Title: Outo intohimo - Kertomus Ludvig XIV:n ajalta
Author: Hoffmann, E. T. A. (Ernst Theodor Amadeus)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Outo intohimo - Kertomus Ludvig XIV:n ajalta" ***


OUTO INTOHIMO

Kertomus Ludvig XIV:n ajalta


Kirj.

E. T. A. HOFFMANN


Suom. J. E. Eteläpää



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.

Oy Weilin & Göös Ab.



E. T. A. HOFFMANN


_Ernst Theodor Amadeus Hoffmann_, esillä olevan teoksen kirjoittaja, on
syntynyt tammikuun 24 päivänä 1776 ja kuollut heinäkuun 24 päivänä
1822. Kotoisin oli hän Königsbergistä, mutta kuoli berliniläisenä. Hän
on omituisimpia kirjailijapersoonallisuuksia mitä koskaan on elänyt.

Hänen "virallinen" elämäntarinansa on lakimiehen. Tutkittuaan
lakitiedettä kotikaupungissaan, palveli hän vuodesta 1796 Grossglogaun
yliamtivirastossa, vuodesta 1798 Berlinin kamarioikeudessa, ja vuodesta
1800 asessorina Posenin maakuntahallituksessa. Eräitten hänen
esimiestensä mielestä liian pisteliäitten pilapiirustusten vuoksi
siirrettiin hänet täältä v. 1802 Plozk'iin ja v. 1803 Warsovaan.
Ranskalaisten tulon jälkeen jäi hän sitten v. 1806 paikattomaksi,
kunnes pelastui v. 1808 Bambergin uuden teatterin kapellimestariksi.
Tätä tointa ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan sai hän viettää vuosia
suuressa kurjuudessa, m.m. kuljeksivan teatteriseurueen, tosin vähän
paremman, soitonjohtajana. Vuonna 1816 sai hän vihdoin neuvoksen paikan
Berlinin kamarioikeudessa, mutta tuskallinen selkäydintauti himmensi
näidenkin hänen jälellä olevien päiviensä onnen. Lakimiehenä on hän
osoittanut voivansa pelottomasti puolustaa sitä, minkä oli huomannut
oikeaksi.

Mutta kuka muistaa enää, että Hoffmann oli lakimies? Hyvin harvat,
mutta yhä useammat sen, että Hoffmann oli taiteilija, jolle olivat yhtä
tuttuja nuotit kuin kynä ja siveltimet, harvinaisen monipuolinen
taiteilijapersoonallisuus, johon nykyinen kirjallishistoriallinen
tutkimus on ruvennut sangen suurella kunnioituksella huomiota
kääntämään.

Musiikkimiehenä Hoffmann tunnetaan kapellimestarina ja säveltäjänä sekä
-- jos se alaan kuuluu -- etevänä musiikkiarvostelijana. Paitsi
sävellyksiään eräisiin pieniin näytelmiin, on hän vielä säveltänyt m.m.
oopperat "Der Kanonikus von Mailand", "Liebe und Eifersucht" ja
"Undine". Musiikkimiehenäkin hän on se, mikä on hänen pääleimansa
kirjailijana, -- romantikko, ja vielä lisäksi romantisen oopperan
perustaja. Hänen teoksissaan esiintyy itsenäinen ja aivan erikoinen
makusuunta, jopa siten, että häntä mainitaan tavallaan Richard Wagnerin
edelläkävijäksi. Hän oli myös ensimäisiä, joka täysin ymmärsi
Beethovenin suuruuden.

Kirjailijanakin hän käsittelee mielellään musiikkiaiheita. Mutta hänen
erikoinen kirjailija-ominaisuutensa on ymmärrettävissä ainoastaan ajan
omaa kirjallista taustaa ja suuntaa vastaan kuvastuvana.

Kun romantiikka 1700-luvun jälkipuoliskolla vihdoin pääsi Englannissa
ja sitten Saksassa, vuosikymmeniä kestäneen "romantisen levottomuuden"
jälkeen, täydellä todella puhkeamaan, saattoi siinä jo alusta saakka
huomata kaksi eri pääsuuntaa, mitä aiheitten valintaan ja
käsittelytapaan tulee: n.s. kauhuromantiikan, jonka tehtäväksi tuli
tärisyttävin kauhunkuvin järkyttää lukijan mielikuvitusta ja saada
"kirjallinen" voitto äärimmilleen kehitetyllä jännittävällä juonella;
ja n.s. "luonnon ja sydämen romantiikan", jos sitä vapaasti uskaltaisi
siksi sanoa, joka luonnon ja rakkauden milloin ihannoivalla, milloin
voimakkaan todelliselta tuntuvalla, milloin liikuttavan tunteellisella
käsittelyllä koetti herättää niitä tunteita ja mielialoja, jotka
jokainen tietää "romantisiksi". Nämä kaksi eri pääsuuntaa eivät
tietenkään ole mitenkään jyrkästi erillään, vaan horjahtavat ne
sekaisinkin. Kauhuromantiikan piiriin tuli siten ensiksikin kuulumaan
koko se suunnaton kirjallisuuden määrä, joka Englannin kirjallisuuden
historiassa tunnetaan "saksalaisten kauhujen" nimellä ja johon kuuluvat
kaikki tämän ajan ritari-, aave- ja rosvoromaanit; mutta sen lisäksi
siihen kuuluvat sellaiset kauhukertomukset kuin -- ottaaksemme
helppotajuisuuden vuoksi esimerkin oman maan kirjallisuudesta --
Topeliuksen "Linnaisten kartanon vihreä kamari" tai -- mennäksemme
jälleen ulkomaille -- Edgar Allan Poen, kuulun amerikalaisen
kirjailijan useimmat kertomukset. Päämääränä on kauhun, jännityksen ja
yleensä salaperäisen tunnelman ja tunteen herättäminen, ja keinoina --
niin, ne ovat liian moninaiset tässä lueteltaviksi. Mainitsemme vain,
että voidaan kuvata jotakin kauheaa ulkopuolella henkilön, mutta myös
jotakin kauheaa hänen sielunelämässänsä.

Kirjailija, joka paljastaa jonkun oudon ja kaamean miellesarjan
kehittymisen kuvattavansa sielunelämässä, on juuri E.T.A. Hoffmann. Hän
yhdistää kauhuromantikon tehtävän hienoon kirjalliseen aistiin ja
kuvauskykyyn, lisää siihen vielä viehättäviä puolia tuosta "luonnon ja
sydämen" romantiikasta, kuulee outoja näkyjä näkevässä sielussaan
ylimaailmallisen musiikin sointuja ja herättää vihdoin lukijassa hänen
tietämättään salaperäisen, kauhun ja kaihon sekaisen tunnelman,
epävarmuuden aistimusten todellisuudesta. Tämän kaiken tekee hän ilman
mitään liikaa tunteellisuutta, tarvitsematta liioin ylenmäärin vanhoja
linnoja tai muita sellaisia aaveitten asuinsijoja. Päinvastoin, hän
mieluimmin sijoittaa toiminnan rehelliseen saksalaiseen tai sitten joka
tapauksessa todellisuuden valaistuksessa olevaan seutuun, jossa
ainoastaan hänen mahtava mielikuvituksensa voi vähitellen saattaa
lukijan ja kertomuksen henkilöt epätodellisen hurman valtaan, ja tekee
tämän kaiken keveällä, leikittelevällä, useinpa ikäänkuin ivaan
vivahtavalla tyylitaidolla. Toisin sanoen: hän on kirjailija, joka
mestarillisella tavalla yhdistää mielikuvitelmat todellisuuteen.

Hänen teoksensa ovat liian monilukuiset tässä lueteltavaksi.
Mainittakoon niistä kuitenkin hänen "mielikuvittelunsa", joita on
nelisen nidettä, hänen kamala romaaninsa "Saatanan eliksiiri", ja hänen
merkillinen oma elämäkertansa, jonka hän on kutonut yhdeksi romaaniksi
Murr-nimisen kissan vaiheitten kanssa. Kirjan nimi on "Murr-kissan
maailmankatsomus ynnä kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkerta,
kerrottu hajanaisissa makulatuuripapereissa". Nimet "Kaksoisolio",
"Yötutkielmia", "Erään teatterinjohtajan harvinaiset kärsimykset" y.m.
osoittavat tämän kirjailijan erikoista makua. Ja esillä olevassa
romaanissaan hän osoittaa voimaansa aivan suorastaan mielipuolen
intohimojen kuvaajana.

Vielä oli Hoffmann, kuten on mainittu, kuvaavakin taiteilija. Mutta
siinäkin osoitti hän erikoisuuttansa harrastamalla pilakuvaa,
karrikatyyriä. Maalaukseen ja piirustukseen oli hän jo nuorena
innostunut, mutta ei hän tällä alalla ole kuitenkaan mainetta
saavuttanut.

Kotimaassaan ei Hoffmann saanut kirjailijana tunnustusta, ja silloin
julkisuudessa esiintyneet ymmärtämättömät arvostelut ovat vielä
vuosikymmeniä jälkeenpäin olleet tämän kieltämättä harvinaisen
lahjakkaan kirjailijan mainetta himmentämässä. Vasta myöhempinä aikoina
on tutkimus ja ajan hengen puolueeton arviointi myöntänyt hänelle sen
sijan, minkä ranskalaiset jo kauan sitten ovat hänelle ilman ehtoja
määritelleet, sijan Saksan kirjallisuuden klassikkojen vierellä.



OUTO INTOHIMO


Pienessä talossa St. Honoré-kadun varrella asui neiti Magdalena
Scuderi, joka oli tunnettu sievistä runoistaan ja nautti kuningas
Ludvig XIV:n ja markiisitar Maintenonin suurta suosiota.

Myöhään keskiyön aikaan -- tämä tapahtui syksyllä 1680 -- kolkutettiin
hänen talonsa ovelle niin kovasti ja kiivaasti, että koko eteinen
kaikui. Baptiste, joka neidin pienessä taloudessa edusti sekä
keittäjää, palvelijaa että ovenvartijaa, oli herrasväkensä luvalla
matkustanut maalle sisarensa häihin. Talon vartiaksi oli jäänyt
ainoastaan kamarineiti Martinière. Kun tämä nyt vielä valveilla ollen
kuuli yhä uudistuvia iskuja, johtui hänen mieleensä kohta, että
Baptiste oli matkustanut pois ja että hän oli jäänyt neidin kanssa
kahden kesken ilman muuta turvaa. Kaikki murtovarkaudet, ryöväykset ja
murhat, mitä Parisissa koskaan oli tapahtunut, muistuivat nyt hänen
mieleensä ja hän oli pian aivan vakuutettu siitä, että ulkona oven
edessä mellasti joukko roskaväkeä, joka tiesi talon yksinäisyyden ja
aikoi sisään päästyään panna toimeen jonkun konnan työn herrasväkeä
vastaan. Pelosta vavisten jäi hän sen vuoksi huoneeseensa sadatellen
Baptistea ja erittäinkin hänen sisarensa häitä.

Sillä välin jyrisivät iskut yhä kiivaammin ovelle ja Martinière oli
kuulevinansa huutoja: Avatkaa, Kristuksen tähden, avatkaa toki!

Yhä lisääntyvän kauhun valtaamana otti Martinière vihdoin palavan
kynttilän ja riensi eteiseen. Täällä kuuli hän aivan selvästi
kolkuttajan äänen: "Kristuksen tähden, avatkaa!"

"Totta tosiaan", ajatteli Martinière, "noin ei ainakaan puhu mikään
ryöväri ja kukapa tietää, ehkä joku vainottu etsii suojaa emäntäni
luota, joka aina on valmis tekemään hyvää. Mutta olkaamme varovaisia!"

Hän avasi ikkunan ja koettaen muuttaa luonnostaankin matalan äänensä
mahdollisimman miesmäiseksi kysyi hän kovalla äänellä, kuka näin
myöhään yöllä sillä tavoin mellasti ihmisten ovella ja herätti kaikki
unestaan.

Synkkien pilvien lomasta pilkistävän kuun valossa näki hän samassa
pitkän, heleänsiniseen vaippaan kääriytyneen olennon, joka oli painanut
leveän hatun syvään silmilleen. Martinière huusi nyt niin kovalla
äänellä, että alhaalla olevan henkilön täytyi se kuulla:

-- Baptiste, Claude, Pierre nouskaa ja tulkaa katsomaan, minkälainen
heittiö tahtoo murtaa ovemme!

Mutta silloin kuului ulkoa hiljainen, melkein vaikeroiva ääni: -- Oi,
Martinière, tunnen teidät kyllä, hyvä rouva, vaikka koetattekin muuttaa
ääntänne, minä tiedän kyllä, että Baptiste on mennyt maalle ja että te
olette emäntänne kanssa yksin kotona. Avatkaa minulle huoletta, älkää
pelätkö mitään. Minun täytyy ehdottomasti saada puhua neitinne kanssa
vielä tällä hetkellä.

-- Mitä ajattelette, vastasi Martinière, tahdotteko puhua emäntäni
kanssa keskellä yötä? Ettekö tiedä, että hän nukkuu jo aikoja sitten,
enkä minä mistään hinnasta herätä häntä ensimäisestä suloisesta unesta,
jota hänen ikäisensä hyvin tarvitsee!

-- Minä tiedän, vastasi mies ulkona, tiedän, että neiti on juuri pannut
Klelia-nimisen romaninsa käsikirjoituksen syrjään ja kirjoittaa nyt
vielä muutamia runoja, jotka hän aikoo huomenna lukea markiisitar de
Maintenonin luona. Rukoilen teitä, rouva Martinière, olkaa armollinen,
avatkaa ovi! Siten te pelastatte erään onnettoman turmiosta, tästä
hetkestä, jolloin pyydän puhutella emäntäänne, riippuu erään ihmisen
kunnia, vapaus, vieläpä henkikin. Ajatelkaa, että armollisen
valtiattarenne viha tulisi leppymättömänä kohtaamaan teitä, jos hän
saisi tietää, että juuri te julmasti karkoitatte hänen oveltaan
onnettoman, joka on tullut rukoilemaan häneltä apua.

-- Mutta minkä tähden sitten anotte emäntäni apua näin tavattomaan
aikaan vuorokaudesta, tulkaa huomenna hyvissä ajoin uudestaan, --
lausui Martinière. Mutta ulkoa vastattiin:

-- Katsooko kohtalo, kun se tuhoa tuottavana kuin kuolettava salama
iskee uhriinsa, katsooko se aikaa ja hetkeä? Kun pelastus on enää vain
silmänräpäyksen mahdollinen, voidaanko silloin apu lykätä tuonnemmaksi?
Avatkaa minulle ovi, älkää pelätkö onnetonta, joka turvatonna, koko
maailman hylkäämänä, kauhean kohtalon vainoamana ja ahdistamana tahtoo
rukoilla emännältänne pelastusta uhkaavasta vaarasta!

Martinière kuuli, kuinka mies nämä sanat lausuessaan voihki ja vaikeroi
tuskasta, ja hänen äänensä, joka oli nuorukaisen ääni, sai samalla
pehmeän sävyn ja tuntui ikäänkuin tulevan rinnan pohjasta. Martinière
joutui kokonaan liikutuksen valtaan ja enempää miettimättä otti hän
avaimen esiin.

Mutta tuskin oli hän avannut oven, kun vaippaan kääriytynyt olento
tunkeutui melkein väkivallalla sisään ja rientäen Martinièren ohitse
eteiseen huusi raivoisalla äänellä:

-- Viekää minut neitinne luokse!

Pelästyneenä kohotti Martinière kynttilän ja sen valossa näki hän
kuolonkalpeat, kamalasti vääristyneet nuorukaisenkasvot. Martinière oli
säikähdyksestä lyyhistyä lattialle, kun mies nyt avasi vaippansa ja
hänen rintamuksestaan pisti esiin välkkyvä tikarinkahva. Mies tuijotti
häneen säkenöivin silmin ja huusi vieläkin rajummalla äänellä kuin
ennen: -- Viekää minut neitinne luokse, kuuletteko!

Nyt luuli Martinière mitä suurimman vaaran uhkaavan neitiä ja rakkaus
kallista emäntää kohtaan, jota hän samalla kunnioitti hurskaana,
uskollisena äitinä, leimahti nyt voimakkaampana hänen sydämessään ja
hän osoitti aivan uskomatonta rohkeutta. Hän sulki nopeasti auki
jääneen huoneensa oven, astui sen eteen ja lausui lujalla, päättävällä
äänellä:

-- Teidän mieletön esiintymisenne tässä talossa sopii tosiaankin
huonosti yhteen ulkona lausumainne ruikuttavien sanojen kanssa, jotka,
kuten nyt huomaan, herättivät myötätuntoni aivan sopimattomaan aikaan.
Neitiäni ette nyt saa ettekä voi puhutella. Jollei teillä ole mitään
pahaa mielessä, niin miksikä kammoksutte päivänvaloa, tulkaa huomenna
toimittamaan asianne! Mutta nyt suoriutukaa ulos!

Mies huokasi raskaasti, tuijotti Martinièreen kauhistunein katsein ja
tarttui tikariinsa. Martinière jätti hiljaisuudessa sielunsa Herran
huomaan, mutta pysyi kuitenkin lujana, katsoi miestä rohkeasti silmiin
painautuen yhä lujemmin sitä ovea vastaan, josta tuon kauhean miehen
piti mennä päästäkseen hänen neitinsä luokse.

-- Päästäkää minut neitinne luokse! Kuuletteko! -- huusi mies vielä
kerran.

-- Tehkää mitä tahdotte, -- vastasi Martinière, -- minä en väisty
paikaltani, suorittakaa vain alkamanne ilkityö, mutta tekin
saatte kärsiä tuskallisen kuoleman Grève-torilla [Parisin vanha
raatihuoneentori, jossa ennen mestaukset toimitettiin], kuten teidän
kirotut toverinnekin.

-- Ahaa, huudahti mies, te olette oikeassa, Martinière! Olen asestettu,
olen todellakin kunniattoman ryövärin ja murhaajan näköinen, mutta
minun toverini eivät ole mestatut, he eivät ole mestatut! -- Ja
heittäen myrkyllisiä silmäyksiä puolikuolleeksi säikähtäneeseen naiseen
tempasi hän tikarin huotrastaan.

-- Jeesus! -- parkasi Martinière odottaen kuolettavaa iskua, mutta
samalla hetkellä kuului kadulta aseiden helinää ja hevosenkavioiden
kapsetta.

-- Santarmit -- santarmit! Auttakaa, auttakaa! -- huusi Martinière.

-- Kirottu nainen, tahdot syöstä minut turmioon -- kaikki on lopussa,
kaikki on lopussa! Ota, ota, anna tämä neidille vielä tänään --
huomenna, jos tahdot!

Lausuessaan nämä sanat hiljaa muristen oli mies siepannut kynttilän
Martinièren kädestä ja sammuttanut sen pistäen samalla hänen käteensä
pienen rasian.

-- Sielusi autuuden tähden, anna tämä rasia neidille! -- huusi mies
vielä kerran ja syöksyi sitten ulos talosta.

Martinière oli lyyhistynyt lattialle, vaivoin nousi hän ylös ja hapuroi
pimeässä huoneeseensa, jossa hän aivan voimatonna vaipui nojatuolille.
Nyt kuuli hän jonkun kiertävän avainta, jonka hän oli unhottanut
ulko-ovelle. Ovi sulkeutui ja hiljaisin, epävarmoin askelin lähestyi
joku huonetta, jossa Martinière istui. Hän oli kuin kiinni naulattu ja
kykenemättä liikahuttamaan jäsentäkään odotti hän mitä kauheinta. Mutta
miten olikaan, kun ovi avautui, tunsi hän kohta ensi silmäyksellä
yölampun himmeässä valossa Baptisten rehelliset kasvot. Viimemainittu
oli kalpea kuin ruumis ja näytti aivan murtuneelta mieheltä.

-- Kaikkien pyhimysten nimessä, puhkesi hän puhumaan, -- kaikkien
pyhimysten nimessä, mitä on tapahtunut, kertokaa rouva Martinière. Tuo
painajainen, painajainen! En tiedä, mikä minulle tuli, mutta minun
täytyi ikäänkuin pakosta lähteä pois häistä eilen illalla! Saavun
kaupunkiin. Rouva Martinière, ajattelin, nukkuu keveästi, hän kuulee
kyllä, jos hiljaa ja varovasti koputan ulko-ovelle, ja päästää minut
sisälle. Silloin kohtaan vahvan osaston ratsu- ja jalkamiehiä,
hampaisiin saakka asestettuina. He pidättävät minut eivätkä tahdo
päästää minua menemään. Mutta onneksi on santarmiluutnantti Desgrais
mukana, hän tuntee minut hyvin ja pitäen lyhtyä nenäni edessä sanoo:
Aha, Baptiste, mistä sinä tulet tähän aikaan yöstä? Sinun täytyy pysyä
kiltisti kotona ja vartioida taloa. Täällä ei ole kaikki hyvin, me
aiomme vielä tänä yönä pyydystää hyvän saaliin. -- Ette voi uskoa,
rouva Martinière, kuinka nämä sanat koskivat sydämeeni. Kun sitten
astun portaille, syöksyy talosta vastaani vaippaan kääriytynyt mies,
välkkyvä tikari kädessä ja sysää minut kumoon -- ovi on auki, avain
pistettynä lukkoon -- sanokaa, mitä tämä kaikki merkitsee?

Toinnuttuaan kauhustaan kertoi Martinière, mitä oli tapahtunut.
Molemmat menivät sitten eteiseen ja löysivät sammutetun kynttilän
lattialta, jonne tuo outo mies oli sen paetessaan heittänyt.

-- On aivan varmaa, lausui Baptiste, että hän aikoi ryövätä ehkäpä
murhatakin neitimme. Mies tiesi, kuten olette kertoneet, että te olitte
kahden kesken neidin kanssa, jopa senkin, että neiti vielä valvoi
kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli varmaankin yksi noista lurjuksista
ja heittiöistä, jotka tunkeutuvat ihmisten asuntoihin urkkien tietoonsa
kaikki, mitä tarvitsevat pirullisia juoniaan toteuttaakseen. Ja tuon
pienen rasian, rouva Martinière, sen heitämme luullakseni Seine-virran
syvimpään poukamaan. Kukapa takaa, ettei joku kirottu paholainen väijy
hyvän neitimme henkeä ja ettei hän avatessaan laatikon kaadu kuolleena
maahan, kuten vanha markiisi de Tournay avatessaan tuntemattoman
kädestä saamansa kirjeen! --

Kauan neuvoteltuaan päättivät uskolliset palvelijat lopulta kertoa
seuraavana aamuna neidille juurtajaksain koko tapahtuman ja antaa
hänelle tuon salaperäisen rasian, joka voitiin ehkä avata suurella
varovaisuudella. Molemmat harkitsivat tarkoin jokaista seikkaa tuon
epäilyttävän muukalaisen esiintymisessä ja arvelivat, että kysymyksessä
oli varmaankin joku salaisuus, jota he eivät voineet ominpäin
ratkaista, vaan joka oli jätettävä neidin paljastettavaksi.

       *       *       *       *       *

Baptisten pelko oli täysin oikeutettu. Juuri siihen aikaan oli Parisi
mitä julmimpien hirmutöiden näyttämönä, juuri siihen aikaan oli eräs
pirullinen keksintö antanut helvetin voimille mitä helpoimmat keinot
niiden suorittamiseen.

Eräs saksalainen apteekkari Glaser, aikansa paras kemisti, harrasti,
kuten hänen tieteensä edustajat tavallisesti, alkemistisiä kokeita. Hän
oli päättänyt keksiä viisaidenkiven. Häneen liittyi eräs italialainen
nimeltä Exili. Mutta viimemainitulle oli kullantekotaito ainoastaan
tekosyynä. Hän tahtoi vain oppia sekoittamaan, keittämään ja
sublimoimaan niitä myrkkyaineita, joista Glaser toivoi löytävänsä
onnensa, ja hän onnistuikin vihdoin valmistamaan hienon myrkyn, joka
ollen hajuton ja mauton tappoi joko heti paikalla tai kuoletti hitaasti
jättämättä ihmisruumiiseen minkäänlaisia merkkejä. Lääkärien tieto ja
taito oli näin ollen avuton tätä myrkkyä vastaan ja he pitivätkin sen
aiheuttamia kuolemantapauksia luonnollisten syiden seurauksena.

