Title: Martva III
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martva III" ***


MARTVA III

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]



Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa 1909.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino ja A. V. Leinosen Kirjapaino.



    HARHAMA. Toinen jakso.


        Synti aseena ihmisellä
        on myrkyllisin käärme.



SISÄLLYS:

 Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.
 Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.
 Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.
 Vei suutelo hallana lemmenkukan.
 Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.
 Kun pursi oli jo tuuliajolla.
 Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.
 Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.
 Haudantakaisia lauluja.
 Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.
 Mutta kotona morsian itki ja neuloi.
 Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.
 Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.
 Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.
 Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.
 Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.
 Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.
 Kun loppuivat kaikki entiset polut.
 Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.
 Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.
 Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.
 Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.
 Vielä oli maljassa pisara tuskaa.
 Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.
 Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.
 "Litvan laulun" jälkisointuja.
 Koskenvedossa.



Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.


Oli loistavat hyväntekeväisyystanssiaiset. Joukko virka- ja
rahamaailman ylhäisöä huvitteli auttamalla kurjia. Tuhansia maksavia
pukuja oli valmistettu kurjien kustannuksella juuri tätä tilaisuutta
varten. Sangollisin kannettiin niiden hikeä samppanjana pöytään.
Niiden rovoilla oli kalliit hajuvedet ja kukat ostettu, niiden työllä
maksettu loistavat vaunut ja hienosti puetut soittajat ja lakeijat.
Loisto kuohui aivan samppanjan mehun tavalla. Silkki kahisi,
jalokivet säteilivät. Niiden kirkas, kuiva valopaljous tulvasi joka
taholta, kertoen että maailmassa on kurjuutta, koskapa on loisto sen
kustannuksella voinut kukkaan puhjeta. Sen tajusi läsnäoleva ylhäisö
ja siksi tanssi se ja iloitsi kurjan antajan hyväksi. Se tanssi
sille kiitokseksi roposen ja samalla tanssi se oman itsensä iloksi.
Rehellisin, vilpittömin sydämin halusivat he antaa kurjille takaisin
edes yhden niiden hiellä tätä tilaisuutta varten ostetun hameen
hinnan.

Huvittelevan ylhäisön joukossa olivat myös Oolavi ja Martva neiti
Chamfortin saattamana. Viimemainittu, joka oli koti-opettajattarena
olonsa ajoilta tuttu useissa ylhäisissä perheissä, oli jo
tutustuttanut Martvaa suuren maailman tapoihin, esitellyt hänelle
omia hyviä tuttaviansa. Hän oli myös pitänyt puvusta huolen, niin
että Martva oli loistavan seuran tasalla. Oolavin lahjottamat
jalokivet lisäsivät hänen sulouttansa.

Itse hän oli vähä vähältä jo kotiutunut uusiin oloihin kuin
linnunpoika siipensä kantokykyyn. Pieni ujous, jota vielä oli
huomattavana, oli hänelle vain koristus, jalokivi, jota kaikki kilvan
kadehtivat. Mitkään briljantit eivät olisi voineet korvata sitä
luonnon ihmeen-ihanaa helmeä, kainoutta, joka koristi korven keskellä
kasvanutta kukkaa.

Ilta kului. Sävel valui viuluista kuivan, kirpeän jalokivivälkkeen
sekaan. Notkeat parit pyörivät hurmaavan valssin tahdissa lattialla.
Poika valikoi. Tyttö muutti kainalosta kainaloon... mieltyi yhteen...
odotti toista käsivartta vyötäisilleen... Tanssijat punoivat
paulojansa... Istujat arvailivat, laskivat, kuka millekin sopisi...
tarkastelivat ja tutkivat salassa, oliko jo valmis lemmen paula...
Hopeaisena vaahtona hyrski kaunis lempi...

Jo kumarsi Oolavi Martvalle. Kumarrus tuntui morsiamesta sirommalta
kuin kenenkään toisen... Yhtenä ilona helähti onnellinen tyttö
sulhasensa kainaloon, unohtaen kaiken, mikä ympäröi häntä...
Viulu tuntui nyt olevan suloa täynnä... Sen sävel huumasi korvan,
soiden kuin taikahuilu satulinnan hämärissä... Hän lymyytyi
Oolavin kainaloon kuin arka lintu emonsa suojiin... Sävelvirta vei
koskena, keinutteli kuin vesiputous venettä... Sävel pehmeni, lempi
nousi...Unta ja satu-autuutta oli kaikki. Martva olisi halunnut
nukahtaa Oolavin kainalon lumoihin...

Ja kun hän kiiti Oolavin käsivarren varassa sävel hyrskeessä, ei
ollut silmää, joka ei olisi ollut häneen luotu... Hänen pieni
jalkateränsä tuskin otti lattian välkkyvään tammeen. Hoikka vartalo
heilahteli tulisen valssin pyörteissä kuin metsän jumalattaren kaunis
varjo, kun sitä silmä etsii puiden lomasta eikä tapaa siitä muuta
kuin hienon häilähdyksen. Naisten silmäykset kokoutuivat häneen
kadeperhosina, miesten katseet paloivat hänessä ihastuksena...
seurasivat häntä, lennellen hänen ympärillään huumattuina
punaperhoina... Ja kun hän istahti hengästyneenä ja häneltä helähti
onnellinen, viaton naurahdus kiitokseksi Oolaville kuin nopea,
ihana unelma, kohahti koko sali mieltymyksestä. Martva itse oli
onnen lumoama. Hän oli kokonansa Oolavin varaan antautunut, istui
koko sielullansa hänen veneensä teljolla, mitään kysymättä, mitään
pelkäämättä, nauttien siitä, että sai antautua hänen käsivartensa
varaan.

Ja Oolavinkin ihastus oli rajaton. Martvan kauneus, kainous ja sulous
hivelivät hänen silmiänsä. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa
rehenteleviä, jokapäiväisiä ruusuja runollisen, kainon korvenkukan,
lasisiruja luonnonhelmen rinnalla. Kaikissa muissa olivat jo
puhjenneet sukupuoli-elämän räikeät kukkavärit; Martva oli ainoa,
jossa hohti ihmishengen puhdas, jalo runoväri, ainoa, jossa lemmen
värit uinuivat vielä, nousten vasta tiedottomina, tuskin vielä
huomattavana viattomana punana, kuin puna tytön poskelle tytön ja
neidon ikärajalla.

Nuori nainen oli juuri sillä rajalla, jossa hän on kaunein.

       *       *       *       *       *

Viulu lepäsi. Tanssijat huoahtivat. Poika vilvotteli neitoansa. Neito
maksoi palveluksen hymyilyllä.

Sivuhuoneessa puheli Oolavi parooni Geldnersin kanssa, johon hän
oli pörssissä tutustunut. Martva keskusteli sillä aikaa parin
rouvan kanssa, joille hänet oli esitellyt neiti Chamfort. Yleinen
puheensorina säesti soittona keskustelua.

Oolavi oli äkkiä ilmestynyt pörssiin ja alkanut tulokkaaseen nähden
verrattain suurilla summilla, sekä siten herättänyt huomiota, jota
vielä lisäsi onnistunut alku. Häntä pidettiin jonain huomattavana
rahaylimyksenä, joka ilmestyi kuin tähti kullan temppeliin. Parooni
Geldners oli sattunut ostamaan samoja papereita kuin Oolavikin, ja
yhteinen asia oli heistä tehnyt pian tuttavukset, kun esteenä tai
edellytyksenä siihen ei liikemaailmassa ole ikä, ei sääty, ei lahjat
ja sivistys, vaan ainoastaan liikeonni tai kyky, miten kukin vain
sanoa tahtoo. Myöhemmin olivat he sattuneet samoihin seurapiireihin
ja joutuneet niissä keskusteluihin, jotka koskivat elämän
suurkysymyksiä. Nyt jatkui heillä semmoinen keskustelu. Hienolla
rahaylimyksen ylemmyydellä puhui parooni Geldners Oolaville:

-- "Mehän tästä jo puhuimme toissapäivänä... Minä vakuutan Teille:
Mitään muuta oikeaa -- tai väärää -- ei ole, kuin se jonka elämä luo.
Oikeastaan siis on elämä ainoa oikea. Absolutista, ehdotonta ja siis
pysyvää oikeaa ja väärää ei ole..."

Oolavi mietti: Hänelle olivat nämä keskustelut ratkaisevia. Ne
olivat ikäänkuin viimeinen isku, joka kumosi kaiken entisen, kodista
tuodun jumalallisen oikeustajunnan, jonka perustukset jo oli epäily
heikoiksi jäytänyt.

Keskustelu jatkui. Neiti Chamfortin puhuessa vierasten naisten kanssa
oli Martva seurannut Oolavin ja Geldnersin puhetta ja kuunteli nyt
vuoroon sitä, vuoroon seurueensa keskustelua. Parooni Geldners jatkoi:

-- "Minä olen tästä kerran ennen puhunut erään teidän maanmiehenne
kanssa ja huomauttanut hänelle, että esimerkiksi teidän
suurimmanajattelijanne Snellmanin filosofian koko ydin on se, että ei
ole mitään muuta oikeaa kuin kansan kulloinenkin käsitys oikeasta."

Martva oli taas jäänyt kahdenkesken neiti Chamfortin kanssa ja
istahti Oolavin lähettyville kuunnellaksensa keskustelua, joka kävi
ranskankielellä. Hän oli utelias, janosi Oolavin viisautta.

Hieman mietittyänsä myönteli Oolavi:

-- "Se on kyllä totta, mutta sen muuttelevan oikean peruslähteenä ja
lähtökohtana on kumminkin pysyvä, ehdoton oikea..."

-- "Minä vakuutan Teille, että sitä ei ole olemassakaan", -- puuttui
Geldners, jatkaen: "Ja minä todistan sen Teille. Sillä jos oikea
yleensä olisi ehdoton, ei se voisi muuttua. Eikö niin?"

Oolavi nyökäytti myöntääksensä Geldnersin ajatuksen oikeaksi. Martva
katseli sulhastansa ihastuneena. Hän oli hänestä syvällinen, oppinut,
keskusteli kuin Jeesus oppineiden pappien kanssa temppelissä. Parooni
selitteli:

-- "Mutta jos niin olisi, tulisivat meidän lakimme kerrankin
semmoisiksi, joita ei enää voida muuttaa, koska ne ovat jo
absolutisen oikean ilmestys. Mutta onko niin ollut? Tai voidaanko
sitä edes toivoa? Eikö laki, joka tänään on oikea, ole huomenna jo
väärä? Tai oikeammin sanoen: se ei ole koskaan muuta kuin aikansa
oikean määrä."

-- "Niin... Kyllä..." -- myönteli Oolavi.

-- "No, niin", -- keskeytti parooni Geldners Oolavin myönnytyksen,
lisäten: "Jokainen oikea ei ole muuta kuin kansan hetkellinen
tarve._Code Napoleon_ oli sen ajan oikea: sen-aikainen kansan tarve.
Meidän päivinämme ja myöhemmin se oikea ei enää kelpaa ja on siis
väärä. Siitä näette, että elämä itse säätää oikean kutakin päivää
varten..."

Oolavi kiintyi keskusteluun. Hän ei voinut olla myöntämättä, että
puhujan sanat olivat järjellisiä, elämästä vedettyjä johtopäätöksiä,
mutta kumminkin hän vaistomaisesti vielä epäili niiden ehdotonta
oikeutta. Hän huomautti ajatellen:

-- "Olkoon nyt niinkin, kuin Te sanotte! Mutta väärin on sanoa,
että oikeus, oikea seuraa elämän käskyjä, johtuu siitä ja on sen
johdettavana. Mielestäni asia on päinvastoin..."

-- "Ettäkö siis oikeuskäsite, oikea, kehittyisi itsestänsä ja
johtaisi elämää... että siis elämä olisi oikeuskäsitteestä johtunut
ja sen ohjattava?" -- tarttui parooni Geldners kuivasti.

-- "Niin minun mielestäni täytyy olla... Muutoinhan me kulkisimme
kokonaan sokean umpimähkän vaarassa", -- vastasi Oolavi. Martva
ihmetteli sulhasensa ajatuskyvyn syvällisyyttä sokeasti, kuten
ainakin lempivä tyttö.

Parooni Geldners karisti harmaan poron sikaristansa ja lausui
kylmästi:

-- "Vähänpä elämä siitä huolii, miten me kuljemme. Väärin on
muuten sanoa, että me elämän itsensä varassa kulkien kuljemme muka
umpimähkän varassa, sillä elämä tottelee taas oman olemuksensa
lakeja, kuten koko luonto, kasvullisuus, eläinkunta ja muu...
Mutta minä palaan siihen äskeiseen: kumpi kulkee edellä, elämäkö
vaiko oikeuskäsite eli oikea. Jos, herra Tuukkala, ei olisi ollut
omistus-oikeudesta johtuvia luuloteltuja epäkohtia, olisiko Marx
voinut ilmestyä sosialistisine oppeinensa?"

Oolavi oli vaiti. Parooni Geldners teki oman johtopäätöksensä:

-- "Siinä on Teille yksi esimerkki siitä, että _elämä_ luo
oikeuskäsitteen ja kulkee sen edellä. Oikea oikeuskäsite puhkeaa
elämästä, kuin kukka nupustansa. Koko oikea voidaan lausua ja
määritellä tarkimmin sanoilla: 'Nyt tarvitaan sitä ja sitä... Oikea,
toisin sanoen, ei ole mitään muuta kuin kansan kunkinpäiväinen
muutteleva tarve... Marx oppinensa on siitä yksi esimerkki tuhansien
muiden seassa..."

Martvaa puhe oudostutti. Hän ei sitä täysin ymmärtänyt, ja luotti
siihen, mitä Oolavi todeksi myöntäisi. Hän oli siinäkin henkisessä
asiassa hänen melansa varassa koko sielullansa.

-- "Se on nyt yksi esimerkki... Ehkä poikkeus, ei sääntö",
-- puolustautui Oolavi, samalla tuntien, että paroonin todistelut
painoivat häntä umpipimeään. Hän ei voinut niitä kumoilla
sisällisesti, oman itsensä edessä. Parooni jatkoi:

-- "Ei poikkeus, vaan sääntö. Ottakaa muita esimerkkejä, vaikka
kokohistoria. Rooma oli alussa keisarivalta. Se oli silloinen
oikea. Vähän myöhemmin tarvitsi kansa tasavaltaa... Se oli taas
sen päivän oikeustarve. Mutta ei kulunut kauvan, kun taas ilmestyi
yksinvaltauuden oikean ilmauksena... Koko historia todistaa, että
elämä itse on ainoa oikea ja se luo ja säätää oikeuskäsitteet, eikä
päinvastoin..."

Oolavi, kuten jo on mainittu, ei ollut henkinen hottentotti, joka
sokeasti palvelee omaa päätänsä puujumalana. Hänen luonteensa
perinnäinen rehellisyys vaikutti, että hän mietti elämän ilmiöistä
itse kaikille vastakohdan ja punnitsi toisen sanoja yhtä paljon kuin
omia ajatuksiansa. Se seikka heikonsi hänen henkensä voimia nyt
edelleen. Hän myönsi ole van paljon eittämätöntä oikeaa siinä, mitä
parooni Geldners puhui. Ajateltuansa hän huomautti:

-- "Minä myönnän siinä olevan omituisen ilmiön. Mutta sittenkin
ajattelu ja kirjallisuushan se synnyttää ja levittää oikeuskäsitteen
ja luo oikean..."

-- "Ei ollenkaan", -- väitti parooni Geldners välinpitämättömästi,
selittäen: "Roomassa panivat uuden olotilan voimaan plebeijienjoukot.
Sillä eikö se ollut heissä syntynyt? Mutta olisiko mikään kirjailija
voinutkaan synnyttää lukutaidottomassa joukossa _mitään_ käsitteitä?
Voitteko todistaa, että plebeijien oikeuskäsite oli kirjallisuuden
luoma? Eikö se ollut elämän luoma?"

-- "Se on totta", -- myönteli Oolavi. Martvan posket hehkuivat. Hän
keskusteli saattajansa kanssa hajamielisenä, seuraten sulhasensa
puhelua. Parooni Geldners jatkoi:

-- "Tarkastakaa kirjailijoita, niin Te ihmeeksenne huomaatte, että
ne kautta historian kulkevat elämän vanavedessä. Tieteellinen
kirjallisuus -- jolle minä annan arvon -- tutkii olevaa elämää ja
sen ilmiöitä, eikä tee arvoituksia ja otaksumia. Se kirjallisuus
on kokonaan elämästä puhjennut, eikä elämää luova. Smithin
taloudellinen oppi oli aikansa oikea. Myöhemmin ehkä on sen sijalla
Marxin oppi oikean määrittelijänä... Ottakaamme sitten niin sanottu
kaunokirjallisuus, joka on ainoa määrittelemätön käsite!... Minä
muuten en sille yleensä suurta arvoa anna, sillä suurin osa
kaunokirjailijoita on jonkun vallassa olevan muotisuunnan -- tai
hulluttelun lakeijoita. -- Älkää hätäilkö, minä sanon esimerkkejä:
Olihan Nerolla omat kirjalliset lakeijansa, Napoleonilla samoin.
Mutta meidän aikanamme, kun 'kansa' ja kansanvalta on muodissa,
on jo ilmestynyt kokonainen liuta kirjailijoita, jotka suorin
sanoin ilmottavat, että he ovat valmiit kumartamaan kansaa... Ja
kumpien Te nyt sanotte olevan enemmän oikeassa ja ylevämpiä: Neron
lakeijoidenko, vaiko niiden, jotka kumartavat sitä epämääräistä
joukkoa, johon kuuluvat kaikki ne, jotka makaavat katu-ojissa,
lisäksi portot, kaikki ihmiskuona, ilkeät nylkyrit, mielipuolet ja
myöskin tämän joukon jumaloija itse?... Kumpaako te tahtoisitte
palvella lakeijana... minä nyt vain kysyn ajatustanne..."

Oolavi naurahti. Hänelle ei ollut Neron lakeijana olo erittäin
houkutteleva, mutta hän oli myös jo tutustunut ihmisiin Ounastosta
ja Hertasta ja Hartevasta lähtien aina peliluolan hyenoihin, ja
siksi tuntui kansan korottaminen Jumalan istuimelle vielä vähemmän
mairittelevalta. Kun hän oli vastannut muutamalla sattuvalla sanalla,
jatkoi Geldners:

-- "Ei kirjallisuudella ole elämän johdossa määräävää tehtävää,
sillä kaiken johtaa elämä itse. Kaunokirjallisuus on yleensä
pelkkää trubaduurin kepeää tehtävää. Ranskan vallankumouksen
suorittivat joukot, joilla ei ollut kirjallisuudesta aavistustakaan,
ja kaunokirjailijoiden tehtäväksi jäi veisata innostuneille
joukoille semmoista ylistystä, joka meni kaupaksi. Siltä en tahdo
sanoa, että se oli väärää. Päinvastoin: se oli kansajoukoissa
syntyneen oikeuskäsityksen ylistelyä, Lisäksi: Trubaduurit
ilmestyivät ritariston jäljissä... Samoin ilmestyvät jokaisen asian
kirjailija-trubaduurit, kun markkinat ovat valmiit..."

Ne sanat olivat Oolaville ikäänkuin joku lääke, joka poistaa lumousta
ja avaa silmät. Hän muisti joutuneensa maailmalle Harhaman kirjan
johtamana. Hän oli pitänyt sitä jonain merkillisenä, ja nyt alkoi se
hänelle näyttäytyä uudessa valossa. Parooni Geldners paljasteli sitä
armottomin käsin. Oolavi ei vielä tajunnut selvästi, mikä hänelle
valkeni. Hän huomasi vain oudon valon, kun silmät alkoivat avautua.
Hämiään salaten huomautti hän:

-- "Teillä, parooni, on yleensä liian... sanon omituinen käsitys
kirjallisuuden merkityksestä... varsinkin kaunokirjallisuuden."

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä merkitsevästi ja lausui:

-- "Mitä tehdä... Tosiasia on se, että kaunokirjailijoiden
niin sanottu suuri joukko on sivistyksen ja kehityksen kepeää
jälkijoukkoa... jotain voittojuhlassa tarvittavia rummunlyöjiä...
enimmäkseen vähätietoista väkeä... Tarkastakaa vain elämää, niin
huomaatte sanani todeksi..."

Oolavin kurkkuun nousi hyvin karvas pala: Hän muisti mihin kaikkiin
Harhama oli hänet jo kirjallansa johtanut. Häntä katkeroitti juuri se
ajatus, että hän oli seurannut rumpalia, josta nyt kuuli omituisia
ajatuksia. Parooni korjasi ajatustansa selittäen:

-- "Oikeastaan minä erotan kirjailijat 'kirjailijoista'. Edellisiin
minä luen ne, jotka pysyvät, koska ovat kosketelleet ainetta,
joka on muuttumaton, nimittäin ihmishengen suhdetta oletettuun
Jumalaan ja jumaluuteen. Muiden kuolemattomuus on yleensä lyhyt:
useimpien...no, viisikymmentä... sata vuotta... Suurin osa tulee
elävänä haudatuksi, ja sitä mukaa, kun kirjallisuustulva paisuu, käy
myös kuolemattomuus-aika lyhemmäksi, koska uudet tulokkaat hautaavat
vanhat allensa, eikä ihmiskunta jaksa näiden luetteloita painattaa
ja siten säilyttää häviöltä, vielä vähemmän se ehtii niitä lukea.
Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte minun puhuvan totta..."

Kun Oolavi väitti vastaan todisteli Geldners esimerkeillä:

-- "On mahdotonta, että meillä kuolemattomia voisi jäädä suurempi
määrä... Ajatelkaa, että meillä kukin kansa tuottaisi vuosisataa
kohti yhden kuolemattoman -- nykyään niitä ilmestyy yksi vuotta kohti
--, se olisi kolme-, neljäkymmentä sadassa vuodessa ja siis kolme-,
neljätuhatta kymmenessä tuhannessa vuodessa. Mutta kenen ihmeen
ihmisen Te luulette jaksavan muistaa tuhannenkaan nimeä, saati sitten
jaksavan lukea niiden tuotteet?"

Oolavi ajatteli Harhamaa, mieli katkerana. Hän ei halunnut puolustaa
mitään, sillä todellakin tuntui olevan paljon hassunkurista siinä,
jonka lumoissa hän oli kulkenut. Geldners lisäsi:

-- "Minä yleensä luulen, että niin sanottu kaunokirjallisuus on
jo tuomittu häviämään, sillä yleinen kirjoitustaito vaikuttaa,
että jokainen jo kirjailee omaksi kotitarpeeksi ja sanomalehdistö,
tultuaan yleiseksi, hävittää apuna ammatillista kaunokirjallista
pientuotantoa."

Syntyi pieni äänettömyys. Oolavin mieli oli katkera Harhamalle,
joka alkoi hänelle kuvastua lyhytaikaisena kuolemattomana, kepeänä,
huvinhaluisten ihmisten nauruna. Martva keskusteli neiti Chamfortin
kanssa. Äkkiä käänsi parooni Geldners puheen toisaalle, huomauttaen
muuttuneella äänenpainolla:

-- "Mutta me poikkesimmekin tässä alkuperäisestä puheen-aineestamme,
kysymyksestä mikä on oikea. Näette nyt itse, että se ei ole muuta
kuin jokapäiväinen vaihteleva elämän tarve, jota teidän Snellmaninne
sanoo kansallishengeksi... Näette myös, että sitä ei luo ja synnytä
mikään kirjallisuus ja kirjailijat, vaan elämä luo mieleisensä
kirjallisuudenkin. Jos esimerkiksi elämässä tulee kansanvalta tai
mikä muu asia tarpeettomaksi, ei mikään kirjallisuus voi sen häviötä
estää. Jos taas yksinvalta on hyvä, eivät mitkään kirjasankarit
voi sitä kumota ja luoda kansanvaltaa... Eikö tämä ole Teille selvä?"

Geldnersin filosofia oli Oolavin mielestä niin todisteltua, ettei hän
voinut enää sitä yht'äkkiä kumota, ei yritellytkään. Rehellisesti
myönteli hän:

-- "En minä voi sanoa Teidän olevan väärässä, niin lohdutonta kuin
silloin onkin, kun tietää kulkevansa umpimähkään virran mukana."

Parooni Geldners oli noussut, käveli edestakaisin ja selitti:

-- "Emme me silti kulje umpimähkän varassa. Sillä, kuten jo sanoin,
elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto: Se
on itse luonut perheen, valtion, omistus-oikeuden ja kaiken. Sillä
voitteko sanoa, että esimerkiksi valtion tai perheen olisi luonut
kirjallisuus, tai joku kirjailija?"

-- "En suinkaan", -- vastasi Oolavi, jota parooni Geldnersin
ajatuksen selvyys hämmästytti ja siten masensi. Tämä jatkoi:

-- "Eloton luonto luo itse olemisensa lait. Sillä _jos_ nykyiset
luonnonlait ja olosuhteet olisivat olleet alusta lähtien, eikö
silloin alkuajan kasvi- ja eläinmaailman olisi täytynyt olla saman
kuin nykyisenkin?"

-- "Luonnollisesti", -- myönsi Oolavi, syventyen ajattelemaan.
Elämänsyvät kysymykset olivat loihditut hänen eteensä nopeasti,
viulujen soidessa.

-- "Mutta kun se ei sitä ole", -- tarttui parooni Geldners -- "niin
eikö ole silloin sen itsensä täyty nyt luoda olosuhteitansa ja sitä
mukaa muuttaa olemisensa lakeja, niin että nykyisellä eläinkunnalla
on kokonaan toiset elämänlait kuin alkuajan alhaisilla lajeilla?"

Hän mainitsi useita esimerkkejä, ja kun Oolavi oli myöntänyt hänen
todistelunsa oikeaksi, jatkoi hän:

-- "Aivan niin on laita ihmis-elämässäkin. Elämä seuraa oman
olemuksensa peruslakeja, eikä yksityinen, joku yksilö, kirjailija
tai muu, kykene siinä mitään muutosta tekemään, enempää kuin joku
koivuyksilö voi muuttaa metsän lakeja..."

Keskustelu jatkui. Oolaville alkoi näyttäytyä totuus ja oikea jonain
luonnon lakina, jota on oikeutettu käsin muovailemaan. Siitä karisi
pois jumaluuden verho ja se näyttäytyi jo semmoisena, jota saattoi
mielensä mukaan pidellä. Hän valmistui. Martvan häntä ihaillessa, kun
kuuli hänen puhuvan syvällisistä asioista, huomautti vielä Oolavi
epäröiden:

-- "Mutta onhan sittenkin kaiken oikean perusoliona pysyvä, korkein
oikeus... Jumalallinen oikeus..."

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja tokaisi terävästi, kuivasti:

-- "No niin... No jumalallinen oikeus!... Mutta se oikeushan on
aivan määrittelemätön käsite... Silmätkää elämää läpi historian,
luonnontilasta Molokin pappeihin ja Muhamedin haaremiavioliittoon
sekä yksiavioisuuteen, niin Te huomaatte, että se jumalallinen oikeus
on aivan yhtä rajaton käsite kuin itse otaksuttu Jumalakin... Kuudes
käsky on olemassa, mutta sen selitys ja tulkinta jää ihmiselle, niin
mormooneille kuin muhamettilaisillekin."

Oolavi mietti viimeistä asiaa hyvin pitkään ja vakavasti. Mitenkä
olikaan, hänen mieleensä muistui sekä neiti Iltamo että myös Martva,
viimemainittu toki puhtaassa hengessä, Iltamon vastakohtana. Neiti
Chamfort, joka oli kuullut keskustelun, lausui jotain Martvalle ja
molemmat poistuivat. Oolavi oli katkera ja hajanainen. Ikään kuin
keskustelua jatkaaksensa ja kun ei parempaa sanottavaa löytänyt,
lausui hän:

-- "Mutta juuri siinä asiassa myöntänette kaunokirjallisuuden
johtavan... vapauttavan naista ja miestä liiallisista siteistä..."

Parooni Geldners vastasi kerkeästi:

-- "Siinäkin asiassa nykyinen kirjallisuus -- osa siitä
-- veisaa psalmeja vapaalle rakkaudelle, koska huomaa sen olevan
kuranttitavaraa... Se on nykyään osittainen 'oikeus': nykypolven
hetkellinen tarve... tai päähänpisto... Mutta niin pian kuin ihmiset
ovat kyllästyneet vapaan rakkauden tuloksiin, eivätkä enää jaksa
rakentaa uusia löytölasten huoneita, ansaitsee muistopatsaansa se
kirjailija, joka ensimäisenä hoksaa olla niin vapaamielinen, jotta
huomauttaa, että kansa ei voikaan sietää enää vapaata rakkautta ja
hän sen johdosta ehdottaa, että vapaa rakkaus on lopetettava, jos
ei muulla, niin vaikka kuohinveitsellä... kuten sosialismin mukaan
nykyinen järjestelmä on hävitettävä vaikka miekalla..."

Oolavi hämmästyi ja masentui. Puhujan selvyys oudostutti häntä.
Sen filosofia oli helppotajuinen, kuten aapinen ja kuten on aina
oikeafilosofia ja totuus, joka on aina yksinkertainen. Hän ajatteli
edelleenkin sukupuoli-elämän ongelmaa. Parooni Geldners lisäsi
kuivasti:

-- "Oikeastaan on vaikea sanoa mikä _siinä_ asiassa kannustaa
vapaanrakkauden trubaduureja... Luulen kumminkin, että monen
päävaikutin on se, että tahtovat karistella syöpäläisensä: rakkauden
hedelmät toisten turkkiin... En nimittäin usko, että kukaan kokoaisi
toisten syöpäläiset omaan turkkiinsa."

       *       *       *       *       *

Viulut soivat vähä väliä. Martva oli poistunut ja palasi nyt
sanoaksensa jonkun sanan Oolaville. Tämä kumarsi silloin hiukan
parooni Geldnersille ja lausui:

-- "Sallikaa esitellä morsiameni, neiti Rannisto!"

Parooni tervehti hienon maailmanmiehen kohteliaisuudella, lausuen
sopivan, korkean mielistelyn. Syntyi pieni keskustelu. Sen lopussa
lausui parooni:

-- "Hauskaa tutustua kanssanne. Minä olen kerran tavannut erään
maanmiehenne ja on virkistävää saada kauttanne kunnon suomalaisista
parempi käsitys kuin mitä sain hänestä... Harhama vai mikä hänen
nimensä on..."

-- "Vai parooni tuntee hänet... Hän on nyt kirjailija", -- huudahti
Oolavi hämmästyneenä.

Parooni Geldners oudosteli.

-- "Miksi oudostelette?... Ettekö huomannut hänessä olevan
ominaisuuksia?" -- kyseli Oolavi uteliaana.

Parooni Geldners naurahti ja lausui:

--"Kyllä!... Kaikella kunnioituksella sanoen, ei häntä luulisi samaan
kansaan kuuluvaksi kuin Te ja morsiamenne... Hänessä minä huomasin
ainoastaan kaksi ominaisuutta: Hän oli itserakas ja tyhmä... Minä
en ollenkaan ihmettele sitä, että hänestä on tullut kirjailija...
Niillä kirjailijoilla, joista mainitsin, minä tarkotan juuri
hänen-laatuisiansa ihmis-olentoja, enkä oikeita kirjailijoita."

Oolavi naurahti katkerana. Ikäänkuin keskustelun lopuksi virkkoi hän:

-- "Te, parooni, yleensä näytte liian ankarasti arvostelevan
kaunokirjallisuutta."

-- "No miten minä Teille", -- selitti parooni Geldners. "Minulla ei
suoraan sanoen ole aikaa syventyä kaunokirjallisuuden filosofiaan,
ja sen mihinkään taiteen syvyyksiin, kuten teidän Harhamallanne
ei ole ollut aikaa muuhun filosofiaan tutustua. Ja toi seksi minä
pidän kaunokirjallisuuden mahdottomana, jos se on ainoastaan
ihmiskohtalojen kuvausta, sillä nykyaikana, jolloin sähkö ja höyry
on yhdistänyt koko maailman yhdeksi, vaikuttaa ihmis-elämään koko
elämä, sen kaikki liikkeet ja ilmiöt, ja semmoisen kuvaushan on
suora mahdottomuus. Goethen aikoina, jolloin jokainen eli omassa
nurkassansa, oli se kyllä mahdollista, mutta ei nyt..."

Hän ajatteli hiukan ja jatkoi:

-- "Voi nyt kyllä ajatella, että kuvaisi jonkun semmoisen
ompelijatar-tyypin tai jonkun tukkilaisen, mutta meidän päivinähän
ei pidetä semmoisia nukkeja enää ihmisinä, vaan jonain... no
sanon ompelijattarina. Ja ketä kehittynyttä ihmistä huvittaa
tutustua semmoisten sielun-elämään?... Nykyään on ihmiskunta toki
siksi korkealla, että varsinaiseksi ihmishengeksi sopii korottaa
ainoastaan ne, joiden tekijöinä ovat kaikki elämän suurkysymykset...
Ja semmoisen kuvaamiseen taas ei kykene se, jonka on ollut pakko
antautua kirjailija-ammattilaiseksi... Minä myönnän, että Ibsen ja
jotkut muut ovat yrittäneet kuvata sivistys-ihmisen yleistyyppiä.
Mutta mitä ovat esimerkiksi ne kuvatut naiset? Ne ovat elukoita,
joiden elämän _suurimpana_ tekijänä on vietti... sama tekijä, kuin
karjan elämässä, huonompi vain siinä, että niissä naisissa ei
ilmaannu äidin jaloa tunnetta."

Kun Oolavi vielä mietti hänen sanojansa, levitti parooni Geldners
käsiänsä merkitsevästi ja jatkoi:

-- "Siinä nyt on Teille totuus... Mutta Te, herra Tuukkala,
puolestanne näytte jumaloivan kirjailijoita. Päästääkseni Teidät
lumoista minä kysyn: Kutka kaunokirjailijat ovat astuneet
ristinpuuhun tai polttoroviolle oppiansa puolustamaan?"

Oolavi ajatteli. Harhama painui hänen silmissänsä yhä alemma, astui
alas markkinalavalta, kulkusissansa helisten ja pieni tiukurumpu
kädessä.

-- "Te ette muista nimiä", -- naurahti parooni, lisäten: "Mutta
varmasti muistatte mainita monta semmoista, jotka ovat pyrkineet
samanlaiselle 'poltto roviolle', kuin mille Goethe ja Milton
nousivat..."

-- "No niin", -- lausui hän merkitsevästi, kun Oolavi naurahti ja
tehden kuvaavan liikkeen lopetti hän:

-- "Tuhannet ylistävät Hussia ja Giordano Brunoa, mutta eivät
vain huoli seurata heitä, vaikka tie olisi varmasti avoinna. Sen
sijaan kaikki pyrkivät Goethen 'polttoroviolle', johon tietävät
paraiten päästävän -- Hussia ja Brunoa ylistämällä... Siinäkin
ovat trubaduurit ilmestyneet, kun markkinat olivat valmiit...
Elämänlaki... Siitä ei päästä mihinkään... Siinä nyt ovat teidän
Harhamanne kaikki ansiot..."

Oolavista olivat hänen puheensa taas kumoamattomia. Yleinen humu,
loiste ja Martvan kauneus, sekä hänen oman sielunsa tila vaikuttivat,
että hän oli tavallista herkempi ja samalla kykenemättömämpi
löytämään vastatodistuksia. Naurahtaen kysyi hän:

-- "Ja millä voitaisiin se Teidän luulotteleman ne 'epäkohta' sitten
korjata ja nostaa Harhamat sille tasolle, että ne tyydyttäisivät
Teidänkin makuanne?"

-- "Ei tässä oli kysymys minusta, vaan asiasta _yleensä"_, -- oikaisi
Geldners, lisäten: "Itse asiassa se ei ole epäkohta, kun kerran
elämä sen sallii. Jos se osottautuisi epäkohdaksi, niin elämä kyllä
lääkkeen valmistaa itse ja minun käsittääkseni se lääke ei voi olla
muu kuin että kirjailijoille säädetään kelpoisuusvaatimuksia, kuten
kaikille muillekin... jollei tutkinnoita, niin ainakin alin ikäraja,
esimerkiksi viisikymmentä vuotta... Eihän Harhama kait ollut kuin
noin kolmenkymmenen vuotias..."

Oolavi huomasi siinä olevan seassa purevaa pilaa. Jotain sanoaksensa
hän huomautti, että Jeesus alkoi puhua jo kolmekymmenvuotiaana.

-- "Kehitys etelämaissa käy yleensä nopeammin", -- huomautti Geldners.

       *       *       *       *       *

Tuskin oli parooni Geldners lopettanut, kun ovessa kuului
silkinhivelevä suhina. Neiti Iltamo kohisi huoneeseen hymynsä,
jalokiviensä välkkeen ja iloisuutensa sädekehässä loistaen.

-- "Aa, Signorina!" -- tervehti häntä parooni Geldners. "Te
nähtävästi suvaitsitte myöhästyä ja antaa kaivata itseänne."

-- "Oo, parooni!... Se oli pieni este... vastaanotto ja... Aa! Herra
Tuukkala!"

Oolavi tervehti häntä. Ja ennen kun hän ehtikään esitellä hänelle
Martvan, jatkoi neiti Iltamo puheluansa:

-- "Minä en odottanut Teitä täällä tapaavani. Minulla oli pieni
asiakin Teille..."

Oolavi oli hiukan kiusautunut neiti Iltamon puheesta. Vaistomaisesti
pelkäsi hän hänen sanovan jotain varomatonta, joka pistäisi Martvan
mieleen. Mutta neiti Iltamo kääntyi taas selittelemään parooni
Geldnersille jotain tapahtumaa. Sen kestäessä tuli neiti Chamfort ja
puhui muutaman sanan Oolaville, joka poistui hänen kanssansa Martvan
seuraamana, iloisena siitä, että oli päässyt kiusallisesta asemasta.
Mutta poistuessansa hän koetti laittaa niin, että neiti Iltamo
ei huomaisi hänen olevan neiti Chamfortin, eikä Martvan keralla.
Syyllisyydentunne nousi vaistomaisesti, hienona matona, ja hän
peitteli asemaansa kahden puolen.

Loistava tanssisali kuohui taas tulvillansa nuoruutta, lempeä,
kuhertelua, komeutta ja säveliä. Viulun jousi kutitteli viulunkieltä,
herutteli siitä vaahtona kuohuvia tanssinsäveliä. Parit pyörivät
sävelvirran mukana kepeinä, sen aaltojen viskeleminä. Arvomerkit
ja komeat virkapuvut välkkyivät jalokivivilinässä. Nuoruus eli
huolettoman käen kosinta-aikaa, oma ilo ainoana ajanviettona, elämän
huolet niiden hartioille heitettyinä, joiden hyväksi he nyt iloa
pitivät. Neito ui onnessansa, mies syttyi silmäyksien palosta.

Nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, jolle neiti Chamfort oli Martvan
esitellyt, kumarsi notkeasti, pyytäen Martvaa tanssiin. Nuori tyttö
nousi, ujous kuin jumalattaren huntu koristuksena. Tanssiin aikovat
pysähtyivät katselemaan, kun kaino tyttö häilähteli yhtenä sulona
nuoren miehen käsivarsien varassa. Ne, jotka eivät häntä tunteneet,
kyselivät toisiltansa:

-- "Kuka hän on?"

-- "Kuka hän on?" -- näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne
olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto
Suomesta.

Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä
kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen
rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan
lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista
puuttui naisen hienoin runous.

Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista
ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi
puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot
valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta
ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia
ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen
sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus
ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen
asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä
ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä,
vaan kilpailijan masentamisesta.

Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin
ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään,
tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa,
vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä
tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta.

Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen.
Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman
taiteilijattaren kanssa.

Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava
hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo
istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui
että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen
ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja
naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla
hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi
niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia
rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja
kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli
sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki
hiljaa itseksensä.



Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.


Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä... Nuori neito itki sitä
kukkaa...

Oli kuuton yö... Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa... Se tarjoili
jo uniherkkujansa... Vaan yhä istui neiti Iltamo... Unen herkut eivät
kelvanneet hänelle... Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen
hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen,
joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon
maatamenopukuun...

Jo oli puoli-yö... Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän
odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää
kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi
kuoleman suurta häärauhaa.

Hän otti kukan... Se oli Oolavilta... Itse kukka oli jo kuihtunut,
mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa... Se
kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä
kylmää... Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon... Lemmenmailla
soivat taas kauniit kellot... Sieltä kuuluu laulu... Uniarmaina
tuulahtivat häärunot... Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi
pilveksi taivaalle... ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi
morsiamen huulta... Se etsi sitä lemmenkukakseen.

Mieli värähti... Nuoren naisen eteen, keskellä hänen
lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu
lähestyi Oolavia viatonna, jalona... Se lähestyi tyttöyden
puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan... Sen
puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia...
Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä... Mielen täytti oitis
lemmenkade... Silmä vettyi... Hän painautui vuoteeseensa ja itki
katkerasti... Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana.

Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät...
Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki
Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka... Mieli
oli täynnä ikävää... Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa
kanssa... Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi... Musta
sukka vetäytyi siroon jalkaan... Hän istuutui puun alle itkemään
nyt itseksensä... Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti... Se sai
tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli
koonnut häneen mielen täyden.

Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä...
Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis
mustasukkaisuuden suru... Kyynel oli sille surulle virikettä... Ken
voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?... Yhä soi surullinen
lemmen sävel... Yhä itki neito kauniin puun alla... Vaan kun hän itki
katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen:

-- "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?... On itku murheen suurin lisä,
sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon..."

Havahtuen huudahti nuori neito:

-- "Sinäkö täällä?... Kiitos kysymästä!... Minä tunnen sinut viime
tapaamalta... Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?"

Osan-otolla vastasi Perkele hänelle:

-- "Ensiksi: koska säälin itkeviä... Toiseksi: Koska pidän
itkevistä..."

Nuori nainen virkistyä ja kysyi nopeasti:

-- "Ai miten sievästi nyt sanoit!... Pidätkö todellakin itkevistä?"

-- "Pidän niin kauvan kunnes itku kaunistaa neitosta, joka
koruiksensa itkee", -- selitti hänelle taas kiusaajansa.

Nuori nainen jatkoi kyselyään uteliaana:

-- "Kaunistaako sinun mielestäsi minua itku?... Sano minulle
suoraan!..."

Hän sai siihen viisaan vastauksen:

-- "Kaunista naista kaikki kaunistaa."

Perkeleen katse lumosi Iltamoa. Lumottu huudahti ihastuneena
teeskennellen:

"Niin!... Mutta nyi varmaan imartelet... En minä ole mikään erin
kaunis..."

Ylevänä lausui siihen Perkele:

-- "En kulje koskaan naista kosimassa... Miksi minä silloin
miellyttäisin?... Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni,
puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään
kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos
pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta..."

Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi
tämä:

-- "Niinkö?... Olinko minä itkiessäni kaunis?"

-- "Hurmaava... Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa."

Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi
hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen:

-- "Itkinkö minä aivan parahiksi... en liian paljon enkä liian vähän?"

Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti:

-- "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen... Siis nyt on aika lakata
jo siitä..."

-- "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" -- keskeytti
nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden
vastauksen:

-- "Se täytyy silloin nauramalla poistaa... Näes: Joka paikkaan
vievät monet tiet... Ja mikä on sinun itkujesi syynä?"

Yhä enemmän värisi neidon mieli. Hän vastasi surullisena:

-- "Sinä arvaat sen."

-- "No kyllä... koetan toki parastani... Siis pieni ihailtava
lemmenkade on poskellesi nostanut sen punan, joka puhkee kukkaisena
itkustasi..."

Nuori nainen suli Perkeleen osan-otosta. Hän lausui murhemielin:

-- "Niin on... Minä olen onnettomin naisista."

-- "Se, ken naisista on kaikkein kaunein, ei _voikaan_ olla
onnettomin... sillä naisista kaunein on myöskin onnellisin... Siispä
suret suotta", -- selitti suuri kiusaaja. Kiitollinen Iltamo huudahti
hänelle:

-- "Ai kun sinä olet hieno!... Vaan miksi minun sitte täytyy tuntea
tätä tuskaa?"

Ylevällä, jumalallisella äänellä selitti Perkele:

-- "Tuskaa on aina lemmen kaunis polku. On Eeva ainut, joka sitä
tuskaa ei saanut maistaa. Mutta hänellä ei myöskään, sen tiedät,
ollut varaa _valikoida_... Vaan sulle on se suuri onni suotu..."

Ihastuneena tarttui imartelun hurmaama nainen:

-- "Puhutko totta?... Voinko valikoida? Ja saada kenen tahdon?"

-- "Sinusta se riippuu, puhunko tässä totta: Jos _tahdot_ valikoida
-- silloin puhuin totta..."

Puoli itseksensä huudahti Iltamo:

-- "Minä tahtoisin... Vaan kaikista en huoli; jos en saa Oolavia,
silloin olen ilman."

-- "Ei itkemällä sulhasta saa koskaan... Vaan onhan käsissäsi kauniit
tenhot: Siis käytä sitä, suurta kauneuttasi, ja lisää sitä pikku
kiemailulla!... Kiemailukyvyn sulle antoi _luonto_... Siis älä hautaa
maahan leiviskääsi..."

Hänen katseensa ja sanansa lumosivat nuoren neidon, joka huudahti
ilosta:

-- "Nyt huomaan, että sinä -- kuka lietkin -- ymmärrät naista, joka
yksin suree... Toiset kiemailunkin tuomitsevat..."

Hartaana selitti Perkele:

-- "Totta kai minun täytyy naista ymmärtää, kun häntä pitkän-pitkät
aikakaudet olen avustanut miestä totutettaessa oikeaan ruokaan...
juomaan... elintapaan ja taltutettaessa lemmen paulaan... Se kysyy
voimaa... Mutta yhteisvoimin olemme toki aimo voiton vieneet:
Hän, naisen 'valitsija', nyt jo juoksee kuin nöyrä orja... naisen
käskyläisenä..."

Lemmenkateinen nainen ihastui... Hän huomasi puhujasta saavansa avun
Oolavia ottaessaan. Nopeasti lausui hän:

-- "On työsi jalo... Mutta viime kerralla ennustit jo minulle
Oolavista, ja lupasit myöskin avullinen olla..."

-- "En koskaan jätä täyttämättä, mitä olen luvannut... Vaan muista
myöskin, etten minä koskaan anna hedelmää _valmiiksi_ käteen...
Ihmishengen täytyy _itsensä_ kaikki ottaa, syödä, tehdä... Minä
hänelle näytän ainoastaan polun ja hedelmän... Jos tahdot Oolavisi,
niin täytyy sinun hänet _omin käsin_ ottaa..."

Suru täytti neidon mielen. Hän huudahti:

-- "Vaan _voinko_ ottaa?... Katso käsiäni... Ne ovat heikot..."

-- "Kauneilla naisilla on tuhat kättä: sulous...
kainous...viekkaus... arastelu... ja tuhat muuta... Jos on yksi
heikko, niin kaikki yhdessä on suuri voima!" -- selitti hänelle
kavalana taas kiusaaja. Ihastellen taaskin huudahti Iltamo imarrellen
Perkelettä asiansa eduksi:

-- "Minä pidän puheittesi suoruudesta... Mutta mitä kättä on nyt
paras käyttää?"

Perkele lähetti hänen sieluunsa Martvan kuvan ja vastasi kavalana:

-- "Jokaista yhtäaikaa... naisen voitto on varmin silloin, kun
on lemmen työssä jokainen käsi... katso kilpaajaasi: hän myös ei
'käsiänsä' säästä..."

Mustat sukat vetäytyivät Iltamon jalkoihin. Martvaa tarkottaen
huudahti hän kiihtyneenä:

-- "Ah, häntä!... Teeskentelee... tekeytyy lapseksi aivan..."

Kuivasti, suurena lausui Perkele:

-- "Se on lemmen laki... Ei yksikään nainen sääliä saa toista,
muutoin hän itse joutuu vanhanpiian huutoon, kun lemmenlahja lentää
ohi suun... Siis älä odota, mutta _toimi_, puno paulaa! Se viisas on,
ken korjaa aikanansa ihanan lemmenkukan taivas-alta... Minä sanon
sulle: kaunis lemmenkukka on hennoin, hallan-arin kukkasista. Niin:
lemmenkukka viihtyy ainoastaan sylin ja poven runolämpimässä... ja
ainoastaan suuteloiden sade voi estää lemmenkukan kuivumasta..."

Iltamo muisteli lemmenkukkiansa... Niin moni oli niistä kuihtunut.
Puolittain surullisena puhui hän niitä muistellen:

-- "Ken uskoisikaan että olet niin viisas!... Sinä tunnet kaikki arat
lemmen seikat... Ah, uskon kaiken mitä äsken puhuit... Tai uskon
enemmänkin: Useasti vie halla lemmenkukan sylistäkin... Minä tiedän
sen... olen kokenutkin... Niin: suuteloiden vielä sataessa monen moni
lemmenkukka kuihtuu..."

Korkeasti, osanotolla tarttui Perkele, kehottaen Iltamoa:

-- "Siis käytä käsiäsi aikanansa ja sulje hento kukka syleilyihin ja
vaali sitä huulen lämpimässä!"

Neuvo hellytti neidon mielen. Neiti Iltamo lausui ihastuneena:

-- "Kiitos neuvostasi! Sinä varmaankin olet hieno kavaljeeri..."

-- "En ole naista miellytellyt, siksi käy kukostelu minulta
kömpelösti..."

Vilkkaana jatkoi suuren kiusaajansa miellyttelijä Iltamo puhuen:

-- "Se onkin oikein!... Minäkään en pidä turhasta hienoudesta... Eikö
totta, että olen hyvin luonnollinen... suora... enkä teeskentele,
kuten Martva?"

Perkele alentui kiusattavansa sielun tasalle, imarrellen:

-- "Minä näen sen. Jos minulla olisi sydän, niin varmaan siinä lempi
leimahtaisi, kun katson naisellista suoruuttasi..."

Hän lopetti huoaten:

-- "Onneksi toki sydäntä ei ole... Se seikka pelastaa minut
joutumasta nyt toivottoman lemmen seikkailuun..."

Säälitellen tarttui Iltamo:

-- "Voi sinua onnetonta!... Eikö sinulla ole sydäntä?... Varmaankin
on nainen sen vienyt... Mutta millä sinä rakastat ja toimit, kun ei
_sydäntä_ ole?..."

Ihmisen ja suuren hengen välinen, ivanäytelmä jatkui... Hän, joka
pitää ihmishenkeä ivanansa, todisti:

-- "Toisten sydämellä minun täytyy kaikki tehtäväni tehdä..."

-- "Minä säälin sinua... Näet siitä, että minulla on hyvä sydän... Ei
Martva sinua varmaan säälisikään... Siis älä mene hänen puolellensa!"
-- lausui siihen Iltamo... Ihminen yritteli pettäjäänsä pettää.

Vakuuttavasti selitti Perkele:

-- "En koskaan auta sitä, jota ei taika ole määrännyt jo jonkun
lemmityksi... Mutta muista myöskin sinä puolestasi edistää apuani:
Hetkeksikään et saa jättää Oolavia yksin, muutoin kuihtuu lempi ja
toinen tyttö vie sinulta armaan omaksensa!"

