Title: Martva I
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martva I" ***


MARTVA I

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus Oy Kansa,
1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.



HARHAMA

Toinen jakso


        Synti aseena ihmisellä
        on myrkyllisin käärme.



SISÄLLYS:

Alkulauluja.

  Taivaassa.
  Uusia elämänkukkia.
  Ensimäiset valkeat linnut.

Martva.

  Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.
  Litvan laulu.
    1. Maassa.
    2. Korkeudessa.
  Ranniston talo.
    1. Maassa.
    2. Korkeudessa.
  Tuukkala.
    1. Maassa.
    2. Korkeudessa.
  Kun tyttö tuli kiikulta kotiin.
  Kun enkeli tuli tytön turvaksi.
  Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.
  Kun lempi jo kukalle pääsi.
  Kun lempi kypsyi jo neidon povessa.
  Outoja satamavaloja.
  Matka tytöstä morsiameksi.
    1. Maassa.
    2. Korkeudessa.
  Kun tienhaara jo oli edessä.
  Mutta jo nousi musta lippu.
  Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.
    1. Maassa.
    2. Korkeudessa.
  Kun elämänkoski vei jo venettä.
  Ja tyttö se uudisti lupauksensa.



ALKULAULUJA



Taivaassa.


    Pakene syntiä kuin käärmettä!...
    Huono ihminen on syntiäkin vaarallisempi...

Taivas huikesi omaan kirkkauteensa. Tulvillaan tulvi se Jumalan
kunniaa. Enkelit veisasivat Hänen ylistystänsä:

-- "Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaot!"

       *       *       *       *       *

Hohteena helisi kaikki. Kaikki säteili sädesuihkuna. Auringon kehän
kirkkautta oli ilma. Valo-uhkuna hehkui se kuin itse auringon
sisusta. Kuin armain luomis-aamu hohti kaikki värähtämättä. Kaikki
välkkyi, kaikki kimalsi. Kaikki hohti kunniata Jumalalle. Kaikkeuden
kaikki auringot paistoivat valo-uhkuun uponneina ja enkelilaulu
leijaili kirkkaana sävelpilvenä korkeudessa.

Kirkkaat ovat Jumalan asunnot.

Hartaina viskoivat vuoret huippujansa korkeuteen. Punakirkkautena
paistoivat ne yleisen valon sakeudesta.

Rinne hohti. Kivensyy oli täynnä jumaluutta ja huippua kruunasi Hänen
henkensä.

Valoisat ovat Hänen asuinsijansa. Tulvana tulvii Hänestä valo.

Pimeydeksi hupeni kaikki muu valo taivaan kirkkauden rinnalla. Hänen
valonsa huikaisi auringot sammuksiin. Ne hukkuivat hänen valonsa
paljouteen kuin tähdet päivällä auringon valomereen. Kuin sammuneet
tuhanhituset kierivät ne Hänen kirkkaudessansa. Tomupilvenä tanssivat
siinä tähdet, kuut haihtuivat mitättömyydeksi ja Hänen valonsa
lakaisi kaiken pimeydeksi.

Ei mikään voi himmentää Jumalan kirkkautta. Ei mikään voi hänen
kunniaansa pois ottaa.

Ikisinenä paistoivat vedet vuorien välissä. Ne hohtivat pyhyyttä
suuren kirkkauden sekaan. Autuutena hymyilivät ne Hänen jalkojensa
juuressa, kuvastaen Hänen kirkkauttansa. Ranta oli rauhan maata,
virranvyö puhtautta. Ei ollut tahraa, ei syntiä, ei pimeyttä pilkkuna
valolla, ja onneensa ja hurskauteensa huikesi kaikki.

Pyhät ovat taivaat, joissa Jumala asuu.

       *       *       *       *       *

Valo puhkesi kirkkaammaksi. Jumalan henki liikkui taivaassa vetten
päällä. Ihmeen armaana hymyili Hänen ijankaikkinen luomispäivänsä
aamu.

Seitsemän Ilmestyskirjan enkeliä seisoi sadesuihkussa, veden selällä.
Heidän edessänsä seisoivat enkelit Mikael, Gabriel ja Raphael ja
takana loistavat Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot. Hartaina
katselivat he Jumalan suurta luomistyötä. He ihmettelivät Hänen
suuruuttansa. Hänen valtansa ja voimansa ihastutti heitä, kuin
aurinko pitkästä pimeydestä sen valoon päässyttä vankia. Pieni
aurinko oli astinlautana jokaisella, ja kädessä kirkas salamantuli.
Heidän kirkkautensa oli suurempi sitä, jossa he säteilivät, niin että
heidät eroitti siitä. Kuin kirkkaassa kylvyssä seisoivat he siinä
suuressa valossa. Rauhan kellot soivat. Autuus oli kaunis kukka.

Jumalan henki avasi silloin enkeleillensä kaikkeuden näköalaksi.
Riemulaululla kiittivät enkelit Häntä ja tervehtivät suurta
kaikkeuden näkyä. Sitä osottaen selitti enkeli Gabriel:

-- "Äärettömänä avautuu eteemme maailman kaikkeus. Olemattoman
lyhyinä haihtuvat siihen kaiken ajatuksen kantomatkat. Tomuhitusta
vähempi on siinä ihmispoloisen mielikuvituksen karkelopiiri.

"Rajattomana ja rannattomana ilmestyy Jumalan henki."

Mikael (jatkaa näköalaa osottaen):

-- "Kirkkaana tähtipalona avautuu maailmoiden ikilento.
Silmän-kantama on meillä nyt rajaton. Tähti kiiluu tähden, aurinko
auringon takana, niin ettei rakoa jää välille. Kaikkeus hohtaa yhtenä
kirkkaana tulena, yhtenä aurinkona.

"Jumalan kunnia ja kirkkaus täyttävät koko äärettömyyden."

Raphael:

-- "Huimaten heittäytyvät tähdet radoillansa. Tuhannet sisarustähdet
yhtyvät eri maailmoiksi, karkeloiden toistensa keralla. Tuhannet
niin muodostuneet maailmat yhtyvät maailmakunniksi. Miljoonine
tähtinensä kierivät ne toisten maailmakuntien seassa. Tuhannet
maailmakunnat yhtyvät maailmaryhmiksi. Hirmulaitteina syöksyvät ne
toisten maailmaryhmien lomitse. Uudet loppumattomat ryhmitykset
alkavat. Kaikki suurenee äärettömiin. Lukemattomat maailmayhtymät
muodostavat kokonaisuutensa kukin. Ne kiertävät toisiansa,
muodostavat loppumattomiin suurenevia yhtymiä, sillä kaikkeus on
yksi kokonaisuus. Ei mikään ole yksin. Kaikki kiertää kaiken mukana
ja kaiken osana. Kaikki yhdessä on kaikkeus. Kaikki viskautuvat
toistensa ympäri yksitellen ja kaiken osana. Ja se kaikki on
tomuhitunen Jumalan edessä.

"Suuri on Jumala. Äärettömyys pakahtuu Hänen suuruudestansa."

Gabriel:

-- "Eikä yksikään aurinko, ei kuu, ei tähti kierrä ainoastaan
omaa rataansa: Kukin syöksyy kaikkeuden jokaisen kierron mukana,
aina määrättömyyttä myöten, sillä kaikkeus on kokonainen.
Lukematonta tietä kirmaa jokainen samalla. Siksi on kunkin, hetken
haihtuvimmassakin osassa kulkema matka määrätön, ja mittaamattoman
rajaton niiden lennon nopeus. Eikä yksikään Hänestä pois pääse.
Kaikkialla on Jumala mukana.

"Kaikkialla läsnäoleva on Jumala. Kaikkeus säteilee Hänestä pienenä
kehänä, niinkuin valo auringosta."

Mikael:

-- "Kaikki löytävät tiensä, vaikka on vauhti rajaton, kiertämät lukua
vailla ja edessä pilkkosen-pimeä. Lintusen emo tietää aikansa; sen
puoliso ei erehdy laulussansa, ja nurmen ruoho tuntee elämänlakinsa.
Ei myöhästy koskaan päivännousu. Kuu tietää hetkensä ja tähdet
syttyvät taivaan tuliksi oikealla ajallansa. Kaikkea johtaa Jumalan
sormi.

"Viisas ja kaikkivoipa on Jumala. Hän lainaa kaikelle valonsa. Hänestä
virtaa ijäinen voima."

Raphael:

-- "Eikä mikään voi olla ijankaikkinen, ei mikään muu kuin Hän.
Rajaton luku maailmoita häviää joka hetki. Auringot ehtyvät Hänen
päiviinsä verraten nopeammin kuin sammuksiin tuikahtava kynttilä.
Koko kaikkeus kiteilee niiden sammunnasta kuin tuikkiva tulivilinä.
Yhtä rajaton luku syttyy alati uusia auringolta. Äärettömyys kipinöi
niiden sytynnästä yhtenä tulikipinänä. Kaikki häviää. Kaikki
syntyy häviöstänsä uudestaan. Eikä yksikään tiedä miksi, eikä voi
kohtalollensa tietä osottaa, ei sille määrää panna.

"Tutkimaton on Hän ja syvä. Hänen viisautensa on mittaamaton."

Gabriel:

-- "Hänessä kiertävät kaikki väärätkin polut. Hän on kaiken ojennus.
Rangaistus puhkeaa rikoksesta kuin hedelmä kukkien kevätsuudelmasta.
Onni seuraa hyvintekoa, kuin rauhallinen kuolema hyvää elämää.

"Vanhurskas on Jumala. Ei ainoatakaan rikosta jätä Hän rankaisematta,
ei hyvää tekoa palkitsematta."

Mikael:

-- "Hän lyö erehtyneen rangaistuksella takaisin luoksensa. Hän
armahtaa sitä, joka Häneen palaa. Hän kuulee salaisen rukouksen ja
huomaa tuskanhuudon. Hän ohjaa maailmoiden kiertoa ja johtaa hyttysen
lentoa.

"Armollinen ja hyvä on Hän."

       *       *       *       *       *

Auringot, jotka olivat astinlautoina enkeleillä, alkoivat hiljaa
kohota. Kuin hopea valkeassa tulessa loistivat ne ja enkelit
niillä... Ylinnä leijailivat Seraphimien ja Cherubimien enkelijoukot
ihanassa pilvessä, kirkkaat pasuunat kädessä... He puhalsivat
jalointa, puhtainta säveltä, armasta kuin kaunis uni... Kuuluivat
kauniit kaiut... Armaimmat laulut hymisivät... Kirkkaus oli itse
aurinkoa... Tuskin erotti siitä silmä enkeleitä.

Auringot kohottivat enkeleitä ylemmä. Surren katselivat enkelit maan
ihmisten elämää, joka avautui heidän edessänsä. Maantomussa hääri
ihmishenki, pyrkien kumminkin siitä ylenemään. Vapaana harhaili se
kuin tuuli ja kumminkin oli se vanki, sillä tulitutkain oli joka
askeleella edessä. Se oli ainoa vapaa ja se oli samalla suurin
vanki. Myrskyt nousivat ja lakkasivat orjina... Salamat syttyivät
ja sammuivat käskystä... Kukka totteli elämänsä lakia ja lintu
hautoi luonnonsäännöstä ikäänkuin sen pakottamana. Kaikkein teot ja
elämä olivat ennalta säädetyt ja riippuivat niiden elämänlaista...
Ihmishenki sai itse vaikuttimensa valita... Hän sai vapaasti valita
siunauksen tai kirouksen...

Hänelle oli suotu vapaus kulkea Häneen joko ruoskan tai armon, onnen
tai onnettomuuden alitse. Näkyä osottaen lausui Gabriel:

    "Vinhasti säätämäänsä rataa
    kirmaavat auringot ja kuut.
    Vaan orjina ne kaikki mataa,
    ja kaikkeuden ihmeet muut.
    Vain ihmishenki -- paitsi meitä --
    vapaasti tietään käydä saa:
    Saa kulkea hän harhanteitä
    tai oikeata vaeltaa."

Mikael:

    "Vaan vaikka aatossiivin vinhoin
    hän harhanteillään harhaileis
    pois Hänen luotaan, Häntä inhoin,
    niin matka Häneen aina veis.
    Ei luotaan koskaan päästä taida,
    kun hän on myöskin harhantie.
    'Tie laaja' sekä 'polku kaita'
    Hänestä alkaa, Häneen vie,"

Raphael:

    "Vaan niin kuin maailmoiden lento
    on yksi kaikkeus rajaton,
    niin myöskin ihmishenki hento
    toiseensa kytkettynä on.
    Kuin käärme taikka turman vaajat
    toiselle toisen rikos lie:
    se harhanteille joukot taajat
    muassaan sortumahan vie."

Kolmin:

    "Kaikk' kierii kyllä toisen mukaan
    ja harhanteille johdattaa,
    mut harhaan Hält' ei joudu kukaan.
    Vapaasti ihmishenki saa
    sentähden käydä harhanteitä.
    Ei oo niin suurta harhamaa,
    jot' ei Hän armollansa peitä,
    aikansa konsa valkeaa."

Armain ilta-aurinko punasi koko kaikkeuden. Kauniina, kuin
olematonta äärtänsä ikävöiden, avautui se ihmishengen harhanmaaksi.
Vapaana värisi siinä punapalossa ihmishenki, kun kaikki muu kulki
kahleissansa. Näkymättömäksi osaksi, harha-ajatukseksi haihtui se
kaikkeuden iltapunaan, itse etsien teitänsä siinä. Seitsemän enkeliä
ylisti silloin ihmishengen vapautta, lausuen:

    "Kahleissa kulkee myrskyn pauhut
    ja maa ja päivä, sekä kuut
    ja alku-usvain suuret sauhut,
    salamat, kuolot, kaikki muut.
    On ihmishenki yksin vapaa,
    se, Korkein-Korkein, tahtos' on.
    Työn laatua sen, etkä tapaa,
    sä itse määrää, Verraton."

Kaikki enkelijoukot yhdessä:

    "Vapaasti siksi harhantöillä
    harhailkoon hän! Se tahtos' on.
    Sun luokses toki päivin, öillä
    hän käy kuin vanki kahleeton.
    Vapaasti: suoraan -- kautta mutkain
    hän saakoon aina haihattaa,
    kun aina kohtaa tulitutkain
    jokaista pahaa, harhamaa!"

Silloin kuului Jumalan ääni... Ihana punainen pilvi laskeusi enkelien
ympärille... Siinä säteilivät he kirkkautena kirkkauden seassa...
Jalka otti hiljaa aurinkoastuinlautaan, siipi pilven punaan...
Aurinko liiteli hiljaa, autuaiden unena, pilvi enkelilauluna... Vuori
hohti, vesi välkkyi... Jumalan kunnia kirkasti kirkkaudenkin.

Jo soivat suuret laulut. Maat julistivat Jumalan kunniaa, taivas
kantoi Hänelle kiitosta. Kaikkeus ylisti Häntä ja aika vieri Hänen
virtenänsä.

Enkelien eteen avautui taas kaikkeus maailmantulena. Valkeni
ijankaikkinen luomis-aamu, joka ei koskaan päiväksikään kerkeä.
Riemuiten ylistivät enkelit Häntä. Kuin armain onni puhkesi heistä
ihastus. He lausuivat vuoroonsa:

Gabriel:

    "Taas tänään, niin kuin kerran ennen
    Sun luomisaamus' armastaa.
    Tietänsä vinhoin siivin mennen
    rataansa mailmat pauhoaa.
    Taivaalla vuoroon päivyt kierii,
    tai synkin pilvi salamoi,
    taas vuoroon kuuhut siellä vierii,
    tai tulvaa sieltä aamunkoi."

Mikael:

    "_Sun_ käskystäsi kaikki soipi:
    auringot kiertää radoillaan
    ja pilvi tulta salamoipi,
    tai vuotaa vettä tulvanaan.
    Sa luot ja murskaat maailmoita,
    Sa kostat kaikkein pahat työt.
    Et salli huonees pilkkaajoita.
    Tomuksi eteesi ne lyöt."

Raphael:

    "Kuin kotka kannat maailmoita
    ylitse kuiluin hirveimpäin,
    ja jotka käyvät harhansoita
    Sa johdat hiljaa Itsees päin.
    Sa ohjaat hurjan tähdenlennon
    ja ihmis-aatteen siiven myös.
    Sa hoidat linnunpojan hennon.
    On ihmeen suuri Sinun työs."

Kaikkeus vapisi. Pauhu kulki äärettömyyden äärtä etsiskellen.
Kirkkaat salamatulet valaisivat sen tietä. Vinhemmin kuin arka
aatos pauhasi jo ukkonen tulinensa pitkäisen tietä. Jumala kutsui
erehtyneitä.

Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot soittivat silloin
pasuunillansa Jumalan kunniaa. Ihana soiton pauhu vyöryi kirkkaana
sävelpilvenä. Yhdeksän enkeliä veisasivat sen säestyksellä:

    "On ihmeen suuri Sinun virkas.
    Kaikkeus on työtäs tulvillaan.
    Ei koskaan sammu päiväs kirkas,
    ei pilves kuivu milloinkaan.
    Käy pauhu: Kaikkeuden rantaa
    pitkäisnä äänes pauhoaa.
    Suo enkeleisi halpain kantaa
    näin Sulle aina kunniaa!"



Uusia elamänkukkia.


Henget häilähtelivät. Pidot olivat kuoleman kotiperillä. Kivensyy on
saloja täynnä. Mitä on silloin kaikkeudessa!

On maasta tuhannen tuhatta mielikuvituksen kantomatkaa.

Sammunut maailmakunta kirmaa ikuisessa pimeydessä tuhansine
tähtinensä, kuinensa ja päivinensä. Ei välähdä valo sen omista
auringoista, ei kanna se sinne sisarmaailmoista. Mykkinä pyörivät
pallot Jumalan käden varassa. Sokkoina syöksyvät ne toinen
toisensa lomitse, Kaikkivoivan käskyjä orjina totellen. Matkamaa
on haudanpimeä, valoton oma olemus, ja kulku käy hautojen lomitse
rihmakaitaa tietä myöten: Jos ken radaltansa hairahtuisi, se
suistuisi oitis turman suuhun.

Mykkänä painautui siksi kaikki Hänen varaansa, kuin lapsi äitinsä
povelle pelon häneen tarttuessa, kulkiessa pimeän huoneen läpi,
mielessä satujen peikot.

Aurinko, sammunut valon ja elämän jakaja, liikkuu ryhmyisenä
röykkiönä, oman avaruus-onkalonsa hirviönä, kaikkeuden hitusena.
Vuoret viskovat huippujansa yli ihmissilmän kantamarajojen. Ne
ikäänkuin tapailevat sitä valoa, joka on heiltä ijäksi paennut,
kurottautuvat ikävöidyn jälestä sadasti ylemmä, kuin vuoret pienessä
maassa, huippenevat, saavuttavat matkansa määrän häviössänsä kuin
savupatsas nousemarajansa, tuntevat mitättömyytensä ja ylettymänsä
lyhyyden kaikkeuden loppumattomassa suuruudessa.

Pimeys vavahti. Oudot valot välähtivät.

Korkeimman vuoren huipulla seisoi Perkele, katsellen rajatonta
kaikkeutta, joka kihisi maailmatomua täynnä, tahti kunakin
tomuhituna. Kiteinä kimaltelivat hänen edessänsä kuut ja tähdet.
Pölynä kiertelivät ne toisiansa ja kipinäparvena loisti rajaton määrä
auringolta loistavan tähtitomun seasta. Yhdet sammuivat, toiset
syttyivät riemastuneena kipunasuihkuna sijalle. Kaikki loisti, kaikki
hohti, kaikki tunnusti Jumalan kaikkivaltaa. Kaikki totteli Häntä,
veisasi kiitosta ja kunniaa Hänelle. Kademielin katseli Perkele näköä.

Äkkiä puhalsi hän suustansa vihaisen salaman. Oitis ilmestyi
hänen ympärillensä enkelien ihana lauma. Ruumiina oli niillä outo
punainen valo, pukuina varjo, käsissä tummantuliset kukat. Kauniina
häilähtelivät punaiset varjot pimeydessä. Salaperäisinä tuikuttivat
tulikukat. Katse kiehtoi, ääni oli kuin laulunhyminä. Näky oli
satusaarien lumoa.

Perkele rypisti silmiänsä ja korkeuteen, hänen päänsä kohdalle
lensi loistava meteoori, pysähtyi siihen kruunuksi ja valoi
valoansa vaipaksi Perkeleen hartioille. Vaipan loistavien liepeiden
leimahdellessa osotti Perkele enkeleillensä kaikkeuden suuruuden ja
sen kirkkaan tulitanssin, lausuen ylpeänä:

-- "Tuo kaikki on minun."

Kuin kukka nupustansa puhkesi enkelijoukosta ihana ylistyslaulu.
Sadoilta vuorenhuipuilta säestivät sitä suuret kaikukellot. Sen
hyminä lymyytyi rotkoihin ja onkaloihin kauniina kuin armain lapsi
pahaa, arka neito miestä piiloon.

Mutta viha välähti Perkeleen silmissä ja hän lisäsi:

-- "Sen kaiken on Jehova minulta _anastanut_... Mutta..."

-- "Mutta sillä on Hän oman turmionsa valmistanut, sillä maailmanlaki
on se, että vääryyden täytyy tuhota se, joka siihen aseeseen on
tarttunut", -- kiirehti Piru keskeyttämään.

-- "Se aika, jonka Jehovan valta on kestävä, on vähempi kuin
silmänräpäys ijankaikkisuuteen verrattuna. Koko muu ijankaikkisuus
jää sinun valtavuodeksesi", -- lisäsi Kehno.

-- "Sinä kukistat Jehovan meidän, palvelijoittesi kädellä, sillä
sinun voimasi on ääretöntäkin äärettömämpi, koska sinä suljet itseesi
äärettömyydenkin, jonka olet synnyttänyt, ennen kun meidät loit", --
ylisti Horna.

Perkele kuunteli ylistystä, ylpeyden eleiden hänen kasvojansa
kirkastaessa. Hetken mietittyänsä oikaisi hän:

-- "Yksi on kumminkin vieläkin äärettömämpi..."

Enkelit hämmästyivät. Uudet eleet ilmestyivät

Perkeleen kasvoille ja hän selitti:

-- "Ettekö tiedä, että Jehovan vääryys on äärettömin kaikista?"

Ja osottaen kaikkeuteen, sanoi Piru esimerkin:

-- "Hän opettaa ihmiselle: 'Jos joku ottaa sinulta hameen, salli
hänelle myös muukin vaate!'... Mutta onko Hän itse sinulle
luovuttanut _omaasikaan_, kaikkeutta, kun sinä olet tahtonut ottaa
häneltä hameen?... Onko Hän vapaaehtoisesti luovuttanut sinulle
viheliästä Harhamaakaan?"

-- "Hän on kuten monet hänen pappinsakin, ne, jotka tavaraa
kootessansa opettavat: 'Mene ja jaa tavarasi vaivaisille!' Sillä
antaako Hän sinulle omaasikaan?... Hän on vääryyden henki", -- lisäsi
Hiisi.

Perkele alensi äänensä kavalaksi ja lausui:

-- "Juuri sen kautta ovat hänen semmoiset pappinsa minun
palvelijoitani: Heidän esimerkkinsä on se siemen, joka itää, ja
heidän sanansa ovat kuivia lehtiä, jotka varisevat tyhmien lampaiden
ravinnoksi. Se kaikki todistaa, että minun henkeni on koko kaikkeuden
perus-olio."

Vallan ja voiman viimat suitsusivat Perkeleestä. Riemastunut
enkelijoukko veisasi hänen ylistystänsä täysin rinnoin:

    "Kaikki kaikkeuden pielet,
    perustukset sekä ääret
    todistavat, julistavat
    kunniaasi, mahtiasi.
    Jos sa loppuisit, niin silloin
    haihtuis koko kaikkeus
    niin kuin henki kuolevasta,
    kun sen silmä ummistuu."

-- "Sen me tiedämme... Me olemme oppineet sen tuntemaan
taistellessamme Häntä vastaan", -- todisti enkelijoukko.

Sävel vieri vyörynä ikipimeydessä. Kuilujen pohjilta nousi kumea
kaiku. Laulun vaiettua lausui Piru:

-- "Siksi onkin sinun voimasi Jehovan vääryyttäkin suurempi. Sillä
jos se ei sitä suurempi olisi, et sinä voisi sitä hävittää. Mutta
nyt sinä hävität sen ja tuhoat Hänen valtansa, Hänen joka ei noudata
omia, ihmisille säätämiänsä siveellisiä lakeja..."

Enkelien veisatessa mahtavaa ylistyslaulua lausui Perkele itseksensä
merkilliset sanansa:

-- "Meillä jumalilla, Jehovalla ja minulla, ei voi olla kahleina
mitään siveellisiä lakeja, joita tarvitaan ihmisille... Meidän täytyy
luoda ja murskata, synnyttää, ja hävittää armotta kuolemalla...
Meillä ei voi olla muuta siveellistäkään lakia kuin oma ääretön
olemuksemme... Kuten luonnonlaki ei voi alistua säälintunteen alle,
sen mukaan toimimaan, niin emme me jumalatkaan..."

Ja katsahtaen taas kaikkeuteen, joka tunnusti Jumalan kaikkivaltaa,
raivostui hän, muisti suuren taistelunsa ja vihaa leimahdellen lausui:

-- "Jehovan, ja kaiken mikä Hänestä on: ihmisen, täytyy joko kääntyä
minuun, tai sitten tuhoutua... Se on luonnonlain muuttumaton viime
ehto. He seisovat minun olemukseni järkähtämättömän, armottoman lain
edessä, jota en minä itsekään voi muuttaa, sillä ei mikään voi itse
omaa olemustansa luoda, muuttaa ja hävittää..."

Hänen äänensä jyrisi pauhuna kuolonkolkossa pimeydessä. Sen kaiku
ulisi mittaamattoman syvissä rotkoissa ja onkaloissa. Valtaavin
laulun ja soiton sävelmyrsky säesti sen pauhua ja kumeata kaikua...
Sen vaietessa, etäällä hymistessä, puhui taas Perkele:

-- "Jehova vaanii kavalana kaikkialla... Hän on rääkkäämällä
pakottanut palvelijani Harhaman lankeamaan Hänen kirkkonsa
permannolle... Hän on pakottanut hänet vääryytensä palvelukseen ja..."

Hänestä suitsusi viha, kun hän lopetti:

-- "Ja Harhama on _hetkeksi_ langennut... Hän on yrittänyt raukkana
antautua Hänelle..."

Vavistus kävi enkelijoukon läpi. Laulunhyminä muuttui rukoilevaksi.
Enkelit anoivat armoa Harhamalle, rukoilivat Perkelettä pelastamaan
hänet takaisin itsellensä. Perkele jatkoi, sanat vihan salamoina:

-- "Hän on ollut suurempi raukka kuin Adam: Hän on ryöminyt Jehovan
kirkonlattialla polvillansa. Hän ei uskaltanut edes eukon hameen taa
piilottautua, tai viikunalehtiin peittäytyä."

-- "Mihin Jehova on väärän henkensä puhaltanut, sen on vaikea Hänestä
irtautua ja nousta sinuun, oikeaan", -- todisti Piru.

Silloin Perkele kohosi oman kiukkunsa huipulle. Katsellen kaikkeuden
huikaisevaa tulitanssia, nähden kuinka loppumattomat maailmapaljoudet
julistivat Jumalan ijankaikkista kunniaa, totellen Hänen tahtoansa,
sen hivelevän ajatuksen huikaisemana, että se kaikki voisi totella
häntä, vannoi Perkele:

-- "Mutta Harhama on ja on oleva minun enkelini edelleenkin,
silloinkin kun hän on palvelevinansa Jehovaa. Hän kulkee minun
verkkoni silmästä sen toiseen silmään. Hänen täytyy minun verkkooni
sotkeutua ja vielä uudestaan edessäni palvelijanani polvistua!"

-- "Sinä voit kaiken muun, paitsi itseäsi ja valtaasi lopettaa", --
todistivat vapisevat enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Harhaman haamu enkelijoukon
keskelle, istuen pöydän ääressä. Hänen vierellänsä seisoi enkeli
Iiranto, ruumiina aistillisuuden armaimmat houkuttimet, kädessä
aistipunakukka. Perkele katsoi haamua käärmekavalana ja lausui
matelevalla äänellä:

-- "Hän aikoo Jehovaa palvellessansa paljastaa elämänsä... Se
tapahtukoon!... Hänen elämänsä on _minun_ henkeni hedelmä ja sillä
hän aikoo lääkitä niitä, jotka ovat sairaita Jehovan edessä.
Jokaisena hänen tekonsa siemenenä olen ollut minä: hänessä asuvan
pahan voima ja olemus. Siksi täytyy jokaisen, joka maistaa hänen
henkensä hedelmää, saada _minun_ henkeni..."

Hän käveli ylpeänä, enkelien riemuitessa, ja lisäsi:

-- "Hänen henkensä hedelmiä maistettuansa on heille käypä kuin
Adamille ja Evalle hedelmän syötyänsä: He pakenevat Jehovaa ja heidän
hedelmästänsä on syntyvä jo uusi Kain."

-- "Se on totisesti tapahtuva", -- vannoivat enkelit.

Perkele lisäsi Harhamaa tarkottaen:

-- "Hän antaa Jehovan sairaille vahvan annoksen taudinsiemeniä... Hän
pesee Jehovan puhtaat lapset elämällänsä, joka on _Jehovan_ edessä
saastaa..."

Hän alensi äänensä maata-matavaksi ja lopetti silmissä piruntuli,
kasvoilla kavalin ele:

-- "Ja kun hän tulee maljoinensa Jehovan kirkon permannolta, niin
ihmiset eivät tiedä pitää varaansa, vaan luulevat hänen astiaansa
rippikalkiksi... Sillä Jehovan Mosesta ja profeetoita eivät ihmiset
usko, mutta kun fariseus sanoo, että hän on publikaani, joka muka
tulee Abrahamin helmasta, niin kaikki seuraavat häntä."

Mietteissänsä lopetti hän vannovalla äänellä:

-- "Minä olen Harhamasta nähnyt niin paljon vaivaa, etten minä enää
voi häntä käsistäni päästää. Hänen hetkellinen lankeemisensa Jehovaan
oli pakollinen, sairauden puuska, eikä siis siveellinen, sillä
ainoastaan vapaaehtoinen on minun ja Jehovan edessä siveellistä ja
oikeaa."

Rajaton riemu täytti enkelien rinnat. He veisasivat herransa
kavaluuden ylistystä:

    "Konsanansa
    pirun-ansa
    katketa ei taida.
    Jospa lie
    kenen tie
    leveä tai kaita,
    kumpikin ne paulaas johtaa.
    Kaikki siinä sinut kohtaa.
    Viekkahalla,
    kavalalla,
    ne on sulia paulanrihmat
    hienot niinkuin valovihmat,
    joit' ei kukaan hoksaa kiertää,
    kosk' ei silmä niitä nää."

Sävel vieri virsimerenä. Perkeleen vihjauksesta ilmestyi korkeuteen
hänen kohdallensa tuhatmäärin enkeleitä, tuliset seppeleet päässä,
käsissä hohtavat pasuunat. He seisoivat tulisten kotkien seljässä,
puhaltaen ylistysvirttä Perkeleelle. Sävel valui sateena alas.
Soittajajoukot loistivat tulipilvenä seppeleittensä ja kotkain
tulesta. Perkeleen edessä veisasi enkelijoukko soiton säestyksellä
suuren herransa ylistystä. Perkele itse puhui taas, kaiun hänen
sanojansa säestäessä:

-- "Tuhannet piispat, jotka ovat nuhteettomat Jehovan edessä,
kirjoittavat kirjoja, eikä maailma niitä lue, mutta palvelijani
Harhama, joka paljastaa minun henkeni hedelmiä, on saava ihailijoita.
Minun henkeni, _paha_, on sen kautta osottautuva taas oikeaksi ja
Jehovan henki vääräksi."

Tuliset kotkat levittivät ylhäällä siipiänsä levälle... Korkeus
kohisi... Enkelit puhalsivat pasuuniinsa... Sävel pauhasi kuin vuoren
vieremän kaiku... Alhaalla veisasivat enkelit sen säestyksellä:

    "Sinun kaikkivaltiuttas
    maa ja taivas tunnustaa.
    Sinun suurta voittoasi
    kaikki tyyni ennustaa...
    Koko kaikkeuden pauhu
    Sulle kantaa kunniaa.
    Halki maailmain kuin kauhu
    äänes suuri pauhoaa.
    Kaikki sua kumartaa,
    kun sun aikas' armas saa."

Pöydälle, Harhaman eteen, ilmestyi pieni punainen käärme, joka
Perkeleen vihjauksesta muuttui kynäksi. Enkeli Iiranto antoi sen
Harhaman haamun käteen. Kaikki odottivat, haventa hievauttamatta.
Kamalan kolkko äänettömyys ikäänkuin kauhuna istui pilkkopimeillä
kymmenen peninkulman korkuisilla vuorenhuipuilla, lymysi vastaavan
syvissä rotkoissa kuin hiiviskelevä kuolema, kyyristeli onkaloissa
ja kyykötti sammuneiden tulivuorien aukkojen syvyydessä kuin
peikkojoukko pesässänsä. Soitto oli vaiennut. Kotkat kantoivat
kuormaansa, siipeä liikahduttamatta.

Harhaman haamu alkoi työnsä. Silloin räjähti ylhäällä pasuunan
soitto. Ihastunut enkelilauma alkoi palvella Perkelettä kauniilla
laululla, jota suuri soitto säesti. He tanssivat laulun tahdissa,
rukoillen Perkelettä valamaan henkensä Harhaman kirjaan, ja antamaan
viisautta ja voimaa Iirannolle, joka johti uutta työtä seisten
Harhaman haamun takana. Iki-pimeydessä, johon tulvi valoa soittajien
seppeleistä ja kotkien siipien tulesta, häilähtelivät enkelien
punaiset varjot sulavina lumokuvina... Ne notkahtelivat tummina tuli
valoina, joista ei valo kauvemmas omaa ihoa levinnyt... Polvi taipui
kauneutena... käsi kukkana... vartalo sulona... Tanssitanhua oli
taikamaana, jossa henget karkeloivat satukaunista kisailua. Soitto
pauhasi korkeudessa. Enkelit lauloivat rukousta tanssinsa muaksi:

    "Oi herra kaikkivoipaisin!
    Näin karkeloiden, laulaen
    me palvelemme sinua,
    anellen suita armoa.
    Kuin uni kaikkein ihanin
    näin edessäsi pyörimme
    sun ylistystäs kehräten
    ja kiitostasi kiertäen,
    rihmoiksi sitä kerraten.
    Kuin armain tuulen henkäys,
    näin häilähdämme. Nopsina
    taas kiepahdamme kauniisti,
    kuin perho kukkaa kaartaen,
    kun kukan tuoksukylvyssä
    se mairemielin karkeloi
    kukalle, mieli metenä ja
    elo siiven-värinä."

Näky oli saarekasta satumaata, missä henget ajavat aalloilla,
haahtena kaunis sävel, kaiku sen kaiken satamana ja kannel soi
kivellä, sormen siihen koskematta... Saarella asuvat ihanat neitoset,
leikkien ikävän keralla... Lumme on lumoa, kaisla neidon kaipausta
ja valo kuutamovaloa. Harhaman haamu jatkoi työtänsä, Iiranto
seljän takana, kädellään Harhaman kynästä pidellen. Perkele säteili
voitonriemua. Enkelit jatkoivat hänen palvelustansa laulaen ja tehden
sanoja vastaavat liikkeet:

    "Kuin kaunis lintu varvulleen
    me polvin siroin, sulavin
    nyt polvistumme eteesi.
    Ensiksi polvi oikea!
    Kas näin!... Nyt taas
    sulava, pieni kiemahdus
    sun kunniakses, herramme!
    Nyt vasen polvi vuoron saa
    jo notkistua eessä sun.
    Oi, sitä suurta armoa
    ja kunniaa, kun saamme näin
    eteesi polvin molemmin
    nojata maahan kauniisti,
    kuin alli, joka painaltuu
    rinnalle armaan emonsa."

Enkelien varjot polvistuivat Perkeleen eteen, josta säkenöi viisaus,
voima ja valta. Hän katseli näkyä, katseli sitä ja maailmoiden suurta
ikilentoa. Enkelit jatkoivat rukoustansa:

    "Sun puoleesi nyt rukous
    kauniisti meistä kohoaa,
    kuin kukkasesta tuoksu:
    Suo Harhamalle henkesi!
    Sen anna kautta Iirannon
    niin vuotaa ihmiskurjahan
    kuin veden vesisieneen.
    Tai jos hän, raukka, ennestään
    jo henkeäsi täynnä on,
    niin salli että Iiranto
    vaan sientä sitä puristaa,
    niin että henkesi
    kynästä kurjan Harhama
    lehdille kirjan aijotun
    herkuksi muille vuotaa!
    Näin sadon satakertaisen
    se kasvaa sulle kerran."

Harhaman haamu jatkoi kirjoitustansa käärmekynällä, Sanat vuotivat
käärmeen suusta. Iiranto ohjasi työtä, kirjoittajan olennon pahana...
Kauneimmat aistipunakukat kukoistivat... Ne helähtelivät kaikkeuden
pimeydessä, loistivat verenvärisinä, huumasivat hermot... Niiden
tuoksusta syntyivät pienet punaiset pilvenkielet... Ne häilähtelivät
ja karisivat, haihtuen kuin linnun soidinlaulu... Kaikki todisti
Perkeleen voimaa ja hänen henkensä, pahan, valtaa Harhamassa...

Laulu kohisi. Soitto kuohui. Korkeudessa liitelivät tuhannet tuliset
kotkat, kauniit soittajat seljässä... Polvistuneet enkelit nousivat
ja jatkoivat tarutanssiansa, laulaen sen muaksi:

    "Nyt oikeaan... Nyt vasempaan
    näin kumarramme sinulle
    kuin kukka päivän valolle,
    kun pikku teriönsä
    sen suuteloille kääntää se,
    odottain valoanninta.
    Nyt kättä kaartain pyörimme,
    hartaasti rukoellen:
    Suo Harhamalle taitoa,
    niin että kirjan lehdelle
    hän sinun henkesi
    kukiksi voisi pukea
    ja perhosiksi loihtia!
    Kas silloin kokonaan
    Jehovan väärä raamattu
    monelta syrjään jää.
    Nyt pari pientä askelta:
    kaks' eteen... yksi taaksepäin...!
    Nyt oikeaan... ja vasempaan...!
    Nyt pieni polven notkahdus
    sinulle, herramme!"

Sulo läikkyi lammekkeena... Sävel ajeli allina sen selällä... Enkelit
häilyivät koreina pimeänkukkasina. Perkele nautti voimastansa,
tarkaten samalla Harhaman työtä.

Enkelien käsiin ilmestyivät hehkuvat aistipunakukat. Niitä ilmaan
heittäen ja taas kiinni kokoillen, jatkoivat he palvelustansa
tanssien ja laulaen:

    "Nyt kukkaiskesä alkakoon
    Sun kunniaksesi...!
    Noin aistipunakukkien
    keralla, sua palvellen,
    kuin perhot kisaelemme,
    rukoillen sulta vielä:
    Sä asettasi Harhamaa
    nyt käytä koko terältään,
    ja hänen sielustansa
    lumoiksi kirjanlehdille
    suo aistipunakukkia
    puhjeta kokonaisia
    kauniita kukkamaita!
    Ne on sun parhaat ansasi,
    ei perho puhdasmielisin
    sen kukan aistituoksua
    voi kestää... Siipi pienoinen
    vie väkisinkin perhosen
    sen kukan ihmepauloihin,
    kun vain sen tuoksun tuntee."

Perkeleen katseesta säteili tyytyväisyys ja voitonilo.
Pimeys kohisi... Soiton pauhatessa laskeutui Perkeleen eteen
meteorihohteinen valta-istuin, tulisten enkelien kantamana... Hän
nousi sille ylpeänä ja katseli äärettömyyttä kruunun valosäteen hänen
hartioilleen valuessa... Hänen takanansa seisoi kaksitoista enkeliä,
tuliset keihäät kädessä.

Enkelit jatkoivat rukoustansa... Perkele antoi merkin ja oitis nousi
syvyydestä tuliroihu... Roihun keskellä liiteli ylhäällä enkeli ja
alempana lieskassa istui kymmenen pientä enkeliä harput siroissa
käsissä... Ne soittivat harppua ja ylempänä leijaileva enkeli vastasi
rukoukseen herransa puolesta:

    "On oiva rukouksenne.
    Se itsestään jo kuulluksi
    on tuleva, kun Harhama
    on kukka minun henkeni:
    Hänessä pahan-aartehet
    on aivan ehtymättömät.
    Ja aistipunakukkia
    niin kasvaa hänen sielunsa
    kuin lava hyvin höystetty.
    Hän himon, valheen, pahuuden
    on paras taimitarha.
        (_Iirannolle_:)
    Vaan kuinka työ nyt luonnistaa?"

Iiranto (_Perkeleesen kääntyen_):

    "Se luistaa sinun rataasi,
    kuin päivän pyörä tietänsä:
    niin varmasti ja oikein päin.
    Ja silmä liittyy silmähän
    ja verkko valmistuu.
    Vaan joka silmän solmuna
    on sinun henkesi:
    On aistipunakukkia
    ja paljon muutakin...
    On verkko kaunis... Kenpä ei
    rientäisi siihen, sillä sen
    jokainen silmä, puikkari
    ja paula sekä paino on
    hempeintä liekkumaa."

Harput säestivät Iirannon puhetta... Enkelit tanssivat sen kestäessä
tanssiansa, hiljaa, salaperäisinä, uinaillen Perkeleen vallan
lumoissa...

Perkeleen tulinen katse tunki syvälle Harhaman sieluun, tutkien
sen salaisimmat ajatukset. Ne nähden puhalsi hän ne enkeliensä
nähtäväksi, lausuen kylmänä:

-- "Hän ei ole unohtanut, mitä minä olen hänelle näyttänyt
Korkealtavuorelta ja temppelinharjalta kerran."

Laulun ja soiton pauhu nousi riemuisana myrskynä Harhaman haamun
luo, oli ilmaantunut varjona hänen oma itsensä, joka valitteli,
ettei kirja tule tuottamaan kylliksi kultaa... Hän himoitsi sitä...
Hän oli jo lähdössä kaivamaan teoksensa maasta ja heittämään sen
valittajalle... Hän epäröi, punnitsi, taisteli... Vielä heilahti
mainen seppele... Kirkkaista salamoista taottu kruunu hohti
seppeleenä... Enkelit riemuitsivat. Laulu raukesi... Harhaman
silmistä tuikki kumma, himokas katse... Korpikosken kultapuro
hyrskähti vielä kerran, kuohuna kultavaahto... Näkyi valkeita
lintuja... Tuntui suloiselta kohota kuviteltuna nerona luuloteltujen
loukkaajien yläpuolelle... Perkele odotti marmorikovana...

Mutta Harhama muisti jotakin. Hän kuuli mitä povi sykähti. Hän muisti
myös, että oli äitinsä kautta vannonut, ettei hän teostansa koskaan
maasta nosta... Hän muisti isoisäänsä, joka oli luvannut ennen
nälkään kuolla kuin aarteensa maasta kaivaa. Perkele tarkkasi häntä
koko olemus ikäänkuin yhtenä silmänä.

Hetkeksi taukosi laulu ja korkeudesta tuleva soitto. Ainoastaan
pienet harput soivat lieskassa hiljaa. Iiranto puhui niiden
säestämänä Harhaman epäilyä tarkottaen:

    "Hän katsoo omaatuntoaan
    kuin juutalainen rabbini
    se ois! Hän oikeassa on."

Kaikki enkelit seurasivat Harhaman eleitä. Kuiskaukset kulkivat
enkelistä toiseen. Lieskassa leijaileva enkeli vastasi Iirannolle
herransa puolesta:

    "Näyttää kuin siitä tuntuisi
    pitävän kaivaa haudasta
    mädännyt Ritvan ruumis
    ja myytäväksi heittää se.
    Hän, rahjus, ihmishengeksi
    on heikko. Hän on varmaankin
    nahjusten suurin nahjus."

Harhama mietti yhä... Hän tarttui lapioon ja taas heitti sen pois...
Viimein voitti hän itsensä ja halunsa ja viskasi lapion luotansa. Hän
tarttui taas kynään ja jatkoi. Perkele leimahti vihan rovioksi:

    "Jehovan juonta katalaa.
    Vaan olkoon! Minun orjanain
    taas raataa kurja Harhama,
    jos pettääksensä Jehovaa
    hän käykin toista tietä
    kuin kulki muinoin. Jehova
    on houkutellut rahjuksen
    verkkoonsa, tielle kaidalle!
    Hän varmaan uskoi, Tyhmyri,
    etten mä sinne mahdu.
    Hän erehtyi kuin ainakin.
    Polulla kapeimmallakin
    mä kuljen niin kuin kotonain.
    Vaan jatka työtäs, Iiranto!"

Soitto pauhahti taas korkeudessa. Vuorien halkeamissa pauhasi sävel
kuin suuret vesiputoukset... Enkelit sitoivat aistipunakukasta
kauniit seppeleet ja koristivat niillä päänsä. Heidän käsiinsä
ilmestyivät tuliset käärmeet, käyristyivät kauneiksi vanteiksi,
hohtivat punatulina jäisessä pimeydessä. Enkelit heittelivät niitä
ilmaan, antoivat niiden uudestansa käsiinsä pudota. Ja alkoivat
lumokauniin karkelonsa, laulaen:

    "On suuri sinun voimasi.
    Kauniisti sua palvella
    taas tahdomme.
    Nyt käärme vanteet heitämme
    korkeelle ikipimeään,
    ja itse sievin askelin
    edessäs tanssimme.
    Takaisin käärmekiemurat
    kätösin kaunein kokoomme
    ja kolmin pyörimme...
    Taas käärme ilmaan kohotkoon...
    Nyt itse nelin kierrämme,
    sinulle kumarramme...
    Kädessä rengas taaskin on...
    Nyt viisin etees astumme...
    Taas kumarrus!... Nyt taaksepäin!
    Nyt pieni polven notkahdus!...
    Kumarrus!... Askel vasempaan!...
    Ja kaunis liike käärmeellä...
    Nyt askel oikeaan!...
    Taas käärmekiekka ilmahan
    ja itse kuusin piirissä
    sinulle karkeloimme.
    Eteesi polvistumme taas,
    kädessä punakukkainen
    ja kaunis käärmevanne.
    Me rukoilemme sinua:
    Suo Harhamalle henkesi,
    niin että kirjan lehdille
    hän valaa voisi viljalta
    sun suuren henkes aarteita,
    kuin myrkkyä kyykäärmehen,
    mi kylvää sitä kautta maan,
    mi pahan parhain siemen on
    ja kylvö kaikkein jaloin.
    Suo sirotella kaikki se
    taas aistipunakukilla,
    niin nousee laiho verraton,
    mi ajallansa heilimöi
    ja hedelmöittyy, valmistuu.
    Se moni-tuhatkertaisen
    sinulle sadon kantaa."

Laulu ja soitto vyöryi sävelmerenä... Sen ryöpyissä karkeloivat
ihanat enkelit... Meteoorivalot huikaisivat tulirovion tulihohteen,
jossa kaunis enkeli istui hopeanheleän pallon päällä... Kotkaparvet
risteilivät korkeudessa, kannellen sävelmeriä, jotka tulvivat
pasuunista...

Perkele nousi valta-istuimellensa. Meteoorikruunu laskeutui ylhäältä
hänen päähänsä, valaen hänet huikeimmalla valolla. Hän avasi taas
enkeliensä nähtäväksi koko kaikkeuden. Soiton sijalle ilmestyi
yleinen suuri maailman-pauhu. Äärettömyys puhkui synnytyskivuissansa
ja kuolintuskissa samalla. Sen säestämänä lausui Perkele:

-- "Teidän rukouksenne on kuultu. Harhama on teoillansa kohoava minun
enkelikseni, yrittäköön hän mitä hyvänsä. Jehovan muukin täytyy
tunnustaa minun voimani. Eikä yksin Harhama, vaan koko kaikkeus on
palveleva ja totteleva minua, sillä se on minun... Mutta lähtekäämme
täältä."

Enkeleille ilmestyivät tuliset vaipat, valta-istuimelle tuliset
vaunut. Ihastuneet enkelit alkoivat veisata Perkeleen ylistystä ja
koko joukko lensi meteoorin nopeudella halki kaikkeuden, ylistyslaulu
ihanana sävelpyrstönä.



Ensimäiset valkeat linnut.


Harhama oli hiljakkoin kirjoittanut ja julkaissut elämästänsä
muutamia kohtia, niitä mitä voi, vetämättä julkisuuteen henkilöitä,
joita hän ei tahtonut paljastaa maailman häväistäväksi. Kirjan nimi
oli "Varotushuuto". Siinä oli lähes seitsemänsataa sivua. Hänelle
syntyperäisellä taipumuksella, joka on jokaiselle rikolliselle
ominaista, oli hän vaistomaisesti värittänyt rikoksensa omaksi
eduksensa.

Oli sydänkesän valorikkain päivä. Kuuma auringon kehrä ikäänkuin
kahlasi taivaan sini-uhkussa. Kukkamaalla kisailivat perhot.
Tuulenhenki oli nukahtanut, vierähtänyt rasvatyyneksi. Autere oli
muuttunut kuumaksi, kuivaksi päivänsavuksi ja peitti kukkaansa
puhkeavan kesän kuin morsiushuntu. Nurmi oli kirjava värikukista ja
valkeista päivänkakkaroista. Kukka tuoksui, lintu lauloi ja perho
kilpaili koreudessa kukan kanssa.

Ikivanhojen poppelien vilpoisessa varjossa, ruiskukissa
koreilevan Venäjän vilja-ulapan rannalla lymysi pienoinen huvila,
onnellisena, vaatimattomana kuin pääskynen tutun räystään alla. Sen
päivänpuoleisella, keltaisilla verhoilla suojatulla portaikolla istui
Anna Pawlowna keskustellen munkki Pietarin kanssa.

Avonaisen, eteiseen johtavan huoneen läpi kuului äkkiä ovikellon
soitto ja kohta sen jälkeen palvelijattarelle tehty kysymys:

-- "Onko rouva Vronskaja kotona?"

Palvelija ei ehtinyt vielä vastata, kun jo portaikolta kuului
vastaukseksi kysyjälle näkymättömän Anna Pawlownan huudahdus:

-- _"C'est monsieur Harhama!... Oui!... Je suis à la maison...
Entrez!... Je Vous en prie..."_ ["Se on herra Harhama. Kyllä minä
olen kotona. Pyydän astumaan sisään."]

Harhama astui portaikolle ikäänkuin hieman arastellen. Anna Pawlowna
ojensi hänelle tapansa mukaan kätensä suudeltavaksi katsoen häneen
tutkivasti, surullisesti ja lausui:

-- "Minä tunsin jo äänestä... No vihdoinkin! _Bienvenu_."
[Tervetuloa.]

Mutta Harhama ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan kumarsi syvään ja
lausui:

-- "Anteeksi!... En ole kelvollinen..."

Ja kumartaen munkki Pietarille jatkoi hän:

-- "Ja Tekin, isä Pietari, anteeksi! En ole edessänne edes syntinen
vaimo tai tuhlaajapoika!"

Munkki Pietari siunasi hänet kaukaa ristinmerkillä lausuen:

-- "Jumala siunatkoon tulosi! -- Toistemme edessä me ihmiset
olemme samoja. Ainoastaan Jumalan edessä me olemme sitä, mitä
todellisuudessa olemme."

Syntyi hetkisen kestävä jonkunlainen hämi, ikäänkuin ei tiedettäisi
mistä alkaa puhelu. Anna Pawlowna vetäisi raukeasti pienen tuolin
rinnallensa ja sitä osottaen lausui hiljaa Harhamalle:

-- "Istukaa tänne rinnalleni!"

Harhama istahti. Äskeinen äänettömyys jatkui. Kaikki kolme
katsahtivat toinen toiseensa. Niissä katseissa oli jotain, jonka
jokainen ymmärsi ja samalla oli niissä jotain epäselvää, kysyvää
ja selittämätöntä. Harhamasta näytti kaikki toiselta kuin ennen:
Molempien ystävien kasvonpiirteet näyttivät hienontuneilta,
jalostuneilta, hieman laihtuneilta, heidän katseissansa oli hän
näkevinänsä jotain syvää ja surullista ja kummankin silmäkulmissa
huomasi hän pari hienoa ryppyä, joita hän ei ennen muistanut
huomanneensa. Hän masentui. Mieli musteni. Hän tiesi, että ystäviensä
surunilmeet olivat johtuneet säälistä häntä kohtaan, sillä kirkosta
lähdettyänsä oli hän kertonut heille elämänsä lian: varkautensa,
vankeutensa, väkivallantekonsa, kiristyksensä, ilmiantonsa ja kaiken
muun. Ja hän oli kaiken kertonut miltei jo oikeilla väreillä,
niillä, joilla tiesi maailman niitä katselevan, sillä vihdoinkin
oli hän alkanut käsittää, että hän itse on itsensäkin edessä jäävi
tuomitsemaan omassa asiassansa ja maailman tuomio on ainoa oikea ja
puolueeton, sen silmät näkevät asian oikeassa valossa.

Hetken kuluttua alkoi Anna Pawlowna puhua äkkiä hieman painuksiin
menneellä äänellä:

-- "_Mon Dieu!_ [Herra Isä!]... Siitähän on puoli vuotta, kun taas
hävisitte. Olen sillä ajalla saanut Teiltä kaiken kaikkiaan yhden
kirjeen, jossa ilmoititte aikovanne kirjoittaa jonkun kirjan. Mutta
kirjeessänne ette edes ilmoittanut osotettanne, joten en voinut
vastata."

-- "Silloin" -- tarttui Harhama -- "on tullut erehdys, jonka pyydän
nyt anteeksi. Osotteeni on jäänyt epähuomiossa pois. Mainitsemaanne
julkaisua valmistaessa unohtui hyvin usein kaikki muu."

Anna Pawlowna otti pienen käsityönsä ja puheli työhönsä katsoen:

-- "Minä taas -- anteeksi epäluuloni -- luulin, että epäkohtelias
peittäytymisenne johtuu tavallisesta venäläisvihasta."

Harhama kävi miettiväksi. Hän oli viime aikoina aivan kaivannut
näitä kahta ihmistä, joita hän piti ystävinänsä vieläkin. Häntä
olivat aina houkutelleet Venäjän suuret lakeudet, joissa oli
ajatuksille ja katseille tilaa ja joissa taivaanrannan siniviiva
hupeni näkyvistä kun poiskiitävä kaunis unelma. Siellä olivat ne
ainoat ihmiset, joiden äänessä hän vielä luuli kuulevansa ystävän
ääntä, eikä ollut siellä ketään, joille hän olisi ollut katkera edes
entisinä katkeruutensakaan hetkinä. Kotimaassansa hän oli alkanut
tuntea olevansa täysi muukalainen. Siellä oli hänen mielensä väärä
katkeruus kerran kääntynyt kaikkia kohtaan. Tohtori Nordman, joka oli
häntä tukenut, silloin kun hänet vankeudesta päästyään karkotettiin
kaikkialta, oli viime aikoina ainoa, jota hän uskalsi lähestyä, mutta
hänenkin edessänsä värisi hänen epäluuloinen sielunsa kuin lapsi, kun
se vapisten odottelee peljätyn aaveen tuloa. Kun hän oli kirjansa
julkaissut ja väsyneet ajatukset jäivät hetkeksi työttömiksi, tunsi
hän olevansa isänmaassansa niin yksin kuin haudasta noussut aave,
joka kulkee kisakentän halki, missä väki karkeloi, mielet hääilona,
elämä kukkana edessä. Viulut soivat, tytöt tanssivat, mutta kaikki
vaikeneisi ja väistyisi, jos tietäisivät hänen, haudasta nousseen
haamun kulkevan heidän lomitseen, huono elämä kalman kylmänä hajuna
hartioilla.

Semmoisina hetkinä hän kaipasi Venäjää ja kärsi, kun tiesi olevansa
ennenkaikkea _suomalaisen_ kansallisuuden Kain, sen häpeä ja
siksi muukalainen Suomessa. Hän tunsi kulkevansa siellä tulisella
poltin-oralla lyöty leima otsassa, itikka ainoana ystävänä, sekin
ainoastaan siksi, kunnes on saanut hänestä mahansatäyden. Terveinä
hetkinänsä hän taas väärin kuvitteli, että siihen äärimäiseen pelkoon
muka olisi syynä hänen luonteensa ääretön herkkyys, joka oli häntä
vaivannut sylilapsesta lähtien. Jo silloin koski viattominkin iva
häneen niin, että hän kerrankin sitä paeten kätkeytyi paremman piilon
puutteessa piirongin laatikkoon, sulki sen jotenkin ja, hisahdusta
päästämättä, pysytteli siellä koko päivän, kunnes hätäytyneet etsijät
hänet sattumalta löysivät. Kun hän siitä luonteensa piirteestä etsi
nyt selitystä epäluuloillensa, ei se -- luonnollisesti -- ollut muuta
kuin hänessä piilevän alhaisen taipumuksen ilmaus selittää itsensä
syyttömäksi, jopa marttyyriksi.

Kaikki ne ajatukset kävivät nyt mieleen nopeina. Ja niin halpa ja
alhainen kuin hän olikin, ystävyyttä hän _ei voinut_ koskaan unohtaa.
Se ehkä riippui hänen koiramaisesta luonteestansa, joka liehakoitsee
ystäväänsä. Samaten hän aina värisi jalouden edessä, niinkuin ainakin
olento, joka vaistomaisesti tuntee ja tunnustaa alemmuutensa ylevän
edessä, kuten koira isäntänsä edessä. Niinpä nytkin: Ajatellen
ja muistellen venäläisten hänelle osottamaa jaloutta hän vastasi
hitaalla äänellä Anna Pawlownalle:

-- "Jos sen sanojana ette olisi Te, niin minä loukkautuisin. Jos
tämän-hetkisen ajatukseni sanon rehellisesti, niin minä olen pikemmin
venäläinen kuin suomalainen, sillä kaikki hyvät muistot vetävät
tänne ja täällä ei minua kenenkään tarvitse _omanaan_ hävetä, kuten
suomalaisten täytyy. Mutta siinä on jotain selittämätöntä, siinä
isänmaantunteessa, niin että siitä vain ei pääse kaikin ajoin irti.
Te ymmärrätte runoutta... Muistan kuinka kerran sanoitte, että
yksinäisessä ruiskukassa on runoutta enemmän kun räikeän värisissä,
rehentelevissä ruusuissa... Minä sanon sentähden sattuvan esimerkin
isänmaantunteesta: Pienenä lapsena minä löin varpaani sormenpään
kokoiseen kivennastaan, uimatiellä juostessani. Kolmenkymmenen vuoden
kuluttua, kun nyt pari päivää kuljin samaa tietä, minä vaistomaisesti
varoin sitä kiveä, kun tulin sille kohdalle, ja silloin se kivi
tuntui minusta kultavuoren arvoiselta... Semmoisesta kivennastasta ei
ihminen pääse irti!"

Portaikolle tuulahti hellä tuuli. Jokainen muisti omat lapsipolkunsa.
Isänmaan hellät kielet soivat, sen kauniit lampisilmät hymyilivät
salojen keskellä kyynelissä. Kuikka hautoi rantamättäällä ja sirkka
aherteli ruohon juurella. Puro tanssi, päivä paistoi. Tuttu koivu
puhkoi lehtisilmikoitansa ja vanha tuuliviiri hymyili katolla. Oli
kuin olisi tullut sisälle pieni kaunis lapsi, kaikkien yhteinen
lemmikki. Se oli tullut, hymyili armaasti, kainosteli, rypisteli
pikkupuseroansa, sormi sievässä suussa, kasvojen koristeena sievä
kihara.

Se oli isänmaa.

Anna Pawlowna katseli kukkalasikkoa, jossa tuoksui pari veteen
pistettyä kukkaa. Kauniiden kellojen yhä vielä soidessa kysyi hän
lopuksi Harhamalta:

-- "Onko kirjanne julkaisusta sitten tullut täysi tosi?"

-- "Kyllä", -- vastasi Harhama epäröiden.

Anna Pawlowna laski käsityönsä helmaansa ja kiirehti lausumaan:

-- "Siis kirjailija! Toivotan onnea."

