Title: Kaksikymmentä: novellikokoelma
Author: Chekhov, Anton Pavlovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksikymmentä: novellikokoelma" ***


KAKSIKYMMENTÄ: NOVELLIKOKOELMA

Kirj.

Anton Tsehov

Venäjästä suomentanut Reino Silvanto



Yrjö Weilin, Helsinki, 1909.



SISÄLLYS:

 Asianmukaisia toimenpiteitä.
 Kauhea yö.
 Naimiskauppa.
 Soittajan seikkailu.
 Salaisuus.
 Hyvin kävi.
 Paha poika.
 Kumma kuvastin.
 Kyökkipiian naiminen.
 Virkamiehen kuolema.
 Liiotteli.
 Naamioitu.
 Leikinlasku.
 Hammassärky.
 Neiti N. N:n kertomus.
 Ilkityö.
 Samppanja.
 Vedonlyönti.
 Kuuluisuus.
 Ikäviä ihmisiä.



Asianmukaisia toimenpiteitä.


Keskipäivän aurinko valaisee pientä maaseutukaupunkia, jota -- kuten
sikäläinen vankilan johtaja väittää -- ei edes suurennuslasilla voi
löytää maantieteellisestä kartasta. Hiljaisuus ja rauha vallitsee.
Raatihuoneelta puotirivejä päin liikkuu hitaasti terveyslautakunta,
johon kuuluvat kaupunginlääkäri, poliisimestari, kaksi kaupungin
valtuusmiestä ja yksi kauppaseuran edustaja. Kunnioitettavan
matkan päässä heidän jälessään astuu poliiseja... Lautakunnan
matka on, kuten matka helvettiin, täynnä hyviä tarkotuksia.
Terveydenharrastajat keskustelevat siivottomuudesta, pahasta hajusta,
asianmukaisista toimenpiteistä ja muista koleramaisista asioista,
huitoen ahkerasti käsillään. Juttu on siihen määrin mieltäkiinnittävä
ja järkevä, että edellä kulkeva poliisimestari yht'äkkiä innostuu ja
kääntyen muitten puoleen ilmottaa:

-- Näin, hyvät herrat, pitäisi meidän kokoontua vähän useammin
pohtimaan asioita! Se on niin hauskaa ja tuntee olevansa seurassa,
kun muulloin sitä vastoin emme taida muuta kuin kinastella.
Jumal'avita!

-- Mutta kenestä me oikein alamme? sanoo kauppaseuran edustaja uhria
valitsevan pyövelin äänellä kääntyen lääkärin puoleen. -- Eikös
aleta Osheinikowin puodista? Hän on, ensinnäkin, suuri lurjus ja...
toiseksi, olisi jo aika pitää sitä veijaria vähän silmällä. Pari päivää
sitten lähetti minulle tattariryynejä, joissa, suokaa anteeksi, oli
rotan likaa seassa... Minun vaimoni ei voinut mitenkään syödä niitä!

-- Niin, mitä teemme? Alammeko Osheinikowista vai kuinka? -- sanoo
lääkäri välinpitämättömästi.

Terveyslautakunta astuu Osheinikowin "The, sockuri ja kaffe ja muiden
kolonnialitavarain makasiiniin" ja ryhtyy pitkittä puheitta heti
tarkastukseen.

-- Kas vaan!... -- huudahtaa lääkäri katsellen Kasanin saippuasta
somasti kokoon pantua pyramidia. -- Millaisia torneja sinä rakentelet
saippuasta! Sitä kekseliäisyyttä! Mu... mutta mitä tämä on? Katsokaa
tänne, hyvät herrat! Kauppias suvaitsee leikata leipää ja saippuata
samalla veitsellä!

-- Eihän siitä koleraa tule, herra tohtori, -- huomauttaa isäntä
järkevästi.

-- Eipä taida, mutta se on niin ilkeätä. Ostanhan minäkin täältä
leipää.

-- Herrasväkeä varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoletta... Mutta
mitä asiaa teillä on, hyvät herrat?...

Poliisimestari tarkastelee kinkkua siristellen likinäköisillä
silmillään, raaputtaa sitä kauan kynnellään, haistelee kuuluvasti ja
näpäyttäen sitä sitten sormellaan kysäsee:

-- Ei suinkaan siinä vaan mahda strykniiniä olla?

-- Mitä te?... Herra varjelkoon!... -- säpsähtää kauppias.

Poliisimestari joutuu hämilleen, jättää kinkun rauhaan ja alkaa
silmäillä "Asmolow ja K:nin hintaluetteloa". Kauppaseuran edustaja
pistää kätensä tynnyriin, jossa on tattariryynejä, ja tuntee siellä
olevan jotakin pehmeätä, hivelevän hienoa... Hän katsoo sinne ja
kasvoilleen nousee hellä ilme.

-- Kissa ... pikku kissa! Kisimirri! -- lepertelee hän. -- Makaa
ryyneissä ja nostelee nokkaansa... Kuinka kiltti! Kuuleppas, isäntä!
Sinä voisit lähettää minulle yhden kissanpojan.

-- Miks'ei!... Mutta, hyvät herrat, täällä olisi yhtä ja toista
nähtävää... Tässä on silliä, juustoa ... sampea, jonka saimme viime
torstaina, parasta lajia... Mishka, tuoppas veitsi tänne!

He leikkaavat itselleen palasen sampea, haistelevat ja maistelevat.

-- Jos maistaisin minäkin -- puhelee isäntä kuin itselleen. --
Olisihan minulla vähän, millä kurkkua kastaisi; emmekö ota ryyppyä
alle, se antaa aivan toisen maun... Mishka, tuoppas meille sellainen
pieni pullo sitä parempaa.

Mishka tuo pullon, kiskoo sitä auki, että pyöreät posket ovat haljeta
ja silmät tipahtaa päästä, ja lyö sen jymähyttäen kauppapöydälle.

-- Ryyppy tyhjään vatsaan -- sanoo poliisimestari kahnuttaen
epätietoisena korvallistaan. -- No, eihän yksi ryyppy mitään tee...
Mutta koetappas joutua, sillä meillä on kova kiire!

Neljännestunnin kuluttua lähestyvät lautakunnan jäsenet pyyhkien
huuliaan ja kaivaen tulitikuilla hampaitaan vieressä olevaa
Goloryibjenkon puotia. Mutta täällä on kuin kiusaksi tie ummessa.
Viisi punakkaa poikaa vierittää hikipäin voitynnyriä puodista ulos.

-- Enemmän oikealle!... Vetäkää sieltä syrjästä ... vetäkää vaan!
Tynki alle pian ... no, perhana! Varokaa varpaitanne, teidän
ylhäisyytenne!

Tynnyri takertuu ovenpieliin eikä liikahda paikaltaan... Pojat käyvät
tynnyriin käsiksi ja kiskovat sitä kaikin voimin, hoilottaen yhteen
ääneen ja riidellen niin äänekkäästi, että kuuluu yli torin. Kovien
ponnistusten jälkeen, kun ilma pitkästä läähötyksestä on tuntuvasti
pilaantunut, näyttää tynnyri vihdoin elon merkkejä, mutta pääseekin
vierähtämään takaisin takertuen uudelleen oveen. Hoilotus alkaa
toistamiseen.

-- Thyi! -- sylkäisee poliisimestari. -- Mennään Shibukinin luo!
Taitavatpa ne pirut iltaan asti siinä tynnyreineen läähöttää.

Tultiin Shibukinin puodin luo, mutta se oli jo suljettu.

-- Äskenhän se oli vielä auki! -- ihmettelevät he silmäillen
toisiaan. -- Kun me astuimme Osheinikovin puotiin, seisoi Shibukin
tuossa kynnyksellä huuhtoen kuparista teekannua. Missä hän on? --
kysyivät he kerjäläiseltä, joka seisoi suljetun puodin edustalla.

-- Antakaa Herran tähden vähän... -- kähisee kerjäläinen, -- vähän
köyhälle raajarikolle ... olkaa armeliaita, hyvät herrat... Kyllä
Jumala teitä siunaa...

Terveyslautakunta kieltäen huitoo käsillään, lukuunottamatta toista
kaupungin valtuusmiestä. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan ja,
ikäänkuin pelästyen jotakin, tekee hätäisesti ristinmerkin rientäen
seuransa perään.

Noin parin tunnin kuluttua palaa lautakunta takaisin uupuneena,
rasittuneena. Turhaan se ei ollut liikkeellä: yksi poliiseista kantaa
juhlallisesti vakkaa, jossa on pilaantuneita omenia.

-- Nyt, virkavaivojen jälkeen ei pieni kulaus tekisi pahaa,
-- huomauttaa poliisimestari vilkuen kylttiin, jossa seisoo
"Viinikellari". -- Se virkistäisi niin.

-- Njaa! Eipä olisi hullummaksi. Poiketkaamme vaan, jos niin tahdotte.

Terveyden harrastajat laskeutuvat kellarikerrokseen ja istuvat
pyöreän, huojuvan pöydän ympärille. Poliisimestari nyökäyttää päätään
viinurille ja heti ilmaantuu pullo pöydälle.

-- Vahinko, ettei ole mitään suuhun pantavaa, -- valittaa
kauppaseuran edustaja juoden lasinsa pohjaan ja vääntäen kasvojaan.
-- Emmekös tilaa kurkkua tai jotakin muuta?... Mutta entäs...

Edustaja kääntyy poliisiin, joka pitää vakkaa, valitsee parhaimman
omenan ja alkaa pureskella sitä.

- Kas!... taitaa siellä olla hyviäkin joukossa! -- sanoo
poliisimestari ikäänkuin ihmetellen. -- Näytäppäs tänne, minäkin
valitsen! Pane vakka tuohon! Me valitsemme parhaat ja puhdistamme
ne; loput saat sinä heittää pois. Kaatakaa laseihin! Kas niin! Näin
pitäisi meidän useammin kokoontua pohtimaan asioita. Muulloin elämme
kuin erämaassa, ei sivistystä, ei minkäänlaista harrastusta, ei
seuroja -- kuin Austraaliassa, suoraan sanoen! Kaatakaa lisää, hyvät
herrat! Tohtori, tässä on hyvä omena! Minä itse sen teille puhdistin!

*  *  *  *  *

-- Teidän ylhäisyytenne, minne käskette panna vakan? -- kysyy poliisi
poliisimestarilta, joka seurueineen nousee viinikellarin portaita
ylös.

-- Va... vakan? Minkä vakan? Mu... muistan! Hävitä se omenineen
päivineen ... ei ... eipä tiedä vaikka niissä olisi -- ru... ruttoa!

-- Omenat te suvaitsitte syödä.

-- Sy... syödä?!... Vai niin!... Kuules! Mene kotiin ja sano
rouvalle, ettei hän vaan suuttuisi... Mi... minä vaan tunniksi...
Valtuuston kanssa maata ... ymmärräks? Hö... höyhensaareen. Sprechen
Sie deutsch, Ivan Andreitsch?

Ja kohotettuaan katseensa taivasta kohti nyökäyttää poliisimestari
katkerasti päätään, levittää kätensä ja huudahtaa:

-- Tällaista se elämä on!



Kauhea yö.


Ivan Petrovitsh Panihidin kalpeni, kiersi lampun liekin hyvin
pieneksi ja alkoi kiihtyneellä äänellä:

-- Synkkä, läpinäkymätön sumu peitti maan, kun minä jouluyönä v. 1883
palasin kotiini hiljakkoin kuolleen ystäväni luota, jossa me olimme
pitäneet spiritististä istuntoa. Poikkikadut, joita pitkin kuljin,
olivat pimeät ja minun täytyi melkein hapuillen liikkua eteenpäin.
Minä asuin Moskovan kolkolla syrjäseudulla erään Trupow-nimisen
virkamiehen talossa. Ajatukset, jotka minua siinä kulkeissani
ahdistivat, olivat raskaita -- -- --

"Elämäsi lähenee loppuaan... Tunnusta syntisi ja kadu..."

-- Nämä sanat sanoi minulle Spinozan henki, joka meidän
onnistui kutsua esille. Minä pyysin toistamaan ja lautanen ei
ainoastaan toistanut vaan lisäsipä vielä: "Tänä yönä". En usko
spiritismiin, vaan kuoleman ajatus, vieläpä viittaus siihen sai
minut alakuloiseksi. Kuolema, hyvät kuulijat, on välttämätön, se
on hetkellinen, vaan ajatus siitä on kuitenkin vastenmielinen
ihmisen luonteelle... Silloin kun läpinäkymätön, kylmä pimeys minut
ympäröi ja sadepisarat hurjasti pyörivät silmieni edessä tuulen
valittavasti ulvoessa ylhäällä pääni päällä, kun minä läheisyydessäni
en nähnyt ainoatakaan elävää sielua enkä kuullut ihmisääntä,
valtasi epämääräinen, selittämätön pelko minun sieluni. Minä,
ennakkoluuloista vapaa ihminen, kiiruhdin eteenpäin uskaltamatta
katsahtaa sivulle tai taakseni. Minusta tuntui, että jos vaan
sivulleni silmäilen, niin epäilemättä näen kuoleman kummituksen
muodossa.

Ivan Panihidin hengitti katkonaisesti, ryyppäsi vettä ja jatkoi:

-- Tämä epämääräinen pelko, jonka saatatte käsittää, ei heittänyt
minua vielä silloinkaan, kun minä kavuttuani Trupowin talon
neljänteen kerrokseen avasin oven ja astuin huoneeseeni. Minun
vaatimattomassa asunnossani oli pimeä. Tuuli valitteli uunin pesässä
ja kolkutteli ilmareiän kantta ikäänkuin pyytäen sisälle lämpimään.

"Jos Spinozaan saattaa luottaa, -- hymähdin minä -- niin täytyy minun
tänä yönä kuolla näihin valituksiin. Kuinka raskasta kuitenkin!"

Minä sieppasin tikulla tulta... Hurja tuulenpuuska kulki jymähtäen
talon kattoa pitkin. Hiljainen valittelu muuttui julmaksi
kiljunnaksi. Jossakin alhaalla alkoi repaleinen akkunaluukku
jyskyttää, mutta ilmareiän kansi vinkui kovin armonalaisesti apua
pyytäen...

"Kyllä on turvattoman kurja olla tällaisena yönä", -- ajattelin minä.

Mutta ei ollut aikaa tuumia tuollaisia. Kun tulikivi oli tikusta
sinisenä liekkinä palanut loppuun ja minä silmäilin huonettani,
niin näin odottamattoman ja kauhean näyn... Oli vahinko, ettei
tuulenpuuska silloin osunut minun tulitikkuuni! Ehken olisikaan
silloin nähnyt mitään eikä tukkani noussut kauhusta pystyyn. Minä
kiljahdin, hyppäsin ovea kohti ja suljin silmäni epätoivon ja
hämmästyksen valtaamana...

Keskellä huonettani oli ruumisarkku.

Kauan ei tuli palanut tikussa, vaan minä ennätin kuitenkin erottaa
ääriviivat... Minä näin ruusunvärisen, hopeaompeluksilla koristetun,
säkenöivän reunuskankaan, näin kultanauhuksilla varustetun ristin
arkun kannessa. Löytyy esineitä, hyvät kuulijani, jotka painuvat
mieleen huolimatta siitä, että te ainoastaan silmänräpäyksen
olette niitä nähneet. Niin oli tämänkin arkun laita. Minä näin sen
ainoastaan sekunnin ajan, vaan muistan pienimmätkin yksityiskohdat.
Tämä arkku oli keskikokoista ihmistä varten ja, päättäen sen
ruusunpunaisesta väristä, aiottu nuorelle tytölle. Kallis
hopeaompelus, jalat, pronssiset kädensijat -- kaikki ilmaisi, että
vainaja oli rikas.

Suin päin syöksyin minä ulos huoneestani ja mitään ajattelematta,
miettimättä, tuntien sanomatonta pelkoa, minä kiisin portaita
alas. Käytävässä ja portaissa oli pimeä, jalkani sekaantuivat
turkkini liepeihin ja oli kerrassaan ihmeellistä, etten kaatunut
enkä taittanut niskojani. Juostuani kadulle minä nojauduin märkää
lyhtytolppaa vasten ja aloin rauhoittaa itseäni. Sydämeni löi
rajusti, henkeäni ahdisti...

Eräs kuuntelijoista kiersi lampun liekin suuremmaksi ja siirtyi
lähemmäksi kertojaa, joka jatkoi:

-- En olisi ihmetellyt, jos olisin huoneessani nähnyt tulipalon,
varkaan, raivoisan koiran... En olisi ihmetellyt, jos katto olisi
romahtanut alas, permanto rauennut, seinät kaatuneet... Kaikki tämä
olisi luonnollista ja ymmärrettävää. Vaan kuinka on ruumisarkku
voinut joutua minun huoneeseeni? Mistä se on saattanut tulla?
Kallisarvoinen, nähtävästi nuorta ylimysnaista varten tehty arkku,
-- kuinka se on voinut joutua alhaisen virkamiehen vaatimattomaan
huoneeseen? Onkohan siinä ruumis? Kuka mahtaa olla hän, tuo
ennen aikojaan kuollut rikas nainen, joka on tehnyt minulle näin
kummallisen ja kauhean vierailun? Tuskallinen salaisuus!

"Ellei tämä ole ihme, niin se on rikos", -- välähti aivoissani.

Minä syvennyin arveluihin. Ovi minun poissa ollessani oli suljettu ja
ainoastaan lähimmät ystäväni tietävät missä avain pidetään. He eivät
suinkaan ole arkkua minulle tuoneet. Saattaisi myös olla mahdollista,
että arkuntekijät ovat epähuomiossa tuoneet sen sinne. He ovat
saattaneet erehtyä kerroksen tai oven suhteen ja vieneet sen väärään
paikkaan. Mutta kukapa ei tietäisi, että meidän arkuntekijämme
eivät lähde huoneesta ennenkuin saavat maksun työstään tai ainakin
juomarahaa?

"Henget ennustivat minulle kuolemaa, -- ajattelin. -- Eivätköhän he
liene minulle myös arkkua varustaneet?"

Minä, hyvät kuulijani, en usko enkä ole koskaan uskonutkaan
spiritismiin, vaan tuollainen yhteensattumus saattaisi filosofinkin
mystilliselle tuulelle.

"Mutta tämä on hyvin lapsellista ja minä olen arka kuin koulupoika,
-- päätin vihdoin. -- Se oli vaan näköhäiriö -- eikä mitään
muuta! Olihan kotiin tullessa mieleni kovin synkkä, eikä ollut
siis ensinkään ihmeellistä, että minun heikot hermoni näkivät
ruumisarkun... Se oli varmaan näköhäiriö! Mitä se sitten olisi ollut?"

Sade pieksi kasvojani ja tuuli repi vihaisena turkkini liepeitä ja
hattuani... Minun oli vilu, sillä vaatteeni olivat likomärät. Pitäisi
tästä lähteä, vaan minne? Mennä kotiin takaisin -- mutta siellähän
uhkaa minua tuo ruumisarkku, eivätkä voimani enää voi tuota näkyä
kestää. Ja ollessani kahden tuon arkun kanssa, jossa ehkä on vainaja,
näkemättä elävää sielua, kuulematta ihmisääntä minä voisin menettää
järkeni. Mahdoton oli myöskin jäädä kadulle rankkasateeseen ja
kylmään yöhön.

Silloin minä päätin lähteä yöksi ystäväni Upokojewin luo, joka
myöhemmin, kuten tiedätte, ampui itsensä. Hän asui erään kauppiaan
luona Kuolleen kadun varrella.

Ivan Panihidin pyyhkäisi kylmää hikeä pois kalpeilta kasvoiltaan,
huokasi raskaasti ja jatkoi:

-- Minä en tavannut ystävääni kotonaan. Koputettuani oveen ja
vakuutettuna siitä, ettei hän ole kotona, minä kopeloin avaimen
poikkilaudan päältä, aukasin oven ja astuin sisään. Märän turkkini
minä heitin lattialle ja osattuani pimeässä sohvan luo, istuin
lepäämään. Oli pimeä... Tuuli suhisi akkunassa. Sirkka siristeli
uunin kolossa yksitoikkoista lauluaan. Kremlissä soitettiin jo
jouluaamukirkkoon. Minä kiiruhdin raapasemaan tulta tulitikulla.
Mutta valo ei vapauttanut minua synkästä mielentilastani, vaan
päinvastoin. Hirveä, selittämätön kauhu valtasi minut uudelleen.
Minä huudahdin, horjahdin ja tuntematta enää itseäni, juoksin ulos
huoneesta...

Toverini huoneessa näin, niinkuin kotonakin -- ruumisarkun!

Mutta toverini arkku oli melkein puolet suurempi kuin minun ja
tummanruskea päällys antoi sille erittäin synkän värityksen. Kuinka
tämä sitten on tänne joutunut? Tuskin saattoi enää epäillä, että
se olisi näköhäiriö... Eihän toki joka huoneessa saata arkkua
olla! Nähtävästi se oli vaan hermosairautta, mielikuvitusta. Menen
minä minne hyvänsä, kaikkialla näkisin edessäni kuoleman synkän
asumuksen. Kaiketi minä olen menettänyt järkeni, sairastunut johonkin
"arkkumaniian" tapaiseen tautiin. Järjen sekaantumisen syytä ei
tarvitse kauan etsiä: tulee vaan muistella spiritististä istuntoa ja
Spinozan sanoja...

"Minä tulen hulluksi! -- ajattelin kauhistuneena päätäni pidellen. --
Hyvä Jumala! Mitä on tehtävä?"

Pääni oli haljeta, jalat notkuivat... Satoi kuin saavista kaataen,
tuuli tunkeutui vaatteitteni läpi, eikä minulla ollut turkkia eikä
hattua. Mahdoton oli mennä hakemaan niitä huoneesta, sillä voimani
eivät olisi siihen riittäneet. Kauhu puristeli minua kylmässä
sylissään. Kylmä hiki juoksi kasvojani pitkin.

-- Mitä on tehtävä? -- jatkoi Ivan Panihidin. -- Olen tullut
mielisairaaksi ja saatan vilustua. Onneksi muistin, että lähellä
Kuollutta katua asuu minun hyvä ystäväni Pogostow, joka on hiljakkoin
valmistunut lääkäriksi. Hän oli tuona samana yönä spiritistisessä
istunnossa. Hänen luokseen kiiruhdin nyt minkä saatoin... Silloin ei
hän vielä ollut naimisissa tuon rikkaan kauppiaan lesken kanssa, vaan
asui erään valtioneuvoksen talon viidennessä kerroksessa.

Sallimus oli määrännyt minun hermoilleni uuden kidutuskoetuksen
Pogostowin luona. Kavutessani ylös viidenteen kerrokseen, minä kuulin
kauheaa melua. Joku juoksi ylhäällä tömistäen hurjasti jaloillaan ja
paiskellen ovia.

-- Tänne! -- kuului sydäntä särkevä huuto. -- Tänne! Yövahti!

Ja hetken kuluttua syöksyi portaita alas minua vastaan musta haamu,
jolla oli turkit yllä ja silinterihattu päässä.

-- Pogostow! -- huusin minä tunnettuani ystäväni. -- Tekö se
olettekin? Mitä teille on tapahtunut?

Tultuaan viereeni Pogostow pysähtyi ja tarttui suonenvedontapaisesti
käsivarteeni. Hän oli kalpea, hengitti raskaasti, vapisi, silmänsä
harhailivat...

-- Oletteko Panihidin? -- kysyi hän kolkolla äänellä. -- Tekö siinä
olette? Mutta tehän olette kalpea kuin haudasta noussut. Kunhan ette
vaan olisi näköhäiriö. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen olette...

-- Mutta mikä teitä vaivaa? Te näytätte kovin huonolta!

-- Oh, antakaahan kun vähän huokaan. Minä olen iloinen nähdessäni
teidät, jos todella olette Panihidin, eikä mikään näköhäiriö.
Kirottu olkoon tuo spiritistinen istunto, joka sai hermoni aivan
epäjärjestykseen. Ajatelkaas, kun minä nyt juuri kotiin saapuessani
näin huoneessani -- ruumisarkun!

Minä en uskonut korviani ja pyysin, että hän sanoisi sen kerran vielä.

-- Niin, oikean ruumisarkun, sanoi lääkäri istuutuen uupuneena
portaalle. -- Minä en ole pelkuri, mutta johan siitä itse pirukin
pelästyisi, jos spiritistisen istunnon jälkeen pimeässä kompastuisi
ruumisarkkuun!

Hämmästyneenä ja änköttäen minä kerroin lääkärille arkuista, jotka
minä olin nähnyt...

Hetken aikaa me siinä töllistelimme toisiamme silmät suurina päässä
ja suut auki. Sitten, tullaksemme vakuutetuiksi siitä, ettei tämä ole
näköhäiriö, me aloimme nipistellä toisiamme.

-- Koska meissä kummassakin koskee kipeästi, -- selitti lääkäri, --
niin me emme nyt nuku, emmekä näe toisiamme unessa. Ne ruumisarkut,
jotka olemme nähneet, eivät siis ole näköhäiriöitä, vaan jotain
todellista. Hyvä veli, mitäs nyt tehdään?

Oltuamme jo kokonaisen tunnin kylmässä porraskäytävässä, harkiten
ja tuumaillen asiaa, meidän tuli hirveä vilu ja päätimme heittää
pelkuruuden pois, herättää ovenvartijan ja mennä hänen kanssaan
lääkärin huoneeseen. Ja niin me teimmekin. Astuttuamme sisälle
huoneeseen sytytimme kynttilän ja näimme todellakin ruumisarkun,
joka oli verhottu valkoisella kiiltokankaalla ja koristettu
kullankiiltävillä hetuleilla ja tupsuilla. Ovenvartija teki hartaasti
ristinmerkkejä.

-- Nyt sopii katsoa, -- sanoi kalpea lääkäri vapisevalla äänellä, --
onko tämä arkku tyhjä vai ei.

Kauan epäröityään hän kumartui alas ja pelon kangistamana tempasi
arkun kannen pois. Me kurkistimme arkkuun, joka oli -- tyhjä...

Vainajaa ei siinä ollut, vaan sen sijaan löysimme arkusta kirjeen,
jossa seisoi:

    'Hyvä Pogostow! Sinä tiedät, että appeni asiat ovat joutuneet
    aivan hunningolle. Hän on velkaantunut korviaan myöten.
    Huomenna tai ylihuomenna on kalunkirjotus ja tämä lopullisesti
    syöksee hänen samoin kuin minunkin perheeni perikatoon ja
    tahraa kunniamme, jota pidän kaikkea muuta kalliimpana. Eilen
    perheneuvottelussa me päätimme piilottaa kaiken kalliimman ja
    arvokkaimman tavaran. Koska appeni koko omaisuus ovat nuo arkut
    -- hän on, kuten tietänet, paras ruumisarkkukauppias kaupungissa
    -- niin me päätimme salata kalleimmat arkut. Minä käännyn sinun
    puoleesi niinkuin ystävän puoleen; auta minua, pelasta meidät
    pahasta asemastamme, pelasta kunniamme! Toivossa, että sinä
    autat meitä säilyttämään omaisuuttamme, lähetän sinulle, veli
    hyvä, yhden ruumisarkun, jonka pyydän piilottamaan luoksesi
    ja säilyttämään siellä toistaiseksi. Ilman tuttaviemme ja
    ystäviemme apua me joudumme hukkaan. Toivon, ettet sinä kieltäydy
    tästä palveluksesta, etenkin kun arkku ei tule olemaan luonasi
    viikkoa kauemmin. Kaikille niille, joita pidän tosi-ystävinämme,
    olen lähettänyt kullekin yhden arkun ja minä luotan heidän
    hyväntahtoisuuteensa ja jalomielisyyteensä. Ystävyydellä sinun

                                             Ivan Tsheljustin.'

Tämän jälkeen minun kokonaista kolme kuukautta täytyi hoitaa heikkoja
hermojani. Meidän ystävämme, ruumisarkkukauppiaan vävy, pelasti
sekä kunniansa että omaisuutensa ja omistaa nykyään ruumisarkku- ja
hautausliikkeen sekä myy hautakiviä ja patsaita. Mutta hänen asiansa
eivät vieläkään ole oikein varmalla kannalla ja joka ilta, kun tulen
kotiini, minä yhä pelkään näkeväni vuoteeni vieressä valkoisen
marmorisen hautapatsaan.



Naimiskauppa.

(Kaksiosainen romaani.)


Ensimäinen osa.

Leskirouva Mimrinin talossa, joka sijaitsee Rakkikoirankadun
varrella, syödään hääillallista. Pöydän ympärillä istuu kaikkiaan
kaksikymmentä kolme henkilöä, joista kahdeksan ei enää jaksa
syödä, vaan nyppii nenäänsä valittaen pahoinvointiaan. Kynttilät,
lamput ja vino kynttelikkö, joka on lainattu ravintolasta, palavat
niin kirkkaasti, että eräs vieraista, muuan sähköttäjä, ei saata
olla räpäyttämättä veikeästi silmäänsä puhuakseen ilman aikojaan
sähkövalosta. Tälle valolle ja yleensä sähkölle hän ennustaa
loistavaa tulevaisuutta muitten kuunnellessa halveksien hänen
puhettaan.