Mustasukkainen nainen vannoi silloin:

-- "_Ei saa_ hän viedä... Kaiken voitavani teen sitä estäessäni... Ja
jos sinä nyt olet apunani, niin saat palkinnoksi minun sydämeni. Saat
sillä tehdä mitä itse tahdot... Minähän olen hyväsydäminen!"

-- "Kiitos sinulle vastalahjastasi!"

Iltamo kysyi ikäänkuin havahtuen:

-- "Mutta kuule, mikä on sinun nimesi?"

Ivallisilla eleillä vastasi Perkele:

-- "Nimenikö?... Ah, minulla on joka maassa eri nimi... Luulen, tässä
maassa Perkeleeksi minua moni vihollinen haukkuu..."

Kepeänä, äskeisestä voitostansa ihastuneena huudahti Iltamo
ihmeissään:

-- "Perkeleeksi!... Mutta Perkelehän on tähän aikaan aivan olematon!"

-- "En mene sinulle siitä takaukseen," -- vakuutti suuri henki. Häntä
tarkastellen kysyi nuori nainen:

-- "Oletko sinä sitten itse piru?"

Vältellen vastasi Perkele:

-- "Ah, kysy sitä minun palvelijoiltani. He tietävät, ken olen
miehiäni... Vaan jos he vakuuttavat, että muka olisin piru,
pelkäisitkö silloin?"

-- "Mikä syy olisi mulla sinua peljästyä, vaikka olisit piru?...
Minähän en usko perkelettä olevan... Ja peljätä taas voidaan
ainoastaan sitä, joka on olemassa!..."

Ihmishenkeä ivaten kysyi Perkele edelleen:

-- "Vaan entäs jos nyt _olenkin_ piru?"

-- "Niin mitä sitten?... Minä vain en usko sinua olevaksi... Sillä
kaikki hyvä... Vai kuinka?" -- oli kerkeä vastaus.

Perkele vakuutti hänelle kavalana:

-- "Totisesti on sillä kaikki kuitti!... Uskomalla ei voida
milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata
hävittää... Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota
ei ole, itsellesi. Mutta uskomalla _ett'ei_ ole olemassa Hän,
moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen
vitsastansa... Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan,
niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot.
Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi... Minä
sanon sinulle: Pirun _kieltäminen_ on sille kuolettava nyrkin isku,
ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen
kieltämystä..."

-- "Vaan lähteä on minulla jo aika..."

Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen
nähtäväksi taas Litvan maat... Neiti Iltamo sai nähdä ne maat
entistäänkin vielä kauniimpina... Hän näki sen... Hän näki myöskin
muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan...
Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut... Niiden säestyksellä
lauloivat kauniit neidot... Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia...
Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä... Mutta silloin
näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle... Se toi nyt lemmenkukkaa
Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi... Musta kruunu mateli
lemmenkukan juurella... mustat sukat kuivuivat nuoralla...

Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan:

-- "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!... Kernaimmin menkööt taivaat
sekä maat!..."



Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.


Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat.

Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla
ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet
yksi toisensa perästä.

Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa,
oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva
ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin.
Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun
öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko
korkeus yhtenä tähtimerenä.

Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi
alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä
sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä
harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin
väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja
auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean
ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu
seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen
oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki
edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän
silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta,
sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat
voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi
parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis... onni lähellä...
armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin... Hän virisi kuin
viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän
niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse
asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei
tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista.

Väliin taas se ajatus tympäisi. Kun hän näki Martvan puhtaan katseen
ja hänen viattoman olemuksensa, soi hänen sielussaan puhtaan korven
runous. Ihmishenki painoi hänessä alas asumuksensa: ihmis-elukan,
eläimen sukulaisen. Silloin muuttui hän hetkessä hengen ylimykseksi,
joka inhosi yhteisnaisia ja muotirakkautta.

Mutta parooni Geldnersin puheella oli häneen toinenkin vaikutus:
Sanottu puhe oli paljastanut hänelle Harhaman kirjan arvon,
jonka eksyttämänä hän oli kulkenut. Se huomio, että oli
joutunut jonkunlaiseksi narriksi, erehtynyt ihailemaan jotain
kirjallisuusmarkkinoiden tavallista ilveilijää, se alensi häntä
omissa silmissänsä. Se alensi häntä niin paljon, että hän masentui,
kuten aina mies, joka huomaa joutuneensa naurettavaksi. Se masennus
lannisti hänen sielunsa voimia edelleenkin, vaikeuttaen siten nousua.
Hän tuli katkeraksi ja vihamieliseksi koko kaunokirjallisuudelle,
jossa hän nyt näki pelkkää sisällyksetöntä lavertelua.

Mutta samalla herätteli hänessä pahoja vaistoja hereille se salailu,
jota hän oli olojen pakosta pakotettu harjottamaan korjatakseen
erehdyksensä. Se veti niitä vaistoja hänestä kuin jouhi viulusta
säveliä. Hyvä ja paha raatoivat hänessä hartiaväellä.

Samalla jatkui hänen pörssikeinottelunsa ja hymyili hänelle onni:
Hänen ostamiensa arvopaperien hinnat kohosivat säännöllisesti.
Se rohkaisi häntä. Hän möi entisiä, osti uusia, voitti useimmin,
harvemmin jäi omillensa. Kultakasa suureni, malja täyttyi vähitellen
keltaisesta epäjumalasta, jonka ruoskaa kaikki muut epäjumalat
tottelevat nöyrinä orjina, tottelevat sitä siksi, että tietävät sen
avaavan onnen aarreaitat, jotka ovat täynnä sumua: nautintoa ja
aistillisuutta.

Ja sitä mukaa kuin onni häntä lellitteli, yltyi hänessä myös
kullanhimo, ja uhkarohkeus nousi voimakasvärisenä, valtaavana
palona, joka syttyi oman itsensä palosta. Se palo poltti ja
kulutti siveellisten voimien loppuja. Siveellinen ihminen sortui
keinottelijan voimien masentamana. Kun pelissä olevat rahat
tuntuivat vähiltä, ja voitto sen johdosta kävi hitaasti, eikä
Tuukkalan talletuksia enää ollut ja hänellä oli täydet valtuudet,
otti hän isänsä nimeen kahdensadan tuhannen markan lainan, jotka
rahat hän kerralla asetti kullan syötiksi sen kieriessä pelipöydällä.
Menestys näytti niin varmalta, että hän uskoi ei ainoastaan
peittävänsä pian vaillingin, vaan myös kokoavansa miljoonia.

Pörssissä hän samalla tutustui rahaylimyksiin, perehtyi niiden
tapoihin ja ajatuksiin. Niiden itsetietoisuus ja hillitsemisvaisto
tarttui hänen sieluunsa kuin tauti ruumiiseen. Aluksi hän ei tahtonut
olla heitä alempi, ujosteli omaa itseänsä. Vähän kerrallaan se
jäljittely syöpyi häneen tavaksi. Hän kohosi omissa silmissänsä
ylimykseksi, jonka täytyy pitää arvostansa huoli kaikilla siihen
kuuluvilla keinoilla: ryhdillä, juomarahoilla, huolettomalla
käytöksellä, rutinilla, kopeilla ajatustavoilla ja komeilla,
hienostetuilla elämäntavoilla.

Silloin alkoivat hänelle näyttäytyä entiset kotoiset tavat ja
elämä turhanpäiväiseltä, pikkumaiselta elämän nakertelulta. Kodin
hurskaat ajatustavat näyttivät yksinkertaisilta, jonninjoutavilta ja
hyljättäviltä. Koko nuorena eletty elämä oli hänestä naurettavaa.
Kirkkomatkat, kun hän vertasi niitä nykyisiin huviajeluihinsa,
olivat hassunkurisia ja lapsellisia. Epäilys Jumalan olemassaolosta
leimahteli jo irtipäässeenä lieskana, johon ei enää lisävirikettä
tarvittu, vaan yltyi se oman kuumuutensa voimalla, kuten riemastunut
metsäpalo, joka voimastansa iloiten viskautuu tuoreen metsän päälle,
hulmautellen mahtavia lieskojansa ja paiskautuen tulihursteina
laajojen metsäalojen verhoksi, kärventäen ne yhdellä lyönnillä ja yhä
viskoen uutta tulipunaansa ahmimaan aina vain laajempia suupaloja
metsästä.

Pari kertaa oli hän käynyt tervehtimässä neiti Iltamoa kuin olisi
se velvollisuus tai kuin säälisi häntä, ja samalla häntä veti sinne
oma halukin. Kumpikin vaikeni Martvasta, uskotteli ettei toinen
ole mitään huomannut, tiesi sen uskottelun vääräksi ja kumminkin
leikitteli sillä: rauhotteli sillä itseänsä, petti toista ja
kuvitteli sen oikeaksi. Elämän ivanäytelmä muodostui itsestänsä ja
piti näyttelijöitä narreinansa.

Ja kaikesta siitä ei Martva tietänyt mitään. Hän kävi Oolavin kanssa
teattereissa ja konserteissa, ihaili sulhasensa hienoutta, oppia
ja tottumusta. Puhtaan sielunsa koko hienoudella, hellyydellä ja
luottamuksella kiintyi hän Oolaviin, antautui hänen valtaansa ja
hoivaansa kuin väri kukkansa, lapsi isänsä, vanhurskas Jumalan
turviin.



Vei suutelo hallana lemmenkukan.


Lemmenkukka kukki astiassansa... Verenpisaroina hohtivat sen kainot
punakukat... Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla.

Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen
kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat
lemmentansseja... Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto...
Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa... Se ihailee
helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi
joka ruohonpäähän... Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta
herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia
silmiänsä, ei kajota helmisatoon... arastelee... pelkää kaiken olevan
unta tai uskoo helmien olevan muille varatut.

-- "Miten ihanaa!" -- kuiskasi Martva Oolaville.

Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä... Se hiipii kuin etsisi
omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt
perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan... kukan
koristukseksi... oman itsensä iloksi... Neidon mieli on täynnä aamun
armautta... silmä sen suloa... posken ja poven hipiä ovat sen hienoa
puhtautta...

-- "Miten kaunis hän on!" -- ihmetteli Martva.

Päivä paistaa puiden raoitse... Se nousee ylemmä... nousee puhtaana
kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa... Se kokoo jo kastehelmiä
kukkasista... koristautuu yön helmillä... ilostuu heleämmäksi...
hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa
suoriessaan... kutrin otsalla ilakoidessa... katseen leikkiessä
kutrin keralla...

Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti... puristi, kun oli
käsivarsi kuin sitä varten kainalossa.

Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden
lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin... kuin tyttö
lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän
menossa uimarannasta kotiin... kauneus ainoana pukimena... Neito
seuraa päivän nousun menoja... arastelee kuten sekin... etsii
polkua...kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu...

Huilu soi... Neito vavahtaa... unohtaa etsittävänsä... muistaa
vain salattavansa... Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma
soittimesta... Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä... Joskus höltyy
sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi... hellemmäksi...
herkullisemmaksi... Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä
ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä
kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta.

Jo kuulee neito soiton ääntä... ja heltyy mieli tanssin
kutsunnoista... Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua... sulhasen
armastelua... kosintaa... pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan... Hän
noudattaa sitä... saapuu mieli viattomana... huuli kokemattomana...
lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena... sen kuiskailut
lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina...

Tanssi alkaa... Päivä nousee jo puun latvojen tasaan... Se kirkastuu
siinä kuin neidon mieli, kun kuuluu polulta ikävöidyn sulhasen
laulu... Se kirkastuu ihastuksesta, kun on nähnyt neidon astuvan
lemmen karkeloihin... Neito tanssii jo lemmentanssiansa... Elämä on
hänelle päivän kirkkautta... mieli on kutrin ilakoimista... Jalka
hipaisee lattiata kuin ajatus kaivattua morsianta... Käsi kaartuu
kauniisti kuin unelma sormuksesta häihin... neidon mieli isän kodista
miehelän lumoihin... Vartalo häilähtää kukan värinä... Katse on
viattomuutta... polven notkahdus rukoukseen taipumista pyhän alttarin
edessä...

Martva katsahti Oolaviin ihastuneena. Silmä tapasi silmää... katseet
antoivat suuta toisillensa.

Jo soivat oudot soitot... Neito herää kuin unesta... Päivä hellittää
valoa itsestänsä väriksi lemmen ilojen sekaan... Sulhanen saapuu
metsiköstä... -- Se saapuu miehuus kihloina käsissä, kihlaamaan
sillä neitoansa... Se kosii karkeloilla: sillä mitä on luonto
antanut hänelle sitä varten... katseellansa... laulullansa, mutta
ennen kaikkea miehenmielellänsä, miehuudellansa... Sen kaiken kuvaa
hän tanssillansa, tai antaa neitojen sitä kuvata karkeloillansa
morsiamelle...

Ja taas etsi Martvan silmäys Oolavin silmää ja puheli sen kanssa
nopean sanan. Povi lämpeni, poskelle nousi lemmen puna.

Tanssi jatkuu... Morsiamelle paistavat runopäivät... Hänelle
laulavat lemmenlinnut ja käki kukkuu hopeapaloja... Hän ottaa miehen
kihloja käsiinsä... Oikeastaan kihlat ottavat hänet käsiinsä:
hän on kietoutunut miehen mairitteluihin, kietoutunut niihin
kuin lemmenverkon runoihin... Tanssilla olivat sen verkon rihmat
kehrätyt... tanssilla olivat verkot kudotut... Siksi on verkko
morsiamelle armaskuin morsiushuntu... Hän on itse siihen halunnut...
itse on hän siihen sotkeutunut, mennyt siihen mielihalulla, kuin
tyttö suudelmien kevätsateeseen...

Päivä laskeikse jo levolle... Se laskeutuu rauhallisena, punehtuu
kuin häävuoteeksi ruvetaksensa... Morsiamelle soivat jo tyttöpäivänsä
iltakellot... Neitous haihtuu kauniina unennäkönä... Elämän huilu
soittaa jo toista säveltä... Kaikki ruma on peittynyt kukanväreihin,
jota sävel suutelee tuulenhengen asemesta...

Martva hehkui. Poski oli punakkana. Kainalo likisti kainaloa...

Jo on saapunut häävene... Morsian tanssii jäähyväiset tytön
iloille... ottaa vastaan toiset armaammat ilot... Lemmenlehto
hämärtyy... Kuutamoverhot riippuvat jo puiden oksien koristuksina...
Kaikki vaikenee, kaikki kaunistuu ja pukeutuu hääpunaansa... Etäällä
laulaa öinen lemmenlintu ja metsikössä hiipii enkeli, kooten
helmaansa morsiamen sinne johtamat tytön unelmat... sen ilot... sen
kauniit surut... sen helmipuhtaat toiveet ja laulukauniit ikävät...

Martvan mieli oli suudelman suloutena... Sielussa soivat arimmat
kielet...

Jo istuttaa mies morsiamen hääveneeseen... Joutsenen laulut vetävät
venettä... Lauluna soluu se metsikön lumoihin... Kuutamoverhojen
lävitse laskee se sinne, missä on aurinko vuoteeksi iltaruskonsa
levittänyt.

       *       *       *       *       *

Näytös oli lopussa. Kukin oli ottanut siitä makunsa mukaan sielunsa
täyden, yksi yhtä, toinen toista lajia. Vaunujonot kiitivät pois
teatterin edestä, hajoten öisille kaduille.

Cabat'n loistavassa ravintolassa söi Martva illallista kahden kesken
Oolavin kanssa. He olivat sinne ajaneet suoraan teatterista. Salin
pehmeät punaiset sametti verhot, jotka verhoavat kaikki seinät
tapetteina, sen villapehmeä mattolattia ja istuimet, joista ei pohjaa
tavannut, loistivat hienossa valaistuksessa itämaisen houkuttelevina,
herkullisina. Orkesterin säveleet upposivat siihen pehmeyteen, saaden
siitä hellän maun. Loistavin ylhäisö lisäsi siellä hienoudellansa
yleistä lumoa, joka oli kuin äskeisen näytöksen jatkoa. Hienoin
samppanja helmeili. Parhaat herkut tuoksuivat. Ei näkynyt missään
kapakan leimaa. Väki näytti sultaanin pitojen kutsutuilta.

Martva vajosi silloin runouteen ja unelmiinsa. Elämä avautui hänelle
tuhannen ja yhden yön taruna, jossa satu odottaa joka polulla, joka
askeleella lemmen unelma. Hän oli harvasanainen, nautti näkemästänsä
ja oli olevinansa satulinnassa, sulhasena tarujen kuninkaan poika
Oolavi. Poskella hehkuivat puna ja lämpö, ja ihastunut silmä katsahti
joskus Oolaviin väsyneenä, raukeana... kuin ei jaksaisi katse enää
Oolavin silmästä pois lähteä... eikä haluaisikaan siitä pois enää
palata... tahtoisi siihen ijäksi jäädä...

Soiton väliaikana lähtivät he kävelemään, vilvoitellakseen pehmeässä
käytävässä. Käytävän kahden puolen olevista yksityishuoneista
oli yksi auki. Sen veripunaiset seinäverhot, salaperäinen heikko
valaistus, upeus ja pehmeys houkuttelivat tottuneenkin silmän sinne
viskautumaan. Kaikki siellä aivan upposi omaan pehmeyteensä, ui
omassa satumaisessa kauneudessaan.

-- "Ah miten kaunis ja runollinen!" -- huudahti Martva ihastuneena,
kuin lapsi, joka on nähnyt armaimman nuken.

Ja hetkisen kuluttua huoneeseen astuen lisäsi hän:

-- "Mennään vähäksi aikaa tänne istumaan, kun täällä on niin
kaunista!..."

Oolavi seurasi häntä ja sulki oven. Viulusta katkesi lemmen sävel...
Lemmenlaulu muuttui, muuksi.



Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.


Oli erämaa.

Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin
kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla
rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi... Ei ollut ääntä, ei liikettä...
Elämäntyhjyys oli ainoa oleva...

Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren
kukkuloilla... Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena
katseli hän elämäänsä.

Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi
kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken
katoavaisuus... Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä
äärettömään kaikkeuteen... Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko
elämä... Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma... Hän lausui
mietteissänsä:

-- "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!... Jos
aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin,
etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se
ennättäisi!... Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä
suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!... Edessäni avautuu nyt
erämaa... Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin
turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana
elon-ilmiönä!... Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!"

Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan:

-- "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle
hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä
kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita... Se
maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana,
riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana... ah, mikä pelottava
hirmupaino!... Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet
tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla
seppelöivät _ihmistä_, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen
puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois..."

Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan:

-- "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja
-toimi... Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa... Mikä
toivottomuus!... Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun,
niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen
tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän
kaikkeuden rinnalla."

Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä
yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa
mietteissään:

-- "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden
siivillä, kun ne vain ovat _ihmispyrinnöitä_! Niin: jopa
kerskuvimpain sanojenkin _henki_ ja _vaikutin_ on pieni, halpa
mato, joka mataa maassa!... Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen
toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle
puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla
elää elääksensä!... Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilyllään
_mainetta_: halpaa korutavaraa... kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö
keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet
muista!... Oi, miten pieni olet, ihmishenki!"

Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa
vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan:

-- "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen,
epä-itsekkyyteen... Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään... Sen
suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä... Ne kumisevat niinkuin
tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!... Siihenkö
johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden
löytäminen!... Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan
himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta,
vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella
toinen... pohjoinen tänään -- huomenna jo itä!... Ja joka maassa
vielä eri suunta!... Nyt eksyn, kurja, kerrassaan... Oh, sinä
kiusaajani! Missä olet sinä?... Miksi peittäydyt nyt?... Missä ovat
lupauksesi?... Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?... Miksi
et minulle tietä näytä nyt?"

Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla
leimahti suuri kivi palamaan... Erämaa välähti valoisammaksi...
Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana... Suurena, ylpeänä astui
siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle:

-- "Sinä kutsuit... Miksi?... Onko sinulla jo nurkumista?"

Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi:

-- "On... paljon on... Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin
maailmalle, totuuden hakuun... Mutta kun etsin sitä elämästä,
löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta
ole edes olemassa!..."

Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele:

-- "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?"

Katkerana vastasi Oolavi:

-- "Ah, niinkö kysyt?... Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin
elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin
näkee, hyvän ja pahan... Toisin sanoen: minä löydän _totuuden_...
jonka janoon näännyn..."

Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja:

-- "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun
arkussasi ei ole mitään?'..."

Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hän
Oolavin, joka lausui ajatellen:

-- "Sen kyllä myönnän... Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein
syvimmästä..."

Ylevänä keskeytti Perkele:

-- "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta,
_elämää_... ja silloin näit _totuuden_, joka kuului: 'Tämä
totuus-arkku onkin aivan tyhjä'... Siis toisin sanoen: mitään
oleellista totuutta _ei voi_ olla olemassa... Nyt tiedät _sinäkin_
sen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran
tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus,
sekä varoittaen sen kantta avaamasta!..."

Katkeroittuneena huudahti kiusattava:

-- "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!"

-- "Minäkö pilaa!"--vastasi Perkele loukkaantuneena. -- "Vakavassa
asiassa!... En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi
tosi toimillani... Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se
on vain vanha laulu... Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja
arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu
siitä huomiostaan... Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot:
_uskonko_, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikean _tiedon_, että se
on typötyhjä?..."

Hän lopetti viisaana, kylmän järkevänä:

-- "Näes, se tieto on oikea, siis se on _totuus_, jota aina etsit..."

Ihmishenki paloi nyt Oolavissa oman suurkysymyksensä tulessa.
Totuuden jano poltti häntä. Mutta samalla haihtui viimeinenkin
vesitilkka. Kaikki sotkeutui ja himmeni hänelle. Hän lausui katkerana
ajatuksissaan:

-- "On ehkä hyvä edes tietää totuus... Vaan ah! Se tietäminen
kauhistuttaa, jos sinä onkin aivan pelkkä tyhjyys. Nyt on jo kysymys,
tokko olennaista totuutta enää onkaan olemassa..."

Yhä korkeampi, lumoava järki koristi Perkelettä. Hän selitti:

-- "Se, mikä on, se on aina olemassa... Totuus, -- jos se on -- ei
pala tulessakaan. Jos huomaat oikeaksi tämän lauseen: _'Totuutta ei
ole olemassa'_ -- silloin se lause onkin etsimäsi totuus... Vai kuinka
luulet?"

Oolavin voimat raukesivat. Hän oli saanut polttavaan totuudenjanoonsa
tiedon, että ei ole juotavaa olemassakaan. Katkerana lausui hän:

-- "Karvasta on silloin totuus, jos sinä totuutena onkin totuuden
jyrkkä, selvä kieltäminen, totuuden selvä olemattomuus..."

Kylmänä, armottomana lausui Perkele:

-- "Parempi toki on katkerakin totuus kuin väärä luulo, usko, että
muka olematon on olemassa, siis tyhjä arkku täysi..."

Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja
lausui synkkänä:

-- "Ehkä!... Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se
karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös
ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa..."

Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele:

-- "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?...
Elämänpuuta, _elämää_ sinä luot _itse_ osaltasi... Jos ei siis siinä
puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!... Egypti laittoi _itse_
lihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun
taaskin korvessa Israel vain _valitteli_, ettei sillä ole leipää...
lihapataa... Ei _napinalla_, vaan _työllä_ saadaan elämänpuuhun
herkut... Suotta valitat siis..."

Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena
huudahti kiusattava:

-- "Niin... Totta on se... Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa
ja siitäkin jo jumalia kiittää!... Ah, onnentie on pitkä sekä
raskas... Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta
se on -- kuiva!... Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti:
tänne _erämaahan_, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato
mataa kaikkialla... Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää,
jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan
vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on
pelkkää rumaa täynnä!... Mikä masennus!... Yksin runouskin on pelkkää
leipätyötä... ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen
onkimista... sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa
hullutusta!... Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla
kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan
kurjaan runouteen... Niin laiha tulos matkastani on!"

Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli
kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta
ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana:

-- "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se
on: arvostellut niitä?"

-- "Kyllä", -- myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui
siihen Perkele:

-- "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta
edes _käsitä_... Pieni ihmishenki vain _näykkii_, nälvii suurta
runoilijaa... Ja sinä uskot pikkuista, et _suurta_!..."

-- "Ei usko ole koskaan ohjattava... se kulkee omaa tietänsä",
-- huomautti kiusattava.

-- "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu... Mutta viisas näyttää
uskolle _totuuden_ ja oitis kääntyy usko väärältä polultansa
oikealle... Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka
suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut
päähänpistot!"

Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti.
Hän lausui päättävästi:

-- "_Mies_ kulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan
tahi harhaan vievän... Siis vienyt minua aivan matkan päähän."

       *       *       *       *       *

Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan.
Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät
köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta
luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin
mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista,
nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen
ihmeensuuri Luojan työ.

Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta
miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus
Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin
istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen.

Oolaville lausui kiusaaja:

-- "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?"

Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti
ihastuksissaan:

-- "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka
Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut
runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle:

-- "Siis näet, että on ohjas uskollekin..."

Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin
sanat:

_"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam,
quiseipsos commendant."_ [Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea
eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.]

Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi:

-- "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin..."

-- "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", -- huomautti Perkele siihen.

Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin
kirjoitti hänkin työtä alkaessaan:

    "O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate!
    O mente che scrivesti cio, ch' io vidi,
    Qui si parrà la tua nobilitate.
    Io cominciai: Poeta, chè mi guidi,
    Guarda la mia virtu, s'ella é possente
    Prima che all' alto passo tu mi fidi.
    Tu dici, che di Silvio lo parente,
    Corruttibile ancora ad immortale
    Secolo andò e fu sensibilmente...
    Perche se del venire io m'abbandono,
    Temo che la venuta non sia folle:
    Se' savio indenti m' ch' io non ragiono."

[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat
mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin:
Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä
sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että
isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden
maailmaan... Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun
tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse
käsitä.]

Haltioissaan huudahti Oolavi:

-- "Tunnustan, että olen erehtynyt, kun uskoin runoilijaa
narrimaiseksi."

Perkele selitti hänelle jumalaisen viisauden eleet kasvoillansa:

-- "Erehtyminen onkin ihmiselle annettu uskon vakaannuttajaksi."

Nyt Milton alkoi suuren runotyönsä. Suurena, siis myös vaatimattomana
kirjoitti hän "Kadotetun paratiisin" alkuun miehekkäästi nöyrät sanat:

    "O Spirit... What in me is dark,
    Illumine, what is low, raise and support,
    That to the height of this great argument
    I may assert eternal Providence
    And justify the ways of God to men."

[Oi henki... mikä minussa on pimeätä, se valaise; mikä matalaa,
sitä kohota ja tue, jotta voisin tämän suuren tehtäväni mukaisesti
vakuuttaa ijäistä Kaitselmusta ja oikeiksi osoittaa Herran tiet
ihmisiin nähden.]

Oolavin ihastus lisääntyi. Suuri Goethe alkoi työnsä. Hän kirjoitti
ylevänä, suurena, miehekkäänä Faustinsa alkuun sanat:

    "Habe nun, ach! Philosophie,
    Juristerei und Medizin
    Und, leider! auch Theologie
    Durchaus studiert, mit heissem Bemüh'n.
    Da steh' ich nun, ich armer Thor
    Und bin so flug als nie zuvor...
    Und sehe, dass wir nichts wissen können."

[Olenpa nyt kauttaaltaan tutkistellut, ah! viisaustiedettä, laki- ja
lääketiedettä sekä -- valitettavasti! -- jumaluus-oppiakin,
kiihkeästi uurastaen. Tässä nyt seison, hupelo parka, ja olen yhtä
viisas kuin ennenkin... ja näen, että me emme voi mitään tietää!]

Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville:

-- "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös,
kaikkityyni on heissä jaloutta... Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän
kirjoituksistansa..."

Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki
suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa.
Mietteissään lausui hän:

-- "Jokainen heistä on suuri ihmishenki, sen nyt myönnän... Mutta
eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämä _suurimmatkin_ ovat
pakotetut noin tunnustamaan, _etteivät mitään tiedä!_... siis
suurinkin ihmishenki on _pieni!_... Ja minä janoan _suurta_!... Miten
silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada
nykyajan tieto... Taas horjuu usko... Auta sinä nyt!"

Lumoavana selitti hänelle Perkele:

"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi
elämässä -- niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa -- on korkeampi
edellistä... Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa,
koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis
turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan
suuret runoniekat... Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin
skorpiooni-ruoskaa... Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!..."

       *       *       *       *       *

Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen
runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti.
Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli
tangossa... Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville:

"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu
pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat
jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä
runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon
muuta vertauskuvallista."

Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla
neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo.
Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja
oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä
pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele
kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala:

    -- "Ketä ootte?"

_Perkele_ (nöyränä):

    "Runouden oomme kaksi ihailijaa..."

_Runosto_ (ihmetellen, tovereilleen):

    "Nyt ovat tyhmät viisaiksi jo tulleet..."

_Kirjamo_:

    "Siis näet, että työmme sadon kantaa..."

_Perkele_ (nöyrin elein):

    "Kai halvat pyhiinvaeltajat saanee
    runouden aurinkoa ihaella?"

_Kynästö_ (välinpitämättömästi):

    "Ei helmiä oo sikain eteen tapa
    heitellä, mutta pyhiinvaeltaja
    jo kulkee toki kehityksen tiellä
    korkeutta kohti... siksi jää nyt sisään."

_Perkele_ (kumartaen):

    "Nöyrästi kiitän!"

_Runosto_:

                       "Mulla on nyt tässä
    pienoinen runo... pikku neron tuote..."

_Kynästö_ (kohteliaasti huomauttaen):

    "Me emme puhu enää yksikössä,
    vaikk' onkin puhe yhdestä. Yks hyvä
    on _monen_ huonon arvoinen."

_Runosto_ (anteeksi pyytäen):

                                 "Ah, anteeks'!
    Unohdin aivan... _Meillä_ -- se on: mulla --
    on tässä lyhykäinen runoelma."

_Mustemala_:

    "Suvaitkaa sillä meitä ilahuttaa!"

_Runosto_ (lukee):

    "Tämä kansa ei tiedä,
    mikä kulturi on.
    Sen pää ei siedä,
    kun on tottumaton,
    sitä suurta kulturijuomaa,
    tämä seikka, sä ystävä, huomaa.
    Mutta minäpä tiedän,
    mikä kulturi on.
    Sen häitä mä vietän,
    minä kuolematon...
    Me oomme sen kulturin kukka.
    Nyt vieköön tyhmyyden hukka!"

_Kirjamo_ (ilostuneena):

    "Mi lennokkuus ja paatos!"

_Kynästö_ (haltioissaan):

                              "Entäs mikä
    poljennon pauhu!"

_Mustemala_:

                     "Loppusoinnun runsaus
    on jumalaista..."

_Runosto_:

                      "Kiitän teitä, herrat!
    On onnellista saada arvostelu
    niin pätevästä suusta kuulla!"

_Kirjamo_ (ottaa runonsa):

                                   "Meillä --
    (siis mulla) oisi tässä suuri uutuus."

_Runosto_ (pyytäen lukemaan):

    "Suvaitkaa! Esteettinen herkku aina
    hengellemme suurin himoruoka..."

_Kirjamo_ (lukee):

    "Ei Abrahamin, Iisakin,
    ei myöskään Jakobin
    Jumala enää maalimassa
    saa käydä kansaa haalimassa!
    Tien Hältä poikki näin mä lyön...
    Runoni painatan ja myön."

_Runosto_ (haltioituen):

    "Se oli mahtavaa, suuremmoista!"

_Harhama_ (yksikseen, ihastuneena):

    "Mä näen heissä oman kuvaiseni."

_Kynästö_ (ihastuneena):

    "Ei suuri keisar' Augustuskaan muinoin
    älynnyt veronlasku-ukaasissaan
    puhua siten _koko maailmasta_,
    vaan rajoittui hän _tunnettuun_".

_Mustemala_:

                                    "Mä, veli,
    sinua onnittelen voitostasi."

_Oolavi_ (tuskaisena Perkeleelle):

    "Tää lemmon meno mua tympäisee!"

_Perkele_ (harmistuneena, itsekseen):

    "On Jumala nuo lyönyt sokeudella...
    _Minua_ siten hän taas vahingoittaa:
    Pilaavat riettaat koko asiani...
    Hän panee ilveilijäks' alentumaan
    nää miehet, ett' ei kukaan enää heille
    antaisi mitään arvoa, ei panis
    ees huomiota heidän sanoihinsa!...
        (Oolaville):
    Odota aikaa... Tää on nuorten joukko.
    Näin aikanaan myös Dante, Goethe, Milton
    ja Saulus Tarsolainen elämöivät.
    Se kyllä menee aikanansa ohi..."

_Mustemala_ (tärkeän näköisenä):

    "Uus suunta ois nyt alkuun päästettävä...
    Niin että kulturi ei vanheneisi
    kansassa..."

_Runosto_ (suurena):

                 "Oikein!... Minä ehdottaisin
    Pamphleti-suuntaa... Se on muotisuunta...
    ja muoti korkeinta on kulturia,
    kun kulturia on se kaikki, mikä
    on eellä ajastaan ja itsestänsä...
    ja muoti ennen syksyn alkamista
    jo tietää uuden talvikauden tarpeen."

_Kynästö_ (arvokkaana):

    "Mä yhdyn veljeen... Mutta mielestäni
    ois Jumala ja piru kynittävä
    samalla tiellä... Meidän aikanamme
    se menee kansaan..."

_Kirjamo_ (viisaan eleillä):

                         "Niitä kyniessä
    voi hengenmiehellekin köniin antaa...
    Se kansaa naurattaa ja siksi on se
    jaloa, korkeata huumoria...
    Sanoisin: se on kirkkain, jaloin kruunu
    kultuurin päähän."

_Runosto_ (arvokkaasti kumartaen):

                       "Oikein puhut, veli!
    Siis saakoon esteettistä rökitystä
    nyt pappi!... Se on hälle kunniaksi,
    kun kädestämme saapi taiteellista
    selkäänsä hutkimista."

_Harhama_ (ihastuneena):

                           "Miten suurta!
    Jos nuo vain eivät ole itse minä.
    niin ainakin on heillä minun suuni...
    Ja henkeni on heissä..."

_Kirjamo_ (ihastuneena):

                             "Miten Jalo
    runouden kuulu taideherkku on!
    Siis ryhtykäämme työhön."

_Perkele_ (itsekseen, harmistuneena):

                              "Nyt ne riettaat
    minulle lemmon karhunpalvelusta
    tekevät tuolla lailla melutessaan...
    On ilveilijä ystävistä huonoin,
    kun kysymys on meistä jumalista
    ja niiden vakavista asioista..."

_Kynästö_:

    "Myös tyhmyydelle antakaamme ruoskaa!
    Ja ken ei meille huuda eläköötä,
    hän saakoon oitis kelpo selkäsaunan...
    Niin neron _prestigiä_ suojellaan."

_Oolavi_:

    "Tää inhottaa!"

_Perkele_ (joukolle kiukuissaan):

                    "Nyt heretkää jo, riettaat!,
    Pilaatte muuten koko hökötyksen..."

_Kaikki neljä_:

    "Kas sitä!"

_Runosto_:

    "Mitä mukiset sa siinä?"

_Kynästö_:

    "Vai sinä täällä alat isännöidä!
    Mitä sa tahdot?"

_Perkele_ (rauhallisena):

                     "Pyydän huomauttaa,
    ett'ei oo Pirun kyniminen helppo...!
    Sen lemmon seljässä ei, nähkääs, herrat,
    oo höyheniä..."

_Kynästö_ (suuttuneena):

                    "Sinä viisastelet...
    On hällä hyvää aikaa kasvatella
    selkäänsä oikein sankka höyhenikkö..."

_Perkele_ (ilkeästi):

    "Kai tehnee hän sen teidän mieliksenne."

_Kirjamo_ (hiljaa Kynästölle):

    "Mä myöskin tässä sitä ajattelin,
    ett'ei se pirun kyniminen ole
    helpointa työtä, kun on paljas iho
    riettaalla..."

_Kynästö_ (lohdutellen):

    "Mutta voihan siksi kasvaa
    tiheä höyhenpuku vietävälle..."

_Kirjamo_;

    "Niin voi... niin kyllä voi."

_Runosto_ (Perkeleelle):

                                  "Et varmaan tiedä,
    ett' olet kulturin sä keskuudessa,
    kun sillä lailla äsken käyttäydyit..."

_Perkele_:

    "En itsekään oo aivan kulturiton..."

_Mustemala_ (uteliaana):

    "Mitenkä? Ootko sinä sivistynyt?
    Siis toisin sanoin: ootko sepitellyt
    runoja?..."

_Kirjamo_ (hämmästyen):

    "Ootko sinä runoniekka?"

_Perkele_ (häijyiltä eleillä):

    "Ma oon kuin Tallimestariksi luotu...
    Ja jos en ole vielä hyvin suuri,
    oon toki kotitarverunoilija!"

_Runosto_ (ihmetellen):

    "Vai niin!... Vai lähtee sinultakin runo
    Ei oisi luullut!"

_Perkele_ (kerskaten):

                     "Ralli lähtee multa
    kuin liiste-liisto räkäpetäjästä,
    ja runoja ma renkutan kuin poika..."

_Kynästö_ (ihmetellen):

    "Ken uskois moista maantien kulkijasta!
    Et toki meitä valehella syötä?"

_Runosto_ (Perkeleelle);

    "Lausuppa meille joku runoistasi!"

_Perkele_:

    "Kernaasti, vaikka viisi-, kuusitoista!"

_Kirjamo_:

    "Hys, hiljaa! Runoravintoa saadaan!
    Siis nauttimaan nyt, herrat runoniekat!"

_Kynästö_ (Perkeleelle):

    "Suo anteeks', ettei tietty hännystakkiin runosi
     kunniaksi pukeutua!"

_Runosto_ (Perkeleelle anteeksipyynnöksi):

    "Me emme tienneet... Mutta hännystakin
    korvaamme ylevällä, ylpeällä
    katseella. Suvaitkaa nyt alkaa jo!"

_Perkele_ (lausuu mahtavana):

    "Ol' ennen muinoin maailmassa
    täi kylläinen ja nuori...
    Se eli niin kuin taivahassa,
    ei tiennyt mit' on huoli,
    vaan talonpojan verta naukkas
    ja parhaat palat siitä haukkas."

_Runosto_ (tärkeän näköisenä, ajatellen):

    "Tää runous on silminnähtävästi
    materialismi-idealismia..."

_Perkele_ (lausuu juhlallisesti):

    "Vaan häntä kova onni hosui...
    Ah, sääli kunnon täitä!
    Se runoilijan takkiin osui,
    sai syödä runonpäitä...
    Sai vatsanväänteet raukka siitä...
    Hän sitä muonaa vain ei kiitä..."

_Kynästö_ (mietteissään):

    "Tää runo tuottaa vatsanväänteet mulle."

_Kirjamo_ (happamana):

    "Mä myöskin, luulen, saan nyt mahataudin!"

_Perkele_ (juhlallisesti):

    "Vaan siellä sai hän myöskin maistaa
    pisaran runoverta
    ja kunniaa ja nälkää haistaa...
    Hän hullaantui. Ja kerta
    jo, äläs, runovehkeet osti,
    ja suuren runoporun nosti..."

_Runosto_ (tyytymättömänä):

    "Tää suunta, luulen, oisi hyljättävä..."

_Mustemala_ (miettien);

    "Kun ei tuo, lempo, meitä ivaileisi!"

_Perkele_ (jatkaa juhlallisena):

    "Niin nosti täi nyt viisaan päänsä,
    runoili, jotta paukkui.
    Söi kansaa, vuoroin syötäväänsä
    taas särpimikseen haukkui,
    jos kuka häntä kynsin hääti,
    hän sille haukkumisen sääti...

    Hän kirpun seuraan päästä koitti:
    tää kehut hälle kantoi.
    Mut milloin häntä joku moitti
    hän tuolle ruoskaa antoi...
    Vaan jos ne minuun iskee hampaan,
    niin rikkaläjään riettaat kampaan."

_Kynästö_ (vakavana):

    "Mä näen mikä hän on miehiänsä."

_Runosto_ (ylenkatseellisesti):

    "Niin minä myös."

_Kirjamo_ (ylpeästi):

                      "Ken tuota ei jo näe!
    Hän pitää meitä täällä pilkkanansa!"

_Kynästö_ (Perkeleelle kiivaasti, jalkaa polkien):

    "Sä meitä pidät täällä pilkkanasi!"

_Perkele_:

    "Satiiri, tiedät, kuuluu runouteen."

_Runosto_ (kiivaasti):

    "Niin kuuluu, mutta se on kansaa varten...
    Ei koiranruoska sovi ihmiselle..."

_Perkele_:

    "Ei sovi. Mutta kuulu runomiekka
    on kaksiteräinen, ja toinen terä
    itseensä runoilijaan haavan iskee...
    sen vuoksi ontuvatkin runojalat
    ja seppele on päässä repallansa..."

_Runosto_ (kiihtyneenä):

    "Tuo julkea!... Hän jatkaa ivailuaan!"

_Kynästö_ (ärjäisten Perkeleelle):

    "Jo ulos täältä!"

_Mustemala_ (karjaisten);

    "Oitis täältä ulos!"

_Kirjamo_ (huutaen):

    "Vie luusi täältä heti lemmon uuniin!"

_Perkele_:

    "Poroksi siell' ei minun luuni pala!..."

_Runosto_ (tappeluvalmiina):

    "Hän jatkaa... Herrat, viskataanpas ulos
    se häpäisijä!... Käykää, herrat, kiinni!..."

Ja kaikki neljä miestä hyökkäsivät nyt Perkeleen kimppuun. Vaan tämä
loitsi silloin otsaansa tulikuumat sarvet ja muutti vaippansakin
tuliseksi. Kauhuissaan huudahtivat kaikki neljä:

    "Hän onkin itse Piru Helvetistä!"

_Perkele_ (ivallisesti):

    "Nyt oisi aika minut ulos heittää..."

_Runosto_ (vapisten):

    "Oi, emme sulle pahaa tarkottaneet."

_Perkele_ (rauhoitellen):

    "Ei ollenkaan... Mä pidän tappelusta,
    ja sota on mun lempitoimiani..."

Hän käyskenteli hetken ylpeänä tulista vaippaa häilytellen. Sitten
hän lausui taaskin kauhun iskemille:

    "Ois' oiva tilaisuus nyt kyniäkin
    minulta höyhenpuku seljästäni...
    Myös pikku tappelukin mukiin menisi"

_Kynästö_ (rukoillen):

    "Oi, älä meitä tuolla tappelulla
    nyt pelottele!... Taikka oikeastaan
    me voisimmekin tapella, jos sinä
    heittäisit ensin päältäs pirunnahan
    ja sarvet päästäs."

_Runosto_ (hätäillen Kynästölle):

                        "Ei se vielä riitä...
    Oi, pyydä häntä myöskin pirunluonto
    pois pulittamaan sisälmyksistänsä...
    niin sitten ehkä voimme neljään mieheen
    hänelle riittää!"

_Kynästö_ (rukoillen):

                      "Hyvä Paholainen,
    jos väkiseltä tappelua hierot,
    niin heitä pois se paha pirunluonto!"

_Perkele_ (viisaana):

    "Se tehtävä ei mulle helpompata,
    kun osa minun pirunluontoani
    on sinun povehesi kätkettynä..."

_Kaikki neljä_ (kauhuissaan):

    "Sus siunatkoon!"

_Perkele_ (poistuu Oolavin kanssa):

                      "Nyt ilman tappelua
    ma poistun seurastanne. Toki jätän
    mä itseäni teihin jokahiseen...
    niin että kyllä kynittävää riittää!"

Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän
selitti:

             "Danten istuimelle
    käy kulku aina hullutusten kautta...
    Sä näithän miten paljon Harhamakin
    on hullutellut, mutta nyt jo istuu
    hän pikku runoilijan oppilaana.
    Ja oppilaasta itse mestariksi
    on runomaailmassa yksi askel,
    min pituuden saa aivan mielinmäärin
    jokainen määrätakin..."

Mietteissään lausui kiusattava siihen:

    "Näin äsken suurta sielun jaloutta
    ja miehekästä itsetuntemista...
    Näin myöskin siitä aivan vastakohdan...
    En tiedä enää, mitä ajatella...
    Mun sieluni on _kaiken_ epäilystä
    jo täpötäynnään... Todella en tiedä,
    mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää...
    Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy,
    lie paras heittäytyä rennoksensa
    ja antaa tuulen purtta kuljettaa."

Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen
parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja
pikkumaisuuden kautta.



Kun pursi oli jo tuuliajolla.


Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen
purjehtijan venettä.

Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui
päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä.
Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu,
pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa.
Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo
teeri-emolle.

Oolavin korskuva valjakko porhalsi kullan temppelin edustalle,
suitsien suuraudat ja silojen kuveremelit vaahdosta valkeina. Nopsa
lakeija kiirehti auttamaan isäntäänsä, kumarrellen joka avun-antonsa
lisäksi. Huolettomana nousi Oolavi portaita ylös ja astui keltaisen
kuolleen jumalan huoneeseen.

Martva oli jo matkustanut takaisin kotiinsa. Viime kohtauksen
jälkeen, Cabat'in ravintolassa, olivat heidän välinsä muuttuneet,
kuin taika olisi käskenyt niitä: Alussa molemmat katuivat sitä mitä
oli tapahtunut. He huomasivat katkaisseensa hennon kauniin runokukan.
Kukka kuihtui nyt: sen lehdet raukesivat ja veltostuivat pehmeiksi.
Ne eivät välittäneet enää auringon valosulosta, eivät vedestä.
Kumpikin tiesi olevansa syyllinen siihen mitä oli tapahtunut eikä
halunnut sitä myöntää, ei puhuakaan siitä. Äänettöminä antoivat he
kumpikin toisillensa sen selityksen, että: "sehän oli luonnollista".
Se selitys oli heille viikunalehti, jolla he peittivät itsensä siltä
ääneltä, joka soimasi kysellen: "Miksi alennuit ottamaan _liasta_
sen, joka oli otettava runomaljoista? Miksi poljit ihmishengen
kulkemaan karjanlemmen teitä?" Syyllisyydentunne soimasi juuri siitä,
että ihminen oli suuren elämäntehtävänsä täyttänyt luonnon vietin
käskemänä eläimenä, eikä ylevänä ihmisenä.

Joskus he vieroivat toisiansa, mutta salasivat sen, peittivät sen
syleilyillä ja teeskentelyillä. Martva itki salassa kerran kaksi,
katui taas itkujansa eikä tajunnut, miksi itki ja miksi oli mieli
joskus apea. Ja kun hän sitten lähti kotiinsa ja oli sanonut
jäähyväiset Oolaville, tuntui hänestä kuin olisi hän päässyt
sairaalasta terveenä pois, palaisi kotiin ja ikävöisi samalla
sairaalaa, jonka hoitoon ja hellyyteen hän oli tottunut. Kaikki
tapahtunut päättyi hänessä pieneen nautintoon, vapautuksen ja
helpoituksen tunteeseen, kuten sairaus, joka erotessansa ikäänkuin
lahjoittaa siitä tointujalle suloisen kevennyksen.

       *       *       *       *       *

Kullan temppeli kohisi harrasta väkeä täynnä. Suuret kultapanokset
kiersivät maljasta maljaan. Ihmishenki kulki kierivän kullan mukana,
siihen syöpyneenä kuin kuume sairaan ruumiiseen. Kaikki muu tukehtui
kultapalaan.

Väkijoukosta lähestyi Oolavia parooni Geldners ja tervehti häntä
tuttavallisesti, mutta samalla ylevästi, arvonsa ja asemansa tuntien.
Pari kuivaa sanaa vaihdettuaan tarttui hän asiaan, puhuen:

-- "Teillä on suuri määrä huudettuna Sornovon hiilikaivosten
osakkeita... Mitä aijotte niillä nyt tehdä?"

Oolaville oli kysymys odottamaton. Hän huomasi siitä, että pörssissä
oli tapahtunut muutos. Oudostuen kysyi hän:

-- "Kuinka niin?... Mistä johtuu kysymyksenne, parooni?"

Parooni Geldners teki pienen oudostusta kuvaavan liikkeen käsillänsä
ja kysyi vastaukseksi:

-- "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty
suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?"

-- "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni...
uutisen tai sähkösanoman", -- vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin
muistelisi hän jotakin.

-- "No niin!" -- pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi
levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä".

Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi,
että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt
tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän:

-- "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon
hiilikaivosten kanssa?... Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla
rikkaita sornovolaisia rikkaammat."

Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli
vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä
lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri
hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän:

-- "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä
teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo
tyydyttänyt... Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon
huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi... sanon jo: mahdottomaksi."

Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen
silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän:

-- "Ja entä sitten?"

Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi:

-- "Ei muuta kuin luonnollinen seuraus: Sornovon osakkeet laskevat..."

Syntyi pieni leikkelevä äänettömyys. Oolavin ohimoita poltti niihin
tulvannut kuuma veri. Kultakuume puhkaisi pesäkkeensä, joihin oli
vetäytynyt, sekä alkoi hävittävän työnsä. Parooni Geldners jatkoi:

-- "Ette kai aijo nyt ruveta osakkeitanne rahaksi muuttamaan?"

Kun Oolavi oli lausunut jonkun epäselvän sanan, selitti parooni:

-- "Jos tällä hetkellä tarjottaisiin osakkeita myötäväksi,
synnyttäisi se ehkä paniikin. Arkaluontoiset, varsinkin
pikku-eläjät... kaikenlaiset pörssijänikset... alkaisivat seurata
esimerkkiä, ja seurauksena olisi hintojen suunnaton aleneminen..."

Oolavi sytytti sikarin, huolettomana kuin olisi asia hänelle ja
hänen rahoilleen pikkutapaus. Luuloteltu miehen kunnia ja henkinen
hätäytyminen taistelivat hänessä julmaa taisteluansa. Hän ei tahtonut
näyttäytyä araksi ja painoi hätänsä näkymättömäksi. Puhaltaen savua
suustansa hän lausui kuivasti:

-- "Se on kyllä totta... Jänikset aina pilaavat pörssin... Entä Te,
parooni: mitä aijotte tehdä?"

-- "Odottaa", -- oli kuiva, lyövä vastaus.

Oolavi oli sisältä kuuma, päältä nähden kylmä. Hän tiesi, että
hän _ei_ voisi odottaa, sillä hintojen laskiessa alle määrähinnan
olisi hän tarvinnut uusia rahoja ja niitä ei ollut aina saatavissa.
Tuukkalan luottokin oli tyyten käytetty. Hänen vielä miettiessään,
jatkoi parooni Geldners:

-- "Aijoin juuri kehoittaa Teitäkin ryhtymään pitämään hintoja
pystyssä, se on: ei yrittämään nyt rahaksi muuttaa, vaan päinvastoin,
mikäli mahdollista ostamaan tarjolla olevia osakkeita täydellä
hinnalla... Se antaa toisille rohkeutta... Jäniksetkin saavat
karhunnahan... Teillähän onkin yksinomaan ainoastaan Sornovon
osakkeita?... Vai kuinka?"

-- "Yksinomaan", -- myönsi Oolavi, johon parooni Geldnersin
kehoitukset putoilivat kuin joku ilkkuva sanatulva.