Kiusallinen tunne viilsi Harhamaa: Mustana aaveena nousi hänessä
muisto siitä, kuinka hän Ritvan haudalla oli kironnut jokaisen, joka
häntä ivallakaan kirjailijaksi mainitsee. Hänen kirouksensa olivat
jääneet hänelle pysyväiseksi hartiain painoksi, jota hän tyytyväisenä
kantoi. Hän joutui hämilleen, hapuili ja vaikeni.

Anna Pawlowna ikäänkuin odotti vastausta. Hänen poskillensa oli
noussut tuskin huomattava punahehku, Harhama huomasi, että hänen,
samoinkuin munkki Pietarinkin, katseessa oli jotain äärimäisen
säälivää ja surullista.

-- "Oletteko väsynyt?" -- kysyi viimein Anna Pawlowna kuin arkaillen,
tahtoen saada Harhaman jotain puhumaan, mutta samalla peljäten
sanovansa jonkun varomattomuuden.

-- "No, en... Ja anteeksi, etten kiitä onnentoivotuksestanne. Se
säädyttömyyteni johtuu siitä, etten ole kirjailija, enkä niin ollen
ole oikeutettu onnitteluunne", -- vastasi Harhama miettivänä ja
hiukan alakuloisena.

-- "Kuinka Te ette ole kirjailija, kun olette julkaissut kirjan?" --
tarttui Anna Pawlowna, syventyen vain puoleksi työhönsä, salataksensa
sillä mielenkiintonsa.

-- "En ole kirjoittanut romaania, en novellia, en runoa. Olen
kirjoittanut" -- hän tapaili sopivaa sanaa -- "'painettavaa'...
tai korkeintaan 'luettavaa'... tai ehkä oikeuden väärennetyn
'pöytäkirjan'... omasta elämästäni olen kirjoittanut ja se ei ole
romaani eikä runo", -- selitteli Harhama. Hän koetti olla sanoissansa
rehellinen, sillä hän oli alkanut tuntea, että jokainen rehellinen
sana vyörytti hänen hartioiltansa pois myllynkiviä.

Anna Pawlowna tapaili jotain ajatuksen päätä, mutta ei jaksanut saada
kiinni mitään selvää. Ilmoitus, että Harhama oli kirjoittanut omasta
elämästänsä, oli hänelle yllätys. Hän pelkäsi jotain aavistamatonta.
Oli kuin olisi hän istunut huoneessa, jossa on äsken ollut kuolleen
ruumis, ja hän pelkäisi sen haamua samalla käsittäen ettei sitä ole.
Avuttomana katsahti hän munkki Pietariin, jonka surunvoittoisesta
katseesta levisi joku vanhurskauden hohde ja rauha. Hän näytti
pyhimykseltä, joka katselee hirmumyrskyäkin tyynenä.

-- "_Something is rotten in the state of Denmark_ [Jotain mädännyttä
on Tanskan valtiossa] tekisi mieleni sanoa", -- huokasi Anna Pawlowna
lopuksi. Harhama kiirehti oikaisemaan:

-- "Ei ainoastaan _'something'_ [jotain], vaan _all is rotten_."
[Kaikki on mädännyttä.]

Palvelija toi teen. Tyhjentäen sille pöytää selitteli Anna Pawlowna:

-- "Isä Pietarin tulon johdosta juomme tänään _five o'clock tea'n_
[Kello viiden teen] kello yksi."

Munkki Pietari käänsi puheen hetkeksi muihin asioihin, kysellen
aluksi Harhaman vointia. Mutta se ei onnistunut pitkäksi aikaa.
Anna Pawlownan sielussa kummitteli edelleenkin haamu, ilmestyen
häilähtelevänä varjona. Kesken puheen pyysi hän kuin ohi mennen
heikolla äänellä:

-- "Ettekö tahdo lukea meille jotain kirjastanne?... Joku kappale
sieltä täältä."

Epäröiden, mitään vastaamatta nouti Harhama hetken kuluttua kirjansa.
Ja kun hänen piti alkaa, muistuivat hänen mieleensä ne menneet
päivät, jolloin hän oli Anna Pawlownan kanssa joskus lukenut maailman
kirjallisuuden merkkiteoksia ja niistä keskustellut. Ne muistot
ilmestyivät nyt surullisina, kelmeinä, kuin syksyn värjäämän metsän
tunnelma, kun sinne sattuu poikkeamaan ja mieleen muistuvat kesäiset
päivät, jolloin päivänpaiste riippui harsoina puiden lehtevillä
oksilla, lämpö herkutteli kuusen ja koivun tuoksujen ääressä, sirkka
sirisi, lintu lauloi riemusta ja kaikki nautti hedelmöittymisestänsä.

Anna Pawlownalta solahti käsityö helmaan ja hän imeytyi kaikella
ajatuksellaan Harhamaan, kun tämä alkoi kääntää muutamia kohtia
kirjastansa. Siinä oli hyvin paljon samaa, kuin mitä tämän kirjan
ensimäisessä osassa, muun muassa pari kolme kuvausta Perkeleen
tarustosta, samantapaisina kuin ne ovat otetut "Harhaman" ensimäiseen
osaan. Lisäksi kuvauksia Harhaman riettaasta elämästä Hiiden
myllyssä. Kirja oli kelvoton, kuten kaikki muukin, mitä hän oli
yrittänyt ulkopuolella varsinaista teostansa. Kirouksensa muistaen
oli hän karttanut kaikkia muotoja y.m. minkä perusteella hänen
kirjoituksensa voitaisiin korottaa kaunokirjalliseksi ja hänet siten
nostaa kirjailijoiden joukkoon, niiden häpeäksi. Samalla oli siihen
vaikuttanut vaistomainen, sairaloinen "_Dichterlein_"-nimen häpeily.
Hän oli jo käsittänyt, ettei hänestä voinut Dantea tulla.

Mutta kun hän ei tuntenut estetiikkaa eikä kaunokirjallisuutta, oli
siitä kirjallisten muotojen kantelemisesta se seuraus, että hän
ymmärtämättömyydessänsä olikin tietämättänsä tullut käyttäneeksi
sekaisin kaikkia kaunokirjallisia muotoja, symbolismia, romantiikkaa
ja kaikkia muita -ismejä ja -tiikkoja, joten kirjallisuuden ja
estetiikan tuntijalle oli helppo asia lukea hänet kuuluvaksi mihin
kirjallisuuden suuntaan hyvänsä, vieläpä tehdä hänestä suunnan
täysverinen edustaja. Ja kaikki ne suunnat oli hän vienyt semmoiseen
järjettömyyteen, käyttänyt niitä semmoisella kielteisellä tuloksella,
että se milteipä teki koko suunnat toisillekin kirjailijoille
kauhistukseksi.

Lisäksi oli kirjan kieli kelvottominta suomea. Estääkseen vieraiden
kielien unohtumista, oli hän aivan sairaloisesti karttanut
suomalaista kirjallisuutta, käyttäen yksinomaan vieraskielistä
ja siitäkin lukien ainoastaan tieteellistä kirjallisuutta, sekä
kaunokirjallisuudesta ainoastaan jonkun kaikista kuuluisimman. Oman
maansa lahjakkaista kirjailijoista ja kielenkäyttäjistä ei hän
ollut lukenut ainoatakaan ja luonnollisena seurauksena siitä oli
se, ettei hänellä ollut kieliaistia, "suomenkielen korvaa". Joka
lauseessa oli kielellistä mauttomuutta, kuten hänen nimessänsäkin.
Entisestä leimuavasta mielikuvituksesta oli jäljellä ainoastaan
rippeet, nekin niin vähäiset, ettei ainoakaan kirjailija, jolla ei
ole enempää, olisi kynään tarttunut. Ja niitä rippeitäkin käytti
hän kömpelösti aistittomasti. Kirjan yleisenä tyyli-piirteenä oli
suhteeton kömpelyys, tyylin suunnaton mauttomuus ja elottomuus,
joita vikoja hän oli -- silminnähtävästi tahallaan -- koettanut
peittää semmoisten suurten ajatusten riekaleilla, joista hänellä
itsellänsä ei ollut mitään elävää tietoa. Hänen kirjansa oli tyyli-,
kieli- y.m. -harhama. Se oli, kuten koko hänen elämänsä, jonkunlainen
Humbert-kaappi, jossa jotkut luulivat olevan aarteen kätkettynä, mutta
josta syvällinen tutkijasielu löysi ainoastaan housunnapin.

Kun hän oli jonkun matkaa lukenut, keskeytti hänet Anna Pawlowna
osottaakseen kirjan törkeitä vikoja huomauttaen:

-- "Tehän olette nyt koonnut kirjaanne kaikki ne viat, joista Te
aikoinaan muita kirjailijoita ivailitte..."

Harhama tunsi taas olevansa romaanisankari, muisti kirouksensa,
loukkautui ja lausui:

-- "Jos minun kirjoituksissani on koskaan rahtuakaan 'romaania', niin
on se sille viaksi luettava, samoin kuin saappaalle luetaan viaksi
se, että se muistuttaakaan Venuksen ihanaa kuvaa... Eihän saapasta
voida moittia siitä, että se ei ole hyvästi tehty hattu..."

-- "Nyt Te taas loukkaannuitte," -- kiirehti Anna Pawlowna lisäten:
"Mutta oletteko Te ajatellut, että kirjoititte _muita_, ettekä
itseänne varten? Ja jos sen myönnätte, niin onko Teillä oikeus
ostatuttaa ihmisillä kirjaa, jossa esimerkiksi onkin vain pari
lausetta, mutta ne toistettu tuhat kertaa?"

Hän syventyi työhönsä katsomaan ja lisäsi sitä tehdessänsä:

-- "Teidän pitäisi olla kiitollinen niille, jotka vikojanne
huomauttavat. Niitä ihminen tuskin koskaan itse löytää, sillä niin
sanottu nero on ainoa, jonka ihminen itse itsessänsä huomaa, ja
senkin ainoastaan se ihminen, joka ei nero ole..."

Harhama ajatteli hetken, etsien sanoja vastaukseksi. Kirjaansa
selvitellen jupisi hän lopuksi:

-- "En minä ketään pakota kirjojani ostamaan enkä lukemaan. Miksi
ette minulle silloin myönnä oikeutta kirjoittaa mitä tahdon..."

-- "Taas hullu päähänpisto!" -- lausui Anna Pawlowna hätä-hätää
kuultavasti ja huoaten. Harhama huomasi sen ja hänen sielussansa
välähti ajatus, että hän on hullu. Siihen hänessä oli ihmisten
viimeaikaisista huomautteluista valmistunutta maaperää.

Hän alkoi salaman nopeasti laskea tekojansa, huomasi niissä
mielipuolen töitä ja laski, että hulluus on hänessä perinnöllistä.
Hän oli usein tarkastellut sukuansa ja uskoi löytäneensä siinä
hulluutensa selvät lähteet. Isä oli ollut hyvin kummallinen ja oli
häntä pidetty hulluna. Iso-isä ei suostunut ilmaisemaan suurta
raha-aarrettansa, vaikka itse oli jo puutteeseen vajonnut. Eräs
mies-sukulainen oli ollut hermosairas. Joku naissukulainen oli
koppihullu. Luonteen omituisuudet olivat yleisiä. Viime vuosina
oli suvussa ilmennyt uskonnollista hartautta, jopa kiihkoakin.
Sairaloiset unennäöt olivat tavallisia. Eräs täti oli kerran hänelle
kirjoittanut nähneensä hänet unissa, onnettomuuteen vajoamassa. Ja
todellakin oli hän juuri samana päivänä kietoutunut ikävään asiaan,
josta hän ainoastaan vaivoin pelastui. Ja aivan äsken, kolme päivää
sitten, oli hän laivamatkalle varustautuessaan nähnyt unen, että
tätinsä kutsui häntä erääseen hotelliin. Oudostuneena meni hän,
seuraavana päivänä, osotettuun paikkaan ja todellakin tapasi siellä
tätinsä, joka kertoi juuri samana yönä unessa nähneensä hänet
menemässä erääseen laivaan, pyytäneensä kääntymään ja tulemaan häntä
tapaamaan, sekä sitten rukoilleensa Jumalaa tuomaan hänet luoksensa.
Lisäksi kertoi tämä täti näkevänsä unia lapsensa elämästä taivaassa,
ja taivaan kauneista pihamaista. Hän muisti entisiä unennäköjänsä,
joita hän salasi ja häpeili.

Iso-isän veli oli ollut kuusikymmenvuotias kuollessansa, eikä vielä
kertaakaan käynyt likimmässä naapuritalossa, ei poistunut kotipihasta
askeltakaan. Kaiken sen luuli hän olevan hänessä ilmenevän
perinnöllisen hulluuden ilmiötä ja sitä uskoa vahvisti jälleen Anna
Pawlownan huudahdus. Tämä jatkoi:

-- "Ja lisäksi: Teidänkin maassanne on, luultavasti kait, kuuluisia,
lahjakkaita kirjailijoita, jotka ovat tehneet työtä kehittääksensä
kansanne kielikorvaa ja esteettistä makua... Oletteko Te silloin
oikeutettu astumaan heidän työnsä tulosta turmelemaan?"

Harhama ei vastannut. Hän väänteli kylmeneviä käsiänsä hermostuneesti
ja tunsi kasvoihinsa ilmestyvän katkeruuden väreen. Munkki Pietari
katseli Harhamaa, näki hänen sisäiset ajatuksensa ja lausui lempeästi:

-- "Veli Harhama! Sinä erehdyt. Ei yksikään lintu ole oikeutettu
laulamaan muuta säveltä kuin sen, mikä on oikea ja minkä Jumala on
säätänyt, Jokaisesta sanasta, minkä puhut, olet sinä kerran tiliä
tekevä."

Portaikon tyyneessä katveessa tuntui leijailevan joku selittämätön
ihanuus, kuten kirkossa, kun urut ovat lakanneet soimasta, hieno
hyminä kiertelee vielä holveissa ja kirkkoväki kumartuu rukoukseen,
odottaen hurskaan papin julistamaa siunausta ja lupausta syntien
anteeksi-annosta. Harhamasta tuntui kuin olisi hän pitkällisen poudan
kuluttua äkkiä päässyt lämpimän sateen virkistävään valeeseen. Hän
istui jonkun aikaa ääneti ja antoi munkki Pietarin sanojen lauhduttaa
palohaavojansa.

Mutta sitten muistuivat hänen mieleensä taas pohjolaisnoidan
ennustus valkeista linnuista. Hän uskoi, että kaikki kääntyy hänelle
päinvastaiseksi: valkeat linnut muuttuvat mustiksi korpeiksi, ja
itseksensä hän ajatteli:

-- "Minä en _koskaan_ kirjoitakaan mitään romaania ja kumminkin jo
lentelevät mustat linnut."

Anna Pawlowna nypisteli sormiansa hermostuneena. Poskille oli
kohonnut kuumemainen hehku ja hän lausui huoaten:

-- _"At every word a reputation dies."_ [Jokainen sana "tappaa" hyvän
maineen.]

Harhaman mielenkatkeruus yltyi. Hän luuli täyttäneensä
velvollisuutensa, kun oli elämänsä lian vetänyt julkisuuteen, ja nyt
hänestä tuntui kuin olisi siitä sama seuraus, kuin siitä, että hän
sylilapsena oli ilmottanut isällensä katkaisseensa veitsen kärjen,
joutuen siitä pahoinpideltäväksi. Hän oli sitä jo aavistanut,
sillä isänsä pahoinpitelystä lähtien oli hänessä aina kytenyt
siihen aavistukseen johtava epäluulo. Siksipä oli hän julkaistuansa
kirjansa alkanut paeta kaikkea, joka siitä hänelle muistuttaisi:
karttaa sanomalehtiä ja muita. Siitä huolimatta oli hänelle
väkisinkin tietoja toimitettu. Ja vaikka hänen mielikuvituksensa
olikin rampa, voi se sairaloisuuden puuskien sattuessa vielä joskus
leimahtaa salamannopeaksi tapauksien väritauluksi. Niinpä hän
nytkin silmänräpäyksessä muisti ja näki edessänsä lihallistuneina
kaikki kirjansa julkaisusta johtuneet tapaukset: Toimittaja Arjanne
oli hänelle jalomielisesti, käsinkirjoitetuilla lisäyksillä ja
vigneteillä varustettuna lähettänyt hienoa arvosteluansa useampiakin
kappaleita ja eräs tuttava oli juuri päivää ennen kirjoittanut
hänelle:

"Kerrotaan sinun kirjoittaneen kirjan 'Varotushuuto'. Tekosi ei
ole ollut harkittu ja on tuottanut kärsimyksiä syyttömille. Paria
henkilöä on ollut pakko herjata sen luuloteltuina avustajina.
Lisäksi on eräs tunnettu arvostelija -- ijäkäs ja syvämietteinen
estetiikan professori Rosendahl samaisen kirjasi johdosta ollut
pakotettu nerokkaassa arvostelussaan pahasti pitelemään m.m. erästä
rahalaitosta, arvostellen sen sivistystä (vaikka se todistettavasti
on pidellyt kirjailijoiden käsikirjoituksia sadasti ankarammin
kuin sinä -- ikävä kyllä -- omaasi), muutamaa osakeyhtiötä ja
-- mikä ikävää -- muuatta vanhaa arvokasta senaattoria, joka
on suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tehnyt enemmän kuin sata
sinunlaistasi kirjailija-humpuukimestaria. -- Etkö tahdo ilmoittaa,
että _sinä_ olet syyllinen kirjaasi, eivätkä muut? Ikävä, että
sinäkin puolestasi olet taas osottanut meidän suomalaisten luonteen
alhaisuutta: olet kirjoittanut kirjan, josta monia syyttömiä
vanhuksiakin on ollut pakko pahoin kohdella. Jos olisit ottanut
huomioon, että jo hellenien jalo kauneus-aisti asetti kauneuden ja
koko estetiikan ensi vaatimukseksi harmaiden hiuksien ja suoritetun
elämäntyön kunnioittamisen ja toisten häpäisemisen karttamisen --
eihän runoiltu Alkibiadeskaan häväissyt muuta kuin koiranhäntiä --
niin et varmaankaan olisi ottanut käteesi kynää, jolla olet nyt
saattanut syyttömille häpeää. Olisi sinun pitänyt myös muistaa, että
meidän halveksimamme juutalaisetkin pitivät vanhuuden kunnioitusta
estetiikan kauneuden ja jalouden ensi vaatimuksena, kuten huomaat
Jeesuksestakin Hänen ollessaan kaksitoistavuotiaana temppelissä,
jossa _Hän_, joka oli Jumala, nöyränä kuunteli vanhoja ja kyseli
heiltä.

"Kirjasi on myös huomattu niin epäsiveelliseksi, että
vapaamielisetkin arvostelijat ovat olleet pakotetut vaatimaan
kirkonkuri-toimenpiteitä. Korjaa nyt asia. Samalla voisit korjata
väärinkäytökset, joihin päivänselvästi olet tehnyt itsesi syypääksi
arvostelijoita kohtaan. Vieläpä ovat rumat tekosi menneet
sitäkin pitemmälle: Olet itse -- kuten esteetikko Silvander on
julkisuudessakin jo ilmottanut -- likaisine sorminesi kirjoittanut
eräät arvostelut sanomalehteen. Se on jo meidän suomalaisten tunnetun
'jalomielisyyden' huippu, jota olet velvollinen julkisuudessa
anteeksipyytämään. En näet usko, että voit syyttömyytesi toteen
näyttää. Herra Silvanderin luonteenjalous ja nimi on jo takeena
siitä, sillä hän ei olisi tehnyt niin raskaita syytöksiä, jollei
hänellä olisi ollut selvät todistukset asiasta. Vähäinen rikos ei
ole sekään, että pilatessasi yleisön kirjallisen maun, samalla
joudut niiden häpeäksi. Huomannet kai itsekin jo, että sinun oikea
kätesi onkin 'väärä' käsi. Ja jos et voi sitä pois hakata, voinet
sen ainakin kiinni sitoa. Ainoa valopuoli mielestäni on se, että
arvostelijat ovat ottaneet arvostellakseen siveellisyytesi. Kirjasi
on siten aiheuttanut ensi askeleen parantajien oman terveydentilan
tutkimiseen ja siitä on jo pakko astua itsearvosteluun, jonka
sinä olet unohtanut. Kiittävistä arvosteluista en puhu, sillä
niitä pitänet itsekin ivana. Yleensä ovat arvostelijat, jotka
ovat ilmottaneet edustavansa ainoastaan korkeaa eli n.s. kylmää
järkeä eikä puolueellisuutta ja ymmärtämättömyyttä, tuominneet
kirjasi sen linotypillisiä virheitä myöten. Puhutaan myös, että
olet saattanut kiusalliseen asemaan kirjailijamme. Kukaan heistä
ei näet hienoussyistä voi nousta tuomaan julki, että sinä pilaat
heidän luomansa esteettisen maun. Semmoista tekoa näet voisivat
ei-kultuuri-ihmiset pitää heidän oman tavaransa suosituksena sinun
mallikirjaksesi ja muille luettavaksi.

"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla
osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt
onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas
syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta
kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat
syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo
hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan."

Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana.
Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt,
tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään
huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti
toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan
samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen,
joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja,
leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan
Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän
rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen
sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä
onnettomuus, että hän ei ollut syvällinen _tutkija_, joka voi löytää
ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä,
joka _jokaikisessä_ asiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan
äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät
vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten
vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen
totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut
ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi
ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne
tavallaan samaksi.

Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet,
alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa.
Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi:

-- "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitä _mitä_ minä sanon,
mutta ei siitä _miten_ minä sanon. Se muru minulle toki täytyy
elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä
kirjailija-arvonimestä."

Anna Pawlownan suupielessä näkyi tuskallinen väännähdys. Hän olisi
tahtonut oikaista Harhamaa, mutta sääli tukahdutti äänen. Munkki
Pietari katseli erästä kirjaa ja huomautti:

-- "Ei ole meidän ihmisten mielivaltaan jätetty tavankaan
valitseminen. Hyvänkään asian edistämiseksi me emme saa käyttää
huonoja menettelytapoja. Sinä itse kerran sanoit minulle, että
Venäjän hallitus tekee väärin, jos se käyttää hirsipuuta, vaikkapa
toisten kansalaisten turvaksi. Sinä, veljeni, tuskin hyväksyisit,
jos isäsi sinua hyväksi ihmiseksi kasvattaessansa käyttäisi vitsaa
lempeyden sijasta..."

Harhama mykistyi. Vast'ikään oli hän tavallaan tuominnut isäänsä
juuri _tavasta_. Hänen järkeilynsä lakkasi kuin vasaran lyömänä.
Munkki Pietarin olemuksesta tuntui taas tulevan jumalallinen viisaus
kirkkaana ja ihanana ja vuolaana kuin auringon valomeri, joka
aamusilla tulvii idästä länttä kohti, huuhdellen tieltänsä pimeyden
ja yön valot: tähtikylvön ja kuun. Koko maailma tuntui olevan
oikeassa, huokuvan oikeaa ja hyvää, ja hän yksin väärässä. Hän tunsi
suupieleensä ilmestyvän tuskan ja katkeruuden väreen. Anna Pawlowna
huomasi sen ja kiirehti johtamaan ajatukset muuanne, pyytäen:

-- "No jätetään nyt se asia. Emme kait me kaikki ihmiset ole
muotojenkaan tuomareiksi oikeutetut... Jatkakaa nyt lukemistanne,
mutta älkää vain lukeko mitään siitä kauheasta asiasta,
vankeudestanne ja muusta!"

Harhama ryhtyi jatkamaan lukemistansa käyttäen eri kielistä
poimituita sanoja, aina sen mukaan mistä sopivimman muisti. Hän
luki kappaleita sieltä täältä. Sitä tehdessä oli päivä kallistunut
illankorvalle. Lintulaumat olivat virkistyneet ja iltaviileys valui
maille lauhkeana kuin merenhenki, joka rasvatyynenä poutapäivänä
tuulahtaa rantaa lähestyvän, rasittuneen kulkijan helteiselle iholle.
Jostain kuului kaivonvintin hiljainen narahdus, vähän etäämpää
karjankellojen yksitoikkoinen ääni, tullen niin kaukaa, että sen
heikkenevä ääni ainoastaan hipaisi korvaa, hyväili sitä hetkisen ja
riutui kuin uneen, itikan raukean laulun sitä säestäessä. Tuntui kuin
olisivat kaikki kolme palanneet väsyneinä joltain epäonnistuneelta
matkalta, jolla kohdannutta pettymystä jokainen salaili, luullen
etteivät toiset sitä ole huomanneet. Harhama tuijotti kirjansa
kansikuvaan kuin etsien siitä jotain tarkastettavaa.

Anna Pawlowna hädisti kiusottelevaa kärpästä kädellänsä, lausuen
hiljaisen hermostuneena:

-- "Äs, tuota!"

Ja käskettyään palvelijan alkaa kattaa päivällispöytää, lausui hän
Harhamalle:

-- "Minä en käsitä mikä on kirjanne tarkotus."

Harhama kiiruhti selittämään:

-- "Sen tarkotus on nimensä mukainen: varotushuuto. Se on minulle
sama kuin kello ruton kaulassa, että ihmiset tietävät karttaa minua
kuin ruttoa... Tai toisin sanoen:... Antaa tietä kuin kuninkaalle",
-- lopetti hän katkerasti.

Anna Pawlowna huokasi ja lausui puoli itseksensä:

-- _"C'est le commencement de la fin."_ [Se on jo lopun alkua.]

Munkki Pietari tarkkasi Harhamaa, katseessa taivaallinen rauha ja
lempeys, ja kysyi kuin Jeesus syntiseltä, jota Hän säälii:

-- "Voitko levollisesti kuulla, mitä mitä minä sinulle sanon?"

Harhaman silmissä vilahti jo musta lintuparvi, mutta nyt hän toivoi
sen tulevan ja laskeutuvan räpyttelemään hänen ympärillensä. Hän
toivoi kuulevansa munkki Pietarin hienon, musertavan ja samalla
rauhottavan tuomion. Rauhallisena ja rehellisesti vastasi hän:

-- "Te, isä Pietari, tiedätte, että minä kunnioitan Teitä
sairaloisesti ja rajattomasti. Se kunnioitus on suuruutensa kautta
aivan rikollinen, sillä monesti minä olen Teidän äänessänne huomannut
Jumalan, enkä ihmisen äänen. Teidän jokainen moittivakin sananne on
minulle kuorma kultaa."

-- "Minä uskon rehellisyyteesi", -- alkoi munkki Pietari, Anna
Pawlownan koko sielun alkaessa vetäytyi vireeseen. Lempeällä,
hienolla äänellä jatkoi hän:

-- "Minä en puhu kirjasi ulkonaisesta muodosta, sen tyylistä,
sillä jokainen ulkonainen muoto on oikea, kun sen henki on oikea.
Koukkuisimmankin puron uoma on purtta kantamaan yhtä oikeutettu kuin
suoran, jos se johtaa purjehtijan puhtaille meren vesille, eikä
likaisiin lammikkoihin, joissa tauti pesii. Mutta sinun kirjassasi,
veli Harhama, on tulisia kukkia, jotka johtavat monen perhon siipensä
polttamaan."

Hänen sanojensa lempeä, jalo sävy helisi Harhaman korvissa
kuin kirkonkellon kirkas ääni, joka on juuri haihtumaisillaan
lauvantai-illan tyyneen kesäiseen ilmaan, etäällä veden siniselällä.
Harhama arvasi mitä munkki Pietari tarkotti, mutta puhujan äänen jalo
kaiku rauhotti häntä taas ja painoi kiusalliset tunteet taltuksiin.
Munkki Pietari jatkoi:

-- "Minä tarkotan sen aistillisia kuvauksia. Oletko ajatellut,
miten arka puhtaan ihmisen sielu on juuri sille kukalle, jota sanot
aistikukaksi ja miten tarttuva on sen kukan tuoksu?"

Harhama tunsi otsansa kylmenevän. Hän ei todellakaan ollut sitä niin
tarkoin punninnut. Munkki Pietarin jalo puheen sävy humisi hänen
korvissansa kuin kaunis laulu, joka tulee niin etäältä, että väsyy
ja häviää kuulumattomaksi juuri korvaan saapuessansa. Mietteissänsä
selitti hän:

-- "Minä olen etupäässä tahtonut paljastaa oman sieluni likaa ja
kuvannut oman sieluni tilaa. Sillä kun kirjoitin kirjaani, inhotti
minua jokainen aistillisuuden värähdys, ja minä luulin, että muissa,
jotka ovat tuhannesti puhtaammat minua, se herättää vieläkin
suuremman inhon."

Hän pysähtyi ja riensi oikaisemaan:

-- "Tai ehkä ei aivan niinkään... Siinä oli niin monenlaisia
ajatuksia. Tämä on toinen lisävaikutin: Minä olin varma, että kun
minä paljastan oman sieluni aistillisuuden, osotan miten se on ollut
elämäni päätekijä ja mihin eläimellisyyteen se on johtanut, minä
tulen varottavaksi, inhottavaksi esikuvaksi, kuten Nero, jonka elämä
ei houkuttele hänelle seuraajia."

Puheen aiheesta tuoksusi outo lemu luonnon puhtauden ja elämän
jaloimman runouden sekaan, runouden, joka värisi munkki Pietarin
sanoissa. Anna Pawlowna syventyi työhönsä, peittäen oudot,
vastahakoiset tunteensa. Munkki Pietari kysyi rauhallisena:

-- "Mutta miksi olet sitten aistillisuuden, joka on ihmis-olemuksen
ilkeintä ja ruminta, kuvannut kauniiksi ja kiehtovaksi? Miksi olet
pannut ilkeimmän ruton kaulaan houkuttelevan helmen?"

Harhama tuskastui ja hätäytyi huomatessansa, että munkki Pietari muka
ei ymmärrä häntä ja ikäänkuin ahdistelee häntä kysymyksinänsä. Hän
jatkoi selittelyänsä:

-- "Olisiko minun sitten pitänyt olla epärehellinen: kuvata
aistillisuuden houkutus minulle muka vastenmieliseksi, inhoa
herättäväksi, ja kumminkin myöntää kulkeneeni sen kahleissa? Minä
tahdoin vain rehellisesti osottaa, että minulla on ollut niin
_saastainen_ sielu, että aistillisuus on ollut minun elämäni ja
eläimellistymiseni suurin tekijä, että se on _minulle_ ollut
houkutteleva ja kaunis juuri minun sieluni lian tähden."

Anna Pawlowna varjosti silmiänsä käsillänsä. Munkki Pietari kysyi
nopeasti:

-- "Ja miksi tahdoit sen osottaa?"

-- "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen
hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten:
"Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin -- johon tosin
en ole oikeutettu -- niin on ajatukseni se, että aistillisuus on
yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja
lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa
halu kiihottaa vain viettejä... Kerron Teille yhden tapauksen."

Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän
Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen
epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä
ja hän lopetti:

-- "No, olkoon... Ei se maksa vaivaa kertoa..."

Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin
nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan
Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa
koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille
asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla
taivaan valkovaippa.

Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan:

-- "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen
suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen.
Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö
ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni
siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman,
puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin
turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portot _jo itsekin_
paljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi
olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä
enemmän paljastaa?"

Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli
surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä
nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta
huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta.
Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta
kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui.
Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli
jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta
vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden
raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena:

-- "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee
sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen
se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy
jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen
petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!...
Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, ettei
_muiden_: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisi
_enää_ itseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat
pakotetut tähän asti tekemään... Olihan se tehtävä heille aivan saman
arvoinen kuin koiran korvista vetäminen... Olisiko minun pitänyt
pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin
se, joka koiraa korvista vetää?"

Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän:

-- "Sanoittehan itse että: 'Syntikin on ase Jumalan kädessä.' Minähän
olen antanut Hänelle sen aseen."

Munkki Pietari huokasi. Suru täytti hänen sydämensä, huomattuansa,
että Harhama oli häntä niin väärin ymmärtänyt. Hän katsoi Harhamaan
tutkivasti, lempeästi, ja selitti:

-- "Kyllä. Mutta minä sanoin sinulle, että synti on ase _Jumalan_
kädessä, ei siis ihmisten. Sillä jos synti olisi annettu aseeksi
_ihmisten_ käteen, eivätkö silloin portot ja varkaat olisi Jumalan
parhaita palvelijoita? Eivätkö rikosromaanit ja aistilliset kirjat
olisi raamatuita? Käärmeet korvessa olivat aseita _Jumalan_ kädessä,
mutta oletko sinä oikeutettu viemään kyykäärmeen lähimäisesi
rauhalliseen majaan, tai oletko itse oikeutettu sinne kyykäärmeenä
matelemaan?"

Harhama hikosi. Mustat "valkeat linnut" lentelivät hänen silmissänsä.
Munkki Pietari jatkoi:

-- "Jos lähimäisesi majaan semmoisena matelet, etkö ole käärme, ase
Perkeleen kädessä, joka hiivit lähimäisesi paratiisiin? Siellä on
vaimo hurskas, tytär puhdas kukka ja poika ihailee Herran auringon
kirkkautta, kun se aamusilla kohoaa valoantiminensa. Mielen rauha
on siellä väreetön kuin runollisen metsälammin tyyni pinta. Ja
lamppu palaa rauhallisena kodin runona Jumalan kuvan edessä. Mutta
sinä tulet kirjoinesi, paljastat lihan herkullisuuden ja puhtaaseen
sieluun ilmestyy väre: Onko totta, että tämmöistä näin ihanaa on
olemassa? Ja kun se väre on ilmestynyt, ilmestyy toinen, joka
kuiskaa: 'Jona päivänä syöt, aukenevat sinulle onnen-ulapat'."

Anna Pawlowna katseli tuskaisena Harhamaa, joka masentui kokoon.
Munkki Pietarin sanoista säteili totuus ja jalo runous kuin
auringosta helle ja valo. Hän jatkoi suurena, ylevänä:

-- "Tutki omaa elämääsi, eikö sinun kulkusi ole alkanut samaa tietä?
Eikö Hiiden mylly ole ollut turmiosi? Ja onko Hiiden mylly tehnyt
muuta kuin sinä kirjassasi: paljastellut lihan herkkuja?"

Sysimusta salama juoksi silloin Harhaman silmien ohi mustana,
loppumattoman pitkänä käärmesuikaleena. Vuori litisti häntä rakoonsa.
Hänen rampa, maassa rapisteleva mielikuvituksensa leimahti taas
salamasateiseksi äärettömyydeksi, ja silmänräpäyksessä oli hän
loihtinut eteensä kuvan kirjansa kantamista hedelmistä: Sadat ja
tuhannet huusivat jo häpeästä, huomattuansa että ovat alasti.
Jokaisen edessä hohti tuliomenana se hedelmä, johon he olivat
tarttuneet hänen kirjansa vietteleminä. Onnettomien lihakset
vääntyivät tuskasta ja ne huusivat kirousta hänelle. Hän huokasi ja
kuivasi kylmän hien otsaltansa. Itseksensä jupisi hän epätoivoisena:

-- "Itse minä teoistani vastaan."

Mutta munkki Pietari kuuli kuiskauksen ja oikaisi:

-- "Et sinä voi sitä tehdä. Ei kukaan maailmassa voi teoistansa
vastata."

Anna Pawlownakin oudostui. Munkki Pietari selitti silloin:

-- "Jos joku sinut johtaa harhaan, tai lyö sinut raajarikoksi, onko
mielestäsi asia sillä sovitettu, että hän ehkä istuu ikänsä vankina,
sinun taakkanasi?"

Harhama vaikeni. Kysyjä jatkoi:

-- "Tai jos se joka sinun lapsesi turmelee, tai sen ainoastaan
tappaa, kärsii siitä kuolemanrangaistuksen, onko paha sillä
sovitettu?"

Harhama ei voinut vastata. Munkki Pietari teki johtopäätöksensä:

-- "Ihminen kykenee keskimäärin ainoastansa oman itsensä elättämään.
Hän ei voi siis mistään vastata. Jos hän rahoillakin vastaa jostain
pahasta teostansa, eikö hän vastaa siis _vierailla_ rahoilla, koska
oma työnsä hänelle ainoastansa leiväksi riittää?"

Pakostakin täytyi Harhaman myöntää, että munkki Pietari oli lausunut
totuuden, jota ei voida kumota. Hän synkistyi synkistymistänsä. Anna
Pawlowna huomasi hänen tuskansa, ja tahtoen johdattaa keskustelun
rauhallisemmille aloille, ja löytämättä siihen aihetta, huudahti hän
tuskallisena:

-- "Eikö se päivällinenkään joudu?"

Pienen äänettömyyden katkaisi taas munkki Pietarin lempeä ääni:

-- "Emme me ihmiset saa maailmaa lääkitä omilla synneillämme.
Ei Jeesus Kristuskaan parantanut pahaa pahalla, ei hän lausunut
siveetöntä sanaa, eikä paljastanut synnin herkullisuutta...
Jokaisesta Hänen sanastansa huokuu puhdas, jalo runous, kuin hurskaan
äidin laulamasta kehtolaulusta."

Harhama nousi ylös ja käveli portaikon pariin kertaan edestakaisin,
rauhottaaksensa itseänsä. Sitten istahti hän taas ja lausui
alakuloisena:

-- "Kiitos, isä Pietari, sanoistanne. Tällä hetkellä minä tunnen niin
elävästi, että Te olette oikeassa, kun tuomitsette kirjani."

Munkki Pietari tarttui puheeseen, kuten rippi-isä, joka armon-astiat
kädessä julistaa sairaalle rauhan maille lähtevälle Jumalan
ijankaikkisen tuomion ja armon samalla kertaa. Hän lausui:

-- "Tuomio on Jumalan, vaikkapa Hän sen lausuisi minun, halvan
munkkinsa suulla. Jos se on tuomio, ja oikea tuomio, on se Hänen
äänensä, joka on lähtenyt minusta, kuin ääni kellon kuparista. Mutta
minä uskon, että kirjasi on kantava sinulle karvaita hedelmiä ja
jokaisen täytyy _itsensäkin_ niittää se, mitä on muille turmioksi
kylvänyt. Minä uskon, että kirjasi on elämäsi suuri erehdys ja rikos.
Se kirja on nimesi mukaan _harhama_: elämäsi suuri erehdys."

Syvät rypyt nousivat Harhaman otsalle ja hän tunsi katseestansa
tuskan säteilevän. Munkki Pietari jatkoi puoli-itseksensä:

-- "Jos meissä ei ole Jumalan henki, niin me olemme auringotta,
joista sairauden itiöt säteilevät. Perunakin kyllä voi itää ja kasvaa
ituja karsinan pimeydessäkin, mutta se ei voi terveellistä hedelmää
kasvaa, ellei se ime ravintoansa Jumalan luomasta valonlähteestä."

Harhama vaipui kokonaan kokoon, mustien lintujen lennellessä
avaruuden täydeltä. Hän näki, kuinka Anna Pawlownan käsi
vapisi, poskella hehkui sairaloinen puna, ja kuinka hän joskus
arastellen, mutta tutkivasti katsahti Harhamaan, seuraten hänen
sielunliikutustansa. Munkki Pietari otti pöydältä jonkun kirjan,
selaili sitä ja lausui surullisena:

-- "Synti, kuten sanoin, on ase _Jumalan_ kädessä. Hän on sillä
sinutkin jo kerran painanut jalkoihinsa puhdistumaan, jalostumaan ja
rauhottumaan. Mutta _synti, aseena ihmisellä, on myrkyllisin käärme_."

Ja selittääksensä edelleen väitettänsä, hän ikäänkuin murskasi
Harhaman, kysyen, joka sana rauhaa ja lempeyttä täynnä:

-- "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä
jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä
luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole
Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva
lammensilmään?"

Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan
kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan
mennen ja puoli itseksensä:

-- "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää
kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija
levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija."

Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka oli _hänen_
kirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut.
Hän yritti huomauttaa:

-- "Minusta se on liian paljon sanottu..."

-- "Ei ollenkaan liian paljon", -- keskeytti munkki Pietari. --
"Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on
tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit,
joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa
ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä
hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa."

Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään
alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä
nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota
tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien
elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja
varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka
hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat
apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden
ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto.
Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut
liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän
paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä
oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja
ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä
painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä:

-- "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia... No, Te
loukkaannutte... Olkoon sentähden sanomatta", -- lopetti hän nopeasti.

Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi Anna
Pawlowna:

-- "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun
elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen,
jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri
Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko."

Se tuntui liian katkeralta Harhamasta. Synkkänä mietti hän hetken
vastatako, vaiko vaieta. Viimein mutisi hän:

-- "Voinko minä peittää kaupungin, jonka toiset ovat tahtoneet
väkisinkin, minun rukouksistani ja hengestänikin välittämättä,
vuorelle rakentaa? Tai voinko minä sen hartioilleni nostaa ja
laaksoon kantaa..."

-- "Kuinka ne ovat tahtoneet sen vuorelle rakentaa? Te vain
uskottelette", -- ihmetteli Anna Pawlowna.

Harhama ojensi hänelle sen sähkösanoman, jonka majuri Velikodushof
oli lähettänyt Schuvalovaan rouva Esempiolle, keskustelunsa jälkeen
herra Edelmuthin kanssa, ja pyysi lukemaan. Anna Pawlowna luki:

-- "Anna paikalla valtakirja asianajajalle! Harhaman elämä
ehdottomasti julkisuuteen!"

Lisäksi antoi Harhama kirjeen, jossa kerrottiin erään hänen
kirjeensä kohtalosta: Hän oli pelastaakseen puolueensa ja äitinsä
häpeästä kirjoittanut rouva Esempiolle, vedoten siihen, että häpeä
on surman-isku hänen äidillensä ja pyytänyt häntä säälin nimessä
säästämään syyttömän ja salaamaan varkauden. Kirje oli omituisella
tavalla joutunut herra Edelmuthin ja hänen ystävänsä, majuri
Velikodushofin käsiin ja saanut heidät kauhistumaan ja luennoimaankin
siinä lausutusta alhaisuudesta, jolla Harhama yritti päästä
rikoksestansa vastaamasta suojautuen säälin varjolla äitinsäkin nimen
turviin.

Anna Pawlowna luki kirjeet ja mietti kauvan. Hänen suhteensa
Harhamaan oli henkinen äidinsuhde. Hän ei siis voinut salata
totuutta, ei miellytellä. Hän puhui Harhamalle aina jalona kuin äiti
lapselleen. Pitkään ajateltuaan hän lausui hitaasti, mietteissään:

-- "Tekonne vain rumenee, jos tällä sitä puolustatte... tai
silläkään, että rouva Esempio itse oli julkaissut asiasta
kirjoituksen... Hänellä olivat ehkä omat polttavat syynsä...
Käyhän se ilmi hänen kirjoituksestansakin, jossa hän kuvaa, kuinka
poliisivoimakaan ei kyennyt häntä suojelemaan teidän väkivallaltanne
ja pakottamiseltanne."

Vihlova, tuskallinen äänettömyys, joka syntyi, leikkeli Harhamaa. Sen
lopetti Anna Pawlowna lausuen heikolla äänellä:

-- "Jokaisella kansalla on oma käsityksensä kunniasta ja
ritarillisuudesta... Minä tiedän, että minun mieheni _ei_ olisi
tämmöisissä asioissa päästänyt naista... vaimoansa näkyviin, eikä
asiaa oikeuteen... Ennen hän olisi valinnut kuoleman. Teillä
suomalaisilla ovat omat käsityksenne... Te nähtävästi käräjöitte
naisista, miehet peittäytyvät naisten hameen suojiin... Muualla
yleensä miehet ratkaisevat semmoiset asiat kahden kesken."

Harhama huokasi raskaasti. Hän huomasi taas miten koko kansa saa
hävetä hänen tähtensä. Ikäänkuin tuskissaan hän lausui jonkun
katkeran sanan. Munkki Pietari, joka oli kuunnellut rauhallisena,
tarttui nyt puheeseen, huomauttaen:

-- "Sinä olit taas väärässä: Sanoit että et voi peittää vuorelle
väkisin rakennettua kaupunkia. Mutta jos rutto tai muu vaara uhkaa
naapuriasi, etkö ole velvollinen yrittämään sitä estää, vaikkapa
tiedätkin voimasi vähiksi? Sinä tosin yritit, vaikka ikävä kyllä
et _asian_, vaan _itsesi_ ja -- sanojesi mukaan -- puolueesi
tähden, mutta jos et siinä onnistunut, olitko silloin jo oikeutettu
_lisäämään_ pahaa?"

Harhama katsoi maahan sanattomana, synkkänä. Munkki Pietari kysyi
edelleen:

-- "Sanoit, että majuri Velikodushof _tahtoi_ julkisuutta väkisin ja
sinä muka et ollut oikeutettu estämään. Minä kysyn sinulta: Jos näet
jonkun aikovan heikkona hetkenänsä syöksyä turmioon tai hulluuksiin
-- tai vaikka harkitenkin sitä aikovan -- kumpi on velvollisuutesi:
Antaa hänen se tehdä, vieläpä olla siinä teossa avullinen,
vaiko estää sitä voimiesi mukaan, ja jos et voi estää, ainakin
lieventää sen seurauksia, etteivät ne tule tekijällensä vieläkin
turmiollisemmiksi?"

Harhama painautui tuoliinsa ja supisi itseksensä:

-- "Jokainen, joka minuun on kätensä satuttanut, on saanut minusta
tahran, ja jokainen tekoni ja sanani näkyy muuttuvan kiroussateeksi
muille..."

Hänen eteensä levittäytyi tietoisuus omasta alhaisuudestaan ja
rikoksestansa, kuten ainakin rikoksia tehneelle.

Silloin hän iloitsi siitä, ettei kukaan tuntenut Anna Pawlownaa ja
niitä, joita hän ei tahtonut paljastaa pilkattavaksi. Se onni oli
johtunut siitä, että hän ei ollut heidän nimiänsäkään uskaltanut
mainita kenellekään, ei rouva Esempiollekaan, vaan salasi, peljäten
sekottavansa heidät vallankumoukseen, jos se tulisi ilmi. Jos hän
oli kenestä puhunut, oli hän aina käyttänyt väärää nimeä ja salannut
huolellisesti tuttavuutensakin. Se oli ainoa valoisa teko, jonka
hän itsestänsä nyt löysi ja sekin oli johtunut salailemisesta ja
sen alhaisista syistä. Näkymättömät tulivuoret vyöryivät hänen
hartioillensa. Munkki Pietari lisäsi lempeänä:

-- "Tekosi on siinäkin ollut harhama, samoin on ollut koko
kirjasi. Sillä miten sinä luulet: Eikö elämäntehtäväsi ole _elää_
elämäsi oikein, kuten nurmen kukka, joka alistuu seuraamaan elämän
siveellisiä, runollisia lakeja?"

Kun Harhama ei vastannut lopetti munkki Pietari:

-- "Koska siis tämän myönnät, niin miksi olet ryhtynyt väärään
tehtävään: _paljastamaan_ elämääsi? Elämänsä siveelliseksi runoksi
_eläminen_ on ihmisen elämän tehtävä, eikä sen epäsiveellisyyksien
paljasteleminen. Väärin on kirjoittaa siitä siveellisiäkään runoja,
jos sitä tehdessä lyö laimin elämän _elämisen_ runoksi... Sillä katso
jaloimpia ihmishenkiä! Katso jo pakanallista Sokratesta: Ryhtyikö
hän runoista, tai kivestä, tai puusta luomaan esteettistä ihmistä?
Kirjoittiko hän runoja, paransiko hän muita? Eikö hän _omasta
itsestänsä_ luonut runoa? Ja eikö se runo ole kuolematon, kun kaikki
muut unohtuvat arvottomina? Ainoastaan korkein hyve ja luonteen
jalous on kaunista, esteettistä taidetta. Missä ei niitä ole, siellä
ei ole oikeutta estetiikasta puhuakaan."

Jokainen hänen sanansa leikkeli Harhamaa kuin armoton lääkärin
leikkuuveitsi. Anna Pawlowna oli tuskaisen näköinen. Munkki Pietari
lisäsi pienen hengähdyksen lopussa:

-- "Jos taas paljastat elämäsi tunnustukseksi, on kirjasi silloinkin
harhama, sillä sovitus on Jumalassa eikä ihmisissä. Hänen edessänsä
piti sinun tunnustaa ja rukoilla sovitusta ja Hän olisi sinua kuullut
ilman kirjaasi... Ei Paavali ja Jeesuksen opetuslapset kirjoittaneet
paljastuksia, vaikka heidänkin alku-elämässänsä ehkä on syntiä ja
likaa ollut."

Anna Pawlowna yritti puhua Harhaman puolesta. Kun hän oli lausunut
muutaman sanan ja pysähtynyt, tarttui munkki Pietari puheeseen,
selittäen:

-- "Ei. Herääminen ja rukous on tehtävä suljetussa kammiossa,
vaikka kyllä se suljettu kammio voi olla kaikkialla, väkijoukon
keskelläkin. Koko kaikkeus voi olla sinä. Jollei niin tehdä, eikö
herääjä ja rukoilija ole verrattava niihin, jotka heräävät kujilla
ja katujenkulmissa? Ja eikö silloin ole herääjällä itsellänsä
kiusauksena se ajatus, että esimerkiksi Rousseau on _tämmöisellä_
heräämisellä ansainnut kunniaa? Ja autuus eikä kunnia on oikean
heräämisen tarkotus, sillä oikea herääminen on juuri ihmishengen
autuaaksi tulemista. Jeesus Getsemanessa erkani opetuslapsistansa,
kun lähestyi isäänsä. Eikä Paavali ole kirjoittanut Augustinuksen
eikä Rousseau'n _Confession'ia_ [Tunnustuksia], joilla on niin
paljon seuraajia. Että semmoinen paraati-kääntyminen ei ole oikea,
sen osottaa se, että niitä herääjiä ihailevat ainoastaan ne, jotka
eivät Jumalasta eivätkä siis kääntymisestä mitään välitä, kun taas
heränneet joukot liittyvät hiljaisuudessa kääntyneihin, kuten
uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreihin."

Harhama synkkeni. Ijankaikkinen totuus paistoi häneen munkki Pietarin
sanoista taas kuin auringon valo valon-arkaan yölintuun. Se oli
kuvaamatonta, selvää, kirkasta. Munkki Pietari lisäsi, ikäänkuin
itsekseen puhuen:

-- "Ei lapsi voi sopia isänsä kanssa siten, että menee kylälle
kertomaan pahoja tekojansa, eikä merestä poistunut vesi pääse
takaisin meren yhteyteen, jos se ei _sinne_ pyri, vaan lähtee
purona kiertelemään ja polvittelemaan nurmea, joka tarjoaa sille
kukkapenkereitä rannoiksi ja koristukseksi tuomia ja pihlajoita,
jotka vetävät katselijan silmän sitä ihailemaan. Ei myös
ihmiskunnalla ole varoja kustantaa juhlajulkaisua jokaisen syntisen
kääntymisestä."

Harhama synkistyi ja painautui henkisesti kokoon. Munkki Pietari
jatkoi Jumalan palvelijan vanhurskaalla suoruudella, joka ei pahaa
kaunistele:

-- "Puhuit äidistäsi ja puolueesta, joihin olet vedonnut. Mutta
myönnätkö itse oikeudelle vallan sääliä syyllistä äidin tähden? Eikö
se turva johtaisi ja houkuttelisi ihmisiä rikoksien teille? Ei Jeesus
vetäytynyt äitinsä turviin. Ja kummatko olisivat mielestäsi oikeimmin
tehneet: nekö, jotka äidin tähden olisivat antaneet Nerolle täyden
vapauden, vaiko ne, jotka astuivat häntä rankaisemaan?"

Syntyi hiljaisuus. Kaikki näyttivät ikäänkuin väsyneiltä. Harhama
tunsi taas elämänsä kohoavan hänen edessänsä hartioillensa vuorena,
josta kiroukset salamoivat ja jylisi tuomio. Hän muisti, kuinka
oli kironnut itsensä Ritvan haudalla, ja nyt tuntui todellakin,
että hänen askeleensa ja tekonsa satavat kuumina kirouksina hänen
päällensä. Hän muisti vanhan ennustuksen valkeista linnuista, mutta
päinvastaisessa hengessä. Hän oli kokoon kutistumaisillansa. Elämän
suuri ristiriita, jonka hän luuli jo selkenevän, alkoikin nyt entistä
enemmän sotkeutua.

Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän
itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten
huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran
ilkkuvasti ja pitkään.

-- "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä.

-- "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous
seppeleenä nokassa... Noille, joita on avaruus täynnä... Hah...
hah... hah... hah", -- vastasi Harhama osottaen avaruutta.

Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki
ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan:

-- "Hullu?"

Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että
portaikko helisi.



MARTVA



Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.


Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja
hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan
laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava
puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko
luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi,
riippuen ilmassa kuin sävelharso.

Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko
metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana
metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin
ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot
ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta
kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde
silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun
varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen
lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön
ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset.

Äkkiä helähti tornista kirkonkellon pehmeä messinkisävel, haihtuen
järvenselälle soutajan laulun sekaan.

Kuin enkelien kantamana laski se siellä vesille ja rantamille
levälle, vieden Litvan hurskaalle väelle kutsun Jumalan eteen. Rauha
seurasi soiton jäljestä, ylensi ihmismielen, valoi rintaan hurskautta
ja kohotti sielun ylemmä maantomuja. Heti muuttui ihmissilmä: ranta
näytti nyt rauhallisemmalta, ruiskukka kainommalta, eikä kuulunut
enää järveltä airon ääni, ei soutajan laulu, vaan autiona rauhanmaana
hymyili sen sininen vesiselkä. Oli kuin istuisi siellä enkeli, itkien
salassa ihmispoloisen suruja. Ahven pulahti. Rannalla risahti oksa
arkaillen ja lintu tirskasi lyhyen:

-- "Tvirrr!"

Ääni hiljeni. Lintu asettui siimekseen päivän kuumuutta pitämään.
Sotka keskeytti uintinsa, hauki asettui levolle ja katiskassa nukkui
sinne eksynyt kuha.

Litvan hurskas väki oli jo koolla Jumalanhuoneessa. Matalassa
holvissa tuntui vielä kiertelevän kirkon kellojen messinkipehmeä
ääni, koivikon maukkaaseen tuoksuun sekoittuneena. Ikkuna tulvi
täydeltänsä auringon kirkasta valoa. Kirkkomaa tuntui olevan täynnä
jumaluutta; enkeli joka oksalla, joka kukassa Herran sormien jäljet
ja joka ruoho Jumalan työtä. Aurinko paistoi Hänen armoansa ja
kirkossa kokoili enkeli ihmismielistä suruja. Mieli kepeni. Povi oli
rauhaa täynnä, sielu oli puhdas kuin kesäisen pyhäpäivän kirkko-aika.

Urkuparvelta alkoi kuulua pienten urkujen soitto, rauhallisena kuin
yksinäisen vaeltajan laulu metsäpolulta, metsän hiljaisuuden ja
kesäisen lauvantairauhan sitä hiljaa kuunnellessa. Harras kirkkoväki
yhtyi siihen, veisaten:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen."

Ja silloin tuntui kuin olisi todellakin kirkkoon tulvannut
valovirtana uusi, armas aika, avautuen ihmissielulle ijankaikkisuuden
suurena rauhana. Elämän karut kankaat hävisivät muistosta ja niiden
sijalle levittäytyivät ihmishengen ikävöimät ahot, joissa päivin
kukka koristi kaiken, öisin juhannuskokko, joka paloi uhritulena,
vartioiden nukkuvia ja vieden niiden kiitosta korkeuteen. Täysin
rinnoin kuin enkelijoukko Jumalan istuimen edessä veisasi Litvan
hurskas väki, sitä ihanuutta ajatellessansa, Jumalalle kiitosta
vakuuttaen:

-- "Kaikki, kaikki todistaa Sinun hyvyyttäsi ja Sinun suuruuttasi...
Sitä todistavat viheriäpukuiset puut... ylpeät yrttitarhat...
kukkaniitty... hedelmöityvä vainio... kalaa kasvava lammin aalto
ja linturikas metsä, jossa turvattomat lintuparvet hautovat Sinun
kaikkivoivan kätesi suojelemina..."

Ja ihmisrinnassa puhkesi siiloin kaunis kaipuu kuin pikku uruista
pillahtava soitto, kaipuu: "Miksi en minä ole yhtä hyvä ja armollinen
ja laupias? Miksi eivät minun povessani aukene ne lähteet, joista
vuotaisi Sinun henkesi ja toisi rauhan ja tyydytyksen, kuten Sinä
niitylle armaan kukka-ajan, linnuille pesimis- ja hautomis-onnen ja
kukille kauniin heilimäjuhlan? Miksi ei minussa puhkea se jumaluus,
joka korottaisi minun henkeäni Sinun olemuksesi osaksi, pois
maantomuista ja taisteluista?"

Ja kun laulu oli loppunut ja pienet urut soivat vielä, ikäänkuin
korvessa laulajan kaikuna, kumartui harras väki sen Jumalan edessä,
jonka kaipuu on ihmissielun jaloin ja puhtain, ihmisen olemuksen
kaunein kukka, se ainoa, joka erottaa hänet eläimestä ja korottaa
hänet yläpuolelle kaikkea.

Oli rippipyhä.

Litvan pienen seurakunnan tytöt ja pojat kokoontuivat alttarin
eteen lupaamaan Jumalan ja ihmisten edessä, että he eivät luovu
Jumalasta, eivät nouse sitä Jumalaa vastaan, jonka alttarin
edessä he nyt seisovat ihmis-elämän kevätkukkina, vaan nöyrinä
alistuvat Hänen edessänsä. Vanhemmat katselivat silloin puhdasta
lapsijoukkoansa kuin ihaninta kukkamaata, jonka päällä helskyvät,
ikäänkuin lintujen lauluharsoina, isän ja äidin siunaus ja onni
lapsestansa, elämänsä kalleimmasta kukasta, tulevaisuudentoiveet
välkkyvät auringon valona ja vanhuuden-ilo kisailee perhosparvena.
He muistivat sitä katsellessansa sitä aikaa, jolloin itse olivat
kukoistaneet kukkina, elämä tulvillaan tulevaisuuden toiveita, mieli
puhtaana päivänpaisteena, polut hopeaisina ja elämäntyö pyhä-ilona.
He muistivat sitä, näkivät edessänsä puhtaat lapsensa, oman
elämänkukkansa kantamat kauniit hedelmät, ja he kumartuivat entistä
syvempään sen Jumalan eteen, jonka hyvyyttä todistaa viheriäverhoinen
puu, auringon ehtymätön valohopea, koti-onni, lapsiparvi ja
kaikki, mikä on olemassa. Koko elämä kirkastui ainaiseksi armaaksi
ajaksi, juhannusjuhlaksi, jolloin kaikki ylistää Jumalan hyvyyttä,
joka vuotaa yli luonnon auringon valona, kasvuvoimana, kukkien
äitiytymislahjana, neidon kauneutena, linnun hautomis-onnena, lauluna
ja ihmispoven onnentunteena.

Rippilapsien joukossa oli Litvan varakkaimman talon, Ranniston, ainoa
tytär, Martva. Hän oli koko seudun lemmikki, hurskaan isänsä ilo,
äitinsä unelma ja kaikkien silmäterä. Hän oli puhdas kuin enkeli,
viaton lapsi, jonka elämä oli pyhävirttä, unet ja unelmat hartautta.
Hänen puhdas sielunsa oli kukka, johon ei perhokaan olisi raaskinut
siivellänsä koskea, peljäten siihen pilkun jäävän. Taivaan sini oli
hänelle sitä, mitä on kuvastin muille tytöille. Siitä katseli hän
Jumalan suuruutta. Kukassa ihaili hän Hänen hyvyyttänsä, eikä itsensä
kukan väriä, ja elämän-onni oli hänelle puhjennut sielun puhtaudesta
kuin sielun rauha oikeasta rukouksesta.

Nyt seisoi hän alttarin edessä Jumalan lapsena. Armaissa silmissä
liekehti kainous ja puhtaus, jumaluuden kaipuu, rauha ja hyvä
omatunto Hänen ja koko maailman edessä. Mustasta, silkkihienosta
tukasta oli pari kiharaa solahtanut otsalle, silmikkona ilakoimaan.
Avonaisessa katseessa oli kainous ja puhtaus kukalla, verhiöinä
kauniit mustat silmäripset ja ihmeen-kauneilla kasvoilla helotti
nuoruuden helein puna yhdessä sielun jalouden kanssa. Hän oli
korven kukka ja metsän lähde, lehdon runo, ahojen armas tuuli ja
kotirantojen kaunis laulu.