-- Sähkö... -- murisee morsiamen isänsijainen, katsellen tylsästi
lautaseensa. -- Minun mielestäni on sähkövalaistus pelkkää
petkutusta. Ajetaan hiiliä sisään ja luullaan siten voitavan sokaista
ihmisten silmät! Ei, veliseni, jos sinä tarjoat minulle valoa, niin
älä anna hiiliä, vaan jotakin olennaista, jotakin tuollaista, jota
saattaa sytyttää! Anna tulta, ymmärrätkös, luonnollista tulta, eikä
mitään henkistä.

-- Jospa olisitte joskus nähnyt sähköpatterin ja mistä se on
kokoonpantu, -- selittää sähköttäjä keikaillen -- niin puhuisitte
varmaan toisin.

-- Minä en tahtoisi nähdä sellaista. Petkutusta... Yksinkertaista
kansaa petetään... Puristettaisiin viimeisetkin mehut siitä. Kyllä
me heidät tunnemme, nuo tuollaiset... Mutta teidän, herra nuorimies,
-- minulla ei ole kunnia tietää puhuttelunimeänne, -- teidän pitäisi
juoda lasinne pohjaan ja kaataa uutta, sen sijaan että siinä
petkutusta puolustatte.

-- Minä olen, setäseni, kanssanne aivan samaa mielipidettä, -- sanoo
käheällä, kimakkaalla äänellään sulhanen, nuori, pitkäkaulainen ja
harjastukkainen mies. -- Mitä hyötyä on viisaista keskusteluista?
Minä toisinaan itsekin puhelen kaikellaisista keksinnöistä oppineessa
merkityksessä, mutta nyt ei ole aikaa siihen. Entä mikä on sinun
mielipiteesi, armaani? -- kääntyy sulhanen vieressään istuvan
morsiamensa puoleen.

Morsian, jolla kasvoista päättäen näyttää olevan kaikki hyvät
ominaisuudet paitsi yhtä -- ajatuskykyä, kiivastuu ja sanoo:

-- Hän tahtoo vain näyttää suurta viisauttaan ja puhuu sentähden
käsittämättömistä asioista.

-- Jumalan kiitos, me olemme eläneet ikämme ilman sivistystä
ja kolmannen tyttäremme jo annamme kelpo miehelle, -- puhuu
huohottaen morsiamen äiti pöydän toisesta päästä sähköttäjän puoleen
kääntyneenä. -- Jos me teidän mielestänne näytämme sivistymättömiltä,
niin miksi käytte luonamme? Menisitte noitten sivistyneittenne luo!

Seuraa vaitiolo. Sähköttäjä on joutunut hämilleen. Hän ei saattanut
mitenkään aavistaa, että keskustelu sähköstä olisi tehnyt noin
kummallisen käänteen. Vallitsevan vaitiolon luonne on sangen
vihamielinen. Näyttää siltä kuin yleinen tyytymättömyys olisi tulossa
ja hän katsoo parhaaksi puhdistautua.

-- Minä, hyvä Tatjana Petrovna, olen aina kunnioittanut teidän
perhettänne, -- sanoo sähköttäjä, -- ja jos minä nyt tulin puhuneeksi
sähkövalosta, niin ei pidä luulla, että olisin tehnyt sen ylpeydestä.
Saatanpa juoda maljan teidän terveydeksenne... Olen aina, vieläpä
kaikesta sydämestäni toivonut, että Darja Ivanovna saisi kelpo
sulhasen. Meidän aikanamme, hyvä Tatjana Petrovna, on vaikea löytää
kunnon miehiä. Nykyään jokainen vaanii vain tilaisuutta solmiakseen
avioliiton huvin vuoksi tai rahojen tähden...

-- Salaviittaus! -- huudahti sulhanen punastuen ja räpäyttäen
vihaisena silmiään.

-- Ei siinä salaviittausta ollut, -- sanoi sähköttäjä hätääntyneenä.
-- Minä en puhu läsnä olevista. Sanoin sen muuten vaan ... yleensä...
Hyvänen aika!... Kaikkihan tietävät, että te rakkaudesta... Ovathan
myötäjäiset mitättömät...

-- Eipä, eivät niinkään mitättömät! -- loukkaantuu morsiamen äiti.
-- Puhu sinä, herraseni, mutta älä puhu liikoja! Paitsi tuhatta
ruplaa annamme vielä kolme päällysnuttua, sängyn ja koko tämän
huonekaluston. Meneppäs muualta ottamaan sellaisia myötäjäisiä!

-- En minä mitään... Huonekalusto on todella hyvä ... mutta
minä tarkotin, että hän suuttuu, niinkuin minä olisin muka
salaviittauksia...

-- Niin, älkää juonitelko salaviittauksillanne, -- keskeyttää
morsiamen äiti. -- Me kunnioitamme teitä vanhempienne tähden ja
kutsuimme häihin, mutta te alatte kaikenmoisia sopimattomuuksia
lasketella. Jos te tiedätte todella, että sulhanen nai huvin vuoksi,
niin miksi ette ole siitä aikaisemmin mitään maininneet? Olisitte
tullut meille ja sanonut suoraan, että niin ja niin on asian laita,
että, näet, huvin vuoksi meitä lähentelee... Häpeisit vähäisen! --
sanoo morsiamen äiti kääntyen yht'äkkiä itkusilmin sulhasen puoleen.
-- Minä olen häntä ruokkinut ja juottanut ... olen vaalinut pikku
tytärtäni kuin silmäterää ja sinä ... sinä vaan huvin vuoksi...

-- Ja te uskotte tuollaista panettelua? -- kivahtaa sulhanen nousten
pöydästä ja repien hermostuneesti harjastukkaansa. -- Kiitän
nöyrimmästi! Ja te, herra Blintshikow, -- kääntyy hän sähköttäjän
puoleen, -- vaikka olettekin vanha tuttava, en salli teidän ruveta
vieraassa talossa hävyttömyyksiä puhumaan. Olkaa hyvä ja menkää ulos!

-- Mitä te tarkotatte?

-- Olkaa hyvä ja menkää ulos! Toivon, että te olisitte rehellinen
mies niinkuin minä olen. Sanalla sanoen: ulos!

-- Älä viitsi! Riittää jo! -- hillitsevät sulhasta tämän ystävät. --
Ei kannata suuttua! Istu alas! Heitä hänet rauhaan.

-- Ei, minä tahdon näyttää, ettei hänellä ole syytä mokomiin
juttuihin! Minä olen rakkaudesta astunut lailliseen avioliittoon.
Miksi te siinä vielä istutte? Ettekö kuullut? Olkaa hyvä ja menkää
ulos!

-- En minä mitään... Minä vaan... -- änköttää hämmästynyt sähköttäjä
nousten pöydästä. -- Minä en ymmärrä... No niin, kyllähän minä
menen... Mutta maksakaa ensin takaisin ne kolme ruplaa, jotka te
lainasitte minulta. Juon sentään vielä lasini pohjaan ja sitten
menen. Mutta maksakaa te ensin velkanne.

Sulhanen kuiskailee kauan ystäväinsä kanssa. Nämä kokoovat
hänelle vähittäin nuo kolme ruplaa, jotka hän kiukussaan heittää
sähköttäjälle. Tämä etsii kauan lakkiaan, kumartaa sitten hyvästiksi
ja poistuu.

Näin saattaa toisinaan päättyä viaton keskustelu sähköstä!

Illallinen on vihdoin syöty. Yö yllättää... Hienotunteinen
kirjailija hillitsee vahvan mielikuvituksensa ja peittää tapahtumat
salaperäisyyden tummalla hunnulla.

Aamutar ennättää lemmenliiton jumalattaren Rakkikoirankadun varrelta,
kun usvainen aamu valkenee tarjoten kirjailijalle runsaasti aihetta
jatkaakseen kertomusta. Näin syntyy:


Toinen ja viimeinen osa.

Harmaa syysaamu. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta siitä huolimatta
on lyhyellä Rakkikoirankadulla harvinaisen vilkas liike. Hälytetyt
poliisit ja levottomat talonmiehet juoksevat pitkin käytäviä; portin
luona tunkeilee viluinen piikaparvi tiedonhaluisena ja hämmästyneenä.
Joka ikkunassa näkyy ihmisiä. Pesutuvan avatussa akkunassa kihisee
kokonainen liuta uteliaita naisenpäitä, jotka ohimoillaan ja
leuoillaan työntävät toisiaan syrjään nähdäkseen paremmin mitä ulkona
tapahtuu.

-- Ei se ole lunta, eikä ... ties mitä se on, -- kuulee ihmeteltävän.

Ilmassa maasta aina kattoihin saakka lentelee jotakin valkoista, joka
on hyvin lumen näköistä. Katu on valkoinen, samoin katulyhdyt, katot,
penkit porttien luona, ohikulkevain olkapäät ja hatut -- kaikki on
valkoista.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyvät uteliaina pesuakat ohijuoksevilta
talonmiehiltä.

Vastaukseksi nämä huitovat käsillään ja juoksevat edelleen... He
eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Kas tuolta verkalleen tulee
vihdoinkin talonmies, joka itsekseen höpisten viittilöi käsillään.
Nähtävästi on hän ollut tapahtumapaikalla ja tietää siis kaikki.

-- Sanoppas, isä-kulta, mitä on tapahtunut? -- kysytään pesutuvan
ikkunasta.

-- Mielten kuohu, -- vastaa hän. -- Mimrinin talossa, jossa eilen
oli häät, on sulhasta petkutettu. Luvattiin tuhat ruplaa, annettiin
yhdeksän sataa.

-- Entä sulhanen?

-- Suuttui. Minä, sanoi hän, minä, tuota noin... Ratkoi kiukuissaan
patjat ja pöllytti höyhenet ikkunasta ulos... Näes, kuinka paljon
untuvia! Ikäänkuin lunta vaan!

-- Tulevat! Tulevat! -- huudetaan joka puolella. -- Tulevat!

Leskirouva Mimrinin talosta lähtee kulkue liikkeelle. Edellä kulkee
kaksi poliisimiestä huolestunein katsein, heidän jälessään astelee
sulhanen yllään sarkainen päällystakki ja silkkinen silinterihattu.
Hänen kasvoillaan on kirjotettuna: "Minä olen rehellinen mies, mutta
en salli itseäni petettävän!"

-- Näyttäköön korkea oikeus, millainen ihminen minä olen! -- murisee
hän kääntyen vähän väliä ympäri.

Hänen jälessään kulkevat morsian ja tämän äiti itkien. Kulkueen
lopussa nähdään eräs talonmies, joka kantaa kirjaa, ja joukko
meluavia katupoikia.

-- Mitä itket, nuori nainen? -- kysyvät pesijättäret morsiamelta.

-- On sääli höyheniä! -- vastaa äiti tyttärensä puolesta. -- Kolme
puutaa, ajatelkaas! Ja millaisia höyheniä! Mitä parasta lajia
puhtaita untuvia! Jumala rankaisi vielä vanhoilla päivilläni!

Kulkue kääntyy kulman taa ja Rakkikoirankatu rauhottuu. Hamaan iltaan
saakka leijailee ilmassa untuvia.



Soittajan seikkailu.


Soittoniekka Smitshkow oli matkalla kaupungista ruhtinas Bibulowin
huvilaan, jossa tyttären kihlauksen johdosta "toimeenpantiin"
soitto- ja tanssi-iltama. Selässään kantoi hän suurta bassoviulua,
joka lepäsi nahkaisessa kotelossaan. Smitshkow kulki jalan pitkin joen
vartta, joka ei tosin vieritellyt vilpoisia laineitaan kovinkaan
juhlallisesti, vaan sitävastoin sangen runollisesti.

"Entä jos ottaisin kylmän kylvyn?" -- tuumaili hän.

Ajattelematta sen kauempaa hän riisuutui ja laskeutui viileään
virtaan. Ilta oli ihana. Smitshkowin runollisessa sielussa herätti
kaunis ympäristö vastakaikua. Mutta mikä suloinen tunne valtasikaan
hänen sydämensä, kun hän, uituaan noin sata askelta syrjään, huomasi
kauniin neitosen, joka istui rannan jyrkänteellä kaloja onkien.
Smitshkow pidätti hengitystään ja oli jähmettyä monenmoisten
tunteitten vallassa: lapsuuden muistot, menneen kaipuu, uudestaan
syttynyt rakkaus... Hyvänen aika, hänhän oli luullut, ettei enää
voisikaan rakastaa! Kadotettuaan uskonsa ihmiskuntaan -- hänen
hellästi rakastettu vaimonsa oli karannut ystävänsä, fagotinsoittaja
Sobakinin kanssa -- täyttyi hänen rintansa tyhjyyden tunteista ja
hänestä tuli ihmisvihaaja.

"Mitä on elämä? -- kysyi hän usein itseltään. -- Miksi me oikeastaan
elämme? Elämä on taru, unelma ... se on kun mahassa puhunta..."

Mutta seistessään nukkuvan kaunottaren edessä -- saattoi helposti
huomata, että tyttö nukkui -- hän yht'äkkiä vasten tahtoaan tunsi
rinnassaan jotakin rakkauden tapaista. Kauan seisoi hän siinä
katsellen ahnaasti tyttöä...

"Jo riittää... -- ajatteli hän ja päästi syvän huokauksen. -- Jää
hyvästi ihana näky! Minun täytyy jo lähteä hänen ylhäisyytensä
juhliin soittamaan..."

Ja luotuaan vielä kerran silmäyksen kaunottareen, hän aikoi juuri
lähteä uimaan takaisin, kun päähänsä pälkähti ajatus:

"Nytpä jätän muiston hänelle -- ajatteli hän. -- Kiinnitän jotakin
hänen ongenkoukkuunsa. Se on oleva yllätyksenä 'tuntemattomalta'."

Smitshkow ui hiljaan rantaan, poimi suuren kimpun kukkia rannalta ja
vedestä, sitoi ne yhteen ja kiinnitti ongenkoukkuun.

Kukkaviuhka painui pohjaan ja veti korean ongenkupon mukaansa.

Järki, luonnon lait ja sankarimme asema yhteiskunnassa vaatisivat
nyt, että kertomus päättyisi juuri tähän, mutta -- kas! -- kohtalo
on järkähtämätön. Seikoista, jotka eivät ole tekijän vallassa,
johtuu, että tämä tarina ei päätykään kukkavihkoon. Vastoin
tervettä järkeä ja asiain luonnollista kulkua oli köyhä ja alhainen
bassoviulunsoittaja pakotettu näyttelemään tärkeän osan ylhäisen ja
rikkaan kaunottaren elämässä.

Uituaan rantaan Smitshkow aivan ällistyi: hän ei löytänyt
vaatteitaan. Ne oli varastettu... Hänen ihaillessaan kaunotarta
olivat tuntemattomat roistot varastaneet hänet melkein puti
puhtaaksi, jättäen ainoastaan bassoviulun ja silkkisen silinterihatun.

-- Kirotut! -- huudahti Smitshkow. -- Te kyykäärmen sikiöt! Ei minua
huolestuta niin suuresti vaatteitten menettäminen -- sillä ovathan ne
katoavaa tavaraa -- kuin se, että minun täytyy kulkea ilki alasti ja
siten rikkoa yleistä siveellisyyden tunnetta vastaan.

Hän istuutui suuren viulunsa kotelolle ja alkoi tuumia miten voisi
pelastua kauheasta asemastaan.

"Ei sovi mitenkään mennä alasti ruhtinas Bibulowin luo -- tuumaili
hän -- sillä siellähän on naisia! Ja päälle päätteeksi varastivat nuo
konnat jousenpihkapalasen, joka oli housujen taskussa!"

Hän harkitsi kauan ja niin kuumasti, että ohimoissa vihdoin alkoi
polttaa. "Ahaa! -- juolahtipa hänen mieleensä uusi tuuma. -- Onhan
aivan lähellä rantaa viidakossa pieni silta tien yli. Siksi kun
tulee pimeä voin minä istua tuon sillan alla, ja sitte hiivin sieltä
ensimäiseen mökkiin..."

Tuumasta toimeen. Smitshkow pani silkkipytyn päähänsä, heitti
bassoviulun selkäänsä ja tallusteli viidakkoon. Hän muistutti
alastomana ja suuri soittokone selässään jonkunlaista muinaista,
tarumaista puolijumalaa.

Nyt, hyvä lukija, kun sankarimme istuu surun valtaamana sillan alla,
jätämme hänet hetkeksi ja käännymme onkivan neidon luo. Kuinka
oli hänen käynyt? Kun kaunotar heräsi eikä nähnyt ongenkuppoa
veden päällä, alkoi hän kiireimmiten vetää siimaa ylös. Siima
pingottui, vaan koukkua, eipä edes kuppoakaan näkynyt nousevan
vedestä. Nähtävästi oli Smitshkowin kukkavihko vettynyt, painunut ja
takertunut pohjaan.

"Joko on siellä suuri kala, -- ajatteli neitonen -- tai on koukku
käynyt pohjaan kiinni."

Nykäistyään vielä muutaman kerran päätti hän, että koukku on
takertunut.

"Mikä vahinko! -- ajatteli onkijamme. -- Ja illalla kun kala syö niin
hyvin! Mikäs auttaa?"

Ja ajattelematta sen enempää heitti tuo huimapäinen neito ohuen puvun
yltään ja antoi ihanan vartalonsa aina marmorisia olkapäitä myöten
vaipua aaltojen helmaan. Ei ollut niinkään helppoa irroittaa koukkua
kukkavihkosta, johon siimakin oli jo ennättänyt takertua kiinni,
mutta kärsimys kaikki voitti. Jonkun ajan kuluttua astui onnesta
hymyilevä kaunotar vedestä ylös pitäen kädessään ongenkoukkua.

Mutta kova kohtalo vaani häntä. Ilkiöt, jotka olivat varastaneet
Smitshkowin vaatteet, olivat siepanneet hänenkin pukunsa ja jättäneet
vain matorasian jälelle.

"Mikä minun nyt auttaa? -- valitteli hän itkien. -- Tokkohan voin
mennä tällaisena? Ei, ei mitenkään! Ennemmin kuolen! Odotan kunnes
alkaa hämärtää; sitten pimeässä menen täti Agatan luo ja lähetän
hänet kotiin toista pukua noutamaan... Piiloudun sillan alle iltaa
odottamaan."

Kaunottaremme valitsi pisintä heinää kasvavan nurmikon ja juoksi
kumartuneena sillan luo. Ryömiessään sillan alle hän huomasi siellä
alastoman miehen, jolla oli pitkä taiteilijatukka ja karvainen rinta,
päästi kovan huudon ja meni tainnoksiin.

Smitshkow pelästyi myöskin. Ensin hän luuli tyttöä vedenneidoksi.

"Onkohan tuo joku vellamonneito, joka on tullut pelastamaan minua?"
-- ajatteli hän ja tämä luulo tuntui niin hyväilevältä, etenkin
koska hänen ajatuksensa omasta ulkomuodostaan oli sangen ylevä. --
"Mutta jollei hän olekaan vellamonneito, vaan ihminen, niin kuinka
on selitettävä tämä kummallinen muodon muutos? Miksi on hän täällä
sillan alla? Ja mikä häntä vaivaa?"

Näitä kysymyksiä ratkaistessaan tuli kaunotar tajuihinsa.

-- Älkää tappako minua! -- kuiskasi tämä. -- olen ruhtinatar Bibulow.
Minä rukoilen teitä! Te saatte paljon rahaa! Äsken minä irrotin
ongenkoukun vedessä ja sillä välin olivat varkaat vieneet minun uuden
pukuni, kenkäni, kaikki.

-- Hyvä neiti! -- vastasi Smitshkow liikutettuna. -- Minun pukuni
varastettiin myöskin. Sitäpaitsi veivät he jousenpihkan, joka oli
housujen taskussa.

Kaikki, jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat tavallisesti
neuvottomia, mutta Smitshkow oli loistava poikkeus.

-- Hyvä neiti! -- sanoi hän hetken odotettuaan. -- Minun ulkoasuni
näyttää vaivaavan teitä. Mutta myöntäkää, että minun ei sovi lähteä
täältä samalla perusteella kuin ei teidänkään sovi niin tehdä.
Aion sentähden ehdottaa, että te piiloutuisitte minun bassoviuluni
koteloon sulkien kannen kiinni. Tällä tavoin pääsisitte minua
näkemästä...

Sen jälkeen Smitshkow nosti suuren viulunsa kotelosta ulos. Hetken
aikaa hänestä tosin tuntui kuin hän luovuttaessaan kotelon, häpäisisi
pyhää taidetta, mutta tämä epäröiminen oli ohimenevää laatua. Kun
kaunotar oli sulkeunut koteloon ja käynyt pitkälleen, alkoi Smitshkow
vetää hihnoja kiinni ja hän iloitsi ajatellessaan että luonto oli
lahjottanut hänelle niin suuren järjen.

-- Nyt, neitiseni, ette minua näe, -- sanoi hän. -- Olkaa siellä
kaikessa rauhassa. Kun tulee pimeä, kannan minä teidät kotiin
vanhempainne luo. Voinhan minä sitten myöhemmin tulla tänne viuluani
noutamaan.

Pimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja
lähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin
jo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän
ryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin...

"Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi -- ajatteli
Smitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua
lentoon. -- Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon
palkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti."

-- Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? -- kysäsi hän kuin
kohtelias keikari. -- Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun
kotelossani aivan kuin kotonanne!

Silloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua.
Tarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut
näköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään
joitakin myttyjä...

"Varkaitako? -- pälkähti hänen päässään. -- He kantavat jotakin!
Luultavasti meidän vaatteemme!"

Smitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.

-- Seis! -- huusi hän. -- Seis! Ottakaa kiinni!

Haamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat
pötkiä pakoon... Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten
töminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.

Smitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan
saanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita
toisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin
kulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, --
huilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat
koteloon ja hämmästyivät hirveästi.

-- Kontrabasso! -- huudahti huilunsoittaja. -- Tämä on varmaan
Smitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?

-- Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille,
-- päätteli klarinetin puhaltaja. -- Joko on hän juonut itsensä
humalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet... Kaikissa tapauksissa ei
sovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.

Huilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät
eteenpäin.

-- Piru vieköön, kuinka raskas! -- murisi huilunsoittaja tavan takaa.
-- Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä... Äsh!

Tultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon
paikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten
ryypylle.

Tähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja
kattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä
virkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa
ja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.

-- Minä, hyvä kreivi, -- puhui Lakeitsh -- olin Napolissa ollessani
persoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan
ihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla ... aivan tavallisella
bassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että
oli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.

-- Johan nyt. Se on mahdotonta... -- epäili kreivi.

-- Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti!
Asuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin
hänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.

-- Lisztin rapsodian... Hm!... nyt te laskette leikkiä...

-- Ettekö usko? -- naurahti Lakeitsh. -- No, kyllä minä heti näytän
teille. Mennäänpäs orkesteriin!

Sulhanen ja kreivi lähtivät orkesteriin. Tultuaan bassoviulun luo he
alkoivat kiireesti aukoa hihnoja ... ja -- voi, hirmuista!

Mutta nyt, kun lukija vapaan mielikuvituksensa avulla kuvittelee
tuon soitannollisen kiistan loppua, palatkaamme takaisin Smitshkowin
luo... Soittaja parka, joka turhaan oli ajanut voroja takaa, palasi
sille paikalle, johon oli jättänyt kotelonsa, mutta ei löytänytkään
enää kallisarvoista kuormaansa. Sekaantuen arveluihinsa hän kulki
pari kertaa edestakaisin tietä pitkin, mutta kun hän ei sittenkään
löytänyt koteloa, niin päätti, että oli joutunut väärälle tielle...

"Tämä on kauheata! -- ajatteli hän tarttuen molemmin käsin pitkään
tukkaansa. -- Ruhtinatar tukehtuu kotelossa! Minä olen murhamies!"

Aina puoliyöhön asti Smitshkow harhaili alastomana pimeässä teitä
pitkin etsien koteloa ja lähti viimein uupuneena takasin sillan alle.

-- Etsin aamun valjetessa, -- päätti hän.

Tulos aamuisesta etsinnästä oli sama ja Smitshkow päätti odottaa
sillan alla yötä...

-- Minun täytyy löytää hänet! -- mutisi hän ottaen silinterihatun
päästään ja tarttuen toivottomana tukkaansa. -- Vaikka vuoden
etsisin, mutta minun täytyy löytää hänet!

*  *  *  *  *

Ja vielä tänä päivänä kertovat talonpojat, jotka asuvat näillä
seuduilla, että öisin saattaa sillan luona nähdä alastoman
miehen, jolla on pitkä, aina alas vyötäisille ulottuva tukka ja
silinterihattu päässä. Toisinaan kuuluu sillan alta bassoviulun
sortunut, surunvoittoinen sävel.



Salaisuus.


Palattuaan ensimäisen pääsiäispäivän illalla vieraista kotiin
otti todellinen valtioneuvos Navagin eteisestä paperin, johon
juhlatervehdyksellä käyneet olivat kirjottaneet nimensä, ja astui
virkahuoneeseensa. Muutettuaan vaatteensa ja juotuaan lasillisen
seltterivettä, hän asettui mitä mukavimmin leposohvaan ja alkoi lukea
nimikirjotuksia paperista. Kun hänen katseensa oli siirtynyt keskelle
paperia, hän säpsähti, huudahti kummastuneena ja näpähytti sormellaan
samalla kun ihmettelyn ilme nousi hänen kasvoilleen.

-- Taas! -- sanoi hän lyöden kädellään polveensa. -- Tämä on
ihmeellistä! Taas on tuo, piru ties kuka hän on, tuo Fedjukow
kirjottanut nimensä! Taas!

Monien nimien joukossa oli paperilla myös erään Fedjukowin
nimikirjotus. Mikä lintu tämä Fedjukow mahtoi olla, -- sitä ei
Navagin laisinkaan tiennyt. Hän palautti mieleensä kaikki tuttavansa,
sukulaisensa ja alamaisensa, muisteli kaukaista menneisyyttään,
mutta ei muistanut sittenkään nimeä, joka olisi edes "Fedjukowin"
kaltainen. Kaikkein kummallisinta oli tässä kuitenkin se, että
tämä tuntematon Fedjukow oli jo kolmentoista vuoden kuluessa
säännöllisesti jouluna ja pääsiäisenä kirjottanut nimensä. Kuka ja
mistä hän on, sitä ei Navagin, ei hänen vaimonsa eikä ovenvartijakaan
tienneet.

-- Ihmeellistä! -- huudahti Navagin harpatessaan pitkin
virkahuoneensa lattiaa. -- Kummallista ja käsittämätöntä!
Salaperäinen asia! Kutsukaa ovenvartija tänne! -- huusi hän. --
Ihme ja kumma! Mutta minun täytyy saada selville kuka hän on!
Kuulehan, Grigorij, -- kääntyi hän ovenvartijan puoleen, joka juuri
astui sisään, -- taas on tuo Fedjukow kirjottanut nimensä vieraissa
kävijäin luetteloon. Näitkö sinä hänet?

-- En.

-- Mitä sanot? Onhan hän kirjottanut nimensä paperille! Hän on siis
ollut eteisessä. Onhan!

-- Ei ole ollut.

-- Kuinka hän olisi voinut kirjottaa nimensä jollei ole ollut?

-- En tiedä.

-- Kuka sen tietää sitten? Olet tainnut torkkua eteisessä! Koetappas
muistella, ehkä on joku tuntematon käynyt täällä. Ajattele tarkoin!

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, ei ollut yhtään tuntematonta. Meidän
virkamiehemme olivat täällä, paronitar kävi armollista rouvaa
tervehtimässä, sitten tulivat papit ristiä kantaen... Muita ei
käynytkään.

-- Mitä, olisiko tuo salaa käynyt täällä?

-- En tiedä, mutta ketään Fedjukowia ei ainakaan ollut. Sen uskallan
vaikka vannoa.

-- Kummallista! Käsittämätöntä! Ih-meellis-tä! -- ajatteli Navagin.
-- Tämä on päälle päätteeksi kovin naurettavaa. Eräs henkilö on
jo kolmentoista vuoden aikana kirjottanut nimensä luetteloon eikä
ovenvartija kuitenkaan tiedä kuka hän on. Ehkä on se jonkun kujetta?
Olisikohan joku virkamies, paitsi omaa nimeään, kirjottanut sinne
kiusan vuoksi tuon Fedjukowinkin?

Navagin alkoi tutkia Fedjukowin käsialaa.

Terävä, rohkea nimikirjotus vanhanaikaisine koukeroineen ei ollut
laisinkaan muitten näköinen. Se oli heti aran ja ujon lääninkirjuri
Shtutshkinin jälkeen, joka olisi varmaan kuollut säikähdyksestä jo
ajatellessaankin moista hävytöntä pilaa.

-- Taas on tuo salaperäinen Fedjukow käynyt täällä! -- sanoi Navagin
astuessaan vaimonsa huoneeseen. -- Enkä minä nytkään saanut selville
kuka hän oikein on.

Rouva Navagin oli spiritisti ja selitti sentähden kaikki käsitettävät
ja käsittämättömät luonnon ilmiöt aivan yksinkertaisesti.

-- Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, -- sanoi rouva. -- Sinä vaan
et usko, vaikka minä aina olen sanonut ja sanon yhä vieläkin, että
luonnossa on paljon yliluonnollista, jota meidän heikko järkemme ei
milloinkaan voi käsittää. Olen vakuutettu siitä, että tämä Fedjukow
on henki, joka on sinulle myötätuntoinen. Sinun sijassasi minä
manaisin hänet esiin ja kysyisin mitä hän tahtoo.

