Title: Kolme kertomusta - Koteloitunut ihminen. — Karviaismarjat. — Rakkaudesta.
Author: Chekhov, Anton Pavlovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kertomusta - Koteloitunut ihminen. — Karviaismarjat. — Rakkaudesta." ***


KOLME KERTOMUSTA

Koteloitunut ihminen. Karviaismarjat. Rakkaudesta.


Kirj.

ANTON TSHEHOV


Venäjästä suomentanut Reino Silvanto



Kirjallisia pikkuhelmiä; 39.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.



SISÄLLYS:

 Anton Tshehov.
 Koteloitunut ihminen.
 Karviaismarjat.
 Rakkaudesta.



ANTON TSHEHOV.


Anton Tshehov syntyi v. 1860 etelä-Venäjällä, Taganrogin kaupungissa,
jossa maaorjuudesta vapautunut isänsä eli kauppiaana. Tämä antoi hyvän
kasvatuksen lapsilleen, jotka olivat hyvin lahjakkaita. Päätettyään
kouluopintonsa Taganrogin kymnasissa kirjottautui Anton v. 1879
Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ja valmistui v.
1884 lääkäriksi. Mutta käytännössä supistuivat hänen lääketieteelliset
harrastuksensa perin vähiin vaikutettua kuitenkin sekä syventävästi
että laajentavasti hänen kirjalliseen toimintaansa, joka vähitellen
muuttui hänen sydämenasiakseen ja omisti hänet kokonaan.

Anton Tshehov ei ole ainoastaan Venäjän, vaan koko maailman etevimpiä
novellisteja. Hän on itsenäinen, originelli ja kerrassaan mestarillinen
kuvatessaan pienen novellin rajotetulla alalla taiteellisesti
muutamalla yksinkertaisella vedolla jotakin hetkeä elämästä tai
ihmisluonnetta.

Hänen havaintokykynsä on tarkka ja sielunkuvaustapansa hiotun hieno.
Tavallisesti ottaa hän aiheensa sivistyneestä tai puolisivistyneestä
keskisäädystä; harvemmin kuvaa hän elämää talonpoikaiskansan
keskuudessa tai ylhäisissä piireissä.

Tshehovin kirjallinen tuotanto, joka alkoi hänen ollessaan 19 vuoden
iässä, jakautuu luonnostaan kolmeen ajanjaksoon. Varhaisimman ajan
pienissä kertomuksissa kuvaa hän mukaansatempaavan hauskasti ihmisten
huvittavia heikkouksia. Huumori on syvää, hilpeää ja tarttuvaa. Mutta
leikin lomassa soinnahtaa toisinaan ivallinen sävel tai surunvoittoinen
sointu. Ajan kuluessa alkaa esiintyä alakuloisuutta, se kasvaa,
voimistuu. Mieliala käy vakavammaksi, kirkkaat, iloiset värit
tummenevat. Tämän muutoksen, joka tapahtui kirjailijan ollessa noin 25
vuotias, aiheutti ajan ja aikalaisten henkinen köyhyys. Realistin
todenmukaisuudella kuvaa hän nyt kuollettavassa, harmaassa
jokapäiväisyydessä kärsiviä ihmisiä, heidän vikojaan, kehnouttaan ja
henkistä hätäänsä, elämän nurjia puolia ja epäkohtia. Hämmästyttävän
suuri on ero nuoruuden humorististen lastujen ja tämän synkän,
toistakymmentä vuotta kestäneen tuotantokauden välillä.

Mutta vuosien kuluessa vaihtuu kirjailijan synkkä mieliala
valoisammaksi. Kuvausten tummat värit, joiden perusteella jotkut
arvostelijat ovat antaneet hänelle pessimistin nimen, muuttuvat
vähitellen hiukan vaaleammiksi, vaikkakin aiheet ovat vielä ilottomia.
On kuin toivorikkaampi aika sarastaisi läpi usvaisen hämäryyden. Tämä
valkeneva, viimeinen tuotantokausi ei ennättänyt kuitenkaan kauaa
kehittyä edelleen, sillä jo v. 1904 kuoli tuottelias kirjailija
keuhkotautiin.

Tähän kirjaseen suomennetut kolme kertomusta ovat kahden viimeisen
tuotantokauden rajavaiheilta.

Paitsi kertomuksia, lyhempiä ja pitempiä, joiden lukumäärä nousee
satoihin, on Tshehov kirjoittanut myöskin muutamia näytelmiä. Venäjällä
on hänen teoksillaan ollut erinomainen menestys. Muutamia
kertomuskokoelmia on ilmestynyt toista kymmentä painosta ja yhtenä
ainoana vuonna (1903) levisi hänen koottuja teoksiaan yli 200,000 kpl.
Tshehov on ulkomailla suosituimpia venäläisiä kirjailijoita ja hänen
kertomuksiaan on käännetty kaikille maailman sivistyskielille.

_Suomentaja_.



Koteloitunut ihminen.


Mironositskoje-kylän rajalla, kylänvanhimman vajassa asettuivat
myöhäiset metsämiehet yösijalle. Heitä oli vain kaksi: eläinlääkäri
Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin. Ivan Ivanitshin sukunimi oli
jotensakin kummallinen ja kaksiosainen Tshimsha-Himalaiskij, joka ei
ensinkään sopinut hänelle, ja sentähden kutsuttiin häntä koko
kuvernementissa ainoastaan etu- ja isännimellä. Hän asui
hevossiitoslaitoksessa lähellä kaupunkia ja oli nyt tullut tänne
metsästämään, saadakseen hengittää puhdasta ilmaa. Opettaja Burkin
vieraili joka kesä kreivi P:n luona ja oli jo kauan ollut näillä
seuduilla kuin kotonaan.

He eivät nukkuneet. Ivan Ivanitsh, pitkä, laihanpuoleinen ukko, jolla
oli pitkät viikset, istui ulospäin vajan kynnyksellä poltellen
piippuaan. Kuu paistoi hänen ylitsensä, eikä häntä sieltä pimeästä
erottanut.

He kertoilivat monenmoisia juttuja. Puhuivat muun muassa siitä, että
kylänvanhimman terve eikä suinkaan tyhmä vaimo, Mavra, ei ole eläessään
kertaakaan käynyt kotikyläänsä kauempana, ei nähnyt koskaan kaupunkia
eikä rautatietä, vaan on viimeiset kymmenen vuotta yhä istuskellut
uunin nurkassa ja vain öisin mennyt kyläraitille jalottelemaan.

Mitä kummallista siinä! -- virkkoi Burkin. -- Sellaisia, luonteeltaan
yksinäisiä ihmisiä, jotka niinkuin äyriäinen, erakko tai näkinkenkä
tahtovat vetäytyä kuoreensa, sellaisia on tässä maailmassa yllin
kyllin. Ehkä se on atavistinen ilmaus, viittaus siihen aikaan, jolloin
ihmisen esi-isä ei vielä ollut yhteiskunnallinen eläin, vaan eli
yksinäisessä luolassaan, tai sitten se lienee vain yksi puoli
ihmisluonteen moninaisuuksia, -- kukapa sen tietää? Minä en ole
luonnontutkija eikä ole asiani kajota tällaisiin kysymyksiin; tahdon
vain sanoa, että sellaiset ihmiset, kuin Mavra, eivät ole niinkään
harvinaisia. Eipä tarvitse kaukaa etsiä esimerkkiä. Pari kuukautta
sitten kuoli kaupungissa muuan Belikov, kreikankielen opettaja,
virkatoverini. Olette kai kuullut hänestä. Hänen omituisuuksiakin oli
se, että hän aina, vieläpä mitä kauneimmalla säällä käytti kalosseja,
sateenvarjoa ja ehdottomasti lämmintä, pumpulivanulla vuoritettua
palttoota. Sateenvarjonsa oli kotelossa, kellonsa harmaassa
säämiskäisessä kotelossa ja kun hän otti esiin kynäveitsensä
terottaakseen lyijykynää, oli veitsikin kotelossa. Ja hänen kasvonsakin
näyttivät olevan kuin kotelossa, sillä hänen päänsä oli aina kyyryssä
pystyynnostetun kauluksen sisässä. Hän käytti tummia silmälaseja,
ihokasta, pumpulia korvissa ja astuessaan ajuriin hän käski nostaa
kuomin. Sanalla sanoen, tässä miehessä saattoi huomata alituisen,
vastustamattoman halun sulkeutua niin sanoakseni, koteloon, joka
erottaisi hänet muusta maailmasta ja suojelisi ulkonaisilta
vaikutuksilta. Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen
alituista levottomuutta, ja ehkä puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan
nykyisyyttä kohtaan, hän aina ylisti menneisyyttä ja sitä, mitä ei
milloinkaan ole ollut. Muinaiset kielet, joita hän opetti, olivat
oikeastaan nekin kalossit ja sateenvarjo, joihin hän piiloutui
todelliselta elämältä.

-- Oi kuinka kreikankieli on sointuvaa ja ihanaa! -- puheli hän
mielistellen. Ja ikäänkuin todistaakseen sanansa, hän silmäänsä
räpäyttäen ja sormensa pystyyn nostaen lausui: Antropos!

Ja ajatuksensakin Belikov koetti kätkeä koteloon. Hän tunsi ainoastaan
ne kiertokirjeet ja sanomalehtiartikkelit, joissa jotakin kiellettiin.
Kun kiertokirjeessä kiellettiin oppilaita kello kymmenen jälkeen
illalla menemästä ulos tai jossakin sanomalehtikirjotuksessa
kiellettiin lihallinen rakkaus, niin tämä oli hänestä selvää, varmaa:
kielletty ja siinä kaikki. Luvassa ja myönnytyksessäkin oli hänestä
jotakin epäilyttävää, jotakin salattua ja epäselvää. Kun kaupungissa
perustettiin draamallinen seura, lukutupa tai kahvila, niin hän ravisti
päätään ja mutisi itsekseen:

-- Onhan se niinkin ja se on kyllä hyvä, kun ei vain mitään tapahtuisi.

Pieninkin poikkeus säännöistä, laiminlyönti, rikos teki hänet
alakuloiseksi, vaikka asia ei hänelle lainkaan kuulunut. Jos joku hänen
tovereistaan myöhästyi rukouksesta, jos huhu tiesi kertoa oppilaiden
vallattomuuksista, jos nähtiin luokan hoitajatar myöhään illalla
kävelemässä upseerin kanssa, niin hän tuli hirveän levottomaksi ja
pelkäsi, ettei vain mitään tapahtuisi. Ja opettajakokouksissa hän aivan
kiusasi meitä varovaisuudellaan, epäluuloisuudellaan ja puhtaasti
kotelomaisilla mietteillään siitä, kuinka huonosti poika- ja
tyttökymnaseissa nuoriso käyttäytyy, meluaa luokissa, -- ah, kun ei
koulun johtokunta vain saisi tietää, ah, kun ei vain mitään tapahtuisi,
-- ja entäs jos toiselta luokalta erottaisi Egorovin ja neljänneltä
Petrovin, niin se olisi kovin hyvä. Ja miten kävikään? Huokauksilla,
rasituksilla, tummilla silmälaseilla, kalpeilla, pienillä kasvoilla, --
huomatkaa, pienillä kuin hillerin kasvoilla -- hän ikävystytti meitä
kaikkia ja me annoimme perään, annoimme Egoroville ja Petroville
muistutuksen käytöksestä, annoimme heille arestia ja annoimme vihdoin
kummallekin potkut koulusta. Hänellä oli omituinen tapa -- käydä kotona
luonamme. Hän tulee opettajan luo, istuu ja vaikenee sekä näyttää
tuijottavan johonkin. Istuu sillä tavoin puhumatta tunnin, jopa
toisenkin ja lähtee pois. Tätä hän kutsui "hyvien välien
ylläpitämiseksi toverien kesken" ja nähtävästi oli hänen vaikea tulla
luoksemme ja istua puhumatta. Mutta hän tuli luoksemme vain siksi, että
piti sitä toverin velvollisuutena. Me, opettajat, pelkäsimme häntä. Ja
pelkäsipä itse koulun johtajakin. Vaikka me opettajat olemme
ajattelevaisia, kunnollisia, Turgenjevin ja Shtshedrinin [edellinen
venäläinen romanisti, jälkimäinen satirikko] mukaan kasvatettuja
ihmisiä, niin tuo merkillinen mies, joka aina käytti kalosseja ja
sateenvarjoa, piti kokonaista viisitoista vuotta kymnasia käsissään!
Eikä ainoastaan kymnasia, vaan vieläpä koko kaupunkia! Naisemme eivät
enää hommanneet seuranäytelmiä lauantai-illoiksi, sillä pelkäsivät,
että hän saisi tietää; eivätkä papit kehdanneet hänen läsnäollessaan
syödä paastona kiellettyä ruokaa tai pelata korttia. Belikovin
tapaisten miesten vaikutuksen alaisena alettiin kaupungissamme
viimeisten kymmenen-viidentoista vuoden kuluessa pelätä kaikkea:
ääneenpuhumista, kirjeiden lähettämistä, tutustumista, kirjojen
lukemista, köyhien auttamista, luvun opettamista...

