Title: Valtameren salaisuus
Author: Poe, Edgar Allan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valtameren salaisuus" ***


VALTAMEREN SALAISUUS

Kertomus oudoista seikkailuista ja kolkoista kohtaloista kahdella
purjelaivalla sekä kuvaus ihmeellisestä lämpimästä merestä, villistä
raakalaiskansasta ja saaristosta etelänavan ympärillä.


Kirj.

EDGAR ALLAN POE


Englannin kielestä suomentanut V. Pekander

Alkuperäinen teos: "The Narrative of Arthur Gordon Pym"



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1911.

Oy Weilin & Göös Ab.



Esipuhe.


_Edgar Allan Poe_ syntyi tammikuun 19 p. 1809 Bostonissa
Yhdysvalloissa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat näyttelijöitä, isä
suvultaan englantilais-irlantilaista lähtöä. Vanhemmat olivat hyvin
köyhiä ja kuolivat aikaisin. Edgar oli keskimäinen kolmesta
sisaruksesta ja joutui varakkaan skotlantilaisen kauppiaan, John
Allan'in ottopojaksi, saaden hänen mukaansa toisen liikanimensä.

Kasvatusvanhempainsa mukana joutui hän aikaisin Englantiin, jossa hän
alotti koulunkäyntinsä. 1821 muutti hän takaisin Amerikaan, jossa tuli
Richmondin akatemia-kouluun. Siellä saavutti hän mainetta sekä komeana
ja uljaana nuorukaisena, josta kerran oli tuleva rikkaan miehen
perillinen, että myös etevänä oppilaana ja urheilijana, joka
tavallisimmin saavutti ensi ennätykset sekä tieteen että voimailun
kilpakentällä. Eritoten eteväksi mainitaan hänet latinan ja ranskan
kielessä sekä uimisessa. Käytökseltään oli hän ylpeä ja saavutti vain
harvoin ystäviä; ynseään kuoreen piiloutui kuitenkin hellä ja hyvä
sydän, mutta onnettomuudeksi samalla tavaton määrä hermostunutta
intohimoa ja outoja viettejä.

Charlottesvillen yliopistoon tuli Poe helmikuussa 1826, ryhtyen
opiskelemaan vanhoja ja uusia kieliä. Täälläkin saavutti hän mainetta
sekä etevänä oppilaana että urheilijana. Mutta samalla vietti hän
epäsäännöllistä elämää, m.m. pelaten ja siten arveluttavasti
velkautuen. Saman vuoden joulukuussa jätti hän yliopiston sinne enää
koskaan palaamatta. Kasvatusisä kieltäytyi maksamasta hänen
pelivelkojaan ja niin jätti hän myös kasvatuskotinsa.

Tämän jälkeen tapaamme hänet Bostonissa, jossa hän koettaa saada erään
kappaleen esitetyksi ja julkaisee yksityisesti painosta runokokoelman.
Kumpaisessakin hän epäonnistui. Tämä tapahtui vuoden 1827 lopulla.

Hänen kohtalonsa lähinnä seuraavana vuonna ovat aivan tuntemattomat;
ei ole mitään varmoja tietoja edes siitä, oleskeliko hän silloin
Amerikassa vai Europassa. Kasvatusäitinsä kuollessa helmikuussa 1829
ilmestyy hän taas näkyville, ruveten uudelleen kokeilemaan
runoilijana. Taas julkaisee hän runokokoelman, mutta saavuttamatta
menestystä.

Heinäkuussa 1830 menee hän silloin West Pointin sota-akatemiaan,
mutta erotetaan sieltä maaliskuussa seuraavana vuonna harkitun
tottelemattomuuden vuoksi. Kahdeksi vuodeksi katoaa hän taas ihmisten
ilmoilta, eikä ole tunnettua, millä hän tällöin on henkensä elättänyt
ja missä oleskellut.

Mutta 1833 saadaan hänestä taas yhtäkkiä kuulla: hänelle annetaan 100
dollarin palkinto erään sanomalehden julistamassa kertomus-kilpailussa.
Hänkin pääsee nousemaan tuntemattomasta pimeydestä, mutta ei
korkeammalle kuin siihen valoon, jossa novellien kirjoittaja
amerikalaisessa aikakauskirjassa, "makasiinissa", työskentelee.
Hänellä on nyt pieni vakinainen tulolähde.

Odottamattomuuksien miehenä Poe taaskin ystäviään hämmästytti:
toukokuussa 1836 nai hän serkkunsa, nimeltä Virginia Clemm, joka oli
ijältään ainoastaan 14-vuotias. Ja syistä, joita ei ole koskaan
selvitetty, erosi hän seuraavan vuoden alussa tuosta aikakauskirjasta,
josta hän oli viime vuosina tulonsa saanut, -- muuttaen New-Yorkiin.
Mutta menestymättä sielläkään muuttaa hän 1838 Philadelphiaan, jossa
siihen aikaan tällaisia "makasiineja" runsaasti julkaistiin. Eräs
niistä saavutti nyt Poen johdolla hyvin suuren maineen ja leviämisen
etupäässä hänen omien merkillisten kertomustensa vuoksi.

Vuosi 1841 täällä Philadelphiassa oli nyt Poen elämä onnellisin.
Kaikki tunnustivat hänet eteväksi ja merkilliseksi kirjailijaksi, hän
oli suuren aikakauskirjan päätoimittaja, ja hänen maineensa alkoi
levitä laajalle. Mutta sitten tuli taas onnettomuus. Hänen vaimonsa
sairastui pitkälliseen tautiin, josta epätoivoisena Poe rupesi elämään
epäsäännöllisesti. Hän joi ja oli ajoittaisin tylsänä, ellei
suorastaan mielisairaanakin. Tällaista köyhyyttä ja kurjuutta jatkui
vuosikausia, kunnes hän 1845 muuttaa New-Yorkiin, päästen vihdoin
siellä taas työkuntoon ja julkaisten m.m. kuuluisan runonsa "Korppi"
("The Raven"). 1846 kuoli hänen vaimonsa. Sen jälkeen oli Poen elämä
taas säännötöntä etsimistä ja yrittämistä. Matkallaan etelävaltioihin
1849 meni hän Richmondissa kihloihin erään varakkaan naisen kanssa,
mutta onnettomuudekseen täytyi hänen lähteä kesken kihlaus-aikaa
matkalle New-Yorkiin. Baltimoreen hän saapui lokak. 3 p. jatkaakseen
siitä matkaa Philadelphiaan. Mutta tällä välin joutui hän väkijuomain
himonsa uhriksi ja hyvin epäilyttävään seuraan. Oli kongressin vaalit,
ja puolue-agitaattorit, runoilijaa tuntematta, juottivat hänet
päihdyksiin kulettaen häntä äänestämässä vaalipaikasta toiseen.
Käytettyään häntä tarpeekseen jättivät he hänet kadulle. Vähissä
hengin vietiin hänet sairaalaan, jossa hän kuoli lokakuun 7 p. 1849.

Tällainen on järisyttävässä synkkyydessään tämän onnettoman runoilijan
elämä, joka ei tarjoa juuri mitään muuta valoisaa kuin hänen
tuotantonsa. Siitä välähtää ilmoille neron salama ja hämmästyttävä
lahjakkuus, joka on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Avain hänen merkillisen tuotantonsa ymmärtämiseen on hänen
irlantilaisessa sukuperässään. Hänessä virtaava kelttiläinen veri,
joka on soluiltaan puoleksi mystiikkaa ja taikauskoa, saa hänet
mielikuvituksessaan aina rinnastamaan todellisuuden ja ihmeen.
Merkilliseen asiallisen ja mahdollisen vaistoon, joka on tehnyt
hänestä m.m. uudenaikaisen salapoliisi-romaanin isän, yhtyy
ihmeellinen romantiikka, joka huomaamatta vangitsee lukijan
mielikuvituksen ja vie hänet mukanaan omituisten, eriskummallisten
kuvittelujen maailmaan. Hän on, voisi sanoa, tuotannossaan
hypnotisoija, joka vähitellen, mustain iriläisten silmäinsä
alituisella tuijotuksella, pakottaa meidät kohdistamaan huomiomme
yhteen ainoaan seikkaan; sitä me kiinnymme yhä lähemmin seuraamaan, se
tulee meille yhä tärkeämmäksi, se elää omaa mystillistä elämäänsä,
jonka tuntemiseen meitä lopuksi vetää hurja ja hillitön uteliaisuus.

Erittäinkin on Poella aina ollut erikoinen taipumus, tietenkin
omainkin sielullisten kokemustensa vuoksi, eritellä, tutkia ja
kaunokirjallisesti esittää inhimillisen sielunelämän kauhutiloja ja
kamalia, epänormaaleja näkyjä. Niissä kohoaa hänen kuvauskykynsä
todellisuustuntoisuuteen, joka on omiaan herättämään lukijan sielussa
samallaisen vastakaikuisen kauhutunnelman. Tässä tuli hänen
todellisuusvaistonsa suureksi avuksi. Sen ohjaamana hän pystyy
esittämään kuviteltujakin asioita sellaisella kauhistuttavalla
realismilla, että se ei ole juuri vertaistaan löytänyt. Kun hän nyt
sovittaa nämä molemmat kykynsä amerikalaisten ja englantilaisten niin
suosimaan seikkailukertomukseen, meriromaaniin sellaiseen kuin on tämä
esillä oleva ("The Narrative of Arthur Gordon Pym"), niin voi
ymmärtää, että hän on siinä luonut jotakin aivan erikoista. [Teos
julkaistiin ensin "makasiinissa" _"The Southern Literary Messenger"_,
ja kirjana ensi kerran 1837.]

Runoudessaankin Poe osoittaa samaa perusluonnetta. Jo paljas kieli soi
hänen korvassaan omaa salaperäistä soittoaan, niin että hän usein
onnistuu sovittamaan kielen soinnut musikaalisesti vastaamaan aiheen
laatua ja antamaa mielikuvaa, -- muuten seikka, joka tekee niiden
kääntämisen toiselle kielelle harvinaisen vaikeaksi. Myös kohoaa hän
runoudessaan vaikuttavaan tunnelman ja aatteen syvyyteen, joka on
runoilijanakin hankkinut hänelle unohtumattoman maineen.

Suomessa ei Poe ole mikään tuntematon kirjailija, vaan on hänen
kertomuksiaan ilmestynyt kielellämme paljon m.m. sanomalehdissä.
Luultavaa on, että niiden lukijain mieleen on jäänyt muisto etevästä
ja merkillisestä kirjailijasta, jonka tuttavuutta on syytä rientää
uudistamaan.

Englanninkielinen kirjallisuudentutkimus on saanut hänestä paljon
sanomisen ja selvittelyn aihetta, antaen hänelle runsaassa määrässä
sitä tunnustusta ja huomiota, jota hän lyhyen ja myrskyisen elämänsä
aikana ei kentiesi ehtinyt ansion mukaan saavuttaa. Mutta monessa
suhteessa on hän vieläkin arvoituksellinen ilmiö, yhä käsittämätön
kykyjensä ja taipumustensa monipuolisuuden, merkillisen suunnan ja
keskinäisen ristiriitaisuuden vuoksi.



I.

Kuka minä olen?


Nimeni on Arthur Gordon Pym. Isäni oli arvossapidetty laivatarpeiden
hankkija Nantucketissa, missä olen syntynyt. Äitini isä oli kuuluisa
asianajaja. Hänelle onnistui kaikki ja hän oli tehnyt hyviä kauppoja
Edgartonin "Uuden Pankin" osakkeilla, niinkuin sitä siihen aikaan
nimitettiin. Näillä ja muilla keinoilla hänen oli onnistunut koota
melkoiset varat.

Hän oli luullakseni enemmän kiintynyt minuun kuin kehenkään muuhun
maailmassa ja minä toivoin hänen kuoltuaan periväni suurimman osan
hänen omaisuuttaan. Hän toimitti minut kuusivuotiaana vanhan ja
toiskätisen Mr. Rickettsin kouluutettavaksi. Hänet tuntee melkein
jokainen, joka on käynyt New Bedfordissa. Hänen kouluaan kävin
kuusitoistavuotiaaksi, jolloin muutin Mr. E. Ronaldin opistoon. Täällä
tutustuin läheisesti erään merikapteeni Mr. Barnardin poikaan.

Mr. Barnard purjehti tavallisesti Lloyd & Vredenburghin asioilla ja
oli myös hyvin tunnettu New Bedfordissa; hänellä on varmasti useita
sukulaisia Edgartonissa. Hänen poikansa nimi oli Augustus ja oli hän
lähes kahta vuotta vanhempi minua. Hän oli ollut isänsä mukana
valaanpyyntiretkellä _John Donaldson_-nimisellä laivalla ja kertoili
minulle paljon Tyynenmeren seikkailujaan. Kävin tuontuostakin hänen
kotonaan ja viivyin siellä aina koko päivän ja väliin yönkin. Me
makasimme molemmat samassa vuoteessa ja saattoi jo edeltäpäin arvata,
että hän piti minua valveilla melkein aamuun asti, kertoen tarinoita
Tinianin saaren alkuasukkaista ja kaikista näkemistään seuduista.
Lopulta viehätyin tahtomattanikin hänen kertomuksiinsa ja vähitellen
minussa heräsi kiihkeä halu merelle.



II.

Minä karkaan merelle ystäväni Augustuksen kanssa. -- Ruumassa
oleskeluni ja kauheat kärsimykseni. -- Miksi Augustus ei tule minua
auttamaan...


Noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin Augustukseen tutustunut,
Lljoyd & Vredenburghin kauppahuone, joka luullakseni oli asioissa
liverpoolilaisen Enderbyn toiminimen kanssa, korjaili ja varusteli
_Grampus_-nimistä prikiä valaanpyyntiretkelle. Se oli vanha hylkyalus,
joka töin tuskin oli purjehduskuntoinen sittenkään, kun se jo oli
perinpohjin korjattu. En ollenkaan ymmärrä, minkävuoksi se valittiin,
kun samoilla omistajilla oli toisia, parempia aluksia -- mutta niin
asia kumminkin oli. Mr. Barnard oli määrätty sen päälliköksi ja
Augustus aikoi lähteä hänen mukaansa. Prikin varustautuessa
purjehtimaan hän tuontuostakin kuvaili minulle, kuinka mainio
tilaisuus nyt tarjoutui tyydyttää matkustushaluani. Tietysti kuuntelin
häntä hyvin mielelläni, mutta asia ei ollut niinkään helposti
päätettävissä. Isäni ei pannut jyrkästi vastaan, mutta äitini sai
hermokohtauksen kun vain hiiskahdinkaan aikeestani, ja mikä pahinta,
isoisäni, jolta toivoin suurta perintöä, vannoi jättävänsä minut
pennittömäksi, jos sanallakaan vielä rohkenisin puuttua koko asiaan.
Mutta vähääkään haluani heikentämättä nämä vastukset päinvastoin
puhalsivat tulta tappuroihin. Päätin lähteä, kävi miten kävi; ja
ilmoitettuani tuumani Augustukselle me rupesimme miettimään
suunnitelmaa sen toteuttamiseksi. Sillä välin vältin visusti puhumasta
sukulaisilleni matkastani ja kun näön vuoksi ahkerasti harjoitin
tavallisia opintojani, niin luultiin minun luopuneen tuumastani. Olen
sittemmin usein tutkistellut menettelyäni tässä tilaisuudessa ja
tuntenut sekä mielipahaa että hämmästystä. Sen äärimmäisen
teeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja
tekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan
kiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan
toteutumista.

Petossuunnitelmani mukaisesti minun täytyi välttämättä jättää paljon
Augustuksen huoleksi, hän kun oli suurimman osan päivää _Grampuksella_
isänsä apuna johtamassa varustuksia, joita tehtiin kajuutassa ja
kajuutanruumassa. Yöllä meidän täytyi neuvotella ja puhella
toiveistamme.

Kun näin jo melkein koko kuukausi oli kulunut, emmekä vielä olleet
keksineet mitään suunnitelmaa, jonka onnistumista olisimme pitäneet
mahdollisena, kertoi hän minulle vihdoin päättäneensä jo kaikesta.
Minulla oli sukulainen New Bedfordissa, Mr. Ross, jonka luona silloin
tällöin vierailin pari kolme viikkoa kerrallaan. Prikin oli määrä
lähteä kesäkuun puolivälissä (1827) ja sovittiin, että paria päivää
ennen sen lähtöä isäni saisi kuten ainakin Mr. Rossilta kirjeen, jossa
tämä kutsuisi minut pariksi viikoksi poikansa Robertin ja Emmetin luo
vierailemaan. Augustus otti huolekseen kirjeen kirjoittamisen ja
lähettämisen. Lähdettyäni sitten, kuten luultaisiin, New Bedfordiin,
minun piti ilmoittautua toverilleni, joka hankkisi minulle piilopaikan
_Grampuksella_. Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä
niinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä. Kun priki olisi
ollut niin kauan matkalla, ettei takaisin kääntymisestä enää olisi
pelkoa, lupasi hän, että pääsen nauttimaan kaikkia kajuutan
mukavuuksia; mitä hänen isäänsä tulisi, nauraisi hän makeasti koko
kepposelle. Matkalla kohtaisimme kyllä laivoja ja kotiin
lähetettäisiin kirje, joka selvittäisi uhkayrityksen vanhemmilleni.

Tultiinpa sitten vihdoin kesäkuun puoliväliin ja kaikki oli valmiina.
Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin, ja eräänä maanantai-aamuna läksin
kotoani New Bedfordiin menevälle pakettilaivalle, kuten luultiin.
Menin kuitenkin suoraapäätä Augustuksen luo, joka odotteli minua erään
kadun kulmassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut, että minä
piileskelisin jossain pimeän tuloon asti ja sitten pujahtaisin
prikille; mutta kun sakea sumu nyt oli noussut avuksemme, päätettiin
tuota pikaa lähteä kätkööni. Augustus kulki edellä laivasillalle päin
ja minä seurasin vähän matkan päässä kääriytyneenä paksuun
merimiesviittaan, jonka hän oli tuonut, jottei minua tunnettaisi.
Mutta juuri kun käännyimme toisesta kadunkulmasta sivuutettuamme Mr.
Edmundsin kaivon, ilmestyi eteeni ilmielävänä vanha Mr. Peterson, oma
isoisäni, tirkistäen suoraan silmiini.

