienokaiselle, jonka nimi on Jeanne Athenaïs.

Niin pian kuin suinkin voin tulen teitä tervehtimään Chantepleursiin,
koskapa te ette näy pelkäävän imettäjää. Kummipoikasi osaa jo sanoa
nimesi; hän ääntää sen _Matoumer_; sillä c'tä ei hän osaa lausua
millään muulla lailla; tulet olemaan häneen ihastunut; hänellä on jo
kaikki hampaat, ja hän syö lihaa kuin aika mies. Hän juoksee ja kiitää
kuin rotta; mutta minä seuraan häntä aina levottomin katsein ja olin
aivan epätoivoissani, kun en voinut pitää häntä alati silmieni alla
lapsivuoteeni aikana; sain olla enemmän kuin neljäkymmentä päivää
huoneessani eräiden varovaisuustoimenpiteiden vuoksi, jotka lääkäri
olivat määränneet. Ah, lapseni, tuota synnytystä! Samat tuskat ja
samat pelonaiheet jälleen! Kuitenkin on pikku tytössänikin (älä näytä
tätä kirjettä Felipelle) jotakin, joka muistuttaa minua ja joka ehkä
tekee kilpailun mahdolliseksi ihaillun Armandisi kanssa!

Isäni mielestä oli Felipe laihtunut ja rakas sydänkäpyseni myöskin.
Mutta ovathan Sorian herttua ja herttuatar jo matkustaneet; sinulla ei
siis ole vähintäkään syytä mustasukkaisuuteen. Salaatko minulta
jotakin surua? Kirjeesi oli lyhyt eikä niin ystävälliseen äänilajiin
kirjoitettu kuin muut. Tai onko se vain pieni oikku rakkaalta
oikuttelijaltani?

Nyt tämän täytyy riittää. Hoitajattareni toruu minua siitä, että olen
kirjoittanut sinulle ja neiti Athenaïs de l'Estorade tahtoo syödä
päivällistä. Hyvästi siis, kirjoita minulle pitkiä, hyviä kirjeitä!



XLIII.

ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Ensimäisen kerran eläissäni, rakas Renée, olen itkenyt yksikseni
puupenkillä piilipuun alla pitkän järveni rannalla Chantepleursissä;
siitä on ihana näköala, jonka sinun läsnäolosi on tekevä vieläkin
kauniimmaksi, sillä siitä puuttuu ainoastaan ilakoivia lapsia. Sinun
hedelmällisyytesi on saanut minut jälleen itsetutkisteluihin, sillä
minulla ei ole lapsia vieläkään, kolme vuotta kestäneen avioliiton
jälkeen. Oi, ajattelin minä, vaikkakin minun pitäisi kärsiä sata
kertaa enemmän kuin mitä Renée kärsi antaessaan elämän kummipojalleni,
vaikkakin minun pitäisi nähdä lapseni vääntelehtivän kouristuksissa,
niin, Jumalani, sittenkin anna minulle tuollainen pieni enkelimäinen
olento, niinkuin Athenaïs, jonka täältä asti näen ilmielävänä edessäni
kauniina kuin päivä; sillä hänestä et ole virkkanut mitään. Siitä
tunnen oman Renée'ni. Näyttää kuin aavistaisit sinä kärsimykseni. Joka
kerta kun toiveeni pettävät olen monta päivää syvän surun vallassa.
Olen tehnyt synkkiä valituslauluja. Milloin saan minä kirjailla pieniä
myssyjä? Milloin saan käydä valitsemassa kapalo-kankaita? Milloin saan
neuloa kauniita pitsejä ja koristaa pientä päätä? Enkö siis koskaan
saa kuulla tuollaisen suloisen olennon nimittävän itseäni äidiksi,
nähdä hänen nykivän minua hameesta ja tuntea hänen itsevaltiuttaan?
Enkö siis koskaan saa nähdä hiekalla pienen vaunun jälkiä? Enkö
koskaan saa kerätä pihaltani särkyneiden leikkikalujen pirstaleita?
Enkö koskaan saa, kuten olen nähnyt niin monen äidin tekevän,
leikkikalukauppiaalta ostaa sapeleita, nukkeja, leikkikalustoja? Enkö
koskaan saa nähdä sen elämän, sen olennon kehkeymistä, josta tulisi
minulle toinen vieläkin rakkaampi Felipe? Tahtoisin pojan saadakseni
tietää, kuinka voi rakastaa rakastajaansa vieläkin enemmän hänen
toisessa minässään. Puistoni ja linnani tuntuvat minusta autioilta ja
kylmiltä. Nainen ilman lapsia on luonnoton ilmiö; me olemme luodut
tullaksemme äideiksi. Oh sinä, joka olet tohtori kureliiveissä, sinä
olet tajunnut elämän oikein! Hedelmättömyys on sitäpaitsi kauheata
joka suhteessa. Elämäni muistuttaa vähän liiaksi Gessnerin ja
Florianin paimenrunoja, joista Rivarol sanoi, että toivoisi niihin
susia. Minäkin tahtoisin uhrautua! Tunnen itsessäni voimia, joita
Felipe laiminlyö; ja jos en tule äidiksi, täytyy minun luoda itselleni
joku onnettomuus. Tämän sanoin myös maurien jälkeläiselle, joka sen
kuullessaan sai kyyneleet silmiinsä. Hän pääsi tällä kertaa kuitenkin
pälkähästä sillä, että ristin hänet yleväksi pölkkypääksi. Hänen
kanssaan ei voi laskea leikkiä hänen rakkaudestaan.

Väliin tekee mieleni suorittaa yhdeksän päiväisiä hartauden
harjoituksia joillekin pyhimyksille tai mennä rukoilemaan
hedelmällisyyttä joiltakin madonnoilta tai etsiä apua joistakin
kylpylaitoksista. Ensi talvena aion kysyä neuvoa lääkäriltä. Olen
liiaksi raivostunut itseeni sanoakseni tästä asiasta tämän enempää.
Hyvästi.



XLIV.

SAMALTA SAMALLE.


Parisissa 1829.

Mitä ihmettä, rakas ystävä, kokonaiseen vuoteen ei ainoatakaan
kirjettä?... Olen todellakin vähän loukkaantunut, luuletko sinä, että
sinun Louis'si, joka käy minua tervehtimässä melkein joka toinen
päivä, korvaa sinua? Ei riitä, että saan tietää, että sinä et ole
sairas ja että asianne menevät hyvin, tahdon kuulla tunteistasi ja
ajatuksistasi, niinkuin minäkin kerron sinulle omani, vaikkakin se
vaara on tarjolla, että sinä torut, moitit ja väärinymmärrät
minua, sillä sinä olet minulle rakas. Sinun äänettömyytesi ja
maalla-lymyilemisesi, vaikkakin voisit olla täällä nauttimassa kreivi
de l'Estoraden parlamenttaarisista voitoista, sillä hänen
sanavalmiutensa ja altis asianharrastuksensa ovat hankkineet hänelle
suuren vaikutusvallan, joka epäilemättä on istuntokauden loputtua
hankkiva hänelle korkean viran, ovat minulle todellakin vakavan
levottomuuden aiheena. Käytätkö ehkä aikasi siihen, että kirjoittelet
hänelle käytösohjeita? Numa ei ollut kaukana Egeriastaan. Miksi et ole
käyttänyt tilaisuutta hyväksesi tullaksesi Parisiin? Olisin siten jo
neljä kuukautta saanut nauttia seurastasi. Louis sanoi minulle eilen,
että sinä tulisit Parisiin häntä noutamaan ja samalla odottamaan
kolmannen lapsesi syntymistä, sinä kauhea Haikara-äiti, mikä oletkin!
Monien kyselyjen ja valitusten ja voivotusten jälkeen sain Louis'lta,
tuolta valtiotaiturilta, vihdoin urkituksi sen tiedon, että hänen
setänsä, Athenaïsin kummi-isä, oli hyvin sairaana. Otaksun sentähden,
että sinä hyvänä perheen-äitinä osaat käyttää hyväksesi
edustaja-miehesi kunniaa ja kuuluisia puheita saadaksesi edullisen
testamentin miehesi viimeiseltä äidinpuoleiselta sukulaiselta. Ole
levollinen, oma Renée'ni, Lenoncourtit ja Chaulieut ja rouva de
Macumer'n salonki toimivat Louis'si hyväksi. Martignac on varmasti
antava hänelle paikan valtiovarain toimituskunnassa. Mutta jos et sano
minulle, minkätähden pysyttelet maalla, niin suutun. Senkötähden,
jotta ei näyttäisi siltä, että sinä olet koko de l'Estoraden perheen
valtiollinen pää? Tai sedän perinnönkö vuoksi? Tai pelkäätkö ehkä,
että Parisissa olisit vähemmän äiti kuin maalla? Oh, tai ehkä kaikki
johtuukin yksinkertaisesti siitä, että et tahdo heti ensimäisellä
kerralla näyttäytyä täällä siunatussa tilassa, sinä turhamainen
keimailijatar! Hyvästi.



XEV.

RENÉE LOUISELLE.


Valittelet pitkällistä vaikenemistani; unohdat siis kokonaan nuo kaksi
pientä ruskeakiharaista päätä, jotka minulla on hallittavana ja jotka
hallitsevat minua! Olet sitäpaitsi todellakin keksinyt muutamia niistä
syistä, jotka sitovat minut kotikartanoon. Lukuunottamatta kalliin
setämme tilaa, en ole tahtonut raahata mukanani Parisiin nelivuotista
poikaa ja pientä tuskin kolmevuotiasta tyttöä, kun lisäksi itse olen
raskaana. En ole tahtonut häiritä sinua ja sinun kotiasi sellaisella
taloudella, enkä myöskään ole tahtonut esiintyä epäedukseni tuossa
loistavassa seurapiirissä, jossa sinä olet valtiattarena, ja
vuokrahuoneet ja hotelli-elämä taaskin minua kauhistavat. Kun Louis'n
setä sai kuulla sukulaisensa nimityksestä, lahjoitti hän minulle
puolet säästöistään, kaksisataatuhatta frangia, jotta ostaisin niillä
meille talon Parisissa ja Louis on saanut tehtäväkseen etsiä sopivan
rakennuksen sinun kaupunginosassasi. Äitini antaa minulle noin
kolmisenkymmentä tuhatta frangia huonekaluihin. Kun siis tulen
Parisiin, tulen omaan kotiin. Lyhyesti, koetan olla rakkaan sydämeni
valitseman sisareni arvoinen, olkoon tämä sanottu ilman mitään
taka-ajatusta.

Kiitän sinua siitä, että olet tehnyt Louis'n hovissa niin kernaasti
nähdyksi kuin mitä hän on; mutta huolimatta siitä kunnioituksesta,
jota herrat de Bourmont ja de Polignac osoittavat hänelle tahtoessaan
häntä ministeristöön, en kuitenkaan toivoisi, että hän tulisi niin
näkyvälle paikalle, silloin paljastaa itsensä liian helposti. Minä
asetan etusijalle valtiovarain toimituskunnan siitäkin syystä, että
häntä siitä virasta ei voida erottaa. Täällä ovat asiamme erittäin
hyvissä käsissä; ja heti kun tilanhoitajamme on päässyt oikein
perehtymään kaikkeen, tulen Louis'n avuksi, ole varma siitä.

Mitä muuten tulee pitkien kirjeiden kirjoittamiseen, niin miten herran
nimessä se kävisi päinsä! Tämäkin kirje, jossa tahtoisin kuvailla
sinulle jokapäiväisen elämäni kulkua, jää varmasti viikkokaudeksi
pöydälleni. Ehkäpä myös Armand tekee siitä hevosia matolleni
kasatuille sotajoukoilleen tai venheitä laivastoilleen, jotka uivat
hänen kylpyammeessaan. Yhden ainoan päivän kuvaus on sinulle muuten
aivan riittävä, kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia ja niihin
sisältyy oikeastaan vain kaksi tapausta: lapset ovat sairaita tai
lapset eivät ole sairaita. Tässä yksinäisessä maalaistalossa ovat
minuutit aivan sananmukaisesti tunteja tai tunnit minuutteja lapsien
terveydentilan mukaan. Ainoastaan silloin kun he nukkuvat, on minulla
muutamia suloisia lepohetkiä, mutta siihen asti saan tuudittaa toista
ja kertoa satuja toiselle saadakseni heidät nukkumaan. Kun he sitten
vihdoinkin nukkuvat, huoahdan itsekseni: No nyt ei minulla enää ole
mitään pelättävää. Itse asiassa, enkelini, keksivät äidit kaikenlaisia
vaaroja pitkin päivää. Heti kun lapset hetkeksikin häipyvät pois
silmistä, tulee ajatelleeksi, että Armand on ehkä tahtonut leikkiä
varastetuilla partaveitsillä tai että tuli on voinut tarttua hänen
mekkoonsa, että käärme on voinut purra häntä, että hän on kaatunut
juostessaan ja saanut kuhmun päähänsä tai että hän on hukkunut
lammikkoon. Kuten näet, tuo äitiys mukanaan koko joukon suloista ja
peloittavaa runoutta. Ei kulu ainoatakaan tuntia, joka ei toisi
mukanaan jotakin uutta iloa tai pelonaihetta. Mutta iltaisin
huoneessani näen tosiaan unia avoimin silmin, silloin suunnittelen
heidän tulevaisuuttaan. Näen, miten enkelit istuvat heidän pikku
pieluksiensa vieressä kirkastaen hymyllään heidän elämäänsä. Väliin
huutaa Armand minua unessa, hiivin hiljaa hänen vierelleen ja painan
hänen tietämättään suudelman hänen otsalleen, suutelen myös hänen
sisarensa palleroisia jalkoja ja ihailen heidän kauneuttaan.
Sellaisia ovat minun juhlani! Eilen meidän suojelusenkelimme, niin
uskon, herätti minut keskellä yötä ja riennätti minut levottomana
Athenaïsin kehdolle; hän makasikin pahassa asennossa, pää liian
matalalla ja Armand oli aivan paljaana ja hänen jäsenensä olivat
kylmästä siniset. -- "Ah, pikku äiti!" sanoi hän minulle heräten ja
syleillen minua. Kas siinä sinulle, rakas ystävä, kuva eräästä
yöllisestä kohtauksesta.

Kuinka tärkeätä onkaan, että äiti nukkuu lapsien vieressä! Voiko
mikään hoitajatar, oli hän kuinka hyvä tahansa, sylissään siten
rauhoittaa heitä kuin äiti ja saada heidät jälleen nukkumaan, jos joku
ilkeä painajainen on heidät herättänyt? Sillä he uneksivat, ja jonkun
tuollaisen kaamean unen selittäminen on sitäkin vaikeampaa, kun lapsi
koko ajan kuuntelee äitiään yht'aikaa uneliaan säikähtynein, älykkäin
ja yksinkertaisen tylsin aistein. Se on urkupiste kahden unen välillä.
Minun uneni onkin sentähden käynyt niin keveäksi, että kuulen ja näen
pienokaiseni silmäluomieni väliverhon lävitse. Herään jo huokauksesta,
liikahduksesta. On kuin kouristuksen hirviö piileksisi aina kyyryllään
heidän vuoteittensa jalkapuolessa.

Aamulla alkaa molempien lapsien melu lintujen ensi liverryksen kanssa.
Keveän aamu-uinailun harsojen läpi kuulostaa heidän epäselvä
jokelluksensa tosiaan lintujen viserrykseltä, se on kuin pääskyjen
iloista tai valittavaa tiukutusta, ja minä kuulen sen vähemmän
korvillani kuin sydämelläni. Sill'aikaa kuin Naïs ryömien käsillään ja
horjahdellen eteenpäin pienin epävarmoin askelin yrittää tehdä matkaa
kehdostaan minun sänkyyni, kiipeää Armand jo apinan notkeudella
viereeni ja syleilee minua. Sitten nuo molemmat pienokaiset tekevät
vuoteeni leikkivajakseen ja äiti saa luvan antautua heidän armoilleen.
Tyttönen vetää minua hiuksista, tahtoo yhä vain imeä ja Armand
puolustaa rintaani, aivan kuin se olisi hänen omaisuuttaan. En voi
vastustaa heidän metkujaan ja naurunpurskahduksiaan, jotka räjähtävät
kuin raketit ja ajavat väkisinkin unen pois silmistä. Leikitään
ihmissutta ja äiti-ihmissusi syö silloin hyväilyillään tuota niin
valkeaa ja herkkää hipiää; hän suutelee silloin yltiöpäisesti noita
kujeellisuudessaan niin keimailevia silmiä, noita ruusuisia olkapäitä
ja saa aikaan pieniä mustasukkaisuuden elkeitäkin, jotka ovat
ihastuttavia. Joinakin päivinä kun kello kahdeksan aikaan olen alkanut
vetää sukkia jalkoihini, en ole vielä kello yhdeksältä saanut päälleni
edes yhtäkään.

No niin, rakkaani, sitten noustaan kuitenkin. Pukeminen alkaa. Heitän
ylleni aamunutun, sitten käärin hihat ylös ja otan eteeni
vahakangas-esiliinan; kylvetän ja pesen molemmat pikku kukkaiseni,
Maryn avustamana. Minä yksin arvioin onko vesi kuumaa tai haaleaa,
sillä huudot ja kyyneleet ovat melkein kokonaan riippuvaisia veden
lämpömäärästä. Silloin lähtevät ulapalle paperilaivastot ja pienet
lasi-ankat. Täytyy huvittaa lapsia saadakseen heidät kunnolla
pestyiksi. Jospa aavistaisit, mitä kaikkea täytyy keksiä noiden
itsevaltiaiden kuninkaiden iloksi voidakseen pehmeillä sienillä päästä
käsiksi heidän ruumiittensa pienimpiin sopukoihinkin, pelästyisit
aivan sitä taitoa ja älyä, mitä vaaditaan äidiltä, ennenkuin hän voi
täyttää kutsumuksensa kunnialla. Siinä saa pyytämällä pyytää, torua,
luvata, puijata ja petkuttaa, ja siinä taidossa tuleekin oikein
mestariksi, kun kaikki salajuonet on osattava niin tyystin salata.
Mihinkä päästäisiinkään, ellei Jumala lapsen kekseliäisyyttä
vastaan olisi asettanut äidin kekseliäisyyden! Lapsi on suuri
valtiovehkeilijä, jonka herraksi pääsee samoilla keinoin kuin suurien
valtiomiestenkin... vetoamalla hänen intohimoihinsa. Onneksi nauravat
nämä enkelit kaikelle: harja, joka putoaa, saippuapala, joka pääsee
luiskahtamaan, kas siinä heille jo ilon aihetta kylläksi! Siispä,
joskin voitot ovat kalliisti ostettuja, niin ovatkin ne sitten
todellisia voittoja. Muuten ainoastaan Jumala tietää sen, sillä heidän
isänsä ei tiedä tästä kaikesta mitään. Ainoastaan sinä, Jumala, ja te
enkelit voitte käsittää niitä katseita, joita me vaihdamme Maryn
kanssa, kun lopetettuamme noiden kahden pikku elikon pukemisen näemme
heidät puhtaina ja hienoina lukemattomien saippuoiden, sienien,
kampojen, ammeiden, imupaperien, flanellipalasten, ja kaikkien noiden
tuhansien pikku esineiden keskellä, jotka aina kuuluvat oikean
_nurseryn_ kalustoon. Tässä suhteessa olen tullut englannittareksi ja
minun täytyy tunnustaa, että tämän maan naiset ovat todellakin
nerokkaita lapsenhoidon alalla. Vaikkakin he ovat ottaneet sen
ainoastaan aineellisen ja fyysillisen hyvinvoinnin kannalta, ovat he
sitten myös kehittäneet tämän puolen aivan täydellisyyden huippuun.
Sentähden tulee minunkin lapsillani aina olemaan villasukat, mutta
paljaat sääret. Heitä ei myöskään tulla vaatteilla pauloittamaan eikä
puristamaan kokoon, mutta heitä ei myöskään koskaan silloin saa jättää
yksin. Ranskalaisten lasten kireä kapalokytkyt merkitsee hoitajattaren
vapautta, siinä asian ydin. Todellinen äiti ei milloinkaan ole vapaa;
ja sentähden en minäkään kirjoita sinulle, kun minulla on maatilan
hoito edesvastuullani ja lisäksi kaksi lasta kasvatettavana. Äidin
tehtävään sisältyy myös aivan salaisia ansioita, joista ei kukaan
tiedä, se vaatii tunnollisuutta ja kuntoa pikku asioissa, ja
jokahetkistä huolehtimista ja uhrautuvaisuutta. Täytyy valvoa tulella
olevia keittoja. Luuletko, että yleensä voisin vapautua
pienimmästäkään velvollisuudesta? Mitättömimmälläkin huolenpidolla voi
niittää rakkauden satoa. Oi, miten somasti hymyileekään lapsi, jonka
pikku ateria maistuu! Armand nyökkää päällään niin suloisesti, että jo
yksi sellainen nyökkäys on elämän pitkän rakkauden arvoinen. Kuinka
voisi toiselle naiselle luovuttaa tuota iloa saada puhaltaa lientä
Naïsin lusikassa, silloin kun se hänen mielestään on liian kuumaa, ja
yleensä oikeutta saada palvella tuota rakasta lasta, jonka vieroitin
seitsemän kuukautta sitten ja joka yhä vieläkin ikävöi rintaa? Kun
_bonne_ on polttanut lapsen kielen ja huulet jollakin kuumalla, sanoo
hän apuun rientävälle äidille, että lapsi itkee nälästä. Kuinka voisi
äiti nukkua rauhassa tietäessään, että epäpuhdas hengähdys
mahdollisesti par'aikaa jäähdyttää niitä liemilusikallisia, joita
hänen lapsensa nielee, kun luontokaan ei ole luonut mitään välittäjää
hänen rintansa ja imulapsen huulien välille! Onpa oikein
kärsivällisyyttä vaativa toimitus leikata kotletti palasiksi Naïsille,
joka juuri tekee viimeisiä hampaitaan, ja sitten sekoittaa nuo
paistetut lihapalaset hyvin perunain kanssa; äiti on ainoa, joka
muutamissa tapauksissa voi saada vastahakoisen ja kärsimättömän lapsen
syömään annoksensa loppuun. Eivät siis lukuisat palvelijat eikä
englantilainen hoitajatar voi vapauttaa äitiä olemasta itse
henkilökohtaisesti läsnä taistelukentällä, jossa suuren lempeyden on
taisteltava lapsuuden pieniä suruja ja tuskia vastaan. Näetkö, Louise,
näitä rakkaita viattomia olentoja on vaalittava sielullaan; kun on
kysymys heidän pukemisestaan, ravitsemisestaan tai riisumisestaan ja
uneen tuudittamisestaan, ei saa uskoa muuhun kuin omiin silmiinsä ja
omain kättensä työhön. Yleensä voi pitää sääntönä, että jo lapsen itku
sinään on äidin tai hoitajattaren tuomio, silloin kun itku ei aiheudu
mistään luonnon aiheuttamasta kärsimyksestä. Senjälkeen kun olen
saanut niitä kaksi ja pian saan kolmannenkin hoidettavakseni, en enää
ajattele mitään muuta kuin lapsiani; yksinpä sinäkin, joka kuitenkin
olet minulle niin rakas, olet minulle vain muistikuva. En aina ole
vielä kello kahdeltakaan pukimissani. Sentähden en myöskään usko
sellaisiin äiteihin, joiden huoneet, kaulukset, leningit ja kaikki
asiat ovat mitä parhaimmassa järjestyksessä.