Ivan Ivanitsh yskähti, aikoen sanoa jotakin, mutta veti vielä muutaman
sauhun, katseli kuuta ja virkkoi vasta sitten verkalleen: -- Niin.
Ajattelevaisia, kunnollisia, lukevat sekä Turgenevia että Shtshedrinia
ja monenmoisia muita, niinkuin Buckleä, mutta sittenkin alistuvat,
kärsivät... Sellaista se on.

-- Belikov asui samassa talossa kuin minä, -- jatkoi Burkin, -- samassa
kerroksessa, vastapäätä. Me tapasimme toisemme usein ja minä tunsin
hyvin hänen kotielämänsä. Kotonakin oli sama juttu: yönuttu, patalakki,
akkunaluukut, teljet, kokonainen sarja kieltoja, rajotuksia ja -- ah,
kun ei vain mitään tapahtuisi! On vaarallista syödä paastoruokaa, mutta
muuta ei uskalla syödä, sillä silloin sanottaisiin, että Belikov ei
täytä paastomääräyksiä, vaan on syönyt voissa paistettua kuhaa, -- tämä
ei ole paastoruokaa, mutta eipä saata pitää sitä kiellettynäkään. Hän
ei pitänyt naispalvelijaa, koska pelkäsi, että hänestä ajateltaisiin
pahaa, vaan palvelijana hänellä oli kokki Afanasij, noin
kuusikymmentävuotias, viinaanmenevä, hassahtava ukko, joka joskus oli
palvellut päivystäjäsotilaana ja osasi jonkunverran ruanlaittoa. Tämä
Afanasij seisoi tavallisesti kädet ristissä oven pielessä ja jupisi
aina yhtä ja samaa syvään huokaillen:

-- Kylläpäs niitä nyt täällä juoksee!

Belikovin makuuhuone oli pieni kuin laatikko ja vuode uutimien
peitossa. Asettuessaan levolle hän veti päänsäkin peitteen alle.

Oli kuuma, tukahuttava, tuuli humisi suljetuissa ovissa ja uunissa,
keittiön puolelta kuului huokauksia, pahaatietäviä huokauksia...

Ja kauhu valtasi hänet peitteen alla. Hän pelkäsi, ettei vain mitään
tapahtuisi, ettei Afanasij vain tappaisi häntä, etteivät varkaat vain
yllättäisi, ja näki sitten pitkin yötä pöyristyttäviä unia. Mutta
aamulla, kun me yhdessä astelimme kouluun, oli hän alakuloinen, kalpea
ja saattoi huomata, että väkirikas koulu oli vastenmielinen ja
kauhistuttava koko hänen olennolleen, ja että tämän, luonteeltaan
yksinäisen miehen oli raskas kulkea minun rumallani.

-- Kovin meillä luokissa melutaan, virkkoi hän ikäänkuin etsien
selitystä raskaalle tunteelleen. -- Sillä ei ole enää määrääkään.

Ja saattaako uskoa, että tämä kreikankielen opettaja, tämä koteloitunut
ihminen oli joutua naimisiin.

Ivan Ivanitsh katsahti äkkiä vajaan ja virkkoi:

-- Leikkiä laskette!

-- Niin, oli naida, niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin. Meille
määrättiin uusi historian ja maantieteen opettaja, eräs Mihail Savitsh
Kovalenko, syntyään vähävenäläinen. Hän ei saapunut yksin, vaan toi
sisarensa Varenkan mukanaan. Mihail Savitsh oli nuori ja pitkä mies,
jonka iho oli tummaverinen ja kädet tavattoman suuret. Jo hänen
kasvoistaan saattoi nähdä, että äänensä on matala, ja todellakin, ääni
kuului kuin tynnyristä. Ja olipa Varenkallakin ikää jo noin
kolmenkymmenen paikoille ja hänkin oli pitkäkasvuinen, solakka,
tummatukkainen, punaposkinen -- sanalla sanoen, ei neito, vaan
marmeladi, ja niin virkku, vallaton, lauloi yhä vähävenäläisiä
romansseja ja nauroi, että oli nauruunsa pakahtua. Ensimäinen,
perinpohjainen tuttavuus Kovalenkojen kanssa tapahtui johtajan
nimipäivillä. Keskellä ankaria, teennäisen ikäviä pedagogeja, jotka
nimipäivilläkin käyvät velvollisuudesta, huomasimme yhtäkkiä uuden,
vaahdosta syntyneen Afroditen, joka käy kädet puuskassa, nauraa
hohottaa, laulaa, tanssii... Hän lauloi erittäin tunteellisesti "Tuuli
humisee", sitten vielä romanssin, ja yhä vielä, kunnes lumosi meidät
kaikki -- kaikki, vieläpä Belikovinkin. Tämä istuutui laulajattaren luo
ja sanoi hymyillen makeasti:

-- Vähävenäjänkieli muistuttaa suloutensa ja miellyttävän sointunsa
puolesta muinaiskreikkaa.

Tämä oli Varenkan mieleen ja hän alkoi hartaasti ja vakuuttavasti
kertoa, että hänellä Gadjatskijn kihlakunnassa on maatalo, jossa
äitinsä nyt asuu, ja että siellä on niin hyviä puunperunoita, meloneja
ja kapakoita! Vähävenäläiset kutsuvat vesimeloneja kapakoiksi ja
kapakoita anniskeluiksi ja keittävät borshtshia (eräänlaista
liemiruokaa) punertavine ja sinertävine mausteineen ja se on "niin
maukasta, niin maukasta, niin hirveän maukasta!"

Me kuuntelimme ja kuuntelimme, kun yhtäkkiä meidät kaikki valtasi sama
ajatus.

-- Heidät pitäisi naittaa, -- kuiskasi johtajanrouva minulle.

Me olimme kaikki älynneet, että meidän Belikovimme oli naimaton, ja nyt
meistä näytti omituiselta, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, vaan
jättäneet kokonaan huomioonottamatta näin tärkeän seikan hänen
elämässään. Entä mikä oli hänen mielipiteensä naisista, mitenkä hän oli
itselleen ratkaissut tämän tärkeän kysymyksen? Ennen ei tämä ollut
meitä lainkaan huvittanut, sillä kaikesta päättäen ei mieleemme ollut
edes juolahtanut ajatus, että mies, joka talvet ja suvet käyttää
kalosseja ja nukkuu uudinten ja peittojen suojassa, saattaisi rakastaa.

-- Belikov on jo yli neljänkymmenen ja Varenka siinä kolmenkymmenen
paikoilla... -- selitti johtajanrouva edelleen. -- Kyllä minä luulen,
että Varenka suostuisi.

Kuinka paljo turhaa, joutavaa meillä maaseudulla tehdäänkään ikävästä!
Ja tämä johtuu siitä, ettei tehdä sitä, mikä olisi tarpeen. Miksi piti
meidänkään yhtäkkiä ruveta naittamaan tuota Belikovia, jota oli
mahdoton edes kuvitella naimisissa? Johtajan ja inspehtorin rouvat ja
kaikki kymnasin piiriin kuuluvat naiset vilkastuivat, vieläpä
kaunistuivat, aivankuin olisivat yhtäkkiä löytäneet elämänsä päämäärän.
Johtajanrouva tilaa kokonaisen aition teatterista ja me näemme Varenkan
istuvan siellä säteilevänä, onnellisena, viuhka kädessä ja hänen
vieressään Belikovin, pienenä, kumaraisena, aivankuin hänet olisi
väkisin kiskottu kotoa. Minä annan illatsun, ja naiset vaativat, että
minä ehdottomasti kutsuisin sekä Belikovin että Varenkan. Sanalla
sanoen, kone oli käynnissä. Kävi ilmi, ettei Varenka taida ollakaan
naimista vastaan, sillä veljen luona ei mahtanut olla niinkään hauska,
koska he päiväkaudet kinasivat ja morkkasivat. Ajatelkaahan: Kovalenko
kulkee pitkin katua, hän on pitkä ja potra poika, yllä koruompeleinen
paita ja hiustöyhtö otsalla lakin alla; kainalossa on pino kirjoja,
toisessa kädessä paksu ryhmysauva. Hänen perässään astuu sisar myöskin
kirjoineen.

-- Mutta sinä, Mihail, et ole tätä lukenut! -- väittää sisar
äänekkäästi. -- Minä uskallan vaikka vannoa, että sinä et ole sitä
lukenut!

-- Mutta minä sanon, että olen lukenut! -- huutaa Kovalenko tärähyttäen
sauvalla käytävään.

-- Hyvänen aika, veliseni! Miksi suutut? Onhan tämä periaatteellinen
kysymys!

-- Minä olen lukenut! -- huutaa Kovalenko vielä kovemmin.

Ja kotona -- milloin siellä vieras pistäysi, aina kuuluu riitaa.
Sellainen elämä kävi ajan pitkään ikäväksi, oma koti alkoi tuntua
hauskalta ja pitihän ikäkin ottaa varteen. Valitsemisen varaa ei ollut,
piti suostua, olipa se sitten vaikka kreikankielen opettaja. Ja totta
puhuen, suurin osa meidän neitejämme ei välitä siitä, kuka korjaa, kun
vaan pääsee naimisiin. Oli miten hyvänsä, Varenka alkoi ilmeisesti olla
meidän Belikovillemme suosiollinen.

Entä Belikov? Hän kävi Kovalenkon luona niinkuin meilläkin. Tulee hänen
luokseen, istuu ja vaikenee. Niin, hän vaikenee, mutta Varenka laulaa
hänelle "Tuuli humisee" ja katselee kuulijaansa haaveksivasti tummilla
silmillään, tai purskahtaa nauramaan:

-- Ha-ha-ha!

Rakkaudenasioissa ja etenkin naimisessa on harrastuksen herättämisellä
suuri merkitys. Kaikki -- sekä virkatoverit että naiset -- alkoivat
vakuuttaa Belikoville, että hänen täytyy naida, ettei hänellä ole
elämässä enää mitään muuta jälellä kuin naiminen. Kaikki onnittelivat
häntä ja selittivät vakavan näköisinä kaikenmoisia joutavia asioita yhä
siihen tapaan, että naiminen on tärkeä askel. Eikä Varenka sitäpaitsi
ollut hullumman näköinen, päinvastoin, huvittava, valtioneuvoksen tytär
ja maatalon omistaja, ja mikä tärkeintä, tämä oli ensimäinen nainen,
joka kohteli häntä lempeästi, sydämellisesti, Belikovia alkoi aivan
pyörryttää, kun hän päätti, että hänen todella pitää naida.

-- Silloin olisi pitänyt siepata häneltä sekä kalossit että
sateenvarjo, -- virkkoi Ivan Ivanitsh.

-- Ajatelkaas, se kun oli aivan mahdotonta. Hän asetti Varenkan
valokuvan pöydälleen, kävi yhä luonani puhelemassa Varenkasta,
perhe-elämästä, siitä, että naiminen on tärkeä askel, kävi usein
myöskin Kovalenkojen luona, mutta ei muuttanut elintapaansa rahtuakaan.
Vaikuttipa tämä naimapäätös pikemmin häneen sairaloisesti, sillä hän
laihtui, kalpeni ja näytti vetäytyvän yhä syvemmälle koteloonsa.

-- Varvara Savvishna miellyttää minua, -- sanoi hän minulle hymähtäen
kierosti, ja minä tiedän, että jokaisen ihmisen täytyy välttämättömästi
naida, mutta... kaikki tämä, nähkääs, on tapahtunut niin omituisen
pian... Täytyy vielä harkita.

-- Mitä se harkitsemisesta paranee? vastasin hänelle. -- Naikaa pois ja
sillä hyvä!

-- Ei, naiminen on tärkeä askel, täytyy ensin pohtia siitä johtuvia
velvollisuuksia, vastuunalaisuutta... jottei sitten mitään tapahtuisi.
Se minua niin vaivaa, etten saa öisin unta. Minun täytyy tunnustaa,
että pelkään, sillä hänellä ja hänen veljellään on niin omituinen
ajatustapa, he keskustelevat, nähkääs, niin kummallisesti ja niin
vilkkaita luonteeltaan sitten. Saattaahan sitä kylläkin naida, mutta
ties mitä sitten tapahtuu...