Mutta vaikka Exili toimi mitä suurimmalla varovaisuudella, alettiin
häntä kuitenkin epäillä myrkynmyynnistä ja hänet suljettiin Bastilleen
[Parisin tunnettu vankila]. Samaan koppiin suljettiin pian sen jälkeen
kapteeni Godin de Sainte Croix. Viimemainitulla oli kauan ollut
markiisitar de Brinvillierin kanssa rakkaussuhde, joka oli
häpeäksi koko Brinvillierin perheelle, mutta kun markiisi pysyi
välinpitämättömänä puolisonsa rikollisuuteen nähden, katsoi
markiisittaren isä, Parisin sivililuutnantti Dreux d'Aubray, olevansa
pakoitettu erottamaan tämän rikollisen parin vangituttamalla kapteeni
Sainte Croixin. Tämä oli intohimoinen, turmeltunut, tekopyhä ja
jo nuoruudestaan saakka taipuvainen kaikellaisiin paheisiin,
mustasukkainen ja raivoon saakka kostonhimoinen. Exilin pirullinen
salaisuus oli hänelle hyvin tervetullut, sillä se antoi hänelle keinon
tuhota kaikki vihamiehensä. Hänestä tuli Exilin innokas oppilas ja pian
hän oli opettajansa veroinen myrkynvalmistustaidossa, niin että hän
Bastillesta päästyään voi toimia täysin itsenäisesti.

Markiisitar Brinvillier oli turmeltunut nainen, mutta Sainte Croixin
vaikutuksen alaisena hänestä tuli kerrassaan hirviö. Rakastajansa
yllytyksestä hän myrkytti ensin isänsä, jonka luona hän asui
teeskennellen häntä kohtaan tyttären hellyyttä, sitten molemmat
veljensä sekä lopuksi sisarensa. Isänsä hän murhasi kostosta, veljensä
ja sisarensa saadakseen heidän suuren perintönsä.

On olemassa useita esimerkkejä siitä, kuinka tällainen rikollisuus voi
muuttua vastustamattomaksi intohimoksi. Ilman mitään tarkoitusta,
pelkästä murhanhalusta, kuten kemisti tekee kokeita huvikseen, ovat
myrkkymurhaajat usein surmanneet ihmisiä, joiden elämästä tai
kuolemasta heille ei voinut olla vähintäkään hyötyä tahi vahinkoa.

Kun hotelli Dieu'ssa kerran kuoli äkkiä useita köyhiä, alettiin
myöhemmin epäillä, että ne leivät, joita markiisitar Brinvillier
tavallisesti joka viikko jakoi siellä köyhille, jotta ihmiset olisivat
pitäneet häntä hurskauden ja hyväntekeväisyyden perikuvana, olivat
myrkytettyjä. Varmaa on ainakin, että hän tarjosi kerran vierailleen
myrkytettyjä leivoksia. Ritari du Guet ja useat muut henkilöt joutuivat
tämän helvetillisen aterian uhreiksi.

Sainte Croix ja hänen apurinsa Chaussée ja Brinvillier osasivat kauan
aikaa verhota kamalat tekonsa läpinäkymättömään salaperäisyyden
vaippaan. Mutta suurinkaan viekkaus ei voi pelastaa rikollisia ihmisiä
taivaan ikuisten valtain tuomiosta, joka kohtaa heitä useimmiten jo
täällä maan päällä.

Sainte Croix'in valmistamat myrkyt olivat niin hienoja, että jos
myrkkyjauho (poudre de succession, kuten parisilaiset sitä nimittivät)
oli valmistettaessa avonaisessa astiassa, voi yksi ainoa hengähdys
tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Työskennellessään piti Sainte Croix
sen tähden hienosta lasista valmistettua naamiota kasvoillaan. Kun
hän eräänä päivänä sekoitti juuri valmistamaansa myrkkypulveria
pitkäkaulaisessa laboratoriopullossa, putosi naamio vahingossa hänen
kasvoiltaan ja hän kaatui heti kuolleena maahan temmattuaan siemauksen
myrkkytomua keuhkoihinsa. Kun hän kuoli perillisettömänä, riensivät
oikeusviranomaiset ottamaan hänen omaisuuttaan takavarikkoon. Eräästä
laatikosta löydettiin tällöin täydellinen myrkkyvarasto, jota Sainte
Croix oli käyttänyt pirullisiin tarkoituksiinsa, mutta samalla
löydettiin myöskin markiisitar Brinvillierin kirjeet, joista hänen
rikollisuutensa kävi selvästi ilmi. Markiisitar onnistui kuitenkin
pakenemaan belgialaiseen kaupunkiin Liègeen, jossa hän sulkeutui
erääseen luostariin. Parisin poliisilaitoksen virkamies Desgrais
lähetettiin ajamaan häntä takaa. Munkin valepuvussa saapui hän
luostariin, onnistui solmimaan salaisen rakkaussuhteen tämän kamalan
naisen kanssa ja houkutteli hänet erääseen kaupungin yksinäiseen
puistoon. Mutta tuskin oli markiisitar saapunut kohtauspaikalle, kun
Desgrais'in apulaiset ympäröivät hänet, tuo hengellinen rakastaja
muuttui äkkiä poliisivirkamieheksi ja pakotti hänet nousemaan puiston
reunassa odottaviin vaunuihin, jotka poliisimiesten vartioimina
lähtivät nyt kiitämään suoraa päätä Parisia kohti. Chaussée oli jo
aikaisemmin mestattu, markiisitar Brinvillier sai nyt kärsiä saman
kuoleman, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka sirotettiin
tuuleen.

Koko Parisi huokasi nyt helpotuksesta, kun nuo ihmishirviöt, jotka
voivat rankaisematta tähdätä salaisen murha-aseen niin vihamiestä kuin
ystävääkin kohti, oli saatettu pois maailmasta. Pian saatiin kuitenkin
kokea, että kirotun Sainte Croixin kamala taito oli siirtynyt perintönä
jollekin tuntemattomalle. Kuin näkymätön haamu hiipi murhanenkeli
suljetumpiinkin seurapiireihin, joita ainoastaan sukulaisuus, rakkaus
ja ystävyys voivat muodostaa, ja iski varmasti ja nopeasti onnettomiin
uhreihinsa. Henkilö, joka tänään oli kukoistava kuin itse terveys,
horjui jo huomenna sairaana ja kuihtuvana eikä mikään lääkärintaito
voinut pelastaa häntä varmasta kuolemasta. Rikkaus, hyväpalkkainen
virka, kaunis, nuori vaimo -- kaikki nämä olivat riittäviä syitä
murhaajan vainohimolle. Mitä tuskallisin epäluulo ratkoi pyhimmätkin
siteet. Aviomies pelkäsi vaimoansa, isä poikaansa, sisar veljeänsä.
Koskemattomiksi jäivät ruuat ja viinit aterioilla, joita ystävät
toisilleen tarjosivat, ja missä ennen ilo ja leikki vallitsivat,
vainusivat nyt kauhuiset katseet valepukuista murhaajaa. Perheenisien
nähtiin ostavan elintarpeita kaupungin syrjäisimmistä seuduista ja
valmistavan niitä omin neuvoin jossakin likaisessa ravintolakeittiössä,
peläten kotonansa väijyvää vaaraa. Ja kumminkin oli usein suurinkin
varovaisuus turhaa.

Hillitäkseen tätä yhä vain lisääntyvää kurittomuutta asetti kuningas
erityisen tuomioistuimen, joka sai tehtäväkseen yksinomaan näiden
salaperäisten rikosten tutkimisen ja tuomitsemisen. Tämä tuomioistuin
-- n.s. Chambre ardente -- piti istuntojaan Bastillen läheisyydessä ja
sen puheenjohtajana toimi ankaruudestaan tunnettu Regnie. Kauan aikaa
olivat Regnien innokkaat ponnistukset turhia, vaikka viekas Desgrais
sai tehtäväkseen tutkia Parisin salaisimmatkin rikoksenpesäpaikat.

Saint Germainin esikaupungissa asui eräs vanha nainen, Voisin
nimeltään, joka harjoitti ennustamista ja henkien manausta.
Apulaistensa Sagen ja Vigoureuxin avulla hän osasi herättää pelkoa ja
hämmästystä sellaisissakin henkilöissä, joita muuten ei juuri voitu
sanoa heikoiksi tai herkkäuskoisiksi. Mutta eipä siinä kyllin. Ollen
Exilin oppilas, kuten Croix, valmisti hänkin tuota hienoa, hajutonta ja
mautonta myrkkyä ja auttoi halpamaisia poikia pääsemään tavallista
aikaisemmin käsiksi isänperintöön, turmeltuneita vaimoja saamaan
nuorempia puolisoita. Desgrais pääsi hänen salaisuutensa perille, hän
tunnusti kaikki, Chambre ardente tuomitsi hänet roviolla poltettavaksi
ja hän kärsi tämän rangaistuksen Grève-torilla. Hänen asunnostaan
löydettiin luettelo niistä henkilöistä, jotka olivat käyttäneet hänen
apuaan. Mestaus seurasi nyt toistaan ja monet korkea-arvoiset henkilöt
joutuivat raskaan epäluulon alaisiksi. Niinpä luultiin, että kardinali
Bonzy oli saanut vaimo Voisinilta keinon, jonka avulla hän lyhyessä
ajassa toimitti manalaan kaikki ne henkilöt, joille hänen Narbonnen
arkkipiispana täytyi maksaa eläkettä. Niinpä syytettiin Bouillonin
herttuatarta ja Soissons'in kreivitärtä, joiden nimet löydettiin
mainitusta luettelosta, suhteista tuohon pirulliseen naiseen eikä edes
François Henri de Montmorencia, Luxemburgin herttuata, valtakunnan
pääriä ja marsalkkaa säästetty. Peloittava chambre ardente vainosi
häntäkin. Hän saapui itse vapaaehtoisesti Bastillen vankilaan, jossa
hänet suljettiin kuusi jalkaa pitkään komeroon. Kuukausia kului, ennen
kuin saatiin täysin selville, että herttuan rikos ei ollut rangaistava.
Hän oli kerran tilannut Sagelta ennustuspeilin.

Chambre ardenten puheenjohtajan Regnien sokea into vei toiselta puolen
väkivaltaisuuksiin ja julmuuksiin. Tuomioistuin sai kerrassaan
inkvisitsionin luonteen. Pieninkin epäluulo oli riittävä aihe mitä
ankarimpaan vankeuteen ja vain sattuma pelasti usein viattoman
kuolemantuomiosta. Sen ohessa oli Regnie julmannäköinen ja luonteeltaan
viekas, niin että hän joutui pian kaikkien niiden vihoihin, joiden
kostajana tahi suojelijana hänen tuli olla. Kun hän kuulustellessaan
Bouillonin herttuatarta kysyi häneltä, oliko hän nähnyt paholaista,
vastasi herttuatar: Luulen näkeväni hänet tällä hetkellä!

Sillä välin kun sekä syyllisten että epäluulonalaisten veri virtanaan
vuosi Grève-torilla, ja salaperäiset myrkkymurhat vihdoin alkoivat
käydä yhä harvinaisemmiksi, ilmaantui pian toisenlaatuinen vitsaus,
joka levitti ympärilleen uutta kauhua. Joku rosvojoukko näytti
päättäneen koota kaikki jalokivet huostaansa. Niin pian kuin joku oli
ostanut kallisarvoisen koristeen, katosi se käsittämättömällä tavalla,
vaikka sitä kuinka olisi säilytetty. Mutta vielä pahempi oli, että
jokainen, joka vain uskalsi iltaisin pitää jalokiviä mukanaan, joutui
avoimella kadulla tai talojen pimeissä käytävissä ryövärien käsiin,
vieläpä usein menetti henkensä salamurhaajan käden kautta. Ne, jotka
tällaisesta seikkailusta pääsivät hengissä, kertoivat saaneensa
päähänsä nyrkiniskun ja kaatuneensa kuin salaman iskeminä maahan, ja
kun he sitten heräsivät tainnoksista, huomasivat he olevansa aivan
toisessa paikassa ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Murhatuilla, joita
melkein joka aamu löydettiin kaduilta ja käytävistä, oli kaikilla sama
kuolettava haava, tikarinpisto sydämessä. Lääkärien lausunnon mukaan
oli tällainen pisto niin nopeasti ja varmasti tappava, että
haavoittunut kaatui varmaankin ääntä päästämättä maahan.

Kukapa Ludvig XIV:n loistavassa hovissa ei olisi ollut kietoutunut
salaisiin rakkaussuhteisiin ja hiipinyt myöhään yöllä rakastettunsa
luokse vieden usein kallisarvoisia lahjoja mukanaan. Mutta ikäänkuin
nuo rosvot olisivat olleet henkien kanssa liitossa, niin tarkoin he
tiesivät, milloin tällainen lemmenkohtaus tapahtui. Usein ei onneton
rakastaja ennättänyt edes sen talon luo, jossa hän toivoi saavansa
nauttia lemmenriemua, usein kaatui hän portaille, vieläpä rakastettunsa
oven eteen, josta tämä sitten löysi hänen verisen ruumiinsa.

Turhaan vangitutti Parisin poliisiministeri Argenson kaikki vähänkin
epäilyttävät henkilöt kaupungissa, turhaan raivosi Regnie koettaen
pakoittaa uhrejaan tunnustamaan, turhaan lisättiin vartioita ja
sotilaspatrulleja, ilkityöntekijäin jälkiä oli mahdoton löytää.
Ainoastaan sellaiset varokeinot kuin olla hampaisiin saakka asestettuna
ja antaa palvelijan kantaa lyhtyä edessään, takasivat jossain määrin
kulkijan turvallisuuden, mutta usein tapahtui, että nuo konnat
peloittivat kiviä heittämällä palvelijat pakenemaan ja murhasivat ja
ryöstivät samassa silmänräpäyksessä heidän herransa.

Huomiota herätti myöskin se seikka, että vaikka kaikkialla, missä vain
jalokivikauppaa harjoitettiin tai luultiin harjoitettavan, pidettiin
ankaraa valvontaa ja toimitettiin tarkkoja tutkimuksia, ei pienintäkään
ryöstetyistä kalleuksista ilmestynyt kauppaan, joten tältäkään taholta
ei löydetty mitään jälkiä, jotka olisivat voineet johtaa rikollisten
ilmisaamiseen.

Desgrais hikoili raivosta nähdessään, että nuo roistot osasivat välttää
hänenkin viekkautensa. Sitä kaupunginosaa, missä hän kulloinkin
oleskeli, säästettiin, mutta toisissa kaupunginosissa, missä ei mitään
pahaa aavistettu, korjasi ryöstömurhaaja runsaita uhreja.

Desgrais keksi juonen. Hän hankki itselleen useita apulaisia, jotka
käynniltään, ryhdiltään, puhetavaltaan, vartaloltaan ja ulkonäöltään
olivat siinä määrin hänen kaltaisiaan, että poliisitkaan eivät
tienneet, kuka heistä oli oikea Desgrais. Sillävälin hiiviskeli ja
väijyi hän yksin oman henkensä uhalla salaisimmissakin sopukoissa ja
lymypaikoissa, seurasi kaukaa milloin mitäkin henkilöä, joka hänen
toimestaan kantoi mukanaan kallisarvoista koristetta. Näitä henkilöitä
ei ahdistettu. Rosvot tunsivat siis tämänkin juonen. Desgrais joutui
epätoivon valtaan.

Eräänä aamuna saapui Desgrais Regnien luokse kalpeana, murtuneena,
epätoivoisena.

-- Mitä uutisia te tuotte? Oletteko löytänyt jäljet? -- huutaa
oikeudenpuheenjohtaja hänelle tervehdykseksi.

-- Oi, armollinen herra, -- lausuu Desgrais raivosta änkyttäen, -- oi,
armollinen herra -- viime yönä -- Douvren lähellä hyökättiin markiisi
de la Faren päälle minun silmieni edessä.

-- Taivas ja maa, huudahti Regnie riemusta, -- he ovat käsissämme!

-- Ah, kuulkaa, jatkoi Desgrais katkerasti hymyillen, -- kuulkaahan
ensin, kuinka tämä kaikki tapahtui. Minä seisoin siis Douvren luona ja
odottelin noita paholaisia, jotka halveksivat minua. Silloin saapui
eräs olento epävarmoin askelin, yhä vilhuen taakseen, ja meni ohitseni
näkemättä minua. Kuun valossa tunsin hänet markiisi de la Fareksi. Minä
odotin häntä, sillä tiesin kyllä, minne hän hiipi. Mutta tuskin oli hän
kulkenut kymmenen, kaksitoista askelta ohitseni, kun ikään kuin maasta
kohoten hyökkäsi esiin eräs mies, iski hänet maahan ja heittäytyi hänen
kimppuunsa. Hämmästyneenä tästä äkillisestä kohtauksesta, joka voi
saattaa murhaajan käsiini, huudahdin ajattelematta ja tahdoin yhdellä
hyppäyksellä hyökätä lymypaikastani hänen niskaansa. Silloin kompastuin
vaippaani ja kaaduin. Näin miehen ikäänkuin tuulen siivillä kiitävän
pois, kompuroin ylös ja lähdin juoksemaan hänen jälkeensä. Juostessani
puhallan torveeni, -- kaukaa vastaavat poliisien pillit, syntyy yleinen
melu -- aseiden kalinaa, hevosten kavioiden kapsetta kuuluu kaikilta
puolilta. Tänne päin, tänne -- Desgrais -- Desgrais! huudan, että kadut
kaikuvat. -- Yhä vielä näen edessäni miehen kirkkaassa kuunvalossa
hänen koettaessaan eksyttää minua kääntymällä milloin toiselle, milloin
toiselle kadulle. Saavumme Nicaisekadulle, hänen voimansa näyttävät
väsyvän, minä ponnistan omiani kaksin verroin -- hän on enää
korkeintaan viisitoista askelta minusta edellä --

-- Te otatte hänet kiinni, voitatte hänet, poliisit saapuvat! -- huutaa
Regnie silmät säkenöiden ja tarttuu Desgraisin käsivarteen ikäänkuin
hän olisi tuo pakeneva murhamies.

-- Viisitoista askelta, -- jatkaa Desgrais kumealla äänellä ja
raskaasti hengittäen -- viidentoista askelta edelläni hyppää mies
sivulle muurin varjoon ja katoaa -- muurin läpi.

-- Katoaa? -- muurin läpi! Oletteko pähkähullu! -- huutaa Regnie astuen
pari askelta taaksepäin ja lyöden kätensä yhteen.

-- Sanokaa minua, -- jatkaa Desgrais hieroen otsaansa kuin pahojen
ajatusten vaivaamana, -- sanokaa minua, armollinen herra, vaikka
pähkähulluksi, narrimaiseksi henkiennäkijäksi, mutta asia on, kuten
olen Teille kertonut. Tyrmistyneenä seison muurin edessä, kun paikalle
saapuu hengästyneinä useita poliiseja ja heidän mukanaan myöskin
markiisi de la Fare, joka on tointunut saamastaan iskusta, pitäen
paljastettua miekkaa kädessään. Me sytytämme tulisoihdut, kuljemme
muurin sivua edes ja takaisin. Ei mitään merkkiä ovesta, ikkunasta tai
muusta aukosta. Vain luja kivimuuri, joka erottaa kadusta talon, jonka
asukkaita ei vähääkään voida epäillä. Tänään olen tutkinut paikan vielä
tarkemmin. Itse piru se ilvehtii kanssamme.

Desgraisin seikkailu tuli yleisesti tunnetuksi Parisissa. Ihmisten päät
olivat täynnä kertomuksia Voisinin, Vigoureuxin ja kuuluisan pappi
Sagen noituudesta, henkienmanauksesta ja liitoista paholaisen
kanssa. Ja kun yleensä oli ihmisluonnon mukaista, että taipumus
yliluonnollisuuteen ja ihmeelliseen voittaa kaiken järjen, niin
uskottiin pian epäilemättömänä tosiasiana, että paholainen todellakin
suojelee rikoksellisia ihmisiä, jotka ovat myyneet hänelle sielunsa. On
sanomattakin selvää, että Desgraisin kertomusta kaunisteltiin mitä
hullunkurisimmilla lisäyksillä. Kaikissa kadunkulmissa myytiin pian
painettua kertomusta, joka oli varustettu sen kamalannäköisen
paholaisen kuvalla, joka oli vajonnut maan sisään hämmästyneen
Desgraisin silmien edessä. Tämä oli tietysti omiaan yhä enemmän
peloittamaan kansaa ja riistämään rohkeuden poliiseiltakin, jotka nyt
pelosta vavisten harhailivat öisin kaduilla lyhdyillä varustettuina ja
vihkivedellä siunattuina.

Kun poliisiministeri Argenson näki Chambre ardenten ponnistukset
turhiksi, ehdotti hän kuninkaalle, että näitä uusia rikoksia varten
perustettaisiin tuomioistuin, jolle myönnettäisiin vieläkin laajempi
valta vainota ja rangaista rikollisia. Mutta kuningas, joka mielestään
oli antanut Chambre ardentelle jo liian suuren vallan ja jota Regnien
toimeenpanemat lukemattomat mestaukset olivat kauhistuttaneet, hylkäsi
jyrkästi Argensonin uuden ehdotuksen.

Mutta silloin keksittiin uusia keinoja kuninkaan taivuttamiseksi asian
puolelle.

Markiisitar de Maintenonin huoneissa, jossa kuningas oleskeli
iltapäivisin, vieläpä usein työskenteli ministeriensä kanssa myöhäiseen
yöhön, jätettiin kuninkaalle eräs runoelma vainottujen rakastajien
puolesta, jotka valittivat vaaranalaista asemaansa. Jos kohteliaisuus
vaati heitä viemään rakastetulleen kallisarvoisia lahjoja, täytyi
heidän aina panna henkensä alttiiksi, sanottiin runossa. Kunnia ja ilo
olisi vuodattaa vertaan rakastettunsa puolesta ritarillisessa
taistelussa, mutta toinen oli asian laita murhaajan kavaliin
hyökkäyksiin nähden, joita vastaan aseetkin olivat turhat. Kuningas
Ludvig, tuo kaiken rakkauden ja kohteliaisuuden loistava pohjantähti,
hajoittakoon kirkkaalla valollaan yön pimeyden ja paljastakoon siinä
piilivän synkän salaisuuden. Tämä jumalallinen sankari, joka lyö
murskaksi kaikki vihollisensa, tarttukoon nytkin voitokkaasti
säkenöivään säiläänsä ja taistelkoon kuten Herkules Dernan käärmettä,
kuten Theseus Minotaurusta, tuota uhkaavaa petoa vastaan, joka turmelee
kaiken lemmenilon ja muuttaa kaikki riemut tuskaksi ja lohduttomaksi
murheeksi.

Niin vakava kuin asia olikin, ei runosta kuitenkaan puuttunut henkeviä
ja sukkelia käänteitä, varsinkin kun siinä kuvattiin, miten levottomina
rakastajain täytyy hiipiä lemmittyjensä luokse, kuinka pelko ja kauhu
tukahuttaa jo alkuunsa kaiken rakkauden ja kauniit lemmenseikkailut.
Kun lisäksi runon loppuun oli liitetty lennokas ylistyslaulu Ludvig
XIV:lle, niin luki kuningas epäilemättä tämän runoelman ilmeisellä
mielihyvällä. Luettuaan runon loppuun kääntyi kuningas, siirtämättä
silmiään paperista, nopeasti markiisitar Maintenonin puoleen, luki
runoelman vielä kerran ääneen ja kysyi sitten viehättävästi
hymyillen, mitä hän piti ahdistettujen rakastajain toivomuksista?
Vakavan mielenlaatunsa mukaisesti ja hänelle aina ominaisella
hurskasmielisyydellä vastasi markiisitar, että salaiset kielletyt
retket eivät juuri ole erityisen suojeluksen arvoisia, mutta että
julmien rikoksentekijäin hävittämiseksi olisi kyllä ryhdyttävä
erityisiin toimenpiteisiin. Tyytymättömänä tähän epämääräiseen
vastaukseen taittoi kuningas paperin kokoon ja aikoi palata viereisessä
huoneessa työskentelevän valtiosihteerinsä luokse, kun hän samalla
katsahtaessaan sivulleen huomasi neiti Scuderin, joka oli istuutunut
pieneen nojatuoliin aivan markiisitar Maintenonin lähelle. Kuningas
kääntyi nyt hänen puoleensa. Tuo miellyttävä hymy, joka ensin oli
leikkinyt hänen huulillaan ja poskillaan, mutta sitten kadonnut, pääsi
nyt taas voitolle ja asettuen aivan neiti Scuderin eteen sekä aukaisten
jälleen paperin, lausui kuningas lempeästi:

-- Markiisitar ei nyt kerta kaikkiaan näytä tietävän mitään meidän
rakastuneiden herrojemme lemmenseikkailuista ja puhuu minulle retkistä,
jotka ovat kerrassaan kiellettyjä. Mutta te, neiti, mitä te pidätte
tästä runollisesta anomuskirjasta?