Parooni Geldners käveli pari askelta edestakaisin ja selitti
miettivänä:

-- "Tässä on yleensä vielä aikaista mitään päättääkään... Voi olla
mahdollista että uusi hiililöytö on itsessään vähäarvoinen, mutta
siitä on nostettu suuri huuto, ensiksi: jotta sen osakkeet menisivät
kaupaksi, ja toiseksi: on mahdollista että sillä pyritään lyömään
Sornovon osakkeiden hinta alas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa
aijotaan ostaa ne polkuhinnasta..."

Oolavilta pääsi helpoituksen huokaus. Äskeinen selitys tuntui hänestä
jo tapahtuneelta pelastukselta. Hän oli siinä asemassa, jossa mies
tarttuu viheliäisimpäänkin oljenkorteen. Parooni selitti edelleen:

-- "Sornovon osakkeita on liikkeellä noin kolmenkymmenen miljoonan
ruplan arvosta... Jos nyt onnistuisivat lyömään niiden hintaa
kolmannen osan alas ja koota silloin kaikki käsiinsä, olisi heidän
voittonsa kymmenen miljoonaa ruplaa..."

-- "Sievä summa", -- myönteli Oolavi, kykenemättä enää puhumaan muuta
kuin kuivia huomautuksia, mutta salaten levottomuutensa, peittäen
sen niillä lyhykäisillä kylmillä lauseillansa. Hän alkoi laskea,
miettien: "Minun nimelläni on Sornovon osakkeita yli kahdenmiljoonan
ruplan arvosta. Kuuden, seitsemän prosentin hinnan-alennus alle
maksamani hinnan veisi Tuukkalan perikatoon..."

Hän hätäytyi ja yritti laskea edelleen, nopeasti, katkerasti miettien:

-- "Jos olisin muutamaa päivää ennemmin muuttanut osakkeeni rahaksi,
olisi vajaus ollut melkein täytetty. Nyt on taas kaikki sysimustaa...
Hauta avautuu kotitalon alle."

Parooni Geldners pysyi kylmäverisenä. Hänelle oli muutama miljoona
pikkuasia. Keskustelun jatkuessa selitti hän viisaana:

-- "Tässä on vielä lisäksi eräs tärkeä kohta: Ministerineuvostossa
on ollut vireillä kysymys perustaa Sornovon läheisyyteen valtion
asetehdas ja suuri rautateiden konepaja, sekä rakentaa haararata
etelään... Asiaa valmistetaan salaisuudessa ja on sen puolella
vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla on Sornovon osakkeita...
Kun tämä päätös on tehty, nousevat Sornovon osakkeet heti
kaksikymmentäviisi prosenttia..."

Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä
sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän:

-- "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?"

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi:

-- "Vaikea sanoa... Huomenna... tai kuukauden kuluttua... Riippuu
monesta seikasta... Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena...
Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista..."

Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä.

-- "Kyllä, kyllä!" -- tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän
tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa
tiedusteli hän kuumeisena:

-- "Onko tämä päätös sitten varma?... Te, parooni, luultavasti
tiedätte..."

-- "Niin vakuutetaan..." -- vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä
puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu,
on miljoona Sornovon osakkeissa... Lihatshofilla on ihka sama
määrä... Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa... Siis on hyvät
takeet", -- lopetti hän kuivasti.

Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä
loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas
päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni
Geldners -- sen hän tiesi -- tunsi vaikuttavien henkilöiden
salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän
puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi
miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy
rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle
kultaa kantamuksittain.

Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle,
erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä
kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska.
Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin
pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne
kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin
viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä.

Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla
on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi
maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen,
koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan
kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne,
joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja
takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa
takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan.

Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa
olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa,
tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä.
Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas
tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman
turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä
ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei
uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä.

Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja
silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän
muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja
hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä
oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei
kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko.

Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä
nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää,
nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus.
Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän
ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti
Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen
luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan.

Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää
jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet
kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat
noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä
vasten.

       *       *       *       *       *

Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen
kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että
neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä
silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä
pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi
niistä, selitellen:

-- "Teillä on sydämen suruja... Te ajattelette ristiveristä miestä...
Tuota tuossa..."

Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja
katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun
hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen
olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa
uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa.
Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa:

-- "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset
kortit... Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa
sen kanssa, jota ajatteli..."

Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti
entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein
hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä.
Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen
korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan.
Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä:

-- "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen... Tuo tuossa... Mikä
on tuo nainen?" -- oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien
eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti
kateus hänen sielunsa... Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna.
Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaan _kostaaksensa_...
Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut
lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan
sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän:

-- "Mutta se nainen menee pois... Noin: nyt se on jo täällä ja
ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne... Teillä on hyvät kortit..."

Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa
Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja,
kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä
nopeana herttaisena kellon helähdyksenä:

-- "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?"

Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen:

-- "Menee se pois... Täällä... noin se menee tuon mustaverisen miehen
kanssa... Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne... Tuosta alkaa jo
häätie..."

Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit
olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt.
Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä
viattomana, kauniina kukkana.

Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi
uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata
sitä. Ennustaja ennusti:

-- "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä..."

-- "Voi... voi!" -- pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana.
Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin
näennäinen sävy.

-- "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne
hävinneekin... Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", -- jatkoi
povaaja.

Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon
sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa
vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä
silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka
ilakoi immen otsalla.

Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo
huudahti itseksensä:

-- "Se on herra Tuukkala!"

Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle:

-- "Kootkaa pois!... Kootkaa pois kortit!... joutuin... joutuin...
joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!... Ettehän sano?...
Kootkaa joutuin... Eikä saa vain sanoa..."

Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan
ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti:

-- "Ette vain saa sanoa, että povasitte!"

-- "Tervetuloa", -- huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi
häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa
hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän
liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten:

-- "Hys... hys... hys... hyys!... Vieraita on sisällä... Ei saa... ei
saa... ei saa!..."

He astuivat sisälle ja neiti Iltamo esitteli:

-- "Rouva... rouva... minä aina unohdan ihmisten nimet... rouva
Sidney... Niinhän teidän nimenne on?..."

Oolavi tervehti ja lausui povaajalle:

-- "Minä olen kuullut Teidän nimenne, mutta en muista missä..."

Mutta nopeasti, muistaen asian, kysyi hän:

-- "Ettekö asu Italianskaja-kadulla?"

Kun nainen oli sen myöntänyt, jatkoi Oolavi:

-- "No nyi minä muistan: Minulle on kerrottu, että Te tunnette
salaiset tieteet... osaatte ennustaa ihmiskohtalon... Eräs tutuistani
on ennustuksiinne luottaen pelannut ja voittanut suuren omaisuuden..."

Neiti Iltamo tekeytyi hämmästyneeksi ja huudahteli:

-- "Ai, rouva Sidney!... Osaatteko Te ennustaa korteista!"

Kun rouva Sidney oli myöntänyt osaavansa, jatkoi neiti Iltamo
ihmettelyänsä:

-- "Ai, kun Te ette ole minulle siitä mitään puhunut... Minä
en ollenkaan tiennyt, että Te osaatte povata... en voinut
aavistaakaan..."

Ja tekeytyen pelokkaan näköiseksi vakuutti hän:

-- "Mutta minä vain en uskaltaisi antaa ennustaa... en vaikka
mikä!... Minä pelkään, että ennustetaan pahaa... Osaatteko Te, rouva
Sidney, aivan oikein ennustaa... niin että tapahtuu mitä povaatte?"

Rouva Sidney myönsi osaavansa. Neiti Iltamo jatkoi iloansa,
kehotellen:

-- "Teidän, herra Tuukkala, pitää nyt povauttaa... Vai mitä?"

Oolavi naurahti. Hän halusi itsekin povauttaa, mutta ei rakkauden,
vaan keinottelun tähden. Hän oli kerran jo etsinytkin rouva Sidneytä,
saadaksensa häneltä tietoa kohtaloonsa.

Neiti Iltamo jatkoi kehotuksiansa:

-- "Eihän siinä ole mitään peljättävää... Sehän on vain semmoista
viatonta... Minäkin povauttaisin, jos olisin Teinä... Antakaa nyt
rouva Sidneyn povata, niin minäkin näen... Minä en ole koskaan nähnyt
povattavan..."

Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä:

-- "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?... Vai mitä, rouva Sidney?..."

-- "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit
pyytävät",-- vastasi povaaja.

Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli
taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin
neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka
avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa,
tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin
rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa.

-- "Noin paljon rikkautta ja rahaa", -- näytteli rouva Sidney.

Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli
rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen:

-- "Mistähän ne mahtavat tulla?"

Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi:

-- "Teillä on hyvä onni... Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte,
se lopulta onnistuu... Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa
korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie... noin... Tämä kortti
menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan
esteetön."

Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän
viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli
herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko
elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle
ja vakuutti:

-- "Rahatie yhä vain levenee... Teillä on erinomainen onni pelissä..."

Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea
kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin
vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän
uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet.
Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa
valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana,
mutta ilo uteliaisuuden peitteenä:

-- "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?"

Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja
jatkoi niitä levitellen:

-- "Kaksi noista ajattelee Teitä... Toinen tuo ruutuverinen nainen
tuossa, ja toinen ristiverinen... Mutta täällä menee ruutuverinen jo
pois... Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan..."

Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan
hankkinut...

Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa.
Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin
kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen
lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville:

-- "Katsokaa nyt!... Eihän siinä ollut pahaa... Saitte tietää hyvin
paljon uutta... aivan koko elämänne saitte tietää... Minäkin antaisin
povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt..."

Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti
Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa
ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon
puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana
hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia
muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä
närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta.

Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen
sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti
Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle
sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen
panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä
asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä
huomauttaen:

-- "Ette osaa panna... Oi, ette osaa... ette osaa!..."

Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän
kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta.
Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt... Hän
olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä.

-- "Ette osaa!" -- huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni.

-- "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa...
saan kauvemman aikaa opetella", -- huomautteli Oolavi... Nuori nainen
nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma
katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi:

-- "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?"

-- "On _Teidän_ sormeenne!" -- vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei
uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole
hauska?"

-- "Kiitoksia!" -- kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa.

Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän
oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä.

-- "No... no... no no!... Ei saa... ei saa... ei... ei... ei",
-- kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän
vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi.

-- "Istukaa... istukaa nyt rauhallisena... Pois... pois... pois...
pois!" -- ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä
kiinni.

-- "No, istukaa nyt!" -- komensi hän taas lämmöstä punehtuneena,
jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja
kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa.

Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo:

-- "Oletteko ollut kävelyllä tänään?"

-- "En..."

-- "Minä olin kävelyllä", -- katkaisi neiti Iltamo vastauksen,
jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis
helminauha... Se on niin ihana... niin ihmeen ihana, että minä aivan
nautin siitä... Pidättekö Te jalokivistä?"

-- "Kyllä, jos..."

-- "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti:

-- "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti... tai rinta... Kuten
Teillä..."

Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän
jatkoi:

-- "En minä pidä jalokivistä erityisesti... Kun nyt lahjaksi saa,
niin sitten... Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin
loistava... se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden
ihailin sitä... Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä... sitten
tässä rinnan kohdalla on kaunis... kaunis... kaunis timantti... Se
palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta... Ettekö
ole nähnyt sitä?"

-- "En", -- yritti Oolavi.

-- "Ette vielä... Teidän pitää käydä sitä katsomassa... Tiedättehän
Te missä on Burnsin myymälä?" -- keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen
huumautunutta miestä.

-- "Kyllä", -- ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi:

-- "Se on aivan keskimäisenä akkunassa... Ai! Oletteko Te kuullut,
että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan,
jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?"

-- "Minä olen kuullut mainittavan", -- myönsi Oolavi. Hän ei
käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt
hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi
ansaita ystävyyttä... kauniin silmäyksen... kädenpuristuksen...
suudelman... Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin
irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen.

Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta:

-- "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?"

Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä
ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä:

-- "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa... Hän on semmoinen,
joka ottaa lahjoja kaikilta... Jos minä kerran ottaisin lahjoja
joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin...
Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä... en, en vaikka
mikä...Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?"

-- "Kauneimmalle", -- oli mairitteleva vastaus.

-- "Siis ei minulle... Se onkin oikein, että ostatte kauneimmalle,
ettekä minulle", -- hymyili neiti Iltamo viuhkansa takaa. Jokainen
sana tuli sulona, jokainen silmäys sytytteli ja poltti Oolavia. Neiti
Iltamon odottaessa sanojensa ja silmäyksiensä tenhoa, lausui Oolavi:

-- "Vaatimattomuus lisää vain kauneuttanne... Mutta todellinen
helmihän on aina vaatimaton... Ainoastaan lasisirut komeilevat
kiillollansa..."

Molemmat katsoivat toisiinsa, kietoivat toisiansa kaikella sillä,
mitä silmä voi antaa. Hymy ja nauru ja kaikki muu oli lemmen
palveluksessa. Neiti Iltamo kysyi:

-- "Tiedättekö kenelle minä ostaisin lahjan, jos olisin mies?"

Ja kun Oolavi ei sitä tiennyt, selitti hän: -- "Minä ostaisin neiti
Bjeloselskajalle... Hän on hyvin herttainen ja hyvä... On sääli, että
semmoinen hyvä neiti ei saa lahjoja... Onhan Teistäkin se sääli?"

Oolavi myönsi. Mutta samalla hän huomasi myös, että se on väärin, jos
ei hän osta kaulakoristetta neiti Iltamolle, joka nyt oli tavallista
herttaisempi. Ja kun hän lähti pois ja nuori nainen vakuutti häntä
ikävöineensä, ja hymyily ja ystävälliset silmäykset kietoivat häntä,
syntyi hänen päätöksensä ikäänkuin naisen sulouden kehkeyttämänä:
Hän meni suoraan Burnsin akkunan eteen katsomaan kysymyksessä olevaa
kaulakoristetta. Ja entistä kiihkoisampana odotti hän nyt Ranniston
rahoja, jotka hän jo oli valtakirjan nojalla pankista Pietariin
tilannut.



Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.


Suuri, loistava pankkihuone vilisi väkeä täynnä. Monet kymmenet
kirjurit pitivät kirjaa rahasta, seurasivat sen retkiä, merkitsivät
kirjoihinsa, missä kulta milloinkin matkusti. Yhdet kantoivat kultaa
pankkiin, koska tiesivät sen siellä saavan rauhassa imeä
omistajillensa ihmiskunnan rikkauksia, kasvaa ja lisääntyä siitä kuin
lumivyöry, joka ottaa matkalla aina uutta entisensä lisäksi.

Toiset taas noutivat sieltä vierasta kultaa, vieritelläksensä sitä
ikäänkuin lumipallona, ei huviksensa, eikä kullan itsensä vuoksi,
vaan saadaksensa sillä imetyksi itsellensä muiden työtä ja hikeä.
Kulta oli heille palkattu palvelija, kuten muinaisten ritarien
asestetut joukot. Sillä nujersivat he vastustajiansa, anastivat
toisten vaivan-näön hedelmät ja pitivät kurissa niitä, jotka
niskottelivat kullan valtaa ja käskyjä vastaan.

Ja se, joka oli kultaa palvelukseensa saanut, istui useimmiten
itse kädet irralla työstä. Hän lähetti vain palvelijansa, kullan,
kierimään, kuleksimaan ryöstöretkillä, käski olemaan armoton ja
ohjaili sen kulkua, kuin muinen ritari rosvojoukkonsa retkeilyjä.
Kulta kieri, kokosi tiellä itseensä mitä voi: ryösti, mitä oli
saatavana, ja toi saaliin herrallensa, joka sillä saaliilla maksoi
pankkiin kullan vuokran, ryövärijoukkonsa palkan, ja piti lopun
omanansa.

Ihmistyö oli muutettu säästöstä anastajaksi, joka ryösti
eniten niille, jotka eivät olleet työtä tehneet. Kullassa oli
työkenotekoisesti voittanut luonnonlainkin: se kantoi ijankaikkista
satoa ilman työtä ja vaivaa, kuten pelto, joka kerran perattuna
kasvaisi työttä ijäisesti, tuoden joka vuosi aina vain runsaamman
sadon, mutta jakaen sen umpimähkään ovelimmalle.

Kassan edessä seisoi Oolavi lukien setelipinoa. Hän oli nyt nostanut
Ranniston talon talletukset, kaikkityyni yhdellä kertaa. Rahoja
lukiessa vapisivat sormet hermostuneesti. Setelit polttivat niitä
alussa. Mutta rahastonhoitajan kohteliaat puheet ja ja kumarrukset
nostivat hänessä hetkisen kuluttua taas rahamiehen ylpeyden hereille.
Hän nautti, kun huomasi, että häntä pidettiin raharuhtinaana,
kumarrettiin. Hän käyttäytyi sen rohkaisemana kohta kuin konsanaan
rahaylimys, sillä hän tiesi sen kuuluvan tapaan.

Kun hän kokoili setelitukkujansa, lähestyi häntä parooni Geldners ja
tervehti tavallista tuttavallisemmin. Oolaville se teki hyvää. Hän
ei kiirehtinyt rahatukkujensa kätkemistä. Hän halusi niitä näyttää.
Turhamaisuus sekottui liikelaskelmiin.

-- "Kuinka ovat nyt asiat, parooni? Onko päätös valtion tehtaiden
perustamisesta Sornovoon jo tulossa?" -- tiedusteli hän kylmäverisen
näköisenä.

-- "Niin vakuutetaan... Kaikkein korkein vahvistus pitäisi enää
puuttua ja se tuskin tulee ehdotuksen vastainen", -- vakuutti parooni
Geldners.

Oolavi huokasi helpotuksesta. Miljoonat välähtivät hänelle. Mutta ilo
oli lyhyt-aikainen. Parooni selitti edelleen:

-- "On kait nyt viisaampi antaa hintojen laskea mahdollisen paljon ja
niiden alimmillaan ollessa ostaa osakkeita, mikä voidaan. Heti kun
vahvistus on saatu, nousevat hinnat, kuten Teille jo sanoin, paljon
yli nimellis-arvonkin... Aina kolmen-, neljänkymmenen prosentin
voitto on silloin taattu..."

Oolaville se houkutteleva käänne oli epämieluinen yllätys. Hän
uudisti nopeasti laskunsa, jonka oli tuhannesti laskenut. Hän
huomasi, että jos osakkeiden hinta laskisi nykyisestänsä yli kymmenen
prosenttia, menisivät kaikki Ranniston rahat lisämaksuina. Uusien
osakkeiden ostosta ei olisi kysymystäkään. Kylmä hiki nousi hänen
ihoonsa. Ranniston talon kohtalo näyttäytyi synkkänä aaveena.
Mielenliikutustansa salaten tiedusteli hän:

-- "Ja koska tapahtuu esittely korkeimmassa paikassa?"

-- "Sehän on vaikea sanoa... Mutta piakkoin pitäisi tapahtua, jollei
valmisteluissa huomata puutteellisuuksia", -- vastasi parooni
kuivasti.

Oolavi kävi miettiväksi. Hartioita painoi Tuukkalan ja Ranniston
talojen onnettomuus. Omatunto ei ollut vielä aivan kuuro eikä mykkä.
Hän tiedusteli edelleen:

-- "Ja miten paljon luulette hintojen laskevan?"

Parooni Geldners vastasi huolimattomasti:

-- "Vaikea on sanoa... Noin viisi prosenttia, riippuen siitä miten
ilmaantuu ostajia."

Se oli vielä Oolaville toivon säde. Ranniston rahat riittäisivät
hänelle silloin ja pelastus olisi varma. Ja kun hän sitä ajatteli,
ja muisti rouva Sidneyn ennustuksen, muuttui kaikki hänelle taas
varmaksi ja valoisaksi. Miljoonat odottivat jo oven takana. Hänen
tarvitsi vain avata ovi, kumartua ja ottaa. Erilaiset, aivan
vastakkaiset ajatukset risteilivät hänessä siten nopeasti toinen
toistansa seuraten: Masennusta seurasi odottamaton riemuntunne, kun
joku toivonkipinä välähti. Ja kun se kipinä sammui, synkkeni kaikki
pimeäksi yöksi. Väsyneet sielunvoimat eivät jaksaneet enää mihinkään
pysyvästi kiintyä, vaan oli kaikki jo tuuliajolla.

Kun hän tuli kadulle, jossa hevoset odottivat, ajoi neiti Iltamo
juuri ohi, käski pysähdyttää hevosensa ja viittasi Oolavia luoksensa.
Ilosta hohtaen kertoi hän onnestansa, selittäen:

-- "Te tietysti ette ole kuullut pienestä tapauksesta... semmoisesta
tavallisesta _evénemen'ista_, joka sattui minun osakseni... Minä en
siitä muille viitsisi puhuakaan, mutta Teille minä kerron..."

Sanat hivelivät Oolavia, eivät kerrottavan asian tähden, mutta sen
vuoksi, että neiti Iltamo sen kertoi _ainoastaan_ hänelle. Hän kiitti
ja selitti:

-- "Olen Teille erittäin kiitollinen... Minun mieltänihän kiinnittää
jokainen Teidän asianne..."

-- "Niin, no... Tämä on semmoinen vähäpätöinen... Minä sain eilen
suuriruhtinaalta kirjeen, jossa hän kiittää minua ja lausuu korkean
tyytyväisyytensä taiteeseeni... Semmoisen kirjeen, niin kuin
tiedätte... ei yksityisen, vaan... no tiedättehän Te... Jos tahdotte
joskus poiketa luokseni, niin minä sen annan lukeaksenne... Muille
minä en olisi viitsinyt siitä puhuakaan..."

Oolavi kiitti kunniasta. Neiti Iltamo nyökäytti hänelle
jäähyväisensä, heitti hymynsä ja ajoi edelleen. Hetken ajan seisoi
Oolavi ja mietti. Neiti Iltamo kaunistui hänen mielestänsä päivä
päivältä. Hymyily tuli armaammaksi, käytös ja kaikki kiehtovammaksi.
Hänessä oli lapsellista armautta ja kepeyttä ja samalla naisen
viehätystä, tottumusta ja tietoisuutta. Nyt oli hän tahtonut jakaa
onnensa Oolaville, ja Oolavista oli väärin, epäkohteliasta ja vastoin
hyvää tapaa, jos hän menisi nyt neiti Iltamoa tapaamaan ilman
haluttua lahjaa. Hän käski ajurinsa ajaa Burnsin jalokivikauppaan.

Mutta kun hän siellä maksoi helminauhasta kaksikymmentä tuhatta
ruplaa, poltti joku outo tuli hänen sormiansa. Hän muisti Martvaa ja
hätäytyi. Ja kun ilta tuli ja hän istui yksin kotonaan, valtasi hänet
taas katkera epätoivo. Hän ajatteli taas Martvaa, jonka kuva ilmestyi
hänelle. Mutta hän ei ajatellut häntä enää entisillä tunteilla.
Hän ei kaivannut häntä. Hän kärsi hänen tähtensä. Hän kärsi, koska
huomasi tehneensä hänelle vääryyttä ja näki hänet onnettomana. Mutta
samalla hän syytti Martvaa, näki hänet nyt tiellänsä, hänen ja
neiti Iltamon välillä. Hän muisteli häntä niillä tunteilla, joita
tunnetaan katsellessa naista, jonka ruumiissa ja hengessä tuntee
olevan aistillisuuden tahran, ja rinnalla on toinen, jonka uskoo
olevan puhtaan. Neiti Iltamo oli nyt sinä puhtaana, himoittavana. Ja
kun nyt epätoivo taas rasitti häntä, oli neiti Iltamo hänelle samaa
kuin päihdyttävä viini sille, joka on rappiotilaan joutumaisillansa.
Hän kaipasi hänen seuraansa kuin onneton viinaa, ja sitä kaipuuta
viritti hänessä aistillinen tunne. Siveellinen tarmo oli tukahtunut
aistielämän, kullanhimon, ajoittaisen epätoivon ja niistä johtuneen
henkisen sekasorron savuihin. Illasta ei tullut loppua. Yö uhkasi
tuoda mukanansa tuskia, eikä unta. Ja kun aurinko painautui
kevät-öiselle levollensa punaisina palavien iltaruskoisten uutimiensa
taakse, pukeutui hän ja lähti vilvottelemaan itseänsä kuumimpaan
Hiiden myllyyn, sammuttamaan paloansa sen löylykuumissa aistillisissa
saunoissa.

Mutta ei sielläkään ottanut ilo maistuaksensa. Aivot tekivät
omaa työtänsä: Väliin laski hän kuviteltuja voittojansa, teki
suunnitelmiansa ja tutki povaaja Sidneyn ennustuksia, joskus
ajatteli taas neiti Iltamoa ja sitä vaikutusta, jonka häneen tekisi
helminauha. Väliin taas muistui mieleen Tuukkala, joka oli hautaan
vajoamassa, ja Martva, joka odotti häntä, sekä Ranniston rahat,
joiden varassa nyt oli elämä tai kuolema.

Kun hän niissä ajatuksissa istui, löi käsi häntä olkapäähän ja tuttu
ääni lausui:

-- "Oolavi!..."

"No sepä oli sattuma!" -- huudahti Oolavi tunnettuansa puhuttelijan.

Loistavasti puettu pariisilainen naikkonen kiemaili Hartevan rinnalla
pidellen häntä käsivarresta kiinni.

-- "Rakastajattareni!" -- esitteli Harteva hänet Oolaville.

Loistava mässäys alkoi. Hartevalla näytti olevan rahaa aivan
loppumattomiin. Samppanja vaahtosi, kallein viini vuoti virtana
ja notkeaselkäiset tarjoojat kumartelivat ja tarjoilivat kilvan
palvelustansa, pitäen visusti silmällä, ettei Hartevan eikä Oolavin
tarvitsisi itse mitään tehdä, ei edes raapaista tulta sikariinsa,
ja ettei tytöltä mitään puuttuisi. He tiesivät miesten olevan hyvän
saaliin heillekin.

Vanhoista asioista puhuessa ihmetteli Oolavi Hartevan äkkipikaista
rikastumista. Päihtynyt Harteva, joka luotti Oolaviin, kerskaili
vastaukseksi salaperäisenä:

-- "Maailmassa ei ole mitään niin helppo saada kuin rahaa... Maatilaa
ja tehdasta ei mies hevillä selkäänsä nosta, mutta raha... se on
kepeä kantaa ja helppo ottaa..."

Hän näytteli viisisata-ruplaisiansa ja viidentuhannen ruplanarvoisia
pankki-osakkeitansa, ylvästellen:

-- "Nämä ovat ainoastaan taskurahoja... Miehen, näes, pitää aina
kulkea kultakuorma seljässä, että pääsisi korkeankin muurin yli, jos
niiksi niin kuin sattuisi."

Äärimäisen hädän uhatessa huomaa ihminen pienetkin pelastuksen
mahdollisuudet, huomaa olemattomankin. Niin oli Oolavin laita nyt.
Lakkaamaton pelko oli häneen juurruttanut vaistomaisen aavistuksen
uhkaavasta, lähestyvästä vaarasta. Hän varustautui sitä varten.
Nytkin, kun hän kuuli Hartevan kerskaavan rahan saannin helppoudella,
oli se hänelle ikäänkuin ilmotus, että jossain on löydetty rikas
kultamaa, josta jokainen saa rikkautta ammentaa. Harteva kohosi hänen
silmissänsä sankariksi, viisaaksi ja voimakkaaksi, jonka yhteyteen
maksaa vaivan lyöttäytyä. Erotessansa pyysi hän häntä tulemaan
luoksensa, kun sattuisi aikaa olemaan.

       *       *       *       *       *

Huominen päivä alkoi jo iltaansa lähetä... Keväinen iltahämärä
levittäytyi jo valoisan yön ja päivän välille... Jo laskeutui
punertava aurinko öiselle vuoteellensa...

Oolavin suljetut vaunut kiitivät pitkin Pietarin ajelukatua... Niissä
istui Oolavi itse ja neiti Iltamo... Nuoren naisen kaulaa koristi
kallis jalokivikoriste. Hän oli nyt onnellinen ja maksoi lahjan
palavilla, hellillä silmäyksillä...

Joskus katsahti Oolavi häneen... Silmäykset kohtasivat toisensa ja
Oolavi oli ylpeä lahjoistansa. Hän piti aivan luonnollisena asiana,
että hän sillä oli neiti Iltamon rakkauden ikäänkuin ostanut.
Se luulo rohkaisi häntä ja poisti epäilyt. Vieläpä hän piti nyt
velvollisuutenansakin olla jo enemmän kuin pelkkä ihailija. Hän
uskoi, että neiti Iltamolla oli oikeus häneltä _vaatia_ jo muutakin
kuin ihailua.

Vaunut kiitivät yhä hurjemmin. Oolavi huumaantui nuoren naisen
silmäyksestä ja lämmöstä. Äkkiä kysyi neiti Iltamo:

-- "Minnekä me nyt ajamme?... Emmekö palaa kohta kotiin?..."

-- "Emme palaa nyt kotiin", -- vastasi Oolavi, leikitellen
kuin lapselle, joka on hänen vallassansa. Neiti Iltamo huomasi
äänen sävystä paljon, tekeytyi avuttomaksi... miehen armoille
jättäytyneeksi... petettäväksi muka, ja kysyi:

-- "Minnekäs me sitten ajamme?"

Oolavi kietaisi käsivartensa hänen vyötäisillensä, veti hänet hiljaa
puoleensa, suuteli nopeasti hänen poskeansa ja lausui kuten lapselle:

-- "Me menemme nyt sinne, minne ajuri ajaa."

-- "Hys... hys... hys... hys!" -- varotteli nuori nainen naurahtaen
ja vetäen verhon vaunun akkunalasin eteen.

       *       *       *       *       *

Kesä valmisti jo tuliaisjuhlaansa. Kaikki kevään voimat raatoivat
sitä laitettaessa.

Nevan aallot pitivät kevät-iloa. Aalto riensi kilpaa aallon perästä
läikähdellen vesikisana, kuin vilkas kalojen pulina kutuajan
kestäessä. Lehti pääsi hiirenkorvalle, nurmi ruohonpäiseksi, touko
oraalle ja kalastaja tilkitsi alustansa, tai asetteli mertaansa
havu-turoon, jossa kuteva särki vilisi hopeana. Kaikkialla kiehui ja
kihisi elämä. Hyönteinen lähti kotelostansa. Vene ja kuutti heittivät
talvitelansa ja halkoivat aaltoja. Kaikki syöksyi käsin elämään
kiinni. Masentuneen näköisenä laskeutui Oolavi pörssin kiviportaita
alas. Hän oli nyt pannut peliin Ranniston rahat. Sornovon osakkeet
olivat laskeneet. Panoksia oli sen tähden täytynyt lisätä, ja päätös
valtion tehtaiden perustamisesta ja rautatienrakentamisesta viipyi
yhä. Hän oli jo ajatellut muuttaa rahaksi osakkeensa, pelastaaksensa,
mitä vielä voi, mutta hänellä oli niitä niin suuri määrä, että
niiden myytäväksi tarjoaminen olisi polkenut hinnat kerrassaan alas.
Umpikuja kohtasi jo joka taholla.

Hän yritti aina uudestaan, epätoivoisena, kuumeisena, toivoen onnen
viimeinkin valkenevan. Ennustus houkutteli häntä. Epätoivo pakotti
hänet uskaltamaan kaikkensa. Hän ei ollut enää vapaa ihminen:
Sisällisesti sääteli hänen tekojansa hänen sieluntilansa, entiset
tekonsa, joista hänen sielun tilansa oli johtunut. Ulkonaisesti
riippui hänen kohtalonsa kokonaan niistä yhteiskunnallisista ja
taloudellisista voimista ja liikkeistä, joiden pyörteisiin hän
oli joutunut ja joita hän ei voinut hallita enempää kuin kuiva
lehtimyrskyn voimaa.

Nyt näytti kaikki menneeltä. Rahoja olisi tarvittu, mutta niitä ei
ollut. Sysimusta tulevaisuus levitteli hänelle jo syliänsä. Pohjaton
kurimus mieli Tuukkalaa, jopa Rannistoakin. Hän hätäytyi. Polvet
alkoivat vapista ja kädet kylmenivät.

Mutta hädässä vilahtaa aina ihmiselle joku harhanäkö oljenkortena.
Niin nytkin: Ajatellessansa Ranniston kohtaloa, muisti hän, että
hän ei ollut käyttänyt vielä sen luottoa, jolla hän voisi saada
satoja tuhansia ja johon hänellä oli täysi valtuus. Hän huokasi
helpotuksesta. Hänen tilansa oli semmoinen, jolloin kaikki
siveellinen arvostelu on tukehtunut hädän katkeriin savuihin. Hän
näki kirkkaan salaman, riemastui siitä ja sieppasi sen kouraansa,
ajattelematta, että sen tuli on polttava käden poroksi.

Reippaana, kuumeisena istahti hän vaunuihinsa ja lahti järjestämään
asiaa. Parin päivän kuluttua nosti hän Ranniston nimessä
neljäsataatuhatta markkaa pankista. Hän tarvitsikin ne miltei kaikki,
kun sillä välin olivat Sornovon osakkeet taas laskeneet. Pienen
ylijäämän tarvitsi hän jo yksityis-elämäänsä. Kahden talon omaisuus
kieriksi nyt pelipöydällä kullan kanssa ja hän odotti, miksi se hänen
kohtalonsa säätäisi.

Se odotus oli hänelle nyt kuin tuli, jossa hän paloi ja kitui. Yksin
ollessansa ei hän saanut rauhaa. Ulkonaisesti salasi hän asiansa
ja sieluntilansa muilta. Se salailu kysyi voimia ja uuvutti häntä
edelleen. Hän nääntyi ja raukesi ja valmistui siten sitä hetkeä
varten, jolloin hän juuri olisi tarvinnut kaikki voimansa, jos mieli
vielä pelastua.

Oli taas iltapäivä. Oolavi istui yksinänsä, kokonansa menehtyneenä.
Aika tuntui kokonaan pysähtyneen. Hän kaipasi jotain ystävää, ystävän
seuraa. Ja hänellä olikin se ainainen ystävä, jonka luona hän oli
viime aikoina tottunut hautaamaan tuskansa ja pelkonsa elämän
kepeiden, haihtuvien höyryjen alle.

Hän pukeutui ja lähti neiti Iltamon luo.



Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.


Jo tuli tiehaara elämän tiellä. Kulta kilahti maljassa erojaisiksi...
Se kilahdus oli samalla ystävien erokello.

Oli kevään kauneimmilleen puhkeamis-aika. Aurinko souteli taivaan
yksinvaltiaana. Kuut ja tähdet olivat sen korkeilta tanhuilta
kokonaan pois ajetut. Lehti oli pehmeimmillään, sen haju
tuoreimmillaan. Pesässänsä hautoi pikkulinnun emo, lemmen hedelmät
pienen siipitypykän alla. Muurahainen ahersi kekonsa rakennustöissä.
Valo vilisi, nurmella nousi ruoho ja kevät kaipaili parasta helyänsä:
käkeä.

Pietarin viimeisetkin myöhästyneet elämänsä huviksi eläjät olivat jo
muuttopuuhissa kesäisiin kuhertelupesiinsä. Komeat valjakot olivat
harvinaisempia, talviteatterit tyhjiä ja päivä alkoi hellittää
valoansa painavasti, paahtaen katukiviä.

Parooni Geldnersin loistavassa salongissa istui neiti Iltamo ja pari
kolme muuta vastaan-otolle tullutta. Hän kuten muutkin oli tullut
jäähyväisillensä. Huone välkkyi kullasta, valosta ja kalliista
sèvresisiläisestä porsliinista. Mosaikkipöydät ja kalliit maalaukset
kilpailivat keskenänsä kalleudessa ja loisteessa, ja taiteelliset
kattomaalaukset sekä venetsialaiset peilit kuvastuivat permannon
kiillotetussa parkettimosaikissa himmeinä kuin ranta ja taivaan
sinijärven vesityvenessä.

Neiti Iltamo keskusteli juuri parooni Geldnersin kanssa vilkkaana,
kepeänä. Puhe helisi häneltä kuin nauru, joka ei tahdo huulella
pysyä. Puheen lomassa kysäisi hän:

-- "Kuinka Te, parooni, lopetatte talvisesongin... talvikauden, tai
talvivieton... miksi sitä nyt sanoisin?... Tietysti olette hyvin
iloinen, kun alkaa kesänvietto..."

-- "No, en aivan iloinen," -- yritti parooni ylevänkohteliaana.

-- "Oo!... Kuinka niin, parooni?" -- keskeytti vilkas kysyjä
vastauksen.

-- "Ensiksi hajoo hieno seura... Tekin, neiti Iltamo, ilmoititte sen
surullisen uutisen, että matkustatte toisaanne kuin me..."

-- "Kiitos kohteliaisuudesta!... Toisaanne päin!" -- iloitsi neiti
Iltamo jatkaen: "Mutta eihän se ole mitään... Ja entäs toiseksi?"

-- "Toiseksi" -- naurahti parooni Geldners huolettomasti, --"tapahtui
lopettajaisiksi pieni vahinko: Joku miljoona menee pörssissä..."

-- "Oi... voi, parooni!" -- huudahti neiti Iltamo osan-otolla, jossa
ilo helisi pääsäveleenä, jatkaen: "Mutta minkätähden se menee... se
miljoona?..."

Parooni Geldners heittäytyi huolettomaan asemaan ikään kuin
osottaaksensa, että asia oli niin vähäpätöinen, ettei siitä maksanut
vaivaa puhua. Uudistettuun kysymykseen vastasi hän:

-- "Minä olin ostanut suuremman määrän Sornovon kaivosten osakkeita,
ja eilen on hyljätty ehdotus, että Sornovoon perustettaisiin valtion
suuret tehtaat... Ne on päätetty perustaa kilpailevan kaivoksen
läheisyyteen, ja Sornovon osakkeet silloin luonnollisesti häviävät
miltei arvottomiksi..."

-- "Luonnollisesti", -- huudahti neiti Iltamo, kuin olisi asia
hänelle ollut päivän selvä. -- "Mutta", -- lisäsi hän -- "voihan
Sornovoon perustaa toisen tehtaan... esimerkiksi semmoisen kuin on
Suomessa Turhakosken tehdas... Se kuuluu tuottavan hyvin suuria
voittoja..."

Parooni naurahti ja myönsi kohteliaana:

-- "Kyllä sen voi perustaa, mutta se on ajan kysymys... Muuten
-- Suomesta kun mainitsitte -- juohtuu mieleeni, että Teidän
maanmiehenne herra Tuukkala menetti myös Sornovon osakkeissa yli
miljoonan... ehkä yli puolitoistakin miljoonaa markkaa teidän
suomalaisten rahassa!"

Neiti Iltamo hämmästyi kuin olisi taivas äkkiä sävähtänyt hänen
edessänsä salamanpunaiseksi. Hän oudosteli kuin pieni lapsi, jonka
kasvoja koristaa lapsellinen hämi, hänen seisoessaan kainona helma
kukkia täynnä ja sormi suussa vierasten edessä, joita hän vierastaa.

-- "Onko herra Tuukkala menettänyt yli miljoonan?" - huudahti
hän vihdoin salaillen mielensä kipeitä ja löyhytellen kuumeisia
kasvojansa, joihin veri uhkasi tulvia aivan pakaten. Parooni vastasi
kysymykseen myöntävästi. Neiti Iltamo koetti antaa mielellensä perhon
siivet; samalla koetti hän urkkia onnettomuuden suuruutta. Hän lausui
kysyvästi:

-- "Mutta jäihän hänelle vielä toinen miljoona?... Ai-jai, kun täällä
on kuuma!... Eikö totta, että hänelle jäi vielä toinen miljoona?"

-- "Kerrotaan, että ei olisi mitään jäänyt... Luultavasti on hän
menettänyt toisaalla muun omaisuutensa", -- vastasi parooni kuivasti.

-- "Ai... jai!" -- pääsi neiti Iltamolta. Hän näytti hätääntyneeltä
lapselta.

Mutta kun veri alkoi kylmetä ohimoissa, sai hän osan henkisiä
voimiansa takaisin ja alkoi laskea onnettomuuden suuruutta.
Kuvitellut palatsit ja miljoonat häipyivät hänen mielikuvistansa,
sijalle jäivät rauniot, jotka nyt kuvastuivat hänelle todellista
kamalampina. Oolavin hän näki jo repaleena ja häpeili häntä, ei olisi
halunnut hänestä enää puhuakaan, ujosteli sitäkin, että oli samaa
kansallisuutta. Kepeät tunteet, joilla hän Oolavia rakasti, oli tuuli
puhaltanut vastakkaisiksi. Hänen kevyt, herkkä sielunsa lainehti kuin
sumu tuulen käsissä.

Kun hän vielä istui kuin puusta pudonneena, saapui nuori upseeri,
ruhtinas Karavajef, ja kiitti talvisista lauluista. Hän liittäytyi
koko sielullansa sen syliin. Oolavi Tuukkala oli hänelle nyt kuollut.
Hän oli kuin leski, joka hakee kenen seurassa keventää surunsa,
unohtaa kuolleen miehensä. Hän alkoi siitä, mistä tyttö alkaa
nais-uransa: pikku kainoudesta... arastelemisesta... pakenemisesta
ja likenemisestä sekaisin. Ja hän oli onnellinen, kun nuori ruhtinas
hänen poislähtiessänsä pyysi saada tarjota vaununsa häntä kotiin
viemään, sillä aikaa kun hän vielä talossa viipyisi.

Kun hän tuli kotiinsa, odotti siellä Oolavin kirje, jossa tämä
ilmoitti tulevansa häntä tapaamaan vielä samana iltana. Hän luki
sen nopeasti, tuijotti pitkän aikaa eteensä tylsänä ja hengitti
hermostuneesti. Sitten hyppäsi hän ylös kuin säikähtynyt, rutisti
kirjeen kädessänsä pieneksi paperipalloksi... syöksähti kaksi askelta
eteenpäin hurjistuneen näköisenä... pysähtyi siinä vavahtaen kuin
maahan lyötynä. Hän oli näkevinänsä edessänsä Oolavin, joka oli hänet
pettänyt... vienyt häpeään... Hän raivostui ja huudahti hurjistuneena:

-- "Oh!... Sinä petit!... Oh!"

Hän näki itsensä jo naurettuna... toisten ivailemana... Hän
muisteli niiden loistavia rakastajia, neiti Boileaun ja muiden...
Hän tuli katkeraksi. Epätoivo valtasi hänet... Hän syöksähti
taas askeleen eteenpäin, nopeasti, ja pysähtyi kuin salaman
iskemänä...jännittyneenä... Hän vapisi hysteerisesti... katsoi
eteensä silmissä hurja viha ja viskasi paperipallon kiukkuisena
lattialle.

Nopeasti, kiihkonsa vallassa, tarttui hän sitten kynään ja kirjoitti
kuumeisena vastauksen:

    'Hyvä herra Tuukkala.

    En voi Teitä tänään ottaa vastaan, sillä olen luvannut mennä
    vieraiksi. Myös täytyy minun käydä jäähyväisillä ruhtinas
    Karavajefilla ja huomenna matkustan minä jo pois Pietarista.

                                           Katri Iltamo.'

Hän sulki kirjeen ja lähetti palvelijan viemään sitä heti Oolaville.
Kun palvelija oli lähtenyt, istui hän kauvan aikaa raivostuneen,
epätoivoisen näköisenä. Hengitys tuli kuumeisemmaksi, posket
palavammiksi. Mutta sitten huomasi hän pöydällä Oolavin viimeiset
kukat. Moni eletty hetki muistui silloin mieleen. Hän heltyi,
painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti, kuten leski miestänsä.
Nyyhkytykset ja nikotukset seurasivat toinen toistansa, tukahduttivat
toisiansa, ja hento vartalo nytkähteli niiden tempomana.

Hänkin oli juonut siemauksen yleisestä elämän maljasta.

       *       *       *       *       *

Kuoleman kellot olivat jo tauonneet soimasta. Mennyttä elämää,
sen erehdyksiä, iloja ja suruja varustauduttiin kantamaan pois
ruumispaareilla.

Iltapäivän päivänpaiste levittäytyi akkunan kuvana Oolavin huoneen
parkettilattialle. Huone tuntui olevan täynnä elämän tomuja, rikki
lyödyn elämän pölyjä. Koko entinen elämä oli pantu paareille,
laskettu arkkuun ja kannettu pois hautaan. Sen muisto, kalmanhaju ja
suru sen poismenosta tuulahtelivat huoneessa ikäänkuin hautajaisten
jälkeisenä suruna, kaihona ja katkeruutena. Kuolinvaatteet olivat
nurkkaan mytyksi viskattuina ja huone ei ollut vielä puhdistettu
kalmanhavuista.

Oolavi itse istui kokoon kutistuneena, rikki lyötynä, kyynäspäät
polviin nojattuina ja pää puristettuna käsien väliin. Ohimot olivat
tulikuumat. Aivoissa jyskytti ja survoi, kuin olisi hänellä ollut
ankara päänkivistys, joka on saatu uunihäästä. Polvet herposivat,
hartiat kutistuivat kokoon ja tuon-tuostakin röyhtäytyi kurkkuun
katkera pala, karvas maku.

Hän ei yrittänytkään mitään ajatella, sillä aivot olivat kuin
tulehtuneet, ikäänkuin punaisiksi asti pöhöttyneet. Hänen elämänsä
raunioista savusi yhä katkerampaa uutta häkää. Se häkä tuprahteli
jokaisen turpeen alta ja ahtautui hänen sieluunsa, eikä hän voinut
muuta tehdä, kuin niellä sitä ja läkähtyä siihen.

Väliin taas viilsi aivoja vihlova, repäisevä ajatus: Hän näki
Tuukkalan ja Ranniston talojen vajoavan maan alle. Maa nieli niitä
nielemällä aivan... Salvaimet rutisivat... Lattian vuoliaiset
taittuivat seinien vääntyessä ja paukahtelivat poikki... Pihtipielet
halkeilivat ja katon-alaiset, räystäskourut ja harjahirret sortuivat
ja katkeilivat yhdessä rymäkässä räiskähdellen ja paukahdellen
katketessansa. Epätoivoisina katselivat isä ja Rannisto talojensa
häviötä.

Se ajatus oli niin rikkirepivä, että se kerrassaan ikäänkuin repäisi
aivot aivan repaleiksi... Hän tylsistyi silloin taas, ei jaksanut
mitään ajatella. Elämä astui hänen eteensä kivikovana, otti hänet
rautapihteihin ja piteli niissä, kuin heikkoa haiventa.

Hän yritti ajatella, mutta aivojen palo tukahdutti kaiken. Väliin
tylsistyi hän kokonansa, ei tajunnut edes mikä onnettomuus hänelle
oli tapahtunut. Väliin sai hän kiinni jonkun yksityiskohdan: tajusi
äitinsä, isänsä, Martvan tai Ranniston tuskan: Niille paljastuu
asia ja hän oli jo kuulevinansa hirvittävän, vihlovan kirkaisun,
hätähuudon, jonka tuska oli niin terävä, että se oli hänet halki
leikata. Silloin hän alkoi vapista, hiota ja joko kylmetä tai kuumeta.

Hän nousi kävelläksensä ja koetti tointua. Silloin tuotiin hänelle
neiti Iltamon kirje. Kun hän oli sen lukenut, pääsi häneltä katkera,
ilkkuva, mielipuolimainen nauru. Hän arvasi kaiken ilman sanoja.
Ynseänä viskasi hän kirjeen pöydälle, istahti synkkänä ja alkoi taas
miettiä.

Sattumalta osui hänen käteensä silloin Harhaman kirja. Tuulenhenkäys
puhalsi siitä auki sivun, jossa Harhama kertoi pankinryöstöstänsä.
Hän säpsähti. Tuntui kuin olisi joku outo ääni, avun- tai hätähuuto
kuulunut jostain yht'äkkiä ja hän säikähtänyt sitä ja alkanut
ihmeissänsä kuunnella. Hän istui hetken ajan aivan henkeänsä
pidättäen ja kuunteli.

Sitten alkoi hän oudostella, mitä hän kuunteli ja ajatteli.
Vasta pitkän kummeksimisen perästä selvisi hänelle, mistä hänen
oudostelunsa johtui: Hän huomasi Harhaman kirjan kädessänsä ja siitä
kertomuksen Harhaman tekemästä pakkoluovutuksesta.

Joku salainen vainu sitoi hänen ajatuksiansa siihen asiaan. Alussa ei
hän huomannut siinä ajatuksien kiintymisessä mitään outoa. Mutta kun
se jatkui, kun hän ei viimein siitä asiasta päässyt irti, vaan unohti
sitä ajatellessansa osaksi onnettomuutensakin, alkoi hän sitä miettiä.

Ja silloin hänelle välähti ikäänkuin salamana ajatus, että
pelastus voisi ehkä olla saatavana. Pakkoluovutus valkeni hänelle
valkenemistansa. Sitä mukaa tuli hengitys helpommaksi, nopeammaksi.
Se kiihtyi riemusta.

Ja keskellä hänen iloansa sävähti hänen silmissänsä kirkkain toivon
salama. Hän muisti oitis Hartevan ja arvasi, mistä tuo oli rikkaudet
saanut.

Hän hypähti ylös, viskasi kirjan pöydälle ja käveli puoli-juosten
edestakaisin huoneessansa. Hän mietti ja laski ja riemastui. Hän
käveli huoneessa edestakaisin kiihkonsa vallassa, lopulta milt'ei
juosten, hieroi käsiänsä ilosta ja puheli itseksensä.

Ja kun hän oli joutunut kiihkoisen sairaloisen riemunsa valtaan,
juohtui hänen mieleensä, kuinka kaikki entiset tutut olivat
hänelle kääntäneet selkänsä heti, kun olivat saaneet tiedon hänen
onnettomuudestansa. Kuvaamaton katkeruus täytti silloin hänen
sielunsa. Hänen kuumeinen tilansa siitä yltyi. Katkeruus alkoi
muuttua vihaksi.

Yllä kiihkoisempana juoksi hän huoneessansa. Viha yltyi. Se muuttui
joskus niiden halveksimiseksi, jotka nyt olivat hänestä luopuneet
kuin kolerasairaasta. Hän himoitsi kostaa niille. Tai oikeammin:
hän vaistomaisesti, kuten aina tapahtuu, kaunisteli, puolusteli
aikomuksiansa: puki ne koston pukuihin.

-- "Te olette näkevä", -- vannoi hän raivoissansa.

Neiti Iltamon kirje pisti hänen silmiinsä. Raivostuneena repäisi hän
sen palasiksi, paiskasi palaset lattialle ja mutisi:

-- "Sinäkin kirottu letukka... kirjavahöyheninen, tyhmä harakka,
jolla ei ole muuta älyä kuin se mikä on pyrstössä!..."

Hän muisti Iltamolle antamansa lahjat, raivostui, polki jalkaa
lattiaan ja huusi häntä inhoten:

-- "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!... Pyrstön heilutteleminen
ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!"

Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi
kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän
muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä
kimppuun... Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon
heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen
vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei
suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään.

Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän
laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten
johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan.



Haudantakaisia lauluja.


Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi
synkässä pimeydessä.

Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta,
ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja
eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä
jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara.

Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä
polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua... Tie avautui hänen
edessänsä siihen kuin savuinen holvi... Hän kulki haudasta hautaan,
tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä
omassatunnossa...

Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet
kivikovina... Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut
lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo... He olivat
eläviä luurankoja... Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun
sisässä, itse luussa... Toinen joukko kulki herransa jäljessä... Ne
veisasivat herrallensa ylistystä.

Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden...
Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä... Kamala
valo tuikki luisesta lyhdystä... Pelottavia olivat luiset
enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa... leukaluu vapisi... luun
saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan
kuultavasti...Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten,
sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä
enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä,
säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan.

Jo olivat edessä Manalan kamalat salat... Kaikki vaikeni...
Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet.

Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle... Siellä asui
kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä
maailmassa... Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan
maille tullut... Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden
ytimissä... Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä
polttava tuli... Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta
haudan nurkkaan... Luut tärisivät pelosta... Hirmukauhu tuikutti
silmäreijästä tulena... Hän pelkäsi Perkelettä... vieroi sitä kuin
ilkeintä petoa... pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan
kanssa...

Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä... Se ikävöi Siihen
takaisin... Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa,
päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin... Se pyrkimys
ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä
polttamassa.

Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi:

-- "Hän ei vieläkään suostu minuun... Hän pyrkii Jehovan orjaksi
takaisin..."

-- "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut,
väsyy ja kääntyy hän sinuun", -- vakuutti Piru hänelle.

Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä:

-- "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta,
kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän on _kironnutkin_ Jehovan... Siksi
on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että hän _ei_
jaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä... Hänen täytyy raueta minuun."

Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin... Se
kierteli haudasta hautaan... Kauhistuneet vainajat värisivät kuin
tulipitimissä.

Kamala kulkue kulki edelleen... Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä
asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää
niille... Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta... Se
oli eväänä hänen omassatunnossansa... Se tieto ja ikävä takaisin
Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi... Ne rotat
nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät...
Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa...
Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä
pitkin ja poikki...

-- "Hänkin kestää vielä", -- lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti
häntä, vakuuttaen:

-- "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun
valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut
ja syvimmin häväissyt niitä... Hän on tehnyt äidistänsä katalan
varkaan äidin."

Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle
ylistysvirttä... Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä...
Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa... Inho kulki luita
pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan... Riemulaulu täytti huudot
pauhullansa.

Matka jatkui... Se kävi haudasta hautaan... Vainajat värisivät,
pirunviima kulki Perkeleen edellä.

Taas avautui haudan ovi... Siinä huoneessa asui varas.
Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi
käärmeiksi... Ne söivät häntä... matelivat ristiin-rastiin, luita
pitkin ja poikin... kihisivät ilkeästi... kietoutuivat kaulaan, sekä
sääriluiden ympärille... luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja
inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä...

Vaan yhä kesti onneton kipunsa... Henki ei eronnut Jumalasta... Se
ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi
omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä
aterioivat hänessä... Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen
kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä
pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä... Viha leimusi hänen
silmäyksistänsä... Paholainen lohdutti häntä:

-- "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa
hänen henkensä sinuun..."

-- "Se aika on tuleva", -- ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli
tuskansa käsissä... Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru
selitti herrallensa:

-- "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää,
niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut
varastaaksensa, ilman pakkoa siihen... Hänen rikoksensa Jehovaa
vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän... Ijankaikkisuus on
liian lyhyt aika sitä sovittaa..."

Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä... Henget huusivat Jumalan apua...
Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa...
Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi...

Kulku jatkui haudasta hautaan... Kaikki kolkkoni kolkommaksi...
Manalan tulet tuikuttivat... Pelokkaina odottivat henget
maakammioissansa... Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea
kiinni panna.

Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt... Hän oli sillä
teollansa Jumalasta pois eronnut... Nyt oli hän onneton Manalan
asukas... Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat
muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi... Ne söivät häntä yöt ja
päivät... Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin... sydämessä...
suonissa... suussa ja kaikkialla... Likana tippui koko olemus...
Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki
pyrkimästä Jumalaan takaisin... Ei antautunut se levollisena
Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin... Hän oli
huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut.

-- "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun
henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä
puhdistua ennen voimiensa riutumista", -- lausui Perkele, kivikovana,
jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle:

    "Elämässä sinun työsi
    alkaa, mutta manalassa
    jatkuu se. On ihmis-ikä
    tuiki lyhyt sitä tehdä.
    Se on arka hetki vain,
    hetki jolloin siemenesi
    tuskin ehtii maahan päästä
    juurin kiinni. Täällä vasta
    jatkuu työsi. Tääll' ei aika
    lopu koskaan. Ihmishenki
    täällä sulle puhdistuu,
    karaistuu ja vapautuu
    Jehovasta kokonaan."

Laulu vyöryi pimeässä... Kaiku eksyi sokkeloihin... Avuttomina
värjöttivät kuoleman kotien asukkaat... Horna selitti herrallensa:

-- "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta.
Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin..."

Perkele lausui ylpeänä:

-- "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani..."

Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat

    "Niinkuin kirkas aamunkoi
    valkenee sun valtasi.
    Kaikki voimat sulle raataa,
    joka puro sinuun virtaa,
    kaikki tuulet puhaltavat
    ijät kaiket sinuun päin.
    Voimakas sa oot ja suuri."

Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä... Kuolleet värisivät
kuin avuton uhri pedon edessä... Kaikkialla hohottivat haudat auki...
Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse.

Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle... Siellä asui
murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana... Ne ja
Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen
veren-ääneksi... Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin...
Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle... Se huusi kostoa
hänelle... Se soimasi häntä... vaati häneltä elämäänsä takaisin...
Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä
ikävöiden...

-- "Turhaa taistelua!... Minuun hänen täytyy raueta!" - lausui
Perkele jääkylmänä.

-- "Sinussa on hänelle lepo... Sen on hän viimeinkin huomaava", --
vakuuttivat enkelit.

Perkele jatkoi:

-- "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on
murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan..."

-- "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", --
riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen
läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme.

Ylistyslaulu pauhasi... Pimeät haudat kumisivat... Kuoleman maa oli
hirmua tulvillansa...

Perkele seisoi jo uuden haudan ovella... Siellä asusti valehtelija...
Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin
ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi
pieniksi kuoleman hiiriksi... Ne olivat aivan verisiä... Koko hauta
oli niitä täynnä... Niitä kihisi kaikkialla... Ne rakentelivat
pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin... kuhertelivat siellä...
tappelivat suupaloista... järsivät luita... rypivät veressä ja
juoksentelivat suonien sisässä... Inho ja kauhu olivat onnettoman
ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa.

Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala:

-- "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana
Jehovasta... Mutta valittuni Harhaman koko elämä on ollut _tietoista_
valhetta ja petosta."

-- "Siksi on hänen yrityksensä palata Jehovaan turhaan raukeava",
-- lisäsi Horna.

Kuolon kauhut lisääntyivät... Etäältä kuului kamala huuto...
Nääntyneet parkuivat apua... Huuto kierteli pimeydessä... Kuolleet
vapisivat... Kaiku kolisi kammioissa...

Perkeleen eteen tupsahti pimeä maaluola... Siinä asui Manalan asukas,
joka oli himoinnut naapurinsa omaisuutta... Omantunnon tuskat ja
jumalankaipuu olivat siittäneet ilkeitä ruumistoukkia... Ne söivät
häntä ulkoa ja sisältä... laskivat munansa häneen... sikisivät
hänessä... kuolivat häneen, mädäten hänessä toistensa ateriaksi...
Koko hänen olemuksensa kiehui niitä täpösen-täynnä.

-- "Hänkin toivoo vielä, että minun henkeni hänestä häviää ja hän
pääsee Jehovaan takaisin..." lausui Perkele, nauttien kuolleen
kauhusta. Kun enkelit olivat sen toivon turhaksi todistaneet, lisäsi
Perkele, kasvoilla kova sävy:

-- "Hän on himoinnut ainoastaan naapurinsa maapalaa ja vaimoa, mutta
palvelijani Harhama on himoinnut koko maailmaa, sen rikkautta ja
seppeleitä... Hänen hengessänsä on minun valtani perus syvimmälle
laskettuna..."

Pimeys kohahti... Kaiku hiljeni... Piru todisti herrallensa:

-- "Helpompi on ihmisen nostaa vuoret maasta, kuin Jehovan kohottaa
sinun valtasi peruskiveä pois Harhaman hengestä."

Kamala kuolleitten huuto seurasi puhetta... Enkelien laulu
pauhasi...Ne lauloivat:

    "Jos ken voisi kaikkeuden
    kantaa sijoiltansa pois,
    ei se voisi Harhamasta
    sinun valtas perustusta
    nostaa pois ja hävittää.
    Se on kivi: Kuka siihen
    koskee, taikka sitä kiertää,
    jalkans' aina siihen loukkaa."

Laulun pauhatessa astui Perkele Manala-temppeliin... Se temppeli
avautui hänen edessänsä... Siellä asuvat enkelit, jotka käyvät
Manalassa kuiskailemassa sinne saapuneille vietteleviä sanoja...
He käyvät johtamassa heitä Perkeleen poluille... saarnaamassa
hänen oppejansa... lupaamalla vapahdusta hänessä... Luut ovat
heillä lihattomia... He ovat eläviä luurankoja, hirvittäviä Manalan
pahoja peikkoja... Heissä ei voi lihaa olla, sillä silloin heidät
tunnettaisiin, kun he käyvät vainajien asunnoissa...

Manala-temppeli on pimeyttä tulvaten täynnä... Holvit ovat
peikkojen pimeitä asunnoita... Luola liittyy luolan perään, aina
loppumattomiin... Holvaukset ovat mustinta maata, kannattimet
multaläjiä, joissa mustimmat käärmeet pesivät... Kalmanhaju täyttää
ilman... Luolissa hiipivät luurangot askareillansa... Niiden
silmäreijissä tuikkava tuli on temppelin valona... Minne katsoo
taikka kulkee, siellä hääräävät kamalat olennot ja tuikuttavat oudot
silmätulet, kuin kipinä syvältä maan alta, kun se tuikkaa pienen
reijän läpi...

Perkeleen ilmestyessä temppeliin sävähtivät punaiset salamat,
jääden tuliksi holveihin, yksi sinne toinen tänne... Pimeys
oli nyt salamilla siroteltu... Ne liekehtivät kuin lamput ja
valaisivat luolat himmeällä valolla... Enkelijoukko veisasi herransa
ylistystä... Tuhansista luolista tulvi säveltä hänelle... Tuhannet
polvistuivat hänen edessänsä...

Perkeleen pään päällä leijaili tulinen kruunu... Korpit koikkuivat
luolien perällä... Ne koikkuivat kamalasti... Suuri käärme kiemurteli
Perkeleen jalkojen edessä.

Ylistyslaulun vaiettua puhui hän enkeleillensä:

-- "Palvelijani Harhaman hengen hedelmät tuleutuvat ihmisissä. Minä
olen Teille näyttänyt, kuinka hänen henkensä on kokonaan minun
henkeäni: Hän on rikkonut kaikki muut Jehovan käskyt."

Enkelit oudostuivat. Perkele selitti viisautta säteillen:

-- "Hän on pyhittänyt lepopäivän työttömyydellänsä..."

Enkelit huokasivat helpotuksesta ja Piru oikaisi:

-- "Silloin ei hän ole sitä vielä pyhittänyt..."

Ja heidän vielä riemuitessansa selitti Perkele voiton-ilon hänestä
säteillessä:

"Hän on siinäkin palvellut _minua_: Hän on pyhittänyt sen
laiskuudellansa, ja lisäksi: hän on sillä pyhittänyt _kaikki_ päivät
lepopäiviksi, vaikka Jehova käskee kuusi päivää työtä tekemään... Hän
ei ole tehnyt työtä yhtenäkään päivänä..."

Hiisi lopetti hänen puheensa, lisäten siihen:

-- "Hän on vastoin Jehovan käskyjä pyhittänyt koko elämänsä
lepopäiväksi..."

Ilohuuto ja riemulaulu tulvi pauhuna multaluolista... Kaikki tunnusti
Perkeleen voimaa ihmisessä. Perkele kysyi järkkymättömän kovana,
voitonvarmana:

-- "Voiko hänen hengestänsä silloin kypsyä hedelmä Jehovalle?...Voiko
sekään enää tulla Jehovan orjaksi, johon on tarttunut Harhamasta
minun puhdas henkeni?"

Enkelit vastasivat laululla:

    "Ken maistaa hänen hengestänsä,
    hän saakin sinun henkeäsi
    puhtaimman siemauksen.
    Se lumous: sun henkesi,
    pois polttaa hengen Jehovan,
    ja ihmishengen kokonaan
    se huumaa sekä juovuttaa
    sun palvelijaksesi."

Perkele käveli ylpeänä kruununsa hohteen hänen hartioilleen valuessa.
Pysähdyttyänsä hän lausui:

-- "Ja semmoisen hedelmän olisi hän vienyt hautaansa, jos ei olisi
kirjaansa kirjoittanut... Nyt elää hänen henkensä hänen kuoltuansakin
todistamassa minun voimaani ja levittämässä minun henkeäni!..."

-- "Se oli sinun tahtosi... Sinä et sallinut hänen viedä henkeäsi
hyödyttömänä hautaan", -- ylistivät enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi temppeliin Oolavin haamu... Harhaman
elämä seisoi taas hänen vierellänsä inhottavana käärmeenä... Se
välähytteli hänelle pankin kultakasoja ja setelipinoja... Salamana
välähtelivät himontulet Oolavin silmistä... Kulta huikaisi häntä...
onnettomuus ja epätoivo seisoivat takana ruoska kädessä... Perkele
antoi hänen nähdä sen ruoskan.

-- "Hän on minun palvelijani Harhaman hedelmä", -- lausui Perkele
kuivasti, lisäten:

-- "Niin pysyy minun valtani ja ihmishenki minussa. Ihmishenki _ei
voi_ minusta erota, koska minä olen Eevan kautta tullut ihmishengen
oleelliseksi osaksi... Te olette haudoissa nähneet, kuinka lujasti
ihminen on minuun sidottu: sillä ei mikään voi hävittää oman
olemuksensa perus-oliota, kuten vesi ei voi hävittää vetyänsä,
tuhoamatta ja häviämättä samalla itsekin."

Kamala huuto kuului synkistä haudoista... Tuomitut huusivat apua...
Enkelijoukot ylistävät herraansa mahtavalla hymnillä, joka sekottuu
kuolleiden tuskanhuutoon.



Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.


Taivaan sini tummeni ja pehmeni, kypsyen kesäisimmillensä. Auringosta
aivan herui mehevin valo. Elämänhuolet olivat kutsuneet kiurun pois
ilmasta. Peruna nousi taimelle. Mansikankukka kasvatti lempensä
armosta hedelmää: pikku raakaletta. Puro lirisi jo vähävesisenä,
itkien ja kaivaten kevät tulviensa suuria vesivaroja. Pihlaja pääsi
kukkaansa, tytön poski kesähelteen punaansa, ja kevät antoi viime
suuteloa täyteläisenä uhkuvalle kesälle.

Pienessä, matalassa kamarissa, kivitalon ullakkokerroksessa oli
koolla seurue, johon kuului Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne.
Pöydällä oli pari viinipulloa ja korttipakka, sekä viisi pistoolia
ja yhtä monta pommia. Jokaisen läsnäolijan kasvoista voi lukea, että
sisällä riehui tuli, jonka paloa joko kiihdytettiin tai salattiin
ulkonaisella huolettomuudella ja rehentelyllä. Väliin katkesi
puhe kokonaan, ja viiltävässä hiljaisuudessa voi silloin kuulla
akkunanruutua vasten lentelevän kärpäsen surinan.

Reippain oli Harteva, joka johti joukkoa. Selvästi voi huomata, että
Oolavi oli väsyneen, riutuneen näköinen, vaikka hän salasi sitä
huolettomilla eleillä, ylvästelyllä ja sukkeluuksilla.

Mutta kun viini oli alkanut tehtäväänsä tehdä, reipastuivat mielet,
hurjat intohimot ja uhkarohkeus pääsivät valloillensa, ja elämä alkoi
hyrskiä purona, sitten kevättulvana, vuolaana virtana, joka viskoi
vesiänsä, aaltoa aallon perästä, kiiruhtaen, ikään kuin ottaaksensa
kiinni koskea, joka pakenee edellä, kutsuen huumaavalla pauhullansa.
Se virta nyhti Oolaviakin mukaansa, ensin hitaasti, kuten kevättulva
rantapengertä, sitten nopeammin ja voimakkaammin, kunnes hän oli
kokonansa sen vallassa.

Harteva piti vireillä joukon hyvää tuulta ja reippautta. Hän se myös
laati suunnitelmat. Juoden lasinsa pohjaan, selitteli hän Oolaville:

-- "Kumpiko sinun mielestäsi on oikeampaa ja jalompaa: ryövätä
rehellisesti, vaiko nylkeä ihmisiä lain avulla kuin saastainen petoja
sitten tekeytyä hurskaaksi?"

Siinä asiassa oli Oolavilla oma mielipiteensä, jonka hän oli
muodostanut tekonsa ja aikomuksiensa puolustukseksi. Vähitellen oli
se teennäinen mielipide muodostunut hänessä sairaloiseksi uskoksi.
Hän piti jo ryöväystä kunniallisena, jopa sankaritekona.

Kun hän oli sen myöntänyt Hartevalle, jatkoi tämä:

-- "Tietysti! Peli pitää olla reilu ja suora... Katso sitä parooni
Geldnersiä: Hän ei tee työtä eikä saa rukoilemalla mannaa taivaasta,
ja kumminkin vuotaa hänelle rahoja säkittäin päivässä. Eivätkö ne
silloin ole varastettuja?"

-- "Juo sinä, äläkä saivartele", keskeytti Horsma.

-- "Anna Yrjön puhua, Yrjöhän on herra arvostelija!" - kehotti Voima.
Harteva sytytti sikarinsa ja vakuutti:

-- "Rehellinen ryöväys on aina kunniallista, ja se on miehen työtä...
Ne semmoiset lain avulla varastelijat ovat ilkeitä saivaria, jotka
häpeävät varkaan-ammattiansa, vaikka sitä joka päivä julkisesti
harjottavat."

Oolavista tuntui Hartevan puhe aivan oikealta, vieläpä syvälliseltä
totuudelta. Luonnollinen, vaistomainen halu saada oma tekonsa ja
elämänsä oikeaksi todistelluksi, jommoinen halu aina syntyy alkavassa
rikoksen tekijässä, himmensi taas oikeuskäsitteen hänessä. Hän myönsi
Hartevalle:

-- "Kyllä sinä olet oikeassa..."

-- "Ainahan Yrjö on oikeassa", -- innostui Voima.

-- "Juo, Yrjö!" -- kehottelivat toiset. Yrjö Harteva joi ja jatkoi
Oolaville:

-- "Ne lain avulla varastajat veivät sinulta rahat ja kukkaron. No
anna viedä! Me pojat otamme ne kauniisti niiltä takaisin... Ei kuin
pommi vaan soimaan ja pistooli paukkumaan, niin kyllä omat pois
lähtevät!"

Yleinen riemu ja nauru säestivät Hartevan puhetta. Horsma huomautti
harmistuneena:

-- "Sillä ne ovat Geldnersillä meidänkin isä-ukkojemme rahat...
Kirotut veren-imijät!... Nyljette isä-ukon puille paljaille!"

Ja koko joukko oli uskovinansa, että veren-imijät olivat saattaneet
heidät ja heidän isänsä häviöön. Voima tekeytyi raivostuneeksi ja
vannoi kostoa. Oolavi joi vihaa ja innostui siitä. Hänelle valkeni
nyt oman asiansa oikeus, ikäänkuin äkkiä täyteen tähtitulitukseensa
leimahtava taivas. Silmät paloivat. Käsi piteli jo asetta huviksensa.
Hän joi kulauksen viiniä ja ylvästeli:

-- "Otetaan vain omat pois ja korko vielä omille... korko ja hyvä!
Hei, pojat!"

-- "Hei!" -- hihkasivat toiset, tyhjentäen lasinsa ja lyöden ne
pöytään.

-- "Semmoinen repäisevä peli se pitää olla... Nyt sinä Oolavi alat jo
saada täydet miehen höyryt", -- kehui Harteva Oolavia.

Miehet hurjistuivat. Kulta ja viini menivät päähän ja tekivät
ihmisestä pedon. Horsma löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi:

-- "Korko pitää lähteä isä-ukonkin rahoille ja hyvä... Eläköön
anarkismi!..."

Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui.

Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi
pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva
teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia,
selitti hän:

-- "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy,
että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan
joku vaivainen sata tuhatta..."

-- "Emme me sen takia viitsi... Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä
tarvitaan", -- rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa,
mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon
ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti.

-- "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" -- viisasteli Horsma.

-- "On minulla... Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",--
kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä.

-- "Yrjö on pankki-pankkiiri... Sillä on kassassa
kokonaisia pankkeja", -- retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle.

Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisi
Oolavia. Harteva ylpeili:

-- "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja... Minä
pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa..."

Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät,
kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille.
Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin
Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski
oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät
hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja
riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle,
missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja
pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin
poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi:

-- "No kun sinulla on kerran kassa, niin avaapas luotto. Siin' on
miljoonan vekseli... Hyväksytäänkö?"

Harteva riemastui, nähdessänsä Oolavin hurjistuvan. Tikaria katsellen
räyhäsi hän:

-- "Kyllä semmoiset vekselit meidän pankissa aina rahasta käyvät...
Ollappa vain enemmän!"

Toiset seurasivat Oolavin esimerkkiä. Hurja rohkeus muuttui
päihtymykseksi, ruttomaiseksi kuoleman halveksimiseksi. Harteva laski
tikarikasan ja selitti:

-- "Siis neljä miljoonan vekseliä!... Ei ole paljon meidän
rahoissa!..."

Ja tarkastellen pankkien kuukausitilejä, osoitti hän:

-- "Tässä pankissa, niinkuin näkyy, on aina noin kuusi miljoonaa
käteistä... Juodaan siis sen pankin malja!"

Maljat juotiin. Eläköön-huudot kaikuivat. Huoneusto oli semmoinen,
että ei tarvinnut olla varova, koska sieltä ei melu muuanne kuulunut.
Eikä seurue enää osannutkaan peljätä, ei kyennyt varovaisuuteen...
Miljoonat menivät päähän viinin kanssa. Oolavista oli kaikki kirkasta
ja varmaa.

Hetkeksi hiljeni sitten kerskailu. Miehet sopivat ensi tehtävistä:
pankin huoneuston tarkastelemisesta, varovaisuustoimenpiteistä ja
muista. Kun ne olivat suoritetut, alkoi juominki. Jokainen tiesi
leikkivänsä kuoleman kanssa ja viini sai sammuttaa ne tunteet,
jotka kuoleman ajatus joskus puhalsi ilmipaloksi. He joivat täysin
siemauksin, kuten taisteluun lähtevä rykmentti, joka viinalla,
soitolla ja huudoilla herättelee pedonluontoa, tappaa alakuloisuutta
ihmisessä. Sen juomingin kestäessä selitteli Harteva Oolaville:

-- "Miehen pitää aina pysytellä hyvissä rahoissa, sillä ilman rahaa
ei mies ole mies..."

Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet
muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi:

-- "Mutta raha... se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi
porteiksi ja selkosen-seljälleen... Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon:
Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee
vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä..."

Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa:

-- "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi
ja komeammasti saa asua tytön sydämessä... Sillä tyttö tietää aina,
että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin
pienemmältä... Juo, Oolavi!... Oletko sinä koskaan pannut tytön
rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?"

-- "Olen ja komeasti", -- kerskui Oolavi.

-- "Ketä?... Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", -- kyseli
riemastunut joukko.

Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti
kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen:

-- "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?"

Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja
samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten
porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti
hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä
ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa:

-- "Iltamonko!... Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä
lekuttaa?..."

Oolavi lauloi jonkun kepeän kuplettilaulun, ylpeänä, hattu päässä
reuhaten. Harteva kiitteli häntä, huudahdellen:

-- "No semmoinen se pitää ottaa, kun kerran ottaa!... Peli pitää olla
aina reilu!"

Oolavissa heräsivät turhamaiset miehen vaistot: naisillansa
ylvästeleminen. Jalo ihminen paloi hänessä loppuun hetki-hetkeltä...
Hän ylpeili Iltamosta, kerskui hänestä ja vihasi häntä samalla.
Hälinä yltyi. Selvästi voi nähdä, että miehet huumasivat itseänsä
keinotekoisesti, koska eläimellinen tila sammutti heitä ahdistavan
tunteen.

Puhelu oli kääntynyt naisiin, rakastajattariin ja muihin. Joku
miehistä lauloi, toiset väittelivät kovaäänisesti. Puheen seassa
ylpeili Harteva:

-- "Antaa vain rahan kiertää: Aikansa komentaa sillä naisia... naiset
vievät sen kauppiaalle, kauppias pankkiin ja silloin se on taas jo
kuin meidän taskussamme..."

Huumaantuneelle Oolaville kirkastui elämä yhä kirkkaammaksi, avautui
kirkasvärisenä ulappana, jossa linnat kohoavat satusaarilla,
linnoissa odottavat neidot, syli avoinna, huulella maukkain suudelma.
Kulta kierisi kaikkialla. Hänen tarvitsee ainoastaan kurottautua,
ottaa aarteesta ne avaimet, joilla avautuvat linnojen ovet ja
ihmissydämet, neidon sylit, sen suuteloaarteet, ja jonka käskystä
ilmestyvät loistavapukuiset palvelijat, kantaen maukkaimpia herkkuja
ja huumaavimpia viinejä. Koko elämä totteli sitä avainta, jakoi
sen käskystä onnea ja nautintoa, hiveli silmää taiteella, korvaa
neidon laululla ja viulun sävel-antimilla, taivutti polvet hänen
edessänsä ja peitti hänet ihailijoiden kateisilla katseilla kuin
purppuraisimmalla kuningasvaipalla. Hänen edessänsä avautui nyt varma
tie, keino, millä saa sen avaimen käsiinsä. Hän ihmetteli ja katui,
että oli tähän asti sitä avainta, kultaa, etsinyt vaivaloisilla
ja epävarmoilla poluilla, keinottelusta ja kotona pohjattomasta
Hallanselästä. Kaikki huonot vaistot pääsivät hänessä valloillensa
ja nostivat pedonharjaansa, syöksyen verenhimoisena elämän antimien
kimppuun, mistään välittämättä, säälimättä, kuten tiikeri iskee
kyntensä pieneen karitsaan.

       *       *       *       *       *

Kesäinen ilta-aurinko punotti Pietarin tomujen läpi suurena,
säteilevänä punakiekkona, ikäänkuin oman punansa paljouteen
huikaistuneena, mehevänä tulipyöränä, jonka kajaste loimotti
taivaanrannalla sen hohtavana iltapalona. Kuu kelmeni kirkkaalla
korkeuden sinellä hopeanvalkeana, taivaan sineen haihtuvana
pyöränä. Se tuskin erosi taustansa siniväristä, hukkui siihen kuin
marmorikiekko valkeaan väriin.

Oolavi palasi asuntoonsa jalkaisin, päihtymyksestä auttavasti
selvinneenä. Hän ei huomannut loistavaa avaruuden iltatulitusta,
ei välittänyt vastaantulijoista. Hänen edessänsä loimahtelivat
hänen elämänsä kuvitellut tulevaisuuden ulapat, rikkaina valosta,
loistosta, iltapunaisina ja lämpiminä. Koko elämä avautui loistavana
auringon mailleen menona. Kiihtynyt mielikuvitus nosteli linnoja joka
niemeen ja hurjat himot etsivät irtipäässeenä petona aavan erämaan
rikkaita maukkaita veriherkkuja. Hän janosi hurjuuksia, uhkarohkeita
tekoja ja voimanäytteitä, kuten ennen Tuukkalan koskenkuohuja.

Loistavat, avonaiset vaunut tulivat vastaan. Jo kaukaa tunsi hän
hevoset ruhtinas Karavajefin hevosiksi. Kuski komenteli edellä ajavia
syrjään ja punaliivinen lakeija katseli vastaantulevaa ylpeänä.

Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat.
Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien
nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka
aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä
pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa... Hän häpesi Oolavia,
joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi
pitänyt olla.

Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon
kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle
lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän
päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa
taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla
rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi
heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän
itseksensä:

-- "Niin minä teen!... Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on
minun rinnallani keppikerjäläinen!..."

Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan
leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti:

-- "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!"

Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän
puheli:

-- "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa...
Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona
jää..."

Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi
häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun
kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti:

-- "Herra isä!... Mikä se oli?..."

Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin
jälkeen, huudahtaen:

-- "Mitä varten sinä tyrkkäsit?... Hei, sinä puupää!...
Katupatsas!... Kuuletkos sinä?..."

Kun Oolavi ei kuullut, käveli mies hänen jäljestänsä, haukkuen:

-- "Maltahan, piru!... Kulkee kuin ummessa silmin ja astua pamahtaa
vastaan ja... koiranpenikka... tyrkkää vielä ihmistä... Eh, sinä
toljake... kuuletko, katumittari... Minä sinulle näytän!" -- lopetti
hän huutaen ja heristellen poistuvalle Oolaville nyrkkiänsä. Sitä
tehdessään tölmäsi mies vastaantulijaa vastaan, joka alkoi kirkua:

-- "Paholaisen retkale!... Piruako sinä kadulla saarnaat ja tyrkit!"

Mies puolustautui, huutaen:

-- "Missäs minun pitäisi tyrkkiä?... Häh! Kotiinko minun pitäisi
mennä tyrkkimään?..."

-- "Opetan minä sinut, katurosvo", -- uhkaili toinen.

-- "Koitappas opettaa!... Entä oikeus missä on?... Ja entä
poliisi!... Opetan!... Entä missä minua tyrkättiin?... Kadulla!...
Jumaliste kadulla..."

Miehet ryhtyivät riitelemään. Suuri väkijoukko kokoontui sitä
kuuntelemaan, ja ottamaan osaa. Yksi puolusti yhtä, toinen toista
puolta. Syntyi yleinen rähinä, jonka keskeltä kuuluivat kovimpina
kahden päähenkilön haukkusanat. Mutta Oolavi ei huomannut mitään. Hän
riensi edelleen kiihkoisena ja jatkoi laskuansa:

-- "Vaillingin minä täytän ensimäiseksi... Ja konnahan minä
olisinkin, jos en täyttäisi... Ihan penniä myöten täytän... isän ei
pidä saada vihiäkään asiasta..."

Taas töytäsi hän vastaantulijaa, erästä repaleista työmiestä vastaan.

-- "Piru!" -- ärähti hän ja viskasi tulijan kumoon tiepuoleen
kiirehtien edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Loukattu
hyppäsi pystyyn hölmistyneenä ympärilleen katsellen, kuin olisi hän
pilvestä pudonnut. Hämmästyneenä huudahti hän:

-- "Jumala ja pyhät siunatkoot!... Tuuliaispäähän se ryöpäytti?..."

Eräs vaimo selitti hänelle:

-- "Mikä tuuliaispää!... Mies sinut viskasi... tuo ihminen, joka
tuolla mennä hanttuuttaa... se siellä..."

Loukattu älysi asian, raivostui ja huusi poistuvalle Oolaville:

-- "Eh, sinä katupölkky!... Eikö sinulla ole silmiä päässä kun
tölmäät kohti?... Kuuletko sinä?... Sinä olet hyvin rosvonnäköinen...
Kuuletko, retkale!... Eh, sinä... Ei se roikale kuule",-- lopetti
hän viitaten kädellään kuin sanoaksensa: ei maksa vaivaa huutaa.
Tuntemattomalle ohikulkijalle hän selitti ohimennen:

-- "Hän on hyvin rosvon näköinen... Ivan Petrovits, joka varasti
Popofin rahat, tyrkkii ihmisiä aivan samalla tavalla."

Oolavi laski laskujansa, puhellen:

-- "Miljoona markkaa jää, jää vähän ylikin... Niillä minä elän
ja näytän sille suullaan elävälle harakalle, Iltamolle... Luulee
olevansa parempikin... räkättirastas!"

Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen
lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa,
jonka hän sanoi unohtaneensa periä.

-- "Mitä saatavia!" -- tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli:

-- "A siellä, muistattehan kun oltiin... Krestoswkissa... me joimme
Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä... Se on kolme
ruplaa..."

Oolavi kuohahti ja tiuskasi:

-- "Kuka sinun käski juomaan?"

Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti:

-- "Kuinka, kuka?... Siunaa ja varjele, kuka!... Entä miten monta
tuntia me odotimme?... Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten
neiti... mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä... Setshuhonka... hän
odotutti neljä tuntia... No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä
minuutteja lisäksi... Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa..."

Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä
hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti:

-- "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon
puolesta... Samaten ruhtinas Bjäsemskilla... parooni Meiendarfilla...
Lihatshofilla... Joka paikassa annetaan talon puolesta..."

Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa
olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä
vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan
vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä
lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija
jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena:

-- "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'... Tietysti tapa käski...
Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien ja
Jeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!...
Siunaa ja varjele semmoisesta!... Lakeijan täytyy osata pitää yllä
herrasväkensä rikkautta... Muutenhan hän ei lakeija olisikaan..."

Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa:

-- "Vot, ottakaa Bobrofit... Hän kun teki konkurssin, niin haukkui
ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä -- sanoi -- puupää et osannut
käyttäytyä... ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi
ja pankki katkaisi luoton'... No, siin' on Teille kuka käski!...
Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi
kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena... Ja
pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa..."

Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen
sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi
lakeija röyhkeästi:

-- "No mitä?... Tuleeko rahat?... Minulla ei ole aikaa..."

Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti:

-- "Heti ulos!"

Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen
semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän
koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui
hän:

-- "Vai ulos!... Eh, sinä!... Vai ulos!... Katsohan!... Mistä
viskasikin mokoman herran tänne... kerjäläisen!..."

Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija
vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei
antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi:

-- "Menetkö hyvällä ja heti, vai odotatko kyytiä?"

-- "Maksa rahat, niin menen", -- ärjäsi lakeija raakana.

Oolavin veri kiehui kuumana. Silmissä leimusi viha ja ylenkatse...
Sormet koukistuivat jo valmiiksi. Mutta hän hillitsi vielä mieltänsä.
Lakeija tuntui liian arvottomalta. Syntyi pieni äänettömyys. Lakeija
jupisi jotain loukkaavaa. Oolavi raivostui. Jalkaa polkien ärjäsi hän:

-- "Ulos, ja paikalla!"

-- "Suus kiini, suomalainen koirannaama!... Nälkimys... Eh, sinä
rahaton mieron kiertäjä", -- huusi lakeija ilkkuen. Hänen silmissänsä
välähteli alhainen, ilkeä katse. Ääni oli raaka, käytös rehentelevä.
Oolavin kädet olivat tuliset, veri kiehui suonissa... Kädet jo
valmiiksi jännitettyinä astui hän rotevan lakeijan eteen ja tiuskasi:

-- "Lähdetkö sinä, koira, omine jalkoinesi, vai odotatko kyytiä?"

-- "Maksa rahat!... Muuten en lähde... Tshuhna... Vai sinä heität...
Äitisi viettelijä... Tomppeli", -- ilkkui lakeija riettaana.

Oolavin käsi nousi iskuun. Lakeija tapaili tuolia kähisten:

-- "Näytän minä sinulle... koiranpentu..."

Mutta lause katkesi. Oolavi tempasi häntä ryntäistä molemmin käsin,
nosti korkealle ilmaan ja paiskasi hänet sieltä päänsä yli sohvaan
seljällensä. Kuului rusahdus. Sohva oli musertunut kappaleiksi, jalat
irtautuneet, selkämäpuut taittuneet. Sekasorron keskeltä näkyivät
lakeijan kauhistuneet kasvot ja pelokkaina kiiluvat silmät, ja kuului
hiljainen ähkyminen.

Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä
kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle
tultuansa vannoi hän kiihtyneenä:

-- "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat... Ei teissä ole muuta
ihmistä, kuin paljas nahka... ja sekin likainen... Pommeilla teidät
pitäisi hävittää sukupuuttoon."

Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä.
Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen:

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", -- komensi Oolavi.

-- "Siinä paikassa!" -- lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään.
Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli
lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa
täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja
sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat
hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä
ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi
halveksuen:

-- "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka
on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse..."



Mutta kotona morsian itki ja neuloi.


Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat
pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi...

Oli harmaa kesäpäivä.

Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat
maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä.
Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen
oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla
varvullansa.

Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika.

Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät
hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin
sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ
sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä,
milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän
rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva
kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto.

Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus
hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti
kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan
kerää pidellä.

Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä
tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ
oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään
kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua
"Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi:

    "Etäällä kirkonkello soi
    ja hautaa umpeen luodaan.
    Jo sammui onnen iltakoi
    ja murheen maljaa juodaan.

    Ja neito itkee armastaan
    ja neuloo rauhatonna.
    Valkoista pikku-lintuaan
    hän hoitaa onnetonna.

    Hän hoitaa sitä hellien
    kuin akkunalla kukkaa,
    kun armastansa itkien
    yöt päivät neuloo sukkaa.

    Näin kuuluu vanha ennustus:
    'Sen valkolinnun hurme
    hääonnes' on ja rauhotus,
    kun mieltä painaa murhe.'

    Ja neito taruun luottaen
    niin monta herran aikaa
    armastaan surren, vuottaen
    odottaa onnen taikaa."

Vyyhti oli sotkeutunut... Laulu katkesi... Sen sävel oli surullinen,
väre vielä surullisempi... Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella
hyrinällä... Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen
kerän rihmojen lomitse... Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui:

    "Vaan kirkonkello viestin tuo:
    'Jo sammui onnen tähti:
    ei palaa sulhanen sun luo,
    hän maailmalle lähti'.

    Nyt neyle helmaan unhottuu;
    maa kirkkomaaksi muuttuu.
    Taivaalle jää vain kylmä kuu;
    sielt' onnentähdet puuttuu."

Vyyhti oli loppunut... Martva laski kerän helmaansa, istui ja
ajatteli... Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta... Silmä oli surua
täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut.
Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen
viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre... Kutri ei ilakoinut
otsalla iloisena... Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel
viulunkielessä, murhe lapsen mielessä...

Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista
tyhjäksi... Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan
loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa...
Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi... Katse
ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla.

Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa:

    "Vaan kirkonkello kumisee
    nyt valko-kaupungissa.
    Ja pyhät virret humisee,
    on ranta kukkaisissa.

    Siell' asuu Neitsyt Jumalan
    jaellen siunausta.
    Hän hoitaa terveeks' sairahan,
    ken kaipaa lohdutusta.

    Ja neito valkokaupunkiin
    nyt lintuinensa soutaa,
    Kipuihin syämen polttaviin
    hän rauhaa sieltä noutaa.

    Käy kulku virtaa myötäiseen.
    Ei huoli airoin soutaa,
    kun vene soluu hiljalleen,
    levälleen airot joutaa.

    Ja neito uhraa lintuistaan
    nyt valkokaupungissa
    hartaasti, hiljaa polvillaan
    rukoillen temppelissä.

    Ja sydän-raukka rauhan saa:
    Toteutuu taru vanha,
    käy kukkaiseksi kirkkomaa.
    On neito hurskas nunna."

Mieli värähti... Käsi raukesi... Laulu oli kertonut laulajan oman
tarinan... Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana... Neuloja
mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä... Ajatus oli
herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet... Hän ei tuntenut
muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä... Harmaa
sumu katseli häntä akkunasta... Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen
ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu... Se oli
peitetty ruumisliinoilla... Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie
havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta...
Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä
silmäkulmassa.

Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi
sumuksi... Jo herahti vesi silmännurkkaan... Hän painoi kasvonsa
tyynyyn ja itki katkerasti... Hento ruumis vavahteli... itkunpuuskat
syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä... Silmä vuoti polttavia
vesiänsä... Poski kuumeni... Povi täyttyi mielen katkeruudella...
Koko olemus oli repaleina.

Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä,
jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja
istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat
itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä
heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa,
kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta.

Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken
kömpelösti... herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan
puhelu... Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja
ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot.

Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen
syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen:

-- "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä
surut ja vastasi katse työssä kiinni:

-- "Ei hän vielä tiedä... Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä
hän kirjoittaa kohta palaavansa..."

Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän,
sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen:

-- "Älä ole ikävissäsi, lapseni... Se on sinullekin onneksi, että
hän lukee ja tutkii... Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja
sentähden viipyy..."

Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä
huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen.
Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla
äänellä myönsi hän:

-- "Niin... Kyllä hän aina niin kirjoittaa..." Äiti asetteli
pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä:

-- "Hän tulee oppineena luoksesi... Älä anna nyt, Martva-rukka,
ikävän täyttää mieltäsi!... Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin
saat odottaa..."

Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän
ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi
olevansa äidiksi tulossa.

Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui
huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi
katkerimpia suruja mukana.

Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo.

Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman
elämä.

       *       *       *       *       *

Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa,
lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen
lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä.
Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja
hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon -- isäntä odotteli
rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä
tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä.

Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma
niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja
rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli
talossa vieraana, ja lausui:

-- "Martva! -- Hyvää iltaa. -- Saanko minä tulla puhelemaan
kerallasi?"

Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi:

-- "Pastori on niin hyvä!"

Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen
pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle:

-- "Näytät surulliselta, Martva... Oletko sairas?"

-- "En, pastori... en aivan sairas... Joskus vain voin pahoin",
-- tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen.

Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän
uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin
paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla
niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti,
todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän:

-- "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua
maahan..."

Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja
salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan
sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti
viihdytellä:

-- "Älä anna mielen painua... Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi
muille! Se helpottaa... ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden
kannettavaksi..."

Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua,
mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui
aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa
tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat
kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä
ja siksi hän lymysi.

Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti:

-- "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein
minut... Ei se ole yksistään ikävää..."

Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli
säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti:

-- "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se
suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa,
joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa
tulta..."

Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja
myönnytteli jotain sanoaksensa:

-- "Niin, pastori... Ehkä se on sitä... maailmantuskaa..."

Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana,
iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö,
kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta
hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi
pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja
jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi
hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi.

Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä:

-- "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös
ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko
huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?"

Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja
vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui:

-- "Todellakin!... Minä en ole huomannut eläinten surevan..."

Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen:

-- "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden
henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä
itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi
kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki
Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt... Ja sinä huomaat ihmisissäkin
eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan
syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä
ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset
ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita
eläinmaailmassa..."

Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin
tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus
huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se
tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se
houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella.
Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli:

-- "Niin, pastori... Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja
puhdasta."

Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan
elämäntuskan rintaan... sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa,
polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli
hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle
vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun
näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa
ja lausui Martvalle:

-- "Sinä puhut oikein... Elämäntuska on elämän jalointa.
Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta.
Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa
ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta
siinä ei ole mitään ylhäistä..."

Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että
katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen
lomassa huomautti Martva surullisena:

-- "Niin, hyvä pastori!... Kyllä elämässä on tuskaa... Olen joskus
viimeaikoina etsinyt kirjallisuudesta jotain hetken iloa, mutta
olen huomannut, että kaikessa hyvässä onkin jotain hyvin surullista
ja polttavaa... Tuntuu kuin olisi kirjallisuuden paras osa oikea
tuskanlähde..."

-- "Se on totta", -- tarttui pastori, huokasi ja jatkoi:

-- "Jokaisessa jalossa, korkeassa hengessä on elämän tuskaruno
sävelenä. Se on Faustissa, Kadotetussa paratiisissa, Danten runoissa
ja kaikessa suuressa. Se elämäntuska huokuu jo koko antikisen
maailman jalosta kirjallisuudesta. Niin kaipaa ja ikävöi ihmishenki
alkulähdettänsä Jumalaa."

Martvalle alkoi oma tuskansa kirkastua tulirunoksi, josta hänen
henkensä nautti ja joi jaloutta. Maailmantuska seisoi hänen edessänsä
tulityttönä, ojentaen hänelle polttavimpaa kukkastansa. Mieli
rauhottui hiukan. Henki nousi maasta korkeuteen. Nuori pappi jatkoi:

-- "Samoin on taiteessa: Suurten maalaajien tauluja katsoessasi
huomaat niiden runona olevan äärettömän hienona väräjävän tuskan.
Samoin huomaat musiikissa. Ilo on taiteessakin kuten kirjallisuudessa
jotain rahvasmaista, vulgaire'ia. Raamattu on kokonansa hienointa
tuskanrunoa. Ja jos tarkastat Jeesusta, huomaat, että Hän oli suurin
Getsemanessa, kun elämäntuska muutti hänen hikensä veripisaroiksi.
Hänen jäähyväispuheensa ovat jo täynnä ihmishengen korkeinta,
runollisinta elämäntuskaa, joka huokuu niiden jokaisesta sanasta..."

Ja yhä ihanampana kuvastui Martvalle elämäntuska, ihmishengen
suuri kiirastuli. Hän alkoi tajuta sen suuruuden, kauneuden ja
runollisuuden. Hän unohti hetkeksi osan omista suruistansa ja nautti
yleistuskasta, sen jaloudesta. Muistellen entisiä iloisia päiviänsä,
kysyi hän:

-- "Te pastori puhutte hyvin kauniisti... Onko sitten ilo mielestänne
aivan väärää?"

Nuori pappi vastasi kerkeästi:

-- "Ei oikea ilo. Mutta se on elämän kuonaa ja vaahtoa. Kuten
kuonakin on oikeaa ja _kuonaksi_ puhdasta, niin voi ilokin olla
oikeaa ja synnitöntä. Mutta se on tuskan rinnalla sama kuin rekilaulu
jalon runon, kehittymätön ihminen korkean hengen rinnalla. Tuskan
lahjaa ei ole Jumala antanut muille kuin ihmisille ja suurimmat
tuskan lahjat Hän on antanut ainoastaan valituille. Jos siis
tunnet elämäntuskan, älä siitä masennu, vaan kiitä Jumalaa Hänen
korkeimmasta lahjastansa: suuresta ylevästä sielustasi, joka kykenee
tajuamaan yleisen tuskan."

Martva huokasi helpotuksesta. Hän nautti jo hetkisen tuskastansa.
Ajatuksissansa, katse hajalla, kuiskasi hän:

-- "Kiitos, pastori, ylevistä sanoistanne!"

Maailmantuska hohti koruissansa, huokuen tulikuumaa kauneuttansa.
Pastori Aamusto jatkoi sitä ihaillen:

-- "Sinä et näe ylevän ihmishengen etsivän lohdutusta iloista, vaan
yksinäisyydestä ja tuskasta. He nauttivat siitä. Jokapäiväiselle
ihmisille kelpaa sen sijaan ilokin, vaikka ei tosin aina, ja loppuun
asti: lopultakin kyllästyy rahvasmainenkin henki siihen ja saa
nautintonsa elämäntuskasta, Jumalan kaipuusta..."

Sanoillansa hän ripusteli yhä uusia tulikukkia ja tulisia runohelmiä
maailmantuskana hymyilevän tytön koristukseksi. Martvan posket
hehkuivat jo sitä tuskan polttavaa punaa. Elämäntuskan tuliruno
jalostui hänelle jalostumistansa. Nuori pappi lopetti:

-- "Elämäntuska on ihmishengen korkein nautinto jo silloinkin kun se
ilmenee kirjallisuudessa, taiteessa, ja musiikissa. Sillä harvoin
nauttii ihminen iloisista rekilauluista, mutta surullinen kansanlaulu
on hänelle aina nautinto. Vielä suurempi täytyy sen nautinnon olla
silloin, kun se tuska ilmenee meissä itsessämme..."

Sanoillansa hän loihti Martvan tuskat uusiksi, ikäänkuin avasi niiden
kuoren ja osotti sisällä piilelevän jalon iki-ihanan helmen, jota
Martva nyt ihaili kuin neito kauneuttansa, tyttönen kutrejansa.
Hän rauhottui toistaiseksi. Tuskansa hän sammutti tuskalla, kuin
polttavan savun tulella.

Rannisto itse astui huoneeseen rauhallisena. Hän ei vieläkään osannut
edes aavistaa, että hän oli kerjäläinen, ja että hänen talossansa
ei ollut enää muuta rikkautta kuin suunnaton määrä salaista, jaloa,
suurta elämäntuskaa.



Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.


Oli suruiset läksiäiset.

Aurinko suri taivaalla, kukka maassa, lintu oksalla... Paratiisissa
soivat suruiset poislähtökellot ja ihmishengen onnenkehto heilahteli
viimeisiä kertojansa...

Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia... Jo kaivettiin sille
hautaa... Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi... Jo siroteltiin
kalmanhavuja lattialle... Jo tuoksuivat tuonenkukat... Sirkka
väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho
siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin
kuin ruumisliina...

Saha sahasi, lauta valmistui... Poislähtökello löi jo
ensikumahduksensa... Se kumahdus levitti kellon täyden
suruja...Onnenkäki kyni sulkiansa... Se kyni niitä surullisena... Se
valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa... Jo itki kukka kedolla,
sammal suolla, kanerva kankaalla... Päivä kelmeni, suru sukeutui
onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa...

Kaikki suri ihmis-onnen katoamista... Koko luonto kärsi
ihmiskohtalosta... Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa...

Kuolinkello kumahti taas kerran... Käki kukahti sen säveleen
lopuksi... Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa... Kaikki vaikeni
uudellensa... Tyhjä oli iloista käenkin kieli...

Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa... Joka kukan vierellä
kypsyi ihanin omena... Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu...
Se lauloi parasta säveltä... Sävel vieri kauniina säteenä... Omena
kasvoi suudelmana... Kukka tuoksui oksan päässä... Hedelmä kutsui
herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin
komein runohuntu...

Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa...

Lapio heilui kaivajan kädessä... Hauta valmistui...

Arkkulaudat olivat valmiit... Päivänpaiste oli suruisimmillansa,
linnun mieli kaihoisimmallansa... Enkelit ompelivat
ihmis-onnenruumisliinaa...

Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä... Kyynel
oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena... Elämä oli epätoivoa
täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia...

Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni... Enkeli ompeli ruumisliinaa
entistänsä ahkerammin... Ompelus joutui... Kuoleman neula vilisi ja
musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä...

Kaikki joutui, kaikki kypsyi...

Jo soi suuren onnen ruumiskello... Se loi ensimäisen lyöntinsä... Jo
kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse... Jo naulattiin lautoja
arkuksi... Enkeli ompeli yhä ahkerampana... Yhä vehreämpänä tuoksui
tuonen havu... Ihmis-onnella oli jo manantie edessä...

Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"... Sirkka sirahti... Martva
vavahti... Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis
oven edessä... Hän hätäytyi... Murheet eivät enää mahtuneet mieleen,
eivät silmiin kyynelvedet... Itkuna tyhjensi mieli surujansa...
Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet...

Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana... Sen oksien piiloissa lymyili
rietas Harhaman elämän käärme...

Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina... Enkeli, joka oli ommellut,
huokasi surullisena... Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse... Jo oli
valmis ihmis-onnen ruumis-arkku... Syntyi kuoleman suuri rauha...
Onni itki Manan maille lähtöänsä... Kaikki suli surusta... Ei päässyt
käen kieleltä kukunta...

Taas kumahti kuoleman kello... Se ilmotti että paratiisista
poislähtöhetki oli tulossa... Arkana lymyytyi Martva elämänpuun
alle... Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen
äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma...
Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku...

Jo läheni suuri ääni...

Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu... Enkelit veisasivat siellä
ihmis-onnen kuolinvirttä... Martva painui maan tasalle... Mieli oli
maatakin matalammalla... Tuska repi häntä... Itku oli hänet jo aivan
läkähdyttää...