Kun hän astui ensimäisenä alttarin eteen, katsoi koko Litvan väki
häneen ihastuneena, ylpeänä, ja isä ja äiti laskeutuivat polvillensa,
kiittivät Jumalaa tyttärestänsä, antaen onnenkyyneliensä vuotaa
Hänelle uhriksi ja vastalahjaksi. Elämän-onni, mielenrauha ja jalo
kiitollisuuden tunne täytti heidän sielunsa ja kirkasti heille
maailman kuin Jumalan kunnia, joka tulvii korkeudesta valovirtana
kaiken yli.

Heille oli joutunut isän ja äidin armas aika.

       *       *       *       *       *

Litvan kirkossa saarnasi sinä pyhänä nuori, hurskas pappi, todellinen
Jumalan palvelija, pastori Aamusto. Hän oli juuri papiksi vihitty
ja astui nyt ensi kertaa Jumalan alttarille todistamaan uskoansa
ja vannottamaan muita. Vaatimattomana polvistui hän alttarille ja
rukoili hartaasti:

-- "Rakas Isä! Suo Sinun puhtautesi ilmestyä tällä hetkellä minun
sydämeeni, niin kuin kirkas iltatähti puhkeaa sinestä taivaalle, joka
auringon mailleen mentyä on autioksi jäänyt. Anna minulle voimaa ja
uskoa valaa sitä puhtautta niiden puhtaisiin sieluihin, jotka nyt
seisovat alttarisi edessä nuoruutensa kukka-ajassa, julistamassa
Sinun hyvyyttäsi poskiensa punalla, elämänsä kevätkauneudella,
onnellansa ja runollisilla toiveillansa! Suo minun olla kirkas
aamutähti, joka sinun valollasi valaisee täällä murheen maassa
vaeltavan, luoksesi pyrkivän ihmishengen elämän aamunsarastuksen
Sinun kirkkaaksi päiväksesi."

Kasvoilla nuoruuden puna ja sydän iltatähden puhtaana valona kääntyi
hän rippilapsiin päin. Hänestä tuntui, kuin seisoisi Jumalan enkeli
hänen takanansa, kuten Jeesuksen takana Getsemanessa, vahvistamassa
häntä. Pieni kirkko näytti hänestä nyt Jumalan valtaistuinsalilta
ja hän oli seisovinansa sen valtaistuimen alustimella, julistamassa
Jumalan kunniaa ja hyvyyttä. Litvan väki näytti hänestä Jumalan
valituilta, jotka odottivat hänen suustansa korkeaa sanaa.
Rippilapset muuttuivat hänen silmissänsä enkelijoukoksi, joka
katselee Jumalan kirkkautta ihastuneena, kuin aamu-unesta havahtunut
neito kesäisen auringon runopunaista nousua metsän alta järven
kauneiden vesien takaa. Mieli yleni. Sydän puhdistui, ja pienten
urkujen vaatimaton hyminä leijaili holvissa enkelilauluna, kohotellen
ihmis-ajatusta pois maan murheista. Kirkkaalla, lempeällä äänellä
alkoi hän saarnata:

-- "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."

Ääni ja sanojen ajatus helähti kirkkoon kuin kirkas päivänpaiste
pilven takaa kevätnurmelle. Ranniston Martva nosti katseensa maasta.
Kirkkailla silmillänsä katsoi hän nuoreen pappiin avonaisesti
kuin Neitsyt Maria enkeliin, joka hänelle ilmoitti naisen onnesta
suurimman: äitiyden nurmenkukkien runollisen lemmen tietä: ilman
aistillisuutta, luonnon käskystä. Hänen sielunsa värisi puhtaudelle
kuin talvinen hangella kasvava runojen lumikukka auringon puhtaalle,
kylmälle valolle. Nuori pappi puhui lämmöllä, sydän posken punaa
puhtaampana. Hän saarnasi:

-- "Sydämen puhtaus on se ainoa onnenkukka, josta kasvaa oikea
hedelmä: pysyvä, todellinen onni. Älkää siis lähtekö onnen hakuun
niille kukkamaille, joita maailma ja sen elämä teille levittävät,
vaan vaalikaa sitä kukkaa, jonka Jumala on teihin istuttanut:
sydämenne puhtautta!"

Kirkossa hymisi sanojen henki säveleenä. Martva kuunteli sitä, korva
herkkänä kuin hentovärisin valkokukka auringon ihanuudelle. Poski
hehkui, veri sykähteli puhtautta. Pappi jatkoi:

-- "Kun teillä on jumalallinen sydämen puhtaus, niin on teillä
kaikki. Joka aamu puhkeaa teille silloin onni uutena. Se on teille
maatamennessänne armas äiti, joka istuu vuoteenne vierellä,
viihdyttää teidät uneen, laulaen mieleen lohdutusta. Se levittäytyy
ylitsenne mielenrauhana, kun silmänne ummistuvat. Yöllä se on teille
armas uni ja aamusilla mielenvirkeys."

Monet isät ja äidit kuivasivat vettyviä silmiänsä. Martvasta tuntui
kuin huokuisi nuoren papin sanoista Jumalan armo, hyväillen hänen
olemustansa, kuten tuulenhengähdys helteistä poskea poudan sitä
paahtaessa. Eikä hän peljännyt, sillä hän tiesi olevansa puhdas ja
antautui valon suuteloille, niitä ollenkaan arastelematta. Pappi
jatkoi:

-- "Jos sydämenne on puhdas, ei siihen laskeudu paha ajatus eikä
himo, jotka kääntävät ajatukset syntiin ja nostavat viimein käden
rikokseen. Sydämen puhtaus on siis teille kuin talven puhdas hanki,
jolle ei himon perhonen laskeudu, vaan etsii kukkaa, jonka väri on
sille altis."

Martvan äiti ja isä katsahtivat tyttäreensä. Kun he näkivät hänen
avonaiset, viattomat enkelinsilmänsä puristivat he hiljaa toisiensa
käsiä, kiitokseksi siitä, että tytär oli puhdas. He olivat varmat,
ettei hän ole altis väärälle perhoselle: himolle ja synnille. He
lausuivat toisillensa hellällä katseella:

-- "Kiitos sinulle, puolisoni, sillä hän on sinun sydämesi ja
olemuksesi puhtaudesta puhjennut kukka!"

Pappi jatkoi:

-- "Ja kun teillä on sydämen puhtaudesta puhjennut mielen rauha,
on teillä myös kaikki maallinen, ulkonainen onni. Halpa majanne
on rikkaampi onnen-aarteista kuin kuninkaiden palatsit. Sillä
katsokaa: Eikö Johannes Kastaja ollut kamelinkarvaisessa puvussansa
onnellisempi kuin purppurapukuiset kuninkaat, ja olisiko hän
vuoteensa korvessa vaihtanut kuninkaiden loistaviin linnoihin?"

Kaikki myönsivät nuoren papin puhuvan oikein. Erämaa ja Johannes
Kastaja ilmestyivät heille kuvina. Litvan metsät ikäänkuin muuttuivat
taivaallisiksi puutarhoiksi, joissa luonto on puhtainta runoa täynnä.

Pappi jatkoi ylevää runoiluansa:

-- "Teillä on myös silloin kaikki maallinen kunniakin, mitä ylevä
ihmishenki voi toivoa. Sillä kuninkaatkin, joiden päitä kruunut
koristavat, kadehtivat Johannes Kastajaa, jonka sydän oli puhdas..."

Sanoista vuoti ylevä runo kuin puhdas sävel soittimista. Kyyneleet
valuivat. Nuori pappi availi sydäntä siksi lähteeksi, jonka
puhtaudesta vuotaa ikuinen onni ja rauha. Martva tunsi nyt olevansa
rikas. Hänen sydämensä oli tulvillaan puhtautta kuin lähde vettä.
Jumalan hyvyys ja kunnia kuvastuivat siinä kuin taivaan sini
lähteessä, jonka pintaa ei peitä ainoakaan sille varissut lehti.

Pappi jatkoi:

-- "Sillä maan multaa ovat teille rikkaudet, jos sydämenne ei
ole puhdas, vaan on johtanut teidät himojen kautta paheeseen ja
hävittänyt siten mielenrauhanne. Ettekö te silloin olisi kuin mies,
jota levottomuus tulena polttaa hänen istuessansa rikkauksiensa
keskelläkin?"

Rauhallisena kuunteli puhetta Ranniston Martva. Hän lupasi Jumalalle
olla aina puhdas. Silmä kirkkaana ajatteli hän, miten rauhaisaa hänen
elämänsä tulee olemaan ja miten onnellista: Tyytyväisenä nukahtaa
hän vaikka korven sammalvuoteelle, puhtaana kuin kukka, jalona kuin
Johannes Kastaja. Isä ja äiti itkivät onnesta ja ilosta. Litvan väki
nyyhkytti. Arki-elämä unohtui. Ihmishenki leijaili jo korkeuksien
mailla. Pappi jatkoi:

-- "Ei mikään muu kuin jumalallinen sydämen puhtaus voi teitä
maailmassa pahaan vajoomasta suojella. Maallinen laki on teille
kerjäläissauva: Sen varassa voi kerjäläinen kulkea, mutta siihen
nojaten hän ei voi pelastua köyhyydestä. Kaikki maailman kieltolait
ovat teille semmoisia kerjäläissauvoja, jos sydämenne ei ole puhdas."

Hän innostui. Ääni kohosi ja hän otti esimerkkejä elämästä, jatkaen:

-- "Eikö meillä ole jo kieltolaki varkautta, murhaa, haureutta ja
muita paheita vastaan?"

Hän pysähtyi. Kuulijat hämmästyivät kysymyksen terävyyttä. Pappi
kysyi edelleen:

-- "Mutta ovatko ne voineet suojella niitä, joiden sydän ei ole ollut
puhdas? Ovatko ne voineet pahan maailmasta lopettaa?"

Väki kuunteli uutta pappiansa ihastuneena. Hän tuntui oikealta
Jumalan palvelijalta, jota he olivat odottaneet kuin Israel
Vapahtajaa. He hämmästyivät. Nuori pappi tuntui puhuvan maailman
syvintä viisautta, syvää juuri yksinkertaisuutensa kautta, joka on
kaiken oikean, syvällisen viisauden, filosofian tunnusmerkki. Pappi
jatkoi:

-- "Samoin eivät voi uudet kieltolait teitä suojella, jos sydämenne
ei ole puhdas. Kieltolait ovat kansakunnankin kerjäläissauvoja.
Ja onnettomuus on vielä siinä, että ei voida säätää kieltolakia,
joka kieltäisi kansan millä hetkellä hyvänsä lyömästä poikki senkin
sauvansa: kumoamaan kieltolakinsa, jonka se eilen sääsi. Sillä jos
teidän ja koko kansan sydän on paha, eikö se murra niitä esteitä,
joita lait sen pahoille taipumuksille asettavat? Eikö se kumoa
kieltolakejansa, tai jätä niitä hyljätyiksi vanhempien neuvoiksi tai
unohdetuiksi hautakummuiksi?"

Martva katseli nuorta pappia kuin tyttö lähteensilmää, josta pulppuaa
totuus kirkkaina vesikuplina. Ja Litvan väestä tuntui kuin olisi
nuori saarnaaja avannut heille elämänkirjasta lehden, josta tuoksuaa
viisaus niin armaana ja tuttuna kuin kodinmuisto, kun se johtuu
mieleen vieraalla maalla kauvan vaeltaneelle, kun elämänväsymys
äkkiä painaa mielen maahan, koti-ikävä alkaa ja ystävät tuntuvat
ventovierailta. Pappi jatkoi:

-- "Vaalikaa siis sydämenne jumalallista puhtautta, älkääkä perustako
turvaanne kieltolakeihin, joiden säätäminen ja taas kumoaminen ei
riipu yksin teistä. Älkää perustako onneanne, henkistä rikkauttanne
kerjäläissauvaan, vaan sydämen aarteeseen! Vaalikaa sitä kuin hurskas
äiti armasta tytärtänsä, kun se suojelee sen puhdasta sielua maailman
himokkailta silmiltä! Silloin ovat leveätkin tiet teille vaarattomia.
Joka kivi voi olla kiusauksena, ettekä te siihen jalkaanne loukkaa.
Te voitte astua paheen luoliin langenneita pelastamaan ja palaatte
tehtävästänne rauha mielessä, kuten Jeesus aterialta publikaanin
luota."

Akkunasta, hänen vasemmalta puoleltansa tuleva auringonvalokuvio oli
kääntynyt ja kohosi nyt hänen pappispukuansa myöten ylös, valaisi
hänen kasvonsa ja puki lopulta hänet kokonansa valopukuun. Litvan
väestä näytti hän nyt Jumalan kirkastamalta. Valotulvan toinen
pää siirtyi hiljaa Martvan päälle, joka nyt seisoi kuin enkeli
Jumalan edessä, hohtaen taivaallisen kirkkauden sädesuihkussa,
kukkapuhtaana kuin lapsen viaton uni. Ja väki oli hiljaa kuin
odottaen Jumalan tuloa. Ihmissielu joi sillä hetkellä rauhan ja onnen
täyttä siemausta, kuten oikea rippivieras, koskiessaan huulillansa
rippikalkkiin. Se oli onnenhetki, jota ei maailman kullalla voida
ostaa.

Nuori saarnaaja itse tunsi Jumalan enkelin seisovan takanansa,
kädessä elämän kruunu ja huulilla kuiskahdus: "Ole aina yhtä
puhdas, luja ja uskollinen, niin tämä kruunu on kerran kiharoitasi
kaunistava!" Ja hän sai uutta voimaa ja puhui sielu hehkua täynnä.
Hän todisti Jeesuksesta opetuslapsen uskolla ja kehotti nuoria
kuulijoitansa ammentamaan sydämensä puhtautta Hänestä, eikä ihmisten
opeista. Lopulta hän siirtyi puhumaan taas elämästä, erittäinkin
kirjallisuudesta. Hän kuvasi Jeesuksen ihanan, puhtaan olemuksen
auringon kirkkailla väreillä, vertaili Häntä aikamme vääriin
kirjailijoihin, jotka kohottautuvat Hänen sijallensa maailman
opettajaksi, ja kysyi:

-- "Kenen heistä, _vääristä_ kirjailijoista Te voitte asettaa Hänen
rinnallensa?"

Kuulijat ajattelivat, eivätkä muistaneet ainoatakaan, pappi jatkoi:

-- "Eivätkö he, kuten kaikki ihmiset, ole mullan tahraamia pikku
kiviä sen kirkkaan helmen rinnalla, joka on Jeesus Kristus?"

Vertaus tuntui kaikista oikeutetulta. Kysymys jatkui:

-- "Jos tarkastatte, ettekö huomaa, että hekin ovat lisäksi, kuten
yleensä ihmiset, palkkapappeja, jotka joka hetki valittavat palkkansa
pienuutta?"

Litvan väki huomasi pappinsa puhuvan totta. He olivat tottuneet
elämään suurta elämänrunoansa omin voimin, nurisematta vuoden sadon
vähyyttä ja kerjäilemättä toisilta palkka-apua.

-- "Ja voiko yksikään heistä sanoa Jeesuksen tavoin: 'Minä annoin
teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä teille tein'?"

Ja luettuansa kuulijoittensa kasvoilta vastauksen, jatkoi hän:

-- "Kuka heistä pakenee kunniaa kuten Jesus, kun ihmiset tahtoivat
tehdä Hänet kuninkaaksi? Ja kuka heistä on Johannes Kastajana
korpeen vuoteensa valmistanut? Eivätkö monet heistä valita yötä
ja päivää sitä, että ihmiset eivät ymmärrä heitä ja kruunaa heitä
neron ja siveellisyyden kuninkaiksi? Ja jos he siis niin hylkäävät
ihmisen korkean avun, jota ilman ei runokaan sanoista synny, vaan
jäävät sanat sanapöyhkeilyksi: jos he unohtavat ikikauniin, hienon
vaatimattomuuden ja nöyryyden oman itsensä, Jumalan ja ihmisten
edessä, ovatko he kelvollisia astumaan Jeesuksen sijalle Teitä ja
teidän lapsianne kasvattamaan?"

Miehekkäästä, vaatimattomasta väestä se oli oikein sanottu. Litvan
miehekäs väki oli oppinut tuntemaan, että ylvästely ei ole miehuutta,
vaan sen vastakohtaa. Pappi lisäsi vielä:

-- "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea
käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu."

Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa
sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä.
Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi
aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään.

Pappi jatkoi auringon valokehästä:

-- "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta
noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole
verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan
kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa
etsimään karsinan pimeydestä?"

Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida
sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä
varjoon paeta.

Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan
väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä:

-- "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren
syvyyteen." Hän jatkoi:

-- "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen
saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet
naapurinsa kotiin? Ja jollette _estä_ käärmettä, joka matelee
lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen
sinne veisi?"

Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa
ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta
inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen
siveellisyyteen jatkoi hän:

-- "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä,
huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee.
Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen
tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?"

Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä:

-- "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa
samana kuin aurinko taivaalla?"

Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt
sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen
ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi:

-- "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille,
kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti,
sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin
pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla
houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis
raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän
jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat
lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät
sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat
virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen
pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka
aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat
Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne
eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden
lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!"

Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus
ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä,
joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta
ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi
joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka
oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta.

Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain
kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka
oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi
Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista
korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä,
jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro
oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen
kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli
kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta
nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli
onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka
odottaa armaansa, Jumalan tuloa.

Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan
sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen
johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti
kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat
ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan."

       *       *       *       *       *

Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous
oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat
tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta
etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli
katsottu aapisen kukkoa.

Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi
kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin
veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori
pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki
onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli
samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon
lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli
myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se
tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä
avaran maailman varaan.

Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen.
Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen,
kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä,
tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki
veisasi, rukoillen onnea omillensa:

"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!"

Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa
puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä
takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi
täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa... Jumalan
Karitsa!... Armahda meitä synninlapsia!"

Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin
syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä,
päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun
hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen
juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan
tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun
Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän
enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän
silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille
astunut, -- sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä
viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi,
jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa.
Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti
rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden
hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski
huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet,
vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien
urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon
surusävy sen sanojen sekaan.

       *       *       *       *       *

Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä,
kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella:

-- "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani
ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista,
makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja
joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti
sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit,
taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä
esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi
iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!"

Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa,
sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat
onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa
ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla:

-- "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja
uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä
valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo
johtamisesta!"

Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä:

-- "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä,
joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja
äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!"

Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon
penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi
hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän
hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle
lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren
mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata,
eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli
ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä.
Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon
keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien
keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi
on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta.

Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja
ajatteli, isän ja äidin odottamana.

-- "Tule, lapseni!" -- kehotti viimein äiti hellästi.

Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti:

-- "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin."

Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi
hiukan arkaillen:

-- "Minä rukoilisin yksinäni."

-- "Jumala kuulkoon rukouksesi!" -- toivotti Rannisto ja lähti
vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan
myöhemmin sulkemaan kirkon oven.

Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi
polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala
edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle...
Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle... Puhdas sielu nousi
korkeuteen... Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä,
käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä,
alttarikuva aina edessä Jumalana... Silmissä siinsi rauha ja ikävä,
pienen kyyneleen koristamina... Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen
rukouksena.

Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat... Lehto
on kaunis, puu ihana... Ei liiku oksa, ei väre vierähdä... Tuuli on
mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa.

Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä
noussut...

Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki... Hän tunsi
Häneen hajoavansa... Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea
rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko
päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja
etsinyt onnenkukkaa apilamaalta...

Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin
hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä,
sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike
heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen... Se oli
vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana
kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat
tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä
lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili:

-- "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on
kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät
Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla
unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden
kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin
turvatonta varpusenpoikaa!"

Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa
seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen
kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata
pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro
lapsiruumis... Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto
pienen lapsen armautta... Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui
soma käärme... Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä
kaunista keijukaistanssiansa.

Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta
ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele
järkeilynsä:

    "Kuin kaunis tyttö Jehovalle
    on tänään tullut uhraamaan!
    Hän taaskin kantapäänsä alle
    mun päätäin vaanii. Tyttö vaan
    on Hällä ase. Pala oiva
    hän onkin. Vaan ei ilkamoiva
    oo voitostansa mulle Hän."

Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa... Hän
näki sinne ylenneen ihmisen onnen... Kukka nukkuu siellä kedolla,
lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä... Puunrunko
on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä
hohtaa auringon heloa... Ei hisahda, ei risahda... Ääni etsii korvaa
äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona,
sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi... Laulu on
äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous...

Kaunis on puhtaan tytön sielu... Ylevä on viattoman neidon rukous ja
ajatus.

Martva rukoili edelleen:

-- "Ole Sinä nyt isäni ja äitini ilona! Tee heidän elämänsä ehtoo
lauvantai-illaksi! Sirottele tuoreilla havuilla heidän tiensä!...
Puhkaise jokainen uusi aamu heille kukkana yöstä, anna päivän lentää
perhosena ja muuta jokainen ilta valoisaksi joulukuuseksi, josta
kauneimmat kynttilät tuikkivat, ja seulo heihin yöksi rauhallisimmat
unesi!"

Perkele katseli rukoilijata kuin haukka puhtainta pulmusenpoikaa, kun
se heiluu turvatonna hienon koivunvarvun varassa, siipi heikkona,
eikä ole emä elossa ja isä on joutunut pyydystäjän paulaan. Katse
kavalana, käsi leuvassa, järkeili hän ivallisesti:

    "Se naikkonen Sun temppeliisi
    kuin ansaan houkuteltu on...
    Vaan sitten en oo enää hiisi,
    jos moinen saalis verraton
    ei täällä suoraan mulle paulaan
    kuin kypsä tyttö pojan kaulaan
    lennähdä!... Ah, sä lintunen!"

Enkelit kuulivat herransa puheen... Pienet, kauniit posket
puhkesivat silloin kauneutensa kukkaterälle. He keinuivat
näkymättömistä keinuissansa, yhdet nuora-, toiset lauta-, kolmannet
varpukeinuloissa, laulellen keinunnan muaksi herrallensa ylistystä:

    "Sun kunniaas keinu nyt heilahtakoon
    näin kauniisti!... Korkeelle!... Nyt alas taas!
    Nyt keinuissa seisten, kauniisti, näin
    saa taipua polvi sun kunniaksesi...
    Vaan silloinkin heilukoon keinu!
    Maan tyttönen siellä! Sä kiinni jo oot.
    Kun herramme tahtoo, me viemme sun pois.
    Saat kanssamme keinua kohta.
    Nyt suukkosen sormelta, herramme suur,
    kuin lintusen luoksesi laitamme näin...
    Ja keinut ne keinuvat aina..."

Martvan sielu kulki etemmä taivaan vedenselälle... Virta vei venettä
sinne kuin iltatyyni laulunhyminätä... Ranta on nunnan mielenrauhaa,
virta kauniin kirkkomatkan muistelmata... Kaisla on tarua, lumme
laulua ja metsässä asuvat autuaiden henget, elämä yhtenä ilona...
Heillä on maja kaikkialla, kuten varpu lintusella, metsän jumalalla
mätäsvuode... Ruumis on heillä kauneutta, puku puhtautta.

Kauniit ovat ne kuvat, jotka kumpuavat puhtaan neidon povesta...

Martva rukoili, olemus yhtenä hartautena:

-- "Pidä Sinä minun sydämeni puhtaana! Pese minua joka aamu päiväsi
kirkkaudella! Anna koko elämäni olla kirkkomatkaa, joka johtaa tänne
Sinun huoneeseesi! Suo kaikkien toimieni olla polvistumista Sinun
alttarisi edessä, jossa ei ole synnille oksaa, mille istahtaa,
vaanimaan turvatonta linnunpoikaasi!"

Kauniit keinut keinuivat Perkeleen edessä ja laulu hyväili hänen
korviansa. Leuka kädessä, katse ivahymynä, kynnet iskuun vedettyinä
tarkasteli hän rukoukseen vaipunutta, järkeillen sen rukouksen
kuultoansa:

    "Voi miekkonen! Voi lintu arka,
    mi perhos-usko sulla on!
    Niin monen moni pappiparka,
    kun alttarilla, kunnoton,
    kiitosta hoilaa Jehovalle,
    siin' itse kauhtanansa alle
    mun temppeliäin rakentaa!"

Yhä enemmän ihastuivat enkelit herransa voimaa ja viisautta. Hiljaa
heiluivat kukkaiskeinut... Pienet jalat notkahtelivat sulavina...
Polvi oli taipuisa, pohje lapsen pehmeä pohje... Lautakeinut nousivat
ja laskivat ihmissilmään näkymättöminä, ilma ainoana varana...
Oksakeinut notkahtelivat, lehtevinä, vihreissä kevätpuvuissa...
Taas heilauttivat enkelit keinunsa korkealle laulaen ylistystä,
toisillensa kukkia heitellen:

    "Sun valtasi, voimasi verraton on.
    Nain keinuen laulamme kiitosta ain'.
    Nyt kukkia viskomme kauniisti, näin...
    Nyt ensiksi pienoinen pyörähdys!... Nyt
    kumarrus sulle, sa tutkimaton!
    Me viskellen vaihdamme kukkia taas...
    Ja riemusta keinu nyt heilahtakoon,
    kun joukkoomme korjaat lapsosen maan
    pois verkoista Jehovan viekkaan!
    Näin kauniisti kiitosta kannamme sulle
    kuin kukkanen kukalle antiaan,
    kun tullut on kosinta-aika."

Yhä yleni Martvan sielu... Hän souteli jo taivaan vedenselillä...
Vesi on siellä puhtautta, aalto on ijäksi nukkunut... Rauhallisena
kuin lapsi iltauneen, on se vaipunut järvensä vesisyliin... Ranta on
runoa, metsät hohtavat valohelyinä... Alli nukkuu laulussansa... Ei
havahdu joutsenen laulu...

Valo välkkyy, ranta suutelee vedenrajaa... Autuaat nukkuvat
aallon povella... Ne elävät vedenselällä, vapaina kuin vesilintu
metsälammikon vedessä... Ne ripsehtivät rantakaislikoissa, keinuvat
oksakeinuissansa kuin pulmunen pihlajan varvunpäässä... Kaikki kukkii
Jumalalle, hiljaa kuin kukka auringon valolle.

Jalo on nuoren tytön sielu, kun se on vielä puhdas... Se päilyttelee
puhtaita kuvia kuin metsälampi läikettänsä, kun se hymyilee rannan
riippakoivikolle, joka on juuri lehteensä kerinnyt.

Martva rukoili:

-- "Ole Sinä päivin päivänäni, öisin kuunvalonani! Ole minulle uusi
isän polvi, uusi äidin syli! Anna elämän olla minulle armas äiti,
joka valvoo puhtauttani ja johtaa minua luoksesi! Lähetä enkelisi
minun elämän-oppaakseni!"

Perkele (ivallisesti):

    "Vai enkeli!... Vaan maltas! Siksi
    jo moni luulee Harhamaa!...
    Hän Jehovasi enkeliksi,
    sun turvaksesi tulla saa!
    Jehovan häll' on kaapu... Loimet
    ja kuteet, eleet, työt ja toimet
    on minun... Mulle raataa hän."

Martva:

-- "Minä en luotasi luovu milloinkaan!"

Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit
pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui
ivallisesti:

    "Voi naikkonen!... _Mun_ paulassani
    viserrät moista vannontaa!
    Vai et sä luovu!... Kaulassani
    sä kohta riiput!... Koko maa
    on mulle tomu, astinlauta:
    Ei ansastani mikään auta
    nyt sua pois... Sä minun oot."

Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun
häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut
hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä,
kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle
kunniata:

    "Me tanssimme ja keinumme.
    Kuin kukka sulle kunniaa
    me kannamme.
    Ensiksi kaksin pyörimme...
    ja kukkaa suutelemme...
    Nyt piirit uudet muodostuu.
    Me kolmin niissä pyörimme...
    Nyt nelin... viisin... kuusin ja...
    niin aina edespäin...
    Näin kaunis käsi kaartelee,
    kädessä kukka tuoksuva.
    Kumarrus sievin sulle nyt
    ja polventaivahdus!
    Sä annat sievää tyttöä
    Jehovan valko-enkelin
    sun keinuihisi johdattaa
    ja niissä keinuttaa.
    Siis kanna siitä kiitos nyt:
    tää kaunis polven notkahdus...
    pyörähdys... armas kumarrus
    ja täysi polvistus!"

-- "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta,
voima ja kunnia!" -- lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi
ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä
rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu
hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä
kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän
tvirrinsä.

Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat
valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään
vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat
Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen
pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu
hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot
vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi,
ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului
Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön
väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan
kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa
korkeudessa.



Litvan laulu.


1. Maassa.

On taas sunnuntai, iltapäivä.

Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon
käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä
ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa,
luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista
alamäkeänsä.

Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee
Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat
korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän
peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli,
ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne
muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu
syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa
joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja
ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona.
Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä
orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi.

Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä,
tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies,
Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään
näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi.
Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti,
pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste
pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien
veneeseen ja joen vesivyölle.

Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta,
paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän
piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena.

Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja
taittoi kukat.

-- "Sinun onneksesi, Martva!... Koetappa, saatko kiinni!" -- huudahti
hän heittäen kukan Martvalle.

-- "Kiitos!" -- huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä.

-- "No sepä kävi somasti!... Otit kuin ilmasta säveleen... niin
sievästi... Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", -- innostui
Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän:

-- "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata... No!...
Hopsis!"

-- "Oooh!" -- huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan,
katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja
kiinnitti ne rintaansa.

Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti:

-- "Kiitos, Oolavi!... Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun
kasvoivat keskellä virtaa vieretysten..."

Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu
puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä
toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa,
tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta
kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se
kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka,
joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat
arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja
sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa.

Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin.
Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä,
kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla.
Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia,
käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet
toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet
leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa.
Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa
silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli
sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton
hautajaismieli.

Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle
muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu
hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen
mailla marjoista aivan yhtenä punana.

Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei
vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan
jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat
sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi
huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt
ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä.

Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen
kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja
näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun
laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta
sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä
ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi
katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että
on mela kädessä.

Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta,
ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä
laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt.
Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan
Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen
päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja
nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja
soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili:

    "Karill' on vedennainen.
    Hän on niin murheissaan.
    Sen miel' on kummanlainen:
    Hän kaipaa kuvaistaan."

Vene ei tuntunut etemmä soluvan... Se oli vain ollaksensa,
virrankalvon koristeena... Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan
laulua, airot laiskoina sivuilla... Hauki torkkui kaislikossa, evä
velttona, elämä vedenhaaleutena... Ahven lepäsi matalikolla kivien
kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili
edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla:

    "Niin kaunis olla halaa,
    kuin kuvaisensa on.
    Yöt, päivät itkee salaa
    ja niin on onneton."

Vene koreili kukkana... Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana
syvällä koivujen kuvaisten seassa... Virta kaartui polvekkeena...
Tyttö soitti, poski punotti... Rintaa koristi kukka ja kihara
korvallista. Laulu jatkui:

    "Kurottuu aaltoon -- pettyy.
    Kuvansa sinne jää.
    Poloisen poski vettyy.
    On kumma taru tää.
    Se kari Litvanselkää
    salassa kaunistaa.
    Jokainen sitä pelkää
    ja -- luo sen haluaa."

Metsä kuunteli laulua kukkana... Rantavaara lellitteli kaikua kuin
pientä arkaa linnunpoikaa... Vene seisoi joen helynä... Särki
pulahti, kaisla nuokahti... Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä,
johon ei raaski airo ottaa.

Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla,
katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt
niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin.
Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut
katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien
jotakin.

Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja.
Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä
kauniin illan koruiksi. Hän lauloi:

    "Ja kumma nainen siellä
    se Litvan laulu on
    ja joka purren tiellä
    miel'teko verraton.

    Hän Litvan helmi korein
    ja kaunein kaiku on,
    sen virsi hartain, sorein
    ja kukka tahraton."

Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista
veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti... Sen
soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu
onnenkukkana... Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa... Ääneti avautui
pehmeä tie sen kulun edessä... Lehtiholvi hymyili... Kaislikko oli
muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi... Tyttö jatkoi taruansa:

    "Hän monta neito-vuotta,
    kuin kukka karillaan
    kuvaistaan kaipaa suotta.
    Se asuu aallossaan.

    Se suuren, puhtaan kaipuu
    vie voimat, turman tuo.
    Epäilyyn raukka vaipuu
    ja tuskanmaljan juo.

    Ei kukaan luokse tohdi...
    Vaan vihdoin poika maan
    karia kummaa kohti
    jo painuu purressaan.

    Hän rohkein mielin soutaa.
    Karille kulku vie.
    Veen naisen sieltä noutaa...
    Nyt alkaa paluutie."

Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä
hartaampina... Arkana värisi Martvan mieli... Hän ikäänkuin aavisti
tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta... Elämä
hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka
kätköt ovat satuja täynnä... Sydän sykähti... Se pyysi kuusta
kertomaan tarunsa... Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa:

    "Vaan onnenpurren noita
    rannalta silloin vie.
    Ja Litvan aallokoita
    ei halo kulkutie.

    Keskellä Litvan selkää
    on nainen turvaton
    ja poika, jota pelkää,
    turvansa ainut on."

Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho.
Taru jatkui:

    "Vaan poika neito-parkaa,
    jok' itkee, arkailee,
    kuin linnunpoikaa arkaa
    näin neuvoin rukoilee:

    'Sä ällös suotta emmi!
    On varma onnentie.
    Pois heitä pelko! Lemmi!
    Se tie sun onneen vie.

    Nääs, päässä suukon heiton
    on ranta onnenmaan' --
    niin lausuu poika neidon
    edessä polvillaan.

    Yön mustan tuo nyt noita
    hevoksi kohtalon.
    Ja sitä näyttäin poika
    taas lausuu pelvoton:

    'Nyt vara valikoida
    jo liian myöhä on.
    Siis ällös pakoon koita
    käsistä kohtalon!

    Suo huulen onnen maisen
    huulelta ottaa vaan!' --
    Sen lausuttuaan naisen
    hän nostaa satulaan."

Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle... Valmis oli
airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä... Korva
kokosi ennustusta... Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän
paikkaa... Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä...
Rannalla risahti oksa... Laulu etsi kaikuansa ja vene solui
levällä-airoin. Tyttönen jatkoi:

    "Vaan sääli neito-rukkaa!
    Hän lausuu mietteissään:
    'Ei kohtaloaan hukkaan
    voi siirtää yksikään.'

    Kuvansa aaltoon heittää
    ja suostuu suudelmaan...
    Karinsa aalto peittää
    on siitä muisto vaan.

    Vaan Litvan vesivyöhyt
    nyt onkin harhanmaa.
    Hevoisna synkkä yöhyt
    hän siellä ratsastaa.

    Ei löydy koskaan rantaa.
    Kuin tuuli rauhaton
    heponsa häntä kantaa,
    hän on niin onneton.

    Kuin haamu ajaa yöllä
    vavisten harhaa yö.
    Hän itse käärmevyöllä
    hevostaan hurjaa lyö."

Laulu loppui, taru oli kerrottu... Lehtivaara keräili kaiunrippeet
koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten
mäelle... Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli.
Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin.
Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta
ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote.
Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon.
Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti
hänet kuin lapsen rannan ruohikolle.

-- "Kiitos, Oolavi!" -- nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi
veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne
ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui:

-- "Onnenkukistasi!"

-- "Onniko onnenkukista?" -- tarttui Oolavi puheeseen.

Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä
avoimin silmin ja lausui:

-- "Mennään nyt kotiin!"

Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä,
puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä.
Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta
veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin
pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon
ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan
tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa.

-- "Ai!... En minä enää löydä tietä... Minä jo eksyn", -- huudahti
edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie
kokonaan umpeen mennyt.

-- "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" -- lausui siihen
Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen
leikillä:

-- "Vieläkö nyt eksyt?"

Martva naurahti herttaisesti ja vakuutti:

-- "En minä sinun jäljessäsi kulkiessani koskaan eksyisi... en
missään ruispellossa..."

Hän oli lausunut nämä rohkeat sanansa juuri silloin, kun astui pois
rukiin sisästä. Siinä ruispellossa ei hän ollut eksynyt Oolavin
jäljestä kulkiessansa. Mutta edessä oli vielä toinen ruisvainio:
suuri, tutkimaton elämän vainio, jonka polut ovat usein hämäriä
tutkimattomia, ilman suuntaa ja tienviittaa, usein umpeen menneitä,
joskus taas avautuen aukioksi, erämaaksi, josta ei löydä tienpäätä,
eikä sen suuntaa.


2. Korkeudessa.

    Käy pauhu. Kaikkeuden halki
    sävähti ihme salamana;
    salasta nous' se, salaan löi.

    Kun kuulun "Litvan laulun" kaunis sävel
    kisaili kirkkaan kaukokaiun kanssa
    rinteillä Litvan vaarain lehteväin
    ja aatos laulun sanain surullisten
    ennusti siten ihmiskohtaloita
    kuin noita, joka taikahöyryistänsä
    armotta niitä ennustelee muille
    kuin säätäisi hän itse ihmis-onnen,
    niin: sillä aikaa Litvan-joen pinta
    sävähti ihmis-silmän huomaamatta,
    kun siitä henki suuren Perkeleen
    irtausi. Niin kuin aatos kaikkein hurjin
    hän pauhun suuren kantamana lensi
    kaikkeuden halki. Kirkkaat meteoorit
    antoivat hälle tietä. Ylpeänä
    pysähtyi taakse synkän kaukaisuuden
    hän kylmään nokimustaan eetteriin.
    Hän loisti siinä yksinvaltiaana,
    päässänsä kirkas, kaunis tulikruunu,
    jalkainsa alla meteoorin hohde
    ja verivaippa hartioilla sekä
    kädessä kuuma tulikäärme, jolla
    hän antoi tuli-merkin. Oitis lensi
    ylt'ympärille parvi enkeleitä
    kohisten niinkuin aava sävelmeri,
    mi vyöryy halki koko kaikkeuden
    kuin vesipaljous suuri, hirmuisin.
    Kädessä kullakin ol' uljas keihäs,
    min varsi oli tulta kuumimpaa
    ja kärki salamaa, mi kipinöitsi
    ja liekehtien hehkui levotonna
    vartensa tulipäässä, vavahdellen
    kuin iskuun valmistunut petolintu,
    mi nälkäisenä, verenhimoisena
    latvasta kuivan hongan joka hetki
    on saaliin niskaan iskemäisillään...

    Valtaava näky aukes' ulappana:
    Ain' taakse ihmissilmän mittamatkan
    ulottui tulikirkas piikkimetsä.
    Kauniisti hohtaen ja tasaisesti
    sen metsän tulikeihäät parvittaisin
    toistensa ohi ristiin rastiin liikkui,
    kun miljoonittain enkelien parvet
    toistensa ohi kaunokulussansa
    edessä Perkeleen nyt marsiksivat,
    hänelle tehden siten kunniata
    valtaavan riemulaulun pauhatessa,
    Pääenkelit ne tulivaipoissansa
    seisoivat kahden puolen Perkelettä.
    kädessä tulikäärme, joka suustaan
    savua punertavaa suitsutteli,
    mi hienoon, pyhään utupunapilveen
    nyt peitti, kietoi suuren Perkeleen.

    Taas kävi viima. Oitis korkeuteen
    ilmausi toinen parvi enkeleitä,
    pukuina tulivaipat, käsissänsä
    kaikilla suuret, käärmemäiset torvet
    ja päässä kirkkaat tuliseppeleet.
    Se parvi hohti siellä pimeydessä
    kuin tulipilvi, joka hohteellansa
    pimeyden punaa, kuten iltarusko
    yön pimeyttä punaa loistollansa.

    Välähti merkki. Silloin korkealta
    laskeusi suuri, vuolas sävelvirta,
    mi tuli miljoonista pasuunoista
    kuin rankin sade. Sulosointuisena
    se ukkoskova sävelpauhu vyöryi
    pilvestä tulisesta. Riemurinnoin
    nyt enkelien suuret laumat siellä
    puhalsi käärmepasuuniin. Kun sitten
    se kuiva sävelsade pauhinalla
    saavutti enkelien sotajoukot
    edessä Perkeleen, niin riemuissansa
    sen pauhun säesteellä ylistystä
    ne Perkeleelle, kaikkivaltiaalleen
    nyt ratkesivat riemuin veisaamaan.
    Pimeys kuohui. Tyhjä vavahteli
    ja tulikeihäsmetsät värisivät,
    kun satamiljoonainen sotajoukko
    nyt herrallensa veisaeli näin:

    "Pilvi säveleitä sataa
    sulle, verraton ja suuri,
    kaikkeuden alkujuuri.
    Ei oo sulla suuntaa, rataa.
    Kuljet niinkuin vapaa tuuli,
    minne tahtos kantaa vaan.
    Tulvillaan
    kaikki on
    kunniaasi... Rauhaton
    on sun vihollisesi.
    Turvaa hän ei mistään saa.
    Sua kaikki palvoaa."

    Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto
    miljoonain enkelien. Rajusäänä
    seottui siihen suuri kuorolaulu
    sulaen aivan sulopauhinaksi,
    mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi
    kaikkeuden rantaa, joka ranta aina
    itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi.
    Etäällä ihmis-silmän siintämissä
    toistensa ohi tulikeihäsmetsät
    tahdissa laulun sekä suuren soiton
    kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot
    herralleen siten kunniata tehden
    jatkoivat suurta kaunokulkuaan.

    Jo taukos suuri sävel vihjauksesta
    ja sotajoukot hiljaa paikoillansa
    nyt seisoivat taas eessä Perkeleen,
    jok' ylpeänä, majesteetillisna
    nyt nähtäväksi loihti paratiisin,
    miss' ihmishenki iki-onnellisna
    Jumalan yhteydessä oli, toimi.
    Avautui näky ihmeen kaunis, armas:
    Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto
    hyväksi ihmisen. Puu aina vehree
    hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna,
    kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan
    iloiten taakastansa... Päivä paistoi,
    kuu öisin antoi tenhohohdettansa
    iloiten, kun saa sitä runsain mitoin
    jaella ihmiselle, kuten neito
    on onnellinen, kun saa suloansa
    jaella viljoin mielitietyllensä
    onneksi sen. Ja yhtä onnellisna
    valmisti ihmiselle siimeen lehto
    ja sammal hienoimmaksi untuvaksi
    vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan
    koristi kukka nurmet häntä varten
    sadoilla loistavilla väreillään.

    Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä
    leijaili tuhatväri-perhospilvi
    ja peitti kaiken väriharsoon, joka
    säteistä päivän hohti, leijaellen
    hiljalleen väri-valokylvyssään.
    Sen kaiken yli kauniit lintuparvet
    kutoivat suurta sävelverhoansa,
    mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten.
    runoiltu harso peittää ihanuutta.
    Sen sävelharson alla ihmiselle
    antautui koko luonto morsianna
    tarjoillen hälle aina parhaitaan.
    Kuin konsanansa Jumalalle kantoi
    niin koko luomakunta uhriaan.

    On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky
    huikaisi enkeleitä Perkeleen.
    On paratiisi rauhaa tulvillansa.
    Jänistä armasteli jalopeura
    kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris
    nukkuivat rauhallisna vieretysten
    kuin lapsipari. Suuri ihmishenki,
    mi puhdasta ol' aivan jumaluutta,
    sai sopusointuun kaiken. Koko luonto
    tajusi jumaluuden ihmisessä
    sen tunnustain ja aivan vaistomaisna,
    kuin lapset suuren vieraan läsnäollen
    talttuivat pedot. Kaikki aherteli
    kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta,
    ei suututtaa. Keskellä paratiisin
    elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi,
    kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat
    jalointa, ylevintä ravintoaan
    armaalle lapsoselle valmistavat,
    ja äiti itse sitä tehdessänsä
    jalostuu, puhdistuu ja henki nousee
    korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa
    jalointaan antimiksi Korkeimmalle.
    Runoksi ihanaksi kaikki sointui.
    Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna;
    se oli lapsen viatonta unta
    ja morsiamen armaan ikävää.
    Varpuista vaali ahnas petohaukka
    kuin kana poikiansa siiven alla
    ja lintu lauloi pedon nukuksiin.

    Niin loisti paratiisi. Ihmishenki
    siell' eli onnellisna, autuaana,
    puhtaana, korkeana. Jumaluutta
    kuvasti katse, käynti, korkee otsa.
    Kuin majesteetti siellä ylevänä,
    keskellä petoparvien hän kulki
    Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa
    hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi,
    mi luottain painuu armaan äidin rintaan,
    kun miel' on puhdas, rikos tuntematon,
    ja syyllisyydentunne tuiki outo.
    Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi
    lähetä Jumalaa, kuin veljeään.
    Ol' yksi ainut hälle tuntematon:
    Ei tiennyt _pahaa_ hän. Kuin puhdas lapsi
    hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos
    viel' ollut hälle pahan olemusta
    tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt,
    mi hyvän pahuudesta erottaa.
    Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus
    ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha
    hyvästä suhteestansa Jumalaan
    hänelle puhkesi kuin aamuvalo,
    mi helähtää kuin armain lapsen nauru.
    yön aamuruskoisesta hymyilystä
    kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan.
    Vaan paratiisin puista kauneimpana
    kukoisti hyvän-, pahantiedon puu.
    Se siellä hohti tuli-omenissaan,
    loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö,
    mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa,
    peitellen sillä muun, kuin syötti ongen.
    Sen joka oksa, maasta latvaan asti,
    makeinta, kiehtovinta herkkuansa
    tarjoili syötäväksi ihmiselle
    ja kutsui niinkuin vietin kiihotin,
    mi valittuaan kutsuu nautintoon.
    Jokaisen oksan päässä lauloi lintu
    säveltä hekkumaista soidin-ajan:
    se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi,
    sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan.
    Kuin kaunein morsian se hohti siinä
    yllänsä paratiisin valovaippa,
    hohteena aistipuna, helyinänsä
    makeimmat laulut, joilla lintuparvi
    sen helmitteli helmiin hempeimpiin.

    Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta
    yhäti tulvi joukkoon Perkeleen.
    Hän itse suurna, mutta kademielin
    silmäili, kuinka iki-onnellisna
    el' ihminen ja kiintyi paratiisiin,
    ja koko luonto raatoi rauhallisna
    ja täyttä onnen siemausta joi.
    Hän yksin oli rauhaton, hän, joka
    on kaiken Luojan luoman vihamies
    ja vaanii hetkeänsä, kavalana
    kuin käärme, joka pelokkaana mataa
    pensaassa piilotellen, rauhatonna
    saalista väijyy, kaikkein vainoomana.
    Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin
    hän lausui enkeleilleen seuraavasti:

    "Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää:
    koreinna, sekä herkullisimpana
    keskellä siellä kohoaa se puu,
    mi hedelmissään minun henkein kantaa
    ja pahan ihanuuden kirkastaa."

    Ja silloin suuri sävel riemukkaana
    joukosta enkelien nous kuin myrsky,
    mi vimmattuna nousee siivilleen.
    Nyt sotajoukko suuri veisas näin:

    "Aamuruskon purppuraan
    sinä pukeudut,
    Vihollistas kostamaan
    kun sä sukeudut.
    Sinä laulun sävelissä
    unelmissa hellimmissä
    niinkuin käärme viisahin
    madat ihmissydämiin.
    Nautintoa, hekkumaa
    maljasi vain vaahtoaa.
    Henkes kaiken taivuttaa,
    hekkumoihin vaivuttaa.
    Ken voi sua vastustaa!"

    Ja laulun sekä soiton pauhatessa
    hän loihti enkelien nähtäväksi
    sen hetken jolloin ensi ihmisparvi
    söi heelmän kielletyn ja kauhistuen
    jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden
    ja näki kuilun, jok' ol' auennunna
    välille heidän sekä iki-onnen.
    Lumoista ihmiskatseen jumalaisen
    nyt pääsi peto oitis vapahaksi,
    tajuten heti luonnontajullansa,
    ett' oli poissa ihmisestä voima
    mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon
    orjaksi nöyrimmäksi ihmisen,
    sen kulkiessa ihmisjumalana
    katseessa voima Kaikkivaltiaan.
    Ei häntä enää luonto totellutkaan.
    Valtoinna riehui nyt jo petoparvi,
    ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt,
    vaan riihatonna riehui omaa tietään.
    Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla
    vettänsä viskoi riemastunut meri
    rantaansa vasten. Pilvi salamoita
    kuin irti päässyt peto sylki maahan,
    ja riehahdellen ärjyi rajusää
    repien pilviä ja ukkoshuudoin
    kierrellen korkeuden kuperalla,
    miss' yhä yltyi sade salamain.

    Niin oli luonto valloillensa päässyt
    ja paratiisi kadotettu. Nyt
    jo pääsi valloillensa rikkaruoho:
    Nyt ohdaketta, orjantappuraa
    maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset
    langennut ihmispari erämaassa
    värjötti kauhun-ilme kasvoillaan.
    Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen
    ja vallotus sen luonnon, joka äsken
    ol' irti päässyt heidän vallastaan...

    Jo alkoi paluumatka paratiisiin.
    Se matka oli raskas, vaivaloinen:
    Hiellä otsan oli erämaa
    taas höystettävä, luonto vallattava
    ja suurin vielä: paha voitettava,
    mik' uhkas' aina kaiken hävittää
    ja turhaks tehdä paluun Jumalaan.
    Vei joka askel taakse saman matkan
    kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina
    pidätti palaajata paha, jonka
    hän syönyt oli hedelmästä puun.
    Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan
    se oli syöpynyt. Nyt murhemielin
    elämän kivikuormaa kantoi hän,
    jok' äsken vielä oli luonnon herra.

    Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä.
    Näkyjä näyttäin lausui korskeasti:

    "Niin sortunut nyt Jehovan on valta...
    On välimatka liian pitkä jo
    välillä Hänen sekä ihmishengen
    ja ihmis-ikä liian lyhyt on
    semmoisen välimatkan kulkemiseen...
    Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö,
    kun toivoton on kerran paluutie.
    Mun henkeni on taakka kulkijalle,
    sen kanssa kulku liian vitkaan käy,
    perille että voisi ennättää...
    Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin
    takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa..."

    Taas nousi riemumyrsky enkeleistä
    kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä.
    Miljoonat äänet veisasivat näin:

    "Jos vuoritaakkansa maa voisi
    harteiltaan heittää menemään,
    tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi
    aineesta, eivät sittekään
    ne voisi henkeäsi poistaa
    pois ihmisestä. Ijät loistaa
    se ihmissydämessä suurna
    sun suuren valtakuntas juurna.
    Sa olet suuri, verraton.
    On luotas pääsy mahdoton."

    Ylistyslaulun myrskyävä pauhu
    hyväili ohimoita Perkeleen
    ja sävelryöppy tulvi ylähältä
    kuin kosken kuohu laulun pauhinaan.
    Sen raikuessa miljoonaiset joukot
    liikkeelle lähti keihäsmetsinensä.
    käskystä Perkeleen. Hän itse johti
    säteillen tulen sekä meteoorin
    valossa huikeimmassa, kruunu päässä
    ja sävelpilven häntä seuratessa
    tulisen meren lailla korkeudessa,
    miss' enkelien äärettömät laumat
    hänelle kaiuttivat ylistystä.
    Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain
    ja kertoi suurta valtaa Perkeleen,
    ja voimaa, joka ihmis-elämätä
    kuin raskas vuoripaino hallitsee
    poluilla pahan, tiellä Perkeleen.

    Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu
    kohisi miljoonainen sotajoukko
    nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät
    liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä
    välkyttäin kärkiänsä: salamoita,
    sävelten valtavassa pauhinassa.
    Käy suuri kulku aatosnopeaan,
    ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin
    vain maahan kantaa. Joukko loistavin
    kohdalle uuden paratiisin lensi
    johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä
    kaikkeutta matkallansa silmäeli
    keskeltä hohteen sekä kunnian.

    Jo päättyi suuri matka. Mahtavana
    kohdalle Litvan joukko pysähtyi
    jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta,
    mi synkän turman varjon maahan heittää.
    Ja hetken siinä hengähdettyänsä
    taas enkel'joukot keihäsmetsineen
    nyt kaunoastunnassa järjestyivät
    herransa eteen. Litvaa osottaen
    nyt lausui heille joukon johtaja:

    "Näette, tuoll' on uusi paratiisi...
    Jehova siellä linnaa rakentaa...
    Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa...
    Ja ennen Häntä siellä olen minä."

    Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin
    miljoonat ahnaat katseet viskautuivat
    kuin nälistynyt haukka varpuspesään,
    miss' emo nauttii lapsi-onnestansa,
    kun pienten siipi alkaa liikahdella
    ja katse kiittää hellää hoitajaa.
    Ihastushuuto pääsi enkeleiltä,
    kun katse ehti Litvan paratiisiin,
    miss' onnestansa nautti hurskas äiti
    ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa
    Martvasta, joka koko sielullansa
    Herralle oli valan vannonut.
    Ol' ihmis-onni siellä kukassansa.
    Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan,
    yö kääri kaikki uniin armaimpiin
    ja aamuin herätteli lintuparvi
    laulullaan nukkuvia aamunpunaan,
    jok' idän taivaan reunaa purppuroi.
    Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa.
    Taivaalla kulki päivin valoseula,
    jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin
    taivaisna valvojana vartioitsi,
    ja pilvi kantoi vettä ajallaan.

    Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva
    veneessä keinuellen kuuntelivat
    kuuluisan Litvan laulun laulantaa.
    Herraansa enkelit nyt kuuntelivat:

    "Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla
    taas siellä on... On saalis valmis mulle...
    Myös valmis paratiisi herkkuineen...
    Puu elämän on täynnä hedelmiä:
    Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta...
    Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous
    kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi
    sen antimia maistamatta olla!"

    Ylistyslaulu ukkospauhinana
    julisti kaikkivaltaa Perkeleen.
    Keskeltä sävel- sekä hohdepilven
    hän ylpeänä jatkoi puhettaan:

    "Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa:
    Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun
    jokaiseen oksaan ripustanut on
    varoitussanat: 'älä tapa... huoraa...
    varasta!'... Kohta joka asiasta
    on Hänen pakko kieltää... sillä lailla
    valtansa perusteesta tunnustaa,
    se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko
    jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa.
    mieluista Hälle tietä kulkemaan...
    On Sinain käskyt pelkkä karja-aita
    ja tunnustus ett' on mun vallallani
    perustus vankka _Hänen kuvassansa_...
    Voimaani ihmishenki tunnustaa..."

    Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta
    pauhahti taaskin laulu valtaavin
    ylistäin Perkelettä. Kunniaksi
    editse hänen kulki taajat joukot
    herransa suurta voimaa tunnustaen.
    Sen loputtua kuului "Litvan laulu"
    rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä
    nyt lauloi ihmishengen tarinaa.
    Sen loputtua mahtavana taaskin
    joukoilleen puhui Perkele nyt näin:

    "Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa...
    Niin siellä kertoo laulu tyttösen...
    Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka...
    Sen pituus mulle oiva ase on:
    Se väsyttää sen, joka sille lähtee...
    Hän joutuu epätoivoon... Hurjistuen
    hän silloin hylkää turhan taistelunsa
    ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka
    mä hälle tuon... Hän silloin huomaa jo.
    ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä...
    viisainta siis, kun nauttii aikanaan."

    Niin lausui hän, tuo henki rauhaton,
    joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa.
    Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden,
    jok' eessä hänen silmiensä taaskin
    todisti kaikkivaltaa Jumalan,
    hän kateutta sekä vimmaa täynnä
    katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman
    nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin,
    kuin ahnas peto arkaan karitsaan,
    mi heikon emäparan suojiin rientää
    hädissään, väristen ja avutonna
    kyyristyy maahan iskun välttääksensä.
    Sen nähden vannoi henki rauhaton:

    "On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat!
    Ei mikään estää voi mun voittoain.
    Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi
    on valmis mulle. Erämaahan taas
    saa ajaa sieltä uuden ihmisparin
    Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät
    on houkutellut. Sinne tarvitaan
    nyt käärme, joka puusta kielletystä
    hedelmän näyttää, Joukot Kaldean
    saa viedä poijes ukko Jobin kullan:
    Hän liian vanha puusta syömään on..."

    Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa
    muodostain ihmeen suuren sävelsveerin,
    mi pauhinalla läksi lentämään
    käskystä tuon. Se kaikkeuden halki
    nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa
    ijäistä hirmulentoansa syöksyy
    kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti,
    kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin
    raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin.
    Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden,
    miss' alku-usvat tulisina kierii
    tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki
    käy sotajoukon kulku. Kohinalla
    se laski kohti uutta maailmata,
    miss' ihmishenki vielä synnitönnä
    rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan.
    Kuin vuolas valovirta maille tulvii
    nyt laski sinne suuri sotajoukko
    sävelten pauhinassa perustamaan
    taas siellä jylhää valtaa Perkeleen.



Ranniston talo.


1. Maassa.

Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee
Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat
reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu
järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina,
tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo
uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen
veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka
kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen
viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin
näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä
vedenkukka.

Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot,
ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa.
Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja
niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän
toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa,
jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei
maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on
emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne
sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka
niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret,
vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko
ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt
kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja
levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana
kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä
pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta,
koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella.

Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen
ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla
kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon
omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli
silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut
torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen
juurella vaimollensa:

-- "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät,
jotka sitä rakentavat."

Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat
he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon
päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle
virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies
kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan
maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän
kuorta tulevan talven leivän lisäksi.

Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä
päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen
juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal
ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki.

Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko
samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut.
Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston
isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin,
raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa.
Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut.
Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina
oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon
kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä.

Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan.

Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen
säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa,
nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä
kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas,
aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen
lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle
vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen
ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä
vedentyyntä.

Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves
helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi
parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen
ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven
rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde
antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen
oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan.

Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken
vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja
järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden
alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta
kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi
kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä.
Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä
vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi
särpimeksi Ranniston torppaan.

Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui
torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä
puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski
paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi
vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni
lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi
torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden,
rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen
kuorman kannannassa.

Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies
vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut
lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi:
Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat
kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari
rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului
aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä
mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana.

Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa
iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa,
syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin
apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne
jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana.

Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän.

-- "Jäihän Jumala vielä", -- mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa
nahan nahalla.

Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja
lausui vaimollensa:

-- "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut
meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden
siemenen alun."

Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta,
kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa.

Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä
pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde.

-- "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", -- lausui
Rannisto tyytyväisenä ja jatkoi:

-- "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky,
kun on Hän niiden hoitajana."

Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa
koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki
mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta.

-- "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" -- lausuivat
isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja
mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä
alistuivat.

Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä
peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen
oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi
omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun.
Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin
petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos
olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten
sen petäjikön antimilla.

Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei
miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja
se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien
talojen tulilla.

Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta
lasten huuto:

-- "Kasakat!"

Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo
pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu
kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse
kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä,
ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja
lehmät seurasivat kasakkaparvea.

Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä,
kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat
nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä,
että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa:
raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa:

-- "Miten hyvä ja viisas Hän on!... Jos Hän olisi lainannut minulle
enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi
tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton... Hänelle
olkoon kiitos ja kunnia!"

Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä.

Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen
juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä
tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu
ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa
ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi
hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta.
Vaimollensa hän lausui:

-- "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut
ruusuja ja kukkia sirotella!... Olisithan sinä voinut rikkaitakin
saada... Mutta tottapa se on Jumalan tahto..."

Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen
lausui hän:

-- "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä
ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu
puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen..."

Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se
paratiisin keskelle synkintä korpea.

Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus,
kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset
muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja
karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun
sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei
enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää
söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät
ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa
oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret
olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden
aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan
isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun
kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana.

Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä
rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui
pojallensa:

-- "Minä lähden tilille Jumalan eteen... Sinulle en minä voi jättää
mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka
tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on
rakennettu: raamatun tuolta pöydältä... Älä siitä luovu, sillä se on
kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään
hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se
aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville
polville!"

Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi
hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä
viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä.

       *       *       *       *       *

Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa
latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi
raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi
konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset
kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä
raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella
arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski
joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen
juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa
ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset
laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat,
olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon
rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan.

Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä
sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana
vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta
nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen.
Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa,
kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen,
syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa
aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan,
jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän
kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki
uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä,
ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen
kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa
kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa
koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli
hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut
leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt
häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen
tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää
alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki
ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän
kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita
silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys.

Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa
seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu
tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä
ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä
makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä
tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin
kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta
elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet
tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät
sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston
Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa.

Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten
miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa
ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti
palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet
sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä
henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli
seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän
leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja
talvella viheriän havun.

Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa
isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas.

Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat
palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia
ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon
lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne
perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi
taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut
raamattu niistä myötäjäisistä.

Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli
kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet.
Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari
kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle,
viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina
kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista.
Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy
piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen
oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista
luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät
auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla
kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä
avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä
talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen
voimaansa siinä, joka Häneen luottaa.

Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston
pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon
palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin
hippasilla.

-- "Hippa!" -- helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi
koski häneen.

-- "Missä on 'talo'?" -- huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttä
Oolavia pakoon.

-- "Täällä!... Täällä!... Täällä!" -- helisi vastaus joka taholta ja
Oolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon.

Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista
vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen
ja itse päästä taloon.

-- "Joutuin!... Joutuin!... Joutuin!" -- helähti taas ja kohta joukko
syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi
naurusta ja sen seasta kuului loppumaton:

-- "Hippa... hippa... hippa!"

Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä,
nuoruus kevätkäen kukkumista.

Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka
hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä
suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja
kulki leikkivän joukon ohi.

-- "Isäntä on hippa!" -- helähti silloin tytön ääni Ranniston luota
ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon.

-- "Isäntä on hippa!... Setä on hippa!... Setä Rannisto on hippa!" --
räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin.

Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa
ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta
iloinen:

-- "Setä on hippana... setä on hippana!"

Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen
eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin:

-- "Setä väsyi... No hipatkaa nyt sitten!"

Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon,
alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa.

-- "Isä... isä... isä!" -- helisi sitä tehdessä Martvan heleä
hoputtava ääni.

Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä
touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna.

-- "Nyt toista leikkiä!... Sitä 'Täti ja setä'!" -- keskeytti äkkiä
pienen tyttösen kehotus, pienen hengähdyksen ajalla.

-- "'Täti ja setä'!... 'Täti ja setä'!" -- säestivät useat äänet.

-- "Pois minä lähden teidän joukostanne", -- kiirehti Rannisto, joka
tunsi leikin "Täti ja setä".

-- "Ee-ii!... ei isä saa mennä!" -- ennätti Martva, tarttuen pois
yrittävän isänsä käsivarteen. Kymmenkunta muuta riensi Martvan avuksi
ja yhdessä he vetivät Ranniston pihamaan keskelle. Sitä tehdessä
kuului joukosta touhukasta väittelyä:

-- "Ei 'Täti ja setä', vaan sitä uutta, jota Tuukkalassakin
leikittiin!"

-- "Ei sitä vielä osata", -- huomautti joku tyttönen hyvin
salaperäisenä.

-- "Osataan... Osataan!" -- huusivat monet nuoret äänet, lisäten:

-- "Joutuin kukkia!... Tahi vaikka mitä!"

Osa joukosta hääräili Ranniston ympärillä. Toiset kokoilivat kukkia.
Martvan äiti tuli sillä aikaa pihamaalle, kädessä tarjottimella
kahvikalusto.

-- "Täti mukaan!... Täti mukaan!" -- iloitsi nuori joukko kokoutuen
hänen ympärillensä.

-- "Enhän minä... Kahvikupit kädessä!... Hullujako te, lapset,
olette", -- puolustautui emäntä.

Mutta estely ei auttanut. Yhdet ryöstivät häneltä tarjotinta kädestä
ja toiset vetivät häntä pihamaan keskelle, yhä toistaessaan:

-- "Täti mukaan!... Täti mukaan!"

-- "No tule nyt!... Eivät kumminkaan muuten heitä!" -- kehotti
Rannisto nauraen nuorten ilolle.

Ja tuossa tuokiossa pyöri piiri, joukossa nuoret ja keski-ikäiset,
Martvan isän ja äidin ympärillä, laulaen ja leikkien Oolavin
sommittelemaa leikkiä:

    "Nyt täti Rannistolle
    näin piiri pyöriköön!...
    Näin nopsina. Näin...
    Nyt setä Rannistolle
    jo toisaanne-päin!
    Jalka nopsana,
    silmä kirkasna,
    mieli reippaana,
    sydän puhtaana,
    näin pyöritään.
    Nyt seisahdutaan."

Rannisto hymyili piirin keskellä ja puheli vaimonsa kanssa. Nuoret
muuttivat kisaansa, niijaillen, pyörien ja kumarrellen laulunsa
mukaan:

    "Nain täti Rannistolle
    nyt niijataan...
    Setä Rannistolle
    sama uudistetaan...
    Kukin yksinään
    heille pyörähtäköön,
    kukka kädessään,
    käsi pystyssä näin!
    Kumarrus kaunis nyt!
    ensin tädille...
    sitte sedälle.
    Nyt kaksin pyöritään,
    mieli raikkaana,
    kesä kukkana,
    talvi jouluna
    Rannistolla aina hymyilköön!"

Kesä oli todellakin nyt kukkana. Elämä oli joulua ja nuoret olivat
yhtenä ilona. Mieli onnea tulvillaan katseli Martvan äiti tytärtänsä,
joka lauloi toisten mukana silmä kirkkaana ja poskilla lapsen posken
puna. Karkelo jatkui:

    "Nyt täti Rannistolle
    kättä annetaan...
    Nyt setä Rannistolle
    kättä käpsätään...
    Taas piiri pyöriköön!...
    Marjamaana aho,
    polku kirkkotienä
    arkipäivä häinä,
    pyhä juhannuksena
    heitä aina helliköön!
    Heidän lapsosensa
    kodin lintusena
    heille laulakoon,
    valkokukkasena
    heille tuoksukoon!
    Setä, täti Rannistoa
    nyt kukkasella
    kaikki heittäkää.
    Piirin pyöriessä
    kaikin huutakaa
    heille: eläköön!"

Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis
leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja
kysyi viattomana lapsena:

-- "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin
laatima?"

Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti
Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä
heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto
olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa
tulisi Ranniston isännäksi.

Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä
ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa
korjaillen lausui hän joukolle:

-- "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?... Saatte tulla juomaan
kahvia... Martva, mene hakemaan kahvipannu!"

Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella.
Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja
koko joukko huudahti:

-- "Vuorelan Onni viuluinensa!... Setä! Saako 'jenkkaa'?"

Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma
vastaus:

-- "Saa jenkkaa... saa jenkkaa... Setä sanoi, että saa jenkkaa."

-- "Eipäs sanonut vielä", -- huomautti yksi hälinän ja ilon seasta.

-- "Sanoipas setä... sanoipas!... Setä! Sanoittehan, että saa
jenkkaa?" -- kiirehtivät useat yhtenä helinänä.

-- "Sanoin, sanoin", -- myönteli Rannisto hymyillen kyselysateen
seassa.

-- "Jenkkaa, Onni!... Soita jenkkaa!... Setä lupasi jenkkaa", --
helisi silloin loppumattomiin.

Ja sitten soi viulu ja parit tanssivat pihamaan nurmella, toisten
juodessa vuorollansa kahvia. Tuukkalan Oolavi kumarsi sievästi
Martvalle. Käsivarsi puristi kohta hentoa vartaloa. Martvan siro käsi
laskeutui huolettomana Oolavin olalle. Vartalo notkahti. Nuori jalka
oli maasta irti ja Oolavi nosteli lapsuutensa leikkitoveria kuin
kepeää lasta. Martvan jalka tuskin otti pihamaahan. Poski koristautui
entistä enemmän punalla. Ja kun tukka solahti hajallensa hartioille
ja heilahteli tanssiessa, pysähtyivät muut katselemaan. Jokaisen
silmissä loisti silloin ihastus ajatuksena:

-- "Hän on kaunis."

-- "Ja hän on oikean miehen kainalossa", -- ajattelivat toiset.

Ranniston talo, Litvan runollinen luostarilinna oli todellakin
uusi paratiisi, jossa ihmis-elämä solui onnenvirtenä, ainaisen
luomis-aamun kirkkaassa, puhtaassa valossa.

       *       *       *       *       *

Äkkiä kilahti Ranniston ruokakello. Tanssi taukosi silmänräpäyksessä,
sillä jokainen tiesi, mitä se kellonkilahdus pyhä-iltana merkitsi.
Ei kuulunut naurua, ei liioin puheluakaan. Rannisto istui raamattu
polvilla penkillä kuusen juurella ja koko väki kokoutui hänen
ympärillensä. Joku nouti istuimen itsellensä, muut istuivat
ruohokossa. Ei heilahtanut ruohonkorsi, ei liikahtanut kauranripsi.
Illantyyni ikäänkuin muuttui hartaudeksi, joka hievahtamatta,
herkkänä odottaa kellon kumahdusta.

Alkoi iltahartaus. Tavan mukaan rukoili väki Jumalan apua alkavaa
viikkoa varten.

Rannisto alkoi selittää raamattua. Ääni oli jäykkä, koruton. Sanat
tulivat harvakseen, mutta niiden ajatus oli kirkas, selvä, kuin
kellon kuparista lähtenyt puhdas sävel, joka leviää tyynen vesistön
selille, Hän luki raamatusta sanat: "Jumalan sana on vahva linna.
Vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi." Niiden sanojen
johdosta puhui hän siitä voimasta, jonka jumala-usko antaa ihmiselle.

Monet kuulijat nypistelivät ajatuksissaan kuka kukkaa, kuka heinää.
Martvalla oli valkea päivänkakkara ja keltakukka kädessä. Käsikö
niitä piteli, vaiko kukka kättä viihdytteli, sitä oli vaikea sanoa.
Hän piteli niitä jotakin tehdäkseen, katse isässä ja korva yhtenä
kuulona.

Puheensa lopulla Rannisto hieman lämpeni. Ääni kirkastui. Puhe
muuttui pieneksi runoksi, ei sanarunoksi, vaan oikeaksi: jossa on
ajatuksen yksinkertaisuus ja hienous runoutena. Hän selitti:

-- "Jumalaan uskominen on ihmisille toivo satamasta, kun hän
purjehtii merisumussa, laiva korkean aallon varassa ja jokaisessa
aallonpohjassa kari. Jos olisi silloin kaikki toivo mennyt myrskyn
mukana, eikö käsi herpautuisi ja laiva jäisi oman onnensa nojaan?
Usko, että on vielä varma satama, herättää silloin mielenrohkeuden,
niinkuin aurinko herättää aamusilla metsän suuret lintuparvet
laulamaan valon ihanuudelle. Käsi tarttuu silloin rohkeana peräsimeen
ja sumujen halki vilkahtaa näkymätön merituli."

Hänestä tuntui tuoksuavan viisaus kuin havun tuoksu kuusesta, jonka
juurella hän istui. Hän jatkoi:

-- "Ilman jumala-uskoa on ihminen kuin kukka, joka ei kokoa talven
varaksi: Se pysyy niin kauvan kuin elämä on kesää, mutta jo
ensimäinen syystuuli varistelee sen lehdet."

Hän pysähtyi, mietti sanoja ja jatkoi ne löydettyänsä:

-- "Ihminen ilman Jumalaa on pahan päivän tultua kuin janoinen kaivon
kaivaja, joka kaivaa kaivoa kuivaan hietikkoon, eikä usko vesisuonta
syvälläkään olevan. Hän joutuu epätoivoon, hylkää kaivamisen ja
nääntyy janoon kaivoksensa reunalle, jonka pohjaa ehkä erotti
raikkaasta vesisuonesta ainoastaan lapionterän-mitta."

Kuulijoiden eteen levisi niistä sanoista Ranniston kanta-isän
elämäntarina, ilmestyen kuin harmaahapsinen vanhus, joka odottamatta
saapuu lapsijoukkoon, sylissä suuri vakka täynnä viisautta. Ikäänkuin
sitä osottaen jatkoi Rannisto:

-- "Semmoinen kaivon kaivajahan oli minun esi-isäni: Jumalan apuun
uskominen rohkaisi häntä, antoi hänelle voimaa tunkeutua siksi
syvälle, että etsitty vesisuoni vihdoinkin alkoi pulputa kirkasta
vettä, joka kohta täytti koko kaivon."

Ranniston talo ja sen historia oli kuulijoiden edessä selvänä
todistuksena sanojen oikeudesta. Se oli todellakin kaivo, jonka
raikkaat, kuivumattomat vesisuonet oli löydetty Jumala-uskon varassa.
Harvakseen sanansa lausuen kertasi Rannisto vielä ajatuksensa:

-- "Siten ilmenee Jumala ja jumala-uskon voima meissä. Usko, että Hän
on ja että Hänen apunsa ei voi olla ajallansa saapumatta, niinkuin ei
päivä voi olla nousematta, kesä tulematta, kun niiden aika ehtii, se
usko antaa meille mielenrohkeutta. Se rohkaisee meitä varustautumaan
yölläkin uutta päivää, talvellakin kesää varten, ja toivomaan
myrskyssäkin satamaan pääsyä."

Martva haisteli ajatuksissansa keltakukkaa. Isän sanat putoilivat
häneen lempeänä kevätsateena. Oolavi katseli puhujaa kuin isoisäänsä,
sen kertoessa viisasta satua. Rannisto selaili raamattua ja jatkoi:

-- "Mutta jumala-usko antaa enemmänkin. Se antaa kaiken. Täällä
esimerkiksi sanotaan: 'Hän lähettää enkelinsä -- vartioimaan sinua
-- ettet jalkaasi kiveen loukkaa.' Tämä ei ole tarua, sillä te
tiedätte, että jokaista rikosta seuraa rangaistus: me, toisin sanoen,
kärsimme joka kerran, kun jalkamme kiveen lyömme. Mutta jos me
uskomme Jumalaan ja tunnustamme Hänen käskynsä, emmekö me silloin
karta jokaista rikosta, joka tuo rangaistuksen ja onnettomuuden?
Emmekö silloin -- välttäen hänen käskyjensä rikkomista -- kierrä joka
kiveä, joka voi jalkaamme loukata? Ja eikö silloin Jumalan enkeli ole
todellakin ollut meitä suojelemassa?"

Aurinko tuntui paistavan kuusen juurella. Oolavi oli aina
ihaillut Ranniston hurskautta ja viisautta. Nyt näytti hän
hänestä apostolilta, joka on itse ollut Jeesuksen seurassa.
Kuusikirkko oli tulvillansa hartautta. Puhuja jakoi edelleen suurta
elämänviisauttansa:

-- "Ihmissiveellisyys ei riitä siksi suojelus-enkeliksi. Kuun _oma_
valo ei riitä sille itselleenkään, vielä vähemmin maalle jaettavaksi.
Sillä eivätkö yhdet ihmisistä opeta, että himon vapaa tyydyttäminen
on siveellisyyttä? Mutta toiset heistä opettavat vastakkaista. Jos
nyt kerran inhimillinen siveellisyys julistettaisiin perustukseksi,
eivätkö silloin edelliset olisi oikeassa yhtä suurella oikeudella
kuin jälkimäisetkin, sillä ihmisiähän he molemmat ovat?"

Se tuntui kumoamattomalta. Rannisto teki siitä päivän-selvän
johtopäätöksensä:

-- "Siten on inhimillinen siveellisyys määrittelemätöntä sumua,
joka ei itse tiedä, minne sitä tuuli kulloinkin ajaa. Se on perinnä
kunkin omaa mielivaltaa, himon vapautta. Ja se, joka nostaa oman
määrittelemättömän ihmissiveellisyytensä maailman valoksi, on valoton
kuu, joka yrittää valaista maailmaa omalla valollansa ja itse kieppuu
voimatonna maailman mukana. Mutta kun pimeä kuu siten tarjoaa itsensä
maailman valoksi kirkkaan auringon asemesta, eikö se jo sillä osota
olevansa pimeys, joka ei ole kyennyt _omaa itseänsäkään_ edes siksi
paljon valaisemaan, että olisi silmänsä nähnyt sen pimeyden, joka
hänessä on?"

Kuusen juurella paistava päivä kirkastui kirkastumistansa. Sanat
painuivat ihmisten sydämiin terävinä tutkaimina, joiden kärkeä
vastaan ei mitään voida. Rauhallisena lisäsi Rannisto:

-- "Joka siis vaihtaa jumalallisen siveellisyyden heidän
tarjoomaansa, hän vaihtaa selvän, valoisan tien pimeään kivikkoon."

Ihmissiveellisyys tuntui kutistuvan jumalallisen siveellisyyden
rinnalla, pienemmäksi kuin ruohonkorsi kuusen rinnalla, jonka
suippolatva nosti ristiä pilveä tavotellen. Martva istui kukat ja
kädet helmassa, katsellen isänsä suuruutta. Sanat painuivat häneen
kuin kirkas auringonkuva lammenpohjaan. Jotkut salaiset kielet
soivat. Ilta oli ahdaten täynnä harrasta rukousta. Rannisto puhui
ajatuksissansa, kuin itseksensä muistellen jotakin kaunista unta:

-- "Joskus tulee ihmiselle tarve nöyrtyä, rukoilla. Ne hetket ovat
ihmishengen ylevimpiä. Ne ovat raikasvesinen lähde palon reunassa,
jossa nokinen viertäjä viertää roviotansa savun ja kuumuuden
keskellä. Mutta ketä rukoilisi se, joka on vaihtanut ylevän Jeesuksen
ja Isän niihin, jotka leiviksensä astuvat meidän opettajiksemme,
kiittäen sitä tehdessään lakkaamatta itseänsä siitä, että he ovat
viisaammat ja paremmat muita, eivätkä yhtä tyhmiä ja huonoja kuin me,
jotka käymme Jumalan johdolla elämän kovaa koulua?"

Pikkulintu visersi kuusen oksalla lyhyen laulunsa ja lähti sitten
siipiensä varaan. Muu kaikki vaikeni. Kuulijoiden mielet ylenivät
jo niille maille, joille puhuja oli viitannut. Kärpänen surahti
kerran... toisen, ja sitten vaikeni sekin. Martvan mielessä
läikkyivät isän opetukset kuin valolumme veden pinnalla. Rannisto
jatkoi, kasvoilla miettivä ilme:

-- "Tulin tätä ajatelleeksi niiden sanojen johdosta, joita nuori
pappimme puhui lasten rippipyhänä kirjallisuudestamme... Minusta
tuntuu ihminen aina olevan alinna silloin, kun hän kumartaa kuvaansa
tai omaa itseänsä. Nurmen kukka pyrkii auringon valoa kohti, lintu
korkeuteen. Ihminen on toki niitä ylevämpi. Pitäisikö hänen silloin
ryömiä maan tomussa oman itsensä edessä?"

Martvan mieli läikähti. Isän puheet olivat hänelle kuin vanha tuttu
kehtolaulu. Sadat kerrat oli hän niitä kuullut ja tuntenut aina
mielensä ylenevän pois maasta. Niiden vaikutuksesta oli hän unissansa
ja unelmissansa matkustellut korkeuden ihanuuksien keskellä, ihaillen
suurta, taivaallista runoutta. Nyt ikävöi hän taas sinne. Poskelle
nousi hieno, helteinen kaipuun puna, silmään ikävän hellä sume. Hänen
suhteensa Jumalaan oli eheä hyvän lapsen suhde isäänsä.

Rannisto jatkoi viisauttansa:

-- "Ihmishengessä tuntuu olevan jotain niin suurta, että se ei
saa mielenrauhaa ja tyydytystä maanmullasta. Minusta tuntuu,
että jokaisen ylevän sielun tunnusmerkkinä on se, että se pyrkii
vapautumaan ennen kaikkea ihmisen omasta itsestä, kuten jostain
ahtaasta, arvottomasta hyönteiskuoresta... Ylevä sielu pyrkii pois
oman itsensä jumaloimisesta, kuten kananpoika munankuorestansa, kun
sen siipi on varttunut. Se tarvitsee jotain suurta, korkeaa, jotain
kotia, johon se voi ikävöidä ja yletä. Ja minä uskon, että jos meillä
ei olisi Jumalaa, ihminen sen kuvittelisikin olevan. Niin suuri
on ihmisen Jumalan-kaipuu, niin ylevän hengen on Jumala ihmiselle
antanut.

"Siitä olkoon Hänelle ijäti kiitos ja kunnia!"

Hän pani rauhallisena raamatun kiinni ja lopetti puheensa. Kuulijat
istuivat kuin odottaen, että urut alkaisivat soida ja numerotaulu
osoittaisi virren numeron. Ja aivan itsestänsä alkoikin virsi. Se
alkoi ensin hyminänä... Se lujeni. Yhä useammat yhtyivät siihen. Joku
näppäili kanteleesta heikon säveleen laulun sekaan. Laulu koveni.
Kohta veisasi Ranniston väki täysin rinnoin. Lehtivaara, vetten
rannat ja viljavainiot helisivät virren sävelissä. Vedet välkkyivät,
maa viheriöi. Kaikki ylisti Jumalaa. Taivaankansi kohosi Hänelle
korkeudessa ja sen kuvain riippui Hänen suuruuttansa julistaen
Litvanselän syvyydessä ihanana, valtaavan suurena taivaan sinipatana.

       *       *       *       *       *

Oli jo maatameno-aika. Kana nukkui yöpuullansa, lintu varvullansa.
Pienet kananpojat olivat peitossa emänsä siiven alla. Metsä pukeutui
yön hämyihin, notko sumuihin, ahven asettui makuullensa ja hauki
yöteloillensa.

Rannisto järjesteli huoneessansa huomis-aamun töitä, kun tuttu
koputus kuului ovelta.

-- "Martvako se on", -- vastasi koputukseen Rannisto. Niin oli hän
siihen vastannut joka ilta, aina Martvan lapsi-ijästä lähtien.

Martva astui huoneeseen, syleili isäänsä, suuteli äitiänsä ja sanoi
heille: "Hyvää yötä"!

-- "Nuku rauhassa, lapseni!" -- toivotti äiti tyttärensä kiharoita
silitellen.

Mutta kun Martva sulkeutui huoneeseensa, tunsi hän jotain ikävää,
eikä hän itse tiennyt mitä kaipasi. Hän istahti akkunalle ja
katseli kauniille järvenselälle. Sieltä tuntui kuuluvan "Litvan
laulu". Hän kuunteli sitä, ajatus omilla matkoillansa, etsimässä
sitä kuulua karia, josta kertoi "Litvan laulu". Se löysi sen
jostain järvenselkien piiloista, jonne ei ole vielä pursi koskaan
purjehtinut. Hän näki mielikuvissansa siellä veden naisen istuvan
karilla, ikävissään, kaipaavan salaperäistä kuvaistansa, kurottuvan
aaltoon, pettyvän ja itkevän. Isän puheen johdosta oli mieli herkkä.
Kesä-illan salaperäinen kauneus herkytti sitä edelleen. Hän eli
tarujen runomailla, jossa jokainen risahdus sai mielen levottomaksi,
surulliseksi. Koko sielu värisi. Hän suri veden naisen mukana,
sääli sitä, tunsi sen tuskia, kaipasi sen keralla kuvaista. Mikä se
kuvain oli, sitä ei hän käsittänyt. Ei hän tajunnut, että hän oli
ihmishengen suuren ongelman edessä. Ei tietänyt tyttöparka, että hän
eli jo ihmishengen suurta historiaa, jossa tarutkin johtavat oikeaan
langanpäähän ja jossa jokainen säije on tuskaa, maailman kirkkainta,
jalointa kultaa. Hän värisi kuin kukka. Hän näki neidon joutuvan
epätoivoon, näki purren laskevan karia kohti. Se tuli ja odotti
neitoa... Jo ilmestyi noita, joka vei purren, loihti mustan yön
kohtalon hevoseksi ja antoi käärmeen ruoskaksi... Martva näki neidon
epäilyt... näki hänen onnenkaipuunsa, näki kuinka silmään sattui
onnenranta, armaan suutelon matkan päästä... Hän näki neidon jo
satulassa istumassa, yömusta kohtalo hevosena... Järven selkä vyöryi
jo vaahtoisena... Onnenranta upposi ulappaan...

Mainen onni on kadonnut... Hurjistuneena ajaa veden nainen, yö
ratsunansa... Raivoissansa lyö hän hevostansa käärmeruoskalla.
Martva mietti tarun sisältöä ja joutui yhä syvemmälle satujen
maille. Saaristoinen järvenselkä muuttui sitä mukaa salaperäisemmän
näköiseksi. Koko tienoo peittäytyi kesäyön runollisiin hämyharsoihin.
Mieli muuttui araksi. Hän istui tunteet herkkinä kuin lapsi
kummitushuoneessa, jossa se joka hetki pelkää peikon ilmestyvän.

Oksa risahti silloin puistikossa yölepakon siiven satunnasta. Martvan
ruumis vavahti. Hän tuli äkkiä levottomaksi ja häneltä pääsi heikko
hätäytynyt huudahdus:

-- "Herra Jumala!"

Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän pelkäsi jotain, ensi kertaa
elämässänsä. Levotonna avasi hän oven, joka johti vanhempien
makuuhuoneeseen ja hiipi varpaisillaan takaisin akkunan luo. Äiti oli
kuullut hänen askeleensa ja kysyi:

-- "Vieläkö sinä valvot, Martva?"

-- "Vielä, äiti", -- vastasi Martva, rauhottuen äitinsä äänestä.
Pieni vilunväre kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän kääriytyi villahuiviin
ja istahti. Yölepakko katseli häntä tarkkaavana, silmät tulisina.

Mutta kun hän istui hetken, kävi mieli taaskin hiukan levottomaksi.
Hän huomasi yölepakon ja säpsähti. Pieni puistahdus vavahdutti
ruumista. Hän ajatteli levottomuutensa syytä, mietti yhtä ja toista,
kunnes luuli löytäneensä, uskoi väsyneensä romaania lukiessaan. Hän
ajatteli:

-- "Minä valvoin ja luin viime yön melkein kokonaan. Aurinko jo
nousi, kun pääsin kirjan loppuun... Varmaankin olen väsynyt..."

Siitä johtuivat hänen ajatuksensa isänsä puheeseen kirjallisuudesta,
samoin papin rippisaarnaan. Hän mietti niitä, yhä eläen äskeisten
haaveiden mailla, järvenselälle katsellen ja hämärää "Litvan laulun"
naista ajatellen Yölepakko häilähteli milloin siellä milloin täällä.
Martvan ajatuksien seasta sukelsi taas levottomuus ja mieleen
muistuivat isän ja nuoren papin puheet kirjallisuudesta. Hän mietti
niitä entistä vakavammin, jatkaen itsetutkiskeluansa:

-- "Minä olen viimeaikoina lukenut paljon... Varmaankin olen lukenut
huonoja kirjoja, koska tulin nyt äkkiä levottomaksi."

Hän mietti ja tuli vakuutetuksi, että niin oli, mutta ei tajunnut
mitä huonoa hänen lukemissansa kirjoissa oli. Ja silloin hän teki
päätöksensä:

-- "Nyt minä ensi lukemisekseni valitsen hyvän kirjan... tai pyydän
isää sitä valitsemaan ja ostamaan."

Silloin riemastunut Perkele sävähti lepakosta tuulenhengeksi ja alkoi
suuren työnsä. Se puhalteli lauhkeana yötuulahduksena akkunasta
huoneeseen ja leyhähteli taas ulos iloisena, kuin leikitellen.

Pöydällä, aivan Martvan edessä, oli aikakauskirja "Hengellinen
kuukauslehti", jota Ranniston talo oli tilannut jo yli viisikymmentä
vuotta. Siinä suositeltiin Harhaman kirjaa "Varotushuutoa".
Tuulenhenkenä häilähtelevä Perkele liehautti sen lehtiä auki...

Martva ajatteli yhtä ja toista kirjaa: sitä... ja sitä... ja sitä...
Mutta hän ei ollut varma mistään.

Taas kävi tuulenhenki, Perkele, ja avasi "Hengellisen kuukauslehden"
aivan auki... Martva vavahti hieman, tuulenhenkäystä pelästyen, mutta
ei huomannut vielä lehden avautumista... Hän mietti toisia ja taas
toisia kirjoja.

-- "En minä löydä mitään", -- ajatteli hän jo väsyneenä, unisena.

Tuulenhenki leuhautti silloin "Hengellisen kuukauslehden" pöydältä
lattialle, Martva säpsähti ja nosti lehden takaisin pöydälle.

Sitä tehdessä sattui hänen silmiinsä kohta, jossa suositeltiin
Harhaman kirjaa. Hän ilostui, luki suosittelun ja kiitti Jumalaa,
jonka uskoi hänelle lähettäneen hyvän neuvon. Hän päätti pyytää
isäänsä ostamaan hänelle Harhaman kirjan. Rauhallisena riisuutui
hän, sulki oven, luki rukouksensa ja nukkui kuin lapsi kehtoon, jota
Jumalan enkelit vartioivat.


2. Korkeudessa.

    Jo nukkui Martva. Tuulenhengähteestä
    leimahti silloin haamu Perkeleen
    vierelle vuoteen. Hartioilla hällä
    hulmuili kuutamosta tehty vaippa
    ja takanansa seisoi vartijoina
    kaks' suurta, mustaa käärme-enkeliä,
    koholla siivet. Niiden käärmeruumis
    nojasi keskiruumiin paikkehilta
    riettaaseen kahteen jalkaan luisevaan.
    Inhoisan ruumiin musta käärme-häntä
    kiemursi lattialla. Käärmepäässä
    paloivat tulisilmät. Auki heillä
    ammotti suuri kita, josta riippui
    kaks'-haara kieli veripunaisena.
    He niinkuin nöyrät koirat vartijoina
    nyt seurasivat tointa Perkeleen.

    Vierellä Martvan vuoteen rauhatonna,
    kuin tulenlieska helvetistä päässyt
    nyt häilähteli haamu Perkeleen
    unia Martvan tutkien. Hän tunki
    katseensa, niinkuin kuuman poltin-oran
    syvälle rauhallisna nukkuvaan.
    Vaan Martva näki unta puhtahinta
    laulusta Litvan, sekä äskeisistä
    saarnoista isän, illan miettehistä
    ja siitä mik' on ihmis-elämässä
    salaista, epäselvää, ihmeellistä.
    Hän kulki unissansa Litvanselkää
    sen tarun vedennaista etsimässä
    salmista, takaa saarten, jonne konsaan
    ei tohtinut oo kalastajan pursi
    aaveitten lymypaikkaan pujahtaa.
    Sen nähtyänsä, suurna, ilkamoiden,
    riehahti riemuun haamu Perkeleen:

    "On oiva alku. Vihdoinkin nyt tyttö
    jo salaisuuden syihin kurkistaa.
    Hän miettii jo... on utelias... kysyy...
    Se ensi isku on ja tulitippa
    Jehova-uskoon, kurjaan, sokeaan."

    Niin lausui hän, ja mustat vartijansa
    nyt hänen voitostansa riemastuen
    ain' asti maahan hälle kumarsivat,
    niin tehden herrallensa kunniaa.
    Ja Perkele nyt yhä tarkkaavammin
    tarkasti Martvan unta, vaaniellen
    kuin julma haukka pientä uhriansa.
    Kuin vihantuli leimahti hän vimmaan,
    kun näki unen muuttuvan. Nyt Martva
    jo kulki seurueessa enkelein.
    Hävinnyt oli Litvan vedennainen.
    Jo kirkonkello kumahti ja siiloin
    karille, missä istui vedennainen,
    ilmausi enkeli ja järven vesi
    kirkkaaksi sävel-ulapaksi muuttui,
    mi läikkyi niinkuin päivän valo-uhku
    huikaisten taivaankannen hohteellaan.
    Soi kirkonkello. Kirkkaat sävel-aallot
    sen kumahteista tulvi kautta ilman
    taas Litvan sävelselkäin kirkkauteen.
    Ja siinä kirkkaudessa Martva kulki
    unien mailla. Korkeudessa hohti
    täydeltä taivaan herran enkeleitä,
    pukuna päivän ikikirkas hohde,
    käsissä harput, pasuunat tai huilut,
    ne riemulauluin kiitti Jumalaa.

    Nähdessään tulisina salamoivat
    nyt silmät Perkeleen. Hän raivostui.
    Kuin kuumin tulikieli helvetistä
    hänestä julmin vihan lieska löi,
    kun ihmis-onnen sekä rauhan näki
    hän, rauhaton, mi niinkuin rajutuuli
    kaikkeutta ijankaiken risteillyt
    on levotonna. Eikä hetkeksikään
    oo hälle suotu rauhan siemausta,
    mi niin kuin armas uni, kaunis muisto
    muun kaiken yli joskus laskeutuu.
    Hän muisti, kuinka kerran Kaikkivoipa
    välille hänen sekä kaiken muun
    asetti vainon, polki rikki rauhan
    häneltä. Niin kuin käärme rauhaton
    hän siitä lähtein käynyt ain' on sotaa
    jokaista, koko kaikkeutta vastaan
    alaisna vainon sekä inhon myös.
    Kun näki hän nyt Martvan iki-onnen
    ja rauhan, kun se kulki unten mailla
    suhtautuin niin kuin lapsi Jumalaan,
    hän kateutta täynnä, leimahdellen
    ja käsi julmaan iskuun nostettuna
    kiukkunsa purki raivoon katkeraan:

    "Voi, etten voi mä käsin kiinni käydä
    taas sinuun, ihmishenki, peruskivi
    Jehovan väärän vallan päällä maan!"

    Ja leimahdellen, niin kuin vihantupru
    hän kiukkuansa purki edelleen:

    "Ei mulla ole voimaa eikä valtaa
    tuhota häntä, kurjaa, kuolemalla,
    kun mailman lait ja järjestyksen sen
    kuin myöskin elon, synnynnän ja kuolon
    herruuden multa, kaiken Jumalalta
    on riistänynnä vääryydellä Hän,
    Se julma, ahnas Henki vääryyden."

    Niin, tulimiekka iskuun nostettuna
    vierellä Martvan vuoteen voimatonna
    hän suitsi vihaa sekä kateutta.
    Ja mustat käärmemäiset vartijansa
    pystyssä seisten tulikidastansa
    herransa asiasta raivostuen
    nyt puhalsivat vihan kielekkeitä.
    Ne sammuivat ja pilveks' yhdistyivät,
    mi hienon udun lailla leijaeli
    nyt päällä Martvan sekä Perkeleen.

    Vaan rauhallisna aina Martvan henki
    vaelsi niillä ihanuuden mailla,
    miss' ihmissielu sointuu Jumalaansa
    kuin kaiku lauluun, jost' on lähtenynnä
    vapaana vuoren rintaa etsimään,
    on löytänyt sen sekä onnellisna
    taas sointuu, sulaa lauluun: alkuperään,
    jost' oli saanut synnyn sekä kaiken.
    Kateisin mielin ihmishengen matkaa
    tarkasti silmä julman Perkeleen,
    ja näki kuinka iki-onnellisna
    karilla "Litvan laulun" istui Martva
    ihaillen sitä suurta Jumalaa,
    mi täytti maat ja taivaat kunniallaan,
    kuin päivän valo täyttää kaikkeuden
    niin kauvas, kuin sen säde-kehä kantaa.
    Ylhäällä soivat harput, pasuunoista
    kuin pauhu hurskas, sulosointuisena
    nyt tulvi sävel. Joukko enkelien
    kuin kirkas pilvi hohti korkeudessa
    ja riemurinnoin, laulunhyminällä,
    mi täytti maat, ne Luojan kaikkivaltaa
    nyt tunnustivat, Hälle laulain näin:

    "Taas tänään, niinkuin aina ennen
    Sun työsi soluu radoillaan.

    Tietänsä säätämääsi mennen
    kuu kieppuu ympärillä maan.
    Ja päivää kiertäin maa taas pauhaa.
    Ken luotas suistuu, häll' ei rauhaa
    oo kaikkeudessa. Sinä vaan
    oot rauha, autuus taivaan, maan.

    Sä elon loit ja kuolon säädit,
    Sä säädit kaikkeuden lait.
    Ei järky se, min kerran päätit,
    Sa itseltäsi vallan sait.
    Sä säädit lain tään: 'Rikos kostaa
    itsensä'. Jos ken miekan nostaa
    vain vastaan Herraa taivaan maan,
    hän sortuu miekkaan kokonaan.

    Kun viekas käärme petti vaimon
    ja sai sen luotas lankeemaan,
    hän sillä teollansa vainon
    ja inhon nosti. Ainiaan
    kuin käärme kirottu hän kulkee;
    ei missään näyttäytyä julkee;
    vaan salaa vaanii saalistaan...
    Oot ihmeen viisas, Luoja maan."

    Niin lauloi suuri enkelien kuoro.
    Ja kuullessansa haamu Perkeleen
    riehahti, kiukun-tuli tulvillansa,
    ja vannoi suurna, ylpeänä näin:

    "Hän ilkkuu vielä... nauttii vääryydestään...
    Hän, kurja, kerskuu vallan jätteillään,
    Hän jok' on tuhannesti tunnustanut.
    mun voimani... Hän joka tekojansa
    on katunut jo aikaa ennen Noaa,
    niin tunnustaen, miten suur' oon minä!...
    Hän kadehtii mun suurta viisauttani...

    Hän tietää, että suuri kavaluus
    korkeinta on ja suurta viisautta...
    Vaan lahja se ei ole Hälle suotu,
    kun kavaluus ei kuulu Olioon,
    jok' on mun vastakohtani... Ja siksi" --
    Hän mietti hetken, vihaa leimahdellen
    kävellen ees-taas. Sitten rauhottuen
    hän viisain elein lausui lopun näin:

    "Hän sanoo: 'Joka miekkaan ryhtyy, hukkuu
    myös siihen'... Mutta Hällä itsellään
    kädess' on aina kaksiterä miekka:
    Ken hänen orjuudestaan riuhtautuu,
    sen uhkaa armotta Hän maahan lyödä...
    Se miekka Hänet myös nyt sortakoon
    mun aseenain! Se käypi multa näin:
    Pois pyrkii ihmishenki orjuudesta
    ja alta ruoskan, kuten Aadam, Kain
    pois piiloutuivat Hänen näkyvistään,
    pensaikkoon Aadam... kaukaisuuteen Kain...
    Ei armoa!... Mun täytyy Hänet kaataa
    ja ihmishenki Häitä riistää pois!...
    Kaikkeuden herruus siihen perustuu..."

    Hän raivostui ja hehkuvinta vihaa
    taas huokui verikita vartijain
    ja lattialla niiden mustat hännät
    käärmeinä lieruilivat, lepytellen
    herraansa. Ihmevaippa hulmahteli
    harteilla Perkeleen. Hän houkutellen
    nyt Martvaan koski. Omaa henkeänsä
    hän siten koitti toiseen istuttaa.

    Vaan turhaan. Martvan ikipuhdas henki
    vaelsi eelleen autuaitten mailla,
    miss' enkelien kuorot ylistystä
    taas Kaikkivaltiaalle veisasivat
    ja Hänen kunniaansa tunnustaen
    soi sävel harppuin, huiluin, pasuunien.
    Vierellä Martvan kulki vartiona
    kaks' enkeliä. Kirkas risti loisti
    kädessä kummankin. He Luojan luokse
    niin johdattivat nukkuvata Martvaa.
    Sen nähtyänsä haamu Perkeleen
    mietteissään jatkoi järkeilyään näin:

    "Hän mahdoton on vielä tällä kertaa...
    Hän niin kuin tyhmä lammas kerittäväks
    käy vielä Hänen viekotuksissansa.
    Ei tiedä hän, mi hyvä on ja paha,
    ei tunne pahan suurta ihanuutta,
    sen herkkuisuutta, eikä vapautta,
    ei myös sen tarjoilemaa hekkumaa..."

    Hän mietti... Sitten jatkoi puhettaan:

    "Se naikkonen ei tunne miten maukkaat
    hedelmät tiedonpuussa odottavat
    kun nähnyt sitä puut' ei ole vielä...
    Vaan tänään hän nyt _minun_ toimestani
    on kutsunut jo luokseen Harhamani,
    mun palveljani... Muut' ei tarvitakaan
    Hän, valittuin, kun saapuu tänne, oitis
    on tytön eessä kuulu tiedonpuu:
    se kirja, joka pahan suloisuuden
    on maalannunna vielä herkkuisemmaks
    kuin minä kerran kuulun tiedonpuun..."

    Hän seisoi ryhdikkäänä, jumalaisna,
    kasvoilla riemun-ele verraton
    ja katse tutkivainen heitettynä
    ylt' ympär' ihmishengen, joka eelleen
    vaelsi autuailla onnen mailla
    ja rauhan suurta siemausta joi.
    Niin: siellä autuaana niin kuin lapsi
    rukoili Martvan henki Jumalaa:

    "Turvakseni enkelisi
    mulle suo!
    Sinun luokses askeleeni
    aina luo!
    Ällös armoasi eitä!
    Ällös mua raukkaa heitä
    tuulen lailla kulkemaan
    rauhatonna kautta maan,
    kuten nainen rauhaton,
    eksynyt mi raukka on
    Litvanjärven ulapoille.
    Ällös heitä harhansoille
    yksin mua!
    Pyydän Sua:
    Ällös hylkää rukousta!
    Poista luotain käärme musta!"

    Vaan kiukkuisena, ikikavalana
    kiehahti suuri haamu Perkeleen.
    Hän vannoi riettain elein, armotonna
    ja julma katse vihantulta täynnä,
    taas päätöksensä hurjan uudestaan:

    "Sä kurja ihmishenki, nöyrä orja
    Jehovan!... Vai sä pelkäät käärmettäni!
    Ei hätää toki!... Käärmettä jos kaihdat,
    sen nahassa jos et sä mua usko,
    niin uskot, kun ma kerran kaunihisti
    pukeudun kätyriini Harhamaan...
    Kun hänen nahassansa luokses hiivin,
    niin onnen aika sulle armastaa:
    Ma herkut hekkumaiset hänen suullaan
    sinulle kerron... Herras täytyy tuta
    mun suuri voimain. Suulla Harhamani
    ma henkeni sun sieluusi, sa kurja,
    puhallan, kuten kerran Jehovasi
    puhalsi väärän hengen sieramiisi,
    niin tehden sinut omaks' orjaksensa,
    jok' on mun äänelleni kivikova
    nyt vielä, kun ma sua pelastamaan
    kynsistä Rääkkääjäsi tullut oon."

    Hän antoi tulimerkin vartijoilleen
    ja nousi niiden kanssa siivillensä.
    Ja halki kaikkeuden vinhoin vauhdin
    hän lensi, niin kuin hurja tähdenlento
    mi tietään tuntematta ilmaa halkoo
    tuhansin vuosin. Hänen ympärilleen
    kohahti pimeästä sotajoukko,
    mi riemuhuudoin, soiton raikuessa,
    nyt herrallensa kantoi kunniaa.



Tuukkala.


1. Maassa.

Jonkun matkan päässä Ranniston talosta ylöspäin pitkin Litvanjärven
rantaa kuljettua tullaan Tuukkalan taloon. Joki leviää siinä
poukamaksi, pieneksi lammiksi, jota vaaraiset rannat ympäröivät.
Poukamasta viskautuvat joen vedet pienen putouksen kautta pitkähköön
koskeen, jonka kivikkoa pitkin ne vallattomina hyrskivät tyventöön.
Aivan koskenkorvalla on Tuukkalan talo.

Sen kosken rannalla oli kasvanut Oolavi ja siksi oli hänen mielensä
rohkea kuin kosken vedet. Hän oli veneessä sen kuohuja tuhannesti
laskenut ja siksi oli käsivarressa voimaa. Koski oli laulellut
hänelle kehtolauluja ja niistä oli mieli jo nuorena läikähdellyt
rauhattomana.

Tuukkalan talon kanta-isä oli tullut Ranniston taloon
kerjäläispoikana. Hän oli yötä talossa, sairastui ja jäi talon
hoidettavaksi. Kun hän oli parantunut, oli talvi kovimmillansa, eikä
talon väki hennonnut laskea häntä maantielle. Niin jäi hän taloon,
teki mitä voi ja söi samassa pöydässä talon väen kanssa. Keväällä
kävi hän paimenessa, kesällä hevosissa ja marjassa.

Niin tuli hänestä talon perheen jäsen. Vartuttuansa sai hän
palkkaa työstänsä ja tuli talon vakituiseksi palvelijaksi. Hän
sai samanlaisen kasvatuksen kuin talon omat lapset, rukoili
yhdessä niiden kanssa aamuin ja illoin ja oli kaikessa heidän
vertaisensa. Palkan hän säästi, ja kun hän kaksikymmenviisivuotiaana
meni naimisiin Tuukkalan torpan ainoan tyttären kanssa, voi hän
säästöillänsä ostaa torpan pienet tilukset omaksi konnuksi. Ranniston
talosta saadut myötäjäiset, raamattu niiden mukana, lisäsivät torpan
irtaimistoa.

Tällä Tuukkalan talon kanta-isällä oli tapa sanoa, kun hän puhui
elämästänsä:

-- "Minä olen Ranniston talosta saanut paljon, mutta suurimmat sieltä
saamani aarteet ovat raamattu ja ahkeruus."

Eikä hän puhunut perättömiä, siitä oli Tuukkalan entinen torppa
todistuksena. Sen niityiltä hävisivät pajupehkot. Missä ennen
kasvoi siankarvaheinä lyhyenä, palaneenvärisenä takukkona, siellä
aaltoili kohta mehevä apilas. Pellolla, jossa ennen piipotti joku
rukiintähkä rikkaruohon ja pitkän kastikaisen seasta, nousi nyt
syksyllä rukiin-oras mustanpuhuvana, ja kesällä korsi tuskin jaksoi
jyväpainoansa kantaa. Viljelykset laajenivat, karja lisääntyi ja
torpan sijalle kohosi uhkea talo.

Siitä lähtien Ranniston ja Tuukkalan talot ikäänkuin kilpailivat
hurskaudessa ja työn kunnioittamisessa. Ne eivät kilpailleet
kateudesta, vaan kuten kaksi kukkaa, jotka kilpaa koristavat nurmea.
Rannisto, vanhempana, kulki edellä ja molempia taloja sitoivat
toisiinsa mitä hellimmät ystävyyden siteet.

Ensimäisen omistajan kuoltua peri talon hänen ainoa poikansa. Hänen
eläessänsä vaurastui talo, niin että se oli Ranniston jälkeen seudun
rikkain.

Nykyinen Tuukkalan isäntä oli syntynyt samana päivänä kuin Ranniston
Tuomas, ja kasteessa tehtiin heistä kaimat. Heistä tuli jo pienestä
pojasta eroamattomat ystävät. Yhdessä viettivät he lapsuutensa ajan,
löivät palloa ja piippaa, kävivät ongella ja laskivat talvella
mäkeä. Yhdessä olivat he kierrelleet seudun kaikki polut, käyneet
joka aholla ja uineet joka uimarannassa. Samana päivänä pääsivät he
ripille ja samana päivänä viettivät molemmat häitänsä. Muutenkin oli
heidän elämässänsä hyvin paljon yhtäläistä. Tuukkalan samoin kuin
Rannistonkin kaksi vanhinta lasta kuolivat nuorina. Nuorin poika
Oolavi oli hänen ainoa elossa oleva lapsensa.

Mutta kumminkin oli Ranniston ja Tuukkalan olemuksessa paljon
toisistansa eroavaakin. Rannistoon verraten oli Tuukkala kuin
teräksestä tehty luonne, jättiläinen, joka kulki vuori hartioilla.
Hänen käytöksessänsä oli ryhtiä ja voimaa. Katse oli rauhallinen,
mutta samalla käskevä, ja harvakseen lausutut sanat putoilivat kuin
harkittu tuomio. Kantoja maasta irti vääntäessänsä oli hän kasvanut
mieheksi, joka ei ole tottunut väistelemään ja jolle kaikki vastukset
olivat kuin heikko ruohonkorsi, jota hän astuessansa ei huomaakaan.
Jos Rannisto oli talonpoikana hengellinen ruhtinas, Lutherus tai
apostoli Pietari, niin oli Tuukkala talonpojaksi Napoleon Bonaparte.
Heidän elämänsä oli suurta runoutta, koristelematonta ja jaloa.
Kumpikin he olivat ylpeitä ammatissansa, ruhtinaita kutsumisessansa,
miesten miehiä työssänsä ja elämässänsä ja miehekkään nöyriä
Jumalansa edessä. Heissä ei ollut merkkiäkään siitä pöyhkeilystä,
joka aina puhkeaa pienen ihmisen sielusta välttämättömänä pienuuden
verhona.

Oolavi oli perinyt paljon isänsä luonteesta. Hän oli voimakas,
miehekäs, rehellinen. Silmä oli kirkas ja katse avoin, ja hänen
luonteessansa helisi jotain puhtaimman teräksen jalointa sointua.
Siinä ei värähtänyt ainoatakaan rumaa piirrettä.

Mutta samalla oli hän perinyt paljon äitinsä hilpeyttä ja lempeyttä,
tunteellisuutta ja herkkyyttä ja Tuukkalankosken kuohujen
levottomuutta. Hän oli vanhempiensa ilo ja toivo, niiden maallinen
aarre. Hän oli lahjakas, tiedon haluinen, paljon lukenut, ikäistensä
kaikkialla kaivattu ystävä ja vanhojen rakastama. Selvä katse ja
korkea otsa jo sanoivat, että hänessä piilevät henkiset aarteet
odottaen vain hetkeä, jolloin ne voivat purkautua joko hyvän tai
pahan palvelukseen. Kotona oli hänellä ollut koti-opettaja lukuja
opettamassa, samoin kuin Ranniston Martvallakin. Itseksensä oli hän
perehtynyt kieliin. Tuomas Tuukkala katsoi häneen kuin Aleksander
Suuren isä poikaansa.

-- "Hän vääntää ne kannet, jotka minulta jäävät vääntämättä", -- oli
hän kerran pojastansa sanonut.

           *       *       *       *       *

Oli lauvantain iltapäivä, ilta-askareiden aika.

Poukaman yläpuolelta, niiltä main, missä joenjuoksun tiedettiin
olevan, kuului väen iloista laulua, joka solui taloa kohti, tienä
joen-uoma. Välistä helähti nauru tai heleä huudahdus. Kohta laski
poukamaan kokonainen veneistö, veneet väkeä täynnä. Jokaisen veneen
kokassa oli purjeena pieni pihlaja tai koivunlatva. Miehet soutivat
paitahihasillaan. Naiset istuivat, ken kukalla, ken lehvällä
koristettuna, huivi hatuksi solmittuna tai tukka valloillansa.

Laulajat olivat Ranniston ja Tuukkalan heinäväkeä, joka palasi
takamaalta heinänteosta.

Aurinko kallistui koivun korvalle, kun veneitä solahti virrasta
sen poukamaan. Laulu oli lakannut. Väki istui iltaa ihaillaksensa.
Joku soitteli putkipilliä kesäillan kauneuden lisäksi. Maukas sävel
hyväili lehtevää vaaraa ja veneistö solui poukaman tyynellä sinellä
kuin vesikuvastimella, jonka puitteina riippuvat rannikon vaarojen
kauniit kuvaiset.

-- "Johan se heinäväki tulee", -- lausui Tuukkalan isäntä, astuessaan
portaille juuri silloin, kun veneet tulivat näkyviin. Viimeisenä
pujahti koivujen alta pieni vene, jota souti Oolavi, Ranniston
Martvan perää pitäessä. Sen veneen oli Oolavi itse tehnyt itseänsä
varten. Sillä oli hän Tuukkalan koskea laskenut kuin suksilla jyrkkää
mäkeä, missä on hyppyri vähä-väliä. Se kantoi paraiksi kaksi henkeä
ja siksi souti hän siinä kahdenkesken Martvan kanssa.

-- "Kuka ennen rannassa!" -- kuului äkkiä eräästä veneestä huudahdus.

-- "No, koitetaan", -- vastattiin kaikista muista veneistä. Alkoi
kilpasoutu. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista. Vesi kohahteli
kokan edessä ja veneet aivan nytkähtelivät nopeasta lähdöstä.

-- "Pidäppä, Martva, perää!" -- pyysi Oolavi, joka oli hyvän tovin
muista jälellä.

-- "No!" -- naurahti Martva tarttuen melaan täysin voimin, ilosta
loistavin silmin. Oolavi vetäisi täyttä voimaa. Airot vääntyivät
luokiksi. Vene hyppäsi aivan kohona ja suhahti sitten veteen halkoen
sitä kuin veitsi sumua.

Syntyi miesten ottelu. Alituiseen helisivät nauru, huudahdukset ja
kehotukset:

-- "Kovemmin!... Älä päästä rinnalle!... Melo lujemmin!... Varo että
ei päälle aja!"

Oolavin vene lensi, airot siipinä, kuin vedenpintaa pitkin lennossa
sujahtava vesilintu. Poukaman puolitiessä oli se jo saavuttanut
toiset veneet. Lastuna keikahteli se niiden nostamien aaltojen
yli ja ajoi edelle. Martvan posket punottivat ja silmä säteili
mielenjännityksestä, kun hän, mela heikossa kädessä, kiikkui veneen
perässä sen kiitäessä toisten ohi.

-- "Martva!... Martva!... Martva!" -- helisivät kilpailevista
veneistä naisten ihastuneet äänet ja liinat huiskuttivat hänelle
onnea. Jokainen olisi tahtonut itse voittaa, mutta vielä mieluummin
suoda voiton Martvalle, kaikkein silmäterälle.

Ja Martvan vene voitti. Kun se pääsi rantaan, oli se jo monta
mittaansa kaikkia muita edellä.

-- "Martva voitti!... Martva ja Oolavi voittivat!" -- kaikui raikas
palkintohuuto. Oolavi heitti veneen veden ja airot omaan varaansa,
nousi ylös, heilautti lakkiansa toisille ja ylpeili:

-- "Perämiehen varassahan se vene on!... Kenellä se nyt oli paras
perämies?"

Martva naurahti hienolle kohteliaisuudelle, joka oli yhtä
koruton kuin heidän lapsipuheensa marjamatkoilla. Vene oli veden
varaan jääneenä ulonnut taas rannasta ja heilui hiljaa lähellä
koskenniskaa. Toiset veneet olivat jo maalle vedetyt ja Ranniston
veneitä varustauduttiin vetämään kosken alle maata myöten, sillä
Tuukkalankoskea ei ollut vielä kukaan muu kuin Oolavi laskenut.

Oolavi aikoi jo kääntää veneensä uudelleen rantaan, kun muisti
kosken. Veri kiehahti. Koski veti häntä. Hän nyökäytti päätään
Martvalle ja kysyi:

-- "Uskallatko, Martva, niin minä vien sinut veneellä kosken alle?"

Martva katsahti koskea. Se näytti vaahtoisalta. Hän arkaili.

-- "En minä tiedä", -- vastasi hän epäröiden.

Mutta sitten sattui hän katsahtamaan Oolavia.

Hän näytti niin voimakkaalta ja luotettavalta. Niin monesti oli hän
nostellut häntä aitojen ja ojien yli ja aina oli hän tuntenut hänen
käsivarsillansa olevansa turvassa. Nytkin tuntui kuin olisi hänellä
Jumala turvana Oolavissa, kun tämä oli peräsimessä. Viattoman lapsen
tavoin myönsi hän, nyökäyttäen:

-- "No!... Sinun kanssasi minä uskallan."

Ja Oolavi oli valmis. Hän nosti Martvan kainaloista ohitsensa
teljolle ja tarttui melaan, kääntäen nopeasti veneen kokan
koskenniskaa kohti.

-- "Oolavi!... Oolavi!... Oola-vi!" -- varottivat hätäiset äänet
rannalta yhtenä humuna, kun väki näki minne vene viilsi.

Mutta se oli jo myöhäistä. Oolavi ei kuullut mitään muuta kuin kosken
huumaavan kutsun. Voimakkailla melanvedoilla ohjasi hän venettä jo
koskeen... Martva oli aivan painautunut teljolle, kuin varpusenpoika
oksalle haukan ylhäältä uhatessa. Avuton, hiukan hätäytynyt katse oli
kiintynyt Oolaviin rukoilevana. Poski punotti, mieli oli hehkuna ja
hän kyyristyi hiukan kokoon. Rannalta katselijat eivät uskaltaneet
henkeä vetää... Kuului hätäilyjä... Jotkut juoksivat pitkin kosken
rantaa hätään... Putous nieli jo venettä... Jo syöksyi vene siihen
aivan nuolena... Se viskautui kuin mäenlaskija hyppyristä ja upposi
kokonaan vaahtoon... Hätäytyneinä juoksivat katsojat putouksen
alle... Naiset kiirehtivät miehiä... Luultiin jo onnettomuuden
tulleen.

Mutta äkkiä sukelsi vene vaahdon alta ja syöksyi sukkulaisena
koskeen, joka alkoi putouksen alla. Nyt alkoi se hyppiä kosken
kuohuilla, heittäytyen aallolta aallolle. Väliin näytti se olevan
aivan ilmaan hyppäämäisillänsä: enempi puoli venettä oli ilman
varassa, ainoastaan perä otti vielä veteen... Mutta taas painautui
se aaltoon, näytti syöksyvän suoraan syvyyteen... hyppäsi taas
aallolle... vältteli kiviä ja lensi lintuna ryöppyjä pitkin, turvaton
tyttö linnunpoikana teljolla ja voimakkaiden melanvetojen vauhtia yhä
lisätessä. Väki katseli sydän kurkussa hurjaa kulkua.

Jo pääsi vene kosken alle... Nuolena hyppäsi se viimeiseltä
aallonselältä, paiskautui tyveneen, teki äkkimutkan ja suhahti
peräänsä myöten kuivalle rantahiekalle. Ja kun Oolavi nosti vapisevan
Martvan veneestä, painautui tämä vaistomaisesti hänen syliinsä, jossa
tuntui olevan turva kaikkea vastaan. Posket paloivat punana ja vasta
hetken kuluttua, kun hätäytynyt hengitys hiljeni, sai hän lausutuksi:

-- "Kiitos, hyvä Oolavi!... En minä peljännytkään, vaikka luulin..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusi väki uskaliaalle koskenlaskijalle. Ja
kun Ranniston veneet taas lähtivät matkaansa jatkamaan ja Oolavi
poistui, kuuli Martva vanhan palvelijansa Kaisan, jota hän tädiksi
sanoi, Oolavia katsellessansa itseksensä lausuvan:

-- "Ei ole se tyttö hunningolla, joka on hänen turvissansa."

           *       *       *       *       *

Seuraava päivä kallistui illaksi. Tuukkalan talossa oli jotakin
autiota. Nuori väki oli pyhäisillä kisamaillansa, vanhat istuivat
kirja kädessä. Kartanolla ja kaikkialla oli sama kaihoisa tunnelma
kuin kirkkomäellä, josta on kirkkoväki jo tyyten lähtenyt koteihinsa
ja enkeli tuntuu hiljaa hiipivän koivikossa koivun oksien lomissa,
kuin etsien sieltä jotakin. Koko talo oli pyhäpäivän kaipuuta
tuvat tulvillaan, pihat täynnä. Ainoastaan koski kuohui, mutta ei
sekään aivan ennallansa: Kuohussa oli jotakin kummaa, pehmeätä ja
salaperäistä.

Tuukkala itse puheli kamarissansa Oolavin kanssa, järjestellen viikon
töitä. Oolavi oli ehdottanut, että ruvettaisi kesätöiden kuluttua
kuivaamaan viljelysmaaksi takaamaan suurta rimpisuota, Hallanselkää.
Kun isä mietti hänen rohkeaa ehdotustansa, jatkoi Oolavi:

-- "Siitä on nyt ainainen kiusa koko ympäristölle: Halla nousee siitä
kuin sumu järvestä."

Tuukkala mietti yhä. Oolavi jatkoi taas:

-- "Onhan viisaampaa antaa siinä kasvaa viljaa ja heinää, kuin nostaa
hallaa."

-- "Niin!" -- alkoi Tuukkala hitaasti -- "kyllähän se on totta,
mutta..."

Hän keskeytti ja mietti taas.

-- "Mitä, isä, arvelet?" -- tarttui silloin Oolavi.

-- "Sehän on niin vetelää rimpeä, että kurjetkin siihen hukkuvat...
Jaksaako siitä saada urakkaa... Se on kovin suuritöinen tehtävä..."

Oolavi innostui. Reippaana selitti hän isällensä:

-- "No sen parempi!... Minulla on kaksi joutilasta kättä, sillä talon
kaikki muut suot ovat jo kuivatut... Pitäähän minunkin käsilläni olla
jotain tehtävää."

Tuukkalan karkeille, jaloille kasvoille nousi isän ilo. Ylpeänä
katseli hän poikaansa ja kysyi:

-- "Sinä siis uskot voivasi saada Hallanselästä heinämaan?"

-- "No miksi ei, isä?... Suon vesi lasketaan järveen. Auringossa on
valoa, pilvessä vettä ja suon pohjalla mutaa... Ei tarvita muuta kuin
käsivartta ja siementä. Edellistä on, Jumalan kiitos, minulla ja
jälkimäistä on sinun salvossasi", -- vakuutti Oolavi.