Eikä hän kosinut, vaan lykkäsi yhä toistaiseksi johtajanrouvan ja
muiden naisten suureksi mielipahaksi. Pohti yhä velvollisuuksia ja
vastuunalaisuutta, oli melkein joka päivä kävelyllä Varenkan kanssa,
sillä hän nähtävästi luuli, että hänen asemassaan oli niin meneteltävä,
ja tuli usein luokseni selittääkseen perhe-elämää. Ja luultavasti olisi
hän vihdoinkin kosinut ja solminut avioliiton, tarpeettoman ja tyhmän,
jollaisia meillä ikävästä ja toimettomuudessa solmitaan tuhansia,
jollei yhtäkkiä olisi tapahtunut suuremmoinen häväistysjuttu. On
tarpeen huomauttaa, että Varenkan veli, Kovalenko vihasi Belikovia
tuttavuuden ensi päivästä saakka, eikä voinut häntä sietää.

-- En ymmärrä, -- selitti hän heille olkapäitään kohautellen, -- en
ymmärrä, kuinka te tulette toimeen tuollaisen urkkijan kanssa? Senkin
koirankuonolainen. Hyh, kuinka te jaksatte täällä elää?! Ilmakin on
kerrassaan tukahuttavaa, saastaista! Oletteko te mitään pedagogeja,
opettajia? Te olette virkakiipijöitä, koulunne ei ole tiedon temppeli,
vaan polisihallitus, jossa haisee kaikenmoiset hapot aivan kuin
polisikamarin putkassa. Ei, hyvät ystävät, vielä vähän aikaa täällä
kanssanne oltuani minä matkustan maalle kotiini ja alan siellä ravustaa
ja pikkuryssiä opettaa. Minä matkustan, vaan jääkää te tänne
Juudaksenne kanssa!

Tai nauroi hän, että vedet silmistä vierivät, milloin matalalla milloin
kimakalla äänellä ja kysyi minulta käsiään levitellen:

-- Mitä hän minun luonani istuu? Mitä hän tahtoo? Istuu ja töllistelee!

Tekaisipa hän Belikoville liikanimen "takiais-hämähäkki". Me,
tietysti, kartimme puhumasta hänelle sisarensa naimahommasta tämän
"takiais-hämähäkin" kanssa. Ja kun johtajanrouva kerran tuli hänelle
vihjaisseeksi, että olisipa hyvä naittaa hänen sisarensa niin
arvokkaalle ja kaikkien kunnioittamalle henkilölle kuin Belikov, niin
hän rypisti naamaansa naurahtaen:

-- Se asia ei kuulu minulle. Menköön naimisiin vaikka lohikäärmeen
kanssa, minä en tahdo sekaantua toisten asioihin.

Nyt saatte kuulla, mitä sitten tapahtui. Joku vekkuli piirsi irvikuvan:
Belikov kulkee kalossit jalassa, housut saapasvarsiin pistettyinä,
sateensuojan alla ja Varenka hänen käsikynkässään; kuvan alla oli
sanat: "rakastunut antropos". Aihe oli repäisevästi käsitelty,
tiedättekös, ihan ihmeellisesti! Taiteilija oli varmaan ollut työssä
useamman kuin yhden yön, koska kaikki poika- ja tyttökymnasin sekä
seminarin opettajat, virkamiehet, -- kaikki saivat yhden kappaleen
Saipa Belikov itsekin. Kuva teki häneen kerrassaan masentavan
vaikutuksen.

Me läksimme yhdessä kotoa, -- oli juuri ensimäinen päivä toukokuuta,
sunnuntai, ja kaikki opettajat ja oppilaat olivat päättäneet kokoontua
koululle ja yhdessä jalkaisin lähteä kaupungin ulkopuolella olevaan
lehtoon, -- niin, me läksimme kotoa, mutta hän oli vihreä,
ukkospilveäkin synkempi.

-- Kuinka pahoja, ilkeitä ihmiset sentään ovat! -- virkkoi hän ja hänen
huulensa vapisivat.

Minun tuli häntä sääli. Me astelimme edelleen, kun yhtäkkiä,
ajatelkaas, Kovalenko hyräyttää polkupyörällä ohitsemme ja hänen
jälkeensä Varenka, hänkin polkupyörällä, punaisena, hengästyneenä,
mutta iloisena.

-- Me ajamme edellä! -- huutaa tämä! On niin kaunis ilma, niin kaunis
ilma, niin hirveän kaunis ilma!

Ja he katosivat polkupyörineen. Belikov muuttui vihreästä kalpeaksi,
näytti tyrmistyvän ja pysähtyi minua töllistämään...

-- Mitäs tämä on? -- kysyi hän. -- Vai pettääkö näköni? Onko opettajain
ja naisten soveliasta ajaa polkupyörällä?

-- Mitä sopimatonta siinä olisi? -- vastasin minä. -- Ajakoot
terveydekseen!

-- Onko se mahdollista? -- huusi hän ihmetellen minun tyyneyttäni. --
Mitä te puhutte?!

Ja hän oli niin hämmästynyt, ettei halunnut jatkaa matkaa, vaan palasi
takaisin kotiinsa.

Seuraavana päivänä hän yhtämittaa hieroi hermostuneesti käsiään,
värisi, ja kasvoistakin jo saattoi nähdä, että hänen oli paha olla.
Lähtipä koulusta kesken tuntejaan, mikä tapahtui ensi kerran hänen
elämässään. Eikä syönyt päivällistä. Iltapuolella hän pukeutui
lämpimämmin, vaikka ulkona oli aivan kesäinen sää, ja laahusti
Kovalenkojen luo. Varenka ei ollut kotona; hän tapasi veljen yksin.

-- Istukaa, olkaa hyvä, -- sanoi Kovalenko kylmästi kulmakarvojaan
rypistellen. Kasvonsa olivat uniset, sillä hän oli vastikään noussut
päivällislevolta ja oli kovin huonolla tuulella.

Belikov istui vaieten kymmenkunta minuttia ja alkoi:

-- Minä tulin luoksenne keventämään sydäntäni. Minun on niin kovin
vaikea olla. Joku herja on piirtänyt naurettavan kuvan minusta ja
eräästä toisesta, meille kummallekin läheisestä henkilöstä. Pidän
velvollisuutenani ilmottaa, että minä olen syytön siihen... En ole
antanut pienintäkään aihetta sellaiseen pilantekoon, -- päinvastoin,
olen aina käyttäytynyt kuin täysin säädyllinen mies.

Kovalenko oikaisihe ja istui vaieten. Belikov odotti hetken ja jatkoi
hiljaa surullisella äänellä:

-- Minulla olisi vielä vähä sanottavaa teille. Minä olen jo kauan
palvellut virassani, te vasta alotatte virkauraanne ja sentähden pidän
velvollisuutenani vanhemman toverin tavoin varottaa teitä. Te ajatte
polkupyörällä, mutta tämä huvi ei sovi lainkaan nuorison kasvattajalle.

-- Miksei? -- kysyi Kovalenko matalalla äänellä.

-- Pitäisikö sitä vielä selittää, Mihail Savitsh, eikö se ole varsin
ymmärrettävää? Jos opettaja ajaa polkupyörällä, niin mitä silloin
jääkään oppilaitten osaksi? Heidän pitäisi silloin kävellä käsillään!
Ja kun se kerran on kiertokirjeessä kielletty, niin ei saa. Minä
kauhistuin eilen! Kun näin teidän sisarenne, niin näköni himmeni.
Nainen tai neitonen polkupyörän selässä -- se on kauheata!

-- Mitä te oikeastaan tahdotte?

-- Minä tahdon ainoastaan varottaa teitä, Mihail Savvitsh. Te olette
vielä nuori, tulevaisuus on edessänne, pitää sentähden aina käyttäytyä
hyvin varovasti eikä ottaa velvollisuuttansa niin kevyesti kuin te! Te
käytätte kirjavaa paitaa, aina teillä on kirjoja kainalossa kadulla
kulkiessanne ja nyt vielä polkupyörä. Siitä, että te ja teidän
sisarenne ajatte polkupyörällä, saa johtaja tietää, sitten
tarkastaja... Onko se hyvä?

-- Että minä ja sisareni ajamme polkupyörällä, ei kuulu kenellekään! --
sanoi Kovalenko punastuen. -- Ja sen, joka uskaltaa sekaantua koti- ja
perheasioihini, lennätän minä hiiteen!

Belikov kalpeni ja nousi.

-- Jos te puhutte tuolla tavoin, niin minä en voi jatkaa, -- sanoi hän.
Minä pyydän, että te minun läsnäollessani ette miiloinkaan noin puhuisi
päällystöstä. Teidän pitää kunnioituksella kohtelemaan viranomaisia.

-- Olenko minä sitten puhunut viranomaisista mitään pahaa? -- kysyi
Kovalenko, katsoen häneen kiukkuisesti. -- Olkaa hyvä ja jättäkää minut
rauhaan! Minä olen kunniallinen mies, enkä halua puhua sellaisen herran
kanssa kuin te. Minä en voi sietää urkkijoita!

Belikov alkoi hermostuneesti puuhata ja pukeutui nopeasti. Hänen
kasvoillaan oli kauhun ilme. Hän sai ensi kerran elämässään kuulla
sellaisia raakuuksia.

-- Puhukaa mitä tahdotte, -- sanoi hän astuessaan eteisestä portaille.
-- Minun täytyy jo edeltäpäin sanoa teille: ehkä on joku kuullut meitä,
ja jottei keskusteluamme vääristeltäisi, ja jottei mitään tapahtuisi,
täytyy minun kertoa herra johtajalle keskustelumme sisällys...
pääpiirteissään. Se on minun velvollisuuteni.

-- Kertoa? Mene, kerro!

Kovalenko tarttui häntä kaulukseen ja lennätti Belikovin portaita
pitkin alas, että kalossit paukkuivat. Portaat olivat korkeat ja
jyrkät, mutta onnellisesti tuli hän kuitenkin alas, nousi seisomaan ja
koetti, olivatko silmälasinsa ehjät? Mutta juuri kun hän lensi portaita
alas, osui Varenka kahden muun naisen seurassa saapumaan paikalle.
Naiset seisoivat alhaalla katsellen ihmeissään -- ja Belikovista oli
tämä kaikkein kauheinta. Parempi olisi ollut taittaa niskansa, molemmat
jalkansa kuin joutua naurunalaiseksi. Nyt saa sen varmaan koko kaupunki
tietää, sitten johtaja, tarkastaja, -- oh, kunpa ei vain mitään
tapahtuisi! Nyt piirtävät uuden pilakuvan ja kaikki päättyy niin, että
käsketään jättämään erohakemus...

Kun hän nousi seisomaan, tunsi Varenka hänet ja katsellessaan hänen
naurettavia kasvojaan, rypistynyttä päällystakkiaan, kalossejaan,
ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, otaksuen hänen epähuomiossa
pudonneen, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ratkesi sellaiseen
nauruun, että koko talo kajasi:

-- Ha-ha-haa!

Ja tämä rämähtävä, läikkyvä "ha-ha-haa" oli kaiken loppu: siihen
päättyi sekä kosinta että Belikovin maallinen olemassaolo. Hän ei enää
kuullut Varenkan sanoja eikä nähnyt mitään. Palattuaan kotiinsa hän
ensi työkseen korjasi valokuvan pöydältä ja kävi sitten levolle eikä
enää milloinkaan noussut.

Parin kolmen päivän kuluttua tuli Afanasij luokseni kysymään, eikö
olisi lähdettävä lääkäriä noutamaan, sillä isäntä ei ole aivan niin
kuin olla pitäisi. Minä menin Belikovin luo. Hän makasi uudinten takana
peitteen alla eikä puhunut mitään. Jos häneltä jotakin kysyi, virkkoi
hän vain on tai ei -- eikä sen enempää. Siinä hän makasi, vaan
ympärillä hääräili synkkänä syvään huokaillen Afanasij, joka haisi
viinalle kuin viinatupa.