Ilma on nyt huhtikuun alkupäivinä ollut kaunis, eilen tahdoin siksi
lasteni kanssa mennä kävelylle ennen lapsivuodettani, joka pian on
edessäni; niin, tiedätkö, tuollainen kävelyretki on äidille kokonainen
runoelma, jo edellisenä päivänä sitä suunnitellaan. Armandin päälle
piti pantaman ensimäistä kertaa uuden uutukainen musta samettinuttu,
samoin kaulus, jonka minä olin kirjaillut, ja skotlantilainen,
Stuartien väreihin sommiteltu myssy kukonsulkineen. Naïsin piti olla
puettuna valkoiseen ja vaaleanpunaiseen, soma babymyssy päässä, sillä
vielä on hän _baby_ ja saa pitää tämän nimen siksi, kunnes se
pikkuinen ilmestyy, joka par'aikaa antaa minulle aimo potkauksia ja
jota nimitän _kerjäläisekseni_, sillä se on oleva viimeinen lapseni.
Olen nähnyt lapseni jo unessa ja tiedän, että se on oleva poika. No
niin, myssyt, kaulukset, mekko, pienet sukat, somat pikku kengät,
ruusunauhat sääryksiin, silkillä kirjailtu musliinipuku, kaikki oli
järjestyksessä odottamassa vuoroaan vuoteeni päällä. Kun sitten nämä
hilpeät lintuset, jotka tulevat niin hyvin toimeen yksissä, vihdoin
olivat valmiit, kun heidän ruskea tukkansa oli kiharoitu ja kammattu
niin, että se laskeutui kauniisti otsalle ja pilkisti myös somasti
esiin valkean ja ruusuisen myssyn alta, kun kengät olivat hakasilla
kiinnitetyt, kun nuo paljaat pohkeet, nuo niin näppärästi vaatetetut
pienet jalat juosta tepsuttelivat ympäri _nursery'ssä_, kun nuo
molemmat kasvot, _cleanes_, sanoisi niistä Mary, ja nuo kirkkaina
säteilevät silmät sanoivat: menkäämme, niin silloin löi rintani
riemusta. Oi, nähdä noin lapsensa omien käsiensä koristamina, nähdä
tuon raikkaan sinisten suonten kuulostaman hipiän, jonka itse on
pessyt, saippuoinut ja kylvettänyt, sametin ja silkin eloisten värien
tehostamana, se on kauniimpaa kuin runo! Millä loppumattomalla, millä
kyllästymättömällä hellyydellä täytyykään kerta kerran jälkeen kutsua
ne luokseen painaakseen suudelman niiden kaulalle, joka yksinkertaisen
kauluksensa alta hohtaa kauniimpana kuin kauneimmankaan naisen kaula!
Tällaisia tauluja, joita muuten näkee typerinä ja huonoina
värivalopainoksina ja jotka pysähdyttävät eteensä kaikki äidit,
katselen minä joka päivä.

Kun vihdoin olimme ulkona, nautin täysin siemauksin työni tuloksista
ja ihailin pikku Armandia, joka oli kuin prinssi ja talutti _babyä_
pitkin sitä pientä tietä, jonka tiedät. Mutta silloin tulivat
vastaamme eräät vaunut. Tahdoin vetää lapset syrjään, mutta en
ehtinyt, ja he kierivät kumpikin alas lokalammikkoon. Siinä oli sitten
koko mestariteokseni! Täytyi palata kotiin pukeakseen heidät toisiin
vaatteisiin. Otin pienemmän syliini huomaamatta ollenkaan, että
pilasin omankin hameeni. Mary otti hoivaansa Armandin ja niin
käännyimme takaisin. Kun _baby_ itkee tai lapsi kastelee itsensä,
silloin on kaikki hullusti; äiti ei enää muistakaan itseään, koko
hänen huomionsa on muualla. Päivällinen lähenee, ja useinkaan en ole
saanut mitään aikaan; ja kuinka ehdin palvella aterian aikana heitä
molempia, sitoa ruokaliinat heidän kaulaansa, kietoa ylös hihat ja
saada heidät syömään? Siinä ongelma, jonka ratkaisen kaksi kertaa
päivässä. Näissä alituisissa puuhissa, näissä juhlissa ja pienissä
onnettomuuksissa kuluu aikani, eikä talossa olekaan ketään muuta niin
unohdettua kuin minä. Väliin unohtuvat paperikähertimet kiinni
tukkaani, kun lapset ovat olleet pahoja. Pukuni riippuu aivan heidän
tuulestaan. Jos jonkunkaan hetken käytän itseäni varten, kuten nyt
kirjoittaessani sinulle nämä kuusi sivua, niin täytyy heidän
sill'aikaa saada leikata kuvia irti romaaneistamme, rakentaa linnoja
kirjoista, shakkinappuloista tai helmiäisnoppasista ja Naïsin täytyy
saada keriä kaikki silkki- ja villalankani kerälle omalla tavallaan,
joka, sen voin vakuuttaa sinulle, on niin monimutkainen, että se
vaatii koko hänen pienen älynsä niin tarkkaan, että hän on hiljainen
kuin hiiri.

Kuitenkin kaikitenkin ei minulla ole mitään syytä valittaa: molemmat
lapseni ovat vahvoja ja vapaita ja löytävät huvinsa verrattain
vaivattomasti ja suuremmitta kustannuksitta. He iloitsevat kaikesta;
he ovat enemmän valvotun vapauden kuin leikkikalujen tarpeessa. Jotkut
punaiset, keltaiset, sinipunervat tai mustat kivet, pienet simpukan
kuoret, hiekkameren vaatimattomat ihmeet ovat omiaan tekemään heidät
onnellisiksi. Omistaa paljon kaikenlaista pikku kamaa, siinä heidän
rikkautensa. Olen tarkastellut loitompaa Armandia, hän puhuu kukille,
kärpäsille, kanoille ja matkii niitä; hän viihtyy hyvin hyönteisten
parissa ja ne täyttävät hänen mielensä syvällä ihailulla. Kaikki, mikä
on pientä, kiinnittää hänen mieltänsä. Armand alkaa jo joka asiasta
kysyä _minkätähden_; nyt hän on tullut tietämään, mitä olen sanonut
hänen kummiäidilleen; muuten pitää hän sinua haltiattarena; siitä nyt
näet, miten lapset aina ovat oikeassa!

Oi, enkelini, en ole tahtonut murhetuttaa sinua kertomalla kaikista
näistä kotoisista onnenaiheistani. Nyt kerron sinulle kuvaavan
tapauksen kummipojastasi. Tässä muuanna päivänä vaelsi jälessämme
muuan köyhä mies, sillä köyhät tietävät, ettei kukaan äiti, joka
kulkee lapsiensa kanssa, koskaan kiellä heiltä almua. Armand ei vielä
ymmärrä, että voi olla puute leivästä, hän ei tiedä, mitä raha on;
mutta kun hän tuonoin oli saanut pienen torven, jonka hänen
toivomuksestaan olin hänelle ostanut, niin ojensi hän sen nyt
kuninkaallisella ilmeellä tuolle ukkopahaiselle sanoen: -- "Kas siinä,
ota tämä!"

"Sallitteko minun pitää sen!" kysyi kerjäläinen minulta.

Mitä voi maan päällä verrata sellaisen hetken iloon?

"Katsokaas, rouva, minullakin on ollut lapsia," sanoi minulle vanhus
ottaen vastaan sen, mitä hänelle annoin, kiinnittämättä siihen sen
enempää huomiota.

Kun ajattelen, että Armandin tapainenkin lapsi on pantava kouluun,
että minä en saa pitää häntä luonani enää kauempaa kuin kolme ja puoli
vuotta, riipovat väristykset selkäpiitäni. Yleinen kouluutus on
hävittävä tämän siunatun lapsen sielun kukoistuksen, se on
_denaturalisoiva_ tuon luonteisen sulouden ja liian ihailtavan
välittömyyden ja suoruuden! Häneltä leikataan nuo kiharaiset kutrit,
joita minä olen niin huolellisesti sukinut ja siloitellut ja joita
olen niin paljon suudellut. Mitä tulevat he tekemään Armandin
sielulle?

Ja sinä, miten on sinun laitasi? Et ole virkkanut mitään elämästäsi?
Rakastatko edelleenkin Felipeä? Sillä sarasenin puolesta en ole
levoton. Hyvästi nyt, Naïs sattui kaatumaan, ja jos jatkan, tulee
tästä kirjeestä kokonainen kirja.



XLVI.

ROUVA DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


1829.

Sanomalehdet ovat jo ilmoittaneet sinulle, sinä hyvä ja hellä Renée,
siitä hirvittävästä onnettomuudesta, joka on kohdannut minua; en ole
kahteenkymmeneen vuorokauteen väistynyt hänen päänalaisensa äärestä,
olen ottanut vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja sulkenut hänen
silmänsä, olen pappien kanssa pitänyt valvokkia hänen ruumiinsa
vieressä ja lukenut kuolleiden rukouksia. Olen katsonut
rangaistukseksi itselleni tämän sanoin kuvaamattoman tuskan, mutta
kuitenkaan, kun näin, miten hänen puhtaat huulensa hymysivät minulle
juuri ennen kuolemaa, en voi uskoa, että minun rakkauteni surmasi
hänet! Sanalla sanoen, _häntä ei ole enää_, ja minä, _minä elän_! Mitä
voin enempää sanoa sinulle, joka tunsit meidät niin hyvin? Kaikki on
sanottu näillä parilla sanalla. Oi, jos joku sanoisi minulle, että
hänet voidaan uudestaan herättää eloon, niin antaisin oman osani
taivaassa kuullakseni tämän lupauksen, sillä se merkitsisi sitä, että
saisin nähdä hänet jälleen!... Ja saada hänet takaisin vaikkapa vain
pariksi sekunniksi olisi samaa kuin saada hengittää ilman tikaria
sydämessään. Etkö tule pian sanomaan minulle tuota sanaa? Etkö rakasta
minua tarpeeksi pettääksesi minua?... Ei, ei, sinähän sanoit minulle
jo etukäteen, että minä iskin häneen syviä haavoja! Onko se totta? Ei,
minä en ansainnut, hänen rakkauttaan, siinä olet oikeassa, minä
varastin sen. Tukahdutin onnen mielettömiin syleilyihini! Oi, nyt kun
kirjoitan sinulle nämä rivit, en enää ole järjiltäni, mutta tunnen
itseni hyvin yksinäiseksi! Suuri Jumala, onko sen pahempaa helvettiä
kuin minkä tuo sana sisältää?

Kun hänet kannettiin pois, paneuduin samaan vuoteeseen ja toivoin
saavani kuolla, sillä meidän välillämme oli ainoastaan yksi ovi ja
minä luulin vielä, että minulla olisi voimaa avata se! Mutta ah! Olin
liian nuori, jo neljäkymmentä päivää kestäneen toipumisen jälkeen,
jonka aikana minua virvoiteltiin eloon kaikilla tuon synkän
lääketieteen julmilla keinoilla, löydän itseni taas istumasta ikkunani
ääressä, keskellä kaikkia niitä kauniita kukkia, joita hän vaali minua
varten. Nautin taas tuosta suuremmoisesta näköalasta, jota hänkin
niin usein katseli ja jonka keksimisestä hän oli niin iloinen,
sentähden että se miellytti minua. Oi, ystävä rakas, paikoiltaan
liikahtaminenkin tuottaa jo ääretöntä tuskaa, silloin kun sydän on
kuollut. Tuo kostea maa puutarhassani värisyttää minua, koko maa on
kuin yksi ainoa suuri hauta ja minusta tuntuu kuin astuisin hänen
päälleen! Mennessäni ensimäistä kertaa ulos valtasi minut sellainen
pelko, että minun täytyi pysähtyä. On liian hirmuista nähdä _hänen_
kukkiaan näkemättä _häntä_!

Äitini ja isäni ovat Espanjassa; veljeni tunnet kyllä, ja sinä taas
olit pakoitettu jäämään maalle; mutta ole huoletta, kaksi enkeliä on
tällä aikaa vaalinut minua. Sorian herttua ja herttuatar, nämä
molemmat suloiset ihmiset, riensivät heti veljensä luo. Viimeiset yöt
istuimme kaikki kolme syvässä surussamme ääneti ja levollisina vuoteen
ääressä, jossa teki kuolemaa yksi noita jaloja ja todellakin suuria
miehiä, jotka kaikessa ovat meitä tavallisia kuolevaisia korkeammalla
ja jotka ovat niin harvinaisia tässä maailmassa. Felipeni
kärsivällisyys oli jumalallinen. Veljensä ja Marian näkeminen virkisti
häntä hetkiseksi ja lievensi hänen tuskiaan.

"Rakkaani", sanoi hän minulle sillä yksinkertaisuudella, joka oli
hänelle tunnusmerkillistä kaikessa, "minä kuolen ja unohdan jättää
veljelleni Fernandille perinnöksi Macumer'n paroonikunnan!
Testamenttini on tehtävä uudestaan. Veljeni on antava minulle
anteeksi, hän tietää, mitä on rakastaa."

Lankoni ja hänen puolisonsa huolenpitoa saan kiittää elämästäni, he
tahtovat viedä minut mukanaan Espanjaan.

       *       *       *       *       *

Ah, Renée, en voi kuvata sinulle, missä määrin tämä onnettomuus
merkitsee minulle koko elämäni luhistumista. Oman viallisuuteni tunto
tukahduttaa minussa kaiken muun, ja tunnen katkeraa lohdutusta
saadessani uskoa sen Cassandra-raukalleni, jota en ole tahtonut
kuunnella. Olen tappanut hänet vaatimuksillani, aiheettomalla
mustasukkaisuudellani, ainaisella rettelöimiselläni. Rakkauteni oli
sitäkin vaarallisempaa, kun me molemmat olimme varustetut yhtä hienon
herkällä ja voimakkaalla tunteellisuudella ja puhuimme samaa kieltä;
hän ymmärsi ihailtavan hyvin kaikki ja usein koski paha pilani kovasti
hänen sydämeensä, minun sitä ollenkaan aavistamatta. Et voi ollenkaan
kuvitella, kuinka pitkälle tuo rakas orjani meni tottelevaisuudessaan;
sanoin hänelle useasti, että hän menisi matkoihinsa ja jättäisi minut
rauhaan, ja hän meni sanallakaan oikutteluani vastustamatta, mutta
luultavasti kärsien siitä. Viimeiseen huokaukseensa asti hän siunasi
minua ja toisti yhä, että yksi ainoa aamukin kahden minun kanssani oli
arvokkaampi kuin kokonainen elämä jonkun muun rakastetun naisen
kanssa, vaikkapa tämä nainen olisi Maria Herediakin. Itken
kirjoittaessani näitä sanoja.

Nykyään nousen kello kaksitoista ja käyn levolle kello seitsemän
illalla, kulutan naurettavan pitkän ajan aterioihini, kävelen
hitaasti, voin pysähtyä tuntikaudeksi katselemaan jotakin kasvia,
tarkastelen oksia ja lehtiä, ja koetan mahdollisimman vakavasti ja
määräperäisesti käyttää aikani tyhjäntoimitukseen; rakastan varjoa,
hiljaisuutta ja yötä; sanalla sanoen taistelen ajan hetkiä vastaan ja
siirrän ne synkällä tyydytyksellä menneisyyteen. Puutarhani rauha on
ainoa seura, jota itselleni toivon; siellä näen kaikkialla sammuneen
onneni ihania kuvia; muille ne ovat näkymättömiä, mutta minulle
todellisia ja ilmieläviä.

Kälyni heittäytyi syliini, kun eräänä aamuna sanoin hänelle: -- "Te
olette sietämättömiä! Espanjalaisten sielussa on jotakin, jota meissä
ei ole, jotakin suurempaa!"

Ah, Renée, että en ole vieläkään kuollut, riippuu todennäköisesti
siitä, että Jumala mittaa onnettomuustunteen kullekin hänen voimansa
mukaan. Ainoastaan me naiset tiedämme, kuinka suuri meidän tappiomme
on, silloin kun kadotamme oikean, todellisen, vilpittömän rakkauden,
kestävän intohimon, tunteen, joka on ainoa laatuaan ja jonka suomat
nautinnot tyydyttävät yhtä paljon sielua kuin luontoa. Kuinka harvoin
kohtaammekaan sellaisilla ominaisuuksilla varustetun miehen, että
voimme rakastaa häntä alentamatta itseämme! Löytää sellainen mies on
suurin onni, mikä osaksemme voi tulla, emmekä me saa sitä kahta
kertaa. Te todella voimakkaat ja suuret miehet, te, jotka runolliseen
kuoreenne yhdistätte hyveellisen sisällön, te, joiden sieluissa asuu
ylevä, jumaloimisen arvoinen rakastettavuus, oi, varokaa rakastamasta,
sillä te vain teette itsenne ja vaimonne onnettomiksi! Tätä huudan
ääneeni puistoni käytävillä. Eikä mitään lapsia hänen kanssaan! Tämä
pohjaton, loputon rakkaus, joka aina hymyili minulle, jolla oli
minulle vain kukkia ja iloa annettavanaan, tämä rakkaus jäi
hedelmättömäksi! Olen hylky-olento! Olisiko siis puhdas ja raju
rakkaus, tuo ehdoton rakkaus, yhtä hedelmätön kuin vastenmielisyyskin,
olisiko se esteenä elämälle niinkuin erämaan hiekan kuumuus ja
napaseudun kylmyys ehkäisee kaiken kasvillisuuden? Täytyykö
välttämättä mennä naimisiin jonkun de l'Estoraden kanssa luodakseen
perheen? Olisiko Jumala mustasukkainen rakkaudelle? Nyt puhun
mielettömiä!

Luulen, että sinä olet ainoa, jota voin sietää lähelläni; tule siis,
sinä yksin saat olla surevan Louisen luona. Miten kauhea olikaan se
päivä, jolloin puin ylleni leskipäähineen. Nähdessäni itseni mustissa,
vaivuin tuolille ja itkin siinä yöhön asti ja itken vielä nytkin
kertoissani sinulle tuosta hirvittävästä silmänräpäyksestä. Jää
hyvästi! Kirjoittaminen väsyttää minua; ja minulla on jo tarpeeksi
kuormaa ajatuksistani, joita en nyt tässä tahdo kaikkia ilmaista. Ota
lapsesi mukaasi, voit imettää nuorintasi täällä; en ole enää
mustasukkainen; _häntähän_ ei enää ole olemassa, ja minulle tulee
olemaan kovin hauskaa saada nähdä kummipoikaani; Felipe toivoi lasta,
joka olisi pikku Armandin kaltainen. No niin, tule siis ottamaan oma
osasi surustani!...



XLVII.

RENÉE LOUISELLE.


1829.

Rakas ystävä, kun saat tämän kirjeen, en enää ole kaukana sinusta,
sillä lähden matkaan hetkinen senjälkeen, kun olen lähettänyt sen.
Saamme olla kaksin. Louis on pakoitettu jäämään Provenceen niiden
vaalien vuoksi, jotka täällä piakkoin toimitetaan, hän tahtoo tulla
valituksi uudelleen, ja liberaalit ovat jo alkaneet vehkeillä häntä
vastaan.

En tule lohduttaakseni sinua, tuon sinulle ainoastaan sydämeni
ollakseni sinulle seuraksi ja auttaakseni sinua elämään. Kehoitan
sinua itkemään; niin kalliisti täytyy sinun ostaa elämän onni
saadaksesi sitten kerran vielä yhtyä häneen, sillä hän on ainoastaan
matkalla Jumalan luo, ja sinä et enää voi ottaa askeltakaan, joka ei
veisi sinua lähemmäksi häntä. Jokainen hyvin täytetty velvollisuus
murtaa aina yhden renkaan siinä ketjussa, joka vielä on välillänne
teitä erottamassa. Rohkeutta, oma Louiseni, minun helmassani olet
jälleen heräävä eloon ja kerran olet saapuva hänen luokseen puhtaana
ja jalona; kaikki tietämättäsi ja tahtomattasi tehdyt rikokset ovat
silloin jo anteeksi annetut ja sinun saattonasi on niiden hyvien
töiden sarja, joita sinä täällä alhaalla olet tehnyt hänen nimessään.

Kirjoitan nämä rivit suurimmassa kiireessä kesken kaikkia
matkavalmistuksiamme lasten kieppuessa kiinni helmoissani, ja Armand
huutaa minulle: "Kummiäiti, kummiäiti! Lähdetään hänen luokseen!" Niin
että voisin aivan tulla mustasukkaiseksi: hän on melkein kuin sinun
poikasi!



TOINEN OSA.



XLVIII.

PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


15 p:nä lokakuuta 1833

No niin! Ihmiset ovat oikeassa, Renée, sinulle on puhuttu totta. Olen
myynyt kaupunkitaloni, olen myynyt Chantepleursin ja vuokratilat
Seine-et-Marnessa; mutta että minä olisin hullu ja häviön partaalla,
se on sentään liikaa. Laskekaamme. Myynnin jälkeen on Macumer-raukan
omaisuudesta jälellä noin kaksitoistasataatuhatta frangia. Teen niistä
sinulle, sinä kokenut sisareni, tarkasti selkoa. Yhden miljoonan olen
sijoittanut kolmen prosentin arvopapereihin, silloin kun nämä olivat
arvoltaan viisikymmentä frangia, ja siten olen hankkinut itselleni
kuudenkymmenentuhannen frangin tulot sen kolmenkymmenen sijasta, jonka
sain maatilastani. Ajattele, asua kuusi kuukautta vuodesta maalla,
tehdä siellä arentisopimuksia, kuulla noiden vuokraajien alituisia
valituksia, jotka maksavat milloin tahtovat, riutua ikävissään
niinkuin metsästäjä, silloin kun ilma on sateinen, pitää elintarpeita
myytävänä ja myydä niitä tappiolla; Parisissa taaskin ylläpitää
kaupunkitaloa, joka merkitsee kymmenentuhatta frangia korkoja,
sijoittaa rahoja notarioiden kautta, odottaa korkoja, haastaa käräjiin
ihmisiä saadakseen maksua, tutkia hypoteekkilainsäädäntöä, sanalla
sanoen hoitaa liikeasioita Nivernais'ssa, Seine-et-Marnessa,
Parisissa, mikä kuorma se on, minkälaisia ikävyyksiä, pettymyksiä
ja tappioita se tuottaakaan kaksikymmentä seitsemän-vuotiaalle
leskelle! Nyt on omaisuuteni sijoitettu valtion obligatsioneihin ja
sensijaan, että maksaisin veroa valtiolle, saan itse ilman
minkäänlaisia lisäkulunkeja valtion rahastosta joka kuudes kuukausi
kolmekymmentätuhatta frangia, jotka sievä, pikkuinen virkamies tuo
minulle, hymyillen lukien eteeni kolmekymmentä tuhannenfrangin
seteliä. Jos Ranska tekee vararikon? huomauttanet. Ensinnäkin:

_Etäinen niin ei vaara mieltäin vaivaa_.