-- No, herranen aika, Gordon, virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen,
no, no, -- _kenenkäs_ likainen viitta sinulla on ylläsi?

-- Sir! vastasin minä, koettaen, mikäli tällä ratkaisevalla hetkellä
taisin, näyttää loukkaantuneen hämmästyneeltä ja puhuen mahdottoman
karkealla äänellä, -- sir! Te näemmä erehdytte -- minun nimeni ei ole
mikään Gordon. Tietäkää huutia, lurjus, kun sanotte minun uutta
päällystakkiani likaiseksi.

En kuolemaksenikaan tahtonut voida olla nauruun remahtamatta
nähdessäni, miten kauniit nuhteeni vaikuttivat vanhaan herraan. Hän
peräytyi pari kolme askelta, kalpeni ensin ja tuli sitten tavattoman
punaiseksi, sysäsi silmälasit otsalleen, pani ne sitten taas
nenälleen, ja syöksähti suin päin kimppuuni sateenvarjo koholla. Hän
pysähtyi kumminkin vauhdissaan, ikäänkuin äkkiä jotain muistaen,
pyörähti samassa ympäri ja nilkutti tiehensä, koko ajan tutisten
raivosta ja mutisten hampaittensa välitse:

-- Ei käy enää laatuun -- uudet silmälasit -- luulin Gordoniksi --
senkin vietävä merentonkijajätkä.

Hädintuskin päästyämme pälkähästä jatkoimme matkaamme varovaisemmin ja
saavuimme määräpaikkaamme täydessä turvassa. Vain parisen miestä oli
kannella kokan puolella laittamassa keulakannen luukkuja. Kapteeni
Barnardin tiesimme olevan Lloyd & Vredenburghin luona asioilla ja
viipyvän siellä aina myöhään iltaan, niin ettei meillä ollut
paljon pelkoa hänestä. Augustus nousi ensiksi kannelle, ja hetken
kuluttua minä seurasin häntä työssä olevain miesten huomaamatta. Me
menimme suoraapäätä kajuuttaan tapaamatta siellä ketään. Se oli
mitä mukavimmin sisustettu -- mikä oli jotenkin harvinaista
valaanpyyntialuksissa. Oli neljä hienoa päällystön hyttiä tilavine ja
mukavine makuusijoineen. Näin siellä myöskin suuren uunin ja
erinomaisen paksun ja kallisarvoisen maton, joka peitti sekä kajuutan
että hyttien lattian. Huoneet olivat runsaasti seitsemän jalan
korkuiset ja kaikki oli sanalla sanoen paljon tilavampaa ja
miellyttävämpää kuin olin aavistanutkaan. Augustus ei kuitenkaan
sallinut minun kauan katsella ympärilleni, vaan vaati minua mitä
pikimmin piilopaikkaani. Hän opasti minut omaan hyttiinsä, joka oli
prikin oikealla puolella, lähinnä laipiota. Astuttuamme hyttiin hän
sulki oven ja pani sen salpaan.

En mielestäni koskaan ollut nähnyt sievempää pikku huonetta kuin se,
missä nyt olin. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja siinä oli vain
yksi makuusija, joka, kuten olen sanonut, oli tilava ja mukava. Tässä
osassa kamaria, lähinnä laipiota, oli kuudentoista neliöjalan
suuruisella alalla pöytä, tuoli ja rivi seinähyllyjä täynnä kirjoja,
etupäässä matkakertomuksia. Monta muutakin pikku mukavuutta oli
huoneessa ja niiden joukosta en saa unohtaa eräänlaista ruoka- eli
jääkaappia, jossa näin suuren joukon kaikenlaisia herkkuja, sekä
syötävää että juotavaa.

Hän painoi nyt rystysillään erästä kohtaa maton kulmassa
äskenmainitulla puolella, näyttäen että osa lattiasta, noin
kuudentoista tuuman suuruinen neliö, oli taitavasti irrotettu ja
sitten taas sovitettu paikalleen. Hänen painaessaan neliön reuna
kohosi sen verran, että hänen sormensa mahtui sen alle. Tällä tavoin
hän avasi luukun -- johon matto oli kiinni naulattu, -- ja minä näin
sen vievän peräruumaan. Hän sytytti sitten fosforitikulla pienen
vahakynttilän ja pistettyään sen salalyhtyyn astui alas aukosta,
käskien minun seurata. Tein niin ja hän veti luukun kiinni alapuolella
olevasta naulasta, jolloin matto tietysti tuli entiselle paikalleen ja
kaikki jäljet aukosta peittyivät.

Vahakynttilän liekki tuikki niin heikosti, että vain mitä suurimmalla
vaivalla saatoin haparoida kaikkien niiden huiskin haiskin viskeltyjen
romujen välitse, joiden keskellä nyt olin. Vähitellen silmäni
kuitenkin tottuivat hämärään ja minä kuljin eteenpäin vähemmällä
vaivalla, pidellen kiinni ystäväni nutunliepeistä. Tulimme vihdoinkin,
kun olimme pujotelleet ja kiemurrelleet lukemattomista ahtaista
aukoista, raudoitetulle laatikolle, jollaisia joskus käytetään
hienojen savenvalutavaroiden kuljetukseen. Se oli lähes neljän jalan
korkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea. Kaksi
suurta tyhjää traanitynnyriä oli sen kannella ja niiden päällä taas
suunnaton joukko olkimattoja ladottuina päällekkäin aina kajuutan
lattiaan asti. Ylt'ympärillä oli mahdollisimman tiheään mätettynä
kattoon asti ylettyvä joukko kaikenlaisia laivatarpeita, koreja,
tynnyriä ja tavarapinkkoja, kaikki yhdessä mylläkässä, jotta näytti
aivan ihmeelliseltä, että olimme päässeet laatikolle. Sittemmin sain
tietää Augustuksen vartavasten panettaneen tavarat tähän ruumaan
hankkiakseen minulle hyvän piilopaikan, ja tässä työssä hänellä oli
ollut apuna vain yksi mies, joka ei tullut mukaan retkelle.

Toverini näytti minulle nyt, että laatikon toisen pään saattoi avata.
Hän työnsi sen syrjään ja sisäpuoli näytti minusta erinomaisen
hauskalta. Hytistä tuotu patja peitti kauttaaltaan laatikon pohjan, ja
sitäpaitsi oli siellä kaikkia mukavuustarpeita, mitä suinkin näin
pienelle alalle mahtui, niin että minulle vielä jäi tilaa mukavasti
elelläkseni istuen tahi pitkin pituuttani loikoen. Muun muassa siellä
oli kirjoja, kynä, mustetta ja paperia, kolme vilttiä, iso kivipullo
täynnä vettä, nassakka laivakorppuja, kolme neljä aikamoista
Bolognan-makkaraa, suuri sianliikkiö, paistettu lampaanjalka sekä
puolitusinaa viini- ja likööripulloja. Rupesin heti isännöimään pikku
huoneessani, varmaankin tyytyväisempänä kuin konsanaan hallitsija
astuessaan uuteen palatsiinsa. Augustus selitti minulle nyt, millä
tavalla laatikon avoin pää suljetaan, ja sitten, pitäen kynttilää
lähellä kantta, näytti hän minulle sitä pitkin juoksevaa
nyörinpunonnaista. Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien
mutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin
johtavan luukun alapuolella. Tämän nuoran avulla minä osaisin helposti
täältä hänen opastamattaankin, jos näet joku odottamaton tapaturma
tekisi sen tarpeelliseksi. Hän lähti nyt takaisin, jättäen minulle
lyhdyn sekä runsaan varaston vahakynttilöitä ja fosforitikkuja ja
luvaten käydä katsomassa niin usein kuin saattaisi muiden huomaamatta.
Tämä tapahtui kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä.

Olin kolme vuorokautta -- mikäli saatoin arvata -- piilopaikassani
enkä poistunut sieltä minnekään; pari kertaa vain kävin oikomassa
itseäni kahden korin välissä laatikon edustalla. Koko tuona aikana en
kertaakaan nähnyt Augustusta; mutta se ei herättänyt minussa juuri
levottomuutta, kun tiesin, että prikiä odotettiin lähtemään joka hetki
ja ettei hänen siinä häärinässä ollut helppo päästä minua katsomaan.
Vihdoin kuulin avattavan ja suljettavan luukkua ja heti sen jälkeen
hän kysyi hiljaa, oliko kaikki hyvin tai puuttuiko mitään.

-- Ei mitään, vastasin minä; minulla on aika hyvä olla; milloin priki
lähtee vesille?

-- Se nostaa ankkurin vajaan puolentunnin kuluttua, vastasi hän. Tulin
sitä kertomaan, kun pelkäsin, että olet levoton viipymiseni vuoksi. En
pääse tänne taas vähän aikaan -- ehk'en kolmeen tai neljään päivään.
Kaikki on kunnossa tuolla ylhäällä. Kun olen mennyt ja sulkenut
luukun, niin pujottele nuoraa myöten naulalle asti. Sieltä löydät
minun kelloni -- siitä voi sinulle olla hyötyä, kun ei täällä voi edes
päivänkulusta aikaa laskea. Luulenpa, ettet arvaa, kuinka kauan olet
ollut täällä haudattuna -- vain kolme päivää --. Minä kyllä toisin
kellon sinne laatikollesi, mutta pelkään, että minua kaivataan. Näin
sanoen hän meni.

Noin tunnin kulutta tunsin selvään prikin liikkuvan ja kiitin onneani,
että vihdoinkin olin kunnialla alottanut matkani. Tyytyväisenä päätin
olla hyvällä tuulella levollisesti ja odotella tapausten kulkua,
kunnes saisin vaihtaa laatikon tilavampaan, vaikka tuskin mukavampaan
kajuuttaan. Ensi huoleni oli hakea kello. Jätin vahakynttilän palamaan
ja hapuilin pimeässä, nuoraa pitkin, joka teki lukemattomia mutkia,
niin että pitkän matkan retuutettuani toisinaan tulin jalan tai parin
päähän entiseltä paikaltani. Lopulta saavuin kumminkin naulalle ja
saatuani käsiini mitä olin lähtenyt hakemaan, palasin retkeilyltäni
kello tallella taskussani. Katselin nyt niitä kirjoja, joita
ajatteleva ystäväni oli minulle hankkinut, ja valitsin luettavakseni
Lewisin ja Clarken tutkimusmatkan Columbia-joen suulle. Sillä
huvittelin jonkun aikaa, kunnes väsyneenä huolellisesti sammutin
valkean ja pian vaivuin sikeään uneen.

Herättyäni mieleni oli kummallisen hämmentynyt ja vähän aikaa kului
ennenkuin saatoin täysin tajuta asemaani. Vähitellen kuitenkin
muistini palasi. Iskin tulta ja katsoin kelloa, mutta se oli
pysähtynyt eikä minulla siis ollut mitään keinoa määritelläkseni,
kuinka kauan olin nukkunut. Jäseneni olivat perin jäykistyneet ja
minun täytyi niitä venytellä seisomalla korien välissä. Samassa tunsin
oikeaa suden nälkää ja mieleeni muistui kylmä lampaanpaisti, jota olin
syönyt juuri ennen maatapanoani ja joka oli maistunut erinomaiselta.
Mutta kuinka hämmästyinkään huomatessani sen olevan täydessä
mätänemistilassa! Tämä seikka saattoi minut hyvin levottomaksi, sillä
muistaen kuinka sekavassa mielentilassa olin herätessäni ollut,
rupesin arvelemaan nukkuneeni tavattoman kauan. Ruuman tukahduttavalla
ilmalla oli tässä varmaankin ollut osansa ja se saattoi lopulta
tuottaa mitä vakavimpia seurauksia. Päätäni pakotti kovasti, ja minä
kuvittelin jo joka henkäyksen tuntuvan vaikealta; sanalla sanoen --
tuhannet synkät tunnelmat painoivat mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut
avata luukkua tai muullakaan tavoin herättää huomiota, vaan vedin
kellon ja koetin olla mahdollisimman tyytyväinen.

Seuraavina ikävän pitkinä neljänäkolmatta tuntina kukaan ei tullut
avukseni enkä saattanut olla syyttämättä Augustusta mitä törkeimmästä
välinpitämättömyydestä. Enin hädissäni olin siitä, että vesi oli
vähentynyt pullossani noin puoleen kortteliin ja kärsin kovaa janoa,
kun olin runsaasti syönyt Bolognan-makkaraa, menetettyäni
lampaanpaistini. Tulin kovin rauhattomaksi eivätkä kirjani enää
vähääkään minua huvittaneet. Minut valtasi lisäksi vastustamaton halu
nukkua, mutta minua kammoksutti antautua sen valtaan, pelosta, että
jotain yhtä turmiollista kuin palavain sysien häkä oli ruuman
ummehtuneessa ilmassa. Samalla prikin keinuminen kertoi meidän olevan
kaukana valtameren ulapalla ja se kumea, suhiseva ääni, joka kuului
ikäänkuin äänettömien matkojen takaa, sai minut vakuutetuksi siitä,
ettei mikään tavallinen vihuri puhaltanut.

En osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme
varmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä
täältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma -- mutta en
osannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä
voinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä
syynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut
tai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui
kokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet
tyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä.
Tästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia
tosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä,
vaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen
varmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen
oikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme
saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua
katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja
ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta
tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle
päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman
raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä
tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta
syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja
kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat
paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä.
Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat
minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot
ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat
puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa
jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä
laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän
mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi
olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne
kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä
armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä
seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia
hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja
leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun.
Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti
hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta
kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan.
Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni
ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman
todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, -- sen kuuma
hengitys tuntui korvassani -- ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat
välkkyivät silmiini pimeästä.

Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä
tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua.
Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani
avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin
ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän -- sanalla sanoen, että
olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi -- tulin
kuoleman sairaaksi -- näköni pimeni -- jopa loistavat silmäterät
yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen
ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän
koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni;
mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan
kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään
ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut
unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista
vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri
syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä.
Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen
uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun
ahdistukseni kyyneltulvaan.

Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin
mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan
mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain
ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani
täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni
tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli
luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua
hyväilyillään.

Etsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se
taas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun
kummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin
pitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua
ja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä
vesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli
palanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini.
Löydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi -- koira
varmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa
lampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli
laatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen,
mutta mieleni masentui ajatellessani vettä.

Olin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko
ruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja
keikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit
olivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin
myöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua
hinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin
tullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen
hapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä
vaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin
odottanut -- sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut --
jätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin
heti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen
pääsin.

Vaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.

Äärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin
harkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin
elävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun,
vaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin
kuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään,
tukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana
onnettomuutena.

Vihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin
sormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin
päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa.
Tungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin
kovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi
rautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen
ankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin
laatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni
tahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin
pelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin
lukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen
väsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja
näytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista
kestämään ne mielenlujuudella.

Koiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni
puoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se
yhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä
kohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein
toistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään
selittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin
vamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään
loukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin
sille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi -- sitten taas
tehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon
tuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni
juolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties
oli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen
päätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen
selkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan
selän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä,
huomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani
tapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi
nauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen
vasemman olan alapuolella.



III.

"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa."


Samassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale
oli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt
hänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän
keinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat.
Kärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan
fosforitikkujani ja kynttilöitä.

Kauhukseni en niitä löytänyt.

Ainoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain
kuitenkin pelastavan ajatuksen.

Tunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani
karheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja
hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.

Ellen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki
edessäni olevat kolme lausetta, sillä näin niitä olevan kolme. Mutta
kun hädissäni koetin lukea kaikki yhtaikaa, kerkesinkin vain seitsemän
viimeistä sanaa, jotka kuuluivat: -- "_verellä -- henkesi riippuu
siitä, että pysyt piilossa_!"

Jos olisin saanut selvän lipun koko sisällyksestä, täysin ymmärtänyt
sen varotuksen, jonka ystäväni näin oli koettanut minulle lähettää, --
vaikka se olisi kertonut sanoin kuvaamattomasta turmiosta, niin se ei
sittenkään olisi, siitä olen varma, synnyttänyt minussa nimeksikään
sitä raatelevaa ja samalla epämääräistä kauhua, jonka näin saamani
katkonainen varotus minussa herätti. "Veri", tuo hirmujen sana -- niin
täynnä salaperäisyyttä ja kärsimystä ja kauhua kaikkina aikoina.
Kuinka äärettömän paljon se nyt tuntui sanovan, kuinka kylminä ja
raskaina (irrallaan kun se oli kaikista edellisistä sanoista, jotka
olisivat määränneet tai selvittäneet sen merkitystä) sen häilyvät
tavut putoilivat vankilani synkässä pimeydessä sieluni sisimpiin
kätköihin!

Augustuksella oli epäilemättä kyllin syytä tahtoessaan minun pysyvän
piilossa ja minä koetin jos jollakin tavoin arvailla, mitä oli
tapahtunut --, mutta en keksinyt mitään, mikä olisi selittänyt
arvoitusta. Heti sen jälkeen kun olin palannut viime retkeltäni ja
ennenkuin koiran merkilliset eleet olivat kiinnittäneet huomioni
puoleensa, olin päättänyt joka tapauksessa hälyyttää laivaväen, tai,
jos se ei onnistuisi, koettaa tunkea keskikannen läpi. Puolinainen
varmuuteni siitä, että voisin toteuttaa toisen taikka toisen
suunnitelmani viime hädässäni, oli antanut minulle rohkeutta -- jota
minulla ei muuten olisi ollut -- kärsiä tilani kurjuutta. Mutta nuo
muutamat lukemani sanat olivat riistäneet minulta tämän viimeisen
pelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden.
Epätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran
viruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini
hereillä.

Vihdoin nousin vielä kerran ja mietiskelin niitä kauhuja, jotka
piirittivät minua. Hädintuskin saatoin vielä elää kaksikymmentäneljä
tuntia vedettä -- kauempaa en kestäisi. Vankeuteni ensi aikoina olin
ahkeraan maistellut liköörejä, joita Augustus oli minulle varustanut,
mutta ne kiihottivat vain kuumetta vähääkään sammuttamatta janoani.
Minulla oli nyt vain neljänneskorttelin verran jälellä väkevää
persikkalikööriä, jota vatsani ei sietänyt. Makkarat oli syöty
loppuun; liikkiöstä oli jälellä vain pieni nahanpala ja kaikki korput,
paitsi muutamia tähteitä, oli koira syönyt. Kovaksi onnekseni
päänkipuni vielä hetki hetkeltä paheni ja sen mukana se hourailu, joka
enemmän tai vähemmän oli vaivannut minua siitä asti kun ensiksi
nukahdin. Muutamia tunteja sitten olin suurella vaivalla voinut
hengittää ja nyt joka yrityksellä rintani kohosi vain tuskallisesti
nytkähdellen.