Kuukauden kuluttua Belikov kuoli. Me hautasimme hänet kaikki miehissä
ja naisissa, nimittäin molemmat kymnasit ja seminari. Siinä hän nyt
arkussa makasi, kasvoilla lempeä, tyytyväinen, iloinen ilme, ikäänkuin
hän olisi iloinnut siitä, että hänet vihdoinkin oli laskettu koteloon,
josta hän ei ikinä enää nouse. Hän oli saavuttanut ihanteensa!
Aivankuin hänen kunniakseen vallitsi hautauksen kestäessä sumuinen,
sateinen sää ja kaikilla oli kalossit ja sateenvarjo. Varenka oli
myöskin hautaamassa, ja kun arkku laskettiin maan poveen, hyrähti hän
itkuun. Huomasin, että vähävenäläiset naiset joko itkevät tai nauravat;
he eivät voi olla tavallisella tuulella.

Tunnustan, että on kerrassaan nautinto haudata sellaisia ihmisiä kuin
Belikov. Kun me palasimme hautausmaalta, niin olimme kaikki kainon
juhlatunnelman vallassa. Mutta ei kukaan tahtonut paljastaa tätä
tyytyväisyyden tunnetta, joka muistutti jo kauan sitten lapsuudessa
kokemaamme mielialaa, kun vanhempain lähdettyä kylään saimme tunnin,
parikin juoksennella puutarhassa nauttien täydellistä vapautta. Oi
vapaus, vapaus! Pieninkin vihjaus, heikoinkin toive sen saamisesta
antaa sielulle siivet! Eikö totta?

Me palasimme hautausmaalta tyytyväisinä. Eikä ollut edes viikkoakaan
vierähtänyt, kun elämä jo kulki entistä rataansa yhtä tylynä,
väsyttävänä, järjetönnä, ei kiertokirjeiden ahdistamana, vaikkei aivan
vapaanakaan. Eipä tapahtunut muutosta parempaan. Ja todellakin, Belikov
on jo haudassa, mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia
koteloituneita ihmisiä maailmassa, kuinka paljon heitä vielä syntyykään
maailmaan!

-- Niinhän se on, -- virkkoi Ivan Ivanitsh ja sytytti piippunsa.

-- Kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan! -- toisti Burkin.

Kymnasinopettaja astui vajasta ulos. Hän oli lyhyenläntä, lihavahko,
aivan kaljupäinen, musta parta ulettui melkein vyötäisille. Hänen
mukanaan seurasi kaksi koiraa.

-- Oi, sinä ihana kuu! -- lausui hän yläilmoihin katsahtaen.

Oli jo puoliyö. Oikealla näkyi koko kylä ja sen halki pitkä raitti aina
viiden virstan päähän. Kaikki oli vaipunut hiljaiseen, syvään uneen. Ei
liikettä, ei ääntä. Eipä olisi uskonut, että luonnossa voisi vallita
niin syvä hiljaisuus. Kun kuutamoisena yönä näet leveän kylätien
mökkeineen, heinärukoineen, nukkuvine pajuineen, niin valtaa hiljaisuus
sielunkin ja tässä rauhassaan öisten varjojen suojassa, suojassa
vaivoilta, murheilta ja huolilta se muuttuu helläksi, surunsuloiseksi,
ja näyttää siltä kuin tähdetkin sitä hyväillen ja liikutettuina
katselivat, kuin pahaa ei enää maan päällä olisikaan, vaan kaikki olisi
onnellista. Vasemmalla kylän laidasta alkoi vainio, joka ulottui kauas,
aina taivaanrantaan. Niin laaja kuin tämä kuutamon peittämä vainio
olikin, ei siltä liikettä näkynyt, ei ääntä kuulunut.

-- Niinhän se on -- toisti Ivan Ivanitsh. -- Mutta eikö se,
että asumme kaupungin ummehtuneessa ilmassa ja ahdingossa,
kirjottelemme tarpeettomia, pelaamme skruuvia -- eikö sekin
tavallaan ole koteloitumista? Entä se, että vetelehdimme koko ikämme
tyhjäntoimittajain, riitapukarien, tyhmien, toimettomain naisten
seurassa, puhumme ja kuuntelemme kaikenmoista roskaa -- eikö sekin
ole koteloitumista? Jos tahdotte, niin kerron teille sangen opettavan
jutun?

-- Jättäkäämme se toistaiseksi, sillä on jo aika käydä nukkumaan, --
vastasi Burkin. -- Mutta huomenna sitten!

Molemmat menivät vajaan ja heittäytyivät heinille pitkälleen. He olivat
jo peittyneet heiniin ja vaipuneet puoliuneen, kun yhtäkkiä kuului
kevyitä askelia... Joku kävi vajan läheisyydessä... kulki vähän matkaa
ohi ja pysähtyi. Hetken kuluttua kuului taas askelia... Koirat alkoivat
murista.

-- Se on Mavra, joka siellä kulkee, sanoi Burkin.

Askeleet taukosivat.

-- Nähdä ja kuulla, kuinka valehdellaan, -- virkkoi Ivan Ivanitsh
kääntyen toiselle kyljelle, -- ja hölmön nimen saat siitä, että siedät
näitä valheita, häväistyksiä, nöyryytyksiä, uskaltamatta suoraan
ilmottaa, että olet rehellisten ja vapaiden ihmisten puolella. Ja
kaikki tämä leipäpalasen, lämpimän nurkan, jonkun joutavan, turhan
viran tähden, -- ei, on mahdotonta näin enää elää!

-- Toiseen asiaan eksytte, Ivan Ivanitsh, -- sanoi opettaja. --
Nukutaan pois.

Noin kymmenen minutin kuluttua oli Burkin jo täydessä unessa. Mutta
Ivan Ivanitsh yhä kääntelihe kyljeltä kyljelle ja huokaili. Sitten hän
nousi, meni ulos ja istui kynnykselle tupakoimaan.



Karviaismarjat.


Jo varhaisesta aamusta oli taivas ollut sadepilvien peitossa. Oli
hiljaista, viileätä ja ikävää niinkin harmaina, sumuisina päivinä, kun
pilvet riippuvat yli peltojen ja sadetta odotetaan -- turhaan.
Eläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin väsyivät jo
kuljeskelemaan pitkin vainioita, jotka näyttivät heistä nyt
rajattomilta. Kaukana edessä häämöttivät heikosti Mironositskoje-kylän
tuulimyllyt, oikealla kulki kunnasrivi, joka katosi kauas kylän taa. He
tiesivät molemmat, että se oli joen rantaa, tuolla niittyä, vihreitä
pajupensaita, maataloja, ja jos nousit jollekin kunnaalle, niin sieltä
näkyi yhtä laaja peltotasanko, rautatie sähkölankoineen ja juna, joka
kaukaa katsoen näyttää matelevalta toukalta, mutta saattoi sieltä
selkeällä säällä nähdä aina kaupunkiin asti. Nyt kun oli hiljaista
ympärillä ja luonto näytti lempeältä ja haaveksivalta, tunsivat Ivan
Ivanitsh ja Burkin syvästi rakastavansa näitä vainioita ja he
ajattelivat molemmat, kuinka juhlallinen, kuinka ihana oli tämä seutu.

-- Viime kerralla, kun olimme siellä kylänvanhimman vajassa, -- virkkoi
Burkin, -- te aioitte kertoa jotakin.

-- Niin, minä aioin kertoa veljestäni.

Ivan Ivanitsh veti syvään henkeä ja sytytti piippunsa alkaakseen
kertoa, mutta juuri silloin rupesi satamaan. Ja noin viiden minutin
kuluttua satoi jo kuin saavista kaataen eikä voinut edeltäpäin sanoa,
kauanko sitä kestäisi. Ivan Ivanitsh ja Burkin olivat epätietoisia;
märät koirat seisoivat häntä koipien välissä ja katsoivat heihin
armoitellen.

-- Meidän pitää etsiä suojaa jostakin, -- sanoi Burkin. Lähtekäämme
Aljohinin luo, hän asuu tässä lähellä.

-- Lähdetään vaan.

He suuntasivat matkansa sivullepäin ja kulkivat yhä niitettyjä peltoja
pitkin milloin suoraan eteenpäin, milloin oikealle, kunnes tulivat
tielle. Pian alkoi näkyä poppeleita, puutarha, sitten aittoja punaisine
kattoineen. Avautuipa jo eteen välkkyvä joen pinta ja leveä pato
myllyineen ja valkoisine uimahuoneineen. Se oli Sofino, jossa Aljohin
asui.

Myllyn jytinältä ei voinut kuulla sateen rapinaa; toe vapisi.
Rattaitten ympärillä seisoi märkiä hevosia päät riipuksissa, ihmiset
kulkivat suojellen ruumistaan säkeillä. Oli märkää, lokaista, ikävää,
ja pato näytti kolkolta. Ivan Ivanitsh ja Burkin tunsivat koko
ruumiissaan märkyyden, likaisuuden ja epämukavuuden, jalkoihin oli
tarttunut savea ja ne tuntuivat raskailta. Kulkeissaan tokeen ohi ja
noustessaan kartanon aittoja kohti he vaikenivat aivankuin olisivat
suuttuneet toisiinsa.

Eräässä aitassa rämisi viskuukone; ovi oli auki ja pölyä tuprusi ulos.
Kynnyksellä seisoi Aljohin itse, noin neljänkymmenen ikäinen, pitkä,
täyteläinen, tuuheatukkainen mies, joka oli enemmän professorin tai
taiteilijan kuin tilanomistajan näköinen. Hänen yllään oli valkoinen
paita, jota ei oltu pesty pitkiin aikoihin, köysivöineen, housujen
sijasta alushousut ja saviset, oljenporoiset saappaat. Nenä ja silmät
olivat pölystä mustat. Hän tunsi Ivan Ivanitshin ja Burkinin ja oli,
nähtävästi, hyvin iloissaan.

-- Olkaa hyvä, käykää taloon, sanoi hän hymyillen. -- Minä tulen heti
perässä.

Päärakennus oli suuri, kaksikerroksinen. Aljohin asui alhaalla kahdessa
holvikattoisessa, pieni-ikkunaisessa huoneessa, jossa pehtorit olivat
ennen asuneet. Sisustus oli yksinkertainen ja huoneessa oli ruisleivän,
huonon viinan ja työkalujen hajua. Ylhäällä vierashuoneissa hän oli
harvoin, ainoastaan silloin, kun oli vieraita talossa. Ivan Ivanitshia
ja Burkinia vastaanottamaan ilmaantui emännöitsijä, nuori nainen, joka
oli niin kaunis, että molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan ja
katselemaan toinen toiseensa.

-- Ette voi ajatella, kuinka tulonne minua ilahuttaa, hyvät herrat, --
sanoi Aljohin astuessaan vieraiden perässä eteiseen. Tämä oli
kerrassaan odottamatonta! Pelageja, -- kääntyi hän emännöitsijän
puoleen, -- nyt pitäisi vieraiden saada kuivaa ylleen. Minunkin täytyy
muuttaa pukua. Mutta ensin on peseydyttävä, sillä enpä ole tullut
tehneeksi sitä sitten viime kevään. Ehkä teitäkin, hyvät herrat,
haluttaa lähteä uimahuoneelle, sillä aikaa kun täällä laitetaan
kuntoon?

Kaunis Pelageja, viehättävä ja näköjään hellätuntoinen, toi
pyyhinliinoja ja saippuata, ja Aljohin lähti vieraineen uimahuoneelle.

-- Niin todellakin, en ole pitkiin aikoihin peseytynyt -- jutteli hän
riisuutuessaan. Uimahuone, jonka isäni laittoi, on kyllä hyvä, kuten
näette, mutta ei ole oikein riittänyt aikaa pesemiseen.

Hän istuutui portaalle, saippuoi tuuhean tukkansa ja kaulansa;
viruttaessa muuttui vesi ympärillä ruskeaksi.

-- Se on totta, se... -- myönsi Ivan Ivanitsh katsellen hänen päätään.

-- Pitkään aikaan en ole peseytynyt... -- toisti Aljohin hämillään ja
saippuoi toistamiseen; tällä kertaa muuttui vesi tummansiniseksi kuin
kirjotusmuste.

Ivan Ivanitsh astui ulos, heittäytyi kohisten veteen ja uiskenteli
sateessa käsivarsiaan levitellen niin, että valkoiset lumpeenkukat
keinuivat aallokossa. Hän ui keskelle lampea, sukelsi ja tuli hetken
kuluttua toisessa paikassa näkyviin. Ja hän ui yhä edemmäksi sukeltaen
vähän väliä pohjaa tavottamaan. "Hyvänen aika... -- huudahteli hän
nauttien, -- kuinka suloista!" Sitten hän ui myllyn luo, haasteli
siellä jotakin talonpoikain kanssa, palasi takaisin ja makasi selällään
keskellä lammikkoa, antaen sateen valua kasvoilleen. Burkin ja Aljohin
olivat jo pukeutuneet ja tekivät lähtöä, kun hän yhä vielä ui ja
sukelteli.