-- Joutavia, joutavia!

Navagin oli ennakkoluuloista vapaa, mutta asia oli siksi
salaperäinen, että kaikellaiset pirulliset juonet juolahtivat vasten
tahtoaankin hänen mieleensä. Koko illan ajatteli hän sitä, että tuo
Fedjukow on joku jo aikoja sitten kuollut virkamies, jonka Navaginin
esi-isät olivat virasta erottaneet, ja että Fedjukowin henki nyt
kostaisi esi-isäin jälkeläiselle. Saattaapa myös olla, että se on
jonkun, Navaginin itsensä erottaman kanslistin tai pettämän tytön
sukulainen...

Koko yön hän näki unta vanhasta, laihasta virkamiehestä, jolla oli
kalman kalpeat kasvot, harjasten kaltainen tukka ja tinan väriset
silmät; virkamies, jolla oli kulunut, arkipäiväinen virkapuku yllä,
puhui jotakin haudantakaisella äänellä ja uhkasi luisella nyrkillä.

Navagin oli vähällä saada aivotulehduksen. Kaksi viikkoa hän oli
vaiti ja kulki synkkänä, ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta vihdoin hän
voitti oman epäluuloisen itserakkautensa ja meni vaimonsa luo sanoen
kolealla äänellä:

-- Siina, manaa Fedjukow esiin!

Spiritisti riemastui, käski tuoda pahvilevyn ja lautasen, asetti
Navaginin viereensä istumaan ja alkoi pyhän palveluksen. Fedjukow ei
antanut kauan odottaa itseään...

-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi Navagin.

-- Tunnusta syntisi... -- vastasi lautanen.

-- Kuka olit sinä eläessäsi täällä maan päällä?

-- Hairahtunut...

-- Siinä sen näet, kuiskasi rouva. -- Etkä sinä uskonut!

Navagin jutteli kauan Fedjukowin kanssa, manasi sen jälkeen esiin
Napoleonin, Hannibalin, Askotshenskijn, tätinsä Klaudia Saharovnan,
jotka kaikki vastasivat hänelle lyhyesti, mutta samalla sattuvasti ja
syvämietteisesti. Ainakin neljä tuntia puuhasi hän lautasen ympärillä
kunnes nukkui rauhottuneena ja onnellisena ajatellessaan, että uusi,
salaperäinen maailma oli avautunut hänelle. Siitä lähtien hän joka
päivä harrasti spiritismiä ja selitti kokouksissa virkamiehille,
että luonnossa on yleensä hyvin paljon yliluonnollista, ihmeellistä,
mihin meidän oppineittemme jo aikoja sitten olisi pitänyt kiinnittää
huomionsa. Hypnotismi, mediumismi, bishopismi, spiritismi, nelijako
ynnä muut hämärät asiat valtasivat hänet siihen määrään, että hän
päiväkaudet -- puolisonsa suureksi iloksi -- luki spiritistisiä
kirjoja tai puuhasi lautasensa kanssa, harrasti pöydän kiertämistä
ja yliluonnollisten ilmiöitten selittämistä. Tuota pikaa alkoivat
kaikki hänen alamaisensakin harrastaa spiritismiä, vieläpä niin
hartaasti, että vanha ryöstömies sekaantui päästään ja lähetti kerran
tällaisen sähkösanoman: "Helvettiin. Rahatoimikamari. Tunnen, että
muutun pahaksi hengeksi. Mikä auttaa? Vastaus maksettu. Vasilij
Krinolinskij."

Luettuaan satakunta teosta spiritismistä, Navagin tunsi voittamatonta
innostusta itsekin kirjottaa jotakin. Viisi kuukautta hän istui
työpöytänsä ääressä pohtien hartaasti asiaa, kunnes vihdoin
viimeinkin valmistui hänen laaja selontekonsa otsakkeella: "Minunkin
mielipiteeni." Lopetettuaan tämän työnsä, hän päätti lähettää sen
spiritistiseen aikakauskirjaan.

Päivä, jona kirjotus piti lähetettämän, on ikimuistettava.
Navagin muistaa, että tuona merkillisenä päivänä olivat hänen
virkahuoneessaan kirjuri, joka kirjotti puhtaaksi tutkimusta, ja
seurakunnan apulaispappi, joka oli kutsuttu asioissa. Navaginin
kasvot loistivat. Hän silmäili hellästi henkensä tuotetta, koetti
sormillaan sen paksuutta, hymyili onnellisena ja sanoi kirjurille:

-- Minä luulen, Filip Sergeitsh, että lähetämme sen vakuutetussa
kirjeessä. Se on varmempi... -- Senjälkeen kääntyi hän apulaisen
puoleen sanoen: -- Teidät, hyvä ystäväni, kutsuin luokseni erään
asian tähden. Minä lähetän, nimittäin, nuorimman poikani kimnaasiin
ja tarvitsen sentähden mitä pikemmin papintodistuksen.

-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi apulainen kumartaen. --
Hyvin hyvä! Ymmärrän...

-- Eiköhän voisi saada sitä jo huomenna?

-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, olkaa huoletta! Huomenna se on
valmis! Olkaa hyvä ja lähettäkää joku ennen iltakirkkoa noutamaan
sitä. Minä olen siellä silloin. Käskekää kysymään Fedjukowia, minä
olen siellä...

-- Kuinka?! -- huudahti todellinen valtioneuvos kalveten.

-- Fedjukowia.

-- Oletteko ... oletteko Fedjukow? -- kysyi Navagin hämmästyneenä.

-- Aivan niin, Fedjukow.

-- Te ... te olette kirjottanut nimenne eteisessä käyntiluetteloon?

-- Aivan niin, -- myönsi apulainen joutuen hämilleen. -- Minä, teidän
ylhäisyytenne, kirjotan tavallisesti nimeni ylhäisten henkilöitten
luona tervehdyksellä käyneitten joukkoon... Minusta se on niin
hauskaa... Kun huomaan paperin eteisessä, niin herää minussa heti
kova halu kirjottaa nimeni...

Mykkänä, typertyneenä, ymmärtämättä tai kuulematta mitään harppasi
Navagin huoneessaan. Hän nykäisi oviverhoja, räpäytti pari kolme
kertaa oikeaa kättään niinkuin jeune-premier baletissa nähdessään
_hänet_, vihelsi, hymyili mielettömästi, osotti sormellaan jonnekin
kauas.

-- Minä lähetän siis heti kirjotuksenne, teidän ylhäisyytenne, --
sanoi kirjuri.

Nämä sanat johtivat Navaginin todellisuuteen. Hän katsoi
tylsämielisesti kirjuria ja apulaista, muisti asian menon ja polkien
vimmatusti jalkaansa huusi kovalla ja kimeällä äänellä:

-- Jättäkää minut rauhaan! Jät-tä-kää minut rauhaan, sanon teille!
Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?

Kirjuri ja apulainen pötkivät ulos virkahuoneesta ja olivat jo
kadulla, kun Navagin yhä vielä polki jalkaansa ja huusi:

-- Jättäkää minut rauhaan! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?
Jät-tä-kää minut rauhaan!



Hyvin kävi.


Ylijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui
Ljubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen
nainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita
asioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun
verran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja
ankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:

-- Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä
kannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen
tärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow
Grigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen
ikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani
on luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin
kuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin
kahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja,
jotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen
ja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää,
jotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta
puuttuu -- kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni
kuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta.
Enkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos
sattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi,
Ljubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi
vaikutus kuin naimattomalla... Minä olen sivistyneestä säädystä ja
hyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin
mikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi.
Ja juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea
siteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon
jonkun arvokkaan henkilön kanssa.

-- Hyvä asia! -- huoahti naittaja-akka.

-- Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa.
Kenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia?
Nähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään
sellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa
suorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän
siis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne
minun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja
taidatte helposti auttaa minua.

-- Se käy päinsä...

-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...

Naittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen
yhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.

-- Se käy päinsä, -- toisti hän. -- Mutta minkälaisen morsiamen te,
Nikolai Nikolaitsh, haluatte?

-- Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.

-- No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella
sentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen
vaaleaverisestä.

-- Nähkääs, Ljubow Grigorjevna... -- sanoi Stytshkin arvokkaasti
huoaten. -- Minä olen päättäväinen ja lujaluonteinen mies. Minusta
on kauneus ja yleensä ulko-asu toisarvoinen merkitykseltään,
sillä, kuten itse tiedätte, eihän kauneus ole kaikki kaikessa ja
kauniista vaimosta on sitä paitsi kovin paljon vaivaa. Minä olen sitä
mielipidettä, että pääasia naisessa ei ole se, mikä näkyy pinnalla,
vaan se, mikä on sisässä, se tahtoo sanoa, että hänellä on sielu ja
muut ominaisuudet. Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Tietysti on hyvin
hauskaa, jos vaimo on itsestänsä lihavanlainen, mutta tämä ei ole
molemminpuolisen onnen tähden tärkeätä. Pääasia, se on järki. Mutta
totta puhuen ei naisessa järki ole niinkään tarpeen, sillä silloin
hän omistaisi suuren ymmärryksen, jonka avulla sitten alkaisi pohtia
korkeita ideaaleja. Ilman sivistystä ei nykyään sovi olla, sehän
on selvä, mutta sivistystäkin löytyy niin monenlaista. On sangen
hauskaa, jos vaimo osaa ranskaa ja saksaa ja niitä muita, sangen
hauskaa; mutta mitä on siitä hyötyä, jollei hän taida nyt esimerkiksi
neuloa nappia kiinni? Olen sivistyneestä säädystä, ruhtinas
Silberhut'in kanssa olen aivan samalla kannalla kuin esimerkiksi
teidän kanssanne, mutta minä olen luonteeltani yksinkertainen ja
juuri siksi olen yksinkertaisen neidon tarpeessa. Erittäin tärkeätä
on se, että hän pitäisi minua arvossa ja tuntisi, että minä olen
tehnyt hänet onnelliseksi.

-- Sehän on tietty, se.

-- No niin, nyt mitä omaisuuteen tulee... Rikasta en tarvitse. Minä
en voi sietää sellaista halpamaisuutta, että naidaan rahan tähden.
Minä en tahdo, että söisin vaimoni leipää, vaan että hän minun ja
että hän sen käsittäisi. Mutta köyhästä en minä liioin pidä väliä.
Vaikka minulla onkin varoja, enkä nai huvin vuoksi, vaan rakkaudesta,
niin en voi ottaa köyhää, sillä, kuten itse tiedätte, nykyään on
kaikki niin kovin kallista ja lapsia tulee.

-- Sopii ottaa sellainen, jolla on myötäjäisiä, -- sanoi
naittaja-akka.

-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...

He olivat vaiti jonkun aikaa. Akka huokasi syvään, katsoi kierosti
junailijaan ja kysyi:

-- Entä, hyvä veli, mitä pidät vanhasta piiasta? Minulla olisi
hyvää tavaraa. Toinen on ranskalainen, mutta toinen on peräti
kreikkalainen. Oikein hyvää lajia.

Junailija tuumaili ja sanoi:

-- Ei, kiitoksia. Nähdessäni teidän puoleltanne noin suurta
mielisuosiota, sallikaa minun kysyä: paljonko otatte vaivoistanne
morsiamen suhteen?

-- En minä paljoa ota. Jos annatte kaksikymmentäviisi ruplaa ja
kankaan uuteen pukuun, kuten tavallista, niin olen kiitollinen.
Myötäjäisistä erikseen, se on sitten eri asia.

Stytshkin nosti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi vaieten ajatella
asiaa. Tuumailtuaan hän huoahti ja sanoi:

-- Se on paljon...

-- Ei ensinkään paljon, Nikolai Nikolaitsh! Ennen vanhaan, jolloin
häitä oli paljon, sai halvemmalla, mutta nykyään -- mitä me
tienaamme? Jos kuukaudessa ansaitsee viisikymmentä ruplaa, on hyvä.
Niin, niin, hyvä veli, ei niistä häistä paljoa kostu.

Stytshkin katsoi neuvottomana naittajaan ja kohautti olkapäitään.

-- Hm!... Tokkohan viisikymmentä ruplaa on vähän? -- kysyi hän.

-- Vähän on! Ennen vanhaan sattui usein, että tuli päälle sadan
ruplan.

-- Hm!... En olisi uskonut, että sellaisilla toimilla voisi niin
paljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Ei joka mies sen vertaa
ansaitse! Juokaa, pyydän nöyrimmästi...

Naittaja-akka joi pohjaan rypistämättä kasvojaan. Stytshkin katseli
häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

-- Viisikymmentä ruplaa... Se tahtoo sanoa, kuusi sataa ruplaa
vuodessa... Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Sellaisilla ansioilla
ei teidän, Ljubow Grigorjevna, ole vaikea tehdä naimiskauppaa
itsestänne...

-- Minunko? -- nauroi naittaja. -- Minä olen jo vanha...

-- Ei ensinkään... Ulkomuotonne on tuollainen ... kasvonne pyöreät,
sievät ja muutenkin...

Naittaja joutui hämille, samoin kuin Stytshkin, joka istui hänen
viereensä.

-- Te olette vielä sangen miellyttävä, -- sanoi junailija. -- Jos
satutte saamaan säntillisen, säädyllisen ja säästäväisen miehen,
jolla on jotakuinkin hyvä palkka, niin te voitte lisäansioillanne
hyvinkin miellyttää häntä ja elää täydessä sovussa...

-- Herranen aika, mitä te puhutte, Nikolai Nikolaitsh...

-- Mitä? En minä mitään...

Seurasi vaitiolo. Sitten alkoi Stytshkin niistää nenäänsä.
Naittaja-akka punastui ja katsellen kainosti vierustoveriinsa, kysyi:

-- Entä paljonko te ansaitsette, Nikolai Nikolaitsh?

-- Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lisäpalkkioita. Sen
lisäksi on meillä vielä tuloja steariinikynttilöistä ja jäniksistä.

-- Käytte siis myöskin metsästämässä?

-- Ei. Me kutsumme jäniksiksi niitä matkustajia, jotka kulkevat ilman
pilettiä.

Seurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna
astella edes ja takaisin huoneessaan.

-- Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, -- sanoi hän. -- Olen jo
ikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen ... sellainen
kuin esimerkiksi te olette ... arvokas ja säädyllinen ... ja
ulkomuodoltaan teidän...

-- Hyvä Jumala, mitä te puhutte... -- hihitti naittaja peittäen
nenäliinalla punaiset kasvonsa.

-- Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja
sopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos
vielä pidätte minusta, niin ... mitäs muulla väliä? Sallikaa minun
pyytää teitä omakseni!

Ljubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja
suostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.

-- Kas niin, -- sanoi onnellinen ylijunailija, -- sallikaa minun
nyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä
teiltä toivon... Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies,
ajattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin
ankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.

Stytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen
perhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.



Paha poika.


Ivan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna
Semjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä,
kulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille
aivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan
kuin kaukana muusta maailmasta -- ei nähnyt kukaan muu kuin kalat
ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden
pintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita
mukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.

-- Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin
katsellen ympärilleen. -- Minulla on niin paljon teille sanomista ...
niin paljon... Kun näin teidät ensi kerran... Teillä nykii... Minä
ymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun
täytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen ...
nykii taas... Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin
tulisesti! Älkää temmatko onkea ... syököön paremmin... Sanokaa
minulle, armaani, uskallanko toivoa -- ei vastarakkautta, ei! --
sitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, -- vaan uskallanko
toivoa... Vetäkää! Vetäkää!

Anna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti.
Ilmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.

-- Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!

Ahven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja ... loiskis
veteen!

Kalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan
käteen ja painoi sen vahingossa huulilleen... Tyttö koetti vetää
kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät
vahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten
valoja, vakuutuksia... Onnellinen hetki!

Mutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea,
sillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin
ulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri
suutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja
hämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston
poika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli
nuoria ja hymyili pahanilkisesti.

-- Ahaa ... te suutelitte? -- sanoi hän. -- Vai niin! Minä sanon
äidille.

-- Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin... -- mutisi Lapkin
punastuen. -- Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen
halpamaista, inhottavaa, ilettävää... Luulen, että te rehellisen,
jalomielisen ihmisen tavoin...

-- Antakaa rupla, silloin en sano! -- virkkoi jalomielinen ihminen.
-- Muuten sanon.

Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan
märkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä
kertaa enää suudelleet.

Seuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon
ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät
pillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen.
Nähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän
lahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin
ja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän
jättänyt heitä kahden.

-- Konna! -- murisi Lapkin hampaittensa välistä. -- Noin nuori ja
niin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!

Koko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille.
Hän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja;
eikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä
taskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.

Kerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä
purskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:

-- Sanonko? Mitä?

Lapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta
lautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi
toiseen huoneeseen.

Ja tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen
päivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi,
se oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen,
Lapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa.
Löydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa
poikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka
niinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja
kannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi
rakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:

-- Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!

Sittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana
olleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa
autuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa
poikaa.



Kumma kuvastin.

(Joulutarina.)


Minä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta
ja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa,
kun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät
olleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti
tuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa.
Valo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja
keskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien
muotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa:

-- Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!

Meidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi
kaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin...

Tuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua.
Raskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki
mielen surulliseksi.

-- Oi, esi-isät! -- sanoin minä syvään huoahtaen. -- Jos olisin
kirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän
romaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella
ollut oma tarinansa ... ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi
tuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on
oma mitä huvittavin tarinansa.

-- Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? -- kysyin
minä vaimoltani.

Ja minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta
kuvastinta tummine pronssikehyksineen.

-- Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun
iso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä
jättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja
päivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle,
otti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän
panemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty
vain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.

-- Hän oli kai kovin turhamainen? -- kysyi vaimoni.

-- Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia?
Miksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä
ollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea
salaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi
kätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä
paholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta
epäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.

Minä pyyhkäisin tomua kuvastimesta, katsahdin siihen ja aloin nauraa.
Kaiku vastasi kumeasti nauruuni. Kuvastin oli kiero ja muutti minun
kasvoni perin muodottomiksi: nenä pisti esiin vasemmasta poskesta ja
leuka oli kaksinkertainen, vääristyen sivulle.

-- Merkillinen maku näyttää iso-äidilläni olleen, -- sanoin minä.

Vaimoni astui epävarmana kuvastimen luo, katsoi myöskin siihen --
ja nyt tapahtui jotakin kauheata. Hän kalpeni, vapisi kuin lehti
ja huudahti. Kynttilänjalka putosi hänen kädestään, vieri pitkin
permantoa ja kynttilä sammui. Pimeys peitti meidät. Samalla kuulin,
kuinka jokin raskas esine kaatui jymähtäen lattialle: se oli vaimoni,
joka pyörtyi.

Tuuli ulvoi yhä säälittävämmin, rotat juoksivat esiin, hiiret
rapistelivat papereita. Silloin repäisi tuulenpuuska ikkunaluukun
irti, joka putosi maahan. Kuu paistoi ikkunasta sisään...

Minä nostin vaimoni ylös ja kannoin hänet esi-isien autiosta
asunnosta ulos. Hän toipui ennalleen vasta seuraavan päivän illalla.

-- Kuvastin! Antakaa kuvastin! -- pyysi hän tullessaan tajuihinsa. --
Missä kuvastin on?

Kokonaisen viikon hän oli senjälkeen syömättä, juomatta, nukkumatta
ja pyysi hartaasti tuomaan kuvastinta. Hän itki, repi tukkaansa,
väänteli itseään ja vasta silloin, kun lääkäri ilmotti, että hänen
asemansa on sangen vaarallinen, että hän saattaa kuolla uupumuksesta,
vasta silloin minä voitin pelkoni mennäkseni noutamaan tuota
iso-äidin kuvastinta. Nähtyään sen, minun vaimoni hymyili onnesta,
tarttui siihen, suuteli sitä, eikä enää katsettaan siitä kääntänyt.

Nyt on siitä jo kymmenen vuotta kulunut, mutta hän katsoo yhä
kuvaansa kuvastimessa heittämättä sitä hetkeksikään.

-- Tokkohan tuo olen minä? -- kuiskaa hän ja kasvojensa punassa
leimahtaa autuuden ja innostuksen ilme. -- Kyllä, se olen sittenkin
minä! Kaikki on valhetta, paitsi tämä peili. Ihmiset valehtelevat,
mieheni valehtelee! Oi, jospa olisin ennen nähnyt itseni, jospa
olisin tiennyt miltä minä todella näytän, niin en olisikaan mennyt
naimisiin tuon miehen kanssa! Hän ei ole minua ansainnut! Jalkojeni
juureen pitäisi kaikkein kauneimpain ja jalosukuisimpain ritarien
polvistua!...

Kerran seistessäni vaimoni takana minä sattumalta katsahdin
kuvastimeen ja -- tuo kauhea salaisuus tuli ilmi. Kuvastimessa minä
näin häikäisevän ihanan naisen, jollaista en eläessäni koskaan
ollut nähnyt. Se oli luonnon ihme, kauneuden, sulouden ja rakkauden
sopusointu. Mistä se johtui? Mitä oli tapahtunut? Kuinka saattoi
minun ruma, jäykkä vaimoni näyttää kuvastimessa noin ihanalta? Kuinka?

Siten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin
suuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin
kauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.

Ja nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä
katsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta
poskesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni
kasvot ovat sitä lumoavammat -- ja hurja, mieletön kiihko valtaa
minut.

-- Ha-ha-ha! -- nauran minä hillittömästi.

Mutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:

-- Kuinka ihana minä olen!



Kyökkipiian naiminen.


Grisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona
kuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen
mielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona,
jolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui
suuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana
yllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella
kannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria
niin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan
selkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika,
vanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan
kasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme.
Kyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi
kätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen:
milloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina
häämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä,
haarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti
itsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista.
Hän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä
joivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti,
katsomatta kysyjään.

-- Juokaa, Danilo Semjonitsh! -- kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. --
Mutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta
ryyppy viinaa!

Ja lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta,
jolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.

-- En minä käytä ... en ole tottunut ... kielteli ajuri, -- älkää
vaivatko, Aksinja Stepanovna!

-- Mikä mies te olette!... Vosikka, ettekä juo... Eihän naimattoman
miehen sovi olla ryyppäämättä. Heittäkää pois!

Ajuri vilkui viinapulloon, sitten lapsenpiian pahanilkisiin kasvoihin
ja hänen omille kasvoilleen nousi yhtä pahanilkinen ilme: etpäs,
sanon, etpäs petäkkään minua, senkin vanha noita-akka!

-- En juo, heretkäähän... Meikäläisille ei tuo paha tapa kelpaa.
Käsityöläinen saattaa kyllä ryypätä, hän kun istuu paikallaan,
mutta me sitä vastoin olemme melkein aina liikkeellä, aina yleisön
silmissä. Eikös niin? Satut menemään kapakkaan, niin jo kadulta
hevonen karkaa; ja pöhnään jos juot itses, niin on se yhä pahempi:
pidä silloin varasi, ettet torkahda ja suin päin kuskipukilta katuun
keikahda! Niin on sen asian laita.

-- Entä paljonko te kasaatte rahoja päivässä, Danilo Semjonitsh?

-- Miten milloinkin. Toisinaan aina kolmeen ruplaan, vaan täytyypä
väliin tyhjinkin käsin kotiin palata. Päivät ovat niin erilaisia.
Nykyään ei meidän ammattimme laisinkaan vetele. Issikoita on kuin
sieniä sateen jälkeen. Heinä on kallista ja ihmiset turhan tarkkoja,
koettavat niin järjestää matkansa, että raitioteillä sopisi kulkea.
Mutta kuitenkaan, Jumalan kiitos, ei saa valittaa. Meillä on ruokaa
ja vaatetta ja ... vieläpä saatamme tehdä toisenkin onnelliseksi ...
(ajuri katsahtaa salaa Pelagejaan) ... jos se hänen mieleensä on.

Mitä sitten puhuttiin, sitä ei Grisha kuullut. Hänen äitinsä tuli
siihen ja lähetti pojan lastenkamariin läksyjä lukemaan.

-- Mene lukemaan! Et sinä saa siinä kuunnella!

Tultuaan lastenkamariin Grisha aukaisi kirjan eteensä, mutta luku ei
luistanut. Kaikki se, minkä hän oli äsken nähnyt ja kuullut, herätti
hänen ajatuksissaan paljon kysymyksiä.

"Pelageja menee naimisiin... -- ajatteli hän. -- Se on kummallista.
En ymmärrä miksi mennään naimisiin. Äiti meni naimisiin isän,
Vera-serkku Paulin kanssa. Niin, isän ja Paulin kanssa saattaa kyllä
mennä naimisiin: heillä on kultaiset kellonperät, kauniit vaatteet,
heillä on kiillotetut kengät; mutta kuinka saattaa mennä naimisiin
tuollaisen ruman issikan kanssa, jolla on punainen nenä ja suuret
huopatossut... Hyi! Minkätähden tahtoo Aksinja Stepanovna, että
Pelageja-parka menisi naimisiin?"

Kun vieras oli mennyt pois, tuli Pelageja sisään huoneita siivoomaan.
Hän oli vieläkin liikutettu. Kasvonsa olivat punaiset ja pelokkaat.
Hän tuskin kosketti luudalla permantoa ja lakaisi joka nurkan viiteen
kertaan. Etenkin viipyi hän kauan siinä huoneessa, jossa äiti oli.
Nähtävästi painosti yksinäisyys, koska hän tahtoi puhua jonkun
kanssa, paljastaa tunteensa ja keventää sydämensä jollekin.

-- Lähti pois! -- mutisi hän, huomattuaan, ettei äiti alkaisi
keskustelua.

-- Hän näkyy olevan kunnon mies, -- sanoi äiti kääntämättä katsettaan
käsityöstään. -- Raitis, vakava.

-- Jumal'avita, en huoli hänestä! -- huudahti Pelageja yht'äkkiä,
sävähtäen punaiseksi. -- Jumal'avita, en huoli!

-- Älä hulluttele, et sinä enää mikään lapsi ole. Se on tärkeä askel;
täytyy ensin tarkoin harkita, eikä noin umpimähkään huutaa. Pidätkö
sinä hänestä sitten?

-- Mitä te ajattelette, rouva hyvä! -- häpesi Pelageja. -- Sanotaan,
että ... Herranen aika!...

"Jospa sanoisi: en pidä!" -- ajatteli Grisha.

-- Millainen teeskentelijä sinä oletkaan... No, pidätkö hänestä?

-- Hän on niin vanha, rouva hyvä! Hi, hi!

-- Valehtelet! -- kirahti lapsenpiika suuttuneena toisesta huoneesta.
-- Neljääkymmentä vuotta ei vielä täyttänyt ole. Mitä sinä nuorella
tekisit? Ei pidä kasvoista kaikkea päättää... Ota pois, sillä hyvä!

-- Jumal'avita, en ota! -- valitti Pelageja.

-- Niskottelet! Millaisen pirun sinä oikein tahtoisitkaan? Toinen
kumartuisi vaikka jalkojen juureen, vaan sinä: "en ota!" Yhäkö
vaan aiot posteljooneille ja opettajalle iskeä silmää? Niin, rouva
hyvä, kun Grishan opettaja tulee, niin silloinkos Pelageja hänelle
lörpöttelee. Uh, sinä hävytön!

-- Entä oletko sinä tuota ajuria koskaan ennen nähnyt? -- kysyi rouva
Pelagejalta.

-- Missä minä hänet olisin nähnyt? Ensi kerran tänään näin, Aksinja
hänet jostakin oli löytänyt ... senkin vietävän... Mistä tuollaisen
piti tullakin siihen minun kiusakseni!?

Päivällispöydässä, kun Pelageja tarjosi ruokia, katselivat kaikki
häntä kasvoihin tehden kiusaa ajurista. Hän punastui kovasti ja
nauraa hihitti.

"Mahtaa olla häpeällistä mennä naimisiin... -- ajatteli Grisha. --
Kovin häpeällistä!"

Kaikki ruokalajit olivat liiaksi suolaisia, puolikypsistä
kananpojista herui verta ja päälle päätteeksi putoili Pelagejan
käsistä lautasia ja veitsiä kuin hajoavalta astiahyllyltä. Mutta
kukaan ei häntä sanallakaan nuhdellut, sillä jokainen käsitti hänen
mielentilansa. Vain kerran heitti isä suutuksissaan lautasliinansa ja
sanoi äidille:

-- Mikä merkillinen halu sinussa on naittaa kaiken mailman ihmisiä!
Mitä se sinulle kuuluu? Naikoot niinkuin itse tahtovat!

Päivällisen jälkeen alkoi keittiöön pujahdella naapurien
kyökkipiikoja ja sisäkköjä ja aina myöhäiseen iltaan saakka kuului
sieltä supatusta. Kuinka olivat he kaikki saaneet vihiä kosinnasta,
sen jumala ties. Herättyään keskiyöllä Grisha kuuli, kuinka Aksinja
ja Pelageja kuiskuttelivat lastenkamarissa verhon takana. Akka
vakuutteli, mutta kyökkipiika milloin nyyhkytti milloin nauraa
hihitti. Kun Grisha tämän jälkeen taas nukkui, näki hän unissa,
kuinka julma noita-akka ryösti Pelagejan...