Mutta oli vielä toinenkin levottomuuden syy, jopa sellainen, jonka
synnyttämä raateleva kauhu oli pannut minut ponnistautumaan vapaaksi
horroksistani. Se johtui koiran eleistä.

Ensiksi huomasin siinä muutoksen, kun hieroin fosforia paperiin.
Hieroessani se sysäsi kuonollaan kättäni hieman muristen, mutta olin
silloin liian kiihdyksissä pannakseni siihen huomiota. Pian sen
jälkeen heittäydyin, kuten muistettaneen, patjalle ja vaivuin
jonkunlaiseen horrostilaan. Tuokion kuluttua kuulin omituisen sähinän
ihan korvani juuresta ja huomasin koiran läähättävän ja puhisevan
näköjään täydessä raivossa, silmäterät hurjasti välähdellen pimeässä.
Puhelin sille, jolloin se vastasi hiljaa muristen ja sitten vaikeni.
Heti sen jälkeen vaivuin horroksiini, josta heräsin taas samalla
tavalla. Tämä uudistui kolme tai neljä kertaa, kunnes koiran
käyttäytyminen lopulta niin säikähdytti minut, että kokonaan heräsin.
Se makasi nyt ihan laatikon ovella pelottavasti, vaikka ikäänkuin
hillitysti muristen, ja kiristeli hampaitaan kuin kovan kouristuksen
vallassa. En epäillyt rahtuakaan, että veden puute tai ruuman
ummehtunut ilma oli tehnyt sen hulluksi, ja olin ymmällä, mihin
varokeinoihin nyt ryhtyisin. En sietänyt ajatellakaan sen tappamista,
mutta se näytti kuitenkin aivan välttämättömältä oman turvallisuuteni
vuoksi. Näin selvästi, kuinka se tuijotti minuun silmissään mitä
verenhimoisin ilme ja odotin joka hetki sen hyökkäävän kimppuuni.
Vihdoin en enää voinut kestää kauempaa kamalaa asemaani, vaan päätin
hinnasta mistä hyvänsä rynnistää laatikosta ja panna koiran päiviltä,
ellen siitä muuten suoriutuisi. Päästäkseni laatikosta minun oli
mentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi
etujaloilleen -- kuten huomasin silmien kohoamisesta -- paljastaen
koko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa. Otin
liikkiön tähteen ja likööripullon ja varasin ne lähelleni samoin kuin
suuren lihaveitsen, jonka Augustus oli minulle jättänyt -- sitten
käärin kaavun mahdollisimman tiiviisti ympärilleni ja yritin laatikon
suuta kohti. Tuskin olin liikahtanut, kun koira hyökkäsi kovasti
muristen kohti kurkkuani. Se törmäsi koko painollaan oikeaan
olkapäähäni ja minä tuperruin vasemmalle, raivokkaan eläimen vieriessä
ihan ylitseni. Olin vaipunut polvilleni pää vilttien peitossa. Ne
suojelivat minua toiselta hurjalta hyökkäykseltä; tunsin teräväin
hampaiden voimakkaasti puristavan kaulaani kiedottua villavaatetta --
onneksi toki voimatta tunkea kaikkien laskosten läpi. Olin nyt koiran
alla ja hetken kuluttua olisin kokonaan sen vallassa. Epätoivo antoi
minulle voimia ja minä nousin rohkeasti pystyyn ja ravistin koiran
kimpustani. Heitin nyt mukaan raahaamani peitteet sen päälle ja
ennenkuin se kerkesi niistä selviytyä, olin päässyt ulos ovesta ja
sulkenut sen lujasti viholliseltani. Tässä kahakassa olin kuitenkin
pudottanut liikkiönpalasen ja näin nyt koko muonavarastoni huvenneen
neljänneskortteliin likööriä. Kun tämä ajatus vilahti päässäni,
jouduin sellaisen nurinkurisuuden valtaan, jonka luulisi vain lapselle
mahdolliseksi samanlaisissa oloissa -- nostin pullon huulilleni,
tyhjensin sen viimeiseen pisaraan ja paiskasin säpäleiksi lattiaan.
Tuskin oli sälähdyksen kaiku vaiennut, kun kuulin nimeäni lausuttavan
kiihkeällä, mutta hillityllä äänellä, joka kuului kanssin puolelta.
Tuo kaikki oli niin odottamatonta ja niin valtava oli äänen minussa
kuohuttama mielenliikutus, että maailma musteni silmissäni ja minä
kaaduin kuolemansairaana laatikon päähän, jaksamatta huutoon vastata.

Kaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi
kolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut
niin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella
kuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin,
ettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen
hiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan "Arthur!" toistettuna matalalla
äänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet
ja huusin nyt kohti kurkkuani:

-- _Augustus! Voi Augustus!_

-- Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta
vapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen
kömpimään ruuman läpi.

Kauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys
tuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja
samalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat
äkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa
tuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat
käsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä
runsainta luonnonherkkua minulle tuotti.

Kun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan
kolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli
muassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein
yhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin
kärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja
hän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina
ollessani.



IV.

Kapina laivalla. -- Kapteenin ja hänelle uskollisten tuho. --
Augustuksen pelastus.


Priki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen
jälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut
ruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja
häärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin
kajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään
luonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin
tuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen
vuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan
minusta -- kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas
ruumaan. Vasta _neljäntenä päivänä_ se hänelle onnistui. Monta kertaa
hän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja
pyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin
ulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut
lausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi
takaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa
ajateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä
siinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli
punninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes
kenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo
sanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli
tuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei
silloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin
huutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle
muonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän
minun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien
laskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon
haettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme
kokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden
vakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan
löyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun
ajattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka
kauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän
ihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että
olisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut tunnit.

Augustus huusi minua ensin matalalla äänellä ja sulkematta luukkua --
mutta minä en vastannut. Silloin hän sulki luukun ja puhui kovemmin ja
lopulta hyvin kovalla äänellä -- minä yhä vaan kuorsasin. Hän oli nyt
ymmällä mitä tehdä. Häneltä kuluisi hyvän aikaa tunkiessaan romun
välitse laatikolleni ja sillä välin kapteeni Barnard saattaisi huomata
hänen poissaolonsa, kun hän joka minuutti tarvitsi hänen apuaan
järjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis
tarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta
pistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen
sitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän
arvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri
aikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton
hälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta,
sulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut
yli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku
paiskasi hänet maahan.

Luja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta;
kuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen
isänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin
roikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei
puhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa
kumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti
ilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti
ison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli
neekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja
varustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi
Augustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän
miestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.

Konnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin
sidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille,
joka oli teljetty, -- kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä,
kaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:

-- Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla
-- ei mitään mutinaa.

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs
englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti
itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään.
Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle
ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja
viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin
loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä
uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät
karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja
hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein
kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi
heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat
vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen
taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia
epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he
kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä
hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki
kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen
kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin
ensimäiset kuusikin -- kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia
kaksikymmentäseitsemän miestä.

Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin
laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista
uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin
mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus
luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta
roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen
verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka
muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi;
perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio
rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti.
Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka
viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien
kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet
kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla,
että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan
voiton. Mutta musta kokki -- joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi
olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä -- ei
halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta
kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin
päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä
hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk
Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka
elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä
oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä
intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli
niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli
lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä,
mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin
olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi
sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin
olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet
taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri
ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä.
Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti
tavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista,
espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta.
Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja
se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka
ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta
korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen
ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei
kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen
vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat
tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan
olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen
saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta
tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme
merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.

Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta
tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia
ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat
johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.

Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä
julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon
tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen
jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on
tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen
kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan
kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan
ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja
epätodennäköisimmät väitteeni.

Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti
riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit -- paitsi Augustusta,
jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen -- pienimpään
valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan
katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa -- sillä muistettaneen,
että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen
jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta
hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin
ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä
tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin
missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta
hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja
viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa
käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään
ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin
vastustelematta.

Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän
vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset.
Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta
ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä
muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat --
sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.

Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä
ja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa
näkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten
pelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30'
pohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin
kaukana Bermudas-saarista.

Augustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi
maihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.

Nyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa
lounaiseen -- kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle,
ryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap Verden ja Porto Ricon
reitillä.

Ei mitään piitattu Augustuksesta, joka oli päästetty köysistä ja sai
kävellä missä halusi kajuutanportaiden ja kokan välillä. Jopa Dirk
Peters kohteli häntä hieman ystävällisestikin kerran pelastaen hänet
kokin raakuuksilta. Hänen asemansa oli kumminkin mitä arveluttavin,
kun miehet olivat alituisesti päissään eikä heidän hyvään tuuleensa
tai välinpitämättömyyteensä ollut kauan luottamista. Levottomuutensa
minun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen
tilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen
vilpitöntä ystävyyttään. Monta kertaa hän oli jo päättänyt ilmaista
minun laivassa oloni kapinoitsijoille, mutta luopui siitä muistaessaan
ne hirmutyöt, joita hän jo oli nähnyt, ja toivoessaan pian pääsevänsä
avukseni. Tähän hän lakkaamatta vaani tilaisuutta, mutta hänen
alituisesta valppaudestaan huolimatta kolme päivää kului veneen
tuuliajolle heittämisestä ennenkuin mitään toiveita siihen ilmaantui.
Vihdoin kolmannen päivän iltana kova itätuuli yllätti prikin ja kaikki
miehet huudettiin korjaamaan purjeita. Siinä mylläkässä Augustus pääsi
pujahtamaan hyttiin. Sanomattomaksi surukseen ja kauhukseen hän
silloin näki, että se oli muutettu kaikenlaisten laivatarpeiden
talletuspaikaksi ja että monen sylen pituinen ankkurikettingin-romu,
joka oli kasattu kajuutanportaiden alle, oli kirstun tieltä raahattu
tänne aivan luukun päälle! Mahdotonta oli siirtää sitä paikaltaan
kenenkään huomaamatta ja hän palasi kiireimmän kautta takaisin. Kun
hän astui kannelle, kävi perämies hänen kurkkuunsa, kysyen mitä hän
oli tehnyt kajuutassa. Hän oli sysäämäisillään hänet vasemman partaan
yli mereen, kun Dirk Peters taas tuli väliin ja pelasti hänen
henkensä. Augustus pantiin nyt käsirautoihin, joita laivassa oli monta
paria ja hänen jalkansa sidottiin lujasti. Sitten hänet vietiin
välikannelle ja viskattiin lähinnä kanssin laipiota olevaan alempaan
koppiin, samalla kuin hänelle vakuutettiin, ettei hän kertaakaan enää
pistäisi jalkaansa kannelle, "niin kauan kuin priki oli priki". Näin
sanoi kokki, joka viskasi hänet koppiin; vaikea on sanoa mitä tällä
lauseella oikein tarkoitettiin. Koko asia koitui kumminkin minun
lopulliseksi pelastuksekseni, kuten kohta nähdään.



V.

Miten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta.


Muutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon
vallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti
nyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani,
arvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin
menehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina
ja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen
päähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen
kanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen
vaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä,
mutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä
hengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken
huomionsa tehtävän suoritukseen.

Käsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei
keksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa
alkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat
saattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin
vain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät
ollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti
taipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran
niin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi
tulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta,
missä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta,
tuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon.
Puhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää
oikean kätensä rautoihin, -- vasen oli paikoillaan -- ja köyttää
nuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin
perässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran
oli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja
arveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen
kotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut
siitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei
ollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja
oli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon
kuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että
se oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut
pyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla
omituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa
arvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen
hänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun.
Sitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana
päivänä.

Kun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja
irrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi
kynäveitsellään -- sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen
taskujaan -- kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua,
mahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa
siitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä
jäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan
mitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan
poikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia
makuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden
viinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen
huolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain
onneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut
mahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa
suunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai
laudan toisesta kohden poikki -- ja oli siten tehnyt aukon kyllin
suureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi
vähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi
kontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta,
niin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan
laivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan
kahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää
luokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin
läpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön.
Näin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä
pikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun
koira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski
hetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin
mokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi
varmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus
arveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta.
Hänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se
päättyi näihin sanoihin: "olen töhrinyt tämän verellä -- henkesi
riippuu siitä, että pysyt piilossa".

Nämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun
Dirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella,
tuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui
vähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja
prikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa
eriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän
kumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän
päivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui
sisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään
eivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät
he voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että
oli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota
he odottelivat joka hetki.

He menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko
päivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten
hän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä.
Eräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin
jättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita.
Suureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni
talikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain
halusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä,
ryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan
makuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut
siinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun
veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi -- tämä
temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen
vasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi
pujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja
traanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti
kynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään
ruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan
hän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei
uskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan
vankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran
toisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä
näyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se
synnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa
ääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja
piti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä,
jos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta
vieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen
alkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista
tunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen.
Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa,
kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei
mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa
valtaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin
lapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen
maahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui -- sillä tästä
sattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.



VI.

Kapinoitsijain suunnitelmia. Augustus saa enemmän vapautta.


Vain tämän kertomuksen pääkohdat kertoi Augustus minulle viipyessämme
laatikon lähellä. Vasta jälkeenpäin hän selosteli kaikki pienimpiä
yksityiskohtia myöten. Hän pelkäsi, että häntä kaivataan ja minä
puolestani olin hurjan kärsimätön pääsemään inhottavasta vankilastani.
Me päätimme heti ponnistella laipioon puhkaistulle reiälle, jonka
lähellä minun piti pysytellä toistaiseksi, hänen mennessään
vakoilemaan. Koiran, Tiikerin, joksi sitä sanottiin, jättämistä
laatikolle emme kumpikaan tahtoneet ajatellakaan. Se tuntui nyt olevan
aivan hiljaa emmekä erottaneet sen hengitystäkään painaessamme
korvamme laatikkoa vasten. Olin varma, että se oli kuollut, ja päätin
avata laatikon oven. Se makasi suorana, näköjään syvässä
horrostilassa, mutta vielä elossa. Aikamme oli hyvin täpärällä, mutta
kuitenkaan en raskinut jättää eläintä, jota nyt toistamiseen sain
kiittää hengestäni, edes yrittämättä sitä pelastaa. Niinpä raahasimme
sen mukanamme miten parhaiten taisimme, vaikka se kävi kovin työlääksi
ja väsyttäväksi; Augustuksen täytyi väliin kiivetä esteiden yli koiran
vetkale sylissään -- johon urotyöhön minä hintelyyteni takia en
ollenkaan olisi kyennyt. Vihdoin meidän kuitenkin onnistui päästä
aukolle, josta Augustus ryömi ensiksi ja Tiikeri työnnettiin perästä.
Kaikki oli onneksi kunnossa kanssissa emmekä me unohtaneet hartaasti
kiittää Jumalaa vältettyämme uhkaavan vaaran. Toistaiseksi sovittiin,
että minä pysyttelisin aukon lähellä, josta toverini helposti voisi
antaa minulle osan päiväannostaan ja minä saisin hengittää verrattain
puhdasta ilmaa.

Kun ystäväni oli päässyt turvassa koppiinsa ja saanut raudat ja köyden
paikoilleen pannuksi, oli jo täysi päivä. Aikamme oli ollutkin
täpärällä, sillä tuskin hän oli saanut kaikki kuntoon, kun perämies
tuli kanssiin Dirk Petersin ja kokin seurassa. He puhelivat vähän
aikaa Cap Verden laivasta ja näkyivät olevan siitä kovin huolissaan.
Vihdoin kokki tuli kopille, jossa Augustus makasi, ja istuutui
pääpuoleen. Näin ja kuulin kaikki piilopaikkaani, sillä laudan pätkää
ei oltu pantu paikoilleen ja pelkäsin joka hetki neekerin nojaavan
aukon peitteeksi ripustettuun isoon nuttuun, jolloin kaikki olisi
tullut ilmi ja me epäilemättä olisimme heti saaneet sen maksaa
hengellämme. Onni oli meille kumminkin myötäinen, ja vaikka hän
tuontuostakin kosketti nuttua laivan kiikkuessa, hän ei tullut
painaneeksi sitä tarpeeksi lujasti huomatakseen mitään. Nutun liepeet
oli luonnollisesti kiinnitetty laipioon, niin ettei se päässyt
heilahtamaan reiän päältä. Koko ajan Tiikeri oli maannut vuoteen
jalkapäässä ja näkyi jo jonkun verran tointuneen, sillä näin sen
silloin tällöin avaavan silmänsä ja syvään henkäisevän.

Muutaman minuutin kuluttua perämies ja kokki lähtivät ja jättivät
kanssiin Dirk Petersin, joka heti heidän mentyään istahti siihen,
missä perämies juuri oli istunut. Hän rupesi haastelemaan hyvin
tuttavallisesti Augustuksen kanssa ja näimme nyt, että hänen humalansa
toisten ollessa saapuvilla oli parhaasta päästä ollut teeskentelyä.
Hän vastasi avomielisesti toverini kaikkiin kysymyksiin, kertoi että
hän varmasti uskoi hänen isänsä pelastuneen, koska näkyvissä oli ollut
kokonaista viisi purjealusta juuri ennen auringon laskua, silloin kun
hänet jätettiin tuuliajolle, sekä puheli muutenkin lohduttavasti, mikä
tuotti minulle sekä iloa että hämmästystä. Aloinpa tosiaankin toivoa,
että me Petersin avulla lopulta saisimme prikin takaisin valtaamme, ja
mainitsin siitä Augustukselle heti kun voin. Hän uskoi, että tuuma oli
mahdollinen, mutta vaati mitä suurinta varovaisuutta, koska tuon
sekarotuisen intiaanin käytös näytti johtuvan vain satunnaisesta
oikusta eikä tosiaankaan saattanut sanoa, oliko hän koskaan oikein
viisas. Peters meni kannelle noin tunnin kuluttua ja palasi vasta
päivälliseksi, jolloin hän toi Augustukselle runsaan annoksen
suolalihapihviä ja putinkia. Yksin jäätyämme minäkin sain kelpo osani
omalle puolelleni. Ei kukaan tullut enää kanssiin sinä päivänä ja
yöksi menin Augustuksen koppiin ja nukuin makeasti lähes
päivänkoittoon asti, jolloin hän herätti minut kuullessaan liikettä
kannelta. Palasin kiireimmän kautta piilooni.

