Title: Rakkauden uhri
Author: Zola, Émile
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakkauden uhri" ***


RAKKAUDEN UHRI

Kirj.

E. Zola


Suomennos



Helsingissä,
Suomalaisen Kansan kirjapaino,
1911.



I.


Pieni P:n kaupunki on kukkulalla.

Muinaisten vallitusten alapuolella juoksee kapea, mutta syvä joki --
"Chanteclaire" -- jonka kirkas vesi lainehtii eteenpäin sävelmäisesti
loiskien.

Kivisilta, joka kaupungin eteläisellä puolella menee yli Chanteclairen,
on muodostunut ainoasta kaaresta, ja leveä matala rintasuojus on
vanhojen kerjäläisten lepopaikkana kaupungin ulkokulmilla. Jos siltaa
pitkin mennään rue Beau-Soeiliin, päästään Place de Quatre Femmesiin,
hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, joka on kivitetty neliskulmaisilla
kivillä ja jonka välistä ruoho kukoistaa yhtä runsaana kuin niityillä.

Näyttää siltä kuin ympärillä olevat talot olisivat syvän unen vallassa.
Silloin tällöin saattaa kuulla koiran haukuntaa ruohoportin takaa jos
joku sattumalta menee ohi. Ainoa mikä antaa jotakin elämän vilahdusta
tälle maailman kaukaiselle kulmalle, on upseerien kävely pari kertaa
päivässä päivälliselle ja sieltä takaisin.

Julien Mihon asui puutarhurin luona torin vasemmalla puolella.
Hänellä oli iso huone ensimäisessä kerroksessa ja oma sisäänkäytävä.
Hänen isäntäväkensä asui talon toisella puolella, ja sillä
oli sisäänkäytävänsä rue Catherinen puolelta. Julienilla oli
niinmuodoin pieni valtakuntansa aivan omissa hoteissaan, ja
kahdestakymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta eli hän niin
itseensävetäytyneenä kuin vanha erakko.

Jo varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän menettänyt vanhempansa, ja
hänen holhoojansa oli lähettänyt hänet täysihoitoon. Sitten kuoli
myöskin holhooja, ja silloin joutui Julien kokonaan yksikseen.

Viisi vuotta sitten oli hän saanut paikan postissa, ja hänellä oli
vuosipalkkaa 1500 frangia. Tämä oli korkein mitä hän milloinkaan
kykenisi saamaan, ja hän oli niin säästäväinen, ettei hänen
päähänsäkään pistänyt odottaa mitään edullisempaa paikkaa elämässä.

Julien oli korkeakasvuinen, leveäharteinen mies, jolla oli suuret,
luisevat kädet, joka seikka saattoi hänen tuntemaan usein itsensä
onnettomaksi. Hän huomasi sitäpaitsi olevansa hyvin ruma, hänen otsansa
oli kuhmuinen ja niin muodoin kuin sen olisi muovaillut hyvin
taitamaton kuvanveistäjä. Ja tämä tietoisuus teki hänet araksi, etenkin
kaikkea naisen nimellistä kohtaan. Eräs pesijätär oli kerran sanonut
hänelle, että hän "kun kaikki kävi ympäri, ei sittenkään näyttänyt
hulluimmalta", ja tämä liikutti häntä niin, että hänen oli vaikea
päästä tasapainoon. Kadulla kulki hän aina niin nopeaan kuin
mahdollista, pää alaspäin painettuna ja selkä koukussa, voidakseen
mahdollisimman pian ryömiä jälleen onkaloonsa, Kömpelyytensä tietoisuus
oli hänessä herättänyt melkein sairaloisen tarpeen kätkeytyä maailman
silmistä. Hän vietti todellista luostarielämää, ilman ystäviä ja ilman
rakkaus-suhteita, ja hän tuntui tässä suhteessa täysin tyytyvän
kohtaloonsa.

Pohjaltaan tunsikin hän itsensä todella tyytyväiseksi ja oli aina
hyvällä tuulella.

Joka aamu meni hän postikonttoriin ja teki ilman vastenmielisyyttä
samat työt päivät umpeensa. Määrätyllä ajalla kävi hän syömässä
päivällisensä, ja kun päivä oli loppunut, meni hän vuoteelle ja nukkui.
Täten jatkui hänen elämänsä päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi
kuukaudelta, ja niin sai yksitoikkoisuus hänen olennossaan hänet
vähitellen yhä enemmän vangikseen -- aivan niinkuin hiljaa nukuttava
musiikki.