Pahimmassa tapauksessa vähentäisi Ranska korkeintaan puolet
tuloistani; ja silloin vieläkin olisin yhtä rikas kuin mitä olin ennen
sijoituksiani; sitä paitsi siihen asti, kunnes tuo onnettomuus tulee,
olen jo ehtinyt nostaa kaksi kertaa enemmän kuin mitä entiset tuloni
olivat. Tuollainen valtio-onnettomuus voi tapahtua vain kerran
vuosisadassa ja sillä välin on aikaa säästää kokoon pääomaa. Ja
kaiken lisäksi eikö kreivi de l'Estorade ole puoli-tasavaltaisen
heinäkuun-Ranskan pääri? Eikö hän ole sen kruunun tukipylväitä, jonka
_kansa_ on tarjonnut Ranskan kuninkaalle? Voinko olla levoton, kun
minulla on ystävänä valtiovarain toimituskunnan päällikkö, tuo
suuri rahamies? Ja sitten uskalletaan väittää, että minä olen
järjiltäni! Minä teen melkein yhtä nerokkaita laskelmia kuin sinun
kansalaiskuninkaasi.

Tiedätkö, mikä se on, joka antaa naiselle tällaisen algebrallisen
viisauden? Rakkaus! Oi! nyt en voi enää kauemmin salata
sinulta käyttäytymiseni salaisia syitä, joita yksin sinunkaan
terävänäköisyytesi, hellä uteliaisuutesi ja hieno vaistosi eivät ole
kyenneet arvaamaan. Menen kaikessa hiljaisuudessa naimisiin eräässä
kylässä lähellä Parisia. Minä rakastan ja minua rakastetaan. Minä
rakastan niin paljon kuin yleensä voi rakastaa nainen, joka jo tietää,
mitä rakkaus on. Minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä mies voi
rakastaa naista, joka jumaloi häntä. Anna minulle anteeksi, Renée,
että olen lymyillyt sinua ja koko maailmaa! Jos Louise-ystäväsi täten
vetäytyykin piiloon kaikkien katseilta ja jos hän ei tahdokaan
tyydyttää ihmisten uteliaisuutta, niin myönnä, että rakkauteni
Macumer-parkaa kohtaan velvoittaa minut tähän epäsuoruuteen.
L'Estorade ja sinä olisitte murhanneet minut epäilyksillänne,
hämmentäneet minut varoituksillanne ja huomautuksillanne. Sitäpaitsi
olisivat olosuhteet voineet tulla avuksenne. Sinä yksin tiedät, mihin
määrin minä olen mustasukkainen ja sinä olisit suotta rääkännyt minua.
Kaiken sen, mitä sinä ehkä tulet pitämään hulluutena, olen tahtonut
tehdä yksin, omin päin, oman sydämeni ääntä seuraten, aivan kuin nuori
tyttö, joka viekkaudella voittaa vanhempiensa valvonnan. Rakastettuni
koko omaisuus on kolmekymmentätuhatta frangia velkaa, jonka minä olen
maksanut. Mikä huomautusten aihe jo tämäkin! Te olisitte varmasti
koettaneet todistaa minulle, että Gaston on keinottelija, ja miehesi
olisi vakoillut tuota rakasta lasta. Minusta on ollut hauskempaa itse
tutkia häntä. Nyt on hän jo kaksikymmentäkaksi kuukautta seurustellut
kanssani ja osoittanut huomiotaan minulle; minä olen kahdenkymmenen
seitsemän vuotias, hän kahdenkymmenen kolmen. Naisen ja miehen välillä
on tämä ikäerotus ääretön. Siinä uusi onnettomuuden aihe! Kaiken
lisäksi on hän vielä runoilija ja hän on elänyt kynällään; siitä jo
käy sinulle selville, että hän on elänyt melkein tyhjällä. Tuo rakas
runoilija tyhjäntoimittajani lekottelikin useammin ulkona
päivän-paisteessa ilmalinnoja rakennellen kuin istui kurjassa ja
pimeässä kopissaan runoja kirjoitellen. Mutta kirjailijoita,
taiteilijoita ja kaikkia, jotka tekevät työtä vain ajatuksillaan,
pitävät yleensä käytännön ihmiset hyvin epävakaisina. He omaavat niin
monenlaisia oikkuja, saavat niin paljon päähänpistoja, että ihmiset
luonnollisesti luulevat, että heidän sydämensä on samanlainen kuin
heidän päänsäkin. Huolimatta maksetusta velasta, ikäerosta ja
runoudesta olen muutaman päivän kuluttua, en antautuva, kuten
kahdeksan vuotta sitten kokemattomana, tietämättömänä ja uteliaana,
vaan itsetietoisesti antava itseni hänelle. Tämä tapahtuu yhdeksän
kuukautta kestäneen arvokkaan vastarinnan jälkeen, jonka aikana en ole
sallinut hänen edes suudella kättäni, mitä siveimmän ja
hienotunteisimman lemmenhaaveilon jälkeen, ja niin suurella
alistumisella odottaa hän minua, että hyvin vielä voisin lykätä
avioliittoni vuodeksi eteenpäin, mutta tässä kaikessa ei ole
vähintäkään orjailemista, se on jaloa palvelemisen halua, ei arvotonta
alistumista. Ei kellään ole ylevämpää sydäntä kuin sulhasellani, ei
kenkään voi olla henkevämpi ja hellempi kuin hän, ei kenenkään rakkaus
voi olla sielukkaampaa kuin hänen. Ah, enkelini, hän johtaakin
sukujuurensa harvinaisista ihmis-aineksista! Esitän parilla sanalla
sinulle tässä hänen elämäntarinansa.

Ystävälläni ei ole muuta nimeä kuin Marie Gaston. Hän on tuon kauniin
lady Brandonin poika, josta sinäkin olet mahtanut kuulla puhuttavan ja
jonka lady Dudley koston toimenpiteillään surmasi suruun; julma juttu,
josta tuo rakas lapsi ei tosin tiedä mitään. Hän ei ole äpäräpoika,
mutta kuitenkin aviorikoksen hedelmä. Marie Gastonin toimitti kouluun
Toursissa hänen veljensä Louis Gaston, josta opistosta hän pääsi ulos
1827. Pantuaan veljensä kouluun, lähti Louis Gaston muutama päivä
senjälkeen merille onneaan etsimään, kuten muuan vanha nainen, joka on
ollut Marie Gastonin kaitselmus, sanoi hänelle. Vanhemmasta veljestä
tuli siten merimies ja tämä kirjoitti hänelle silloin todellakin
isällisiä kirjeitä, jotka todistivat kaunista ja jaloa mielenlaatua,
mutta hän viipyi edelleenkin kaukomatkoillaan. Viimeisessä kirjeessään
hän ilmoitti Marie Gaston'ille, että hänestä oli tullut merikapteeni
jossakin amerikkalaisessa tasavallassa, en muista missä, ja kehoitti
häntä olemaan hyvässä toivossa. Voi, kolmeen vuoteen ei tuo rakas
resumekkoni ole enää saanut häneltä mitään kirjettä; ja hän rakastaa
tätä veljeään niin suuresti, että hän on ollut aikeissa lähteä häntä
etsimään. Suuri kirjailijamme Daniel d'Arthez sai hänet kuitenkin
estetyksi tästä hulluudesta ja osoitti muutenkin jaloa myötätuntoa
Marie Gastonia kohtaan, jolle hän useasti antoi, kuten runoilijani
mehevällä kielellään sanoi "leivänkannikan käteen ja katon pään
päälle." Ajattele tuon lapsi-rukan puutteen-alaisuutta: hädässään hän
luuli, että nerous olisi nopein keino hankkia itselleen varallisuutta!
Eikö se ole niin hullua, että voi nauraa itsensä vallan piloille!
Vuodesta 1828 vuoteen 1833 on hän koettanut luoda itselleen nimeä
kirjallisuudessa ja luonnollisesti on hänen elämänsä tämän ajan ollut
mitä vaikeinta kamppailua, pelkoa, tuskaa, toivoa, työtä ja puutetta
sekaisin! Liiallisen kunnianhimon kiihoittamana hän Arthezin hyvistä
neuvoista huolimatta tuli yhä vain suurentaneeksi velkojensa
lumipalloa. Hänen nimensä alkoi kuitenkin jo tulla huomatuksi silloin,
kun hänet ensimäisen kerran tapasin markiisitar d'Espardin luona.
Hänen aavistamattaan tunsin jo ensi hetkestä alkaen myötätuntoa häntä
kohtaan. Kuinka on mahdollista, ettei hän aikaisemmin ole saanut
rakkautta osakseen? Kuinka on hänet säästetty minulle? Oi, hänellä on
nerokkuutta ja henkevyyttä, sydäntä ja ylpeyttä; naiset aina pelkäävät
sellaisia täydellisiä suuruuksia. Eikö tarvittukin satakunta voittoa,
ennenkuin Joséphine miehessään, pikku Bonapartessa, keksi Napoleonin!
Tuo viaton olento luulee tietävänsä, kuinka paljon minä rakastan
häntä! Poloinen Gaston! hän ei edes aavista sitä; mutta sinulle tahdon
sanoa sen, sinun täytyy se tietää, sillä, oma Renée'ni, tämä kirje
sisältää tavallaan niin sanoakseni minun testamenttini. Paina sanani
tarkalleen mieleesi!

Tällä hetkellä olen varma siitä, että minua rakastetaan niin paljon
kuin yleensä naista voidaan rakastaa täällä maan päällä ja minä uskon,
että minua odottaa ihanteellinen aviollinen yhdyselämä, johon minä
puolestani tuon sellaisen rakkauden, jollaista en koskaan ennen ole
tuntenut... Niin, vihdoinkin nautin siitä rakkaudesta, jonka tunnen
omassa rinnassani. Sen, mitä nykyään kaikki naiset vaativat
rakkaudelta, sen antaa minulle tämä avioliitto. Minä tunnen Gastonia
kohtaan samanlaista ihailua, jota minä itse herätin Felipe-raukassani!
En ole enää oma herrani, minä vapisen tuon lapsen edessä, aivan kuin
abenserragi vapisi minun edessäni. Sanalla sanoen minä rakastan
enemmän kuin minua rakastetaan; värisen ja säikyn kaikkea, minulla on
vallan naurettavia pelonaiheita, pelkään tulevani hyljätyksi, pelkään
sitä, että tulen vanhaksi ja rumaksi, kun Gaston vielä on nuori ja
kaunis, pelkään, etten miellytä häntä tarpeeksi! Kuitenkin luulen
omaavani sellaiset ominaisuudet, sellaisen uhrautumiskyvyn ja henkevän
viisauden, että voin, en ainoastaan ylläpitää, vaan vielä kasvattaa
suuremmaksikin tätä rakkautta yksinäisyydessä, kaukana maailman
melusta. Jos epäonnistuisin, jos tämä salaisen rakkautemme ihana
runoelma loppuisi, -- mitä sanonkaan: loppuisi! -- jos Gaston eräänä
päivänä rakastaisi minua vähemmän kuin edellisenä, jos huomaisin sen,
Renée, niin tiedä, että en häntä, vaan itseäni siitä syyttäisin. Se ei
olisi hänen vikansa, vaan minun. Tunnen kyllä itseni, olen luotu
enemmän rakastajattareksi kuin äidiksi. Sanon sinulle myös etukäteen,
että kuolisin silloin, vaikka minulla olisi lapsiakin. Ennenkuin siis
teen tilini kaikkien mahdollisuuksien varalta, rukoilen sinua, oi oma
Renée'ni, olemaan äidin sijaisena lapsilleni, annan ne sinulle
perinnöksi, jos tällainen onnettomuus minua kohtaa. Sinun
kiihkomielinen velvollisuudentuntosi, sinun kallisarvoiset
luonteenominaisuutesi, sinun lapsirakkautesi ja hellyytesi minua
kohtaan, kaikki tämä on tekevä minulle silloin kuoleman vähemmän
katkeraksi, en uskalla sanoa suloiseksi. Tämä päätös, jonka itsekseni
olen tehnyt, on omiaan antamaan tälle avioliitolle eräänlaisen
kammottavan juhlallisuuden leiman. Sentähden en myöskään halua ketään
todistajia, jotka tuntevat minut; vihkiminen tapahtuu kaikessa
salaisuudessa. Silloin saan rauhassa yksin väristä; minun ei tarvitse
nähdä levottomuutta rakkaissa silmissä, ja minä yksin tiedän, että
allekirjoittaessani uuden avioliittosopimuksen olen kenties samalla
allekirjoittanut oman kuolemantuomioni.

Tästä sopimuksesta nykyisen itseni ja tulevan itseni välillä ei tämän
enempää koskaan! Olen uskonut sen sinun tietoosi, jotta tuntisit
velvollisuuksiesi suuruuden. Menen naimisiin avioehtosopimuksen
pohjalta hyvin tietäen, että omaisuuteni on niin suuri, että molemmat
voimme sillä mukavasti elää. Gaston ei tiedä, kuinka suuri omaisuuteni
on. Saan käytellä varojani, niinkuin tahdon. Kun en tahdo
tuottaa Gastonille minkäänlaisia nöyryytyksiä, olen asettanut
kaksitoistatuhatta frangia korkoja hänen nimelleen, hän on löytävä ne
kirjoituspöytälaatikostaan päivää ennen häitämme; ja jos ei hän ota
niitä vastaan, peruutan kaikki. Minun on täytynyt uhata olla naimatta
häntä saadakseni oikeuden maksaa hänen velkansa. Nyt olen väsynyt
kirjoittamaan näitä tunnustuksia sinulle; ylihuomenna kerron enemmän,
sillä huomenna täytyy minun mennä maalle koko päiväksi.

20 p:nä lokakuuta.

Nyt kerron sinulle millaisiin toimenpiteisiin olen ryhtynyt
salatakseni maailmalta onneani, sillä tahdon välttää kaikkia
mustasukkaisuuden aiheita. Minä olen aivan tuon kauniin italialaisen
prinsessan kaltainen, joka leijonan tavoin riensi hekumoimaan
rakkaudessaan johonkin sveitsiläiseen kaupunkiin ensin syöksyttyään
saaliiseensa käsiksi kuin leijona. Puhunkin näistä järjestelyistäni
sinulle vain pyytääkseni sinulta vielä toista palvelusta, sitä
nimittäin, ettet koskaan tulisi meitä tervehtimään, ellen itse ole
sitä erikoisesti pyytänyt, ja että kunnioittaisit sitä yksinäisyyttä,
jossa tahdon elää.

Kaksi vuotta sitten ostin Ville d'Avrayn järvien luota Versailles'in
tien varrelta parikymmentä tynnyrinalaa niittymaata, pienen metsän
laidan ja kauniin hedelmäpuutarhan. Niittyjen pohjukkaan on kaivettu
noin kolmen tynnyrinalan suuruinen lammikko, jonka keskeen on jätetty
saari. Nuo kaksi pientä metsäistä kukkulaa, jotka saartavat tätä
pientä laaksoa, suodattavat kirkkaita lähdesuonia, jotka virtaavat
puistoni läpi ja jotka arkkitehtini on sinne taitavasti haaroittanut.
Nämä purot laskevat kruunun lampiin, jotka sieltä täältä siintävät
silmään. Tämän pienen puutarhan on tuo sama arkkitehti erittäin
kauniisti järjestänyt ja ympäröinyt sen pensasaidoilla, muureilla ja
kaivannoilla, mitä maanlaatu kulloinkin on vaatinut, niin ettei
ainoakaan näköala ole mennyt hukkaan. Keskelle puiston toista
sivustaa, joka rajoittuu Roncen metsiin, ihanalle paikalle, lampeen
viettävän niitun laitaan on minulle rakennettu huvila, joka
ulkomuodoltaan joka suhteessa muistuttaa niitä ihastuttavia
huvimajoja, joita näkee Sionista Briggiin johtavan tien varrella ja
joita minäkin suuresti ihailin Italiasta palatessani. Mitä
sisustukseen tulee, niin se voittaa komeudessa kuuluisimmatkin
huvimajat. Sadan askeleen päässä tästä maalaismallisesta huvilasta on
vielä soma talo, joka on eri rakennus ja maanalaisen käytävän kautta
yhteydessä huvilaan sekä sisältää keittiön, palvelijoiden asumukset,
tallin ja vaunuvajan. Kaikista näistä tiilikivirakennuksista näkyy
puuryhmien varjosta ainoastaan siro ja yksinkertainen julkisivu.
Puutarhatyöntekijäin asunto muodostaa vielä eri rakennuksen, jonka
takana ovat hedelmä- ja vihannestarhat. Sisälle johtava portti on
metsään päin rajoittuvassa ympärysmuurissa ja melkein mahdoton löytää.
Puu-istutukset, jotka jo nyt ovat suuria, tulevat kahden ja kolmen
vuoden perästä täydelleen peittämään rakennukset. Ohikulkija ei
aavista asuntoamme muusta kuin kukkuloille näkyvästä savupiippujen
savusta, tai mahdollisesti keksii hänen silmänsä sen talvisaikaan, kun
lehdet ovat pudonneet.

Huvimajani on Versailles'in n.s. kuninkaan puutarhaa muistuttavan
maiseman keskellä, mutta siitä on näköala lammelle ja saareen. Joka
puolella kohoavat kukkulat tuuheine lehtivyöhyeineen ja komeine, tuon
uuden siviililistan mukaan hoidettuine puineen. Puutarhurini ovat
saaneet määräyksen minun ympärilleni kasvattaa ainoastaan tuhansittain
tuoksuvia kukkia, niin että koko tämä minun kolkkani on kuin yksi
ainoa suuri, tuoksuva smaragdi. Huvimaja, jota katolle asti yltävä
villiviini kiertää, on ylt'yleensä köynnöskasvien, humalan,
klematiksen, jasminien, azaleojen ja cobaeain vallassa. Se, joka voi
niiden lomista erottaa ikkunamme, voi todellakin kerskata omaavansa
hyvän näön.

Tämä huvimaja, rakkaani, on kaunis ja hyvin rakennettu talo
lämmityslaitoksineen ja kaikkine mukavuuksineen, mihin nykyaikainen
rakennustaide pystyy; sehän voi sadan neliöjalan suuruiselle alalle
kohottaa kokonaisen palatsin. Se sisältää Gastonin huoneuston ja minun
huoneustoni. Pohjakerroksessa on odotushuone, salonki ja ruokasali.
Meidän yläpuolellamme on vielä kolme huonetta silkkimatojen viljelystä
varten. Minulla on viisi kaunista hevosta, pieni kevyt valjakko ja
englantilaiset vaunut parihevosia varten; sillä me asumme ainoastaan
neljänkymmenen minuutin päässä Parisista; jos tahdomme mennä kuulemaan
oopperaa tai katsomaan jotakin uutta kappaletta, voimme lähteä
päivällisen jälkeen ja palata taas illalla takaisin pesäämme. Tie on
kaunis ja kulkee meidän pensas-aitamme siimeksessä. Palvelusväkenä
kokkini, kuskini, tallimestarini, puutarhurini ja kamarineitsyeni ovat
kaikki rehellisiä, kunnon ihmisiä, jotka olen valikoinut kokoon
viimeisen puolen vuoden aikana ja jotka tulevat toimimaan vanhan
Philippemme valvonnan alla. Vaikkakin olen varma heidän
uskollisuudestaan ja vaiteliaisuudestaan, olen lisäksi kiinnittänyt
heidät palvelukseeni heidän omien etujensa pohjalta; heillä ei ole
erittäin suuria palkkoja, mutta ne tulevat nousemaan uudenvuoden
lahjan kautta, jonka aiomme antaa heille joka vuosi. Kaikki tietävät,
että pieninkin virhe, heidän vaiteliaisuuttaan kohtaan tähtäytyvä
epäluulo voi tulla maksamaan heille suunnattomia etuuksia.
Rakastavaiset eivät koskaan kiusaa palvelijoitaan eivätkä rettelöitse
heidän kanssaan, he ovat luonnostaan suvaitsevaisia; siispä voin
luottaa väkeeni.

Kaikki, mikä minulla suinkin oli somaa, kaunista ja aistikasta
talossani rue du Bacin varrella, on täällä. Rembrandtini, tuo, vanha
rapistunut töherrys, on porraskäytävässä. Hobbema riippuu _hänen_
työhuoneessaan vastapäätä Rubensia; Tizian, jonka kälyni lähetti
minulle Madridista, koristaa pukukammiotani; Felipen keksimät kauniit
huonekalut ovat asetetut salonkiin, jonka arkkitehti on erittäin
aistikkaasti koristanut. Kaikki huvilassa on ihailtavan
yksinkertaista; mutta tämä yksinkertaisuus on sitä lajia, joka maksaa
satatuhatta frangia. Pohjakerros, joka on rakennettu betonkipohjalle,
myllynkivistä kyhätyn kellarin päälle, näkyy tuskin kukkien ja
pensaiden takaa ja on suloisen viileä olematta vähääkään kostea. Ja
lopuksi: valkoiset joutsenparvet purjehtivat lammikolla.

Oi Renée! Tässä laaksossa vallitsee sellainen hiljaisuus, josta
kuolleetkin iloitsevat. Herää aamulla lintujen lauluun tai tuulen
vienoon suhinaan poppelien latvoissa. Kukkulalta virtaa alas pieni
lähteensuoni, jonka arkkitehtimme löysi kaivaessaan metsän puoleisen
muurin perustaa, se juoksee hopeanvalkoisen, krassi-reunaisen hiekan
läpi lammikkoon; ja sen arvoa ei voi rahassa mitata. Ettei vain Gaston
rupeaisi vihaamaan tätä liian täydellistä onnea. Kaikki on niin
kaunista, että värisen; mato asettuu aina hyviin hedelmiin; hyönteiset
ahdistavat aina kaikkein komeimpia kukkia. Eikö tuo kauhea ruskea
matokin, jonka ahmattius muistuttaa kuoleman kulkua, eikö se aina
juuri iske kiinni metsien ylpeyteen? Tiedän jo kokemuksesta, että
näkymätön ja kateellinen mahti vainoaa täydellistä onnea. Sitäpaitsi
sanoit sen kerran minulle kirjeessäsi kauan sitten ja sinä ennustit
oikein.

Kun toissa päivänä kävin tarkastelemassa, olivatko viimeisetkin
mielikuvani tulleet oikein ymmärretyiksi ja toteutetuiksi, tunsin
kyyneleiden kihoavan silmiini ja minä kirjoitin arkkitehdin laskuun
hänen suureksi hämmästyksekseen: Hyväksytään maksettavaksi. -- "Teidän
raha-asiamiehenne ei ole maksava, rouva", sanoi hän, "onhan kysymys
kolmestasadastatuhannesta frangista." "Ei tule kysymykseenkään muuta."
virkahdin, kuten ainakin oikea Chaulieu seitsemänneltätoista
vuosisadalta. -- "Mutta hyvä herra", jatkoin, "yhden ehdon asetan
kuitenkin: älkää kertoko kenellekään näistä rakennuksista ja tästä
puutarhasta. Älköön kukaan saako tietää omistajan nimeä, luvatkaa
kunniasanallanne ottaa huomioon tämä välipuhe tilityksessämme."