Neiti Scuderi nousi kunnioittavasti nojatuoliltaan, heikko puna peitti
iltaruskon tavoin tuon vanhan arvokkaan naisen kalpeat kasvot, kun hän
hitaasti kumartaen ja silmät alas luotuina lausui:

    Un amant, qui craint les voleurs,
    n'est point digne d'amour.

[Rakastaja, joka pelkää rosvoja, ei ansaitse rakkautta.]

Aivan hämillään näiden sanojen ritarillisesta hengestä, sanojen, jotka
kokonaan musersivat tuon runon metrinpituisine säkeineen, huudahti
kuningas silmät loistaen:

-- Pyhän Dionysiuksen kautta, olette oikeassa, neiti! Vapautta ei sovi
suojella ajattelemattomilla toimenpiteillä, jotka voivat kohdata
viatonta syyllisen ohella. Argenson ja Regnie tehkööt tehtävänsä. --

       *       *       *       *       *

Kaikki nämä sen ajan kauhujutut kuvasi Martinière vilkain värein, kun
hän seuraavana aamuna kertoi neiti Scuderille, mitä yöllä oli
tapahtunut, ja antoi hänelle kauhusta vapisten tuon salaperäisen
rasian. Sekä hän että Baptiste, joka aivan kalpeana seisoi nurkassa ja
peukaloiden yömyssyä käsissään kykeni tuskin puhumaan, rukoilivat
neitiä mitä hartaimmin kaikkien pyhimysten tähden avaamaan rasian
ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella. Punniten ja koetellen
suljettua salaisuutta kädessään lausui neiti Scuderi naurahtaen:

-- Te molemmat näette kummituksia! Etten ole rikas, ettei minun luonani
ole saatavissa mitään murhan arvoisia aarteita, sen tietävät nuo
inhottavat salamurhaajat, jotka, kuten te itse sanotte, tuntevat
talojen sisimmätkin salaisuudet. Vai väijyisivätkö he ehkä minun
henkeäni? Mutta kukapa tahtoisi murhata 73 vuotta vanhan henkilön,
joka ei ole vainonnut ketään muita kuin romanien peikkoja ja
rauhanhäiritsijöitä, jotka hän itse on luonut, joka kirjoittaa
keskinkertaisia runoja, jotka eivät voi herättää kenenkään kateutta,
joka ei jätä jälkeensä muuta perintöä kuin vanhan hovineidin talouden
ja pari tusinaa hyvin sidottuja kirjoja. Ja vaikkapa sinä, Martinière,
kuvaisit tuon oudon miehen esiintymistä kuinka peloittavin värein
hyvänsä, niin en kuitenkaan voi uskoa, että hänellä olisi ollut jotakin
pahaa mielessään.

No niin! Katsokaammepa!

Martinière ponnahti kolme askelta taaksepäin ja Baptiste oli melkein
kaatua polvilleen, kun neiti painoi rasian laidasta ulkonevaa
teräsnappulaa ja kansi raksahti auki.

On vaikea kuvitella neiti Scuderin hämmästystä, kun hän näki rasiassa
parin kultaisia, runsaasti jalokivillä koristettuja rannerenkaita ja
samallaisen kaulakoristeen. Hän otti nämä koristeet käteensä ja hänen
ihaillessaan kaulakoristeen ihmeellistä tekotapaa, tarkasteli
Martinière kallisarvoisia rannerenkaita huudahtaen tuontuostakin, ettei
edes turhamaisella Montespanilla ollut tällaisia koristeita. Mutta mitä
tämä merkitsee? ihmetteli neiti Scuderi! Samassa huomasi hän rasian
pohjalla pienen, kokoonkäärityn paperilapun. Se varmaankin sisälsi
salaisuuden selityksen. Mutta tuskin oli hän lukenut sen sisällön, kun
paperi putosi hänen vapisevista käsistään. Hän loi rukoilevan katseen
taivasta kohti ja vaipui puolitainnuksissa nojatuoliinsa. Säikähtäneenä
riensivät Martinière ja Baptiste hänen luoksensa.

-- Oi! huudahti neiti Scuderi kyynelten tukahuttamalla äänellä. Mikä
loukkaus, mikä häväistys! Täytyykö minun kokea tällaista vielä vanhalla
iälläni! Olenko kevytmielisyydessäni tehnyt syntiä kuin joku
ajattelematon hupakko? Oi Jumalani, voidaanko puoleksi leikillä
lausutut sanat tulkita niin kauhealla tavalla. Tehdäänkö minut, joka
lapsuudestani alkaen olen pysynyt uskollisena hyveelle ja hurskaudelle,
tehdäänkö minut osalliseksi tuon pirullisen liiton rikoksiin?

Neiti painoi nenäliinan silmilleen ja itki niin katkerasti, että
Martinière ja Baptiste joutuivat aivan hämilleen eivätkä hädissään
tienneet, kuinka olisivat auttaneet emäntäänsä hänen suuressa
surussaan.

Martinière oli nostanut tuon onnettomuutta tuottavan paperin lattialta.
Siihen oli kirjoitettu:

    Un amant, qui craint les voleurs,
    n'est point digne d'amour.

'Teidän terävä järkenne, korkeasti kunnioitettava neiti, on pelastanut
meidät suuresta vaarasta, meidät, jotka heikkoudesta ja pelkuruudesta
käytämme vahvemman oikeutta ja anastamme aarteita, jotka muutoin
arvottomalla tavalla tuhlattaisiin. Todistukseksi kiitollisuudestamme
ottakaa hyväntahtoisesti tämä koriste. Se on kallisarvoisin,
mitä pitkiin aikoihin olemme voineet hankkia, vaikka Teidän
kaunistukseksenne, arvoisa neiti, olisikin pitänyt olla paljon
kauniimpi taideteos kuin tämä. Pyydämme, ettette kieltäisi meiltä
ystävyyttänne, vaan säilyttäisitte meidät armollisessa muistissanne.

                                             Näkymättömät.'

-- Onko tämä mahdollista, -- huudahti neiti Scuderi jonkun verran
toinnuttuaan, -- voiko hävytön julkeus ja julma iva todellakin mennä
niin pitkälle?

Aurinko paistoi kirkkaasti heleänpunaisten silkkiuutimien läpi ja
avoimen rasian vieressä pöydällä olevat jalokivet säkenöivät
veripunaisina. Tämän nähdessään peitti neiti Scuderi kauhistuneena
kasvonsa ja käski Martinièrea viemään heti pois nämä kauheat koristeet,
jotka olivat tahritut murhattujen ihmisten verellä. Suljettuaan
kaulakoristeen ja rannerenkaat kiireimmiten rasiaan arveli Martinière,
että olisi ehkä viisainta jättää nämä jalokivet poliisiministerille ja
selittää hänelle juurtajaksain, kuinka tuo nuori mies oli ilmestynyt ja
jättänyt taloon tämän rasian.

Neiti Scuderi nousi ja käveli vaieten edes takaisin huoneessaan
ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän käski sitten Baptistea
noutamaan kantotuolin, joka Martinièren oli pantava kuntoon, sillä
neiti tahtoi heti lähteä markiisitar de Maintenonin luokse.

Neiti Scuderi saapui markiisittaren luokse juuri siihen aikaan
päivästä, jolloin viimemainittu tavallisesti oleskeli yksin
huoneissaan. Jalokivirasian oli neiti ottanut mukaansa.

Markiisitar hämmästyi kovin nähdessään neiti Scuderin, tämän arvokkaan
ja korkeasta iästään huolimatta herttaisen ja mielevän naisen astuvan
sisään kalpeana, murtuneena ja horjuvin askelin.

-- Kaikkien pyhimysten nimessä, mitä Teille on tapahtunut? -- huudahti
hän tuolle huolestuneelle naiselle, joka vaivoin hilliten itseään ja
tuskin pysyen jaloillaan kiirehti mitä pikimmin istuutumaan
nojatuoliin, jonka markiisitar tarjosi hänelle. Kun neiti Scuderi
vihdoin kykeni puhumaan, kertoi hän minkä katkeran loukkauksen se
ajattelematon pila, jolla hän oli vastannut vainottujen rakastajain
anomukseen, oli nyt hänelle tuottanut.

Kuultuaan neiti Scuderin seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta arveli
markiisitar, että neiti oli ottanut tämän kummallisen tapahtuman liian
vakavalta kannalta, että turmeltuneen roskaväen pilkka ei koskaan voi
loukata hurskasta ja jaloa mieltä, ja lopuksi pyysi markiisitar saada
nähdä koristeet.

Neiti Scuderi antoi hänelle rasian. Kun markiisitar näki
nuo kallisarvoiset taideteokset, ei hän voinut pidättää
ihmetyksenhuudahtusta. Hän otti kaulakoristeen ja rannerenkaat rasiasta
ja meni ikkunan luo, jossa hän vuoroin antoi jalokivien säteillä
auringonvalossa, vuoroin tarkasteli niitä huolellisesti oikein
nähdäkseen, millä ihmeellisellä taidolla näiden kiemuraisten ketjujen
pieninkin rengas ja hakanen oli valmistettu.

Äkkiä kääntyi markiisitar neiti Scuderin puoleen huudahtaen:

-- Tiedättekö, neiti, näitä rannerenkaita ja tätä kaulakoristetta ei
ole voinut valmistaa kukaan muu kuin René Cardillac?

René Cardillac oli siihen aikaan Parisin etevin kultaseppä, aikansa
taitavimpia, mutta samalla kummallisimpia ihmisiä. Ollen kooltaan
pikemmin pieni kuin suuri, mutta leveäharteinen ja ruumiinrakenteeltaan
voimakas ja jäntereinen oli Cardillacilla vielä nuorukaisen voimat ja
notkeus, vaikka hän oli jo lähes viidenkymmenen vanha. Hänen voimaansa
todisti tavallaan myöskin hänen paksu, kiharainen, punertava tukkansa
ja litteät, sileät kasvonsa. Jollei koko Parisi olisi tuntenut
Cardillacia mitä rehellisimmäksi kunnon mieheksi, joka oli epäitsekäs,
vilpitön ja aina valmis antamaan tarvitseville apua, niin olisi hänen
pienten, syvällä kuopissaan säkenöivien, vihreälle vivahtavien
silmiensä sangen omituinen katse saattanut hänet varmaankin epäluulon
alaiseksi salaisesta ilkeydestä ja pahuudesta. Kuten sanottu, Cardillac
oli ammatissaan koko Parisin, ehkäpä koko sen ajan etevin taituri.
Tuntien hyvin erilaisten jalokivien laadun ja luonteen osasi hän
käsitellä niitä sellaisella mestaruudella, että moni koriste, jota oli
pidetty arvottomana, lähti Cardillacin työpajasta täydessä loistossaan.
Jokaiseen tehtävään hän ryhtyi palavalla innolla ja suoritti sen niin
alhaisesta hinnasta, ettei se näyttänyt olleen missään suhteessa
työhön. Työ ei antanut hänelle mitään lepoa, päivin ja öin kuultiin
hänen takovan työpajassaan. Ja sattuipa usein, että kun työ oli jo
melkein valmis, sen muoto ei täydellisesti miellyttänyt häntä tahi hän
epäili jalokivien kiinnityksen siroutta tai jonkun hakasen somuutta,
niin oli tämä hänelle riittävänä syynä heittääkseen koko teoksen
takaisin sulattimeen ja alkaakseen uudestaan. Näin tuli jokaisesta
hänen teoksestaan todellinen, verraton mestariteos, joka saattoi
tilaajan hämmästymään. Mutta kun työ oli valmis, oli melkein mahdotonta
saada hänet luovuttamaan se tilaajalle. Sadoilla tekosyillä
vitkasteli hän viikkoja, jopa kuukausia. Turhaan tarjottiin hänelle
kaksinkertaista maksua. Hän ei tahtonut ottaa penniäkään enemmän, kuin
sovittu hinta oli. Kun hänen sitten vihdoin täytyi taipua tilaajan
hartaisiin pyyntöihin ja luovuttaa koriste, niin ei hän voinut salata
syvän surun, vieläpä sisäisen, kuohuvan raivon selviä merkkejä. Jos
hänen oli täytynyt luovuttaa käsistään erityisen kallisarvoinen teos,
niin juoksenteli hän kuin mieletön kiroten työnsä ja kaikki, mitä
ympärillään näki, alimpaan hornankattilaan. Mutta kun joku lähestyi
häntä sanoen: "René Cardillac, tahdotteko valmistaa kauniin
kaulakoristeen morsiamelleni, -- rannerenkaat tytölleni -- j.n.e.",
pysähtyy hän äkkiä, tuijottaa puhujaan pienillä silmillään ja kysyy
käsiänsä hykerrellen: "Mitä teillä on sitten?" Kun vieras ottaa esiin
aarteensa ja lausuu: "Tässä on jalokiviä, mitään erikoisia ne eivät
ole, aivan halpahintaista rojua, mutta teidän käsissänne" -- Cardillac
ei anna hänen puhua loppuun, vaan sieppaa rasian vieraan kädestä, ottaa
jalokivet, jotka todellakaan eivät ole arvokkaita, pitää niitä valoa
vasten ja huudahtaa riemastuneena: "Ohoo, halpahintaistako rojua?
Eipähän, -- kauniita kiviä, ihania kiviä, antakaa minun vain tehdä! Ja
jollette sääli muutamia markkoja, niin panen lisäksi vielä pari kiveä,
jotka säteilevät silmissänne kuin ihana aurinko itse." -- Vieras
lausuu: "Tehkää, kuten haluatte, mestari René, minä maksan, mitä
tahdotte!"

Ja välittämättä siitä, onko vieras rikas porvari vai ylhäinen
hoviherra, heittäytyy Cardillac nyt hillittömänä hänen kaulaansa,
puristaa ja suutelee häntä, sanoen olevansa nyt taas täysin onnellinen
ja lupaa valmistaa työn viikon kuluessa. Hän rientää suoraa päätä
kotia, työpajaansa, rupeaa heti takomaan ja viikon kuluttua on
mestariteos valmis. Mutta kun tilaaja saapuu maksaakseen sovitun
vähäisen hinnan ja saadakseen valmiin taideteoksen mukaansa, on
Cardillac kohta pahalla tuulella, raaka ja töykeä.

-- Mutta, mestari Cardillac, ajatelkaa, huomenna ovat hääni!

-- Mitä teidän häänne minua koskevat, tulkaa kahden viikon kuluttua
uudestaan!

-- Koriste on valmis, tässä ovat rahat, minun täytyy saada se.

-- Mutta minä sanon teille, että minun on vielä tehtävä monta korjausta
teokseen, enkä voi sitä tänään antaa teille.

-- Ja minä sanon teille, että jollette hyvällä anna minulle koristetta,
josta kaikissa tapauksissa maksan kaksinkertaisen hinnan, niin saavun
tänne kohta Argensonin palvelusintoisten käskyläisten kanssa!

-- Saatana teitä kiduttakoon sadoilla hehkuvan kuumilla pihtimillä ja
ripustakoon kolmen sentnerin painon kaulakoristeeseen, niin että se
kuristaa morsiamenne!

Näin lausuen pistää Cardillac koristeen sulhasen povitaskuun, tarttuu
häntä käsivarteen, heittää ovesta ulos, niin että hän kaatuen kumoon
vierii portaita alas. Ja pirullisesti nauraen katsoo Cardillac
ikkunasta, kuinka mies-parka hoipertelee pois talosta painaen
nenäliinaa veristä nenäänsä vasten.

Aivan selittämätöntä oli myöskin, että Cardillac usein, ryhdyttyään
innolla johonkin työhön, alkoi yhtäkkiä hyvin kiihtyneessä
mielentilassa, vieläpä kyyneleet silmissä ja huokaillen rukoilla, että
tilaaja pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten nimessä ottaisi alotetun
työn keskeneräisenä takaisin. Monet kuninkaan ja kansan suuresti
kunnioittamat henkilöt olivat turhaan tarjonneet suuria rahasummia
saadakseen vaikka kuinka pienen teoksen Cardillacin kädestä. Hän
heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja rukoili armoa, ettei hänen tarvitsi
mitään valmistaa hänen majesteetillensa. Niinikään kieltäytyi hän
ottamasta mitään tilauksia vastaan markiisitar de Maintenonilta.
Kauhulla hylkäsi hän markiisittaren pyynnön, että hän valmistaisi
pienen, taiteen merkkikuvalla koristetun sormuksen, jonka markiisitar
olisi antanut Racinelle.

-- Lyönpä vetoa, -- sanoi sen vuoksi markiisitar de Maintenon, --
lyönpä vetoa, että jos lähetän noutamaan Cardillacia tänne saadakseni
ainakin tietää, kenelle hän on tämän koristeen valmistanut, hän
kieltäytyy saapumasta, sillä hän pelkää tilausta eikä tahdo valmistaa
minulle mitään. Tosin hän näyttää joku aika sitten luopuneen tästä
itsepäisyydestä, sillä mikäli kerrotaan, työskentelee hän nykyään
ahkerammin kuin koskaan ennen ja jättää valmistamansa esineet
tilaajille määräajallaan, vaikkakin yhä suurella surulla ja kasvot pois
käännettyinä.

Neiti Scuderi, joka välttämättömästi tahtoi toimittaa koristeen
mahdollisimman pian oikean omistajan haltuun, arveli, että tuolle
mestari Kummalliselle voitaisiin sanoa suoraan, ettei häneltä vaadita
mitään työtä, vaan ainoastaan lausuntoa jalokivistä. Markiisitar oli
samaa mieltä. Lähetettiin noutamaan Cardillacia, ja ikäänkuin hän olisi
ollut jo matkalla, astui hän muutaman minuutin kuluttua markiisittaren
huoneeseen.

Huomatessaan neiti Scuderin näytti hän hämmästyvän ja kuten henkilö,
joka äkkiä kohtaa jonkun odottamattoman, unhoittaa hetken vaatimukset,
kumarsi hän ensin syvään ja kunnioittavasti tälle arvokkaalle naiselle
ja kääntyi vasta sen jälkeen markiisittaren puoleen. Ottaen käteensä
koristeet, jotka säteilivät tumman vihreällä veralla päällystetyllä
pöydällä, kysyi markiisitar häneltä yhtäkkiä, olivatko ne hänen
työtänsä? Cardillac tuskin katsahti niihin ja tuijottaen markiisitarta
silmiin pisti rannerenkaat ja kaulakoristeen nopeasti rasiaan sekä
sysäsi sen kiivaasti luotansa. Ilkeä hymy punertavilla kasvoillaan
lausui Cardillac:

-- Rouva markiisitar, täytyypä todellakin tuntea huonosti René
Cardillacin työtä, voidakseen hetkeäkään luulla, että joku muu
kultaseppä maailmassa voisi valmistaa tällaisia koristeita. Ne ovat
tietysti minun työtäni.

-- Sanokaa sitten, -- jatkoi markiisitar, kenelle olette valmistaneet
nämä koristeet?

-- Vain itselleni, -- vastasi Cardillac, -- niin, teistä se voi, --
jatkoi hän, kun molemmat naiset katsahtivat häneen aivan hämillään,
markiisitar de Maintenon epäluuloisena, neiti Scuderi odottaen
levottomana, minkä käänteen asia nyt saisi, niin, teistä se voi tuntua
kummalliselta, rouva markiisitar, mutta asian laita on kuitenkin niin.
Valmistaakseni oikein kauniin teoksen valikoin parhaimmat jalokiveni ja
työskentelin ahkerammin ja huolellisemmin kuin koskaan ennen. Mutta
joku aika sitten katosi koriste käsittämättömällä tavalla työpajastani.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti neiti Scuderi silmät riemusta säteillen
ja nousi reippaasti kuin nuori tyttö nojatuolistaan, astui nopeasti
Cardillacin luo, pani molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

-- Ottakaa, mestari René, ottakaa omaisuutenne, jonka kirotut heittiöt
teiltä ovat varastaneet.

Neiti Scuderi kertoi sitten seikkaperäisesti, kuinka koristeet olivat
joutuneet hänen haltuunsa. Cardillac kuunteli vaieten ja silmät maahan
luotuina. Ainoastaan silloin tällöin pääsi häneltä epämääräinen
huudahtus: hm! -- niinkö! oi, ahaa! -- ja hän pani välistä kädet
selkänsä taakse, välistä hiveli leukaansa ja poskiansa.

Kun neiti Scuderi oli lopettanut kertomuksensa, näytti Cardillac
taistelevan jonkun itsepintaisen ajatuksen kanssa, joka sillävälin oli
herännyt hänen mielessään ja josta hän ei näyttänyt pääsevän varmaan
päätökseen. Hän hieroi otsaansa, huokasi syvään, vei käden silmilleen
ikäänkuin pyyhkiäkseen kyyneleitä. Vihdoin tarttui hän rasiaan, jonka
neiti Scuderi hänelle tarjosi, laskeutui toiselle polvelleen ja lausui:

-- Teille, jalo ja kunnioitettava neiti, on kohtalo määrännyt tämän
koristeen. Nyt vasta sen tiedän, että sitä valmistaessani ajattelin
juuri teitä ja työskentelin teitä varten. Älkää halveksiko pyyntöäni,
vaan ottakaa vastaan ja käyttäkää tätä koristetta, joka on paras, mitä
pitkiin aikoihin olen tehnyt.

-. Oi, ei, -- vastasi neiti Scuderi suloisesti hymyillen, -- mitä
ajattelette, mestari René, sopiiko minun ikäiseni naisen koreilla
loistavilla jalokivillä? Ja mikä saattaa teidät antamaan minulle niin
kallisarvoisen lahjan? Ei, ei, mestari René, jos olisin kaunis kuin
markiisitar de Fontange ja rikas, niin en todellakaan päästäisi tätä
koristetta käsistäni, mutta mitä tekevät nämä kuihtuneet käsivarret
turhamaisella loistolla, mitä tämä kaula upeilla koristeilla?

Menettäen kokonaan malttinsa lausui Cardillac tarjoten yhä rasiata
neiti Scuderille:

-- Olkaa minulle armollinen, neiti, ja ottakaa tämä koriste! Ette voi
uskoa, kuinka suuresti kunnioitan teidän hyveitänne ja ansioitanne!
Ottakaa vastaan vähäpätöinen lahjani vain sen vuoksi, että sen kautta
tahdon osoittaa teille sisimmän mielenlaatuni!

Kun neiti Scuderi yhä vielä epäröi, otti markiisitar de Maintenon
rasian Cardillacin kädestä sanoen:

-- Mutta, hyvä neiti, aina te puhutte korkeasta iästänne. Mitä meillä,
minulla ja teillä on vuosien kanssa tekemistä! Älkää olko kuin nuori
hemmoteltu tyttöriepu, joka kernaasti ottaisi tarjotun makean hedelmän,
jos se vain kävisi päinsä sormeakaan nostamatta. Älkää hylätkö kunnon
mestari Renén tarjousta saadessanne vapaaehtoisena lahjana sen, mitä
tuhannet muut eivät voi saada kullalla, rukouksilla eikä kyyneleillä.

Näin puhuessaan oli markiisitar pakoittanut neiti Scuderin ottamaan
koristerasian. Silloin heittäytyi Cardillac polvilleen, suuteli neiti
Scuderin vaatteita ja käsiä, voihki, huokaili ja itki, hypähti sitten
ylös ja syöksyi mielettömän raivon valtaamana ulos huoneesta kaataen
mennessään tuolit ja pöydät.

Aivan säikähtyneenä huudahti neiti Scuderi:

-- Kaikkien pyhimysten nimessä, mikä tuota miestä vaivaa!

Mutta markiisitar remahti heleään nauruun ja lausui:

-- Tämäpä on somaa, neiti, mestari René on teihin mielettömästi
rakastunut ja alkaa yleisen tavan ja koetellun suunnitelman mukaan
piirittää teidän sydäntänne kallisarvoisilla lahjoilla.

Markiisitar jatkoi leikinlaskua ja varoitti neiti Scuderia olemasta
liian julma tälle epätoivoiselle rakastajalle. Tämä vallaton mieliala
tarttui myöskin neiti Scuderiin ja houkutteli hänet lausumaan monta
iloista sutkausta. Hän arveli, että koska asiat nyt kerran olivat
tällä kannalla, ei hän enää voinut perääntyä, vaan oli pahoitettu
esittämään maailmalle 73-vuotiaan kultasepänmorsiamen moitteetonta
aatelissukua. Markiisitar lupasi sitoa hänelle morsiuskruunun ja
opettaa hänelle hyvän emännän velvollisuuksia, joista noin nuorella
tytönheikaleella ei voinut olla suurtakaan käsitystä.