Tuukkala katsoi poikaansa kuin toivorikkaaseen valta-istuimensa
perijään. Hän uskoi jättävänsä Tuukkalaan suuremman perinnön kuin
kukaan edellisistä: paraan isännän. Kuin ruhtinas käveli hän
huoneensa pariin kertaan edes-takaisin, istahti sitten ja lausui:

-- "Tee nyt, Oolavi, miten haluat! Yritys on kyllä rohkea, mutta minä
luotan siinä sinuun täydellisesti..."

-- "Kiitos, isä!... Sinä tietysti autat minua neuvoillasi!" -- lausui
siihen Oolavi.

Kun kuunteli näiden kahden miehen puhetta, ei voinut muuta kuin
uskoa, että kuuluisan Hallanselän kohtalo oli päätetty asia. Niin
paljon voimaa ja miehen mieltä keksi joka sanassa. Oolavi selitteli
suunnitelmiansa ja ihastunut isä iloitsi poikansa miehekkyydestä ja
kiitti hänestä Jumalaa.

           *       *       *       *       *

Jo lähestyi lypsyaika. Karja kantoi rikkautta kotiin. Kylläisenä
odotti se lypsäjää lauluinensa ja raintoinensa.

Metsäpoluilta ja teiltä kuului jo kotiin palaavan Tuukkalan väen
puhelua ja iloista naurua. Toisaalta kuului laulua pehmeän koivikon
sisästä. Lintu kävi virkeämmäksi, paarma surisi äänekkäämmin ja
kohta oli pihamaa iloa ja elämää täynnä. Jo kuului karjapihalta
lypsäjän laulu, johon tipahti silloin tällöin hiljainen, rauhallisena
märehtivän lehmän kellon kilahdus.

Maantieltä kuului hiljaista jymyä. Se lähestyi. Kuului jo hevosen
kavion pehmeä kopse. Kohta ilmestyivät näkyviin Ranniston komeat
rattaat, takana harmaa tomupilvi. Uljas hevonen ravasi kuin
huviksensa, komeat silat selässä. Se syöksyi tienhaarasta kartanolle,
rattaat miltei kohona, ja päristeli riemusta, puistellen tuuheaa
harjaansa.

-- "Poikkesin sinua tervehtimään... ja hevosta lepuuttamaan", --
tervehti Rannisto portailla vastaan tulevaa Tuukkalaa.

-- "Sepä hauska! Käy nyt taloon!" -- vastasi Tuukkala, avaten
vieraallensa oven.

Molemmat miehet astuivat Tuukkalan vierashuoneeseen, jossa kaikki
osotti talon varallisuutta, mutta samalla yksinkertaisuutta. Jykevät
aistikkaat huonekalut olivat arvokkainta visakoivua, missä käki on
koskaan kukkunut, ja lattia leveintä honkaa. Huone muistutti
vanhaa ruhtinaan asuntoa. Pöydällä oli Rannistosta tuotu
myötajäis-raamattu. Seiniä koristi pari arvokasta hengellistä
maalausta ja auringonpaisteessa, vähän loitompana akkunasta, kukki
komea ruusu.

-- "Kävin tilaamassa Martvalle vähän kirjallisuutta ja viivyin
matkalla uuden papin luona", -- selitti Rannisto, istuutuen ja
pyyhkien hien otsaltansa.

Huoneessa kävi tuulen veto: Perkele sävähti avonaisesta akkunasta
sisälle ja asettui näkymättömänä seisomaan kukkivan ruusun taakse,
vähän viistoon Rannistosta.

Tuukkala terottui yhdeksi kuuloksi, Martva oli hänelle enemmänkin
kuin oma tytär. Hän oli ihaillut sen enkelisielua. Sen kauniista
silmistä oli hän katsellut puhtainta päivää. Hän oli sitä katsellut,
ja muistellut Oolavia. Hän oli joskus ajatellut, että Martva päivänä
valaiseisi sekä Ranniston että Tuukkalan maita. Mutta se ajatus
oli salainen ja pyhä. Hän ei ollut siitä puhunut Rannistollekaan.
Martvan sielu ja koko olemus oli hänelle jotain pyhää, johon ei saa
semmoisella sanallakaan koskea. Hän vastasi Rannistolle:

-- "Vai niin... Vai kirjallisuutta! Martva näkyykin olevan kirjoihin
kiintynyt... Heinäntekomatkalla kun poikkesin toissapäivänä
takamaalla teidän heinäväen luona, niin luki minullekin muutaman
sadun... Miehet olivat hänelle vitsaksista laittaneet keinun parhaan
putkikon keskelle... Siinä hän vain keinui ja lueskeli... Sievä lähde
oli vielä aivan keinun vieressä... 'Se on minulla kuvastimena', sanoi
Martva minulle. Vanha Timo toi hänelle syömään tullessaan aika kimpun
kukkia."

Akkunassa helähti valo kirkkaammaksi. Jumalan henki oli käynyt läpi
huoneen, varottaen, muistuttaen. Sen vaikutuksesta pysähtyi Tuukkala
äkkiä, nopeasti, jotain muistaen. Tuntui kuin olisi näkymätön aave
ilmestynyt hänelle. Hetkisen hän oli hämmästynyt ja tapaili jotain
muistaaksensa...

Viimein hän sai hapuilemansa kiinni: Hän muisti viime-öisen unensa.
Hän oli nähnyt unissansa Ranniston, joka toi mustan käärmeen
putkikkoon, jossa Martva luki. Sen unen oli hän aamusella muistanut
ja aikonut kertoa Rannistolle. Mutta sitten oli hän miettinyt
ja purkanut päätöksensä, peljäten sen herättävän levottomuutta
Rannistossa. Päivemmällä oli uni jo unohtunutkin, mutta nyt se
muistui mieleen ja hän sovitti sen kirjan ostoasiaan vaistomaisesti,
Jumalan käskystä. Mutta edelleenkin hän sen salasi, peljäten sen
tuottavan turhaa rauhattomuutta ja sen kautta ehkä unen mustan
käärmeen: onnettomuuden.

Hänen puheensa johdosta Rannisto muisteli tytärtänsä ja sen keinuja
ja kukkia. Harvakseensa lausui hän:

-- "Niin... Se pyrki heinäväen matkaan ja oli siellä koko viikon...
Työväkikin sanoo olevan itsellään ikävän, jos ei Martva ole mukana."

Pää kallellaan tarkkaili Perkele Rannistoa. Tuukkalan ajatuksissa
häilyi yhä Martva. Uni nosteli jo aaveita. Ei hän tiennyt mistä se
johtui, että hänestä tuntui kuin nousisi lähteestä tai matelisi
putkikosta musta käärme Martvaa pistämään. Sydän käski häntä
joutumaan apuun. Aavistus sanoi Jumalan äänenä, että unen musta
käärme on juuri kirja, jonka Rannisto oli tilannut. Hänen ajatuksensa
johtuivat samalla Oolaviin. Martvaa ahdisteleva mato oli hänestä
myös Oolavin onnettomuus. Se oli vaistomainen tunne. Molemmat lapset
olivat hänen ajatuksissaan jo yhteen kiedotut. Ikäänkuin kääntääkseen
puheen pois ikävästä asiasta, ja hiljaa, huomaamatta, saadakseen
Ranniston vieromaan koko kirjallisuutta, alkoi hän puhua Oolavin
luvuista:

-- "Oolavikin on kirjoihin innostunut, mutta hän lukee yleensä jotain
opettavaista. Joskus on yrittänyt kaunokirjallisuutta lukemaan,
mutta ei se hänelle maistu... Hän sanoo sitä jonnin joutavaksi
juoruamiseksi... Ja kyllä minäkin olen vähän sitä mieltä."

Rannisto ajatteli. Nuoren papin rippisaarnasta lähtien oli hän
entistä enemmän ajatellut kirjallisuuden vaikutusta, tullut entistä
varovaisemmaksi. Ajatuksissansa vastasi hän:

-- "Kyllähän siinä on perää... Jos kirjan henki ja vaikutus on
epäsiveellinen, niin myrkkyähän se on, turmiollisempaa kuin
väkijuomat... Mutta voihan niissä olla -- ja onkin -- semmoisia,
joiden henki on jalostava..."

Ja hiukan mietittyänsä lopetti hän:

-- "Vaikka mitään erityistä oppia ja viisautta niistä ei voi saada,
koska sitä kaunokirjallisuudessa yleensä hyvin harvoin on...
Mutta kun nuori ihminen kaipaa jotain ajankuluketta, niin onhan
jalohenkinen elämänjuorukin parempi, kuin joku muu sitäkin huonompi
huvitus."

Perkeleen kasvoissa häilähteli ivanhymy. Leuka kädessä tarkasteli hän
puhujaa, tunkien katseensa jo sielun sisimpiin.

Tuukkalasta tuntui kuin olisi Martva hänellä suojeltavana, painautuen
hänen syliinsä, avuttomana, turvattomana. Hänkin muisti Aamuston
rippisaarnan kirjallisuudesta Hän puhui kirjallisuudesta jo aivan
sitä vihaten:

-- "Minäkin olen aikoinani kaunokirjallisuutta lueksinut, mutta
suoraan sanoen minä olisin nyt säkki päässä kuten aivan lukutaidoton,
jos en olisi muuta lukenut. Sillä en todellakaan osaa sanoa, minkä
tiedon tai opetuksen siitä kirjallisuudesta olen saanut. Kun olin
aina kirjan loppuun lukenut, tuntui kuin olisin kuullut juoruttavan
jonkun tapauksen... jonkun Mikkosen tai Mattisen elämäkerran tai
rakkausseikkailun... Mutta samaa opetustahan voi saada miltä
juorueukolta hyvänsä."

Perkeleen silmissä välähti vihainen salama. Hän katsahti Tuukkalaan
kuin päästelisi se hyvää saalista hänen verkoistansa. Tuukkala jatkoi
ikäänkuin harmistuneena, vaistomaisesti taistellen Martvan puolesta
sitä uhkaavaa vaaraa vastaan:

-- "Yleensähän -- jos tarkkaa -- huomaa että ne kirjat eivät ole
monesti kirjoittajiinsakaan voineet mitään hyvää vaikuttaa...
eivät edes sen vertaa, että ne ymmärtäisivät kohteliaina tarjota
opetustansa. Semmoisesta helmestä kuin nöyryydestä nyt ei
ole puhettakaan. Varsinkin näkyy viime aika muuttuneen aivan
surulliseksi. Äsken silmäilin erästä kirjaa, eikä tarvinnut monta
lausetta lukea, kun jo kiitin Jumalaa, että kansamme ei ole yhtä
sairas kuin ne, jotka tarjoutuvat sitä parantamaan. Jokaisesta
lauseesta huokuu semmoinen kirjoittajan pöyhkeys ja rikkiviisaus,
että huomaa selvästi hänen uskovan olevansa maailman suurin nero
ja tulvillaan viisautta, ja neron rinnalla kaikki muut ovat
tomppeleita... Siinä pöyhkeilyssä on jotain niin hullunkurista, että
minulta aivan itsestään pääsi huokaus: 'Voi maailmaa parantajiensa
tähden!... Minä sitten aivan otin selon tämän viisautensa turmeleman
miehen opinnoista ja elämänkokemuksista, ja kyllä nekin osottautuivat
semmoisiksi, että hän omaksi vahingoksensa on noussut Gamalieliksi,
jonka jalkoihin pitäisi kaikkien muiden istuutua."

Perkele ojentautui ylpeäksi. Viha välähteli hänen silmissänsä.

Rannisto tuli hiukan levottomaksi, punnitsi naapurinsa sanoja,
ajatteli kirjallisuudesta yhtä ja toista teosta ja muisteli, mitä
tiesi niiden kirjoittajista. Hän ajatteli samalla tytärtänsä ja häntä
kauhistutti ajatus antaa puhdas tyttärensä sen ja sen ja senkin
jalkojen juureen istumaan. Vakavana myönteli hän:

-- "Kyllä minä myönnän puheessasi olevan perää, mutta ei yhden tähden
sovi kalkkia tuomita... Onhan suomenkielellä jo kirjoja, käännöksiä
ja alkuperäisiäkin, joiden kirjoittajat ovat neroja ja niiden elämä
puhdas ja kirjat ylevähenkisiä."

Rautainen Tuukkala miltei kiihtyi, tietämättänsä, kuin Jumalan
käskystä. Isä näytti nyt taistelevan häntä vastaan, kun hän puolusti
Martvaa, joka istui putkikossa vitsakeinussa, turvattomana,
lähteensilmä kuvastimena, silmä sulona, sielu yhtenä puhtautena. Uni
nosti entistä mustempia aaveita, loihti näkyviin suuria käärmeitä.
Hän käveli huoneessa miettivänä ja jatkoi keskustelua:

-- "Onhan nyt joukossa jotain... en minä sitä kiellä, mutta siinäkin
osottautuu oikeaksi Jumalan sana: 'Monet ovat kutsutut', tai
kutsu'utuneet, 'mutta harvat ovat valitut'."

Hetken väiteltyä syntyi äänettömyys. Iltapäivän surunsekainen
hiljaisuus painosti Rannistoa, kuten ukkosen edellä ilma on
raskasta ja kaikki vaiennut, niin että itikan ininä kuuluu
huilunäänen-kovuisena valittavana säveleenä ennustaen salamasään
tuloa. Hänen silmiensä edessä näytti seisovan Martva, anoen hänen
suojelustansa, sillä ympärillä oli pensaikko mustia matoja täynnä.
Ajatus hajanaisena selitti hän Tuukkalalle:

-- "Martva pyysi tilaamaan hänelle erään uuden kirjailijan Harhaman
kirjoittaman 'Varotushuuto'-kirjan... Kristillismielisessä lehdessä
sitä suositellaan hyvänä kirjana ja minä lupasin sen tilata tai
oikeastaan jo tilasinkin. Puhuin siitä nuoren papin kanssa ja hänkin
suositteli sitä... Luki myös muutamia kohtia ja en minä niissä
mitään pahaa löytänyt, kun kumminkin kirjan henki on jumalallisen
siveellisyyden ehdoton tunnustus ja samalla tarkotus paljastaa,
että mikä ei ole rakennettu sille peruskivelle, joka on Jeesus, se
romahtaa raunioiksi."

Ilo ja riemu säteili Perkeleen näkymättömästä haamusta. Hänen
henkensä repesi kaikkeudeksi ja samalla se kutistui käärmeeksi
Ranniston ympärille.

Tuukkalan kasvoille ilmaantui rautainen, kova sävy. Hän käveli
jykevin askelin huoneen poikki moneen kertaan, hilliten
kiihtymystänsä. Hän katsahti Rannistoon. Se oli hänestä armoton isä,
joka tuo kaupungista tulijaisiksi lapsellensa myrkyllisen matelijan.
Rauhotuttuansa istahti hän taas ja lausui, sanat harvoina iskuina:

-- "Kun et sinä olisi tilannut myrkyllistä käärmettä kotiisi!"

Rannisto mietti, Martva silmien edessä, sen elämä hänen päivänsä
valona, sen onni hänen kotinsa kevätkäkenä. Perkeleen haamu veti
sormensa iskuun, kuin pitelisi hän saalista pihdissä. Tuukkala jatkoi:

-- "Minä olen sitä kirjaa selaillut ja minun ajatukseni on, että
sitä tilatessasi olet taloosi, jossa ei ole sairasta, tilannut ruton
siemenet."

Rannisto hämmästyi ja kuunteli vakavana. Näkyi, että oli armaimmasta
kysymys. Tuukkala jatkoi:

-- "Siitä kirjasta tuoksuaa porttoloiden ilma. Kirjoittajan
_kodissakin_ jauhaa Hiiden mylly. Hänen sanovat paljastavan omaa
elämäänsä. Jos niin on, olisi hänet asetettava syytteeseen siitä,
että on tarttuvan taudin saastuttamana hiipinyt ihmisten koteihin,
eikä paennut sairaalaan. Se elämä on täynnä alhaisimpia rikoksia,
varkautta, murhia, murhapolttoja ja huoruutta ja petosta. Sen eräät
henkilöt ovat koira-kopla, joka näyttelee ilkeintä näytelmää...
Millä oikeudella hän vetää saastaisen elämänsä ilmaa myrkyttämään?
Jos sinun elämäsi olisi ilkeätä likaa, vetäisitkö sinä sen ihmisten
nähtäväksi?"

Ei koskaan ollut Rannisto kuullut naapurinsa puhuvan niin
rautaisella äänellä, eivätkä hänen sanansa olleet usein tuntuneet
niin kumoamattomilta kuin nyt. Ne putoilivat kuin rautakappaleet
helähtelevälle teräspaadelle. Martvan kuva ilmestyi hänen eteensä.
Se leikki lattialla, soperteli hänelle ensimäisen: "isä". Se lauleli
hänelle lapsilaulujansa, etsi turvaa hänen polveltansa. Se ilmestyi
hänelle Jumalan lahjana, josta hänen piti kerran tili tehdä.
Perkeleen katse imeytyi Rannistoon kuin mato maankoloon. Kun Rannisto
yhä istui ääneti, jatkoi Tuukkala:

-- "Äskettäin luin jonkun lausuneen, että mielenjalous on meille
suomalaisille aivan tuntematon. Häntä on lausunnostansa moitittu.
Mutta jos tarkastaa Harhaman elämää, täytyy myöntää, että lausuja
on oikeassa. Onni on, että kieltämme ei yleensä tunneta, sillä jos
sitä osattaisiin ulkopuolella maatamme, niin saisivat vieraat kansat
Harhaman kautta meistä suomalaisista sen käsityksen, että me olemme
koirakansaa..."

Hän pysähtyi hetkeksi, mietti ja lopetti:

-- "Ja millä oikeudella hän on mennyt antamaan kansasta semmoisen
kuvan? Onko hänellä oikeus paljastaa maailmalle kansan häpeä,
varsinkin kun sinä häpeänä on hänen näyttelemänsä elämännäytelmä?"

Rannisto tajusi naapurinsa olevan oikeassa, kuten aina vaistomaisesti
tajutaan totuus. Hän tuli levottomaksi. Perkele oli rauhaton.
Rannisto oli jo uuden päätöksen tekemäisillänsä.

Mutta sitä tehdessä välähti hänen edessänsä Perkeleen haamu
kuiskauksena, että hän oli jo antanut lupauksensa Martvalle. Tämä
olisi ensi kerta, jolloin hän sanansa söisi. Sitä ajatellessansa näki
hän jo Martvan mielipahan. Eikä hän olisi tahtonut hänen mieltänsä
pahoittaa. Isän tunteet joutuivat ristiriitaan... Perkele värisi
odotuksesta... Rannisto mietti ja taisteli... Hän etsi puolustusta
teollensa. Hän muisteli "Kristillisen kuukauslehden" arvostelua, hän
punnitsi pastori Aamuston puheita. Sitä kaikkea vertaili hän siihen,
mitä oli kirjasta kuullut nuoren papin lukevan. Hän muisteli myös
nuorta pappia ja tämä tuntui olevan oikea Jumalan puoltaja. Tuukkala
jatkoi:

-- "Se oli juuri hän, josta minä mainitsin, että otin selon hänen
opinnoistansa. Mies ei ole viitsinyt itse lukea ja oppia ja suorittaa
niitä tutkinnoita, joita jo säädyllisyys vaatisi siltä, joka
astuu maailmanparantajana koko kansan koulumestariksi. Lieneekö
edes malttanut odottaa, että olisi saanut tilaisuuden harjaantua
parturiksi... Ne ne sitten röystäilevät elämässä kirjanoppineina...
Kiertokouluseminaarin tutkintoa eivät ole viitsineet suorittaa... Ja
kumminkin hän riehahtaa opettajaksi kokonaiselle kansalle, jossa on
toki vanhoja professoreja ja muita, jotka ovat raivanneet itsellensä
tien sivistykseen tutkimuksien kautta tutustumalla ajatuksen ja
tieteen maailmaan... Ajattele sitä hullunkurisuutta!"

-- "Niin! Se on totta", -- myönsi Rannisto ajatuksissaan.

Perkeleen näkymätön haamu iski kostonhimoisen katseensa Tuukkalaan.
Käsi pystyyn nostettuna vannoi hän tuhoavansa hänet hänen oman
poikansa kädellä.

Tuukkalan edessä häilähtelivät unen äänet Jumalan varottavana äänenä.
Hänen harminsa kääntyi koko kaunokirjallisuutta vastaan. Hän jatkoi:

-- "Minä en yleensä ole kaunokirjallisuuden ihailija, sillä joutavaa
lorua se monesti on. Mutta jos sitä kerran pitää olla, niin onhan
meillä toki kirjailijoita, joista jokainen on Harhaman rinnalla nero.
Miksi juuri hänet valitsit?"

Rannisto mietti asiaa. Perkele kiihotteli puhalluksillansa hänessä
isän rakkautta. Omaksi puolustukseksensa ja kirjallisuuden puolesta
lausui Rannisto:

-- "Sinä ehkä arvostelet nyt liian ankarasti Harhamaa... ja
kirjallisuutta yleensä. Onhan se kansan kulturin, sivistyksen
edustaja ja mitta..."

Ne sanat aivan ärsyttivät Tuukkalaa. Hän tarttui puheeseen nopeasti,
selittäen:

-- "Kaunokirjallisuus on kaikkea muuta kuin kansan sivistyksen,
kulturin mitta... Se on sen arvottomin osa. Älä oudostu! Minä selitän
sinulle: Unkarin mustalaiset ovat erinomaisia viulutaiteilijoita,
mutta ovatko ne sivistyskansa?"

Rannisto vastasi kieltävästi. Lämmennyt Tuukkala jatkoi:

-- "Kansan sivistyksen muodostaa sen jokaikinen peltotilkku, tehdas,
koulut, kirkot, rautatiet ja sen oppi ja kyky hallita luontoa ja
sitoa luonnonvoimia palvelukseensa. Me voisimme olla maailman
sivistynein kansa, vaikka meillä ei olisi yhtä ainoaa romaania. Sillä
et kait uskone, että Espanjan sivistystä mitataan sen kirjailijoiden
mukaan tai että Tanska ei pysyisi ensimäisenä sivistyskansana, vaikka
sillä ei olisi ainoatakaan Harhaman laista romaaninsepustajaa...
Sivistys on jotain, joka vaatii työtä ja tutkimista, ja se
saavutetaan kirjastoissa, laboratorioissa ja kokemuksessa, eikä se
tule romaaneja lukiessa, vielä vähemmin niitä kirjoittaessa, kuin
manna taivaasta..."

Hän pysähtyi, mietti hetkisen ja lopetti närkästyneenä:

-- "Jos tarkastat elämää, niin huomaat, että ne, jotka
vievät ihmiskunnan kulturia eteenpäin, eivät koskaan luekaan
kaunokirjallisuutta, sillä niillä ei ole niin hyödyttömään työhön
aikaa. Kuka tutkija esimerkiksi suostuisi lukemaan romaania, jotain
tukkijätkän rakkausseikkailuja yöjalkajuoksuilla piikatyttöjen
aitoissa? Semmoiset runot ovat ihmishengen alhaisoa, sen yöjalassa
kulkijoita, irtolaisia varten. Ja sitä runoutta, joka kelpaa
ihmishengen aatelille, ei kykene kirjoittamaan jokunen Harhama, joka
on pari vuotta koulun penkillä istunut ja sitten imenyt viisautta
kynän varresta... Semmoisen 'kulturin edustajan' sinä viet lastasi
jalostamaan! Jos todellakin se, joka osaa ja ilkeää juoruta jonkin
tapauksen romaaniksi, on kansan kulturin edustaja, niin silloin se
kulturi ei ole minkään arvoinen..."

-- "Puheessasi on paljon totta!" -- myönteli Rannisto masentuneena,
ajatuksiinsa uponneena ja horjuen päätöksissänsä. Tuukkala näki
aaveita ja harmistui Martvan puolesta. Hän jatkoi halveksivasti:

-- "'Sivistyksen edustaja!'... Jos eivät oikeat sivistyksen edustajat
olisi suurilla hengen ponnistuksilla keksineet ja valmistaisi hänen
pilattavakseen paperia, kynää ja mustetta, niin hän kirjoittaisi
hassuja kerskailujaan hiilellä uunin rintaan tai sormellaan hiekkaan,
kuten Afrikan neekeri... Huutaa hänkin kyllä voi sivistyksestänsä,
sillä henkisesti vaivaiset eivät koskaan kykene itseänsä tuntemaan."

Levoton Perkele loihti silloin taas Ranniston eteen Martvan kuvan.
Isä näki nyt tyttärensä mielipahan, joka on heräävä, jos hän ei
lupaustansa täytä. Hän horjui nyt toisaanne päin... Perkele loihti
hänen eteensä nuoren hurskaan papin, jonka avoimesta katseesta
säteili rehellisyys ja totuus. Rannistosta oli väärin tehty olla
häneen luottamatta. Hän alkoi taas puolustautua. Näkymätön Perkele
käveli ylpeänä huoneessa.

Ja kun puhelu jatkui, Tuukkala tyyntyi ja Rannisto sai aikaa
puolustautua itsensä edessä, lausui hän varovasti:

-- "Kyllä asiassa voi olla kaksikin puolta... Judas Iskariot, joka
itsensä hirttämällä paljasti elämänsä, on tehnyt maailmalle suuremman
palveluksen kuin monta tuhatta kirjailijaa, jotka kiittävät itseänsä
siitä, että he eivät ole niin tyhmiä ja huonoja kuin muut. Samoin voi
Harhaman elämän paljastus herättää inhon pahaa vastaan."

Voiton-ilo välähti taas Perkeleen kasvoille. Halveksuen katsahti hän
Tuukkalaan. Rannisto lopetti selityksensä:

-- "Minä luulen, että monen monet kirjailijat tekisivät Jumalalle
ja ihmisille palveluksen, jos Judas Iskariotin tavoin nostaisivat
_itsensä_ kirjoituksissansa julkisuuden hirsipuuhun: paljastaisivat
omat siveelliset ja tiedolliset puutteensa, eivätkä tulisi sairain
käsin toisia parantamaan... Rutto ja väärät profeetat ovat
vaarattomia, kun ne kulkevat tunnettuina, ja tauti on voimaton, kun
sen basilli löydetään..."

Perkele seisoi ylpeänä, kuin olisi Jehovan pää ollut hänen
kantapäänsä alla. Tuukkala oli hetken vaiti. Hän muisti taas
putkikossa keinuvaa Martvaa. Se tuntui hänestä jo hänen omaltansa,
Oolavin morsiamelta, jota hän oli velvollinen suojelemaan isänkin
erehdyksiä vastaan. Hän hehkui kuin äiti, joka suojelee lastansa
petoa vastaan. Hiukan mietittyänsä lausui hän:

-- "Kulkeeko sitten Harhama oikeissa vaatteissa? Kirjastansa päättäen
hänen pitäisi olla Jumalan lapsi. Mutta onko se kääntyminen oikea,
joka tehdään turuilla, kuin teatterilavalla temppu? Eikö siinä piile
ehkä halpaa ihmisten kunnioituksen onkimista?... Kun muut tiet eivät
enää vetele, koettaa sitä... Eikö ihminen kääntyessänsä jo vältä
jumalisuudellansa loistamista?"

Ranniston ajatukset hajosivat. Perkele leimahteli täynnä kiukkua ja
vihaa. Tuukkala jatkoi:

-- "Sinä puhuit jostain varotushuutojen-tapaisista kaakinpuihin
ripustautumisista... Onko sitten 'Don Quijoten' ja 'Don Juanin'
kirjoittajat kirjoillansa saaneet kansansa inhoomaan heidän
kuvaamaansa narrimaisuutta enemmän kuin Jeesuksen: 'Voi Jerusalemia!'
on saanut Israelin järkiinsä? Voiko siis kenenkään pelastus olla
Harhaman paljastuksissa?"

Ranniston täytyi itsensä edessä myöntää, että naapuri oli oikeassa.
Perkele seisoi jääkylmä ilme kasvoillaan. Tuukkala näki Martvan
kyyristäytyvän hänen suojaansa, kuten oli nähnyt hänen hätäytyneenä
painautuvan veneen teljolle Oolavin laskiessa hänen kanssansa koskea
alas. Hän jatkoi kyselyänsä:

-- "Ja jos hänen Herranansa olisi ollut Jumala, olisiko hän
julkaissut kirjaa, joka tuoksuaa saastaa?"

Syntyi hiljaisuus, jommoinen syntyy aina silloin, kun totuus helähtää
eteen ilmi-selvänä, päivänpaisteena, jota silmä vaistomaisesti
ihailee. Perkele liekehti vuoroin ylpeytenä, vuoroin vihana.

Ja Rannistoa painosti se vaistomainen aavistus, joka aina käy
onnettomuuden edellä, sama, joka varottaa eläintä, kun sitä uhkaa
vaara, teurasta, kun sitä viedään teurastushuoneeseen. Hän oli
alakuloinen. Tuukkala lisäsi puheeseensa:

-- "Korttipakka on paljon vaarattomampi ja jalompi ajankuluke kuin
huono kirja, jonka on kirjoittanut tyhjäpäinen maailman parantaja.
Minä luulen, että korttipeli kehittää järkeäkin, mutta kehittääköhän
sitä kirja, jossa kerrotaan joku arvoton juttu..."

Niin jatkui puhelu iltamyöhään. Rannisto taisteli omaa taisteluansa.
Ja lopulla hänestä tuntui kuin olisi Tuukkala liioitellut.
Kristillisen kuukauslehden ja nuoren papin suositus häilähtelivät
tuontuostakin hänen sielussansa. Tuukkalakin jo alkoi myöntyä, osaksi
ikäänkuin väsyneenä jatkamaan, osaksi luottaen pastori Aamuston
suositukseen.

Oltiin jo illansuussa, kun Rannisto lopetti:

-- "Sydämen puhtaudessahan se täytyy olla turva, eikä pakkokeinoissa
ja pahan salaamisessa... Eihän Jumala peittänyt hyvän- ja
pahantiedonpuuta. Jos on sydän puhdas, niin ei kapakan eikä porttolan
ovi ole vaarallinen, vaikka ne ovatkin auki... Jos taas sydän on
paha, ei mikään voi lankeamasta estää."

-- "Hyvää iltaa, setä Rannisto!" -- lausui silloin Oolavi, joka tuli
huoneeseen, pysähtyi ovensuussa, kumarsi syvään ja tulollansa käänsi
puheen toisaalle. Illanviileys tuulahti huoneessa ja voitonvarmana
hävisi Perkele tuulahduksen mukana. Oolavi oli tullut keskeyttämään
juuri silloin, kun Tuukkala alkoi myönnellä asialla olevan toisenkin
puolensa.

Puhe kääntyi nyt muihin asioihin ja äskeinen keskustelu alkoi hiljaa
unohtua, hautautua muistiin. Ja kun Ranniston hevonen hirnahdellen
ja päätänsä puistellen juoksi kotitietä, iloista ravia hölkytellen,
oli aurinko jo maillaan, yö jakeli untaan ja hämäriänsä. Kaste nousi
kukkiin, runo rannoille ja metsissä hiipivät henget, karkeloiden sen
päivän muistolle, jona oli ratkennut Litvan paratiisin kohtalo ja
monen ihmisen elämä ja onni.


2. Korkeudessa.

    On sydän-yö. Jo kaikki Tuukkalassa
    sikeintä unta nukkui. Taivahalta,
    miss' ainoaakaan pilvenhattaraa
    ei nähnyt silmä, punakirkas hehku
    sävähti silloin, kirkas poudantuli,
    valaisten taivaan, Sävähteestä sen
    nyt nousi korkealle kaikkeuteen
    ja riukusuoraan, Öiseen avaruuteen,
    kohdalle Tuukkalan taas Perkele.
    Hän loisti yläpuolia atmosfeerin
    kuin taivaankannen kirkkain tulitähti,
    kun vaipastansa huikein tulihohde
    säteili. Siinä suurna loistaessaan
    hän katsoi maahan, Litvan paratiisiin,
    sen Tuukkalaan ja Rannistoon, ja riemuin
    hän nautti hetken yksin voitostaan.
    Alhaalla, Litvan maalla, rauhallisna
    suojissa suuren kaikkivoivan Luojan
    lymyili vaanimansa naapur'talot,
    kuin kaksi rauhallista pääskynpesää,
    ja niissä ihmishenki tuskatonna
    joi suurta rauhaa siitä elonveestä,
    mi kaikki raskaat mielet virvottaa.
    Ne eli siellä, niin kuin pääskysperhe,
    jok' elää pesässänsä tietämättä,
    ett' ympärillä pesän musta käärme
    jo kiemurtelee sitä vaanimassa
    ahnaana, myrkyllisnä, kavalana
    lymyillen läheisimpään pensastoon.

    Siell' ihminen söi leipää paratiisin
    hiessä otsan. Suurna, riemumielin
    se kantoi vaivannäkö-uhriaan,
    kuin neito, joka uhrialttarille
    tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen
    ja onnellisna, kun on Jumalalle
    uhrinsa halpa, pieni kelvannunna,
    nyt siitä vastalahjaa odottaa.
    Niin eli päivin ihminen. Ja öisin
    hän nukkui rauhan unta, turvanansa
    se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan
    ummistu, sekä taivaan korkeudessa
    armailla lauluillansa enkeljoukko
    puhtaimmat unet loihti nukkuvihin
    herättäin heidät taaskin aamun tullen
    ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin
    valoa aamun vastaanottamaan
    ja juomaan sitä onnen siemausta,
    jonk' uusi huomen aamuruskosiivin
    taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo.

    Sen kaiken näki Perkele, kun hohti
    ylhäällä tuolla voitonriemussaan.
    Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla
    toi Kaikkivaltiaalle ylistystä
    unesta herättyään ihmislapsi,
    Hänestä onnen siemausta juoden
    ja Hälle kantain suurta uhriansa.
    Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan.
    Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi,
    ett' on hän pakolainen rauhaton,
    mi sotii koko kaikkeutta vastaan
    ja niin kuin riehahtava tuulenhenki
    on joka hetki koko kaikkeudessa
    yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen
    katsellen ihmishengen suurta rauhaa
    kateisin mielin lausui loistostaan:

    "On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan
    sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin
    Hän lahjukseksi sille luonut on
    kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla
    Hän houkuttelee luonaan viihtymään
    ja Hälle hiki-otsin uhriansa
    kuin nöyrä orja, sekä rukousta
    ja ylistystä aina kantamaan..."

    Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi
    zenithi-suoraan. Olemuksestansa
    nyt nousi katkeruus kuin savu karvain
    ja vihanpilvi hänen ympärillään
    leijaili niinkuin synkin ukkospilvi,
    mi tulisalamoihin pakahtuen
    jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan.
    Hän jatkoi puhettansa raivoissaan:

    "Ma pelastan jo Hänen kahleistansa
    pois ihmishengen: Minun toimestani
    läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin
    ja päätti olla aina pakolainen,
    mi katkonut on poikki orjasiteet,
    ne jotka häntä liitti Jehovaan.
    Hän päätti olla _vapaa_, kulkevainen,
    ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli,
    mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa
    ei tunnusta, vaan aina riemumielin
    puhaltaa sinne minne mieli tekee...
    Niin Kainissakin lähti ihmishenki
    vapautta suurta kohti ylpeänä
    mun seuraajaksein... Mutta raukka taaskin
    on palannut jo Hänen kahleisiinsa
    Litvassa, jättäen mun yksinäni,
    ja noussut vastustamaan mua, joka
    oon vapaus ja jonka oikeudetkin
    kaikkeuteen ainut eittämätön on."

    Hän loisti hohteessansa paikoillansa
    ja katse niinkuin kirkas tulisade
    maan päälle painui, painui kateellisna
    suorasti Litvan paratiisiin. Siellä
    rauhassa nukkui Martva. Unet armaat
    korkeuteen kohosivat nukkuvasta,
    kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka
    keskeltä paratiisin, alttarilta
    kirkkaaseen poutasäähän kohoaa,
    saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen
    ja nousee sitten Kaikkivallan eteen
    kuin enkelien kaunis riemulaulu,
    mi kunniata Hälle maasta tuopi.

    Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen
    tulista valtikkaansa välähytti
    valaisten sillä koko kaikkeuden,
    kuin poutasalamalla, hetkiseksi,
    mi silmänräpäystä lyhemp' on.

    Vavahti silloin aine kaikkeudessa
    ja ympärille suuren Perkeleen
    kohahti heti lauma enkeleitä
    harteilla hohtavimmat tulisiivet,
    kädessä pasuunat ja tulimiekat
    sidottu käärmevyöllä vyötäisille
    ja päässä kirkkaat tuliseppeleet.
    Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi
    säveltä virtanansa. Sävelpilveen
    se kietoi Perkeleen ja riemulaulu
    sekottui sävelpauhuun. Kunniata
    niin herrallensa kantoi enkel'joukko
    ylhäällä kauniin Litvan zenithissä.
    Punainen hohde, joka ympäriinsä
    siivistä enkelien tulvi yöhön,
    muodosti kimmeltävän tulikehän,
    min keskiössä hohti ylhä valo
    säteillen olennosta Perkeleen.
    Se valo laski Litvan paratiisiin
    näkyen sinne niinkuin kesätähti,
    mi kiiluu valoisalla taivahalla
    sen valohämyyn aivan sulaneena
    tuikuttain kuten tulikipinäinen,
    mi juuri sammuu mustaan hiillokseen.
    Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna
    kaikkeuden sinen iki-korkeudesta
    katseensa tunki Litvan paratiisiin
    nyt soiton sekä laulun pauhatessa
    vihainen haamu viekkaan Perkeleen.

    Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle
    kohdalle kahden hurskaan sisartalon
    ilmestyi kaksi Luojan enkeliä
    suojaksi niiden sekä ihmishengen,
    mi rauhallisna kantoi uhriansa
    kaikkeuden Valtiaalle autuaana.
    Kädessä risti, kaunis enkelpari
    nyt polvistui jo kukin paikallansa
    ja korkealla heidän yläpuollaan
    leijaili puhdas, kaunis unipilvi,
    mi kietoi pienen parven enkeleitä
    utuihin taivaan. Niissä leijaellen
    se enkelien parvi pasuunoilla
    puhalsi rukousta totisinta
    puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa
    he soittaessaan katsein säälivimmin
    kietoivat unipilveen hurskaimpaan.

    Mut enkelien soiton hyminässä
    kaks' enkeliä, jotka polvistuivat
    kohdalla Litvan, rukoilivat näin:

    "Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä.
    Martvalle korkein onni suo!
    Sä ällös häntä yksin heitä,
    vaan johda niinkuin virranvuo
    tienänsä häntä! Polkunansa
    Sa solu! Silloin kulkuansa
    ei harhansuuntaan mikään saa.
    Sä hälle armoasi ja'a!

    Sä suojassasi häntä hoida,
    kuin linnunpoikaa armaimpaa!
    Ja'a hälle aamuin aamunkoita
    ja päivin päivää puhtaimpaa!
    Suo illoin kauniin ruskon loistaa
    ja iltatähden huolet poistaa
    häneltä! Unta kauneimpaa
    Sa hälle öisin viljoin ja'a!

    Sä murskaa vainoojasi kurja!
    Lyö rikki mustan käärmeen pää!
    Hän vaani turvatonta... hurja
    vihansa on kuin rajusää.
    Vaan ällös Martvaa harhanteille
    Sä yksin heitä! Anna meille
    nyt valta olla turvanaan!
    Ei riitä siksi voimat maan."

    Sen suuren rukouksen kuultuansa
    ylpeillen lausui hohdekehässänsä
    ylhäällä tulihaamu Perkeleen:

    "Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa,
    mi mulla koko kaikkeudessa on.
    Noin enkelinsä rukouksellansa
    nöyrästi, avoimesti tunnustavat
    kuin vankka perustus mun vallallani
    on ihmissydämessä: Yksin jääden
    hän oisi vallassani kokonansa,
    hän jonka kerran kuvakseen on luonut.
    Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän,
    Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä
    jokainen päivä aina eteenpäin."

    Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin,
    kun sankat enkelien sotajoukot
    siivillä tulisilla kohahdellen
    ja tulihohteen heitä valellessa
    pasuuniin puhalsivat, taasen toisten
    sen soiton säesteellä veisatessa
    herransa kaikkivaltaa ylistäen
    ja hälle tehden kunniata kulkein
    ohitse hänen, miekkain välkkyessä
    koholla, hohtain tulivälkähteinä
    seassa ihmevalon, säveleen.
    Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi,
    nyt Litvan paratiisiin osottaen
    herransa suuri heille lausui nain:

    "Hän Itse, enkeleineen Litvan kanssa,
    voimaani Harhamassa tunnustaa
    kuin luonto valon voiman, jota kuullen
    se virkoaa ja ryhtyy elontoimeen
    totellen sitä kuten orja ruoskaa.
    Niin ennen aikaan munkki Jehovaansa
    Herraansa kiitti muka voitostansa,
    Sen kautta palveljaani Harhamata
    hän puki Hänen enkeleinsä kaapuun
    niin että rohkeana, huomaamatta
    hän voi nyt mataa Litvan paratiisiin.
    Noin, katsokaa!"

    Ne sanat lausuttuaan
    avasi näyn eteen enkeljoukon,
    mi ukkoshymnein sulosointuisimmin
    taas herrallensa kantoi kunniata.
    Ja kun jo oli laannut riemulaulu,
    herransa ympärillä enkeljoukko
    koholla siivin, paljastetuin miekoin
    tarkasti näkyä, min äsken heille
    osotti ruhtinaansa päältä maan:
    Siell' uinui Litvan kaunis paratiisi
    hämyissä armaimmissa, joita seuloi
    sen yli Yötär, joka seuloinensa,
    harteilla hieno, kaunis hämyharso
    ja siipi iltaruskon punaa, joka
    yön hämäräksi juuri kelmenee,
    nous Litvanjärven länsirannan takaa
    ja liiti korkeudessa, enkelinä,
    kuun näkymätön sirppi veneenänsä.
    Hän rauhallisna laski runollista
    kuupurttaan yli kesäöisen taivaan
    alatse pilven, jossa enkeljoukko
    säesti soitollansa rukousta,
    min rukoeli kaksi enkeliä
    puolesta Martvan. Runoseulastansa
    hän seuloi Litvan rannat hämäriksi,
    sen veden selät salaperäisiksi
    ja runoutta täyteen koko maan.

    Pimeyden herra antoi tulimerkin,
    sävähti ydin pimeän, ja päästi
    kätkönsä salaisimman valloillensa.
    Nous' uusi riemuhuuto. Kun se taukos,
    taas antoi merkin haamu Perkeleen
    ja sitä kuullen pimeyden ydin
    pois heitti valhepuvun. Alastonna,
    lihaksi muuttuneena seisoi siinä
    elämä Harhaman, ja käskettynä
    se otti suuren, mustan käärmeen muodon,
    mi kooltaan miehen mittaa pitemp' oli...
    ja kulki kuten kulkee ihminenkin
    pystyssä seisten, jaloillansa käyden,
    tok' oli ryhti veltto, retkahtava.
    Selässä oli evämäiset siivet.
    Ne vereslihaisina, ärtyneinä
    riippuivat, ilkeästi räpytellen,
    ja avoimesta suusta verikieli
    inhoisin riippui, kun se läähättäen
    myrkkyistä hengitystään, harppoi
    kuin haudan riena. Riettain kaksin jaloin
    ja pyrstö ilkeästi vettä viiltäin
    se juoksi yli Litvan järvenselän
    ja pitkin virtaa, aina Tuukkalaan.
    Se juoksi vinhoin vauhdin niinkuin tuuli
    arkaillen, itseänsä inhoskellen
    ja rientäin, kuten haudan haamu, joka
    töyttäilee piiloon päivää, ihmissilmää.
    Se loikki vedenselkää, hypähdellen
    varassa evämäisten siipiensä
    harppauksin ihmeen pitkin. Askelista
    pärskähti rauhallisen järven vesi,
    kun käärme syöksyi suoraan taivaltaan.
    Kauhuissaan katsoi sitä ruma yökkö,
    ja kaikki öiset aaveet säikkyellen
    luoliinsa kiireen kautta lymysivät.
    Myös musta korppi, joka rantamalla
    sikeintä unta nukkui rauhallisna
    latvassa kuivan kelon, kauhuissansa
    parahti sekä oitis pakoon lensi
    kuin kauhun lyömä aave, rääkynnällään
    herättäin lintuparvet. Rietas käärme
    juoks halki kosken kuohun Tuukkalaan.
    Arkaillen, pelokkaana hiiviskellen
    se tarkasteli tienotta ja ryömi
    taaitse pensaikoiden rehevien
    nyt alle akkunan. Ja tähyellen
    se lähettinä Perkeleen niin vaani
    saalista sekä etsi väijypaikkaa
    ilkeillä siivillänsä räpytellen.
    Näin lausui silloin haamu Perkeleen:

    "Niin tahdostani aseekseni muuttui
    elämä ihmisen, sen työt ja mietteet.
    Sen aseen nimi 'esimerkki' on...
    Sen aseen mulle antoi jo se Eeva,
    min kuvaksensa loi Hän, väärän Henki.
    Kun Eeva söi, niin esimerkki miehen
    sai seuraamaan. Nyt en ma enää itse
    oo pakotettu Häneen langenneita
    käärmeenä ohjaamaan takaisin minuun,
    kun ihmishengen työt, ne esimerkit,
    käärmeinä kietovat jo jokahista,
    vetäen heitä minun yhteyteeni."

    Ja pysähtyen korskeana hetken,
    hän vihjasi ja enkelien eteen
    niin loitsi muinaisuuden menneet päivät,
    ne päivät jolloin Jeesus tuskissaan
    söi ehtoollista, puhui lähdöstänsä
    ja pesi Itse kuulijainsa jalat,
    olemus ylhä täynnä ylevintä
    nöyryyttä jumalaista, hengen suuruus
    niin korkeimpana runoutena nousi:
    nous _nöyryytenä_, ihanaisimpana
    suuruuden, jalouden kukkasena,
    mi nostaa maasta taivaan korkeuteen,
    miss' eivät kadesilmäykset loista
    ja maine, ylvästely, kaikki himot
    halvinta ovat tomun tavarata.
    Sen näyn näyttäin suuri henki lausui:

    "Jehova myös on esimerkin kautta
    valtaansa väärää tukenut. Hän kurja
    Poikansa sitä varten ihmislihaan
    on suonut tulla. Katsokaa: kun Poika
    noin Getsemanen kautta Golgatalle
    nyt lähtee, niin Hän ennen lähtöänsä
    kalleimman perun jättää ihmisille
    kuin suuren testamentin, joka tehdään
    viimeisnä. Noin Hän antaa _esimerkin_
    aseeksi Jehovan. Niin Harhamakin
    mun aseekseni antoi elämänsä.
    Ei kätkenyt hän sitä niinkuin kätki
    pahansa Saulus Tarsolainen, joka
    on langennut pois luotain. Tuliterä
    on esimerkin miekka, jonka mulle
    valittunani Harhamani antoi.
    Hän kurjaa Tarsolaista suuremp' on."

    Niin lausui hän. Viisautta katse loisti.
    Ja enkelten taajat laumat silloin
    herransa viisautta ihaellen
    sävel- ja tulipilven pauhinassa
    leijaillen veisasivat ylistystään.

    Ja laulun jylhä pauhu korkeudessa
    jyrisi, niin kuin vuoret vierreet oisi,
    repeillen riekaleiksi kuten liina,
    ja oli kuin ois suurin ikivoima
    repinyt kivivuorta. Ylpeänä
    niin pimeyden herra enkeleiltään
    kiitosta kantoi. Pauhun vaiettua
    hän vihjasi ja käskystänsä oitis
    pois Tuukkalasta riensi musta käärme:
    elämä Harhaman. Se metsän kautta,
    riettaana, siipiänsä räpytellen
    nyt juoksi Rannistoon. Sen kulkiessa
    värisi puhdas luonto. Pakanuuden
    jumalat, jotka yöllä Unholasta
    olivat nousseet taaskin retkellensä
    maillensa entisille, kauhuissansa
    taa pensasten ja puiden piiloutuivat
    tai lymysivät luoliin, kivenloviin,
    väristen, inhoten ja hämmästyen
    lihaksi muuttunutta, ellottavaa
    tulosta harhautuneen ihmishengen,
    aseeksi jok' ol' alennut sen käteen,
    mi rauhatonna, kaikkein kammoomana
    ja vainottuna, Kaikkivaltaa vastaan
    yöt päivät nousee käärmekavalana
    kaikkeuden herravaltaa tavottain.

    Ranniston talon päällä runojansa
    yön ihmeenkaunis tyttö surullisna
    purressaan kuussa seisoin seuloi maille,
    ja enkelien kirkas laulupilvi
    leijaili täynnä huolta sekä tuskaa,
    kun saapui Martvan turmioksi vaara.
    Soi enkel'soitto tuskansäveleenä
    ja enkeli, mi soiton säesteellä
    rukoili turvatonta vartioiden,
    laskeusi polvilleen ja tuskaisena
    hän anoi Luojaa auttajaksi näin:

    "Poloinen uinuu turvatonna,
    oi ethän häntä heittää vois!
    Se karvas malja, jota konna
    hänelle tarjoo, käännä pois!
    Vie pois... vie pois se, Herra taivaan
    Oi, ällös anna jäädä vaivaan!
    Oi tahdothan Sä juonet estää,
    Ei yksinään hän saata kestää..."

    Vaan silloin liihotteli korkeudesta
    taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle
    se lohdutellen, häntä vahvistaen
    käskystä suuren Luojan lausui näin:

    "Hän viisas on. Hän yksin tietää
    tien oikean. Me emme saa.
    napista. Kuinka paljon sietää
    juomaansa, joka jalostaa,
    maan ihmishenki, siin' ei harhaan
    Hän osu. Sillä aina parhaan
    Hän osan suuren valmistaa.
    Me tutkia sit' emme saa.

    Hän lausui kerran: 'Syö'ös puista
    _vapaasti_'!... Siihen muistutus
    myös liittyi: 'Mutta myöskin muista,
    ett' tuskaa suurt' on lankeemus'.
    _Vapaaksi_ ihmishengen luonut
    Hän on. Sen suuren lahjan suonut
    Hän ihmiselle yksin on.
    Se osa suur' on, verraton."

    Niin lausui enkeli ja toinen silloin
    alistui alle tahdon Kaikkivallan.
    Ja silloin musta käärme metsän halki
    ylitse kivikoiden loikahdellen
    harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli
    verisnä, kaksihaaraisena riippui,
    kun ympärilleen vilkuin, läähättäen
    se rantatöyrään alta ylös nousi
    ja taitse puiden, piillen, inhoisana
    luo talon saapui. Havutemppeliin
    se rietastellen syöksyi, viskautuen
    apina-ketterästi ylös kuuseen,
    sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen,
    kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen,
    hapuillen kuusen havulymylöissä
    repalla siivet, pyrstö kiemurana
    ja katse ilkeyttä tulvillaan.

    On hiljennyt jo sävel taivahalta.
    Pilvistä valui soitto enkelien
    kuin lapsen itku, joka äidin korviin
    tuo viestin, että hänen armastansa
    vierellä kehdon vaanii mato musta,
    ja tuskissansa enkeli nyt vielä
    puolesta Martvan rukoeli nain:

    "Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta
    Sä syödä sallit neitosen,
    jos sallit viettelijän suusta
    Sä hänen kuulla neuvon sen,
    mi hälle varman turman tuottaa,
    suo hänen toki Poikaas luottaa!
    Mi tahtos' on, se tapahtuu
    ja turhaan haihtuu kaikki muu."

    Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva
    ja kulki unissansa niillä mailla,
    miss' ikionni joka aamu uunna,
    helähtää jalon sielun puhtaudesta.
    Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi
    mi aamu-unestansa havahtuen
    armasta päivänkehrää ihaelee
    silmistä unta kädellänsä hieroin.
    Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä
    aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen
    työt Harhaman, se rietas, musta käärme,
    mi kuusen pimeässä kyyristellen
    niljaista kieltä lipoi, tutkiellen
    niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan.
    Ja silloin kauniin Litvan zenithissä,
    hohteessa tulen, ikikavalana
    ja armotonna taaskin enkeleilleen
    järkeili suuri henki Perkeleen:

    "Hän valittuni, Harhama, viel' äsken
    ain' asti siihen päivään jolloin alkoi
    hän psalmejansa muka Jehovalle
    kirjoittaa -- niin: hän silloin oli vielä
    aseeni, jok' ei kauvas ulottunut:
    Hän ympäristöään vain mulle käänsi
    töillänsä. Mutta näkymättömänä
    siivillä enkelein jo kulkee hän:
    Kirjansa kautta on hän elämänsä
    nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi,
    jok' ilman häntä teilläni jo mataa
    Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin.
    Ei ilman kirjaa siihen konsanansa
    hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa
    tuhannet paratiisit samoelee.
    Mun suuren henkeni hän kaikkialle
    niin levittää: Hän esimerkillänsä
    tuhannet kääntää kohta Jehovasta,
    vie vapahduksen Hänen orjilleen."

    Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto
    pauhahti silloin. Laumat enkelien
    herransa ympärillä leijaellen
    hänelle veisasivat riemuissaan:

    "Sinä ihmishengen työt
    käärmeeksesi väännät.
    Niillä Jehovalta syöt
    kantapään. Sä käännät
    omiks kiitoslauluiksesi
    psalmit Hältä. Viisautesi
    suuri on ja verraton.
    Valtasi sun luja on,
    ihmisessä perus sen
    järkkymätön on. Jos ken
    yrittääkin sitä kaataa,
    hän sun tehtävilläs raataa."

    Ja silloin röyhkeilevä paholainen
    pauhussa laulun nousi ylpeänä
    ja heitti katseen koko kaikkeuteen.
    Hän antoi merkin. Tulivaipastansa
    hulmahti lieska. Soiton hyminässä
    nyt riemuitseva enkelien lauma
    herransa suuren johdolla jo lensi
    kuin tuliviima, aatosnopeana
    ylemmä luotisuoraan äärettyyteen,
    kaikkeuden pakenevaan zenithiin.



Kun tyttö tuli kiikulta kotiin.


    Ei rakkaus ole sama kuin lempi,
    eikä lempi rakkautta.

Sunnuntai helotti taas kuin viikonvarresta puhjenneena kauniina
kukkana. Poutaisen ilman rasvatyven kiteili auringon valosta. Lintu
torkkui, kukka uinuili, metsä seisoi hiljaisena kuin Tuonen lehto,
koivulla lehti, kuusella pehmeä, vielä punainen käpy koruna. Pihlajan
kukan sijalla nypötti marjan-alku pienoisena nyppylänä. Herne teki
litua ja ruis pääsi vesijyvältä kovalle jyvälle.

Lehtevimmässä koivikossa, Ranniston ja Tuukkalan talojen välillä, oli
vaalukiikulla kylän väkeä. Yhdeltä puolen näkyi kiikulle Litvanjoen
vesiallas, toisella puolen reunustivat metsänsilmäkettä pihlajat,
jotka olivat lehtirikkauteensa pakahtua. Väliin kiikuttivat miehet
naisia, väliin lasketteli joku miehistä yksinänsä hurjaa vauhtia
ympäri. Nauru helisi, poski punotti. Mielet olivat keinun heilahdusta.

Hetkisen ajaksi oli kiikku jäänyt tyhjäksi. Kiikkujat istuksivat
pihlajikossa. Joku laski sukkeluuksia. Toiset sitoivat kukista kuka
mitäkin, tai leikkivät sananjalalla "Lempii, ei lemmi "-leikkiä.
Joku tytöistä hyräili kukkia sitoessaan jotakin säveltä, joka syntyi
itsestänsä, eikä kaivannut sanoja.

Ranniston Martva nousi joukosta ja istahti kiikkuun sananjalka
kädessä, rinnassa myöhästynyt hernekukka. Ajatuksissansa,
sananjalkaansa sommitellen heilautti hän kiikun hiljaa heilumaan ja
antoi sen sitten itsekseen heilahdella. Itse oli hän mietteissänsä,
oli niihin uponnut kuin vedenkukka veden sinipinnan alle aallon vettä
nostaessa. Kiikku heilahteli kuin aikansa kuluksi.

Hetken kuluttua tuli Oolavi hänen luoksensa ja kysyi kuin sivumennen:

-- "Kiikutanko, Martva?"

Martva katsahti häneen poski hehkuvana. Hieman päätänsä nyökäyttäen
vastasi hän tovin päästä:

-- "No... hiukan!... Mutta ei vain kovasti..."

Oolavi tarttui kiikkuun, voimakkaasti, kuin aikoisi hän sen
kerrassaan heittää ympäri vaalun menemään. Martva puristautui
molemmin käsin käsitankoa vastaan, pelokkaana, kuin ei hän olisi
Oolavin leikkiä ymmärtänyt.

-- "Hopsis!" -- huudahti Oolavi heittäen muka täyttä voimaa,
leikillä, kiikkua. Mutta kun kiikku heilahtikin hiljaa, kuin autere
hienon tuulenhengen käsissä, päästi Martva käsitangon käsistänsä ja
katsahtaen Oolaviin, naurahti sievän lapsennaurun.

Kun heidän katseensa silloin kohtasivat toisensa, värähti joku
salainen kieli molemmissa, kuten kerran veneessä joella, kun Martva
kiitti vedenkukasta ja tyttönen sitten lauloi "Litvan laulua". Nyt
oli värähdys vain entistä tajuttavampi. Katse kääntyi arkana katsetta
pakoon ja poskelle helähti perhona entistä lämpöisempi puna.

Molemmat tajusivat aivan luonnon pakottamina, että rakkaus alkoi
muuttua lemmeksi. Ihmishengen korkeimman avun, rakkauden sijalle
alkoi puhjeta luonnontunne, lempi, jalo tosin ja puhdas kuin
lapsen uni, kuten kaikki oikea luonnossa. Mutta se ei ollut enää
vapaaehtoinen, kuten on jalo rakkaus. Se oli luonnon pakkokäsky. Se
oli sitä mikä ihmisessä on maantomua, eikä sitä, mikä on Jumalan
elävätä henkeä. Se oli jaloa, viatonta ja puhdasta, kuin kukan väri
sen äitiytymisaikana, mutta se ei ollut enää siveellistä, kuten
kukan jalo tehtävä ei voi olla siveellistä sen sanan korkeimmassa,
eikä sen _oikeassakaan_ merkityksessä, koska se on ainoastaan
luonnonlain vaistomaista ja sen kautta pakollista tottelemista.
Se oli luonnonsiveellisyyttä, yhteistä ihmiselle ja eläimelle
ja koko luomakunnalle, puhdasta, kun se on vielä kukassansa,
ihmisen alhaisinta, kun se on kukkalehtensä menettänyt ja joutunut
lemmen kukka-ahoilta aistillisuuden maille. Se oli rakkauden joku
vastakohta, sillä siinä oli lopulta ja perinnä vaistomainen oma
mieliteko kaikkein ylinnä.

Niin: se oli puhdasta lempeä, joka väärin kulkee rakkauden nimellä,
ja jonka nimeä taas himo ja irstaus vieläkin törkeämmin väärin
käyttävät.

Ja siksi värähti nyt sielu, ja katse kävi araksi, kuten aina silloin
kun ensi kertaa tavataan teosta, joka ei ole korkean ihmishengen
arvoinen. Vaisto ja hengen ylevyys sanoi, että lempi ei puhtainnakaan
ole sukua rakkaudelle. Se sanoi, että nyt oltiin menossa alas:
korkeasta rakkaudesta laskeuduttiin lemmen maille. Se sanoi, että oli
edessä pakko mennä ylevästä ihmisestä kukkasen olotilaan.

Oolavi joutui hämille, tyttö kainoksi. Kiikku heilahteli hiljaksensa
ja jotakin puhuakseen virkkoi Oolavi Martvalle jonkun sanan
sananjalasta, sen runollisuudesta: yksinäisyydestä kaikkien muiden
seassa, ja siitä kuinka se on hyljätty, unohdettu, mustalainen
kasvimaailmassa. Martva katseli sananjalkaa, luki sen lehtiä ja
kuunteli puhetta mieli somana kuin perhosen elämä ensi kukan
puhjettua.

Ja kun sielu värähteli hellimmillänsä, sydän sykähteli, mitä puhdas
veri käski ja katse oli arka lintu, alkoivat nuoret pihlajan alla
soitella lemmen kelloja ikäänkuin rientäen avuksi. Nuori tyttö alkoi
kukkia sitoessansa hyräillä kaunista laulua "Mirja." Se laulu tuli
hänelle suuhun, kuin olisi sen tuonut tuulen henki. Yksi ja toinen
yhtyi hyräilemään laulajan apuna ajatus laulun sanojen mailla,
ympäristö unohtuneena.