Ymmärrätkö nyt syyn äkillisiin matkoihini, minun salaperäiseen
edestakaisin liikehtimiseeni? Näetkö nyt, missä kaikki nuo kauniit
tavarat, jotka on luultu myydyiksi, oikeastaan ovat? Käsitätkö
omaisuuteni uudelleen sijoittamisen syyn? Rakas ystävä, rakastaminen
on kuin suuri liikkeen hoito ja sillä, joka tahtoo sydämensä pohjasta
rakastaa, ei saa olla mitään muuta huolta. Raha ei enää ole tuottava
minulle mitään harmia, olen laittanut elämän mahdollisimman keveäksi;
olen kerta kaikkiaan jo suorittanut perheenäidin tehtävät, jotta minun
ei enää vast'edes tarvitse sitä tehdä muuta kuin niinä kymmenenä
minuuttina, jotka joka aamu varaan vanhalle hovimestarilleni
Philippelle. Olen myös tyystin tarkannut elämää ja sen vaarallisia
vaiheita; kuolema antoi minulle kerran julmia opetuksia ja minä tahdon
käyttää hyväkseni niitä. Ainoa toimeni on oleva miellyttää ja rakastaa
_häntä_ ja luoda vaihtelua tähän jokapäiväisten ihmisten mielestä niin
yksitoikkoiseen olotilaan.

Gaston ei vielä tiedä mitään. Minun pyynnöstäni on hän niinkuin
minäkin kirjoituttanut itsensä Ville d'Avrayhin; huomenna matkustamme
Huvimajalle. Elämämme siellä ei tule kalliiksi, mutta jos sanoisin
sinulle, minkä verran olen arvioinut puvustoani varten, niin
huudahtaisit, syystä kylläkin: "Hän on hullu!" Tahdon koristautua
häntä varten joka päivä, niinkuin muut naiset koristautuvat
maailmaa varten. Puvustoni maalla tulee vuosittain maksamaan
kaksikymmentäneljätuhatta frangia ja päiväpuvut eivät kuulu kaikista
kalleimpiin. Hän kyllä voi pukeutua puseroon, jos tahtoo! Älä
kuitenkaan luule, että aion tehdä elämämme jonkinlaiseksi
kaksintaisteluksi ja käyttää kaiken keksimiskykyni rakkauden
säilyttämis-keksintöihin: en vain tahdo, että minulla olisi jostakin
itseäni soimattavaa, siinä kaikki. Vielä kolmetoista vuotta on minulla
aikaa olla kaunis, ja minä tahdon, että minä tuon kolmannentoista
vuoden viimeisenä päivänä olen hänelle rakkaampi kuin päivää jälkeen
salaisten häitteni. Tällä kertaa tahdon olla aina nöyrä, aina
kiitollinen, enkä koskaan pisteliäs; tahdon nyt olla palvelija, koska
juuri valtiatar-asema ensimäisellä kerralla syöksi minut onneni
kukkuloilta.

Oi, Renée, jos Gaston minun laillani todellakin on käsittänyt tuon
äärettömän rakkauden, niin olen vakuutettu siitä, että aina tulemme
olemaan onnellisia. Luonto on hyvin kaunis Huvimajan ympärillä, metsät
ovat hurmaavia. Joka askeleella on vastassa mitä raikkaimmat maisemat,
näköalat lehdoissa hivelevät silmää ja sielua ja herättävät suloisia
ajatuksia. Nämä metsät huokuvat sulaa rakkautta. Ne merkitsevät
muutakin kuin pelkkää puuvarastoa. Ylihuomenna olen oleva rouva
Gaston. Jumalani, kysyn itseltäni, onko oikein kristillistä rakastaa
ihmistä siten kuin minä häntä. -- "Kaikki on laillisessa
järjestyksessä", sanoi minulle meidän asiamiehemme, joka on yksi
todistajista ja joka, kun hän lopulta huomasi, mikä oli
omaisuus-sopimuksen tarkoitus, huudahti: -- "Tämän kautta menetän
hyvän liiketuttavan." Sinä, kaunis hirveni, en uskalla enää sanoa
rakkahin, sillä varmaan vastaisit: -- "Tämän kautta kadotan minä
sisaren."

Enkelini, osota tämän jälkeen kirjeesi rouva Gastonille, poste
restante, Versailles! Sieltä haetaan joka päivä postimme. En tahdo,
että tulemme paikkakunnalla tunnetuiksi. Kaikki tarpeemme otamme
Parisista. Täten toivon voivani elää suloista, salaperäistä elämää.
Vuoden päiviin, tätä asuntoa kuntoon pantaessa, ei siellä ole käynyt
kukaan ja se ostettiin niiden levottomuuksien aikana, jotka seurasivat
heinäkuun vallankumousta. Ainoa, joka on näyttäytynyt näillä seuduin,
on arkkitehtimme; täällä tunnetaan ainoastaan hänet, ja hän taaskaan
ei enää ole palaava. Hyvästi! Kirjoittaessani tämän sanan sinulle,
tunnen sydämessäni yhtä paljon surua kuin iloa: luulen, että kaipaan
sinua yhtäpaljon kuin rakastan Gastonia!



XLIX.

MARIE GASTON DANIEL D'ARTHEZILLE.


Lokakuulla 1833.

Rakas Daniel.

Tarvitsen kaksi todistajaa häätilaisuuteeni; pyydän teitä sentähden
saapumaan luokseni huomenillalla ystävämme, tuon hyvän ja suuren
Joseph Brideaun kanssa. Hänellä, josta on tuleva vaimoni, on aikomus
elää kaukana erillään maailmasta ja täysin tuntemattomana; hän on
aavistanut rakkaimmat toivomukseni! Te ette ole aikaisemmin saanut
tietää mitään rakkaudestani, te, joka olette ollut elämäni köyhyyden
ja kurjuuden lieventäjä; mutta kuten ymmärtänette, on tämän asian
ehdoton salassa pito ollut välttämätön. Siinä myös syy, miksi me
vuoden päiviin niin harvoin olemme tavanneet toisiamme. Päivää jälkeen
naimisiin menoni eroamme jälleen pitkäksi aikaa. Teidän sielunne,
Daniel, on kyllä kykenevä ymmärtämään minua; ystävyys on säilyvä ilman
ystävääkin. Kentiespä myös joskus tarvitsen teitä; mutta kodissani en
kuitenkaan ota teitä vastaan. Myöskin tässä suhteessa on _hän_
noudattanut minun toivomuksiani. Hän on minun tähteni uhrannut sen
ystävyyssuhteenkin, joka on hänen ja erään hänen lapsuudenystävänsä
välillä, joka on hänelle kuin todellinen sisar; minun on puolestani
täytynyt uhrata hänelle oma ystäväni. Huomaatte varmaankin jo tästä,
mitä nyt olen kertonut, että kysymyksessä ei ole tavallinen intohimo,
vaan ehjä, täydellinen, jumalallinen rakkaus, joka on perustettu
kahden toisiaan lähellä olevan, ja toisiinsa täten sitoutuvan olennon
sielujen sukulaisuudelle.

Minun onneni on puhdas, ääretön; mutta kun maailmaa kerran hallitsee
sellainen salainen laki, joka kieltää meitä omistamasta täydellistä,
sekoittumatonta onnea, niin on minun sieluni pohjalla eräs ajatus,
joka vaivaa ainoastaan minua ja jota hän ei tunne ja jonka kätkenkin
sen salaisimpaan sopukkaan. Alituisessa puutteessani autoitte te minua
siksi usein, että hyvin tiedätte, miten tuskallisessa asemassa olin.
Mistä sain voimaa elää, kun toivo niin usein petti minut? Teidän
elämäntaistelustanne, ystäväni, ammensin lohtua, teiltä sain
hienotunteista avustusta. No niin, rakas ystävä, hän on maksanut minun
musertavan suuret velkani. Hän on rikas ja minä en omista mitään.
Kuinka usein olenkaan laiskuuden puuskinani ajatellut: Jospa joku
rikas nainen huolisi minusta! Mutta nyt! Todellisuuden edessä ovat tuo
huoleton nuoruuden pila ja nuo onnettomuuden-aikaiset, syyntakeettomat
suunnittelut kaikki kadonneet. Tunnen itseni nöyryytetyksi, vaikka
olenkin varma hänen sielunsa aateluudesta. Tunnen itseni
nöyryytetyksi, vaikka tiedän, että juuri tämä nöyryytykseni todistaa
rakkauttani, lyhyesti sanoen, hän on nähnyt, että en ole karttanut
tätä alennustilaa. Tässä suhteessa olen minä pikemmin suojatti kuin
suojelija. Uskon teille tämän suruni. Lukuunottamatta tätä ainoata
kohtaa täyttyvät toiveeni, rakas Daniel, joka suhteessa. Olen löytänyt
tahrattoman kauneuden, nuhteettoman hyvyyden. Sanalla sanoen, morsian
on, kuten sanotaan, liian kaunis; hänen hellyytensä on henkevää, hän
osaa suloillaan ja viehätyksellään luoda rakkauteen vaihtelua, hän on
tietorikas ja ymmärtää kaikki; hän on soma, vaalea, hento ja pehmeä,
niin että voisi luulla, että Rafael ja Rubens ovat lyöneet tuumansa
tukkoon luodakseen naisen! En luule, että koskaan olisin voinut
rakastaa ruskeaa naista yhtä paljon kuin vaaleaa; ruskeaveriköt ovat
minusta aina tuntuneet epäonnistuneilta pojilta. Hän on leski, hänellä
ei ole ollut lapsia, hän on kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha.
Vaikkakin hän luonteeltaan on vilkas, hilpeä, uupumaton, viihtyy hän
myös hyvin surumielisissä tunnelmissa. Nämä erinomaiset lahjat eivät
myöskään sulje pois arvokkaisuutta tai mielen ylevyyttä: hän on kaikin
puolin syvää kunnioitusta herättävä. Vaikkakin hän kuuluu kaikkein
korkeimman ja pinttyneimmän ylimystön vanhimpiin sukuihin, rakastaa
hän minua niin suuresti, ettei hän kiinnitä huomiota onnettomaan
sukuperääni. Meidän salainen rakkautemme on jo kestänyt kauan; me
olemme kokeilleet toistemme kanssa; me olemme molemmat yhtä
mustasukkaisia; ajatuksemme risteilevät kuin saman ukkosen salamat.
Molemmat rakastamme me ensimäistä kertaa, ja tämä ihana lemmenkevät
riemuineen suo meille kaiken, mitä suinkin olemme voineet kuvitella
hymyilevintä, suloisinta ja syvintä. Tunne on tuhlaten lahjoittanut
meille kukkiaan. Jokainen päivämme on ollut onnesta täyteläinen ja
erottuamme olemme kirjoittaneet toisillemme runoja. Ei koskaan ole
edes pälkähtänyt päähäni himmentää tätä säteilevää ensikevättä millään
himoitsevalla ajatuksella, vaikkakin sieluni on ollut ainaisessa
käymistilassa. Hän oli leski ja vapaa; hän on erinomaisen hyvin
ymmärtänyt, mikä syvä arvonanto häntä kohtaan on piillyt tässä
itsehillinnässä; usein nousivat liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä.
Huomaat siis kaikesta, rakas Daniel, että on kysymys todellakin
korkealla tasolla olevasta olennosta. Emme ole edes vaihtaneet
ensimäistä rakkauden-suudelmaa; olemme molemmat peljänneet
heikkouttamme.

"Meillä on kummallakin", sanoi hän kerran minulle, "onnettomuus
omallatunnollamme." "Ja mikä olisi teillä!" "Avioliittoni", vastasi
hän.

Teille, joka olette suuri ihminen ja joka itse rakastatte yhtä tuon
saman aateliston kaikkein harvinaisimmista ja erinomaisimmista
naisista, jonka piiristä minäkin löysin Armandeni, teille riittänee
varmasti jo tämä yksi ainoa sana tuon sielun avaimeksi ja samalla
valkaisemaan sitä onnea, joka odottaa

                                                ystäväänne

                                               Marie Gastonia.



L.

ROUVA DE L'ESTORADE ROUVA DE MACUMER'LLE.


Vai niin, Louise, siis kaikkien niiden salaisten onnettomuuksien
jälkeen, joita sinulle tuotti vastattu, onnellinen rakkaus itse
avioliiton helmassa, tahdot nyt vielä elää kahden kesken
yksinäisyydessä aviopuolison kanssa! Surmattuasi ensin yhden ottamalla
liiaksi osaa suuren maailman elämään, tahdot nyt vetäytyä syrjään
nielaistaksesi toisen! Millaisia uusia tuskia taas täten valmistatkaan
itsellesi! Mutta päättäen siitä tavasta, millä olet käynyt asiaan
käsiksi, näen, että sitä ei voi enää auttaa. Jotta joku mies
todellakin on saanut sinut voittamaan vastenmielisyytesi toista
avioliittoa vastaan, niin mahtaa hänellä olla enkelin sielu ja
taivaallinen sydän; sinut täytyy siis taas jättää harhakuviesi
valtaan; mutta oletko siis unohtanut, mitä itse sanoit nuorista
miehistä; että heidän tiensä on kaikkien käynyt alhaisten
läpikulkupaikkojen kautta ja että he kaikki ovat kadottaneet
viattomuutensa mitä inhottavimmissa pesissä? Kuka on muuttunut,
sinäkö, vaiko he? Olet hyvin onnellinen, kun vielä voit uskoa onneen:
minulla ei ole sydäntä soimata sinua, vaikkakin hellyyteni sinua
kohtaan vaistomaisesti pyrkii minua varoittamaan sinua tästä
avioliitosta. Niin, satakertaisesti on totta, että luonto ja
yhteiskunta yhteisvoimin pyrkivät hävittämään täydellistä onnea maan
päältä, sentähden että se on vastoin luonnon ja yhteiskunnan lakia,
sentähden että taivas mahdollisesti on kateellinen oikeuksiensa
puolesta. Sanalla sanoen, ystävyystunteeni aavistaa jotakin
onnettomuutta, jota en millään voi selittää, en tiedä, mistä se on
tuleva, enkä, kuka sen on aiheuttava; mutta, rakkaani, tuo ääretön ja
rajaton onni on varmaankin musertava sinut. On paljon vaikeampaa
kantaa äärimmäistä iloa kuin raskainta surua? En sano mitään pahaa
hänestä; sinä rakastat häntä, ja luultavasti en minä ole häntä koskaan
nähnyt; mutta toivottavasti jonakin päivänä, jolloin sinulla ei ole
muuta tekemistä, piirrät minulle jonkinlaisen muotokuvan tuosta
kauniista ja harvinaisesta eläimestä.

Kuten näet, otan omalta kohdaltani asian iloisesti, sillä olen varma
siitä, että kuherruskuukauden jälkeen te molemmat yhteisestä
sopimuksesta tulette elämään ja olemaan samalla tavalla kuin kaikki
muutkin ihmiset. Jonakin päivänä parin vuoden kuluttua kun yhdessä
kävelemme tuota tietä pitkin, sanot minulle: -- "Kas tuossa on
Huvimaja, josta minun ei pitänyt koskaan luopua!" Ja sinä naurat
iloista nauruasi ja näytät kauniita hampaitasi. En ole vielä virkkanut
mitään Louis'lle, olisimme vain houkutelleet hänet nauramaan. Ilmoitan
hänelle sitten vain aivan yksinkertaisesti, että olet mennyt naimisiin
ja että haluat pitää avioliittosi salassa. Valitettavasti et nyt
tarvitse sisarta etkä äitiä morsiusvuoteesi valmistamiseen. Meillä on
nyt lokakuu; rohkeana naisena aloitat talvella. Ellei olisi
avioliitosta kysymys, sanoisin, että otat härkää kiinni sarvista. No,
oli miten hyvänsä, minussa on sinulla aina oleva mitä vaiteliain ja
ymmärtäväisin ystävä. Afrikan salaperäinen keskus on niellyt monta
matkustajaa ja minusta tuntuu kuin sinä tunteen valtakunnassa
uskaltaisit nyt juuri samanlaiselle retkeilylle, jolla niin monta
tutkijaa on hukkunut saaden surmansa neekerien kädestä tai uupuen
erämaan hiekkaan. Sinun erämaasi on kahden peninkulman päässä
Parisista ja sentähden voinkin iloisesti sanoa sinulle: Onnellista
matkaa! Palaat pian luoksemme jälleen.



LI.

KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA MARIE GASTONILLE.


1837.

Miten on laitasi, rakas ystävä? Kolmen vuoden vaitiolon jälkeen on
Renée'llä jo lupa olla levoton Louisesta. Tuollaista on siis rakkaus!
Se tuhoaa ja tekee tyhjäksi ystävyyden, niin suuren kuin meidän.
Tunnusta toki, että vaikka rakastankin lapsiani enemmän vielä kuin
mitä sinä rakastat Gastoniasi, niin on äidintunteessa kuitenkin
jotakin rajatonta ja avaraa, joka ei ollenkaan pienennä toisia
kiintymyksen tunteita ja joka sallii naisen edelleenkin pysyä
vilpittömänä ja uskollisena ystävänä. Kaipaan kirjeitäsi ja suloisia
ja lempeitä kasvojasi. Saan tyytyä nyt vain omiin otaksumiini sinusta,
oi Louise!

Mitä meihin tulee, niin tahdon kertoa kaikesta mahdollisimman
seikkaperäisesti.

Lukiessani uudestaan sinun lähinnä viimeistä kirjettäsi, keksin siinä
muutamia katkeria sanoja valtiollisesta asemastamme. Ivasit meitä
siitä, että olimme pitäneet valtiovarain toimituskunnan päällikön
viran, samoin kreivin arvonimen, jotka molemmat olimme saaneet Kaarle
X:n suosiosta; mutta saatoinko mitenkään neljänkymmenentuhannen livren
koroilla, joista kolmekymmentä menee sukukartanoon, kunnollisesti
varustaa Athenaïsia ja tuota pikku kerjäläistä Renétä? Eikö meidän
ollut pakko elää virkatuloilla ja järkevästi säästää maatilojemme
tuottamia tuloja? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olemme siten saaneet
kootuksi kuusisataatuhatta frangia, jotka tulevat tyttärelleni ja
Renélle, jonka olen määrännyt meriväkeen. Pikku poika-raukkani saa
siten kymmenentuhatta livreä korkoja ja ehkäpä voimme lahjoittaa
hänelle sitäpaitsi rahassa niin suuren summan, että hänen osansa tulee
yhtä suureksi kuin hänen sisarensakin. Sitten kun hänestä on tullut
laivastokapteeni, voi kerjäläinenkin mennä rikkaisiin naimisiin ja
saada yhteiskunnallisesti yhtä korkean arvoaseman kuin hänen
veljensäkin.

Nämä viisaat laskelmat ovat tehneet meidän perheellemme
välttämättömäksi mukautua uuteen asiaintilaan. Uuden hallitsijasuvun
edustaja on luonnollisesti nimittänyt Louis'n Ranskan pääriksi ja
kunnialegionan suur-upseeriksi. Siitä hetkestä alkaen, jolloin
l'Estorade teki valansa, on hänen täytynyt jättää kaikki puolinaisuus;
ja hän onkin sittemmin tehnyt suuria palveluksia kamarille. Hän on nyt
saavuttanut sellaisen aseman, että hän saa olla siinä rauhassa
elämänsä loppuun saakka. Hän on taitava raha-asioissa, hän on enemmän
miellyttävä esittelijä kuin varsinainen kaunopuhuja, mutta hänen
kykynsä riittää täydellisesti politiikkaamme. Hänen sukkeluuteensa ja
asiantuntemukseensa hallinnollisen järjestelyn ja varojen käytön
alalla pannaan suurta arvoa, ja kaikki puolueet pitävät häntä vallan
korvaamattomana. Voinpa kertoa sinulle senkin, että hänelle hiljattain
tarjottiin lähetystö, mutta että minä sain hänet siitä kieltäytymään.
Armand, joka nyt on kolmetoista-vuotias, ja Athenaïs, joka käy
yhtätoista, kasvatetaan molemmat Parisissa ja se sitoo minutkin tänne;
aionkin viipyä Parisissa siksi, kunnes pikku Renénikin, joka vasta
aloittelee koulun käyntiään, on lopettanut opintonsa.

Pysyäkseen uskollisena vanhemmalle haaralle ja palatakseen
maatilalleen ei saisi olla kolmea lasta kasvatettavana ja
holhottavana. Äiti, enkelini, ei saa olla mikään Decius, kaikista
vähimmän sellaisena aikana, jolloin Deciukset ovat harvinaisia.
Viidentoista vuoden kuluttua voi l'Estorade vetäytyä la Crampadeen
pulskan eläkkeen kanssa sijoitettuaan ensin Armandin valtiovarain
toimituskuntaan esittelijän virkaan. Mitä Renéhen tulee, niin
on hän meriväen uralla epäilemättä kehittyvä valtiomieheksi.
Seitsemän-vuotiaana tuo pikku poikanen on jo viekas ja älykäs kuin
vanha kardinaali.

Ah, Louise, minä olen onnellinen äiti! Lapsistani on minulla edelleen
varjotonta iloa.

_Senza brama, sicura ricchezza_.

Armand käy Henrik IV:n koulua. Olen lopultakin päättänyt valita
julkisen yhteiskasvatuksen voimatta silti erota Armandista, ja minä
olen tehnyt samoin kuin Orleansin herttua teki ennen kuin hän tuli tai
ehkäpä juuri tullakseen Ludvig Filipiksi. Joka aamu Lucas, tuo vanha
palvelijamme, jonka tunnet, vie Armandin kouluun opetuksen alkaessa ja
tuo hänet jälleen takaisin puoli viisi. Muuan vanha ja tottunut
kotiopettaja, joka asuu meillä, avustaa häntä työssä iltaisin ja
herättää hänet aamuisin samaan aikaan kuin muutkin koulun oppilaat
nousevat. Lucas vie hänelle pienen aamiaisen kello kaksitoista,
jolloin hänellä on väliaika. Täten siis näen hänet päivällisen aikaan
ja illalla ennen maata panoa ja aamuisin olen valvomassa hänen kouluun
menoaan. Armand on edelleenkin sama suloinen, sydämellinen ja
herttainen lapsi, josta sinä niin paljon pidät; hänen kotiopettajansa
on häneen tyytyväinen. Pikku Naïs on minun luonani ja tuo soma
perhonen heiluu lakkaamatta ympärilläni, mutta minä olen yhtä lapsekas
kuin hänkin. En ole jaksanut luopua noista rakkaiden lapsieni
suloisesta hyväilystä. Nyt voin rientää, milloin vain haluan, Armandin
vuoteen ääreen, katsella häntä, kun hän nukkuu, tai pyytää ja saada
suudelman tuolta enkeliltä, ja se on suorastaan elinehtoni.