Kun päivä oli täysin valjennut, näimme Tiikerin miltei täydelleen
toipuneen, emmekä huomanneet mitään vesikauhun oireita. Kun tarjosimme
sille vähän vettä, joi se näköjään hyvin halukkaasti. Päivän pitkään
se sai takaisin entisen voimansa ja ruokahalunsa. Ruuman myrkyllinen
ilma oli epäilemättä aiheuttanut sen kummallisen käyttäytymisen. En
saattanut kyllin iloita siitä, etten suostunut jättämään sitä
laatikolle. Tämä päivä oli kesäkuun kolmaskymmenes ja kolmastoista
_Grampuksen_ purjehdittua Nantucketista.

Heinäkuun toisena päivänä perämies tuli kanssiin, juovuksissa kuten
ainakin, mutta mainiolla tuulella. Hän tuli Augustuksen kopille,
läimäytti häntä selkään ja kysyi, osaisiko hän olla ihmisiksi, jos hän
pääsisi irti ja lupaisiko hän pysyä poissa kajuutasta: Tähän ystäväni
tietenkin vastasi myöntävästi, jolloin roisto päästi hänet vapaaksi
pakotettuaan hänet ensin juomaan rommipullosta, jonka hän otti
takintaskustaan. Molemmat menivät nyt kannelle enkä nähnyt Augustusta
noin kolmeen tuntiin. Sitten hän palasi tuoden sen hyvän uutisen, että
oli saanut luvan kävellä prikillä missä vain halusi isonmaston ja
kokan välillä ja että hänet oli määrätty nukkumaan entiseen tapaansa
kanssissa. Hän toi minulle sen lisäksi hyvän päivällisen ja runsaasti
vettä. Priki väijyi yhä Cap Verdeltä purjehtivaa laivaa ja parhaillaan
oli näkyvissä purje, jota arveltiin siksi.



VII.

Kapinoitsijat riitautuvat. -- Hartman Rogers myrkytetään. -- Me
liittoudumme Dirk Petersin kanssa.


_Heinäkuun 10 pv:nä:_ Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa
prikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman
Rogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan
lasin grogia.

Tämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut.
Hän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt
ja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan.
Nyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta
joukostaan -- toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut
Jonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun
suunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut
ajamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että
hän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä
liittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen,
jolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja
vihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei
nähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä
hinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus
antaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin
tahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti
minun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä
ihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää
luottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He
menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä
tutustuimme toisiimme.

Sovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa,
ja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi
meille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja
luovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt
tyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle -- siihen seikkailuun
tarvittiin miehistöä -- ja hän luotti siihen, että hänet joko
vapautetaan mielenvikaisuuden takia -- jonka hän juhlallisesti
vakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia -- tahi armahdetaan
Augustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti
toistaiseksi huuto: "kaikki miehet korjaamaan purjeita", ja Peters ja
Augustus juoksivat kannelle.

Kuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla
saatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen.
Laskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko
joukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti
laivan ja heti sen jälkeen vielä toinen -- mutta mitään vahinkoa ei
toki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka
suurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen
puolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me
asetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen
varaan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen
ankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas
neuvotteluamme.

Olimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut
tarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella
hetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei
sitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos
nimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä
kaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana
pulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme
miestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän
hallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut
taskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti
housunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä -- kun esimerkiksi ei ollut
yhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan -- rupesimme
pelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja
että hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin
selvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin
ripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän
täytyi menetellä hyvin varovasti.

Peters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin
-- Allenin -- kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa
hiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle
varustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen
ryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen
joutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa
perämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset
ennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti
houkuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti,
todisti riittävästi hänen olevan varuillaan.

Se seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät
varmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme
sen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin
tehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei
ollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet
raivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.

Onnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme
perämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen,
että muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen
pari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että
perämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli
syitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat,
mutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen
itsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa
mukaista.

Rogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa
kouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin
ja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli
suunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut
vedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan,
rypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista
täplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti
kasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen
samettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän
aikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki
sen vilaukselta -- näki sen nyt ensi kerran -- käski hän, joko tuntien
tunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen
näyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun
riippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla.
Annettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen
enää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä
vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin
tuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen
vasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen
sinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.

Tehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta
täytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin,
puhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina.
Tämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters
lähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen
kurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet
mereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen
varokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli
meneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä
kannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli
aluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös
toimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös
panemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti
lisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet
mitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista
Augustus otti toisen ja minä toisen.

Varattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme
ruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme
Augustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin,
niin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä
luultaisiin vahdiksi.

Niin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi.
Ottamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja
kangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja
piti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa
oli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin
varustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin
kamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten
laitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat
ja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi
naamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten
pilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa
juomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.



VIII.

Me valtaamme laivan Rogersin haamun avulla.


Kun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta
jonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen
epämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota
siten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain
kootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia
päättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.

Siellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen
hiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt,
ylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea
äkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme
saranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä
onni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä
he olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan
peräkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat
patjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He
haastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet
maljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista
tinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään
kuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri
joukko musketteja oli läheisessä kopissa.

Kuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme
selville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään
varmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin
haamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat
merirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he
ensi aluksi yhtyisivät _Hornet_-kuunarin miehistöön ja jos mahdollista
anastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen
yritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.

Muuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen
matalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten
kovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä
kapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin
molemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut
mitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen
hyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.

Nyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja
Petersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin
kumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia
pelon vallata mieltäni.

Ärjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti
meitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä.
Silloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä
miestä menemään kokan puolelle komentamaan "ne pirun köntykset"
kajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei
tahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. -- Onneksi priki hytki
tällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki
nousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus,
jonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman
puolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon
hämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me
kerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen
toimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti
päänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä
paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle
perämiehen käskyn. Peters huusi: "Kyllä, kyllä," ääntään muuttaen, ja
kokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut
oikeinpäin.

Molemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki
oven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät
teeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun
tämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan
asumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle
puoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki,
sillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja
kävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat
pumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita
valmiiksi tarvittaessa.

Nyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni
kaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti
astumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun
merkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin
ja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten
kesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä
sanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen
läsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin
levottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin
kammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters
kysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti
mereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella.
Tällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin
rukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan
liikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen
kiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan
portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana
seurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys
teki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat
otetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja
kaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle,
jolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen
puolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa
vähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni
juuttuneina lattiaan -- surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon
kuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme
yksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he
puolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters
ampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka
olin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin
ja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt
vain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties
rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat
tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat
jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones,
Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan,
lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi
pian päättänyt hänen päivänsä -- kun emme Peters ja minä heti voineet
suoriutua omista vastustajistamme -- ellei apuun olisi aikanaan
joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi
lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se
loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin
päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin
saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan
ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa.
Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies
pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä
olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei
ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt.
Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi
Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti
sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän
tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä
silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta
on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.

Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen
olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo
hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella
ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi
puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän
ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä
iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän
taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme
huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa
olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat
olivat tehneet.

Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti.
Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti
ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi.
Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli
hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas
laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman
puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku
venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi
myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi
enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin -- kovin
moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan
turvautuvat -- niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua
kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden
laivassa nousseen seitsemään jalkaan.

Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin
päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren
sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme
kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä
yhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ,
mutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti
päivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi
hakkaamalla ison maston poikki.

Tällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja
kun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut
eikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit
kannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä
isostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi
Peters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten
seistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui
suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset
taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät
valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme,
ettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme
oli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta
emme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä
Augustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme
vielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja
ennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja
suisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä
suojanpuolelle -- muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan
sikinsokin jonkun aikaa -- ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää
pelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi
pystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin
kallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään
tapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat
ihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.

Vastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja
saimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään
masto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.

Näihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla
veneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään
se ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana
tietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä
ylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa
minuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja
oikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.

Puolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta
siinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi
puhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa
iltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa;
ja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa
aamuun asti.

Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt
keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi
sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se
jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä.
Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli
tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.

Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun
niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt,
vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten
tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja
täyttäen joka tuuman vedellä.



IX.

Myrskyä jatkuu. -- Laivamme hylkynä. -- Kärsimyksemme alkavat.


Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme
lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin
lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se
yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän
tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei
vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain
taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:

-- Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.

Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat
meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti
näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta
päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta
toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä
lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin
sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan
pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana -- näyttipä tuo sitten
miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin
jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni
kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin
toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää
kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi
oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme.
Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla
kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan
meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti
viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien
pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka
olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän
kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei
mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki
hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan
voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa
kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen
ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti
murtuneina.

Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja
silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät.
Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon
ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä
hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista
pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki
hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten
menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä
suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme
ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin
näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä
siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman
tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus
puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän
mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme
kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion
kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin
heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin
tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi
niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa
ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski
ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti
ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi,
että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me
voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin
kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.

Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen
laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja
tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana
vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin
nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut
hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta
kumpikaan ei vastannut mitään.

Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka
kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani,
kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot,
tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan,
että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana
ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista
esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja,
suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä
muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa
jonossa.

Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran
taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini
kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa
vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja
että Parker oli Tiikeri.

Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen
tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain
loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut
köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli
ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä
luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle
toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän
tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän,
vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että
hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi
minulle heikosti osottaen köyttä.

Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin
poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään
minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan
hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja
onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties
pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen
rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden
housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen
perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni
päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin
nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa
paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt
pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin.
Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa
muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni
ankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin
tehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin
toista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas
osittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti
nelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen
siteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää
jäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se
oli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja
leikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme
köysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti
samassa saaneen huojennusta -- päästen paljo helpommin liikkumaan kuin
Parker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.

Ei ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut
mitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen
olevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne
siteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei
yksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut
niin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman.
Selviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä
olevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle,
pää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin
puolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta
seuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan.
Selviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen.
Meidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin
mikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa
kun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja
meri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen
toivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut
ollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle
sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä
oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet.
Me istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen
toistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja
pelastuaksemme pelottavasta asemastamme.

Neljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana
ja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt
aivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä,
oli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me
saatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet
enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta
ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.

Peters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja
vedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt
luistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin
saatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse
kajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä
oikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa
ahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan
hengittämättä.

Kun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen
portaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää
edellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien
varastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan
myttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti
nykäistävän -- sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös.
Vedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että
hän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli
päässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli
täytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä
päästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista
minuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.

Toinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin
kauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja
vedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään,
kuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se
johtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden
juurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin
pahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin
jatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme
muilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin
syvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme
yhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.

Kolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei
mitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja
pysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme
turhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi
iloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin
irrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään
tämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran
kajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle.
Sanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja
hänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan
ponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.

Asiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä,
voineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia
vastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän
toiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei
kestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta
niissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin
toivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme
tehdä pelastumiseksemme.



X.

Nälänhätämme. -- Kuolleiden kuljettama laiva.


Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen
kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja
selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei
vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen,
kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan
johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan
unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun
havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin
peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä
olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin
näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker
olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi
kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin
kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki
monta minuuttia kuin lapsi.

Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta
ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli
ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon
kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut
niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta
oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut,
noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti.
Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella
ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje -- tietenkin
se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei
mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme
kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se
mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme
aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty
ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.

Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme,
jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas
suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai
kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään
muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.

Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin
neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä,
jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin
lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti,
nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli
pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti
liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen
iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin
että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli
lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään
mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä
edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja
asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne -- se ymmärrettäköön -- aivan
niinkuin _me ne näimme_.

Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja -- en voi
puhua tyynesti tästä tapauksesta -- meidän sydämemme sykki hurjasti
ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin
kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta
pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta
kantautui vieraasta laivasta -- joka nyt oli ihan lähellämme -- haju,
löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy,
helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin
henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat
marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä
arvailuihin -- priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä.
Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan
kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät
parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen
kannella.

Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai
kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi
hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja
ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan
elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme
saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja
äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo
äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät
jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen
seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina
surkean pettymyksemme tuskissa.

Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen
joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen
kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä.
Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin
tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti.
Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä
nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt
kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä
kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa
lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun
tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty
paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja
kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren
pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti
huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä
hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla
oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion
hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin
kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.

Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni
ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren
tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi
minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin
paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.

Ruumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut
edestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli
ensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta
pyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot
paljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin
kammottavan kammottavaa!

Priki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen,
mutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön
mukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se
kulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen,
ellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi
täydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme.
Olimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä
toimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli
heikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme
tuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain
puolet sen rungosta!

Olen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan
epävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen
rakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä
hollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti
tätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa
tehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle
tolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden
tummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä
olleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen
keltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin
oli -- enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt,
ruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja
vastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on
ollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on
tutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa
sattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka
sitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen
tahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut -- mutta turhan
turhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä
ainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden
verhoon.



XI.

Nälänhätää, janoa ja epätoivoa.


Vietimme lopun päivästä tylsässä horrostilassa tuijotellen pakenevaa
alusta, kunnes pimeä peitti sen näkyvistämme ja saattoi meidät jonkun
verran järkiimme. Nälän ja janon tuskat silloin palasivat työntäen
tieltään kaikki muut huolet ja arvelut. Ei mitään voitu kumminkaan
tehdä ennen aamua, ja sitoen itsemme mahdollisimman lujasti kiinni
koetimme hieman uinahtaa. Siinä minä onnistuinkin odottamattoman hyvin
ja nukuin yhtämittaa siksi, kunnes kumppanini, joita onni oli vähemmän
suosinut, herättivät minut päivän koittaessa uudestaan yrittääksemme
hankkia muonavaroja laivan ruumasta.

Nyt oli tyven. Priki oli kadonnut näkyvistä. Alotimme heti puuhamme
vääntämällä joltisellakin vaivalla irti toisenkin keulakettingin, ja
kun olimme kiinnittäneet molemmat Petersin jalkoihin lähti hän taas
pyrkimään varastohuoneen ovelle arvellen ehkä voivansa murtaa sen
auki, jos vain joutuisi sinne ajoissa; tämän hän toivoikin voivansa
tehdä, kun hylky ui paljon vakavammin kuin ennen.

Hänen onnistui varsin pian päästä ovelle, jolloin hän irrotti toisen
kettingin nilkastaan murtautuakseen sen avulla huoneeseen. Vaan
turhaan hän ponnisti kaikki voimansa -- oven kehykset olivat vahvemmat
kuin oli osattu aavistaakaan. Hän oli ihan uuvuksissa viivyttyään niin
kauan veden alla ja aivan välttämättömäksi kävi, että joku toinen
astuisi hänen sijaansa. Tähän Parker tarjoutui heti pyytämättä; mutta
tehtyään kolme hukkaan mennyttä ponnistusta hän huomasi, ettei päässyt
edes oven lähelle. Haavoittuneen käsivartensa vuoksi Augustuksen oli
turha yrittääkään, koska hän ei kumminkaan olisi kyennyt murtautumaan
huoneeseen, vaikkapa olisi päässytkin ovelle, joten minun osakseni nyt
tuli ponnistaa voimiani yhteiseksi pelastukseksemme. Peters oli
jättänyt toisen kettingin käytävään ja sukellettuani huomasin, etten
ollut tarpeeksi tasapainossa pysyäkseni vakavasti pohjassa. Päätin
siis ensi yritykselläni noutaa vain toisen kettingin takaisin.
Hapuillessani sitä käytävän lattialta kosketin kovaan kappaleeseen,
johon heti tartuin ehtimättä ottaa siitä tarkemmin selkoa, ja palasin
pinnalle. Saalis oli pullo ja ilomme arvaa, kun huomasimme sen olevan
täynnä viiniä. Kiittäen Jumalaa tästä ajallaan tulleesta ja
ilahduttavasta avusta me heti avasimme pullon kynäveitselläni, otimme
kukin kohtuullisen kulauksen ja saimme sanomatonta virkistystä
lämmöstä, voimasta ja urheudesta, jolla se meidät elähdytti. Sitten
tulppasimme pullon taas huolellisesti, kietasimme sen huiviin ja
panimme riippumaan, ettei se särkyisi.

Levättyäni tuokion tämän onnellisen löydön jälkeen laskeuduin taas
kajuuttaan ja sain nyt kettingin käsiini, jolloin heti palasin. Sitten
kiinnitin sen jalkaani, sukelsin kolmannen kerran ja pääsin silloin
täysin selville, etten millään ponnistuksillani tässä asemassa voisi
murtaa varastohuoneen ovea auki. Palasin senvuoksi epätoivoissani.