-- Hyvänen aika!... virkkoi hän. Tämä on kerrassaan taivaallista!

-- Joutukaa! -- huusi Burkin hänelle.

Palattiin taloon. Kun ylikerroksen salissa sytytettiin lamppu ja Burkin
ja Ivan Ivanitsh, yllä silkkiset viitat ja lämpimät tohvelit istuivat
nojatuoleissa, ja Aljohin itse siistinä, kammattuna ja yllään uusi
nuttu asteli pitkin lattiaa nauttien lämpimästä, puhtaudesta, kuivista
vaatteista, kevyistä jalkineista, ja kun suloinen Pelageja ääneti ja
lempeästi hymyillen liikkui pitkin pehmeitä mattoja, tarjoen teetä ja
marjahilloa, vasta silloin Ivan Ivanitsh alkoi kertomuksensa, jota
eivät ainoastaan Burkin ja Aljohin näyttäneet kuuntelevan, vaan myöskin
nuo vanhat ja nuoret naiset ja sotilashenkilöt, jotka rauhallisesti ja
arvokkaasti katsoivat kultaisesta kehyksistään salin seinillä.

Meitä oli kaksi veljestä, -- alkoi hän, -- minä, Ivan Ivanitsh, ja
toinen -- Nikolai Ivanitsh, joka oli pari vuotta nuorempi minua. Minä
antauduin tieteen alalle ja valmistuin eläinlääkäriksi, mutta Nikolai
istui jo yhdeksäntoista vuotiaasta saakka valtiokonttorissa virassa.
Isämme, Tshimsha-Himadaiskij, oli alkuaan palveluksessa olevan
sotamiehen poika, mutta kohosi upseriksi ja jätti meille perinnöllisen
aateluuden ja huononlaisen maatilan jälkeensä. Hänen kuolemansa jälkeen
meni maatila velkoihin, mutta lapsuutemme olimme sentään saaneet
viettää maalla vapaudessa. Me olimme niinkuin talonpoikaislapset päivin
ja öin pellolla, metsässä, hevosia paimentamassa, kiskoimme niintä,
kalastimme j.n.e. Tiedättehän, että ken edes kerran elämässään on
pyydystänyt kiisken tai nähnyt muuttolintujen kirkkaana, kylmänä
syyspäivänä lentävän pitkässä jonossa yli kylän, se ei ole enää
kaupunkilainen ja toivoo aina kuolemaansa saakka vapautta. Minun
veljeni ikävöi valtiokonttorissa. Vuodet vierivät, mutta hän istui yhä
samassa paikassa, kirjotti samoja papereita ja ajatteli yhä samaa,
maalle pääsyä, ja tämä ikävä muuttui vähitellen määrätyksi toiveeksi,
unelmaksi, ostaa itselleen pien maatalo jossakin joen tai järven
rannalla.

Hän oli hyväntahtoinen, lempeä mies, minä rakastin häntä, mutta tätä
hänen toivettaan, sulkeutua iäksi omaan maataloonsa, en minä koskaan
hyväksynyt. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vain kolme arshinaa maata!
Mutta kolme arshinaahan tarvitsee vainaja eikä elävä ihminen. Ja
sanotaan myös, että jos intelligenssimme osottaa taipumuksia
maaelämään, on se hyvä. Mutta mitä ovat nuo maatalot oikeastaan muuta
kuin kolme arshinaa maata! Poistua kaupungista, taistelusta,
ihmistelmeestä ja kätkeytyä maataloonsa -- se ei ole elämää, vaan
egoismia, laiskuutta, se on tavallaan munkkiutta ilman sankarityötä.
Ihminen ei tarvitse ainoastaan kolme arshinaa maata, ei maataloa, vaan
koko maapallon, koko luonnon, jonka lakeuksilla hän voi kehittää
lahjojaan ja vapaan henkensä erikoisuuksia.

Veljeni Nikolai uneksi kansliassaan, kuinka hän syö kotoista
kaalikeittoa, jonka maukas tuoksu leviää kautta koko talon, aterioi
vihreällä nurmella, nukkuu auringonpaisteessa, istuu tuntikausia
penkillä portin luona katsellen yli peltojen ja metsien.
Maatalouskirjaset ja monenmoiset neuvot kalentereissa olivat hänen
ilonsa ja henkinen mieliruokansa. Hän luki myöskin sanomalehtiä
mielellään, mutta luki niistä ainoastaan ilmotuksia, joissa tarjottiin
kaupaksi niin ja niin monta desjatinaa peltomaata ja niittyä
talorakennuksineen, jokineen, puutarhoineen, myllyineen, patoineen. Ja
hänen mielessään kuvastuivat puutarhan polut, kukat ja hedelmät,
kottaraistölkit puissa, ruutanat lammikoissa ja sen semmoiset. Nämä
mielikuvat olivat erilaisia, riippuen ilmotuksista, jotka osuivat hänen
eteensä, mutta jostakin syystä oli jokaisessa karviaispensas. Ei
ainoatakaan maataloa, ei ainoatakaan runollista sopukkaa hän voinut
mielessään kuvitella ilman karviaispensasta.

-- Maaelämällä on omat mukavuutensa, -- virkkoi hän toisinaan. --
Siellä sinä istut parvekkeella teetäsi hörppien, mutta lammella sorsasi
soutavat, ilma tuoksuaa niin suloiselle ja... ja karviaispensas kasvaa.

Hän sommitteli talonsa pohjapiirroksia ja aina ne tulivat samanlaisia:
a) päärakennus, b) väentupa, c) puutarha, d) karviaispensaita. Hän eli
kitsaasti: ei syönyt eikä juonut tarpeeksi, pukeutui kuin kerjäläinen
ja yhä kokosi ja pani rahaa pankkiin. Hän ahnehti hirveästi. Oli sääli
katsella häntä ja minä annoin hänelle yhtä ja toista ja lähettelin
juhliksi, mutta hän kätki senkin. Jos ihminen kerran on pyhittänyt
itsensä ihanteelleen, ei hänelle enää mitään mahda.

Vuodet vierivät, hänet muutettiin toiseen kuvernementtiin, hän täytti
jo neljäkymmentä vuotta, vaan luki yhä vielä ilmotuksia sanomalehdistä
ja kokosi rahaa. Sitten sain tietää, että hän oli nainut. Kaiken
tarkotuksena oli maatalo karviaispensaineen ja senpätähden hän ilman
vähintäkään sympatiaa tuli naineeksi vanhan, ruman leskivaimon, jolla
oli jonkun verran rahoja. Naimisissa ollessaankin hän eli kitsaasti
antamatta edes kylliksi ruokaa vaimolleen. Ennen oli vaimo ollut
naimisissa erään postimestarin kanssa, jolloin oli tottunut piirakoihin
ja juomiin, mutta toisissa naimisissa hän tuskin sai ruisleipääkään
kyllikseen nähdä, alkoi kuihtua ja noin kolmen vuoden kuluttua heitti
henkensä. Minun veljeni ei tietysti epäillyt hetkeäkään, että hän olisi
ollut syypää vaimonsa kuolemaan. Raha sokaisee ihmisen kuin viina.
Kaupungissamme kuoli kauppias. Kuoleman lähestyessä hän käski
lautasellisen hunajaa ja söi kaikki rahansa ja arvopaperinsa hunajassa,
jottei kukaan niitä saisi. Kerran minä olin asemalla pysähtynyt
katselemaan karjalaumaa, kun eräs kulkukauppias joutui veturin alle,
jossa toinen jalkansa irtaantui muusta ruumiista. Me kannoimme hänet
erääseen vastaanottohuoneeseen, veri virtasi, -- se oli kauheaa
katsella, mutta hän pyysi, että katkennut jalka tuotaisiin hänelle ja
hän suri sitä; irtaantuneen jalan saappaassa oli kaksikymmentä ruplaa,
joita hän halusi.

-- Hän eksyy jo toiseen asiaan, -- sanoi Burkin.

-- Vaimonsa kuoltua, -- jatkoi Ivan Ivanitsh hetken mietittyään, --
alkoi veljeni etsiä maatilaa. Vaikka kymmenen vuotta etsisit, et
sittenkään löydä mieleistäsi, vaan ostat aivan toisenlaisen kuin mitä
ajattelit. Veljeni osti välittäjän kautta sata kaksitoista desjatinaa
maata kiinnitysvelkoineen. Maatilalla oli komea päärakennus, väentupa,
puisto, mutta ei hedelmäpuutarhaa, ei karviaispensasta eikä lampea
sorsineen. Oli joki, mutta sen vesi oli kahvin väristä, sillä toisella
puolella maatilaa oli tiilitehdas, toisella -- luumylly. Mutta Nikolai
Ivanovitsh ei siitä paljoakaan välittänyt; hän tilasi kaksikymmentä
karviaismarjapensasta, istutti ne ja niin tuli hänestä tilanomistaja.

Viime vuonna kävin häntä tervehtimässä. Lähdenpä tästä katsomaan, miten
hän siellä oikein asustaa, ajattelin. Kirjeissään mainitsi hän
maatilansa nimen olevan Tshumbaroklovin Nummi, eli Himalaiskoje. Minä
saavuin Himalaiskojeen jälkeen puolenpäivän. Oli helteinen. Kaikkialla
ojia, aitoja, kuusi-istutuksia, -- enpä ollut pihalle päästä enkä
löytää paikkaa hevoselle. Astuin taloon: vastaani tulee ruskea koira,
lihava kuin porsas. Se halusi haukkua, mutta oli niin laiska, ettei
viitsinyt. Keittiöstä tuli ulos paljasjalkainen piika, hänkin lihava
kuin sika ja sanoi, että isäntä on päivällislevolla. Menin veljeni luo;
hän istui vuoteessa polvet peitettyinä. Hän oli vanhentunut, lihonnut,
pöhöttynyt; posket, nenä ja huulet aivan pullottivat, kas vaan, ettei
repeä peitteeseensä.

Me syleilimme toisiamme ja taisimme vähän itkeäkin, ei ainoastaan
ilosta, vaan myöskin surusta, ajatellessamme, että olemme joskus olleet
nuoria, vaan nyt jo harmaahapsisia, haudan partaalla. Hän pukeutui ja
vei minut katsomaan maatilaansa.

-- No mitenkä sinä täällä oikein viihdyt? -- kysyin minä.

-- Hyvinhän se on mennyt, Jumalan kiitos!

Hän ei ollut enää entinen arka virkamies, vaan aito tilanomistaja,
herra. Hän oli jo kotiutunut, tottunut ja päässyt makuun: söi paljon,
kylpi usein, lihoi, käräjöi jo kunnan ja molempain tehtaitten kanssa ja
suuttui hirveästi, elleivät talonpojat kutsuneet häntä "teidän
ylhäisyytenne". Huolehtipa sielustaankin, vaikka herrastapaan, eikä
tehnyt hyvää muuten vaan, vaan harrastuksesta. Entä mitä hyvää?
Paranteli talonpoikia kaikenmoisista taudeista soodavedellä ja
risiniöljyllä ja piti nimipäivänään kiitosrukouksen kylässä ja juotti
sitten alustalaisilleen puoli sankoa viinaa, sillä hän arveli, että se
kuului asiaan. Ah, näitä kauheita juominkeja! Tänään kiskoo lihava
tilanomistaja talonpoikia laitumenvarkaudesta kruununvoudin eteen, vaan
huomenna, juhlapäivänä, juottaa heille oikein sangosta, ja talonpojat
juovat ja huutavat ja kumartavat humalassa isäntänsä jalkojen juureen.
Muutos parempaan päin, kylläisyys, laiskuus kehittävät venäläisessä
mitä hävyttömintä itsetietoisuutta. Nikolai Ivanitsh, joka kerran
valtiokonttorissa palvellessaan ei ollut edes itselleen uskaltanut
tunnustaa omaavansa mitään mielipiteitä, puhui nyt vain sulaa totuutta
ja aivankuin joku ministeri. "Sivistys on välttämätön, mutta kansalle
se on vielä ennenaikaista tai ruumiillinen rangaistus on yleensä
vaarallista, mutta muutamissa tapauksissa se on hyödyllistä ja
ehdottoman tarpeellista."

-- Minä tunnen kansan ja osaan kohdella sitä, -- sanoi hän. -- Kansa
rakastaa minua. Kun minä vaan sormea heilautan, niin tekee kansa
minulle, mitä tahdon.