-- "Oi minua onnetonta!" -- huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä...

Jo alkoi kuulua outo ääni... Jumala kutsui erehtynyttä... Hän kutsui
sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan
onnettomuutta erämaassa... Onneton Martva vapisi... Hän etsi
itsellensä maankoloa... Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna
apeitansa...

Tuska jatkui, itku yltyi... Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi...
Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä... Jo huiskivat Manalan
huivit... Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa... Martva
väänteli tuskan tulipitimessä...

Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli... Enkelien ruumislaulu läheni
lähenemistänsä... Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin
soida...Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa...

Tuskissansa vaikeroitsi Martva:

    "Nyt sorrun aivan tässä...
    Ei mulla elämässä
    nyt mitään olla voi...
    Voi raukka mihin vaivaan
    ma jouduin... Isä taivaan
    nyt minut hylkäs', oi!"

Lähtökellojen soitto koveni... Enkelien surulaulun hyminä
likeni... Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni... Käki kukkui
hartaampana...Paratiisi oli tuskaa tulvillansa... Yhä murtuneempana
vaikersi Martva elämänpuun alla:

    "En enää jaksa kestää,
    en kyyneleitäin estää...
    ne viljoin vuotaa saa...
    Jos kuljen vaikka kunne,
    niin suuri tuskantunne
    jo siellä odottaa."

Jo vaikeni onnenkäen kukunta... Se hävisi pois lähtökellojen yhä
yltyvään kuminaan... Enkelilaulu koveni... Sen hyminä täytti jo
etäisen taivaan... Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri...
Kellojen kumina koveni sitä mukaa... Koko paratiisi oli jo kuoleman
säveltä täynnä... Jo paloivat tuskantulet... Jo kukkivat sen tuliset
kukat... Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi... Revittynä,
rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla... Turhaan etsi hän
turvaa... Suuri ääni läheni lähenemistänsä... Säveltenpauhina masensi
mielen, painoi sen maan mustan mullan alle... Tuskan repimänä valitti
onneton Martva:

    "Ah, suuri kuolo, auta!
    Tee mulle kylmä hauta!
    Sä yksin auttaa voit...
    Oi, tuskieni tuoja
    Sa maan ja taivaan Luoja,
    miks minut vaivaan loit!"

Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana... Ihmis-onnen kehto oli jo
kylmille jätetty... Jo laskettiin onnea arkkuunsa... Jo kannettiin
arkkua hautaan... Jo luotiin hauta umpeen... Taivaalta laskeutui
Jumalan henki... Se pysähtyi korkealle Martvan päälle... Se etsi
erehtynyttä... Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän
tielle, pelastaen sen siten turmiosta... Vanhurskaana tuomarina kysyi
Se korkeudesta:

-- "Martva!... Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui
onneton Martva lymyynsä... Yhä katkerampana vuoti kyynel... Entistä
onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa:

    "En tiedä, raukka, missä
    mä lienen... Kyynelissä
    mä kylven päivät, yöt...
    Tuskaani nyt mä näännyn...
    Jos minne, kurja, käännyn,
    Sa mua siellä lyöt..."

Arkun kantta naulattiin jo kiinni... Jo vietiin onnea hautaan... Jo
oli onnenkehto aivan tyhjä... Armotonna tiedusti Jumalan ääni:

"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi
pelkäät Minua?"

Tulinen tuskan kukka hohti kädessä... Kukka poltti kättä, kyynel
poskea... Taivas pauhasi suru laulun hyminänä... Tuskankellot soivat
entistä kovemmin... Menehtyneenä valitti onneton neito:

    "Mä petyin... Tuskissani
    nyt huudan apuasi...
    En luokses tulla voi,
    sill' olen alastonna...
    Ah, ällös armotonna,
    nyt mua kutsu, oi!"

Surulaulu säesti palavinta rukousta... Suurena selitti Jumalan armo
hänelle:

-- "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla...
Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa jo _itse_ paratiisin kadottaa...
En _yksityistä_ varten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta...
Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä.
Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisi
_itsellesi_ se lupa, joka sinut turmaan päästää... Siis ei voi
olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun
säätämääni uomaan palaaminen..."

Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen... Enkeli seppelöi hänet
tuskansa tuliseppeleillä... Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät
jo mahtavina... Ne taistelivat keskenänsä... Tulinen seppele alkoi
jo polttaa pahaa poroksi... Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja
vaikeroiden valitti Martva:

    "Ma tunnen suuret syyni...
    Ah, voi! Ah, kaikki tyyni
    nyt mua runtelee...
    Edessäs maahan vaivun
    ja tahtos alle taivun...
    Tee, Luoja, tahtos, tee!"

Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu...
Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä... Se ei jättänyt
rikosta rankaisematta... Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden...
Järkkymättömänä lausui se:

    "Pois täytyy sinun Martva täältä mennä...
    Sä _itse_ paratiisin itseltäsi
    oot hävittänyt erhetyksilläsi...
    Nyt poistu raunioiltakin jo pois!..."

Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi... Ohdake odotti kaikkialla...
Suuri erämaa avautui... kuoleman viikate välkkyi... Tuskan laulujen
pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa:

    "Jos poistun vaikka minne,
    niin, ah voi, myöskin sinne
    vien vihas matkassain!
    Ei missään mulla rauhaa,
    Sun äänes aina pauhaa...
    Voi tuskaa sielussain!..."

Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä... Hän
osotti Martvalle erämaata... Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla
istui Jeesus orjantappurakruunu päässä... Sitä osoittaen lausui
Cherubim lempeästi Martvalle:

-- "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen
luokseen!..."

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina... Ukkosena
raivosivat suuret voimat... Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät
vastatusten... Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa...
Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki... Hätäytyneenä,
epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva:

    "Oi minne joutunenkaan!
    Jos kunne katselenkaan,
    siell' on vain erämaa...
    Mä kyyneleistä kastun...
    Jos minne jalkain astun,
    niin oas haavoittaa."

Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut... Taivas ja
maa pakahtui säveliinsä... Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat
joukot:

    "Kaikki voipa olet sinä, Jumala!
    Tue sinä häntä!
    Tee hänelle erämaa ruusuiseksi!
    Kitke sieltä orjantappurat,
    kitke ne omaksi kruunuksesi!
    Sillä sinä olet hyvä ja laupias!
    Auta häntä, Jumala, auta!"

Kuoleman kellot kumisivat... Ihmis-onni oli haudattu... Sen kehto,
paratiisi, oli kylmille jäänyt... Vaivoissansa valitti Martva
yksinänsä erämaassa:

    "Oi, enkeli, mi kulki
    mun vierelläin, ja sulki
    nyt paratiisin! Missä
    on apu? Kyynelissä
    on ainut lohdutus."

Välkkyvät miekat käsissänsä veisasivat Cherubimin joukot:

    "Sinun tahtosi, Jumala, on tapahtunut!
    Sinä olet vanhurskas.
    Siksi emme tekojasi tutki.
    Mutta sinä olet myös _hyvä_...
    Armahda siis Martvaa!
    Johda hänet kadotettuun paratiisiin takaisin!
    Suuri olet Sinä, Jumala!
    Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Paratiisin raunioilla leijaili kuoleman kolea hiljaisuus... Enkeli
Mikael suri siellä ihmishengen kohtaloa... Kaikkeus kohahti... Kirkas
tuli välähti... Perkele ilmestyi Mikaelin eteen ja osottaen Jeesusta
lausui ylpeänä:

-- "Herrasi kirosi maan orjantappuraiseksi... Katso: _Hänen_ Poikansa
kantaa hänen kirokasvistansa tehtyä kruunua..."

Hän pysähtyi ja lopetti ilkkuvana:

-- "Hän kirosi siis orjantappuroiden piikit _Häntä Itseänsä_
haavoittamaan... Hän teki sen _minun_ tahdostani... Niin voittaa
minun henkeni _paha_..."

Mutta silloin kävi pauhu: Taivaan enkelit veisasivat Jeesuksen
ylösnousemisen kunniaksi... Taivas kirkastui... Kaunis pilvi vei
Jeesusta ylös taivaaseen.



Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.


Jo olivat elämän loppiaisjuhlat. Hengen jalous sanoi jäähyväisiänsä.
Se jätti sielun autioksi, huonojen henkien lymyksi.

Oli ilta jo.

Hämärä peitti metsät harsoihinsa. Syyskesän kuutamo levitteli
kelmeitä hopeoitansa vesien välkkeeksi ja uitteli kuun kuvaista
joka järven pohjassa. Kaikki oli autiota kuin järven yksin jäänyt
ranta vesi, jota ei enää korista onkijan ruuhi. Hämärä tiheni.
Se kutoi verkonsilmän silmän lisäksi. Syysrunous tuulahti. Yö
oli salaperäinen, metsä kaihoisa, ja varjoissa ripsehtivät öiset
metsänhenget arkoina, vältellen ihmissilmää.

Eräästä puistoteatterista oli öinen väki poistunut. Jäljelle
oli jäänyt ainoastaan kepein kuona, myöhäisimmät, varsinaiset
yksityishuoneiden asukkaat, huvipaikan kotiutuneimmat yököt.
Salissa soitteli vielä orkesteri yhä harvenevalle joukolle. Eräässä
suljetussa yksityishuoneessa istuivat Oolavi, Harteva, Horsma, Voima
ja Ilanne sekä kolme heihin liittoutunutta venäläistä. Kaikki olivat
hurjalla päällä, eikä Oolavi enää ollut johdettavana: Selvästi voi
nähdä, että hän oli kohonnut Hartevan rinnalle, milteipä hänen
sijallensa, joukon ensimäiseksi, sen sieluksi. Viini ja samppanja
virtasi. Kalliit sikarit levittivät hyvänhajuista savua. Kuului
uhmailuja, ja villiytynyt luonto puhkesi räikeäksi, renttuilevaksi
ylvästelyksi.

-- "Siis se on päätetty, että huomenna me tulemme miljoneereiksi...
Joka ei jänistä, hän koskettakoon tikarillansa tuohon", -- lopetti
Oolavi keskustelun suunnitellusta pankinryöstöstä, ojentaen samalla
kirkkaaksi hiotun tikarinsa.

Seitsemän tikaria koski hänen ojennettua tikarinsa terää. Kuului
uhkarohkeita huudahduksia. Silmät paloivat. Katseet leimusivat
villeinä. Jokaista huumasi viini ja kulta ja ahdisti entisen huonon
elämän tulos: heidän nykyinen tilansa. Kyselyt ja aprikoimiset
tukehtuivat ja ihminen vaani saalistansa kuin nälkäinen peto.

-- "Hyvä!... Ja nyt lasit täyteen ja pohja pystyyn!" - huudahti
Oolavi, heti kun vala oli vannottu.

Hän kulautti lasinsa pohjaan ja käveli reippaana huoneessa. Jostain
läheisestä huoneesta kuului pianon soittoa, huolettoman kylälaulun
rimputusta. Oolavi alkoi laulaa sen säestyksellä rehentelevänä,
uhmaavia liikkeitä tehden. Hän lauloi:

    "Kaks' on mulla ystävää:
    viini sekä puukko.
    Niillä huoli häviää,
    lähtee tytön suukko.
    En mä sure. Hirttonuora
    mulle on kuin kaunis huora,
    joka mua käsin kaulaa,
    muka hirttääkseen, ja laulaa
    sekä tanssii... Hih... Hei!... Hih!"

-- "Hih!" -- hihkasi koko joukko, sekä kertasi villinä:

    "joka mua käsin kaulaa,
    muka hirttääkseen, ja laulaa
    sekä tanssii... Hih!... Hei!... Hih!"

Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita
venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi.
Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne
häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi
yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia
kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen
hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin
jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja
häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat
häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä
kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka
askeleella tuliruoskallansa.

Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden
viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä
venäläistä olalle ja kysyi räyhäten:

-- "Kuule, Vaanja!... Onko sulia ollut monta henttua?"

-- "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", -- pöyhkeili
Vaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen:

-- "No, se on hyvä!... Se on oikein, että monta päivässä..."

Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi:

    "Kihlasormus mulla ei
    sormessa vaan loista,
    vaikk' on mulla helluja
    nyt jo viisitoista."

Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä:

    "vaikk' on mulla helluja
    nyt jo viisitoista."

Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin
kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi:

-- "Kuule, Oolavi... A, Oolavi?"

-- "No?... Kysy loppuun!" -- komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari
keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta.
Vaanja tiedusteli rähinän seasta:

-- "Onko sulla vakituinen hellu?... Rakastajatar, tarkotan... Minulla
on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen."

Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen:

-- "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?"

Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta
ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti
vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa... Se nousi niille...
kirpeli... pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia...
Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää... jaloa... puhdasta. Hän
epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko
uudisti:

-- "A, Oolavi!... Onko sulla vakituinen hellu?... Hei, onko?"

Oolavi kaatoi lasinsa täyteen... Martvan kuva häilähteli hänen
edessänsä... Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana,
poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa.

Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin
viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen:

-- "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää
ottaa... Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?..."

-- "Sano suoraan, jos ei ole!... Hih!" -- hihkui Vaanja.

Martvan avuttomat silmät vilahtivat Oolaville. Katkera pala nousi
vielä kurkkuun. Rähinä yltyi huudoksi. Joukko piiritti Oolavin ja
tiukkasi yhä:

-- "Sano onko sinulla rakastajatar, vai pitääkö hankkia..."

-- "Huutakaa viinuri ja käskekää tuoda tyttö!... Viinuri...
Ihminen!... Hei, ihminen!"

-- "Ei sillä ole rakastajatarta... se on vielä lapsi... Mene, Yrjö,
hae sille tyttö!" -- viisasteli Horsma.

Sana "lapsi" koski Oolaviin. Hän ei tahtonut olla "lapsi"...
Harmiansa salataksensa tekeytyi hän huolettomaksi. Joukko ei
hellittänyt, vaan tenäsi yhä ivaillen:

-- "Oletko sinä noin suureksi iljennyt kasvaa, ilman vakituista
rakastajatarta!... Oi-joi, Oolavi!... Suuri lapsi!..."

Oolavin miehentunteet ärtyivät ja loppumattomiin kertautui hänelle
ivailu:

-- "Oolavi!"

-- "Aa, sinä, Oolavi..."

-- "Suureksi mieheksi ilman omaa henttua!"

-- "Hei, Oolavi!... Eikö sinulla todellakaan ole ominaista kultaa?"

Se pisti Oolavia. Luulo, että häntä ivataan niin arassa asiassa,
olisi saanut hänet tällä hetkellä valehtelemaankin. Sitä
alhaista sieluntilaa kehitti hänessä myös päihtymys, huumaus ja
kuoleman kanssa leikkiminen. Hän oli valmis häpäisemään kaikkein
pyhimpänsäkin. Joukko ivaili edelleen. Hän ärtyi.

Ja silloin polki hän lokaan jalojen tunteittensa viimeiset rippeet,
muuttui elukaksi, kulautti lasinsa pohjaan ja ylvästeli:

-- "Jos olisi rahaa niinkuin rakastajattaria, niin miljoneeria
olisimme, ennen kun ehdimme huomenna rikastua... Tällä pojalla on
henttu joka itkee, ja semmoinen henttu onkin, joita ei joka oksalta
oteta!"

Hänet keskeyttivät riemuitsemisen huudot:

-- "Hurrataan sitten Oolaville... Hällä on henttu!... Hurrataan!..."

-- "Hurrataan!"

-- "Hurrataan Oolaville!... Hurrataan!... Hurraa!"

-- "Huraa!... Huraa!... Huraa!" -- kaikui huuto. Vaanja jatkoi:

-- "Onko sulia hyvä henttu?"

-- "No on semmoinen, että sen joka sormi vastaa viittä tavallista
tyttöä kaikkine hynttyinensä", -- ylpeili Oolavi, karvaan palan
noustessa kurkkuun ja Martvan nimen polttaessa hänen huuliansa. Hän
toivoi, ettei sitä kukaan kysy. Sitä estääksensä hän renttuili,
laulaen sen muaksi:

    "Kullallani, joka on kaunis
    ja komiasta linnasta tuotu,
    on aitta rikas tavarasta
    ja suukkoihin huuli luotu."

-- "Hei!" -- hihkaisi hän laulunsa lopussa. Koko joukko toisti
hihkaisun. Jotkut matkivat prissakkaa: Vaanja kertasi Oolavin
viimeisen laulun ja toiset toistivat sen kaksi viimeistä säettä:

    "On aitta rikas tavarasta
    ja suukkoihin huuli luotu."

Oolavi yritti kääntää puheen toisaalle, mutta Vaanja ehti ennen kysyä:

-- "Eh, Oolavi! Missä sinun henttusi asuu?"

-- "Sinä olet nuorukainen, kun sinulla on ominainen hilsu!... Mikä
sen nimi on?" -- yhtyi koko joukko. Kysymys satoi kysymyksen perästä.
Yhtenä rähinänä kuului:

-- "Missä sinun kultasi asuu?"

-- "Mikä sen nimi on?"

-- "Hei, Oolavi!... Sano tytön nimi!"

Oolavi yritti sivuuttaa kysymyksen laululla ja retuamisella, mutta
Harteva astui hänen eteensä ja tiedusteli tärkeän näköisenä:

-- "Oolavi!... Sano sinä tyttösi nimi... Jos sattuu ylihuomenna
leskeksi jäämään, niin minä korjaan hänet kelkkaani... Minulla ei nyt
olekaan muita..."

-- "Ei tämän pojan tyttö jää leskeksi, ennen kuin on miljoonilla
linna rakennettu", -- kierteli Oolavi reuhaamisella. Nimi ei tahtonut
huulelta irtautua. Hän tuskastui ja toiset alkoivat taas härnätä.
Sateli kiusotteluja:

-- "Se on mustasukkainen..."

-- "Ei Oolavilla olekaan henttua... Se pöyhisti turhaa!" - ivaili
Horsma.

-- "Menkää hakemaan viinuria!" -- ilveili joku. Oolavi joi. Rähinä
jatkui. Sekaisin tulvi ivailuja:

-- "Oolavi on rakastellut ainoastaan pitkän matkan päästä..."

-- "Oletko sinä rakastajatartasi nähnytkään?" -- kyseli Harteva.
Vaima vastasi Oolavin puolesta, ivaten:

-- "On Oolavi nähnyt: Kirkossa käydessään on tiepuolesta katsellut,
kun tyttö ohi häilähti..."

Koko joukko nauroi sukkeluudelle. Oolavi joi ja päihtyi. Hän ei enää
välittänyt härnäilemisistäkään. Kohottautuen muun joukon yläpuolelle
antoi hän niiden jatkaa, tekeytyen välinpitämättömäksi. Sukkeluudet
muuttuivat sekavaksi humuksi. Moni tuskin tiesi, mitä suustansa
päästi. Joku lauloi välillä huonon kapakkalaulun, toinen hihkaisi
sille. Harteva jatkoi kyselyänsä:

-- "Onko se Iltamo sinun rakastajattaresi?"

-- "Eeeei!" -- vastasi Oolavi ylvästellen: "En minä semmoisesta
katuharakasta huoli, joka ei osaa muuta, kuin omaa pyrstöään sukia...
Se oli minulla, mutta minä annoin sille lähtöpassit näppiin ja sanoin
että: vhiu."

-- "Vhiu!" -- vihelsi koko joukko, matkien Oolavin ylvästelevää
liikettä.

-- "Annoitko sinä Iltamolle passit pussiin!" -- ihmetteli Horsma.

-- "Älä lemmolla!" -- ihailivat toiset.

Oolavi pöyhistyi. Hän huomasi nousseensa toisten silmissä sankariksi
ja kerskui:

-- "Ne semmoiset, kuin Iltamo, ovat minulle ainoastaan
väliaikaisia... Minä muutan niitä, kuin paitaa päältä..."

Joukko oli ihastunut. Kateisia ääniä kuului:

-- "Vai annoit sinä Iltamolle erokirjan?"

-- "Annoin, että hei vaan!" -- kerskui Oolavi.

-- "Hei!" -- hihkaisi joukko.

-- "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" -- tiukattiin taas. Oolavi oli jo
eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili:

-- "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi
tulisi!"

-- "Martvako?... Ranniston Martvako?... Se herran enkelikö... Jo nyt
taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset.
Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan.

-- "Se jumalinen Martvako?... Älä lemmolla!" -- ihmetteli Hartevakin,
kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?"

-- "No enemmän kuin vihille mennessä", -- kerskui viinin ja hurjuuden
eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan
rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen.

Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa,
ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja
nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi.

Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi
katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa
poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin
joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä
laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja
palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka
lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina
taiteilijoina.

       *       *       *       *       *

Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun
Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät
hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella.
Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen,
kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa.
Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt
kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi
siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän
kotiinsa palaa.

Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän:

-- "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä
semmoiseen tavaraan, jota ei tullata..."

Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina.
Innostuneena jatkoi hän:

-- "Kas kun minä en sitä äsken muistanut... Itse istun sitten junassa
hyvin huolettomana... Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos
niitä satun näkemään asemalla... Silloin en herätä epäluuloa..."

Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän:

-- "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin...
Miltähän nyt koti näyttää..."

Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen.
Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna... Hän
hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan.
Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle
oudon, ilkeän tunteen.

Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas
tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut.

Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä
sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten
ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva
päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten
aina selvempänä, kirkkaampana... Hän muisti koko hänen kanssansa
elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen
leikki... kirkkomatka... soutelut... laulut ja kaikki valkenivat ja
kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena,
sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli... Tyttösestä hän
kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat...
Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan
veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"... kiikussa, kun
laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan
koskea... Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa... Hän vapisi ja
itki kuin lapsi... Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli
Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä... Sen
jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa... Hän muisteli
kohtauksensa Pietarissa... baletissa ja Cabat'ssa... Kylmä hiki
vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi... Martva katsoi häneen
avuttomana, rukoilevana.

Häneltä pääsi haikea pitkä valitus. Hän alkoi hädissänsä ajatella
kotiinsa palaamista semmoisena kuin oli, luopuen pankin ryöstöstä...
Tuhlaajapojan iki-ihana kertomus kirkastui hänelle...

Mutta silloin muisti hän taas, että sekä Ranniston että Tuukkalan
talojen täytyi hävitä, jos hän semmoisena palaisi... Hän näki isänsä,
äitinsä, Martvan ja Ranniston, niiden tuskan ja epätoivon. Kauhu
valtasi hänet kokonansa. Ajatukset tylsistyivät taas. Hiki valui
virtana. Suuri elämän ristiriita repi häntä armottomin käsin.

Niin taisteli hän kauvan elämän hirmuisimmassa pimeydessä, epätoivo
tulisena vuorena hartioilla. Hän koetti tehdä tiliä elämästänsä, eikä
jaksanut. Ajatukset kääntyivät taas Martvaan. Hän muisti myös; ne
illat, joina oli lukenut hänen kanssansa Harhaman saastaista kirjaa.

Viimein nousi hänessä uusi kysymys. Hän mietti:

-- "Miten minä olen tähän tilaan joutunut?"

Eikä hän jaksanut sitä käsittää. Hän tutki ja tutki, mietti ja
järkeili, mutta alussa turhaan.

Ja taas muisti hän tuhlaajapojan ja Martvan. Elämän inho täytti
hänet ja hän halusi paeta koko elämää. Hän alkoi taas tutkia, mitä
teitä hän oli nykyiseen tilaansa vajonnut, muisteli pienimmätkin
tapahtumat, mietti niitä lopulta, ei itse asian selvyyden takia, vaan
ikäänkuin saadaksensa ajatuksille jotain tehtävää, joka viihdyttelisi
niitä, sammuttaisi niiden palon.

Silloin osui hänen silmiinsä Harhaman kirja. Salamannopeana iski
häneen muisto, kuinka hän oli matkansa alkanut aivan sen kirjan
sysäämänä ja kulkenut sen johtamana. Hän kauhistui, sieppasi kirjan
pöydältä, ja paiskasi sen nurkkaan, kuin olisi se ollut tulikuuma
kivi, tai inhottava, myrkyllinen käärme. Hänen vihansa leimahti sitä
kohtaan. Hän syöksyi seisaallensa, polki riettaan kirjan jalkojensa
alle, tallasi sitä ja raivosi epätoivoisena:

-- "Sinä alhainen rietastelija!... Sinä kirjailijanarri, joka
ostat jokapäiväistä leipääsi pääsi tyhjällä sisuksella...
tietämättömyydelläsi ja elämäsi loalla..."

Hän käveli hetken kiihtyneenä huoneessansa. Silmiin sattui silloin
pari muuta, oivallista romaania. Hänen vihansa kääntyi silloin
niihinkin. Raivostuneena paiskasi hän ne lattialle nurkkaan ja huusi:

-- "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette
ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa..."

Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi
kirjoja ja raivosi:

-- "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette
kaikki..."

Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: -- "Kun ette ole
koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa..."

Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut
erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli
siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut
epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana.

Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja
tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli
kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana
muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa
kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana.
Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili
aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa.
Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi... Ja kun hän oli kauvan
istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo
kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin
Hallanselän rimpisuosta.

Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa
taivaanrannan alta.



Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.


Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia... Synkkä
korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala
kohina...

Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo
pimetä ja tienhaaroiksi hajota... Hän ei tiennyt enää, minkä
tienhaaroista valita... Jo valitsi hän umpimähkään... Jo kulki
hän tien varassa... Polku pimeni pimenemistänsä... Se kapeni
kapenemistansa... Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä
eronsa...

Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä... Ne peittivät jo kelmeää
kuuta... Valo väheni... Jo alkoi kulkija väsyä... Jo huomasi hän
vaeltavansa pimeydessä... Yhä pimeni... yhä synkkeni korpi... yhä
hupeni polku kulkijan jalan alta... Jo raukaisi jalkaa... Jo painoi
matkan vaiva hartioita...

Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä... Polku
oli hävinnyt... Se oli tienhaaroiksi hajonnut... Hän seisoi yksin
synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi
tienä ja pimeys johtotulena...

Hän hätäytyi... Taivas musteni... Korppiparvet rääkkyivät
kamalasti... Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi
muuttuneet... Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen... Kolkko oli se
korpi, tietön oli se, valoton...

Etäältä kuului kumea ääni... Kulkija kauhistui... Hän istahti kivelle
ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa...
Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan... Raskaana vuorena
riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota... Mieli ei
noussut enää maan alta... Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena...

Kävi kylmänkolkko tuulenhenki... Oolavi muisti silloin isänsä
kotia... Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin... Runollisena
tuikutti öinen, valaistu akkuna... Uudin oli poissa ja akkunalla
paloi Martvan lamppu...

Kolea tuuli puhalsi uudestaan... Se puhalsi korven kylmänä
huoahduksena... Oolavi värähti vilusta... Hän tunsi jo korven
kylmyyden... Masentuneena huudahti hän itseksensä:

-- "Tännekö olen minä joutunut!"

Korpi huoahti kylmempänä... Korppi huusi... Huuhkaja huhuili...
Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi...

Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä... Hän tutki tarkemmin
elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet... Kaikki
pimeni silloin elämänsumuihin... Hänen kulkemansa polut alkoivat
muuttua mustaksi käärmeeksi... Hän kauhistui... Polut muuttuivat
muuttumistansa... Hän hikosi... Polut alkoivat jo madella matoina...
Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina... Hän alkoi jo katsella
turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän
ylettymillä... Hän joutui epätoivoon... Sen valtaamana valitti hän
katkerana:

-- "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!... Voi
väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!..."

Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi... Aave istahti jokaiseen
pimeään piiloon... Huuhkaja herkesi huhuamasta... Korppi katkaisi
rääkyntänsä... Manalan hiljaisuus hiipi maille...

Yhä mietti Oolavi elämäänsä... Yhä synkeämmäksi muuttui mieli...
Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä... Ne sihisivät,
purivat toinen toisiansa... Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja...
Vihaisina kihisivät ne kaikkialla... Kauhistuneena huudahti Oolavi:

-- "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!..."

Hätähuuto kulki korvessa hirmuna... Sen kaiku kierteli vuoren
kauhuna... Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa...
Joka lymystä kiilui musta madon silmä... Oolavi tajusi tilansa
toivottomuuden... Kodin rauha muistui taas mieleen... Se tuikahti
kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa... Hän hengitti
hätäytyneesti... Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet...
Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä
siroteltu... Vihainen pilvi pauhasi korkealla... Korppi rääkkyi...
Etäinen koski kohisi kamalasti... Hän yritti taas kotiinsa kääntyä,
mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä... Epätoivon rusentamana
huudahti hän kauhuissaan:

-- "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!..."

Vihainen pilvi punotti... Yhä synkkeni Sinain korpi... Elämästä
siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta... Oolavin hätä oli
hirmuisimmillansa... Mieli kulki jo kivien koloissa... Turhaan etsi
se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt
käärme... Koti oli enää ainoa rauhan satama... Kauhun kynsissä
kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä:

-- "Voi minua onnetonta!... Minun täytyy palata isäni luo vaikka
käärmeen syömänäkin... Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin
puremat!..."

Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa... Se loihti kotitielle
Sinain vuoren... Vuori jylisi... Tuli suitsusi sen seinämistä...
Pauhu kierteli luolissa... Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoi
salamoita... Jumala puhui pilvessä.

Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä
laintaulu... Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa... Hän oli
varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden... Kauhuissaan katsoi
hän Perkeleeseen... apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa...

Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle
vuorelle katselemaan maailman rikkauksia...

       *       *       *       *       *

Kävi viima...

Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta
kohti...Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä... Komeimmat
tähtilennot valaisivat heidän tietänsä... Heidän ympärillensä
kohahti joukko enkeleitä... Jokaisen enkelin kädessä oli musta
käärme... Aseet välkkyivät... Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta
tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet...
Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä... Jokainen siiven-ote vei
matkaa ajatuksen ylettymän pituuden...

Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen
enkelien lauma, joita johti suuri henki... Soiton pauhatessa kohisi
se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä... Edellä lensi miljoonainen
lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet... Niiden kaksihaaraiset
tulikielet hohtivat valaisten tietä... Kaikki välkkyi, kaikki
hohti... Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin
etäinen ukkosilman pauhu... Siellä veisasivat toiset suuret enkelien
parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki.

Soitto pauhasi... Enkelilauma lensi aatteen nopeudella... Ei ollut
tiellä päätä, eikä tienviittaa... Kirkkaimmat vielä tulisina
hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina
tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin
sävähtävä valo...

Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä
radoillansa syöksyen... Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen
tietä.

Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän
teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas... Hurjan
ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle...
Suo hyllyi veden varassa... Pohjaton meri näytti kannattavan sen
leväpaljoutta... Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja
mudanhajua... Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta:

-- "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?... Aijotko rimmen
leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?..."

Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti... Suolla kurnuttivat ilkeät
sammakot... Sen muta kurisi... Kaukaa kuului haikea huuto... Se huuto
leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä... Varis rääkäsi kerran käheästi,
ja sitten syntyi vihlova äänettömyys...

Silloin täytti tuska Oolavin sielun... Suolla leijaili ijäinen
nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut
nautinnoissa... Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin... Suon
mudat eivät enää maistuneet hänelle... Katkerana huokasi hän:

-- "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta
käsivarresta lähtee!... Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota
palata suon mutien ääreen!..."

Yhä synkkeni epätoivoinen näky... Suo itki vettä, Oolavin
sieluverta... Kavalana lausui Perkele hänelle:

-- "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston
pitäminen!... Hän tietää kiertää suonmutia..."

Sumu laski rimpisuolle... Kostea, kylmähkö viima puhalsi... Oolavi
tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen... Mieli muuttui
suonmudaksi... Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen
kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä
ylikuohuvaksi...

Soitto soi sielun lumona... Perkele loihti Oolavin eteen kasan
kiiltäviä kulta-avaimia... Hymyillen lausui hän kiusattavalle:

-- "Siinä on sinulle taika-avain... Puhu sillä, niin kivet leiviksi
tulevat!"

Kulta hohti, suo kurisi... Ei ollut vielä aivan Oolavin henki
valmis... Se epäili... Illansuussa tehty päätös veti häntä isän
syliin... Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen
aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen
rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis
veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn,
hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa
kohti... Sen näki Oolavi... Koti kutsui vielä kerran... Pois oli
julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella... Perkele lausui
silloin itseksensä:

-- "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee... Ei hätää toki: epäilys
ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä,
Jehovaa... Ja hän on tulvillansa epäilystä..."

Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien
joukot...Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi...
Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka
pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille
valoantimiansa.

Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden,
kirvellen ruskettunutta ihoa... Syvään uurtuneet rypyt koristivat
otsaa... Käynti oli raskas... Hartioita painoi kumara... Ei koskaan
joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta
niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut
aikaa nauttia niistä... Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa
Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt.

Yhä ahkerammin raatoivat orjat... Yhä kuumempana valui
otsanhiki...Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa...
Mieli masentui... Epätoivo nousi kevättulvillensa... Perkele huomasi
aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu
Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi
kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin
helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja
huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren
tervehdystä koivun latvassa kukkujalle... Siellä Harhasaaren
lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten
eleli väki huoletonna... Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin
elää elääkseen... viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa...
saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta... Jokaisen vyöllä
kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä
puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä
janoisen eteen... totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa... Sen avaimen
käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen
viileän varjon lempiville... Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät
itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen
omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä.

Sen kaiken antoi kulta... Se sitoi työhön suuret orjajoukot... Se
sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä... Ilman vartijoita
raatoivat ne kullan haltijan hyväksi... Sen puolesta kantoivat ne
otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja
nuhteettoman elämän on saapa jokaiselta _itseltänsä_.

Korkeudesta hymisi lumolaulu... Aurinko valoi runovaloa... Se valo
värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi... Se kaunis näky huikaisi
Oolavin hengen hohteellansa... Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi
niille, herpautui, raukesi... Kultakuume syöpyi siihen taaskin... Sen
nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas:

-- "Suo orjajoukon raataa edestäsi!... _Kullalla_ itse avaa
vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa... On otsanhiki
avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy
sillä leiväksi muuttaa."

Sanat lumosivat Oolavin... Hän valmistui... Kiusaaja vei hänet nyt
korkealle vuorelle... Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari:
nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus... loisto, sen
orjajoukot... kunnia ja viini... Kaikki antautui kulta-avaimille...
Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi... Huuli antoi mehevimmät
suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski... Se kulta käski
oikeuden vaakaa... Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku
oitis... Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana
lausui Perkele:

-- "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut..."

Oolavi oli jo valmis... Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus
sävähti häneen kulta-avaimesta.

Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi
silmän sokeaksi... Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui
hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä
kirkonharjaa:

-- "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka
hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee... No... kirkonharjakin ehkä
on lahja... Onhan se korkeahko istuimeksi... Vaan muista toki, pidä
aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!... Se epämukava
on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista
suudelmata tarjoo... Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise
kauniin kukkapensaan alla... ei syli lämmin tarjoa sulojaan..."

Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä... Toisaalla
loistivat maailman rikkaudet... Otsanhiki tuntui tehottomalta
avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen
silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa:

-- "Minun sortumattomana temppelinharjanani on tämä vuorenhuippu,
jolla seisot... On edessäsi kaikki toivottava... Ja kaiken sen saat
kulta-avaimella... Saat _avaimenkin_ minulta, jos tahdot... Sen saat
jos Hänen kirkonharjaltansa laskeudut pois ja lakkaat kulkemasta
kapeaa tietä, joka Häneen vie... Siis nouse tänne minun vuorelleni,
niin kaikki, mitä jaksaa silmä nähdä ja mitä jaksaa himo odottaakaan
sinua odottaa jo ottajakseen... Myös Tuukkala ja Martva pelastuvat,
jos tartut noihin kulta-avaimiini... Jos täällä Korkealla vuorellani
kumarrut nyt vain minun edessäni, niin annan sinulle oitis koko
maan..."

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat taas korkeudessa... Sävelpilvet
vyöryivät rajuina, toisiansa kumoon syösten... Sen pauhinassa
laskeusi Oolavi Jumalan temppelinharjalta alas, nousi korkealle
vuorelle ja laskeutui Perkeleen eteen polvillensa...

Yhä valtavampina pauhasivat suuret sotalaulut... Perkele nautti
voitostansa... Meteorikruunu valoi hohdettansa vaipaksi hänen
hartioillensa... Kirkkaat tulisoihdut leimusivat käärmeiden
suusta kaksihaaraisina tulikielinä... Se sekottui ihmissoiton
sävelpauhuun... Sen kantamana kohahti kaunis saattojoukko
siivillensä. Kaiken hohtaessa kulki se suurten ihmistöiden ohi
kiitäen pauhinalla paluutietänsä myöten... Perkele vei kiusattavan,
antautuneen hengen voittokulkueessa maan päälle häntä siellä
palvelemaan.



Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.


Maailmoiden ikilento pauhasi radoillansa. Jokaista, ken niiltä
poikkesi, kohtasi tulinen tutkain.

Oli suunniteltu ryöstöpäivä.

Väsyneenä, menehtyneenä heräsi Oolavi loistavasta unestansa kylmään,
jäytävään todellisuuteen. Hän istui vuoteen reunalla tuskaisena,
alakuloisena ja hikisenä. Aluksi ei hän muistanut mitään, eikä
tajunnut mitään. Tylsänraukeat ajatukset kiintyivät sillanrakoon, tai
johonkin vähäpätöiseen, kuten kärpäsen surinaan, lattialla olevaan
rikkaan ja uunin peltien ränsistymään. Hän ei jaksanut ajatella
senpäiväistä ryöstösuunnitelmaakaan, oli sen aivan unohtanut.

Juotuansa lasin vettä, istahti hän tuolille, nojasi kyynärpäät
polviinsa ja kumartui käsiensä varaan. Illalliset mietteet alkoivat
silloin selvetä, kirkastua kuin nouseva, surullinen aurinko. Hän
muisti halunsa ja päätöksensä palata katuvana kotiin ja alkaa
uudestaan Hallanselältä, josta oli pois lähtenyt, tullut elämää
hakemaan. Hän punnitsi sitä päätöstä, virkistyi jo siitä hieman ja
näki siinä pelastuksen.

Mutta sitä punnitessansa tuli hän taas ajatelleeksi kotiin
saapumista. Hän kuvitteli, miten isä ja äiti ottaisivat hänet
vastaan. Kaikki iloitsisivat... palvelijat keskeyttäisivät työnsä...
kahvi kiehuisi... illalla lämpiäisi sauna... naapurit tulisivat
tervehtimään...

Ja silloin johtui ajatus siihen hetkeen, jona kaikki paljastuisi...
Hän alkoi vapista... Hän muisti, että Tuukkala menee velasta,
ei jää Hallanselkääkään, mistä uudestaan alkaa... Kylmä pureva
todellisuus nousi hänen eteensä kuin usva, joka nousee äkkiä suosta
ja peittää kylmiin sumuihin aamuauringon, joka on juur'ikään
noussut poutakirkkaana, heinä-ilmaa lupaavana. Jäävuori vyöryi sitä
ajatellessa hartioille. Kylmä hiki vuoti virtana ja kädet herposivat.

Epätoivon rusentamana kutistui hän kokoon, tylsistyi uudelleen ja
tuijotti lattiaan ajatuksettomana. Viimein alkoi hän taas hapuilla
pelastusta, yritti jotain ajatella. Ajatukset tekivät aina saman
kiertokulun, hajosivat ja tylsistyivät ja taas virkosivat hetkeksi.
Hän hengitti raskaasti, muisti Martvaa, jonka raskaudesta hän ei
tiennyt. Hän masentui yhä enemmän. Huone pimeni silmissä. Hän ei
tuntenut enää aikaa, ei paikkaa.

Ja kun ajatukset taas alkoivat tehdä työtänsä hitaasti, muistuivat
hänen mieleensä öiset unennäkönsä, kauhunsa ja ilonsa, jotka olivat
johtuneet illallisista sekavista ajatuksista. Niistä johtuivat
mietteet kultaan... kullasta päivän suureen tehtävään, ryöstöön...
siitä Tuukkalan ja Ranniston pelastukseen... rahojen sijoituksiin
ja kotiin paluuseen... Kymmenet kerrat kiersivät ajatukset saman tien.
Hän ei laskenut itse ryöstöä, ei sen vaaroja, ei rikoksellisuutta,
mutta tulosta. Hän lohdutteli itseänsä saaliilla ja uudella elämällä,
itse ryöstö oli ainoastaan kuin joku tavallinen, luvallinen teko.
Se ei häntä rasittanut. Häntä painosti ja masensi elämä yleensä,
nykyinen tilansa ja tylsistynyt tunne ja vaistomainen tietoisuus
elämänsä rikollisuudesta.

Uudestaan ja yhä uudestaan punnitsi hän sitten ryöstöä tai
kotiinpaluuta tyhjin käsin. Viime mainittu aikomus loihti aina
lopuksi hänen eteensä kuvan Tuukkalan onnettomuudesta ja Martvan
perikadosta. Hän ihmetteli, miten hän oli välillä unohtanut Martvan
milt'ei kokonaan ja vasta eilen ja nyt alkoi hänen tähtensä peljätä
ja hävetä. Hän ei käsittänyt sitäkään. Onnettomuuden suuruus
kirkastui yhä suuremmaksi: Se tukahdutti lopulta kaikki järkeilyt ja
laskelmat. Pakkoluovutus kuvastui ainoana pelastavana oljenkortena.
Jäytävä, jääkylmä todellisuus painoi häntä sille polulle, ja hän itse
näki lopulta, että muu ei enää auttanut.

Ja kun ihminen on tehnyt viimeisen epätoivoisen päätöksensä,
rauhottuu hän ja tylsistyy. Niin kävi Oolavinkin. Hän joi suuren
lasillisen viiniä, pukeutui, otti aseensa ja pienen pommin ja läksi
sovittuun paikkaan tapaamaan toisia.

       *       *       *       *       *

Puoli-pilvinen päivä lähestyi jo puolipäivän tienotta. Taivaalla
ajelehti vaaleita, kuivia pilven-häikäleitä. Varjot kulkivat maassa
niiden kuvaisina. Tuon tuostakin solui pilvi auringon eteen salvaten
tien sen valolta, solui ohi ja avasi taas pilvenraon valon tieksi.
Tuuli ryöpäytteli joskus katupölystä pienen pilven ja viskasi sitä
kulkijoiden silmille.

Eräässä kadunkulmassa odotteli Oolavi sovittua merkkiä vastapäätä
olevasta pankista. Sitä varten oli yksi ja toinen siellä aina jollain
asialla. Varrottiin hetkeä, jolloin väkeä olisi vähimmän. Hän ei
huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ei pölyä, ei kulkijoita,
ei valo- ja varjopilvien ainaista vuorottelua. Kaikki synkät
ajatukset olivat haihtuneet. Hän ei muistellut Tuukkalaa, ei omaa
tilaansa. Kaikki ajatukset olivat kiintyneet ryöstöön. Kuumeisesti
laski hän tehtäväänsä ja pakoansa, järkeillen:

-- "Ensin hyvin kylmäverisesti sisään... hiukan ylpeänä... Kun on
hetki, silloin kuin peto... Ne toiset seisovat aseet ojona, minä ja
Harteva kassaan... Eiköhän Harteva pelkää!... Tietysti se pelkää...
voi pilata vielä asian!..."

Hän kiukustui jo Hartevalle siitä, että se muka arkailee ja pilaa
asian. Kun se harmi oli mennyt, jatkoi hän taas suunnitelmaansa,
järkeillen:

-- "Sitten ei ole aikaa siekailla... Rahat hyvin joutuin talteen...
Onkohan miten suuria setelitukkuja... Ja eivät suinkaan ole
hajallaan, vaan käärittyinä..."

Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui
ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä
palasi hän taas aineeseensa, jatkaen:

-- "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi... Se pöyhkeilee aina, vaikka
ei riittäisi minulle voimissa läheskään... Tietysti ei riitä... Ja
tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!..."

Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy.
Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli
monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin
minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää
sairaloisuutta ja kuumetta.

Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa:

-- "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen... Ensiksi tätä
katua... alussa, jos ei ole hätää, hitaasti... vasta ensi kulmassa
nopeasti... Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo
tarkastetut..."

Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä
näkynyt... Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa,
ajatellen:

-- "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea... Jos
sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin
hyvin rutto käännös ja laukaus... Kun yksi kaatuu, säikähtävät
toiset..."

Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut
mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ.
Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja
kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt.

Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa
niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän
tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä.

Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään.
Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin
rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle
astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta.

Kaikki oli hetken aikaa rauhallista. Ryöstäjät suorittelivat
teennäisiä tehtäviänsä levollisina. Kukaan ei edes toiseensa
katsahtanut. Oolavi järjesteli näön vuoksi papereitansa, varustautuen
muka asiaansa toimittamaan.

Silloin kuului kuiva, käskevä komento:

-- "Kädet ylös!"

Tyrmistyneet virkailijat kavahtivat kauhuissansa ylös ja nostivat
kätensä pystyyn. Jokaisen rintaa kohti oli tähdätty pistooli, jonka
hana nousi jo puoli lyöntiin.

Silloin pääsivät Oolavissa irti kaikki petomaisen ihmisen halut.
Verenjanoisena eläimenä syöksyi hän kassaholviin, loikaten kaiteen
yli yhdellä hyppäyksellä. Hän sysäsi Hartevankin tieltänsä kumoon
ja hyökkäsi holviin kuin peto, joka syöksyy palavaan pesäänsä,
pelastamaan pentujansa... Silmät kiiluivat... Raivoissansa ei hän
jaksanut tarkastella missä rahat olivat... Hän kiskoi kassakaappien
ovia auki... penkoi nopeasti papereita, huomaamatta edes mitä
ne olivat... Hän sieppasi rahasäkin ja paiskasi sen taas pois,
huomattuansa rahat kupariksi... Säkki halkesi... Sisältö levisi
lattialle... Pankkihuoneessa oli haudanhiljaista... Hän sieppasi
toisen säkin... siinä oli hopeaa ja sekin sai mennä... Hän penkoi
salaman nopeudella, mitä käsiinsä sattui... töytäsi Hartevan syrjään
ja etsi aarretta puoli sokeana... Väliin pääsi hänen huuliltansa
raaka, hermostunut kirous.

Viimein löysi hän säkillisen kultaa... Sormet tulisina tarttui hän
siihen... Mutta se oli liian vähän... Hän raivasi edelleen... viskoi
papereita lattialle... syöksyi kaapilta kaapille... Hiki valui
otsalta, mutta hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sai hän käsiinsä setelivaraston ja alkoi ahdata sitä laukkuunsa
ja poveensa... Hän ei tarkastellut mitään, ei ajatellut mitään...
Pedon vimmoin sulloi hän täyteen kaikki säilönsä... Kun niihin eivät
kaikki mahtuneet, kiirehti hän Hartevaa:

-- "Ota nyt!... Ota sukkelaan!... Perhana!..."

Yhdellä harppauksella syöksyi hän sitte saaliinensa pois holvista,
loikkasi kaiteen yli ja poistui Hartevan seuraamana, toisten jäädessä
pariksi se kunniksi vielä vahtia pitämään. Heitä varten viskasi
Oolavi ja Harteva sopimuksen mukaan kultasäkkejä oven suuhun, josta
he voivat ne poistuessaan kiireesti mukaansa ottaa.

       *       *       *       *       *

Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun
rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä
kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin
kuului huuto:

-- "Tuolla menee yksi... Ottakaa kiinni!..."

Hänen jalkansa vavahtivat... Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi
hän rauhalliseksi... Hän tuskin kiirehti askeleitansa... ei katsonut
taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto:

-- "Ottakaa kiinni!... Ottakaa rosvo kiinni!..."

Hän kuuli juoksua ja hälinää... Väkijoukko läheni... Hän oli
tulikuuma... Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan... Siitä alkoi lyhyt
poikkikatu... Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa
juoksussa pakoon... Huuto yhä koveni takana... Katu, jota myöten hän
juoksi, oli tyhjä... Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti
juoksua, mutta hän ei luopunut siitä... Siinä oli hänen elämänsä.

Hän juoksi kuin peto... Joku kulkija sattui tulemaan portista
hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut
pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa...
Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien
kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle
kääntymäisillänsä... Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus... Hän
vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan,
joka kaatui luodin lävistämänä.

Muuta ei hän tapauksesta tajunnut... Korvat menivät lumpeen,
silmissä pimeni... Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana... Pari
kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa,
sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka
oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä...
Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta... luuli
kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi
katselemaan... Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan...

Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä... Mutta
kiinni-ottajat eivät pysähtyneet... Hän kuuli taas niiden huudot...
Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea
tien... Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin
kuin akanat tuulen tieltä.

Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä... Takaa-ajajat jäivät
askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija... Hän
huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa... Pelastus oli
hänestä varma... Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa...
Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä...

Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa... Puuttui
enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän
suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu...
Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty...

Mutta silloin ilmestyi tielle hänen eteensä joukko harjoituksista
palaavia sotamiehiä... Hän tyrmistyi, hätäytyi, oli menettää
mielenmalttinsa... Takaa ajajat huusivat sotamiehille miesvoimalla:

-- "Ottakaa rosvo kiinni!... Ottakaa kiinni rosvo!"

Sotamiehet käsittivät asian ja heti oli pakotie tukittu... Hetken
epäröi Oolavi, silmänräpäyksen vain... Seuraavassa tuokiossa syöksyi
hän oikealle, jonne kääntyi pieni polku... Alkoi uusi kilpajuoksu.
Sotamiehillä ei ollut patruunia, joten ampumisesta ei ollut pelkoa...
Takaa kuuluivat yhtenäiset kehotukset: "ottakaa kiinni!"... Vastaan
tuli mies, sieppasi seipään ja aikoi tuketa tien... Oolavi ojensi
aseensa... Kuului pamahdus ja mies kaatui hengetönnä tielle, Oolavin
hypätessä hänen ylitsensä.

Taas jätti hän kiinni-ottajansa ja oli pääsemäisillänsä metsän
suojiin, kun sieltä ilmestyi miesjoukko ja huudon kuultuansa tukkesi
häneltä tien... Hän ei enää käsittänyt mitään... Sokeana kääntyihän
polulta oikealle ja hyppi kivikkoa myöten eteenpäin... Ajajat
seurasivat kintereillä. Hän oli jo kolmelta puolen saarrettu.

Äkkiä tuli joki eteen... Hän vilkaisi sivullensa ja huomasi olevansa
piiritetty... Nopeasti viskasi hän kultasäkin jokeen ja syöksi itse
perässä, alkaen voimakkailla vedoilla uida vastaiselle rannalle...
Takaa-ajava joukko syöksi rantaan... Kuului sekava melu... Neuvoja
annettiin, mutta kukaan ei voinut mitään tehdä.

Viimein saapuivat poliisit pistooleinensa. Hänen käskettiin henkensä
uhalla pysähtyä... Oolavi ei totellut... Silloin pamahti laukaus ja
luoti suhahti ilmassa... Silmänräpäyksessä painui Oolavi veden alle.

-- "Sattui!" -- kuului rannalta. Väki levähti... Poliisi lähti
noutamaan venettä, jättäen vahdit paikkaa vartioimaan. Alempana
pulahti virta.

-- "Tuolla menee jo ruumis", -- lausui joku rannalta.

Virta pulahti vielä kerran. Joku ihmetteli:

-- "Kas miten nopeasti virta käy..."