Kuitenkin on tuolla lapsien kotona pitämisjärjestelmällä kyllä omat
hankaluutensa, olen jo kokenut sen. Yhteiskunta niinkuin luontokin on
kateellinen eikä salli koskaan lakejaan loukattavan; se ei siedä, että
sen taloutta järkytetään. Niinpä niissä perheissä, joissa lapset
pidetään kotona, ovat nämä liian alttiina elämän tulen vaaralle, he
näkevät sen intohimot, he tutkivat sen valheita. Kykenemättömiä kun he
vielä ovat ymmärtämään niitä vaikuttimia, jotka kulloinkin määräävät
täyskasvuisten ihmisten käyttäytymisen, alistavat he ulkonaisen elämän
omille tunteilleen ja intohimoilleen, sensijaan että he alistaisivat
omat tunteensa ja intohimon ulkonaiselle maailmanjärjestykselle. He
kiintyvät väärään kiiltoon, joka aina loistaa enemmän kuin oikea hyve,
sillä maailmasta näkyy ulospäin etenkin turha kuori ja valheelliset
muodot. Jos viidentoista vuotias lapsi jo liikkuu maailman-tuntijan
itseluottamuksella, niin on hän hirviö; kahdenkymmenenviiden vuotiaana
on hän silloin jo vanhus ja tämän varhaiskehityksensä vuoksi suhtautuu
hän huolettomasti perinpohjaisiin opintoihin, jotka kuitenkin ovat
kaiken todellisen ja vakavan kyvykkäisyyden perusta. Maailma on suuri
näyttelijä ja niinkuin näyttelijäkin se ottaa vastaan ja antaa
takaisin kaikki, mutta ei säilytä mitään. Jos äiti siis tahtoo
säilyttää lapsensa kotona, on hänen vakavasti päätettävä estää heitä
pääsemästä kosketuksiin maailman kanssa, hänellä täytyy olla voimaa
vastustaa lapsiensa halua ja omaansa, eikä näytellä heitä kenellekään.
Cornelian täytyi sulkea lukon taakse jalokivensä. Minä olen tekevä
samoin, sillä lapseni ovat koko minun elämäni.

Minä olen kolmenkymmenen vuotias ja päivän suurin helle on jo ohitse,
vaikein osa tiestä on kuljettu. Muutaman vuoden kuluttua olen oleva
vanha eukko, sentähden ammennan voimaa täytettyjen velvollisuuksien
tunnosta. Voisi melkein luulla, että nuo kolme pientä olentoa tuntevat
minun ajatukseni ja noudattavat sitä. Minun ja heidän välillään, jotka
joka hetki ovat olleet lähelläni, on salaisia yhdyssiteitä. Lyhyesti
sanoen, he tuottavat minulle äärettömästi iloa, aivan kuin he
tietäisivät, mistä kaikesta he ovat minulle kiitollisuuden velassa.

Armand, joka ensimäisinä kouluvuosinaan oli hidas käsittämään,
raskaaseen mietiskelyyn taipuvainen, ja joka sentähden teki minut
levottomaksi, on äkkiä kuin herännyt. Varmaankin on hänelle selvinnyt
alustavien töiden tarkoitus, jota lapset useinkaan eivät huomaa;
niillä koetetaan nimittäin juurruttaa heihin kuuliaisuutta, joka on
koko yhteiskunnan perusta. Ah, ystäväni, muutamia päiviä sitten oli
minulla ilo nähdä Armandini seppelöitynä julkisessa tutkinnossa
itse Sorbonnessa. Kummipoikasi sai ensimäisen palkinnon
runonkirjoituksessa. Kun Henrik IV:n koulun palkinnot jaettiin, sai
hän kaksi ensipalkintoa, runon sepityksessä ja ainekirjoituksessa.
Aivan kalpenin, kun kuulin hänen nimeään huudettavan ja minun teki
mieli huudahtaa: _Minä olen hänen äitinsä!_ Naïs puristi kättäni, niin
että oikein koski, jos nyt tuollaisina hetkenä yleensä voi tuntea
tuskaa. Oi, Louise, tuo juhla korvasi monin kerroin kaiken hukkaan
menneen rakkauden.

Veljen menestys on kannustanut myös pikku Renétäni, joka tahtoo päästä
kouluun niinkuin vanhempikin veli. Nuo kolme lasta kääntävät välistä
koko talon ylösalaisin, he huutavat niin ja pitävät sellaista meteliä,
että voi tulla aivan kuuroksi siitä. En käsitä, miten yleensä kestän
sitä, sillä minä olen aina heidän kanssaan; en ole koskaan luottanut
keneenkään, en edes Maryyn, kun on ollut kysymyksessä pitää silmällä
lapsia. Kauniista äidinkutsumuksesta on kuitenkin niin paljon iloa!
Nähdä lapsen luopuvan leikistään tullakseen syleilemään minua,
ikäänkuin jonkun sisäisen tarpeen pakoituksesta... mikä ilo!
Sitäpaitsi voi heidän suhteensa tehdä tuollaisissa tilanteissa
paremmin huomioita. Yksi äidin velvollisuuksia on koettaa jo pienestä
alkaen tutkia lapsiensa taipumuksia, luonnetta ja kutsumusta, jota ei
mikään opettaja voi tehdä. Kaikki lapset, joita äidit ovat
kasvattaneet, käyttäytyvät kauniisti ja tahdikkaasti ja tämä jo on
omiaan korvaamaan luontaisen lahjakkaisuuden, jota vastoin
synnynnäinen lahjakkaisuus ei koskaan voi korvata sitä, mitä miehet
oppivat äideiltään. Nämä erilaisuudet miehissä tulevat näkyviin
salongeissakin; jonkun nuoren miehen tavasta olla ja käyttäytyä voi
heti päättää, näkyykö siinä naisellisen vaikutuksen jälkiä vai ei.
Miksi siis riistää lapsilta sellaista etua? Kuten näet tuottaa
velvollisuuksieni täyttäminen minulle kallisarvoisia ilonaiheita.

Armandista tulee, siitä olen aivan varma, mitä erinomaisin virkamies,
kunnollisin päällysmies, tunnollisin edustaja, mitä ikinä voi
ajatella; jota vastoin pikku Renéstäni tulee maailman rohkein,
taitavin ja samalla kavalin merimies. Tuolla pikku veitikalla on
teräksinen tahto; hän saa aina kaikki, mitä hän tahtoo, hän osaa
käyttää tuhansia koukkuja päästäkseen päämääräänsä ja jos ei tuhatta
tepsi, keksii hän vielä tuhatensimäisen. Sensijaan että rakas
Armandini levollisesti mukautuu asiain menoon tutkistellen niiden
syitä ja vaikuttimia, niin Renéni riehuu, ponnistaa, keksii, tekee
laskelmia ja löytää lopuksi jonkun heikon liitoksen; jos hän saa
siihen vain veitsenteränkään työnnetyksi, mahduttaa hän siitä sisälle
pian myös omat pikku vaununsa. Mitä Naïsiin tulee, niin on hän siinä
määrin itseni kaltainen, että en näe mitään eroa hänen ja itseni
välillä. Ah, rakkaani, kuinka on hauskaa laitella somaksi tuota
rakasta pikku tyttöä; minä palmikoin ja kiharoin hänen tukkaansa ja
punon heleimmät rakkauden-unelmani hänen kutreihinsa; tahdon nähdä
hänet onnellisena, saakoon hän sen, joka häntä rakastaa ja jota hän
rakastaa. Oi, Jumalani! Somistellessani häntä, sitoessani viheriäisiä
nauhoja hänen hiuksiinsa ja pujotellessani puolikenkiä hänen pieniin
suloisiin jalkoihinsa vihlaisee sydäntäni usein eräs ajatus, joka
vilahtaa aivoissani ja joka melkein lyö minut tainnoksiin. Voiko
kukaan määrätä tyttärensä kohtaloa! Kentiespä hän lahjoittaa
rakkautensa arvottomalle, tai kentiespä hän ei koskaan saa
vastarakkautta siltä, jota hän rakastaa. Usein katsellessani häntä
nousevat kyyneleet silmiini. Luopua tuollaisesta suloisesta olennosta,
tuollaisesta kukkasesta, ruususta, joka on kasvanut helmastamme
niinkuin nuppu ruusupensaasta ja antaa se miehelle, joka ryöstää
meiltä kaikki! Kolmeen vuoteen et ole kirjoittanut minulle noita
kolmea sanaa: minä olen onnellinen. Olet kääntänyt ajatukseni
avioliittonäytelmään, joka on jotakin kauheaa äidille, joka on niin
suuressa määrin äiti kuin minä. Hyvästi; en tiedä, miksi kirjoitan
sinulle, sillä sinä et ole ansainnut ystävyyttäni. Oi, vastaa minulle,
rakas Louiseni!



LII.

ROUVA GASTON ROUVA DE L'ESTORADELLE.


Huvimajassa.

Kolme vuotta kestänyt vaitioloni on ärsyttänyt uteliaisuuttasi, ja
sinä kysyt, minkätähden en ole kirjoittanut sinulle, rakas Renée'ni.
Mutta näetkös, ei löydy mitään sanoja, ei mitään kieltä ilmaisemaan
onneani; sieluillamme on kylliksi voimaa kantaa sitä, siinä kaikki
parilla sanalla sanottuna! Meidän ei tarvitse tehdä pienintä
ponnistusta ollaksemme onnellisia, me ymmärrämme toisemme kaikessa.
Kolmen vuoden aikana ei ole pienintä soraääntä ollut tässä
yhteissäveleessä, ei pienintä eroavaisuutta tunne-ilmaisuissamme, ei
pienintä erimielisyyttä tahtomisessamme. Sanalla sanoen, kultaseni,
näissä tuhannessa päivässä ei ole ollut ainoatakaan, joka ei olisi
kantanut jotakin erikoista hedelmää, ei hetkeäkään, jota ei
mielikuvitus olisi huumauksellaan sähköittänyt. Olemme vakuutettuja ei
ainoastaan siitä, ettei elämämme koskaan ole käyvä yksitoikkoiseksi,
vaan myös siitä, ettei siihen ehkä koskaan voi mahtua koko rakkautemme
runous, joka on yhtä rikas ja vaihtelevainen kuin luonto itse. Ei, ei
minkäänlaista pettymystä! Me pidämme toisistamme nyt vieläkin enemmän
kuin ensimäisenä päivänä ja joka hetki keksimme uusia syitä rakastaa
toisiamme. Me päätämme joka ilta, ollessamme kävelyllä päivällisen
jälkeen, lähteä Parisiin katsomaan maailmaa, aivan kuin muut sanovat:
me lähdemme ihailemaan Sveitsiä.

"Hyvänen aika!" huudahtaa Gaston, "siellä laitetaan sellaista ja
sellaista bulevardia, _la Madeleine_ on valmis. Täytyyhän toki käydä
sitä katsomassa."

Mitä vielä! Seuraavana aamuna virumme vuoteessa pitkään ja syömme
aamiaista huoneessamme, kello tulee kaksitoista, on kuuma ilma,
lepäilemme hiukan; sitten hän pyytää, että antaisin hänen katsella
itseäni, ja hän katselee minua aivan kuin olisin taulu; hän syventyy,
unohtuu tähän katselmukseen, joka kyllä, kuten arvaat, on
molemminpuolista. Silloin saamme molemmat kyyneleet silmiimme,
ajattelemme ääretöntä onneamme ja vapisemme. Olen yhä edelleenkin
hänen rakastajattarensa, joka merkitsee sitä, että annan sellaisen
kuvan itsestäni ikäänkuin minua rakastettaisiin enemmän kuin mitä minä
rakastan. Tämä on suloista petosta. Meille naisille on niin miehistä
nähdä tunteen voittavan himon, nähdä kauniin hallitsijamme pysähtyvän
juuri sille rajalle, mihin me toivomme hänen jäävän. Olet pyytänyt
minun kuvailemaan sinulle, millainen hän on; mutta, rakas Renée, on
mahdotonta piirtää rakastamansa miehen muotokuvaa; ei voi olla
rehellinen. Meidän täytyy myöntää suoraan näin meidän kesken puhuen
eräs omituinen ja surullinen totuus, joka on seurauksena tavoistamme:
maailman miehen ja rakastetun miehen välillä on äärettömän suuri ero,
se on niin suuri, että toinen ei missään suhteessa edes muistuta
toista. Samalta mieheltä, joka sirokäytöksisen tanssijan tavoin osaa
ottaa erittäin rakastettavan asenteen kuiskiakseen meille rakkauden
sanoja lieden ääressä, voi puuttua kokonaan kaikki se salainen
miellyttäväisyys, jota nainen kaipaa. Päinvastoin voi mies, joka on
ruma, vailla tapoja ja jota musta vaatetus ei pue, kätkeä ulkokuorensa
alle rakastajan, joka oivaltaa rakkauden sielukkuuden eikä tee itseään
naurettavaksi sellaisissakaan tilanteissa, joissa me huolimatta
kaikista ulkonaisista eduistamme voimme epäonnistua.

Miehessä sulautuu salaperäisellä tavalla yhteen se, mitä hän näyttää
olevan, ja se, mitä hän todellisuudessa on. Löytää mies, jolla
avioelämään eristäytyneenä on se synnynnäinen miellyttäväisyys, jota
ei voi itselleen hankkia, jonka antiikin kuvanveistäjät ovat
esilleloihtineet patsaittensa autuaissa ja siveissä avioliitoissa, tuo
antautumisen raikas viattomuus, joka on vanhoissa runoelmissa ja joka
alastomuudessaankin tuntuu verhoavan sielun, mies, joka toteuttaa koko
tuon ihanteen, joka piilee meissä itsessämme ja kuuluu sopusointujen
maailmaan ja joka on epäilemättä kaiken olevaisuuden elähdyttäjä,
lyhyesti, tuo suuri kysymys, joka kaikkia naisia heidän
mielikuvitteluissaan askarruttaa, saa Gastonissa elävän ratkaisunsa!
Ah, rakas ystävä! En tiennyt, mitä rakkaus, nuoruus, sielukkaisuus ja
kauneus toisiinsa yhtyneinä merkitsevät. Gastonissani ei ole mitään
pingoitettua, hänen miellyttäväisyytensä on vaistomaista, se ilmenee
luonnollisesti ja vaivattomasti. Kun vaellamme kahden metsässä, hänen
kätensä kiertäessä vyötäisiäni, omani levätessä hänen olallaan ja
hänen vartalonsa tukiessa minua, koskettavat päämme toisiaan ja me
astumme tasaisin askelin, niin yhteenkuuluvina ja hiljaa, että
vastaantulijat voisivat luulla näkevänsä yhden ainoan olennon
Homeroksen kuolemattomien henkilöiden tavoin liikkuvan käytävien
hiekalla. Välistä teemme pitkiä kävelymatkoja ohimenneestä sateesta
vielä kosteitten lehvien alla, kun illan tullen ruohon vihreys
vesihelmissä kimaltelee, sanomatta sanaakaan, vain kuunnellen
putoavien pisaroiden hiljaista ääntä, nauttien punaisista
värisoinnuista, joita laskeva aurinko valaa puiden latvoihin ja
harmaisiin runkoihin. Silloin kohoavat ajatuksemme taivaalle kuin
äänetön, epämääräinen rukous, kuin anteeksipyyntö onnemme puolesta.
Väliin huudahdamme aivan yht'aikaa, kun satumme katsahtamaan jonkun
äkkinäisen käänteen tekevän puistokäytävän päähän ja näemme siitä
eteemme aukeavan ihanat kaukonäyt. Jospa tietäisit, mikä sulous ja
syvyys on tämän pyhän luonnon keskellä vaihdetussa melkein pelokkaassa
suudelmassa!... Voisi luulla, että Jumala on luonut meidät juuri täten
palvelemaan häntä. Ja me palaamme kotiin yhä enemmän toisiimme
ihastuneina. Tällainen kahden puolison välinen rakkaus olisi loukkaus
Parisin seuramaailman tapoja vastaan, sentähden täytyy siihen antautua
rakastavaisten tavoin metsän helmassa.

Gaston on, rakas ystävä, keskikokoinen, joka on tunnusmerkillistä
kaikille tarmokkaille miehille; hän ei ole lihava eikä laiha, vaan
hyvin kaunisvartaloinen; hänen jäsenensä ovat soreasti pyöristyneet ja
hänen liikkeensä ovat notkeat ja norjat; hän hyppää ojan yli keveästi
kuin hirvi. Oli hän sitten missä asennossa tahansa, on hänen
olemuksessaan aina vaistomainen tasapaino, joka on harvinaista aatteen
ja ajatuksen miehillä. Vaikkakin hän on ruskeaverinen, on hänellä
kuitenkin hyvin valkea hipiä. Hänen tukkansa on musta kuin kivihiili
ja muodostaa väkevän vastakohdan hänen otsansa ja kaulansa himmeän
karvaalle värille. Hän on antanut viiksiensä ja piikkiparran kasvaa,
mutta poski- ja leukaparran olen määrännyt pois; ne ovat tulleet niin
tavallisiksi. Hänen pyhä köyhyytensä on varjellut häntä kaikelta siltä
turmelukselta, joka yleensä tahraa nuorukaisia. Hänellä on hyvät
hampaat ja rautainen terveys. Hänen eloisa katseensa vaikuttaa minuun
magneettisella voimalla, se leimahtaa ja välkähtää kuin salama hänen
sielunsa ryöpähtäessä. Niinkuin kaikki voimakkaat ja hyväpäiset miehet
on hänkin luonteeltaan erinomaisen tasainen, joka ominaisuus varmasti
hämmästyttäisi sinua, niinkuin se on hämmästyttänyt minuakin.

Olen kuullut useiden naisten tunnustuksia, jotka ovat uskoneet minulle
salaisia surujaan; mutta tuollaista tahdon vaihtelevaisuutta,
tuollaista levottomuutta, joka on tunnusmerkillistä miehille, jotka
ovat tyytymättömiä itseensä, jotka eivät tahdo eivätkä voi vanheta,
jotka alati soimaavat itseään nuoruutensa tyhmyyksistä, joiden
suonissa on myrkkyä, joiden katse aina on surullinen, jotka ovat
torailevia peittääkseen epäluottamustaan, jotka myöntävät meille
tunnin rauhan vain epämiellyttävien aamujen hinnalla ja jotka kostavat
meille oman epärakastettavuutensa sekä salassa vihaavat kauneuttamme,
ei mitään näistä suruista tunne nuoruus; ne kuuluvat vain onnettomaan
avioliittoon. Oi, rakas ystävä, naita Athenaïs ainoastaan nuorelle
miehelle. Jospa tietäisit, kuinka minä voin nauttia tuosta alituisesta
hymystä, joka vaihdellen heijastaa hienoa ja herkkää ymmärtämystä.
Tuosta puhuvasta hymystä, joka suupieliin kätkee rakkauden ajatuksia,
mykkiä kiitollisuuden ilmauksia ja joka luo ikäänkuin sillan menneiden
ja nykyisten riemujen välille! Ei mikään jää meiltä unohduksiin.
Mitättömimmätkin pikkuseikat olemme tehneet onnestamme osallisiksi:
koko luonto on meistä kuin elävä olento, kaikki puhuu meille näissä
hurmaavissa metsissä. Vanha sammaltanut tammi portinvahdin majan luona
tien varrella muistuttaa meille siitä, kuinka me kerran väsyneinä
istuuduimme sen siimekseen ja kuinka Gaston siinä selitti minulle
jalkaimme juuressa olevia sammaleita, kertoi minulle niiden historian
ja kuinka me sitten näistä sammaleista johduimme tieteisiin, kävimme
kaikki ne läpi rientäen henkemme siivillä aina maailman loppuun asti.
Meidän sieluissamme on jotakin niin veljellistä, että melkein luulen,
että ne ovat saman teoksen eri painoksia. Huomaat, että olen käynyt
kirjalliseksi. Meillä on molemmilla tapa tai kyky katsoa jokaista
asiaa koko laajuudessaan, tehdä siitä tarkat huomiot ja tämä olioiden
puhtaan sisäisen tarkoituksen keksiminen ja paljastaminen toisillemme
on meille aina uutena ilon lähteenä. Olemme tulleet siihen, että
pidämme tätä henkistä yhteis-ymmärrystäkin jonkinlaisena keskinäisen
rakkauden todistuksena; jos se joskus särkyisi, olisi se meille samaa
kuin muissa avioliitoissa uskottomuus.

Vaikkakin elämäni täten on täynnä huvituksia, on se samalla myös hyvin
työteliäs. Tiedä ensinnäkin, rakkaani, että Louise-Armande-Marie de
Chaulieu siivoaa itse huoneensa. En voisi koskaan suostua siihen, että
joku palkattu apulainen, joku vieras vaimo tai tyttö saisi tutustua
huoneeni salaisuuksiin. Pyhä hartauteni ulottuu pienimpiin
pikkukapineihin asti, jotka ovat rakkauden suitsutukselleni
tarpeellisia. Se ei ole mustasukkaisuutta, vaan itsekunnioitusta.
Järjestän huoneeni niin huolellisesti kuin ainoastaan nuori rakastunut
nainen voi ympäristöään vaalia. Olen aivan turhantarkka niinkuin joku
vanhapiika. Pukukammioni onkin siksi ihastuttava budoari, eikä mikään
romukoppi. Olen ottanut huomioon kaiken ja kaikki on paikoillaan.
Herrani ja hallitsijani voi astua sinne sisään minä hetkenä hyvänsä,
ilman että pienin epämieltymyksen, hämmästyksen tai pettymyksen tunne
pääsee hänen katsettaan sumentamaan; kukat, hajuvesituoksut, sirous ja
aistikkaisuus, kaikki on siellä omiaan hurmaamaan aisteja ja silmiä.
Aamulla anivarhain vielä hänen nukkuessaan nousen jo, ilman että hän
siitä tietää, ja hiivin tuohon pukukammioon, jossa äitini kokemuksen
opastamana poistan unen jäljet kasvoiltani kylmillä vesihuuhteluilla.
Sillä nukkuessamme iho, joka ei saa tarpeeksi kiihoitusta, toimii
huonosti, lämpenee, verhoutuu ikäänkuin jonkinlaiseen sumuun,
ikäänkuin erikoiseen ilmakehään. Vettä pursuava sieni tekee naisen
raikkaaksi kuin nuoren tytön. Siinä ehkä vedestä kohoavan Venuksen
tarun selitys. Vesi antaa hipiälleni aamuruskon suloisen heleyden;
sitten suin tukkani, pirskoitan hyväntuoksuisia aineita hiuksiini ja
tämän huolellisen aamuvalmistuksen jälkeen hiivin takaisin kuin
käärme, jotta hallitsijani herätessään näkisi minut säteilevänä kuin
kevätpäivä. Hän on ihastuksissaan siitä vasta puhjenneen kukan
raikkaudesta, joka minusta uhoaa, voimatta lähemmin selittää miksi.
Myöhemmin kuuluu päiväpukeutumiseni kamarineitsyen tehtäviin ja se
tapahtuu erikoisessa pukeutumissalongissa. Kuten voit arvata, pukeudun
myös erikoisesti yötä varten. Täten siis pukeudun herraa puolisoani
varten kolme tai neljä kertaa vuorokaudessa; mutta tämä, rakkaani,
muistuttaa eräitä toisia muinaisajan myyttejä.