Ja tämän hän sanoi tietävästi ja hyväntahtoisesti hymyillen. Ainakin
parikymmentä kertaa toisti hän: "me, aateliset", "minä aatelismiehenä".
Kaikesta päättäen ei hän enää muistanut, että isoisämme oli talonpoika
ja isämme -- sotamies. Vieläpä sukunimemme Tshimsha-Himalaiskij, joka
todella on hyvin ruma, tuntui hänestä nyt sointuvalta, arvokkaalta ja
miellyttävältä.

Mutta asia ei koske häntä, vaan minua itseäni. Minä tahdon kertoa
teille, mikä muutos tapahtui minussa näiden muutamien tuntien kuluessa
hänen maatilallaan. Illalla, kun joimme teetä, toi kyökkipiika
kukkuraisen lautasellisen karviaismarjoja pöytään. Ne eivät olleet
ostetuita, vaan omista pensaista ensi kertaa koottuja. Nikolai Ivanitsh
hymyili ja hetken aikaa vaieten katseli marjoja kyynelsilmin, -- hän ei
voinut liikutuksen tähden puhua. Pani sitten yhden marjan suuhunsa,
katseli minua voitokkaasti kuin lapsi, joka vihdoinkin on saanut
toivomansa leikkikalun ja sanoi:

-- Kuinka maukas!

Ja hän söi halukkaasti toistaen yhä:

-- Kuinka maukkaita! Maistahan nyt!

Marjat olivat kovia ja happamia, mutta, niinkuin sanoo Pushkin, "meitä
kohottava petos on meille kalliimpi kuin kaikki totuudet yhteensä."
Minä näin onnellisen ihmisen, jonka pyhä unelma toteutui, joka saavutti
elämänsä päämäärän, sai mitä tahtoi, ja joka oli tyytyväinen
kohtaloonsa, itseensä. Minun käsitykseeni ihmis-onnesta oli aina
liittynyt jotakin surullista, mutta nähdessäni nyt onnellisen ihmisen
minut valtasi raskas, epätoivoinen tunne. Etenkin oli minun yöllä kovin
vaikea olla. Vuoteeni oli valmistettu veljen makuusuojan viereiseen
huoneeseen ja minä kuulin kuinka hän, voimatta nukkua, nousi ylös ja
meni karviaismarjalautasen luo ottaen siitä marjan kerrallaan. Minä
ajattelin: kuinka paljon tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä todella
löytyykään! Millainen onkaan tämä voima! Te silmäilette elämää:
voimakkaitten hävyttömyyttä ja joutilaisuutta, heikkojen raakuutta ja
eläimellisyyttä, ympärillä köyhyyttä, ahdinkoa, luonnottomuutta,
juoppoutta, teeskentelyä, valhetta... Siitä huolimatta vallitsee
kaikissa taloissa ja kaduilla rauha ja hiljaisuus. Viidestäkymmenestä
tuhannesta kaupungin asukkaasta ei yksikään huutaen vaikeroi. Me näemme
ne, jotka menevät torille ostamaan ruokatavaroita, jotka päivällä
syövät, yöllä nukkuvat, puhuvat joutavia, menevät naimisiin,
vanhentuvat, kuljettavat hartain mielin vainajiaan hautaan. Mutta me
emme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät ja se, mikä elämässä on
kauheata, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on hiljaista ja
rauhallista, ainoastaan sanaton tilasto puhuu toista: noin paljon
juotu, noin paljon lapsia kuollut nälkään. Ja tällainen järjestys on
nähtävästi tarpeellinen. Kaiketi on onnellisen hyvä olla vain siksi,
että onnettomat kantavat kuormansa valittamatta, ja ilman tätä
äänetöntä hätää ei onni olisi mahdollinen. Se on yleistä hypnosia.
Jokaisen tyytyväisen ja onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun
seistä vasara kädessä ja yhtä mittaa jyskyttäen muistuttaa, että on
olemassa onnettomia, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, niin
elämä joko ennemmin tai myöhemmin näyttää kyntensä, uhkaa tuho --
sairaus, köyhyys, vahingot, eikä kukaan häntä enää näe eikä kuule,
niinkuin hän nyt ei näe eikä kuule muita. Mutta vasaralla kolkuttajaa
ei ole, onnellinen elää elämistään ja elämän pikkuhuolet hipaisevat
häntä vain hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä, -- ja kaikki on taas
onnellista.

-- Sinä yönä selvisi minulle, kuinka minäkin olin tyytyväinen ja
onnellinen, -- jatkoi Ivan Ivanitsh nousten. -- Minäkin aterioidessani
tai metsästäessäni opin tietämään, kuinka pitää elää, kuinka uskoa,
kuinka hallita kansaa. Minäkin sanoin, että oppi on valoa, että
sivistys on välttämätöntä, mutta yksinkertaisille ihmisille on luku- ja
kirjoitustaito toistaiseksi kyllin. Vapaus on hyve, sanoin, ilman sitä
on yhtä mahdoton elää kuin ilmatta, mutta pitää odottaa. Niin minä
puhuin, mutta nyt kysyn:

-- Miksi odottaa? -- ja kertoja katsoi vihaisesti Burkiniin. -- Miksi
odottaa? Minkä mietelmäin nimessä? Minulle vastataan: ei kaikkea
yhdellä kertaa, jokainen aate toteutuu elämässä vähitellen, aikanaan.
Mutta kuka sen sanoo? Missä on todistus siitä, että se on
oikeudenmukaista? Te turvaudutte asiain luonnolliseen menoon, ilmiöiden
lakiin, mutta onko se mikään laki, että minä, elävä, ajatteleva ihminen
seison kuilun partaalla ja odotan, sillaikaa kun se yhä suurenee tai
peittyy liejuun, sillaikaa kun minä, ehkä, voisin hypätä sen yli tai
rakentaa sillan sen yli. Ja vieläkin: miksi siis odottaa? Odottaa, kun
ei riitä voimia elääkseni, vaikka elettävä kuitenkin on ja elää
haluttaa!

Minä läksin varhain aamulla veljeni luota ja siitä saakka oli minusta
sietämätöntä olla kaupungissa. Minua ahdistavat rauha ja hiljaisuus,
minä pelkään katsoa akkunoihin, koska minusta nyt ei ole olemassa sen
raskaampaa näkyä kuin onnellinen perhe, joka istuu pöydän ympärillä
teetä juomassa. Olen jo vanha, en kelpaa taisteluun enkä kykene edes
vihaamaan. Minä henkisesti vaan suren, tuskaannun, harmistun, öisin
polttaa päätäni ajatusten tulva enkä voi nukkua... Oi, jospa olisin
nuori!

Ivan Ivanitsh asteli innostuneena nurkasta nurkkaan ja toisti:

-- Jospa olisin nuori!

Hän astui yhtäkkiä Aljohinin luo ja alkoi puristella hänen käsiään
puhuen rukoilevalla äänellä:

-- Pavel Konstantinitsh, älkää rauhottuko, älkää antako nukuttaa
itseänne! Niin kauan kuin olette nuori, voimakas, reipas, älkää väsykö
tekemään hyvää! Onnea ei ole olemassa eikä se ole välttämätön, mutta
jos elämällä on tarkotus ja päämäärä, niin tämä tarkotus tai päämäärä
ei ole onni, vaan jokin järkevämpi ja jalompi. Tehkää hyvää!

Ja kaiken tämän sanoi Ivan Ivanitsh säälittävän pyytävästi hymyillen
ikäänkuin olisi pyytänyt sitä itselleen.

Sitten he kaikki kolme istuivat nojatuoleissa salin eri puolilla
eivätkä puhuneet mitään. Ivan Ivanitshin kertomus ei tyydyttänyt
Burkinia eikä Aljohinia. Kun kenraalit ja naiset katsoivat kultaisista
taulunkehyksistä hämärässä näyttäen eläviltä ihmisiltä ja kuuntelivat
kertomusta surkuteltavasta virkamiehestä, joka söi karviaismarjoja,
niin tuli kovin ikävä. Halutti saada kuulla ja puhua kauneista
ihmisistä, naisista. Ja se, että he istuivat salissa, jossa
kynttiläkruunu ja nojatuolit olivat verhotut, matot jalkojen alla ja
puhelivat, että tässä ovat nuo samat henkilöt, jotka nyt katsovat
kehyksistään, asuneet, istuneet, juoneet teetä ja se, että kaunis
Pelageja nyt liikkui ääneti, -- se oli kuvaavampaa kuin kaikki
kertomukset.

Aljohinia nukutti kovasti, sillä hän nousi taloustointensa tähden hyvin
varhain, noin kello kolmen tienoissa, ja nyt olivat hänen silmänsä
painua kiinni. Mutta hän pelkäsi, että vieraat hänen poissaollessaan
kertoisivat jotakin hauskaa, eikä sentähden tullut lähteneeksi levolle.
Oliko se, mitä Ivan Ivanitsh äsken kertoi, viisasta ja oikein, sitä ei
Aljohin ottanut harkitakseen. Vieraat eivät puhuneet suurimoista, ei
heinistä eikä tervasta, vaan jostakin, mikä ei suorastaan kuulunut
hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja sentähden hän oli iloissaan ja
tahtoi, että he jatkaisivat...

-- Mutta kyllä nyt on jo aika lähteä levolle, -- sanoi Burkin nousten
nojatuolistaan. -- Toivotan teille hyvää yötä.

Aljohin hyvästeli ja poistui alikertaansa, mutta vieraat jäivät
ylikertaan. Heille molemmille oli yöksi varattu suuri huone, jossa oli
kaksi vanhaa puusänkyä kuvaveistoksineen ja nurkassa norsunluinen
ristiinnaulitun kuva. Heidän leveistä, viileistä vuoteistaan, jotka
kaunis Pelageja oli valmistanut, tuoksuivat uutukaiset liinavaatteet
miellyttävästi.

Ivan Ivanitsh riisuutui puhumatta ja meni levolle.

-- Jumala armahtakoon meitä syntisiä -- lausui hän ja veti peiton
päänsä yli.

Hänen piipustaan, joka oli jäänyt pöydälle, levisi lujasti tupakan
katkua, eikä Burkin saanut nukutuksi eikä edes selville, mistä tämä
voimakas haju tuli.

Sade rapisteli akkunoita koko yön.



Rakkaudesta.


Seuraavana päivänä tarjottiin aamiaiseksi hyvin maukkaita piirakoita,
rapuja ja lampaanlihakotletteja. Syödessämme tuli kokki Nikanor
ylikertaan tiedustelemaan, mitä vieraat haluaisivat päivälliseksi. Hän
oli keskikokoinen, kasvoiltaan pöhöttynyt, pienisilmäinen, parraton, ja
näytti siltä kuin hän ei olisi partaveitsellä ajanut viiksiänsä, vaan
kyninyt ne sormin.

Aljohin kertoi, että kaunis Pelageja oli rakastunut tähän kokkiin.
Mutta koska tämä oli juoppo ja eli hurjasti, ei Pelageja tahtonut mennä
naimisiin hänen kanssaan, vaan suostui elämään näin. Kokki oli
jumalinen mies eikä voinut uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi taipua
sellaiseen, vaan vaati Pelagejaa avioliittoon ja ollessaan humalassa
herjasi häntä, vieläpä löikin. Mutta silloin piiloutui Pelageja
ylikertaan itkemään ja Aljohin sekä palvelija pysyttelivät kotona siltä
varalta, jos Pelageja olisi tarvinnut apua.

Alettiin puhua rakkaudesta.

-- Kuinka rakkaus syntyy, -- sanoi Aljohin, -- miksei Pelageja
rakastunut johonkin toiseen, joka olisi paremmin sopinut hänelle sekä
henkisten että ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan rakastui
juuri kokki Nikanoriin, tuohon pölkkyyn, -- kuten täällä kaikki häntä
kutsuivat, -- mikäli personallisen onnen vaatimukset rakkaudessa ovat
tärkeitä. Kaikki tämä on tuntematonta ja siitä saattaa keskustella
miten hyvänsä. Tähän saakka on rakkaudesta sanottu ainoastaan yksi
kieltämätön totuus, nimittäin, että "se on suuri salaisuus", kaikki
muu, mitä rakkaudesta on kirjotettu tai sanottu, ei ole johtanut
lopputuloksiin, vaan on ainoastaan vaikuttanut kysymysten
järjestykseen, jotka ovatkin jääneet ratkaisematta. Selitys, joka
näyttää sopivan johonkin tapaukseen, ei kelpaa muihin, ja sentähden on
minusta paras selittää kukin tapaus erikseen, ryhtymättä mitään yleisiä
sääntöjä muodostamaan. Pitää, kuten lääkärit sanovat, yksilöityttää
kukin eri tapaus.