Mutta kun neiti Scuderi vihdoin nousi lähteäkseen markiisittaren luota,
valtasi hänet jälleen kaikista pilapuheista huolimatta vakava mieliala.
Ottaessaan koristerasian käteensä lausui hän:

-- Näitä koristeita, rouva markiisitar, en kuitenkaan koskaan tule
käyttämään. Ne ovat kaikissa tapauksissa olleet noiden heittiöiden
käsissä, jotka paholaisen julkeudella, ehkäpä liitossa hänen kanssansa,
ryöstävät ja murhaavat. Minä kauhistun verta, jolla nämä säkenöivät
koristeet näyttävät olevan tahritut. Ja itse Cardillacin käytöksessä
oli mielestäni jotakin tuskallista ja epämiellyttävää. En voi
karkoittaa mielestäni hämärää aavistusta, että kaiken tämän takana
piilee joku kauhea, pelottava salaisuus. Mutta vaikka ajattelen asiaa
yhä uudestaan, en kuitenkaan voi käsittää, mikä tämä salaisuus on ja
kuinka rehellinen, kunnon mestari René, hyvän ja hurskaan kansalaisen
perikuva, voisi ylimalkaan olla tekemisissä minkään pahan ja
rangaistavan kanssa. Mutta varmaa on kuitenkin, etten koskaan tule
käyttämään näitä koristeita.

Markiisittaren mielestä neiti Scuderi meni liian pitkälle
epäluuloissaan. Mutta kun viimemainittu pyysi markiisitarta omantunnon
mukaan vastaamaan, mitä hän tässä asemassa tekisi, vastasi hän
vakavasti ja empimättä:

-- Mieluummin heittäisin koristeet Seine-virtaan, kuin koskaan
käyttäisin niitä.

Useita kuukausia oli kulunut ylläkerrotuista tapahtumista, kun neiti
Scuderi eräänä päivänä sattumalta ajoi Montansierin herttuattaren
lasivaunuissa Pontneuf-sillalla. Nämä sirot lasivaunut olivat siihen
aikaan vielä niin uusi ilmiö, että kun tällaiset ajopelit ilmestyivät
kadulle, tungeskeli niiden ympärillä aina suuret joukot uteliaita
ihmisiä. Niinpä ympäröivät uteliaat väkijoukot nytkin Pontneuf-sillalla
herttuattaren vaunut sulkien niiltä melkein kokonaan tien. Äkkiä kuuli
neiti Scuderi haukkumasanoja ja kirouksia sekä huomasi erään miehen
nyrkeillään ja kyynärpäillään raivaavan itselleen tietä taajan
väkijoukon läpi vaunuja kohti. Kun mies oli saapunut lähemmäksi, näki
neiti Scuderi kuolonkalpeat, tuskanvääristämät nuorukaisen kasvot.
Kääntämättä katsettaan neidistä murtautui nuori mies yhä lähemmäksi, ja
kun hän oli saapunut vaunujen luokse, tempasi hän salamannopeudella
vaunujen oven auki, heitti paperilapun neiti Scuderin syliin ja katosi
väkijoukkoon samalla tavalla kuin oli tullutkin. Kauhusta huudahtaen
oli Martinière, joka istui emäntänsä vieressä, kaatunut tajuttomana
vaununnurkkaan nähtyään nuoren miehen vaununovella. Turhaan koetti
neiti Scuderi saada ajomiestä pysähyttämään vaunut. Kuin pahojen
henkien vainoamana piiskasi hän hevosia, jotka vaahdossa suin nousivat
pystyyn ja laukkasivat pillastuneina yli sillan. Neiti Scuderi valeli
hajuvedellä pyörtyneen kamarineitinsä kasvoja. Martinière avasi vihdoin
silmänsä, tuska ja kauhu kuvastuivat hänen kasvoistaan ja pelosta
vavisten tarttui hän suonenvedon tapaisesti kouristunein käsin
emäntäänsä. Voihkien sai hän vihdoin sanotuksi: -- Pyhän Neitsyn
tähden, mitä tahtoi tuo kauhea mies? Ah, juuri hän, juuri hän toi
teille tuona hirveällä yönä koristerasian.

Neiti Scuderi rauhoitti pelästynyttä naisparkaa selittäen, ettei mitään
pahaa ollut tapahtunut ja että heidän tarvitsi vain ottaa selville,
mitä kirjelappu sisälsi. Hän avasi paperin ja luki:

"Onneton kohtalo, jonka Te voitte torjua, uhkaa syöstä minut
perikatoon! Minä rukoilen Teitä kuin poika rakastettua äitiänsä, viekää
minun kauttani saamanne kaulakoriste ja rannerenkaat jollakin
tekosyyllä -- antaaksenne esim. tehdä niihin joitakin korjauksia tai
muutoksia mestari René Cardillacille! Siitä riippuu koko onnenne ja
elämänne. Jollette tee sitä ennen ylihuomenta, tunkeudun asuntoonne ja
murhaan itseni Teidän edessänne!"

-- Nyt olen aivan varma siitä, -- lausui neiti Scuderi luettuaan nämä
rivit, -- tuolla salaperäisellä miehellä, kuulukoonpa hän kirottuun
varas- ja ryöväriliitoon tai ei, ei ainakaan ole mitään pahoja
aikomuksia minua kohtaan. Jos hän olisi tuona yönä onnistunut pääsemään
luokseni, kukapa tietää, minkä kummallisen salaisuuden olisin saanut
tietää, salaisuuden, josta nyt turhaan koetan mielessäni saada
pienintäkään aavistusta. Olkoonpa asianlaita nyt kuinka hyvänsä, tulen
kaikissa tapauksissa tekemään sen, mitä minulta tässä kirjeessä
pyydetään, jo yksistään sen vuoksi, että vihdoinkin pääsisin noista
onnettomuutta tuottavista koristeista. Vanhan tapansa mukaan ei
Cardillac varmaankaan tule niitä niin hevillä luovuttamaan minulle
takaisin.

Jo seuraavana päivänä aikoi neiti Scuderi viedä koristeet kultasepälle.
Mutta kaikki Parisin kaunosielut näyttivät tänä päivänä liittoutuneen
neiti Scuderia vastaan pommittaakseen häntä varhaisesta aamusta alkaen
runoilla, näytelmäkappaleilla ja tarinoilla, kuullakseen niistä hänen
hyväksyvän lausuntonsa. Päivä kului näin iltapuoleen, neiti Scuderin
täytyi mennä Montansierin herttuattaren luokse ja käynti mestari René
Cardillacin luona lykkäytyi seuraavaan päivään.

Neiti Scuderia kiusasi omituinen levottomuus. Sielunsa silmien edessä
näki hän alituisesti tuon oudon nuorukaisen ja hänen mielessään väikkyi
hämärä muisto, ikäänkuin hän olisi joskus, kauan aikaa sitten nähnyt
nuo samat kasvot, nuo piirteet. Hänen pienintäkin lepoansa häiritsivät
rauhattomat unet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kevytmielisesti ja
rikollisesti laiminlyönyt auttaa onnetonta ihmistä, joka turmioon
vajotessaan oli kurottanut hänelle kätensä, vieläpä hänestä tuntui,
kuin olisi hän voinut ehkäistä jonkun turmiollisen tapahtuman, julman
rikoksen.

Jo varhain aamulla pukeutui hän nopeasti ja lähti koristerasia mukanaan
kultasepän luokse.

Nicaise-kadulla, jossa Cardillac asui, tulvi suuri väkijoukko, joka
huutaen ja meluten kokoontui Cardillacin talon edustalle. Suurella
vaivalla onnistuivat santarmit estämään sen murtautumasta taloon.
Kuului uhkaavia huutoja: repikää kappaleiksi, musertakaa kurja
murhaaja!

Vihdoin saapuu luutnantti Degsrais suuren santarmiosaston kanssa ja
piirittää talon. Ovi avautuu ja kahleisiin kytketty mies laahataan
kadulle hurjistuneen väkijoukon kirousten ja uhkausten kaikuessa.

Samalla hetkellä, kun neiti Scuderi säikähdyksestä puolipyörryksissä ja
peloittavien aavistusten valtaamana näkee kaiken tämän, tunkeutuu hänen
korviinsa kimakka valitushuuto.

-- Eteenpäin, ajakaa eteenpäin! -- huudahtaa neiti Scuderi maltittomana
ajurille, joka taitavalla ja rivakalla käänteellä pakoittaa väkijoukon
tekemään tietä, ja vaunut pysähtyvät aivan Cardillacin talon oven
eteen. Neiti Scuderi huomaa samassa Desgraisin ja hänen jalkainsa
juuressa nuoren kauniin tytön, joka tukka hajallaan, puolialastomana,
kasvot tuskan ja epätoivon vääristäminä syleilee hänen polviansa ja
huutaa sydäntä särkevällä äänellä: -- Hän on viaton, hän on viaton!

Turhaan koettavat Desgrais ja hänen miehensä irroittaa häntä ja nostaa
hänet maasta. Vihdoin tarttuu eräs voimakas, raaka mies kömpelöillä
käsillään onnettomaan tyttöön, irroittaa hänet väkivallalla
Desgrais'ista, kompastuu ja päästää tytön irti, joka kaatuu kivisiä
portaita vasten jääden näennäisesti kuolleena makaamaan kadulle.
Kauemmin ei neiti Scuderi voinut pidättyä.

-- Kristuksen nimessä, mitä on tapahtunut, mitä täällä on tekeillä? --
huudahtaa hän, avaa nopeasti vaununoven ja astuu kadulle.

Kunnioittavasti väistyy väkijoukko tämän arvokkaan naisen tieltä.
Nähdessään kahden säälivän naisen nostavan tyttöä kadulta, asettavan
hänet portaille ja valelevan hänen otsaansa kylmällä vedellä, lähestyy
neiti Scuderi luutnantti Desgraisiä ja toistaa kiivaalla äänellä
äskeisen kysymyksensä.

-- Täällä on tapahtunut kauhea teko, -- vastaa Desgrais, -- René
Cardillac löydettiin tänä aamuna murhattuna tikariniskulla. Hänen
kisällinsä Olivier Brusson on murhaaja. Hänet vietiin juuri vankilaan.

-- Ja tuo tyttö...? huudahti neiti Scuderi.

-- ... on Madelon, Cardillacin tytär, -- jatkoi Desgrais. -- Tuo
kurja mies oli hänen sulhasensa. Nyt itkee tyttö ja vakuuttaa
vakuuttamistaan, että Olivier on viaton, aivan viaton. Itse
asiassa tietää tyttö rikoksen ja minun täytyy korjata hänetkin
tutkintovankilaan!

Näin sanoen heitti Desgrais tyttöön ilkeän, vahingonilosta välähtävän
silmäyksen, joka saattoi neiti Scuderin vapisemaan.

Tyttö alkoi samassa hengittää heikosti, mutta jäi edelleen makaamaan
äänettömänä, liikkumattomana ja suljetuin silmin. Poliisimiehet
epäröivät, mitä hänelle tehdä, kantaako hänet taloon vaiko antaa maata,
kunnes hän tulisi tuntoihinsa.

Syvästi liikutettuna ja kyynelsilmin katseli neiti Scuderi tätä
viatonta enkeliä, ja hän kauhistui mielessään ajatellessaan, että tuo
tyttö joutuisi Desgrais'in ja hänen apuriensa käsiin. Portailta kuului
nyt raskaita askelia, sieltä kannettiin Cardillacin ruumista. Nopean
päättäväisesti huudahti neiti Scuderi:

-- Minä otan tytön mukaani, huolehtikaa te muusta, Desgrais!

Kumea hyväksymisen sorina kulki läpi väkijoukon. Naiset nostivat tytön
maasta, kaikki tunkeutuivat esiin, sadat kädet riensivät heitä
auttamaan, ja korkealle ilmaan kohotettuna kannettiin tyttö vaunuihin.
Kaikkien huulilta kuului siunauksia tälle kunnianarvoiselle naiselle,
joka pelasti viattoman verenhimoisen tuomioistuimen käsistä.

Parisin kuuluisin lääkäri Seron onnistui vihdoin herättämään tajuihinsa
Madelonin, joka tuntikausia makasi tiedottomana. Neiti Scuderi täydensi
lääkärin alkamaa työtä valamalla tytön sieluun toivonsäteitä, kunnes
äkillinen kyynelvirta lievensi hänen tuskaansa. Valtavan surun silloin
tällöin tukahuttaessa hänen sanansa nyyhkytyksiin voi Madelon vihdoin
kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Hän oli herännyt puoliyön aikaan siihen, että joku kolkutti hiljaa
hänen makuukamarinsa ovelle. Hän oli tuntenut Olivierin äänen, kun tämä
rukoili häntä nousemaan kiireimmän kautta ylös, koska hänen isänsä muka
oli kuolemaisillaan. Kauhistuneena oli hän hypännyt vuoteeltaan ja
avannut oven. Kalpeana, murtuneena ja tuskanhikeä valuen oli Olivier
mennyt kynttilä kädessä horjuvin askelin työpajaan ja Madelon oli
seurannut häntä. Siellä oli isä maannut tuijottavin silmin ja
kuolonkamppailussa koristen. Ääneensä itkien oli Madelon heittäytynyt
isänsä päälle ja vasta tällöin huomannut, että hänen paitansa oli
verinen. Olivier oli hellästi työntänyt hänet syrjään ja koettanut
sitten pestä haavapalsamilla isän rinnan vasemmalla puolella olevaa
haavaa ja sitoa sen. Sillä välin oli isä tullut jälleen tajuihinsa,
lakannut korisemasta, katsonut ensin Madeloniin, sitten Olivieriin
lempein silmin, tarttunut Madelonin käteen ja pannut sen Olivierin
käteen sekä puristanut kiihkeästi heidän molempien käsiä. He olivat
langenneet polvilleen isän viereen, hän oli kohottautunut ylös päästäen
sydäntä viiltävän huudahtuksen, mutta retkahtanut hervottomana takaisin
lattialle ja kuollut syvään huokaisten. Nyt he molemmat olivat itkeneet
ja valittaneet ääneen. Olivier oli kertonut, kuinka mestari oli
murhattu hänen silmiensä edessä eräällä käytävällä, jonne Olivierin oli
mestarin käskystä täytynyt yöllä seurata häntä, ja kuinka hän oli
suurimmilla voimanponnistuksilla kantanut kotiin tuon raskaan miehen,
jota hän ei luullut kuolettavasti haavoittuneeksi. Aamun valjetessa
olivat talon muut asukkaat, joiden huomiota oli herättänyt yöllinen
kolina, äänekäs itku ja valitus, saapuneet työpajaan ja löytäneet
heidät yhä vielä polvistuneina isän ruumiin ääressä. Syntyi yleinen
melu, santarmit tunkeutuivat sisään ja syyttäen Olivieria mestarinsa
murhasta veivät hänet vankilaan.

Madelon kuvasi sitten liikuttavalla tavalla rakastetun Olivierinsa
hyvyyttä, hurskautta ja uskollisuutta. Kuinka hän oli kunnioittanut
mestariansa kuin omaa isäänsä, kuinka viimemainittu oli täydellisesti
vastannut Olivierin rakkauteen, kuinka mestari oli valinnut hänet
vävykseen hänen köyhyydestään huolimatta, sillä hän oli yhtä taitava
ammatissaan kuin uskollinen ja jalomielinen käytöksessään.

Kaiken tämän kertoi Madelon mitä vilpittömimmällä tavalla ja lopetti
kertomuksensa vakuutuksella, että vaikka hän olisi omin silmin nähnyt
Olivierin iskevän tikarin hänen isänsä rintaan, niin pitäisi hän sitä
pikemmin saatanan silmänkääntötemppuna kuin uskoisi, että hänen
Olivierinsa voisi tehdä niin kauhean julman rikoksen.

Madelonin suuri suru liikutti syvästi neiti Scuderin mieltä ja hän oli
taipuvainen pitämään Olivier-parkaa aivan viattomana. Tiedusteltuaan
asiaa eri henkilöiltä sai neiti varman vakaumuksen, että Madelonin
kertomus mestarin ja hänen kisällinsä kotoisista suhteista oli kaikin
puolin oikea. Talon muut asukkaat, Cardillacin naapurit ylistivät
yksimielisesti Olivierin mallikelpoista siveellisyyttä, hurskautta,
uskollisuutta ja uutteruutta, kukaan ei tiennyt kertoa hänestä mitään
pahaa, mutta kun tuli puhe tuosta kamalasta teosta, kohauttivat kaikki
olkapäitään arvellen, että siinä oli jotakin käsittämätöntä.

Asetettuna "chambre ardente"-tuomioistuimen eteen kielsi Olivier, kuten
neiti Scuderille kerrottiin, mitä jyrkimmin ja rohkeasti syyllisyytensä
tekoon, josta häntä syytettiin, ja väitti, että hänen mestarinsa päälle
oli hyökätty kadulla hänen läsnä ollessaan ja murhattu hänet, että hän
oli kantanut haavoittuneen mestarinsa vielä hengissä kotiin, jossa tämä
kuitenkin oli pian kuollut. Madelonin kertomus oli siis tässä suhteessa
täysin yhtäpitävä.

Neiti Scuderi johti yhä uudestaan mieleensä tuon pelottavan tapahtuman
pienimmätkin yksityisseikat. Hän tutki tarkoin, oliko mestarin ja
kisällin välillä koskaan ollut mitään riitaa, oliko Olivier vapaa
äkkipikaisuudesta, joka usein valtaa hyväluontoiset ihmiset kuin sokea
raivo ja saattaa heidät tekoihin, jotka ovat kokonaan heidän tahtonsa
vastaisia. Mutta kuta innostuneemmin Madelon puhui siitä tyynestä
kotionnesta, jota nämä kolme ihmistä vilpittömän rakkauden yhdistäminä
olivat nauttineet, sitä enemmän katosi pieninkin epäluulon varjo
murhasta syytettyä Olivieria vastaan.

Harkiten tarkoin kaikki ja edellyttäen, että Olivier kaikesta siitä
huolimatta, mikä selvästi puhui hänen viattomuutensa puolesta, olisi
kuitenkin Cardillacin murhaaja, ei neiti Scuderi voinut keksiä mitään
järjellistä syytä tekoon, joka kaikissa tapauksissa oli turmeleva
Olivierin onnen.

Hän on köyhä, mutta taitava, ajatteli neiti Scuderi. Hänen on
onnistunut voittaa kuuluisimman mestarin suosio, hän rakastaa
mestarinsa tytärtä, mestari antaa suostumuksensa heidän rakkaudelleen,
hänelle avautuu tie onneen ja varallisuuteen koko elinajakseen.

Mutta jos nyt, Jumala tiesi, millä tavoin kiihtyneenä, Olivier olisi
vihanvimmassa hyökännyt hyväntekijänsä, isänsä päälle ja murhannut
hänet, niin mitä pirullista teeskentelytaitoa vaadittaisiinkaan, jotta
rikollinen voisi käyttäytyä tällaisen teon jälkeen niin kuin Olivier on
käyttäytynyt.

Ollen nyt varmasti vakuutettu Olivierin syyttömyydestä päätti neiti
Scuderi pelastaa tämän viattoman nuorukaisen, maksoi se mitä maksoi.

Hänestä näytti kuitenkin viisaimmalta, ennen kuin hän anoisi itse
kuninkaalta armoa, kääntyä ensin oikeuden puheenjohtajan Regnien
puoleen, kiinnittää hänen huomiotansa kaikkiin niihin seikkoihin, jotka
epäilemättä puhuivat Olivierin viattomuuden puolesta, ja siten ehkä
saada aikaan oikeuden puheenjohtajassa syytetylle edullinen sisäinen
vakaumus, joka samalla vaikuttaisi edullisesti oikeuden muihin
jäseniin.

Regnie otti neiti Scuderin vastaan sillä korkealla kunnioituksella,
jota tämä arvokas, kuninkaankin suuresti kunnioittama nainen täydellä
syyllä voi vaatia. Hän kuunteli tyynesti kaikkea, mitä neidillä oli
sanomista tuosta kamalasta teosta, Olivierin olosuhteista ja hänen
luonteestaan. Hieno melkein ivallinen hymy oli ainoa, millä hän
todisti, etteivät neiti Scuderin vakuutukset ja runsaiden kyynelten
säestämät kehoitukset, ettei hän, kuten yleensä tuomarit, olisi
syytetyn vihamies, vaan ottaisi myöskin huomioon kaiken sen, mikä puhui
syytetyn puolesta, kaikuneet aivan kuuroille korville.

Kun neiti Scuderi nyt vihdoin aivan väsyneenä ja kuivaten kyyneleitä
silmistään lakkasi puhumasta, lausui Regnie:

-- On täydellisesti teidän hyvän sydämenne mukaista, arvoisa neiti,
että te nuoren rakastuneen tytön kyynelistä heltyneenä uskotte kaikki,
mitä hän teille esittää, niin, vieläpä sekin, ettette voi käsittää
tämän kauhean rikoksen mahdollisia syitä. Mutta toisin on asianlaita
tuomariin nähden, joka on tottunut paljastamaan julkean tekopyhyyden.
Ei ole virkani mukaista, selittää jonkun rikosjutun kulkua jokaiselle,
joka sitä minulta kysyy. Arvoisa neiti, minä täytän velvollisuuteni,
maailman tuomiosta välitän vähät! Vaviskoot rikolliset Chambre ardenten
edessä, joka ei tunne muuta rangaistusta kuin veren ja tulen. Mutta
jotta te, arvoisa neiti, ette pitäisi minua kovaluontoisena ja julmana
hirviönä, sallikaa minun muutamin sanoin selittää teille tämän nuoren
pahantekijän rikollisuuden laatua. Teidän terävänäköisyytenne tulee
varmaankin sen jälkeen halveksimaan sitä hyväntahtoisuutta, joka on
teille kunniaksi, mutta joka ei ollenkaan sovi minulle. Kuulkaa siis!

Aamulla löydetään René Cardillac murhattuna tikarinpistolla. Hänen
luonansa ei ole ketään muita kuin hänen kisällinsä ja tyttärensä.
Olivierin kamarista löydetään m.m. tuoreella verellä tahrattu tikari,
joka sopii tarkalleen murhatun haavaan.

"Cardillac", selittää Olivier, "murhattiin yöllä minun silmieni
edessä."

"Aiottiinko hänet ryöstää?"

"Sitä en tiedä!"

"Sinä kävelit hänen kanssansa, etkä voinut pidättää murhaajaa, ottaa
häntä kiinni, huutaa apua?"

"Mestari kulki viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä minun
edelläni, minä seurasin häntä."

"Mutta minkä tähden niin kaukana?"

"Mestari tahtoi niin."

"Mitä oli mestari Cardillacilla muuten niin myöhään kadulla tekemistä?"

"Sitä en voi sanoa."

"Mutta muulloin hän ei koskaan ole lähtenyt kotoaan klo 9 jälkeen
illalla?"

Tässä Olivier takertuu, hän hämmentyy, voihkii, heltyy kyyneliin ja
vakuuttaa kaiken pyhän nimessä, että Cardillac todellakin lähti ulos
mainittuna yönä ja sai surmansa.

Mutta huomatkaa, neiti! On aivan varmasti todistettu, ettei Cardillac
tuona yönä poistunut asunnostaan. Olivierin väite, että he olisivat
todellakin lähteneet yhdessä ulos, on siis julkea valhe. Talon ulko-ovi
on varustettu raskaalla lukolla, joka avattaessa ja suljettaessa pitää
aika melua. Ja sitä paitsi narisevat ja ulvovat portin saranat aivan
kauheasti, niin että, kuten nyt kokeiltaessa on todennettu, siten
syntynyt melu kuuluu aina talon yläkerrokseen saakka. Alakerrassa,
siis aivan ulko-oven vieressä, asuu vanha mestari Claude Patru
emännöitsijänsä kanssa, joka viimemainittu on tosin lähes 80-vuotias,
mutta vielä sangen reipas ja ketterä ihminen. Nämä molemmat henkilöt
kuulivat, kuinka Cardillac kyseenalaisena iltana täsmälleen kello 9
tuli portaita alas, sulki ja lukitsi oven suurella kolinalla, nousi
jälleen ylös asuntoonsa, luki ääneen iltarukouksensa ja, mikäli ovien
käynnistä voi päättää, meni makuukamariinsa. Mestari Claudea vaivaa
unettomuus, kuten tavallisesti vanhoja ihmisiä. Mainittuna yönä ei hän
voinut nukkua hiventäkään. Emännöitsijä sytytti sen vuoksi noin kello
10 aikaan kynttilän ja istuutui mestari Clauden luokse pöydän ääreen
lukemaan. Ajatuksiinsa vaipuneena vanhus milloin istuutui nojatuoliin,
milloin taas nousi ja käveli hiljaa ja hitaasti edestakaisin huoneessa
koettaen siten tyynnyttää hermojaan.