Seuraavana päivänä tuli rauha maahan... Elämä keittiössä meni
tavallista menoaan aivan kuin ei pika-ajuria olisi maailmassa
ollutkaan. Joskus heitti lapsenpiika uuden huivin hartioilleen ja
poistui juhlallisen vakavana jonnekin pariksi tunniksi, kaikesta
päättäen neuvottelemaan. Pelageja ei nähnyt ajuria ja kun hänelle
tästä mainittiin, niin hän kiivastui ja huusi:

-- Olkoon hän kolmasti kirottu, etten häntä muistelisi! Hyi!

Kerran illalla tuli äiti keittiöön; kun Pelageja ja Aksinja siellä
ahkerasti vaatetta leikkelivät ja sanoi:

-- Jos sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, niin saat tietysti
mennä, se on sinun oma asiasi, mutta muista, Pelageja, ettei hän saa
täällä ruveta asumaan. Sinä tiedät, etten minä pidä siitä, jos joku
keittiössä istua köhnöttelee. Muista nyt... Enkä minä sinua liioin
tule päästämään yöksi pois.

-- Jumala ties, mitä te ajattelettekaan, rouva hyvä! -- valitti
kyökkipiika. -- Minkä vuoksi te minua hänen tähtensä soimaatte?
Vieköön piru mokoman! Voi -- voi, kun pitikin sen kiusaksi siihen
tulla...

Kun Grisha eräänä sunnuntai-aamuna katsahti keittiöön, hämmästyi
hän kovasti. Siellä oli kansaa kuin sullomalla sullottuna. Oli koko
talon kyökkipiiat, talonmies, kaksi poliisia, aliupseeri, eräs poika
nimeltä Filkka... Tämä Filkka juoksenteli tavallisesti pesutuvan
ympärillä leikkien koirien kanssa, mutta nyt oli hän kammattu, pesty
ja piti käsissään pyhimyksen kuvaa, joka oli metallikehyksellä
koristettu. Keskellä keittiötä seisoi Pelageja yllään uusi
karttuunipuku ja kukka tukkaan pistettynä. Hänen vieressään seisoi
ajuri. Nuori pari oli punastunut, hikoili ja vilkuili herkeämättä.

-- Niin ... näyttää olevan aika... -- alkoi aliupseeri pitkän
vaitiolon jälkeen.

Pelageja vilkuili murtaen kovasti kasvojaan ja alkoi parkua...
Aliupseeri otti pöydältä suuren leivän, astui lapsenpiian viereen
ja alkoi toimittaa siunausta. Ajuri lähestyi aliupseeria, romahti
polvilleen hänen eteensä ja läiskähytti suudelman hänen kädelleen.
Samoin teki hän Aksinjankin edessä. Pelageja seurasi ajuria
koneellisesti, polvistuen hänkin. Vihdoin avautui ulko-ovi, valkoista
sumua virtasi keittiöön ja koko yleisö tulvasi meluten pihalle.

"Pelageja parka! -- ajatteli Grisha kuunnellessaan kyökkipiian itkua.
-- Minne hänet vietiin? Miksi eivät isä ja äiti suojele häntä?"

Vihkimisen jälkeen pesutuvassa hamaan iltaan saakka laulettiin ja
soitettiin hanuria. Äiti oli koko ajan kovin suutuksissaan, kun
lapsenpiika haisi viinalle ja näiden häiden tähden ei ollut ketään
laittamassa teekeittiötä kiehumaan. Kun Grisha meni nukkumaan, ei
Pelageja vielä ollut palannut.

"Pelageja parka itkee nyt siellä jossakin pimeässä! -- ajatteli hän.
-- Ja issikka häntä kovin toruu."

Seuraavana päivänä aamulla oli Pelageja jo keittiössä. Poikkesipa
silloin ajuri hetkeksi sisään. Hän kiitti äitiä kaikesta ja luotuaan
kyökkipiikaan ankaran silmäyksen sanoi:

-- Armollinen rouva, pitäkää nyt häntä silmällä. Olkaa kuin
äidin sijassa. Ja myöskin te, Aksinja Stepanovna, älkää jättäkö
häntä yksin, katsokaa, että kaikki olisi hyvin ... ettei mitään
hassutuksia... Ja sitten, armollinen rouva, pyytäisin vaikka viisi
ruplaa hänen palkastaan. Täytyy ostaa uudet silat.

Taaskin uusi arvotus Grishalle: Pelageja eli ennen vapaana oman
mielensä mukaan tekemättä kenellekään tiliä, kun yht'äkkiä jostakin
ilmaantui vieras, joka, ties keneltä, oli saanut oikeuden pitää
silmällä kyökkipiian käytöstä ja käyttää hänen omaisuuttaan
hyväkseen! Tämä oli hänestä kovin surkuteltavaa ja hän olisi
niin mielellään hyväillyt tätä, kuten hän ajatteli, inhimillisen
väkivallan uhria. Valikoituaan kaapista suurimman omenan hän pujahti
keittiöön, pisti sen Pelagejan käteen ja juoksi aika kyytiä takaisin.



Virkamiehen kuolema.


Eräänä kauniina iltana istui ryöstömies Ivan Dmitritsh Tshervjakow
teatterin toisessa nojatuolirivissä katsellen kaukoputkella
"Cornevillen kelloja". Hän tunsi olevansa onnen kukkulalla.
Mutta yht'äkkiä... Kertomuksissa tavataan usein nuo sanat "mutta
yht'äkkiä". Kirjailijat ovat oikeassa, sillä elämä on täynnä
yllätyksiä!... Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät
kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi ... hän laski tähystyslasinsa,
kumartui ja ... haptshi!!! Hän aivasti, kuten näette. Aivastaminen ei
ole missään kielletty. Talonpojat, poliisimestarit, vieläpä joskus
salaneuvoksetkin, kaikki aivastavat. Tshervjakow ei ällistynyt
vähääkään; hän pyyhkäisi nenänsä liinalla ja silmäili senjälkeen
ympärilleen, niinkuin kohtelias mies ainakin: kun ei vaan kukaan
olisi häiriytynyt aivastuksesta? Mutta silloin hän joutui hämilleen.
Hän huomasi, että eräs vanhanpuoleinen mies, joka istui hänen
edessään ensimäisessä nojatuolirivissä, pyyhki ahkerasti kaljua
päätään ja kaulaansa sormikkaalla, jupisten jotakin itsekseen.
Tshervjakow tunsi hänet: se oli eräs kenraali, jolla oli virka
tieylihallituksessa.

"Minä pirskotin hänet! -- ajatteli Tshervjakow. Hän ei ole minun
päällikköni, vaan vieras; mutta kuitenkin on sopimatonta... Täytyy
pyytää anteeksi."

Tshervjakow taivutti vartaloansa eteenpäin ja kuiskasi kenraalin
korvaan:

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä taisin pirskottaa
teidät ... minä äkkiarvaamatta...

-- Ei se mitään...

-- Pyydän nöyrimmästi, suokaa anteeksi. Enhän minä ... enhän minä
tahallani...

-- Äsh! istukaa hiljaan, olkaa niin hyvä!

Tshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella
näyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut
enää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän
lähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:

-- Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne... Suokaa anteeksi...
Minä... En minä tarkottanut...

-- Oh, riittää jo!... Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta
te vain puhutte yhtä ja samaa! -- sanoi kenraali liikuttaen
kärsimättömästi alahuultaan.

"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, -- ajatteli
Tshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. -- Ei suvaitse
edes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä ... että se
on luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani
sylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus
jälkeen päin muistaa!..."

Tultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta.
Mutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain
säpsähti ja kuultuaan, että kenraali on "vieras", rauhottui.

-- Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, -- sanoi vaimo.
-- Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.

-- Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi,
mutta hän oli niin kummallinen... Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää
sanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.

Seuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja
meni kenraalin luo selittämään... Astuessaan vastaanottohuoneeseen
hän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin,
joka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän
suuntasi katseensa Tshervjakowiin.

-- Eilen "Arkadiassa", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, --
alkoi ryöstömies selittää, -- minä aivastin ja ... äkkiarvaamatta
pirskotin... Suokaa...

-- Mitä joutavia! Entä teidän asianne? -- sanoi kenraali kääntyen
seuraavan anojan puoleen.

"Ei tahdo puhua! -- ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. -- Hän
on siis suuttunut ... mutta asia ei saa jäädä tähän... Minun täytyy
saada selittää..."

Kun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja
aikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:

-- Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu
se sulasta katumuksen tunteesta!... Etten minä tahallani, sen
suvainnette itse tietää...

Kenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.

-- Te laskette vaan leikkiä! -- sanoi hän häviten oven taa.

"Mitä leikkiä tämä olisi? -- ajatteli Tshervjakow. -- Eihän siinä ole
leikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin
on, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru
hänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää
tule! Jumal'avita, en tule!"

Näin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän
kenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut
sitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse
selittämään.

-- Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, -- mutisi hän, kun
kenraali loi kysyvän katseensa häneen, -- en huvin vuoksi, niinkuin
te suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin...
mutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä
laskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi
mitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan...

-- Mene hiiteen!! -- kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.

-- Mitä-ä? -- kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.

-- Mene hiiteen!! -- toisti kenraali polkien jalkaansa.

Tshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään
kuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle... Tultuaan
koneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta
pitkälleen sohvalle ja -- kuoli.



Liiotteli.


Maanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla "Hökkelin"
asemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan,
oli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä
virstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja,
niin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies
sattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei
viidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? --
kääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.

-- Hä? Kestikievarikyydin? Vaikka sata virstaa samoilisit et löydä
ainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä... Mutta
entä minne olette matkalla?

-- Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.

-- Vai niin! -- haukotteli santarmi. -- No, menkää tuonne aseman taa,
siellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat
matkustajia.

Maanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän
kauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä
rotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki
ja niinitallukat jaloissaan.

-- Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! -- murisi maanmittari
kavutessaan ajoneuvoihin. -- Ei niistä saa selvää, missä on etu-,
missä takapää...

-- Tarvitseekos siitä sitten niin selvillä ollakkaan? Se, jossa
hevosen häntä heiluu, on etupää ja se toinen puoli, jossa teidän
armonne istuu, on takapää...

Hevonen oli nuori, mutta laiha ja hajasäärinen; sen korvalehdet oli
pureskeltu rikki. Kun kyytimies nousi lyömään sitä köydenpätkällä
se vain ravisteli päätään. Kun hän oli haukkunut sitä halukseen ja
löi toistamiseen, niin vankkurit narahtivat ja alkoivat vapista
kuin kuumeessa. Kolmannen lyönnin jälkeen ne huojuivat ja vasta
neljännestä iskusta ne lähtivät liikkeelle.

-- Tällä laillako me koko matkan tulemme kulkemaan? -- kysyi
maanmittari hurjan tärinän vallassa ihmetellen venäläisten
kyytimiesten taitoa yhdistää hidas kilpikonnan kulku sisälmyksiä
sekottavaan tärinään.

-- Kyllä perille tullaan! -- lohdutti kyytimies. -- Tamma on nuori ja
nokkela... Kun se kerran lämpenee, niin ei sitä enää pysäytetäkään...
No-o-o, sinä lurjus!

Oli hämärä, kun he lähtivät asemalta. Oikealla häämötti tummunut,
huurteinen tasanko, jolla ei ollut äärtä eikä rajaa... Sitä pitkin
kulkiessa tuli aika niin surkean ikäväksi. Taivaanrannalla, jossa
tasanko hävisi näkymättömiin yhtyen ilmankanteen, hehkui sammuva
syksyinen ruskotus vielä väsyneesti. Vasemmalla puolen tietä törrötti
jotakin; se oli liian suuri ollakseen heinäsuova, vaan ei saattanut
mikään rakennuskaan olla. Mitä edessä oli, sitä ei maanmittari
nähnyt, sillä kyytimiehen leveä selkä peitti koko tämän puolen
näköpiiristä. Oli hiljaista, mutta kylmä.

"Kuinka autiota kuitenkin!... -- ajatteli maanmittari koettaen
peittää korvansa päällysnutun kauluksella. -- Ei taloa eikä tölliä!
Kuka tietää vaikka jonakin sopivana hetkenä hyökättäisiin kimppuuni
ja ryöstettäisiin minut puti puhtaaksi. Eikä kukaan saisi siitä
mitään tietää, ei vaikka tykillä ampua jyskyttäisi... Kyytimies on
kovin epäluotettava... Katsos millainen leveä selkä! Ei tuollaisen
luonnon lapsen tarvitse muuta kuin sormellaan koskettaa, kun jo
henkeni heittäisin. Kuinka petomainen ja samalla viekas hänen
naamansa on."

-- Kuulehan, veikkoseni, -- kysyi maanmittari, -- mikä sinun nimesi
on?

-- Minunko? Klim.

-- Entä millaista, hyvä Klim, millaista täällä on kulkea? Eikö ole
vaarallista? Eikö tehdä pahaa?

-- Ei, Jumala paratkoon... Kuka täällä pahaa tekisi?

-- Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa... Kaikissa tapauksissa on
minulla kolme revolveria varalla, -- valehteli maanmittari. --
Revolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä
loitolla pitelee...

Pimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät
aivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.

"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? -- ajatteli maanmittari. --
Ajoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin
vietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten ... ja
sitten... Tapahtuuhan usein, että..."

-- Hei, kuulehan, -- kääntyi hän kyytimiehen puoleen. -- Sanoit,
ettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko... Minä niin mielelläni
tappelisin roistojen kanssa... Tosin olen näöltäni heikko,
kivuloinen, mutta vahva kuin härkä... Kerran hyökkäsi kimppuuni
kolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että
heitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan
pakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä
kädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.

Klim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja
läimähytti piiskallaan hevosta.

-- Niin, veikkoseni... -- jatkoi maanmittari. -- Varjelkoon Jumala
ketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää
käsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan...
Minä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön,
valtiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt
täällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa
tapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja,
ja vahteja... Se... se... seis! -- huusi maanmittari yht'äkkiä. --
Minne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?

-- Ettekö näe? Metsä!

"Metsä, todellakin... -- ajatteli maanmittari. -- Ja minä kun
pelästyin!... Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin
jo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee.
Ties mitä hän ajattelee... Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja
nyt kiitää tuolla lailla!"

-- Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?

-- En minä sitä jouduta. Itse juoksee... Ja kun sen kerran saa
vauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä
siitä, että sillä sellaiset jalat on.

-- Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä
ainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi...
Kuuletko? Pidätä!

-- Minkä tähden?

-- Sentähden, että ... tuota noin ... että asemalta tulee minun
jälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät
kiinni... He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä... Heidän
kanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta
samalla tanakoita poikia ... jokaisella heistä on revolveri... Mitä
sinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla?
Hä? Minä, veikkoseni... Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa,
mitään huvittavaa ole ... jolleivät minun revolverini ehkä. Katso
vain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän... Ole hyvä,
jos...

Maanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui
jotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim
syöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.

-- Auttakaa! -- huusi hän täyttä kurkkua. -- Auttakaa! Ota hevonen ja
vankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!

Kuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä -- sitten kaikki
hiljeni... Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa,
pysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan
asentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.

"Pötki pakoon ... pelästyi, hölmö... Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi
jatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen
varastanut hevosen häneltä... Niin, mitä on tehtävä?"

-- Klim! Klim! -- huusi hän.

-- Klim!... -- vastasi kaiku.

Ajatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä
metsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman
hirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi
kylmällä raudanpalasella sitä raspinut.

-- Hyvä Klim! -- alkoi hän jälleen huutaa. -- Veikkoseni! Missä sinä
olet, hyvä Klim?

Kaksi tuntia oli maanmittari huutaa hoilottanut, kun hänen äänensä
kävi käheäksi. Hän oli jo tottunut ajatukseen saada viettää yönsä
metsässä, kun heikko tuulenhenki toi jonkun huokauksen hänen
kuuluviinsa.

-- Klim! Sinäkö se olet? Lähdetään eteenpäin!

-- Ethän tapa?!

-- En ... minä laskin leikkiä veikkoseni! Rangaiskoon Jumala minua
siitä, että laskin leikkiä! Mitä revolvereja minulla olisi? Minä
valehtelin pelkästä pelosta. Ole niin hyvä, ajetaan eteenpäin! Minä
ihan palellun!

Klim, pääteltyään luultavasti, että oikea ryöväri jo aikoja sitten
olisi vienyt hevosen ja vankkurit, uskalsi vihdoin tiheiköstä ulos ja
lähestyi epävarmasti kyydittäväänsä.

-- No, mitä sinä tolvana pelästyit? Minähän laskin vähän leikkiä ja
sinä pelästyit... Istuhan jo paikallesi!

-- Jumala siunatkoon sinua, hyvä herra, -- mutisi Klim kävutessaan
vankkureihin. -- Jos olisin tämän tiennyt, niin en mistään hinnasta
olisi lähtenyt kyytiin. Olin ihan kuolla pelosta ja säikähdyksestä...

Klim löi piiskalla hevoskaakkia, joka vain ravisteli päätään. Hän
löi toistamiseen -- vankkurit narahtivat ja vapisivat. Kolmannesta
iskusta ne alkoivat huojua. Neljännen lyönnin jälkeen, kun vankkurit
vihdoin lähtivät liikkeelle, maanmittari veti korvansa päällysnutun
suojaan ja alkoi tuumailla. Ei tie eikä Klim näyttänyt hänestä enää
vaaralliselta.



Naamioitu.


Eräässä H:n seurassa vietettiin naamiohuveja hyväntekevässä
tarkotuksessa.

Kello oli 12 yöllä. Naamioimaton hienosto, joka ei ottanut tanssiin
osaa -- sitä oli viisi sielua -- istui lukuhuoneessa suuren pöydän
ääressä ja päät niin riipuksissa, että nenät melkein sattuivat
sanomalehtiin, lukivat, uinailivat tai, kuten erään pääkaupungin
sanomalehden sikäläinen kirjeenvaihtaja, eräs kovin vapaamielinen
mies heistä sanoi, -- "ajattelivat".

Suuresta salista kuului tanssin säveliä. Oven ohi juoksi yhtenään
viinureita, jotka tömistelivät vahvasti jaloillaan ja rämistelivät
tarjottimillaan. Mutta lukuhuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.

-- Täällähän on hyvä! -- kuului yhtäkkiä matala, käheä ääni kuin maan
alta. -- Tulkaa tänne! Tänne, pienokaiseni!

Ovi aukeni ja lukuhuoneeseen astui lyhyt, mutta tanakka, naamioitu
mies, jolla oli yllään ajurin puku ja hatussaan riikinkukon sulkia.
Häntä seurasivat aivan kintereillä kaksi naamioitua naista ja viinuri
kantaen tarjotinta, jolla törrötti mahakas munkkipullo kolmen
viinipullon ympäröimänä.

-- Tänne! Täällä on vilpoisempi, -- sanoi tulija. Laske tarjotin
pöydälle... Istukaa, mamsselit! Sö vu prii!... Ja te, hyvät herrat,
korjatkaapas luunne siitä vähän syrjään. Mitäs te siinä oikein?...

Naamioitu mies kumartui eteenpäin ja pyyhkäsi pöydältä pari lehteä.

-- Laske tuohon! No, herrat lukutoukat, siirtykääpäs nyt; ei nyt ole
aika sanomalehtiä nuuskia ja politikoida... Heretkää!

-- Minä pyytäisin teitä olemaan vähän hiljemmin, -- sanoi yksi
hienostosta katsellen naamioitua silmälasiensa läpi. -- Tämä on
lukuhuone eikä bufetti... Täällä ei sovi juoda.

-- Miksei? Eihän pöytä mahtane kaatua tai katto romahtaa alas?
Ihmeellistä! Mutta ei nyt ole aikaa keskusteluihin. Jättäkää jo
lehtenne... Kyllä te olette niitä jo tarpeeksi nuuskineet, kyllin
olette viisaita, pilaatte vain silmänne ja ennen kaikkea -- se on
minun tahtoni.

Viinuri laski tarjottimen pöydälle ja heitettyään pyyhinliinan
olkapäälleen kävi oven luo seisomaan. Naiset kaatoivat heti itselleen
viiniä.

-- Kuinka saattaa löytyä tuonlaisia viisaita ihmisiä, jotka ennemmin
lukevat sanomalehtiä kuin ryyppäävät, -- alkoi mies, jolla oli
riikinkukon sulkia hatussa, kaataessaan itselleen munkkia. -- Minun
mielestäni, arvoisat herrat, te nuuskitte sanomalehtiänne sentähden,
että teillä ei ole mitä ryypätä. Niinkö on sen asian laita? Ha, ha,
haa!... Lukevat! No, mitäs siellä on oikein präntättynä? Vastatkaapas
te, jolla on silmälasit! Mitä te tutkitte siinä? Hä? Heittäkää pois!
Ryypätkää ennemmin!

Sulkahattuinen mies nousi ja sieppasi sanomalehden silmälasisen
herran käsistä. Tämä milloin kalpeni milloin punastui katsellen
hämmästyksellä hienostotovereitaan, ja nämä häntä.

-- Te unohdatte itsenne, armollinen herra! -- kiivastui hän.
-- Te muutatte lukuhuoneen kapakaksi ja suvaitsette käyttäytyä
sopimattomasti, kun revitte sanomalehden toisen käsistä! Sitä minä
en salli! Te nähtävästi ette tiedä kenen kanssa olette joutunut
tekemisiin, hyvä herra! Minä olen pankinjohtaja Shestjakow!...

-- Viis minä tuollaisesta Shestjakowista! Katsoppas kuinka sun
lehtesi käy...

Naamioitu otti lehden ja repi sen palasiksi.

-- Mitä tämä on? -- kihisi Shestjakow kiukkuisena. -- Tämä on
hävytöntä, tämä on ... tämä on luonnotonta...

-- Suuttui kuin pippuri, -- nauroi naamioitu. -- Hyi, kuinka
saattaakin noin kiivastua! Verisuonet oikein väräjävät. Mutta
tiedättekös mitä, arvoisat herrat? Nyt leikki pois; minä en tahdo
keskustella kanssanne... Minä aion jäädä yksin tänne mamsselien
kanssa huvittelemaan ja kehotan sentähden lopettamaan tuon saarnanne
ja korjaamaan luunne... Kas niin! Herra Belebuhin, mene sikalättiin
siitä! Mitä sinä turpaasi vääntelet? Minä sanoin: mene ulos; siis
mene! Ja joutuun jos tahdot niskaasi säästää!

-- Mitä te oikein tarkotatte sillä? -- kysyi holhoojakunnan
rahastonhoitaja, Belebuhin, punastuen ja kohautellen olkapäitään. --
Minä en ymmärrä... Mokomakin konna tunkeutuu tänne ja alkaa yhtäkkiä
lasketella hävyttömyyksiään!...

-- Konnako?! -- kiljui sulkahattuinen mies kiukuissaan ja löi
nyrkillä niin lujasti pöytään, että lasit tarjottimella hyppelivät.
-- Kenelle sinä puhut? Luuletko, että kun minä olen naamioitu, niin
saat sinä puhua mitä hyvänsä? Mokomakin pihtikinttu! Mene, kun
sinulle sanotaan! Pankinjohtaja, ulos joko hyvällä tai pahalla!
Menkää ulos joka sorkka! Menkää helvettiin!

-- Kyllä kohta saamme nähdä! -- sanoi Shestjakow, jonka silmälasitkin
hikoilivat kiukusta. -- Kyllä minä näytän! Hei, kuulkaa siellä,
kutsukaa juhlamenojen ohjaaja tänne!

Hetken kuluttua riensi sisään pieni, punapartainen mies, sininen
rusetti takin rintamuksessa.

-- Pyydän, olkaa hyvä ja astukaa ulos! -- alkoi hän vielä tanssista
hengästyneenä. -- Ei täällä sovi juoda! Olkaa hyvä, siirtykää
bufettiin!

-- Mistä sinä siihen pujahdit? -- kysyi naamioitu. -- Enhän minä
liene sinua tänne kutsuttanut?

-- Pyydän, älkää sinutelko, vaan menkää ulos!

-- Mutta kuuleppas, velikulta! Koska sinä olet juhlamenojen
ohjaaja, niin ohjaappas nämä lukutoukat juhlallisesti täältä pois.
Minun mamsselini eivät pidä siitä, että täällä on tuollaisia
asiaankuulumattomia henkilöitä. He kainostelevat, kun minä tahdon
rahasta nähdä heidät täällä alastomina, luonnonpuvussa.

-- Nähtävästi tuo hölmö luulee olevansa navetassa! -- sähisi
Shestjakow. -- Kutsukaa Jevstrat Spiridonitsh heti tänne!

-- Jevstrat Spiridonitsh! -- kuului kautta huoneuston. -- Missä
Jevstrat Spiridonitsh on?

Ei kestänyt kauaa, kun Jevstrat Spiridonitsh, ukko poliisin puvussa
ilmaantui.

-- Pyydän, astukaa ulos täältä! -- puhui hän käheällä äänellä
mulkoillen peloittavilla silmillään ja liikutellen vahattuja
viiksiään.

-- Olin ihan pelästyä! -- huudahti naamioitu mies tyytyväisesti
nauraen. -- Ihan pelästyä! Niin hullusti saattaa toisinaan käydä,
Jumala paratkoon! Viikset kuin piikkisialla ja silmät kuin tapit
päässä. He-he-hee!

-- Älä viisastele! -- kiljui Jevstrat Spiridonitsh täyttä kurkkua
vihasta vavisten. -- Mene ulos! Minä käsken heittää ulos sinut!

Lukuhuoneessa syntyi sanomaton melu. Jevstrat Spiridonitsh punaisena
kuin rapu huusi hurjasti polkien jalkaansa. Shestjakow huusi.
Belebuhin huusi. Koko hienosto huusi. Mutta ylinnä kuului naamioidun
miehen matala, käheä ääni kuin maan alta. Tanssi keskeytettiin
yleisen sekamelskan tähden ja yleisö tunkeutui uteliaana juhlasalista
lukuhuoneeseen.

Jevstrat Spiridonitsh kuulutti kaikki poliisit juhlahuoneistosta
kokoon ja ryhtyi laatimaan pöytäkirjaa.

-- Kirjota, kirjota! -- sanoi naamioitu sorkkien sormellaan hänen
kynäänsä. -- Kuinka minun, poika paran, nyt käyneekään? Voi minua
onnetonta! Älkää syöskö perikatoon minua turvatonta! Ha-ha-haa! No,
mitä nyt? Onko rotokolla valmis? Onko kaikki paperilla? No, katsokaa
nyt!... Yks' ... kaks' ... kolme!!...

Tuntematon mies nousi seisomaan, ojensihe itseään ja nykäisi naamion
kasvoiltaan. Paljastettuaan päihtyneet kasvonsa ja silmäiltyään
ympärilleen nauttien vahvasta vaikutuksestaan, heittyi hän
nojatuoliin ja nauraa hohotti rattoisasti. Ja tekemänsä vaikutus
olikin kerrassaan tavaton. Hienosto vaihtoi kalpeana hämmästyneitä
katseita, kahnuttipa joku korvallistaan. Jevstrat Spiridonitsh
vaikeroi kuin sellainen, joka on epähuomiossa tehnyt suuren tyhmyyden.

Kaikki tunsivat räyhääjän: se oli eräs sikäläinen miljoonamies
ja tehtailija, perinnöllinen kunniaporvari Pjatigorow, kuuluisa
sikamaisuuksistaan, hyväntekeväisyydestään ja, kuten paikallisessa
sanomalehdessä usein on huomautettu, -- rakkaudestaan kansanvalistusta
kohtaan.

-- No, menettekö ulos vai ei? -- kysyi Pjatigorow lyhyen vaitiolon
jälkeen.

Hienosto hiipi sanaakaan sanomatta varpaillaan ulos lukuhuoneesta ja
Pjatigorow sulki oven heidän jälkeensä.

-- Tiesithän sinä, että se oli Pjatigorow! -- kähisi Jevstrat
Spiridonitsh hetken kuluttua puoliääneen ravistaen niskasta viinuria,
joka oli tarjoillut lukuhuoneessa. -- Mikset sanonut?

-- Ei käsketty sanomaan!

-- Ei käsketty sanomaan... Kun minä sinut, senkin pannahinen, pistän
kuukaudeksi vesikoppiin, niin kyllä sitten opit ymmärtämään mitä
"ei käsketty sanomaan" oikein merkitsee. Korjaa luusi siitä!!...
Ja te hyvät herrat, -- kääntyi hän hienoston puoleen. -- Kapinan
olette nostaneet, kun ette viitsineet kymmeneksi minuutiksi poistua
lukuhuoneesta. Syökää nyt oma soppanne! Jaa, jaa, hyvät herrat...
Minä en, jumaliste, minä en pidä siitä!...

Viisimiehinen hienosto harhaili ympäri juhlasalia alakuloisena,
hämillään, tuntien itsensä syylliseksi, hiljaan kuiskaillen ja
ikäänkuin aavistaen jotakin pahaa... Heidän vaimonsa ja tyttärensä,
saatuaan tietää, että Pjatigorow oli loukkaantunut ja suuttunut,
alkoivat kaikessa hiljaisuudessa poistua koteihinsa. Tanssi taukosi.

Kello kaksi astui humaltunut Pjatigorow hoiperrellen ulos
lukuhuoneesta. Tultuaan juhlasaliin hän retkahti istumaan aivan
orkesterin läheisyyteen, uinaili soiton kaikuessa, kallisti sitten
surullisesti päänsä ja alkoi kuorsata.

-- Älkää soittako! -- viittilöivät juhlamenojen ohjaajat
orkesterille. -- Tsss!... Jegor Nilitsh nukkuu...

-- Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, Jegor Nilitsh? -- kysyi
Belebuhin kumartuen miljoonamiehen yli.

Pjatigorow liikutti huuliaan aivan kuin olisi tahtonut puhaltaa
kärpäsen poskeltaan.

-- Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, -- toisti Belebuhin, --
tai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?

-- Ha? Ketä? Sinä ... mitä sinä?...

-- Saattaa kotiin... On aika mennä nukkumaan...

-- Ko-kotiin tahdon... Saata!

Belebuhin hymyili onnellisena ja alkoi nostaa Pjatigorowia. Muut
hienostotoverinsa riensivät hänelle avuksi ja tyytyväisinä hymyillen
nostivat he perinnöllisen kunniaporvarin seisoalleen ja kuljettivat
hänet varovasti vaunuihin.

-- Täytyy olla lahjakas taiteilija voidakseen teidän tavoin saattaa
kokonaisen seuran naurunalaiseksi, -- puheli iloisesti Shestjakow
asettaessaan hänet istumaan. -- Minä olen todella aivan ällistynyt,
Jegor Nilitsh! Vielä nyt minua naurattaa... Ha-ha!... Ja me kun
kiivastuimme ja hommasimme! Ha-ha!... Tiedättekös, etten ole
teatterissa koskaan niin sydämellisesti nauranut... Mikä pohjaton
koomillisuus! Koko ikäni olen muistava tämän unohtumattoman illan!

Laitettuaan Pjatigorowin onnellisesti kotimatkalle, hienosto
riemastui ja rauhottui.

-- Pisti kättä jäähyväisiksi, -- jutteli Shestjakow hyvin
tyytyväisenä. -- Ei hän siis suuttunutkaan...

-- Niin, Herra paratkoon! -- huokaili Jevstrat Spiridonitsh. -- Aika
lurjus, heittiö, mutta hänhän on -- hyväntekijä!...



Leikinlasku.


Kirkas, talvinen puolipäivä... Pureva pakkanen paukuttelee...
Hopeanhohteinen härmä on peittänyt Nadjan kutrit ohimoilla ja
utukarvat ylähuulessa. Me seisomme korkealla vuorella, Nadja
nojaten käsivarttani vasten. Meidän jaloistamme aina alas tasankoon
asti ulottuu jyrkkä jäämäki, joka auringon paisteessa välkkyy
kirkkaana kuin kuvastin. Vieressämme on kelkka, joka on päällystetty
tulipunaisella veralla.

-- Lasketaanpas alas, Nadja Petrovna! -- pyydän minä. -- Yhden kerran
vain! Minä vakuutan, että me onnellisesti tulemme alas.

Mutta Nadja pelkää. Koko välimatka hänen pienistä päällyskengistään
aina jäämäen juureen saakka näyttää hänestä kammottavalta,
suunnattoman suurelta kuilulta. Kun hän katsahtaa alas, tai kun minä
pyydän häntä istumaan kelkkaan, niin hänen henkeään jo ahdistaa.
Mutta miten käy, jos hän sittenkin henkensä uhalla syöksyisi kanssani
kuiluun? Taitaisipa kuolla tai tulla mielipuoleksi.

-- Minä rukoilen teitä! -- puhun hartaasti. -- Siinä ei ole mitään
pelkäämistä! Se on turhaa arkuutta!

Vihdoin Nadja myöntyy, mutta hänen kasvojensa ilmeestä päättäen tekee
hän sen ikäänkuin henkensä olisi vaarassa. Minä istutan kalpean ja
vapisevan tytön kelkkaan, kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja
syöksyn hänen kanssaan kuiluun.

Kelkka lentää kuin nuoli. Ilma lyö kasvoihin, vinkuu, soi korvissa,
repii, puree kiukusta ja tahtoo murtaa pään hartioista irti. Tuulen
painon tähden ei saata hengittää. Tuntuu siltä kuin itse paholainen
olisi siepannut meidät kynsiinsä ja kiljuen kiidättäisi suoraan
surman suuhun. Ympärillä olevat esineet sulavat pitkäksi, hyppiväksi
viiruksi. Vielä hetkinen -- ja me olemme hukassa!

-- Minä rakastan teitä, Nadja! -- kuiskaan minä puoliääneen.

Vauhti hiljenee vähitellen. Tuulen vinkuna ja jalasten kitinä eivät
kuulu enää kammottavilta. Hengitys käy yhä helpommaksi. Vihdoin
kelkka pysähtyy. Nadja on puolikuollut; hän on kalpea ja hengittää
tuskin kuuluvasti... Minä autan häntä nousemaan ylös.

-- Toista kertaa en ikinä laskisi, -- sanoo hän katsellen minuun
suurin pelokkain silmin. -- En mistään hinnasta! Olin jo kuolla!

Jonkun ajan kuluttua hän toipuu ja alkaa katsoa kysyvästi minua
suoraan silmiin: minäkö sanoin nuo neljä sanaa vai tuuliko kuiskasi?
Mutta minä seison hänen vieressään poltellen tupakkaani ja katsellen
tarkkaavasti hansikastani.

Hän tarttuu käsivarteeni ja me kävelemme kauan kelkkamäen
läheisyydessä. Arvotus nähtävästi ei anna hänelle rauhaa. Sanottiinko
nuo sanat vai ei? Niin, vai ei? Niin, vai ei? Tämä kysymys on mitä
tärkein, sillä se koskee itserakkautta, kunniaa, elämää, onnea. Nadja
katselee kärsimättömästi, surullisesti, tutkivasti minua kasvoihin,
vastaa hajamielisesti, odottaa, enkö jo alkaisi puhua. Oi, mikä ihana
ihmeiden leikki hänen lempeillä kasvoillaan! Minä näin, että hän
taisteli tunteitaan vastaan, että hän aikoi jotakin sanoa, tahtoi
kysyä jostakin, vaan ei löytänyt sanoja, oli sopimatonta, kauheata,
ilo hämmensi...

-- Tiedättekö mitä? -- sanoo hän katsomatta minuun.

-- No, mitä? -- kysyn minä.

-- Lähtekäämme vielä kerran ... mäkeä laskemaan.

Me kapuamme portaita pitkin vuorelle. Taas istutan kalpean, vapisevan
Nadjan kelkkaan, taas syöksymme huimaavaan syvyyteen, taas vinkuu
tuuli ja kitisevät jalakset, ja taas vauhdin ollessa hurjimmillaan
kuiskaan minä puoliääneen:

-- Minä rakastan teitä, Nadja!

Kun kelkka on pysähtynyt, katsahtaa Nadja mäkeen, jota vast'ikään
kiisimme alas, katsoo sitten kauan kasvoihini, kuuntelee ääntäni,
joka on välinpitämätön ja rauhallinen, ja koko hänen olentonsa,
vieläpä puuhka ja kaulavaatteensa ilmaisevat mitä suurinta
kummastusta. On kun kirjotettu hänen kasvoillaan:

-- Mitä tämä on? Kuka sanoi _nuo_ sanat? Hän -- vai oliko se
harhaluulo?

Tämä epävarmuus tekee hänet rauhattomaksi ja kärsimättömäksi. Tyttö
parka ei vastaa kysymyksiin, synkistyy ja on hyrähtää itkuun.

-- Emmekö lähde jo kotiin? -- kysyn häneltä.

-- Mutta minua ... minua niin huvittaa tämä mäenlasku, -- sanoo hän
punastuen. -- Laskekaamme vielä kerran!

Häntä "huvittaa" tämä mäenlasku, vaikka hän nytkin, kuten jo
edellisillä kerroilla, istuutuessaan kelkkaan kalpenee, pidättää
pelosta hengitystään, vapisee.

Me syöksymme kolmatta kertaa alas ja minä huomaan, että hän katselee
minua kasvoihin ja pitää tarkasti silmällä huuliani. Mutta minä vien
nenäliinan suuni eteen, yskin ja jouduttuamme keskelle mäkeä saan
salaa kuiskatuksi:

-- Minä rakastan teitä, Nadja!

Ja arvotus jää arvotukseksi! Nadja vaikenee, ajattelee jotakin...
Minä saatan hänet kotiin kelkkamäeltä; hän tahtoo käydä hiljaan,
astuu yhä hitaammin ja odottaa, enkö jo sano hänelle niitä sanoja. Ja
minä näen kuinka hänen sielunsa kärsii, kuinka hän tekee väkivaltaa
itselleen voidakseen olla sanomatta:

-- Se ei saattanut olla tuuli, joka sanoi ne sanat! Minä en tahdo,
että tuuli olisi ne sanonut!

Seuraavan päivän aamulla saan minä kirjekortin: "Jos menette tänään
kelkkamäelle, niin poiketkaa minua noutamaan. N." Ja tästä päivästä
saakka käyn joka päivä Nadjan kanssa mäkeä laskemassa ja kiitäessämme
alas kelkalla minä joka kerralla kuiskaan puoliääneen nuo samat sanat:

-- Minä rakastan teitä, Nadja!

Mutta pian Nadja tottuu tähän lauseparteen, kuin viiniin tai
morfiniin. Hän ei voisi elää ilman sitä. Totta kyllä, että hänestä on
vieläkin kauheata lentää mäkeä alas, mutta nyt pelko ja vaara luovat
kummallista hurmausta noihin lemmen sanoihin, jotka yhä vaan ovat
hänelle arvotus ja uuvuttavat hänen mieltään. Hän epäilee vieläkin
noita kahta: minua ja tuulta. Kuka näistä kahdesta tunnustaa hänelle
rakkautensa, sitä hän ei tiedä, mutta se onkin nähtävästi hänestä jo
yhdentekevää; samahan tuo on, minkä maljan tyhjentää, kun vain juopuu.

Kerran lähdin päivällä yksin kelkkamäelle. Väkijoukkoon piiloutuneena
minä näen Nadjan lähestyvän mäkeä ja etsivän minua silmillään...
Sitten hän nousee arkana portaita pitkin ylös mäelle... Kauheata on
laskea yksin, oo! kuinka kauheata! Hän on kalpea kuin lumi, vapisee,
kulkee ikäänkuin mestauslavalle, mutta kulkee sittenkin sivulleen
silmäilemättä, päättävästi eteenpäin. Nadja on nähtävästä päättänyt
vihdoinkin koettaa, kuuluuko noita hämmästyttäviä, suloisia sanoja,
kun minua ei ole mukana. Minä näen kuinka hän pelon valtaamana
istuutuu kelkkaan, sulkee silmänsä ja heitettyään ijäksi hyvästit
maailmalle syöksyy mäkeä alas... Jalakset kitisevät, tuuli vinkuu...
Kuuleeko Nadja nuo sanat, sitä en tiedä... Minä näen vaan kuinka hän
nousee kelkasta uupuneena, voimatonna. Ja hänen kasvoistaan näkyy,
ettei hän itsekään tiedä, kuuliko vai ei. Laskiessaan mäkeä oli pelko
niin kovasti hänet huumannut, ettei hän voinut erottaa ääniä...

Kevät lähestyy... Aurinko paistaa yhä lämpimämmin. Meidän jäämäkemme
mustuu, kadottaa hohteensa ja sulaa vihdoin. Mäenlasku on heitettävä
sikseen. Nadja parka ei kuule missään noita sanoja ja kukapa hänelle
niitä kuiskaisikaan, kun ei tuule ja minä valmistaudun matkustamaan
Pietariin pitkäksi ajaksi, luultavasti -- ijäksi.

Kerran istun iltahämärässä pari päivää ennen lähtöäni talon pienessä
puistossa, jonka korkea lauta-aita erottaa vieressä olevasta talosta,
missä Nadja asuu... Ilma on vielä verrattain kylmä, lunta saattaa
nähdä jossakin varjopaikassa, puut ovat lehdettömiä, mutta keväältä
tuoksuu kuitenkin ja yöpuuta etsivät varikset rääkkyvät jossakin
kaukana. Minä astun aidan luo ja katselen kauan laudan raosta. Näen
kuinka Nadja tulee ulos eteisen portaille ja suuntaa surullisen,
kaipaavan katseensa taivasta kohti... Kevättuulonen hengähtää
suoraan hänen kalpeihin, alakuloisiin kasvoihinsa... Se muistutti
hänelle sitä tuulta, joka puhalsi silloin kelkkamäessä, kun hän
ensi kerran kuuli nuo neljä sanaa, ja hänen kasvojensa ilme muuttuu
surullisemmaksi, yhä surullisemmaksi, kyynel vierähtää poskelle...
Tyttö parka ojentaa molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin pyytäen
tätä tuulta vielä kerran kuiskaamaan nuo neljä sanaa. Ja tuulen
herätessä minä kuiskaan hänelle:

-- Minä rakastan teitä, Nadja!

Mutta hyvänen aika, mikä Nadjan on! Hän huudahtaa, hymyilee täysin
kasvoin ja ojentaa kätensä tuulta vastaan niin iloisena, onnellisena,
kauniina...

Mutta minä lähden hiljaan laittamaan tavaroitani matkakuntoon...

Siitä on jo pitkä aika. Nyt on Nadja naimisissa; hänet naitettiin tai
hän meni naimisiin -- se on nyt yhdentekevää -- holhouslautakunnan
kirjurin kanssa ja hänellä on jo kolme lasta. Kuinka me ennen yhdessä
laskimme mäkeä ja kuinka tuuli sitten kuiskasi hänelle nuo sanat
"minä rakastan teitä, Nadja", sitä ei hän ole unhottanut. Ja vielä
nytkin on se hänen onnellisin, liikuttavin ja ihanin muistonsa
elämässä...

Nyt, kun minä olen vanhentunut, en saata enää käsittää, miksi
kuiskasin nuo sanat, miksi leikkiä laskin...



Hammassärky.


Virasta eronneen kenraalimajuri Buldejevin hampaita särki. Hän
huuhtoi suutaan viinalla ja konjakilla, voiteli kolottavaa hammasta
piipunöljyllä, opiumilla, tärpätillä ja lamppuöljyllä, hieroi poskea
jodilla, piti väkiviinassa kastettua vanua korvissaan, mutta mikään
ei auttanut. Alkoipa sairasta jo yökkäyttää. Lääkäri saapui, kaiveli
hammasta ja määräsi kininiä, mutta ei sekään auttanut. Ehdotukseen
kiskoa pois tuo paha hammas, vastasi kenraali jyrkästi kieltäen. Koko
kotiväki, -- vaimo, lapset, palvelijat, vieläpä kokkipoika Petka,
kaikki tarjosivat auliisti apuaan. Ilmaantuipa muitten muassa sairaan
luo talon pehtori, Ivan Sergeitsh, joka suositteli manausta.

-- Siellä meidän pitäjässämme, teidän ylhäisyytenne, -- selitti
pehtori -- palveli noin kymmenkunta vuotta sitten eräs Jaakko
Vasilinpoika veronkantajana. Se kun manasi hammassäryn kuin
puhaltamalla. Sillä oli tapana kääntyä akkunaan päin, jupista jotakin
itsekseen, sylkäistä kerran ja -- selvä oli. Sellainen voima oli
hänelle annettu...

-- No, missä hän nyt asuu?

-- Saatuaan eron virastaan muutti hän tätinsä luo Saratoviin, missä
nyt elää manaamalla hammassärkyä. Jos sattuu jonkun hammas olemaan
pahana, niin kyllä Jaakko sen kurittaa... Saratovilaisia hän auttelee
kutakin omassa kodissaan, mutta jos muusta kaupungista sattuu
olemaan, niin sähköteitse... Lähettäkääpäs, teidän ylhäisyytenne,
hänelle sähkötieto, että hampaita särkee, jotta parantaisi. Kyllä
parannuskorvaus sopii sitten postissa hänelle lähettää.

-- Joutavia! Taikauskoa!

-- Sopiihan koettaa kuitenkin. Hän on muuten kovin viinaan menevä,
ei välitä vaimostaan, vaan asuu jonkun saksattaren kanssa, senkin
lurjus, mutta ihmeitä se mies tekee, se on varma.

-- No lähetä nyt, -- pyysi rouva. -- Sinä et luota manaukseen, mutta
minä olen itse saanut kokea sitä. Vaikk'et uskoisikaan, niin voithan
kuitenkin lähettää. Eihän se missään tapauksessa vahingoksi ole.

-- No, olkoon menneeksi, -- suostui Buldejew. -- Taitaapa tässä tulla
tekemisiin ei ainoastaan veronkantajan, vaan itse pirunkin kanssa...
Oh! Tätä ei voi sietää enää!! Missä se sinun veronkantajasi asuu?
Mikä on hänen osotteensa?

Kenraali kävi pöydän luo istumaan ja otti kynän käteensä.

-- Saratovissa jokainen sen miehen tuntee, -- sanoi pehtori. --
Kirjottakaa, teidän ylhäisyytenne Saratoviin siis... Kunnioitettu
herra Jaakko Vasilinpoika... Vasilinpoika...

-- Entäs sitten?

-- Vasilinpoika... Jaakko Vasilinpoika... Noo! Sukunimen olen
unohtanut... Vasilinpoika... Piru vieköön! Mikä hänen sukunimensä nyt
olikaan? Äsken juuri tänne tullessani oli se kielelläni. Odottakaas,
kun minä...

Ivan Sergeitsh katsoa tuijotti kattoon liikutellen huuliaan. Kenraali
ja tämän rouva odottivat kärsimättöminä.

-- No, etkö jo muista? Joudu!

-- Heti, heti... Vasilinpoika... Jaakko Vasilinpoika... Unohtunut! Ja
niin yksinkertainen nimi ... siinä oli jotakin hevosesta... Tammanow?
Ei, ei se Tammanow ollut. Vartokaas... Orhinski? Ei, ei Orhinskikaan.
Tuollainen hevosnimi se oli, sen minä kyllä muistan, vaikka se onkin
mennyt mielestäni.

-- Ehkä Varsavski?

-- Ei. Odottakaas... Kaakkitshi... Konijevski... Koiranski...

-- Sehän on koiramainen eikä mikään hevosnimi. Entä Orhow?

-- Ei, ei sekään. Hepow... Hepovski... Heponjenko... Ei sittenkään!

-- No, kuinka minä voisin hänelle ilmottaa, kun en edes nimeä tiedä?
Ajattele nopeasti!

-- Heti. Hevostow... Tammovski...

-- Aisavitsh? -- kysyi kenraalinrouva.

-- Ei, ei... Tallinski... Mutta tämähän vasta merkillistä on! En
muista!

-- Mitäs pirua sinä täällä sitten teet kun et edes sen vertaa muista?
-- morkkasi kenraali äkeissään. -- Mene ulos siitä!

Ivan Sergeitsh poistui hitaasti ulos, mutta kenraali puristeli
poskeaan harhaillen huoneesta toiseen.

-- Oo, hyvänen aika! -- voivotteli hän. -- Minä tulen jo hulluksi!

Pehtori meni puutarhaan, jossa hän, kohotettuaan hartaan katseensa
korkeutta kohti, ajatteli yhä veronkantajan sukunimeä:

-- Orhinski... Orhovski... Tuhat tulimaista! Hevostovski...
Hepotkin... Orhotkin... Tammatkin...

Hetken kuluttua hänet kutsuttiin sisään.

-- Oletko muistanut? -- kysyi kenraali.

-- En mitenkään, teidän ylhäisyytenne.

-- Ehkä Valakkin? Koninski? Eikö?

Ja talossa alettiin kilvan keksiä sukunimiä. Kaiken ikäiset ja
väriset hevoset pengottiin juurta jaksain, muisteltiin kavioita,
valjaita... Talossa, puutarhassa, väkituvassa ja keittiössä kulki
edes ja takaisin kansaa muodostaen uusia sukunimiä...

Pehtori kutsuttiin tavan takaa sisään.

-- Kavionski? -- kysyttiin häneltä. -- Valjakovski? Hirnov?

-- E-ei, -- vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi
ääneen: -- Hevoshkin... Orhitski...

-- Isä, isä! -- huudettiin lastenkamarista. -- Ihahanow! Ihahanow!

Koko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi
viisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain
kokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.

-- Harmajanow! -- huudettiin yhtäältä.

-- Valkovski! Pläsipävski! -- kaikui toisaalta.

Tuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin
käytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.

Kenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan
voihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos
ja koputti pehtorin akkunaan.

-- Eiköhän vaan ollut Vikurinski? -- kysyi hän valittavalla äänellä.

-- Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Ivan
Sergeitsh huoahtaen kuin vikapää.

-- Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli
totisesti. Sen minä muistan aivan selvään.

-- Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea
muuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!

Aamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.

-- Kiskokoon pois! -- päätti hän. -- Minä en jaksa enää tätä kestää...

Lääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän
ja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja
ajoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi
Ivan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen
ajatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen
näytti hän kovasti vaivaavan muistiaan...

-- Tallinski... Satulanow... -- jupisi pehtori. -- Saverikow...
Kushkin... Aisavski... Pattikov... Ratasmovski... Suitsinski...

-- Ivan Sergeitsh! -- huusi lääkäri hänelle. -- Ettekö voisi myydä
minulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä
ovat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat
niin kovin huonoja...

Ivan Sergeitsh töllisti hölmistyneenä lääkäriin ja hymyili
mielettömästi. Sanomatta halaistua sanaa löi hän kätensä yhteen ja
karkasi kartanoa kohti sellaisella vauhdilla kuin olisi vesikauhuinen
koira ollut hänen kintereillään.

-- Nyt muistan, teidän ylhäisyytenne! -- huusi hän jo kaukaa
iloisesti ja oudosti, rientäessään kenraalin työhuoneeseen. Nyt
muistan! Jumala siunatkoon tohtoria! Kauranski! Kauranski on
veronkantajan nimi! Kauranski, teidän ylhäisyytenne! Sähköttäkää
Kauranskille!

-- Myöhäistä! -- sanoi kenraali viitaten ylenkatseellisesti luotaan.
-- En tarvitse minä enää sinun hevosnimiäsi! Myöhäistä!



Neiti N. N:n kertomus.


Noin kymmenkunta vuotta sitten, kerran illalla heinän aikaan, minä ja
Pjotr Sergeitsh, joka hoiti tutkimustuomarin virkaa, ajoimme ratsain
asemalle postia noutamaan.

Ilma oli ihana, mutta paluumatkalla alkoi ukkonen jyrähdellä ja me
näimme mustan, synkän pilven lähestyvän.

Tätä tummaa taustaa vastaan näkyivät meidän kotimme, kirkko ja
hopeenhohteiset poppelipuut selvästi, tuoksui sateelle ja tuoreelle
heinälle. Matkatoverini oli hurjalla tuulella, nauroi ja jutteli
kaikenlaista. Hän sanoi, että olisipa hauska nyt matkalla yht'äkkiä
joutua johonkin keskiaikaiseen, pykälätorniseen ja sammalkattoiseen
linnaan. Sinne me piiloutuisimme sateelta, siellä meidät salama
vihdoin surmaisi...

Silloin kiitää ruis- ja kauravainioita pitkin ensimäinen myrskyaalto
meitä kohti. Tuuli ulvahtaa, pölyä kiertelee ilmassa. Pjotr Sergeitsh
nauroi vimmatusti ja kannusti hevostaan.

-- Hauskaa! -- huudahti hän. -- Hyvin hauskaa!

Hänen iloisuutensa valtasi minutkin ja ajatellessani, että kohta
kastun likomäräksi ja putoan salaman surmaamana maahan, aloin minäkin
nauraa.

Vinha vihuri ja nopea kulku, joista olin hengästyä tuntiessani
samalla lintuna lentäväni eteenpäin, innostivat mieltäni. Kun me
ratsastimme pihalle, oli tuuli jo tyyntynyt ja suuret sadepisarat
ropsahtelivat ruohikkoon ja kattoja vastaan. Tallin luona ei näkynyt
ketään.

Pjotr Sergeitsh riisui itse hevoset valjaista ja talutti ne
pilttuihinsa. Odottaessani häntä minä seisoin kynnyksellä katsellen
kuinka sadepisarat vinosti putoilivat maahan; kitkerä, kiihottava
heinän tuoksu tuntui täällä paljon voimakkaammin kuin vainioilla;
sadepilvien tähden oli ilma hieman hämärä.

-- Sepäs oli tuima isku! -- sanoi Pjotr Sergeitsh lähestyessään
minua voimakkaan, jyrisevän leimauksen jälkeen, josta taivas tuntui
repeävän kahtia. -- Eikös ollutkin?

Hän seisoi vieressäni kynnyksellä hengittäen vielä raskaasti
äskeisestä hurjasta ajosta ja katseli minua. Huomasin, että hän
ihaili.

-- Natalia Vladimirovna, -- sanoi hän, -- minä antaisin vaikka mitä,
jos saisin näin seistä tässä kauan ja katsella teitä. Tänään te
olette ihmeen ihana!

Hän katseli innokkaasti, rukoilevasti, kasvonsa olivat kalpeat,
parrassa ja viiksissä kimalteli sadepisaroita ja nekin näyttivät
katselevan minua ihastuksella.

-- Minä rakastan teitä, -- sanoi hän. -- Rakastan ja olen onnellinen
nähdessäni teidät. Minä tiedän, että te ette voi tulla vaimokseni,
mutta minä en mitään enää tahdo, en mitään tarvitse, kun te vaan
tiedätte, että rakastan teitä. Vaietkaa, älkää vastatko, älkää
välittäkö, kun vaan tiedätte, että olette minulle kallis. Sallikaa
minun katsella teitä.

Hänen innostuksensa valtasi minutkin. Minä katselin hänen sielukkaita
kasvojaan, kuuntelin hänen ääntään, johon sateen rapina kummallisesti
sekaantui enkä voinut lumottuna liikahtaa paikaltani.

Minä halusin kauan katsella hänen säteileviin silmiinsä ja kuulla
hänen ääntään.

-- Te vaikenette; se on hyvä! -- sanoi Pjotr Sergeitsh. -- Vaietkaa
yhä vieläkin.

Minun oli hyvä olla. Aloin nauraa sulasta ihastuksesta ja juoksin
rankkasateessa pihan poikki taloon. Hän nauroi myöskin ja seurasi
juosten kintereilläni.

Kuin lapset, me riensimme meluten, märkinä, hengästyneinä, tömistäen
portaissa, sisään. Isäni ja veljeni, jotka eivät olleet tottuneet
näkemään minua niin hymyilevänä ja iloisena, silmäilivät minua
ihmetyksellä ja alkoivat myöskin nauraa.

Uhkaavat pilvet katosivat, ukkonen vaikeni, mutta Pjotr Sergeitshin
parrassa kimalteli yhä vieläkin sadepisaroita. Pitkin iltaa hän
lauleli, vihelteli ja leikki meluten koiran kanssa, juosten huoneesta
toiseen, niin että oli kerran kaataa palvelijankin teekeittiöineen.
Illallispöydässä hän söi runsaasti, lateli hassuja juttujaan ja
vakuutteli, että jos talvella syö tuoreita kurkkuja, niin tuntuu
suussa keväältä.

Mennessäni levolle minä sytytin kynttilän ja avasin akkunan selko
selälleen. Sekava tunne valtasi minun mieleni. Minä tunsin olevani
vapaa, terve, ylhäinen, rikas, rakastettu, mutta ennen kaikkea,
että olin ylhäinen ja rikas, -- ylhäinen ja rikas. Kuinka suloista,
hyvä Jumalani!... Sitten kyyristyessäni vuoteessa vilusta, joka
kasteen kanssa virtasi puutarhasta huoneeseeni, minä koetin selvittää
itselleni, rakastinko Pjotr Sergeitshiä vai en... Ja pääsemättä
selville tästä minä nukahdin.

Kun aamulla herätessäni näin vuoteellani väräjävät auringon säteet
ja lehmusten huojuvien oksien varjot, niin heräsivät eiliset muistot
uuteen eloon. Elämä näytti minusta niin runsaalta, vaihtelevalta,
ihanalta. Minä puin ylleni hyräillen, nopeasti ja riensin
puutarhaan...

Entä sitten? Ei mitään. Talvella, jolloin asuimme kaupungissa, tuli
Pjotr Sergeitsh harvoin luoksemme. Kesätuttavain seura huvittaa
maalla, mutta talvella kaupungissa sitä vastoin se menettää puolet
viehätyksestään. Kun kaupungissa tarjoo heille teetä, niin näyttää
siltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian
kauan sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä
kaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin
maalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka
meitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain
tutkimustuomari arvoltaan. Molemmat -- minä nuoruuteni vuoksi, hän
ties miksi -- pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana. Ollessaan
luonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti hymyillen
arvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku muu sattui
olemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy sellaista muuria,
jonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset romaanisankarit
ovat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja, laiskoja ja
epäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen, että ovat
muka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt. Sen sijaan,
että taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen mailmaa
typeräksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että heidän oma
arvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.

Olin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan
rinnallani. Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa
itseäni, tietämättä, mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului
kulumistaan... Ohitseni kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä
ja lämpimiä öitä, satakielet lauloivat, tuoksui heinälle -- ja kaikki
tämä ihanine, kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta,
niinkuin kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt
käsittää, kun se jo katosi, katosi kuin usvaan... Missä on tuo kaikki
nyt?

Isäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili,
innosti -- sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta,
keskustelut rakkaudesta -- kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin
edessäni tasaisen, tyhjän etäisyyden ilman ainoatakaan ihmissielua,
ja siellä kaukana taivaanrannalla oli pimeätä, pelottavaa...