Meillä on myöskin työmme. Kukkamme, ansarimme ja puumme ovat erityisen
huolenpitomme alaisia. Me olemme aivan täydellä todella
kasvientutkijoita ja rakastamme intohimoisesti kukkia; Huvimaja on
aivan kokonaan kukkien peitossa. Nurmimattomme ovat aina viheriäisiä,
pensas-aitamme ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin konsanaan
kaikkein rikkaimman pankkiirin puutarhoissa. Ei mikään olekaan niin
kaunis kuin meidän puistomme. Me olemme äärettömästi ihastuneita
hedelmiin, ja me vaalimme hellästi persikkojamme, taimilavojamme,
säleistöjamme ja kuontalon muotoon leikattuja puitamme. Mutta sen
varalta, että nämä maalaistehtävät eivät riittäisi tyydyttämään
ihaillun puolisoni henkistä puolta, olen neuvonut häntä täällä
yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa valmistamaan lopulliseen kuntoonsa
muutamia niistä näytelmäkappaleista, joita hän aloitteli kurjuutensa
päivinä ja jotka todellakin ovat kauniita. Tällainen kirjallinen työ
on ainoa, jonka voi jättää lepäämään ja sitten jälleen ottaa käsille,
sillä siihen tarvitaan pitkäaikaista ajatustyötä, eikä se sentään
vaadi sellaista sorvailua kuin tyyli. Kaksinpuhelua ei voi kirjoittaa
milloin tahansa, siihen tarvitaan herätteitä, yhteenvetoja,
mieleenjuohtumia, joita mielikuvitus puhkoo ilmoille niinkuin kasvit
kukkia ja joita helpommin saa niitä odottamalla kuin niitä etsimällä.
Minusta tuollainen ajatusten metsästäminen on hauskaa, se sopii
minulle. Minä olen Gastonin työapulainen enkä siis luovu hänestä
koskaan, en edes silloin, kun hän retkeilee mielikuvituksen aavoilla
kentillä. Arvaatko nyt, miten kulutan talvi-illat? Meitä on niin
helppo palvella ja palvelijamme ovat niin erinomaisia, että koko
avioliittomme aikana ei meidän ole tarvinnut sanoa heille ainoatakaan
moitteen sanaa, ei antaa ainoata huomautusta. Kun heiltä on kyselty
meistä, ovat he olleet kyllin nokkelia keksiäkseen harhaan vieviä
vastauksia; he ovat uskotelleet ihmisille, että me olemme heidän
matkoilla olevan isäntäväkensä seuraneiti ja sihteeri; ollen varmoja
siitä, ettei heiltä koskaan kielletä mitään, eivät he koskaan mene
ulos pyytämättä lupaa; sitäpaitsi ovat he onnellisia, ja he näkevät ja
ymmärtävät, ettei heidän asemansa muuksi muutukaan muuten kuin
mahdollisesti heidän omien vikojensa vuoksi. Ylijäämän hedelmistä ja
vihanneksista annamme me puutarhurin myydä. Karjakko, joka hoitaa
maitotalouttamme, menettelee samoin maidon, kerman ja tuoreen voin
kanssa. Ainoastaan kaikkein kauneimmat luonnontuotteet pidämme itse.
Palveluskuntamme on hyvin tyytyväinen voitto-osuuteensa ja me olemme
vallan ihastuneita tähän yltäkylläisyyteen, jollaista ei millään
varoilla voida tai osata hankkia tuossa hirvittävässä Parisissa, jossa
kauniit persikat maksavat sadan frangin koron kappale. Kaikella tällä,
rakas ystävä, on eräs tarkoitus: minä tahdon olla Gastonin koko
maailma; maailma on hupainen, miehelläni ei sentähden saa olla ikävä
tässä yksinäisyydessä. Luulin jo silloin olevani mustasukkainen, kun
minua rakastettiin ja kun annoin rakastaa itseäni; mutta nyt tunnen
todella rakastavan naisen mustasukkaisuutta, sanalla sanoen, oikeaa
mustasukkaisuutta. Senpätähden jokainen katse, jossa vain vainuankin
välinpitämättömyyttä, saa minut värisemään. Aina vähän väliä sanon
itselleni: Jos hän ei enää rakastaisikaan minua?... ja puistatukset
käyvät läpi ruumiini. Oi, hänen edessään olen aivan kuin kristityn
sielu Jumalansa edessä.

Voi, oma Renéeni, minulla ei edelleenkään ole lapsia! Se hetki on
epäilemättä vielä tuleva, jolloin tarvitaan isän- ja äidintunteita
tämän lymypaikan elähyttämiseksi; jolloin me haluaisimme molemmat
nähdä pieniä hameita ja mekkoja, ruskeita tai vaaleita päitä
vilahtelevan ja juoksentelevan läpi noiden pensas-aitojen ja noilla
kukkaisilla poluilla. Oi millaisia luonnottomia hirviöitä ovatkaan
kukat, jotka eivät kanna hedelmää! Sinun kauniin perheesi muisto
pistää sydämeeni. Minun elämäni on supistunut, jota vastoin sinun on
avartunut, säteillyt ulospäin. Rakkaus on syvästi itsekästä, jota
vastoin äitiys pyrkii monistamaan tunteitamme. Tunsin syvästi tämän
erilaisuuden lukiessani sinun hyvää, hellää kirjettäsi. Onnesi herätti
kateuttani, kun näin sinun elävän kolmessa sydämessä! Niin, sinä olet
onnellinen: sinä olet viisaasti täyttänyt yhteiskunnallisen elämän
lait, jota vastoin minä olen kaiken ulkopuolella. Ainoastaan lapset,
jotka rakastavat ja joita itse rakastaa, voivat lohduttaa naista hänen
kauneutensa kadotessa. Olen kohta kolmenkymmenen vuotias ja tällä
ijällä alkaa naisen sielussa hirvittävä valitus. Joskin vielä olen
kaunis, näen kuitenkin jo naisellisen elämän rajat; ja mitä minusta
sitten tulee? Kun minä olen neljänkymmenen vuotias, ei _hän_ ole vielä
niin vanha, _hän_ on vielä silloin nuori, ja minä olen vanha. Tämän
ajatuksen kalvaessa sydäntäni saatan maata tuntikausia hänen
jaloissaan ja vannottaa häntä, että hän heti, kun hän vain tuntee
rakkautensa minua kohtaan vähenevän, sanoisi sen minulle. Mutta hän on
lapsi, hän vannoo, ikäänkuin hänen rakkaudellaan ei koskaan olisi
mitään loppua, ja hän on niin kaunis, että... sinä ymmärrät, minä
uskon häntä. Hyvästi, armas enkeli. Vierähtäneekö jälleen vuosia,
ennenkuin taas kirjoitamme toisillemme? Onni on yksitoikkoinen
ilmaisumuodoissaan; siitä syystäköhän tämän vaikeuden huomioon ottaen
Dante rakastavien sielujen mielestä on vielä suurempi _Paratiisissaan_
kuin _Helvetissään_! Minä en ole mikään Dante, olen ainoastaan
ystäväsi enkä tahdo ikävystyttää sinua. Mutta sinä, sinä voit kyllä
kirjoittaa minulle, sillä sinulla on lapsissasi vaihteleva ja yhä
kasvava onni, jota vastoin minun... Älkäämme puhuko enää siitä,
lähetän sinulle tuhat hellää suudelmaa.



LIII.

ROUVA DE L'ESTORADELTA ROUVA GASTONILLE.


Rakkahin Louise, olen yhä uudestaan ja uudestaan lukenut kirjeesi ja
mitä enemmän siihen syvennyn, sitä enemmän vie silmissäni lapsi
sinussa voiton naisesta; sinä et ole muuttunut, unohdat, mitä olen
sanonut sinulle tuhatta kertaa: rakkauden on yhteiskunta-elämä
varastanut luonnontilalta; se on niin ohimenevää laatua luonnossa,
että yhteiskunnankaan apukeinot eivät voi muuttaa sen alkeellisinta
luonnetta; mutta kaikki jalot sielut koettavat tehdä miehen tuosta
lapsesta; mutta silloin rakkaudesta tulee, omien sanojesi mukaan,
luonnoton hirviö. Yhteiskunta, kultaseni, on tahtonut olla
hedelmällinen. Asettamalla kestävät tunteet luonnon hetkellisen
hurmauksen sijaan on se luonut suurimman inhimillisen laitoksen, mikä
on olemassa: perheen, tuon ikuisen yhteiskuntaperustan. Se on tälle
luonnolleen uhrannut niin miehen kuin naisen, sillä, älkäämme erehtykö
tässä suhteessa, perheen isä antaa toimeliaisuutensa, voimansa, kaikki
etunsa vaimolleen. Eikö juuri nainen saa nauttia kaikista hänen
uhrauksensa tuloksista? Eikö ylellisyys, rikkaus ole melkein
yksinomaan häntä varten? Hänen hallussaan on kodin kunnia ja komeus,
sen viihtyisyys ja kukoistus. Oi, enkelini, taaskin otat elämän aivan
väärältä kannalta. Olla ihailun esineenä voi kelvata nuorten tyttöjen
keväthaaveilun aiheeksi, mutta se ei ole laisinkaan paikallaan
naiselle, joka on puoliso ja äiti. Ehkäpä kyllä tyydyttää naisen
turhamaisuutta tietää, että hän voi tehdä itsensä ihailluksi. Mutta
jos tahdot olla puoliso ja äiti, niin palaa Parisiin. Salli minun
vielä kerran toistaa, että sinä menet perikatoon onnen vuoksi,
niinkuin toiset menevät perikatoon onnettomuuden vuoksi. Sellaiset
asiat, jotka eivät väsytä, niinkuin hiljaisuus, leipä, ilma, ovat
moitteettomia, sentähden että ne eivät maistu miltään; jota vastoin
hyvältä maistuvat asiat, jotka kiihoittavat halujamme, lopuksi
kyllästyttävät. Kuule minua, lapseni! Vaikkakin minua nyt rakastaisi
mies, jota kohtaan minussa heräisi samanlainen rakkaus kuin mitä sinä
tunnet Gastonia kohtaan, niin pysyisin uskollisena rakkaille
velvollisuuksilleni ja suloiselle perheelleni. Äitiys, enkelini, on
naisen sydämelle yksinkertainen, luonnollinen, hedelmääkantava,
pohjaton voima, se kuuluu elämän suuriin alkuvoimiin. Muistan, että
eräänä päivänä neljätoista vuotta sitten keksin uhrautuvaisen
alttiuden ja tartuin siihen kiinni niinkuin haaksirikkoinen tarrautuu
laivansa mastoon epätoivoissaan; mutta kun nyt muistelen koko mennyttä
elämääni, niin valitsisin vieläkin tämän saman tunteen elämäni
ohjeeksi, sillä se on sittenkin varmin ja hedelmällisin kaikista.
Sinun elämäsi esimerkki, joka perustuu julmalle, vaikkakin sydämen
runouden verhoon peitetylle itsekkäisyydelle, on vain vahvistanut
minua tässä päätöksessä. En enää koskaan ole tämän jälkeen puhuva
sinulle mitään näistä asioista, mutta tämän viimeisen kerran täytyi
minun vielä sanoa se sinulle huomattuani, että onnesi kestää
pahimmankin koetuksen.

Sinun maalais-elämäsi, joka on ollut mietiskelyni aiheena, on saanut
minut tekemään erään toisenkin havainnon, joka minun täytyy kertoa
sinulle. Elämämme on niin ruumiiseen kuin sydämeen nähden kokoonpantu
eräistä säännöllisistä liikunnoista. Jokainen kohtuuttomuus tämän
koneiston toiminnassa aiheuttaa riemun tai tuskan tunteen; mutta niin
riemu kuin tuskakin on luonteeltaan ohimenevää sielun kuumetta,
sentähden että sitä on mahdoton kauan kestää. Tehdä kohtuuttomuus koko
elämänsä sisällöksi, eikö se ole sairaloista! Sinä elät sairasta
elämää, kun alati pysytät intohimon asteella tunteen, jonka
avioliitossa tulisi muuttua tasaisesti kannattavaksi ja puhtaaksi
voimaksi. Niin, enkelini, nyt todella tunnen sen, kodin kunnia on
juuri tuossa levollisuudessa, tuossa syvässä molemminpuolisessa
ymmärtämyksessä, tuossa myötä- ja vastoinkäymisen keskinäisessä
jakamisessa, josta tehdään niin paljon pilaa. Oi, kuinka ylväs onkaan
tuo vastaus, jonka herttuatar de Sully, suuren Sullyn puoliso antoi
silloin, kun hänelle kerrottiin, että hänen miehensä, niin vakavalta
kuin hän muuten näyttikin, ei epäröinyt pitää rakastajatarta: -- "Syy
on aivan yksinkertainen", vastasi hän, "minä olen talon kunnia ja
minua surettaisi suuresti, jos minun siellä tulisi näytellä ilonaisen
osaa." Ollen enemmän hekumallinen kuin hellä tahdot sinä olla
yht'aikaa puoliso ja rakastajatar. Sinulla on Héloïsen sielu ja Pyhän
Theresan aistillisuus ja niinpä sinä antaudut lakien pyhittämiin
harhaannuksiin, sanalla sanoen, sinä alennat ja turmelet
avioliittolaitosta. Niin, sinä, joka tuomitsit minua niin ankarasti
silloin, kun minä sinun mielestäsi näytin epämoraaliselta taatessani
itselleni heti avioliittoni alussa onnen mahdollisuudet, sinä
ansaitset nyt vuorostasi ne nuhtelut, jotka sinä silloin kohdistit
minuun, sentähden että käytät kaikki vain omaksi hyväksesi.
Ajattelehan toki! Sinä tahdot alistaa sekä luonnon että yhteiskunnan
oikkujesi orjaksi! Sinä pysyt entiselläsi etkä kehity siksi, miksi
naisen pitäisi tulla; sinä säilytät edelleenkin nuoren tytön
häikäilemättömän tahdon ja vaatimukset ja sovellutat intohimoosi mitä
tarkimpia ja laskevaisimpia suunnitelmia; etkö myykin kovin kalliista
sulojasi? Kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta pidän
sinua hyvin epäileväisenä. Oi, rakas Louise, jospa voisit tuntea,
kuinka ihanaa se työ on, jonka äidit kohdistavat itseensä ollakseen
hyviä ja helliä koko perhettään kohtaan! Luonteeni riippumattomuus ja
ylpeys on sulanut lempeäksi kaihomielisyydeksi, jonka äidinriemut taas
ovat hälventäneet runsaasti palkitsemalla minua siitä. Jos aamu on
ollutkin vaikea, on ilta oleva puhdas ja pilvetön. Pelkäänpä, että
sinun elämässäsi on käyvä aivan päinvastoin.

Luettuani kirjeesi rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sinut yhdeksi
päiväksi jälleen tänne meidän keskuuteemme, jotta mielesi taas
kääntyisi kaipaamaan perhettä ja sen suunnattomia, alituisia, ikuisia
iloja, ikuisia sentähden, että ne ovat tosia, yksinkertaisia ja
luonnollisia. Mutta voi, mitä mahtaa minun järkeni vialle, josta sinä
itse nautit! Kyyneleet silmissä kirjoitan sinulle nämä viimeiset
sanat. Luulin todellakin, että tämä monia kuukausia kestänyt
aviorakkaus olisi saattanut sinut järkiisi kyllästyttämällä sinua;
mutta näen nyt, että olet kyllästymätön, ja surmattuasi rakastajan
surmaat vielä lopuksi itse rakkaudenkin. Hyvästi, rakas harhaantunut
sielu, olen sinun suhteesi jo aivan epätoivoinen, koskapa sekin kirje,
jolla toivoin voittavani sinut yhteiskunta-elämälle kuvailemalla
sinulle perheonneani, ainoastaan vei sinut oman itsenäisyytesi
ihasteluun. Niin, sinä itse olet rakkautesi alku ja loppu ja sinä
rakastat Gastonia paljon enemmän itsesi vuoksi kuin hänen vuoksensa.



LIV.

20 p:nä toukokuuta.


Renée, onnettomuus on tullut; ei, se on lyönyt alas Louise-raukkaasi
nopeasti kuin salama, ja sinä ymmärrät minut, onnettomuuteni on
epäily. Varmuus olisi kuolemani. Toissapäivänä ensimäisen
aamupukeutumiseni jälkeen etsin Gastonia kaikkialta lähteäkseni hänen
kanssaan hiukan kävelylle ennen aamiaista, mutta en löytänyt häntä.
Menin talliin ja näin hänen tammansa aivan yltä päältä hiessä;
tallipoika paraillaan veitsen avulla kuori sen päältä suuria
vaahtokasoja ennen kuin hän ryhtyi sitä kuivaamaan. -- "Kuka kumma on
saattanut Fedeltan tuohon kuntoon?" kysyin minä -- "Herra itse",
vastasi poika. Huomasin, että tamman polventaipeissa oleva loka oli
Parisin kaduilta kotoisin, se nimittäin on aivan toisenlaista kuin
maantien loka. -- Hän on ollut Parisissa, ajattelin minä. Tämä ajatus
herätti sydämessäni eloon tuhatta muuta ja kaikki vereni syöksähti
sinne. Lähteä Parisiin sanomatta minulle sanaakaan, valita juuri se
hetki, jolloin jätän hänet yksin, rientää sinne suin päin ja palata
sellaisella kiireellä, että Fedelta on melkein ajettu piloille!...
Epäily puristi minua hirvittävillä pihdeillään niin, että se melkein
salpasi minulta hengityksen. Etäännyin muutamia askeleita ja vaivuin
penkille koettaen saada takaisin kylmäverisyyteni. Tässä tilassa
yllätti minut Gaston kalpeana ja pelästyneenä hiukan, siltä ainakin
tuntui, sillä hän sanoi minulle: "Mikä sinua vaivaa?" niin hätäisesti
ja niin levottomalla äänellä, että minä nousin seisomaan ja tartuin
hänen käsivarteensa; mutta en saanut suustani sanaakaan ja minun
täytyi jälleen istuutua; silloin nosti hän minut syliinsä ja kantoi
minut vierashuoneeseen, joka oli vain parin askeleen päässä ja jonne
kaikki pelästyneet palvelijammekin riensivät jälessä; mutta Gaston
viittasi heitä poistumaan. Kun olimme jääneet kahden, jaksoin mitään
sanomatta mennä makuuhuoneeseemme, jonne sulkeuduin saadakseni itkeä
rauhassa. Gaston odotti liki kaksi tuntia oven ulkopuolella kuunnellen
nyyhkytystäni ja tehden tavan takaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä
minulle kysymyksiä, joihin en kuitenkaan vastannut mitään.

"Tulen teidän näkyviinne vasta sitten, kun silmäni eivät enää ole
punaiset eikä ääneni enää vapise", sanoin vihdoin. Tämä _teidän_ sai
hänet syöksymään ulos talosta. Huuhtelin silmäni kylmällä vedellä,
vilvoittelin kasvojani, ja kun makuukamarimme ovi aukeni, näin hänet
edessäni; hän oli palannut takaisin ilman, että olin kuullut hänen
askeliaan. -- "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän minulta. -- "Ei mikään",
vastasin hänelle. "Näin vain Parisin katulokaa Fedeltan väsyneissä
taipeissa, enkä voinut ymmärtää, kuinka sinä saatoit lähteä sinne
ilmoittamatta minulle mitään; mutta olethan vapaa." -- "Noin
rikollisten epäilystesi rangaistukseksi olet vasta ylihuomenna saava
tietää, minkätähden sinne lähdin", vastasi hän.

"Katso minuun", sanoin hänelle. Upotin silmäni hänen silmiinsä;
ikuisuus kohtasi ikuisuuden. Ei, minä en nähnyt hänessä mitään
sellaista pilveä, jonka uskottomuus jättää sieluun ja joka himmentää
silmäterien puhtauden. Olin tulevinani rauhalliseksi, vaikkakin yhä
vielä olin levoton. Miehet osaavat yhtä hyvin kuin mekin pettää ja
valehdella! Sitten emme enää luopuneet toistemme läheisyydestä. Oi,
rakas ystävä, katsellessani häntä tunsin selvästi, että olin
auttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi sidottu häneen. Koko sieluni
vavahti, kun hän saapui luokseni jätettyään minut silmänräpäyksen
ajaksi yksin! Elämäni kuuluu hänelle eikä itselleni. Olen julmalla
tavalla saanut todistaa julman kirjeesi vääräksi. Tunsinko koskaan
tällaista riippuvaisuuden tunnetta tuon jumalallisen espanjalaisen
seurassa, jolle minä olin samaa, mitä tuo julma lapsi nyt on minulle?
Kuinka minä vihaankaan tuota tammaa! Millaisen tyhmyyden teinkään
hankkiessani hevosia! Mutta Gastonilta täytyy lyödä jalat alta pois
tai sulkea hänet sisälle huvilaan. Tällaiset tuhmat ajatukset
askarruttivat mieltäni; siitä jo voit arvata, kuinka järjetön olin.
Jos kerran rakkaus ei ole kyennyt kytkemään häntä, ei mikään mahti
maailmassa voi pidättää miestä, jolla on ikävä. -- "Ikävystytänkö
sinua?" kysyin häneltä äkkiarvaamatta. -- "Miten sinä kiusaat itseäsi
aiheettomasti", vastasi hän luoden minuun lempeää myötätuntoa
ilmaisevan katseen. "En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin
nyt." -- "Jos se on totta, jumaloitu enkelini," vastasin minä, "niin
anna minun myydä Fedelta." -- "Myy!" sanoi hän. Tämä sana musersi
minut, oli kuin olisi Gaston sanonut: Sinä yksin olet täällä rikas,
minulla ei ole mitään, minun tahtoani ei ole olemassa. Ja vaikka hän
ei niin olisi ajatellutkaan, uskoin joka tapauksessa, että hän
ajatteli niin ja jälleen jätin hänet mennäkseni levolle: yö oli
tullut.

Oi, Renée, yksinäisyydessä valtasi minut tuo kaikkituhoisa
itsemurhan-ajatus. Nämä valiopuutarhat, tämä tähtikirkas yö, tämä
viileys, joka lähettää luokseni tuoksuvain kukkain vienoja leyhkiä,
laaksomme, kukkulamme, kaikki tuntui minusta autiolta ja synkältä,
mustalta ja kylmältä. Olin ikäänkuin kammottavan kuilun pohjalla,
käärmeiden ja myrkyllisten kasvien keskellä, en nähnyt enää Jumalaa
taivaassa. Sellainen yö vanhettaa naisen. "Ota Fedelta, ratsasta
Parisiin", sanoin hänelle seuraavana päivänä; "emme myykään sitä; minä
rakastan tuota hevosta, sentähden että se kantaa sinua!" Hän ei
kuitenkaan antanut äänensävyni, jossa tuntui peitetyn sisäisen raivon
väre, pettää itseään, -- "luottamusta!" vastasi hän ojentaen minulle
kätensä niin jalolla liikkeellä ja luoden samalla minuun niin ylevän
katseen, että tunsin itseni vallan nolatuksi. -- "Olemmepa me kovin
pikkumaisia!" huudahdin minä. -- "Ei, sinä rakastat minua, siinä
kaikki", sanoi hän painaen minut rintaansa vasten. -- "Lähde vain
Parisiin ilman minua", sanoin minä antaen hänen täten ymmärtää, että
heitin pois kaikki epäluulot. Hän lähtikin sinne, vaikka minä luulin,
että hän jäisi kotiin.