Kun hän tahtoi hankkia itselleen huvitusta, meni hän tavallisesti
iltapäivällä rue Beau Soleiliin aina sillalle asti ja asettautui
rintasuojukselle, heilutteli jalkojaan, tuijotti alas jokeen ja
kuunteli hopeankirkkaan veden säveltenkaltaista loiskimista. Korkeat
solakat lepät, jotka reunustivat joen molempia rantoja, kuvastuivat
veteen ja taivas tummeni vähitellen. Pitkän pitkät hetket saattoi hän
istua syvissä ajatuksissa jolloin hän vertasi elämäänsä vesiputoukseen,
joka juoksi niin tasaisesti ja levollisesti eteenpäin. Ja kun tähdet
sitten alkoivat katsella alas taivaalta, meni hän kotiinsa sielussaan
läpikäyvä rauhan ja tyytyväisyyden tunne.

Vapaapäivinään teki hän joskus pitkiä jalkamatkoja, melkein aina
yksin. Hänelle oli oikea nautinto kulkea itsensä oikein väsyksiin ja
sitten nukkua. Muutoin oli hänellä myöskin ystävä, kuuromykkä
kupariinpiirtäjä, ja hänen kanssaan saattoi hän kulkea kokonaiset
iltapäivät edestakaisin postihuoneen edustalla ilman että he edes
merkkikielellä ajatuksiaan vaihtoivat. Joskus istuivat he myöskin
Café-des-Voyageursissa ja pelasivat hiljaa ja ajattelevaisina shakkia
toisen pelin toisensa jälkeen.

Julienilla oli kerran, aikoja sitten ollut koira, mutta kun tämän yli
ajettiin kadulla, suri hän sitä niin kovin, ettei saattanut tehdä
päätöstä uuden ostamisesta. Hänen postitovereillaan oli tapana
ärsytellä häntä kymmenvuotisella tytöllä, joka repaleisena ja
paljasjalkaisena juoksenteli ja myi tulitikkuja ja joka tavallisesti
aina sai häneltä jonkun rahasen. Mutta toverien iva suututti häntä, ja
nyt alkoi hän vartioida tyttöä salassa voidakseen pistää hänelle
rahasensa. Kukaan ei ollut koskaan tavannut häntä valleilla
naisseurassa. Tehtaantyön tekijättäret kaupungista, jotka muutoin
koettivat ärsyttää ihmisten intohimoja hävyttömällä puhetavallaan,
jättivät hänet vihdoin rauhaan. Hän pakeni heitä sananmukaisesti, sillä
hän piti heidän kehoittavaa nauruaan ivana.

Kaikki kaupungin asukkaat pitivät häntä aivan yksinkertaisesti tyhmänä;
muutamat väittivät, että ei voinut koskaan tietää, missä saattoi tavata
tuon -- sellaisiin ei voi luottaa.

Julienin paratiisi, ainoa paikka, jossa hän tunsi olevansa täysin
levossa ja rauhassa -- oli hänen huoneensa. Heti kun hän oli saapunut
sinne, ojensi hän itseään, monta kertaa nauroi hän, vieläpä ääneenkin
yksinäisyydelleen, ja jos hän sattumalta katsoi peiliin, säikähti hän
aivan sitä, että kasvonsa vielä olivat nuorteat.

Huone oli suuri ja jokseenkin säästäväisesti kalustettu; siellä oli
ainoastaan sohva, ympyriäinen pöytä, kaksi tavallista tuolia ja
nojatuoli. Sänky oli tilavassa alkoovissa ja pieni pähkinäpuinen
piironki, jolla oli sijansa ikkunoiden välissä, näytti melkein
lapsenleikkikalulta.