Puoliyöhön saakka vallitsi talossa täydellinen hiljaisuus. Silloin
kuulivat he toisesta kerroksesta raskaita askelia, kovan kolauksen,
ikäänkuin joku raskas esine olisi pudonnut lattialle, ja heti
senjälkeen kumeata voihkinaa. Molemmat valtasi omituinen levottomuus ja
sydämenahdistus. Juuri tapahtuneen kamalan rikoksen kauhut kulkivat
heidän ohitsensa. Aamun valjetessa tuli pimeyden työ sitten
päivänvaloon.

-- Mutta, -- ehätti neiti Scuderi keskeyttämään hera Regnien
kertomusta, -- mutta kaikkien pyhimysten nimessä, voitteko te,
ottamalla huomioon kaikki ne olosuhteet, joista juuri olen
seikkaperäisesti kertonut, voitteko keksiä jonkun syyn tähän kamalaan
tekoon?

-- Sehän on selvää, vastasi Regnie, -- Cardillac ei ollut köyhä,
hänellä oli mainioita jalokiviä.

-- Mutta, -- jatkoi neiti Scuderi, -- tytärhän peri tietysti kaikki?

-- Te unhotatte, että Olivierista oli tuleva Cardillacin vävy. Hänen
täytyi ehkä jakaa saalis tahi tehdä murha kokonaan toisten hyväksi,
lausui Regnie.

-- Jakaa, murhata toisten hyväksi? -- kysyi neiti Scuderi
hämmästyneenä.

-- Olkaa varma siitä, jatkoi oikeuden puheenjohtaja, -- olkaa varma
siitä, neiti Scuderi, että Olivier olisi jo aikoja sitten vuodattanut
verensä Grève-torilla, jollei hänen rikoksensa olisi tuon hämärän
salaisuuden yhteydessä, joka tähän saakka on pitänyt koko Parisia
kauhun vallassa. Olivier kuuluu ilmeisesti siihen julmaan
rosvojoukkoon, joka uhmaillen tuomioistuinten valppautta, ponnistuksia
ja tutkimuksia on osannut varmasti ja rangaistusta välttäen suorittaa
konnantekojaan. Hänen kauttaan saadaan, -- on saatava kaikki selville.
Cardillacin haava oli aivan samallainen kuin kaikkien muittenkin
kaduilla ja taloissa murhattujen ja ryöstettyjen. Mutta ratkaisevin
todistus on se, että koko sinä aikana, minkä Olivier Brusson on istunut
telkien takana, ei ole tapahtunut ainoatakaan murhaa eikä ryöväystä.
Kadut ovat nyt yhtä turvallisia yöllä kuin päivälläkin. Tämä todistaa
selvästi, että Olivier on luultavasti ollut tuon murhaajaliiton
johtajana. Hän ei vielä tahdo tunnustaa, mutta meillä on kyllä keinoja
saada hänet puhumaan vastoin tahtoansakin.

-- Entä Madelon, -- huudahti neiti Scuderi, -- Madelon, tuo uskollinen,
viaton kyyhkynen?

-- Turhia, -- lausui Regni myrkyllisesti hymyillen, -- kuka takaa,
ettei hän ole osallisena jutussa.

-- Mitä sanotte? -- voihkasi neiti Scuderi. -- Se on aivan mahdotonta.
Isänsäkö? Tuo tyttöraukka!

-- Oi, kyllä, -- jatkoi Regnie. -- Muistakaa vain Brinvillieriä!
Suonette minulle anteeksi, jos piakkoin katson tarpeelliseksi riistää
teiltä turvattinne ja sulkea hänet vankilaan.

Neiti Scuderia värisytti tämä kauhea epäluuloisuus. Hänestä tuntui,
ettei mikään uskollisuus, mikään hyve voinut löytää armoa tämän
peloittavan miehen edessä, että hän vainusi murhaa ja veritöitä
sisimmissä, salaisimmissakin ajatuksissa.

Neiti Scuderi nousi. "Olkaa inhimillinen", se oli ainoa, mitä hän
raskaasti hengittäen sai sanotuksi. Kun hän juuri aikoi laskeutua
portaita alas, jonne herra Regnie kursailevan kohteliaasti oli
saattanut häntä, heräsi hänessä omituinen ajatus.

-- Sallittaisiinko minun ehkä nähdä onnetonta Olivier Brussonia? --
kysyi hän äkkiä kääntyen oikeuden puheenjohtajalta.

Herra Regnie katsahti häneen epäröivästi, mutta sitten vetäytyivät
hänen kasvonsa niille ominaiseen vastenmieliseen hymyyn.

-- Te varmaankin, sanoi hän, te varmaankin tahdotte nyt, arvoisa neiti,
tutkia Olivierin syyllisyyttä tai syyttömyyttä luottaen enemmän omaan
tunteeseenne, sielunne sisäiseen ääneen kuin siihen, mitä me olemme
nähneet. Jollette kammoksu rikollisten kolkkoa olinpaikkaa, jollei
teitä inhota nähdä turmellusta sen kaikilla eri asteilla, niin ovat
vankilan ovet teille avoinna parin tunnin kuluttua. Ja teille esitetään
Olivier Brusson, jonka kohtalo niin suuressa määrin herättää teidän
myötätuntoanne.

Neiti Scuderi ei todellakaan voinut tulla vakuutetuksi tämän nuoren
miehen syyllisyydestä. Kaikki puhui Olivieria vastaan ja mikään tuomari
maailmassa ei olisi voinut näin ratkaisevien tosiasiain vallitessa
menetellä toisin kuin Regnie. Mutta se perheonnen sopusointuisuus, jota
Madelon niin elävästi oli kuvannut neiti Scuderille, himmensi kaikki
pahat epäluulot, ja näin ollen uskoi hän mieluummin selittämättömän
salaisuuden kuin sitä, jota koko hänen sisäinen olemuksensa jyrkästi
vastusti.

Hän päätti vielä kerran kuulla Olivierin suusta tarkan kertomuksen tuon
onnettoman yön tapahtumista ja, mikäli mahdollista, päästä sen
salaisuuden perille, joka ehkä tuomareilta jäisi selittämättä, koska
heidän mielestään oli ehkä hyödytöntä huolehtia siitä sen enempää.

Kun neiti Scuderi oli saapunut vankilaan, vietiin hänet suureen,
valoisaan odotushuoneeseen. Pian kuuli hän kahleiden kalinaa. Olivier
Brusson tuotiin huoneeseen, jossa neiti odotti. Mutta samalla kun
Olivier näyttäytyi kynnyksellä, vaipui neiti Scuderi pyörtyneenä
maahan. Kun hän jälleen tointui, oli Olivier kadonnut. Hän tahtoi heti
päästä vaunuihinsa, pois näistä rikollisuuden saastuttamista huoneista.

Heti ensimäisellä silmäyksellä oli hän tuntenut Olivier Brussonin
samaksi nuorukaiseksi, joka Pontneuf-sillalla oli heittänyt kirjelapun
hänen vaunuihinsa ja joka oli tuonut hänelle jalokivirasian. Kaikki
epäilykset olivat nyt haihtuneet, Regnien kauhea epäluulo oli saanut
vahvistuksensa. Olivier Brusson kuului pelättyyn murhaajaliittoon, hän
varmaankin oli murhannut myöskin mestari Cardillacin.

Entä Madelon?

Tuntien katkeraa pettymystä ja ankaraa mielenahdistusta alkoi neiti
Scuderi epäillä kaikkea. Hänen sieluunsa hiipi kauhea epäluulo
Madelonia kohtaan. Ehkä hänkin kuului salaliittoon ja oli syyllinen
tähän hirmuiseen verityöhön. Kun ihmisen sielussa syntyy joku kuva,
hakee ja löytää hän värejä maalatakseen sen yhä räikeämmäksi.
Niin myöskin neiti Scuderi, harkitessaan uudestaan tapahtuman
yksityisseikkoja ja pienimpiäkin piirteitä Madelonin käyttäytymisessä,
löysi nyt paljon sellaista, joka tuki tätä epäluuloa. Monet seikat,
jotka tähän saakka olivat hänen mielestään todistaneet viattomuutta ja
puhtautta, näyttivät nyt synnillisen pahuuden ja harkitun teeskentelyn
varmoilta merkeiltä. Sydäntäsärkevät valitukset, katkerat kyyneleet,
nehän voivat aiheutua kuolemanpelosta, kauhusta saada nähdä
rakastettunsa mestattuna, vieläpä itse kaatua pyövelin käden kautta.
Varmasti päättäen heti karkoittaa luotansa tuon käärmeen, jota hän oli
povellaan vaalinut, astui neiti Scuderi vaunuista. Kun hän astui
huoneeseensa, heittäytyi Madelon hänen jalkainsa juureen. Nostaen
ihanat silmänsä hyväntekijänsä puoleen, pusertaen käsiään aaltoilevaa
poveansa vastaan, rukoili hän apua ja lohdutusta. Vaivoin hilliten
itsensä ja koettaen antaa äänellensä mahdollisimman vakavan ja
levollisen sävyn lausui neiti Scuderi:

-- Mene! Mene! Sure vain murhaajaa, joka odottaa häpeällisen tekonsa
ansaittua rangaistusta. Pyhä Neitsyt varjelkoon, ettei sinua itseäsi
syytetä raskaasta rikoksesta.

-- Ah, kaikki on nyt hukassa!

Kimakasti parkaisten kaatui Madelon pyörtyneenä lattialle. Neiti
Scuderi käski Martinièren huolehtia tytöstä ja poistui itse toiseen
huoneeseen.

Sisäisesti raadeltuna ja kyllästyneenä kaikkeen maalliseen toivoi neiti
Scuderi pääsevänsä pois tästä pahuuden maailmasta. Hän kirosi kohtaloa,
joka katkeraa ivaa tehden oli suonut hänelle niin pitkän iän
vahvistaakseen uskoansa hyvään ja oikeaan, mutta nyt vanhuuden päivillä
hävitti tämän kauniin kuvan, joka oli luonut valoa hänen elämäänsä.

Hän kuuli, kuinka Martinière vei pois Madelonin, joka huokaili ja
valitti hiljaa: -- Ah hänetkin -- hänetkin ovat nuo julmurit
villinneet. Voi, minua kurjaa! Oi, onnetonta Olivieria!

Nämä valitukset tunkeutuivat neiti Scuderin sydämeen ja uudestaan alkoi
hänen sielussaan herätä aavistus tuntemattomasta salaisuudesta, usko
Olivierin viattomuuteen. Ristiriitaisten tunteiden ahdistamana, aivan
mielettömänä huudahti Scuderi:

-- Mikä helvetillinen voima on sekoittanut minut tähän ilettävään
juttuun, joka maksaa ehkä henkeni!

Samassa astui Baptiste sisään kalpeana ja pelästyneenä ilmoittaen, että
santarmiluutnantti Desgrais odotti oven ulkopuolella. Voisinin
ilettävän jutun jälkeen pidettiin Desgraisin ilmestymistä johonkin
taloon varmana enteenä kiusallisista syytöksistä. Siitä johtui
Baptisten pelko ja sen vuoksi kysyi neiti häneltä lempeästi hymyillen:

.- Mikä sinua vaivaa, Baptiste? Olikohan Scuderin nimi Voisinin
luetteloissa?

-- Kristuksen tähden! -- vastasi Baptiste kokonaan vavisten, -- kuinka
voitte edes lausua jotain sellaista. Mutta Desgrais -- tuo kauhea
Desgrais tekeytyy niin salaperäiseksi, tahtoo ollenkaan odottamatta
päästä puheillenne!

-- No, kunnon Baptiste, -- lausui Scuderi, tuokaa vain kohta sisälle
tuo mies, joka teistä näyttää niin pelottavalta, mutta joka ei
laisinkaan huolestuta minua!

-- Oikeuden puheenjohtaja Regnie, -- lausui Desgrais astuttuaan
huoneeseen, -- on lähettänyt minut teidän luoksenne, arvoisa neiti,
esittämään erään pyynnön, jonka täyttämistä hän ei suinkaan voisi
toivoa, jollei hän tuntisi teidän hyvyyttänne, teidän rohkeuttanne,
jollei viimeinen keino julman verityön selville saamiseksi olisi juuri
teidän kädessänne, jollette te itse jo olisi ottanut osaa tuohon
ilettävään juttuun, joka pitää Chambre ardentea ja meitä kaikkia
suuressa jännityksessä. Sen jälkeen kun Olivier Brusson näki teidät, on
hän ollut puolihulluna raivosta. Oltuaan jo hyvin taipuvainen
tunnustamaan, vannoo hän nyt uudestaan Kristuksen ja kaikkien
pyhimysten nimessä olevansa aivan viaton Cardillacin murhaan, niin
kernaasti kuin hän tahtookin kärsiä kuolemanrangaistuksen, jonka hän on
muka ansainnut. Huomatkaa, neiti, tuo viimeinen lisäys viittaa
ilmeisesti muihin rikoksiin, jotka painavat hänen omaatuntoaan. Turhia
ovat kuitenkin olleet kaikki ponnistuksemme saada hänet lausumaan
sanaakaan, ei edes uhkauksemme kiduttaa häntä ole auttanut. Hän
rukoilee ja vannottaa meitä, että antaisimme hänen keskustella teidän
kanssanne, ainoastaan teille tahtoo hän tunnustaa kaikki. Alennutteko,
arvoisa neiti, kuulemaan Brussonin tunnustusta?

-- Kuinka! -- huudahti neiti Scuderi vihanvimmassa. -- Tuleeko minun
toimia kuolemanrikoksia käsittelevän tuomioistuimen apurina, pitäisikö
minun väärin käyttää tuon onnettoman miehen luottamusta saattaakseni
hänet mestauslavalle. Ei, herra Desgrais! Vaikkapa Brusson olisikin
kurja murhaaja, en kuitenkaan voisi kavaltaa häntä niin halpamaisesti.
En halua tietää mitään hänen salaisuuksistaan, jotka kumminkin pyhänä
tunnustuksena sulkisin sydämeeni.

-- Ehkäpä kuitenkin, -- lausui Desgrais viekkaasti hymyillen, ehkäpä
kuitenkin, arvoisa neiti, muutatte mielenne, kun olette kuulleet, mitä
Brussonilla on sanomista. Tehän itse pyysitte oikeuden puheenjohtajaa
olemaan inhimillinen? Hän noudattaa pyyntöänne suostuessaan Brussonin
mielettömään toivomukseen ja tahtoo täten koetella vielä viimeistä
keinoa, ennen kuin hän ryhtyy kidutukseen, jota Brusson muuten jo kauan
sitten olisi ansainnut.

Neiti Scuderi hätkähti vaistomaisesti.

-- Katsokaas, arvoisa neiti, -- jatkoi Desgrais, teidän ei suinkaan
tarvitse vaivautua toistamiseen noihin synkkiin vankilahuoneisiin,
jotka herättävät teissä kauhua ja inhoa. Yön hiljaisuudessa, huomiota
herättämättä tuodaan Olivier Brusson kuin vapaa mies teidän luoksenne
kotia. Kenenkään kuulematta, mutta hyvin vartioituna voi hän sitten
vapaasti tunnustaa teille kaikki. Ettei teidän tarvitse pelätä mitään
tuon onnettoman puolelta, siitä vastaan teille omalla hengelläni. Hän
puhuu teistä vilpittömällä kunnioituksella. Hän vannoo, että ainoastaan
kova kohtalo, joka on estänyt häntä tapaamasta teitä aikaisemmin, on
syössyt hänet kuolemaan. Ja onhan teillä sitten täysi vapaus ilmaista
siitä, mitä Brusson teille kertoo, niin paljon kuin itse haluatte.
Eihän teitä voi pakoittaa puhumaan enempää.

Neiti Scuderi vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui kuin olisi
hänen täytynyt totella korkeampaa voimaa, joka vaati häneltä jonkun
kauhean salaisuuden paljastamista, ikäänkuin hän ei enää voisi vapautua
siitä ihmeellisestä tapahtumain vyyhdestä, johon hän tahtomattansa oli
sekaantunut. Nopeasti päättäen lausui hän arvokkaasti:

-- Jumala antakoon minulle lujuutta ja kestävyyttä! Tuokaa Brusson
tänne, tahdon puhutella häntä.

Samoin kuin silloin, kun Brusson oli tuonut jalokivirasian,
kolkutettiin nytkin yöllä neiti Scuderin talon ovelle. Baptiste,
jolle oli ilmoitettu odotetusta käynnistä, avasi oven. Neiti Scuderi
tunsi kylmää väristystä kuullessaan hiljaisista askeleista ja
puheenmuminasta, että Brussonia saattaneet vartiat hajautuivat talon
kaikille käytäville.

Huoneen ovi avautui hiljaa. Desgrais astui sisään, häntä seurasi
Olivier Brusson kahleista vapaana, siististi puettuna.

-- Arvoista neiti, tässä on Brusson, -- lausui Desgrais kohteliaasti
kumartaen ja poistui kohta huoneesta.

Brusson vaipui polvilleen neiti Scuderin eteen, rukoilevasti kohotti
hän ristiin pannut kätensä, samalla kun vuolaat kyyneleet valuivat
hänen silmistään.

Neiti Scuderi katsoi häneen kalpeana, voimatta lausua sanaakaan. Vaikka
nuorukaisen kasvot olivat kauhun ja tuskan vääristämät, loisti niistä
kuitenkin rehellisen sielun puhdas ilme. Kuta kauemmin neiti Scuderi
katseli Brussonia, sitä elävämpänä heräsi hänessä muisto jostakin
rakkaasta henkilöstä, jota hän ei nyt kuitenkaan voinut selvästi
muistaa. Kauhun tunne katosi kokonaan, hän unhotti, että hänen edessään
oli Cardillacin murhaaja, ja hänelle ominaisella hyväntahtoisen
lempeällä äänellä lausui hän:

-- No, Brusson, mitä teillä on minulle sanomista?

Ollen yhä vielä polvistuneena pääsi Olivierilta syvän, vilpittömän
murheen huokaus, kun hän lausui:

-- Oi, arvoisa, korkeasti kunnioitettava neiti, onko pieninkin muisto
minusta jo haihtunut?

Katsellen häntä vieläkin tarkkaavammin vastasi neiti Scuderi, että
hänen piirteensä muistuttivat kyllä jotakin rakastettua henkilöä ja
että Olivier sai kiittää tätä yhdennäköisyyttä, jos hän voi voittaa
syvän inhonsa murhaajaa kohtaan ja kuunnella häntä tyyneesti.

Kovin loukkaantuneena näistä sanoista nousi Brusson nopeasti ja luoden
synkistyneen katseensa lattiaan astui askeleen taaksepäin. Sitten
lausui hän kolkolla äänellä:

-- Oletteko siis kokonaan unhottanut Anna Guiot'in? Hänen poikansa
Olivier, -- poika, jota te olette keinutelleet polvellanne, seisoo
edessänne!

-- Kaikkien pyhimysten tähden! -- huudahti neiti Scuderi peittäen
kasvonsa käsillään ja vajoten hervottomana sohvatyynyjä vastaan.

Hänen kauhistumisensa oli kyllä ymmärrettävä. Anna Guiot, köyhän
porvarin tytär, oli pienestä pitäen asunut neiti Scuderin luona, joka
hellän äidin tavoin kasvatti häntä kaikella hartaudella ja huolella,
kuten omaa lastansa. Kun tyttö oli tullut täysikasvuiseksi, kosi häntä
eräs kaunis, siveellinen nuorukainen Claude Brusson. Kun tämä oli
taitava kelloseppä, joka varmaankin tuli hyvin toimeen Parisissa, ja
kun Annakin rakasti häntä sydämellisesti, niin antoi neiti Scuderi
empimättä suostumuksensa kasvattityttärensä avioliittoon Brussonin
kanssa. Nuoret perustivat kodin, elivät hiljaisessa onnessa ja heidän
rakkausliittonsa kävi vielä lujemmaksi, kun heille syntyi kaunis poika,
joka oli kuin armaan äitinsä kuva.

Neiti Scuderi jumaloi pikku Olivieria, anasti hänet usein äidiltä
tuntikausiksi, vieläpä kokonaisiksi päiviksikin hyväilläkseen ja
hemmotellakseen häntä. Poika tottui näin häneen täydellisesti ja oli
yhtä mielellään hänen kuin äitinsä luona. Kolme vuotta kului
onnellisesti, kunnes Brussonin virkaveljet ammattikateudesta saivat
aikaan sen, että hänen työnsä alkoi vähentyä päivä päivältä, niin että
hän lopulta tuskin voi elättää itseänsä. Lisäksi tuli ikävä ihanaan
kotikaupunkiin Genèveen ja eräänä kauniina päivänä lähtikin pieni perhe
matkalle välittämättä neiti Scuderin estelyistä, ja vaikka hän lupasi
kaikkea mahdollista avustusta. Vielä pari kertaa kirjoitti Anna
kasvattiäidilleen, mutta sitten hän vaikeni ja neiti Scuderi otaksui,
että onnellinen elämä Brussonin kotiseudulla saattoi heidät unhottamaan
entisyyden.

Siitä oli nyt kulunut tasan 23 vuotta, kun Brusson vaimoineen ja
lapsineen jätti Parisin muuttaakseen Genèveen.

-- Oi, kauheata, -- huudahti neiti Scuderi vähän toinnuttuaan, -- oi,
kauheata! Sinäkö Olivier? Annani poika! Ja nyt!

-- Tuskinpa koskaan, -- lausui Olivier tyynesti ja hillitysti, --
tuskinpa koskaan olisitte voineet aavistaa, että poikanen, jota te
hemmottelitte kuin armahin äiti, jonka suuhun te, häntä sylissänne
keinutellen, pistitte makeisen toisensa jälkeen, jolle te annoitte
monenmoisia hyväilynimiä, että tämä poika kerran nuorukaiseksi
kasvaneena seisoisi edessänne syytettynä mitä kauheimmasta verityöstä.
En ole moitteeton, Chambre ardente voi kyllä syyttää minua rikoksesta,
mutta niin totta kuin toivon kuolevani autuaana, vaikkapa sitten
mestaajan käden kautta, olen vapaa kaikista veritöistä, onneton
Cardillac ei kaatunut minun käteni kautta.

Nämä sanat lausuessaan alkoi Olivier vapista ja horjua. Vaieten osoitti
neiti Scuderi Olivierin vieressä olevaa pientä tuolia. Hän laskeutui
hitaasti istumaan.

-- Minulla oli kyllin aikaa, -- jatkoi Olivier, -- valmistautua tähän
keskusteluun, jota pidän armeliaan taivaan viimeisenä lahjana minulle,
ja koota koko mielenmalttini kertoakseni teille kauhean, sanomattoman
onnettoman kohtaloni tarinan. Olkaa armollinen ja kuulkaa minua
tyynesti, vaikkakin sen salaisuuden paljastaminen, josta teillä ei voi
olla vähintäkään aavistusta, voi hämmästyttää teitä, vieläpä saattaa
teidät kauhistumaan.

-- Oi, jospa onneton isäni ei koskaan olisi jättänyt Parisia! -- Niin
kauan kuin muistini ulottuu Genèvessä oloaikaamme, näen aina itseni
toivottomien vanhempieni kyynelten kostuttamana. Itsekin hellyin usein
kyyneliin heidän valituksiaan kuullessani, vaikka en niitä
ymmärtänytkään. Vasta myöhemmin selvästi tajusin sen ahdistavan
puutteen ja syvän kurjuuden alastoman todellisuuden, jossa vanhempani
elivät. Isäni oli pettynyt kaikissa toiveissaan. Syvän surun murtamana
ja ahdistamana kuoli hän samalla hetkellä, kun hän oli onnistunut
hankkimaan minulle oppilaanpaikan erään kultasepän luona. Äitini puhui
paljon teistä, hän tahtoi valittaa teille onnettomuuttaan, mutta
kurjuuden synnyttämä pelkuruus valtasi sitten hänet. Tämä sekä ehkä
myöskin väärä häveliäisyys, mikä usein kalvaa runneltuja sydämiä,
pidätti hänet panemasta toimeen tätä päätöstä. Muutamia kuukausia isäni
kuoleman jälkeen seurasi äitikin häntä hautaan.

-- Anna-parka, Anna-parka! -- huudahti neiti Scuderi tuskan valtaamana.

-- Kiitetty ja ylistetty olkoon ikuinen taivas, että hän on poissa,
ettei hänen tarvitse nähdä rakkaan poikansa kuolevan häväistynä
mestauslavalla! -- huudahti Olivier kovalla äänellä luoden kauhistuneen
katseen korkeutta kohti. Oven ulkopuolella kuului liikettä ja
levottomia askeleita.

-- Ahaa, -- sanoi Olivier katkerasti hymyillen, -- Desgrais pitää
apulaisensa valveilla, ikäänkuin minä voisin paeta täältä. Mutta
eteenpäin!