Martva kuunteli laulua mieli hajalla. Hän nojasi kiikun tankoon,
haaveillen sen olevan joku oksa, jolle lintu lentää etelästä...
oksa, jolla oli luullut onnen olevan... Hän haaveili jotakin, mitä
ei tajunnut... Oolavin mieli oli kevään herkintä tuulta... Hän
kiikutti Martvaa hiljaa ja hellävaroen kuin lasta, kun sen silmä
on umpeen menossa... Hän ajatteli sen onnea, kuin äiti lapsensa
tulevaisuutta... Laulu säesti kiikun heilahtumia.

Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö
lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva
onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat,
ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden
alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin.

Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento
lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä
ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi,
joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut
aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi
eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran... pysähtyi...jäi yksin.

Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanut _lapsena_...
tyttösenä... hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpana _tyttönä_...

-- "Kiitos, Oolavi!" -- kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse
hernekukassa.

Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin.
Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka.

       *       *       *       *       *

Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin
väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta.

Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja
joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on
kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois,
ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta,
huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan
ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta.
Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut
rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka.

Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin
sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan
sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä
puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi
päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa
jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka
uinui nupussansa.

Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa
miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot
alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka,
siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui
ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana.

He kulkivat joenrantatörmää pitkin. Eräässä paikassa näkyi joen
vedestä laskevan auringon tulipunainen kuvain, karvakortteikon
keskellä avautuvasta selvästä vedestä. Yksinäinen sorsa uiskenteli
keskellä tyyntä jokea. Sen uinnista väreili vesi. Väre ajoi värettä
rantaan ja punainen päivän kuvain leimusi aivan ilmitulena,
kun pienten väreiden karehtiminen pani vedenpinnan sen punaa
tulihulmeeksi heiluttelemaan.

-- "Miten kaunis on nyt joki", -- huomautti Oolavi.

Martva ei osannut mitään vastata. Joki oli hänestäkin kyllä kaunis,
mutta sana arkaili kielellä, ei uskaltanut sitä tunnustaa. Oolavi
luuli jotain tyhmää sanoneensa ja pahotteli itseksensä:

-- "Miten minä nyt niin joutavasta rupesinkaan puhumaan!... Joki kuin
joki!... Onhan se jo sadasti nähty..."

He tulivat aidan luo, jonka yli oli noustava portaalta. Sadasti oli
Oolavi nostanut Martvan sen yli sylissänsä, jo pienenä ollessansa,
mutta kun hänen nyt piti auttaa häntä, arasteli hän. Martvan käsi
oli hänestä liian puhdas, pehmeä, heikko enkelin käsi hänen siihen
koskea. Martva seisoi jo aidalla. Hän epäröi.

Silloin ojensi Martva hänelle kätensä apua pyytäen, tuttavallisesti,
puhdas katse kainona, tarttui Oolavin ojennettuun käteen ja hyppäsi
maahan ilosta huudahtaen.

He astuivat jyrkkää ylämäkeä, kapeaa jalkatietä myöten. Pehmeä
lehtimetsä näytti tavallista lehtevämmältä, ruoho rehevämmältä.
Kaikessa oli enemmän runoa kuin ennen. Kun he tulivat vaaran päälle,
avautui heille näköala, joka lainehti ja loisti kauneutta ja leimusi
tulena ja runona: Mailleen menevä, tulipunainen aurinko upposi
Litvanselän takana kesän lämpimiin ilta-autereisiin kuin harmaisiin
kaskisavuihin, leimusi tulipalona ja hohti kultana. Litvanjärvellä
uivat sadat pienet saaret veden rajassa, kukkuroillansa viheriyttä,
ulappaan uppoamaisillaan. Lahdella näkyi onkijan vene, joka ei
näyttänyt veteen ottavan. Nuottakotien kuvat riippuivat vedessä
rauhallisina puiden seassa. Siellä täällä uiskenteli sorsa iltansa
kuluksi. Jostain kuului hiljainen laulu, Ranniston pellot levisivät
viljavina, kierrellen vaarojen lomissa, ja läntinen järvenranta
liekehti tulipunaisena vesipalona laskevan auringon punasta.

Suomi säteili kauneutensa huumaamana tyttönä, onnestansa ihastuneena
morsiamena.

Sanattomina pysähtyivät molemmat hetkeksi katsomaan loistavaa näkyä,
kuten pysähdytään, pakostakin, katsomaan naista, joka säteilee
onnensa terällä: morsiamena. Sitten laskeutuivat he verkalleen
alamäkeä Ranniston taloa kohti. Tienviereltä taittoi Oolavi kaksi
hernekukkaa halmeesta, ja kun he tulivat talon rappujen luo ja Martva
nyökäytti päätänsä, lausuen hiljaa kiitoksensa, ei Oolavi hänelle nyt
mitään vastannut, kuten aina ennen, vaan ojensi hänelle hernekukat,
nosti lakkiansa ja poistui nopein askelin oikotietä pellonpiennarta
myöten.

       *       *       *       *       *

Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui
oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin
suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi.

Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän
katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret
nukkuivat vedenpovella... Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä...
Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista... Nyt kaipasi hänkin
jotain, kuten se nainen karilla... Silmä kiintyi järven sineen,
ajatus kulki tarun teitä... Se kulki siellä kuin lapsen mieli
satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä,
joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina.

Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään... Hän muisteli kiikkua...
Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan... Monesti oli hän sen ennen
kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän
ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken...
Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa... Hän hoiteli hänen
apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa,
kastelevan kukkaa kyynelillänsä... Hän olisi tahtonut antaa omansa
hänen kyyneliensä lisäksi... Sääli täytti mielen, suru sydämen ja
kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän.

Ja sitten muisteli hän Oolavia... Ajatus johtui häneen Mirjan
tarusta ja hernekukasta... Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen
ja aina ennen... Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen
syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen
ajattelevalta, oli äänetön ja totinen... Hän ei vielä tajunnut, että
silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta
kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua.

Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön
ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton.

Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja
kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän
Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli
lemmenkukka... Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana... vielä
useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi.

Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse
istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka
kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli
lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa,
rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin
linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut
pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille... oli
nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt... Siipi oli väsynyt...
se ei kantanut kauvas... Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle,
ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista
suuren luonnon vaalimana.

Oli jo puoliyö.

Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista.
Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja
istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi
hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi
kehtoonsa.



Kun enkeli tuli tytön turvaksi.


Kukka nukahti kedolle. Tähti helähti taivaalle. Alkoi ihmishengen
oikea, ijäinen korkea runo:

Yön hämyissä nukkui jo kaunis Litva... Yötär istahti jo
kelmeänkirkkaaseen kuupurteensa... pursi keinahteli kuin aalloilla
kaunis ajatus... Yötär kehräsi runorihmaansa... Laulun hymistessä
kiertyi se rihma puolaimelle... Hetki hetken päästä putosi täysi
runo-puolain maahan kuin kaunis käämi... Runorukki hyrisi... Kauniit
Illattaret poimivat runokäämit maasta ja kutoivat niistä kauniin
runoharson, levittäen sen Litvan maitten ja vesien runoudeksi:
lehtojen hämyksi, notkojen öiseksi taruksi, joen runoksi ja kosken
kuohun tummaksi säveleeksi...

Niin solui kaunis kangas... Niin juoksi runotarina...

Silloin laskeutui korkeudesta enkeli Gabriel kauniiseen Litvan
paratiisiin... Hän tuli Luojan lähettämänä puhtaana unennäkö-ilmiönä
Martvan suojaksi... Jo laskeutui hän Martvan vuoteen viereen... Jo
huomasi Martva suuren tulijan... Jo oudosteli hän sen tuloa... Enkeli
selitti silloin hänelle:

-- "Pois heitä pelko!... Minä tulen Jumalan käskystä sinun turvaksesi
ja osottamaan sinulle mistä on ihmishengen onni etsittävä...
Niin huolehtii Hän sinusta, hoitaa sinua, kuin armas emo pientä
pääskynpoikaa..."

Martvan hento ruumis vavahti... Mieli värähti. Jo irtausi henki
ruumiistansa... Se sai jo uuden, henkisen ruumiin. Silmiänsä
huikaisevalta valolta varjostaen, Luojan lähettiä ihmeissänsä
tarkastellen, vastasi hän hänelle nöyrin mielin, kuin viaton lapsi:

-- "Oi! En minä tohdi mukanasi tulla!... Sinä olet niin suuri ja minä
olen rinnallasi tomunlapsi... Suo minun ihailla vain kauneuttasi
ja kiittää Häntä, joka sinun salli minulle, mullanlapselle,
näyttäytyäkään!"

Autuuden kellot soivat korkealla, siellä, missä Yötär kehräsi
runorihmaa kuusirppipurressansa soluen... Suuri enkeli lohdutteli
Martvaa, selittäen:

-- "Et saa niin itsestäsi ajatella!... Sinä et ole pieni. Sillä
muista, että sinä olet Hänen kuvansa... Sinä olet luoduista suurin...
Sinä olet suurin Luojan jälkeen... _Ihmishengen_ vuoksi on hän
enkelinsäkin luonut... Sinua palvelemaan on Hän meidät pannut...
Mutta sinä, suuri, ylhäinen ihmishenki et _saakaan_ meitä, Hänen
enkeleitään palvella, etkä meitä kumartaa..."

Neito hämmästyi... Jokin outo kirkastui hänelle... Hän huudahti
ihmeissänsä:

-- "Onko se totta, mitä äsken sanoit?"

Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi:

-- "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina
Jumalina'... Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen
lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa..."

Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä
yhtenä runona, vastasi hän enkelille:

-- "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin,
jota en minä jaksa käsittää... Minä uskon niinkuin sinä puhut,
käsket..."

Uni läikkyi kuin kaunis ulappa... Ranta oli valkea vedenkukista...
Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä...

Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys...
Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana...
Eikä voinut pursi sen luokse päästä...

Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui:

-- "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa
aina ikuisen onnen..."

Kukka tuoksahti... Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan
taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse
kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän
selitys...

Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana,
tulinen vaippa hartioilla... Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi
häntä hänen aseenansa... Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se
Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen... Pyrstö
viilti maassa inhottavana... Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen
hengitys höyrysi avoimesta kidasta.

Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä
ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona.



Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.


Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen
runoa rinnan lemmenrunon kanssa.

Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita... Enkeli vei Martvan lemmen
maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta... Lempi oli
siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi... Jo saapuivat tulijat
sinne... Jo avautuu edessä taikalampi... Sen rantavaaranteita
peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa... Sen siimes huokui
salaisuutta... Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon
suuri häähuone... Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis
morsiushuntu... Kaikki oli salaperäistä...

Tuuli nukkui... Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän
lämpimästä... Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin
pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä,
nauttien äiti-onnestansa... Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti,
armas aarre siiven alla... Kaikki kuherti, tai kypsytti jo
marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu
täytti ilman herkuillansa... Ei hisahtanut... Ei hievahtanut
tuulenhenki... Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta
salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä.

Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi...
Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen:

-- "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni
huikaisee!"

Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle:

-- "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta... Ei koskaan ihmissilmä voi
kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan..."

-- "Niin varmaan on... Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä
tutkiakaan", -- myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele
itseksensä:

-- "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on
koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä
sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös
kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan
siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi... Ja
siitä alan _minä_ työni jo..."

Kulku jatkui... Elämä punoutui runoksi... Sen polut olivat kuituja
suuressa elämänrunossa.

Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta... Kuukirkas vene vuotti tulijoita
valkamassa... Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla... Se
souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna,
armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi...

Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä... Martva ja Gabriel
istuivat jo veneessä... Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene
saarta kohti... Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi
vesi ollut kaikkein pyhintä... Kaisla heilahti... Korte nyökäytti
kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla...

Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia.

Jo saapui vene saaren rantaan... Se nousi siellä itse maalle,
nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa
odottelemaan... Saari kertoi hääsatua... Siellä sepitti kaikki hienoa
lemmen runoa... Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen
tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran
ihastushuudon:

-- "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä
kaikki!"

-- "Niin... Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo
puhtain silmin", -- selitti Gabriel.

-- "Niin varmaan ovat", -- lausui siihen Martva.

-- "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä
äsken?" -- tiedusti Gabriel taas hellin äänin.

-- "Epäillyt!... Kuinka?... Mitä tarkotatkaan?... En tiedä mitä
onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", -- vastaili hänelle Martva.
Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten,
kauneina, viattomina... Rauhallisena selitti Gabriel hänelle:

-- "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit
palvelemaan muita..."

Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta
helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste
kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen:

-- "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita
ole!... Onhan se teko silloin mahdotonta!..."

Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinka
Martva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä:

-- "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!... Sinä itse olet niin
kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun
aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase... Armotta on sinua
uhannut _epäilyksestäkin_ rangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi
vannot... Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin
suuri olla..."

Armottomana, vihaisena lopetti hän:

-- "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki
on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy
tuhoutua... Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut
kokonansa... Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen
vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!..."

Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä... Mutta ei huomannut
vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa:

-- "Miten voisinkaan luopua Hänestä, joka on niin hyvä, suuri, jalo,
viisas!... Hän on siunannut koko Litvan kansan... Hän on suonut
minun isälleni ja äidilleni ainaisen, suuren armovirran vuotaa...
Hän on siunannut heidän kaikki askeleensa, niin että pellonpiennar
sekä nurmi on kukkamaata, jossa mettiäiset saavat joka päivä runsaan
ravintonsa... Hän laittaa keväisin suuret lintuparvet Ranniston
metsiin... Joka koivun latvaan on Häneltä riittänyt kaunis käki, joka
kukkuu päivät hopeisiksi... Kuka toinen voisi tehdä sen!"

-- "Ei kukaan", -- vakuutti Gabriel hänelle.

He kulkivat jo Lemmensaaren pyhimpään. Matkalla jatkoi enkeli
puhettansa, neuvoen:

-- "Oikein puhuit äsken: Hän on ainoa. Usko aina Häneen, silloin
sinulle aina valkenee Hänessä onni, autuus, sekä kaikki... Hän siunaa
sinut silloin rauhallaan..."

Lempi läikytteli tytön, enkelin, ihmisen mieltä...

Ihastuneena, taivaan nunnapuvussa hohtaen huudahti Martva
saattajalleen:

-- "Oi!... En minä enää mitään pyydä!... Hän on minulle jo liian
paljon suonut: Hänen lahjojansa ovat hurskas, suuri isä ja jalo,
hellä äiti. Ne vaalivat minua silmäteränänsä... Hän kylvää minun
yöni kuutamolla... Hän valaisee päiväni päivänpaisteella ja Hänen
lahjanansa vanha Mirri minulle hyrrää unilauluansa, kun nukkuu
helmaani, tai lattialle... Taivaassa varmaankin on samanlaista: niin
kaunista ja aina onnellista?... Vai kuinka?"

-- "Se on sinulta vielä kätkettyä... Tyydy aina elämässä siihen, mitä
Hän aikanansa ilmottaa!... Jos kysyt liikaa, yli järjen käypää, niin
epäilyksen siemenen saat siitä. Se siemen kasvaa aina ohdakkeita
ja tukahduttaa ihmishengen onnen", -- selitti hänelle taas suuri
saattajansa, katsellen suojattiansa säälivin silmin.

Hyvän ja pahan kukkaset tuoksuivat lähetysten. Ilkkuen lausui Perkele
itseksensä:

-- "Hän itse kylvää minun kylvöäni: Hän kylvää tytön sieluun
epäilystä, kun häntä varottelee tutkimasta: Hän sillä peittää
Jehovansa ihmeet salaiseen, kiehtovimpaan hämäryyteen... Ja naisen
henki on minun toimestani Eevalta jo saanut perinnökseen suuren,
palavan halun nähdä, tuta kaikki, mikä on hämäryyteen peitettyä... Se
halu saattaa tytön kyselemään ja salaisuuden sisään kurkistamaan. Ja
silloin on se aika tullut, jolloin jo minä kysyn: onko totta että Hän
on sinulta senkin kieltänyt? Jos aika muuttuukin, niin minun lauluni
ja tieni eivät muutu sen mukana..."



Kun lempi jo kukalle pääsi.


Oli lemmen päivän sydänpäivä, lemmen hehkuvin, salainen hetki.

Päivä hellitti valoansa hehkeimmillänsä. Se lämmitti sillä koko
luomakunnan, joka nukkui sen riuduttavaan lämpöön, onnellisena, kun
sai täyttää suuren Luojan käskyn...

Jo kilahti kaunis kutsukello... Jo vingahti hääviulu... Lempi oli
hartaimmillansa... Se oli puhtaimmillansa, pyhimmillänsä... Jo hymisi
sen mairein messu... Jo vilahtelivat sen ilta-ihanuudet... Lintunen
etsi pesänpaikkaa... Se rakenteli jo vuodettansa: pienoista pesää...
Ruohokossa kihisivät hyönteishäät... Kala kuherteli aallon alla,
pedonemo imetti pieniänsä onnellisena ja näkymätön esirippu peitti
suurta salaisuutta...

Suuri hiljaisuus täytti kaiken... Lemmen sävel hiipi hiljaa
soittimessansa... Arkana kosketteli se hentoa, herkkää kieltä...
Tuuli oli puhjennut tyveneksi ja hedelmän herkullinen maku tuoksusi
kaiken seassa. Ylevänä selitti enkeli Martvalle:

-- "Noin raataa täällä koko luonto. Se odottaa yhtenä ainoana
morsiamena sen sulhasen suuteloa, jonka nimi on aurinko... Se suuri
sulhanen herättää samalla suutelollaan koko luonnon lemmen työhön,
niin miehen, kuin myös naisen..."

Martva varjosti silmiänsä auringon valolta... Hän oli saanut siltä
jo suutelon: täysikäisyyden, vaikka ei hän sitä vielä tajunnut...
Ylevänä jatkoi Gabriel:

-- "Ilman sitä suurta suudelmaa ei voisi mikään antaa hedelmälleen
elämän ihmeen-suurta olemusta, ei sitä kypsentää, ei siihen luoda ja
sille perinnöksi jättää suurta aarretta, jonka nimenä on henki ja
jonka sammuessa kulta, helmet, ja taide, soitto, linnat, rakkaus,
hyve ja kauneus, tiede, sekä kaikki muukin olisi erämaan arvotonta,
juoksevaa hietaa, jossa ei ole ollut eikä ole elämää..."

Lemmenlauluksi muuttui jo linnunpoikasen liverrys... Neidon tunne
alkoi puhjeta tytön povessa... Molemmat olivat kuulleet auringon
äänen... Silmiänsä varjostaen astui Martva häähuoneen suureen
salaisuuteen, puhellen:

-- "Täällä on outoa ja ihmeellistä!... Valo, lämpö, kaikki täällä
on kummaa... Kaikki täällä raataa hartain mielin kuin Luojan
temppelissä, tehden jotain runollista, jota en minä jaksa ymmärtää...
Varmaankin on tämä joku pyhä paikka..."

Jostain kuului kaunis soitto... Luonto laitteli kaunista tarua ja
enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi
puristaen lausui se hänelle:

-- "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka... _Hänen_ palvelustansa on se
kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho,
kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä
saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen: _hengen_, nyt
sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se
hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin,
kuin hurskain kirkkoväki konsanaan... Sinäkin, Martva, tuntenet sen
käskyn?"

Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta,
ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille:

-- "Oi tunnen!... tunnen... tunnen!... Se suuri käsky kuului: 'Ei
sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!... Sen käskyn
tunnen minä lapsuudesta asti..."

Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli
selitti hänelle:

-- "Se käsky on vain kaiken yhteenveto... Vaan _ensimäinen_ käsky,
jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului:
'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!"

Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt... Runona vieri Hänen
opetuksensa... Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin
kysyen häneltä:

-- "Onko sekin todellakin käsky!... Sitä en ole ennen ajatellut!...
En tiedä, miten voin sen täyttääkään..."

Lemmenruno jatkui... Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa.
Enkeli selitti:

-- "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi,
että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen
hiillosporoon... Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin,
kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena... Tiedätkö,
Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?"

Tytön povessa soi tajuton lemmen sävel. Hän vastasi haaveissansa:

-- "En tiedä, mutta uskon... Se kaunis usko onkin suloisempi, kuin
kuiva tieto... Niin, uskohan on tietoon verrattuna kuin ihmeen
kaunis sekä puhdas runo kuivimpaan koululäksyyn verrattuna... Siis:
miksi tietämystä kaipaisinkaan ja ihmeen-kauniin, jalon uskonhelmen
vaihtaisin arkipäivän tietämykseen, kun molemmat niin aivan samaan
vievät!"

Lemmen ja ihmishengen kielet soivat siten samassa kanteleessa...
Niissä soi suuri elämän-runo.

Lemmenkukat kokosivat kauneutta entisen lisäksi... Ne somistelivat
lehtiänsä. Tyttö arasteli outoa lemmen valoa.

Kulku jatkui.

Hellästi johti enkeli suojattiansa syvemmä Lemmensaaren lumouksiin...
Hän puhui hänelle Jumalan antamasta suuresta lahjasta, lainasta,
hengestä ja Hänen hyvyydestänsä. Hän näytti sen hyvyyden runoväreillä
maalattuna... Ilostuneena huudahti siihen Martva:

-- "Niin... Kyllä!... Hän on ihmeen hyvä!"

Enkeli jatkoi:

-- "Sitä elämän suurta aarretta säilyttäessänsä raataa nyt koko
luonto, tunnustaen siten Kaikkivallan käskyn... Se käsky on syvä ja
hämärä, kuten Hän itsekin... Sinä tiedät, miten syvä Hän itse on..."

Viattomana selitti Martva hänelle:

-- "Minä uskon sen... Minä uskon, että Hän on ihmeen syvä... Hänen
syvyytensä on minulle selvän selvä... Hän on minulle kuin viisas isä,
joka kuusen alla haastelee minulle vanhaa tarinaa. Jokainen hänen
sanansa on täynnä niin selvää viisautta, että minulla ei ole oikeutta
niitä tutkiakaan. Joka aamu valkenee Hän minulle kuin kirkkain päivä,
jonka valo on itseselvä... Niin ihmeen syvä on Hän minulle aina..."

Ihmishengen onni ja runo puhkesi siten jumalauskosta kuin runous
kesä-illan kauneudesta...



Kun lempi kypsyi jo neidon povessa.


Yhä lyhenteli neito tyttötaivaltansa... Yhä kulki hän morsiamen
kukkamaita kohti... Kaikki puhui hänelle Jumalan suuna... Koko elämä
johti häntä enkelin kätenä... Hän eli siten omaa hengen runoansa...

Lauluna vieri matka lemmenmailla. Kulkijat tulivat jo saaren sisään
lemmen kirkkoon. Se on tehty ikivalkeudesta... Se lymyytyy saaren
hämärään ja runoon kauniina kuin arka neito... Permanto on neidon
puhtautta... Holvissa humisee ainainen, armas lemmenhyminä... Kauniit
soitot soivat. Ne herkyttävät hellää kieltä ihmisessä... Ne kutsuvat
ihmistä, niin kuin kutsuu kirkonkello, kun viikon työ on suoritettu
ja mieli kohoaa korkeutta kohti...

Mutta alttarilla kukkii lemmenkukka astiassaan... Valkea enkeli
vaalii sitä kukkaa... Se kukka on arin Luojan töistä... Siksi vartioi
sitä enkeli, kuin Cherubim paratiisiin vievää tietä...

Valkea lemmenkukka tuoksahti... Kaunis esirippu hulmahti... Jo
vilahti punainen hämärä... Arastellen lausui Martva saattajallensa
kirkon ovella:

-- "En minä tohdi etemmäksi tulla... Täällä on kaikki liian pyhää,
kummaa ja outoakin... Suo minun jäädä tänne ovensuuhun!... En tahdo
nähdä syvemmälle Häneen, ijäiseen, ihmeen suureen Salaisuuteen..."

Surullisena selitti Gabriel lausuen suuren Jumalan runoa:

-- "Hänen temppeliinsä sinun täytyy käydä alttarille asti, jos uskot
Häneen. Sama sitten onko se temppeli työn, rukouksen, veisuun, uhrin
tai lemmen kirkko. Jos sen on Hän säätänyt, niin silloin täytyy sinun
rohkein mielin astua aivan sen alttarille. Sinun täytyy se tehdä,
vaikka sinne vievä tie olisi niin tuskallinen, kuin se, jonka Jeesus
kulki Golgatalle... Sinun täytyy juoda siellä odottava malja. Jos
epäröit nytkin, niin kiellät Hänen käskynsä, Hänen säätämänsä lemmen
puhtauden..."

Luonnon äänenä soi Jumalan runo... Kukkana kehittyi lemmentajunta
neidon povessa... Lapsimielin selitti Martva:

-- "En voikaan sitä puhtautta kieltää, kun juuri pelkään sitä
puhtautta... Valo on täällä liian pyhä, puhdas... Kenties jo seison
Hänen edessänsä, enkä jaksa kestää ihanuuttaan, kun silmäni on vielä
tottumaton..."

Vieno valo värähti vaaleanpunertavana... Salainen esirippu hulmahti
hiljaa... Se antoi neidolle aavistusta, että jotakin outoa oli
edessä... Kaunis laulu kertoi lemmen tarua... Ihanat enkelit
veisasivat lemmenkukan puhtauden ylistystä... Oudostuneena huudahti
Martva saattajallensa:

-- "Täällä soivat kauniit enkelien laulut... Miksi olet minut tähän
pyhään tuonut?... Miksi sulaa täällä mieli?... Miksi ovat tunteet
arat?... Ja miksi on kaikki hellää, puhtautta?... Mielessä soipi joku
kumma sävel..."

Runo laati jo itseänsä... Neidon povi oli sen runopajana... Enkeli
johti hänet kädestä alttarille, osotti lemmenkukkaa ja selitti:

-- "Täällä lemmen-alttarilla täytyy sinun vielä kerran Hänen
käskyjänsä täyttäen Häntä kiittää... Tuo lemmenkukka täytyy sinun
kerran taittaa ja sen tuoksu tuntea, vaikka se olisi karvaskin...
Kun se aika tulee, älä silloin pyydä Häntä ottamaan sitä maljaa pois
sinulta! Sillä sinua varten ei voi Hän käskyjänsä muuttaa..."

Lemmen runo sepittäytyi yhä tajuisemmaksi neidon povessa. Hän vastasi
enkelille ihastuneena, avoimin katsein:

-- "Miksi minä sitä pyytäisinkään, kun käskynsä ovat aina
ihmeen-armaat... Ne ovat niin kuin kaunis aamuvalo, joka kesäaamun
purppurasta helähtää kauneimmaksi kirkkaudeksi, herättäen lintuparvet
laulamaan... Mutta yhtä asiaa en jaksa ymmärtää: en jaksa käsittää
tuon kukan tuoksumista, en myöskään sitä, mitä äsken lausuit..."

Lemmen runo kyseli jo olemustansa... Jumalan käsky kirkastui
runona... Suruisena, kauniin laulun hymistessä selitti enkeli hänelle:

245

-- "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen
käskyänsä: häärunoutta... Siten täytyy sinunkin se käsky vielä
täyttää... Ne toiset -- kukka, eläin sekä kaikki muukin -- _pakosta_
täyttävät sen käskyn ajallansa... Sinulle antoi Luoja siinäkin
vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen,
niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen... Jos
rikot sen käskyn, niin _uhkaus_ odottaa... Kaikessa olet _vapaa_.
Valitse!... Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni..."

Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin
jumalallinen runo alkoi sepittäytyä... Se puhkesi tosin
tajuttomana... Lehdet olivat vielä väriä vailla... Ihmeissään lausui
puhdas Martva:

-- "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä
emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten
onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!... Niin monesti
jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt
Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt...
Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen
pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan..."

Luonnon jaloin soitto helähteli... Äidin jalo ja lempeä runo soi
siten lemmen kanteleen säveleenä...

Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka
oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi... Hän ajatteli
lemmen teitä... Sydän vuoti silloin verta... Ei olisi hän hennonnut
paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle
mennyt, on jo sitäkin alempi... Hän sääli Martvaa... Hän antoi
ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän
selitti ylevänä:

-- "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat... Ne kasvavat
ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa... Jaloin kivi tarvitsee
ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi... Niin on myöskin korkea, jalo
äiti-onni aina liasta otettava... Siitäkin on se aina tuskan kautta
nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin..."

Äiti läikkyi lemmenrunossa... Se läikkyi siinä tuutulauluinensa,
värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä:

-- "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta
ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva,
liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitä _puhtain käsin_ ja
_jaloin mielin_. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei
lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja
kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä
jalommaksi: _äidiksi_... Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä
tiedät myöskin Luojan suuren käskyn..."

Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa... Luonto teki
opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen:

-- "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden.
Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen
siiven alle... Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle
kauniin nuken kaupungista... Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen...
Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava...
Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!"

Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille... Mutta lyhyt
oli vielä siiven kantomatka... Oitis palasi hän taas neidon lemmen
runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen:

-- "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi
tuopi... Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta
kasvaa tietoisuus _oikeasta_ tiestä... Siis laskeudu nyt jo nöyrin
mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle
valkenevat verkalleen!..."

Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit... Pikku rastas
kiitti Luojaa äiti-onnestansa... Kukka vaali hedelmätänsä, sotka
aarrettansa... Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi...

Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea.

Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille:
Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää
häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista...
Sulhasen ikävä alkoi... Alkoivat soida kauniit lemmen soitot...
Luonto laulatti lemmenlaulujansa... Alttarilla kukoisti lemmenkukka
entistänsä kauniimpana...

Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa...

Käki kukahti... Se kukahti allin laulujen aameneksi... Lemmenlammin
sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski
rantavaaraan lehdikön koruksi... Koko vaara oli niistä valkeana...
Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta... Lehdon takaa
kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä...
Kirkon kello kumahti...

Se kumahti hääkellona... Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan
sieltä suuren onnen...

Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie... Tuntematon oli
vielä onnikin, jota se henki uneksi...



Outoja satamavaloja.


Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena... Se levitti
laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi... Se levitteli niitä
onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä...

Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle
jotakin tuntematonta...

Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa... Jo oli
pursi saanut istujansa: ihmishengen... Yhdessä ne, ulappa, pursi ja
ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa.

Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen
purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata
elämän pursi... Mutta tietön oli ulappa... Ei näkynyt sillä
tienviehkaakaan... Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku.

Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan
ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla... Ne
alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä...

Yhä istui Oolavi... Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä...
Taivaasta laskeutui silloin enkeli... Se kantoi hänen korviinsa
Litvan kirkonkellon kumahduksen... Se kohotti lehdon keskeltä
kaunista ristiä... Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että
sielläpäin on onnen satama...

Taas kulki kohina korkeudessa... Loistavana, ylpeänä katseli
Perkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa...
Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässä
lemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona...

Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka... Hänen voimanansa
olivat ikuiset, suuret pahan voimat...

Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti
uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt
täynnä ihanimpia elämänpuita... Jokainen puu hohti tuli-omenaisena...
Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki... Jokaisen oksalla
keinui ihmeen kaunis neito...

Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski,
joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu...

Ylpeänä katsoi Perkele valojansa... Yhä kumisi kirkonkello... Yhä
loisti risti... Mutta yhä kauniimpana hohti myös ihana tuntematon
metsäranta...

Ja Oolavi istui yhä purressansa... Ja ihmetteli ja mietti ja epäröi
jotakin.



Matka tytöstä morsiameksi.


1. Maassa.

-- "Takimainen pari ulos!" -- helähti Ranniston kartanolla, jossa
työväki ruokaleponsa lopussa juoksi leskeä, odotellen työkellon
kilahdusta. Pari syöksähti lesken ohi. Alkoi ahdistelu, pako ja
yhteen kierteleminen. Vanhemmat työmiehet lepäsivät ruohokossa
katsellen nuorempien leskenjuoksua ja neuvoen ja kehotellen. Koko
pihamaa helisi naurusta. Työn tuottama väsymys hälveni unena. Poika
oli reipas ja tyttö nauroi vallatonna.

"Takimainen pari ulos!" -- ryöpähti taas kehotus. Martva ja Oolavi,
joka oli matkalla taloon poikennut ja leikkiin joutunut, syöksähtivät
juoksuun.

-- "Martva!... Martva!... Martva!... Juokse kuusen ympäri, Martva!...
Juokse sinne, Martva!" -- sekaantuivat kehotukset ja neuvot yhtenä
helinänä. Koko joukko oli Martvan puolella, kun leski häntä ahdisteli.

Eikä Martva nyt neuvoja tarvinnut. Hänestä tuntui, että hänen
_täytyi_ pysyä Oolavin parina. Hänen rinnallansa oli hauska seistä,
parempi kuin kenenkään muun rinnalla. Hän juoksi henkensä edestä.

Mutta leski oli reipas, nuori mies. Se ahdisteli vuoroin Oolavia,
vuoroin Martvaa. Syntyi oikea taistelu, jota nauru, huudahdukset
ja neuvot säestivät. Koko kartano oli ilonhyrskeenä. Leski oli jo
Martvan kiini saamaisillansa, mutta silloin teki Martva jyrkän
käänteen sivulle. Soleva vartalo notkahti luontevasti, ja kauniina
heilahduksena livahti tyttö lesken edestä, tämän syöksyessä omaa
vauhtiansa eteenpäin.

Syntyi uusi ahdistelu. Leski ajoi takaa Oolavia. Martva riensi
ahdistetulle avuksi, koettaen kiertää häntä vastaan. Hän hehkui ja
punotti. Hän oli ilona ja onnena kuin lapsi. Hän tahtoi nyt pitää
parinsa, Oolavin, vaikka olisi mikä. Koko väki katseli juoksua,
mielet jännitettyinä ja yhä innokkaammin neuvoja antaen.

Oolavi oli taas päässyt lesken käsistä, joka nyt alkoi uudestaan
Martvaa ahdistella. Mutta Martva oli nyt tyttö, joka vaistomaisesti
pakenee omansa syliin. Hän livahteli lintuna aina käsistä pois.
Kaunis vartalo notkahti käänteitä tehden milloin oikeaan, milloin
vasempaan. Käsi taittui heilahduksien lisäsulona. Tukka hajosi ja
häilähteli hartioilla, kun hän hyppeli polvia tehden, vallattoman
puron tavalla, avuksi rientävää Oolavia kohti. Puuttui enää viime
syöksähdys.

-- "Oolavi!... Oolavi!" -- huudahti hän, ojentaen kätensä Oolaville,
ja aivan syöksyi tämän syliin.

Ja kun he olivat yhteen päässeet, katsahti Martva Oolavia silmiin,
katse täynnä taivaallista iloa ja onnea. Poski oli yhtenä punana
ja mieli kiurun kauniina liverryksenä, joka valuu korkeasta
kevätsinestä. Päätänsä kiitokseksi nyökäytettyänsä sitoi hän tukan
taas laitteeksi, yhä Oolaviin katsoen ja jonkun kepeän sanan lausuen.
Oli kuin olisi hän nyt omansa saanut.

Hän oli viime päivinä, kiikkukohtauksen jälkeen, ujostellut Oolavia,
mutta nyt oli taas kaikki avointa. Kaikki oli puhtaan tytön iloa,
tytön, joka on äkkiä huomannut oman sulonsa ja siksi on varma
sulhostansa, odottaa vain sen tuloa, onnellisena, nauttien omasta
armaudestansa.

Reippaana asettui hän taas Oolavin kanssa riviin. Lemmen ensi
tulehdus oli hävinnyt ja se muuttui nyt terveeksi, puhtaaksi,
jaloksi, luonnon pakkosiveellisyyden jaloimmaksi, puhtaimmaksi
kukaksi.

Mutta jo kilahti työkello. Väki lähti reippaana työhönsä ja
kartanolta haihtui ilo ja nauru, kuin kaiku aikansa helistyänsä.

Lemmenkukka avautui rohkeampana, sen värit iloisempina.

Martvasta tuntui kuin olisi hänen sieluunsa tulvinut jotain hyvin
kepeää ja iloista. Koko illan hän eli kuten se, joka on vilpoisesta
aallosta juuri uimasta noussut, pukeutunut köykäiseen pukuun ja
kävelee uimarannasta kotiin lehtevimmän metsän läpi kulkevaa polkua
myöten, tulisena hehkuvan auringon valon pujotellessa oksien
lomitse valoriekaleena, ainoastaan mauksi pehmeän varjon ja lehtien
miellyttävän tuoksun sekaan. Eikä hän tiennyt ilonsa syytä. Se ilo
oli tullut kutsumatta kuin kevät. Koko elämä oli auteretta, joka
tuskin jaksaa maassa pysyä. Kukka oli nyt värillisempi, päivänpaiste
kirkkaampi kuin ennen, ja huoneet helisivät äskeisen leskenjuoksun
muka jatkuvasta ilosta. Koko elämän taivas oli yhtä kiurun laulua.

Jo tuli karja kotiin, jo soi iltakello. Martvan elämä hyppeli
yhä kevätpurona. Hän seisoi kuvastimen edessä, ensikertaa kuten
nainen: Hän huomasi olevansa kaunis... Kuvastin näytti olevan aivan
tulvillaan suloa, kauneutta, iloa. Hän korjasi kiharansa, ihaili
kätensä armasta liikettä ja vartalonsa hentoutta ja kainouttansa ja
sielunsa puhtautta, joka tuoksui kuvaisestakin.

Hän oli onnellinen.

Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku
olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa
pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen
työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja
kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen
huudahdus: "Oolavi... Oolavi... Oolavi!" ja silmissä heilahteli se
terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi
kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut
olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan
palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti
elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta.

       *       *       *       *       *

Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää.

Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit
oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin
yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi
pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen.

Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle.
Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen
päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen.
Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja
sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin
kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä
helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana
enkelilauluna.

Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan
syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka
vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa.
Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ
alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan
tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa,
teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän
juhlimalla.

"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston
talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta
valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin
päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta
yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan
talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin
tulukset ja päre olivat talon valovaroina.

Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten
vanha paratiisi ainakin.

Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla
sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät
valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat,
punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla
tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan
lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta
hajua lattiahavujen tuoksun sekaan.

Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan
isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä.

"Oolavi!... Terve tuloa!" -- helähti Martvan iloinen ääni Oolavin
astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan
sadun lomassa.

Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta
puutarhasta poiminut.

-- "Onneksi ja iloksi!" -- lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen
sievästi.

-- "Miten kaunis!" -- huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle
helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä
Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän:

-- "Kiitos, Oolavi!"

Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston
väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin
kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä,
ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana.

Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi:

-- "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi
luetellessa: Siltä sen... ja siltä sen... ja sen... Ja entäs, sanonko
minä?"

Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä.

-- "No, mitä sitten?" -- naurahti Oolavi.

-- "Minä sain isältä Harhaman kirjan 'Varotushuudon'", -- lopetti
Martva ja nyökäytti päätänsä tavalla, jossa sulous ja pieni
leikillisyys sulivat yhdeksi kauneudeksi.

-- "Sitten ei puutu muuta kuin yksi", -- tarttui Oolavi.

Martva katsahti häneen kysyvästi. Oolavi katkaisi ruiskukan, ojensi
sen Martvalle ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa:

-- "Onnellinen kirjanmerkki."

Ja kun Martva kiitti häntä uudesta lahjasta, jatkoi hän:

-- "Mutta se on onnellinen ainoastaan yhdellä ehdolla."

Martva naurahti ja katsoi häneen taas kysyvästi.

-- "Sillä ehdolla, että luet minulle kirjastasi joskus ääneen", --
selitti Oolavi.

-- "No pyytämättäkin toki", -- myönsi Martva. Ja poistuen kukkinensa
lisäsi hän iloisesti:

-- "Mutta kun ensi kerran luemme, emme sytytä lamppua, vaan päreen.
Se on niin runollista... Eikö totta, Oolavi?"

Oolavi oli yhtenä onnena. Hänestä oli nyt kaikki totta ja runollista
ja kaunista. Koko väki huomasi, että Martvassa oli muutos tapahtunut.
Hänessä oli jotain kypsynyttä. Vartalon liike oli naisen suloutta,
katseessa oli kukkaansa puhjenneen sielunjalouden puhdas ja armas,
mutta tietoisin kainous. Hän tajusi -- tunsi tiedottomasti jo
seisovansa miehen, eikä lapsuuden leikkitoverin edessä. Hän käytti
jo olemuksensa viehkeyttä, hymyänsä, puhtauttansa, kauneuttansa,
vartalonsa vielä puoli-lapsimaista suloutta, käytti sitä pakosta kuin
kukka, joka ei voi väriänsä salata, kun aika tulee ja luonto koskee.

Äidin silmä huomasi sen kaiken, Ja kun Martva lennähti kukkinensa
huoneeseensa, katseli äiti häntä iloisena kuin emä linnunpoikaa, joka
on juuri saanut pienen siiven ja katselee pesänreunalta maailmaan.
Sitten katsahti hän Oolaviin ja mieheensä. Rannisto ymmärsi vaimonsa
ajatukset ja vaimo hänen mietteensä. Oolavi tuntui jo heidän omalta
pojaltansa.

Sillä hetkellä tunsi Rannisto talonsa onnen olevan täyttymäisillänsä.
Jumalan suuruus ja armo valkeni hänelle korkeana ja hän kiitti
sydämessänsä:

-- "Nyt Sinä, Herra, voit päästää minut jo Sinun suureen rauhaasi,
sillä minä olen saanut jo nähdä Sinun armosi ja Sinä olet suonut
minun lopettaa elämäni päivätyön, jonka minulle sääsit..."

       *       *       *       *       *

Pääskynen on kevään, käki kesän ja ensimäinen pärevalo syksyn
hienoin runous. Niin oli nytkin Ranniston talossa. Yö muuttui
pehmeän-tummaksi, kun ei ollut silmä tottunut päreen valoon. Kuusi
oli salaperäinen, koivu ja pihlaja yön hämärän istuinpuita, ja
yölepakko, joka lenteli ilmassa, lisäsi syysrunoa lennollansa.

Se runollisuus tarttui juhlivaan väkeen, Martvaan ja Oolaviin
eniten. Tyttö suli ja poika oli hellä. Mielet lämpenivät. Vanhat
muistelivat nuoruuttansa ja katselivat nuorten iloa ja yhdessä
oloa kuin tyttöstä, joka tulee lapsuuden ja nuoruuden kevätmailta,
kaikkia vanhoja muistoja helman täysi. Se tyttönen käveli lattialla,
kutrit hajalla, mieli kukissa, joita sirotteli lattialla tuoksuvien
katajanhavujen sekaan, hyräili jotain sanatonta lapsen laulua, ei
itsellensä, ei kukille, mutta vain ilman aikojansa.

Hetkeksi poistuivat nuoret pihamaalle, yksi toisensa perästä.
Yön pehmeät hämärät heilahtelivat. Taivaanrannalta kohosi kuu
vaaleanpunertavana sirppinä.

Puutarhan käytävällä puheli Oolavi toisten keralla, kun Martva
lähestyi puhelijoita. Ja kun puhelu vaikeni ja yksi ja toinen alkoi
poistua, lähtivät Martva ja Oolavi yhdessä kävelemään kuin tehdystä
sopimuksesta tai asialle. Oli jo jotain, joka sanoi, että heillä on
yhteistä asiaa, josta heidän on puhuttava, ei tosin vielä sanoilla,
vaan sillä, joka jätetään sanomatta, tai sanotaan silmäyksellä,
kävelyllä, mielialalla, puheen aiheilla ja muilla. Martvasta oli
Oolavin kanssa käveleminen nyt huvi.

Kaunis puistokäytävä kierteli tuuheiden puiden alla kuin
lehtiholviin kaivettu tunneli, jonka holvausta paikoin kannattivat
pylväinä valkeatuohiset koivunrungot. Paikoin oli seinänäkin
pehmeä ja lehtevä pensasto. Käytävän päähän tultuansa pysähtyivät
molemmat. Heidän edessänsä avautui yön hämyihin uponnut, saarilla
kukitettu Litvanselkä. Saarien välivedet näyttivät loppumattomalta
salmisokkelolta, johon ajatus ja tuulikin eksyivät, saati sitten
pursi. Siellä salmien pohjukoissa, jonne ei kukaan osaa, piti
olla "Litvan laulun" kuuluisa kari. Martva seisoi puun pehmeässä
varjossa, Oolavi nojasi puunrunkoon ja ylhäällä puun latvassa, sen
näkymättömässä lehtipiilossa istui Perkele.

Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin
aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun
edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä -- elettävä ja elämällä
maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan
likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun
edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa
olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä
hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja
pahan väliseen ikuiseen taisteluun.

Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi
ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun,
eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina
suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä,
metsikkö henkien lymylehdolta.

Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä
sormin nyplien, lausui hän arkaillen:

-- "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut
Litvan tarua... sitä veden naista... Siinä on jotakin niin
selittämätöntä ja hämärää."

Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämän
_hämäryyden_. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja
historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret
henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat
hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun
ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein
historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen
henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän
valmistui elämään suurta tarua.

Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret
aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan
lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään --
tai vasta aavistamaan -- että elämässä on tutkimaton salaisuus,
ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka
eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi
koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen
salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat
markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman
aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen
jumaluuden yhteyteen.

Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva:

-- "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen
ja ikävöiminen."

Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä
jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen
Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli
kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän
Martvalle:

-- "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina
jotain puhdasta ja jumalallista... Se on vain tässä nurin päin:
ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen:
Jumalan kuva..."

Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä
nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa
merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen
pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen.
Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut
elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa
puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen
turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt
veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän:

-- "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän... tai miten sanoisin: Minä
tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta..."

Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan:

-- "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista..."

Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi,
viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki
alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona
johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman
valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen
ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen:

-- "Kyllähän siinä on toista..."

Mutta hetken perästä hän lisäsi:

-- "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja
itse esine samanlaiset..."

Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli
selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana
merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään,
hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu,
puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen
kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä
miehenä.

Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa
kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat
suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta
arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu
heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten
kaikki muukin elämässä.

Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre
kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä.

-- "Mennään, Oolavi!" -- pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin
mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen
hiiviskelevän puiden tummassa varjossa.

Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla.
Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat
puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit,
tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon.
Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli
juhlamieltä ja hilpeyttä.

-- "Onnea!" -- hoettiin Martvalle.

-- "Päivänpaisteisia polkuja!" -- toivottivat vanhat miehet.

-- "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"-- toivotettiin toisaalta.
Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen,
jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden
tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt:

-- "Onnea Martvalle!"

Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja
puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä
jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät
häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä
oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle
tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä
hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat.

Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai
molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat
käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo.

Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko
Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta,
joka valaisi eloajan runoutta.

Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi
vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana,
että enkeli vartioi hänen taloansa.

Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat
edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut
siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata
mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä
ja kaiken.

Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti
mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin
jo mies. Hän laski:

-- "Hän oli ennen kokonaan toinen... Kun esimerkiksi siellä ja siellä
olimme, niin hän oli aivan kuin poika..."

Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski:

-- "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan
toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan... ei ollenkaan niin
ajattelevan näköinen ja vakava."

Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja
jatkoi:

-- "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla... ja puhuu niin
vakavasti ja omituisesti..."

Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia
miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä:

-- "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!"

Ja sitä mukaa kohosi Oolavi hänen silmissänsä. Hän kohosi mieheksi,
jonka edessä Martva tunsi täytyvänsä ajatella jokaista sanaansa,
jokaista liikettänsä. Hän muisteli nyt ensi kertaa seurusteluansa
hänen kanssansa, etsi, eikö hän ehkä ollut käyttäytynyt rumasti:
niinkuin nainen ei saa käyttäytyä miehen edessä. Hän muisteli
äskeistä kohtausta puuholvissa, ajatteli miten hän oli seissyt ja
mietti olikohan se oikein, mitä hän oli puhunut.

Siitä johtuivat hänen ajatuksensa "Litvan laulun" taruun ja siihen,
mitä Oolavi oli siitä sanonut. Joku kaunis kaipuu täytti silloin
mielen. Hän koetti miettiä tarua ja selittää sitä. Hän etsi Oolavin
selityksen ajatusta, mutta ei jaksanut sitä löytää; käsitti sen, eikä
käsittänyt. Ajatukset hajosivat ja väsyivät. Sielun eteen levisi
joku hämäryys, jota ei ajatus jaksanut selittää. Raukeana irroitti
hän valkean ruusun kukkakimpusta, katseli sitä miettivänä, ja taas
kiintyivät ajatukset Oolaviin, mutta väsyneinä, kuin kauniiseen uneen
nukkumaisillansa ollen.

Mutta ikäänkuin joku pahan enne olisi lennellyt huoneessa,
tunsi hän taas olevansa levoton. Hän oudosteli mistä se johtui.
Huonekalut näyttivät vähän toisilta kuin tavallisesti: ne näyttivät
salaperäisiltä ja äänettömiltä. Martva aivan hätäytyi ja hengitti
hätäisenä.

Ikäänkuin rauhottuakseen otti hän Harhaman kirjan ja aikoi avata sen
ja ryhtyä lukemaan. Jo tarttui käsi kansilehteen avataksensa sen.
Mutta samassa säpsähti Martva uudestaan, hätäytyi entistä enemmän,
eikä uskaltanut avata kirjaa. Hän pelkäsi sitä nyt kuin olisi se
ollut huone, jossa on kerrottu tonttuja asuvan, eikä sentähden
uskalla sen ovea avata, vaikka olisi huoneeseen asiaa. Vaaran edellä
heräävä vaisto varotti häntä Jumalan äänenä. Hän oli taas kuin ennen
aikojansa pesästä lentoon lähtenyt linnunpoikanen, joka hätäytyy,
huomattuansa siipensä heikkouden. Arat ajatukset tarttuivat joskus
"Litvan laulun" taruun kuin oksalle hätäytyneenä istahtava lintunen.
Väliin kiintyivät ne taas Oolaviin. Suurten elämänkysymysten
salaperäisyys alkoi häntä kietoa. Hän mietti niitä kauvan, kunnes
väsymys toi rauhan.

Rauhattomana nousi hän ylös, pani kirjan paikoillensa ja ajatteli:

-- "Kun Oolavi tulee, niin sitten yhdessä alamme. Minähän jo
lupasinkin hänelle lukea."

Hänestä tuntui taas turvalliselta, kun oli Oolavi. Hänen kanssansa
hän uskaltaisi mennä kummitushuoneesen ja vaikka minne, sillä Oolavi
oli hänestä taas miehekäs ja luotettava ja jalo.

Hän luki rukouksensa, rauhottui siitä ja uinui uuden ikävuotensa ensi
yön valoisiin uniin.

Samana aikana istui Oolavi kotonansa yksin. Hänen ajatuksensa olivat
kiintyneet samoihin asioihin kuin Martvan ajatukset. Hän ajatteli
Martvaa, oudosteli, että tämä nyt näytti toiselta kuin ennen. Hän
muisteli Martvan jokaista sen-iltaista liikettä ja naurahdusta ja
kaikkea. Hän huomasi, että Martva ei enää ollut lapsi, ei tyttönen.
Jokaisessa liikkeessä oli jo naisen suloa ja arvokkaisuutta...

-- "Tai on hän sillä rajalla... Hän on vielä osaksi lapsi", -- tutki
hän itseksensä.

Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta.
Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee
elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen
elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän:

-- "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa..."

Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni
mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa,
muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle
"Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi.

Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan
elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon
lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista
niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa
ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se
ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä.
Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka
kirkastuessansakin himmeni.

Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä
arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta,
elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli
päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät
Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan
lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät
olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana
iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä
iltana olivat tavallista voimakkaampia.

Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan
lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin
entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi,
kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa.

       *       *       *       *       *

Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona
kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja
koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista.
Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten.
Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa
päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen
kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle.
Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa.

Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi
morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä
onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä
suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin
jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein
ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin
naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti
morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen
kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se
henki, joka on jo täysin Jumalan henki.

Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki
tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan
sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna
seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei
enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna,
joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea.

Nuori pastori Aamusto toimitti vihkimisen. Hän puhui hehkuvan,
puhtaan sydämensä koko lämmöllä avioliiton jumalallisesta runoudesta.
Hänen puheensa oli avomielistä, kuten puhtaan apostolin ja hurskaan
munkin puhe. Hän selitti:

-- "Avioliiton, ollakseen oikea, täytyy olla perustettu ihmishengen
suurelle runoudelle: sille tunnustukselle, että ihminen on Jumalasta
ja sen kautta korkeampi kaikkea muuta."

Martva tajusi papin puheet syvällisemmin kuin ennen. Mutta hän
tajusi ne, kuten viaton tyttö kauniin runon, josta hän löytää
ainoastaan aurinkoisia salamoita... korven tuoksua... kevättä...
ritareja ja puhtautta, joka kaikki peittää elämän todellisuuden: sen
väärän olemuksen. Vaistomaisesti katsahti hän Oolaviin ja heidän
katseensa kohtasivat silloin toisensa... huomasivat olevansa samoilla
runomatkoilla... arastuivat ja painuivat ujoina maahan. Pastori
Aamusto jatkoi:

-- "Jos avioliitto on ainoastaan lempeä, on se väärä, alhainen ja
ruma. Sillä katsokaa karjaa: eikö sekin lemmi kedolla? Ja voiko
kukaan teistä siinä lemmessä runoa nähdä?"

Hän puhui hitaasti, pysähtyen ja antaen kuulijoiden miettiä. Nyt hän
taas jatkoi:

-- "Maallinen lempi ei ole korkeimpaan ihmishenkeen oleellisesti
kuuluva, vaan on se syntiinlankeemuksen kautta siihen tullut
välttämättömyys. Se on lihan, eikä ihmishengen runoutta."

Martvan puhdas sielu tajusi puheesta sen puhtaan runohohteen, ja
värisi sille kuin kukan valkea väri valolle. Sen runouden huonoa
puolta hän ei vielä käsittänyt. Nuori pappi jatkoi:

-- "Jos siis avioliitto ei ole kelle jumalallinen: ihmishengen korkea
runous, ei se voi silloin olla muuta kuin sitä, jolle puhdas sielu ja
korkea ihmishenki vaistomaisesti silmänsä sulkee. Jos se on muuttunut
maalliseksi lemmeksi, on se alentunut karjan rakkaudeksi. Ja eikö
se ole silloin vienyt ihmishenkeä niiden maailmaan, jotka lempivät
siellä, missä kukka ja kaikki muu luotu lempii orjana, luonnon
ruoskaa totellen?"

Yksinkertainen väkikin käsitti nuoren papin puhuvan oikein, Martvan
poskille nousi helein puna. Hän ajatteli nuorta morsianta -- yleensä
vain morsianta -- joka elää jumalallisen runouden kauneinta hetkeä,
urkujen soidessa, kukkien tuoksutessa ja ihmisten häntä ihaillessa ja
onnitellessa. Pappi lämpeni edelleen:

-- "Hyvin monet tahtovat kumminkin alkaa avioliittorunonsa
luonnonrunona. Hyvin monet tahtovat astua liittoansa solmiamaan sen
pöydän ääreen, jonka edessä aina seisoo ihmisyyden häpeä: Sillä
eikö oikeuspöytä ole se alttari, jonka edessä seisovat varkaat,
murhapolttajat, portot ja muut pahantekijät? Eivätkö sen eteen
kokoonnu ne, jotka taistelevat maailman kullasta, perinnöistä,
vieraasta omaisuudesta ja muusta alhaisesta? Eikö sen pöydän edusta
ole herjaajien ja muiden rikollisten kokouspaikka?"

Väki hämmästyi. Papin puhe oli kuin uutta ja samalla vanhaa
viisautta. Se oli kodin kallis, unohdettu helmi, jonka nyt hurskas
pappi puhdisti kuin Jeesus temppelin. Pappi jatkoi vakuuttavasti:

-- "Oikeudenpöytä ja vankilat ovat niitä mustia penkkejä, joilla
istuu näytteillä ihmiskunnan erehtynyt aines, ihmishengen alhaiso.
Ne ovat halpamaisuuden taistelukenttiä. Kuka teistä tahtoisi viedä
puhtaan morsiamensa sieltä siunausta hakemaan?"

Hän puhui auringon valon kirkastamana. Posken puna hehkui. Sanat
huokuivat lämpöä ja puhtautta. Väki oli ihastunut, Martva ihmeissään.
Pappi jatkoi:

-- "Jumalan alttari on se paikka, jolla palaa pyhässä maljassa
ainainen ihmishengen korkein runotuli. Se tuli on puhdas ja
ijankaikkinen. Miten sen alttarin ulkonaiset muodot muuttunevatkin,
sen tuli ei sammu, runous ei sen maljasta lopu, sillä korkea
ihmishenki ei voi koskaan lakata pyrkimästä Jumalan yhteyteen.
Kummanko eteen te siis toisitte puhtaan morsiamenne: Jumalan puhtaan
alttarinko, ihmis-elämän pyhitetyimmän paikan, vaiko oikeuspöydän
eteen, josta varkaat ja portot, herjaajat ja muut semmoiset myötäänsä
lähtevät, toisten tullessa sijalle?"

Kaikkien henget aivan kuin ylenivät. Martva näki jo alttarin pyhyyttä
ja puhtautta säteilevänä. Siellä oli ikuinen rauha ja hiljaisuus.
Rippikalkissa paloi ikäänkuin näkyvä runotuli, jonka savu nosti
ihmishenkeä korkeuteen Jumalan luo. Pappi jatkoi:

-- "Ne toiset sanovat, että pappi ei ole puhdas. Minä sanon: ei
tuomarikaan ole puhdas, sillä puhdas on ainoastaan yksi, Jumala. Eikä
se myös ole pappi, joka täällä vihkii, vaan sen tekee Jumala ihmisen
itsensä kautta. Minä sanon teille, että monet vihityt lähtevät
täältäkin vihkimättöminä pois. Sillä se korkein vihkiminen täällä
on siinä, että ihminen _itse_ tunnustaa avioliittonsa jumalallisen
runouden, korottaa sen itsekin siten yläpuolelle eläimen lempeä ja
sitoutuu sitä pitämään jumalallisena, puhtaana runona. Kun hän on sen
kerran siksi runoudeksi tunnustanut, eikö hän silloin sitä vaali kuin
alttarin pyhyyttä? Ja jos avioliitto saa alttarin pyhyyden, eikö sitä
suojele sama Jumalan käsi, joka suojelee alttariakin, niin että se,
joka sitä häpäisee, katsotaan pyhyyden raiskaajaksi..."

Kirkko oli pyhyyttä tulvillansa. Monen silmissä kiilsivät kyyneleet
todellisina uhrivesinä. Papin lempeä, ylevä ääni liikutti väkisinkin
mielet ja nosti sielun korkeimman runouden maailmoihin. Pappi jatkoi:

-- "Täällä, Jumalan edessä, solmittu avioliitto ei -- jos se on
oikein solmittu -- ole rakennettu lemmen, vaan jumalallisen rakkauden
ja ihmishengen korkean taivaallisen runouden varaan. Lempi haihtuu
sumuna. Lihan runous on öistä usvaa, joka hehkuu, kun uutimet ovat
alhaalla. Mutta aamu sarastaa, ikkunan uutimet vedetään syrjään ja
kun auringon kirkas valo tulvaa huoneeseen ikkunan täydeltä, haihtuu
se, häpeillen päivän valoa, oman alhaisuutensa siten tunnustaen.
Ainoastaan se runous, joka on Jumalasta: ihmishengen korkea pyrkimys
Isään, on todellista ja pysyvää."

Martva kuvitteli, että morsiamen henki nousee jo alttarilta kohoovan
runosavun kantamana pilveä kohti, jossa enkeliparvi sitä odottaa.
Hän itse liiteli mukana. Hän olisi tahtonut olla morsian. Pappi teki
kysymyksen:

-- "Kumpaa lapsista te ihailisitte tai kadehtisitte: sitäkö joka
alkaa päivänsä kauniilla lapsen rukouksella herttaiset kädet
ristissä, vaiko sitä, joka sen alkaa rivolaululla?"

Kaikkien äänetön vastaus oli valmis. Pappi jatkoi kysymystänsä:

-- "Eikö se, joka alkaa avioliittonsa luonnonlempirunona, ole
verrattava jälkimäiseen lapsista?"

Jokaisesta oli vertaus sattuva.

-- "Ja" -- jatkoi pappi, -- "eivätkö silloin ne, jotka alkavat
avioliittonsa Jumalassa, ole verrattavat lapseen, joka alkaa päivänsä
kuin kauniin virren, rukouksella ja kädet ristiin pantuina?"