-- Aivan oikein, -- myönsi Burkin.

-- Me, venäläiset, innostumme herkästi näihin kysymyksiin, jotka
sittenkin jäävät ratkaisematta. Tavallisesti kuvataan rakkautta
runolliseksi, sitä koristellaan ruusuilla ja satakielillä, mutta me,
venäläiset, koristelemme rakkautemme näillä suurilla kysymyksillä,
valitsemmepa niistä kaikkein ikävimmät. Oli minullakin ollessani
Moskovassa ylioppilaana elämän toveri, rakastettava daami, joka aina,
kun häntä sylissäni hyväilin, ajatteli vain sitä, paljonko rahaa minä
annan hänelle kuukausittain ja paljonko maksaa naula naudanlihaa. Niin
mekin, kun rakastamme, emme herkeä tekemästä itsellemme kysymyksiä:
onko tämä rehellistä vai epärehellistä, viisasta vai tyhmää, mihin
johtaa tämä rakkaus ja niin edelleen. Onko se oikein vai ei, sitä eri
tiedä, mutta että se häiritsee, ei tyydytä, kiusottaa, sen kyllä
tiedän.

Tuntui siltä kuin Aljohin olisi tahtonut kertoa jotakin. Sellaisilla
ihmisillä, jotka asuvat yksinään, on aina sydämellään jotakin, josta
mielellään kertoisivat. Kaupungissa menevät vanhatpojat vartavasten
saunaan tai ravintolaan saadakseen jotakin jutella, ja kertovatpa
toisinaan kylvettäjille ja viinureille sanomattoman hauskoja juttuja.
Maalla he tavallisesti vuodattavat sydämensä vierailleen. Nyt näkyi
akkunasta harmaa taivas ja sateesta märät puut; tällaisessa säässä ei
ollut minnekään menemistä eikä mitään muuta tekemistä, kuin kertoa ja
kuunnella.

-- Minä olen asunut Sofinossa ja harrastanut maanviljelystä jo
kauan, -- alkoi Aljohin, -- aina siitä saakka, kun päätin luvut
yliopistossa. Kasvatukseltani olen "hienohipiäinen" ja taipumuksiltani
"kabinettinen". Saapuessani tänne oli maatila hyvin velkainen, mutta
koska isäni oli osaksi velkaantunut minun luvuistani, niin päätin,
etten lähde täältä ennenkuin olen maksanut velat. Päätin ja aloin tehdä
työtä, mutta tunnustan, että se tuntui alussa vastenmieliseltä, Maa
tuottaa täällä huonosti ja jotta maanviljelys kannattaisi pitää käyttää
hyväkseen maaorjain tai päiväpalkkalaisten työtä, mikä on melkein
samaa, tai sitten järjestää taloutensa talonpojan tavoin, s.o. olla
itse perheineen pellolla työssä. Mitään välimuotoa ei tässä suhteessa
ole. Mutta minä en ryhtynyt niin perinpohjaisiin muutoksiin. En
jättänyt yhtäkään tilkkua viljelemättä, kokosin kaikki ukot ja akat
naapurikylistä ja työ sujui kuin rasvattu. Minä itsekin ajoin auraa,
kylvin, niitin ja surin samalla sekä olin naamaltani hapan kuin
maalais-kissa, joka nälissään pureskelee puoliraakaa kurkun päätä.
Ruumistani särki ja minä torkuin käydessänikin. Ensin näytti siltä kuin
olisin helposti voinut sovittaa yhteen tällaisen työläis-elämän ja
entiset kultturiharrastukseni. Sitä varten olisi vain, niin ajattelin,
ylläpidettävä elämässäni määrättyä ulkonaista järjestystä. Minä asetuin
tänne ylikerran vierashuoneihin asumaan ja määräsin, että minulle
aamiaisen ja päivällisen jälkeen tarjottaisiin kahvia likörin kera.
Mentyäni levolle luin "Vjestnik Evropy'a" myöhäiseen yöhön. Mutta
osuipa seurakunnan sielunpaimen, isä Ivan, luokseni ja yhteen istumaan
tyhjensi hän koko likörivarastoni. Sinne meni "Vjestnik Evropy'kin"
papin tyttärille, kun ei kesällä, etenkään heinänteon aikaan ehtinyt
edes kotiin nukkumaan, vaan nukahdin rekeen vajassa tai metsänvartijan
mökkiin, -- mitäpä luvuista silloin enää olisi voinut tulla? Vähitellen
muutin alikertaan, aloin syödä väentuvassa, ja entisestä upeudesta on
nyt jälellä vain Pelageja, joka palveli täällä jo isäni aikana. Kovin
vaikea olisi minun erottaa hänet palveluksestani.

Ensi vuosina valittiin minut täällä arvoisaan sovinto-oikeuteen. Olipa
toisinaan lähdettävä kaupunkiin ottamaan osaa piirioikeuden kokouksiin
ja tämä huvitti minua. Kun elää täällä pari kolme kuukautta, etenkin
talvella, eikä käy missään, niin tulee vihdoin oikein ikävä mustaa
takkia. Ja piirioikeudessa näki mustia takkeja, univormuja, frakkeja,
siellä oli lakimiehiä ja yleensä sivistyneitä ihmisiä, joiden kanssa
saattoi vaihtaa ajatuksiaan. Senjälkeen kun oli torkkunut reessä ja
syönyt väentuvassa, tuntui kerrassaan ylelliseltä saada istua
nojatuolissa, yllään puhtaat vaatteet, kevyet jalkineet ja kellonvitjat
rinnalla!

Kaupungissa otettiin minut sydämellisesti vastaan ja minä tein
mielelläni uusia tuttavuuksia. Ja kaikista tuttavuuksistani oli
kaikkein täydellisin ja, totta puhuen, kaikkein suloisin Luganovitshin,
piirioikeuden varapuheenjohtajan kanssa tekemäni tuttavuus. Te molemmat
tunnette hänet: mitä herttaisin mies. Silloin oli juuri se kuuluisa
murhapolttoasia esillä; tutkintoa kesti pari päivää ja me olimme kovin
rasittuneet. Luganovitsh katsahti minuun ja sanoi:

-- Tiedättekö mitä? Lähdetäänpä meille päivälliselle!

Tämä oli odottamatonta, sillä me olimme hyvin vähän tuttuja, ainoastaan
virallisesti, enkä ollut kertaakaan käynyt heillä. Minä poikkesin
hetkeksi hotelliini muuttaakseni pukua ja lähdin sitten päivälliselle.
Siellä tulin tuntemaan Anna Aleksejevnan, Luganovitshin vaimon. Tämä
oli silloin vielä nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta, ja oli puolisen
vuotta sitä ennen synnyttänyt ensimäisen lapsen. Asia on jo vanha,
mutta nyt olen koettanut selvittää itselleni, mikä oli hänessä niin
harvinaista ja mikä hänessä niin miellytti, vaikka silloin päivällistä
syödessäni kaikki oli minusta päivän selvää. Olin nähnyt nuoren naisen,
ihanan, hyväsydämisen, intelligentin, hurmaavan naisen, jollaista en
sitä ennen ollut milloinkaan nähnyt. Ja samassa tunsin hänessä
läheisen, jo tutun olennon, ikäänkuin olisin nähnyt nämä kasvot, nämä
ystävälliset, viisaat silmät jo joskus lapsuudessani, ehkä
valokuva-albumissa, joka oli äitini pöydällä.

Murhapoltosta syytettiin neljää juutalaista ja päätettiin heidän
liittoutuneen, minusta aivan syyttä. Olin päivällispöydässä hyvin
levoton, minun oli painostava olla, enkä enää muista, mitä puhuin,
mutta muistan ainakin Anna Aleksejevnan yhä nyökäytelleen päätään ja
kysyneen mieheltään:

-- Dmitrij, kuinka se on mahdollista?

Luganovitsh, tuo avosydäminen mies, oli niitä, jotka pysyvät lujasti
mielipiteessään, että jos kerran joku joutuu oikeuteen, on hän
syyllinen, ja että tuomion oikeudenmukaisuutta saattaa epäillä
ainoastaan laillisessa järjestyksessä, paperilla, vaan ei millään
muotoa päivällispöydässä eikä yksityisessä keskustelussa.

-- Me emme ole murhapolttoa tehneet, -- virkkoi hän leppeästi, -- ja
senpätähden ei meitä tuomitakaan eikä suljeta tyrmään.

Molemmat, sekä mies että vaimo, huolehtivat vain siitä, että minä
söisin ja joisin enemmän. Muutamista pikkuseikoista, kuten esim. siitä,
kuinka he yhdessä keittivät kahvia tai puolesta sanasta ymmärsivät
toisensa, saatoin minä päättää, että heidän elämänsä on rauhallista,
onnellista ja että heidän vieraansa on heille iloksi. Päivällisen
jälkeen he soittivat minulle pianoa nelikätisesti, sitten tuli pimeä ja
minä läksin kotiin. Tämä tapahtui kevään alussa. Senjälkeen vietin koko
kesän Sofinossa kulkematta minnekään ja tuskinpa ennätin edes ajatella
kaupunkia, mutta muisto sorjasta, hienopiirteisestä naisesta johtui
joka päivä mieleeni: minä en ajatellut häntä, mutta oli aivankuin hänen
heikko varjonsa olisi levännyt minun sieluni yli.

Myöhään syksyllä kaupungissa annettiin näytös hyväntekeväisyyden
hyväksi. Minä astuin kuvernörin aitioon, jonne minut oli väliajalla
kutsuttu, katson ympärilleni kuvernörinrouvan vieressä istuu Anna
Aleksejevna. Taas vaikuttivat hänen kauneutensa ja lempeät silmänsä
minuun yhtä voimakkaasti, yhtä kahlehtivasti kuin ennenkin, taas tunsin
entistä läheisyyden tunnetta.

Me istumme rinnan; sitten menimme ravintolasuojaan kävelemään.

-- Te olette laihtunut, sanoi Anna Aleksejevna. -- Oletteko
sairastanut?

-- Olen. Minun olkapääni on vilustunut ja sadeaikana minä nukun
huonosti.

-- Te näytätte väsyneeltä. Silloin keväällä, kun tulitte luoksemme
päivälliselle, olitte nuoren ja reippaan näköinen. Te olitte innostunut
ja puhuitte paljon, olitte hyvin huvittava ja tunnustaakseni totuuden,
minä viehätyin teihin. Minä olen kesän kuluessa usein teitä muistellut
ja tänään, kun valmistauduin teatteriin, aavistin näkeväni teidät.

Ja hän alkoi nauraa.

-- Mutta tänään te näytätte väsyneeltä, -- toisti Anna Aleksejevna. --
Se vanhentaa teitä.

Seuraavana päivänä minä suurustin Luganovitsheilla. Aamiaisen jälkeen
he ajoivat kesähuvilaansa järjestääkseen sen talvikuntoon; minä läksin
heidän kanssaan. Ja heidän kanssaan minä palasin takaisin kaupunkiin ja
join puoliyön aikana teetä heidän hiljaisessa perheessään, kun tuli
paloi kaniinissa ja nuori äiti poistui katsomaan, nukkuiko hänen pikku
tyttärensä. Ja tämän kerran perästä kävin kaupungissa ollessani aina
Luganovitsheilla. Minuun totuttiin ja minä totuin heihin. Tavallisesti
astuin minä sisään koputtamatta, kuin omainen ainakin.

-- Kuka siellä? -- kuului vitkaan perähuoneista ääni, joka tuntui
minusta niin ihanalta.

-- Se on Pavel Konstantinitsh, -- vastasi sisäkkö tai lapsenpiika.

Anna Aleksejevna tuli huolestuneen näköisenä vastaani ja kysyi joka
kerta:

-- Miksette pitkään aikaan ole käynyt meillä? Onko jotakin tapahtunut?

Hänen katseensa, siro, hieno kätensä, jonka hän minulle ojensi,
kotipukunsa, kauniisti kammattu tukkansa, äänensä, askeleensa tekivät
minuun aina saman, uutuutta väräjävän, harvinaisen vaikutuksen, jolla
tuntui olevan niin tärkeä sija minun elämässäni. Me vuoroin
keskustelimme ja vaikenimme, ajattelimme itseksemme tai soitti hän
minulle pianoa. Jollei herrasväki ollut kotona, niin jäin minä
odottamaan, puhuttelin lapsenpiikaa, leikin lapsen kanssa tai lepäsin
työhuoneessa turkkilaisella sohvalla sanomalehteä lukien. Mutta kun
Anna Aleksejevna palasi kotiin, riensin minä eteiseen häntä vastaan,
otin häneltä kaikki ostokset, jotka minä aina jonkunlaisella
rakkaudella ja koulupojan riemulla kannoin sisään.