-- Mestarini kohteli minua ankarasti, vaikka pian olin paras hänen
työmiehistään, vieläpä lopulta voitin mestarinikin. Kerran saapui
työpajaamme eräs muukalainen ostaakseen muutamia takeita. Kun hän näki
minun valmistamani kauniin kaulakoristeen, taputti hän minua
ystävällisesti olkapäälle ja silmäillen koristetta lausui:

-- Hyvä, hyvä, nuori ystäväni, tämähän on vallan oivallista työtä. Enpä
todellakaan tiedä, kuka muu olisi teitä etevämpi kuin René Cardillac,
joka varmaankin on maailman paras kultaseppä. Hänen luoksensa teidän
pitäisi mennä. Ilolla hän ottaisi teidät työpajaansa, sillä te voisitte
auttaa häntä hänen taiteellisessa työssänsä ja ainoastaan häneltä olisi
teillä vielä jotakin oppimista.

Vieraan sanat painuivat syvälle sydämeeni. Minä en saanut enää mitään
rauhaa Genèvessä, sisäinen pakko ajoi minua pois sieltä. Vihdoin
onnistuin pääsemään vapaaksi silloisen mestarini palveluksesta. Saavuin
Parisiin.

René Cardillac otti minut kylmästi ja töykeästi vastaan. Minä olin
hellittämätön, hänen täytyi antaa minulle työtä, niin vastenmielistä
kuin se hänestä olikin. Sain valmistaakseni pienen sormuksen. Kun jätin
työn valmiina hänelle, tuijotti hän minuun säkenöivillä silmillään,
ikäänkuin katsoakseen sieluni sisimpään. Hän lausui:

"Olet kunnollinen työmies, voit muuttaa luokseni ja auttaa minua
työpajassa. Maksan sinulle hyvin, tulet olemaan minuun tyytyväinen."

Ja Cardillac piti sanansa. Olin ollut jo useampia viikkoja hänen
palveluksessaan näkemättä Madelonia, joka muistaakseni oleskeli silloin
maalla jonkun naispuolisen sukulaisen luona. Vihdoin saapui hän. Oi
taivas, mitä tapahtuikaan minulle nähdessäni tuon enkelin! Onko kukaan
rakastanut niin kiihkeästi kuin minä? Ja nyt! Oi Madelon!

Mielenliikutuksesta ei Olivier voinut jatkaa. Hän painoi molemmat
kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti katkerasti. Voittaen vihdoin tuskansa
jatkoi hän:

-- Madelon loi minuun ystävällisiä silmäyksiä. Hän kävi yhä useammin
työpajassa. Ihastuksekseni huomasin hänen rakastavan minua. Vaikka isä
vartioi meitä ankarasti, onnistuimme usein salavihkaa puristamaan
toistemme käsiä äänettömästi solmitun liittomme merkiksi. Cardillac ei
näyttänyt huomaavan mitään. Minä aioin kosia Madelonia vasta sitten,
kun ensin olin saavuttanut hänen isänsä suosion ja ansainnut
mestarinarvon. Kun eräänä aamuna aioin ryhtyä työhöni, astui Cardillac
luokseni silmät leimuavina vihasta ja ylenkatseesta.

"En tarvitse enää työtäsi, alkoi hän, -- saat poistua talostani vielä
tällä hetkellä, äläkä koskaan enää näyttäydy edessäni. On tarpeetonta
sanoa, miksi en voi sinua enää sietää luonani. Makea hedelmä, jota sinä
köyhä raukka kurottaudut ottamaan, on liian korkealla!"

Tahdoin puhua, mutta hän tuuppasi minua nyrkillään ja heitti minut
ovesta ulos. Kaatuessani loukkasin pahasti pääni ja käsivarteni.
Kiihtyneenä ja tuskan murtamana lähdin talosta ja löysin vihdoin St.
Martinin esikaupungin äärimmäisestä perukasta erään tuttavan, joka otti
minut luoksensa asumaan kolkkoon kellarikamariin. Minulla ei ollut
rauhaa, ei lepoa. Öisin hiiviskelin Cardillacin talon ympärillä
kuvitellen mielessäni, että Madelon kuulisi huokaukseni ja valitukseni,
että saisin ehkä puhutella häntä ikkunan kautta kenenkään kuulematta.
Aivoissani liikkui kaikellaisia sekavia suunnitelmia, joiden
toteuttamiseen toivoin voivani valmistaa häntä.

Cardillacin taloon liittyi Nicaise-kadun puolella korkea muuri, jossa
oli vale-ikkunoita ja puoleksi särkyneitä kivestä hakattuja korkokuvia.
Eräänä yönä seisoin erään tällaisen kivikuvan vieressä ja katselin
talon pihanpuoleisiin ikkunoihin; muuri, joka ympäröi koko pihaa, esti
minua pääsemästä lähemmäksi. Äkkiä huomasin valoa Cardillacin
työhuoneen ikkunassa. Oli puoliyön aika. Ennen ei Cardillac koskaan
ollut valveilla tähän aikaan vuorokaudesta. Hänellä oli tapana mennä
levolle täsmälleen kello 9 illalla. Sydämeni pamppailee pelokkaasta
aavistuksesta. Ajattelen mahdollisuutta pujahtaa pihalle. Pian katoaa
kuitenkin valo. Minä painaudun kivikuvaa vasten, vale-ikkunan komeroon.
Pelästyneenä ponnahdan kuitenkin takaisin tuntiessani kuvan
liikahtavan, ikäänkuin se olisi saanut hengen. Yön hämärässä huomaan
nyt kiven hitaasti liikkuvan ja sen takaa astuu esiin tumma olento,
joka lähtee äänettömin askelin kulkemaan katua alaspäin. Riennän
takaisin kivikuvan luokse: se on kovasti muurissa kiinni kuten
ennenkin. Vaistomaisesti, ikäänkuin sisäisen voiman pakosta hiivin
poistuvan olennon jälestä. Muurissa olevan Mariankuvan kohdalla
katsahtaa olento ympärilleen. Kuvan edessä palavan lampun kirkas valo
sattuu suoraan hänen kasvoihinsa. Se on Cardillac! Kuvaamaton pelko,
epämiellyttävä kauhuntunne valtaa minut. Ikäänkuin taikavoiman ajamana
täytyy minun rientää eteenpäin tuon aavemaisen yökulkijan perään.
Vihdoin katoaa Cardillac sivulle varjoon. Hiljaisesta, minulle hyvin
tutusta yskäisystä huomaan, että hän on mennyt erään talon käytävään.
Mitä tämä merkitsee, mitä hän aikoo? Kysyn itsekseni hämmästyneenä ja
painaudun seinää vasten. Hetken kuluttua saapuu talosta laulaen ja
rallattaen eräs mies loistava höyhentöyhtö hatussa, kilisevin
kannuksin. Kuin tiikeri saaliinsa kimppuun syöksyy Cardillac
lymypaikastaan miehen päälle, joka silmänräpäyksessä kaatuu koristen
maahan. Kauhusta huudahtaen riennän paikalle, Cardillac on kumartuneena
maassa makaavan miehen yli. "Mestari Cardillac, mitä te teette?" huudan
kovasti. "Kirottu!" murahtaa Cardillac, syöksyy salamannopeudella
ohitseni ja katoaa yöhön. Aivan mielettömänä, tuskin pysyen jaloillani
lähestyn kaatunutta. Polvistun hänen viereensä tarkastaakseni, olisiko
hän ehkä vielä pelastettavissa, mutta ruumiissa ei ole enää
elonmerkkiäkään.

Kuolemankauhun valtaamana tuskin huomasin, että poliisit olivat
ympäröineet minut.

"Taas nuo pirut ovat pistäneet jonkun kuoliaaksi. Ahaa, nuori mies,
mitä täällä teet? Oletko rosvoliiton jäsen? Ylös mies!" huusivat
poliisit yhteen ääneen ja tarttuivat minuun. Voin tuskin änkyttää,
etten suinkaan kykenisi tekemään moisia kauhuntöitä ja että he
antaisivat minun mennä rauhassa tieheni. Eräs heistä tarkastaa sitten
lyhdyn valossa kasvojani ja huudahtaa:

"Sehän on Olivier Brusson, kultasepänkisälli, joka työskentelee
rehellisen mestarimme René Cardillacin luona! Tuollainen nulikka murhaa
muka ihmisiä kadulla, senpä olet näköinenkin, ja onhan murhamiesten
tapaista, että he ruikuttavat ruumiin ääressä ja antavat vangita
itsensä. Kuinka kaikki tapahtui, poika? Kerro nopeasti!"

"Aivan minun edessäni, -- sanoin minä, hyökkäsi eräs mies tuon päälle,
pisti hänet kuoliaaksi ja pakeni salaman nopeudella, kun minä
huudahtin. Tahdoin vain katsoa, olisiko kaatunut ollut vielä
pelastettavissa."

"Ei, poikaseni, lausuu eräs miehistä, jotka nostavat ruumista maasta,
-- mennyttä kalua, tikarinpisto on, kuten tavallisesti, osunut
sydämeen."

"Piru vieköön, lausuu toinen, -- tulimmeko taaskin liian myöhään, kuten
toissa päivänäkin."

Näin huudahtellen poistuvat he ruumiin kanssa.

Mielentilaani on mahdoton kuvata. Tunnustelin päätäni, olinko nähnyt
pahaa unta. Minusta tuntui, kuin olisin juuri herännyt, ja kummastelin
tätä järjetöntä harhakuvaa. Cardillac, Madelonini isä -- kurja
murhaaja!

Olin vaipunut voimattomana erään talon kiviportaille. Aamu alkoi yhä
enemmän sarastaa. Runsaasti sulilla koristettu upseerinhattu oli
edessäni katukäytävällä. Cardillacin verityö, joka oli tapahtunut
samalla paikalla, missä istuin, johtui nyt elävästi mieleeni.
Kauhistuneena riensin pois paikalta.

Hyvin sekavassa mielentilassa, melkeinpä tunnottomana istuin
kamarissani, kun ovi yhtäkkiä avautui ja sisään astui René Cardillac.
"Kristuksen tähden! Mitä tahdotte?" huudahtin hänet nähdessäni. Hän
astui luokseni tyynesti ja ystävällisesti hymyillen, mikä vielä enemmän
lisäsi inhontunnettani. Hän otti vanhan raihnaisen tuolin ja istuutui
viereeni. Minä en kyennyt nousemaan olkivuoteeltani.

"No Olivier", alkoi hän, "kuinka voit, poika parka? Menettelin
todellakin ajattelemattomasti ajaessani sinut talostani. Kaipaan sinua
nyt kaikkialla. Minulla on parhaillaan tekeillä työ, jota en voi
valmistaa sinun avuttasi. Mitähän, jos uudestaan työskentelisit
pajassani? -- Sinä vaikenet? Ymmärrän kyllä, olen sinua loukannut. En
tahtonut salata sinulta, että kuhertelusi Madelonin kanssa suututti
minua. Vasta jälkeenpäin olen asiaa oikein harkinnut ja tullut siihen
vakaumukseen, että niin taitava, ahkera ja uskollinen kuin olet, en voi
toivoa saavani parempaa vävypoikaa kuin sinä olet. Tule siis kanssani
ja koeta osoittaa, ansaitsetko Madelonin vaimoksesi!"

Cardillacin sanat viilsivät sydäntäni. Minua pöyristytti hänen
pahuutensa, en voinut lausua sanaakaan.

"Mitä epäröit", jatkoi hän terävällä äänellä lävistäen minut
säkenöivillä silmillään, "mitä epäröit? Et ehkä vielä tänään voi tulla
luokseni, sinulla on ehkä muita asioita toimitettavana! Ehkäpä tahdot
käydä Desgraisin luona tahi ruveta suorastaan Argensonin tai Regnien
palvelukseen. Varo, poika, etteivät ne kynnet, joita tahdot houkutella
esiin toisten turmioksi, tartu sinuun itseesi ja revi sinua
kappaleiksi."

Kiihtynyt mielentilani purkautui nyt yhtäkkiä sanoiksi: "Pelätkööt ne",
huusin minä, "pelätkööt ne, joiden omallatunnolla on hirmutöitä, juuri
mainitsemianne nimiä, minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä".

"Oikeastaan", jatkoi Cardillac, "on sinulle kunniaksi, Olivier,
työskennellä minun, aikansa kuuluisimman mestarin luona,
jota kaikkialla kunnioitetaan taiteensa, rehellisyytensä ja
oikeudenmukaisuutensa vuoksi, niin että jokainen ilkeämielinen solvaus
tulee ankarasti kohtaamaan itse solvaajaa. -- Mitä Madeloniin tulee,
niin täytyy minun tunnustaa, että saat kiittää myöntyväisyydestäni
yksinomaan häntä. Hän rakastaa sinua kiihkeydellä, jota en ollenkaan
olisi voinut luulla tuosta hennosta lapsesta. Heti kun olit poistunut
talostani, lankesi hän jalkojeni eteen, syleili polviani ja tunnusti
kyyneliä vuodattaen, ettei hän voi elää ilman sinua. Luulin hänen vain
hulluttelevan, kuten tavallisesti nuoret rakastuneet hupakot, jotka
ovat valmiit kuolemaan kohta, kun ensimäinen maitoparta suo heille
ystävällisen silmäyksen. Mutta Madelon todella sairastui ja alkoi
kuihtua, ja kun koetin saada häntä järkiinsä ystävällisellä puheella,
huusi hän yhtä mittaa vain sinun nimeäsi. Mitä voin siis tehdä, enhän
tahtonut saattaa häntä epätoivoon. Eilen illalla lupasin hänelle
suostua kaikkeen ja noutaa sinut takaisin. Yön aikana hän on ruvennut
kukoistamaan kuin ruusu, ja odottaa nyt sinua aivan mielettömänä
lemmenkaipuusta."

Taivas suokoon minulle anteeksi, mutta aivan tietämättäni, kuinka se
tapahtui, huomasin yhtäkkiä olevani Cardillacin kotona.

"Olivier, Olivier! Rakkaani, puolisoni!" huudahti Madelon hillittömänä
rientäen luokseni, syleili minua ja puristi minua rintaansa vasten,
niin että suurimman onnen tunteen valtaamana vannoin pyhän Neitsyn ja
kaikkien pyhimysten kautta, etten koskaan enää häntä jättäisi.

Tätä ratkaisevaa hetkeä muistellessaan joutui Olivier mielenliikutuksen
valtaan ja hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa. Kuullessaan, että
mies, jota hän oli pitänyt hyveen ja oikeuden mukaisuuden perikuvana,
oli tehnyt moisia hirmutöitä, tunsi neiti Scuderi kauhunväristyksiä ja
huudahti:

-- Kauheata! René Cardillac kuului siis tuohon murhaajaliittoon, joka
jo kauan sitten on tehnyt hyvän kaupunkimme ryövärienluolaksi.

-- Mitä sanotte, neiti? -- lausui Olivier, Liittoon? Mitään sellaista
liittoa ei koskaan ole ollut olemassakaan. Cardillac yksin on
harjoittanut kirottua toimintaansa kaikkialla kaupungissa saavuttaen
varmasti uhrinsa. Juuri sen vuoksi, että hän toimi yksin, voi hän
suorittaa konnantyönsä sellaisella varmuudella, että poliisin oli aivan
mahdoton päästä murhaajan jälille.

Mutta sallikaa minun jatkaa, niin saatte tietää mitä turmeltuneimman,
mutta samalla onnettomimman ihmisen elämänsalaisuuden. -- On helppo
ymmärtää, kuinka kiusalliseen asemaan nyt jouduin mestarini luona.
Mutta ratkaiseva askel oli otettu, en voinut enää peräytyä. Välistä
tuntui minusta, kuin olisin ollut Cardillacin rikostoveri. Ainoastaan
Madelonin rakkaus saattoi minut unhottamaan sisäisen tuskani, vain
hänen läheisyydessänsä voin tukahuttaa äärettömän suruni.
Työskennellessäni vanhuksen kanssa työpajassa en voinut katsoa häntä
silmiin. Tuskin voin lausua sanaakaan vavisten kauhusta tämän hirmuisen
miehen läheisyydessä, joka täytti uskollisen, armaan isän ja hyvän
kansalaisen kaikki velvollisuudet, samaan aikaan kuin yö kätki
vaippaansa hänen hirmutyönsä. Tuo hurskas, puhdas lapsi, Madelon, oli
kiintynyt häneen jumaloivalla rakkaudella. Sydäntäni kouristi
ajatellessani, että jos kosto kerran kohtaa tätä konnaa, murtuu tuo
viaton enkeli mitä kauheimman epätoivon ja pettymyksen uhrina. Jo tämä
sulki minun suuni, niin etten olisi ilmiantanut mestariani, vaikka
minun olisi sen tähden täytynyt kärsiä rikoksentekijän kuolema. Mutta
vaikka olin poliisien puheista ymmärtänyt yhtä ja toista, pysyivät
Cardillacin hirmutyöt, niiden syyt ja suoritustapa minulle kuitenkin
salaisuutena. Pian sain kuitenkin selityksen.

Cardillac, joka työskennellessään oli tavallisesti mitä iloisimmassa
mielentilassa, laski leikkiä ja naureskeli, oli eräänä päivänä hyvin
vakava ja mietiskelevä. Äkkiä heitti hän tekeillä olevan taideteoksen
syrjään, niin että jalokivet ja helmet sinkuivat sinne tänne, nousi
nopeasti istuimeltaan ja lausui:

"Olivier! Meidän suhteemme ei kauemmin voi olla tällainen, tämä käy
minulle sietämättömäksi. Mitä Desgraisin ja hänen apuriensa suurinkaan
viekkaus ei ole voinut paljastaa, on sattuma ilmaissut sinulle. Sinä
olet nähnyt minut yöllisessä työssä, johon paha tähteni minua
vastustamattomalla voimalla pakoittaa. Ja sinun onneton tähtesi saattoi
sinut seuraamaan minua, verhosi sinut läpinäkymättömään vaippaan, teki
askeleesi niin keveiksi, että kuljit hiljaa ja äänettömästi kuin pienin
elukka, etten minä, joka yön pimeydessä näen selvästi kuin tiikeri,
joka pitkän matkan päästä kuulen pienimmänkin risahduksen, hyttysenkin
hyminän, huomannut sinua. Sinun onneton kohtalosi on tuonut sinut minun
luokseni. Nykyisessä asemassasi et enää voi ajatellakaan ilmi antaa
minua. Sen vuoksi saat tietää kaikki."

"En koskaan enää tahdo seurata sinua, kurja roisto! -- tahdoin huutaa
hänelle, mutta sisäinen kauhu, joka oli vallannut minut Cardillacin
puhetta kuullessani, kahlehti kurkkuni. Sanojen asemasta voin päästää
ainoastaan käsittämättömän huudahduksen. Cardillac istuutui uudestaan
työtuoliinsa. Hän kuivasi hikeä otsaltaan. Menneisyyden muistot
näyttivät kovasti liikuttavan hänen mieltänsä, vaivoin voi hän hillitä
tunteitansa. Vihdoin alkoi hän:

"Viisaat miehet puhuvat paljon omituisista vaikutteista, joille naiset
raskaudentilassa ovat alttiina, ja tällaisten äkillisten, tahdosta
riippumattomien ulkonaisten vaikutteiden ihmeellisestä vaikutuksesta
lapseen. Äidistäni kerrottiin minulle kummallinen tarina. Kun hän
ensimäistä kuukautta kantoi minua kohdussaan, oli hän toisten naisten
seurassa katsomassa loistavaa hovijuhlaa, jota vietettiin Trianonissa.
Hänen katseensa kiintyi erääseen ritariin, jolla oli espanjalainen puku
yllä ja loistava jalokiviketju kaulassa. Voimatta kääntää katsettaan
tästä koristeesta valtasi äitini himo saada nuo säkenöivät kivet, jotka
hänen mielestään olivat jotakin yliluonnollisen kaunista. Sama ritari
oli useita vuosia aikaisemmin, äitini vielä ollessa naimaton, vainonnut
hänen neitseellistä hyvettään, mutta äitini oli inholla torjunut hänet
luotansa. Äitini tunsi hänet jälleen, mutta nyt tuntui hänestä, kuin
olisi tuo halpamainen mies säteilevien jalokivien loisteessa ollut joku
korkeampi olento, kaiken kauneuden olemus. Ritari huomasi äitini
himoitsevan, tulisen katseen. Hän toivoi nyt olevansa onnellisempi kuin
edellisellä kerralla. Varovaisesti hän lähestyi äitiäni, vieläpä
onnistui houkuttelemaan hänet tuttaviensa luota yksinäiseen paikkaan.
Siellä sulki hän äitini himokkaasti syleilyynsä. Äitini tarttui tuohon
kauniiseen ketjuun, mutta samassa silmänräpäyksessä kaatui ritari
temmaten äitini mukanaan. Hän oli kuollut, nähtävästi äkillisen
sydämenhalvauksen kohtaamana. Turhaan koetti äitini vapautua
kuolinkamppailun jäykistämän ruumiin käsivarsista. Hänen hätähuutonsa
kuulivat vihdoin muutamat ohikulkijat, jotka riensivät paikalle ja
pelastivat hänet tuon kamalan rakastajan syleilystä. Kauhun tärisyttämä
äitini sairastui kovasti. Luultiin hänen menettävän minut, mutta hän
parantui kumminkin ja synnytys oli onnellisempi kuin odotettiinkaan.
Mutta tuon hirmuisen hetken kauhut olivat kohdanneet minua. Minun paha
tähteni oli noussut ja lähettänyt kipinän, joka sytytti minussa mitä
oudoimman ja turmiollisimman intohimon.

"Jo lapsena olivat loistavat timantit ja kultaesineet minulle kaikki
kaikessa. Sitä pidettiin tavallisena lapsenmielitekona. Mutta myöhemmin
huomattiin, että tämä taipumus oli aivan tavatonta laatua, sillä jo
pienenä poikana minä varastelin kultaa ja jalokiviä, missä vain niitä
käsiini sain. Kuten tottunut tuntija eroitin minä vaistomaisesti
jäljitellyt kultaesineet oikeista. Vain viimemainitut houkuttelivat
minua. Isän ankarinkin kuritus oli turha tätä synnynnäistä himoa
vastaan. Saadakseni käsitellä kultaa ja jalokiviä opettelin
kultasepänammatin. Minä työskentelin kuumeentapaisella innolla ja
minusta tuli pian etevin mestari alallani. Ja nyt alkoi ajanjakso,
jolloin siihen saakka hillitty synnynnäinen vietti purkautui
väkivaltaisena esiin ja kasvoi kaikki tuhoavaksi voimaksi. Kun olin
valmistanut ja luovuttanut tilaajalle jonkun taidetakeen, valtasi minut
levottomuus, toivottomuus, joka riisti minulta unen, terveyden ja
elämänhalun. Henkilö, jolle olin valmistanut jonkun teoksen, kummitteli
yötä päivää silmieni edessä koristettuna minun valmistamallani
esineellä, ja salaperäinen ääni kuiskasi korvaani: Sehän on sinun,
sehän on sinun, ota vaan, mitäpä kuollut tekee jalokivillä! -- Silloin
rupesin vihdoin varkaaksi. Minulla oli vapaa pääsy ylhäisten taloihin,
käytin nopeasti jokaista tilaisuutta hyväkseni, mikään lukko ei voinut
vastustaa minun taitavuuttani ja pian oli valmistamani koriste jälleen
hallussani.

"Mutta tämäkään ei enää tyynnyttänyt levottomuuttani. Tuo kamala ääni
kuului yhä korvissani, se pilkkasi minua huutaen: oi, voi, sinun
koristettasi kantaa kuollut! -- Huomaamattani aloin suunnattomasti
vihata niitä, joille valmistin koristeita. Vieläpä sydämeni syvyydessä
aloin tuntea murhanhimoa, joka saattoi minut vapisemaan.

"Siihen aikaan ostin tämän talon. Olin sopinut omistajan kanssa
kauppahinnasta, istuimme juuri tässä huoneessa tyytyväisinä kaupan
syntymisestä ja joimme pullon viiniä. Oli jo yö käsissä, minä aioin
nousta lähteäkseni, silloin lausui myyjä:

"'Kuulkaapas, mestari René, ennen kuin menette, täytyy minun
tutustuttaa teidät tämän talon salaisuuteen.'