Nyt ei enää näyttänyt olevan mitään toivon sijaa ja toverieni
kasvoista huomasin, että he olivat valmistautuneet menehtymään. Viini
oli ilmeisesti synnyttänyt heissä jonkinlaista hourupäisyyttä, jonka
minä ehkä sukeltamalla olin välttänyt. He puhelivat sekavasti
asioista, joilla ei ollut mitään yhteyttä tilamme kanssa; Peters
kyseli minulta ehtimiseen Nantucketin oloja. Augustuksenkin muistan
lähestyneen minua totisen näköisenä ja pyytäneen lainaamaan
taskukampaa, hänen hiuksensa kun olivat täynnä suomuksia ja hän tahtoi
puhdistaa päänsä ennen maihin tuloamme. Parker näytti olevan hieman
tolkussaan ja kehotti minua sukeltamaan umpimähkään kajuuttaan ja
tuomaan ylös mitä hyvänsä käsiini osuisi. Suostuin tähän, ja ensi
yrityksellä, oltuani sukelluksissa kokonaisen minuutin, toin pienen
nahkakirstun, joka oli kuulunut kapteeni Barnardille. Avasimme sen
heikossa toivossa, että se sisältäisi jotain syötävää tai juotavaa.
Emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin partaveitsilaatikon ja
kaksi palttinapaitaa. Nyt sukelsin uudestaan, mutta palasin tyhjin
toimin. Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös
päästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen
poissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon. Nuhtelin
heitä sydämettömästä menettelystään, jolloin Augustus puhkesi itkuun.
Toiset koettivat lyödä asian leikiksi, mutta en ikinä enää toivo
näkeväni sellaista naurua: kasvojen irveet olivat kerrassaan
pelottavat. Tosiaankin näkyi, että kiihotusaine oli tyhjässä vatsassa
vaikuttanut äkkiä ja ankarasti ja että he olivat kaikki tavattoman
päihdyksissä. Suurella vaivalla sain heidät houkutelluksi paneutumaan
pitkäkseen, jolloin he pian vaipuivat raskaaseen uneen, jota kovat
kuorsaukset säestivät.

Se kalvava nälkä, jota nyt kärsin, oli miltei sietämätön ja tunsin
voivani tehdä mitä hyvänsä sen tyydyttämiseksi. Leikkasin veitselläni
pienen kappaleen nahkakirstusta ja koetin sitä syödä mutta huomasin
aivan mahdottomaksi niellä ainoatakaan palaa, vaikka kuvittelin
saavani hiukan lievitystä kärsimyksilleni pureksimalla pieniä palasia
ja sitten sylkemällä ne suustani. Yön tullen toverini heräsivät
sanomattomassa heikkouden ja kauhun tilassa, jonka viini höyryjensä
haihduttua oli aiheuttanut. He tärisivät kuin kovassa horkassa ja
huutelivat surkeasti vettä.

En ollut vielä kokonaan heittänyt toivoani saada jotain kannen alta,
mutta tätä yritystä ei voinut ajatellakaan, ennenkuin jollakulla olisi
kyllin tarmoa avustaa minua ja pidellä köydestä alhaalla ollessani.
Parker näytti olevan hieman enemmän tajussaan kuin toiset ja koetin
kaikilla keksimilläni keinoilla häntä elvyttää. Arvellen, että
sukellus meriveteen vaikuttaisi hyvää, sidoin salaa köyden hänen
ympärilleen, talutin hänet kajuutanportaille -- hänen pysyessään koko
ajan ihan toimettomana -- sysäsin hänet veteen ja vedin heti
takaisin. Sain olla mielissäni kokeen tehtyäni, sillä hän näkyi
suuresti elpyneen ja voimistuneen ja ylös päästyään kysyi minulta ihan
järkevästi, miksi minä olin pidellyt häntä niin kovakouraisesti.
Selitettyäni tarkoitukseni hän lausui minulle kiitollisuutensa, sanoen
voivansa paljoa paremmin nyt sukelluksen jälkeen. Sitten päätimme
parannella Augustusta ja Petersiä samalla tavalla ja teimmekin sen
heti, jolloin säikähdys oli molemmille suureksi hyödyksi.

Kun huomasin taas voivani uskoa tovereilleni köyden pitelemisen,
sukelsin jälleen kolme neljä kertaa kajuuttaan, vaikka nyt oli jo
aivan pimeä ja pohjoisesta käyvät vienot, mutta pitkät mainingit
hieman liikuttelivat hylkyä. Näillä yrityksilläni onnistuin tuomaan
kaksi tuppiveistä, tyhjän kolmen gallonin savipullon ja villapeiton,
mutta en mitään, mikä olisi kelvannut meille ruuaksi. Nämä tavarat
saatuani ponnistelin yhä edelleen, kunnes olin ihan uuvuksissa, mutta
en löytänyt sen enempää. Yön kuluessa Parker ja Peters puuhailivat
vuorotellen samalla tavalla, mutta kun emme mitään tavanneet,
luovuimme koko yrityksestä epätoivoissamme, päätellen turhaan
kuluttavamme voimiamme.



XII.

Yhä nälänhätää. -- Parker uhrataan. -- Augustus kuolee. -- Yhä
sanomattomia kärsimyksiä. -- Pelastus.


Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä
meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi
uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt
kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin
turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä
vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut,
että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään,
sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan
kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti,
nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla
mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä
kummallekaan toverillemme.

Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo
toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän
virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että
tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen
saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin
ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun
yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset.
Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa
häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.

Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi
päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas
latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan
hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän
oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt
ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi
liian myöhään ainakin hänelle itselleen.

Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet,
muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun
kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä
paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja
kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen
tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista
toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä
arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni
ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä
vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet
hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti
kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella
aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui
Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan.
Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.

Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan.
Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa
kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja
yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä
täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut
kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin
kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla
olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä
minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä
näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi
käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen
murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.

Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran
lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin
ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he
lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu
tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun
mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.

Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä
näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään
yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet
muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni
joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi
niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä
kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi
vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme,
että minä rupeaisin pitelijäksi.

Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä
asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän
kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja.
Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään
harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa
hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla
olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen,
määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset
vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun
miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa
kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi
kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja
säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi
edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä,
sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat.
Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin
ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta
polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä,
sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä
arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi -- sanalla sanoen ajattelin
kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.

Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni
kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta
levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä
paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin
peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun -- olimme
näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen
täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua
tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan
asemaan.

Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään
rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat.
Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli
vapaa -- _hänen_ tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen
toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin
arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt,
elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä
tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani
Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo
tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja
silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului
kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa
vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan
avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti
kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se
minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä
vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen.
Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan
ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että
hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.

Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.

       *       *       *       *       *

Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri
vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni
yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen.
Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta
rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos
mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin
viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt
kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin
nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata
varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä
muonavaroihin käsiksi.

Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko
ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli
vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En
kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty
vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin
nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä
tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia
pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.

Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko
tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme
seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai
pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin
monta pitkää tuntia työn päättämiseksi -- s.o. kyllin suuren aukon
hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä
kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän
onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa
kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.

Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään
kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian
tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme
olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä
halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä
kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso
sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen
kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat
seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa,
suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan
jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä
ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin
varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa,
jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli
ollut sietämättömän ankaraa.

Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet,
yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen,
aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä
väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä
oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen
gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain
kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta
lähtiessämme ottanut useita kilpikonnia _Mary Pitts_-kuunarista, joka
juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.

Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa.
Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.

_Elokuun 1 p:nä_. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä.
Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan
mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan
sekotettuamme siihen viiniä -- mutta janomme ei paljoa lieventynyt.
Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain
melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla.
Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän
silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen
kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat.
Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa,
oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme
mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti,
että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja
puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua
rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin
sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin
käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän
fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden
hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat
peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän
äänen.

_Elokuun 2 p:nä_. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän
koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen
tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua
liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa.
Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen
siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan
lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme
turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen
ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa
kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti
niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet.
Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta
turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; -- ne
olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat
suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista
samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta
mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla.
Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala
muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan
suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi
paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin
pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä
pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä
aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti
kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se
painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme
unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.

_Elokuun 3 p:nä_. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän
kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella.
Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin
ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi
tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen
puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana
kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten
muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän
eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka
eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.

_Elokuun 4 p:nä_. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan
kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa
kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin
kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä
riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi
lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin
kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään,
olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan
alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.

Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja
huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin
miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa
kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon
luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä
pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut
pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle
tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin
arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle
ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä
virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri
uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita
tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.

Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni.
Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja
jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui
ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa
kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja
aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin
täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin
kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena
ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle,
ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän
nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta
puolelta, ja viskasi minulle köyden -- toisen niistä, jotka oli
kiinnitetty nauloihin.

Hädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan
vaaraan -- välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli
kaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta
toivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan,
itkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa.
Tällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin
luonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa
asemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja
kauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin
arvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä
vielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki
koettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei
yhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.

Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja
kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme
entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei
meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen
säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja
aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin
kölikin _oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat
mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi_. Niinpä tuo kovin
kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin
onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota
kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa
kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja
verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme
olleet.

Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen
hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista
sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme
niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti
saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran
kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon
tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin
ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät
suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.

_Elokuun 5 p:nä_. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät
summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää
yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun
niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen.
Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme
kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa
tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja
vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän
uinahtaa.

_Elokuun 6 p:nä_. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti
puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt
pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä
vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä
täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä
paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme.
Tässä hommassa kulutimme koko päivän.

_Elokuun 7 p:nä_. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa
keksimme purjeen idässä _silminnähtävästi tulossa meitä kohti!_ Tätä
ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja
rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme
paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa
luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin
viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni
lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi
samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua
siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se
oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo
etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus
valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut
meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään --
pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se
kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein
samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi.
Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme
pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen
tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan
meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva
osoittautui liverpoolilaiseksi _Jane Guy'ksi_ ja se oli kapteeni Guy'n
kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle
merelle.



XIII.

Matka Etelämerelle.


_Jane Guy'ssä_ meitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin
hädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon
kuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti
vienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä
olimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain
kärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä
pikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin
vakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut,
että tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen
joko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani
mahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä.
Tapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan
synnyttivät. Tiedän vain, että _silloin_ kun ne tapahtuivat,
ajattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.

Jatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää
tapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä
useammin valaita.

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin
saaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää
myöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen
sivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit.
Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä
olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas
Harbouriin neljän sylen syvyydelle.

Aamulla Christmas Harbouriin tulomme jälkeen ensimäinen perämies Mr.
Patterson laski veneet vesille ja, vaikka hieman aikaista tähän
vuodenaikaan, lähti hylkeen etsintään, soutaen ensin kapteenin ja
hänen nuoren sukulaisensa eräälle läntiselle karulle niemekkeelle;
näillä oli saaren sisämaahan jotain asiaa, josta en saanut selkoa.
Kapteeni Guy otti mukaansa pullon, jossa oli sinetillä suljettu kirje
ja lähti menemään kohti erästä korkeinta vuorenhuippua.
Todennäköisesti hän aikoi jättää sinne kirjeen jonkin laivan
perittäväksi, jonka piti saapua tänne meidän lähdettyämme.

Niin pian kuin hän hävisi näkyvistä, läksimme -- Peters ja minä
olimme perämiehen veneessä -- risteilemään rannikolle haeskellen
hylkeitä. Tässä hommassa olimme kolmisen viikkoa tarkastellen joka
sopen ja kolkan sekä Kerguelenin maalla että muillakin pienillä
lähisaarilla. Vaivoillamme ei kumminkaan ollut menestystä. Näimme
suuren joukon turkishylkeitä, mutta ne olivat perin arkoja ja vain
työllä ja vaivalla onnistuimme hankkimaan kaiken kaikkiaan
kolmesataaviisikymmentä nahkaa.

Elefanttihylkeitä oli viljalti varsinkin mannermaan länsirannikolla,
mutta saimme tapetuksi vain parikymmentä ja nekin suurella vaivalla.
Pienemmiltä saarilta löysimme aika paljon karvahylkeitä, mutta jätimme
ne rauhaan. Kuunarille palasimme yhdentenätoista päivänä ja tapasimme
siellä kapteeni Guyn veljenpoikineen; kumpikin moitti sisämaata aivan
kurjaksi kuvaillen sen mitä kolkoimmaksi ja hedelmättömimmäksi maaksi
maailmassa. He olivat saaneet viettää pari yötä saarella, kun toinen
perämies jonkun väärinkäsityksen vuoksi ei ollut lähettänyt kuunarilta
heitä noutamaan.



XIV.

Yhä etelään! Me tunkeudumme jäävyöhykkeen läpi.


Kahdentenatoista päivänä lähdimme purjehtimaan Christmas Harbourista
palaten samaa tietä länttä kohti ja jättäen Crozet'n ryhmään kuuluvan
Marionin saaren vasemmalle puolellemme. Sen jälkeen sivuutimme Prinssi
Eduardin saaren ja jätimme senkin vasemmalle; sitten suuntasimme
pohjoisempaan ja laskimme viidentoista päivän kuluttua Tristan
d'Acunhan saaristoon 37° 8' etel. lev. ja 12° 8' länt. pit.

Täällä saimme vaivatta melkein kaikkia muonavaroja mitä tarvitsimme --
lampaita, sikoja, mullikoita, kaniineja, siipikarjaa, kaloja
kaikenlaisia sekä kasviksia yltäkyllin. Laskettuamme ankkurin aivan
suuren saaren lähelle kahdeksantoista sylen syvyydelle saimme kaikki
mukavasti tuoduksi laivalle. Kapteeni Guy osti vielä viisisataa
hylkeennahkaa ja vähän norsunluuta. Viivyimme täällä viikon, jolla
aikaa tuuli puhalsi enimmäkseen luoteesta ja sää oli hieman usvainen.
Marraskuun viidentenätoista päivänä läksimme purjehtimaan lounaaseen
aikoen Aurora-nimiseen saaristoon.

Jatkoimme etelän ja lännen välistä suuntaamme vaihtelevalla säällä
aina kuukauden kahdenteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin
tulimme 53° 15' etel. lev. ja 47 ° 58' länt. pit. -- s.o.
hyvin lähelle eteläisimmän saaren asemaksi osotettua kohtaa.
Havaitsematta merkkiäkään maasta purjehdimme edelleen länteen
viidennelläkymmenennellä kolmannella eteläisellä leveyspiirillä aina
viidennellekymmenennelle läntiselle puolipäivänpiirille saakka. Sitten
suuntasimme pohjoiseen aina viidennellekymmenennelle toiselle
eteläiselle leveyspiirille asti, jolloin käännyimme itäänpäin ja
pysyimme samalla leveyspiirillä tehden sekä aamuin että illoin
korkeushavaintoja ja määräten meridiaanikorkeuden tähdistä ja kuusta.
Näin kuljettuamme itäänpäin Georgian länsirannikon puolipäivänpiirille
asti pysyimme tällä puolipäivänpiirillä, kunnes saavuimme sille
leveydelle, jolta olimme lähteneet. Sitten purjehdimme vinosti
kulmittain kautta koko merkityn alueen lakkaamatta tähystellen maston
huipusta ja tehden edelleen tarkkoja tutkimuksia kolmen viikon aikana,
jolloin sää pysyi merkillisen kauniina ja ihanana sekä aivan
kirkkaana. Tietenkin pääsimme täysin selville siitä, että olipa näillä
seuduin ollut mitä saaria hyvänsä ennen muinoin, niistä ei nykypäivinä
enää näkynyt jälkiäkään.

Kotiin palattuani olen sittemmin huomannut, että saman alueen on yhtä
tyystin risteillyt kapteeni Johnson amerikalaisella _Henry_-kuunarilla
v. 1822 ja kapteeni Morrel amerikalaisella _Wasp_-kuunarilla, molemmat
samoilla tuloksilla kuin mekin.



Kapteeni Guyn aikomus oli alkuaan ollut Aurora-saarista selville
päästyään purjehtia Magellanin salmen kautta edelleen pitkin
Patagonian länsirannikkoa, mutta saamansa tiedot saattoivat hänet
suuntaamaan etelään toivossa, että tapaisi eräitä pieniä saaria,
joiden on sanottu olevan 60° eteläisen leveyspiirin seutuvilla 41° 20'
länt. pit. Siinä tapauksessa, ettei niitä löytäisi, hän aikoi, jos
vuodenaika osottautuisi suotuisaksi, tunkeutua edelleen napaa kohti.
Näin ollen me joulukuun kahdentenatoista päivänä läksimme purjehtimaan
tähän suuntaan. Kahdeksantenatoista olimme päässeet noille kerrotuille
paikoille ja risteilimme siellä kolme päivää, löytämättä jälkeäkään
hänen mainitsemistaan saarista. Kahdentenakymmenentenä ensimäisenä
päivänä, kun sää oli harvinaisen ihana, läksimme taas purjehtimaan
etelää kohti päättäen tunkeutua tähän suuntaan niin kauas kuin
mahdollista.

Purjehdimme etelää kohti neljä päivää. Kahdentenakymmenentenä
kuudentena päivänä, puolen päivän aikana, olimme 63° 23' etel. lev. ja
41° 25' länt. pit. Näimme nyt useita suuria jäävuoria ja
jäätikkölautan, joka ei sentään ollut kovin laaja. Tuuli pysyi
enimmäkseen kaakossa tai koillisessa, mutta oli hyvin lauha. Milloin
vain saimme länsituulta, mikä muuten oli harvinaista, seurasi sitä
aina sadepuuska. Joka päivä satoi enemmän tai vähemmän lunta.
Lämpömittari näytti kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä
kolmekymmentäviisi astetta. [Fahrenheit'in järjestelmä: 0° C. = + 32°
F.]

_Tammikuun 1 p:nä 1828_. Tänään sulkeuduimme kokonaan jäihin ja
toiveemme näyttivät todella surkeilta. Kova vihuri puhalsi koko
aamupäivän koillisesta ja ajoi suuria jääteliä peräsintä ja peräpeiliä
vasten niin rajusti, että kaikki säikähdimme. Illan suussa, kun vihuri
yhä puhalsi hurjasti, repesi iso lautta edessämme ja meidän onnistui
täysillä purjeilla murtautua pienempien lohkareiden välitse
selvemmille vesille. Avomerta lähestyessämme korjailimme vähitellen
purjeita ja vihdoin perille päästyämme asetuimme vastatuuleen yhteen
kertaan reivatun fokkapurjeen varaan.

_Tammikuun 2 p:nä_. Nyt oli jotenkin kaunis ilma. Puolenpäivän aikana
olimme päässeet 69° 10' et. lev. 42° 20' länt. pit. ja tunkeutuneet
eteläisen napapiirin poikki. Hyvin vähän jäätä näkyi etelässä,
vaikka takanamme oli suuria lauttoja. Tänä päivänä varustimme
suuntimiskojeen, johon käytimme isoa, kahdenkymmenen gallonin vetoista
rautakattilaa ja kahdensadan sylen pituista nuoraa. Huomasimme virran
kulkevan pohjoiseen noin neljännespeninkulman nopeudella tunnissa.