Kello soi... Pjotr Sergeitsh tuli. Kun minä talvella näen puut ja
muistelen, kuinka ne kesällä vihersivät, niin kuiskaan:

-- Oi, te rakkaani!

Ja kun minä näen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt elämäni
kevään, niin tulee minun ikävä, mutta suloinen olla, ja minä kuiskaan
taasen nuo samat sanat.

Jo aikoja sitten oli hän, isäni suosittelun kautta saanut viran
kaupungissa. Hän on muuttunut vähän vanhemmaksi, vähän laihemmaksi.
Lemmenlaverteluja ei hän enää laskettele, ei puhu joutavia, ei
ole huvitettu virastaan, kärsii jostakin taudista, on kyllästynyt
johonkin ja heitettyään hyvästi tälle matoiselle mailmalle elää
ikäänkuin vasten tahtoaan. Tuolla istuu hän nyt takan ääressä
tuijottaen vaieten tuleen... Tietämättä mistä puhuisin, kysyn:

-- No, mitä kuuluu?

-- Ei mitään... -- vastaa hän.

Me vaikenemme jälleen. Tulen punainen hohde värähtelee hänen
surullisilla kasvoillaan.

Silloin muistui mennyt aika minun mieleeni; hartiani vavahtivat,
pääni painui alas ja minä aloin katkerasti itkeä. Minun tuli
sietämättömän sääli itseäni ja tuota miestä, ja kaipasin
intohimoisesti sitä mennyttä aikaa, jota elämä ei meille enää anna
takaisin. Minä en enää ajatellut sitä, että olen ylhäinen ja rikas.

Ja äänekkäästi itkien puristelin kuumia ohimoitani valittaen:

-- Jumalani, Jumalani, harhaan joutui elämäni...

Ja hän istui yhä vaieten sanomatta edes: "älkää itkekö". Mutta hän
ymmärsi, että itku lievitti ja että kyynelten aika oli tullut. Minä
näin hänen silmistään, että hän sääli minua; ja minä tunsin myöskin
sääliä ja harmia tuota onnetonta, heikkoa miestä kohtaan, joka ei
kyennyt johtamaan minun kohtaloani, eipä edes omaansa.

Saattaessani häntä eteisessä minusta tuntuu kuin pukisi hän tahallaan
hitaasti päällystakkia ylleen. Pari kertaa suuteli hän mykkänä
kättäni ja katseli kauan minun itkuisia kasvojani. Minä luulin, että
hän tällä hetkellä muisti ukonilman, sadepisarat, meidän naurumme
ja minun kasvoni sellaisina kuin hän ne silloin näki. Hän tahtoi
sanoa minulle jotakin ja olisikin tehnyt sen mielellään, vaan ei
saanut mitään sanotuksi, nyökäytti vain päätään ja puristi tuntuvasti
kättäni. Jumala hänen kanssaan!

Saatettuani häntä palasin takaisin huoneeseeni ja istuin matolle
takan ääreen. Hehkuvat hiillokset alkoivat tummua ja sammuen raueta
tuhkaksi. Pakkanen paukahteli ulkona yhä vihaisempana ja valitteli
uunin piipussa.

Kamarineiti astui sisään ja kutsui minua, luullen minun nukkuneen...



Ilkityö.


-- Ken siellä?

Ei vastausta. Vartia ei näe mitään, vaan tuulen ja puitten suhinan
läpi saattaa hän kuitenkin selvästi kuulla, että joku kulkee hänen
edellään lehtokäytävässä. Pilvinen ja sumuinen maaliskuun yö on
peittänyt seudun ja vartijasta tuntuu siltä kuin maa, taivas
ja hän itse ajatuksineen olisivat vaipuneet äärettömyyteen,
läpinäkymättömään pimeyteen. Saattaa vain hapuillen liikkua.

-- Ken siellä? -- toistaa vartia ja hänestä tuntuu kuin kuuluisi
kuisketta ja pidätettyä naurua. -- Ken siellä?

-- Minä se olen, isäkulta, -- vastaa vapiseva ääni.

-- Kuka sinä olet sitten?

-- Olen ... matkamies.

-- Mikä matkamies? -- huutaa vartia äkäisesti, peittääkseen pelkonsa
huudolla. -- Taitaa piru sinua siellä kuletella! Kuljeskelet kuin
itse paholainen yöllä kalmistossa!

-- Eihän tämä kalmisto liene?

-- Entä mikä sitten? Kalmistohan tämä on! Etkö näe?

-- Oi-voi-voi ... hyvä Jumala! -- kuuluu kuin vanhuksen huokaus. --
Minä en näe mitään, isäkulta, en mitään... On, näet, niin pimeä,
pilkkosen pimeä. Oi-voi-voi!...

-- Mutta kuka sinä olet oikein?

-- Minäkö? Pyhiinvaeltaja, isäkulta, outo mies.

-- Hitto teidät periköön, senkin yökuljeksijat ... mokomatkin
vaeltajat, juopot!... -- murisee vartia, joka on rauhottunut kulkijan
huokauksista. -- Päiväkaudet juodaan ja öisin kuljeskellaan kuin
pirun riivaamina. Mutta olin äsken aivan kuulevinani kuin et olisi
yksin, vaan parin muun kanssa.

-- Yksin olen, isäkulta, yksin. Aivan ypö yksinäni. Oi-voi-voi meidän
syntejämme!...

Vartia töytäsee miestä vasten ja pysähtyy.

-- Kuinka olet sinä tänne joutunut? -- kysyy hän.

-- Eksyin, hyvä mies. Olin matkalla Mitrijevin myllylle ja eksyin.

-- Vai niin! Vai on tämä Mitrijevin myllytie? Pässinpää! Mitrijevin
myllylle mennessä täytyy kulkea paljon enemmän vasemmalle, suoraan
kaupungista pitkin valtamaantietä. Juovuspäissäsi olet käynyt pari,
kolme virstaa harhaan. Otit kai kaupungissa liian pitkät lähtöryypyt?

-- Syntiä tein, isäkulta, tein oikein... Totisesti, niin tein, en aio
syntiäni salata. Mutta kuinka on nyt kuljettava eteenpäin?

-- Mene ensin aivan suoraan tätä käytävää pitkin aina toiseen
päähän saakka ja käänny siellä heti vasemmalle. Sitten käyt halki
hautausmaan pikkuportille. Siellä on pieni portti... Avaa se ja mene
sitten Herran nimeen. Mutta pidä varasi, ettet putoa kuoppaan. Ja
siellä hautausmaan takana kuljet pitkin aavoja peltoja, kunnes tulet
valtamaantielle.

-- Antakoon Jumala sinulle terveyttä ja olkoon sinulle armollinen.
Jospa, hyvä mies, tulisit sentään saattamaan minua! Ole hyvä ja saata
portille asti!

-- Enhän minä jouda! Mene itse!

-- Ole armollinen, niin rukoilen Jumalaa puolestasi. En näe mitään...
en niin mitään, kun on niin pilkkosen pimeä. Tulehan nyt saattamaan,
velikulta!

-- En minä jouda! Jos tässä jokaisen mieliksi olisi, niin kyllä
sitten saatella saisi.

-- Herran tähden, saatahan nyt sentään! On niin pimeä ja minä kun
pelkään niin hautausmaata. Kammottaa niin kovasti, hyvä mies!

-- Olenpa aivan pääsemättömissä, -- huokaa vartia. -- No, olkoon
menneeksi, lähdetään sitten!

Vartia ja matkamies lähtevät liikkeelle. He kulkevat aivan
rinnatusten ja ovat vaiti. Kostea, läpitunkeva tuuli lyö heitä
kasvoihin ja näkymättömät puut, jotka humisten ratisevat pimeässä,
ripottavat suuria vesipisaroita heidän päälleen... Lehtokäytävä on
täynnä lätäköitä.

-- Mutta yhtä en saata kuitenkaan käsittää: millä tavalla sinä olet
tänne oikein joutunut? -- alkaa vartia vihdoin pitkän vaitiolon
jälkeen. -- Portithan ovat lukossa. Oletko kiivennyt aidan yli, vai
mitä? Viho viimeistä olisi vanhan miehen kiivetä korkean aidan yli!

-- En tiedä, isäkulta, en tiedä. Itsekään en oikein tiedä kuinka
tänne jouduin. Paholaisen metkuja. Niin, totisesti, paholainen on
minut tänne eksyttänyt. Entä oletko sinä, isäseni, täällä vartiana?

-- Niin olen.

-- Yksin koko hautausmaalla?

Tuuli painoi niin vahvasti vastaan, että molemmat pysähtyivät
hetkeksi. Vartia odotti vihurin heikentymistä ja vastasi:

-- Meitä on täällä kolme, mutta yksi makaa kuumeessa ja toinen on
nukkumassa. Tämän kanssa olen vuorotellen vartioimassa.

-- Niin, niin. Mutta millainen tuuli! Sen kuulevat kai vainajatkin
nurmen alla. Niin se ulvoo kuin raivostunut peto... Oi-voi-voi...

-- Entä mistä sinä olet?

-- Kaukaa olen, isäkulta, kovin kaukaa, aina Vologodista saakka. Minä
pyhissä paikoissa kuljen ja rukoilen hyvien ihmisten puolesta. Jumala
meitä armahtakoon!

Vartia pysähtyy hetkeksi sytyttääkseen piippunsa. Hän kyyristyy
matkamiehen selän taa ja raappaisee tulta tulitikulla. Ensimäisen
tikun liekki valaisee lehtokäytävän oikeata puolta: näkyy pieni,
valkoinen hautapatsas enkeleineen ja musta risti. Toinen tikku
leimahtaa voimakkaasti, mutta sammuu samassa silmänräpäyksessä
tuulesta, paljastettuaan salamana pimeästä jonkun haudan kulmauksen
vasemmalla. Kolmas tikku valaisee sekä oikealta että vasemmalta
pienen, valkoisen hautapatsaan, mustan ristin ja rauta-aidan, joka
ympäröi lapsen hautaa.

-- Vainajat nukkuvat, -- jupisee kulkija puoliääneen. -- Siellä
nukkuvat rikkaat ja köyhät, viisaat ja tyhmät, hyvät ja pahat. Kaikki
ovat he nyt samanarvoisia. Ja he saavat nukkua aina siksi, kunnes
pasunan ääni heidät herättää. Tulkoon taivaan ilot ja ikuinen rauha
heidän osakseen!

-- Nyt me täällä harhailemme, mutta tulee aika, jolloin mekin siellä
lepäämme, -- puhuu vartia.

-- Niin, niin. Niin käy jokaiselle. Ei löydy ihmistä, joka ei kerran
kuolisi. Oi-voi-jaa! Pahoja ovat tekomme, viekkaita ajatuksemme.
Niitä syntejä, niitä syntejä! Kirottu olkoon minun nälkäinen sieluni,
joka mammonaa palvelee! Jumalan vihat minua kohtaavat enkä löydä
pelastusta enää tästä enkä tulevastakaan maailmasta. Minä matelen
synneissä kuin mato maassa.

-- Niin, ja kuolla täytyy.

-- Niin täytyy.

-- Pyhiinvaeltajan taitaa olla helpompi kuolla kuin meidän muitten...
-- virkkaa vartia.

-- Pyhiinvaeltajia on monenlaisia. Niitä on totisia, Jumalaa
pelkääviä, jotka pitävät huolta sielunsa autuudesta, mutta on niitä
sellaisiakin, jotka öisin hautausmailla hiiviskelevät konnan töitä
toimitellen... Niin juuri! Antaisipa joku pyhiinvaeltaja, jos
tahtoisi, sinulle sellaisen iskun kirveellä, että siihen paikkaan
henkesi heittäisit.

-- Miksi noin haastelet?

-- Muuten vaan... Kas tuossahan taitaa jo porttikin olla? Aivan
oikein. Avaahan, hyvä ystäväni!

Vartia avaa portin hapuillen, taluttaa matkamiehen ulos ja virkkaa:

-- Tähän tämä hautausmaa päättyy. Kulje nyt tuonne päin peltoja
pitkin kunnes tulet valtamaantielle. Siinä on heti rajahauta; pidä
varasi ettet putoa... Kun tulet maantielle, niin käänny oikeaan ja
sitä pitkin sitten aina myllylle asti...

-- Oi-voi-voi... -- huokaa kulkija hetken vaiettuaan. -- Kun
tarkemmin ajattelen, niin miksi minä sinne myllylle menenkään?...
Mitä hittoa minä siellä tekisin? Jään mielummin sinun kanssasi
tänne...

-- No, miksi sinä tänne sitten jäisit?

-- Muuten vaan ... sinun kanssasi olisi hauskempi...

-- Olenpas joutunut aika hulivilin pariin! Olet pyhiinvaeltaja, mutta
huomaan, että hyvin mielelläsi lasket leikkiä...

-- Totta kai! -- sanoo kulkija käheästi hihittäen. -- Voi
sinua velikulta! Taidatpa kauankin jälestäpäin muistella tätä
pyhiinvaeltajaa!

-- Miksi minä juuri sinua muistelisin?

-- Kun minä petin sinut niin sievästi. Olenkos minä mikään
pyhiinvaeltaja? Eihän nyt toki!

-- Entä kuka sinä olet?

-- Vainaja... Vast'ikään haudasta nousin... Etkö muista seppä
Gubarjewiä, joka hirtti itsensä laskiaisena? Minä olen tuo sama
Gubarjew...

-- Valehtele enemmän!

Vartia ei usko, vaan tuntee koko ruumiissaan vavistuttavan pelon
väristyksiä. Hän syöksyy paikaltaan ja alkaa kopeloida porttia.

-- Odotappa, minne nyt? -- kysyy pyhiinvaeltaja tarttuen häntä
käsivarteen. -- Ahaa-a ... vai aioit sinä mennä tiehesi ja jättää
minut tänne yksin?

-- Päästä irti! -- huutaa vartia koettaen vapautua.

-- Seis! Kun käsken seisomaan, niin seiso. Älä tepastele, senkin
koiranleuka! Jos tahdot säästää henkesi, niin pysy paikallasi ja
vaikene niin kauan kuin käsken. En halua suotta verta vuodattaa,
muuten olisinkin jo aikoja sitten sinut hengiltä nipistänyt... Seiso
paikallasi!

Vartian polvet notkuvat. Hän sulkee silmänsä pelon vallassa vavisten
ja nojautuu aitaa vasten. Hän huutaisi, mutta tietää, ettei huutonsa
kuuluisi ihmisasunnoille saakka. Vieressä seisoo kulkija pitäen häntä
kädestä... Noin kolme minuuttia kestää vaitioloa.

-- Yksi makaa kuumeessa, toinen on nukkumassa ja kolmas saattamassa
pyhiinvaeltajaa, -- mutisee matkamies. -- Kelpo vartioita; kyllä
kelpaa palkkaa nostaa. E-ei, velikulta, kyllä varkaat ovat aina
sukkelampia kuin vartiat. Seis! Älä liikahda paikaltasi!...

Kymmenkunta minuuttia kestää vielä vaitioloa. Sitten kuuluu yht'äkkiä
vihellys.

-- No nyt saat mennä, -- sanoo kulkija päästäen käden irti. -- Mene
ja kiitä Jumalaa, kun jäit eloon.

Kulkija viheltää myöskin, juoksee portin luota pois ja kuuluu
hyppäävän rajahaudan yli. Pahaa aavistaen ja yhä vielä pelosta
vavisten avaa vartia pikkuportin ja alkaa juosta takaisin.
Kääntyessään suurelle lehtokäytävälle hän kuulee nopeita askelia ja
joku kysyy häneltä hiljaan supattaen:

-- Sinäkö se olet, Timofei? Missä Mitka on?

Juostuaan läpi suuren lehtokäytävän hän huomaa pienen, himmeän tulen
tuikkivan pimeässä. Kuta lähemmäksi tulta hän tulee sitä kauheammalta
tuntuu ja sitä voimakkaammaksi kasvaa pahan aavistus.

"Tuli näkyy kirkosta, -- ajatteli hän. -- Kuinka voi se sieltä näkyä?
Hyvä Jumala! Kirkossa on tosiaankin tulta!"

Hetken aikaa seisoo vartia särjetyn ikkunan edessä katsoen kauhulla
kirkon alttariin päin... Pieni vahakynttilä, jonka varkaat unohtivat
sammuttaa, palaa ikkunasta sisään puhaltavassa tuulessa läpättäen ja
valaisten himmeästi hajalle heiteltyjä messupukuja, kaadetun pienen
kaapin ja lukemattomia likaisia jalanjälkiä alttarin ja uhripöydän
ympärillä...

Jonkun ajan kuluttua kuljettaa vinkuva tuuli hätäisiä, epätasaisia
hälytyskellon ääniä pitkin pimeätä kalmistoa...



Samppanja.

(Rappiolle joutuneen kertomus.)


Sinä vuonna, jolloin kertomukseni alkaa, minä palvelin päällikkönä
eräällä meidän lounaisten rautateittemme pysäkillä. Oliko minun
hauska siellä olla vai ikävä, sen voitte päättää siitä, että pysäkin
ympärillä kahdenkymmenen virstan matkalla ei ollut ainoatakaan
ihmisasuntoa, ei innostuttavaa naista, eikä kunnon kapakkaa,
ja minä olin siihen aikaan nuori, voimakas, tulinen, hupsu ja
typerä. Ainoana huvituksenani olivat matkustajajunien ikkunat ja
sikunaviina, johon juutalaiset sekottivat mausteita. Tapahtuipa,
että nähtyäni vilahdukselta vaunun ikkunassa naisen pään, minä
kivettyneenä tuijotin junan perään siksi kunnes se muuttui tuskin
näkyväksi pisteeksi. Toisinaan taas join minä minkä jaksoin tuota
vastenmielistä viinaa, tulin hurjaan humalaan enkä huomannutkaan
kuinka ikävät hetket ja pitkät päivät kuluivat. Minuun, pohjan
poikaan, vaikutti aava aro kuin hyljätty tatarilainen hautausmaa.
Kesällä sen juhlallinen hiljaisuus -- heinäsirkkojen yksitoikkoinen
sirinä, läpihohtava kuun valo, jolta ei voinut minnekään piiloutua,
-- herätti minussa alakuloista surua ja talvella aron lumivalkeus
kylmine kaukaisuuksineen, pitkät yöt ja susien ulvonta rasittivat
minua kuin paha painajainen.

Pysäkillä asui useita ihmisiä: minä vaimoineni, kuuro, risatautinen
sähköttäjä ja kolme varvaa. Minun apulaiseni, nuori, keuhkotautinen
mies, oli matkustanut heikkoa terveyttään hoitamaan kaupunkiin,
jossa hän oleskeli useita kuukausia, jättäen minulle virkatehtävänsä
sekä palkkansa. Lapsia ei meillä ollut, vieraita ei millään keinolla
saattanut houkutella luoksemme ja itse voin matkustaa vieraihin vain
virkatoverieni luo, eikä sinnekään useammin kuin kerran kuussa.
Yleensä oli elämä mitä ikävintä.

Muistan, kuinka vaimoni kanssa odotin uuden vuoden alkua. Me istuimme
pöydän ääressä, söimme vitkaan ja kuuntelimme kuuron sähköttäjän
yksitoikkoista naputusta koneellaan viereisessä huoneessa. Minä olin
jo ottanut viisi ryyppyä viinaa ja istuin pää raskaana käsien nojassa
tuumien voittamatonta ikävääni. Vaimoni istui vieressä katsoen
lakkaamatta minuun sellaisen naisen tavoin, jolla tässä maailmassa ei
ole mitään muuta kuin kaunis mies. Hän rakasti minua mielettömästi,
orjallisesti eikä ainoastaan minun kauneuttani tai sieluani, vaan
myöskin minun vikojani, pahuuttani ja ikävääni, vieläpä minun
julmuuttanikin, kun minä juovuspäissäni, tietämättä kenelle olisin
purkanut pahaa sisuani kiusasin häntä soimauksillani.

Huolimatta ikävästä, joka minua kalvoi, me valmistauduimme
vastaanottamaan uutta vuotta tavallista juhlallisemmin ja odotimme
keskiyötä jonkun verran kärsimättöminä. Seikka oli se, että meillä
sattui olemaan kaksi pulloa samppanjaa, oikeata "Clicot'a", jotka
olin syksyllä voittanut vedonlyönnillä ratapäälliköltä, ollessani
hänen luonaan ristiäisillä. Kun koulussa matematiikan tunnilla,
jolloin ilmakin ikävästä tuntuu painostuvan, perhonen sattuu
lentämään avatun ikkunan kautta luokkaan, niin pojat heti alkavat
ravistella päitään ja uteliaina seurata sen lentoa, aivan kuin se
ei olisikaan mikään perhonen, vaan jokin uutuus, merkillisyys.
Samalla tavalla huvitti meitä nuo kaksi samppanjapulloa, jouduttuaan
sattumalta meidän ikävälle pysäkillemme. Me vaikenimme katsellen
milloin kelloon milloin pulloihin.

Kun kello oli viittä vailla kaksitoista, niin minä aloin avata pulloa
hitaasti. En tiedä, olinko viinasta heikontunut vai pullo kosteudesta
liukas, sen ainakin muistan, että tulppa pamahtaen lensi kattoon ja
pullo suljahti käsistäni permannolle. Juomalasillinen samppanjaa oli
juossut maahan, kun minä sieppasin pullon ja sain sen kihisevän kidan
sormellani tukituksi.

-- No niin, onnellista uutta vuotta! -- sanoin minä kaataen kahteen
lasiin. -- Terveydeksi!

Vaimoni otti lasinsa ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen kalpeille
kasvoilleen nousi pelon ilme.

-- Sinä pudotit pullon? -- kysyi hän.

-- Pudotin. Kuinka niin?

-- Pahasti, -- sanoi hän asettaen lasinsa takaisin ja käyden yhä
kalpeammaksi. -- Paha enne. Se tietää, että onnettomuus kohtaa meitä
alkavana vuonna.

-- Akkamaista! -- huoahdin minä. -- Järkevä nainen hourailee kuin
vanha lapsenpiika. Juo pois!

-- Suokoon Jumala, että se olisi turhaa hourailua, mutta ...
varmaankin jotakin tapahtuu. Saatpa nähdä!

Eipä hän edes vienyt lasia huulilleen, vaan siirtyi syrjään ja vaipui
ajatuksiinsa. Minä sanoin pari kulunutta lauselmaa ennakkoluulosta,
join pullon tyhjiin, astelin nurkasta nurkkaan ja menin sitten ulos.

Ulkona vallitsi hiljainen, pakastava yö kaikessa kylmässä, kolkossa
kauneudessaan. Kuu ja sen ympärillä kaksi utuista pilvenhattaraa
riippuivat liikkumattomina korkealla pysäkin yläpuolella ikäänkuin
jotakin odotellen. Sieltä levisi alas heikkoa, väräjävää valoa, joka
hennosti, kuin peläten loukkaavansa maan lumivalkoista kainoutta,
valaisi kinokset, ratapenkereen... Oli hiljaista.

Minä lähdin rataa pitkin kulkemaan.

"Typerä nainen! -- ajattelin katsellessani tuikkivin tähdin
siroteltua taivasta. -- Vaikkapa otaksuisi, että enteet joskus
puhuvat totta, niin mikä onnettomuus voisi meitä kohdata? Se surkeus,
joka jo on kestetty tai par'aikaa kestää, on niin suuri, että
vaikeata on ajatella mitään pahempaa. Mitä pahaa voisi enää tapahtua
kalalle, joka on jo pyydystetty, paistettu ja tarjottu pöytään?"

Korkea, huurteinen poppeli näytti sinertävässä hämärässä
jättiläiseltä käärinliinoineen. Se katsoi minua vakavasti ja
alakuloisesti ikäänkuin ymmärtäen yksinäisyytensä, kuten minäkin.
Katselin sitä kauan.

"Nuoruuteni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, -- ajattelin edelleen. --
Olin vielä lapsi, kun vanhempani kuolivat; koulusta minut potkittiin
pois. Vaikka olen aatelisperheessä syntynyt, en ole saanut kasvatusta
enkä sivistystä. Ei ole minulla turvaa, ei omaisia, ei ystäviä eikä
innostavaa työtä. En kykene mihinkään ja miehuuteni kukoistuksessa
olen kelvannut täyttämään vain pysäkin päällikön viran. Paitsi huonoa
menestystä ja kurjuutta, ei elämässäni ole mitään muuta osakseni
tullut. Mitä pahaa voisi vielä tapahtua?"

Kaukana syttyi punainen hohde. Juna tuli vastaani. Uinuva aro heräsi
sen humua kuulemaan. Minun ajatukseni olivat niin katkeria, että
tuntui kuin olisin ajatellut ääneen, kuin sähkölankain surina ja
junan humu olisivat toistaneet ajatukseni.

"Mitä pahaa voisi vielä tapahtua? -- kysyin itseltäni. -- Vaimoni
menettäminen? Eipä edes sekään taitaisi niin kauheata olla. Mahdoton
on piiloutua omaltatunnoltaan: minä en rakasta vaimoani! Nain hänet
kun olin vielä poika pahanen. Nyt olen vielä nuori, voimakas, mutta
hän on kuihtunut, vanhentunut, hölmistynyt ja kiireestä kantapäähän
täynnä ennakkoluuloja. Mitä hyvää on hänen mauttomassa rakkaudessaan,
vajonneessa rinnassaan ja raukeassa katseessaan? Minä siedän,
vaan en rakasta häntä. Mitä saattaisi tapahtua? Minun nuoruuteni
häviää eikä ole edes nuuskanäpillisen arvoinen. Naiset vilahtavat
vain vaunun ikkunoissa kuin lentävät tähdet. Rakkautta en ole
tuntenut, enkä tunne nytkään. Menehtyy minun miehuuteni, uljuuteni,
sydämellisyyteni... Kaikki häviää, eivätkä minun rikkauteni täällä
arolla ole minkään arvoiset."

Juna syöksyi jymisten ohitseni heittäen välinpitämättömästi valoa
ympärilleni. Minä näin, kuinka se seisahtui pysäkin viheriäisten
tulien luo, seisoi hetken ja riensi eteenpäin. Käytyäni pari virstaa,
palaisin takaisin. Surulliset ajatukset eivät heittäneet minua. Niin
katkera kuin minun olikin, niin, muistan sen, koetin tahallani tehdä
mietteeni vieläkin surullisemmiksi ja synkemmiksi. Lyhytjärkisillä
ja itserakkailla ihmisillä on, nähkääs, hetkiä, jolloin tietoisuus
siitä, että he ovat onnettomia, tuottaa heille nautintoa ja he
keikailevat oman itsensä edessä kärsimyksineen. Paljon oli minun
ajatuksissani totta, mutta paljon myöskin järjetöntä, teeskenneltyä
ja jotakin poikamaista oli kysymyksessäni: "Mitä pahaa voisi
tapahtua?"

-- Niin, mitä tapahtuu? -- kysyin itseltäni palatessani. -- Näyttää
siltä kuin kaikki olisi jo kärsitty. Olen sairastanut, kadottanut
rahaa, saanut vähän väliä nuhteita päällystöltäni, nähnyt nälkää;
juoksipa kerran raivostunut susi pysäkin pihamaalle. Mitä vielä?
Minua on solvaistu ja sorrettu ... mutta olenhan minäkin puolestani
solvaissut muita. Pahantekijänä minä tosiaankaan en ole ollut, mutta
siksi minä nähtävästi en kelpaa, koska en pelkää oikeutta.

Nuo kaksi pilvenhattaraa olivat jo vetäytyneet pois kuun luota ja
seisoivat nyt jonkun matkan päässä siitä sen näköisinä kuin olisivat
kuiskailleet keskenään jotakin, mistä kuun ei pitäisi saada tietää.
Kevyt tuulen hengähdys kulki yli aron tuoden kaukana kiitävän junan
kumean humun kuuluviin.

Kotona tuli vaimoni minua kynnyksellä vastaan. Hänen silmänsä
säteilivät ilosta ja koko kasvonsa hohtivat tyytyväisyyttä.

-- Uutinen! -- kuiskasi hän. -- Mene pian kamariisi ja pue pitkätakki
yllesi: meillä on vieras!

-- Kuka vieras?

-- Äsken juuri saapui täti Natalia Petrovna junalla.

-- Kuka Natalia Petrovna?

-- Minun setäni Semjon Feodorovitshin vaimo. Sinä et häntä tunne. Hän
on kovin hyvä ja sievä...

Kaiketi minä rypistelin kulmakarvojani, koska vaimoni muuttui vakavan
näköiseksi ja kuiskasi hätäisesti:

-- Olihan se tosin merkillistä, että hän tuli, mutta sinä et saa
pahastua, vaan ole ystävällinen. Hänhän on kovin onneton. Setä Semjon
Feodorovitsh on paha, oikein hirmuvaltias, jonka kanssa on vaikea
tulla toimeen. Hän sanoo viipyvänsä vain kolme päivää luonamme, siksi
kun saa kirjeen veljeltään.

Vaimoni kauan vielä kuiskasi kummia loruja hirmuvaltiaasta sedästä,
inhimillisestä heikkoudesta yleensä ja nuorista rouvista etenkin,
meidän velvollisuudestamme tarjota turvaa kaikille, vieläpä suurille
syntisille j.n.e. Ymmärtämättä rahtuakaan, minä puin pitkäntakin
ylleni ja menin tekemään tuttavuutta "tädin" kanssa.