Mutta pian räiskähti vesi vastaisella rannalla ja aalloista hyppäsi
maalle Oolavi, joka oli itse painautunut veden alle. Väkijoukon
voimatonna huutaessa hävisi hän metsään. Harteva oli kiinni-ottaessa
kaatunut luodin lävistämänä ja kuollut tuntemattomana. Toiset olivat
pelastuneet viskaamalla kadulle rahansa, joita kokoomaan takaa-ajajat
pysähtyivät.

Kun hän oli jo turvaan päässyt, istahti hän puolikuoliaaksi uupuneena
kivelle. Setelitukkokin oli hävinnyt virtaan. Mutta hän ei jaksanut
enää surrakaan. Pää painui käsien väliin ja hän istui siinä myöhään
yöhön asti kuin kuollut, joka kummittelee hautausmaalla.

Hän oli astunut Jumalan temppelin harjalta alas ja istui nyt
toisen temppelin harjalla, sillä korkealla vuorella, johon näkyvät
maailman houkuttelevat rikkaudet, kunnia ja valta, tarjoutuen
otettaviksi. Hän istui siinä, elämä murskana edessä, sieramissa
kuoleman ja veren haju, äärettömyyden kuperan ikään kuin painuessa
littiöksi, joka laskeusi hänen hartioillensa ja musersi hänet
hirmupainollansa mäsäksi. Hän vapisi ja hänen korvissansa alkoi
kuulua hirvittävä tuskanhuuto: hänen äsken ampumansa miehen veren-ääni.



Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.


Kesän kuolinkellot soivat. Puun oksilla riippuivat syysmurheet. Koivu
kaipasi lehtiänsä, järvi alliansa ja rantaruohokko onkijan venettä.
Poissa olivat metsän siivekkäät laulajat. Nurmi itki puroon kylmää
syysvettä. Lehti mätäni, mielet kulkivat maassa ja seipään päässä
suri yksinäinen harakka kesän poismenoa.

Oli tyyni, harmaa päivä. Mehevät pilvet riippuivat lähellä maata,
liikkumattomina, sateeksi herahtamaisillansa. Kaikki tiukkui
kosteutta ja sumua. Jokaisen urvun ja havun päässä herutteli
vesipisara itseänsä irti pitämistänsä: imi kosteutta ja paisui
siitä maahan tipahtamaisillensa. Niityllä tirskui vesi kulkijan
jalkojen alla ja joka suonesta ja ojasta kuului surullinen vesilirinä.

Ranniston vierashuoneessa kehi tyttö rihmaa kehälle, talon emännän
kutoessa sukkaa pöydän takana.

Martva istui yksin huoneessansa. Ovet olivat auki, joten hän voi
nähdä vierashuoneeseen välillä olevan huoneen läpi. Tyttö lauloi
kehiessänsä vanhaa surullista laulua, jonka nimi oli "Martva". Hän
lauloi:

    "Kuu kelmenee, on kylmä sää
    ja miel' on murheinen.
    Vaan laulu kumma, vanha tää
    syyt tietää murheen sen.

    On illantyyni. Murheissaan
    kuin neito kalpeneva
    Saimaasta katsoo kuvaistaan
    kuu, päivä loisteleva.

    Siell' asuu Martva äitineen,
    tuo kukka Saimaan rantain
    ja armain laulu rantaveen
    ja metsän kaiku puhtain."

Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana... Rihman pää huulien
välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne
toisiinsa... Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla
poluillansa... Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista... Laulu oli
hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus
kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa.

Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana:

    "Vaan poika soutaa purressaan.
    Hän etsii Martva-rukkaa.
    Sen rantaan laskee. Riemuissaan
    tuo hälle lemmenkukkaa.

    On kukkaan Martva pettynyt...
    Vaan poika on jo poissa.
    Siks' on nyt silmä vettynyt,
    ja murhe illankoissa.

    Vaan Saimaan aalto aukenee
    ja nostaa mustan purren.
    Ei Martvan elää mieli tee.
    Hän astuu purteen surren."

Martva kuuli taruansa... Sydän pakahtui tuskasta ja silmät
kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun
punaamalle poskelle... Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä
vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta
uusia suruja...uutta apeaa mieleen... kyyneleitä silmiin.

Kehijä jatkoi tarinaansa:

    "Ja yksin Martva purressaan
    nyt laskee aallon alle.
    Jo saapuu raukka Tuonelaan,
    sen virran ulapalle.

    Hän laskee virtaa. Rantaa sen
    koristaa musta lehto.
    Kumottaa päivä suruinen,
    kuin kirkas talvi-ehtoo.

    Virrassa Tuskansaari on
    ja saaren alttarille
    vie hiljaa vene airoton,
    laskeutuin lainehille.

    Ja tuskantuli punottaa
    siell' aina astiassa,
    yöt päivät siellä Martva saa
    sit' olla vaalimassa.

    Ei oo hän enää onneton,
    vaan Tuonen nunna jalo,
    ja nunnapukunansa on
    kuun kylmä, kumma valo.

    Ja tuskantuli hälle on
    nyt hoiva, joka riittää...
    Ah miten moni onneton
    huonomman kukan niittää!"

Laulu loppui. Kehä hurisi... Martva eli mustan murheen mailla... Oli
kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta...
Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen
tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa... Ympärillä
oli Tuonelan rauha... Virta solui mustana... Ohi laski pursi
purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä... Kaikilla oli rauha mielessä,
puhdas Tuonen paita päällä... Kaikki ihmettelivät outoja oloja...
mustaa lehtoa... Tuonelan lintuja... ikuista rauhaa... Ei risahtanut
oksa, ei sirkka sirahtanut... Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua
täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten
häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa.

Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen
suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat
hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen
vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja
jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina
suuri ja jalo.

Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta
sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää
pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui
siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli
monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti
surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen,
tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee:
Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen
veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa
alkaa huutaa apua näön vuoksi.

Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen
vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata
se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän
yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään
tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla,
vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää
kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja
umpimieliseksi.

Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut
hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti
hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä.
Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi
hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen
tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi
tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen
täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei
syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti
senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi.

Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti.
Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa
tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei
kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja
mielen hoiva.

       *       *       *       *       *

Jo soivat suuren lumijuhlan tiu'ut. Talvi laitteli orsiansa,
ripusteli niitä puiden oksille. Aamuisin peitti kuura maata, lätäkköä
jääriite. Pilvet vaalenivat. Ilma seestyi ja kaivonvintti narahteli
jo talvikuivasti.

Oli kirkas päivä. Ensimäinen härmälumi suli auringon noustessa.
Taivaalla näkyi pari valkeaa pilvenhattaraa. Päivänpaiste liuotti
heikon routariitteen pellon multapinnalta ja päästi vesilätäkön
riitteestä.

Rannisto keskusteli pastori Aamuston keralla vierashuoneessansa.
Martva istui huoneessansa, käsityö ajankuluna. Ovet olivat auki,
joten hän voi seurata keskustelua.

Pastori Aamusto oli ryhtynyt puuhaamaan kuntaan vakinaista
sairaanhoitajatarta, joka mahdollisesti osaisi tehdä kätilönkin
tehtäviä. Rannisto lupasi hänelle apuansa. Nuori pappi selitteli
siitä innostuneena:

-- "Se hetki, jolloin kuoleva sanoo jäähyväiset kaikelle, on elämän
suurin hetki. On raskasta, jos kuolevan täytyy silloin huomata, että
hän on yksin ja hyljätty. Se puoli on minusta asiassa yhtä tärkeä kuin
itse varsinainen asia, sairaan sairashoidollinen hoito..."

Rannisto ajatteli asiaa. Kuoleman vakavuus ilmestyi hänenkin eteensä,
samoin Martvan. Se ikään kuin lihallistui, seisoi huoneessa terävä
viikate olalla ja ruumisliinat kainalossa. Kuului kuolinlaulu ja oven
takana odotti ruumis-arkku. Rannisto myönteli:

-- "Se on totta... Kuolema on suuri... Minä kiitän Teitä, pastori,
asian alkuun panosta..."

Martva oli itkuunsa pakahtua. Hän ajatteli Tuukkalan koskeen
kuolemista. Sen kylmä syysvesi pani hänet värisemään.

Hetkisen mietittyänsä jatkoi Rannisto:

-- "Minäkin olen sairaanhoitajattaren tehtävästä samaa mieltä kuin
Te, ja siksi olisi mielestäni saatava henkilö, jota elähdyttäisi
Jumalan henki... Ei nimittäin olisi lohduttavaa saada kuollessansakin
kuulla puhuttavan pilkkasanoja kuolemasta ja Jumalasta... Jos
sellaista henkilöä ei saada, olemme hyvää tehdessämme ehkä tuoneet
kuolevan vuoteen viereen olennon, joka raa'alla pilkallansa syöksee
kuolevan epätoivoon, katkeroittaen sen viimeiset hetket..."

Martva tunsi kuoleman kylmän henkäyksen, näki sen synkän, ankaran
katseen. Hän ajatteli Tuukkalan kosken kiviä, mietti kuinka koski
viskaa hänet niihin mäsäksi. Koko sielu oli katkeruutta täynnä.
Vakavana seurasi hän keskustelua. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "Sitä estääkseen minä olen ajatellut järjestää asian niin, että
lähetämme täältä sopivan naisen sairaanhoitajattaren kursseihin,
jotka suoritettuansa hän palaa tänne ja saa toimen ilman valintaa..."

-- "Se onkin nyt paras tie", -- myönsi Rannisto. Nuori pappi
selitteli asiata, edelleen puhuen:

-- "Olisi erittäin tärkeä saada toimeen nainen, joka olisi saanut
vaikkapa pienemmänkin niin sanotun ylemmän sivistyksen, mutta täällä
ei tietääkseni sellaisia sopivia ole..."

Rannisto muisteli yhtä ja toista, ei löytänyt sopivaa ja myönsi:

-- "En minäkään luule täällä olevan... ainakaan tunnettua ja muutoin
sopivaa..."

Mutta Martvan silmissä välähti silloin toivon kipinä. Hän oli
synnytystänsä salataksensa suunnitellut pois matkustamista, mutta
ei ollut löytänyt sopivaa tekosyytä. Nyt se näytti ilmestyvän kuin
taivaan lähettämänä pelastuksena. Hän huokasi helpotuksesta, hengitti
kiihkeästi ja poskille nousi heleä, lämmin puna. Hän päätti pyrkiä
kursseille ja siellä synnyttää salassa. Hän iloitsi siitä sattumasta
kuin pieni lintu pesäpaikan löydöstä ja piti pastori Aamustoa Jumalan
lähettämänä enkelinä.

       *       *       *       *       *

Sairaanhoitajattaren kristillismielisyydestä johtui puhe
uskonasioihin, ensin nykyiseen Jumalan kieltämiseen ja siitä niihin
kysymyksiin, joita Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kieltäjät tuovat
väitteittensä tueksi. Siitä puhuessa huomautti Rannisto muun ohessa:

-- "Yksi asia, jota nykyään tehdään pilkan esineeksi, on Neitsyt
Marian raskautuminen ilman avioliittoa... Moni käyttää sitä
kertomusta todistuksena uskontoa vastaan... väittäen että se on
petosta..."

Martva säpsähti, kun kuuli raskautta mainittavan. Jokainen vihjauskin
siihen asiaan sai veren syöksymään hänen poskiinsa. Hänen tilansa
oli samanlainen, kuin erehtyneen ihmisen, joka pelkää joka hetki
ilmitulevansa, kehittää sillä pelolla itseensä tautimaisen luulon,
joka panee hänet säikähtämään jokaista hiirenhisahdusta, luullen sen
tarkoittavan häntä. Jännitettynä seurasi hän keskustelua, ei itsensä
sen aiheen, vaan oman tilansa tähden. Pastori Aamusto selitti:

-- "Kullakin ajalla on omat epäilijänsä. Ei meidän tarvitse niistä
huolia, sillä eivät ne uskontoa voi hävittää..."

Hän innostui, lämpeni oitis ja jatkoi posket hehkuvina:

-- "Minäkin olen sitä asiaa ajatellut, kun olen kuullut siitä
puhuttavan. Ja minä olen tullut vakuutetuksi, että epäuskokin on
ase Jumalan kädessä kuten kaikki muukin. Minä uskon, että se on
hänen seulansa, jolla hän seuloo väärän pois sanastansa, esimerkiksi
pakottamalla sen kautta ihmisiä syventymään Hänen sanaansa... sitä
puolustaessa nimittäin... Sillä onhan mahdoton, että mikään _voisi_
nousta Häntä, Kaikkivaltiasta vastaan, jos sillä nousemisella ei
olisi tarkotuksena hänen tahtonsa täyttäminen..."

Rannisto kuunteli hänen hehkuvaa puhettansa rauhallisena, kuten se
joka seisoo järkkymättömällä kalliolla. Hän ihaili, mutta oudosteli
samalla Aamuston uskon rohkeutta. Kun hän huomautti, että Neitsyt
Marian neitsyyden kieltäminen kumoisi Jeesuksen olemuksen jumaluuden,
väitti nuori Jumalan palvelija rohkeana:

-- "Ei ollenkaan."

Syntyi pieni pysähdys. Martva katseli eteensä hajanaisena. Aluksi ei
hän jaksanut muuta tehdä, kuin väsyneesti iloita kotoa poispääsystä.
Se ilo virkisti häntä siksi paljon, että hän jaksoi seurata
keskustelua. Ja ensi kertaa alkoi hän silloin ajatella sitä asiaa,
miksi hänen äidiksi tulonsa oli rikollinen. Sitä ennen ei hän ollut
sitä kysellyt. Hän oli myöntänyt sen rikollisuuden vaistomaisesti.

Kun Rannisto kummasteli nuoren papin uskon rohkeutta, selitti tämä:

-- "Miten Jesus on tullut ihmislihaksi, se ei muuta asiaa, ei hävitä
Hänen jumaluuttansa. Pääasia on se, että Hän on _Jumalan_ poika, eikä
tavallinen hurskas, muita parempi ihminen..."

Hänen henkensä nousi kuten alttarilla, kun hän puhui Jumalan nimessä.
Martva oli tulipunainen itkusta ja oudosta häveliäisyyden tunteesta.

Aamusto selitti rohkeana:

-- "Voi olla mahdollista, että Jeesuksen kuvaaminen
neitseestäsyntyneeksi on johtunut siitä, että on ymmärretty väärin
ennustus 'Neitsyt tulee raskaaksi'... Se on runollinen ennustus,
eikä siinä ole sanottu, että hän tulee ilman miehen osaa neitseenä
raskaaksi, vaan että hän synnyttää aviottoman ja jotain semmoista...
Kenties on siihen vaikuttanut väärä usko, että Jumalan Poika ei
voi si'itä luonnollisella tavalla ja siksi on mahdollisesti pantu
myöhemmin neitsyt Marian suuhun sanat: 'en minä miehestä mitään
tiedä'... Mutta meidän tulee huomata, että ne apostolit, jotka tästä
kertovat, itse nöyrinä tunnustavat: 'Me ymmärrämme puolittain.' Voi
olla myös lisäys myöhäisempi, minkä ehkä voi historia selittää..."

Martva peittäytyi kuin pikku lintu pesäänsä, ujostelen omaa tilaansa.
Hän koetti saada selville, mikä hänen äiteydessänsä oli rikollista,
semmoista, joka sai hänet pelkäämään ja häpeilemään sitä. Hän luuli
sitte jo löytäneensä jonkun heikon selityksen, mutta se selitys
haihtui oitis, ennen kun hän ehti sen täysin tajutakaan.

Rannisto kuunteli puhetta varovasti. Nuori pappi puolustautui, kuten
se, joka uskoo, että hänen Jumalansa pysyy ja kirkastuu kaikissa
vaiheissa. Hän selitti:

-- "Se kysymys jää ijäksi ratkaisematta. Ei mikään tiede vei
osottaa vääräksi sitä, että Jeesus sikisi ilman inhimillisen miehen
apua, sillä ei mikään tiede voi todistaa mahdottomaksi esimerkiksi
luonnonoikkujakaan, joita tapahtuu tuhkatiheään, koska Jumala sen
sallii. Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja siksi ei koskaan voida
_todistaa_ vääräksi kertomusta Neitsyt Marian neitsyellisestä
äiteytymisestä. Se ei ole todistettu vääräksi silläkään, että
historian avulla voitaisiin se todistaa myöhemmäksi evankeliumin
lisäykseksi, sillä lisäys voi olla yhtä oikea muistotieto kuin
alkuperäinenkin... Mutta minä painostan sitä, että se neitsyyden
olettaminen ei ole tarpeellista... sitä ei edellytä Jeesuksen
jumaluus, eikä se riipu siitä, eikä kaadu sen kanssa. Vaikka maa
ilmat häviäisivät, niin Hänen jumaluutensa pysyy, sillä eihän
jumaluus _voikaan_ riippua mistään ehdosta..."

Hän puhui vilkkaasti ja painosti sanojansa äänen painoilla ja
hienoilla liikkeillä, Martva istui henkeänsä pidätellen, katse
avuttomana, kuin olisi hänen aikansa tulossa. Hänessä oli jotain
sanomattoman säälittävää, tuskallista, miltei hirvittävää hänen
tuskansa suuruuden ja avuttomuuden ja runollisuuden kautta. Rannisto
mietti pastori Aamuston sanoja, huomasi oikeaksi sen, että Jumala ei
voi mistään ehdosta riippua ja myönsi sen, lausuen:

-- "Se on totta, se mitä sanoitte."

Nuori pappi iloitsi, kuten oikea Jumalan palvelija iloitsee
nähdessänsä Jumalansa pysyvän myrskyn pauhinassakin. Hän jatkoi:

-- "Kyllä raamatussa voi olla inhimillistä erehdystä tai epäselvää.
Sanoihan yksi apostoleista, Jakob, että 'Usko ilman lain töitä on
kuollut'. Toinen taas, Paavali, sanoo: 'Me sen siksi pidämme, että
ihminen tulee autuaaksi uskon kautta _ilman_ lain töitä'. Nehän ovat
sanasta sanaan ymmärrettyinä vastakkaisia... vaikka tosin perinnä
on niin, että ihminen joka _uskoo_, täyttää myös lain, sillä lain
jumalalliseksi uskominen ja semmoisena noudattaminenhan johtuu juuri
_uskosta..._"

Hän käänsi puheen nopeasti toiseen kohtaan, kuin äkkiä jotain
muistaen.

-- "Ja lisäksi", -- tokaisi hän -- "meidän on huomattava, että
Jeesus itse ei ole sanallakaan maininnut, että Hänet on synnyttänyt
äiti, joka oli neitsyt... Minä itse uskon sen, mutta minä en pidä
sitä edellytystä Hänelle ja Hänen jumaluudellensa välttämättömänä,
vaan tunnustan nöyrästi apostolin lailla: 'Minä ymmärrän
puolittain...'Kaikessa tapauksessa jää toinen samoin kuin toinenkin
olettamus uskon asiaksi aivan maailman loppuun asti... Vieläpä on
raamatussa tukikin sille olettamukselle, että Jumala on antanut
Jeesuksen siinäkin menossa -- sikiämisessä -- 'löyttää' samaksi kuin
me: Hänhän ennustettiin syntyväksi _Davidin_ huoneesta ja suvusta,
josta _Josef_ oli..."

Martva lyyhistyi pimeän huoneensa sohvannurkkaan kokoon. Hätäytyneet
silmät tuijottivat elottomina vierashuoneeseen. Rannisto oli
hämmästynyt ja ihastunut. Hän lausui:

-- "Minä näen, että Te, pastori, olette Jumalan palvelija, joka Hänen
nimessänsä uskaltaa astua Pietarin tavoin vaikka kuohuvalle merelle."

Aamusto kiitti häntä avomielisesti sanoista ja jatkoi:

-- "Meidän erehdyksemme ehkä on siinä, että me emme opetuslasten
tavoin nöyrinä tunnusta ymmärtävämme puolittain, ja etsi täydellistä
ymmärtämistä, vaan itserakkaina totuutta etsiessämme etsimmekin vain
_puolustusta omille_ puolittaisille ymmärtämisillemme. Nykyään ovat
minun mielestäni useat papeistamme muuttumaisillansa asian-ajajiksi,
jotka palkkaa vastaan puolustavat kirkon ajatusta, vaan eivät luota
Häneen, joka on totuus myrskyissä."

Hän säteili ilosta, ihaillessansa Jeesusta. Onnellisena Hänen
suuruudestansa ja jumaluudestansa todisti hän:

-- "Jeesus Kristus pysyy kieltäjiensäkin edessä. Katsokaa niitä,
jotka hänen jumaluuttansa ovat yrittäneet kieltää, kuten Renan ja
moni muu. Jotain äärettömän hellää ja varovaa huokuu heistäkin.
Jeesus on heidän kädessänsä kuin tulisin hiili, joka polttaa kättä ja
jota tahtoisi, mutta ei voi pois viskata..."

Niin pulahtelivat hänestä sekaisin nöyryys ja jumalan-uskon
lujuus, kirkkaina ja lujina kuplina. Koko hänen olemuksensa oli
jumalallista jaloa runoutta, uskoa ja hengen ylevyyttä. Jumalan
henki ikään kuin tuulahteli ja täytti huoneen, kuten ensimäisenä
helluntaina. Martva värisi ja kärsi yksinänsä.

Rannisto kysyi, miten olisi silloin, jos toiselta puolen
otaksuttaisiin ja osottautuisi todeksi se, että Maria tuli Josefin
vaimoksi sidotuksi vasta raskautensa jälkeen, huomauttaen lopuksi:

-- "Sehän olisi haureutta..."

Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja
painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori
pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui
Rannistolle nopeasti:

-- "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut
silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli
irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo..."

Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto... Hän muisti ettei hän
osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt
silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa.
Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta
tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei
etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt
Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai
väärän teon jälkeen.

Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi
seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona, _alastomana_...
Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi.

Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa
myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle:

-- "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän
säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on
ääretön _kaikessa_. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys on _Hänestä_
siveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin
luonnonpakko -- tai siveellisyys -- ei kelpaa toiselle... Jos me
kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitä _meiltä_
vaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja
määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes
arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että
neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli
jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä
syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla.
Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme
omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan
ruumiiseemme sovittaa."

182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden
takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei
järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa
mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan.
Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa,
joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja
vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei
sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se,
että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena
alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin
Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti
jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä
Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta,
vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti:

-- "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja
jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin
laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana
ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin
muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätä _yksityisille_
kasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista.
Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa
selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä
yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin
oikealle tielle."

Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon:
Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen
oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei
jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi,
värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä
niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän
ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli
hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä
herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli
hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan
Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä
kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon,
tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt
tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui
Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa.
Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten
jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti
hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina.
Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja
satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa
ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui
korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä.

Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja
hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi:

-- "Voi hyvä Isä!"

       *       *       *       *       *

Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa.

Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani
kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui:

-- "Isä kulta... Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa
sairaanhoitajattaresta..."

-- "No, mitä sitten, lapseni?" -- keskeytti Rannisto silitellen hänen
tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti:

-- "Minusta ei ole kotona apua... Anna, isä kulta, minun mennä
suorittamaan se kurssi... Voin olla sitten hyödyllinen muille!"

Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli
sitä ja lausui rauhallisena:

-- "Rakas lapsi! Tee mitä haluat... Jumala siunatkoon päätöksesi ja
palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen... minä olen iloinen siitä mitä
pyydät."

Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä
lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista
suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän
raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen
pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa.



Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.


Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta
levoltansa... Se kokosi voimiansa... Kuin haukotteleva, heräävä
yölintu räpytteli se mustia siipiänsä... Oli tullut sen uhkaava
nousun-aika.

Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui
jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota
erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen
erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva
tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi,
jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain
painona... Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten
Jumalan ääntä.

Yö kohautteli jo mustia siipiänsä... Väsynyt pakolainen kuuli
kaikkialta uuden äänen... Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa...Hän
näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa
uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon... Kuolonmaalta
tuntui tulevan kylmä viima... Kalvas punavalo säteili kuin olisi
itkuun pillahtamaisillaan... Kaiken yli leijaili hirvittävä
hautamainen haamu... Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni...

Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori... Se oli täynnänsä
pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja
ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa... Jylhyys oli maahan
lyövä, pimeys pelottava... Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä,
kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla
kierteli... Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut
lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys.

Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi... Suuri aave kutsui...
Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä... Hän kiirehti
vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää... Hän kuuli äänen yhä
lähestyvän... Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin...
Ääni tuntui lähenevän... Se kieri jo aivan kintereillä... Se kutsui
häntä... Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon... Hän
ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin
arka mato... Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni... Nyt se tuli jo
ikivuoren kivisestä kalliosta... Ei ollut siis mitään piilopaikkaa,
jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa... Ihmishenki
kärsi kuin mato vuoren raossa...

Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto... Tuhannet enkelit
veisasivat sen säestyksellä... Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja
Hänen kaikkialla läsnäoloansa... Pauhuna valui korkeudesta tunnustus:

    "Ei kukaan voi sinua kiertää...
    Sinua ei voida mihinkään paeta...
    Sillä Sinä olet kaikkialla...
    Kivensyyssäkin sinä olet..."

Vuori vapisi... Sen syvyydet huokailivat tuskissansa... Jumalan silmä
katsoi kivensyynkin sisään... Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi
kuoleman pimeimpiin pesiin... Yhä uhkaavampana kuului ääni... Yhä
valtaavampana pauhasi laulu... Enkelit todistivat:

    "Sinä näet kaikki...
    Sinä näet olemattomankin ytimet...
    Sinä löydät jokaisen paenneen...
    Ei mitään voida sinulta peittää..."

-- "Ei mitään... ei mitään... ei mitään", -- kertasi valittava
kaiku... Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta... Sen onkalot
huusivat... Sen kuilut valittivat kaikua täynnä... Sen huiput
seisoivat hirmustuneina...

Synkkä yö nousi jo orreltansa... Taivaalle kohottautui musta kuoleman
kuu... Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa... Soitto soi.
Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu... Sen pauhatessa astui
enkeli Mikael alas taivaasta... Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville:

-- "Missä olet sinä, Oolavi?... Miksi pakenet sinä _Vanhurskaan_
ruoskaa?..."

Kivi valitti vaivoissansa... Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys...
Kivipaino painoi Oolavia... Musta kuunkehä katseli häntä kuin
kuoleman silmä... Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä
kuin vuoren rako... Hän lymyytyi yhä syvemmälle... Yhä kovempana
kuului enkelin kysymys...

Viimein päättyivät kaikki pakopolut... Ne päättyivät Jumalan
pihteihin... Välttämättömyys oli nyt edessä... Sen huomasi
Oolavi...Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin... Koskenlaskijan
uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin
eteen... Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi
enkelinpuheeseen:

-- "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin... Ja minä pelkäsin, koska olen
pahaa tehnyt..."

-- "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" -- kysyi enkeli
häneltä.

Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä... Vuori valitti vaivojansa...
Mustasta kuusta kihosi verinen väri... Silloin enkeli vastasi itse
Oolavin puolesta, selittäen hänelle samalla:

-- "Sinun _työsi_ sen sinulle ilmoittivat... Jos olisit hyvää tehnyt,
silloin olisi iloinen katsantosi... Mutta sinä teit pahaa. Siksi
pelkäät sinä nyt Häntä..."

Yö synkkeni... Ylhäällä lenteli rietas käärme... Syys-yötä
synkempi oli Oolavilla mieli. Suruissaan lausui hän enkelille:

-- "Hänen äänensä sen minulle ilmoittaa!... Minä tunnen sen äänen...
Se kuuluu kaikkialta... Se tunkee syvälle minun luihini... Se polttaa
minun luuni... Kuka sammuttaa ne?..."

Hyvän ja pahan riemulaulut soivat vuortenkin sisässä... Yö
pimeni...Kauhu kurkisti kuun takaa... Järkkymättömänä lausui Mikael:

-- "Ääni on Hänen äänensä... Mutta sinulle sinun omilla _teoillasi_
Hän puhuu... Astu siis nyt tuomiolle!... Nyt on jo suuri oikeuspöytä
valmis. Sinun työsi siellä istuu tuomarina... siksi on se vanhurskas
ja puolueeton... Töittensä jälkeen tuomionsa saavat Häneltä kaikki
elämässä erehtyneet..."

Rietas käärme riemuitsi pimeydessä... Jumalan käsi painoi Oolavin
tomuksi... Sortuneena ja synkkänä valitti hän kohtaloaan puhuen:

-- "Ah, kurja, minkä hirvittävän ruoskan nyt olen itselleni
valmistanut!... Minun _työni_ ovat minun ruoskanani... Se ruoska
kulkee siksi muassani, jos painun vaikka vuorten nivusiin..."

Mustasta kuunkehästä hikosi punainen veri... Veren-ääni huusi
maan sisästä... Se valitti vuoren ytimissä... Oolavi huomasi
murhamiehen merkin otsassansa... Suuri oikeuspöytä laittautui jo
itsestänsä...Hänen elämänsä istui sen takana tuomarina... Se julisti
hänelle suuren tuomionsa, sanellen sen polttavimmilla sanoilla:

-- "Minä: _työsi_, olen tuomiosi... Mukanasi kuljen kaikkialla... Yöt
päivät olen sinun taakkanasi... kun et voi riisua pois elämääsi...
Jos minne menet, sinne leimanasi viet myös minut, oman elämäsi... Sen
vuoksi kirottuna, rauhatonna on sinun kuljettava kaikkialla."

-- "Nyt kyllä tunnen, että surkeuteni on suurempi kuin voin kantaa...
Se on kuin raskas ikivuori, joka yöt päivät painaa minun harteitani
alati kasvaen minun tuskistani..."

Yhä voimallisemmin huusi maasta veren-ääni... Kuu oli jo
kamalan-verinen...

Suurena osotti Mikael tuomaria, sekä lausui tuomitulle:

-- "Jos onkin tuomiosi kivikova, saat siitä syyttää omaa itseäsi, kun
itse olet luonut tuomarisi... Vaan kaikki ei ole vielä menetetty: Käy
Hänen luokseen!... Siellä taas armon saat..."

Synkkänä katsahti Oolavi sitä tietä, joka johtaa Luojan
luo...Pelottavana pauhasi siellä Sinain vuori... Rietas käärme
vartioitsi vielä tietä... Mieli vuoren painoisena vastasi hän
enkelille:

-- "Tie Hänen luokseen on liian pitkä ja välillä on, näet, suuri
käärme, se vartioipi sinne vievää tietä..."

Korkeudesta soi silloin soitto... Enkelien joukot lauloivat
soitonsäestyksellä:

    "Kaikkivaltias olet Sinä, Jumala...
    Sinä olet rikoksissa rangaistus...
    Sinä olet lankeemuksessa sovitus...
    Sinä poljet rikki käärmeen pään...
    Sinä poistat käärmeen kääntyjän tieltä...
    Suuri olet sinä ja hyvä."

Sävel pauhasi... Yö lähti jo orreltansa... Tähdistä tippui verivalon
asemasta... Suurena lausui Mikael Oolaville:

-- "Nyt kuulit Luojan suuren lupauksen... Siis siihen luottaen palaa
oitis Häneen!..."

Vuoret huusivat, maa valitti... Etäällä pauhasi meren aalto...
Sortuneena, taakkansa raskauden tuntien lausui Oolavi enkelille:

-- "Kun jalka raukeaa ja hartioilla on rikoksia hirvittävä vuori, on
silloin turhaa paluutielle lähtö... Voi, Luoja asuu liian korkealla:
Tään vuoritaakan kanssa sitä matkaa ei jaksa ihmishenki koskaan
käydä... Siis: miksi yrittääkään turhaa työtä!..."

Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu... Pimeys vapisi...
Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni... Kauhu kulki
korkeudessa... Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä...
Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle
tielleen... Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui
hän kuolon kolkkoon erämaahan... Yö nousi siivillensä... Kuu valoi
kelmeätä verivaloa.

Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki...
Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille:

"Hän lähti _minun_ toimestani _pois_ sinun Jehovasi orjuudesta... Se
Kain ei ollut ensimäinen... Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi...
Siis pääni onkin rikki polkematta."

Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa.
Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle:

-- "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan
erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla."

Yö synkkeni... Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori...
Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville:

-- "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori
hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä... Ja rikoksien
vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona..."



Kun loppuivat kaikki entiset polut.


Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona.

Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri
alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina
kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen
taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi,
pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana
taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina
kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät
kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja
koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä
maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja
pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa.

Eräs Pietarin yömaja alkoi täyttyä yövieraista. Sanottu yömaja
oli yksi niistä pesistä, joihin vetäytyvät yöksi suurkaupungin
likaviemärien eläjät, elämän pohjimaisen pohjan pimeät olennot, niin
sanotut "paljasjalkaiset". Mataloiden huoneiden ummehtunut ilma
löyhähteli aivan sakeana hajusta. Lattioita peitti paksu, tahmea
likakerros. Ränsistyneet ovet ja siellä täällä seinällä roikkuva
seinäpaperin jäännösten repale, sylkilätäköt ja kylmänkostea tunka
lisäsivät kuvan kirjavaa viheliäisyyttä. Siihen sekottui vielä
makuuhuoneen tavallinen ammoniakki mainen maku ja lokaisten,
puhdistamattomien käymälöiden inhottava lemu. Pieni lamppu, joka
riippui katosta, tuikutti tupakan savun ja höyryjen seasta himmeänä,
ja jumalankuvan edessä palaa katkusi huono haiseva öljy, jonka
vaivainen pikkuinen tuli kyti käryävässä lampunsydämessä. Risoja,
pehkua ja paljaita puulavitsoja näkyi kaikkialla.

Puolipimeässä häämötti tämän viheliäisen asumuksen kurjimuksia
nurkissa ja lavitsoilla. Ruokkoomattomat, parroittuneet kasvot
ja pimeässä kiiluvat silmät antoivat monen ulkomuodolle
aito-eläimellisen ilmeen, jota täydensi apinamaisesti irvistelevä
suu, kyyristynyt ryhti ja kokoonvetäytyvät hartiat, sekä ylhäällä
törröttävien olkapäiden väliseen kuoppaan painunut takkuinen pää.

Seassa näkyi myös nuoria, parrattomia kasvoja, mutta nekin kantoivat
jonkunlaista eläimellisyyden leimaa. Katse oli joko röyhkeä tai
sitten irstas ja mateleva, ryhti veltto, kasvot lihaiset, turtuneet
ja likaiset, käynti retkahteleva, toisilla taas kissan-vikkelä.
Jotkut lojuivat lavitsoilla, toiset juttelivat. Muutamat paikkailivat
risojansa ja tappoivat niistä enimpiä syöpäläisiä. Kurjuuden
kuvan väririkkautta lisäsivät paljaat ruumiin osat, hartiat, jopa
arimmatkin, joita vilahteli kaikkialla. Useiden pukuna oli ainoastaan
joku takki, josta reijät anastivat suurimman osan, palttinahousut ja
kengänterä, jonka avonaisesta kärjestä näkyi likainen varvasrivi.
Siellä täällä pamahti viinapullo auki, sen pohjaan kämmenellä
annetusta iskusta.

Ihmisviheliäisyys ja kurjuus istui valta-istuimellansa.

Tässä maailmanviheliäisyyden temppelissä istui Oolavi
puurahinreunalla, synkkänä, maahan tuijottaen. Häntä vainusi poliisi,
joka oli sattumalta löytänyt hänen asuntonsa, jossa hän ryöstön
edellisinä päivinä asui vuokrahuoneessa. Mutta hän oli asunut siellä
väärällä nimellä, joten poliisi sai selvän hänen tuntomerkeistänsä,
mutta ei nimestänsä eikä kotipaikastansa. Siten oli asia Tuukkalassa
ja Ranniston talossa pysynyt salassa.

Itse hän oli ikäänkuin odottanut ihmettä, joka hänet vielä
pelastaisi. Väliin suunnitteli hän uutta ryöstöä, joskus taas kotiin
palaamista. Niistä ainaisista ajatuksista ja pelosta kehittyi hänen
aivoissansa lopulta sairaloisuus. Ne tekivät työtä koneellisesti,
yöt ja päivät laativat ryöstösuunnitelmia pienimpiä yksityiskohtia
myöten, suunnittelevat rahojen käytön, järjestävät kotimatkan ja
kuvittelivat kotiintulohetken.

Ja kun suunnitelma oli valmis, alkoivat ne sitä laajentaa. Ne
lisäsivät ryöstetyn summan suuruutta, nostivat miljoonasta kahdeksi,
siitä kolmeksi, kymmeneksi ja sadoiksi miljooniksi, jotka viimein
kuvitelluilla voitoilla paisuivat miljaardeiksi. Hän osti niillä
kaikki Suomen tehtaat, rakensi kaupungin Tuukkalan kosken rannalle,
järjesteli sen kadut ja rakennukset ja puistot.

Kun kaikki oli suunnitelmassa valmista, tuntui suunnitelma taas
liiotellulta ja hän alkoi taas alusta, pienemmästä, jopa lähti
Hallanselältäkin, jonka hän kuvitteli muuttavansa lapio kädessä
paratiisiksi, kehitti sen suunnitelman taas huippuunsa, nosti
Hallanselästä miljaardeja, väsyi ja herposi.

Viimein ei hän kyennyt mihinkään. Viimeiset rahat loppuivat.
Päivä päivältä halvensi hän yömajaansa, makasi yhden viikon
neljänkymmenenkopeekan majassa, sitten aina vain huokeammassa.
Nyt oli hän ensi kertaa täällä, missä yösija maksoi kaksi kopeekkaa.

Vähä kerrassaan oli hän rauennut tuskille, ei tuntenut epätoivoa,
kuten turtunut liha ei tunne enää kipua. Aivot raatoivat aivan
turvonneina kuin olisivat olleet kuumeen pöhetyttämät.

Hän oli laskenut koskensa loppuun asti, hypännyt viimein
veneestänsäkin ja laskeutunut joen likaisimpiin rapakkovesiin,
syvälle joen pohjalle.

Viime päivinä oli hän ollut turta kaikelle, tuskallekin. Hän ei
ollut jaksanut ajatellakaan, antoi virran viedä jo kaikkea. Mutta
tänä iltana oli hän vironnut, voi ajatella, vaikka katkerasti ja
masentuneesta Hän muisti nyt olevan joulun aatto-illan. Ympäristö
unohtui hetkeksi ja hän muisti ne aatto-illat, jolloin hän lapsena
odotteli joulukuusen sytyttämistä, katseli, kuinka vanha palvelija
kiinnitti joulukulkusia kirkkolänkien harjaan, voiteli rinnustimia,
rahkeita ja kiillotti siloja. Hän muisti kuinka silloin jouluherkut
tuoksuivat, leivostaikina nousi, joulukinkku kypsyi, kalja kuohui ja
kakut paistuivat uunissa.

Silloin alkoivat hänessä soida hellimmät muistojen kellot. Hän
nousi kuin lokaviemäristä auringon kirkkaaseen aamuvaloon, joka
lainehti lintujen laulu meressä, käen kukunnan helistessä ilman
kuivassa, kirkkaassa hopeanheleessä ja sen tippuessa hopea paloina
koivunlatvasta alas sointuvimmalle kaikupaadelle.

Hän nojasi kyynärpäät polviinsa, kumartui käsiensä varaan, ja
eli lapsuuden aatto-iltaa. Väki on tullut jo joulusaunasta.
Tuvan lattialle on siroteltu puhtaita olkia ja laessa riippuvat
rukiinkorret, tähkät jyviä täynnä... Isä avaa jo raamattunsa...
Kauneimmat kulkuset soivat... Metsät tuntuvat olevan täynnä
joulutulia, taivas enkeleitä, koskenranta joulu pukkeja... Kuusi
palaa jo, hehkuu kynttilä tulissansa... Oksat nuokkuvat makeispainon
tuudittamina... Mieli on iloa täynnä, tupa hartautta.

Jo on väkikin koolla... Isä lukee rukouksensa... Äiti silittelee
poikansa hiuksia ja siunaa häntä... Hän katselee kuusta... ajattelee
huomista kirkkomatkaa ja joulukirkon valaistusta... Väki tulee
hartaana... Isä puhuu Jeesuksesta, Hänen syntymisestänsä... Hän elää
ihanan kertomuksen mukana Betlehemin mailla... Siellä nukkuu hän
paimenien keralla... Hän näkee suuren valon, kuulee enkelien kauniin
laulun...

Hän vapisi ja murtui ja eli edelleen joulumuistoansa:

Isä on jo lopettanut selityksensä. Väki veisaa hartaana
jouluvirttä... Jo saapuu joulupukki... Huone on täynnä valoa ja
iloa... Lahjat jaetaan... Äiti suutelee lastansa, isä iloitsee
pojastansa.

Niitä muisteli hän nyt. Hän muisteli joululahjoja, muisti, kuinka
oli ajanut joulukirkkoon samassa reessä Martvan kanssa. Valaistu
joulukirkko ilmestyi hänen eteensä. Pienet urut pillahtivat soimaan
ja puukirkon holvissa hymisi ihana enkelilaulu.

Kirkkaat kyyneleet alkoivat silloin karpaloida Oolavin silmistä.
Ne kierivät nopeina, kuumina pisaroina ja polttivat poskea.
Voimat raukesivat. Hän vapisi ja kyyristyi kokoon ja koetti
miettiä elämäänsä ja niitä teitä, joita hän oli kulkenut, mutta
ajatukset eivät jaksaneet työtä tehdä. Hän tajusi viheliäisyytensä
suuruuden, huomasi olevansa tuhlaajapojista suurin ja seisovansa
alastomana maailman ja Jumalan edessä ja hänen edessänsä hohti
tuli-omenaisena uusi joulukuusi: se puu, _elämä_, josta hän oli
ottanut väärän, kielletyn hedelmän, oppiaksensa tuntemaan hyvän
ja pahan erotuksen. Nyt tunsi hän sen eron: Hänen silmänsä olivat
todellakin auenneet ja hän tunsi kuten Jumala hyvän ja pahan ja
huomasi, että raamatunkertomus ei olekaan vanhaa tarua, vaan kaikkien
aikojen elävä, järkkymätön elämänlaki.

Rikki lyötynä, ruhjottuna, epätoivoisena seisoi hän, kuuli Jumalan
äänen, etsi lymyä ja kartti käärmettä, kun vastapäätä istuva kesken
ikäänsä vanhettunut mies nykäisi häntä ja kysyi:

-- "Oletko sinä uusi?"

Oolavi katsoi häneen tylsänä. Mies loukkautui ja uudisti kysymyksensä
ärtyneenä, lisäten:

-- "Etkö sinä kuule, kun kysytään?"

-- "Mikä uusi?" -- murahti Oolavi. Mies närkästyi Oolavin
tietämättömyydestä ja kiukutteli:

-- "Eh, sinä!... Mikä uusi!... Kuinka sinä et tiedä mitä kysytään?...
Vai etkö ymmärrä, kun puhutaan selvää venäjänkieltä?... Jo on
ihme!... Etkö sinä ymmärrä mikä on 'uusi'?"

Oolavia kiusasi likaisen, eläimennäköisen miehen tungettelevaisuus.
Ikäänkuin hänestä erilleen päästäksensä murahti hän:

-- "Ymmärrän!..."

-- "No, kun ymmärrät, niin vastaa!... Entä tiedätkö minkä tähden minä
arvasin että sinä olet 'uusi'?... Jumaliste, puhun sinulle, minä heti
näin, että sinä olet 'uusi'... Ja tiedätkö mistä minä sen tiesin?" --
tenäsi mies.

-- "En tiedä", -- ärähti Oolavi lyhyesti synkkänä ja maahan katsoen.
Likainen mies riemastui ja jatkoi:

-- "No siinä se on pulma, että et tiedä!... Mutta kuule! Kun ihminen
ei tiedä, niin tiedätkö mitä silloin on tehtävä?... Silloin pitää
kysyä... Siin' on sulle viisaus!... Kysyä sinun pitää... Ja eikö
totta, että se on viisaus?"

-- "Tietysti!" -- myönsi Oolavi kuivasti. Miehen puhe valui hänen
sieluunsa ikäänkuin saasta. Sanomaton inho täytti hänet. Mies yltyi,
jatkaen:

-- "No tietysti se on viisaus... Ja katsohan mistä minä tiesin, että
sinä olet uusi."

Hän kumartui Oolavin puoleen tärkeän näköisenä, kuin olisi sanottava
hyvin suuriarvoinen ja lausui:

-- "Minä tunnen kaikki 'paljasjalkaiset', joka yö majassa, mutta
sinua en tuntenut... Ja tiedätkö miksi en sinua tuntenut?... Et
tiedä... Tietysti et tiedä... Sillä onkin hyvin vaikea tietää, miksi
ihminen ei tunne toista ihmistä... Mutta kuulehan kun minä sanon
miksi en sinua tuntenut: Siksi, että näen sinut täällä ensi kertaa...
Tietysti siksi en tuntenut... Se on selvä kuin päivä... Mikä sinun
nimesi on?"

-- "Sergei", -- vastasi Oolavi. Hän tunsi jo näiden majojen tavat ja
tiesi, että niihin on mukaannuttava.

Huoneessa oli puhelu alkanut käydä isoääniseksi. Jotkut kertoivat
toisillensa päivän seikkailujansa, toiset kinastelivat jostain
asiasta. Likainen mies puheli Oolaville:

-- "Minun nimeni taas on Stepan Mihailovitsh... se on Jumalan sanan
mukaan Stepan Mihailovitsh... Mutta meikäläisten kesken minua
sanotaan Mopsiksi... Ja tiedätkö, Sergei, minkätähden minua sanotaan
Mopsiksi?... Sen tähden, että minun leukani on hyvin mopsikoiran
kuonon näköinen... Eikö sinustakin minun leukani muistuta hyvin
paljon mopsikoiran kuonoa?... Eh, Sergei!..."

Oolavi naurahti hiukan; miehen hullunkurinen naama ja liikkeet, sekä
alku-ihmisen eleet ja tuttavallisuus masensivat hänen närkästyksensä.
Hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Mies sylkäisi ja jatkoi totisena:

-- "Se merkitsee, että on oikea nimi sattunut... Tiedätkö,
että meikäläisillä on Jumalan antama nimi ainoastaan poliisia
varten, mutta keskuudessamme meidät ristitään aina tuntomerkkien
mukaan...Otetaan esimerkiksi Stepan Stepanovitsh! Hänen nimensä on
Stepan Potaattinenä, -- tai ainoastaan, paljas Potaattinenä, --
koska hänellä on nenänpää turvonnut punaiseksi perunaksi... Pjotr
Aleksandrovitsh on Silli, koska hänen selkäpuolensa on samanlainen
suora mötkäle kuin lihava silli... Sitten on Punapää... se joka
poltti Orlofien huvilan ja nyt katuu linnassa... Alekseita sanotaan
Takkuparraksi... Sergei Vladimirovitshia Arpinaamaksi... Nikolai
on Lutikka... Aleksei on Pötky... Andrei; Lääppähuuli ja Andrei
Andrejevitsh on Salakka... Tunnetko sinä Andrei Andrejevitshin eli
Salakan..."

-- "En tunne", -- vastasi Oolavi käsiensä nojaan kumartuneena. Stepan
Mihailovitsh jatkoi yleisen melun seasta:

-- "Tietysti et tunne, kun olet 'uusi'... Ja tiedätkö miksi hän
on Salakka?... No minä sinulle sanon: Siksi että hän ei koskaan
'tartu'... Poliisin nenän edestä livahtaa tipo-tiehensä kuin
salakka... Ja miten ovelasti vielä livahtaa!... Aaa!... Sinä et
tiedä miten ovelasti Andrei Andrejevitsh Salakka livahtaa... Ota
esimerkiksi se kun hän varasti hopealusikat Petrofilta ja yritti
'tarttua'... Hän, Andrei Salakka tarkotan, meni silloin itse
poliisille neuvomaan mihin päin hän muka näki miehen juoksevan...
Ja poliisi mitä teki: Se kiitti Salakkaa ja lähti sinne päin
juoksemaan... Siinä on sulle Salakka!... Entäs Jusupofilta
varastaessa: Hän, se on Andrei, varasti, mutta minä 'tartuin'... Ja
tiedätkö miksi 'tartuin'? Siksi että Andrei sanoi: 'Mopsi', sanoi,
'lähde sinä juoksemaan pakoon', sanoi, 'ja minä seison. Sinulla',
sanoi Andrei Andrejevitsh, 'ei ole varastettua, niin joutavat ottaa
kiinni!... näkevät vain sitten, että sinä et ole ollenkaan semmoisia
joka varastaa... Minä taas, sanoi, sillä aikaa livistän'... Ja niin
livistikin... Mutta minä 'tartuin.' Ja mikäs minun oli tarttuessa,
kun olin syytön!... Eikö totta, että minä olin syytön?"

Oolavin sielussa välähtelivät yhä kauniit joulukuvat, jotka nyt
hautautuivat elämän lokaan. Ne himmenivät vähä vähältänsä, ja yömajan
saastainen ilma tunki niiden sijalle. Mopsin kertomus johti hänen
ajatuksensa omaan ryöstöönsä ja aivot alkoivat taas tehdä sairaloista
työtänsä, turtuivat, saivat tavallisen taudin-ilmiönsä, johon tarttui
ympäristön saastainen ilma, kuin konsanaan rutto taudille alttiiseen
ruumiiseen. Hän alkoi jo kiintyä Mopsin kertomukseen. Tämä joi
pullosta kulauksen viinaa, tarjosi Oolaville ja kysyi:

-- "Entä miten sinä tänne tulit?"

Oolavi joi ryypyn pullon suusta, ojensi pullon takaisin ja vastasi:

-- "Mitenkäkö tulin?... Jalkaisin tietysti."

Mutta kysyjä oli tarkottanut toista. Hän oikaisi:

-- "Tietysti et ajurilla, kun ovat kalliita... Siennoilta ottaa tänne
kaksi riunaa... Se on jo oikeaa ryöstöä... Nehän vievät ihmisiltä
nahan, kirotut ajurit, eikä esivalta estä... Johan seestää... Sen
tähden sinäkin tulit jalkasin... Mutta minä tarkotin, että miten sinä
tänne 'jouduit'. Tiedätkö, että tänne ei pääse, ennen kuin 'joutuu'?"

Oolavin mieleen nousi katkera pala. Hän oli tänä päivänä ajatellut
juuri sitä kysymystä, jonka nyt Mopsi teki hänelle. Hän oli läkähtyä.
Koti jouluinensa näyttäytyi taas, ilmestyen kuin kynttilöissänsä
hohtava joulukuusi synkimmän korven keskellä vaeltajalle, joka on
väsynyt, epätoivo täyttää mielen ja kuolema viikatteinensa näyttää
kurkistelevan kuusien juurilta.

Kun Oolavi ei vastannut, jatkoi Mopsi selitystänsä:

-- "Tänne, nääs, voi 'joutua' monta eri tietä myöten... Esimerkiksi
Pötky 'joutui' tänne siten, että pelasi rahansa yhtenä iltana...
Mutta mitä varten niin oikopäätä joutua tänne?... Tyhmyyksiä!...
Tyhmyyksiä, sanon sinulle, Sergei!... Eli mitä sinä ajattelet?
Tietysti on tyhmyyttä sillä lailla kiirehtiä..."