_Tammikuun 5 p:nä_. Olimme yhä suunnanneet etelään kohtaamatta kovin
suuria vastuksia. Tänä aamuna kumminkin, kun olimme 73° 15' it. lev.
ja 42° 10' länt. pit., meidät pysähdytti taaskin suunnattoman laaja ja
luja jääalue. Näimme toki paljon avovettä etelässä emmekä epäilleet
lopulta sinne pääsevämme. Suunnaten itäänpäin pitkin jäätikön reunaa
tulimme vihdoin peninkulman levyiselle väylälle, jonka läpi
varppailimme päivän laskiessa. Meri oli nyt sakeanaan jäävuoria, mutta
ajojäätikköä ei ollut ja me työntäysimme yhä rohkeasti eteenpäin.
Pakkanen ei tuntunut kiihtyvän, mutta lunta satoi ehtimiseen ja
silloin tällöin rajusti rakeita. Suunnattomia albatrossiparvia lensi
tänään kuunarin ylitse kaakosta luoteeseen.

_Tammikuun 7 p:nä_. Meri pysyi yhä kauniisti avoimena, joten saatoimme
helposti kulkea suuntaamme. Lännessä näimme muutamia uskomattoman
suuria jäävuoria ja iltapäivällä sivuutimme hyvin läheltä erään, jonka
huippu kohosi varmasti neljäsataa syltä valtameren pinnasta. Sen
ympärys oli juurelta todennäköisesti kolmeneljännestä ranskan
meripeninkulmaa ja useita vesivirtoja juoksi sen sivuilla olevista
halkeamista. Vuori pysyi näkyvissämme kaksi päivää ja häipyi vasta
sumuun.

_Tammikuun 10 p:nä_. Varhain tänä aamuna menetimme onnettomuudeksemme
miehen. Hän oli amerikalainen, nimeltä Peter Vredenburgh, syntyisin
New Yorkista, ja kuunarin parhaimpia matruuseja. Noustessaan partaalle
hänen jalkansa luiskahti ja hän putosi kahden jäälohkareen väliin ja
hävisi sitä tietään. Tänään puolenpäivän aikana olimme 78° 30' etel.
lev. ja 40° 15' länt. pit. Pakkanen oli nyt ylen ankara ja yhtämittaa
tuli raepuuskia pohjoisesta ja idästä. Tällä ilmansuunnalla näimme
vielä useita suunnattomia jäävuoria ja koko itäinen taivaanranta
näytti ajojäätikön sulkemalta, joka kohoili kerroksittain röykkiö
röykkiön päällä. Ajopuita uiskenteli ohi illan kuluessa ja suuri
joukko lintuja lensi ylitsemme, kuten myrskylintuja, albatrosseja ja
iso lintu, jolla oli hohtavan siniset höyhenet.

_Tammikuun 12 p:nä_. Etelään menomme näytti taasen epäiltävältä,
kun navan puolella levisi näköjään rajaton jäätikkö, taustalla
äärettömiä, röykkelöisiä jäävuoria, jotka äkkijyrkkinä ja uhkaavina
kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Suuntasimme länteen aina
neljänteentoista päivään asti, toivoen löytävämme jonkun aukon.

_Tammikuun 14 p:nä_. Tänä aamuna saavuimme sen kentän äärelle, joka
oli sulkenut meiltä tien, ja luovittuamme sen sivutse tulimme
avomerelle, jolla ei ollut jään siruakaan. Suunnittuamme kahdensadan
sylen pituisella köydellä huomasimme täällä virran, joka kulki etelään
puolen peninkulman nopeudella tunnissa. Purjehdimme nyt etelään päin
kohtaamatta mainittavia esteitä kuudenteentoista päivään saakka,
jolloin puolenpäivän aikana olimme 82° 21' etel. lev. ja 42°
läntisellä pituusasteella. Täällä taasen suunnimme ja huomasimme yhä
etelään kulkevan virran, jonka nopeus oli kolmeneljännestä peninkulmaa
tunnissa. Ilman lämpömäärä oli lauhkea ja mieluisa, lämpömittari kun
oli kohonnut. Tällä alalla ei jään siruakaan ollut havaittavissa. Koko
laivaväki oli nyt varma navalle pääsemisestämme.

_Tammikuun 17 p:nä_. Tämä oli tapauksista rikas päivä. Lukemattomia
lintuparvia lensi ylitsemme etelään ja monta lintua ammuttiin
kannella; eräästä pelikaanin sukuisesta saimme mainion paistin.
Keskipäivän tienoissa nähtiin mastonhuipusta pieni jäälautta vasemman
keulalaidan puolella ja sen päällä häämötti kuin iso eläin. Kun sää
oli hyvä ja miltei tyven, lähetti kapteeni kahdella veneellä
katsomaan, mikä siellä oli. Dirk Peters ja minä läksimme perämiehen
mukana isompaan veneeseen.

Tultuamme jäälautalle näimme, että sillä purjehti jättimäinen
jääkarhunrotuinen, mutta verrattomasti kookkaampi eläin. Hyvin
asestettuina emme arastelleet paikalla käydä sen kimppuun. Useita
laukauksia ammuttiin nopeasti peräkkäin ja enimmät näyttivät osuvan
päähän ja ruhoon. Mutta olematta tuosta milläänkään hirviö heittäytyi
mereen ja ui kita ammollaan sille veneelle, jossa Peters ja minä
olimme. Siinä hämmingissä, jonka seikkailun arvaamaton käänne
aiheutti, ei kellään ollut toista laukausta valmiina ja suunnaton
karhunvetkale oli jo puoleksi päässyt veneemme partaalle ja tarttunut
erästä miestä kupeista ennenkuin tepsiviin keinoihin oli ryhdytty sen
torjumiseksi. Tässä hädässä vain Petersin ripeys ja vikkelyys pelasti
meidät perikadosta. Hypäten suunnattoman pedon selkään hän survaisi
veitsensä sen niskaan, jotta se yhdellä iskulla tunki selkäytimeen
asti. Peto ei enää nostanut päätäänkään, vaan vierähti Petersin yli
mereen. Viimemainittu tointui pian ja kun hänelle oli heitetty köysi,
sitoi hän raadon siihen ennenkuin nousi veneeseen. Sitten palasimme
riemusaatossa kuunarille hinaten voitonmerkkiä perässämme. Karhun
täysi pituus oli kokonaista viisitoista jalkaa. Sen villa oli aivan
valkea, hyvin karhea ja kähäräinen. Silmät olivat veripunaiset ja
suuremmat kuin jääkarhulla -- kuonokin oli pyöreämpi ja muistutti
pikemmin verikoiran kuonoa. Liha oli mureaa, mutta ylen tympeää ja
kalanmakuista, vaikka miehet ahmivatkin sitä halukkaasti ja kehuivat
erinomaiseksi.

Tuskin olimme saaneet saaliimme laivan sivulle, kun mies maston
huipussa päästi iloisen huudon: "_maata keulan oikealla puolella_!"
Kun tuulikin rupesi parhaiksi puhaltamaan koillisesta, pääsimme
ennenpitkää rannikon lähelle. Se osoittautui matalaksi kalliosaareksi,
joka oli noin ranskan peninkulman laajuinen ympärimitaten ja kokonaan
vailla kasvillisuutta, ellemme ota lukuun erästä viikunakaktusta. Kun
lähestyy sitä pohjanpuolelta, näkee omituisen mereen pistävän
kalliopenkereen, joka paljon muistuttaa köytettyjä puuvillapakkoja.
Penkerettä ympäröi lännessä pieni merenpoukama, jonka pohjukassa
veneemme pääsivät mukavasti maihin.

Pian olimme saaneet tutkituksi joka kolkan saarella, mutta yhtä
poikkeusta lukuunottamatta emme tavanneet mitään huomaamisen arvoista.
Eteläisestä päästä löysimme rannan läheltä kiviröykkiöön puoleksi
hautautuneen puunkappaleen, joka näytti olleen kanootin keulavantaana.
Siihen oli ilmeisesti yritetty leikata kuvioita ja kapteeni Guy
luulotteli näkevänsä kilpikonnan kuvan, mutta yhtäläisyys ei minusta
ollut kovin sattuva. Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut,
emme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi
milloinkaan ollut täällä ennen meitä. Siellä täällä rannikolla näimme
aniharvoja pieniä jäätelejä. Tämä pikku saari -- jonka kapteeni Guy
nimitti Bennettin saareksi osuuskumppaninsa, kuunarin toisen isännän
kunniaksi -- on tarkalleen määrättynä 82° 50' etel. lev. ja 42° 20'
länt. pit.

Olimme nyt edenneet etelään yli kahdeksan astetta kauemmaksi kuin
yksikään edellinen merenkulkija ja meri oli yhä avoimena edessämme.
Huomasimme myöskin astevaihtelun säännöllisesti pienenevän ja vieläkin
hämmästyttävämpää oli, että ilman ja myöhemmin vedenkin lämpömäärä
lauhkenemistaan lauhkeni. Säätä saattoi sanoa ihanaksikin ja vieno
tuulonen puhalsi säännöllisesti joltain pohjoiselta ilmansuunnalta.
Taivas oli yleensä kirkas, silloin tällöin ilmestyi jotain hienon udun
näköistä eteläiselle taivaanrannalle, vaan se hälveni aina pian. Kaksi
vastusta vain ilmaantui: polttopuut rupesivat loppumaan ja keripukin
oireita huomattiin monessa matruusissa. Nämä syyt panivat kapteeni
Guyn empimään ja tuontuostakin puhumaan paluumatkasta. Minä puolestani
olin varma siitä, että me tähän suuntaan kulkien pian saapuisimme
jollekin maalle ja silloisista merkeistä syystä päätin, ettemme
etelässä tapaisi myöskään peräpohjolan hedelmätöntä maaperää. Niinpä
selittelinkin hänelle innokkaasti, kuinka tarkoituksenmukaista olisi
ainakin vielä muutamia päiviä pyrkiä edelleen siihen suuntaan, mihin
paraikaa purjehdimme. Niin houkuttelevaa tilaisuutta etelänavan
mannermaata koskevan kysymyksen ratkaisemiseen ei vielä koskaan ollut
kenellekään tarjoutunut, ja tunnustan mieleni kuohahtaneen harmista
kuunnellessani päällikkömme pelkurimaisia ja ajattomia ehdotuksia.
Totta tosiaan uskonkin, että mielenpurkaukseni saivat hänet
ponnistamaan eteenpäin. Vaikkapa siis en voi olla surkuttelematta
niitä perin onnettomia ja verisiä tapahtumia, jotka heti johtuivat
neuvostani, rohkenen kuitenkin tuntea kiitollisuuttakin siitä, että
minun vaikkapa ansiottanikin on sallittu paljastaa tieteelle
mieltäkiehtovampia salaisuuksia, mitkä milloinkaan ovat saavuttaneet
sen huomiota.



XV.

Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.


_Tammikuun 18 p:nä_. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli
aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli
kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan
viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan
napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran
ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä
monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut
kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun
onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen.
Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita
grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan
ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia,
aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se
oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli
neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä
hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin
peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin
rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan
päätä, lukuunottamatta korvia -- ne olivat hipallaan kuin koiralla.
Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.

_Tammikuun 19 p:nä_. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5'
länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme
mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme
sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli
äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä
suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen
sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän
rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä
täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet
pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue -- Peters ja minäkin
muiden muassa -- läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan
saaren ympäri.

Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo
olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän
rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja.
Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat
he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan
aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja
rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen
sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat
_Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ He tekivät tätä vähintään puolituntia,
jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.

Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset
ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat
tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä.
Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He
olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli
koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli
sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina
heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta
tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki
oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison
kananmunan suuruisia kiviä.

Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän
räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan
päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä
soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme
viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli
ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö
komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan.
Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme
ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien
sanoja _Anamoo-moo!_ ja _Lama-Lama!_ Käännyimme nyt takaisin
laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.

Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen
ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja
rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja
muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla
kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy
parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen
pian huomasimme olevan _Too-wit_, tiettäväksi, ettemme laske enempää
kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän
näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille,
jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän
päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan,
kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta
perin uteliaasti.

Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa
ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat _Janea_
eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä
pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin
käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa
kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin
luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään,
puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille,
taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä
merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista
tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en
ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.

Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat
kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän
hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt
olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat
yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät
hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän
sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko
heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta
tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään
kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti
seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja
tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He
lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon
osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan.
Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä
nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo
keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla
huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä
peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki
itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan
peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi
siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.

Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan
ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään
varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän
lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin
ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota
emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä
tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden,
munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa,
oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme
sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä
seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja
yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia
_biche de mer_-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä
sinään.

Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata
tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan
tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin
halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin
vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt
kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun
jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä,
avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli
apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi
aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle
ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi.
Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon
paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät
tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla
tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi
päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä
vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään
minkä pääsisimme.

Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin
opastamana saimme _Janen_ riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin
peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen,
pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle
hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää
lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi
meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.

Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät
vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja
kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui
meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme
huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa.
Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin
oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä
kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja
ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti
lähettää varustettu vene meitä hakemaan.

Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä
varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä,
missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet
mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät
muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän
vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä
eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet.
Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja
kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin
se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa
vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli
sellaista.

Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen
pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet
sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan
kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki
samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi
sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla
maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan,
paitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt _läpikuultavalta_. Itse
asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan
mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja
varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti
kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia.
Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se _ei_ ollut
väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään -- se
vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin
läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka
herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.

Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä,
havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia,
joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet
ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen,
mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän
suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun
vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos
terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan
jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen.
Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa
näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.



XVI.

Vierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja
kaupankäyntimme.


Kesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli
yhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman
maan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat
kaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä
pieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen
kerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien
käänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua
rupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni.
Nyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa
turvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin
uskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä
villien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin
kuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä
saaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen
näkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaa
_Klock-Klock_, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi
nimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne
olleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin
alhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on
tutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvan _Wamppoo'ille_ eli
_Yampoo'ille_, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta
puuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä
laskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset
olivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä
lepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana
savivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden
jalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan
kohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka
siirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas
paikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan
muotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi
poikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi.
Enemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea
muistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta
rajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli
kivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään
-- mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni,
ettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.

Tämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja
sinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen
kaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli
samanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme
asuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät
täysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen
ruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin
tuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin
kömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta.
Huomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että
niiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri
joukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja
ne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme
näimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti
kesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina
palaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa
pesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin,
mutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille.
Toisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän
erosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan
kaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. -- Huomasimme
myöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa
Aucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä
leveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme
vain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka
olisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun
yli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me
päätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.

Lähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton
liuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja
me erotimme taas vain tuon iankaikkisen _Anomoo-moon_ ja _Lama-Laman_.

Hämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta
lukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä
oli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen
hallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja
lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä,
mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria,
pitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta,
jota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat
samoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät
nauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin
miehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai
kaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue,
mustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla.
Heillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina
arvonimellä _Wampoo_. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien
asujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi,
jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka
sitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta
ja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli
pingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys,
jona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli
sitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty
tukulta kuivia lehtiä matoksi.

Tähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä
tunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja
viittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa
jouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä
istui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli
kyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi
syntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka
nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan
ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain
Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon
survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että
Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä
hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet
päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.

Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja
päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti
kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman
pontevammin kuin _Lama-Lamaa_. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää
ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla
päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti
sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja
veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti
nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle
rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen.
Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli
jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin
samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää
lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä
asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä
kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet
kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että
hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin
peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme
nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt
maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.

Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen
ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme
tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä
hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme
ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän
vakuutti olevan runsaat määrät _biche-de-mer_-nilviäisiä -- tällöin
näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin
odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme
lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme
päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä
laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes
muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä
kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin,
melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan
reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät
vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä
pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä
kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin
varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata
toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin
kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen,
että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja
Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun
kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi
ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä
järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla
kuunarilta kylään.



XVII.

Villien petollisuus. -- Tuhomme. -- Ihmeellinen pelastus.


Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla
muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat
mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia
ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille
vielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä
kanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli
oikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille
miehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään
enää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita
muonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin
makuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta,
sekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös
runsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet
pitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja
muutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi
lahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja,
veitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he
olivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat
rannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme
kaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa
järjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksi
_Klock-Klockin_ kylässä suinkaan olisi uskonut.

Kauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa
alkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme
tuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään
hätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastata _biche
de mer_-nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden
vuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa
sellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi
säilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä
ehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa
etelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti
valmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain
asianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme
välttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja
suoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön
apua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme
miestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan
alkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee,
riippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun
määrän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin
monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.

Kun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä
tarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea
paikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä
metsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä
nilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme
pian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin
tarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle.
Parin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että
huoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti
jäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson -- kaikki
luullakseni syntyperäisiä lontoolaisia -- ottivat tämän huolekseen.

Kuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme
kumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä
ja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme,
ettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En
luule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He
olivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä
uuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin
maksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän
ylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi,
kuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat
kaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia
ihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa
ihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni,
että tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän
tuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan
harvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja
verenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa
tahranneet.

Helmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä.
Vaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei
kuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä
jätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella
päästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään
poistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella
raehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä
rannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta
huomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.

Kun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan
kolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän
ja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi
pitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa
maallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin
hieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita;
mutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi: _Mattee non we fa
fa si_ -- tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki
olivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.

Olimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja
tulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin
rasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja
epätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme
päässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa.
Rotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin
kaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse
-- nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana --
eikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä.
Tämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin
seitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin
paikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin
täydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen
leveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin,
että vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla
sanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja
aivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne
astuessamme.

Kun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin
se, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan
heittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden
marssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin
menettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme,
Too-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme
tehoisuuteen -- joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus --
ja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt
niin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä
ikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja
rojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan
vierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien
pääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.

Dirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme
kumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme
riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa
oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies
mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai
kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle.
Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai
seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja
niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin
reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten
kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin
seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut
kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja
kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin
täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti
minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään
ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä
hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.