"Näin sanottuaan avasi hän tuon seinään liitetyn kaapin, työnsi
takaseinän syrjään, astui pieneen huoneeseen, kumartui ja nosti ylös
lattialuukun. Jyrkkiä kapeita portaita astuimme alas, saavuimme
kapealle portille, jonka hän avasi, ja astuimme ulko-ilmaan, talon
pihamaalle. Vanha herra meni nyt pihamuurin luo, painoi erästä vain
vähän muurista ulkonevaa rautaa ja heti avautui kappale muuria
muodostaen aukon, josta ihminen mukavasti voi pujahtaa kadun puolelle.
Sinun, Olivier, pitää kerran saada nähdä tämä sukkela laitos, jonka
luultavasti tässä talossa muinoin sijainneen luostarin viekkaat munkit
ovat teettäneet voidakseen salaa hiipiä ulos ja sisälle. Se on
puukappale, joka ainoastaan päältä on rapattu ja valkaistu ja jonka
kadunpuoleiseen sivuun on kiinnitetty kuvapatsas, sekin vain puuta,
mutta aivan kiven näköinen. Tämä puukappale ja siihen kiinnitetty
kuvapatsas kiertyvät muurin sisään kätketyillä saranoilla.

"Mielessäni syntyi hämäriä ajatuksia, kun näin tämän laitoksen, minusta
tuntui, kuin tämä kaikki olisi ollut valmistusta tekoihin, jotka vielä
olivat minulle salaisuus. Olin juuri tehnyt eräälle hoviherralle
kallisarvoisen koristeen, jonka hän aikoi lahjoittaa eräälle
oopperatanssijattarelle. Kiusaaja ei jättänyt minua, haamu seurasi
minua yhä, saatana kuiskutteli korvaani.

"Muutin taloon. Tuskanhikeä valuen kimmurtelen yöllä unettomana
vuoteellani. Näen hengessä tuon miehen hiipivän tanssijattaren luokse
minun tekemäni koriste mukanaan. Raivostuneena hypähdän ylös, heitän
vaipan hartioilleni, astun salaisia portaita alas ja läpi muurin
Nicaisekadulle. Hän saapuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa, hän
huudahtaa, mutta tarttuen häneen takaapäin isken tikarin hänen
sydämeensä -- koriste on minun!

"Tämän tehtyäni tunnen sielussani sellaista rauhaa ja tyytyväisyyttä,
jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Haamu oli kadonnut, saatanan ääni
vaikeni. Nyt tiesin, mitä paha tähteni tahtoi. Minun täytyi totella
sitä tai menehtyä!

"Nyt sinä käsität koko minun toimintani ja elämäni, Olivier! Älä luule,
että minulta sen vuoksi, että teen, mitä en voi olla tekemättä, puuttuu
kokonaan ihmisluonteelle ominainen säälin- ja armeliaisuuden tunne.
Tiedäthän, kuinka vaikea minun on luovuttaa käsistäni valmis koriste,
kuinka en ollenkaan valmista mitään useille henkilöille, joita en
mistään hinnasta tahdo tappaa."

Näin puhuttuaan vei Cardillac minut tuohon salaiseen holvikammioon ja
näytti minulle koko jalokivivarastonsa. Kuninkaallakaan ei ole
rikkaampaa aarretta. Jokaiseen koristeeseen oli kiinnitetty pieni
lappu, johon oli merkitty, kenelle koriste oli valmistettu, milloin se
oli saatu varkauden, ryöväyksen tai murhan kautta.

"Hääpäivänäsi, -- lausui Cardillac kolkosti ja juhlallisesti, --
hääpäivänäsi saat sinä, Olivier, käsi ristiinnaulitun kuvalla vannoa
minulle pyhän valan luvaten, että niin pian kuin minä olen kuollut,
hävität kaikki nämä rikkaudet tuhaksi keinoilla, jotka sinulle
myöhemmin ilmoitan. En tahdo, että kukaan ihmisolento, kaikista
vähimmän Madelon ja sinä saisitte haltuunne tämän verellä ostetun
aarteen."

Tähän rikosten luolaan vangittuna, rakkauden ja inhon, riemun ja kauhun
eri tahoille raastamana olin kadotetun ihmisen kaltainen, jolle
suloinen enkeli lempeästi hymyillen viittoo kädellään, mutta jota
saatana hehkuvilla pihdeillään pitää vallassaan, ja tuon lempeän
enkelin hymy, jossa koko taivaan autuus kuvastuu, muuttuu hänelle
julmimmaksi kidutukseksi.

Minä ajattelin pakoa, itsemurhaa, -- mutta Madelon! Moittikaa minua,
moittikaa minua vaan, arvoisa neiti, että olin liian heikko voittamaan
intohimoa, joka sitoi minut rikollisuuteen. Mutta senhän saan sovittaa
tuskallisella kuolemalla?

Eräänä päivänä saapui Cardillac kotia tavattoman iloisena. Hän hyväili
Madelonia, loi minuun ystävällisiä silmäyksiä, joi pöydän ääressä
pullon hyvää viiniä, mikä muuten tapahtui ainoastaan suurissa
juhlatilaisuuksissa, lauleli ja riemuitsi. Madelon oli jättänyt meidät
kahden kesken, tahdoin lähteä työpajaan.

"Istu vain, poikani, -- huudahti Cardillac, tänään ei enää
työskennellä, juokaamme malja Parisin arvokkaimman, parhaimman naisen
onneksi!"

Kun olin kilistänyt lasia hänen kanssaan ja hän yhdellä siemauksella
oli tyhjentänyt täyden viinilasin, lausui hän: "Sanoppa, Olivier,
miellyttävätkö sinua nämä säkeet:

    "Un amant, qui craint les voleurs,
    n'est point digne d'amour."

Hän kertoi nyt, mitä markiisitar Maintenonin huoneissa oli tapahtunut
teidän ja kuninkaan välillä ja lisäsi, että hän on aina kunnioittanut
teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä ja että te, teidän suuren
hyveenne tähden, joka saattaa hänen pahan tähtensä voimattomaksi, ette
koskaan voisi herättää hänessä pahoja aaveita ja murha-aikeita, vaikka
kantaisitte kauneinta hänen valmistamaansa koristetta.

"Kuules, Olivier, mitä olen päättänyt! -- jatkoi hän. Useita vuosia
sitten piti minun valmistaa Englannin prinsessalle Henriettelle
kaulakoriste ja rannerenkaat sekä hankkia itse sitä varten tarvittavat
jalokivet. Työ onnistui minulle paremmin kuin koskaan ennen, mutta
sydäntäni kirveli ajatellessani, että minun täytyisi luopua tästä
koristeesta, johon olin kiintynyt koko sielullani. Sinähän tiedät, että
prinsessa sai sitten surmansa salamurhaajan kädestä. Minulla on tämä
koriste hallussani ja nyt tahdon lähettää sen neiti Scuderille
kunnioitukseni ja kiitollisuuteni osoitukseksi tuon vainotun
rosvoliiton nimessä. Samalla kun neiti Scuderi saa selvän voitonmerkin,
teen ansaittua pilaa Desgrais'ista ja hänen apureistaan. -- Sinun tulee
viedä koriste neidille!"

Niin pian kuin Cardillac oli maininnut teidän nimenne, neiti, tuntui
minusta, kuin musta harso olisi temmattu pois, ja onnellisen, varhaisen
lapsuuteni kaunis, valoisa kuva väikkyi mielessäni kirkkaana ja
loistavana. Sieluuni valui ihmeellinen lohdutuksentunne, toivonsäde,
joka pakoitti synkät varjot katoamaan. Cardillac näytti huomanneen
sanojensa vaikutuksen, mutta selitti sen omalla tavallaan.

"Ehdotukseni näyttää miellyttävän sinua, sanoi hän. Voin tunnustaa,
että sisällinen ääni, aivan toisellainen kuin se, joka julman
petoeläimen tavoin vaatii minulta veriuhreja, kehoittaa minua
menettelemään näin. Usein valtaa minut omituinen mielentila, sisäinen
kauhuntunne, pelko jotakin kauheata kohtaan, jonka väristykset
virtaavat kaukaisesta ikuisuudesta ajallisuuteen ja valtaavat minut.
Silloin tuntuu minusta, kuin voitaisiin kuolematonta sieluani, jolla ei
ole mitään osaa hirmutöissäni, syyttää siitä, mitä paha tähteni on
minussa alkanut. Tällaisessa mielentilassa päätin kerran valmistaa
kauniin timanttikruunun St. Eustachen kirkon pyhälle Marialle. Mutta
tuo käsittämätön kauhuntunne valtasi minut aina voimakkaampana, milloin
vain tahdoin alkaa tämän työn ja sen vuoksi jätin sen kokonaan. Nyt
tuntuu minusta, kuin kantaisin itse hyveelle ja hurskaudelle nöyrän
uhrini ja palavan esirukoukseni, lähettämällä neiti Scuderille
kauneimman koristeen, mitä koskaan olen tehnyt."

Tuntien tarkoin teidän elämäntapanne, neiti, neuvoi Cardillac sitten,
millä tavoin ja milloin minun piti viedä perille koriste, jonka hän
sulki sievään rasiaan. Koko olemukseni valtasi sanomaton ihastus, sillä
rikollisen Cardillacin kautta osoitti taivas minulle pelastuksentien
siitä helvetistä, jossa minä, onneton syntinen, näännyin. Näin
ajattelin. Ja vastoin Cardillacin tahtoa halusin päästä teidän
luoksenne keskellä yötä. Anna Brussonin poikana, teidän kasvattinanne
aioin heittäytyä eteenne ja paljastaa kaikki. Se kauhea onnettomuus,
joka uhkasi viatonta Madelon-parkaa, jos hänen isänsä kauhea salaisuus
tuli ilmi, olisi varmaankin liikuttanut teidän jaloa mieltänne ja
pakoittanut teidät vaikenemaan, mutta teidän terävä älynne olisi kyllä
keksinyt keinoja Cardillacin kirotun toiminnan ehkäisemiseksi
ilmiantamatta hänen salaisuuttaan. Älkää kysykö, minkälaisia näiden
keinojen olisi pitänyt olla, minä en tiedä sitä. Mutta sielussani olin
lujasti vakuutettu siitä, että te pelastaisitte Madelonin ja minut. Te
tiedätte, neiti, että aikomukseni tuona yönä epäonnistui. Toivoin
kuitenkin toiste onnistuvani paremmin.

Mutta yht'äkkiä katosi Cardillacin iloinen mielenlaatu. Hän hiiviskeli
synkkänä, tuijotti eteensä, murisi käsittämättömiä sanoja, huitoi
käsiään ikäänkuin torjuen vihollista luotansa, pahat ajatukset
näyttivät kiusaavan hänen mieltänsä. Näin oli hän viettänyt koko
aamupäivän. Vihdoin istuutui hän työpöytänsä ääreen, nousi
tyytymättömänä ylös, katseli ikkunasta kadulle, lausui vakavasti ja
synkällä äänellä: "Tahtoisin kuitenkin, että Englannin prinsessa
Henriette olisi saanut pitää koristeen!" -- Nämä sanat täyttivät minut
kauhulla. Tiesin, että ilettävä murhanenkeli oli taas vallannut hänen
harhailevan sielunsa, että saatanan ääni kaikui taas hänen korvissaan.
Minä huomasin salamurhaajan uhkaavan teidän henkeänne. Jos Cardillac
vain olisi saanut koristeensa takaisin, olisitte ollut pelastettu. Joka
hetki lisääntyi vaara. Silloin kohtasin teidät Pontneuf-sillalla,
tunkeuduin vaunujenne luokse, heitin teille kirjelapun, jossa rukoilin
teitä mahdollisimman pian toimittamaan saamanne koristeen Cardillacille
takaisin. Teitä ei kuulunut. Minun pelkoni muuttui epätoivoksi, kun
Cardillac seuraavana päivänä ei puhunut mistään muusta kuin yöllä
unessa näkemästään kallisarvoisesta koristeesta. Minä luulin unen
tarkoittaneen teidän koristettanne, ja minä olin vakuutettu siitä, että
hän hautoi jotakin murhasuunnitelmaa, jonka hän varmasti oli päättänyt
panna toimeen jo seuraavana yönä. Tahdoin pelastaa teidät, vaikkapa se
olisi maksanut Cardillacin hengen. Kun Cardillac iltarukouksen jälkeen
tapansa mukaan oli sulkeutunut huoneeseensa, astuin minä ikkunasta
pihalle, hiivin muurinaukosta kadulle ja asetuin läheisyyteen muurin
varjoon odottamaan. Vähän ajan kuluttua tuli Cardillac ulos ja lähti
äänettömin askelin kulkemaan pitkin katua. Minä hiivin hänen perässään.
Saavuimme St. Honorée-kadulle, sydämeni alkoi vapista. Äkkiä Cardillac
katosi näkyvistäni. Päätin asettua teidän talonne ovelle.

Kohta saapui laulaen ja rallattaen kuten silläkin kerralla, kun
sattumalta jouduin Cardillacin murhatyön näkijäksi, eräs upseeri katua
pitkin ja meni ohitseni huomaamatta minua. Mutta samalla hetkellä
hyökkäsi musta olento esiin ja kävi hänen kimppuunsa. Se oli Cardillac.
Tahtoen estää ainakin tämän murhan hyppäsin kovasti huudahtaen parilla
kolmella askeleella paikalle -- mutta ei upseeri, vaan Cardillac vaipui
nyt kuolettavan iskun kohtaamana koristen maahan. Upseeri heitti pois
tikarinsa, tempasi miekan tupesta ja asettui taisteluasentoon minua
vastaan luullen minua nähtävästi murhaajan apuriksi. Mutta huomattuaan,
että minä vähääkään hänestä välittämättä aloin tutkia ruumista, riensi
hän nopeasti pois paikalta. Cardillac eli vielä. Pistettyäni upseerin
pudottaman tikarin vyöhöni, nostin Cardillacin harteilleni ja laahasin
hänet vaivaloisesti kotia, kantaen hänet salaisen käytävän kautta
työpajaan, hopun te tunnette.

Kuten näette, arvoisa neiti, olen syyllinen ainoastaan siinä suhteessa,
etten ilmi antanut Madelonin isää oikeusviranomaisille ja siten tehnyt
loppua hänen hirmutöistänsä. Olen viaton veritöihin. Mitkään kidutukset
eivät voi pakoittaa minua paljastamaan Cardillacin ilkitöiden
salaisuutta. Minä en voi sallia, että vastoin korkeimman tahtoa, joka
salasi isän verityöt hänen viattomalta tyttäreltänsä, koko menneisyyden
kurjuus, Cardillacin rikollinen elämä vielä nyt kohtaisi musertavasti
hänen tytärtänsä, että maailman kosto nyt vielä kaivaisi hänen
ruumiinsa maasta, että pyöveli vielä nyt häpeällä leimaisi vainajan
luut. Ei! Sydämeni lemmitty tulee itkemään minua kuin viattomana
kaatunutta sankaria, aika lieventää hänen tuskansa, mutta hän sortuisi
surusta ja tuskasta saadessaan tietää rakkaan isänsä kauheat teot. --

Olivier vaikeni. Mutta vuolas kyynelvirta tulvi nyt hänen silmistään ja
hän lankesi neiti Scuderin jalkain juureen rukoillen hartaasti:

-- Te olette vakuutettu viattomuudestani, eikö totta? Olettehan!
Armahtakaa minua, sanokaa, kuinka Madelon voi?

Neiti Scuderi kutsui Martinièren sisälle ja muutaman silmänräpäyksen
kuluttua lepäsi Madelon Olivierin kaulassa.

-- Nyt on kaikki taas hyvin, kun sinä olet täällä, -- tiesinhän, että
tämä jalomielinen nainen pelastaisi sinut! -- huudahti Madelon kerta
toisensa perästä ja Olivier unhotti kohtalonsa ja kaiken mikä häntä
uhkasi, hän tunsi olevansa vapaa. Mitä liikuttavimmalla tavalla
kertoivat molemmat, kuinka he olivat toistensa puolesta kärsineet,
syleilivät yhä uudestaan toisiansa ja itkivät jälleennäkemisen ilosta.

Jollei neiti Scuderi jo ennestään olisi ollut vakuutettu Olivierin
viattomuudesta, niin olisi hän nyt varmasti uskonut sen nähdessään,
kuinka molemmat nuoret vilpittömimmän rakkauden onnessa unhottivat koko
maailman ja sen kurjuuden sekä omat kärsimyksensä.

-- Ei, huudahti hän, vain puhdas sydän voi unhoittaa kaikki!

Aamun kirkkaat säteet murtautuivat sisään ikkunasta. Desgrais koputti
hiljaa ovelle muistuttaen, että oli aika viedä pois Olivier Brusson,
sillä myöhemmin se ei voinut tapahtua huomiota herättämättä.
Rakastavien täytyi siis erota.

Ne hämärät aavistukset, jotka olivat vaivanneet neiti Scuderin mieltä
siitä lähtien, kun Olivier oli ensimäisen kerran käynyt hänen
talossaan, olivat nyt muuttuneet peloittavaksi todellisuudeksi. Hänen
rakkaan Annansa poika oli syyttömästi sekautunut tähän juttuun ja
näytti melkein mahdottomalta pelastaa häntä häpeällisestä kuolemasta.
Hän kunnioitti nuorukaisen sankarillisuutta, kun tämä tahtoi mieluummin
kuolla syytettynä, kuin paljastaa salaisuuden, joka olisi tuottanut
hänen Madelonillensa kuoleman. Hän ei voinut keksiä mitään mahdollista
keinoa tämän onnettoman pelastamiseksi julman tuomioistuimen käsistä.
Ja kuitenkin päätti hän tehdä kuinka suuria uhrauksia hyvänsä
estääkseen tapahtumaisillaan olevan huutavan vääryyden.

Hän vaivasi päätänsä kaikellaisilla ehdotuksilla ja suunnitelmilla,
jotka hänen täytyi kuitenkin mahdottomina kohta hylätä. Pieninkin
toivonkipinä näytti katoavan ja hän oli joutumaisillaan epätoivoon.
Mutta Madelonin vilpitön, lapsellinen luottamus ja toiveikas riemu,
jolla hän puhui rakastetustaan, jota hän nyt pian saisi muka syleillä
puolisonaan, vapautettuna kaikista syytöksistä, rohkaisi neiti Scuderia
yhtä paljon, kuin se liikutti hänen sydäntään.

Tehdäkseen jotakin kirjoitti neiti Scuderi vihdoinkin Regnielle pitkän
kirjeen, jossa hän selitti oikeuden puheenjohtajalle, että Olivier
Brusson oli mitä uskottavimmalla tavalla todistanut hänelle täydellisen
syyttömyytensä Cardillacin murhaan, ja että ainoastaan sankarillinen
päätös viedä mukanaan hautaan eräs salaisuus, jonka paljastaminen
syöksisi turmioon mitä viattomimman olennon, pidätti häntä tekemästä
oikeudelle tunnustusta, joka ei ainoastaan vapauttaisi häntä kauheasta
epäluulosta, jonka nojalla häntä syytetään Cardillacin murhasta, vaan
myöskin syytöksistä, että hän muka kuuluisi kurjaan murhaajaliittoon.
Koko hehkuvan innostuksensa ja henkevyytensä voimalla oli neiti Scuderi
koettanut pehmittää Regnien kovaa sydäntä.

Mutta muutaman tunnin kuluttua vastasi Regnie, että hän iloitsisi
vilpittömästi siitä, jos Olivier Brusson olisi korkea-arvoisen ja
kunnioitettavan suojelijattarensa luona todellakin puhdistautunut
kaikista syytöksistä. Mitä tuli Olivierin sankarilliseen päätökseen
viedä mukaansa hautaan salaisuus, joka on suhteessa kyseenalaiseen
rikokseen, niin valitti hän, ettei Chambre ardente voinut kunnioittaa
tällaista sankarillisuutta, vaan että sen täytyi koettaa mitä
ankarimmilla keinoilla murtaa se. Kolmen päivän kuluttua toivoi hän
pääsevänsä tuon harvinaisen salaisuuden perille, mikä todennäköisesti
oli saattava todellisia ihmeitä päivänvaloon.

Neiti Scuderi tiesi liiankin hyvin, mitä hirmuinen Regnie tarkoitti
niillä keinoilla, joilla hän aikoi murtaa Brussonin sankarillisuuden.
Onnetonta nuorukaista odottivat nyt varmasti kidutuksen kauhut. Neiti
Scuderin mieleen johtui vihdoin, että jonkun lakimiehen neuvo voisi
olla eduksi, jotta kidutustoimenpiteet saataisiin edes lykätyksi.
Pierre Arnaud d'Andilly oli siihen aikaan Parisin kuuluisin asianajaja.
Hän oli yhtä tunnettu laajoista tiedoistaan ja teräväjärkisyydestään
kuin oikeamielisyydestään ja hyveistään. Hänen luoksensa meni nyt neiti
Scuderi ja kertoi hänelle kaikki, mikä vain oli mahdollista Brussonin
salaisuutta paljastamatta. Hän luuli Andillyn ilolla ottavan
puolustaakseen onnetonta Olivieria, mutta hän pettyi katkerasti
toiveissaan.

Andilly oli kuunnellut tyynesti hänen kertomustaan, mutta vastasi
sitten hymyillen käyttäen Boileaun sanoja: Le vrai peut quelque fois
n'être pas vraisemblable. [Välistä totuus ei ole todennäköinen.] Hän
todisti neiti Scuderille, että kaikki ilmeisimmät epäluulot ja
todisteet olivat Brussonia vastaan, ettei Regnien menettelyä suinkaan
voitu pitää julmana eikä virkaintoisena, vaan että se oli päinvastoin
täysin laillista, sillä laiminlyömättä tuomarin velvollisuuksia ei
hän voinut toisin menetellä. Herra Andilly ei uskonut voivansa
taitavimmallakaan puolustuksella pelastaa Brussonia kidutuksesta.
Ainoastaan Brusson itse voi sen tehdä joko tunnustamalla vilpittömästi
kaikki tai ainakin selittämällä tarkoin Cardillacin murhan yhteydessä
olevat seikat, jotka sitten ehkä voisivat antaa aihetta uusiin
toimenpiteisiin.

-- Siinä tapauksessa polvistun kuninkaan eteen ja rukoilen armoa, --
lausui neiti Scuderi toivottomana kyynelten tukahuttamalla äänellä.

-- Herran nimessä, älkää tehkö sitä, neiti! huudahti Andilly. Säästäkää
tätä viimeistä keinoa, sillä jos se kerran pettää, ette koskaan voi
sitä enää käyttää. Kuningas ei koskaan armahda rikollisia, jotka ovat
vaarallisia yleiselle turvallisuudelle, sillä kansan katkera suuttumus
kohtaisi häntä. Ehkäpä Brusson voi vielä torjua häntä vastaan tähdätyn
epäluulon joko paljastamalla salaisuutensa tai muulla keinolla. Silloin
vasta on oikea aika anoa armoa kuninkaalta, joka ei tule kysymään, mitä
oikeudessa on todistettu ja mitä ei, vaan ratkaisee asian oman sisäisen
vakaumuksensa mukaan.

Neiti Scuderin täytyi vastoin tahtoaankin noudattaa kokeneen Andillyn
neuvoa. Kovin huolissaan ja yhä vain miettien, mihin toimenpiteisiin
hän nyt ryhtyisi onnettoman Brussonin pelastamiseksi, istui neiti
Scuderi myöhään illalla kamarissaan, kun Martinière astui sisään ja
ilmoitti kuninkaallisen kaartin överstin, kreivi Miossensin, joka
välttämättömästi kalusi puhutella neitiä.

-- Suokaa anteeksi, -- lausui Miossens kumartaen sotilaan tavoin, --
suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä näin myöhään ja
sopimattomaan aikaan. Me sotilaat emme muuten tee näin, ja sen vuoksi
pyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Olivier Brusson tuo minut teidän
luoksenne.

Suurella jännityksellä odottaen, mitä hän nyt taas saisi tietää,
huudahti neiti Scuderi:

-- Olivier Brusson? Tuo onnettomin ihminen? Mitä teillä on hänen
kanssaan tekemistä?

-- Olin varma, -- jatkoi Miossens hymyillen, -- että teidän turvattinne
nimi olisi riittävä suositus taivuttamaan teidät kuulemaan, mitä
minulla on sanottavaa. Koko maailma on vakuutettu Brussonin
syyllisyydestä. Tiedän, että te olette toista mielipidettä, joka
kuitenkin nojautuu ainoastaan syytetyn vakuutuksiin, kuten minulle on
sanottu. Minun laitani on toinen. Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu
kuin minä Brussonin syyttömyydestä Cardillacin kuolemaan.

-- Puhukaa, oi, puhukaa! -- huudahti neiti Scuderi silmät ilosta
loistaen.

-- Minä, -- lausui Miossens painavasti, -- niinä juuri pistin vanhan
kultasepän kuoliaaksi St. Honorée-kadulla teidän talonne läheisyydessä.

-- Kaikkien pyhimysten nimessä, tekö -- tekö! -- huudahti neiti
Scuderi.