Ja kun kaikki olivat saaneet aikaa ajatella ja äänettöminä myöntää
niin olevan, lopetti pappi:

-- "Te, nuori pari! Älkää siis lähtekö täältä pois vihkimättöminä,
täyttäen ainoastaan ulkonaisen menon! Alkakaa suuri päivänne
ihmishengen korkeana runona, josta minä teille juuri puhuin! Silloin
varisee teistä kaikki lempikin, kaikki aistillisuus, ja sijalle
jää puhdas rakkaus, joka on Isästä ja joka kestää myrskyssä ja
jalostaa ja puhdistaa hengen silloinkin, kun sen täytyy alistua
välttämättömyyden pakottamana lihan tasalle. Teidän oma henkenne
kirkastuu ja jalostuu silloin ihmishengen kauneissa jumalallisissa
runotulissa siksi ihmishengeksi, joka aina pyrkii korkeuteen, pois
maan tomusta."

Pienet urut alkoivat taas soida, kuin olisivat pikkuiset enkelilapset
puhaltaneet pieniin pilleihinsä. Väki rukoili yhdessä vihityn parin
kanssa onnea sille ja uusi elämä alkoi kauniina lauluna ja runona.
Martvan posket punottivat. Hänessä alkoi herätä itsetiedoton käsitys
siitä, että rakkaus ja lempi eivät ole samaa. Hänelle alkoi kuvastua
selvyys siitä, miksi Oolavi oli hänestä näyttänyt toiselta kuin
ennen. Mutta se tajunta ilmestyi hänelle kauniina ja puhtaana kuin
kirkas päivänpaiste, joka puhkeaa pilvestä urkujen ihanan äänen
samalla aikaa helähtäessä. Hän huomasi rakastavansa, sillä hänen
lempensä oli puhdas kuin rakkaus. Siinä ei ollut aistillisuutta, ei
tietoakaan siitä. Hän uskoi vieläkin, että enkeli Gabriel tuo hänelle
äiti-onnen kuten isä nuken.

Hetken kuluttua helisi morsiamen koti hääilosta. Kukka jakoi tuoksua,
viulu säveltä ja häähuone tulvi väliin täynnä onnentoivotusta.

Ilta kului syvemmälle. Neito heltyi, poika rohkaistui. Ihastuneet
silmäykset laskivat sateena morsiuspariin.

-- "Onnea, onnea!" -- säteili kaikkialta.

-- "Onnea, onnea!" -- vinkui viulunkieli.

Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja
nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti.
Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä.

-- "Onnea ja onnea!" -- helisi ja häilähteli kaikkialla.

Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun
ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän
aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan
kokonansa... Hoikka vartalo heilahteli kepeänä... Jalka tuskin otti
maahan... Katse oli arkana lattiaan luotu... Sydän sykki, poski
hehkui punana... Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli
Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä:

-- "He ovat toistensa omat."

       *       *       *       *       *

Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi
herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa.

Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika
kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin
puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin
hellimmät salat.

Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät
ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä
sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin
metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä.
Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta
syyskesän kuutamoa.

He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava
kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen
kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen
pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä
tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin
olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa.

Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä
ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko
kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella,
helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat
varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä
oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja
lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä
hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet.

Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli
herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä...
Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla... Morsiamen onni ja
unelmat häilähtivät kaikkialla... Syli kutsui, veri käski... Lempi
puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta.

Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat
eivätkä nähneet niitä... Silmä harhaili vain niissä... Ajatus kulki
muilla mailla... Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on
ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea... Molemmat arastelivat
katsahtaa toistensa silmiin... Siksi jäi silmä jouten... Siksi
harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa...

Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän
katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli
herkemmäksi, veri aremmaksi... Katse kääntyi katseen tieltä... antoi
muun puhua... arkaili... pakeni... odotti sitä, jota muka pakeni.

Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se
oli puhdas ja pyhä... Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää
katse kylläänsä hänestä... Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan
puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja
taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet... Hän kuunteli verensä
kaunista kertomusta... näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon
matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja
rohkea...

Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset... Veri ymmärsi veren
äänen... Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi... Lempi hymyili
hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut... Hän
näki ainoastaan sen runon kauneutta... luuli ettei lemmessä olekaan
muuta... ei tuntenut sen rumia teitä... Vaimon osa ja elämä oli
hänestä ainaista morsiamena oloa... puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli
hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin
sitä.

Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin
syliin vaipua... Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui:

-- "Martva!"

Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän
nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa
hänen.

Hän oli morsian... Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja
tarvittu.

Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen
tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta
tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon.

Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu
ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten
vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan
laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat
taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet
koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja
veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi
päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua...
Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö
tuli kiikulta kotiin"... Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli
köyhä, mistä puhua.

Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville,
jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä:

-- "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!... Ne kaipaavat ja...
luulevat..."

Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat".

Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan
alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi...


2. Korkeudessa.

Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa... Hengen
ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa...

Yösydän oli jo ohi mennyt.

Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa
kohti... Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena,
yö-ulapasta kohoten... Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman
valoon kelmenemään.

Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar
unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä... Ei ollut airoa veneessä,
ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi
airon asemesta sen sivulla... Somasti solui kaunis vene... Sievästi
ohjaili sitä Unetar... Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa
kannattimessa riippumassa... Hänellä oli tähden valoa runovaippana
hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena... Hänen veneensä oli
taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste...

Yö kokoili jo hämäriänsä... Hengen ja luonnon runous kulkivat
yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa... Unetar kylvi
vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta,
nukkuneisiin kylvi hän unia... Siemen putosi sinne, toinen putosi
tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni,
vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin... Siellä
eli henki kahleetonna... Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta,
eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä
maailmassa, hengen ja runouden mailla...

Niin syntyi kaunis tarina... Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja
itse oli se taru ja todellisuus samalla.



Kun tienhaara jo oli edessä.


Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa
poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla...

Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän
missä tahansa...

Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi
enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa
silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena
puhui hänelle hänen saattajansa:

-- "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen
vilahduksen elämän ikuisista ongelmista... Ne ongelmat ovat niitä
loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa
kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta..."

Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla.
Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen
kaunista suojattiansa... Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa
hänen hoiviinsa... Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen
runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen... Aika
hävisi, aistillinen haihtui... Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen
hämärän maa.

Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät
valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita... Ne katselivat
ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi...
Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä:

    "Onnellinen matkas' olkoon
    ihmis-onnen syiden luo!
    Siellä sulle kirkastukoon
    päivänselväksi se vuo,
    joka ihmishengen kantaa
    onneen, sekä rauhan antaa
    sille, joka vuon sen suo
    häntä johtaa Luojan luo!

    Vaan ne onnensyiden juonet
    vievät kaikkeinsyvimpään.
    Ongelmoiden salat suuret
    johdattavat eksymään
    ihmishengen, salanjuuriin
    liian syviin, liian suuriin,
    jos ne pyrkii katsomaan.
    Niihin näkee Luoja vaan.

    Siksi elon ongelmoita
    uskon silmin katso vaan!
    Ällös tutkiskella koita
    järjelläsi milloinkaan
    syvyyksiä syvimpiä,
    niitä kaikkeinpyhimpiä,
    joista ihmis-onni saa
    ravintoa ammentaa.

    Nyt ja ennen, sekä yhä
    juuret onnen-ongelmain
    ovat Isän tahto pyhä.
    Niihin uskoa on vain
    sulia lupa, selvää joskaan
    niistä et voi saada koskaan.
    Yksinkertaisuudessaan
    ne on selvät ainiaan."

Korkeuden mailla kulkijat saapuivat jo unohdettuun paratiisiin.
Päivä paistoi siellä taivaan runona. Ihmistä odotti koti-onni,
lintua metsän rauha ja tuulta ikuinen tyven. Suurena selitti enkeli
suojatillensa:

-- "Näet, kuinka täällä puhkeaa ainainen _kotionni_. Se puhkeaa
kuin kukka. Se odottaa poimijaksensa ihmistä, joka tyyten nääntyy
onnenkaipuun janoon, kuin matkustaja kaikkein kuivimmassa,
helteisessä erämaassa nääntyy veden puutteessa päivänpaisteen
polttamana, kun ei tiedä, että käden ylettymän päässä odottaa raikas,
vesirikas lähde, ja lähteen reunalla lippi, jolla voi mielin-määrin
ammentaa lähteen vesiantimia..."

Jo lähde lorahtikin ihmishengelle... Jo lähteen pohjalta kuului
kaunis, salainen soitto... Siellä soi koti-onnen kannel. Se soi
puhtaan neidon polven päällä ja sen sormien soittamana... Martva
tajusi sen soiton... Ihmishenki, joka oli hänessä, ei siis ollut
vielä sitä lähdettä unohtanut. Enkeli jatkoi puhettansa:

-- "Viime matkalla sait kuulla suuren lemmenkäskyn, Luojan käskyistä
ensimäisen. Sen on Jumala luomisessa terottanut ihmiselle terävämmin,
kuin omantunnonlain, josta Hän _sanoin_ vasta Sinailla puhui.
Luomisessa Hän painosti sanoin ainoastaan lemmen käskyn... Miksi Hän
niin teki, se jääpi Hänen salaisuudeksensa..."

Hän vaikeni. Martva lausui hänelle hiljaa:

-- "Enhän sitä koskaan kyselekään... Minä tiedän nyt sen käskyn ja
siinä on kyllä minulle... Ja oikeastaan tiedän enemmänkin; Minä
tiedän miten ihmeen armas ja puhdas on sekin Luojan käsky... Sen
täyttäminen on minulle suurin mainen onni..."

Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan
laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana
selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen:

-- "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi
jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne,
jossa _koti_ odottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä
aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut
vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava
yksinpä isästään ja äidistänsäkin... Niin suurta uhria ei ole
kenellekään muulle kuolevalle säädetty... Niin korkealle on Jumala
korottanut vaimon..."

Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama
sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille:

-- "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin
suulla... Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun
voimani ja kiroamaan vaimon miehen _vallittavaksi_, samaten kuin
Hänen täytyi kirota maakin, _omien kättensä työ_ orjantappuroita
kasvamaan... Hän säätää, mutta minä kumoelen... Sinä aijot tytölle
valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on
sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava..."

Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina,
terävinä... Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä
vastasi Gabriel Perkeleelle:

-- "Jumalan työt kulkevat radoillansa... Sinä itse olet tekosi
johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan."

       *       *       *       *       *

Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä
olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian
vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma
sielu...

He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan...
Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen
runona... Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin
kukkalaite... Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä... Kevät
kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä
lemmenrunoksi... Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin
väsynyt, siipi uupunut lentäessä... Unena häilyi ilma, unelmana
päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten
Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet
odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen
vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen
pois menoa...

Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa
ihmishenki... Ihmeissään lausui Martva saattajallensa:

-- "Täällä on kaikki outoa ja ihmeellistä... Lehto on täynnä
hellyyttä ja puhtautta... Tuuli on varmaan nukahtanut, tai on muuanne
matkustanut...".

Mutta vaaran alla oli tiehaara. Tie, joka erosi siitä oikealle,
kulki puhtaan runolehdon läpi... Ja siinä lehdossa oli ikuinen
siimes, siinä oli rauha ja siinä oli puhtaus... Se lehto oli
tulvillansa kaipausta... se oli täynnä ikävää ja odotusta ja jaloa
murhemieltä... Se murhemieli nousi valkokukkien tuoksuntana ja se
täytti koko kauniin lehdon... Ei soinut siellä soitto, ei helähtänyt
siellä ilolaulu... Lintu lauloi siellä armaallensa kaihoisinta
virttä, surren sen kanssa jaloa elämän surua... Käki istui siellä
koivun latvassa äänettömänä, kaipaillen sekin... Se kaipasi
ihaninta onnenkukkaa: jalointa suurta äidin nautintoa, jonka oli
kadottanut silloin, kun oli luovuttanut pesä-onnen vieraalle emolle,
sekä lennähtänyt tiehaarasta vasemmalle, missä jalon äiti-onnen
asemasta odottaa alhainen lempi... Erehdystänsä surren istui nyt
käki, lintukunnan kepeämielinen portto, ainoana ajanvietteenä se
mielipaha ja katumus, joka seuraa aina sitä, joka on vaihtanut
elämän korkeimmat ja jaloimmat hetken halpaan nautintoon, ja on
pettymyksensä liian myöhään havainnut...

Oli ihmishengen ensimäinen valinta-aika... Oli se tiehaara, jossa
paha tarjoutuu kauneimpana: Lemmenrunot pukuinansa:

Vasemmalle erosi toinen tie. Se vei aistipunalehtoon. Se vei kuuluun
Harhasaareen... Sen portti narahti lemmen runona... Se lehto hohti
punaväreissänsä... Kaikki oli siellä puettu hää-illan hienoon
iltaruskoon... Kaikki oli kääritty herkulliseen värisointuun...
Pehmeä, lämmin valo valui kaiken yli. Iloisimmat laulut helskyivät...
Puiden siimeksestä vuoti hellin huilun ääni soinnuksi laulun
sekaan... Siihen laulu- ja soittomereen laskeutui hiljaa puiden joka
oksan päästä, lintujen ihana laulusade. Jokainen tirskahdus tipahti
laulajan suusta hellään aistipunapaloon, putosi siihen, kuin kallis
helmi punaiselle sametille...

Se saari oli lemmensumujen saari. Sen siimeksissä käveli
lempijöiden joukko punaisissa pukimissa, lymyillen kukkaisimpiin
pensastoihin... Lämpö uhkui outona ja huumaavana... Se lämpö oli
marjankypsymiskuumetta... Se oli lemmen lämpöä... Nurmen ruoho oli
hellää, hivelevää pehmeyttä... Se tarjosi hipiälle herkullisinta
hivelyä... Kaikki suli hienouteen, hohteeseen, soittoon, lauluun,
värisointuun, lempeen... Kaikki nautti, väsyi, levähti hetken, nautti
taas... Ne levähtivät kauneissa keinuissa kauniin Hurmanlähteen
luona... Lähteestä pulppusi viini iloisina, helskyen niin kuin soiva
kannel... Pienet enkelit kantoivat viinin vaahtoa janoisille...
Ne janoiset joivat siitä uutta voimaa, nautinnoihin, joivat sitä
kauneissa keinuissa keinuen... Viinin vaahtoa tarjoillessansa
lauloivat enkelilapset lemmen huilun säestyksellä:

    "Juo viiniä lähteen
    lapsonen maan!
    On taivahan tähteen
    huolista maan
    tie liiaksi pitkä ja mahdoton myös.
    Sen vuoksipa turha on työs,
    jos lähdet nyt,
    sä väsynyt,
    niin kaukaa onnen hakuun.
    Sä täällä jo pääset sen makuun,
    saat juoda sen pohjaankin asti,
    ja nauttia armaimmasti,
    kun suonissa viini
    juoksee ja kiini
    saat siepata suutelon hennon.
    Ken alkaisi turhan lennon
    taivahan tähteen,
    kun luona tän lähteen
    on tarjolla onnen huuli
    ja autuutta huokuvi tuuli?
    Lyhyt on toki ihmisen ikä
    ja pitkä on polku se, mikä
    vie tähteen.
    Luo lähteen
    vain ehtivi ihminen käydä.
    Siis täällä sä maljasi täytä
    ja pohjaan juo,
    niin onnen luo
    oot ehtinyt aikanansa."

Pahan voima kukki koreimmillansa... Sen sävel soi suloisimmillansa...
Mutta ei tajunnut sitä vielä neidon sielu... Se oli liika puhdas
punavalolle. Katseillansa kysyi hän sen selitystä saattajaltansa ja
rauhallisena selitti enkeli hänelle:

-- "Tässä erkanevat hyvän ja pahan tiet. Oikealle lähtee hyvän
ja puhtauden tie. Sen tien varrella ovat kaikki maisemat täynnä
ihmishengen jalointa kaipausta, ikävää, jopa tuskaakin, joka
polttaa ihmisestä pois alhaisuuden ja pahan ja jalostaa sen hengen
suureksi, korkeaksi ja yleväksi, joka pyrkii aina Luojan luo...
Mutta vasemmalla ovat pahan maat, kuulu Harhasaari. Siellä saat sinä
hetken herkullisen hedelmän syödäksesi. Mutta syötyäsi tunnet olevasi
petetty, kuten Eeva, joka uskoi käärmettä. Sinä olet nytkin vapaa.
Hän ainoastaan _varottaa_ sinua. Kuten Hän varotti Eevaa: 'Älä syö',
niin varottaa Hän nyt sinua lausuen; 'karta pahan tietä, sillä siellä
odottaa kuolema'!"

Hyvän ja pahan laulut alkoivat soida neidon povessa miltei jo
tajuttavina... Elämä teki siten suurta työtänsä. Se kasvatti jaloa
hedelmäänsä: ihmishenkeä, kasvatti yhtä toisen kustannuksella:
jalosti yhden, antoi toisen työn huonona mädätä... Ylevänä lopetti
Gabriel:

-- "Siis päätä tässä kumpaa tietä tahdot käydä! Oikealla odottaa
elämä ja ihmishengen onni... Vasemmalla odottaa kuolema hetken onneen
kätkettynä. Ja sekin täytyy sinun siellä omin käsin liasta ottaa...
Valitse siis hyvä, taikka paha!"

Yhä viettelevämpänä soi pahan lemmensoitto... Sen laulu oli
lumousta... Suuri tiehaara odotti... Mutta rauhallisena selitti
Martva:

-- "Miksi minä valitseisin pahan, jota en edes tunne?... En
tiedä mitä on paha, kun olen elämässä aamusta iltaan nähnyt
pelkkää hyvää... Miksi valitseisin pahan, kun kerran olen hyvään
tyytyväinen?... Minun mielestäni on hyvä kaikkein paras elämässä.
Se on parempi kauniin käen kukuntaakin, kauniimpi kevään kukkaa,
pääskynpoikaa ja mieluisampi vanhaa Mirriäkin, joka helmassani
nukkuessaan hyrrää... Suo minun siksi sinun kerallasi nyt käydä
oikealle, hyvän tielle!"

Hyvän kukkaset iloitsivat. Jalona lausui Gabriel:

-- "Nyt kiitos Sinulle, Isä maan ja taivaan!... Sinä olet taas
osottanut, että Eevan synti ei kaada Sinun valtakuntaasi. Sinä
olet osottanut, että ihmishenki ei voi unohtaa paratiisiansa, vaan
pyrkii sinne takaisin tuskienkin tietä käyden... Mutta tule, Martva,
kerallani puhtaiden morsius-unelmien maille!"

       *       *       *       *       *

Lemmen runous helskyi taas hengen runouden säveleen seassa. Kulkijat
tulivat Lemmenvirran rantaan. Siinä antoi enkeli merkin. Oitis
ilmestyi kaunis pursi. Purtta osottaen kehoitti enkeli suojattiansa:

-- "Astu veneeseen! Sinä olet valinnut hyvän osan, kuten Maria
muinoin Jeesukselta..."

Martva astui veneeseen asettuen teljolle... Gabriel ohjaa kulkua,
viitaten kädellänsä virralle, mihin on venettä vietävä... Vesi
on vaaleaa, virta soluu aallotonna... Rantalehdossa ovat puut
puhtaanpunaisia, latva latvan tasalla... Punavuorena kohoaa niiden
peittämä rantavaara... Rannoilla pesivät valkeat linnut, toiset
uivat laulellen joella... Ranta kasvaa kortteikkoa, ei harvaa, ei
tiheää, vaan semmoista, joka sopii rannan kauneudeksi... Korte on
itse kauneutta, päässä valkoperho kukkaisena... Virta ei tee värettä,
ei tuuli aaltoa nosta... Keskijoki on punaisilla rakkaudenkukilla
harvakseensa siroteltu.

-- "Täällä on niin ihanaa!" -- kuiskasi Martva silloin hiljaa.
Gabriel hymyili ylevänä, rauhallisena ja johti purtta aina edelleen.

Vene solui säveleenä... Se viilsi vettä äänetönnä, airot siipinä
sivulla... Ei ottanut airo veteen... Koholla kulkivat ne kuin
peljäten kastuvansa... Rantalehdossa lauloivat valkeat linnut... Ne
lauloivat onnea häihinsä soutajalle... Pilvi punoitti, päivä paistoi
pilven raosta... Takana olivat lapsuuden muistot, edessä lemmen
unelmat... häärunous... morsiamen iki-onni... Tahraa ei näkynyt
missään... Sielu oli puhtaampi kuin valkolintusen väri punaisessa
rantalehdossa...

Metsä alkoi vaalentua... Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea
myöten... Jo olivat rannat lemmen lehtoloina... Metsävaara kohosi
kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä... Joka puu oli valkeatakin
valkeampi... Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut...

Airot levällä solui yhä Martvan vene... Hän odotti häitä unissansa...
Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin
varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat...

Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla
kylvettynä... Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin
vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"...

Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas
sulho sulhaisena... Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot:
Koti odotti kukkaisissa... Häähuone oli täynnä onnea ja iloa... Sävel
soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi... Vene
liukuu virran varassa... Virran vesi on muuttunut punertavaksi...
Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara...
Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat
paistavat punertavalla virran kalvolla.

Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten... Jo avautuivat
hääilojen takaiset runot... Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus...
Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti
kuutamonvärinen pilvi.

Jo saapui vene onnenrantaan... Virran levenemässä oli kaunis onnen
saari... Vene laski sitä kohti... Kaikki on siellä puhtautta, kaikki
korkeinta runoutta... Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia...
Oksa ei liiku, ei lintu laula... Se istuu vain ilman ollaksensa...

Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä
runomaljat, joista pappi kirkossa puhui... Kauneina palavat
runotulet, hienoina nousevat niiden savut... Enkelit laulavat
onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa.

Martva näkee edelleen unta onnestansa... Vene nousee airosiipiensä
varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle... Oolavi nostaa
hänet kuin lapsen maalle... Kukkaista tietä kulkevat he häiden
takaisessa elämässä... Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla
pilvenä sitä pimittämässä... Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona...
Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa.

Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille... Siellä
odottavat häntä kukkakiikut... Koti on saaren perällä, kiikku kodin
pihamaalla... Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja
elämä on oloa Oolavin sylissä... hänen veneensä varassa... hänen
turvissansa, hänen kiikuteltavanansa.

Hän tulee jo kotiinsa... Runotulena palaa siellä rakkaus... Huoneessa
on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen
puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas
runous... Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista
sineä... Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä,
mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista...

Lummekukat kukkivat kauneina... Koti on täynnä jumalallista
aviorunoa... Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun... Silmä puhelee
silmän kanssa, kaikki muu vaikenee... Korkeuteen ilmestyy parvi pikku
enkeleitä, vihreät lehvät käsissä... Keinu heilahtaa ja enkelit
laulavat pilvestä hänelle:

        "Tervetuloa, puhdas tyttö,
    lemmen kukkakiikkuun!
    Runona, lauluna elämäsi armainen
    kodissasi helskyköön!
    Lemmen kiikun heilahdusta
    olkoot kaikki päiväsi!
    Iltasi, aamusi
    lemmentähti valaiskoon!
    Lemmenkukan tuoksua
    olkoot kaikki yösi sun!"

       *       *       *       *       *

Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja.
Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon,
lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin
nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on
paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa
kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan
kauneuteen.

Koti-onni kukki... Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa:
Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa... Keskellä
kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen
malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä
osottaen selitti enkeli saatettavallensa:

-- "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se on _rakkautta_,
joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka
Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun
halusi oleman'!... Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä
asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta... Mutta
sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun
sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut
sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen
jälkeläisillensä... Sinä olet taas korkea ihmishenki..."

"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen
alkusyyt... Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei
Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde,
luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan... Mutta jos
ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen
viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu.
Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden
pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten
sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla
oli valon itseselkeys... Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat
niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut
rakkauteen, eikä lempeen... Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä
paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu,
kun päivän valo siihen hieman sattuu... Siksi antoi Luoja hänelle
suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto,
rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta... Niin puhkee töistä,
_elämästä_, onni tai rangaistus... Hän on sen säätänyt... Ja Hän on
viisas..."

Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa.
Ajatuksissaan lausui Martva:

-- "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä
minulle opettanut... Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle
outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta
puhut... Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta..."

Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden
nimen. Gabriel jatkoi:

-- "Näät täällä kodin. Uutimien takaa, kun aika tulee, täytyy sinun
nähdä se, jota et vielä tunne... Muista silloin: Kaksi alttaria on
edessäsi. Luoja sinun sallii valita kotilieden alttariksi tämän
alttarin, tai tuonkin toisen, vuoteen... Valitse oikein!..."

-- "Mutta miten tiedän valita oikein?" -- keskeytti Martva avoimin
katsein, mutta ihmeissänsä. Hänelle siihen lausui Gabriel:

-- "Hän neuvoo sen, jos vain itse pysyt Hänessä. Kodin suurin runous
on pääskysparin huoli pesuudestaan: On sinä pienen pesän tekeminen
ja emon huoli lemmenhedelmistään, joita hän on koonnut siipityngän
alle; sinä runoutena on puolison liverrys armaan emon kiitokseksi, ja
sitten yhteishuoli poikasista, ja ilo, jota he nauttivat silloin, kun
pieni saapi siiven sivullensa ja lähtee maailmaan sen kantamana...
Sen kaiken runouden korkeimpana tulena palaa puolisoiden usko,
että se runous on jumalainen, jopa myös korkeakin... Se usko tuo
kotiin puhtauden suuren runon, rauhan, onnen ja kaiken hyvän...
Siitä runoudesta, _uskosta_, puhkeavat naisen sieluun korkeimmat
avut, naisen ihanimmat koristeet ja sen jalon olemuksen kauneimmat
kukat: puhtaus, uskollisuus ja äidinrakkaus... Katso, itseselvä ja
yksinkertainen on onnen vyyhti... Siis laske kaiken onnen perusteeksi
se korkein runous, mutta älä lähde valoa tavottamaan syvyydestä ja
hämärästä selvyyttä, niin onni uskosta Häneen helähtää sinulle joka
päivä Hänen lahjanansa..."

Kodin runokellot soivat. Hyvän laulut hymisivät. Haaveillen, puhtaan
katseen maahan luoden virkahti Martva:

-- "Minulle selkenee nyt Hän jo kaikkein kirkkaimmaksi auringoksi...
Hän onnen syytkin näyttää nyt jo minulle, joka ennen tiesin, mitä
on onni, mutta en tiennyt, mitä tietä myöten johtuu se ainoastaan
Hänestä ja Hänen lahjanaan..."

Niin jalostui taas lemmen runo takaisin suureksi hengen runoksi.
Enkeli jatkoi selitystänsä, puhuen:

-- "Jo paljon on antanut sinulle Luoja: Hän on siunannut sinun
elämäsi kauniiksi hyminäksi, jota tuhannet ihastuneet kuuntelevat.
Ei kadesilmäyksen ole Hän suonut sinuun päästä. Rakas isän koti on
sinulla turvallisin pääskynpesä, joka on rakkautta tulvillaan. Hän
ei ole päästänyt pahaa sydämeesi... Se on lahjoistansa suurin... Hän
on suonut sinulle kauneuden ja jalon sielun. Hän on hoitanut sinua
niinkuin lastaan kehdosta asti. Nyt on Hän sinulle suonut puhtaan
sulhon... Onnen ongelmoihin Hän on sinun suonut heittää silmäyksen,
niin että tiedät karttaa pahaa, tiedät niin välttää sitä puuta, josta
Hän on kerran kieltänyt ottamasta... Siten on Hän sinulle tahtonut
taata sen onnen, jonka oli jo suonut... Siispä kiitä Häntä niistä
lahjoistaan!"

Rauhallisena totteli tyttö Jumalan ääntä.

Kaunis rukous sekottui enkelien soittoon nousten taivaan korkeuteen
kauniina, niin kuin unelmoivan neidon unelma kulkee armaan
hengen luokse runojen maailmoihin... Gabriel seisoi Martvan
takana, kädessänsä valkoinen kaunis risti, ja alttarilla palavan
kodin-runotulen hohde valaisi heitä runohohteellaan.



Mutta jo nousi musta lippu.


Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se
hulmahteli pahan voimien lippuna...

Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo
niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri
autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä
kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on
kuolemakin kylmille jättänyt.

Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon
ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi
sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa
kalmistonportteja kohti... Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui
Perkele kateisena:

-- "Ah! _Jehova_ johtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin
ylistää Häntä!..."

Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteli
Häntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:.

299

-- "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi... Siksi en minä
voi _kuolemalla_ ihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan
valtaa... Siksi täytyy minun lyödä ihmiset _toinen toistensa_
kädellä... Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan
sotaväkenä..."

Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän
maahan... Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu... Koko
ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja
se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se
pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä...

Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen
kiirastulena...

Yhä yltyi se taistelu... Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä
useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa.
Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua... Yhä koveni sen
taistelun pauhu... Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen
pauhuun... Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja
pahan suuren kysymyksen... Polttoroviot paloivat... Ristinpuita
pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten... Miekat
iskivät yhteen ihmispovessa...

Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille...
Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon
kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin:

-- "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille... Ah, mikä
suuri voima onkaan Hänen aseenansa!... Ja minun täytyy houkutella
heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja
kunnialla!..."

Lumoavat soitot soivat maassa... Elämänpuut hohtivat hekkumaisina...
Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan... Ne
tallasivat kaiken, joka sattui tielle... Joukottain sortuivat ne
toistensa jalkojen alle... Ylpeänä lausui Perkele silloin:

-- "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun
roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois
ihmispovesta!... Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!"

Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui
purressansa... Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen
tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä.

Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle.
Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia
ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta... Hän istui ja
epäröi... Hän eli kahden kauniin voiman välillä.

Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta... Ja
aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi
pysyikin paikoillansa.

       *       *       *       *       *

Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa
Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena
runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän
keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu...

Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna.
Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi
tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa.

Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas
käärme, Harhaman elämä.



Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.


1. Maassa.

Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat
ensimäiset kutsuvat valot.

Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli
nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa,
kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen.

-- "Tervetuloa, herra Tuukkala!" -- vastasi nuori pappi Oolavin
tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän:

-- "Istukaahan!... Oli hauskaa, että tulitte... Me herra Aatteelan
kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista... On hupaista, että
tulitte ottamaan siihen osaa..."

Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti
kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä
pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan.

Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman
kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä
täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä.
Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan
merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas
keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi
syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima.

Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta
Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti
kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut
darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa,
ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden
kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla,
että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta,
käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui
puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi:

-- "Pastorin ei pidä pahastua, että minä ajatukseni lausun aina
rehellisesti, vaikka tiedän, että Te olette niiden jyrkkä vastustaja.
Mutta minusta tuntuu, että Darwinin kehitys-oppi -- jota Harhama
tuntuu jossain määrin seuranneen -- olisikin oikea ihmisen luomisen
selitys."

Oolavi jännittyi keskustelusta. Hänkin oli itseksensä paljon
lukenut. Hän oli lukenut harvoja kirjoja, mutta sen sijaan niistä
rivien välitkin. Hän ei lukenut niin kuin henkinen hottentotti,
joka palvelee omaa päätänsä puujumalana ja nostaa sen muidenkin
ihailtavaksi, vaan kuten mies, joka lukee viisastuaksensa jäsen
tähden etsii kaikessa oikeutusta. Mutta se tieto oli hänessä
kumminkin vielä kepeää. Se oli vasta syvemmän tiedon janoa, janoa,
joka juodessa yhä yltyy.

Hän selaili nyt kirjaa ja seurasi keskustelua. Nuoren papin posket
hehkuivat. Hän vastasi Aatteelalle innostunein mielin:

-- "Olen iloinen, että saan kanssanne asiasta puhua. Minä en
ollenkaan kiellä, ettei Darwinin oppi siitä _tiestä_, jota Jumala on
käyttänyt ihmistä luodessansa, olisi tai voisi olla oikea."

Molemmat kuulijat hiukan oudostuivat Oolavi oli kyllä tutustunut
Darwinin aatteisiin ei ainoastaan nimeltä, kuten miljoonat, vaan
paljon syvemmin. Mutta hurskas kasvatus ja sen luoma raamatullinen
mieliala ja usko olivat vaikuttaneet, että hän jo vaistomaisesti
piti niitä aatteita todistamattomina ja varsinkin raamatun opille ja
jumalan-uskolle vihamielisinä.

Kun nyt nuori, hurskas pappi myönsi niiden oikeuden mahdolliseksi,
jännittyivät hänen sielunsa voimat heti täyteen vireeseen. Pastori
Aamusto huomasi sanojensa vaikutuksen ja jatkoi:

-- "Ei raamattu kiellä sitä, että Jumala on pitkien aikojen kuluessa
kehittänyt maan tomun ihmiseksi. Päinvastoin: Jumala ei ole mikään
katastrofisti, joka tekee hetkessä tehtävänsä. Jotka opettavat muka
raamatun ilmottavan, että Jumala loi ihmisen silmänräpäyksessä,
ne valehtelevat, sillä sekin vertaus, että 'tuhannen ajastaikaa
on Jumalan edessä kuin yksi päivä', on aivan vertauksellisesti
käsitettävä. Sekin vertaus voi olla vielä liian lyhyt..."

Oolavi katseli nuorta pappia ihmeissänsä. Puhuja lisäsi:

-- "Sillä käsitättehän Te, että Hänelle, joka on ijankaikkinen,
ei voi olla aikaa, vaan kaikki on Hänelle yksi hetki. Meidän
tuhatvuotemme eivät voi olla ijankaikkisuudessa verrannollisesti sen
pitempiä, kuin on olevan rinnalla olematon, tai äärellinen rahtu
äärettömään verrattuna."

Aatteela mietti. Hänen epäilynsä oli syvällistä. Sillä ei ollut
mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat varmat kaikesta, mitä
eivät ole viitsineet koskaan ajatella ja mitä ei kukaan ole kyennyt
tutkimaankaan. Hitaasti, joka sanaa punniten alkoi hän kuivalla
äänellä väittää:

-- "Kyllä siinä, Teidän ajatuksessanne, pastori, on jo sitä makua,
että... ei se vain ole ihminen muuta kuin sitä mitä siitä on Harhama
teoksessansa järkeillyt... ja samaa mitä on Darwinkin puhunut."

Oolavin mieleen muistuivat hänen viime-aikaiset mietteensä "Litvan
laulun" ajatuksista. Hän oli yhtenä korvana. Nuori pappi iloitsi,
että sai tilaisuuden tunnustaa rohkean uskonsa, vakuuttaa, että
Jumala pysyy maailmoidenkin eikä ainoastaan eri oppien hävitessä. Hän
selitti:

-- "Miksi vanhinta tai alku-ihmistä sanotaan: ihmisapinaksi vaiko
apina-ihmiseksi, se on saman tekevä. Raamatun mukaan on pääasia se,
että ihminen ei ole korkealle kehittynyt apina: tavallinen elukka,
vaan on hän kuolematon henki, joka on Jumalasta lähtenyt. Mitä tietä
hän on Jumalasta lähtenyt ja nykymuotoonsa kehittynyt, siitä ei
raamattu hiiskahdakaan..."

Aatteelan katseesta voi lukea, että hänen aivoissansa oli kokonainen
järjen työpaja täydessä työssä.

Vilkkaasti, ikäänkuin jotain uutta muistaen, kysyi häneltä nuori
pappi:

-- "Eikö kehitys-opin ja geologian mukaan korkein laji ole ilmestynyt
viimeisenä?"

-- "Kyllä, kyllä!" -- myönteli Aatteela hitaasti.

Pastori Aamusto tarttui nopeasti:

-- "Ja eikö kehitys ole pysyväinen?"

Aatteela myönsi niin olevan. Suuret kysymykset nousivat aaveina
Oolavin eteen. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia,
-- ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä -- kuin ihminen,
miten on selitettävä että ne _kaikki_ ovat jääneet niin paljon
jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi
aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä
järjellisyytenä, ja ehdottomana..."

Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään
sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi
aivan _odotti_, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän
suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä
ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori
Aamusto:

-- "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen,
täytyy niiden olla sitä _alhaisempi_ laji, sillä tieteen mukaan ei
-- tietääkseni -- alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin
korkeampi... Eikö niin?"

-- "Niin... Kyllä se on oikein", -- myönnytteli Aatteela.

-- "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja... Miksi eivät silloin
apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?"
-- jatkoi pastori Aamusto.

Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa
laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret
ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa,
mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen.
Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä
oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta
vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja
elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä
ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun
korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle
ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen:

-- "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte
on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi
ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?... Minun käsittääkseni
se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös..."

-- "Niin... Niin... Niin!" -- tapaili Aatteela ajatuksissansa,
löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman
teoksen ajatuksen oikeaksi.

Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan
luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi
hän kyselyään:

-- "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut,
ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten
muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet
ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan
kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö
nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin
alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin --
vanhimmista ajoista puhumattakaan?... Eikö kehitys-oppi jo sitä --
että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä -- edellytäkin
aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?"

-- "Se on totta", -- vahvisti Aatteela. Oolavin sielun eteen
nostettiin ijankaikkisuuden pimeimpiä syvyyksiä. Koskenlaskijan
rohkeudella halusi hän niihin kurkistaa, syöksyä niihin. Ne alkoivat
vetää kuin Tuukkalan koski. Nuori pappi teki johtopäätöksensä:

-- "Kehitys-opin mukaan on nykyhetki sopivampi korkeamman elämän
syntymiselle, kuin vanhin. Mutta miksi ei silloin synny maantomusta,
itsestänsä, uusia lajeja? Pitäisihän kehityksen olla ikuinen ja
kehitysopin järjellisen johtopäätöksen mukaan siis nyt ilmaantua
vielä nykyihmistäkin korkeamman lajin alkumuotoja... joten me siis
aikanansa jäisimme uuden ajan apinoiksi. Miten Te tämän selitätte?"

Hänen ajatuksensa leikkasi armotta kuin terävin veitsi. Aatteela oli
hämmästynyt, Oolavi vireessä. Nuori pappi hehkui Jumalansa asian
puolesta ja Hänen rohkaisemanansa. Hän jatkoi:

-- "Tai jos ajatellaan nykylajien kehityksen jatkuvan, miksi ei
ihmiskunnassa synny välimuotoja, ei myös eläinlajeissa? Ihmiskunnan
tietämys on jo niin pitkäaikainen, että se tapaus olisi huomattu,
mutta nyt ovatkin lajit pysyneet samoina halki ihmiskunnan muistin...
ei ole vuosituhannen kuluessa ilmestynyt yhtään ainoata, ei
alhaisemmankaan eläimen alkumuotoa, vaikka olosuhteet, kuten sanoin,
ovat sen muodostumiselle tuhannesti suotuisammat kuin silloin,
jolloin otaksutaan ihmisen alkumuodon siinneen maan tomusta."

Ja taas seisoi hän Jumalansa asian voitosta riemuiten, ja Aatteelan
vaijetessa ja miettiessä elämän salaisuuksia. Hetken kuluttua hän
jatkoi:

-- "Kehitys-opissa on kymmeniä asioita, jotka puhuvat sen puolesta,
ja tuhansia, jotka puhuvat sitä vastaan. Aikamme tieteellä ei ole
elämän synnystä mitään todistettua tietoa, ei pienintäkään... Vai
voitteko mainita jonkun?" lopetti hän vilkkaasti.

Oolavi odotti vastausta uteliaampana kuin itse Aamusto. Aatteela
ajatteli ja vastasi epäröiden:

-- "Niin... Mitään kokeilla todistettua tietoa ei tiede nykyään voi
tarjota..."

-- "Anteeksi että keskeytän", -- tarttui pastori Aamusto innoissansa.
-- "Tietääkseni on tiede jo kerran päässyt kokeellisissa
todistuksissansa niin pitkälle, että osattiin valmistaa virtsaa...
Mutta myöhemmin olen kuullut, että ilo olikin ennenaikainen, sillä
virtsa ei ollutkaan elimellistä... Minun tietääkseni on siinä kaikki,
mitä tiede tietää elämän synnystä..."

Syntyi jännittävä vaiti-olo, pieni levähdys. Kellon naksutukset
kuuluivat selvinä, voimakkaina raksahduksina. Pastori Aamusto käveli
huoneen edestakaisin, pysähtyi ja lisäsi:

-- "Me emme tiedä ihmisen ja elämän synnystä mitään muuta kuin
sen, mitä raamattu sanoo: 'Jumala loi'... Siinä kaikki... Siinä on
aikamme tieteen kaikki tietämys... Jotka sanovat tieteen siitä muuta
tietävän, ne eivät tunne aikamme tiedettä... Raamattukaan ei meille
sanallakaan ilmoita, miten ja mitä tietä kulkien Jumala elämän ja
ihmisen loi."

Palvelija toi kahvia. Kun Aatteela pani sokeria kahviinsa ja kaatoi
siihen kermaa, jatkoi hän palvelijan tulon johdosta keskeytynyttä
puhetta:

-- "Niin!... Kyllä minä myönnän, että Te, pastori, olette
oikeassakin... Mutta..."

-- "Anteeksi!" -- keskeytti pastori Aamusto, poistuen hetkeksi
huoneeseensa, jonne joku tuli asialle. Kun hän palasi, kysyi hän
vilkkaasti Aatteelalta:

-- "Mitä Te äsken tahdoitte muistuttaa?"

Aatteela jatkoi keskeytynyttä puhettansa:

-- "Minä puhun Teille ajatukseni suoraan. Raamatun oppi joutuu
monessa kohti ristiriitaan semmoisen todellisuuden kanssa, joka
on itseselviö, vaikka ei tiede ja järki kykenekään sen syntyä
selittämään..."

-- "No, esimerkiksi?" -- katkaisi pastori Aamusto, sielu yhtenä
hehkuna.

Oolavi ahmi joka sanan. Hän punnitsi jokaista ajatusta. Koko hänen
sielunsa oli työssä. Aatteela alkoi selittää:

-- "Esimerkiksi se raamatun kertomus, että Jumala muka loi ainoastaan
yhden ihmisparin. Miten on silloin mahdollista, että ihmiset ovat
erirotuisia?... Ja mikä vielä vaikeampi selittää -- rotukysymys nyt
ei ole vielä mitään -- miten yhdestä parista syntynyt ihmissuku
voi levitä yli maailman: esimerkiksi purjehtia Austraaliaan, jonka
alkuasukkaat eivät vielä nytkään kykenisi semmoista matkaa tekemään?
Itse asia, ilman tiedettäkin, todistaa, että kullakin maan-osalla on
täytynyt olla omat... aboriginit... mitä se on... alkuasukkaat."

Mutta Jumalan palvelijan lujuudella ja varmuudella vastasi pastori
Aamusto:

-- "Missä on raamatussa sanottu, että Jumala loi ainoastaan _yhden_
Adamin ja Eevan?"

Molemmat kuulijat oudostuivat, ikäänkuin hölmistyivät, eivätkä
käsittäneet. Syntyi odotus ja äänettömyys.

Mutta pastori Aamusto oli _oikea_ Jumalan palvelija, joka oli
tutkinutkin Hänen sanaansa eikä sitä vain julistanut. Hän oli mies,
joka uskalsi Jumalansa kanssa vaikka temppelinharjalta alas astua.
Rauhallisena selitti hän:

-- "Loiko Jumala ainoastaan _yhden_ Adamin, vai loiko Hän esimerkiksi
kullekin rodulle tai maan-osalle oman Adaminsa, siitä ei raamattu
puhu sanaakaan."

Hänen äänessänsä oli varmuutta. Hän uskalsi epäröimättä tunnustaa,
että me ymmärrämme raamattuakin vasta puolittain. Koko hänen
rauhallisesta olemuksestansa paistoi se vakaumus, että Jumalan työt
ovat meille tutkimattomat ja että Hän ei kaadu ja häviä, vaikka
ihmiset Häntä ja Hänen tointansa väärinkin ymmärtävät. Kuulijat
aivan hämmästyivät hänen rohkeuttansa ja kumminkin tuntui se, mitä
hän sanoi, sopivan täysin yhteen raamatun luomiskertomuksen kanssa,
vieläpä olevan sen aivan luonnollinen selitys.

Heidän vielä oudostellessansa jatkoi Aamusto:

-- "Sanotaan tosin raamatussa: _'Yhden_ ihmisen kautta on synti
maailmaan tullut', mutta sen ei tarvitse merkitä muuta kuin:
Jokaisen Adamin kohtalo, -- jos ensimäisiä ihmispareja oli useampia
-- on ollut sama, kuten kaikki maailmassa on yhtenäisten lakien ja
kohtaloiden alaista."

Ja kääntyen Aatteelaan kysyi hän rauhallisena:

-- "Mutta miten Te selitätte tieteen kannalta? Kaikenhan pitäisi
kehitys-opin mukaan olla kehittynyt yhdestä alkusolusta,
protococcus-solusta. Jos nyt niitä soluja oli suuri määrä, kuten
olisi luonnollista otaksua, eikö ihmisiä jo pitäisi olla aivan
lukematon paljous?"

Kysymykset tulivat Aatteelalle odottamatta kuin pistot. Hän ei
kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Oolavi oli unohtanut Martvan
ja kaiken muun ja imi sieluunsa kysymyksiä, joita hän ei kyennyt nyt
äkkiä vastaamaan. Elämän syvyys avautui huumaavampana entistään. Ne
vastaamatta jääneet kysymykset alkoivat hänen huomaamattansa itää
epäilyn siemeninä. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "On siis tieteenkin kannalta hyvin mahdollinen sekin otaksuma,
että koko ihmiskunnalla oli yksi ainoa kanta-isä, mutta ei ole myös
raamattua vastaan se selitys, että Jumala on luonut kullekin rodulle
tai ihmisryhmälle oman Adaminsa, joiden kaikkien vaiheet suhteessa
Jumalaan ovat olleet samat kuin raamatussa kuvatun."

Puhelu jatkui. Nuori pastori tunsi puhuvansa Jumalansa puolesta
ja hän nautti siitä onnesta. Oolavi otti jo osaa keskusteluun,
varovasti, tehden jonkun kysymyksen. Silloin tuli puheeksi kertomus
vaimon luomisesta miehen kylkiluusta.

-- "Miten Te, pastori, sen -- anteeksi! -- tarun selitätte?" -- kysyi
sen johdosta Aatteela.

Pastori Aamuston kasvot aivan kirkastuivat, kun sai taas todistaa
uskonsa asiassa, johon koskemista moni muu pappi olisi peljännyt
Jumalansa tähden. Kirkkaalla äänellä selitti hän:

-- "Minun mielestäni se ei ole mikään muu kuin runollinen kuvaus
sukupuolisuuden synnystä ihmisessä, tai viittaus siitä tiestä, jota
Jumala käytti sukupuolta luodessansa. Se on -- toistan vielä --
kuvaus ihmisen monistumisesta yksisukuisesta -- tai sekasukuisesta
-- mieheksi ja vaimoksi. Se on kuvaus Jumalan käsissä ihmiseksi
kehittyvään maantomuun ilmestyvästä naisen ja miehen sukupuolesta
ja niiden erkanemisesta... Raamatun kertomus on siinä päivän
selvä. Ensimäisessä luvussa sanotaan: 'Jumala loi heitä mieheksi
ja vaimoksi', siis olennoksi, jossa olivat sukupuolet yhtyneet...
Seuraavassa luvussa kuvataan runollisesti niiden erkaneminen eri
olentoihin... Niissä ensimäisen luvun sanoissa on myös viittaus, joka
voidaan selittää niin, että Adameja on useampia. Siinähän sanotaan:
Hän loi _heitä_... puhutaan monikossa... Minä kysyn Teiltä, herra
Aatteela: Mitä väärää ja tarua Te siinä näette?"

Aatteela mietti sanoja ja vastasi venyttävällä, epäröivällä äänellä:

-- "No miksi nyt kuvata nainen syntymään miehestä?"

-- "Anteeksi, että kiirehdin miltei keskeyttämään", -- tarttui nuori
pappi hehkuvana, tehden lyhyen, kuivan kysymyksen:

-- "Miksi ei miehestä?"

Oolavin sielu imi itsensä täyteen vaikean kysymyksen henkeä. Aatteela
yritti selittää jotain, että se otaksuma jo muka loukkaa naista.
Mutta pastori Aamusto oli heti valmis oikaisemaan:

-- "Se ei loukkaa ketään, ei ollenkaan. Jokaisen on täytynyt kehittyä
omaa tietänsä, ja jokainen Jumalan tie on kunniallinen."

Hän vilkastui yhä enemmän ja teki taas nopean kysymyksen:

-- "Miten Te tiedemiehet sitten selitätte sukupuolen synnyn ja
ilmestymisen?"

Aatteela oli vaiti. Pappi jatkoi:

-- "Tiede ei siitä tiedä mitään, ei ole edes yrittänytkään sitä
kysymystä ratkaista. Raamattu toki tietää sen verran, että Jumala
kehitti alkuaan molemmat sukupuolet yhdessä olennossa. Ja kumminkin
te tiedemiehet ivailette raamattua. Ja jos tiede jotain siitä asiasta
otaksuisi, niin eikö mielestänne tieteenkin kannalta ole ainoa oikea
se selitys, että Jumala on antanut molempien sukupuolien kehittyä
alkuasteillansa yhdessä ja sitten myöhemmin toisen sukupuolen
erota toisen 'kylkiluuna'... Jos otamme sen teidän tiedemiesten
soluteorian, eikö se otaksuma ole ainoa mahdollinen, että molemmat
sukupuolet halki luomakunnan, kasveissakin, kehittyivät ensin
yhdessä, kunnes Jumala -- tai se teidän kehityksenne -- otti
äitisukupuolen 'miehestä' sen kylkiluuna? Ovathan alhaisten kasvien
-- ja muutamien korkeampienkin sukupuolet vieläkin tavallaan yhtenä,
yhdessä oliossa."

Hän puhui kuin apostoli Johannes: lempeänä, puhtaana ja hehkuvana.
Pienen vaiti-olon jälkeen myönteli Aatteela:

-- "Niin... kyllä se _voi_ niinkin olla... Minä ainakaan en voi
millään kumota sitä, mitä pastori puhuu... Toinen asia on sitten,
onko se kaikki oikeaa."

Ja Oolavin sielu oli jo tulvillaan suuria kysymyksiä. Hurskaan
mielensä vaistolla asettui hän aina nuoren papin puolelle, mutta
samalla tunsi hän, että hänen järkensä jo alkoi jotain varovasti
kysellä. Puheen jatkuessa selitteli pastori Aamusto:

-- "Raamatun oppi elämän synnystä on runollista, mutta syvää
filosofiaa. Se on perinnäinen tieto, jota ainoastaan kepeä-aatteinen
tieteilijä voi halveksia. Sen tiedon häviäminen olisi aivan
korvaamaton... Itse asiassa ei aikakautemme tieteillä ole syvissä
elämän kysymyksissä mitään tietämystä, jonka kumoamattomuudesta olisi
muuta varmuutta kuin usko siihen..."

Ja kun Aatteela yritti väittää vastaan, innostui hän ja selitti:

-- "Kyllä on tieteellä syviäkin tosiasioita, joita _pidetään_
varmoina. Mutta niinhän on ollut jokaisella ajalla, kunnes myöhemmän
ajan tietämys on sen totenapitämisen kumonnut. Mainitsen likeisen
esimerkin: Kymmenen vuotta sitten olisi jokainen tiedemies vannonut
alkuaineiden muuttumattomuuden olevan tieteen viimeinen sana...
Nykyään olen kuullut, että se usko olikin väärä, ja että muka radiumi
voipi jo muuttua heliumiksi... Ja paljon muuta... Minä uskon, että
elämän syntyä tutkiessa tieteen _täytyy_ nöyränä palata raamattuun...
Ymmärtämättömät sitä halveksivat ja kumminkin kaikki korkeampi on
rakennettu raamatun perastukselle ja kieppuu sen ympärillä."

Aatteela oudosteli. Aamusto lisäsi:

-- "Älkää oudostuko, mutta tarkatkaa elämää. Katsokaa raamattua
ivailevaa kirjallisuuttakin: Jokaikinen maailman merkkiteos on
raamatun aiheen jäljittelyä. Niin on Goethen Faust, Miltonin
Kadotettu Paratiisi, Danten Divina Comedia, Byronin Kain... Kun te ne
otatte maailman kirjallisuudesta pois, niin mitä sanottavaa Teille
enää jää jäljelle?"

Kuulijat joutuivat hiukan ymmälle. Nuoren papin loistava puhe ja
rohkeus lumosi heitä. Puheen yhä jatkuessa nykyajan tietämyksestä,
todisteli pastori Aamusto hehkuvasti raamatun suuruuden syvimpien
elämänkysymysten tietoaarteena. Hän lopetti:

-- "Minä myönnän sen, että aikamme yleinen tieteellinen tietämys
tietää jo koko paljon luonnollisia asioita, mutta syvimmissä
elämän ja kaikkeuden ongelmissa sillä ei ole pienintäkään muuta
tietoa kuin se, mikä on raamatussa sanottu. Meidän aikana kyllä on
nuorukaisia, jotka aivan vakavina puhuvat tieteen ja tutkimuksien
syvyyksistä ja niitä selittelevät, mutta se väki nyt on yleensä
kahden- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä olevaa luku- ja varsinkin
kirjoitustaitoista väkeä... _Tutkijoiden_ ette kuule sanoja:
'tieteen syvyys' käyttävän koskaan syystä, että he tutkiessaan ovat
huomanneet, että yhdessä ihmis-ijässä ei ehdi nerokkainkaan saada
kuin pienen pisaran siitä verrattain vielä vähästä tietämyksestä mikä
on koko ihmiskunnalla yleensä."

Elämänkysymysten syvyys hämärtyi Oolaville edelleen. Niiden
tutkimaton salaperäisyys veti voimakkaammin kuin pauhaavin koski.
Ajatukset hajosivat. Nuori pappi säteili ilosta.

-- "Kyllä Te siinä olette oikeassa", -- myönteli Aatteela
mietteissänsä. Aamusto innostui ja lisäsi:

-- "Ja kumminkin ne samat, jotka laulavat ylistystä raamatusta
ammennetulle kirjallisuudelle, ne ivailevat alkulähdettä raamattua,
vieläpä tekevät sitä muka suurhenkinä!... Oletteko te ajatellut,
miten Jumala on siinä taas lyönyt Sauluksen sokeudella ja todistanut
voimansa?..."

Syntyi vaiti-olo. Nuori pappi oli todellakin Jumalan voimalla
ikäänkuin lyönyt sokeudella kuulijansa. Niin hämmästyttävän terävällä
äänellä hän puhui. Nyt hän taas lisäsi:

-- "Raamattu on ihmishengen historioiden historia. Se on
koristelematon ja runollinen. Se on raakuuksiin asti rehellinen,
eikä kuvaa ihmishenkeä siksi, mitä se ei ole. Lootin häpeän omien
tyttäriensä miehenä se paljastaa, samoin kuin Noankin ja kaikkien
alhaisuuden... Samoin paljastaa se Salomonin aistillisuuden hänen
korkeassa veisuussansa... Niin suuri on raamattu... Ja samalla se on
hienointa, korkeinta runoutta..."

Oolavi painautui mietteisiinsä, joi täysin siemauksin
elämänkysymyksen hämäryyttä. Puhelu jatkui vielä kauvan. Tuli taas
puheeksi Harhaman teoksen ajatus jumaluuden kehittymisestä ja
Jumala-ajatuksen heräämisestä ihmisessä. Aatteela punnitsi taas
ajatuksiansa, mietti ja lausui:

-- "Kyllä se Harhaman ajatus tuntuu luonnolliselta, että luulo
Jumalan olemassa olosta syntyi sitä ja sitä tietä... Ei sitä voi
aivan kokonaan kieltää... Että siis jumalakäsite onkin ihmisen oma
kuva..."

Oolavin mieleen välähti "Litvan laulun" tarina, jota hän oli viime
aikoina paljon miettinyt. Aatteela lopetti:

-- "Siten olisikin _ihminen_ luonut Jumalan omaksi kuvaksensa..."

-- "Harhama itse" -- tarttui Aamusto -- "on tunnustanut erehdyksensä
Jumalan pakottamana... Jos niin olisi, että Jumala on mielikuva,
miksi ei se ole syntynyt mihinkään muuhun kuin ihmiseen? Tajuavathan
eläimetkin kuoleman ja elämän, mutta eivät etsi Jumalassa
pelastusta... Ja edelleen: Miksi ei ihminen kaipaa Jumalan sijasta
jotain muuta, esimerkiksi tähtiä, joissa odottaisi taivas?"

Syntyi äänettömyys, jonka katkaisi Aamuston jatkuva kysymys:

-- "Eikö ihminen olisi voinut kuolemattomuutta ajatella ilman
Jumalaa? Tietysti olisi... Mutta niin ei ole ainoakaan kansa etsinyt
kuolemasta pelastusta. Miten olisi _saman_ olemattoman kaipuu
syntynyt _jokaisessa_ kansassa, jos sitä kaivattavaa ei olisi? Sillä
ei ole pakanakansaa, jolla ei olisi jumalakaipuunsa, Jumalansa ja
käsityksensä Hänestä."

Elämän suuri ijäisyyskysymys alkoi Oolaville laajeta suuremmaksi
kuin hän jaksoi käsittää. Kaikki himmeni jo omaan suuruuteensa ja
tutkimattomuuteensa. Sitä lisäsi vielä Aatteelan lyhyt myönnytys:

-- "Niin... Se on käsittämätöntä..."

-- "Ei se ole käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto selittäen:
"Kun ihmishenki kaipaa Jumalaa, aavistaa Hänen olevan olemassa,
samalla kun koko muu luomakunta ei Häntä tajua, todistaa se,
että ihmishenki kautta ihmiskunnan on Hänestä... Ja _ainoastaan_
ihmishenki on Hänestä, koskapa se yksin Häntä ihannoi... Lihallinen
vietti ei voi kaivata sitä, joka ei ole sen kanssa samaa lajia. Niin
on hengenkin kanssa. Jos Jumala ei olisi ihmishengelle sukua, tai jos
Häntä ei olisi, miten voisi ihmishenki Häntä ikävöidä ja aavistaa
Hänen olemassaolonsa... Eihän viettikään voi olematonta kaivata..."

Aatteela vaikeni. Oolavin sielun eteen levittäytyi vähin Litvanselkä,
sen kari ja sen veden nainen kuvaisinensa. Väliin hapuili hän
ääretöntä Jumalaa, sotkeutui hieman mietteisiinsä ja istui ääneti.
Nuori pappi nousi innostuneena ylös, käveli huoneessa ja selitteli
Jumalaansa, ajatellen, ikäänkuin hieman väsyneellä äänellä:

-- "Järki, joka on äärellinen, kompastuu aina omaan itseensä, kun se
lähtee tutkimaan ääretöntä. Sillä äärellisillä ei voida ääretöntä
mitata, ei tutkia. Ja ihmisessä on äärellistä kaikki muu, paitsi
henki, joka on Jumalasta. Järkemmekin on äärellinen..."

Hiukan mietittyänsä jatkoi hän selitystänsä:

-- "Puhutte Harhaman teoksen juonesta... Se itse kumoaa itsensä.
Hänhän näkyy siinä otaksuneen Jumalan ja kaiken olevan ijankaikkisen
kehityksen alaisen. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eikö jo
nyt kulunut ijankaikkisuuden jakso ole niin pitkä, että suurimmatkin
aikajaksot, tuhannet ja tuhannet miljaardit vuodet ovat siihen
verrattuina lyhempi aika kuin silmänräpäyksen olemattomin osa?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela. Aamusto kyseli edelleen:

-- "Mutta eikö kehitys tapahdu rajallisessa ajassa?"

Aatteela myönsi niin olevan. Nuori pappi jatkoi:

-- "Jos nyt sitten olioiden nykyinen tila on kehitykseensä
tarvinnut vaikka tuhannen tuhatta miljaardia vuotta -- puhutaanhan
vain maapallonkin kehityksestä puhuessa korkeintaan muutamasta
miljaardista -- niin eikö se olisi silmänräpäystä lyhempi hetki
ijankaikkisuudesta?"

Ijäisyyskysymys alkoi levittäytyä Oolaville kaikessa
valtavuudessansa. Aatteela vastasi kysymykseen myöntävästi. Pappi
jatkoi:

-- "Jos siis kehitys -- kuten Harhama otaksuu -- alkoi ja on
ijankaikkinen, on sen täytynyt alkaa lukemattoman lukemattomia
kertoja aikaisemmin kuin mitä me voimme ajatellakaan. Eikö niin?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Aatteela.

-- "Mutta" -- teki Aamusto johtopäätöksensä -- "silloinhan olisi
kehitys jo kestänyt lukemattomia kertoja kauvemmin, kuin mitä se
on tarvinnut päästäksensä siihen missä se nyt on... Ja silloinhan
me olisimme jo mittaamattomia aikoja sitten sivuuttaneet nykyisen
tilamme ja olisimme jo jumalia... Eikö totta?"