XVIII.

Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme.


Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei
tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa,
jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut
kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni
ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman
hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen
jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten
Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun.
Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini
niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään
multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen
puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja
onnistuin viimein vetämään hänet ylös.

Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja
hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme
molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme
uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun
luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme
elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän
tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne,
jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.

Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville
onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä
mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain
aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen
itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin
olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon
pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti
menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja
kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme
nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon
päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet
sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken
kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme
ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut
onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne
ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli
repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin
viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin.
Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon
valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.

Muistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme
pääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa;
palasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme
joka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin
huusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut
niin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli
tietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään
käänteelle.

Repeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran
tai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen
epätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki
pääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa
kalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat
samaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme
pystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo
kohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa,
jopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin
epätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia
pehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille
liuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin
ulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle
pengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon
päästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen
kuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen
seinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa
mikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli
haudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien
pelastukseksemme.

Kun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja,
että tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti
Peters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme
säilyneet pistoolit -- musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet
pehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että
olisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo
tällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis
ilmaisseet villeille olopaikkaamme.

Levättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa
emmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa
kirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi
saattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti
kulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi
äärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle
aukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen
kammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.

Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden
korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme
oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla.
Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten
yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja
maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo
summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin
ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä.
Useissa paikoin solan itäisellä partaalla -- me olimme nyt läntisellä
-- saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut
antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli
pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä
selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan
pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan
päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä
oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että
samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden
rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani
kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä
haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat
sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti
halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli
viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi
riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta
villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten
tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä
paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai
parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä -- nämä
oli sidottu paalujen latvaan -- syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi
sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme
kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme
välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin
jääneet valkeat miehet saarella.



XIX.

Villit anastavat ja tuhoavat laivamme.


Sellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin
silloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme
häämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä
vankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa
piileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa,
josta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä
kylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi
ruokaa hankkiessamme.

Ylt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia
joukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin
avustamaan _Janen_ kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä
tyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi
tienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä
ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään
pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme
keksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.

Noin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä
lauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan
sataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin
lyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen
jälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta
suunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin
neljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta
viidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti
soutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin
mitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli _Janen_ aivan kuin
taikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti
olivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.

Että he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä.
Puolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti
tahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan
kestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he
ryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen
näin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin
kanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle,
lauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella.
Tietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme
hätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan
harhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi
haavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta
odottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton,
että tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan
maihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset
olisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he
epäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei
tämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet
ampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat
kanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään
vahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle
vastaanottamaan lauttoja.

Vasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien
kartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa
kappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen
paikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat
kamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti
suinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja
tovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä
onni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja
tovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti
sadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet
kapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli
pistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt
heidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten
kimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja
sananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.

Sen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat
laumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa _Jane_ oli muuttunut
surkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet
revittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva,
minkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla -- samalla kuin laivan
ympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja
sivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli
päästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit,
kuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan
väistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä,
mutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu,
saapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.

Too-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään
kuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä
sen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan
janomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme
useita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme
pähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia
englantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen,
panimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan
kun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva
risahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun
kaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen
kohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt
hievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että
hän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se
ponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen
irti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi
lähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme
sen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän
ruokavaraston.

Läksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen
matkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään
muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset
sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta
alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot
kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän
huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.

Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman
turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta
olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta.
Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle
kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla
mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa
piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet
kallioille.

Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua
näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian
sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö,
mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti.
Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla
kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja
rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin
lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi
niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja
lähisaarille.

Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi
tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti,
ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään
näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin
nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja
rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä
tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa
ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta
näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä
ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet
hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka
paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa
melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona
ylt'ympärillämme.

Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan
ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat
suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli
toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti
noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden
peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton
täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he
yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän
muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät
rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen
erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla
huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden
omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: _Tekeli-li! Tekeli-li!_

Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he
palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät
tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon
hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme
heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen
kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari
oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni
Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen
Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri
ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty
säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se
oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet
käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan
kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat
iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi
koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen:
_Tekeli-li! Tekeli-li!_



XX.

Pakopaikkamme ja oleskelumme siellä.


Seuraavana kuutena tai seitsemänä päivänä pysyimme piilopaikassamme
kalliolla käyden ulkona vain aika-ajoin vettä ja pähkinöitä hakemassa
ja silloinkin varovaisesti hiiviskellen. Olimme tehneet pengermälle
jonkinlaisen katoksen, kyhänneet siihen vuoteen kuivista lehdistä ja
asettaneet kolme isoa kiveä tulisijaksi ja pöydäksi. Tulen saimme
helposti syttymään hieromalla vastakkain kahta puunkappaletta, joista
toinen oli pehmeä, toinen kova. Lintu, jonka olimme saaneet niin
oikeaan aikaan, oli kerrassaan mainio, vaikka hieman sitkeä.

Mutta lintu loppui pian ja ruokaa oli saatava. Me tarkastelimme
kallion kukkulaa puolelta ja toiselta päästäksemme perinpohjin
selville toiveistamme. Huomasimme, ettei täältä löytynyt mitään
syötävää, lukuunottamatta epäterveellisiä pähkinöitä ja erästä
katkeraa kurimolajia, joka kasvoi pienellä, vain kuudentoista
neliöjalan suuruisella alalla ja siis pian oli lopussa. Helmikuun
viidentenätoista päivänä ei siitä, mikäli muistan, ollut korttakaan
jälellä ja pähkinöitäkin alkoi olla niukalta; surkeampaan tilaan
olisimme siis tuskin voineet joutua. Kuudentenatoista päivänä
kiertelimme taas pitkin vankilamme muureja toivoen löytävämme jonkun
pelastuksen tien; mutta turhaan. Laskeuduimme myöskin siihen kuiluun,
johon olimme hautautuneet, heikosti toivoen pääsevämme jostain uomassa
olevasta aukosta päärotkoon. Siinäkin petyimme, mutta löysimme ja
korjasimme talteen musketin.

Seitsemäntenätoista päivänä läksimme liikkeelle päättäen
perusteellisemmin tarkastaa erään mustagraniitti-kuilun, johon olimme
osuneet muutamalla tarkastusretkellämme. Muistimme vain pikimmältään
vilkaisseemme erääseen luolan sivulla olevaan halkeamaan ja tahdoimme
kaikin mokomin sen tutkia, vaikka emme toivoneetkaan löytävämme mitään
aukkoa.

Pääsimme jotakuinkin helposti onkalon pohjaan, kuten edelliselläkin
kerralla, ja olimme nyt siksi tyynellä mielellä, että saatoimme
katsastaa sitä hieman tarkemmin. Se oli tosiaankin omituisimpia
paikkoja mitä ajatella saattaa ja vaivoin voimme uskoa sen pelkäksi
luonnon työksi. Idästä länteen luola oli noin viisisataa kyynärää
pitkä, kun se mitattiin mutkineen päivineen; muuten -- kuten luulisin,
minulla kun ei ollut tarkkoja mittausvälineitä -- vain neljä- tai
viisikymmentä kyynärää.

Tunkeusimme nyt tarmokkaasti siihen raivaten tieltämme suuren joukon
orjantappuroita ja syytäen syrjään suunnattoman röykkiön teräviä
piikiviä, jotka hieman muistuttivat nuolenpäitä. Emme kumminkaan
malttaneet hellittää havaitessamme hiukan valoa pilkottavan onkalon
perältä. Viimein ahtauduimme kolmisenkymmentä jalkaa eteenpäin ja
huomasimme aukeaman matalaksi ja säännölliseksi kaariholviksi, jonka
pohjalla oli samaa hienonhienoa jauhetta kuin pääkuilussakin. Kirkas
valo valkeni samassa ja tehtyämme äkkikäännöksen tulimme toiseen
korkeaan saliin, joka oli kaikinpuolin samanlainen kuin edellinenkin,
paitsi pitkittäisempi.

Löysimme siitä pienen aukeaman, samanlaisen kuin se, jonka läpi olimme
tulleet toisesta kuilusta, ja se oli niinikään orjantappurain ja
valkeiden nuolenpään muotoisten piikivien tukkimana. Tunkeuduimme sen
läpi ja huomasimme sen nelisenkymmentä jalkaa pitkäksi ja kolmanteen
kuiluun päättyväksi. Tämäkin oli aivan ensimäisen kaltainen, paitsi
pituusmuodoltaan.

Olimme jo lähdössä tästä onkalosta, johon pääsi vain niukasti valoa,
kun Peters kohdisti tarkkaavaisuuteni kummallisiin pykälöihin, joita
näkyi merkelissä umpisokkelon perukalla. Ei tarvinnut paljoakaan
ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että vasemmalla eli
pohjoisimmalla puolella olevat pykälät kuvasivat, vaikkakin
kömpelösti, kurotetuin käsin seisovaa ihmishaahmoa. Muut pykälät
muistuttivat hiukan jonkinlaisia kirjaimia ja Peters väitti kiven
kovaan, että ne kirjaimia olivatkin. Sain hänet lopulta uskomaan
erehtyneensä osottamalla onkalon lattiaa, mistä jauheen seasta
poimimme pala palalta useita suuria merkeliliuskoja. Jokin mullistus
oli ilmeisesti lohkaissut ne merkelin pinnasta, jossa pykälät olivat,
sillä niiden ulkonemat sopivat täsmälleen pykäliin, mikä siis todisti
nämä luonnon työksi. Tultuamme vakuutetuksi siitä, ettei näistä
omituisista luolista löytynyt mitään pakotietä vankilastamme,
palasimme alakuloisina ja lannistuneina takaisin kallion huipulle. Ei
mitään mainittavaa tapahtunut seuraavana vuorokautena, paitsi että
tarkastaessamme maata kolmannen kuilun itäpuolella löysimme kaksi
kolmikulmaista, hyvin syvää kuoppaa, joiden suut olivat myöskin mustaa
graniittia. Näihin emme arvelleet kannattavan yrittää laskeutua, koska
ne näyttivät pelkiltä luonnon muodostamilta umpisyvänteiltä.



XXI.

Me laskeudumme vuorelta. -- Taistelu villien kanssa. -- Pako
saarelta.


Tämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme
kerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen
tuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen
laskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä
pehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei
kohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa
paikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean
pengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin
onnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla
nenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja
silloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin
olimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa --
s.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen
äärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan
keinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.

Pengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja
niihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli
sidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää
myöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt
kaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen,
tehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta
hän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan
tasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös,
jolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun
hän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt
köyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä
kolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas
kuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät.
Tällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään
ylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon,
pidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli
välttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne
toiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan
kolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään
henkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni
vasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän
vihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen
nenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle
varoen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en
itsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan
Petersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui
paikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä
laaksoon.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä
seuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään
ennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat
uhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen
musketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua,
koettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään
muuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä
askeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni
pelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun
vielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja
rasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja
kiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen
pintaan. Kuta uutterammin ponnistelin _ollakseni ajattelematta_, sitä
kiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin
ne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava
kaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa
loihtimaan meihin niitä tunteita, jotka _pakottavat_ meidät
putoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua,
puolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt
minä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja
kaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.

Tunsin polvieni rajusti tutisevan, sormieni hitaasti mutta varmasti
hellittäessä otettansa. Korvani soivat soimistaan ja sanoin itsekseni:
"Sielukellojani soitetaan!" Ja nyt minut valtasi vastustamaton halu
katsahtaa alas. En voinut, en tahtonut rajoittaa näköpiiriäni
jyrkänteen seinämään, ja hurjan selittämättömän mielenliikutuksen
valtaamana, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi huojennusta, loin
katseeni syvyyteen. Hetkisen sormeni suonenvetoisesti tarrautuivat
vaarnaan, samalla kuin viimeinen heikon heikko pelastuksen ajatus
lehahti kuin varjo mielessäni; seuraavassa silmänräpäyksessä koko
sieluni valtasi _putoamisen kaipuu_, halu, ikävöiminen, intohimo, jota
ei mikään voi hillitä. Päästin paikalla irti vaarnasta ja pyörähtäen
puoleksi jyrkänteeltä jäin hetkeksi hoippumaan sen alastonta pintaa
vasten. Mutta nyt alkoi huimaus; kimakka ja aavemainen ääni kirkui
korvissani, synkeä, pirullinen ja utumainen haahmo seisoi heti allani
ja huoaten syöksähdin sydän pakahtuneena sen syliin.

Olin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani. Hän
oli tarkannut liikkeitäni kallion juurelta ja oivaltaessaan uhkaavan
vaaran kaikin mahdollisin keinoin kokenut rohkaista minua, vaikka
mieleni oli ollut niin hämmennyksissä, etten ollut kuullut hänen
sanojaan enkä edes tajunnut hänen minulle puhuneen. Viimein hän
nähdessään minun hoippuvan kiiruhti avukseni ja saapui juuri parhaiksi
pelastaakseen henkeni. Jos olisin pudonnut koko painollani, olisi
palttinaköysi välttämättä mennyt poikki ja minä olisin syöksynyt
syvyyteen, mutta nyt hänen onnistui laskea minut hiljalleen köyden
varaan, niin että saatoin vaaratta siinä riippua, kunnes virkosin. Se
tapahtui noin viidentoista minuutin kuluttua. Toinnuttuani pelkoni oli
kokonaan kadonnut; tunsin itseni uudeksi olennoksi ja toverini hieman
auttaessa saavuin minäkin onnellisesti kallion juurelle.

Olimme nyt melkoisen lähellä sitä rotkoa, joka oli tullut ystäviemme
haudaksi, ja sen paikan eteläpuolella, mistä kallio oli pudonnut.
Tienoo oli merkillisen jylhää.

Kun ruuan saanti oli lähimpänä päämääränämme, päätimme tunkea puolen
peninkulman päässä olevalle merenrannikolle pyydystääksemme
merikilpikonnia, joita olimme nähneet piilopaikastamme kalliolta.

Olimme kulkeneet satasen kyynärää varovasti astellen valtaisten
kallioiden ja kumpujen välissä, kun käännyttyämme kallion kulmasta
viisi villiä karkasi kimppuumme pienestä rotkelmasta, kaataen Petersin
maahan nuijan iskulla. Hänen tupertuessaan koko joukko syöksähti
valtaamaan uhriaan, antaen minun rauhassa tointua hämmästyksestäni.
Musketti oli yhä kädessäni, mutta sen piippu oli niin pahoin
vahingoittunut jyrkänteeltä heitettäessä, että viskasin sen syrjään ja
turvauduin mieluummin pistooleihini, jotka olin pitänyt hyvässä
kunnossa. Pistoolit ojennettuina lähestyin päällekarkaajia ja
laukaisin ne nopeasti peräkkäin. Kaksi villiä kaatui ja muuan, joka
oli iskemässä keihästänsä Petersiin, kavahti pystyyn täyttämättä
aikomustaan. Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut
hätääkään. Hänelläkin oli pari pistoolia, mutta hän jätti ne viisaasti
käyttämättä luottaen vain ruumiinvoimiinsa, jotka olivat suuremmat
kuin kenelläkään tuntemallani miehellä. Siepaten nuijan kaatuneelta
villiltä hän halkaisi kolmen henkiin jääneen kallon ja surmasi kunkin
yhdellä ainoalla iskulla, jolloin voitto oli täydelleen meidän.

Niin nopeasti kaikki oli käynyt, että töintuskin saatoimme uskoa
todellisuutta ja seisoimme kumarruksissa ruumiiden ääressä ikäänkuin
äimistyneinä, kun silloin kaukaa kuuluvat huudot herättivät meidät
tietoisuuteen. Selvää oli, että laukaukset olivat hälyyttäneet villit
liikkeelle ja että hädintuskin saatoimme pysyä piilossa. Päästäksemme
takaisin kalliolle meidän olisi täytynyt mennä sinne päin, mistä
huudot kuuluivat, mutta vaikka olisimmekin kunnialla saapuneet sen
juurelle, ei meidän mitenkään olisi onnistunut kiivetä kalliolle
villien huomaamatta. Asemamme oli perin uhkaava ja me epäröimme vielä,
minne päin pakenisimme, kun eräs villi, jonka minä olin ampunut ja
luullut kuolleeksi, kavahti ketterästi jalkeille ja yritti livistää
pakosalle. Saimme hänet toki kiinni muutaman askeleen päästä ja olimme
jo ottamaisillamme hänet hengiltä, kun Petersin mieleen juolahti, että
villistä kenties olisi jotain hyötyä pakoon pyrkiessämme. Raahasimme
hänet sen vuoksi mukaamme tehden tiettäväksi, että ampuisimme hänet,
jos hän yrittäisi vastarintaa. Hetken kuluttua hän oli jo aivan
kuuliainen ja juoksi rinnallamme ponnistaessamme kallioiden lomitse
meren rannikolle.

Näihin asti vaarat ja kummut olivat melkein kokonaan peittäneet meren
näkyvistämme ja kun se ensi kerran aukeni eteemme, olimme siitä ehkä
kahdensadan kyynärän päässä. Ilmestyessämme aukealle rannalle näimme
kauhuksemme summattomia alkuasukasparvia tulvivan kylästä ja kaikilta
saaren kulmilta juosten meitä kohti hurjan raivoisin liikkein ja
ulvoen kuin villipedot. Olimme juuri pyörtämäisillämme takaisin
pyrkiäksemme johonkin piilopaikkaan kallioiden turvissa, kun huomasin
kahden kanootin kokan pistävän esiin suuren kallion takaa, joka
ulottui mereen. Sinne päin rupesimme nyt kaikin voimin juoksemaan ja
perille päästyämme näimme kanoottien olevan vartioimatta, lastina vain
kolme isoa Gallipago-kilpikonnaa ja tavallinen airovarasto
kuudellekymmenelle soutajalle. Vilauksessa olimme anastaneet toisen
kanootin, sysänneet siihen vankimme ja ruvenneet tarmomme takaa
soutamaan ulapalle. Mutta emme olleet kerenneet kuin viidenkymmenen
kyynärän päähän rannasta, kun olimme kyllin tyyntyneet oivaltaaksemme,
minkä äärettömän tyhmyyden teimme jättäessämme toisen kanootin villien
valtaan. He olivat nyt enää vain puolta kauempana rannasta kuin me ja
juoksivat täyttä karkua lähteäkseen takaa ajamaan kanootilla. Ei
hetkeäkään ollut hukattavissa. Pelastuksemme riippui parhaimmassakin
tapauksessa hiuskarvasta, mutta muutakaan toivoa ei ollut. Oli hyvin
epäiltävää, ennättäisimmekö äärimmäisilläkään ponnistuksillamme
ajoissa kanootille, mutta mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Jos
onnistuisimme, saattaisimme pelastua, mutta ellemme yrittäisi,
antautuisimme vapaaehtoisesti teurastettaviksi.