Haudan synkkänä ajatteli Oolavi omia teitänsä. Mopsi kulautti viinaa
ja ojensi pullon Oolaville kehottaen:

-- "Juo!... Juo, Sergei, niin suru menee pois!... Elämä, Sergei, on
silloin aina hyvä, kun suru menee pois, tai kun surua ei ollenkaan
ole..."

Oolavi maistoi viinaa. Hänen rinnallensa istahti mies, jolla oli
ainoastaan risaiset housut jalassa. Paitansa hän oli pessyt ja
ripusti sen sängynpäähän kuivumaan. Mopsi jatkoi:

-- "Mutta minä... Minä, Sergei, kuljin tänne säännöllisesti:
se on säännöllistä tietä myöten... Ensiksi -- siitä on
kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia -- ensiksi minä
aloin kirjoista..."

Oolavi tutki omaa tietänsä. Harhaman kirja muistui mieleen. Hän nieli
katkeraa palaa. Mopsi kertoi historiaansa:

-- "Minä luin romaaneja. Ajattelin, että miksi työtä tehdä, kun
on kirjoja, joita lukemalla saa ajan kulumaan... Pjotr Ivanovitsh
vainaja sanoi: 'Miksi', sanoi Pjotr, 'luet romaaneja?'... 'Kuinka
miksi?' -- kysyin minä... 'Lukisit', sanoi Pjotr, 'hyödyllisiä
kirjoja, joista saisit oppia'... Mutta minä sanoin Pjotr
Ivanovitshille: 'Hyödyllisiä kirjoja'... 'Mitä ajanrattoa on niistä
kirjoista?' -- kysyin..."

Hän kohotti ääntänsä ja antoi sanoillensa vakuuttavan painon, kun
lisäsi:

-- "Kaikki hyödyllinen on vaikeaa... jumalattoman vaikeaa, kuten
esimerkiksi työnteko; 'hyödyllisen' kirjan lukeminenkin on siis
vaikeaa... Esimerkiksi fysikan ja onhan niitä paljon... Mutta
romaani, Sergei, romaani on kuin tyttö polvella... Sitä kun lukee,
niin päivä soluu suloisesti, kuin vesilintu tyynessä vedessä... Ja
nopeamminkin lentää, jos on semmoinen romaani, joka ei haukotuta...
Jumaliste lentää nopeammin", -- tenäsi hän, ikäänkuin joku olisi
vastaan väittänyt.

Hän joi taas viinaa ja tarjosi Oolaville. Oolavi laski niitä
mielialojansa, joita Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, ja jotka
sitten olivat johtaneet hänet pois Hallanselältä ja kotoa. Mopsi
päihtyi ja jatkoi kovaäänisenä:

-- "Romaanin jälkeen tulivat kortit... Oletko sinä, Sergei, romaaneja
lukenut?..."

-- "Olen", -- murahti Oolavi lyhyesti, tulinen poltto rinnassa.

-- "Tietysti olet, kerran olet täällä!... Kuinkas muuten!" -- tarttui
Mopsi ja jatkoi:

-- "Korteista mentiin viinaan... Oletko sinä, Sergei, ollut Cabat'n
ravintolassa?... Et ole ollut... Minä taas siellä aloin... Ah, mikä
ravintola... Ihanuus... Kerrassaan ihanuus, sanon sinulle..."

Oolavi muisti Cabat'n ja Martvan. Häneltä pääsi katkera huokaus ja
silmä kostui kyynelistä. Mopsi jatkoi: Muistaen että Cabat'n ihanuus
ei ole enää häntä varten lisäsi hän välinpitämättömänä:

-- "Vaikka, myönnettäköön, siellä ovat nyt hinnat pilatut... Ovat
kahdeksan kertaa kalliimmat puotihintoja... No mitä varten mennä
semmoiseen rahojansa menettämään? Tyhmyyttä!... Suurta tyhmyyttä,
sanon sinulle, Sergei... Vähäpä siitä, että on komea, kun kerran
hinnat ovat pilatut... 'Karhussa' ovat hinnat Jumalan sanan jälkeen,
mutta Cahat'ssa pirun sanan..."

Lähellä oli syntynyt pieni tappelu viinapullosta. Mopsi huusi
tappelijoille:

-- "Sitäkö siellä tappelette... Äh te kanaljat... Kas niin!... Vedä
kovemmin tukasta... Vedä paholaista!... Kas niin!... Potkaise!...
Potkaise pahuusta!... Ah, sinä koirannaama!... Eh!..."

Tappelu asettui. Rähinä jatkui. Oolavi muisteli Harhaman kirjan
kertomuksia ja näki nyt joutuneensa niiden uhriksi, siinä
kerrottuihin oloihin. Mopsi jatkoi historiaansa:

-- "Viinin jälkeen tulivat tytöt... Esimerkiksi Naatja... Ah, mikä
hempukka se oli!... Onko sinulla, Sergei, ollut 'tyttö'?"

Martvan ihana kuva häilähti Oolavin sielussa. Hän huokasi raskaasti.
Vuori painoi hartioita. Kertoja jatkoi:

-- "Naatjan perästä tuli Maanja... no, hänestä minä en välittänyt...
semmoinen pitkäpyrstö oli... Sitte seurasi... maltas nyt kuka
seurasi... piru, kun en muista nimeä... pitkä hoikka kyyhkyläinen,
hyvin ranskattaren näköinen... No, piru hänen nimestänsä... Hänen
jälkeensä tuli Suura, joka nyt elää Stepan Petrovitshin kanssa..."

Ja kääntyen toisaanne, huusi hän eräälle miehelle:

-- "Eh, Pavel!... Vieläkö Suura elää Stepan Petrovitshin kanssa?"

-- "Elää", -- kuului rähinän seasta kaukainen vastaus.

-- "Elää, niin elää... Entä rakastaako vielä?" -- tiedusteli Mopsi
edelleen.

-- "Hyvinkin rakastaa", -- vakuutti mies.

-- "Rakastaa!... Johan rakastaa!... Eilen tappelivat verille asti",--
pisti eräs joukosta.

-- "Miksi tappelivat?... Valehtelet... Tuhmuuksia puhut", -- oikaisi
Mopsi. Mutta mies piti puolensa, selittäen:

-- "Miksi sanot että tuhmuuksia ja että valehtelen?... Jumaliste
tappelivat... Stepan Petrovitshilla oli pullo viinaa ja olisi,
Stepan tarkotan, yksin juonut... A, Suura kun näki ilman jäävänsä,
niin jumaliste, minkä elämän nosti!... Tukasta otti ja sanoi että...
Stepanille sanoi että: 'Äh, sinä syöpäläispää... kirppupesän
kantaja!'"

Mopsi ihmetteli, huudahtaen:

-- "Katsohan mitä sanoi!... Eh, sitä Suuraa!... Mitkä käsivoimat
sillä on!... Pään oli aina minultakin pois nyhtää, kun Lukkaan
tarttui..."

Ja kääntäen puheensa tappeluun huudahti hän, kädellänsä viitaten:

-- "No, joutivat tapella... Piru heistä!"

Ja Oolaviin kääntyen jatkoi hän kertomustaan nykytilaansa
joutumisestaan, selittäen:

-- "No sillä lailla loppuivat rahat ja minä 'jouduin' tänne... Mutta
jos eivät olisi rahat loppuneet, niin minä en olisi 'joutunut' tänne
koskaan... Jumaliste en olisi joutunut..."

Oolavi painui kokoon. Mopsi käänsi puheen äkkiä toiseen asiaan,
kysyen Oolavilta:

-- "Missä kaupungissa sinä olet 'istunut'?..."

-- "Missä istunut?" -- kysyi Oolavi mieli yö synkkänä. Mopsi oudostui
ja kysyi:

-- "Kuinka, missä?... Ihmeellistä!... Etkö sinä tiedä että tyrmässä
'istutaan'?... Vai etkö sinä vielä ole 'tarttunut'?... No luojan
kiitos, että et ole tarttunut!... Sinä olet kuin Salakka, joka
myös ei ole vielä 'istunut'... Mutta entä minä? Minä. Sergei, olen
'istunut' kahdeksassa kaupungissa... Ja kuule, mitä minä sanon:
Älä koskaan varasta Räävelissä, sillä siellä on kaikista huonoin
vankila!... Paras vankila on Riiassa... sitten seuraa Moskova ja
Pietari tulee vasta viidennelle sijalle... Pskovissa onkin jo ihan
ruokotonta..."

Oolavi synkkeni synkkenemistänsä. Hänelle selvisi ja kirkastui se
elämänviheliäisyys, johon hän oli joutunut. Eräs joukosta tarttui
puheeseen huomauttaen:

-- "Sanot, että Riiassa on paras vankila... Mutta minä sanon, että
vielä parempi on Odessassa... Kohtelu, tarkotan, ja ruoka... Se on
aivan ihanuus..."

Mopsi innostui ja myönteli:

-- "Tiedän minä sen... olen kuullut... Silli kertoi... Entäs Pötky!
Hän sanoo, että Kijewin vankilassa on ruoka ja kohtelu vieläkin
parempi kuin Odessassa... On, sanoo Pötky, ihan kuin herrasväessä...
Ah, päästäpä sinne istumaan!... Mutta miten sinne pääset, jos
Pietarissa varastat!... Kijewissä taas, pienessä kaupungissa,
ei ole meikäläisille veljille työtä... Mitä siellä varastat?...
Katukiviäkö?... Entä sinä, Sergei... se on: oletko sinä ovela
varastamaan, kun et ole 'tarttunut'?" -- lopetti hän Oolaviin
kääntyen.

Oolavin mieli oli raskaampi myllynkiveä, mutta hän salasi sen.
Hänen vierellänsä istuva alaston mies pelasti hänet vastaamasta,
huomauttaen:

-- "Kun ei kerran ole 'tarttunut', niin tietysti on ovela... Turhia
kyselet... Ja näethän että hänellä on äsken kähvelletyt vaatteetkin,
koska eivät ole vielä risaiset... Eh, sinä turhan kysyjä!..."

Eräässä nurkassa oli syntynyt taas nujakka. Joukko tasasi erästä
saalista, vaatemyttyä, joka oli juuri tuotu. Siinä oli kaksi
tusinaa ullakolta varastettuja puolikuivia naisten paitoja. Paitoja
kiskottiin toistensa käsistä. Kuului rivoja haukkumasanoja ja
kirouksia. Toiset antoivat neuvoja. Jotkut haukkuivat tappelijoita
yörauhan häiritsemisestä... Pimeiltä lavitsoilta kömpi likaisia
haamuja mellakkaan. Oli tulossa yleinen käsirysy.

Muutamien välityksellä saatiin riita sovituksi, mutta haukkumasanoja
satoi vielä pitkän aikaa. Saaliista osansa saaneet tarkastelivat
paitojansa ja alkoivat pukeutua niihin. Kohta liikuskeli miesjoukossa
kaksikymmentä neljä naisten paitaan puettua miestä. Kuului ääniä:

-- "Luojalle ja hänen pyhillensä kiitos, että sain puhtaan paidan!"

Joku sadatteli paljaita käsivarsiansa ja paidan helmaa katsellen:

-- "Piru!... Ompelee hihavaatteen helmaan!... Kädet jäävät paljaiksi,
mutta täällä helmassa, mikä määrä liikaa vaatetta roikkuu!"

Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia... Joku rämisytti pahaista
harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä... Haju ja kosteus
oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan
kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle.

       *       *       *       *       *

Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi,
peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli
ylellisyystavara täällä.

Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta:

-- "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?..."

Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi:

-- "Minä taas tavallisesti siellä asustan... Siellä ovat kirput
kylläisemmät kuin missään muualla... Ah, minkälaisia lihavia eläviä
ne ovat siellä!... Ihan kuin porsaita... No sanon sinulle, Sergei,
että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi... Ah,
miten ihania elukoita ne ovat!... Ihan rauhassa saa nukkua yönsä...
Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa
nukkua... Entä täällä?... Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä
yössä... Totisesti naulan!... Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän
yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan... Sanon
sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin
Sidnikofilla..."

-- "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat
pietarilaisista", -- kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi:
"Sidnikofilla!... Jo löysikin!... Kerskuja!..."

Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli:

-- "Entä sinä... Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun
äliset?... Eh sinä", -- tenäsi hän pahastuneena.

-- "Mörkö puhuu totta, kun sanoo että Lebetjefiläiset kirput ovat
kylläisempiä", -- kuului huomautuksia. Toiset olivat vastakkaista
ajatusta.

-- "Sidnikofilaiset ovat kylläisiä", -- huudahti "Mörkö"
halveksivasti. Mopsi loukkautui. Jotkut asettuivat hänen puolellensa.
Syntyi yleinen väittely. Nukkuneet heräsivät. Äskeinen puhuja "Mörkö"
piti puoliansa, inttäen:

-- "Oletko nähnyt sidnikofilaisia kirppuja!... Kummallista!... Sinä
'Mopsi' loukkaat ihmistä... Kuinka en olisi nähnyt sidnikofilaisia,
kun olen niitä ruokkinutkin... kunnia Sinulle, Jumala, että olen
ruokkinut!..."

Väittely kiihtyi nopeasti. Viheliäisyyden majan kaikki asukkaat
sekottuivat siihen asiantuntijoina, ensin ohimennen, jotain
sanoaksensa, sitten vastaväitteiden kiihdyttäminä. Kaikkialla
väiteltiin, kaksittain... joukottain... ensin tyynesti, hiljaa
puhuen, sitten navakammin... Jokaisella oli oma kokemuksensa
molemmista kirppusuvuista lebetjefiläisistä ja sidnikofilaisista...
Mopsi närkästyi ja väitti Mörölle halveksivasti:

-- "Ruokkinut!... Olet ruokkinut sidnikofilaisia!... Valehtelet...
Millä sinä ruokit?... Ei ole miehessä mitään syötävää... ja sittenkin
sanoo: 'Olen ruokkinut'!"

-- "Jumaliste olen ruokkinut... Miksi sinä, Mopsi, loukkaat
ihmistä?"-- tarttui Mörkö hanakkana. Eräs huomautti melun seasta:

-- "Todellakin!... Miksi sinä loukkaat 'Mörköä?' Mitä varten menet,
Mopsi, sanomaan että hänellä ei ole millä ruokkia sidnikofilaisia?...
Häpeä sinulle, Mopsi! Oletko itse lihavampi Mörköä, kun kerskut? Eh,
sinä!"

Mopsi yritti puhua, mutta Mörkö ehti ennen. Hän kiukutteli, rähisten:

-- "Entä sinä itse, suulastelija!... Millä sinä ruokit?... Eh,
kanalja... Tikulla kaivelemalla saa luiden raoista lihaa etsiä... Ja
hyvä jos sittenkään löytää... Entäs, onko kirpulla lapio, että saisi
kaivetuksi likaan kuopan, jotta pääsisi sinussa lihaan käsiksi!...
Eh, sinä!... Ja vielä ylpeilee, että: 'Millä sinä ruokit'... On
Jumalan kiitos vielä kirppupoloiselle ateria."

Oolavi tyrmistyi kokonansa. Koko elämä haisi hänelle kuin ilkeä loka.
Sisälle oli juuri tullut juopunut nuorehko mies, entinen ylioppilas.
Kuultuansa kirppusodan olevan käynnissä, lauloi hän Faustista
renttuillen:

    "Es war einmal ein König,
    Der hatt' einen grossen Floh."

    [Eleli muinoin kuningas,
    joll' oli suuri kirppu.]

-- "Herkeä siinä ulisemasta, retale!" -- huudettiin hänelle
yhdestä suusta. Melun seasta kuului yhä koveneva väittely. Hurjat
eläimelliset mielet kiihtyivät Koko joukko oli kohta tappeluvalmis.
Kuului väitteitä:

-- "Piru!... Kehuu sidnikofilaisia, nälkimyksiä... Toissa yönäkin
meitä oli siellä sata miestä ja yhden niistä söivät kirput..."

-- "Tuki leipäkuoppasi!... Yhden söivät kirput!... Valehtelet",
-- väittivät sidnikofilaisten puolustajat kiihtyneinä. Siellä täällä
kömpivät miehet jo lavitsoiltansa, valmistautuen käsirysyyn. Hurjat
katseet välähtelivät puolipimeässä. Risaiset paidat ja paljas iho
vilahtelivat kirjavanaan ja kaksikymmentäneljä puhtaisiin naisten
paitoihin puettua miestä hääräili joukossa kuin munkit. Äskeinen
lebetjefiläinen puhuja piti puoliansa täyttä kurkkua, melun
säestyksellä huutaen:

-- "Jumaliste söivät sidnikofilaiset nälkimykset yhden miehen
verran!... Sillä jos olisi mitattu sata miestä iltasella ja aamusella
uudestaan punnittu, niin jei bohu olisi joukko ollut yhtä miestä
kepeämpi... Tai jos olisi kirput mitattu, niin miehen painon olisivat
lisääntyneet!... Ja miten vielä purevat pahuukset!... Ihan on kuin
pistettäisiin tulisilla neulankärjillä..."

-- "Se on totta... Hän puhuu totta, mutta Mopsi valehtelee... Mopsi
aina valehtelee", -- melusivat lebetjefiläiset.

-- "Heretkää!... Pirut... Katuroikaleet... Lebetjefille ei mene
kunniallinen ihminen... Ainoastaan Riiassa on niin nälkäisiä kirppuja
kuin siellä" -- huusivat vastustajat sekaisin. Oolavi vetäytyi
syrjään. Mörkö astui Mopsin eteen ja kähisi:

-- "Mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt, kun loukkasit: 'Minulla ei
ole millä kirppua syöttää'?"

-- "Korjaa luusi siitä!... Kirppua syöttää!... Piru!... Kelmi!...itse
sinä olet kirppu... lebetjefiläinen nälkäinen kirppu sinä olet...
Korjaa luusi, puhutaan sinulle!"

Mörkö raivostui. Silmät kiiluivat salamoina. Muutamassa nurkassa jo
tapella natisti lebetjefiläinen ja sidnikofilainen. Toiset kinasivat
yhä äännekkäämmin toisiansa haukkuen. Mörkö uhitteli Mopsia:

-- "Ah, minkälainen herra!... Kirpun ruoka!... Mistä viskasikin
tänne!... Eh, sinä sidnikofilainen rosvo!..."

-- "Minäkö rosvo!... Sanotko vielä sen!... Sanotko, katuvaras?...
Minäkö rosvo?" -- kähisi Mopsi. Silmät välähtelivät petomaisina.
Kynnet vetäytyivät sormista. Mörkö härnäytyi siitä ja ilkkui:

-- "Sanon... sanon, että rosvo... Eilen siiat varastit..."-- "Älä
valehtele!" -- huusivat Mopsin puoluelaiset sidnikofilaiset.

-- "Itse varastit eilen Nasarofin piharengin akan hameen... Kelmi...
Koirannaama!" -- huusivat toiset.

Viheliäisyyden pesä oli huutoa täynnä. Siellä täällä läiskivät nyrkit.

-- "Entä sinä... Mitäs sinä varastit!... Jos sanon poliisille,
niin Siperia sinut perii... Jumal'avita sinut perii Siperia", --
rähisivät Mörön puolustajat. Kaikki olivat tappeluvalmiita...
Sormet käyristyivät haukankynsiksi... Eläimelliset katseet etsivät
saalista... Eräs tappelupari haukkui toisiansa oven suussa... Toinen
heistä soimasi vastatappelijaansa:

-- "Katumaton!... Et ole Jumalaa rukoillut eläissäsi... Kymmeneen
vuoteen et ole kirkossa ollut... Sidnikofilainen kirppu!..."

-- "Entäs sinä!" -- huusi loukattu jatkaen:

-- "Sinä olet joka pyhä kirkossa... Mutta tiedän minä mitä varten:
Taskuvarkaana sinä olet..."

-- "Älä valehtele!... Suus kiinni!" -- keskeytti sekava, yhä
yltyvä rähinä. Puhuja huusi sen seasta:

-- "Minäkö valehtelen!... Minäkö?... Kaikki pyhimykset tietävät,
että viime pyhänäkin varastit vanhan akan taskusta kolme-ruplasen...
Eh, sinä lebetjefilom!... Ja yölläkin vielä käyt rukoilemassa...
pyhienkuvia varastat..."

-- "Nyrkillä minä turpasi tilkitsen!" -- huusi soimattu
raivostuneena... Vastustaja yltyi siitä, uhitellen:

-- "Koetappas!... Koetapas tilkitä!... Kirkon rosvo!... Ähä!... Entäs
syksyllä, kun Mikael Ihmeittentekijän kirkosta varastit jalokiven
Jumalan äidin kuvasta... Vai et 'rukoile' yöllä?... Päivälläkö sitten
varastit?... Vai olisi vahti sinun sallinut päivällä sillä lailla
rukoilla?... Retale... Kirkon rosvo... Lebetjefiläinen..."

Rähinä ja nujakka yhä yltyi. Mopsi jatkoi kinasteluaan Mörön kanssa.
Molemmat olivat jo käsiksi käymäisillänsä.

Mörkö nosti jo nyrkkiänsä kiljuen:

-- "Näytän minä sinulle, koiran henttu!"

-- "Herkeä, Mörkö, herkeä!" -- tyynnytteli joku. Mörkö yltyi entistä
enemmän ja huusi:

-- "Minä en herkeä... Mitä varten hän loukkaa ja sanoo että
sidnikofilaiset kirput ovat kylläisempiä kuin lebetjefiläiset!...
ja että minulla ei ole kirpun ruokaa... Opetan minä sinut
kuontaloleuka... sinä tappurapää!..."

-- "Koetappas... Yritäppäs!... Alotapas tappelu!... Koetapas opettaa,
hamppuparta", -- raivosi Mopsi puoluelaisinensa. Siellä täällä
mäiskivät jo nyrkit ja kuului kirouksia. Mörkö raivostui ja vannoi:

-- "Opetan minä teidät... Nyrkillä minä opetan teidät kaikki..."

Kaikki olivat toistensa kimppuun iskemässä. Mopsi astui Mörön eteen
uhkaavana ja ärhenteli:

-- "Sinäkö nyrkillä?... Sinäkö, sillirosvo... ketale!... Sinäkö?"

-- "Minä opetan sinut, jos vain rupean", -- huusi Mörkö hampaat
irvellään.

-- "Koetapas!... Uskallapas!" -- rehenteli Mopsi.

Toiset säestivät hänen kehoituksiansa, Mörön puolustajat
varustautuivat.

-- "Uskallan!" -- huusi Mörkö ja iski nyrkillä Mopsia.

Silloin syntyi yleinen tappelu. Kaikki syöksyivät toistensa kimppuun.
Koko eläimellistynyt joukko väänsi yhtenä ainoana nujakkana...
Kuului kirouksia ja rivoja haukkumasanoja... Niihin sekaantuivat
kehotushuudot... Puurahit ryskivät... Seasta kuului myös hiljaista
ähkymistä, äänetöntä tappelun puhinaa... Välistä kuului melun
seasta kimakampi kirous, tai parahdus, kun joku oli puraissut
vastustajaansa, tai repinyt silmiä... Jo vuoti vertakin... Risaisilla
vaatteilla läiskittiin vastustajia... Uhittelut ja kerskailut
sekaantuivat toisiinsa... Koko huone pyöri ja raatoi yhtenä myllynä.

Mutta tappelun kiihkeimmillään ollessa kuului huuto:

-- "Poliisi!"

Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat
vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä
kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa.
Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä
täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä... Joku puhui unissansa.
Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen.

       *       *       *       *       *

Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasi
Oolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa.
Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntä
tuntenut.

Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä
tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa
ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä
antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat
voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu
ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä.
Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen:

-- "Myöhemmin näemme onko oikea... Te suvaitsitte äskettäin pankin
ryöstää... Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!"

Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon.
Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan.
Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa
kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja
niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän
muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän
kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän
oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta
sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet:
hän tunsi nyt elämänsä _kokemuksesta_ hyvän ja pahan, tiesi pahan
kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti
itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista
kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee
kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen
valoa millään olemattomaksi tehdä.



Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.


Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa.

Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli
tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi
ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää.

       *       *       *       *       *

Sauna oli kylmä... Haikara suri sen harjalla... Kiuas oli nokimustia
suruja täynnä...

Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla... Lapsenrievut
kuivuivat orsilla... Kapalovyö oli valmis... Haikara odotti
sielläkin, Tuonen kylmillä mailla...

Yhä kylmeni... Yhä pimeni...

Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli
lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian
tähden... Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja
siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa,
pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa...

Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta... Korkealla taivaalla häämöitti
tuskanmalja...

Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin
kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan
huomaamatta... Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa
väsyvän... Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti...

Surullinen haikara lensi saunan katolta pois... Se istahti
hautausmaan aidalle... Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua
vastaan... Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä...

Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi... Se tuikutti pilvessä
pienenä tähtenä... Martvan voimat väsyivät väsymistänsä... Jo
laulahti haikara ensimäisen laulunsa... Se tervehti sillä pientä
tulijaa... Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi...

Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli
tulossa...

Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot... Niillä oli
kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa... Haikara
jatkoi haikeata lauluansa... Tuskanmalja laskeutui alemma...

Tuonelan saunaa pestiin... Mutta jääkylmä oli saunankiuvas
maanpäällä... Ei ollut valmis kapalovyö... eivät rievut puhtaiksi
pestyt...

Martva hätäytyi... Se hätä joudutti sen hetken tuloa, jonka hän oli
uskonut vielä olevan parin huomisen takana... Hätäytyneenä alkoi hän
kiiruhtaa, mutta jalka ei ottanut enää totellaksensa... Kauhistuneena
pysähtyi hän taivas-alla...

Jäinen tuuli puhalsi... Hautausmaalta vilkkuivat saunan-akkunan
kylmät tulet... Jäisenä narahti saunan ovi... Sinä ovena oli nyt
kalmiston veräjä...

Jo laskeutui tuskanmalja hänen huulillensa... Hän vapisi... Hän joi
epätoivonsa maljoista katkerinta... Kädet hätäytyneinä ylösnostettuna
supisi hän:

-- "Voi, Herra Jumala!... Auta minua, Herra Jumala!... Auta minua ja
säästä!"

Vilu veisasi suurta virttänsä... Äitiä palelsi... Pientä tulijaa
odottivat kylmän liinat...

Hetki läheni...

Tuonelan neidot istahtivat jo hautakiville... Mieli oli apea, silmä
eloton, käsi kylmä... Haikara lauloi, kuin surren armaintansa...
Taivaalla suri enkeli. Se lausui Martvalle lohdutuksen:

-- "Jumalan lähettämä malja on _sinun_ onnesi... Se jalostaa
henkesi... Juo siis rauhallisena!..."

Taas yritti Martva kahlata, mutta jalka tuskin nousi enää tiestä...
Hätä yltyi... Se taas joudutti ajan tuloa... Hän hengitti
hätäytyneenä... Eikä ollut lähellä ihmistä, ei ihmisasuntoa...

Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat... Ihmis-elämä lauloi
suurta tuskanvirttä... Kuoleman kellot soivat korvissa... Sen
risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi
elämän keskellä elämän katoavaisuutta...

Kulkija nääntyi jo hätäänsä... Hitaasti lyheni Martvan tuskan
taival... Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle...

Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä... Hän näki, että malja ei
mene pois, ellei hän sitä juo.

-- "Voi... voi, minua onnetonta!" -- huokasi hän ja hoiperteli
hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle
juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa...

Surullisena katseli häntä lempeä haikara...

Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa...

       *       *       *       *       *

Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa... Äänettöminä
viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään
hisahtamatta... Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he
ristien ja hautakumpujen takaa... He halusivat nähdä äidin, joka
toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon...
He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä
hautausmaalla... Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle,
merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa... Kuolema ja elämä
kulkivat nyt käsi-kädessä...

Kuului ääni... Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka
soivat syvällä mullan alla... Siellä laitettiin jo kätkyttä
kuntoon... käärittiin kylmää kapalovyötä... siroteltiin tuonen
havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi...

Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen
latvassa... Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä,
eikä noussut siipi ilosta... Se kuljetti nyt Tuonelan pientä
tulijaa...

       *       *       *       *       *

Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon... Hän istui
hautakummulla, ristin juurella... Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi
enää ajatella... Hän joi maljansa pohjaan... Pää nojasi käsien
varaan... Ruumis vapisi... Pakkanen kangisti polvia...

Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus:

-- "Oolavi... Oolavi!... Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!"

Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi
kyttyräksi...

Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja... Se täyttyi juodessakin...

Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan,
peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle... Ohi ajoi öinen
matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei
hänet asuntoonsa.

Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman.

       *       *       *       *       *

Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset... Kapalovyö
odotti...Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö...

Lapsen paitoja ompelivat Tuonelan elottomat neidot... Paita on
valkea, ompelijan sormi veretön...

Jo odottaa kylmä kätkyt tulijaansa... Hienoin hiekkamatto on kätkyen
jalaksen alla... Havukukat koristavat hietikkoa... Tasaisesti heiluu
kätkyt... Pehmyt on Tuonelan kätkyen jalaksen alusta...

Taivaassa surevat enkelit... Valkea taivaan haikara istuu siellä
orrellansa... Se kertoo Martvan lapsen maailmaan tuloa, laulaa sen
lyhyttä vaellusta... Surullinen on laulun sävel... Surullisempi
sen lyhyen elämän tarinan sisältö... Näin kertoo haikara hangelle
syntyneen satua:

-- "Ensi itkuun on nukahtunut onneton ihmisten ilmoille tulija...
Haudalta alkoi polku... Siinä päättyi myös vaellus... Hauta oli
kehtona... kalmisto elämänmaana... kuolon syli äidin sylinä... lumi
liinana... yösydän elämän ikänä."

Niin laulaa taivaan-haikara Martvan lemmen hedelmän tarua,
synnittömänä eläneen elämän virttä...

Öiseen kalmistoon laskeutuu taivaasta enkeli... Hän on valkeampi
lumen valkeutta... Puku on kesä-päivän kirkkautta... Vyö on kuutamon
kylmää punetta... Siipi nousee taljallensa... Polvi taittuu...
Se laskee jo haudan kylmälle lumelle... Siinä suree enkeli... Se
viihdyttelee lumikehdossa nukkujata.

Korkealta hymisee enkelien ihana laulu... Hautausmaalla käärii enkeli
pienen lumikehdossa eläjän taivaallisiin liinoihinsa... Hellästi
nostaa hän sen syliinsä... Puhtaana värisee lapsen viaton sielu... Ei
tunne ruumis kipua, ei henki itke erehdystänsä... Enkelit veisaavat
hänelle:

    "Tuskaton,
    synnitön
    oli sinun polkusi,
    kaunis kukka autuuden.
    Niinkuin lumi-kukkanen
    puhkesit sa hangelle,
    viatonna, tahratonna.
    Lumipuhdas on sun tiesi.
    Etkä hairahtunut sa
    askeltakaan polultasi.
    Kirkas helmi pakkasen,
    kukka puhdas hankien,
    rauhallisna käy nyt vaan
    Tuonen kehtoon nukkumaan!
    Vaan kun aamu valkenee,
    herätämme sinut taas
    taivaan iloon ijäiseen..."

Kylmä kukki... Se kukki ja koristi hautausmaata... Enkeli kohosi
siivillensä... Pieni eläjä sylissä nousi se kohti taivaan
korkeutta... Se vaali ja helli pientä lasta... Eikä värissyt enää
vilusta poloinen... Hän oli päässyt ikuisen rauhan maille... Ei
syyttänyt hän onnetonta äitiänsä... ei soimannut isäpoloista...

Tuonelan kujastensuussa avautuu havuveräjä. Vartija on nähnyt jo
enkelin tulevan ja avaa hänelle veräjän... Tumma on havu veräjällä,
tummempi kujasten kahden puolen... Tuonelan neidot kävelevät
kuusikossa, valkeat liinat kädessä. Paljas on eloton jalka...
Arastellen polkee se havuneulasille... Vaan ei pistä havuneula...
Lempeä on Tuonelan havu...

Taivaalta kuuluu ihana soitto... Se ilmottaa Tuonelan neidoille, että
enkeli on tulossa, tuomassa uutta asukasta Tuonelan rauhallisille
maille... Veräjällä ottaa Tuonelan lempeä äiti pienen tulijan
vastaan... Se sulkee hänet hellään syliinsä... Neidot laulavat
kuusikossa tulijalle tervehdystä:

    "Ällös pelkää, pienoinen!
    Tääll' on hyvä olla.
    Tuutusi,
    lapsonen,
    puhdas on.
    Armas tuutulaulusi
    jalo on ja ylevä.
    Kapalosi kaunis on,
    Hiekkamatolla sä saat
    Tuonen lasna leikitellä,
    havukukka kukkanasi.
    Rauhotu,
    pienoinen!
    Tääll' on rauha ijäinen."

Laulu viihdyttää tulijata... Kuusikon läpi kantaa hänet Tuonelan
lempeä äiti... Se vie hänet Tuonen puhtaaseen hiekkatupaan... Jo
laskee hän lyhyt-ikäisen kätkyen ikuiseen rauhaan. Ei sirahda sirkka,
ei häiritse ääni pienen nukkujan unta...

Rauhaisata on lapsen olla Tuonelassa...

Kätkyt heilahtaa... Pieni Tuonelan tyttö soudattaa väsynyttä
tulijata... Itse istuu hän lattialla hietikossa... Päivä kumottaa
kummalla valolla... Musta havukukka kukkii akkunalla... Toiset
Tuonelan elottomat lapset seisovat huoneessa... Uteliaina katselevat
ne kehdon uutta heilujata... Kainoina ja äänettöminä ihailevat ne
pikkuruista, eloton sormi sirosti suussa... Kehto heiluu kauniisti...
Tuonelan äiti kokoaa kapalovöitä... Lapset alkavat laulaa kehtolaulua
nukkuvalle... He laulavat hiljaa, surullisesti:

    "Kehdossasi, armas, nuku
    herttaisinta unta!
    Unten ihanuuksiin huku!
    Puhdasta, kuin lunta,
    olkoot tuutu-unelmasi!
    Ällös olko huolissasi,
    vaikk' et, raukka, saanutkaan
    äidin rintaa maistaakaan!"

Pieni tyyntyy... Silmä ummistuu... Alkaa ikuinen uni...



Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.


Oudot kellot kumisivat. Ihmis-elämän selitys oli synkimmillänsä.

Oli surullinen päivä.

Aaveet ripustelivat pahan enteitä orsille ja nuorille. Surullisina
riippuivat ne enteet Ranniston talossa. Kaikkialla häilähti hieno
surunsuortuva. Kissa kehräsi unisena. Päivä paistoi apeana kuin
kaipaavan neidon katse. Laulussa värisi laulun kaunein sävy: suru
ja tuska. Kaikki odotti, oli hiljaa, ja ihmismieli oli kuin herkin
tuulenhenki. Pieninkin puhallus pani sen värisemään kuin vilusta.

Eikä kukaan tietänyt yleisen surun syytä, ei sitä edes ajatellutkaan.
Äiti luuli sitä tyttärensä sulhon ikävöimiseksi, muut ehkä vain
talven hienoksi runoksi, eikä elämä itse selittänyt itseänsä, ei
sanonut luomiensa surujen syytä.

Kuoleman mailta kuului kehtolaulu... Pieni nukkui Tuonelassa... Äiti
itki onnetonna maailmassa...

Martva oli jo palannut kotiin. Hän oli palannut sairaloisena, mutta
ilmotti sairauden olevan vilustumisesta johtunutta ohimenevää
pahoinvointia, eikä huolinut lääkärin avusta.

-- "Kyllä se menee ohi ilman lääkäriäkin", -- lausui hän isällensä,
kun tämä aikoi lähteä lääkäriä hakemaan. Eikä huomannut isän korva,
mikä tuska helisi onnettoman tyttären sanoissa.

Niin kulki hän kotonansa, kuin kaunis kuoleman nunna elävien
joukossa. Kulki mieli maassa, katseessakin kantamus tuskaa.

Mutta voimat alkoivat vähetä ja nyt makasi hän sairasvuoteella
raukeana, surullisena, kuoleman kukkana. Äiti istui hänen vuoteensa
vierellä, hoiteli häntä ja luki itseksensä vanhaa hartauskirjaa.
Avonaisten ovien läpi voi nähdä tupaan. Siellä vanha nainen loi
kangasta. Luomapuut pyörivät, rihma kiertyi niille kehiltä ja vaimo
veisasi surullista vanhaa virttä:

    "Käy, sielun', ylhäisiä teitä
    ja etsi tuskaa korkeaa.
    Elämänturhuus kauvas heitä!
    Ei siitä henki rauhaa saa.
    On hengentuska Jumalasta,
    vaan kaikki muu on maailmasta."

Jalo elämäntuska ilmestyi Martvan silmien eteen korkeuteen. Sen
tulihohteinen väri loisti jalona, puhtaana, iki-ihanana, mutta
polttavana. Vaimo jatkoi lauluansa. Hän antoi tuskaiselle lääkkeeksi
laulunsa suruja, veisaten:

    "Kuin taivaan kaunis iltarusko
    päiväksi hiljaa jalostuu,
    niin tuskastakin kerran usko
    ja sielun rauha kirkastuu.
    Muu kaikki niin kuin sumu haihtuu,
    vaan tuska onneen, rauhaan vaihtuu."

Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat
polttavina, tulivärisinä... Martva tuli surullisemmaksi. Hän
katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen
silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten
leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti
sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä
poroksi. Vaimo jatkoi:

    "Siis nouse siihen korkeuteen,
    johonka tuska jalostaa!
    Yöt päivät pyri Jumaluuteen!
    Alhainen sulle on tää maa.
    Ei siiven kantomatkaa täällä
    oo kyllin sulle, tään maan päällä."

Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita
kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa... Hän
muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa... Hän muisteli, miten
hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut... Hän _ujosteli_
nyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä... Hän ajatteli nyt Häntä kuin
armainta isän kotia... lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä
ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista... Eikä
hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut... Eikä hän
oikeastaan ollut Hänestä poiskaan... Hän oli Häneen ainoastaan
toisessa suhteessa kuin ennen... Hän oli tehnyt jotain, jota nyt
peitteli Häneltä.

Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen... Se oli jo täynnä
tuskankukkia... Se punotti tulihohteisena kukkamaana... Kaikki oli
siellä jaloa ja kaunista... Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren,
katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen:

    "On suurin nöyryys, inho maineen
    lennähdys sielun korkeuteen,
    niin kuin on hyrske meren laineen
    ranniston vuoreen, paluu veen
    takaisin veden alkujuureen:
    ulappain yhteyteen suureen."

Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän
katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa
hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa... Hän
oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen
autuaana hymyilemässä... Hän muisti hautausmaan... pakkasen...pienen
vainajan... Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin
huomasi äiti tyttärensä surun... Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän
salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa.
Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi:

    "Halveksi siksi, ihmishenki,
    mainetta sekä soimaajaa!
    Sa suuri oot, siis niiden renki
    et maailmassa olla saa.
    Maan runot siis ja maine heitä!...
    Käy suurna taivaan runoteitä."

Martva lakkasi hengittämästäkin... Tuskan tuli poltti häntä...
Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit... valkeat
suruliinat hartioille heitettynä... Ne viittasivat liinoillansa
häntä tulemaan sinne... Mielen täytti koti-ikävä... Talo oli tuskaa
täynnä... Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi...
Väki suri mustat kukat kädessä... Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei
häiritä arkussa nukkuvan rauhaa.

Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska
tokeensa, kyynelvirta salpansa... Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla
tuskankukkien keskellä... Hän ei jaksanut enää kestää... Voima
petti... Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen
tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen...

-- "Martva!... Rakas Martva!... Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili
äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän.

-- "Ai... jai... jai... jai!" -- kuului hiljainen huokaus, tukahtuen
tyynyyn sekin.

Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaa
Martvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta:

-- "Mikä sinulle tuli?... Martva-kulta!... Älä itke, Martva-rukka!...
Älä itke, rakkaani!"

-- "Äiti-kulta!... Voi äiti-kulta!" -- vaikeroi onneton tytär.

Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä,
surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet... Äiti
lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa.
Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi... Martva painoi
kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa... Koko hänen olemuksensa oli
yhtenä katkeruutena... Hän kärsi kuin mato tulipitimissä... Hän oli
takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä:

-- "Lapsi-rukka!... Koskeeko sinuun?... Oletko sinä sairas?... Minä
lähetän isää noutamaan..."

-- "Ei... ei... ei... Ei minuun koske," -- kuului itkuun tukehtuva
vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut
äiti lohdutteli:

-- "Rauhotu nyt, lapseni!... Älä itke, armaani... Onko sinulla ikävä?"

Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen:

-- "Voi, hyvä äiti!... Voi, minun rakas kulta äitini... Voi minua
onnetonta..."

-- "Rauhotu!... Rauhotu!... Rauhotu!" -- rukoili itkevä äiti.

-- "Ei... jei... ei... jei... ei... Voi äiti-poloinen," -- valitti
Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili
nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna... hypisteli
kukkiansa... ujosteli... hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa... Se
poltti ihmistä hyväksi... puhdisti... kulutti pahaa... jalosti ja
kirkasti...

Elämäntuska on tulista jaloin... Se on tuskista suloisin.

Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi,
raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan
pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli:

-- "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin
on kaikki taas ennallansa..."

Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti:

-- "Kiitos, äiti-rukka!... Istu tänne vierelleni!... älä vaivaa
itseäsi!"

Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli
haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli
heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis,
katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas:

-- "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?"

Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän
lopuksi:

-- "On hän kirjoittanut..."

Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen
kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi
viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella
opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä
huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi
hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta.
Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden
olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen
yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa.

Äiti kysyi taas hellästi:

-- "Joko hän kohta lupaa tulla?"

Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva:

-- "Niin, äiti!... Kyllä kai hän kohta tulee... kun lopettaa
lukunsa..."

Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja
silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas
erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen,
sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta
eniten eroitti.

Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten
tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa
polttorovioon putoamaisillansa... Lieska löi korkealle... Hän vapisi
ja katsoi korkeuteen... Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella
värisemässä... Kasvot olivat tuskan vääntämät... Alaston ruumis
vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle
viskattu käärme... Hennot sormet jäätyivät... Hartiat vetäytyivät
kokoon... kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi...

Martva vapisi... Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja
purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana:

-- "Oi, Oolavi!... Oolavi... Oolavi... Oolavi!..."



Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.


Pääsiäiskellot soivat... Taivaalla paloi himmeä tuskantuli...

Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa
kertoi se Hänen kättensä voimaa... Mahtavana viskautui holvipaljous
korkeuteen... Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa...
Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina... Sen hämärässä,
huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko...
Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki... Holvin
kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan
tomuksi rutistaa.

Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit.

Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi... Taivaalla sytytettiin
tuskantulisoihtua... Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa...

Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä... Ihmishenki etsi siellä
tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi... Ihmisjoukon liikkuessa
aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri...
Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen... Se puolipimeä täytti
kaiken... Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman...
Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla... Kynttilät paloivat
himmeästi... Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden
valossa armon anojat... Laulu hymisi, tuska humisi... Salaisuus
peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen
esirippu kätki kalman työkaluja...

Yö yhä pimeni... Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti...
Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla... Tuskankirkossa
koveni tuskanhumina... Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta,
alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen
olentonsa ikisairaudeksi... Korkeudessa, holvien puolipimeydessä
leijailivat surevat enkelijoukot... Ne veisasivat siellä suurta
suruvirttä...Parvekkeella soivat suuret urut... Valtaavalla soitolla
säestivät ne ihanaa enkelilaulua... Siihen yhtyi ihmishengen suuri
tuskanhuuto... Ihminen kärsi... valitti... janosi onnea... huusi
hädissänsä...kiemurteli tuskansa tulessa...

Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat...

Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit
lauloivat... Urut soivat... Tuskaiset rukoilivat polvillansa...
Pyhyys täytti ilman hämärällä... Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät
tuskantähdet... Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun...Siinä
värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika... Hän pelkäsi ja
ujosteli... Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa...

Väki kohisi, laulu hymisi... Tuskankellot kumahtelivat yhä
tiheämmin... Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja...
Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano... Rukous muuttui palavaksi,
hätä hirveäksi... Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto... Holveista
tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu... Surevat enkelit
veisasivat korkeudessa:

    "Rauhotu, tuskainen!
    Tyynny, ihminen
    Nyt on se yö,
    jolloin lyö
    Hän rikki käärmeen pään...
    Jo Jeesus saapuu juomaan
    katkeran maljasi tään.
    Hän saapuu jo tuomaan
    vapahdusta ja rauhaa...
    kun aika on täytetty... Maa
    nyt hältä lohtunsa saa."

Kyyneleet vuotivat virtana... Ihmiset särkyivät tomuksi ja tuhaksi...
Rukouksen kohina yltyi pauhinaksi... Yhä kiihkeämmin huusi ihmishenki
tuskissansa... Monet vaikeroivat polvillansa... Itkun ja valitusten
sekottamana kohisi yhtenä veisuuna rukous:

    "Oi, Sinä suuri Luoja!
    Rauhan ja tuskan tuoja
    Sa olet yhtä-haavaa,
    siis tuskanmerta aavaa
    nyt tule asettamaan,
    oi, Herra taivaan, maan!"

Entistä hartaampana soi enkelilaulu... Yhä tuskaisempana
huusi väki... Mutta ovensuussa laskeutui Martva polvillensa
puolipimeyteen... Kyyneleet vuotivat silmistä... Hän peittäytyi
ihmisiltä... Hän itki ja vapisi tuskissansa... Hän hajosi ja rukoili
palavinta rukoustansa... Salassa vaikeroiden valitti hän tuskaisena:

    "Nyt tuskanmeri aukee
    edessäin... Mutta raukee
    jo voimat kokonaan.
    Oi, älä ylönanna
    minua, mutta kanna
    minua kuolemaan!"

Yhä valtaavampana pauhasi rukouksen kohina. Entistä tuskaisempina
veisasivat enkelit, rukoillen:

    "Kaikkein-Korkein!
    Huuto surkein
    Sulle nyt jo maasta kaikuu...
    Kaikki tuskaa huutaa, raikuu...
    Täytetty siis aika on.
    Saavu nyt jo, Verraton!"

-- "Saavu jo... saavu jo... saavu jo!" -- kertasi valittava kaiku
korkeissa kiviholveissa... Tuskantulet tuikuttivat himmeinä... Itku
ja huokaukset hyrskivät meren maininkina ja alttarilla jatkoi kaunis
kuoro kurjien valitusta ja harrasta enkelien rukousta:

    "Saavu jo, Herra!
    Tuo jo pelastus!
    Lahjota vapahdus!
    Auta meitä, Jumala,
    auta meitä ja pelasta!"

Sävelten pauhu täytti hämäryyden... masensi pahan... nosti
ihmismieltä, lisäsi tuskaa... Kirkon hämärästä nousi Martva
polviltansa... Hän aikoi mennä alttarin luo... Salassa lähti
hän pujottelemaan ihmismeren lomitse... Tuskaisena katseli hän
ympärillensä... Hän hiiviskeli väen lomitse, kuin arka Tuonelan
neito, joka on eksynyt elävien maille ja välttelee niiden katsetta...
Hänen jokainen hermonsa värisi... Hän pelkäsi ihmisiä, kuin lapsi
kuoleman väkeä... Arkana lintusena syöksähteli hän tuskissansa
rukoilevien ohi.

Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän
siittämä käärme... Suuri kohahdus kulki kirkon halki... Martva ei
nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli... Hän tajusi sen omana
rikoksenansa... Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä... Nopeasti
koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä...
Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli
hätäytynyt...Peljästyneenä katseli hän tietä... Rietas käärme kulki
yhä hänen takanansa...

Taas kuohui tuska laulun hyminässä... Väki, joka huusi vapahdusta,
näki Martvan, sekä riettaan käärmeen... Kaikki mykistyivät inhosta
ja kauhusta... Syntyi hetkisen hiljaisuus... Sitten kuohahti kaikki
taas kohinaksi... Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä... Aaltoellen
syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa... Kauhuisat
katseet tuijottivat häneen... Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois
tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan...
Kuolo tuntui kulkevan väen läpi... Se kulki peljättävänä, kalmanliina
hartioilla...

Jo hajosi Joukko kahtia tielle... Jo huomasi Martva kuinka häntä
väki pakeni... Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen
milloin sinne, milloin tänne... Hädän valtaamana syöksähteli hän
alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana... Tuskissaan,
kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin
permannolle... Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän:

    "Oi, väki kauhuissansa
    jo mua karttaa!... Konsa
    mä haudan rauhan saan...
    Nyt loppua jo alan...
    Ma, raukka, aivan palan...
    Voi tuskaa tämän maan!"

Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa... Hänen
sielunsa paloi tulena... Hän huusi rikki revittynä... Valtaava kuoro
todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi:

    "Voi tuskaa!
    Voi vaivaa!
    Tule, Luoja, ja juo
    se tuska ja tuo
    taas rauha meille
    eksyneille!...
    Auta, Luoja, auta oi!"

-- "Auta, Luoja, auta meitä!" -- jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku
valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana...
Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko:

    "Kohta joutuu
    vapahdus.
    Nyt jo saapuu
    pelastus.
    Suuri Rippivieras juo
    kohta maljan. Hän se tuo
    maahan rauhan. Voittolaulu
    raikukoon siis, niin kuin pauhu!"

-- "Oi... joi... joi!" -- vaikeroi Martva käsiänsä väännellen.
Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa... Urut soivat
ja enkelit veisasivat.

Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen
kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi
Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa...
Jo tuulahti suuri vapahdus... Jo veisasivat henget kuoleman
valtakunnassa...Jo lymyytyi siellä käärme... Jo polvistui alttarille
Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli
orjantappurainen kruunu... Veri vuoti Hänen kyljestänsä... Jo odotti
Hän polvillaan kalkkiansa.

Kaikki hiljeni... Väki odotti polvillansa... Runsaat, kuumat
kyynelvirrat valuivat... Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli,
kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska... Hän sekotti
sen juoman Viattoman verellä... Hän antoi Rippivieraan juoda omat
tuskansa maailman tuskan keralla... Kaikki valmistui... Aika
täyttyi...

Jo oli malja valmis... Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi...
Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva... Hän vaipui permannolle
kokonansa, vapisi... itki... kiemurteli... rukoili ja huusi
tuskissansa:

    "Oi älä omaa Poikaas' uhraa
    _mun_ tähtein!... Sääli Häntä, oi!
    Oi älä ihmiskättä tahraa
    sen pyhään vereen... Kuka voi
    nyt mua auttaa hädässäni...
    Oi, koko minun elämäni
    on tullut muille turmioksi!
    Oi, miksi synnyin onneton!
    Mun tähteni, Hän, tahraton,
    nyt kärsii!... Älä, hyvä Luoja,
    mun tuskiani Hällä juota!"

Yhä katkerampana vaahtosi tuska... Ihmishengestä paloi pois
paha... Se paloi tuskan tulessa... Virtanaan tulvi jo ilohuuto
kuolemanmailta... Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa...

Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri
sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko
tuskissansa:

    "Oi, Jumalan Karitsa,
    joka pois otat maailman synnit!
    Armahda Sinä meitä!"

"Armahda... armahda... armahda!" -- lauloi ihana kuoro, kerraten
kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat
suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda...
armahda... armahda heitä!"

-- "Armahda minua, Jumalan Karitsa!... Armahda... armahda...armahda!"
-- vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä.



Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.


Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se
selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä...

Oli sen tulo-aika.

Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä
itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien
kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä
pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate.

Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin
kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu.

       *       *       *       *       *

Oli talvipäivä.

Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää
säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui
savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan.
Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi
selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa
alkoi tarkastella ympäristöä.

Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen
keskellä, tuskantulien palaessa.

Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja.
Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa
kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti
Tuukkalan korskuva hevonen... Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni
ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten
kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti
äänetönnä.

Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan
hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston
rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään
tulisen puukon hänen sydämeensä.

Yhä terottui puukko... Yhä epäröi pistäjä... Rannisto puheli
rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi
mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se
tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna
taloon... Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin.

Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän
varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi
syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi... Sekin näyttäytyi
turhaksi, jopa vääräksi. _Hänen_ poikansa oli onnettomuuteen syypää
ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä
ennen maailmaa.

Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa,
sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti
jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot... Hän paloi
ilmitulena... Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi... Puukko poltti
kättä...

Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa
ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti
ja alkoi:

-- "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa... En tiedä,
jaksatko kuulla ja olla tyyni..."

Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta...
Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena
kehoitti hän:

-- "Ole hyvä!... Vai häiritseekö täällä joku?"

Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti
iskua.

Nyt oli isku annettava... Puukko hohti tuli punaisena... Tuukkala
painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän
synkkänä:

-- "Sanottavahan se kumminkin on..."

Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän:

-- "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut
turmioon, samaten kuin minutkin..."

Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän:

-- "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?..."

Naapuri painoi puukkonsa syvemmä.

-- "Asia on vaikea puhua", -- vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen
synkkänä lattiaan.

Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus
puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden
tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen
suuruutta.

Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi
raamatunpäällä lausui hän:

-- "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä
kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan."

Ja oikaisten itsensä lisäsi hän:

-- "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian:
Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat
seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä... Tiedäthän, että
Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole
koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle."

Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja
miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja
työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä
häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi
miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen:

Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää,
että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot,
Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan.
Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista
molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle.

Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä
odotti nyt verivirran purskahtamista.

Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana
humisevan päänsä käsiensä väliin.

Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan
edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui:

"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin
osan... Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon
ja Hän on erehtymätön... Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja
siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle
Simeonin rauhan!..."

Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän
osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan
hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta:

-- "Missä on Oolavi nyt itse?"

-- "En tiedä... Arvelevat paenneen Amerikkaan", -- sai Tuukkala
vastatuksi.

-- "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin
luoksemme!" -- lausui siihen Rannisto.

Syntyi äänettömyys. Ranniston kuusen oksien pimeissä piiloissa
lymysi Perkele. Maailmoiden ikilento julisti Jumalan kaikkivaltaa ja
ihmis-elämä kohosi armottomana aaveena, tunnustaen, että ei kukaan
voi itse teoistansa vastata. Se huusi Jumalan hirmuisena äänenä:

-- "Jokaisesta sanasta, jonka puhutte, jokaisesta askeleesta, jonka
astutte, pitää teidän tili tekemän, sillä jokainen teidän harhamanne
on _toisten_ kirous halki ihmiskunnan."



Vielä oli maljassa pisara tuskaa.


Tuukkalan koski kohisi kummasti. Tuskan maljaa juotiin pohjaan.
Ihminen kantoi toisen kiroja.

Kevään tulvavedet täyttivät jokia. Harmaan kulon alta nousi viheriä
ruohonpää. Urpu pehmeni ja valmisti lehden puhkeamista. Kiuru
liritteli taivaan sinellä. Kauran kylväjä parsi vakkaansa, kalastaja
verkkoansa ja lapset leipoivat savileipiä.

Oli harmaa, pilvinen päivä. Ei satanut, mutta ei paljoa
puuttunutkaan. Metsä odotti paljasvarpuisena, järvi autiona.
Kevätkoleat kulkivat mailla talven viime perintöinä.

Ranniston tuvassa oli koko talon väki koolla, samoin joku naapuri,
niiden joukossa Tuukkala. Huomenna oli muutettava pois uuden isännän
tieltä. Ystävien toimesta oli järjestetty entiselle isännälle uusi
asunto läheisyydessä, sekä huolehdittu hänen toimeentulostansa.
Nyt oli hän koonnut väen kiittääksensä sen kanssa viimeisen kerran
Jumalaa Rannistossa eletyistä vuosista.

Jotain sanomattoman surullista oli talossa. Emäntä oli muutamissa
viikoissa vanhennut monta vuotta. Poskelle oli ilmaantunut ryppyjä.
Silmissä häämöitti raukea, surullinen katse. Raskas elämäntaakka
näytti painavan hänen hartioitansa.

Ja kun vanha Rannisto avasi raamatun ja alkoi siitä lukea Jobin
kiitosta Jumalalle, täytti hiljainen itku koko pirtin. Lukijan ääni
värähti liikutuksesta, kyynel kierähti poskelle. Kivikovinkin mieli
liikahti sitä näkyä nähdessä, eikä seiso koskaan väki haudanreunalla
syvemmän surun murtamana, kuin se seisoi nyt Ranniston talon
menneisyyttä haudattaessa.

Se oli surujumalanpalvelus. Kuolinkellot soivat. Hautausvirsi
hymisi kaukaa. Rannisto itse siunasi elämänsä ja talonsa entisyyden
haudan. Raikkaalla äänellä kiitti hän Jumalaa ja nöyränä alistui hän
Sallimuksen kivikovan, vanhurskaan käden alle.

Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu... Hiljaiset
muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista...
Väki seisoi lapiot kädessä... Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa
kuollut ja lähteä elävien askareille... Rannisto kiitti kaikkia
palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi:

-- "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, mutta
Hän itse on sen paremmin tekevä... Siunatkoon Hän teitä!"

Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä
kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen
punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea.

Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime
kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu.
Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon:

    "Ah, sielun', vallita suo Herran
    ja turvaa Isään rakkaaseen!"

Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle
tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien
mailla.

       *       *       *       *       *

Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia
tuskanmaljoja.

Jo oli malja taas täysi... Enkeli nousi siivillensä ja otti
maljankäteensä... Malja hohti tulipunaisena... Sen juomana vaahtosi
polttava tuska.

Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis
etunojossa kauniiden siipien varassa... Tuhannet enkelit seurasivat
häntä... Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen
viisauttansa ja voimaansa... Ne lauloivat:

    "Suuri olet Sinä, Jumala,
    suuri ja viisas...
    Sinä luot maailmoita tyhjästä.
    Ihmisen Sinä luot tomusta.
    Sinä olet viisaus ja voima."

Laulu pauhasi kaikkeudessa... Pilvenä vyöryi sen sävel... Se vyöryi
kuin tuhansien pasuunien suusta sumuna puhallettu sävelpilvi,
etsien äärettömyyden reunaa, mistä kaikuna palata... Kohisten lensi
siinä pilvessä enkelijoukko... Tuskanmalja vaahtosi tulikirkasta
hohdetta... Se hohde tippui veripisaroina maahan...

Sitä tuskanmaljaa tuotiin taas Ranniston taloon. Sen polttavin vaahto
oli varattu heikon naisen juotavaksi.

Martva istui ja kampasi tukkaansa. Hän oli kalpea ja surullinen.
Mieli oli tyhjä ajatuksista, silmä kyynelistä kuiva... Poskissa
näkyivät taudin, katseessa surun jäljet... Hän ei tiennyt miksi
kampasi. Mieli käski vain jotain tekemään. Hän kampasi kuin
ajankuluksi... Kammatessansa hyräili hän surullisen "Litvan laulun"
säveltä, hyräili sitä itseksensä, ei muille kuultavaksi.

Taivaalta laskeusi enkelijoukko alemma... Sävelpilvi vyöryi
tuulenkantamana, ryöpyten lentävän joukon edellä... Malja hohti...
Pisara tipahti siitä jo Martvalle ja koko Litvan väelle, erittäin
Ranniston ja Tuukkalan taloille:

Posti tuli. Se oli viimeinen Ranniston posti entisen isännänaikana...
Kuihtunut, murheen murentama äiti toi sanomalehden Martvalle... Tämä
keskeytti kampaamisensa ja katsahti sanomalehteen, ei lukeaksensa,
mutta muuten ilman aikojansa... Isä, äiti, Tuukkala ja muut istuivat
sanattomina. Koko talo oli kuin kolkko hauta, ihmiset elämänsä jo
eläneitä vainajia.

Kärsimyksen maljasta pudonnut pisara oli jo Martvan huulilla. Äkkiä
kalpeni hän... Käsi vapisi, kuin liina tuulessa... Sanomalehti
aivan rutisi käden vapisemisesta... Katse muuttui hätäiseksi,
epätoivoiseksi... Sana ei lähtenyt suusta... Hänestä tuntui kuin
putoaisi taivas hänen päällensä... Koko ruumis alkoi vapista...Ajatus
tylsyi... Hän katseli kuin kauhun iskemä ympärillensä vilkuen.

Äkkiä syöksyi hän ylös ja parkasi epätoivoisen, vihlovan:

-- "Voo-i!"

Kaikki kauhistuivat... Tukka hajalla, kädet koholla vapisemassa
syöksyi hän nopean askeleen eteen ja supisi, hätäisesti, lyhyesti yhä
ympärilleen vilkuillen:

-- "Isä!... Isä!... Voi!... Isä!"

Kaikki hätäytyivät. Äiti ja isä kiirehtivät tyrmistyneinä apuun.
Onnettoman tytön silmät vilkasivat pelokkaina... Ruumis vapisi...
Polvet horjuivat... Hän syöksyi taas pari nopeaa askelta eteenpäin,
pysähtyi jyrkästi, tuijotti eteensä ja parkaisi kauhean:

-- "Voi, isä-kulta!"

Ei kukaan saanut sanaakaan suustaan. Rannisto tarttui tyttäreensä ja
yritti puhua, mutta onneton lyyhistyi kokoon lattialle, parahtaen
taas valtavalla äänellä:

-- "Voi, isä-kulta!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin ja puhkesi hysteerisen
raivoisaan itkuun. Tajuttomana nostettiin hänet vuoteelle.

Tuskanpisara punotti kauniina... Koko talo oli sen punaama...Ylhäällä
kohisi enkelilaulujen pilvi... Siivekkäät laulajat veisasivat:

        "Sinä olet vanhurskas.
        Ei järky Sinun tuomiosi.
        Et säästä Sinä ketään.
        Sinä lyöt eksyneet polvillensa.
        Sinä poltat väärän poroksi.
        Sinun ruoskasi on armoton.
        Sinä lääkitset sairaat tuskalla.
        Sillä poltat Sinä pahan pois."

Sävelpilvi pysähtyi Ranniston talon kohdalle... Enkelijoukko leijaili
pilvessä... Malja hohti tuskanpunaisena tulena... Tippa tipahti siitä
tipan perästä ja kumminkaan ei sisältö vähennyt. Sitä riitti siinä,
riitti kuin viulussa säveltä.

Ranniston talossa yltyi tuskan tulipalo. Läksiäisjuhlan katkerimmat
juomat olivat vielä juomatta.

Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa... Elottomat silmät
tuijottivat korkeuteen... Vartalo nytkähteli itkukohtausten
vääntämänä... Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki:

-- "Oolavi!... Kulta-Oolavi!... Anna minulle anteeksi, rakas
Oolavi!..."

Kaikki tyrmistyivät... He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen...
Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili:

-- "Kaikkivaltias Jumala!... Älä juota minulla yhdellä kertaa koko
kalkkia, jonka olen ansainnut!"

-- "Oolavi... Oolavi!" -- parkaisi Martva.

-- "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" -- valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi
ja hätäili.

-- "Anna anteeksi Oolavi!... Rakas Oolavi!... Minä olen syyllinen",
-- vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta.

-- "Mikä ihme hänelle tuli?" -- valittelivat kaikki. Yhdet
lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti
suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili:

-- "Martva-kulta... Rakas Martva!... Herää, kulta-lapsi!... Herää,
äidin armas silmäterä!"

-- "Älä kuole, Oolavi!... Älä kuole!... Tule pois, rakas Oolavi!"
-- rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa.

-- "Voi hyvä Jumala!... Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti.
Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä.

Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta:
elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja
katoamattomasta kalleudesta.

Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen.

           *       *       *       *       *

Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo:

Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut.
Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut.
Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hän
oli nyt kahden kesken:

-- "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta...
Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa
oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka
samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty
kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi
hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka
jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on
suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi
hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty
elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista
ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään
Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli
hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä
heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä."

Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän
kannettavaksi.

Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä
äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun
kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun
aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman
murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä.

Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto:

-- "Jumalan vanhurskasta kättä me emme voi kiertää... Mutta älä
masennu!... Hän, joka johtaa kaikki purot mereen ja kaitsee
maailmat tiettömässä äärettömyydessä, on armahtava sinua ja tuova
tuhlaajapojan takaisin kotiinsa..."

Rautainen Tuukka tunsi voimansa herpoutuvan. Hän oli rakastanut
ainoaa poikaansa kuin silmiensä valoa. Hän muisti sen entisen
miehekkyyden, luonteenjalouden ja hienouden, ja nyt hän, miehistä
paras, istui kuritusvankina. Isän sydän heltyi. Hän unohti lapsensa
viat, antoi kaikki anteeksi ja tunsi tulisen puukon piston
ajatellessansa poikansa nykyistä tilaa.

Oikea, jalo, ylevä ja miehekäs luonne etsii aina onnettomuutta
nähdessänsä, rikollista katsellessansa, lieventäviä syitä ja
vaikuttimia. Samalla kun se ankarasti tuomitsee rikoksen, säälii
se sen tehnyttä. Ja Tuukkalan jalo luonne, johon isän rakkaus
yhtyi, alkoi itsensä edessä etsiä onnettomuuteen syöstyn pojan
elämästä niitä syitä, jotka olivat hänet turmioon vieneet. Synkkänä,
masentuneena lausui hän Rannistolle:

-- "Minä varoitin sinua päästämästä Harhamaa kirjansa kautta
kynnyksesi yli... Se oli aavistus... se oli Jumalan ääni... Tai minä
jo _tiesinkin_, ettei likaisella luudalla lakaistu lattia valkoiseksi
tule..."

Rannisto istui mykkänä, täyteen kaadettu tuskanmalja edessänsä...
Mietittyänsä lausui hän mieli maassa:

-- "Se oli minun erehdykseni, josta nyt muut saavat kärsiä... Itse me
ihmiset emme näy voivan teoistamme vastata. Sen on nyt Jumala minulle
entistä selvemmin kirkastanut, sillä Hän on antanut minun nostaa
omalla kädelläni kirouksen tyttärenikin hartioille..."

Taas syntyi äänettömyys. Molemmat miehet istuivat kuin kaksi
haudan asukasta, sanattomina, mieli yhtenä synkkyytenä. Ikäänkuin
anteeksipyytäen lausui Rannisto:

-- "Me ihmiset erehdymme joka askeleella. Ei Jumalakaan voinut,
tai tahtonut paratiisia suojella käärmeeltä, vaan täytyi Hänenkin
katua, että loi ihmisen... Hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut
välttämättömyys, ja paha on nyt kuten paratiisissakin todistanut
suuren voimansa..."

Hän mietti, kasvot harmaina ja lisäsi sitten rauhallisena:

-- "Tunnusta nöyränä pahan voima, sillä kyllä sekin on ase Jumalan
kädessä... Ja kun sen tunnustat, et tuomitse poikaasi, etkä ketään,
kuten et voi tuomita itsemurhasta sitä onnetonta, jonka veneen on
voimakas koski kuohuihinsa nielaissut..."

Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät
ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää
taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja
huokasi:

-- "Voi minun poikaani!... Voi minun ainoata lastani!"

-- "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä.
Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi
kirkastuva", -- lohdutteli Rannisto.

Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus.
Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui
Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä.
Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne
alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava
käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän
huusi:

-- "Hän se on tässä käärme... _Hän_ ei voi olla Jumalan lähettämä,
sillä oliko _käärme_ tullut paratiisiin _Jumalan_ sallimana ja Hänen
aseenansa?"

Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni.
Hän huomasi, että paha ei ole _aina_ Jumalan ase, vaan jonkun muun.
Tuukkala jatkoi:

-- "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan
hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan... Ovatko silloin Hänen
aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?"

Hän raivostui ja huusi vannoen:

-- "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan
ase... Rietas käärme hän on..."

Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä.
Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa:

-- "Tuomio on Jumalan!"

Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin.
Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle:

-- "Ihmisten _itsensä_ tuomitseminen on Jumalan tehtävä, mutta
_pahan_ tuomitseminen on meidän _velvollisuutemme_... Jos minä en
ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaa _itseänsä_, niin olen minä
velvollinen tuomitsemaan hänen _elämänsä_, hänen pahat tekonsa, hänen
saastaisen kirjansa... Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä
Jumalan että ihmisten edessä..."

Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista,
kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto:

-- "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet
arvostelijat, joita minä olen uskonut..."

Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin
rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena:

-- "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut
tehdä maailman kavalimman shakkivedon... Hunningolle joutuneena on
hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa...
Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä... Oletko sinä
nähnyt alhaisempaa tekoa?... Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä
enkelinnahkana?"

Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi
elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle
syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti
hengittäen jatkoi hän:

-- "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi,
joita syyttömät saavat takissansa ruokkia... Ja onko hän edes itse
ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?...
Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman
silmänsä malkaa ei kukaan voi _itse_ nähdä... Ainoastaan vieraan
silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka..."

Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella
ystäväänsä puhuen:

-- "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme
petti minut'..."

Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti
kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: --
"Mutta me olemme toki velvolliset _paljastamaan_ käärmeen ja tekemään
sen muille vaarattomaksi... Kuuletko, Rannisto!... Meidän _täytyy_
sen pää rikki lyödä... Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan
pesäke..."

Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin
katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän:

-- "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi,
vaan vieläpä runoilijaksi!... Ajattele mikä häväistys se on
kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!..."

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan:

-- "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra...
Runoilija!... Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen
suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen
korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä
sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin... Ja mikä tämä Harhama
on?... Pari vuotta on koulunpenkillä istunut... Sekö olisi
runoilija?..."

Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko
kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin:

-- "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi...
Minä varotin sinua _koko_ mokomasta kaunokirjallisuudesta...
hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa... Sinä
yrität keskeyttää!... Kuuntele!..."

Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä
vihanryöppynä. Hän huusi:

-- "Katso ympärillesi!... Ei _ainoakaan_ sivistynyt ihminen lue hänen
laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja... Ne nauravat sille
hassutukselle..."

Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina... Sortuneena
punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä
voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen
masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi
painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa.
Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala:

-- "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus... Siinä ei ole
mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan
sen muka olevan taidetta!... Se on joutilaan väen ajakuluketta
ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka
pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä
eteenpäin..."

Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä
yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen:

-- "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama...
Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä
katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy
kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin... Laske mikä
virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana."

Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena:

-- "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on
virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi
syöty... Ne söisivät meiltä kaiken syötävän..."

Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti
puhuen:

-- "'Runoilija!'... Runoilija voi olla _ainoastaan_ se, joka on
ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa... Katso maailmaan:
Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe,
Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä,
tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä... Mutta mikä on
Harhama?...Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan
Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että
runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin
kuin manna taivaasta... Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi
niiden joukkoon... Ajattele sitä häväistystä!... Hän on korottautunut
kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen
vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen.
Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa
kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa
koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista
kantajoukkoa."

Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut
samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden
hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä
ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka
juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin
pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa
hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan,
paiskasi sen nurkkaan ja huusi:

-- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!"

-- "Älä kiroa... Siunaa, älä kiroa!" -- yritti Rannisto.

-- "Pitääkö minun pahaa siunata?" -- huusi epätoivoinen Tuukkala...
Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle... näki hänen
kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti,
joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi:

-- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän
taloon!... Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!..."

Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui
virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa:

-- "Olkoon kirottu sinun kirjasi!... Muuttukoon se tuliseksikiveksi,
jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!... Sulkekoon poikani
onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen
myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!"

Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan
rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat,
laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä:

-- "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne
sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina... Meidän täytyy
ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman
meitä täällä olisi erämaa... Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on
loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa."



Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.


Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla.

Oli pilvinen yö.

Rajutuuli vinkui vimmatusti... Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan
irti... Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa.

Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu.

Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä
epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan... Hän tunsi
hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa...

Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän
kuoleman musta harja... Tuuli ulvahti uudestansa... Se muistutti
Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua...

Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana... Hän
oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän... Se ääni tuntui
tutulta... Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen
pauhannut Litvanselkä...

Silloin suli hetkeksi vangin mieli... Kotimaan kellot alkoivat soida
hiljallensa... Kuului kotiportin kaunis narahdus... Kotikukko näkyi
tuuliviirin riuvun päästä... Kuului myös äidin laulama kehtolaulu...

Vanki mietti... Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen
käsiänsä... Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä... Hän muisteli
menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan...

Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä.

Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset... Ne kierivät
selittämättöminä, silmin näkemättöminä... Ne ilmestyivät ja taas
hävisivät... Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset...

Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä... Hän muisteli polkujansa
ja hapuili elämän selitystä... Mutta hämäränä hävisi sen selitys
silmistä... Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi...

Yö synkkeni... Kuoleman kävelyhetki läheni... Jo siroteltiin sen
tielle mustia havuja...

Silloin alkoi synketä vangin mieli... Hän tunsi taas rautojen
puristuksen... Hän tajusi elämäntuskan... Povea poltti... Katkera
huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä...

Yhä synkkeni, yhä kolkkoni... Yhä polttavampana paloi vangin
povi... Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja... Hän lähti
lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa...
Marjat tuoksuivat... Lintu lauloi... Käki kukkui heleitä metsän
hopeoita... Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa...

Aika vierähti... Ikä kierähti... Se vei tytön lapsesta neitoseksi,
pojan nuorukaiseksi... Hän muisteli niitä aikoja... Hän muisteli
Martvaa ja valoisia Litvan päiviä...

Raskas huokaus lähti vangin povesta...

Salainen sävel soi suruisesti... Se soi vankilan rautojen helinän
säestämänä... Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen
sävelen surunvärinänä...

Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää
elämäntietä... Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa
Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat... Sydän suli... Mielivärisi
suruna... Martvan kyynel kiilsi kaikkialla... Se poltti nyt vangin
povea...

Puoli-yö lähestyi... Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa.

Jo soivat suruisimmat elämänkellot... Vanki muisteli elämänsä
kaunista aamua... Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella
kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä... Elämä himmeni,
kaikki sumeni... Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut
salainen ennustus kätkettynä... Kyynel kostutti silmää... Hän ei
enää paljoa tajunnut... Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän
sekaan...

Taas kiintyi ajatus Martvaan... Sen kyynel kimalteli nyt taivaan
korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä...

Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista... Siitä tippui tulinen
tuska.

Luonnonvoimat vinkuivat vihurina... Hyvä ja paha taistelivat halki
elämän keskenänsä... Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä
tarua... Hän muisti kihlauksensa... Hänen elämän unelmansa hohtivat
hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi...

-- "Oi, mihin minä olen joutunut... Minä olen elämäni raudoiksi
takonut!" -- huokasi onneton vanki...

Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi... Vanki muisteli
maailmalle lähtöänsä... Mieleen osuivat ne illat, joina hän
valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa...

Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli
lukenut Harhaman kirjaa... Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan
voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän...

Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät...Tuskanhiki
nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä
tuskan.

Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan
kaameassa hiljaisuudessa:

-- "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!"

Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi:

-- "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!... Kihisköön
koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!..."

Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti
tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa,
toivottaen:

-- "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!... Käyköön
siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!... Kulkekoon kuu taivaalla
kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!..."

Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai jo
Perkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi:

-- "Olkoon kirottu koko minun elämäni!... Ripustautukoon se
tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään
syvyyteen!... Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että
huudan tuskissani yöt ja päivät!"

Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen
olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena:

-- "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä
niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka
minut on tänne johtanut... Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi,
joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä...
Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!"

Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä
paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat
kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa.

           *       *       *       *       *

Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen
raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt.

Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa
vuorottaista häviötä todistaen.

Ylhäällä kaikkeuden tyhjyydessä leijaili suuri, kirkas tulipallo. Sen
päällä seisoi Perkele säteillen huikaisevan tulihohteen hehkuissa...
Kirkas tulikruunu loisti hänen päässänsä... Hänen hartioillansa
hulmuili kaunis tulivaippa... Tasaisesti, vinhoin vauhdin pauhasi
tulipallo kaunista matkaansa tehden. Valon nopeudella syöksyi se
maailmoiden ohi... Auringot hohtivat, tähdet paloivat... Suurena,
ajatuksiinsa vaipuneena heitti Perkele tulikäärmevaltikkansa
jalkojensa eteen... Ylpeänä seisten tarkasteli hän kaikkeutta
huudahtaen:

-- "Oi, mikä suuri näky avautuu!"

Kaikkeus kohisi. Maailmat tappelivat tiestä. Tulinen pallo syöksyi
kauniisti maata kohti... Alhaalla, synkimmässä pimeydessä pauhasi
maa rataansa myöten... Se syöksyi kuin mykäksi lyöty hirviö,
levähtämättä, epätoivoisena... Tuhannet ja tuhannet tähdet riensivät
samoten radallansa, hetkeksikään levolle laskeumatta. Sitä suurta
näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisin mielin:

-- "Näin pauhaa kaikki Hänen käskystänsä radoillaan suuren kaikkeuden
halki!... Hän, Kurja, minulta on anastanut maailmanjärjestyksen
aseeksensa!..."

Kaikkeuden ihmeet todistivat Jumalan kaikkivaltaa... Suuren
pakolaisen mieli katkeroittui... Jumalan voimaa ajatellen jatkoi hän
kateisena:

-- "Sen vuoksi Häntä tottelee nyt kaikki: Ei tohdi kuu, ei maa, ei
taivaan tähti polultaan hienon hiuskarvan vertaa sivulle poiketa, ei
vauhtiansa lisätä taikka hidastuttaa sitä..."

Hän katsoi maahan, jossa raatoi koko luonto. Hän näki sieltä
elämäntoimet ja jatkoi kateuttansa, lausuen:

-- "Niin: kaikki, kaikki Häntä tottelee: Jokainen mato, kukka sekä
ruoho yöt päivät raataa tuiki kuuliaisena elämänlakiensa säätämässä
ahtaassa elontoimen piirissä, jonka lait säätänyt on Hän... Ei
ilmanlintu, eikä muu voi muut taa lempensä nousuaikaa, eikä
myöskään lajinsa orja-alueesta lentää pois toisen lajin elintointen
piiriin... Ah mikä suuri valta sekä voima Hänellä siis nyt onkaan
käsissään!...Kaikkeuden koko suuri ihmelaitos alistuu niin kuin
kuuliaisin orja jokaista Hänen tahdon-ilmaustaan napisematta aina
seuraamaan..."

Yhä suuremmat näyt avautuivat... Tulinen pallo leijaili niiden
lomitse hiljaa, kauniisti kohoten, tai laskeutuen ja kaartain
kaikkeuden tyhjyydessä... Suuri Kaikkivallan vastustaja silmäili
kateisena ympärilleen ja jatkoi järkeilevää puhettaan:

-- "Niin: voimani ei pysty kukkaan, kiveen, ei eläinkuntaan, sillä
Hän on niille takonut liian vahvat orjakahleet: _elämänlait_,
kaikkeuden orjasääteet... Se laki on kuin lujaa ikivuorta... En voi,
en koskaan siihen vaikuttaa."

Hän mietti taas... Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat.
Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä...
Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suuri
näky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele:

-- "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä... Ja silloin minun
käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä... Muu kaikki luisui
käsistäni pois..."

Maailman syntymäpauhu raivosi... Kuin myrsky kantoi se kaunista
tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien
uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien
unennäöiksi... Jo kulki se auringon ohi... Jo läheni se öistä maata.
Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen:

-- "On toki yksi vapaa: _ihmishenki_... Siis siinä hengessä on kaikki
toivo... Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo
siihen panna..."

Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti...
Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin:

-- "Niin: se on ainut peruskivi... Mutta, ah! Se henki myös on
taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja
olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa: _Häneen_,
josta on saanut hän hengen... Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen
ihmishengen suuri _vapaus..._"

Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit
veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän
silloin:

-- "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää...
Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin
aseeton en ole minäkään... Ah, _kavaluus_ on minun miekkanani!...
Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin
tylsymätön!... Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän
kantapäähän itse saapi haavan... Hän saapi haavan, joka ei koskaan
umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan."

Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa... Molemmat ne
tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki
viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä... Perkele katseli näkyä
jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat
maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin
Perkele:

-- "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin
on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse
on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää,
kuten on äärellisen hyveen laita... Ei _Jehovakaan_ sääliä saa
ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika... Ja eihän toki minun
kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa... Niin paljon niitä
korkeampi on se. Hän onhan _vääryys_, minä _oikeus_."

Haikarat lentelivät maassa Jumalan käskyjä totellen... Kuoleman
heinäväki korjasi Hänen satoansa... Senkin viikate välkkyi Hänen
valtikkanansa... Myrsky nukkui, kun Hän käski, heräsi, kun Hän antoi
vihjauksen.

Jo liiteli tulinen pallo kuun ohitse. Silloin pisti suuren
hengensilmiin tulinen käärmevaltikkansa joka kiemurteli hänen
edessänsä. Sen nähtyään hän muisti alennuksensa hetken: Hän muisti
kuinka kerran oli itse käärmeen muotoisena matanut maassa...
Ikikatkerana lausui hän sitä muistaessaan:

-- "Ihminen!... Sinä vierot minua, kurja!... Et huomaa, että olen
alentunut käärmeenä aivan maassa matamaan!... _Sinua_ täytyi
siten pelastaa, vapahtaa Jehovasi orjuudesta!... Unohdin silloin
jumaluutenikin ja tulin halvimmaksi eläimeksi... Ah, sitä kauhistavaa
alennusta!... Se oli katkerampi, polttavampi kuin tuskanmalja, jonka
Jeesus kerran sai juoda Golgatalla kuollessaan!..."

Maailmoiden pauhu soi Jumalan voittolauluna... Kuoleman virretkin
hymisivät Hänelle... Viha leimahti silloin Perkeleestä...
Etäällä veisasivat hänen enkelinsä surren herransa alennusta.
Tulipallo kaartoi kuun ohi. Kauniisti liitäen laskeusi se maata
kohti. Alennusta ajatellen lausui Perkele Jumalalle ja ihmiselle
raivostuneena:

-- "Se alennus, se käärmeeksi tuleminen, se johtui Hänen, Kurjan
vääryydestään. Jos Häntä ei olisi ollut olemassa, niin olisin ollut
kaikkeuden herra enkä maassa matanut kuin käärme!..."

Aamu- ja iltaruskot puhkesivat maassa Jumalan käskyä totellen...
Ne puhkesivat kuin kauniit kaikkeuden punakukat... Jumalien viha
leimahti Perkeleessä... Hän mietti alennustansa, oikaisi itsensä
suureksi ja lausui ylpeänä:

-- "Vaan voimaani on hänkin saanut maistaa!... Kun alennukseni oli
_suurimmillaan_: kun matelin kuin inhottava käärme, niin juuri
_silloin_ pistin Häneen piston, johonka kerran kaikki ruhjoutuu..."

Enkelit veisasivat voittolaulua... Perkele nautti voitostansa. Hän
mietti sekä lausui korskeana:

-- "_Sen_ piston johdosta Hän oli _pakotetta_ Pojassaan ihmiseksi
alentumaan!..."

Suuri voittolaulu hiveli hänen korviansa... Tulipallo kohisi
kulkiessansa... Sen valokehä hohti huikaisevana... Voitostansa
ylpeillen jatkoi Perkele:

-- "Jehovan oli _pakko_ alentua alemma inhottavaa käärmettäkin:
Ah! Hänen täytyi tulla _ihmiseksi_!... Niin: ihminen on alempi kuin
käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään
valehdellut... Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele
narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaan _irstaillakseen_... Ne
kaikki 'avut' ovat ihmisessä..."

Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten:

-- "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa
tulla!... Niin _täytyi_ Hänen silloin tunnustaa minun suurten
aseitteni mahtavuus!"

           *       *       *       *       *

Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina... Siellä
itki ihmishenki... Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua.

Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi
lyötynä... Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät
lähtemään mierontielle... Koko Litva suri... Lapset itkivät, vaimot
valittivat.

Perkele vihjasi valtikallansa... Lukematon enkelilauma kohahti
silloin hänen ympärillensä... Laulu pauhasi... Soitto soi kuin suuri
myrsky...

Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa:

-- "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta... Nyt on minun
vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta.
Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot..."

Sävel pauhahti soittimista... Laulu kohosi kuin hirmumyrsky
siivillensä... Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa...
Kaikki hyrski, kaikki riehui... Perkele osotti kahta vangittua:
Martvaa sekä Oolavia... Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa:

-- "Niin lyön minä ihmistä _Jehovan_ luoman ihmisen kädellä... _Hän_
on siis minulle miehen takonut: _Hän_ on luonut Harhaman minun
käteeni..."

Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä... Voittolaulut
pauhasivat entistä kovemmin... Ylpeänä vannoi Perkele:

-- "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi
palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua
kirjailijana..."

Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi...
Korkeudessa liiteli tulinen käärme... Se hohti siellä pahan
valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana:

-- "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna
irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi... Mutta..."

Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi:

-- "Mutta silloin ei ihminen ole enää _vapaa_ henki, vaan _eläin_,
pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna... Ja silloin on Jehovan valta
loppunut... Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä
vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut... Ja silloin alkaa minun
valtani..."

Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle...
Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko... Sen
levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse
nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta
tuskanhuudosta.



Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.


Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä...
Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen
edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista
auringonvaloa... Se pilvi pysyi paikoillansa... Tuhannet enkelit
hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa... Ne
soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana,
laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat:

    "Rajaton on Sinun voimasi,
    Tutkimattomat ovat tiesi.
    Kaikki Sinua tottelee:
    Sinun käskystäsi
    virta etsii uomansa,
    ruoho elämänlakinsa,
    lintu lempensä ajan.
    Voimallinen olet Sinä, Jumala..."

-- "Voimallinen, olet Sinä... voimallinen olet Sinä", -- kertautui
suuri sävelpauhu. -- "Voimallinen... voimallinen... voimallinen",
-- jatko etäinen kaiku.

Alempana kohisi tuskan sävelpilvi Ranniston talon kohdalla... Sen
katkera sisältö vaahtosi tulisimmillansa... Enkeli, joka sitä
kertoi, suri niiden puolesta, joille hän maljaa vei... Sävelpilvi
vyöryi punertavana... Enkelit liitelivät siinä suru kauneuden
lisänä...Taivaassa veisasivat enkelit rukousta:

    "Sinä tiedät päivän nousu-ajan,
    Sinä viet sen levolle aikanansa.
    Sinä määräät kuoleman hetken.
    Sinä säädät tuskan maljan ajan.
    Et erehdy Sinä koskaan.
    Sääli Martvaa!
    Armahda, armahda häntä!"

-- "Armahda... armahda... armahda", -- kertasi salainen sävel.

Tuskanpilvi kohisi alemma Ranniston taloa kohti... Surullisina
katselivat enkelit sen laskeutumista... Tuskanmalja vuoti katkerana,
kuin Getsemanessa... Sen jalo sisältö läikähteli vaahtona
pilvensävelien seasta... Enkelit tunnustivat taivaassa Jumalan
viisautta. He veisasivat nöyrinä:

    "Mutta tapahtukoon tahtosi!
    Sinä olet Jumala.
    Maallinen sääli ei kuulu Sinulle.
    Inhimillinen hyve
    on mullan lasta varten.
    Sinä olet kaikessa rajaton:
    Sinä olet rakkaus ja tuomio.
    Sinua ei sido äärellinen ihmishyve.
    Oman Poikasikin sinä uhriksi veit."

Punainen pilvi kohisi tuskanpauhuna yhä alemma Ranniston taloa
kohti... Se pysähtyi... Sävel kiintyi paikoillensa, jäi siihen
hymisevänä sävelsumuna... Enkeli vei tuskanmaljan Ranniston taloon.

       *       *       *       *       *

Elämän katkera selitys alkoi jo lähetä... Kuoleman musta vaate
hulmahteli... Jo soi suuren tulijan tiuku...

Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna...
Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä... Hän joi tuskanmaljasta
viimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta...
Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä.

Manalan lippua vedettiin puolitankoon... Taivaalla näkyi Jumalan
vanhurskas miekka.

Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti
lyhyesti ja kysyi:

-- "Onko neiti Rannisto kotona?"

Onneton äiti ei käsittänyt mitään... Tytär oli miltei tylsämieli.

-- "Minä se olen", -- vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella
äänellä.

Yhä kirkastui Jumalan miekka... Oikeuden palvelija näytti Martvalle
liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi:

-- "Onko tämä Teidän liinanne?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään.

Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi...
Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun... Hänenkin
olemuksensa vuoti verta... Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin
täyttää oikeuden käskyn... Hän lausui lyhyesti:

-- "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta..."

Se oli tuskan viimeinen tulijuoma... Martva vaipui lumivalkeana
paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja
valitti:

-- "Minun Jumalani... minun Jumalani!... Miksi annoit ylen minun
tyttäreni!... Sääli häntä!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän
ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti.

       *       *       *       *       *

Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon...
Kuolema kulki viikate olalla... Se toi elämän selitystä...
Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa.

Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa
kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta.

Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi.
Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan
hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan
häntä surussa... Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki
ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja
jaloa, kuin äidin suru.

Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa... Jo hymisi Manalan
laulu... Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi
häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat.

Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät
jotain... Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä
sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa...

Taivaalla punotti Jumalan miekka jo tulihohteisena... Sen yläpuolella
näki Martva pienen lapsensa vanhurskaana enkelinä leijailemassa...
Kuoleman musta lippu hulmahti... Tuonelan laulu hymisi hänelle
houkuttelevana... Silmästä kierähti katkera kyynel...

Joku hämärä häilähti... Salainen sävel värähti... Martva ajatteli
taas elämänsä suruista tarua... Hänen mieleensä välähti valoisa
pilkku: Hän muisti pyhäpäivän, jona oli saanut kaksi vedenkukkaa
onnenkukiksi Oolavilta, kun he soutelivat yhdessä Litvanjoella... Hän
muisti kuinka tyttönen silloin lauloi kuulun "Litvan laulun"... Hän
muisti kuinka oli kulkenut rukiin läpi Oolavin ohjaamana ja lausunut
ettei hän hänen jäljessänsä kulkien rukiiseen eksyisi...

Pieni lapsi lauloi taivaan korkeudessa... Se lauloi kutsulaulua
onnettomalle äidillensä... Se kutsui häntä sinne, missä on
ihmishengellä ijäinen onni: Se kutsui kuoleman maille...

Martva mietti edellensä: Hän muisti miten oli aavistanut, että
"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloansa...

Kuoleman musta liina hulmahti iloisena... Pieni vainaja jatkoi
kutsulauluansa... Martva ajatteli "Litvan laulun" veden naista...
Hän mietti, kuinka se ajaa Litvanselällä hurjistuneena, yö hevosena,
käärme ruoskana... Hän näki sen näyn ja hurjistui... Kuoleman laulu
kutsui häntä... Pieni lapsi lauloi entistä ihanammin... Se ikävöi
onnetonta äitiänsä... Isä viipyi yhä ja valkohevonen odotti valmiina.

Silloin sieppasi Martva ohjakset käsiinsä, sivalsi hurjaa hevosta
ruoskalla ja kohona hyppäsivät kärrit paikoiltansa... Isä ja
vanginvartija ja Tuukkala kauhistuivat... Nopeasti hyppäsivät he
toisille rattaille ja lähtivät takaa-ajamaan... Isä huusi ja rukoili:

-- "Martva!... Rakas Martva, pysähdy!"

Mutta onneton tyttö ei kuullut mitään... Hän nousi rattaille
seisaallensa, ja antoi pillastuneen hevosen lentää minkä jaloista
lähti...

Korkealla kohisi pilvi... Siellä veisasivat kuoleman enkelit... Ne
lauloivat suurta voittolaulua... Sävel pauhasi siellä merenä...
kohisi... kuohui... hyrski... Yhä hurjemmin kiiti Martvan hevonen...
Jäljestä ajava isä hätäytyi... Kauhun raatelemana huusi hän
tytöllensä:

-- "Martva!... Rakas Martva!... Pysähdy!... Sääli isääsi!..."

-- "Nopeammin!... Juokse nopeammin!" -- hoputti hurjistuneen näköinen
Martva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi:

-- "Taivaan ja maan Jumala!... Juota minulle kalkkini, mutta älä anna
ylen minun tytärtäni!"

-- "Ha-haaa!" -- kuului Martvan hurjistunut huuto... Rattaat
hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina.

Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä
kyynelvirta... He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät
pysäyttää.

-- "Pois tieltä!" -- huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen
tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa... Hän seisoi rattailla kuin
villi amatsooni.

-- "Ottakaa kiinni!... Pysäyttäkää!" -- huusivat takaa-ajajat ja
jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen
siroteltuina.

-- "Pois tieltä!" -- kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana
laukkasi vauhko hevonen... Väki huusi ja valitti... Vaimot itkivät,
isä vaikeroi... Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä...

Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana...
Se pauhasi jo merenä... Sen sävel-aallot vyöryivät... Vuoretkin
tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen
voittolaulun sävel-aaltoja... Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen
hurjistuneen ajajansa lyömänä... Eräässä notkossa syöksyi joukko
rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen... Martva sivalsi
hevostaan ruoskalla... Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi
kuin akanat tuuleen... Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona...
syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin... Isä
oli kauhuissansa... Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä.

Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina... Kuolema nosti päätänsä sen
kylmistä aalloista... Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit...
Ne joukot veisasivat elämänturhuutta... Ne lauloivat:

    "Turhuutta on elämä.
    Tuskaa on se ja vaivaa...
    Kaikki siinä on katoovaa...
    _Tuskakin_ loppuu kerran.
    Turhuutta on elämä kokonaan."

Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina... Mustat aallot viskoivat
tiellänsä kaiken kumoon... Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä...
Sitä ei voi mikään pysäyttää...

Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa... Kuoleman kylmää tupaa
lämmitettiin...

Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen... Ajajan ruoska
heilahteli tuontuostakin... Katse tuijotti hurjana eteen... Ihmiset
hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet.

Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu... Martva huomasi
sen... Hän muisti Oolavia... Hän muisti myös "Litvan laulun"...
Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa... Hän unohti koko
maailman... Hän nautti _kuolemasta_...

Tuonelassa oli kiire... Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle
sijaa... Hevonen syöksyi yhä hurjempana... Jo tuli Tuukkalan
tiehaara... Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta...
Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen... Se muisti
tien... Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan
kujasille... Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona.

Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon...
Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan... Silloin
Martva iski hevosta ruoskalla... Pillastunut eläin syöksyi suoraan
väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi... Sitten ohjasi hän hevosen
tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti...

Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa... Siinä
hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan... Väki kiirehti kintereillä...

Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen
teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti...

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava
putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen
pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös
Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka.

Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla.
Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä
löytänyt oman hämärän selityksensä.



"Litvan laulun" jälkisointuja.


Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat
kuolleiden haudan-takaista tarua... Ne kantoivat myös niiden jättämän
taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot.

Tuukkalankoski kohisi ennallansa... Kuolema vei vierastansa havuilla
siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet
Tuonelan tuvan orsilla...

Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui
hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen
pauhatessa...

Synkkä suru peitti Litvan maita... Ihmisonnen rauniot suitsusivat
katkeraa häkäsavua... Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen.
Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiitti
Jumalaa, lausuen:

-- "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista,
talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla
lahjoitit minulle niin paljon iloa!... Ole hänen sielullensa
armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet
turmioon vienyt... Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!"

Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan
henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän
kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena
Häneen takaisin.

Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa:
Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa.

Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja
sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu.



Koskenvedossa.


Suuri elämä kulki voitonseppele päässä ja kuolema
tulisoihtuna kädessä... Musta oli sen soihdun tuli... Armotonta oli
elämänkulku...

Suuri elämä vaelsi juhlallisena... Kaikkeuden suuret kellot soivat
sen kulkiessa kaikkialla... _Maailmat_ soivat niinä kelloina... Ne
helisivät korkeudessa taivaan kuperan kirkkaina tähtitiukuina...

Kukka kukki kuolemalle, oleva valmisti häviötänsä... Se kaikki oli
elämää... Ja _ainoastansa_ se oli elämää.

Elämä oli kuolemaan kulkemista...

Mutta voitokkaana, toivokkaana vaelsi kumminkin elämä... Se koreili
kalmankukissa... Se havutti itse tiensä tuonen mustilla havuilla...
Se kylvi ne havut itse aina helmastansa, kylvi ne tiellensä, sitä
mukaa kuin eteni...

Kuoleman voittolaulut olivat elämän voittovirsiä.

Ja niin vaelsi elämä aina hautaansa kohti... Vaeltaessansa sytytteli
se tulisoihdullansa elämän tuskan tulia.

Ja kunkin elämästä nousi se eläjän omaksi tuomariksi... Se seurasi
aina ihmistänsä Jumalan vanhurskas miekka kädessä.

       *       *       *       *       *

Mustat linnut lentelivät... Ne kantoivat nokassansa mustaa
kuolemankukkaa... Ne lauloivat ylistysvirttä ikuiselle
vanhurskaudelle.

Tuukkalan koski kohisi kummasti... Sen aalloista nousivat mustat
höyryt... Harmaa, vesinen pilvi riippui verhona taivaanlaella.

Harhama seisoi Tuukkalan kosken rannalla... Koski oli häntä vetänyt
sinne hänen omalla elämällänsä... Hän katseli koskea ja kuunteli sen
kuohujen kertomusta...

Koski kohahti kamalasti... Sen kuohuista nousi rietas käärme:
Harhaman ilkeä elämä... Inhottavin askelin astui se ylös koskenkuohua
myöten, riettaat siivet repallansa... Kosken vesi purskutteli sen
astunnasta...

Mustat linnut lauloivat surullisina... Ilkeä käärme asettui Harhaman
eteen... Siinä kertoi se hänelle Martvan tarun... Se osotti Ranniston
ja Tuukkalan häviön ja vangitun Oolavin ja lausui armottomana:

-- "Sen olet sinä minulla: _elämälläsi_ tehnyt..."

Kosken kuohu kiirehti kulkuansa... Sen pauhu huusi Jumalan
suuna...Rietas käärme sitoi sen vetoa myllynkiveksi syyllisen
kaulaan...

Harhama istahti rantakivelle... Hän mietti elämäänsä, katseli sitä
rietasta matoa, joka hänestä oli siinnyt... Ja taas näki hän Martvan
tukan kosken kuohuissa häilähtelevän...

Kun hän oli sen kaiken jo nähnyt ja tajunnut ja kun koski veti
omaansa, sai hän uuden viestin taas elämästänsä. Sama tunnettu, joka
oli hänelle jo hänen kirjansa johdosta kirjoittanut, nuhteli häntä
uudestansa. Harhama luki häneltä juuri saamaansa kirjettä. Se kuului:

-- "Olen sinulle jo kirjasi ilmestyttyä kirjoittanut, miten
monet syyttömät ovat saaneet kirjasi tähden nostaa häpeäntaakan
hartioillensa. Mutta niiden kärsimys lienee vasta alussa. Äskettäin
juuri kuulin että on taas täytynyt vetää syyttömiä kirjasi tähden
tuomiolle: Eräs arvostelijoiden arvostelija herra N. on ollut
pakotettu eräässä jokapäiväisessä lehdessä pahasti pitelemään
kirjasi arvostelijoita, sekä kiittäjiä että etenkin moittijoita:
Hän on ollut pakotettu viittaamaan etteivät kumpienkaan sanat ole
olleet kunniallisia, mausta johtuneita, vaan ovat ne lähteneet
vaikuttimista, joiden laatu on täytynyt määritellä sanalla
mädännyt (_rotten_). Huomaatko itse, mihin asemaan olet johtanut
arvostelijasi? Ei kumma, että pallottelevia ääniä kuuluu. Nyt
tietysti tulee kirjakauppiaiden ja lukijoiden vuoro astua syytettyjen
penkille. Kirjapainon, jossa kirjasi on painettu, sekä kaupungin,
jossa eräs tuttusi on jonkun aikaa asunut, on jo herra Arjanne
arvostellut... _Kirjasi_ sen sijaan sivuuttaa jokainen ylevä ihminen
vaitiololla."

Harhama katsoi kosken kuohuun... Siitä nousivat hänen elämänsä ilkeät
höyryt... Sen pauhu huusi tuomiota hänelle... Rietas käärme käski
hänen lukemaan kirjeen loppuun...

Ja hänen _täytyi_ totella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä
käsky. Hän luki:

-- "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinä
_et_ ole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään
kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä
ole kukaan kirjailijaksi korottanut... Se, kirjailija maineesta
luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita
kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota
aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme
häpeä..."

Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt
runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen:

-- "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi
toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi
runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen
tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa... Ja voi kansaa,
joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja
romaanien varaan!"

Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona
kuolemanrunona... Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen
laulu... Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien:

-- "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta
tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea.
Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin
huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa.
Runoilijan -- sinunlaisesi nimittäin -- suuruus kuvastuu yleensä
ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa
runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku
kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää
armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti
silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat
-- etupäässä nuoret koulutytöt -- osottaaksensa, että muka ymmärtävät
ihmishengen suuruutta ihailla..."

Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen
kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn... Koskessa pulahti
vesi... Vanhurskas ääni kohahti... Martvan pääkallo vilahti
vedestä... Elämä värisi taas suruvirtenä...

Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki:

-- "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen
on sinulle helppo... Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten
istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta
aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä
sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa
pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina...
Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään
Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti -- jos kohta vastoin
runoilijan tahtoa -- yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi
sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta,
niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa
niin runotonta ainetta."

Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle:

-- "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaan
_itseltänsä_ salata, eikä sitä kiertää."

Kosken veto koveni... Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa
päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää... Harhama luki edelleen:

-- "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen:
'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut
noutaa _loasta_, sillä minä astun sinne ja _pakotan_ Sinut sieltä
minut noutamaan'... Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka
päinvastaista tietä: _Jumala_ on painanut sinut lokaan, että oppisit
itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja
siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa..."

Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat
kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää
ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen.

Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel... Elämä vieri suurena
tuskanvirtenä... Mustat linnut lauloivat... Koskesta kohosi
onnettoman Martvan haamu... Harhama mietti yhtä ja mietti
toista...Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä:

-- "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu."

Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan
ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku
näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän
kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä
suoritettavana.

       *       *       *       *       *

Mutta korkeudesta laskeusi Perkele Litvaan. Loistavana, ylpeänä
seisoi hän siellä ihmis-onnen rauniolla, päässä hohtava kruunu ja
tulinen käärme valtikkana kädessä. Kivikovana polki hän jalkansa alle
luurankoa, ojensi valtikkansa ja lausui ylpeänä:

-- "Minä olen näyttänyt voimani... Minä olen osottanut, että
munkinilo oli ennenaikainen..."

Mahtava enkeli-laulu hymisi. Pahan mustat valtaliput liehuivat.
Vallastansa nauttien lausui taas Perkele:

-- "Mutta nämä kaikki ovat olleet ainoastaan taistelun
alkulauluja...Nyt alkaa itse taistelu ja siinä olen minä voittava..."

Suuren taistelun valtalaulut pauhasivat. Taivaalla hohtivat hyvän ja
pahan terävät tuliset miekat vastatusten nostettuina.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martva III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.