-- Ja minä vakuutan teille, neiti, että olen ylpeä teostani, -- jatkoi
Miossens. Olkaa varma siitä, että Cardillac oli mitä paatunein,
ulkokullatuin konna, että juuri hän öisin murhasi ja ryösti ihmisiä,
onnistuen niin kauan välttämään kaikki ansat. En tiedä, kuinka minussa
heräsikään sisäinen epäluulo tuota vanhaa roistoa kohtaan, kun hän
siveellisen levottomuuden vallassa antoi minulle tilaamani koristeen,
kun hän tarkoin tiedusteli, kenelle olen koristeen tilannut, ja kun hän
sangen viekkaalla tavalla oli kysellyt kamaripalvelijaltani, milloin
minulla oli tapana käydä erään naisen luona. Jo kauan oli herättänyt
huomiotani, että tuon inhottavimman ryöstöhimon onnettomilla uhreilla
oli kaikilla samallainen kuolettava haava. Olin vakuutettu, että
murhaaja oli harjaantunut antamaan tuon silmänräpäyksessä tappavan
iskun ja että hän luotti siihen. Jos se petti, niin syntyi taistelu
mies miestä vastaan. Tämän johdosta käytin erästä varokeinoa, joka on
niin yksinkertainen, etten voi ymmärtää, kuinka muut jo aikoja sitten
eivät ole keksineet sitä ja pelastaneet siten henkeänsä tuolta
kavalalta murhamieheltä. Minä panin keveän rintahaarniskan liivieni
alle. Cardillac hyökkäsi päälleni takaa päin. Hän tarttui minuun
jättiläisvoimin, mutta varmasti tähdätty isku kilpistyi takaisin
raudasta. Samassa käännyin ympäri ja iskin tikarini, joka oli valmiina
kädessäni, hänen rintaansa.

-- Ja te vaikenette, -- kysyi neiti Scuderi, ettekö ole ilmoittanut
tuomareille tapahtumasta?

-- Sallikaa minun huomauttaa, neiti, -- vastasi Miossens, -- että
tällainen ilmoitus, jollei suorastaan syöksisi minua turmioon, ainakin
sekoittaisi minut tuohon ilettävään juttuun. Olisiko Regnie, joka
kaikkialla vainuaa rikoksia, ollenkaan uskonut minua, jos olisin
syyttänyt murhayrityksestä rehellistä Cardillacia, hurskauden ja hyveen
perikuvaa? Entä jos oikeuden miekka olisi kääntänyt kärkensä minua
itseäni vastaan?

-- Se olisi ollut mahdotonta, -- huudahti neiti Scuderi, -- teidän
syntyperänne, teidän säätynne --

-- Mitä vielä, -- jatkoi Miossens, -- muistakaa vain Luxemburgin
herttuata, jonka pieni päähänpisto tilata Sagelta ennustuspeili saattoi
Bastilleen epäiltynä myrkkymurhasta. Ei pyhän Dionysiuksen kautta, en
tuntiakaan vapaudestani, en hiuskarvaanikaan pane alttiiksi raivoavalle
Regnielle, joka kernaasti asettaisi miekkansa meidän kaikkien kaulalle.

-- Mutta näin te saatatte viattoman Brussonin mestauslavalle? --
keskeytti neiti Scuderi.

-- Viattoman? -- vastasi Miossens. -- Sanotteko viattomaksi tuon
kirotun Cardillacin toveria, joka auttoi häntä veritöissä ja joka jo
sata kertaa olisi ansainnut kuoleman? Eihän toki, hän vuodattaa verensä
syystä. Olen paljastanut teille, kunnioitettava neiti, asian todellisen
laidan sillä edellytyksellä, että te, jättämättä minua Chambre ardenten
käsiin, osaisitte kuitenkin jollakin tavoin käyttää minun salaisuuttani
turvattinne hyväksi.

Sydämmessään iloiten siitä, että hänen vakaumuksensa Brussonin
viattomuudesta oli saanut näin ratkaisevalla tavalla vahvistuksensa,
kertoi neiti Scuderi nyt kreiville, joka jo tunsi Cardillacin
rikollisuuden, kaikki mitä Olivier oli hänelle kertonut, ja kehoitti
kreiviä lähtemään asianajaja Andillyn luokse. Vaiteliaisuuslupauksen
nojalla oli Andillylle paljastettava koko salaisuus ja hänen tuli
sitten neuvoa, mitä oli tehtävä.

Kun neiti Scuderi oli kertonut mitä tarkimmin Andillylle koko jutun,
tiedusteli hän vielä pienimpiäkin yksityisseikkoja. Erityisesti kysyi
hän kreivi Miossensilta, oliko hän varmasti vakuutettu siitä, että
juuri Cardillac oli hyökännyt hänen päällensä, ja voisiko hän tuntea
Olivier Brussonin samaksi mieheksi, joka kantoi ruumiin pois
murhapaikalta.

-- Paitsi sitä, -- vastasi Miossens, -- että kuunvalossa aivan hyvin
tunsin kultasepän, olen myöskin Regnien luona nähnyt sen tikarin, jolla
Cardillac oli pistetty kuoliaaksi. Se on minun tikarini, joka on helppo
tuntea taiteellisesti koristetusta kahvastaan. Seisten vain askeleen
päässä nuorukaisesta, joka oli pudottanut hattunsa, näin selvästi hänen
piirteensä ja tuntisin hänet siis varmasti.

Andilly katsoi hetkisen vaieten eteensä ja lausui sitten:

-- Tavallisilla keinoilla ei Brussonia missään tapauksessa voida
pelastaa oikeuden käsistä. Hän ei tahdo Madelonin tähden sanoa
Cardillacia ryöstömurhaajaksi. Hän voi kyllä menetellä niin, sillä
vaikkapa hän paljastamalla salaisen käytävän ja ryöstettyjen
kalleuksien varaston onnistuisikin todistamaan Cardillacin
syyllisyyden, tuomittaisiin hänet kuitenkin kuolemaan kultasepän
rikostoverina. Sama olisi asianlaita, vaikka kreivi Miossens
paljastaisi tuomarille kohtauksensa kultasepän kanssa ja sen todelliset
seuraukset. Jutun lykkäys on ainoa, mitä tällä hetkellä voimme saada
aikaan. Kreivi Miossens menee vankilaan, pyytää saada nähdä Olivier
Brussonia ja todistaa hänet samaksi mieheksi, joka kantoi pois
Cardillacin ruumiin. Sitten rientää hän Regnien luokse ja sanoo
hänelle: St. Honorée-kadulla näin eräänä yönä murhatun miehen, seisoin
aivan ruumiin vieressä, kun eräs toinen mies riensi paikalle, kumartui
ruumiin puoleen, ja huomattuaan haavoittuneen vielä olevan hengissä,
nosti hänet harteilleen ja kantoi pois. Olivier Brussonin olen tuntenut
samaksi mieheksi. -- Tämä lausunto aiheuttaa Brussonin uudistetun
kuulustelun kreivi Miossensin läsnä ollessa. Tämä ehkäisee kidutuksen
ja tutkimusta jatketaan. Silloin vasta on aika kääntyä kuninkaan
puoleen. Teidän älykkäisyytenne asiaksi, neiti, jää tämän suorittaminen
taitavimmalla tavalla. Minun mielestäni olisi parasta kertoa
kuninkaalle koko salaisuus. Kreivi Miossensin lausunto tukee Brussonin
tunnustuksia. Lisävahvistusta saataisiin vielä toimeenpanemalla
salainen tutkimus Cardillacin talossa. Olivier Brussonin vapauttaminen
ei voi tapahtua oikeuden päätöksen nojalla, vaan kuninkaan ratkaisun
kautta, joka perustuen sisäiseen tunteeseen antaa armon siinä, missä
tuomarin täytyy rangaista.

Kreivi Miossens noudatti tarkoin Andillyn neuvoa ja tapahtui
todellakin, kuten viimemainittu oli ennustanut.

Nyt oli siis käännyttävä kuninkaan puoleen, mutta se oli sangen vaikea
tehtävä, sillä kuningas, joka piti Brussonia yksin sinä kamalana
ryöstömurhaajana, joka niin pitkät ajat oli pitänyt koko Parisia pelon
ja kauhun vallassa, tunsi häntä kohtaan niin suurta inhoa, että jos
joku sanallakaan muistutti tuosta kuuluisasta jutusta, leimahti hänessä
mitä ankarin viha.

Pysyen uskollisena periaatteellensa olla koskaan puhumatta
kuninkaalle epämiellyttävistä asioista, kieltäytyi Maintenon jyrkästi
välittäjäntoimesta. Brussonin kohtalo oli siis kokonaan neiti Scuderin
kädessä. Pitkän miettimisen jälkeen teki hän päätöksensä ja pani sen
nopeasti täytäntöön. Hän pukeutui mustaan silkkipukuun, koristi itsensä
Cardillacin kallisarvoisilla lahjoilla, ripusti pitkän, mustan harson
päähänsä ja ilmestyi tässä asussa markiisitar Maintenonin huoneistoon
juuri siihen aikaan kuin kuningas oleskeli siellä. Neiti Scuderin jalo
ulkomuoto herätti näissä pukimissa suurta kunnioitusta kaikissa ja kun
hän astui markiisitar Maintenonin asuntoon, nousi kuningaskin
kummastuneena ja tuli häntä vastaan. Kaulakoristeen ja rannerenkaiden
kallisarvoiset timantit välähtivät nyt kuninkaan silmissä ja hän
huudahti:

-- Taivaan nimessä, nehän ovat Cardillacin valmistamat koristeet! -- Ja
kääntyen sitten markiisittaren puoleen lisäsi kuningas hymyillen:

-- Katsokaa, rouva markiisitar, kuinka kaunis morsiamemme suree
sulhastaan.

-- Ah, armollinen herra, -- puuttui neiti Scuderi puheeseen ikäänkuin
jatkaen pilantekoa, -- kuinka sopisi surevan morsiamen koristaa itsensä
näin loistavasti? Ei, olen jo aikoja sitten jättänyt tuon kultasepän,
enkä enää ajattelisi häntä, jollei mieleeni aina muistuisi se
vastenmielinen kuva, kun näin häntä murhattuna kannettavan ohitseni.

-- Kuinka sanotte, -- kysyi kuningas, kuinka? Oletteko nähnyt tuon
onnettoman?

Neiti Scuderi kertoi nyt lyhyesti, kuinka hän sattumalta oli osunut
Cardillacin talon edustalle juuri kun hänen murhansa oli huomattu.
(Brussonista ei neiti vielä maininnut mitään.) Hän kuvasi Madelonin
suurta surua, mainitsi, kuinka syvän vaikutuksen tämä viaton lapsi
häneen teki ja kuinka hän kansanjoukon osoittaessa suosiotaan oli
pelastanut onnettoman tyttö-raukan Desgraisin käsistä. Yhä suuremmalla
mielenkiinnolla kuvasi hän sitten kohtauksensa Regnien, Desgraisin ja
lopuksi Brussonin kanssa. Neiti Scuderin eloisa ja innostusta hehkuva
kuvaus tempasi kuninkaan mukaansa, niin ettei tämä edes huomannut, että
puhe oli hänen inhoamansa Brussonin ilettävästä jutusta. Kuningas ei
voinut lausua sanaakaan, hänen sisäistä liikutustansa ilmaisi silloin
tällöin vain pieni huudahtus. Aivan hämmästyneenä kuulemastaan ei hän
vielä ennättänyt tointua, kun neiti Scuderi äkkiä polvistui hänen
eteensä ja rukoili armoa Olivier Brussonille.

-- Mitä te teette, -- huudahti kuningas, tarttuen häneen molemmin käsin
ja pakoittaen hänet istumaan, -- mitä te teette, neiti! Te yllätätte
minut omituisella tavalla! Se oli kauhea kertomus! Mutta kuka takaa
Brussonin satumaisen kertomuksen todenmukaisuuden?

Neiti Scuderi huudahti kiihkeästi:

-- Kreivi Miossensin todistus, tutkimus Cardillacin talossa, sisäinen
vakaumus -- ah, Madelonin puhdas sydän, joka näki Brussonissa yhtä
suurta puhtautta ja hyvettä!

Kuningas aikoi vastata jotakin, mutta kääntyi kuullessaan takanaan ovea
avattavan. Viereisessä huoneessa työskennellyt Louvois katsahti sisään
huolestuneen näköisenä. Kuningas nousi ja lähti Louvoisin seurassa
huoneesta. Neiti Scuderi ja markiisitar Maintenon pitivät tätä
keskeytystä vaarallisena, sillä kerran yllätettynä voi kuningas nyt
olla varuillaan ja välttää viritettyä ansaa. Muutamien minuuttien
kuluttua palasi kuitenkin kuningas, käveli nopeasti pari kertaa
edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet selän takana aivan neiti
Scuderin eteen ja lausui, katsomatta häneen, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- Tahtoisinpa nähdä teidän Madeloninne! -- Neiti Scuderi vastasi
ihastuneena:

-- Oi, armollinen herra, kuinka suuren onnen suotte onnettomalle
lapsi-raukalle! Ah, teidän tarvitsee antaa vain vihjaus, niin saatte
nähdä tuon tyttösen jalkainne juuressa.

Näin sanottuaan meni neiti Scuderi nopeasti ovelle ja huusi, että
kuningas tahtoi ottaa vastaan Madelon Cardillacin, ja palasi takaisin
itkien ja nyyhkien ilosta ja liikutuksesta.

Neiti Scuderi oli aavistanut tämän ja ottanut sen vuoksi mukaansa
Madelonin, joka sillä välin oli odotellut markiisittaren kamarineidin
luona Andillyn laatima lyhyt anomuskirja kädessä. Hetken kuluttua
makasi hän äänettömänä kuninkaan jalkain juuressa. Pelko, hämmästys,
nöyrä kunnioitus, rakkaus ja suru saattoivat veren yhä nopeammin
kuohumaan hänen suonissaan. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä
loistivat täynnä kirkkaita kyynelhelmiä, jotka silloin tällöin
putosivat hänen silkinhienoilta silmäripsiltään kauniille
liljanväriselle povelleen. Tytön ihmeellinen kauneus näytti syvästi
vaikuttavan kuninkaaseen. Hän kohotti tytön hiljaa ylös, teki liikkeen
ikäänkuin suudellakseen hänen kättänsä, päästi kuitenkin käden jälleen
irti ja katsoi tuota suloista lasta kyyneltynein silmin, mikä todisti
syvää sisäistä liikutusta.

Markiisitar Maintenon kuiskasi hiljaa neiti Scuderille:

-- Eikö hän ole aivan Vallièren näköinen, tuo pikku olento? Kuningas on
suloisten muistelmain vallassa. Te olette voittanut pelin.

Vaikka Maintenon sanoikin tämän hyvin hiljaa, näytti kuningas kumminkin
kuulleen sen. Hieno puna nousi hänen kasvoillensa, hän vilkaisi
ohimennen Maintenoniin, luki anomuskirjan, jonka Madelon oli ojentanut
hänelle ja lausui sitten lempeästi ja hyväntahtoisesti:

-- Uskon kyllä, että sinä, rakas lapsi, olet vakuutettu rakastettusi
viattomuudesta, mutta meidän on myöskin kuultava, mitä Chambre ardente
sanoo.

Lempeällä kädenliikkeellä jätti hän hyvästi tytölle, joka oli hukkua
kyyneleihinsä.

Neiti Scuderi huomasi kauhukseen, että Vallièren muisto, niin
edullisesti kuin se alussa näyttikin vaikuttaneen, muutti kuninkaan
mielen, niin pian kuin Maintenon oli maininnut hänen nimensä. Ehkä
kuningas täten tuli muistaneeksi, että hän oli uhraamaisillaan ankaran
oikeuden kauneuden hyväksi, tahi ehkä hänelle kävi kuten uneksijalle,
joka kuullessaan kovan huudon menettää kauniit utukuvat mielestään.
Ehkäpä hän ei nyt enää nähnyt sielunsa silmäin edessä Vallièrea, vaan
ajatteli laupeudensisar Louisea (Soeur Louise de la miséricorde,
Vallièren nunnanimi Carmelitiluostarissa), joka kiusasi häntä
hurskaudellaan ja katumuksellaan. -- Nyt ei ollut siis muuta tekemistä,
kuin odottaa tyynesti kuninkaan päätöstä.

Kreivi Miossensin todistus Chambre ardenten edessä oli sillä välin
tullut tunnetuksi, ja kuten kansanjoukot tavallisesti viehättyvät
helposti menemään toisesta äärimmäisyydestä toiseen, niin kävi
nytkin. Olivier Brussonia, jota ensin oli kirottu kurjimpana
murhamiehenä ja uhattu repiä kappaleiksi, ennen kuin hän oli noussut
mestauslavallekaan, pidettiin nyt julman tuomioistuimen viattomana
uhrina. Nyt vasta muistivat naapurit hänen siveellisen käytöksensä,
hänen suuren rakkautensa Madelonia kohtaan, hänen uskollisuutensa ja
kiintymyksensä vanhaan kultaseppään. Suuria kansanjoukkoja kokoontui
usein uhkaavalla tavalla Regnien palatsin edustalle huutaen: Antakaa
meille Olivier Brusson, hän on viaton! Vieläpä särettiin kivillä hänen
talonsa ikkunat, niin että Regnien täytyi turvautua santarmien apuun
suuttunutta rahvasta vastaan.

Useita päiviä oli kulunut. Neiti Scuderi ei ollut kuullut mitään
Olivier Brussonin jutusta. Aivan epätoivoisena hän meni markiisitar
Maintenonin luokse, joka kuitenkin vakuutti, että kuningas vaikeni koko
asiasta ja ettei suinkaan olisi eduksi huomauttaa hänelle siitä.
Markiisittarelta ei neiti Scuderi siis voinut toivoa mitään apua.

Vihdoin sai hän asianajaja Andillyn avulla tietää, että kuninkaalla oli
ollut pitkä salainen keskustelu kreivi Miossensin kanssa. Edelleen
kerrottiin hänelle, että kuninkaan luotetuin kamaripalvelija ja
asiamies Bontems oli käynyt vankilassa ja puhutellut Brussonia, sekä
että Bontems oli eräänä yönä useiden muiden henkilöiden kanssa käynyt
Cardillacin talossa ja viipynyt siellä kauvan. Talon alakerran asukas
Claude Patru vakuutti, että koko yön kuului hänen yläpuolellaan kolinaa
ja että Olivier oli varmasti ollut mukana, sillä vanhus oli muka
selvästi kuullut hänen äänensä. Oli siis ainakin varmaa, että kuningas
itse antoi tarkoin tutkia asian todellisen laidan. Käsittämätöntä oli
ainoastaan päätöksen tavaton viipyminen. Regnie ponnisti varmaankin
kaikki voimansa pitääkseen kynsin hampain kiinni uhristaan, jota
häneltä koetettiin riistää.

Lähes kuukausi oli kulunut edellä kerrotuista tapahtumista, kun
markiisitar Maintenon ilmoitti neiti Scuderille, että kuningas tahtoi
nähdä hänet samana iltana markiisittaren huoneissa.

Neiti Scuderin sydän sykki kiivaasti, hän tiesi, että Brussonin kohtalo
oli saava ratkaisunsa. Hän sanoi sen onnettomalle Madelonille, joka
rukoili hartaasti pyhää Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä, että he
herättäisivät kuninkaan sydämessä vakaumuksen Brussonin viattomuudesta.

Mutta kuningas näytti unhottaneen koko asian, sillä keskustellen
iloisesti Maintenonin ja Scuderin kanssa ei hän sanallakaan maininnut
Brusson-parkaa. Vihdoin saapui Bontems, lähestyi kuningasta ja lausui
hänelle muutamia sanoja niin hiljaa, etteivät naiset ymmärtäneet
mitään. Neiti Scuderin sydän vapisi. Äkkiä nousi kuningas, astui
Scuderin luokse ja lausui säteilevin silmin:

-- Onnittelen teitä, neiti! Turvattinne, Olivier Brusson on vapaa!

Kyyneleet tulvivat virtanaan neiti Scuderin silmistä ja voimatta lausua
sanaakaan tahtoi hän heittäytyä polvilleen kuninkaan eteen, mutta tämä
esti sen sanoen:

-- Menkää, menkää, hyvä neiti! Teidän pitäisi olla
parlamenttiasianajaja ja ajaa minun oikeusasioitani, sillä,
pyhän Dionysiuksen kautta, kukaan ei voi vastustaa teidän
kaunopuheisuuttanne. Todellakin, -- lisäsi kuningas vakavasti, -- eikö
hän, jonka itse hyve on ottanut turviinsa, eikö hän ole suojattu
kaikilta ilkeiltä syytöksiltä, Chambre ardentelta ja kaikilta maailman
tuomioistuimilta?

Neiti Scuderi puhkesi nyt vihdoin puhumaan lausuen hehkuvin sanoin
kiitoksensa kuninkaalle, mutta tämä keskeytti hänet sanoen, että kotona
neiti Scuderia odotti lämpimämmät kiitokset, kuin kuningas voi häneltä
vaatia, sillä tällä hetkellä onnellinen Olivier varmaankin jo syleili
Madeloniansa. Kuningas lopetti puheensa seuraavin sanoin:

-- Bontems maksaa teille 100 louisdoria, antakaa ne minun puolestani
morsiuslahjaksi pikku Madelonille. Menköön hän naimisiin Brussonin
kanssa, joka tosin ei ollenkaan ansaitse sellaista onnea, mutta sen
jälkeen on molempien lähdettävä Parisista. Se on tahtoni.

Martinière tuli ovella neiti Scuderia vastaan, häntä seurasi Baptiste,
molemmat ilosta loistavin kasvoin, riemuiten ja huutaen: Hän on täällä,
hän on vapaa! Voi noita onnellisia nuoria ihmisiä!

Onnellinen pari lankesi Scuderin jalkojen juureen.

-- Oi, tiesinhän, että te, vain te voitte pelastaa puolisoni! --
huudahti Madelon.

-- Luottamukseni teihin, armas äiti, oli lannistumaton! -- huudahti
Olivier.

Molemmat suutelivat neiti Scuderin käsiä vuodattaen kuumia kyyneleitä.
Sitten syleilivät he taas toisiaan ja vakuuttivat, että tämän hetken
ääretön onni korvasi kaikki menneiden päivien suuret kärsimykset. Ja he
vannoivat ikuista uskollisuutta toisillensa. Vain kuolema oli heidät
eroittava.

Muutaman päivän perästä vahvistettiin heidän liittonsa
papinsiunauksella. Vaikka kuningas ei olisikaan käskenyt heitä
poistumaan Parisista, ei Brusson missään tapauksessa olisi voinut jäädä
kaupunkiin, jossa kaikki muistutti hänelle Cardillacin hirmutöiden
kauheita aikoja, jossa sattuma voi saattaa ilmi hänen ikävän
salaisuutensa, jonka jo nyt useammat henkilöt tunsivat, ja ainaiseksi
turmella hänen rauhallisen elämänsä. Kohta häiden jälkeen matkusti hän,
neiti Scuderin siunausten saattamana, nuoren vaimonsa kanssa Genèveen.
Käyttäen hyväkseen Madelonin runsaita myötäjäisiä, ollen itse taitava
ammatissaan sekä kaikin puolin kunnon kansalainen, hankki hän siellä
perheelleen onnellisen ja huolettoman toimeentulon. Hän toteutti kaikki
ne toiveet, jotka niin katkerasti olivat pettäneet hänen isänsä.

Noin vuosi sen jälkeen, kun Brusson perheineen oli matkustanut
Parisista, julkaistiin Parisin arkkipiispan Harloy de Chanvalonin ja
parlamenttiasianajaja Pierre Arnaud d'Andillyn allekirjoittama
virallinen tiedonanto, jossa ilmoitettiin, että eräs katuvainen
syntinen oli rippisalaisuuden nojalla luovuttanut kirkolle rikkaan
kokoelman ryöstettyjä jalokiviä ja kultaesineitä. Kaikkia niitä, joilta
ennen vuoden 1680 loppua oli ryövätty kulta- ja jalokivikoristeita,
pyydettiin ilmoittautumaan asianajaja Andillyn luona, jolta he voivat
periä menettämänsä esineet, jos voivat antaa tarkan kuvauksen niiden
laadusta sekä muuten todistaa olevansa asianomaisen koristeen oikeita
omistajia. Monet Cardillacin uhreista, jotka olivat päässeet hengissä
hänen käsistään, saapuivat vähitellen asianajajan luokse ja saivat
häneltä suureksi ihmeekseen ryöstetyt kalleutensa takaisin. Ne
arvoesineet, joille omistajaa ei löytynyt, joutuivat St. Eustachen
kirkon rahastolle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Outo intohimo - Kertomus Ludvig XIV:n ajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.