Venäläinen sananlasku sanoo: kun ei ollut akalla hommaa, niin osti
porsaan. Kun ei Luganovitsheilla ollut hommaa, niin he ystävystyivät
kanssani. Ellen minä pitkään aikaan käynyt kaupungissa, olin minä
heidän mielestään sairastunut tai oli minulle jotakin tapahtunut, ja he
huolehtivat kovasti minun tähteni. He ajattelivat surumielin, että
minä, sivistynyt, kielitaitoinen mies, jonka pitäisi harrastaa tieteitä
tai kirjallisia töitä, asun maalla, hyörin kuin orava pyörässään, teen
ahkerasti työtä, mutta olen sittenkin aina rahapulassa. Heistä näytti,
että minä kärsin ja jos puhuin, nauroin tai söin, niin tein sen vaan
salatakseni kärsimyksiäni. Vieläpä iloisinakin hetkinä, kun minun oli
hyvä olla, tunsin heidän tutkivan katseensa tarkkaavan minua. He olivat
kovin herkkätunteisia ja kun minä todella olin vaikeassa asemassa ja
joku velkoja ahdisti tai kun ei minulta riittänyt rahoja määräaikaisiin
maksuihin, niin he kuiskasivat akkunan luona jotakin toisilleen, minkä
jälkeen herra Luganovitsh astui luokseni ja sanoi vakavana:

-- Jos te, Pavel Konstantinitsh, tarvitsette rahaa, niin minä ja
vaimoni pyydämme teitä ujostelematta lainaamaan meiltä.

Ja hänen kasvonsa punastuivat liikutuksesta. Mutta sattuipa toisinaan,
että heidän samaten ensin kuiskailtuaan akkunan luona, isäntä astui
korvat punaisina luokseni ja virkkoi:

-- Minä ja vaimoni pyydämme sydämellisesti teitä vastaanottamaan tämän
lahjan.

Ja Luganovitsh ojensi minulle parin koristeellisia kalvosinnappeja,
savukekotelon tai lampun. Ja vastalahjaksi lähetin minä heille lintuja,
voita ja kukkia. On paikallaan huomauttaa, että he olivat varakkaita
ihmisiä. Ensin minä otin usein lainoja ja olin ajattelematon, kun otin
mistä vain sain, mutta en olisi mitenkään voinut lainata
Luganovitsheilta. Eipä siitä sen enempää!

Minä olin onneton. Sekä kotona että työssä minä ajattelin Anna
Aleksejevnaa ja koetin päästä tämän nuoren, kauniin ja ymmärtäväisen
naisen salaisuuden perille, miksi hän menee vaimoksi ikävälle miehelle,
melkein ukolle -- Luganovitsh oli yli neljänkymmenen -- jonka kanssa
hänellä on lapsia, ja minä koetin ymmärtää tätä ikävää, hyväntahtoista
miestä, joka ajattelee niin ikävän järkevästi, joka tanssiaisissa ja
iltamissa pysyttelee ylhäisten henkilöitten läheisyydessä, joka on
veltto, tarpeeton, kasvoillaan nöyrä ja tylsä ilme, niinkuin
uhrieläimellä, mutta joka uskoo oikeuteensa olla onnellinen ja omata
lapsia Anna Aleksejevnan kanssa. Ja minä yhä koetin päästä selville
siitä, miksi Anna Aleksejevna oli tavannut juuri hänet eikä minut ja
miksi oli elämässämme näin kauhean erehdyksen täytynyt tapahtua.

Aina kun tulin kaupunkiin, näin minä Anna Aleksejevnan silmistä, että
hän oli odottanut minua. Tunnustipa hän itsekin minulle tunteneensa
itsensä jo aamusta saakka niin omituiseksi; hän oli ennustanut, että
minä saapuisin. Me haastelimme ja vaikenimme emmekä tunnustaneet
rakkauttamme vaan salasimme sen arasti, luulevasti. Me pelkäsimme
kaikkea, mikä voisi paljastaa salaisuutemme toinen toisellemme. Minä
rakastin hellästi, syvästi, mutta harkitsin ja kysyin itseltäni, mihin
voisi meidän rakkautemme johtaa, jollei meissä ole riittävästi voimia
voidaksemme kamppailla sitä vastaan, Minusta näytti uskomattomalta,
että tämä minun hiljainen, surullinen rakkauteni yhtäkkiä voisi
raa'asti katkaista hänen miehensä ja lastensa elämän onnellisen juoksun
ja häiritä rauhan siinä talossa, jossa minua niin rakastettiin ja jossa
minuun luotettiin. Olisiko se kunniallista? Anna Aleksejevna lähtisi
kanssani, vaan minne? Minne voisin minä hänet viedä? Toista olisi, jos
elämäni olisi kaunis, innostava, jos minä taistelisin isänmaani
vapautuksen puolesta tai olisin kuuluisa oppinut, taiteilija, mutta
nythän tulisin vietelleeksi hänet tavallisesta, arkipäiväisestä
ympäristöstä toiseen, vielä arkipäiväisempään. Ja kuinka kauan kestäisi
onnemme? Mitenkä hänen kävisi, jos minä sattuisin sairastumaan,
kuolemaan tai jos me edes kyllästyisimme toisiimme?

Ja Anna Aleksejevna arveli nähtävästi samoin. Hän ajatteli miestään,
lapsiaan ja äitiään, joka rakasti hänen miestään kuin omaa poikaansa.
Jos Anna Aleksejevna antautuisi tunteelleen, niin täytyisi hänen joko
valehdella tai puhua totta ja hänen asemassaan olisi kumpikin yhtä
kauheata, sopimatonta. Ja häntä kiusaisi kysymys: onko hänen
rakkautensa minulle todella onneksi, eikö hän vain kahlehtisi minun
elämäni, joka jo muutenkin on raskasta ja täynnä kaikenlaisia
onnettomuuksia? Hänestä näytti, kuin hän ei enää olisi kyllin nuori
minulle eikä kyllin työkykyinen alkaakseen uutta elämää. Puhuipa hän
miehelleen usein siitä, että minun pitäisi naida ymmärtäväinen, arvokas
nainen, joka olisi hyvä emäntä ja kykenisi auttamaan, -- mutta samassa
hän lisäsi, että tuskinpa on koko kaupungissa sellaista naista.

Niin vierivät vuodet vierimistään. Anna Aleksejevnalla oli jo kaksi
lasta. Kun minä tulin Luganovitsheille, hymyili sisäkkö ystävällisesti,
lapset huusivat, että setä Pavel Konstantinitsh saapui, ja riippuivat
minun kaulassani. Kaikki iloitsivat. He eivät nähneet minun sieluuni ja
luulivat, että minäkin iloitsen. Kaikki näkivät minussa jalon olennon.
Sekä täysikasvuiset että lapset tunsivat, että huoneessa liikkuu jalo
olento, ja tämä loi heidän ja minun välisiin suhteihin erikoista
ihanuutta, ikäänkuin minun läsnäollessani heidän elämänsä olisi
muuttunut puhtaammaksi ja kauniimmaksi. Minä ja Anna Aleksejevna
kävimme yhdessä teatterissa, aina jalkaisin. Me istuimme rinnakkain
nojatuoleissa, olkapäämme hipaisivat toisiaan, minä otin hiljaa hänen
käsistään kiikarin, ja silloin minä tunsin, että hän on niin lähellä
minua, että hän on minun omani ja että me emme voi elää ilman
toisiamme. Mutta jokin selittämätön väärinkäsitys aiheutti sen, että me
teatterista lähdettyämme aina hyvästelimme ja erosimme kuin vieraat,
oudot. Kaupungissa juoruttiin meistä jo Jumala ties mitä, mutta
ihmisten jutuissa ei ollut sanaakaan totta.

Viime vuosina Anna Aleksejevna alkoi yhä useammin matkustaa milloin
äitinsä milloin sisarensa luo. Hän oli usein huonolla tuulella, sillä
hän käsitti, että hänen elämänsä on särkynyt eikä voi enää häntä
tyydyttää. Anna Aleksejevna ei tahtonut nähdä miestään eikä lapsiaan.
Hänen täytyi jo ruveta heikontuneita hermojaan hoitamaan.

Me vaikenimme ja yhä vaikenimme, mutta sivullisten henkilöitten
läsnäollessa hän tunsi kummallista kiihtymystä minua kohtaan. Mistä
ikinä minä puhuinkaan, ei hän myöntänyt minun olevan oikeassa ja jos
minä olin joutunut kiistaan jonkun kanssa, asettui hän vastustajani
puolelle. Jos minä satuin rikkomaan jotakin, virkkoi hän kylmästi:

-- Onnittelen teitä.

Jos teatteriin mentäessä tulin unohtaneeksi ottaa kiikarin mukaan, niin
sanoi hän:

-- Tiesinhän minä, että te unohdatte sen.

Olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi, mutta meidän elämässämme
ei ole mitään, mikä ei päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Eron hetki oli
tullut, sillä Luganovitsh määrättiin piirioikeuden puheenjohtajaksi
erääseen eteläiseen kuvernementtiin. Piti myödä huonekalut, hevoset,
huvila. Kun me matkustimme huvilaan ja sitten sieltä takaisin palatessa
katsahdimme taaksemme, nähdäksemme viimeisen kerran puutarhan tai
vihreän katon, niin kaikkien oli sanomattoman ikävä ja minä ymmärsin,
että nyt ei ollut erottava ainoastaan huvilasta. Oli päätetty, että
elokuun lopulla me saatamme asemalle Anna Aleksejevnaa, jonka lääkärit
määräsivät Krimiin, ja että vähä myöhemmin matkustaa Luganovitsh
lapsineen eteläiseen kuvernementtiinsa.

Me saatoimme Anna Aleksejevnaa suuressa joukossa. Kun hän oli
hyvästellyt miehensä ja lapsensa ja kolmanteen lähtösoittoon oli vain
hetkinen jälellä, niin juoksin minä hänen luokseen rautatievaunuun
asettaakseni vaununhyllylle erään vasun, jonka hän oli unohtaa. Silloin
oli meidän erottava ja hyvästeltävä. Kun siellä vaunussa katseemme
yhtyivät, niin pettivät henkiset voimamme: minä syleilin häntä, hän
painoi kasvonsa rintaani vasten ja kyyneleet vuosivat virtanaan.
Suudellen hänen kasvojaan ja kyynelien kostuttamia käsiään, -- oh,
kuinka me olimme onnettomia! -- minä tunnustin hänelle rakkauteni ja
polttava tuska sydämessäni minä ymmärsin, kuinka joutavaa, mitätöntä ja
petollista oli kaikki se, mikä esti meitä rakastamasta toisiamme. Minä
ymmärsin, että kun rakastaa, niin on rakkautta harkittaessa lähdettävä
jostakin ylevämmästä, tärkeämmästä kuin onni tai onnettomuus, synti tai
hyve jokapäiväisessä merkityksessä tai oltava peräti harkitsematta.

Minä suutelin viimeisen kerran Anna Aleksejevnaa, puristin hänen
kättään ja me erosimme -- ainiaaksi...

Aljohinin kertoessa oli sade laannut ja aurinko pilkisti esiin. Burkin
ja Ivan Ivanitsh siirtyivät ulkoparvekkeelle, josta oli ihana näköala
yli puutarhan ja myllylammen, joka nyt auringon paisteessa kimalsi kuin
kuvastin. He ihailivat ja säälivät tätä miestä, jonka katseessa oli
niin paljon hyväsydämisyyttä ja älyä ja joka niin avosydämisesti oli
heille kertonut, että hän todella hyöri tällä suurella maatilallaan
niinkuin orava pyörässään eikä harrastanut tieteitä tai jotakin muuta,
mikä olisi tehnyt hänen elämänsä huvittavammaksi. Ja he kuvittelivat
mielessään, kuinka surulliset mahtoivatkaan nuoren naisen kasvot olla,
kun Aljohin häntä hyvästeli rautatievaunussa, suudellen hänen poskiaan
ja käsiään. He olivat molemmat tavanneet Anna Aleksejevnan kaupungissa,
olipa hän Burkinista, joka hänet tunsi, jotensakin kaunis.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kertomusta - Koteloitunut ihminen. — Karviaismarjat. — Rakkaudesta." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.