Pöydän luona istui pieni nainen, jolla oli suuret, tummat silmät.
Minun pöytäni, harmaat seinät, jykevä sohva ... kaikki aina
pienimpään yksityiskohtaan saakka näytti nuortuvan ja ilostuvan tämän
verevän, nuoren, hyvänhajuisen, kauniin ja kevytmielisen olennon
läsnäollessa. Ja että vieras oli kevytmielinen, sen huomasin minä jo
hänen hymystään, tuoksustaan, silmäyksistään ja tavastaan puhutella
vaimoani -- säädyllistä naista... Hänen ei tarvinnut kertoa minulle,
että karkasi miehensä luota, joka oli vanha ja hirmuinen, ja että hän
itse oli hyvä ja hauska. Minä ymmärsin kaikki jo ensi silmäyksestä ja
tuskinpa vain löytyykään Euroopassa enää miestä, joka ei ensimäisestä
katseesta osaisi tuntea tällaista naista.

-- Minä en saattanut aavistaakaan, että minulla olisi ollut yhtään
noin komeata sukulaista! -- sanoi hän ojentaen minulle kätensä
hymysuin.

-- Enkä minä olisi luullut itselläni olevan yhtään noin sievää tätiä!
-- vastasin minä.

Illallinen alkoi uudestaan. Toisen samppanjapullon tulppa lensi
pamahtaen auki ja minun tätini joi lasinsa yhdellä siemauksella
puolilleen. Kun vaimoni poistui hetkeksi huoneesta, joi täti
kursailematta lasinsa pohjaan. Minä en juopunut ainoastaan juomasta,
vaan myöskin tuon naisen läsnäolosta. Te muistatte kai tämän
romanssin?

    Silmät tuliset, silmät tummaiset,
    Intohimoiset, kauniin kummaiset;
    Teitä rakastan,
    Teitä vierastan.

En muista sen enempää. Joka tahtoo tietää, kuinka rakkaus syntyy, se
lukekoon romaaneja ja pitkiä kertomuksia, mutta minä lausun lyhyesti
tuon saman romanssin sanoja käyttäen:

    Pahaan aikaan vain
    Teidät nähdä sain...

Kaikki syöksyi nurin niskoin hiiteen. Minä muistan sekavasti
sen hurjan vihurin, joka pyöritti minua kuin höyhentä. Kauan se
minua villitsi ja tuhosi vaimoni, itse tädin ja kaikki voimani.
Aropysäkiltä viskasi se minut, kuten näette, tälle kurjalle kujalle.

Sanokaa nyt: mitä pahaa voisi minulle enää tapahtua?



Vedonlyönti.


I.

Oli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta
nurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu
hänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon
sivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä.
Muun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden
joukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi
osaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He
pitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle
sopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi
kuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.

-- Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, -- sanoi isäntä -- pankkiiri.
-- En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista
vankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus
minusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta.
Kuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan
elinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi?
Sekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka
monen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?

-- Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, -- huomautti joku vieraista, --
sillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei
ole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin
tahtoisi.

Vieraiden joukossa oli nuori, noin kaksikymmentäviisi vuotias
lakimies. Kun kysyttiin hänen mielipidettään, niin hän vastasi:

-- Sekä kuolemanrangaistus että elinkautinen vankeus ovat kyllä yhtä
epämoraalisia, mutta jos minun täytyisi valita näitten kesken, niin
valitsisin ehdottomasti jälkimäisen. On parempi elää jotenkin kuin ei
mitenkään.

Syntyi vilkas väittely. Pankkiiri, joka siihen aikaan oli nuori ja
tulinen, innostui sanomattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja huusi nuoren
lakimiehen puoleen kääntyen:

-- Valetta! Minä lyön vaikka kaksi miljoonaa markkaa vetoa, että te
ette istu edes viittä vuotta vankikomerossa.

-- Jos puhutte tosissanne, -- vastasi lakimies hänelle, -- niin
lupaan istua viisi, vieläpä viisitoista vuotta.

-- Viisitoista? Olkoon menneeksi! -- huusi pankkiiri. -- Hyvät
herrat, minä pistän kaksi miljoonaa!

-- Suostun! Te panette miljoonanne, minä vapauteni! -- sanoi lakimies.

Niin tämä hurja, järjetön veto lyötiin. Lellitelty, kevytmielinen
pankkiiri, joka silloin ei tiennyt miljoonainsa määrää, oli aivan
haltioissaan vedonlyönnistä. Illallispöydässä laski hän leikkiä
lakimiehestä sanoen:

-- Tulkaa järkiinne, nuori mies, ennenkuin on myöhäistä. Kaksi
miljoonaa on minulle joutava asia, kun te sitä vastoin voitte
menettää kolme tai neljä mitä kalleinta vuotta elämästänne. Sanon --
kolme tai neljä, sillä kauempaa ette missään tapauksessa jaksaisi
istua. Älkää myöskään unhottako, te onneton, että vapaehtoinen
sulkeutuminen on paljon raskaampaa kuin pakollinen. Ajatus, että te
joka hetki olette oikeutettu astumaan vapauteen, on myrkyttävä koko
teidän olonne vankikomerossa. Minä säälin teitä!

Kulkiessaan nyt työhuoneessaan edes ja takaisin, muisti pankkiiri
kaiken tämän ja kysyi itseltään:

Miksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää
viisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako
tämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi
elinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä.
Minun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta
-- pelkkää rahan himoa...

Sitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui.
Päätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman
valvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa
sivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa
hän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja,
ei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä.
Mutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa
soittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja
polttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä
ainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta
siinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän
tarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin
paljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen
mukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon,
oli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta,
kello kahdestatoista 14 p:nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista
asti 14 p:nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta
vastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen
määräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan
maksuvelvollisuudesta.

Ensimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä
hänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä.
Sivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä
soittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti
hän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia,
sitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä
saamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan.
Ensimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista,
kuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia,
huvinäytelmiä j.n.e.

Toisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati
kirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului
sieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka
pitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän
yksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja
höpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui
öisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa
palasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.

Kuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä,
filosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin
käsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja.
Tähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen
kirjeen: "Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella
kielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja
tarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin,
rukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava
minulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien
aikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä
puhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista
onnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!"

Vangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.

Kymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä
lukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä,
että mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua
nidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen
ja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria
ja jumaluustiede.

Viimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman
varsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä,
milloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa
hän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen
oppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman.
Näytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan
sirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen
pelastaakseen siten elämänsä!


II.

Muistellessaan kaikkea tätä pankkiiri-vanhus ajatteli:

Huomenna kello 12 hän saa vapautensa takaisin ja minun täytyy maksaa
hänelle ne kaksi miljoonaa. Jos maksan, on kaikki hukassa: minä
joudun perikatoon...

Viisitoista vuotta sitten hän ei tiennyt miljoonainsa määrää, mutta
nyt hän ei uskaltanut kysyä itseltään, mitä hänellä on enemmän
-- rahoja vai velkoja? Uhkapeli pörssissä, rohkea keinottelu ja
liika innostus, josta hän ei vanhoilla päivillään edes voinut
vapautua, saattoivat vähitellen hänen asiansa rappiolle ja peloton,
itsetietoinen, ylpeä pohatta muuttui keskinkertaiseksi pankkiiriksi,
joka vapisi pienimmästäkin pörssiarvon noususta tai laskusta.

-- Kirottu vedonlyönti! -- ärisi ukko tarttuen epätoivoisena
päähänsä. -- Miksei tuo mies kuollut? Hän on vasta
neljäkymmentä-vuotias. Ottaa minulta vielä viimeiseni, nai, nauttii
elämästä, keinottelee pörssissä, ja minun täytyy kadehtien katsoa
häntä kuin kerjäläisen ja joka päivä kuulla hänen yhä sanovan: "Olen
kiitollisuuden velassa teille elämäni onnesta; sallikaa minun auttaa
teitä!" Ei, se on liikaa! Ainoa pelastukseni vararikosta ja häpeästä
on tuon miehen kuolema!

Kello löi kolme aamuyöllä. Pankkiiri kuunteli: kaikki nukkuivat
talossa, kuului ainoastaan huurteisten puitten suhinaa ikkunain
takaa. Koettaen liikkua niin hiljaa kuin mahdollista, otti
hän tulenkestävästä rautakaapista avaimen siihen oveen, jota
viiteentoista vuoteen ei oltu avattu. Sitten heitti hän päällystakin
ylleen ja meni ulos.

Puutarhassa oli pimeä ja kylmä. Satoi. Raaka, usvainen tuuli kulki
valittaen pitkin puutarhaa antamatta puille rauhaa. Pankkiiri
jännitti katsettaan, mutta ei voinut erottaa maata, sivurakennusta
eikä puita. Lähestyessään sitä paikkaa, jossa sivurakennus sijaitsi,
hän kaksi kertaa huusi vartiaa. Vastausta ei kuulunut. Nähtävästi oli
vartia mennyt kurjaa ilmaa piiloon ja nukkui nyt jossakin keittiön
puolella tai kasvihuoneessa.

-- Jos minulla riittää rohkeutta täyttää aikomukseni, -- ajatteli
ukko, -- niin kohdistuu epäilys ennen kaikkea vartiaan.

Hän löysi pimeässä hapuilemalla portaat ja oven sekä hiipi
sivurakennuksen eteiseen, siirtyi sitten pieneen käytävään ja sytytti
tulitikun. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua; sänky seisoi tyhjänä
nurkassaan, toisesta häämötti rautainen kamiini. Sinetit ovella, joka
johti vangin huoneeseen, olivat ehjät.

Kun tulitikku oli sammunut katsoi ukko mielenliikutuksesta vavisten
pienestä akkunasta vankikomeroon, jossa kynttilä paloi himmeästi
valaisten. Vanki istui itse pöydän ääressä. Saattoi nähdä vain hänen
selkänsä, tukkansa ja kätensä. Pöydällä, kahdella tuolilla ja matolla
pöydän luona oli avattuja kirjoja.

Kului viisi minuuttia eikä vanki vähääkään hievahtanut.
Viisitoistavuotinen vankeus oli opettanut häntä istumaan
liikkumattomana. Pankkiiri koputti sormellaan akkunaan, mutta vanki
ei vastannut pienimmälläkään liikkeellä hänen koputukseensa. Silloin
pankkiiri särki varovasti sinetit ovesta ja pisti avaimen reikäänsä.
Ruostunut lukko vingahti, ovi narahti. Pankkiiri odotti luullen kohta
kuulevansa ihmetyksen huudahtuksia ja askeleita, mutta kului pari
minuuttia ja oven takana oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hän päätti
astua huoneeseen.

Pöydän ääressä istui liikkumattomana mies, joka ei ollut ensinkään
muitten ihmisten näköinen. Siinä oli nahan peittämä luuranko pitkine
kutrineen ja tuuheine partoineen. Kasvojen väri oli keltainen
mullanharmaine varjoineen, posket kuopalla, selkä pitkä ja kapea
ja käsi, johon hän nojasi karvaista päätään, oli niin laiha ja
kuihtunut, että teki pahaa sitä katsellessa. Tukka oli harmahtava,
kasvot kuihtuneet kuin vanhuksella, eikä olisi kukaan saattanut
luulla, että hän oli vasta neljänkymmenen vuoden vanha. Hän nukkui...
Kumarruksissa riippuvan päänsä edessä oli pöydällä levällään paperi,
jolla oli kirjotettu jotakin pienellä käsialalla.

-- Mies parka! -- ajatteli pankkiiri. -- Hän nukkuu ja näkee
luultavasti unta miljooneistaan! Eipä tarvitse minun muuta kuin
heittää tuo puolikuollut vuoteelle ja tukehduttaa hänet patjalla,
eikä edes tarkinkaan tutkimus löydä hänestä väkivaltaisen kuoleman
merkkejä. Mutta katsokaamme ensin mitä hän on kirjottanut...

Pankkiiri otti paperin pöydältä ja luki:

"Huomenna kello 12 päivällä minä pääsen vapaaksi ja saan taas olla
ihmisten ilmoilla. Mutta ennenkuin jätän tämän huoneen nähdäkseni
jälleen auringon, tahdon minä sanoa teille muutaman sanan. Puhtaan
omantuntoni ja Jumalan nimessä ilmotan teille, että minä halveksin
vapautta, elämää, terveyttä ja kaikkea sitä, jota teidän kirjoissanne
kutsutaan maalliseksi onneksi.

"Viisitoista vuotta olen minä ahkerasti tutkinut elämää. On totta,
etten ole nähnyt maailmaa ja ihmisiä, mutta teidän kirjoistanne olen
minä juonut tuoksuavaa viiniä, laulanut lauluja, ajanut metsissä
hirviä ja metsäsikoja takaa, rakastanut naisia... Teidän nerokkaitten
runoilijoittenne taikavoimalla esiin loihditut kaunottaret, henkevät
kuin pilvenhattarat, ovat öisin liitäneet luokseni ja kertoneet
minulle ihania satuja, joista olen hurjasti huumaantunut. Teidän
kirjoissanne olen minä noussut Elborus ja Montblanc vuorten
huipuille ja sieltä nähnyt auringon aamuisin nousevan ja iltaisin
purppuraisella hohteellaan valaisevan taivaan, valtameren ja korkeat
tunturit; olen sieltä nähnyt, kuinka salamat sinkoilivat pääni päällä
pilviä pirstoten; olen nähnyt vihertäviä metsiä, vainioita, jokia,
järviä, kuullut vedenneitojen laulua ja paimentorven soittoa ... olen
silitellyt ihanain paholaisten siipiä, paholaisten, jotka lensivät
luokseni keskustellakseen kanssani Jumalasta... Teidän kirjoissanne
olen minä syöksynyt pohjattomiin syvyyksiin, tehnyt ihmeitä, murhia,
polttanut kaupunkeja, saarnannut uusia oppeja, vallottanut kokonaisia
valtakuntia...

"Teidän kirjoistanne olen minä ammentanut viisautta. Kaikki se, minkä
väsymätön ihmishenki on aikakausien kuluessa luonut, se on pieneksi
palloksi puristuneena nyt minun pääkallossani. Minä tiedän, että olen
viisaampi teitä kaikkia.

"Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin maallista hyvyyttä
ja viisautta. Kaikki on katoavaista ja petollista kuin kangastus.
Olkaa vain ylpeitä, viisaita, ihania, kyllä kuolema teidät hävittää
maan pinnalta niinkuin kaikellaiset eläimet maan altakin ja teidän
jälkimaailmanne, historianne ja nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai
palavat poroksi yhdessä maapallon kanssa.

"Te olette menettäneet järkenne ettekä vaella oikeata tietä. Valhetta
te pidätte totuutena ja rumuutta kauneutena. Te ihmettelisitte jos
joistakin syistä omena- ja appelsiinipuissa alkaisi hedelmien sijaan
yht'äkkiä kasvaa sammakoita ja sisiliskoja tai jos ruusut alkaisivat
haista kuin hikoileva hevonen; samaten ihmettelen minä teitä, jotka
vaihdatte taivaan ja maan keskenään. Minä en tahdo teitä ymmärtää.

"Osottaakseni myöskin teossa, että minä halveksin sitä, josta te
elätte, minä luovun noista kahdesta miljoonasta, joista kerran
unelmoin kuin paratiisista, vaan joita nyt halveksin. Menettääkseni
oikeuteni niihin, minä lähden täältä viisi tuntia ennen määräajan
umpeen kulumista ja rikon siten sopimuksemme..."

Luettuaan tämän, pankkiiri pani paperin pöydälle, suuteli tuon
merkillisen miehen päätä, ja poistui itkien sivurakennuksesta. Ei
milloinkaan, eipä edes suurempain tappioiden jälkeen pörssissä, hän
ollut niin sanomattomasti halveksinut itseään kuin nyt. Tultuaan
kotiin hän heittäytyi vuoteelleen, mutta mielenliikutus ja kyyneleet
estivät häntä nukkumasta...

Seuraavana aamuna tulivat vartijat kalpeina juosten ilmottamaan,
että näkivät sivurakennuksessa asuvan miehen kiipeävän ikkunan
kautta puutarhaan, kulkevan sitten portille ja katoavan. Pankkiiri
riensi heti vartijainsa kanssa sivurakennukseen ja huomasi vankinsa
paon todeksi. Välttääkseen liikoja puheita, otti hän pöydältä
luopumista koskevan paperilehden ja palattuaan kotiinsa, sulki sen
tulenkestävään rautakaappiin.



Kuuluisuus.


Ensi luokan matkustaja, joka vast'ikään oli syönyt päivällistä
asemasalissa ja juonut itsensä hienoon hiprakkaan, heittäytyi
vaunun samettisohvalle, ojensihe suloisesti puolinojaan ja nukahti.
Noin viisi minuuttia sen jälkeen hän heräsi, katsoi unisin silmin
vierustoveriaan, hymähti ja sanoi:

-- Isävainajani -- pysyköön hän autuaassa muistossa -- piti siitä
kovin, kun akkaväki päivällisen jälkeen raaputti hänen kantapäitään.
Minä olen aivan isääni, kuitenkin sillä erotuksella, että aina
päivällisen jälkeen tahdon hieroa kieltäni ja aivojani, enkä
jalkapohjia. Minä, syntinen ihminen, lörpöttelen mielelläni, kun
vatsa on täynnä. Sallitteko minun jutella kanssanne?

-- Mielelläni, olkaa hyvä! -- suostui vieruskumppani.

-- Hyvän päivällisen jälkeen on mitättömin aihe kylläksi herättämään
minussa saakelin suurenmoisia ajatuksia. Niinpä, esimerkiksi,
äsken me molemmat näimme bufetissa kaksi nuorta miestä ja te
kuulitte kai, kuinka toinen onnitteli toista tämän kuuluisuuden
johdosta. "Onnittelen, sanoi hän, te olette jo kuuluisa ja alatte
nyt vallottaa kunniaa!" Nähtävästi olivat he näyttelijöitä tai
joitakin mikroskoopillisia sanomalehtimiehiä. Vaan nyt ei ole heistä
kysymys. Minä tässä olen tuumaillut, mitä oikeastaan on käsitettävä
sanalla _kuuluisuus_? Mitä te siitä ajattelette? Pushkin sanoi, että
kuuluisuus on kirjava tilkku rääsyissä, ja kaikki me ymmärrämmekin
sen Pushkinin tavoin, toisin sanoen joko enemmän tai vähemmän
subjektiivisesti. Mutta kukaan ei ole selvästi, loogillisesti
määritellyt kuuluisuutta ja paljon minä varmaan antaisinkin
sellaisesta määritelmästä.

-- Mitä te sillä tekisitte?

-- Niin nähkääs, jos me kerran tietäisimme, mitä kuuluisuus on, niin
ehkäpä myöskin huomaisimme millä keinoin se on saavutettavissa,
-- sanoi ensi luokan matkustaja syvämietteisesti. -- Minun täytyy
tehdä tiettäväksi teille, hyvä herra, että nuorempana minä
sieluni koko voimalla tavottelin kuuluisuutta. Se oli minun, niin
sanoakseni, hulluuteni. Sen eteen opiskelin, tein työtä, valvoin
öisin, näin nälkää ja menetin terveyteni. Ja minusta näyttää,
mikäli voin puolueettomasti arvostella itseäni, että minulla oli
kaikki mahdollisuudet saavuttaa se. Ensiksikin olen ammatiltani
insinööri. Olen eläissäni rakentanut parikymmentä suuremmoista
siltaa Venäjällä, laittanut vesijohdot kolmeen kaupunkiin ja
työskennellyt sitä paitsi Englannissa ja Belgiassa... Toiseksi
minä olen julaissut tutkielmia omalta alaltani. Kolmanneksi, hyvä
herraseni, minä aina lapsuudesta saakka olen ollut kovin innostunut
kemiaan; harrastaessani joutoaikoina tätä tiedettä, olen keksinyt
muutamia orgaanisen hapon eristämiskeinoja, niin että löydätte minun
nimeni kaikista ulkomaisista kemian oppikirjoista. Olen aina ollut
valtion palveluksessa, saanut todellisen valtioneuvoksen arvon ja
minun meriittiluetteloni on puhdas tahroista. En tahdo vaivata teitä
luettelemalla ansioitani ja töitäni, sanon vain, että olen tehnyt
paljon enemmän kuin moni kuuluisuus. No, entäs sitten? Nyt olen jo
vanha ja alan heikontua, ja kuuluisa olen minä kuitenkin yhtä vähän
kuin tuo musta rakki, joka juoksee tuolla ulkona.

-- Kukapa tietää? Ehkä olette hyvinkin kuuluisa.

-- Hm!... Sen me heti saamme tietää... Sanokaa, oletteko milloinkaan
kuullut nimeä Krikunow?

Vierustoveri nosti katseensa kattoon, ajatteli ja vastasi naurahtaen:

-- Ei, en ole kuullut...

-- Se on minun nimeni. Tehän olette intelligentti ja ijäkäs mies,
ettekä sittenkään ole kuullut minua mainittavan. Siinä on pätevä
todistus! Nähtävästi olen minä kuuluisuutta tavotellessa menetellyt
toisin kuin olisi pitänyt. Minä en tiennyt oikeita keinoja ja
aikoessani siepata mainetta hännästä, kävin väärältä puolelta siihen
käsiksi.

-- Entä nuo oikeat keinot? Mitkä ne ovat?

-- Hitto ties! Sanotte ehkä: Kyky, nero, omintakeisuus. Mutta eipäs
olekkaan niin, herraseni! Muistan, kuinka minun aikanani monet sangen
tyhmät, mitättömät, vieläpä viheliäiset henkilöt ovat kiivenneet
virkauraansa ylöspäin. He ovat tehneet työtä tuhannen kertaa vähemmän
kuin minä, eivät ole ponnistaneet edes voimiaan, ei heillä ole ollut
loistavaa kykyä eikä kunnianhimoa ja sittenkin tapaa heidän nimensä
vähän väliä sanomalehdissä tai kuulee keskusteluissa mainittavan.
Jollette väsy kuulemaan, niin selitän asiaa esimerkin kautta.
Joitakuita vuosia sitten minä rakensin sillan K:n kaupungissa. Täytyy
sanoa, että minun tässä kehnossa kaupungissa oli julman ikävä. Jollei
olisi ollut naisia ja pelikortteja, olisin tainnut tulla hulluksi. No
niin, sopiihan kertoa koska asia on jo vanha. Minä haihduttaakseni
ikävääni lyöttäysin erään laulajattaren pariin, joka, hitto vieköön,
sai kaikki haltioihinsa, vaikka hän minusta oli, -- kuinka teille
sanoisin? -- tavallinen, jokapäiväinen tusinatyttö, jollaisista ei
ole puutetta. Hän oli pintapuolinen, oikullinen ja itara naikkonen,
joka sitä paitsi oli kovin typerä. Hän söi ja joi vahvasti, makaili
kello viiteen iltapäivällä -- ja siinä kaikki. Häntä pidettiin
ilotyttönä, -- se oli hänen ammattinsa, -- mutta kun tahdottiin puhua
hienommin, niin sanottiin näyttelijättäreksi tai laulajattareksi.
Olin ennen innokas teatterin ystävä ja sentähden tämä kurja
pilanteko näyttelijättären ammatista inhotti minua kovasti. Ei
ollut vähintäkään syytä kutsua tuota naista näyttelijättäreksi tai
laulajattareksi, sillä hän oli aivan kyvytön, tunteeton, saattaapa
sanoa, säälittävä olento. Mikäli minä vielä muistan, lauloi hän
ilettävästi ja hänen "taiteensa" koko kauneus oli siinä, että hän
vavahutti sääriään, milloin se oli tarpeen, eikä kainostellut, jos
joku mies pistäysi hänen pukuhuoneeseensa. Hän esiintyi tavallisesti
muukalaisissa laulunäytelmissä, mieluimmin sellaisissa, joissa oli
tilaisuudessa kiemailemaan ahtaassa miehen puvussa. Suoraan sanoen
-- hitto hänet vieköön! No niin, pyydän seuraamaan. Tapahtuipa
sitten uuden sillan juhlallinen avaaminen liikenteelle rukouksineen,
puheineen, sähkösanomineen ynnä muineen. Minä kuljeskelin aarteeni
ympärillä peläten, ettei sydämeni halkeisi tekijä-ilosta. Vanhassa
asiassa on turhaa mitään salata, ja sentähden sanonkin suoraan, että
sillasta tuli kerrassaan suurenmoinen! Se ei ollut mikään silta, vaan
kaunis taulu; sitä oli nautinto katsella! Kuinka liikuttavaa, kun
koko kaupunki oli läsnä juhlatilaisuudessa! "Nyt, ajattelin, yleisö
varmaan katsoo silmät minusta puhki. Minne piiloutuisin?" Mutta
turhaan minä, hyvä herraseni, hätäilin! Paitsi kaupungin virkamiehiä,
ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan minuun. Töllistelivät siltaa
kuin lampaat, mutta kuka sen on rakentanut, siitä eivät vähääkään
välittäneet. Ja, hitto heidät vieköön, siitä saakka, suoraan sanoen,
olen minä halveksinut meidän kunnianarvoisaa yleisöämme. Mutta
eteenpäin. Yht'äkkiä kävi yleisö levottomaksi, kuului kohinaa...
Kasvoille nousi hymy, olkapäät kohosivat. "Kaiketi huomasivat minut",
-- ajattelin. Mitä vielä! Se oli minun laulajattareni, perässään
pitkä liuta tyhjäntoimittajia; kaikkien katseet kohdistuivat
kulkueeseen. Alkoi tuhatääninen kuiskutus: "Se on hän... Ihana!
Lumoava!" Nytpä minutkin huomattiin. Kaksi keltanokkaa, -- nähtävästi
näyttämötaiteen sikäläisiä harrastajia, -- katsahti minuun, vaihtoi
silmäyksiään ja kuiskasi: "Se on hänen rakastajansa!" Mitä te siihen
sanotte? Ja eräs ruokoton silinterihattuinen olento, jonka naama ei
ollut pitkään aikaan nähnyt partaveistä, sotki tungoksessa jalkojani
ja kääntyi vihdoin puoleeni sanoen:

-- Tiedättekö, kuka tuo nainen on, joka kulkee tuolla toisella
rannalla? Se on se ja se... Hänen äänensä on kaiken arvostelun
alapuolella, mutta hän hallitsee yleisöään täydellisesti!...

-- Ettekö voisi sanoa minulle, kuka on rakentanut tämän sillan? --
kysyin ruokottomalta olennolta.

-- En todellakaan tiedä! -- vastasi olento. -- Joku insinööri!

-- Entä kuka teidän kaupunkinne tuomiokirkon on rakentanut? -- kysyin
taas.

-- En voi sitäkään teille sanoa.

Senjälkeen kysyin, kuka on K:n etevin pedagoogi, kuka etevin
arkkitehti, eikä ruokoton olento voinut yhteenkään kysymykseen antaa
selvitystä.

-- No, sanokaa, olkaa hyvä, -- kysyin minä lopuksi, -- kenen kanssa
tuo laulajatar asunee?

-- Jonkun insinööri Krikunovin kanssa.

No, herraseni, miltä teistä tuntuisi? Mutta eteenpäin... Ei runo- eikä
lemmenlaulajia löydy tässä matoisessa mailmassa enää; maine
luodaan melkein järjestään sanomalehtirummutusten avulla. Seuraavana
päivänä sillan vihkimisen jälkeen minä jännityksellä otan erään
paikallisen sanomalehden ja etsin siitä uutista, joka koskisi minua.
Kauan silmäilin kaikkia neljää sivua ja vihdoin -- kas tuossa!
Alan lukea: "Eilen, ihanan ilman vallitessa ja suunnattoman suuren
kansanjoukon, kuin myöskin hänen ylhäisyytensä herra kuvernöörin ja
korkeimpain virkamiesten läsnäollessa, toimitettiin uuden sillan
vihkiminen j.n.e." Lopussa seisoi: "Juhlatilaisuudessa oli läsnä
m.m. kauneudestaan kuuluisa kaupunkimme suosikki, meidän lahjakas
taiteilijattaremme se ja se. Sanomattakin on selvää, että hänen
ilmaantumisensa herätti suurta sensatsioonia. Nouseva tähti oli
puettu j.n.e." Eikä minusta sanaakaan, eipä edes halaistua sanaa!
Niin tyhmää kuin olikin, niin, uskokaa pois, minä itkin kiukusta!

Lohdutin minä itseäni sillä, että maaseutu on sivistymätön, siltä
ei saisi mitään vaatia, ja että kuuluisuutta saattaa saavuttaa maan
henkisissä keskuksissa, pääkaupungeissa. Parahiksi oli minulla
Pietarissa käsillä työ, joka oli jätetty kilpailuun. Kilpailuaika
lähestyi loppuaan.