Kanoottimme kokka ja perä olivat samanlaiset, joten meidän ei
tarvinnut kääntää sitä ympäri, vaan muutimme vain soutupaikkaa.
Samassa kuin villit sen huomasivat, päästivät he kahta kovemman
kirkunan ja paransivat vauhtinsa uskomattoman nopeaksi. Me
soudimme kumminkin kaikella epätoivon voimalla ja kun saavuimme
kiistanalaiselle paikalle, oli vain yksi villi kerennyt sinne ennen
meitä. Tämä mies sai kalliisti maksaa verrattoman ketteryytensä.
Peters ampui häneltä pistoolilla pään puhki lähestyessämme rannikkoa.
Saman joukkion etumaiset olivat todennäköisesti parin kolmen kymmenen
askeleen päässä meidän iskiessämme kiinni kanoottiin. Koetimme ensin
vetää sitä villien ulottuvilta syvälle vedelle, mutta kun se oli
lujasti juuttunut pohjaan ja aika oli perin täpärällä, sai Peters
parilla musketinperän iskulla muserretuksi ison osan kokasta, ja
toisesta kyljestä. Sitten läksimme. Mutta kaksi villiä oli sillä välin
kerennyt tarttua veneeseemme eivätkä ne hellittäneet irti ennenkuin me
teimme puukoillamme lopun riidasta. Olimme nyt päässeet rannasta ja
soudimme rivakasti avomerelle. Kun villien pääjoukko saapui rikotulle
kanootille, päästi se niin hirmuisen raivon ja pettymyksen rääkynän,
ettei moista ole kuultu. Toden totta -- kaikesta näkemästäni päättäen
nuo raakalaiset olivat ilkeimpiä, ulkokullatuimpia, verenhimoisimpia
ja pirullisimpia heittiöitä mitä milloinkaan on maan päällä elänyt.
Selvää on, että meidät olisi armotta tapettu, jos olisimme joutuneet
heidän käsiinsä. He tekivät mielettömän yrityksen seuratakseen meitä
rikotulla kanootilla, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi
päästivät taas vimmansa ilmoille kamalin ulvahduksin ja syöksyivät
sitten vuoristoon.

Olimme siten pelastuneet lähimmästä vaarasta, mutta asemamme oli yhä
kyllin synkkä. Luulimme että villeillä oli vielä kolme kanoottia
emmekä tienneet -- jälkeenpäin kuulimme sen vangiltamme -- että kaksi
niistä oli pirstautunut _Jane Guyn_ räjähdyksessä. Arvelimme
senvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät
kiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä
veneet tavallisesti olivat korjuussa. Tätä peläten ponnistimme kaikki
voimamme loitotaksemme saarelta ja kuljimme vinhaa vauhtia veden halki
pakottaen vankimmekin soutamaan. Noin puolen tunnin kuluttua, kun
olimme päässeet todennäköisesti viisi tai kuusi peninkulmaa etelään,
näimme kokonaisen laivaston tasapohjaisia veneitä eli lauttoja
ilmaantuvan lahdesta, aikoen lähteä ajamaan meitä takaa. Pian ne
kumminkin kääntyivät takaisin.



XXII.

Uudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.


Olimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä
kahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa
kanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä
napaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja
välttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle
suuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan
ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan
meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet
yrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta _Jane Guylla_ ankarimmat
jääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia
vaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville
käsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin
pyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin
myöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä.
Päätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti
löytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.

Mikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin
pohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa
merenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain
heikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme
laittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.

Veneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta.
Kaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen.
Kanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja
syvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan
toisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin
sivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että
ne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman
päivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat
lounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat
vain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet
paljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja
huomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun
rievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen
jonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa.
Pystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa
vastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta.
Mastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä
jotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme,
vaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa.
Palttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en
millään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun
yritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi _Tekeli-li_.

Päätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia
eteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston
sivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei
suinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno
tuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt
missään _enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet
Bennettin saaren leveyspiiriltä_. Tosiaankin oli veden lämpömäärä
täällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman
kilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän
vettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan
päivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt
päästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen
myötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.

_Maaliskuun 1 p:nä_. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että
olimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa
utuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen
aika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin
lännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena
huippuna, -- sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut.
Udun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta
astetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä
muutos oli havaittavana sen värissä.

_Maaliskuun 2 p:nä_. Tänään, kun moneen kertaan kyselimme vangiltamme,
kertoi hän meille paljon verilöylysaaresta, sen asukkaista ja tavoista
-- mutta miten voinkaan tällä _nyt_ viivyttää lukijaa. Saanen
kumminkin mainita, että kuulimme saaristossa olevan kahdeksan saarta,
että niitä hallitsi yhteinen _Tsalemon_ tai _Psalemoun_ niminen
kuningas, joka asui eräällä pienimmällä saarella; että soturien pukuna
olevat mustat nahat oli saatu tavattoman kookkaasta eläimestä, jota
tapasi vain kuninkaan hovin läheisessä laaksossa, että saariston
asukkaat eivät valmistaneet muunlaisia veneitä kuin tasapohjaisia
lauttoja; nuo neljä kanoottia olivat ainoat muunmaalliset ja nekin oli
vain sattumalta saatu joltain isolta saarelta lounaasta käsin; että
vangin nimi oli Nu-Ku; ettei hän tiennyt mitään Bennettin saaresta ja
että jättämämme saaren nimi oli _Tsalal_. Sanat _Tsalemon_ ja _Tsalal_
alkoivat pitkällä sihinällä, jota meidän oli mahdoton matkia, vaikka
monta kertaa koetimme; ihan samanlaisen äänen oli päästänyt se musta
kaulushaikara, jonka olimme syöneet kallion huipulla.

_Maaliskuun 3 p:nä_. Veden lämpö oli nyt todella merkillinen ja sen
väri muuttui nopeasti. Se ei ollut enää läpikuultavaa, vaan
maitomaisen väristä ja tiivistä. Aivan lähellämme se oli tavallisesti
tyventä eikä milloinkaan niin aaltoilevaa, että kanoottimme olisi
ollut vaarassa; mutta hämmästyimme tuon-tuostakin havaitessamme pinnan
oikealla ja vasemmalla puolellamme, milloin minkin matkan päässä,
äkkiä ja laajalta kuohuilevan. Huomasimme vihdoin, että sitä ennen
aina hurjasti hulmuili udun piirissä etelässä.

_Maaliskuun 4 p:nä_. Tänään, kun pohjoistuuli huomattavasti tyyntyi,
otin takkini taskusta valkean nenäliinan jatkaakseni purjetta. Nu-Nu
istui aivan vieressäni ja palttinan sattumalta lehahtaessa hänen
kasvoilleen hän sai kovia kouristuksia. Sen jälkeen hän vaipui uneen
ja horroksiin hiljaa mutisten: Tekeli-li! Tekeli-li!

_Maaliskuun_ 5 _p:nä_. Tuuli oli kokonaan tauonnut, mutta ilmeistä
oli, että yhä riensimme etelään väkevän virran ajamana. Tosiaankin
tuntuisi luonnolliselta, että tapahtumain nykyinen käänne olisi tehnyt
meidät levottomiksi, mutta me olimme tyynellä mielellä. Petersin
kasvoilla ei näkynyt pelon merkkiäkään, vaikka niillä väliin väikkyi
ilme, jota en pystynyt tajuamaan. Napaseututalvi teki tuloaan, mutta
sen kauhuja ei kuulunut. Tunsin ruumiin ja sielun _turtumista_,
aistimukseni uinuivat -- mutta siinä kaikki.

_Maaliskuun 6 p:nä_. Harmaa utu oli nyt noussut vielä monta astetta
taivaanrannan yläpuolelle ja sen harmaa vivahdus häipyi vähitellen.
Veden lämpö oli nyt kohonnut äärimmilleen, tuskin kärsi pistää kättä
mereen ja veden maidonkarvainen väri oli entistä ilmeisempi. Tänään
meri rupesi kuohuilemaan ihan kanootin ympärillä. Sen jälkeen udun
huippu, kuten ainakin, hulmahti hurjasti ja hetkeksi pilvi jakaantui
juurelta. Hienoa valkeaa jauhetta, joka muistutti tuhkaa, mutta ei
suinkaan ollut sitä, satoi kanoottiin ja koko aavan veden pinnalle,
udun heretessä hulmuilemasta ja meren hyrskyjen tyyntyessä. Nu-Nu
heittäytyi nyt veneen pohjalle kasvoilleen eivätkä mitkään houkutukset
saaneet häntä nousemaan.

_Maaliskuun_ 7 _p:nä_. Tänään kysyimme Nu-Nulta, minkä vuoksi hänen
maanmiehensä olivat tuhonneet toverimme; mutta hän oli niin kauhun
vallassa, ettei kyennyt vastaamaan järkevästi. Hän makasi veneen
pohjalla ja kysyessämme yhä uudestaan teki vähämielisen liikkeitä,
nosti etusormella ylähuultaan ja paljasti hampaat. Ne olivat mustat.
Emme milloinkaan ennen olleet nähneet Tsalalin asukkaiden hampaita.

_Maaliskuun 8 p:nä_. Tänään uiskenteli ohitsemme samanlainen valkea
eläin kuin se, joka Tsalalin ranta-aukealla oli synnyttänyt niin
hurjan mylläkän. Olisin korjannut sen veneeseen, mutta äkkiä minut
valtasi välinpitämättömyys ja jätin sen tekemättä. Veden lämpö yhä
lisääntyi eikä enää kärsinyt pistää siihen kättä. Peters virkkoi sanan
silloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan. Nu-Nu vain
hengitti.

_Maaliskuun 9 p:nä_. Tuhkamaista ainetta satoi nyt
taukoamatta suunnattomat määrät ylt'ympärillämme. Etelässä näkyvä
utuvuori oli valtavasti noussut taivaanrannalla ja alkoi käydä
selväpiirteisemmäksi. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin
rajattomaan putoukseen, joka äänettömänä vyöryy mereen jostain
äärettömästä ja kaukaisesta taivaan varustuksesta. Tämä
jättiläisesirippu ylettyi kautta koko eteläisen taivaanrannan. Siitä
ei kuulunut ääntäkään.

_Maaliskuun 21 p:nä_. Synkeä pimeys leijui nyt yllämme, mutta
valtameren maidonkarvaisista syvyyksistä nousi kirkas valonhohde
hiipien veneen partaille. Valkoinen tuhkamainen aine miltei hautasi
meidät ja kanootin, vaan suli pudotessaan mereen. Putouksen huippu
häipyi kokonaan hämärään ja etäisyyteen. Ilmeistä kuitenkin oli, että
lähenimme sitä hirvittävää vauhtia. Aika-ajoin siinä näkyi leveitä,
ammottavia, mutta vain hetkellisiä repeämiä, ja näistä repeämistä,
joissa häämötti sekasortoinen joukko liehuvia, utuisia kuvia, tuli
syöksyen valtavia, mutta äänettömiä tuulia, jotka myllersivät
syttyneen valtameren mennessään.

_Maaliskuun 22 p:nä_. Pimeä oli lisääntynyt ja sitä hälvensi vain
veden hohde, jota edessämme oleva valkea esirippu heijasti. Joukko
jättimäisiä kalpean-valkeita lintuja tuli nyt lakkaamatta lentäen
verhon takaa ja ne kirkuivat tuota ikuista _Tekeli-liä_ paetessaan
näköpiiristämme... Tämän jälkeen Nu-Nu liikahti veneen pohjalla, mutta
koskettaessamme häntä huomasimmekin hänen kuolleen. Ja nyt me
syöksyimme putouksen helmaan, jolloin kuilu aukeni meidät nielläkseen.
Mutta tiellemme kohosi käärinliinoihin verhottu ihmishaahmo, joka oli
kookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: _Ja haahmon väri oli
valkea kuin puhtain lumi_...



Jälkihuomautus.


Päivän lehdet ovat jo tarkoin kertoneet yleisölle Mr. Pymin äskeisen
äkillisen ja surullisen kuoleman. Pelätty on, että ne muutamat jälellä
olevat luvut, joihin hänen kertomuksensa piti päättyä ja jotka hän
jätti tarkastettavakseen edellisten sivujen ollessa ladottuna, ovat
hukkuneet siinä tapaturmassa, jossa hän itsekin sai surmansa. Mutta
jos ne löydetään, niin ne tietenkin julkaistaan.

Ei ainoatakaan keinoa ole jätetty koettamatta vajauksen täyttämiseksi
tavalla tai toisella. Se mies, nimittäin hra Edgar Allan Poe, joka
varmaankin tietäisi tämän kertomuksen lopunkin, on kieltäytynyt sitä
ilmoittamasta, syistä, jotka johtuvat hänen käytettäväkseen
tarjottujen yksityiskohtain yleisestä epätarkkuudesta sekä siitä,
ettei hän usko kertomuksen viime tapahtumia aivan tosiksi. Peters,
jolta sopisi odottaa valaisevia tietoja, on vielä elossa ja asuu
Illinoisissa, mutta ei ole tätä nykyä tavattavissa. Hän saattaa toki
löytyä tuonnempana, jolloin hän epäilemättä on antava aineksia Mr.
Pymin kuvauksen päättämiseksi.

Noiden parin kolmen loppuluvun hukkuminen -- sillä jälellä oli enää
vain pari kolme -- on sitäkin valitettavampaa, kun ne epäilemättä
sisälsivät tietoja itse navasta tai ainakin sen läheisimmistä
seuduista. Sitäpaitsi Etelämeren matkalle parhaillaan varustautuva
hallituksen retkikunta olisi ennenpitkää joko vahvistanut tai kumonnut
tekijän näitä seutuja koskevat väitteet. Eräs kohta kertomuksessa
kaivannee hyvinkin muutamia huomautuksia; ja tämän liitteen
kirjoittaja olisi iloinen, jos hänen onnistuisi tehdä tässä julkaistut
varsin kummalliset kuvaukset jonkun verran uskottavammiksi. Viittaamme
Tsalalin saarelta löydettyihin kuiluihin.

Mr. Pym ei ole liittänyt kertomukseensa mitään selityksiä ja väittää
muka varmaksi asiaksi, että itäisimmän kuilun päästä löydetyt _pykälät
eivät olleet_ mitään kirjaimia, vaikka näennäisesti niitä
muistuttavat. Tämä väite on esitetty niin yksinkertaisesti ja tuettu
niin vakuuttavalla todistuksella, nimittäin pölystä löytyneiden
pirstaleiden ulkonemain sopimisella seinässä oleviin pykäliin, että
meidän täytyy uskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta; tämän
varmaan jokainen järkevä lukija myöntänee. Mutta koska _kaikki_
kuvioita koskevat seikat ovat perin merkilliset -- varsinkin
verrattaessa itse kertomuksessa tavattaviin väitteisiin --, lienee
paikallaan sanoa parisen sanaa niistä kaikista -- sitäkin suuremmalla
syyllä kun nämä seikat ovat epäilemättä jääneet Mr. Poelta
huomaamatta.

1:nen, 2:nen, 3:s ja 5:s kuvio muodostavat, yhdistettyinä samaan
järjestykseen kuin kuilutkin ja vailla pieniä syrjähaarautumiaan eli
holvejaan, jotka, kuten muistettaneen, olivat vain pääsalien välisinä
käytävinä ja aivan eri laatua, etiooppilaisen sanajuuren "olla
varjoinen", josta kaikki varjon eli pimeän taivutukset johtuvat.

Mitä vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella oleviin pykäliin tulee, on
melkeinpä varmaa, että Petersin mielipide oli oikea ja että ne
näennäisestä hieroglyyfimäisyydestään huolimatta todellakin olivat
taidetyötä ja tarkoitetut kuvaamaan ihmismuotoa. Ylimmäinen rivi on
ilmeisesti arabialainen sanajuuri "olla valkoinen", josta kaikki
kirkkauden ja valkoisuuden taivutukset johtuvat. Alin rivi ei ole niin
heti ymmärrettävissä. Kirjaimet ovat hieman rikkonaisia ja hajanaisia;
mutta sittenkään ei saata olla epäilystä siitä, että ne täydellisinä
ovat muodostaneet kokonaisen egyptiläisen sanan "Etelän piiri".
Huomattakoon, että tällainen tulkinta vahvistaa Petersin ajatusta
"pohjoisimmasta" kuviosta. Käsi on kurotettu etelää kohti.

Tällaiset päätelmät avaavat laajoja aloja mietiskelylle ja mieltä
jännittäville arvailuille. Ne olisi kenties otettava huomioon
muutamain kertomuksen heikoimmin haahmoteltujen tapausten yhteydessä,
vaikkakaan tämä yhdysside ei millään huomattavalla tavalla ole
täydellinen. "Tekeli-li" oli Tsalalin säikähtyneiden alkuasukasten
huuto huomatessaan merestä löydetyn _valkean_ eläimen raadon. Se oli
myöskin tsalalilaisen vangin kauhun huudahdus, nähdessään Mr. Pymillä
olevia _valkeita_ esineitä. Sitä kirkuivat vielä ne nopealentoiset
_valkeat_ jättiläislinnut, jotka tulivat etelän _valkeasta_
utuverhosta. Ei mitään _valkoista_ löytynyt Tsalalista enempää kuin
matkallakaan sen tuolle puolen. Ei ole mahdotonta, että perinpohjainen
kielitieteellinen tutkimus on huomaava Tsalalin, kuilujen saaren
nimityksen joko koskevan itse kuiluja tahi niitä etiooppialaisia
kirjaimia, jotka niin salaperäisesti oli piirretty niiden kaarroksiin.

"Olen kaivertanut sen vuorten onkaloihin ja kirottu olkoon kallioon
kätketty tomu."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valtameren salaisuus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.