En voi kuvailla, miten kärsin. Olemuksessani oli jokin toinen minä,
jonka olemassaolosta en siihen asti ollut tiennyt mitään. Ensinnäkin
ovat tällaiset kohtaukset, rakas ystävä, rakastavalle naiselle sanoin
kuvaamattoman traagillisia ja juhlallisia, koko elämä välähtää eteemme
siinä silmänräpäyksessä eikä silmä tavoita mitään taivaanrantaa; ei
mitään on kaikki, katse on kokonainen kirja, sana voi olla täynnä
jäälauttoja, huulien liikahdus voi sisältää kuolemantuomion. Odotin,
että hän kääntyisi takaisin, sillä enkö ollut näyttäytynyt hänelle
tarpeeksi jalona ja suurena? Kiipesin huvilan korkeimpaan torniin ja
seurasin katseillani hänen matkaansa. Ah, rakas Renée, näin hänen
häipyvän silmistäni hurjaa kyytiä. -- "Miten kiire hänellä on!" sanoin
tahtomattani itsekseni. Kun sitten jäin yksin, vaivuin jälleen
oletusten ja aavistelujen helvettiin, epäilysteni myrskypyörteeseen.
Aika ajoin tuntui minusta kuin olisi varmuus siitä, että olin tullut
petetyksi, vallan lohdullista tähän epäilyn kamaluuteen verraten!
Epäily on kaksintaistelua oman itsemme kanssa ja siinä taistelussa
iskemme itseemme pelottavia haavoja. Kuljin edestakaisin
puistokäytävillä, palasin takaisin huvilaan ja lähdin taas ulos kuin
mielipuoli. Gaston oli ratsastanut pois kello seitsemän, mutta hän
palasi tältä retkeltään vasta kello yksitoista, ja kun matka Parisista
Saint Cloud'n puiston ja Boulogne-metsän kautta kestää noin puoli
tuntia, on selvää, että hän oli viipynyt perillä kolme tuntia. Hän
tuli voitonriemuisen näköisenä ja ojensi minulle kultakahvalla
varustetun kimmopihkaisen ratsupiiskan. Olin ollut pari viikkoa ilman
ratsupiiskaa; omani oli vanha, kulunut ja risainen. -- "Vai niin,
tämän asian vuoksiko sinä siis olet rääkännyt minua?" sanoin minä ja
katselin ihaillen tuota hienotekoista ja kallisarvoista kappaletta,
jonka päähän oli kiinnitetty suitsutusastia. Sitten tajusin, että tämä
lahja kätki uuden petoksen; mutta kuitenkin heittäydyin heti hänen
kaulaansa lempeästi nuhdellen häntä siitä, että hän tuollaisen pikku
seikan vuoksi oli raskinut aiheuttaa minulle niin julmia tuskia. Hän
luuli olevansa hyvin kavala. Huomasin sen hänen ryhdistään,
katseestaan; ne heijastivat tuollaista sisällistä iloa, jollaista
tuntee silloin, kun petos onnistuu; sielustamme lähtee ikäänkuin
jonkinlainen hohde, kekseliäisyytemme säteilee sieltä väkisin esiin
kuvastuen kasvonpiirteistämme ja ulottaen värähdysaaltonsa ruumiin
liikkeisiimme. Ihaillessani tätä kaunista koruesinettä kysäisin
häneltä samassa, kun silmämme osuivat toisiinsa: -- "Kuka on tehnyt
tämän taideteoksen?" -- "Muuan taiteilija-ystävistäni." -- "Vai niin
ja Verdier on laatinut sen lopulliseen kuntoonsa", lisäsin nähdessäni
tämän kauppiaan nimen kaiverrettuna ratsupiiskaan. Gaston on tosiaan
säilynyt hyvin lapsellisena: hän punastui. Upotin hänet hyväilyihini
senvuoksi, että hän noin ujosteli ja häpesi pettää minua. Tekeydyin
aivan viattomaksi, ja hän mahtoi luulla, että kaikki oli jälleen
entisellään.

23 p:nä toukokuuta.

Kello kuusi seuraavana päivänä pukeuduin ratsastuspukuuni ja kello
seitsemän olin Verdier'n luona, jossa näin useita samanmallisia
ratsupiiskoja. Muuan kauppa-apulaisista tunsi minun ratsupiiskani,
jota näytin hänelle. -- "Möimme sen eilen eräälle nuorelle herralle",
sanoi hän. Ja siitä kuvauksesta, jonka hän antoi Gaston-rakkaristani,
tunsin hänet heti; ei ollut enää vähintäkään tilaa epäilylle. En voi
kuvailla sinulle sitä sydämentykytystä, joka oli halkaista rintani
tällä Parisin matkalla ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin elämäni
ratkaistiin. Palasin kotiin kello puoli kahdeksan ja Gaston tapasi
minut aamupukuuni puettuna säteilevänä ja pettävän huolettomana
kävelemässä; olinkin varma siitä, ettei mikään voinut kavaltaa
äskeistä retkeäni; olin uskonut salaisuuden ainoastaan vanhalle
Philippelle.

"Gaston", sanoin minä kävellessämme lampemme ympäri, "olen kyllin
teräväsilmäinen nähdäkseni eron ainoalaatuisen ja yhtä ainoaa henkilöä
varten rakkaudella tehdyn taideteoksen ja sellaisen työn välillä, joka
tulee tehdastyöpajasta."

Gaston kalpeni ja loi minuun pitkän tarkastelevan silmäyksen, kun
annoin hänelle tuon pelottavan todisteen. -- "Ystäväni", jatkoin, "se
ei ole mikään ratsupiiska, vaan varjostin, jonka taakse kätkette
jonkun salaisuuden."

Senjälkeen, rakas ystävä, sallin itselleni tuon julman nautinnon nähdä
hänen takertuvan kaikkiin mahdollisiin valheen silmukoihin ja petoksen
sokkeloihin, ilman että hän pääsi niistä selviämään. Turhaan koetti
hän kaikenlaisilla keikauksilla kiivetä pelastavalle muurille, hänen
oli pakko jäädä alas maahan ankaran vastustajansa edessä, joka
kuitenkin lopulta suostui rupeamaan petetyksi. Tämä kohteliaisuus
minun puoleltani tuli kuitenkin liian myöhään, kuten aina
tuonlaatuisissa kohtauksissa. Olin tehnyt virheen, josta äitini oli
koettanut varoittaa. Paljastaessani mustasukkaisuuteni olin antanut
aihetta sotaan ja sotajuoniin Gastonin ja minun välillä. Rakas ystävä,
mustasukkaisuus on koko olemukseltaan tuhma ja raaka. Päätin siis
kärsiä kaikessa hiljaisuudessa, vakoilla, saada varmuutta ja sitten
lopettaa välini Gastonin kanssa tai tyytyä onnettomuuteeni; muuta
mahdollisuutta ei ole olemassa hyvin kasvatetuille naisille. Mitä salaa
hän minulta? Sillä hänellä on jokin salaisuus. Tämä salaisuus koskee
jotakin naista. Onko se joku nuoruudenhairahdus, jota hän häpeää? Mitä
se on? Tämä _mitä_, rakas ystävä, loimuaa neljällä tulikirjaimella
edessäni kaikkialla. Luen kaiverrettuna tuon onnettoman sanan lampeni
vesipeilistä, se häämöttää vastaani metsän puista pensasaidan lomitse,
näen sen taivaan pilvissä, katossa, pöydässä, mattojeni kukissa.
Unessa huutaa joku ääni minulle: -- Mitä? Tästä aamusta alkaen on
elämässämme eräs julma ja salainen mielenkiintopiste, ja minua kalvaa
katkerin tunne, mikä koskaan voi kohdata naissydäntä: kuulua miehelle,
jota epäilee uskottomaksi. Oi, rakas ystävä, tämä elämä on nyt
yht'aikaa helvetti ja paratiisi! Minulle, pyhän jumaloimisen
esineelle, oli tähän asti vielä tuo tulipätsi tuntematon.

"Ah, sinähän toivoit kerran pääseväsi kärsimyksen pimeään ja palavaan
palatsiin!" sanoin itselleni. "No hyvä, pahat henget ovat kuulleet
tuon kohtalokkaan vaarallisen toivomukseni: astu siis sisään,
onneton!"

30 p:nä toukokuuta.

Tuohon päivään asti oli Gaston työskennellyt löyhästi ja huolettoman
herkuttelevasti niinkuin ainakin rikas taiteilija, joka hyväilee
teostaan, mutta siitä lähtien on hän tehnyt työtä niinkuin kirjailija,
joka elää kynästään. Hän käyttää kirjalliseen työhön neljä tuntia
päivästä lopettaakseen kaksi näytelmäkappaletta.

"Hän tarvitsee rahaa!" Joku sisäinen ääni kuiskasi minulle tämän. Hän
ei tuhlaa juuri ollenkaan; ja kun me elämme kaikenpuolisessa
luottamussuhteessa keskenämme, ei hänen työhuoneessaan ole ainoatakaan
sopukkaa, jota eivät minun silmäni ja sormeni voisi tutkia. Hänen
menonsa eivät vuodessa nouse edes kahteentuhanteen frangiin. Ja minä
tiedän, että hänelle on kertynyt rahaa kaikkiaan kolmekymmentätuhatta
frangia, joita hän pitää eräässä laatikossa. Keskellä yötä, kun hän
nukkui, hiivin katsomaan, olisiko tuo summa vielä tallella. Mikä
jääkylmä puistatus kävikään ruumiini läpi huomatessani, että laatikko
oli tyhjä! Samalla viikolla huomasin, että hän käy noutamassa
itselleen kirjeitä Sévres'ista; hän varmaankin repii ne rikki heti
luettuaan, koska kaikesta Figaro-kekseliäisyydestäni huolimatta en ole
löytänyt niistä jälkeäkään. Voi, enkelini, huolimatta kaikista niistä
kauniista päätöksistä ja valoista, jotka itselleni tein tuon
piiska-selkkauksen jälkeen, on joku sielunhyöky, joka varmasti on
sukua hulluudelle, yllyttänyt minua hänen kintereilleen ja niinpä
kerran seurasin häntä eräälle tuollaiselle pikariennolle
postitoimistoon. Gaston oli kuin ukkosen lyömä, kun yllätin hänet
hevosineen juuri, kun hän lunasti erästä kirjettä, joka oli hänellä
kädessä. Luotuaan minuun tutkivan silmäyksen kannusti hän Fedeltan
niin huimaan laukkaan, että päästyämme puiston veräjälle olin aivan
kuin silppuna, vaikka jo luulin, etten enää voisi tuntea minkäänlaista
ruumiillista väsymystä, niin hirveästi kärsi minun sieluni.

Gaston ei perilläkään lausu minulle sanaakaan, vaan soittaa ja odottaa
puhumattomana. Olin enemmän kuollut kuin elävä. Joko sitten olin
oikeassa tai väärässä, niin ei vakoiluni missään tapauksessa ollut
Armande-Louise-Marie de Chaulieun arvon mukaista. Olin vaipunut
syvemmälle yhteiskunta-mutaan kuin mikään huonosti kasvatettu
grisetti, ilonaisten, näyttelijättärien ja muiden säädyttömäin,
huonotapaisten olentojen tasalle. Ah, sitä kärsimystä! Vihdoin portti
avautuu, hän antaa hevosen tallipojalle, ja minäkin astun alas,
kiepsahdan hänen käsivarsiinsa, jotka hän ojentaa minua kohti; nostan
ratsupukuni laahustimen vasemmalle käsivarrelleni, tartun hänen
käsipuoleensa oikealla, ja niin lähdemme käymään... yhäkin
äänettöminä. Ne sata askelta, jotka täten kuljimme, olivat kuin sata
vuotta kiirastulessa. Joka askeleella tulvahti tuhat ajatusta
sieluuni, ne saivat melkein näkyvän muodon, sinkoilivat
tulikielekkeinä silmissäni, jokaisella erilainen tikari, tutkain ja
myrkky kielensä kärjessä! Kun tallipoika ja hevoset olivat
etääntyneet, pysähdytin Gastonin, katson häneen, ja eleellä, joka
sinun olisi pitänyt nähdä, virkahdan osoittaen tuota onnetonta
kirjettä, joka hänellä vieläkin oli oikeassa kädessään: -- "Anna minun
lukea se." Hän antaa sen minulle, minä murran sen auki ja luen sen
sisällön, jossa Nathan, eräs näytelmäkirjailija ilmoittaa hänelle,
että eräs hänen kappaleistaan, joka on hyväksytty näyteltäväksi ja
jota jo par'aikaa harjoitellaan, menee teatterissa ensi kerran ensi
lauantaina. Kirje sisälsi vielä aitiolipun. Vaikka sydämessäni
tuntuikin aivan siltä kuin olisi minut äkkiä marttyyriudesta nostettu
taivaan iloon, huusi paholainen korvissani yhä edelleen iloani
häiriten: -- "Missä ovat nuo kolmekymmentätuhatta frangia?" Mutta
arvokkaisuuteni, kunniani, koko minun entinen minäni esti minua
tekemästä tuota kysymystä; minulla oli se jo huulilla; mutta tiesin,
että jos ajatukseni muuttuisi sanaksi, täytyisi minun samalla
heittäytyä lammikkoon ja vain vaivoin sain pahan kieleni sidotuksi:
enkö kärsinyt silloin enemmän kuin naisen voimat kestävät!

"Sinulla on ikävä, Gaston parka", sanoin minä ojentaen hänelle
kirjeen. "Jos tahdot, voimme muuttaa Parisiin." -- "Parisiin, miksi?"
sanoi hän. "Tahdoin vain koettaa onko minulla todellakin kykyä jo
maistaa hiukan menestyksen maljasta!"

Hänen työskennellessään voisin laatikkoa kaivellessani näytellä
yllätettyä ja hämmästellä sitä, mihin nuo kolmekymmentätuhatta frangia
ovat hävinneet; mutta enkö tällä menettelyllä esiinkutsuisi tällaista
vastausta: "Olen lainannut ne sille tai sille ystävälle." Varmastikaan
ei sellainen älypää kuin Gaston olisi tuollaista veruketta
käyttämättä.

Rakas ystävä, loppusumma tästä kaikesta on, että se näytelmä, jota
nykyään koko Parisi tahtoo nähdä, saa oikeastaan kiittää meitä
kauniista menestyksestään, vaikka Nathan niittää siitä kaiken kunnian.
Minä olen toinen tähdistä nimimerkissä: M.M. Olin ensi-esitystä
katsomassa, istuin piilossa permannon etuaition nurkkauksessa.

1 p:nä heinäkuuta.

Gaston tekee yhä vain työtä ja käy yhä edelleenkin vähä väliä
Parisissa; hän valmistelee uusia kappaleita saadakseen niistä tekosyyn
lähteä Parisiin ja hankkiakseen rahaa. Kolme meidän kappaleistamme on
jo hyväksytty; kaksi on tilattu. Oi, rakkaani, olen hukassa, vaellan
pimeässä! Tahtoisin sytyttää koko taloni tuleen valaistakseni sen
sokkeloita. Mitä merkitsee tuollainen käyttäytyminen? Häpeääkö hän
sitä, että hän on käyttänyt minun varojani? Mutta onhan hän liian
suurisieluinen kiintyäkseen tuollaisiin vähäpätöisyyksiin. Sitäpaitsi
kun mies alkaa kiusata itseään tuontapaisilla arveluilla, silloin ovat
sydämen asiat pelissä. Mies voi ottaa kaikki vastaan vaimoltaan, mutta
hän ei tahdo ottaa mitään naiselta, jonka hän aikoo jättää tai jota
hän ei enää rakasta. Ja jos hän tarvitsee niin paljon rahaa, tuhlaa
hän sen johonkin naiseen. Jos olisi kysymys yksinomaan hänestä
itsestään, niin mikä estäisi häntä ilman muuta ottamasta niitä minun
varoistani? Meillä on sadantuhannen frangin omaisuus! Sanalla sanoen,
kaunis hirveni, olen käynyt läpi kaikki mahdolliset olettamukset ja
otettuani tarkalleen huomioon kaiken olen varma siitä, että minulla on
kilpailijatar. Hän hylkää minut, kenen vuoksi? Senpä juuri tahdon
tietää. Tahdon nähdä _hänet_.

10 p:nä heinäkuuta.

Nyt on minulla kaikki selvillä: olen hukassa. Niin Renée,
kolmenkymmenen vuotiaana, koko kauneuteni loistossa, henkisen
joustavuuteni kukkuloilla, lisäksi kaikilla puvuston viehätyskeinoilla
varustettuna, raikkaana, hienona, olen petetty ja arvaapa, kuka on
syrjäyttäjäni? Muuan suurijalkainen, romuluinen, raskasrintainen
englannitar, oikea brittiläinen lehmä! En voi enää epäillä sitä asiaa.
Tällaiset ovat viime päivien tapahtumat.

Ainaisiin epäilyksiin väsyneenä, tuumien, että jos Gaston oli auttanut
jotakin ystäväänsä, olisi hän voinut sanoa sen minulle, jota vastoin
hänen vaimonsa ikäänkuin syytti häntä, ja nähdessäni alituisen
rahantarpeen kannustavan häntä työhön, päätin mustasukkaisena hänen
työlleen ja levottomana hänen yhtämittaisista Parisin-retkistään
ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin, ja nämä toimenpiteet ovat
alentaneet minua omissa silmissänikin niin, että en voi niistä edes
sinulle kertoa. Kolme päivää sitten sain tietää, että Gaston aina
Parisissa käydessään menee erääseen Ville-Lévèque-kadun varrella
sijaitsevaan taloon, jossa hänen rakkaussuhdettaan suojellaan Parisin
oloihin nähden aivan harvinaisella vaiteliaisuudella. Portinvartija,
joka ei ole erittäin puhelias, ei sanonut juuri mitään, mutta sen
verran kuitenkin, että kuulemani sai minut vallan epätoivon partaalle.
Silloin päätin uhrata elämäni ja ottaa selvän kaikesta. Lähdin
Parisiin ja vuokrasin itselleni huoneuston vastapäätä sitä taloa,
jossa Gastonin on tapana käydä ja niinpä sain omin silmin nähdä hänen
ratsastavan sen pihalle. Oh, pian sainkin tietää tuon hirveän totuuden
koko kamaluudessaan. Tuo englannitar, joka näyttää olevan siinä
kolmenkymmenenkuuden korvissa, nimittää itseään rouva Gastoniksi. Tämä
havainto oli minulle kuolin-isku. No niin, olen nähnyt hänen menevän
Tuileries'n puistoon kahden lapsen kanssa!... Oh, rakas ystävä, kahden
lapsen kanssa, jotka ovat ilmieläviä jäljennöksiä Gastonista. Niin
silmiinpistävän sopimaton yhdennäköisyys on suorastaan yllättävä!...
Ja miten somia nuo lapset ovat! He ovat ylellisen komeasti puetut,
niinkuin englantilaisten on tapana. Hän on lahjoittanut Gastonille
lapsia, siinä selitys kaikkeen. Tuo englannitar on aivan kuin joku
kreikkalainen kuvapatsas, joka on astunut alas jalustaltaan; hän on
valkea ja kylmä kuin marmori, hän liikkuu juhlallisesti niinkuin
ainakin onnellinen äiti; hän on kaunis, se täytyy myöntää, mutta hänen
kauneutensa on raskas kuin sotalaiva. Hänessä ei ole mitään ylhäistä
eikä hienostunutta; varmastikaan hän ei ole _lady_, vaan jonkun
vuokratilallisen tytär, jonkun etäisen kreivikunnan kyläpahaisesta
kotoisin tai sitten jonkun köyhän papin yhdestoista tytär. Palasin
Parisista murtuneena, kuolemaa tehden. Kotimatkalla tuhannet ajatukset
ahdistivat minua kuin syvyyden henget. Olisiko tuo nainen todellakin
naimisissa? Tunsiko Gaston hänet jo ennen kuin hän meni naimisiin
minun kanssani? Tai olisiko hän ollut jonkun rikkaan miehen
rakastajattarena, joka on hyljännyt hänet, ja Gaston sitten äkkiä on
saanut hänet ristiksi itselleen? Olen laatinut lukemattomia
olettamuksia, ikäänkuin olisi tarvis minkäänlaisia olettamuksia, kun
näkee lapset. Seuraavana päivänä palasin takaisin Parisin ja annoin
niin runsaasti juomarahaa talon portinvahdille, että hän kysymykseeni:
-- "Onko rouva Gaston laillisesti naimisissa?" vastasi: -- "On kyllä,
_neitiseni_."

15 p:nä heinäkuuta.

Rakas ystävä, tästä aamusta alkaen olen ollut kaksin verroin hellä
Gastonille ja huomannut hänenkin olevan rakastuneemman kuin
milloinkaan; hän on niin nuori. Parikymmentä kertaa noustessamme olin
vähällä kysyä häneltä: -- "Sinä siis rakastat minua enemmän kuin tuota
toista Ville-Lévèque-kadun varrella?" Mutta en tohdi selittää edes
itsellenikään, miksi en sitä kuitenkaan tee. -- "Sinä pidät paljon
lapsista?" kysyin häneltä. -- "Pidän", vastasi hän, "mutta me saamme
niitä vielä!" -- "Miten?" -- "Olen kysynyt neuvoa kaikkein
taitavimmilta lääkäreiltä ja kaikki ovat kehoittaneet minua lähtemään
parin kuukauden ajaksi matkalle." -- "Gaston", sanoin minä hänelle,
"jos olisin voinut rakastaa poissaolevaa, olisin hautautunut
luostariin loppuiäkseni." Hän rupesi nauramaan ja minulle, rakkaani,
merkitsi tuo sana matka kuolemaa. Oh, mieluummin heittäydyn ulos
ikkunasta kuin annan vierittää itseni alas portaita askel askeleelta
vielä tarrautuen kiinni.

Jää hyvästi, enkelini, olen valmistanut itselleni suloisen, hienon,
mutta varman kuoleman. Eilen kirjoitin testamenttini, nyt voit tulla
minua katsomaan, kielto on peruutettu. Riennä vastaanottamaan
viimeiset jäähyväiseni. Kuolemani samoinkuin elämänikin on kantava
hienostuksen ja siron kauneuden leimaa: kuolen täydessä
kukoistuksessani, kerta kaikkiaan.

Jää hyvästi, rakas sisar, jonka ystävyys minua kohtaan ei milloinkaan
ole ilmennyt vastenmielisyytenä, ei vuoksen ja luoteen vaihteluna,
vaan joka aina kirkkaan kuutamon tavoin on hyväillyt sydäntäni; meidän
suhteemme on säästynyt rakkauden rajuilta purkauksilta ja myös sen
myrkylliseltä katkeruudelta. Sinä olet osannut ottaa elämän oikealta
kannalta. Jää hyvästi.



LV.

KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA GASTONILLE.


16 p:nä heinäkuuta.

Rakas Louise!

Lähetän tämän kirjeen erikoisen lähetin kautta, jotta se ehtisi
sinulle jo ennenkuin itse saavun Huvimajalle. Rauhoitu! Sinun
viimeiset sanasi tuntuivat minusta niin mielettömiltä, että minä
katsoin tällaisissa olosuhteissa olevan syytä kertoa kaikki Louis'lle:
olihan kysymyksessä pelastaa sinut omalta itseltäsi. Jos meidän kuten
sinunkin on täytynyt käyttää hirmuisia keinoja, niin ovat ne ainakin
johtaneet niin onnelliseen tulokseen, että uskon kaikesta huolimatta
saavuttavani hyväksymisesi.