Minä heitin K:lle jäähyväiset ja matkustin Pietariin, jonne oli
pitkä matka. Mutta jottei aika kävisi ikäväksi, niin otin oman
yksityisen vaunun ja ... tietysti, laulajattareni mukaan. Matkalla
söimme ja joimme vahvasti ja -- trallalaa! Ja sitten me saavuimme
sivistyksen ahjoon. Tulin perille juuri kilpailupäivänä viettämään
voittojuhlaa: minun luonnokseni oli saanut ensimäisen palkinnon.
Eläköön! Seuraavana päivänä menen Nevskille ja ostan itselleni koko
kantamuksen erilaisia sanomalehtiä. Sitten syöksen kotiin, heittäydyn
sohvaan ja hilliten innostustani kiiruhdan lukemaan. Silmäilen yhden
lehden -- ei mitään! Silmäilen toisen -- ei sanaakaan! Neljännessä
vihdoin löydän tällaisen uutisen: "EiIen saapui pikajunalla Pietariin
kuuluisa maaseutulainen taiteilijatar se ja se. Mielihyvällä
huomaamme, että etelän ilma on virkistävästi vaikuttanut tuttavaamme;
hänen lumoava näyttämöllinen ulkoasunsa..." -- sen enempää en muista!
Paljon tämän uutisen alapuolella oli mitä pienimmillä kirjaimilla
painettuna: "Eilen sai niissä luonnoskilpailuissa ensimäisen
palkinnon insinööri se ja se." Mutta kuitenkin! Ja päälle päätteeksi
oli minun nimeni väännetty: Krikunovin sijaan oli painettu Kirkunow.
Siinä on teidän sivistysahjonne! Eikä siinä kaikki... Kun minä
kuukauden kuluttua matkustin pois Pietarista, niin kaikki lehdet
kilvan ylistivät "meidän verratonta, jumalallista, suurilahjaistamme"
eikä minun rakastajatartani mainittu enää sukunimeltään, vaan jopa
ystävällisesti sinuteltiin...

Muutamia vuosia myöhemmin olin Moskovassa. Pormestari oli kutsunut
minut sinne omakätisellä kirjeellään erään asian johdosta, josta
Moskovan sanomalehdet vielä sadan vuoden kuluttua tulisivat kai
mainitsemaan. Joutoajoilla pidin eräässä museossa viisi yleistä
esitelmää hyväätekevässä tarkotuksessa. Eikö tuon pitäisi riittää
tullakseen kuuluisaksi kaupungissa edes kolmeksi päiväksi, eikö
totta? Mitäs vielä! Ei yksikään Moskovan lehdistä hiiskunut
minusta sanaakaan. Tulipaloista, oopperoista, nukkuvista kaupungin
valtuusmiehistä, juopuneista kauppiaista -- kaikista oli kerrottu,
mutta minun työstäni, suunnitelmasta, esitelmistä ei niin mitään.
Sellaista se on Moskovan yleisö! Ajan raitioteillä... Vaunu on täynnä
kuin nuijalla lyöty: siinä on naisia, sotilaita, ylioppilaita...

-- Sanotaan, että kaupungin duuma on kutsunut sen ja sen insinöörin
avukseen! -- sanon minä naapurilleni niin kovaan, että koko vaunu
kuulisi. -- Ettekö tiedä mikä tämän insinöörin nimi on?

Naapuri ravisti kieltävästi päätään. Muu yleisö katsahti minuun
pikaisesti ja kaikkien katseissa luin "en tiedä".

-- Sanotaan, että jossakin museossa joku pitää esitelmiä! -- ahdistan
minä yleisöä tahtoen alkaa keskustelun. -- Kerrotaan, että ne ovat
huvittavia.

Kukaan ei edes nyökäyttänyt päätään. Nähtävästi he eivät olleet
kuulleetkaan mitään esitelmistä, ja naiset eivät tienneet edes, että
sellainen museo oli olemassakaan. Tämä ei olisi vielä ollut mitään,
mutta kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, kuinka yleisö yht'äkkiä
hypähtää ylös ja ryntää ikkunoihin. Mitä nyt? Mistä on kysymys?

-- Katsokaa, katsokaa! -- huudahtaa naapurini tuuppien minua kylkeen.
-- Näettekö tuota tummaveristä miestä, joka nousee ajurin rattaihin?
Se on kuuluisa pikajuoksija King!

Ja koko vaunu alkoi hätääntyneenä puhua pikajuoksijoista, jotka
siihen aikaan olivat alati moskovalaisten mielissä.

Voisin kertoa teille paljon muitakin esimerkkejä, mutta luullakseni
nämä jo riittävät. Jos nyt otaksuisimme, että minä erehdyn itseni
suhteen, että olen kehuja ja kykenemätön mies, niin taitaisin
mainita teille monta lahjakasta ja ahkeraa henkilöä, jotka ovat
kuolleet tuntemattomina. Monet venäläiset merenkulkijat, kemistit,
fysikot, mekanikot, maanviljelijät -- ovatko he kuuluisia? Tietääkö
meidän sivistynyt yleisömme mitään venäläisistä taiteilijoista ja
kirjailijoista? Vanha sanomalehtineekeri, uuttera ja lahjakas,
kuluttelee kolmekymmentä vuotta toimiston kynnyksiä, kirjottaa
täyteen ties kuinka paljon paperia, tuomitaan parikymmentä kertaa
kunnianloukkauksesta, eikä sittenkään hän tule kuuluisaksi.
Mainitkaapa edes yksi meidän kirjallisuutemme johtomiehistä, joka
olisi tullut kuuluisaksi ennenkuin tiedettiin, että hän kuoli
kaksintaistelussa, menetti järkensä, karkotettiin maanpakoon tai
kavalsi kortinpelissä!

Ensi luokan matkustaja innostui siihen määrin, että pudotti sikarin
suustaan ja nousi seisomaan.

-- Niin, -- jatkoi hän kiivaasti, -- ja näiden rinnalla luettelen
teille sadottain kaikellaisia laululintuja, akrobaatteja ja klovneja,
joista jo sylilapsetkin tietävät. Niin juuri!

Ovi narahti, tuuli puhalsi sisään ja vaunuun astui synkännäköinen
mies, jolla oli yllään pitkä viitta, silinterihattu ja siniset
silmälasit. Hän katsoi itselleen paikkaa, rypisti kulmakarvojaan ja
meni eteenpäin.

-- Tiedättekö, kuka tuo on? -- kuului arka kuiskaus vaunun
peränurkasta. -- Se on N. N., kuuluisa tulalainen peliveijari, joka
on pahasti sekaantunut U:n pankinryöstöjuttuun.

-- Siinä sen kuulitte! -- nauroi ensi luokan matkustaja. -- Tulan
peliveijarin tietää, vaan kysykääpäs häneltä, tietääkö mitään
Semiradskista, Tshaikovskista tai filosoofi Solovjovista, niin hän
varmaan ravistaa tyhmänä päätään... Se on sikamaista!

Seurasi muutaman minuutin hiljaisuus.

-- Sallikaa minun vuorostani kysyä teiltä, -- alkoi vierustoveri
arasti yskien, -- tunnetteko nimen Pushkow?

-- Pushkow? Hm!... Pushkow... Ei, en tunne!

-- Se on minun nimeni, -- sanoi vieruskumppani hämillään. -- Ette
tunne siis? Ja minä olen jo kolmekymmentä viisi vuotta ollut
venäläisen yliopiston professorina ... olen tiedeseuran jäsen ...
olen julaissut useita teoksia...

Heidän katseensa sattuivat yhteen ja he purskahtivat nauruun.



Ikäviä ihmisiä.


Pappissukuinen pikkutilallinen Jevgraw Ivanovitsh Shirjajew --
hänen isävainajansa Ivan oli kenraalinrouva Kuvshinnikovilta saanut
lahjaksi 102 desjatinaa maata -- seisoi nurkassa pesukaapin ääressä
pesten käsiään. Hänen kasvojensa ilme oli, kuten tavallisesti,
huolestunut ja yrmeä, parta epäjärjestyksessä.

-- Äh, tuollainen ilma! -- sanoi hän. -- Ei saata sitä edes ilmaksi
sanoa, pikemmin Jumalan kuritukseksi. Taas sataa, sataa...

Hänen näin möristessään perheensä istui pöydän ääressä odotellen
päivällisen alkamista. Vaimonsa Fedosja Semjonovna, poika Pekka,
joka oli ylioppilas, vanhin tytär Varvara ja kolme pientä lasta
olivat jo kauan istuneet odottamassa. Pienokaiset Koljka, Vanjka ja
Arhipka, jotka olivat nykänenäisiä ja likaisia pulleine poskineen
ja takkutukkineen, istuivat rauhattomina tuoleillaan, vaan
täysikasvuiset istuivat liikkumattomina ja nähtävästi oli heistä
yhdentekevää, syödäkö vai odottaa...

Ikäänkuin koetellen heidän kärsivällisyyttään Shirjajew pyyhki
hitaasti kätensä, luki vitkaan ruokarukouksensa ja kävi sitten
hätäilemättä pöytään. Tarjottiin heti kaalikeitto. Pihalta kuului
kirveiden jyskettä (siellä rakennettiin uutta vajaa) ja kirvesmies
Tuomaan kalkkunakukkoa härnäilevää naurua. Rankka sade rapisteli
akkunaruutuja.

Kyyryselkäinen ylioppilas Pekka, joka käytti silmälaseja, söi ja
vaihtoi salaa silmäyksiä äidin kanssa. Pari kertaa laski hän jo
lusikkansa alas ja rykäisi aikoen puhua, vaan silmäiltyään tarkemmin
isäänsä, alkoi taas syödä. Vihdoin, kun puuro tuotiin pöytään, hän
rykäisi päättävästi ja sanoi:

-- Minun pitäisi tänään matkustaa iltajunalla. Olisi jo hyvinkin aika
lähteä, sillä olen näin myöhästynyt kokonaista kaksi viikkoa. Luennot
alkoivat jo ensimäisenä päivänä syyskuuta.

-- No matkusta vaan, -- myönsi Shirjajew. -- Mitä sinä vielä odotat
sitten? Mene Herran nimeen!

Oli hetken hiljaisuus.

-- Mutta, Jevgraw Ivanitsh, hän tarvitsee matkarahoja... -- jatkoi
äiti hiljaan.

-- Rahoja? Hä! Niin, rahatta et pitkällekään pääse. No, jos
tarvitset, niin ota! Olisit jo aikoja sitten ottanut!

Ylioppilas huoahti ja vaihtoi iloisen silmäyksen äitinsä kanssa.
Shirjajew veti hätäilemättä povitaskusta lompakkonsa ja pani
silmälasit nenälleen. -- Paljonko tarvitset? -- kysyi hän.

-- Matka Moskovaan maksaa oikeastaan yksitoista ruplaa neljäkymmentä
kaksi...

-- Ohhoh, rahaa, rahaa! -- huokasi isä. (Hän huokasi aina kun näki
rahaa, vieläpä saadessaan). -- Tässä on kaksitoista. Siitähän tulisi
takaisin, mutta pidä loput matkaa varten.

-- Paljon kiitoksia!

Hetken vaiettuaan ylioppilas jatkoi:

-- Viime vuonna ei minun onnistunut heti saada tunteja. En tiedä,
miten tänä vuonna käynee, mutta luultavasti en kohta löydä
työansiota. Pyytäisin teitä sentähden antamaan minulle noin
viisitoista ruplaa vuokra- ja ruokarahoiksi.

Shirjajew ajatteli ja huoahti.

-- Kyllä sinulle kymmenenkin riittää, -- sanoi hän. -- Tuoss' on!

Ylioppilas kiitti. Nyt pitäisi vielä pyytää rahoja vaatteihin,
luentomaksuun ja kirjoihin, vaan silmäiltyään tarkemmin
isäänsä, päätti hän heittää hänet rauhaan. Mutta äiti, joka oli
epäkäytännöllinen ja ajattelematon, kuten kaikki äidit yleensä, ei
voinut pidättää itseään, vaan virkkoi:

-- Antaisit, Jevgraw Ivanitsh, hänelle vielä kuusi ruplaa, jotta
voisi ostaa uudet saappaat itselleen. Katsohan nyt itsekin, mitenkä
saattaisi hän Moskovassa käyttää tuollaisia rääsyjä?

-- Ottakoon minun vanhat. Ne ovat vielä aivan kuin uudet.

-- No, antaisit sitten edes uusia housuja varten. On häpeä katsella
häntä...

Ja heti tämän jälkeen näkyi myrsky, jota koko perhe vavisten
pelkäsi, uhkaavana lähestyvän: Shirjajewin lyhyt, lihava kaula
muuttui tulipunaiseksi. Puna nousi korviin, sitten ohimoille
ja peitti vähitellen koko kasvot. Jevgraw Ivanitsh liikahti
hermostuneesti tuolillaan ja aukasi paidan kauluksen, jottei olisi
niin tukahduttava. Nähtävästi hän taisteli tuota tunnetta vastaan,
joka oli saava hänet valtaansa. Vallitsi kuolon hiljaisuus. Lapset
pidättivät henkeään, mutta Fedosja Semjonovna jatkoi, aivan kuin hän
ei olisi rahtustakaan ymmärtänyt, mikä hänen miestään vaivasi:

-- Eihän Pekka ole enää lapsi. Häntä hävettää kulkea ryysyisenä.

Silloin Shirjajew hypähti ylös ja viskasi kaikin voimin paksun
lompakkonsa keskelle pöytää, että leipäpalaset lautaselta lensivät.
Hänen kasvoillaan leimahti kiukun, loukkauksen, ahneuden inhottava
ilme.

-- Ottakaa kaikki! -- huusi hän kauhealla äänellä. -- Ottakaa kaikki!
Ryöstäkää! Kuristakaa!

Hän piteli molemmin käsin päätään ja syöksyi horjuen pitkin huonetta.

-- Nylkekää minut puti puhtaaksi! -- kiljui hän vihlovalla äänellä.
-- Pusertakaa minusta viimeisetkin voimat! Ryöstäkää kaikki!
Tukehuttakaa!

Ylioppilas punastui ja loi katseensa maahan. Hän ei voinut enää
syödä. Fedosja Semjonovna, joka kahdenkymmenen viiden vuoden kuluessa
ei ollut tottunut miehensä synkkään luonteeseen, kyyristyi kokoon
ja sopersi jotakin puolustuksekseen. Hänen laihtuneilla, typerän ja
pelästyneen näköisillä kasvoillaan näkyi hämmästyksen ja tylsän pelon
ilme. Lapset ja vanhin tytär Varvara, kasvava tyttö kalpeine, rumine
kasvoineen, laskivat lusikkansa ja istuivat kauhun kangistamina.

Shirjajew raivoissaan puhui yhä kauheammin, syöksyi pöydän luo ja
alkoi lompakostaan rapistaa rahoja.

-- Ottakaa! -- mörisi hän vavisten koko ruumiiltaan. -- Te olette
syöneet ja juoneet minut putipuhtaaksi; tuossa saatte vielä rahatkin!
Minä en tarvitse mitään! Teettäkää itsellenne uudet saappaat ja puvut!

Ylioppilas kalpeni ja nousi seisomaan.

-- Kuulkaahan, isä, -- alkoi hän läähöttäen. -- Minä ... minä pyydän
teitä lopettamaan, sillä...

-- Suus kiinni! -- huusi isä hänelle niin tuimasti, että silmälasit
tipahtivat nenältä. -- Suus kiinni!

-- Ennen minä ... minä saatoin sietää tuollaisia kohtauksia, vaan ...
nyt on se vierasta. Ymmärrättekö? Vierasta!

-- Suus kiinni! -- huusi isä polkien jalkaa. -- Sinun täytyy
kuunnella, mitä minä puhun! Minä puhun mitä tahdon, vaan sinä --
vaikene! Sinun ijässäsi minä jo tienasin rahaa, mutta tiedätkö,
senkin konna, paljonko olet tullut minulle maksamaan? Minä ajan sinut
ulos! Laiskuri!

-- Jevgraw Ivanitsh, -- sopersi Fedosja Semjonovna liikutellen
hermostuneesti sormiaan. -- Hän on... Pekka on...

-- Suus kiinni! -- huusi hänelle Shirjajew, jonka silmiin nousi
vihan kyyneleitä. -- Sinä olet heidät piloille hemmotellut! Sinä
juuri! Sinä olet kaikkeen syypää! Hän ei meitä kunnioita, ei rukoile
Jumalaa, ei ansaitse rahaa! Teitä on koko liuta, minä yksin! Ulos
ajan teidät kotoa!

Varvara katseli kauan avosuin äitiä, siirsi sitten tylsän katseensa
akkunaan, kävi kalpeaksi ja heittyi kovasti huutaen tuolin selkänojaa
vasten. Isä huitoi käsillään, sylkäisi ja juoksi ulos pihalle.

Täten päättyivät tavallisesti perhekohtaukset Shirjajewilla. Mutta
nyt, ikävä kyllä, valtasi vastustamaton kiukku yht'äkkiä ylioppilas
Pekan mielen. Hän oli yhtä kiivas ja raskasmielinen kuin isänsä
ja iso-isänsä, joka oli ollut esipappi ja tavannut kepillä lyödä
seurakuntalaisiaan. Kalpeana, nyrkit puristettuina astui Pekka
äitinsä luo ja kiljui kaikkein korkeimmalla tenorilla, minkä ikinä
saattoi ottaa:

-- Minä en voi sietää näitä inhottavia, vastenmielisiä nuhteita!
Minä en tarvitse teiltä mitään! En mitään! Ennemmin kuolen nälkään
kuin syön edes leivän murenenkaan teidän luonanne! Tuosta saatte nuo
kirotut rahanne takaisin! Ottakaa!

Äiti painui seinää vastaan huitoen käsillään aivan kuin olisi
kummitus, eikä oma poika, seisonut siinä hänen edessään.

-- Miksi juuri minä olisin syyllinen? -- itki äiti. -- Mitä olen
tehnyt sitten?

Poika huitoi isän tavoin käsiään ja juoksi ulos pihalle.

Shirjajewin talo oli yksinään aivan lähellä rotkoa, joka leveänä
uomana kulki aroa pitkin aina viiden virstan päähän. Rotkon reunalla
kasvoi nuorta tammistoa ja lepistöä, mutta pohjalla juoksi puronen.
Talon toinen sivu oli rotkoon, toinen pelloille päin. Aitoja ei
ollut, vaan niiden sijaan oli kaikellaisia rakennuksia, jotka
seisoivat ahtaasti lähellä toisiaan, erottaen talon eteen pienen
maatilkun, pihamaan, jolla kanat, hanhet ja siat oleskelivat.

Mennessään ulos ylioppilas lähti kulkemaan kuraista tietä pitkin
arolle päin. Ilma oli kostea ja painostava kuten syksyllä ainakin.
Kuraisella tiellä välkkyi siellä täällä lätäköitä ja kellastuneelta
vainiolta katseli kulkijaan itse syksy, alakuloinen, raukea ja synkkä
syksy. Oikealla puolen tietä oli musta, kynnetty vihannesmaa, jolla
paikoin törrötti kuihtuneita auringonkukkia mustuneine päineen.

Pekka tuumaili, ettei olisi hullumpaa lähteä suoraa päätä jalkasin
Moskovaan sellaisena kuin oli, lakitta, rahatta ja rikkinäisissä
saappaissa. Sadannella virstalla saavuttaisi pelästynyt isä hänet
pyytäen häntä kääntymään takaisin tai ottamaan vastaan rahaa, mutta
hän ei edes katsahtaisi isäänsä, vaan kulkisi yhä eteenpäin...
Alastomat metsät vaihtuisivat alakuloisiksi pelloiksi, pellot jälleen
metsiksi... Ensi lumi peittäisi maan valkoiseksi, joet jäätyisivät...
Jossakin lähellä Kurskia tai Serpuhovia hän voimatonna, nälän
uuvuttamana kaatuisi maahan ja heittäisi henkensä. Hänen ruumiinsa
löydettäisiin ja kaikissa sanomalehdissä tulisi pian senjälkeen
näkymään uutisia, että siellä jossakin eräs ylioppilas kuoli
nälkään...

Eräs valkoinen koira, jolla oli kovin likainen häntä, haki jotakin
vihannesmaasta, mutta nähdessään Pekan läksi hetken töllistettyään
hitaasti juoksemaan hänen perässään...

Pekka kulki tietä pitkin ja ajatteli kuolemaa, lähimmäistensä
surua, isänsä henkisiä kärsimyksiä ja kuvitteli mielessään samalla
mitä kummallisimpia matkaseikkailuja, ihania seutuja, kauheita
öitä, odottamattomia kohtauksia. Kuvitteli pyhiinvaeltajajoukkoa,
metsämökkiä, jonka akkunasta öiseen pimeyteen tuikkiva tuli johtaa
kulkijaa; hän seisoo tuon akkunan edessä pyytäen yösijaa ja hänet
lasketaankin sisään, kun hän yht'äkkiä huomaa siellä rosvojoukon.
Mutta vielä paremmin käy hänen jouduttuaan suureen herraskartanoon.
Kun täällä on saatu tietää kuka hän on, niin häntä syötetään ja
juotetaan, hänelle soitetaan pianoa, kuunnellaan hänen valituksiaan
ja kartanon tytär, kaunotar, rakastuu häneen.

Surun ja tällaisten ajatustensa valtaamana nuori Shirjajew kulki
kulkemistaan eteenpäin. Hyvin kaukana hänen edessään häämötti
harmaata pilvistä taustaa vasten majatalo; vielä kauempana aivan
taivaanrannalla näkyi pieni kumpu; se oli rautatieasema. Tämä
kumpu muistutti hänelle yhteyttä sen paikan, jossa hän nyt seisoi,
ja Moskovan välillä, jossa katulyhdyt hohtavat, vaunut jyrisevät
kivisillä kaduilla ja luennoidaan komeassa rakennuksessa. Ja
hän oli itkeä ikävästä ja epätoivosta. Tämä juhlallinen luonto
sopusointuineen ja kauneuksineen, tämä kuolon hiljaisuus ympärillään
olivat hänestä nyt epätoivoisen, kammottavan vastenmielisiä!

-- Pois tieltä! -- kuului hänen takanaan joku kovaan huutavan.

Ylioppilaan ohi ajoi keveissä, sievissä vaunuissa vanhanpuoleinen,
tuttu tilanhaltiatar. Hän tervehti tätä ja hymyili herttaisesti,
mutta tapasi samassa itsensä tästä valheellisesta hymyilystä, joka
ei laisinkaan ollut hänen synkän mielentilansa mukainen. Mistä se
saattoi tulla, kun hänen mielensä oli täynnä katkeruutta ja surua?

Ja hän päätteli, että itse luonto jo on varustanut ihmisen
valheellisilla taipumuksilla, jotta hän elämänsä katkerimpinakin
hetkinä voisi peittää sydämensä salaisuudet. Joka perheellä on ilonsa
ja huolensa, vaan miten suuria ne lienevätkin, niin vaikea on vieraan
silmän huomata niitä; ne ovat salaisuus. Esimerkiksi tämän juuri ohi
kulkeneen tilanhaltiattaren isä sai puolet ikäänsä sietää keisari
Nikolain vihoja, kun taas miehensä oli kova kortinlyöjä. Eikä hänen
neljästä pojastaan tullut yhtään kelpo kansalaista. Saattaa kuvitella
kuinka usein tässä perheessä tapahtui ikäviä perhekohtauksia,
kuinka paljon kyyneleitä siellä vuodatettiin. Ja kuitenkin näytti
tuo äiti onnelliselta, tyytyväiseltä, hymyilipä vielä vastaankin.
Ylioppilas muisteli tovereitaan, jotka hyvin haluttomasti puhuivat
kotioloistaan, muisteli äitiään, joka melkein aina valehteli
puhuessaan miehestään ja lapsistaan...

Illan hämärä alkoi jo laskeutua yli seudun, kun Pekka kulki yhä vielä
teitä pitkin kaukana kotoaan ajatellen surullisia asioitaan. Vihdoin,
kun sade alkoi vihmoa, hän kääntyi kotiin päin. Palatessaan hän
päätti puhua isänsä kanssa, kävi sitten miten hyvänsä, ja selittää
kerta kaikkiaan, että hänen kanssaan on ikävä ja kauhea elää.

Kotona oli kaikki hiljaista. Sisarensa Varvara makasi verhon takana
valitellen päänsärkyä. Äiti istui kirstulla hänen vieressään
ihmettelevän ja syyllisen näköisenä ja paikkasi Arhipkan housuja.
Isä kulki akkunasta toiseen manaten rumaa ilmaa. Hänen käynnistään,
rykivästä yskästään, vieläpä lihavasta niskastaan saattoi päättää,
että hän tunsi olevansa syypää.

-- Sinä siis päätit jättää matkasi tästä päivästä? -- kysyi hän.

Pekan tuli ensin sääli häntä, mutta sitten hän voitti tunteensa ja
sanoi:

-- Kuulkaahan... Minun täytyy puhua kanssanne vakavasti... Niin,
vakavasti... Olen teitä aina kunnioittanut ja ... enkä olisi koskaan
puhunut kanssanne tähän tapaan, mutta teidän käytöksenne ... äskeinen
menettelynne...

Isä katsoi ulos ikkunasta ja vaikeni. Poika miettien sanoja hieroi
otsaansa ja jatkoi kovin kiihtyneenä:

-- Tuskin kuluu ainoatakaan ruoka-aikaa ilman teidän rähinäänne.
Teidän leipänne on karvasta niellä... Ei ole mitään sen
loukkaavampaa, häpeällisempää kuin teidän alituiset saarnanne
jokapäiväisestä leivästä... Vaikka olettekin isä, niin ei kukaan,
ei Jumala eikä luonto, ole antanut teille oikeutta noin julmasti
loukata, häväistä eikä purkaa pahaa sisuanne heikommille. Äidin
olette kiusannut ja kiduttanut puolikuolleeksi, sisareni on piesty
pahanpäiväiseksi ja minä...

-- Ei sinun pidä opettaa minua, -- sanoi isä.

-- Pitääpä, minun juuri! Minua te voitte mielenne mukaan pitää
pilkkananne, mutta jättäkää äiti rauhaan! En anna teidän enää kiusata
äitiä! -- jatkoi ylioppilas säihkyvin silmin. -- Te olette pilattu,
sillä ei kukaan ole uskaltanut teitä vastustaa. Teidän edessänne
olemme seisoneet vavisten, mykkinä, vaan nyt on muutos tapahtuva!
Raaka, sivistymätön ihminen! Te olette raaka ... ymmärrättekö?...
raaka, ikävä, sydämetön! Eivätpä edes talonpojat voi teitä sietää!

Ylioppilas oli kadottanut ajatuksensa johtavan langan eikä osannut
enään puhua, vaan lasketteli yksityisiä sanoja. Jevgraw Ivanovitsh
kuunteli ja vaikeni kuin huumaantunut. Mutta yht'äkkiä hänen kaulansa
ja kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän liikahti hermostuneesti.

-- Suus kiinni! -- huusi hän.

-- Vai niin! -- huusi poika yhtä rajusti vastaan. -- Vai ette tahdo
kuulla totuutta? Mainiota! Hyvä on! Huutakaa kovemmin! Mainiota!

-- Suus kiinni, sanon sinulle! -- ärjäsi Jevgraw Ivanovitsh.

Ovessa näyttäytyi Fedosja Semjonovna ihmettelevänä, kalpeana; hän
tahtoi puhua jotakin, vaan ei voinut ja liikutteli hermostuneesti
sormiaan.

-- Sinä juuri olet syypää! -- huusi Shirjajew hänelle. -- Sinä olet
hänet tuollaiseksi kasvattanut!

-- Tässä talossa en minä enää asu! -- kirkui ylioppilas itkien ja
katsellen kiukkuisena äitiä. -- En tahdo asua kanssanne!

Tytär Varvara huudahti verhon takana ja alkoi itkeä tillitellä.
Shirjajew huitoi tapansa mukaan käsillään ja juoksi ulos.

Ylioppilas meni vuoteensa luo ja heittäytyi sille pitkälleen. Aina
puoliyöhön saakka makasi hän liikkumatta, silmää avaamatta. Hän
ei tuntenut kiukkua eikä häpeätä, vaan sen sijaan jonkunlaista
selittämätöntä henkistä tuskaa. Isää hän ei syyttänyt, äitiä ei
säälinyt eikä kalvanut häntä omatunto; hän käsitti, että kaikki
talossa tuntevat nyt samaa kipua, mutta kuka on oikeastaan syyllinen,
kuka kärsii enemmän, kuka vähemmän, sen Herra ties...

Keskiyöllä hän herätti rengin ja käski valjastaa hevosen kello
viideksi aamulla lähteäkseen asemalle. Sitten hän riisuutui ja peitti
itsensä vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Läpi yön kuuli hän kuinka
isä harhaili huoneessaan akkunasta toiseen, vähän väliä syvään
huokaillen. Ei kukaan nukkunut; joskus joku puhui hiljaa kuiskaten.
Kaksi kertaa tuli äiti, jonka kasvojen ilme oli yhä hämmästynyt ja
tylsä, yöllä hänen luokseen ja siunasi vavahdellen poikaansa...

Kello viisi aamulla ylioppilas heitti kaikille hellät jäähyväiset,
pudottipa pari kyynelettäkin. Mennessään isän huoneen ohi, hän
katsahti sisään. Jevgraw Ivanovitsh ei ollut vieläkään riisuutunut,
vaan seisoi ikkunan edessä rummutellen ruutua sormillaan.

-- Hyvästi, minä matkustan nyt, -- sanoi poika.

-- Hyvästi... Rahat ovat pikku pöydällä... -- vastasi isä kääntymättä.

Kun renki kyyditsi ylioppilasta asemalle, vihmoi kylmä sade
kasvoihin. Auringonkukat painoivat mustuneet päänsä vieläkin
matalammalle ja vainiot näyttivät entistään synkemmiltä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksikymmentä: novellikokoelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.