Kaikki tuntui repeävän ja paisuvan ja lähtevän etsimään olematonta
reunaansa. Ikäänkuin sitä pakenevaa kiinni tapaillen vastasi Aatteela:

-- "Siinä on niin paljon käsittämätöntä..."

-- "Järjellä käsittämätöntä", -- oikaisi pastori Aamusto, lisäten:
"Äärellisellä järjellä on mahdoton käsittää mitään ääretöntä. Ettekö
ole huomannut, että ihminen _ei_ käsitä omaa henkeänsä, oman henkensä
olemassaoloa?"

Aatteela aivan säpsähti. Ensi kertaa ajatteli hän nyt sitä kysymystä
ja huomasi ihmeekseen, ettei hän järjellänsä käsitä, ei tajua, eikä
ymmärrä omaa henkeänsä, enemmän kuin Jumalaakaan.

Kun pastori Aamusto huomasi hänen ajatuksensa, selitti hän:

-- "Se johtuu siitä, että ihmishenki on Jumalasta, jota ei voida
järjellä mitata ja tutkia..."

Syksyisen, hiljaisen päivänpaisteen tavoin täytti taas äänettömyys
huoneen. Oli kuin olisivat puhujat väsyneet, järki ja ajatukset
rauenneet ja henki ylennyt korkeuksiin. Varsinkin näyttivät vieraat
hajonneilta, miettiviltä. Nuori pappi sensijaan hehkui kuin hyvin
suoritetun, väsyttävän työn jälkeen, kun iltakello soi ja väsymys ja
mielenrauha, joka on johtunut hyvin suoritetusta työstä, täyttävät
mielen.

Mutta Oolavin sielussa alkoivat kehräytyä mietteet rihmoiksi... Ne
kertautuivat... vyyhteytyivät... keriytyivät... kutoutuivat verkoiksi
ja taas purkautuivat, hänen itsensä sitä täydellisesti tajuamatta,
tai voimatta sitä estää. Melkein kuin päästäksensä niistä vapaaksi
nousi hän ja lausui hienosti hieman kumartaen:

-- "Saisinko minä puhutella pastoria?... Minulla olisi asiaa..."

Kun he olivat tulleet pastorin työhuoneeseen ja istuutuneet selitti
Oolavi:

-- "Tuon Teille terveisiä Rannistosta ja isältäni ja samalla
ilmoitan kihlauksestani Martvan kanssa, pyytäen hänen kanssansa
siunaustanne..."

Nuoren papin silmät loistivat ilosta. Hän ojensi kätensä Oolaville ja
lausui siunauksensa:

-- "Jumala siunatkoon avioliittosi!... Hänelle olkoon kiitos siitä,
että on Martvalle valinnut puhtaan sulhasen ja hurskasmielisen
miehen. Hänelle olkoon myös kiitos siitä että Hän on sinulle
lahjoittanut morsiamen, jolla on puhtain ihmissydän!"

-- "Kiitos, pastori siunauksestanne!" -- lausui Oolavi kohteliaasti,
luontevasti kumartaen. Hän uskoi nyt itsellänsä olevan kaikkea, mitä
hän maailmassa voi toivoa. Hän uskoi elämänsä olevan rakennetun
ikivuorelle, joka on maailmoiden perustuksena. Hän oli samalla
matkalla saanut poveensa siunauksen tuottaman rauhan ja keskustelun
avaaman elämänkysymyksen pohjattoman syvyyden.

       *       *       *       *       *

Oli jo iltahämy. Laskevan auringon iltapuna purppuroi syyskellan
kultaamaa lehtoa. Syksyn tuore maku tuntui ilmassa. Järvellä oli
autiota, metsässä syysrunoa.

Oolavi ajoi Aatteelan kanssa kotitietä myöten. Uljas hevonen juoksi
minkä mieli käski: käveli väliin, väliin ravasi tovin, ilosta
päristellen. Ajaja ei häirinnyt sen kulun nopeutta: ei pidättänyt, ei
liioin kiirehtänyt. Molemmat miehet miettivät äskeistä keskustelua.

Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili
yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen
huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta
näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä
taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten
elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen
sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään
työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille.

Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut
jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut
selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän:

-- "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että
on vaikea sanoa sitä tai tätä..."

Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle
ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti
seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas
puhua:

-- "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen
kuoreen koettaa tunkeutua..."

Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään:

-- "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen... Ota
elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa, _ei voi_
varastaa. Hän on siis pakosta varastamatta... _pakosta_ täyttää
seitsemännen käskyn... Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen
täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?"

Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta.
Aatteela teki johtopäätöksensä:

-- "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen... Se ei voi olla Jumalan
edessä -- jos Hän on olemassa -- otollinen!... kuten sanotaan.
_Rehellisyys_ on hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten
oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu
epäilys on jaloa... se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen,
vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea
usko, joka on samaa... mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne
ovat!..."

Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa,
heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se
oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen
rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn
voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli
hän:

-- "Kyllä siinä ajatuksessa on perää."

Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä
hetkellä, että hän on juuri _Jumalan_ tähden velvollinen tutkimaan
ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen,
siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa
tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli
kuivannut.

Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi
puheluansa, lausuen lopuksi:

-- "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko
elämästä... Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan
joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista... Harhaman kirja
on siinä hyvä opas... Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia,
kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!"

Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä,
jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä,
kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui
Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä
vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä,
kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat
siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä
elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten
pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen
selitystä.

Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen
hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia
Tuukkalan taloa kohti.

       *       *       *       *       *

Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili
öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat
näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate.

Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta
oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän
keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita
hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja
moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä
tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen
runollisuutta ja onnettomuutta samalla.

Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui
ja himmeni. Hän _kyseli_ jo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala
olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä
varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen
olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi.
Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun
hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän
sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota
voimiansa.

Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan.
Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut
mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa
äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui,
käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui
maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin,
hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä
Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän
nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät
hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" -- Harhaman kirjassa
-- "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta
tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä."


2. Korkeudessa.

Outo ääni kulki kaikkeuden halki... Hyvän ja pahan yhä uusia
sotalauluja sepitettiin... Miekkoja terotettiin... Jo olivat keihäät
karaistut...

Jo hävisi aika... Yö vierähti outovaloiseksi... Tuli alkoi jo puhjeta
punakukkana vedestä...

Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut...

Vesi pulahti... Väre vierähti... Suuri lieska leimahti silloin
Litvanselän vedestä... Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden
kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen
kaipaavan kaunista kuvaansa...

Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi... Syvällä aallon
alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa... Litvanjärvi
itketteli aaltojansa... Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen
ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni...

Vesi paloi punatulena... Suuri liekki hohti ja leimusi veden
tulikukkasena... Savu suhahti... Lieska hulmahti... Kuului pahan
voittolaulu...

Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan... Hän seisoi tulessa
voimallisena... Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka
astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran
karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla... Ylpeänä
katsahti hän Litvaa... Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo
polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran
karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa... Miettivänä,
suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa
katsellen:

-- "Tämä paratiisi on oikeastaan minun. Ei Jehovalla ole täällä
mitään, jos oikeus taas kerran vallan saa..."

Litvan kirkon kello kumahti... Sen kirkas sävel vei ihmishengen
huokauksen ylös Luojan asunnoihin... Risti vilahti... Se heitti
välkkeenänsä ihmishengen iki-ikävän, heitti sen korkeutta kohti,
lahjaksi Jumalalle... Urut soivat... Niiden sävel vei kiitosta
Hänelle... Kuului kaunis kirkkolaulu... Rukous kohosi hartaana kuin
ihanin uhrisavu... Kaikki palveli suurta Jumalaa...

Sen kaiken näki Perkele... Kateellisena jatkoi hän silloin puheluansa:

-- "Hän kantaa täällä Litvan kuninkaana nyt kunnian ja kiitoksen ja
kaiken!... Hänelle humisevat kirkonkellot... Hänelle soivat täällä
kauniit urut ja pappi sekä eksytetty kansa veisaavat hartain mielin
kiitosvirttä..."

Korkeudessa leijaili ihmishengen jumala-ikävä... Se leijaili kauniina
rukouksena, ihanimpana ihmishengen runoutena... Ihmis-elämä oli
ainaista onnea, ainaista kotiin kulkemista... Yöllä se kulki unina
tai hengen suurena rauhana... Päivin nousi se Häneen rukouksena...

Kateisena jatkoi Perkele sitä katsellessansa:

-- "Ah, rukouksen harras, pyhä henki, tuo herkullisin, armain
uhrisavu kohoaa Hänelle täältä yötä päivää!... Se jalo, maire
rukouksen pilvi nyt ympäröi kuin pyhä savu Häntä, leijaillen
sävelissä Hänen päällään... Ah, mikä kalliin voiteen maire tuoksu!"

Viha leimahti hänestä... Liekki hulmahti punaisemmaksi... Perkele
antoi salaisen merkin... Syvyys kohahti silloin... Lieska sammui ja
sen sijalle kohosi kuulu "Litvan laulun" kari... Sille istahtaen
ja kaunista Litvaa tarkastaen järkeili Perkele kivikova ilme
kasvoillansa:

-- "Mutta täytetty on nyt jo toki aika!... On tullut hetki, jolloin
voin jo nousta Jehovan lujaa linnaa kukistamaan... Vihdoinkin minulle
on Harhamani avannut oven kuuluun Tuukkalaan... Mies nukkuu siellä
nyt jo rauhatonna. Jo itää hänen povessansa siemen, se siemen, jonka
häneen äsken kylvi Aatteela papin luota palatessa..."

Salat aukenivat... Näkyviksi rihmoiksi muuttuneina näyttäytyivät
Perkeleelle Oolavin ajatukset... Rihma kiertyi ja värisi...
Ihmishengen himot ja halut kiertyivät kuituina siihen... Niitä
katsellessansa jatkoi Perkele järkeilyänsä:

-- "Harhamani kirjasta kylvi Aatteela epäilyn siemenen Oolavin
poveen: Siitä kirjasta otti hän sanat: 'epäilys on jalo: siitä kasvaa
siveellis-usko'..."

Ihmishengen haluista punoutunut rihma kiertyi yhä monivärisemmäksi...
Epäily ja elämänhalu vilisivät siinä päävärinä... Riemastuneena
jatkoi Perkele puhettansa:

-- "Se Harhamani raottava ovi on neulansilmä, jonka läpi mahdun,
rikkaana, kamelilla ajaenkin... Nyt suuri tie on auki ihmispoveen...
Jerikon muurit seisokoot paikoillansa Ranniston sekä Litvan
ympärillä!... Niiden _sisäpuolella_ teen minä nyt jo työni..."

Pieni tuli nousi vedestä. Se kohosi kruunuksi Perkeleen päähän. Pahan
voimat ajelivat vihaisina suhahduksina Litvan selän veden pintaa
pitkin. Onnenkaiku alkoi jo rantalehdoista hävitä. Ylpeänä jatkoi
Perkele puhettansa kerskaten:

-- "Jehovan _oma_, kaikkein _paras_ pappi on suositellut minun
Harhamaani tämän erehtyneen Litvan enkeliksi... Niin Hänen
_valittunsa_, parhaimpansa tekevät tiet ja portit avariksi, kun minä
saavan milloin paratiisiin valtaani siellä uudistamaan taas..."

Pahan viimat suhahtelivat yhä kiivaammin. Autiona ja tyhjänä
levittäytyi järven vesitanhua. Ylvästellen jatkoi suuri puhuja:

-- "Niin, _pappi_ oli minun aseenani!... Vaan eipä toisenlaista
suosittajaa olisi uskonutkaan Litvan kansa. Hän, pappi, Jehovaansa
puolustaessa epäilyn kylvi äsken Oolaviin!... Se kylvö itää nyt jo
kyselynä..."

Hän mietti sekä jatkoi puhettaan:

-- "Nyt on jo voitto varma, saavutettu... Hän lausui ensi iskun
saatuansa: 'Minä panen _vainon_ sinun ja vaimon välille'... Niillä
sanoillaan Hän jätti käsiini vaimon _vihollisenani_. Ei vainon
vallitessa ole säälin aika..."

Suuri viha välähti hänen silmistänsä. Kostonhaluisena vannoi hän:

-- "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekä
Litvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön..."

Hän nousi mahtavana ja vannoi:

-- "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani...
Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, Rannisto
Gomorrana... Ne tuhoan nyt _minä_ vuorostani..."

Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä,
nousi öisenä kauniina unena... Martva eli Litvan rantojen runona.
Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa:

-- "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään
seuraisikin, niin _tytär_, Martva, nyt ei seuraa häntä... Hän tällä
karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo
'Litvan laulu' ennustaa..."

Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel... Sen kaiku heräsi
kallion koloista... Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa...
Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi... Kerskaten lausui silloin
Perkele:

-- "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan
tullut... Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen
sulhaseensa: Se saattoi heidät ensin _kyselemään_, mikä on kuulun
Litvan laulun henki... Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin
heihin henkeäni kylvää..."

Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista... Se tajusi
suuren taistelun tulon... Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä
lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele
järkeilynsä:

-- "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan... Mies odottaa siellä vastausta
hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää...
Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein.
Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo
valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää
semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille,
jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa,
tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät
seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju
tekotukan alla..."

Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti
hän:

-- "_Ne_ epäilijät ovat arvottomia... Tytölle kelpaavat ne, eivät
jumalille... Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa,
jota _ei kukaan_ ihmisistä tunne...Vaan Oolavi on toki aivan toista:
Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen
kun leilin täyttänytkään on... Vaan kumminkin on Oolavikin vielä
jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen...
Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus... jo on aika hänen luokseen
rientää..."

Hän lähti... Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna
Litvanselälle... Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu
alkoi jo lähetä... Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan
voimat viulujansa...



Kun elämänkoski vei jo venettä.


Kello löi puoli kahta yöllä... Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi,
unet ihmiskohtaloiksi.

Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti
punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka
iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä
hänessä.

Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi
taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien
aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei
pystynyt paha.

Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman
kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä,
jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä...

Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi
kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä...

Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle.
Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni
jatkui... Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia:
Epäily muuttui jalokiveksi... Joskus taas availi se hänelle enkelinä
ihanimpia syvyyksiä... Käärme hymyili... uni jatkui: Syvyyksien
pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä
elämänhämärissä... Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet... Ne odottivat
häntä poimijaksensa... Hän oli valmis... Hän halusi heittäytyä
syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä
ihanan helmen...

Hyvän ja pahan voimat taistelivat... Rietas käärme iloitsi... Elämä
kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana... Sen salaisuus veti
kuin koski venettä... Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni.

Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi.
Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se
oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se
käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä...
Se uhkaili nukkuvaa... Oolavi hätäytyi... Hyvän voima oli paljastanut
hänelle paheen tien... Taistelu jatkui... Käärme matoi likemmäksi...
Mairitellen liurutteli se häntäänsä... Kavalana valmistautui se
jo pistoon... Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä... Kauhu tukki
häneltä suun...

Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme... Turhaan koetti Oolavi paeta
sitä... Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä...
Hirmu jähmetti hänet kokonansa... Käärme kohottautui jo pistoon...
Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli... Jo oli se kyljen tasalla...
Jo avasi se kitansa... Jo näkyi sen verinen kieli... Se tähtäsi
pistonsa suoraan sydäntä kohti... Oolavi kiemurteli kauhuissansa...
Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen... Nyt oli sen verinen kita jo
ammollansa...

-- "Oi!" -- huudahti Oolavi kauhuissansa.

Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen
sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja
käärme hävisi.

Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen
varottavasta käärmeestä.

-- "Luojan kiitos!" -- huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi
outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen,
oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin:

-- "Niin... Saakoon Luoja aina ylistyksen!... Ei toki _väärä_,
olematon Luoja!..."

Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa.
Ihmetellen lausui hän hänelle:

-- "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!... En muista, missä olen
sinut nähnyt... Myös ovi, josta tulit, oli outo..."

Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt
viettelijä:

-- "Niin ehkä... Mutta tässä maailmassa ei ole viisaalle mikään
ihmeellistä... Ja mitä oveen tulee: eihän viisas käy koskaan
tavallista, tyhmän tietä, kuin lammas, joka seuraa kellokasta
suin-päin ja aivan mitään miettimättä... Jos kellokas vain hyppää
riuvun yli, niin koko lauma seuraa johtajaansa ja hyppää hypyn aivan
sillä kohtaa, vaikka riuku onkin aikaa ollut poissa..."

Hänen katseensa oli lumoa täynnä. Terävä iva tunki hänen aseenansa
ihmispoveen... Ihmeissään katsoi Oolavi häneen, lausuen:

-- "Sinä et nähtävästi tahdo milloinkaan hypätä tielle pannun riuvun
yli, et myöskään kellokasta jäljitellä... En totisesti ole vielä
nähnyt kenenkään käärmeen suusta taloon käyvän... Oletko ehkä joku
suuri viisas?"

Nerokkaana, mutta vaatimattoman näköisenä myönteli Perkele hänelle:

-- "Ehkä!... Mutta viisaudella kerskuminen ei ole toki minun
ammattini... Se työ on aina ollut tyhmän työtä. Sen verran sentään
tässä uskaltanen sanoa, etten koskaan vielä ole hypännyt, enkä hyppää
riuvun yli, vaan potkaisen pois tieltä moisen kepin, ja kuljen
suoraan, kuten tekee mies..."

Kohtalon rihmat punoutuivat. Ne alkoivat kiertyä vähäpätöisistä
säikeistä, ettei sitä huomaisi ihmishenki. Perkeleen miehuus lumosi
Oolavia. Hän huomautti ihmeissänsä:

-- "Mutta entäs jos riuvun päässä onkin aikamies, joka ei salli sinun
'keppiänsä' noin ilman muuta potkaista vain pois?"

-- "Niin riuvun alitse silloin pujottaudun", -- vastasi suuri
kiusaaja, selittäen: "Kuuluisalla viisaudella on aina ollut tämä
tunnusmerkki: Se antaa hullun häntä narrinansa pitää ja sillä
aikaa tekee narraajastaan sen puuhailuiden kautta aika narrin...
Kai on myös tässä maassa viisaitakin, siis niitä, joilla on ikää
hartioillaan?... Tietysti nuoret ovat viisautta täynnä siihen
asti, kun huomaavat jo että raukat ovat harteillaan tyhjää leijaa
kanneksineet... Viisaus on aina pitkän ijän lahja..."

Salaperäinen valo peitti puhujat hämyihinsä. Siellä täällä heilahti
jotakin silmiin tuskin näkyvätä, Perkeleen sanat leikkelivät Oolavia,
joka lausui mietteissänsä:

-- "Ei minullakaan ole liikaa ikää... Siis ehkä olen mielestäsi
hullu?"

Salaisen hämärän valot vaihtelivat... Kuului etäinen veden kohina.
Sen humistessa selitti kiusaaja hänelle:

-- "Ei nuoruus ole toki oma vika. Se on ainoastaan pieni välttämätön
paha... Se kyllä itsestänsä ohi menee... Se tuottaa hyötyäkin
elämässä, jos sitä itse tahdot oikein käyttää: et _opeta_, vaan
_itse_ opit, tutkit ja tunkeudut suureen salaisuuteen, kuin toukka
joka puuhun tunkeutuu... Siis tutki, sekä tartu miehekkäästi
viisauden jaloon, suureen _epäilyyn_!..."

Se sana pisti Oolaviin kuin puukon terä... Hän vavahti... Yhä
koveni salainen veden soitto... Se muuttui jo koskenkohinaksi, joka
kutsui... Yhä himmeni outo valo... Perkele loihti siihen himmeät
elämän ihanuudet... Sanojensa vaikutusta lisätäksensä asetti hän
kädet ristiin rinnoillensa ja lausui hurskailla eleillä:

-- "Kaikkeuden _oikealle_ Jumalalle olkoon kiitos jalosta epäilystä!"

Hän painosti sanan "oikealle", tarkottaen sillä itseänsä. Yhä
lähempänä humisi huumaava koski. Oolavi alkoi hiljaa lumoutua. Sana
"epäily" soi yhä hänen korvissansa. Perkele jatkoi hartaana:

-- "Se epäily vie kyselyjen kautta syvimmän salaisuuden
tutkimiseen... Niin avautuu suuri viisaus ja ihmissilmä oppii
näkemään kaikkeuden ihmeet niin kuin Jumalakin..."

Kosken kohina soi kuin kaikkein kaunein soitto... Epäily sai kauniin
ruumiin. Se häilähteli oudossa valossa elämän ihanuutena... Se kutsui
ja veti... Perkele näytti Oolavista pyhimykseltä. Oudostellen lausui
hän hänelle:

-- "Sinä taidat olla pyhiinvaeltaja, kun Jumalaa noin hartain äänin
kiität!..."

Valo muuttui. Sen lumous lisääntyi... Kavalana vakuutti Perkele:

-- "En ole ikänäni muuta tehnyt, kuin perustanut suurta valtakuntaa
hänelle: _oikealle_ Jumalalle, ja kumonnut sen _väärän_ kaikkivaltaa,
joka kavalana rääkkää ihmislasta pimittäen siltä järjen kokonaan..."

Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen:

-- "Äänestä päättäen olet hurskas munkki."

-- "Kaikista puhtain mitä olla voi", -- huudahti Perkele, lisäten:

-- "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan
miehestä, nähdessänsä Gabrielin..."

Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä... Sillä
oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet... Se häilähteli kuin kaunis
neidon kutri... Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto... Sekin
oli epäilyn suurta kutsua... Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä
puhua... Hän lausui:

-- "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi... Vaan sinä puhuit äsken
epäilystä... Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi
epäiltävä... Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta
Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?..."

Valo vierähti punertavaksi... Koski soitti kauneinta kanneltansa...
Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle...
Kiehtovana selitti Perkele hänelle:

-- "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen
luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi
epäillä Hänen olemustaan... varmaankin pelkäät, että hän on heikko,
semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja
alat Hänen töitään tutkistella... Tai et luota siihen, mitä kerran
Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä
vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'..."

Syvyydestä kuului kaunis laulu... Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä,
jossa nuoret naiset karkeloivat... Ne huiskuttelivat limoinansa
suurta elämän salaisuutta... Koski kohisi yhä kuumemmasti...

Jo värisi Oolavin sielu... Jo veti sitä salainen voima... Nuhdellen
lausui Perkele hänelle:

-- "Sinä epäilet siis Hänen lupaustaan tai voimaansa, kun et niihin
luottaen uskalla sokean uskon temppelinharjan päältä epäilyn jaloon
kuiluun heittäytyä, töitään ja ihmeitänsä tutkimaan... No sekin
'epäily' on 'epäilystä'... Mutta muista: _sokea_ epäilys ei ole
siveellistä, vaan on se aivan yhtä arvoton kuin sokea usko..."

Entistä lumoavampana nousi soitto syvyydestä... Yhä armaampana
huiskuttivat neidot siellä liinojansa... Elämän salaisuus nousi
huumaavana höyrynä kultaisista kattiloista... Koski veti jo yhtenä
lumona... Perkeleen viisautta ihaillen lausui Oolavi hänelle:

-- "Sinähän olet pieni filosofi..."

Salaperäisenä selitti suuri henki siihen:

-- "En sitä kiellä, enkä kerskaa sillä... Se vanha, kuulu filosofin
arvo on miekka, jossa on kahdenlainen terä: Hulluuden filosofi
tuntee tutkimatta syvyyden kaikki salat juurtajaksain... Järjen
suuri filosofi pukee taas viisauden kaikkein konstikkaimpaan
vaikeuden narrikaapuun... Hän tietää, että _salaperäisyys_ on aina
kiehtovinta... Sillä myöskin on helpoin peittää pieni järjen puute...
Edellinen saa viisautensa äitinsä kohdussa ja halveksii tutkimista...
Jälkimäinen kokoaa sen epäilyn ja tutkimuksen kautta... Kummanko tien
ja arvon sinä tahdot?... Tohditko epäillä ja tutkistella?"

Hän loihti Oolaviin viisauden ja tiedon janon... Se jano poltti...
Mutta syvyydessä lorisi jo kaunis tiedon lähde... Nuoret neidot
istuivat sen ympärillä, kultaiset harput käsissä... Lähteestä näkyi
neidon kuvain... Harput säestivät sen lorisemista... Kaunis neitonen
jakoi lähteen vettä kultalipillä... Mutta minkä se vesi sammutti
tiedonjanoa, sen sytytti sitä harpun ihana soitto...

Yhä kaunistui elämän hämärä... Yhä kiehtovampana kutsui epäily
Oolavia. Hän lausui jo mietteissänsä:

-- "Ei minulta koskaan rohkeutta puutu... Jo tuhannesti olen Hänen
varassansa laskenut kotikosken suuret kuohut... Vaan enhän ole
toki oikeutettu nyt Hänen armoaan ja kaitselmustaan niin julkeasti
väärin käyttämään ja uskon temppelinharjalta epäilyn syvään kuiluun
heittäytymään... Jeesuskaan ei kiusannut niin paljon suurta Isää, kun
seisoi temppelinharjalla kiusattuna..."

Hyvän ja pahan voimat taistelivat hänen sielussansa... Mutta yhä
kauniimmin soivat harput syvyydessä... Jano yltyi soitannosta...
Lähde tarjosi vilpoista vettä... Iki-kavalana selitti Perkele hänelle:

-- "Jeesus on toista, toista olet sinä... Se mikä sopi kerran
Jeesukselle, ei sovi toki koskaan ihmiselle... Hän _Itse_ käski
kerran Pietarinsa koettaa Luojan sanan pätevyyttä: Hän käski hänen
käydä haahdestansa myrskyiseen mereen... Kirkonharjajuttu siis oli
siinä aivan pilkulleen..."

Tiedonlähteellä istuva neito ojensi jo Oolaville kultalipillä
vettä... Harppu soitteli häneen yhä uutta janoa... Jo veti koski koko
huumeellansa... Yhä kavalampana puhui kiusaaja hänelle. Se selitti:

-- "Epäilyn kautta silloin Pietarille avautui jalo, siveellinen
usko: Hänhän sen jalon epäilyksen kautta sai _todistuksen_ Hänen
voimastansa ja tuli kaiken uskon kallioksi... Epäily jalostaa siis
heikon uskon, kuin tuli kullan..."

Pietarin suuri elämäntyö oli loihdittu Oolavin eteen... Se alkoi
Genezaretin järveltä, jossa Pietari kävi veden päällä, epäili ja
rupesi vajoamaan... Sumuna puhalsi Jeesus hänestä epäilyn...

Näky jatkui... Miljoonat kirkonkellot soivat. Miljoonat seurakunnat
veisasivat kautta aikojen... Kaikkien niiden perusteena oli entisen
epäilijän Pietarin usko...

Silloin kirkastui Oolaville epäilyn jalous. Se kirkastuminen tuli
kuin kirkkain salama, joka iskee kuivaan keloon... Jo seisoi hän
koskenniskan luona... Jo veti vesi venettä... Miehen veri kuohahti
suonissa... Mieli hapuili korkeutta tavotellen... Suuri henki janosi
nähdä syvimmät salat... Veren kuohuessa lausui hän kiusaajallensa:

-- "En pelkää hänen töitään tarkastella... Nyt minulla on myöskin
rohkeutta epäilyn koskeen syöstä veneineni, kun näytät vain sen
kosken kuohut nyt... Vaan enhän voi laskea koskea kalliolta, jossa
ei ole edes vedentilkkaa: ei ole pienintäkään epäilystä. Vaan näytä
nyt se koski vesinensä, _vie_ minut temppelinharjalle, jonka alla
on se koski, niin oitis olen valmis viskautumaan epäilyn kosken
kuohuvimpaan ryöppyyn... Minä en arkaile Pietarin lailla, sillä minä
olen Oolavi..."

       *       *       *       *       *

Syvyydestä näkyivät elämän suuret työpajat... Salaperäiset olennot
takoivat oudossa satumaisessa valossa. Neidot lauloivat ja lähde
lorisi...

Oolavi seisoi jo matkavalmiina suuren saattajansa edessä. Kummat
voimat vetivät häntä. Perkele heitti sauvansa maahan ja oitis
leimahti siitä palava pensas. Hämmästyneenä huudahti Oolavi:

-- "Kas sitä!... Tämä peli oudostuttaa. Puutarhan pensas palaa, eikä
kulu!... Sehän jo ihmetyötä muistuttaa!..."

Rauhallisena selitti Perkele hänelle:

-- "Joka lähtee ihmeen syitä tutkimaan, hän saa nähdä ihmeitä
itseäänkin..."

Huumaava savu nousi tulesta... Siinäkin soi kaunis soitto.
Ihastuneena lähestyi Oolavi lieskaa ja koski siihen kädellänsä,
mutta silloin hävisi tuli kuin rajutuulen sieppaamana ja sen
sijalle avautui kuilu, johon laski vuolas koski, häviten kuilun
pilkkopimeyteen: Suuri ihme oli Oolavin edessä. Hämmästyneenä
huudahti hän:

-- "Suuri Luoja!... Nythän muuttuvat jo alkuaineet!... Tulesta syntyy
vesi!..."

Entistä viisaamman eleillä selitti Perkele:

-- "Ei tämä ole vielä mikään ihme, vaan vanha, ennen tapahtunut
seikka..."

Hän loihti Oolavin eteen maailmoiden syntymistoimen. Sitä osottaen
selitti hän:

-- "Maakin oli kerran tulinen pallo. Mutta eikö vesi nyt jo peitä
sitä? Se vesihän on _tulen_ synnyttämä. Ei ole se voinut tulla
sateena avaruuden ikityhjyydestä..."

Kauniit neidot soittivat syvyydestä tiedon ja elämän suloista
virttä... Koski kutsui laskijaansa... Suuri lumous veti Oolavia
ottamaan salaisuutta käsin kiinni. Huumautuneena huudahti hän
Perkeleelle:

-- "Nyt jo luotan sinun puheisiisi!... Vie minut syvemmälle ihmeen
sisään! Suo silmin nähdä ihmeen syyt ja juuret ja näytä miten oleva
syntyy olemattomasta ja elollinen alkaa elottomasta! Minä tahdon
nähdä kaikkeuden salat..."

-- "En jätä pyyntöäsi täyttämättä", -- vakuutti Perkele. Voiton-ilo
kirkasti taas hänen kasvojansa.

Suuri kulku aikoi.

Perkeleen käskystä syöksyi syvyydestä koskenniskaan tulinen vene...
Sen hohde huikaisi silmää. Se keikkui kepeänä kuohujen päällä,
koreili siinä kuin tulinen kukka...

Jo astui Oolavi veneeseen... Hän astui siihen rohkeampana, kuin oli
tähän asti viskautunut veneessänsä kotikosken kuohuihin, koettelemaan
siinä käsivarren voimaa... Vene keikkui kepeänä...

Jo syöksyi vene maan alle pimeään kuiluun... Kamala koski syöksyi
synkkää tietänsä peninkulmittain, kierrellen maan pimeissä
onkaloissa... Väliin viskautui se kalliolta äkkijyrkästi alas...
Hyrskyn heittämänä syöksyi se taas toisten kallioiden yli, viskautuen
oman vauhtinsa voimalla... Se teki äkkimutkia: raivoisana heittäytyi
se joskus aivan päinvastaiseen suuntaan... Mutta aina syöksyi se toki
alaspäin... Ryöppy ajoi ryöpyn päälle... Hirmuisimmat hyökyaallot
löivät toisiansa kumoon... Ne paiskailivat toisiansa vesipaljouksina
pimeän, jylhän holvin vuoriseinämiin... Kaikki ryski... huusi...
ulisi... ärjyi... Kamala vesipauhu täytti holvin... Se tuntui
repivän vuoria... Se vapisutti kaikkea hirmuisuudellansa... Se
syöksyi syvyyteen kuin raivostunut vesipeto, kiemurrellen kamalaa
tietänsä pitkin kuin hirvittävä vesikäärme, joka tulipihdissä
raivostuu, nostaa harjansa ja yrittää kietaista kiusaajansa ruumiinsa
hirmuvoimien rusennettavaksi...

-- "Tämä on toista kuin Tuukkalan koski", -- huudahti hämmästynyt
Oolavi.

Koski ärjyi yhä vimmatummin... Holvin kiviseinät viskoivat sen
hyökyaaltoja kauvas luotaan... Pimeyden vimmastuneet voimat
tappelivat keskenänsä... Joskus syöksähti koskeen sivulta pienempi
koski... Hyrske pieksi silloin hyrskettä... Joskus kaareutui itse
koski monikymmenhaaraiseksi, hajoten pimeisiin onkaloihin, kunnes
taas kaikki yhtyivät ja syöksyivät kiljahdellen syvyyttä kohti...
Holvi oli haljeta pauhinaansa... Pieni tulivene valaisi pimeyttä
himmeällä valollansa, joka hohti punaisena ryöpyn seasta, joskus
aivan häviten siihen... Sen valon hämärässä häämöittivät rosoiset
kiviseinät kuin hornan jättiläiset... Vähin taas irvistelivät vuoren
halkeamat kuin ammottavat pimeyden kidat... Ne uhkasivat joskus
niellä veneen ja kaiken... Kaikki huusi, ärjyi, ulisi... Koko holvi
oli voimaan haljeta.

Kävi outo viima. Tulinen vene lensi nuolena kuohujen halki, Oolavi
teljolla, Perkele perää pitämässä. Huumaavasti kiusattavaansa katsoen
kysyi hän:

-- "Pelkäätkö?... Epäiletkö?"

-- "En", -- vastasi Oolavi. Koski veti ja huumasi häntä. Kiehtovana
selitti Perkele hänelle:

-- "Turhaa onkin katumus ja pelko sille, joka on kerran kosken
kuohuun syössyt. Nääs: koskessa ei voi kukaan venettänsä kääntää ja
vastakoskeen laskea. Siis täytyy koskelle herruus antaa..."

Leimuavan tulen lailla ajeli vene aaltoja pitkin. Viisaana jatkoi
Perkele:

-- "Sitäpaitsi on hulluutta lähteä tyventä kosken yläpuolelta
etsimään, kun _alapuolellakin_ on tyven... Se tyven on tuntematon ja
siis ihana ja siihen vie myötävirta..."

Hän karkotti silmäyksellänsä viimeisenkin arkailun Oolavista. Kosken
alapuolelta, tyvenestä, kuului jo heleä soitto... Sieltä vilahtelivat
kauniit, kutsuvat tulet... Oolavin rohkea henki nautti kosken
pimeyden voimaa... Salaisuuden ikävä täytti koko hänen sielunsa.

       *       *       *       *       *

Outo tuuli puhalsi... Tulinen vene viskautui jo valtavaan luolaan,
jonka holvit kohosivat suunnattomaan korkeuteen... Ne holvit
nojailivat taitteissansa sateenkaaren-värisiin kaariin, jotka
viskautuivat yli luolan valaisten sen salaisella värivalollansa...
Kaikki peittyi sen valon himmeään hämärään... Vesi vilisi
surullisena, seinät vanhoina satuina... Luola näytti autioksi
jätetyltä jumalien asuinmaalta... Silmä etsi siellä kaikkialla
jumalien vainajia, tai niiden hautuumaata...

Pauhu lakkasi... Alkoi ikityven. Tulinen vene solui hämärissä
luolan läpi, niin kuin kaunis vesilintu... Omin voimin suhahti se
rannan hiekkaan runollisessa onkalossa... Käskevästi lausui Perkele
Oolaville:

-- "Astu maalle! Nyt on laskettu pieni koski..."

Ihmeissään huudahti Oolavi hänelle:

-- "Ei aivan pieni!... Riittää kerraksensa!... Sanopas miten monta
peninkulmaa alemmaksi jo laskeuduimme!..."

-- "Emme tuumaakaan", -- vastasi Perkele kuivasti. Kuului oudon
linnun laulu. Oolavi tunsi seisovansa elämän ja kuoleman rajamailla,
tai ihmeiden kotiperillä. Perkeleen vastaus ei häntä tyydyttänyt. Hän
intti loukkaantuneena:

-- "En usko sitä... Varmaankin teet nyt pilaa minusta!..."

Loukkautuneeksi tekeytyen selitti kiusaaja:

-- _"Minäkö_ ivaa! Ensi kertaa kuulen siitä puhuttavankaan. Iva
on pikkusielun tavaraa. Se sekä suuret sanat ovat huntu, joilla
peitetään älyttömyys ja tiedon puute, kuten nainen peittää hunnulla
rumuutensa. Vannon sinulle että emme tulleet rahtuakaan alemmaksi
emmekä etemmäksi, sillä eihän äärettömyydessä voi olla paikkaa eikä
ylä- ja alapuolta..."

Outo valo välähti. Se sokaisi Oolavia. Hämmästyneenä huudahti hän:

-- "Sitä en ole ennen ajatellut!... Nyt näen ettet kulje ensi kertaa
järjen teillä..."

-- "En viimeistäkään... Järjen tie on aina ollut tienäni", --
vakuutti suuri henki.

He tulivat salaperäiseen luolaan. Siellä raatoivat salaisimmat
luonnon voimat. Hämärässä ei erottanut silmä mitään selvästi
nähtävää. Kaikkea peitti suuri salaisuus. Se salaisuus pani Oolavin
sielun värisemään kuin puhtaan kukan, joka juuri avautuu auringon
valolle ja lemmen ensi suutelolle, pelkää ja odottaa sen antimia.
Hän vapisi ja herkkeni... Hän odotti hengen lemmen antimia: syvimmän
salaisuuden tietämystä, Jumaluuden olemusta. Värisevänä, janon
polttamana kuiskasi hän:

-- "Täällä on varmasti ihmeen alkukoti."

Kylmänä selitti kiusaaja hänelle:

-- "Täällä on vasta ihmeen esihuone. Ihmeen juuret kiinnittyvät
kaikkeuden jokaiseen rahtuun..."

Salaiset voimat raatoivat taas Oolavissa... Taas levisi hänelle
tiedonlähde... Taas kuului kaunis harpun soitto... Taas tarjosi
kaunis tarutyttö kultalipillä vettä... Taas kuiskaili kiusaaja
hänelle:

-- "Sinä saat nähdä kaikki salaisuudet, jos itse tahdot... Sinun
tarvitsee ainoastaan ottaa salaisuuden avaimet pois Jumalan käsistä
ja itse nousta niiden herraksi Jumalan sijalle..."

Outo kello kumahti... Oolavin sielussa värähti salainen kieli... Yhä
lumoavammin jatkoi silloin Perkele. Äänensävyä muuttaen selitti hän:

-- "Hänellä onkin liian paljon työtä, kun kaikki on jättäynyt Hänen
rasituksekseen: Hänen täytyy hoitaa pilven kulku, hoitaa linnunpoika
ja pitää huolta ihmisestä... Hänen täytyy johtaa luonnon salaista
työtä, kun ihminen on suruttomana jättänyt kaikesta huolenpidon
ristiksi Hänelle... Kukaan ei tahdo auttaa Häntä kuten hyvä poika,
joka ottaa isän talon hoitaaksensa, kun on päässyt isän turvissa
miehen ikään..."

Usko ja kieltämys alkoivat suuren taistelunsa Oolavissa. Perkele oli
puhunut hänelle vanhan asian uusilla sanoilla. Keskeyttäen huudahti
kiusattava:

-- "Nyt sinä puhut minulle himmeästi... Pitäisikö minun nousta
_Hänen_ istuimelleen ihmeen herraksi?... Ei Hän toki herruuttansa
ihmisille luovuttane!..."

Yhä enemmän huumasi salainen soitto ja hämärä. Tiedonlähteestä nousi
ihmeen kaunis sumu... Murheissansa selitti Perkele Oolaville:

-- "Järkeä on aina sanottu himmeäksi... No, monelle se lieneekin
himmeää. _Sinun_ uskoin kumminkin käsittävän asian, mutta petyin.
No katso: Eikö Hän kerran Itse luovuttanut Pietarille _taivaan_
valtakunnan avaimia? Ja jos Hän Pietarille uskoi taivaan, eikö Hän
silloin sinulle tarjoa maan ja ihmeen avaimia?..."

Harpun salainen ääni hiveli Oolavin korvia... Tiedonlähteen höyry
huumasi häntä... Salaisuus tarjoutui hänelle ihanana... Hän näki
kauniita näkyjä. Perkele lopetti kavalana:

-- "Luomisesta asti on Hän sinua kehittänyt sitä varten, että
julistaisit itsesi täysi-ikäiseksi, ottaisit ihmeen avaimet haltuusi
ja päästäisit Hänet lepoon..."

Tiedonlähteellä karkeloivat kauniit neidot... Ne huiskuttelivat
suurta salaisuutta liinoinensa... Kaikki kutsui Oolavia... Perkele
lisäsi vielä:

-- "Hän lausui luomisessa; 'Tehkää maa alamaiseksenne!'... Tahdotko
totella Häntä?... Haluatko nousta Hänen istuimellensa, jonka Hän on
_tarjonnut_ sinulle?..."

Hänen sanansa ja katseensa lumosi... Oolavi värisi. Hän tahtoi.
Sokeana lausui hän:

-- "Sinun puheesi on kaikki oikeaa, vaikka se on sumuun käärittyä.
Näytä minulle nyt koko ihmeen syvyys!... Minä tahdon tietää kaiken
sen, mitä Hänkin tietää... Silloin voin päättää onko minulla oikeutta
nousta Hänen istuimelleen... Minä tahdon nähdä kaikki... Kuuletko!...
Näytä minulle nyt kaikki!"

Hän puhui kiihkoissansa, katse hurjana. Lumous painoi häntä. Kylmänä
vastasi Perkele hänelle:

-- "Minä en vielä tunne sinua... Suuriin tehtäviin ei kelpaa
tuntematon toveriksi... Muistathan miten Judas petti kerran
Mestarinsa suuressa tehtävässä..."

Se vilahti kuin salainen punainen vaate Oolavin edessä. Hän
kiihtyi... Hän tavotti jo salaisuutta käsin kiinni. Sormet paloivat.
Kaunis soitto tuntui olevan hänen käsistänsä pois pääsemäisillänsä...
Kiihkoisena huudahti hän Perkeleelle:

-- "Epäiletkö sinä minua nyt jo petturiksi?... Uskallatko?..."

Kauniimpina ja aina kauniimpina huiskivat salaiset liinat neitojen
käsissä... Oolavin vavistessa vastaili Perkele hänelle:

-- "En epäile, mutta en voi myöskään varomaton olla... Mutta jos
vannot ja lupaat kuolemaasi asti olla altis, uskollinen ystäväni,
niin tahdon koettaa..."

Oolavin ohi suhahti kaunis sävel... Hänen henkensä tapasi sitä
kiinni... Sävel pääsi pakenemaan... Se lisäsi sielussa paloa.
Kiihkoissansa huudahti hän:

-- "Mies ei koskaan ystäväänsä petä..."

Tiedonlähteestä nousivat salaiset suudelmat. Harppu ei soinut enää
säveltä, vaan lumoa.

-- "Vannotko siis?" -- kysyi Perkele lumotulta.

-- "Minä vannon. Näytä nyt kaikki minulle!" -- lausui Oolavi valansa.
Tiedonlähteellä lauloivat neidot ylistystä ikuiselle hämärälle.
Soitto soi. Se jakoi ainaista janoa. Lähde lorisi ja neito kurotti
siitä kultalipillä vettä.

Mutta yhä janoisempana kärsi ihmishenki juotuansakin...

       *       *       *       *       *

Kulkijat tulivat ihmeen suureen kiviluolaan. Kaamea puoli-pimeä
täytti sen suunnattoman suuruuden... Pelottava hiljaisuus näytti
asustavan sen onkaloissa.

Kylmänä, suurena puhui Perkele uudelle ystävällensä:

-- "Tähän asti olet uskonut ukkos-ilmaa Jumalan ihmetyöksi... Ja
uskosi olikin oikea, sillä se on Jumala, joka hallitsee ihmettä.
Nyt saat _sinä_ nousta sitä hallitsemaan... Saat nousta Hänen
valta-istuimelleen... Ota tämä tomu ja heitä ilmaan, niin olet tehnyt
ihmeen, kuten Jumala, ja olet tullut Jumalaksi..."

Oolavi totteli ja heitti tomun ilmaan. Se herätti oitis sähkön
toimimaan... Kirkas salama sävähti. Hirmupauhu riehahti ankarana,
kuin olisi se vuorta reväissyt. Salaman huikaisemana säikähtynyt
Oolavi huudahti kauhuissansa:

-- "Oi, ukkonen!... En tahdo minä nähdä enempää."

Uusi salama sinkosi korkeudesta. Pauhu räjähti entistä
hirvittävämpänä... Vuoren kiviseinät huusivat ja ulisivat sen raikua
kerraten ja lisäten. Peljästyneenä huudahti Oolavi Perkeleelle:

-- "Jo riittää!... Riittää!... Riittää!... Kuule!... Lakkaa!"

-- "Ei vielä riitä... Tämä on vasta alku", -- vastasi Perkele kylmänä.

Salamat sinkoilivat... Koko luola hohti jo tulena... Hirmuräjähdykset
ulvoivat vuoren onkaloissa... Yhä yltyi tuli... Koko luolan holvi
sylki jo salamoita... Pauhu huusi maan allakin... Kumea kaiku repi
vuoren seinää... Salamoita vältellen huusi Oolavi:

-- "Sinä olet minut hornan maille tuonut... Jo riittää tämä!...
Pysähdytä ihme!"

-- "Se teko olisi taas uusi ihme", -- ilmoitti Perkele vastaukseksi.

Tulipunaisena hohti jo koko holvi... Virtanaan valui sieltä
salamoita... Niiden iskemistä sinkoilivat kivet säpäleiksi... Kaikki
pursuisi tulta... Koko luola oli jo helvettinä... Pauhun seasta huusi
Oolavi:

-- "Minä pelkään!... Helvetissäkään ei ole moista!"

-- "Se paikka on sinulle vielä tuntematon", -- huomautti Perkele,
katsellen tulisadetta.

Tulisade yltyi... Jo pamahtivat kivet halki... Aivan Oolavin vieressä
räjähti tulinen pallo... Kivilohkareet sinkoilivat pienien sirujen
tavalla... Yhä sakeni salamasade... Jo tuli tulta rankkanansa...
Pauhu löi pauhun kumoon... Yhä kiihtyi tuli... Sitä katsellessansa
lausui Perkele tyytyväisenä:

-- "Mikä lempeä ja kaunis keväinen tulisade!"

Tuhannet tulet huikaisivat ilmaa... Kuin moukarit löivät ne kovaan
kiveen... Pirstaleina sinkoilivat suuret paadet... Jo oli kaikki
tuleen hukkumassa... Kyyristellen, kauhistuneena huusi Oolavi
hirmuisen jyrinän seasta:

-- "Minä pelkään tätä!... Auta!... Auta oitis minua!"

-- "Ystävän _rukouksen_ minä kuulen aina", -- lausui silloin Perkele
hänelle.

Hän puhalsi. Oitis asettui silloin salamasade. Pauhu taukosi ja
äärimäinen hiljaisuus täytti koko luolan. Joku kolkko aave tuntui
liitelevän puolipimeässä. Oolavi tunsi olevansa henkien ja jumalien
mailla.

Kuului joku ijäisyys-ääni. Perkele astui Oolavin eteen ja lausui
hänelle:

-- "Nyt näet, etten hylkää ystävääni... Siis uudista nyt
vielä lupauksesi, että olet ikuinen ystäväni, niin saat nähdä
kaikki salaisuudet... Sinä saat nousta ihmeen herraksi Jumalan
valta-istuimelle..."

Taas lorisi tiedonlähde... Sen höyry muuttui huumaavaksi, ihanaksi
hämäräksi... Jumalan valtaistuin näkyi sen hämärän takaa... Ihanimmat
neidot polvistuivat sen istuimen edessä... Ne polvistuivat siinä
ihmishelminä... Jo _elämässä_ tarjosivat ne enkelit autuuden...
Soitto sulatti mieltä... Laulu hellytteli miehen haluja ja kaunis
istuin kutsui...

-- "Lupaatko?" -- humisi Perkeleen kysymys.

Oolavi soi jo herkimpänä säveleenä... Kiihkoissansa huudahti hän:

-- "Minä lupaan... Minä vannon... Minä vannon vereni kautta..."

-- "Siis kättä päälle!... Käsi on miehen pontta", -- lausui Perkele
ojentaen kätensä Oolaville.

Oolavi ojensi kuumeisen kätensä Perkeleelle. Mutta kun hän koski
Perkeleen käteen leimahti suuri lieska... Hänen johtajansa hävisi ja
muuttui silmänräpäyksessä suureksi tuleksi... Kauhun-huudahdus pääsi
silloin Oolavilta...

Mutta ennen kun hän ehti vielä mitään ajatella sammui tulenlieska
ja sen sijalla seisoi nyt Perkele omassa hahmossansa, Perkeleenä.
Hämmästyneenä huudahti vietelty hänelle:

-- "Kas sitä!... Tämä vasta oli ihmeen ihme!... Sinähän oletkin
Perkele, pimeyden ruhtinas, vanha käärme!..."

Rauhallisena vastasi Perkele hänelle:

-- "Siis en tullut luoksesi petturina: En valehdellut itseäni
suuremmaksi kuin olen, vaan päinvastoin tulin luoksesi _alhaisempana_
oikeaa suuruuttani... Moni kerjäläinen hiipii taloon kuninkaan
väärässä nahassa kavaluudella kuin susi lammaslaumaan... Minun tapani
on päinvastainen: Minä tulen _huonompana_ itseäni, että ilosi olisi
suurempi silloin kun suuruuteni paljastuu..."

Outo ääni humisi Oolavin korvissa... Suuri henki tuntui leijailevan
hänen päällänsä... Harppujen sävel riutui ja herkesi kokonaan...
Alkoi ikihiljaisuus.

Mutta äkkiä paukahti pasuunien soitto. Sen pauhatessa lausui Perkele
kiusattavalleen:

-- "Heitä pois hämmästys, äläkä ujostele suuruuttani!... Meidän
kesken on vala vannottu... Ja se vala pitää myös, sillä Jumalille
annettua sanaa ei ole voitu vielä koskaan ottaa pois ihmisen omilla
voimilla..."



Ja tyttö se uudisti lupauksensa.


Taas hyrisivät yön runorukit... Taivaan tähtipaljous julisti Jumalan
rikkautta. Yön runous kertoi Hänen olemuksensa kauneutta.

Kaunis tähdenlento kulki taivaan halki... Punaviivalla merkitsi se
enkelin kulkeman polun. Gabriel saapui taas Martvan luo. Hellin käsin
puki hän hänet taivaan nunnapukuun. Ihastuneena huudahteli kaunis
puettava suurelle pukijallensa:

-- "Sinä tulet taas minua ohjaamaan!... Kiitos olkoon siitä
Jumalalle!... Minun halvat rukoukseni ovat varmaankin Hänelle
kelvanneet, kun on taaskin suuren enkelinsä lähettänyt minua
johdattamaan hyvän tiellä... Kiitos sinullekin johdostasi, niin
entisestä kuin myös nykyisestä!"

Murheissaan selitti suuri enkeli hänelle:

-- "Hänelle on syntisenkin pienin huokaus kuin kaikkein kallein,
otollinen uhri... Hän rakastaa sinua niin kuin isä lastaan..."

Hän antoi Martvalle pienen kukkasen käteen... Kukka tuoksui nyt
tytön kädessä... Tyttö itse hohti puhtautena... Hänen elämänsä oli
ijäisyyden suurta kaunista runoa... Kainona vastasi hän enkelin
puheeseen:

-- "Hänellä on niin paljon minusta suremista!... Liian paljon tuhlaa
Hän minulle armoansa... Siksi ei Häneltä riitä kaikille kylliksi
sitä... Hän saisi nyt jo minut unohtaa ja pitää huolta muista
paremmista..."

Hienoimmat elämän runokielet soivat... Hellin käsin hoiteli enkeli
hentoa ihmishenkeä. Hän puhui:

-- "Ei koskaan lopu Jumalalta armo, ei aika, eikä myöskään rakkaus,
hyvyys... Jokaiselle riittää Häneltä armorikkautta... Hänen pilvensä
kantaa vettä väsymättä. Päivä jakaa valoansa, yö runouttansa... Hän
antaa rauhan sille, joka ei luovu Hänestä eikä kuule kiusaajaansa...
Lähde mukanani, niin saat nähdä miten _hyvä_ Hän on ja miten _kaunis_
on Hänen olemuksensa... Äsken näit jo miten viisas Hän on."

Hän antoi merkin... Silloin laskeutui kaunis punainen pilvi... Se
kääri heidät utuihinsa... Se vei heidät sinne, missä ihmishenki saapi
nähdä vilahduksen Jumalan suuresta hyvyydestä ja kauneudesta.

Suuri kaikkeuden runous alkoi suoltua kehiltänsä. Sitä osottaen
selitti Gabriel saatettavallensa:

-- "Nyt näet kuinka hyvyys Jumalasta tulvaa, kuin armain aamuvalo
auringosta... Se peittää seudut illoin iltaruskoon ja aamuin
ihanimpaan aamun punavaloon... Ja päivin taas Hänestä tulvaa valo ja
öisin rauha sekä runous..."

Suuret ruskoliinat hulmusivat... Aurinko kantoi valoa, kuu
kirkkautta, tähdet öistä runoa maahan... Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Niin: Hän on ihmeen kaunis, puhdas runous!... Hänhän se kylvää
lehdot lintusilla... Hän soinnuttelee illan ihanuuden kauniiksi
kaikupohjaksi käen kukunnalle... Hän laatii suuren taivaan
runouden..."

Neidon mieli värisi runona... Kasvon kauneus sointui kädessä olevan
kukan väriin, hengen puhtaus kaikkeuden kauneuteen. Gabriel jatkoi
selitystänsä:

-- "Katso: Tuolla raataa Hänen kätenänsä luonnonlaki yöt ja päivät.
Se kantaa vettä maasta korkeuteen, muodostaen siellä pilvet...
Tuulena kantaa se pilveä kuin suurta vesiseulaa, kastellen kuivan
maan... Tuolla puhdistaa Hän ilmaa ukkosella... Tuolla availee Hän
ihmissilmää näkemään luonnonvoiman. Siten tarjoaa Hän ihmiselle
kättänsä avuksi siinä taistelussa, jolla on erämaa muutettava uudeksi
paratiisiksi, jossa ihmishenki nukkuu Hänessä iki-onneen kuten lapsi,
joka on päässyt isänsä sylin rauhaan nukkumaan..."

Yhtenä suurena runona kulki Jumalan suuri työ. Martva näki sen ja
huudahti ihastuneena:

-- "Ai, miten suuri on Hänen hyvyytensä!... Hän antaa kukkaiselle
kauniit värit... Hän hoitaa kevättä ja vaalii kesää... Talven ajaksi
hän vie kesän lämpimään vuoteeseen nukkumaan... Keväällä hän sen
taas herättää lähteiden lorinalla ja käkien kukunnalla... Ja järven
rantaan Hän kasvattaa kauniit veden kukat kalojen iloksi... Hän on
runollinen ja hyvä..."

Suuri Jumalan johto kulki jo kauniina virtenä. Sitä virttä veisasi
kansojen elämä ja vaellus... Sitä osottaen selitti Gabriel
saatettavallensa:

-- "Tuolla näet miten lempeästi ja kauniisti Hän johtaa langenneet
taas luoksensa... Tuolla näet kansan, joka vaeltaa pimeydessä ja
eksyy, unohtaa Hänet... Luonnon suuruudella herättää Hän siinä taas
aavistuksen, ettei se toki ole orpokansa, eläinkarja, joka elää
ainoastaan syödäksensä ja kuollaksensa... Tarkasta miten ihanasti Hän
sille valkenee kuin aamurusko!..."

Kaikkeuden ihanin runokukka puhkesi: Kaunis jumala kajastus levisi
pimeydessä vaeltavan kansan yli... Toiset runokukat, uhritulet,
olivat vielä nupussansa... Nuppuna uinuivat vielä ylistyslaulutkin
Hänelle... Mutta ne nuput olivat ihania.

-- "Ai, miten kaunista!" -- huudahti Martva. Enkeli selitti hänelle
edelleen:

-- "Nyt etsii kansa jo Häntä. Se etsii kauniisti ikävöiden... Noin
suurta runoutta on Luojan kaipuu. Nyt näet, tuolla palaa uhrituli jo
tuntemattomalle Jumalalle..."

Lehdon punaisina tulikukkina paloivat kauniit uhritulet... Ne
hohtivat metsän koristuksina... Käet kukkuivat, linnut lauloivat.
Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Miten kauneilla tulikukilla on Hän metsän sirotellut!"

Ylevänä jatkoi Gabriel hänelle:

-- "Siellä uhraa pakana, joka Häntä jo kaipaa. Se kaunis kaipuu on
kuin uniruno, jonka Hän on herättänyt nukkuvassa... Niin kauniisti
Hän korjaa eksyneitä..."

-- "Niin: ihmeen hyvä, suuri sekä kaunis on Jumala", -- huudahti
Martva saattajallensa. Enkeli jatkoi hänelle:

-- "Suurin, korkein runous ja iki-onni, rauha sekä kaikki on
Hänessä... Voitko siis milloinkaan langeta pois Hänestä?"

Pahan kruunu hohti taivaalla himmeästi... Se julisti suurta voimaa...
Pahan voittolauluja sepitettiin... Mutta varmana vakuutti Martva:

-- "En milloinkaan voi luopua Hänestä... Hän on se kaunis
harpunkieli, jossa minun elämäni on aina soiva kauniina säveleenä..."

Pahan kruunu kirkastui hiukan. Ylevänä selitti Gabriel:

-- "Se on oikein. Sinä olet Martva, joka on hyvän osan valinnut...
Kun kerran tulee kiusaus, niin lausu sille niin kuin Jeesus muinoin:
Mene pois Saatana!"

Hyvän ja pahan kruunut himmensivät toisiansa... Niiden voittolaulut
sointuivat vielä sekaisin. Varmana vakuutti Martva:

-- "Niin lausun. Mutta eihän toki mikään kiusaus voi tulla minun,
mullan lapsen luo... Enhän minä ole suuri Jeesus... Ken viitsisikään
minulle pahaa tehdä!... En ole myös kellekään mitään pahaa tehnyt.
Kuka raaskisi siis minua viekoitella pois Jumalasta!"

Uhritulet punasivat uhrilehdon... Taivaalla häämöittivät hyvän ja
pahan sotavoimat... Ihmishenki joi rauhanmaljaansa tyhjäksi...
Surullisena selitti Gabriel:

-- "Jokainen ihmishenki on ihmeen edessä suuri. Siksi vaanii sitä
kiusaus aina. Kerran, Martva, seisot hyvän- ja pahantiedonpuun, tai
-kirjan edessä. Muista silloin, miten hyvä ja kaunis on Luoja, sekä
miten suuri onni ja rauha on Hänessä!... Lupaa nyt vielä kerran
Hänelle, ettet luovu Hänestä koskaan, et usko kiusausta!... Uudista
se lupauksesi oman itsesi vuoksi!... Lupaa se Hänelle polvillasi!"

He olivat laskeutuneet vanhaan uhrilehtoon... Uhrituli paloi siellä
vielä... Kansa sanoi jäähyväisiä vanhoille runojumalillensa... Kaunis
virsi hymisi... Runojumalat surivat... Suuri, elävä Jumala kirkastui
heidän sijallensa.

Puiden välistä kohosi käärmeen pää... Taivaalta kuului enkelilaulu...
Martvan mieli nousi maasta kuin ihanin uhrisavu... Hän laskeutui
polvillensa ja uudisti suuren lupauksensa, vakuuttaen:

    "Ma lupaan Sulle, Kaikkein Korkein:
    en luotas luovu milloinkaan...
    On eloni, kuin kukka kaunein,
    Sun uhrikukkas ainiaan.

    Ma sulle suuri Luoja lupaan:
    en usko koskaan kiusaajaa.
    Jos saapuisi se isän tupaan,
    ei tiehensä hän mua saa."

Kauneimmat kanteleet soivat. Enkelien kuoro veisasi:

    "Herra taivaan,
    häntä auta!
    Kiusaajaltaan
    hänet peitä!
    Täytä hauta,
    ettei suistu
    siihen Martva!
    Ällös eitä
    apuasi hältä, oi!
    Hälle aina mieleen muistu,
    että valan pitää voi!"

Laulu hymisi... Kauneus ja ihmis-onni oli kukassansa... Kauniin
soiton vaijetessa lopetti Martva suuren lupauksensa vannoen kauniin
valan:

    "Mä kiitän Sua, suuri Luoja,
    kaikesta mitä mulle soit.
    Sa olet mulle ollut suoja...
    _Sa_ kaiken onnen mulle loit...
    Siis kiitos, Herra taivaan, maan!
    En luotas luovu milloinkaan..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martva I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.