Gaston on enkeli! Kuule siis, miten on asian oikea laita: hänen
veljensä Louis Gaston kuoli Kalkuttassa, jossa hän oli erään
kauppayhtiön palveluksessa, juuri kun hänen piti palata Ranskaan
naineena miehenä, rikkaana, ja onnellisena. Erään englantilaisen
kauppiaan lesken kautta oli hän päässyt loistavaan varallisuuteen.
Kymmenen vuoden ahertamisen jälkeen, johon hän oli alistunut vain
voidakseen hankkia toimeentulon apua veljelleen, jota hän jumaloi,
mutta jolle hän ei kirjeissään koskaan puhunut kärsimistään
vastoinkäymisistä, jotta ei murhetuttaisi tätä, joutui hän tuon
tunnetun Halmerin vararikon uhriksi. Leski menetti kaiken
omaisuutensa. Isku oli niin ankara, että Louis Gaston kokonaan kadotti
tasapainonsa. Hänen heikontuneet sielunvoimansa valmistivat
sairaudelle tilaa hänen ruumiissaankin, ja tauti mursi hänet
lopullisesti Bengalissa, jonne hän oli lähtenyt muuttaakseen rahaksi
viimeiset tähteet vaimo-raukkansa omaisuudesta. Tuo kultainen kapteeni
oli juuri sijoittanut eräälle pankkiirille veljelleen lähetettäväksi
ensimäisen maksuerän siitä kolmensadantuhannen frangin pääomasta,
jonka hän aikoi tälle varata, mutta tämä pankkiirikin joutui kärsimään
kauppahuone Halmerin vararikosta ja se teki lopun heidän viimeisistä
mahdollisuuksistaan. Louis Gastonin leski, tuo kaunis nainen, jota
sinä luulet kilpailijattareksesi, on Parisissa kahden lapsensa kanssa,
jotka ovat veljenlapsiasi, ja kokonaan ilman rahaa. Äidin jalokivet
riittivät tuskin perheen paluumatkaan takaisin Europaan. Louis
Gastonin pankkiirille antamat tiedonannot auttoivat leskeä löytämään
miehensä entisen asunnon. Kun sinun Gastonisi taaskin oli kadonnut
ihmisten kuuluvilta kenellekään ilmoittamatta minne, kehoitettiin
rouva Gastonia menemään d'Arthezin luo, ainoan, joka mahdollisesti
saattoi antaa jonkinlaisia tietoja Marie Gastonista. D'Arthez huolehti
sitäkin auliimmin tuon nuoren naisen ensimäisistä tarpeista, kun Louis
Gaston neljä vuotta sitten mennessään naimisiin juuri tuolta
kuuluisalta kirjailijalta kuulusteli veljeään, jonka hän tiesi tämän
ystäväksi. Kapteeni oli silloin kysynyt d'Arthezilta neuvoa, miten tuo
rahasumma varmimmin olisi toimitettava Marie Gastonille. D'Arthez oli
vastannut, että Marie Gaston oli tullut rikkaaksi menemällä
avioliittoon paroonitar de Macumer'n kanssa. Kauneus, tuo heidän
äitinsä ihana perintö, oli niin Intiassa kuin Parisissakin pelastanut
molemmat veljekset onnettomuudesta. Eikö tämä ole liikuttava tarina?

D'Arthez kirjoitti luonnollisesti miehellesi ja ilmoitti siitä
vaikeasta asemasta, missä hänen kälynsä ja veljenlapsensa nyt olivat,
samalla kuin hän kertoi niistä auliista tarkoitusperistä, joita Intian
Gastonilla oli ollut Parisin Gastonin suhteen, vaikkakin sattuma
sitten oli tehnyt ne tyhjäksi. Sinun rakas Gastonisi riensi tietysti,
kuten voit ymmärtääkin, suin päin Parisiin. Siinä selitys hänen
ensimäiseen retkeensä. Viiden vuoden aikana oli hän säästänyt kokoon
viisikymmentätuhatta frangia niistä tuloista, jotka sinä olit
pakoittanut hänet ottamaan vastaan; tuhatkaksisataa frangia korkoa
tuottavan pääoman sijoitti hän molempien veljen poikainsa nimelle;
sitten antoi hän sisustaa sen huoneuston, jossa kälysi asuu, sekä
lupasi antaa hänelle kolmetuhatta frangia joka kuukausi. Siinä on
selitys hänen teatterityöhönsä ja siihen iloon, jota hän tunsi
ensimäisen kappaleensa suuresta menestyksestä.

Rouva Gaston ei siis laisinkaan ole sinun kilpailijattaresi ja hän
kantaa nimeään täydellä oikeudella. Gaston, joka on jalo ja
hienotunteinen mies, on salannut tämän yksin sinultakin peläten
liika-anteliaisuuttasi. Puolisosi ei nimittäin ollenkaan pidä omanaan
sitä, minkä sinä olet antanut hänelle. D'Arthez on lukenut minulle sen
kirjeen, jonka Gaston kirjoitti hänelle pyytäessään häntä
avioliittonne todistajaksi. Marie Gaston sanoo tuossa kirjeessä, että
hänen onnensa olisi täydellinen, ellei hänellä olisi ollut velkoja,
jotka sinä olet maksanut, ja jos hän myös itse olisi ollut rikas.
Koskematon sielu ei voi olla tuntematta sellaisia tunteita; ne ovat
tai niitä ei ole; ja kun ne kerran ovat olemassa, täytyy ymmärtää,
miten herkkää tunnollisuutta ne todistavat ja mistä ne johtuvat.
Asianlaita on nimittäin se, että Gaston on kaikessa hiljaisuudessa
tahtonut hankkia veljensä leskelle kunnollisen toimeentulon, kun tämä
nainenkin oli lähettänyt omaisuudestaan hänelle satatuhatta frangia.
Hän on kaunis, hänellä on hieno käytös ja sydäntä, mutta häneltä
puuttuu sielukkaisuutta. Tämä nainen on äiti; siitä arvaat, että
kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet ja näin hänet toinen lapsi
sylissään, toinen vierellään hienosti puettuna kuin jonkun lordin
_baby_. Kaikki lasten vuoksi! on kirjoitettuna koko hänen
olemukseensa. Sensijaan siis että epäilisit jumaloitua Gastoniasi, on
sinulla vain uusia syitä rakastaa häntä! Olen nähnyt hänet; hän on
yksi kaikkein oivallisimpia ja komeimpia nuoria miehiä koko Parisissa.
Niin, rakas lapsi, nähdessäni hänet ymmärsin kyllä, että nainen voi
tulla aivan hulluksi häneen: hänen ulkomuotonsa heijastaa hänen
sieluaan. Sinun sijassasi ottaisin minä sekä lesken että hänen
molemmat lapsensa Huvimajaan ja rakennuttaisin heille oman sievän
asumuksen ja pitäisin lapset ominani! Rauhoitu siis ja valmista sinä
vuorostasi tällainen yllätys Gastonille.



LVI.

ROUVA GASTONILTA KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.


Ah, armahin ystävä, kuule siis tuo peloittava, kohtalokas, säälimätön
totuus, jonka tuo tyhmyri La Fayette sinkosi herralleen kuninkaalle:
"liian myöhäistä!" Oi elämääni! Oi, ihanaa elämääni! Mitkä lääkekeinot
voisivatkaan antaa sen minulle takaisin! Kuolema on merkinnyt minut.
Ah, enkö ole ollutkin elämäni kaiken vain naisellinen virvatuli,
hetken loisteltuaan sammumaan tuomittu! Silmäni ovat enää vain kaksi
kyynelpuroa ja... voin ainoastaan itkeä, kun en ole hänen lähellään.
Minä pakenen häntä ja hän etsii minua. Epätoivoni on kokonaan sisäistä
laatua. Dante on helvetistään unohtanut pois minun rangaistukseni.
Tule näkemään kuolemaani!



LVII.

KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA KREIVI DE L'ESTORADELLE.


Huvimaja, 7 p:nä elokuuta.

Ystäväni!

Ota mukaasi lapset ja matkusta Provenceen ilman minua; minä jään
Louisen luokse, jolla on enää vain muutama päivä elettävänään: olen
velkaa tämän hänelle ja hänen miehelleen, jonka luulen tulevan surusta
mielipuoleksi.

Saatuani ne rivit, jotka sinäkin tunnet, riensin heti lääkärit
mukanani kiireimmän kautta Ville-d'Avray'hen, enkä senjälkeen ole
luopunut tuon suloisen olennon viereltä, enkä ole myöskään voinut
kirjoittaa, sillä tämä on jo neljästoista yö, jonka vietän hänen
vuoteensa ääressä.

Tullessani tapasin hänet yhdessä Gastonin kanssa, kauniina, somana ja
hymyilevän onnellisin kasvoin. Mikä ylevä valhe! Nuo molemmat lapset
ovat selittäytyneet toisilleen. Hetkisen annoin minä samoin kuin
Gastonkin tämän rohkean mielenlujuuden pettää itseäni; mutta Louise
kuiskasi minulle: -- "Täytyy hiukan pettää häntä, minä teen par'aikaa
kuolemaa." Jääkylmä väristys kävi ruumiini läpi, kun tunsin, miten
hänen kätensä oli polttavan kuuma, ja kun näin korkean punan hehkuvan
hänen poskillaan. Olin mielissäni siitä, että olin ollut niin viisas,
että olin jättänyt, jotta en säikähdyttäisi ketään, lääkärit metsään
kävelemään ja odottamaan kutsua.

"Jätä meidät", sanoi hän Gastonille. "Kahdella naisella, jotka eivät
ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, on paljon salaisuuksia
toisilleen uskottavana ja Renée'llä on varmaankin yhtä ja toista
kahdenkeskeistä sanottavaa minulle."

Kun olimme jääneet kahden, heittäytyi hän syliini eikä voinut pidättää
kyyneleitään.

"Mitä on tapahtunut?" sanoin minä. "Olen kaikkien mahdollisuuksien
varalta tuonut mukanani Hotel-Dieu'n ensimäisen kirurgin ja ensimäisen
lääkärin ja lisäksi Bianchonin; heitä on kokonaista neljä kappaletta."

"Oi! Jos he vielä aikovat pelastaa minut, niin saavat kiirehtiä!"
huudahti hän. "Sama tunne, joka ajoi minut kuolemaan, saa minut nyt
kurkoittamaan kohti elämää."

"Mitä olet tehnyt?"

"Olen saattanut itseni viimeiselle keuhkotaudin asteelle muutamassa
päivässä."

"Miten?"

"Yöllä ensin hiostutin itseni ja sitten riensin lammelle ja istuuduin
kasteiseen ruohoon. Gaston luulee, että olen vain vähän kylmettynyt,
mutta minä kuolen."

"Lähetä hänet pois Parisiin, niin haen itse lääkärit", sanoin minä ja
kiiruhdin kuin mieletön takaisin sille paikalle, johon olin jättänyt
heidät.

Ah, ystäväni, lääkärintutkimuksen jälkeen ei kukaan näistä oppineista
antanut minulle edes pienintä toivon kipinää; he ovat kaikki sitä
mieltä, että Louise on kuoleva syyslehtien varistessa. -- Tuon rakkaan
olennon ruumiinrakennus on omituisella tavalla palvellut hänen
tarkoitusperiään; hänellä oli taipumusta siihen tautiin, joka hänessä
nyt on puhjennut esiin; hän olisi voinut elää vielä kauankin, mutta
muutamassa päivässä on hän saattanut itsensä aivan auttamattomaan
tilaan. En voi kertoa, mitä tunsin, kun kuulin lääkärien tarkoin
perustellun tuomion. Sinä tiedät, että aina olen elänyt yhtä paljon
Louisea kuin itseäni varten. Olin niin murtunut, etten voinut edes
saattaa noita julmia lääkäreitä ulos ovesta. Kyynelissä kylpien vietin
ties kuinka kauan tuskaisten ajatusteni parissa. Taivaallinen ääni
herätti minut vihdoin lamaannuksestani sanoilla: -- "No niin, minä
olen tuomittu." Sen sanoi Louise laskien kätensä olalleni. Hän
pakoitti minut nousemaan ja seuraamaan itseään pikku salonkiin.

"Älä jätä minua", pyysi hän rukoilevin katsein, "en tahdo nähdä
epätoivoa ympärilläni; tahdon ennen kaikkea salata kaikki _häneltä_,
minulla on kyllä voimaa siihen. Olen täynnä tarmoa ja nuoruutta ja
tahdon kuolla pystypäin. Omasta puolestani en surkuttele itseäni;
kuolen juuri niin, kuten usein olen toivonut: kolmenkymmenen
vuotiaana, nuorena, kauniina, ja olen kokonaan oma itseni. Mitä häneen
taaskin tulee, niin olisin tehnyt hänet onnettomaksi, sen huomaan nyt.
Olen tarttunut oman rakkauteni verkkoon, niinkuin hirvi, joka kuristaa
itsensä, kärsimättömänä siitä, että on antanut vangita itsensä; meistä
kahdesta olen minä hirvi... ja villi hirvi lisäksi. Aiheeton
mustasukkaisuuteni on jo koskenut hänen sydämeensä ja tuottanut
hänelle kärsimystä. Sinä päivänä, jolloin minun epäluuloni
olisi otettu vastaan välinpitämättömyydellä, joka on kaiken
mustasukkaisuuden lopullinen palkka, niin... silloin olisin kuollut.
Olen tehnyt tilini selväksi maailman kanssa. On olemassa sellaisiakin
olentoja, jotka ovat suorittaneet maailmassa kuudenkymmenen vuoden
kokemukset, vaikkakin he itse asiassa ovat eläneet siinä vain parin
vuoden ajan, minä näytän vain kolmenkymmenen vuotiaalta, mutta itse
asiassa olen jo elänyt kuusikymmentä rakkauden vuotta. Sekä minulle
itselleni että hänelle on tämä ratkaisu siis onnellinen. Meidän
molempien laita on sitä vastoin toinen; sinä kadotat sisaren, joka
rakastaa sinua, ja sellainen menetys on korvaamaton. Sinä, ja
ainoastaan sinä, saat todella itkeä kuolemaani... Minun kuolemani",
jatkoi hän sitten pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin näin hänet
ainoastaan kyynelteni hunnun läpi, "antaa kaikille julman opetuksen.
Rakas pikku kureliivi-tohtorini oli oikeassa: avioliiton ei tule
perustua intohimolle, ei edes rakkaudelle. Sinun elämäsi on kaunis,
olet kulkenut tietäsi eteenpäin ja ruvennut päivä päivältä yhä enemmän
ja enemmän rakastamaan Louis'ta; jota vastoin aviollinen yhdyselämä,
joka alkaa suurella rakkauden intohimolla, ajaa välttämättä purtensa
karille. Minulta se ensin riisti pois mitä jaloimman ja alttiimman
miehen, nyt riistää se vielä minulta maailman miellyttävimmän ja
runollisimman puolison. Olen kuitenkin tullut tuntemaan sekä sielun
että ruumiin ihanat ihanteet. Felipessä vallitsi sielu ruumista ja
ikäänkuin hahmosteli sen uudelleen, Gastonissa kilpailevat sydän,
nerous ja kauneus. Kuolen jumaloituna ja rakastettuna, mitä voisin
parempaa toivoa?... Sopia Jumalan kanssa, jonka olen kenties
laiminlyönyt, mutta jota nyt kaikesta sydämestäni rukoilen, että hän
rakkaudessaan kerran jälleen antaisi minulle nämä molemmat enkelit
taivaaseen! Ilman heitä olisi paratiisi minulle autio. Olisin muille
murheellinen esimerkki, ellen olisi poikkeus. On mahdotonta kohdata
useampia sellaisia miehiä kuin Felipe tai Gaston, ja sentähden käykin
yhteiskunnan laki tässä suhteessa yksiin luonnon lain kanssa. Niin,
nainen on heikko olento, jonka, silloin kun hän menee naimisiin, on
kokonaan alistettava tahtonsa miehen tahdon alle, mies sitävastoin on
velkapää vastapainoksi uhraamaan hänelle itsekkäisyytensä. Ne kapinat
ja kyyneleet, jotka meidän sukupuolemme viime aikoina niin suurella
melskeellä on aiheuttanut, ovat typeryyksiä, jotka osoittavat, että
hyvin olemme ansainneet sen lapsinimityksen, jonka filosofit ovat
meille antaneet."

Tähän tapaan jatkoi hän puhettaan tuolla lempeällä äänellään, jonka
sinäkin tunnet, ilmituoden mitä hienoimmassa muodossa mitä järkevimpiä
asioita maailmassa, kunnes Gaston palasi tuoden mukanaan Parisista
kälynsä, hänen molemmat lapsensa ja heidän englantilaisen
hoitajattarensa, jotka kaikki Louise oli pyytänyt häntä tuomaan.

"Kas tässä siis ovat minun kauniit pyövelini", sanoi hän saadessaan
nähdä veljenpoikansa. "Kuinka olisi ollut mahdollista välttää
erehdystä? Miten he ovat setänsä näköisiä!"

Hän on ollut kuin hyvyys itse vanhempaa rouva Gastonia kohtaan, jota
hän pyysi olemaan Huvimajassa kuin kotonaan, ja hän hoiteli emännän
osaa tuolla Chaulieuille ominaisella, ylhäisen miellyttävällä tavalla,
jossa ei kukaan voi vetää hänelle vertoja.

Kirjoitin heti herttua ja herttuatar de Chaulieulle, herttua de
Rhétorélle ja herttua de Lenoncourt Chaulieulle, samoin Madeleinelle.
Siinä tein viisaasti. Seuraavana päivänä ei Louise edellisen päivän
rasitusten uuvuttamana voinut enää mennä ulos; hän ei jaksanut edes
nousta vuoteestaankaan ennenkuin vasta päivälliseksi. Madeleine de
Lenoncourt, Louisen molemmat veljet ja hänen äitinsä saapuivat
illalla. Se kylmyys, jonka hänen uusi avioliittonsa oli aiheuttanut
hänen ja hänen perheensä välillä, oli kadonnut. Tästä illasta lähtien
tulevat Louisen molemmat veljet ja isä hevosella joka aamu Parisista
häntä tervehtimään ja nuo molemmat herttuattaret viettävät kaikki
illat Huvimajassa. Kuolema lähentää ihmisiä toisiinsa, samalla kuin se
painaa alas ja vaientaa kaikki pikkumaiset intohimot. Louise on ihanan
ylevä suloudessaan, viisaudessaan, sielukkaisuudessaan ja
hellätunteisuudessaan. Viimeiseen hengenvetoon asti säilyttää hänen
lumoava olemuksensa tuon sille ominaisen kaunoaistin, josta hän on
niin kuuluisa, ja hän jakaa meille yhäkin noita samoja henkensä
aarteita, jotka aikoinaan tekivät hänet Parisin kuningattareksi.

"Tahdon olla kaunis arkussanikin", sanoi hän hymyillen siten kuin hän
ainoastaan voi, kun hänen täytyi jäädä vuoteeseen sammuakseen hiljaa
pois, ja neljätoista päivää on hän nyt täten riutunut.

Hänen huoneessaan ei ole pienintä merkkiä sairaudesta, kaikki rohdot
ja voimistavat nesteet, koko lääkehoidollinen kalusto on kätketty
piiloon.

"Enkö kuolekin kauniisti?" sanoi hän Sèvres'in kirkkoherralle, jolle
hän ripitti itsensä.

Otamme kaikki ahneesti vaarin hänen sanoistaan. Gaston, jota niin
suuri levottomuus ja niin monet kamalat tiedonannot ovat koetelleet,
ei ole vailla rohkeutta, mutta hän on saanut kovan iskun, en
hämmästelisi yhtään, jos hän aivan luonnollisesti seuraisi vaimoaan.
Eilen sanoi hän minulle, kun kävelimme lammen rannalla: -- "Minun
täytyy olla isän sijassa noille molemmille lapsille..." Ja hän
viittasi kälyynsä, joka käveli hänen veljenlapsiensa kanssa. "Mutta
vaikk'en aiokaan tehdä mitään luopuakseni tästä maailmasta, luvatkaa
minulle kuitenkin olla toinen äiti heille ja saada miehenne ottamaan
vastaan julkinen holhooja-asema, jonka yhdessä kälyni kanssa olen
uskova hänelle." Tämän sanoi hän ilman pienintä juhlallisuutta,
niinkuin ihminen, joka tuntee olevansa kadotettu. Hänen kasvonsa
vastaavat hymyilyllä Louisen hymyilyyn, mutta minä olen ainoa, joka en
anna sen pettää itseäni. Hän kehittää yhtä paljon rakkautta kuin
Louisekin. Louise on tahtonut nähdä kummipoikansa; mutta olenpa
melkein tyytyväinen siitä, että hän on Provencessa; muuten olisi hän
rajattomalla anteliaisuudellaan häntä kohtaan saattanut minut aivan
hämilleni.

25 p:nä elokuuta (hänen syntymäpäivänään).

Eilen illalla houraili Louise vähän aikaa, mutta se oli todellakin
siron kaunista hourailua, joka osoittaa, että sielukkaat ihmiset eivät
kadota päätään samalla tavoin kuin jokapäiväiset arki-ihmiset ja
tyhmyrit. Hän lauloi sammuvalla äänellä muutamia italialaisia lauluja
_Puritanista, Somnambulasta_ ja _Mosésta_. Me seisoimme vuoteen
ääressä äänettöminä ja meillä oli kaikilla, yksinpä hänen veljellään
Rhétoréllakin, kyyneleet silmissä, oli nimittäin ilmeistä, että hänen
sielunsa täten pakeni. Hän ei nähnyt meitä enää! Kuitenkin viipyi koko
hänen olemuksensa sulo vielä tässä heikossa ja taivaallisen ihanassa
laulussa. Yöllä alkoi kuolinkamppailu. Tulin hänen luokseen kello
seitsemän aamulla auttaakseni häntä hiukan nousemaan, hän oli saanut
jälleen vähän voimia ja tahtoi istuutua ikkunan ääreen sekä pyysi
saada Gastonin käden... Tällä tavoin, ystäväni, jätti suloisin enkeli,
mikä koskaan tämän maan päällä on ollut, meille ainoastaan maallisen
tomuverhonsa. Kun hän edellisenä iltana -- Gastonin tietämättä -- sai
viimeisen voitelun, sill'aikaa kun Gaston hiukan vahvisti itseään
unella, pyysi hän minua lukemaan itselleen _De profundista_ ranskaksi,
jota hän tahtoi kuunnella istuessaan siinä, katsellen tuota ihanaa
luontoa, jonka hän itse oli luonut. Hän toisti ajatuksissaan eilen
lukemani sanat ja puristi miehensä kättä. Gaston oli nimittäin
polvillaan toisella puolen hänen lepotuoliaan.

26 p:nä elokuuta.

Sydämeni on murtunut. Olen juuri nähnyt hänet käärinliinoissaan, hän
on tullut kalpeaksi ja hänen ihollaan on sinerviä vivahduksia. Oi,
tahdon nähdä lapseni, lapseni! Tule vastaani lapsien kanssa!

Parisissa 1840.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kahden nuoren aviovaimon muistelmat" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home