Mutta siksipä oli Julienilla myöskin kylliksi tilaa liikutella itseään.
Ollessaan kotona asettautui hän tavallisesti sohvalle tahi kulki
myöskin edestakaisin huoneessaan. Eikä hänellä koskaan ollut ikävä,
vaikka hän ei koskaan kirjoittanut eikä lukenut postikonttorin
ulkopuolella. Vanha rouva, jonka luona hän söi päivällisensä
työskenteli itsepintaisesti hänen sielunsa sivistykseksi ja lainaili
hänelle usein romaaneja. Mutta kun hän oli ne jättänyt, oli mahdotonta
keskustella hänen kanssaan niiden sisällyksestä. Hän piti kaikkia näitä
monimutkaisia juttuja etsittyinä ja luonnottomina. Julien piirustikin
hieman -- aina sama ankaran säännöllinen naisprofiili, jolla oli
helminauhalla kaunistettu tuuhea, lainehtiva tukka. Mutta hänen ainoa
intohimonsa oli musiikki. Hän saattoi istua kaikki illat soittaen
huilua. Mikään maailmassa ei tuottanut hänelle niin suurta huvia, kuin
tämä. Ja hän oli oppinut sitä aivan omin neuvoin. Pitkän aikaa oli hän
kaivannut vanhaa keltaisesta puusta valmistettua huilua, jonka hän oli
huomannut erään vaatekaupustelijan ikkunassa. Hänellä oli rahaa niin
paljon että olisi voinut sen ostaa, mutta ei tahtonut pelosta tehdä
itseään naurettavaksi. Vihdoin päätti hän yhtäkaikki seurata sydämensä
halua ja vei huilun mukanaan kotiin, kätkien sen huolellisesti takin
alle. Sitten tutkiskeli hän innokkaasti kahden vuoden aikana vanhaa
"huilukoulua", jonka hän oli löytänyt eräästä kirjakaupasta.

Ja nyt oli hän kuusi kuukautta sitten onnellisesti päässyt niin
pitkälle, että uskalsi soittaa avoimen ikkunan ääressä. Kun hän
myöhäisinä, lämpöisinä kesä-iltoina, koko korttelin jo uneen vaivuttua,
arasti antoi huilunsa sävelten kaikua, muistutti se rakastajan ääntä,
joka uskoo hiljaiselle yölle sen mitä ei koskaan saisi huuliltaan
päivän valossa.

Monta kertaa sammutti hän myöskin säästäväisyydestä kynttilänsä ja
soitti pimeässä, sillä hän osasi useimmat sävelmät ulkoa. Ja ohi
kulkevat katselivat ylöspäin eivätkä saattaneet käsittää, mistä tämä
harvinaisen hillitty musiikki mahtoi saapua -- se muistutti aivan
satakielen kaukaista laulua.

Julienin huilussa oli halkeama, ja tämä antoi sen äänelle jotakin
omituisen verhottua. Kuului aivan siltä kuin vanha markiisitar viime
vuosisadalta olisi hyräillyt itsekseen tanssisävelmiä nuoruutensa
ajoilta.

Julien oli monta kertaa pelännyt, että naapurit valittaisivat hänen
soittonsa johdosta. Mutta pienten maakaupunkien asukkailla on
tavallisesti hyvä uni. Hänen läheisimpänä naapurinansa oli muutoin
ainoastaan juristi, monsieur Savournain ja eläkettä nauttiva
santarmikapteeni Pidoux, ja molemmat nämä herrat olivat hyvin mukavia
ja menivät vuoteelle jo kello yhdeksän aikana. Enin häntä tekivät
levottomaksi sen hotellin asukkaat, jotka kuuluivat de Marsannen
perheeseen, hotellin, jonka ylhäisen synkkä etusivu kohosi kadun
toisella puolella vastapäätä hänen ikkunaansa. Tuo suuri
yksikerroksinen rakennus ja sen suuri ruohonpeittämä ulkoporras
näyttivät melkein luostarilta. Säännöllisesti joka päivä samalla
kellonlyönillä avattiin ikkunanverhot ja suljettiin yhtä säännöllisesti
joka ilta, niin että huoneeseen ei saattanut heittää ainoatakaan
silmäystä tiheästi vedettyjen uudinten taakse. Hotellin vasemmalla
puolella oli puutarha valtavine, vanhoine kastanjapuineen.

Istuessaan ja katsellessaan upeaa rakennusta synkkine muureineen ja
upeine puistoineen, ajatteli hän että jos hänen huilunsoittonsa ei
viehättäisi Marsanne perhettä, niin tulisi heidän sanoa ainoastaan sana
eikä hän koskaan uskaltaisi soittaa enempää.

Hotel de Marsanne oli muutoin ylistetty koko maassa; kerrottiinpa, että
muukalaiset olivat tulleet pitkiä teitäkin siellä käymään. Ja maine
tiesi myöskin kertoa perheen rikkauksista. Julien oli usein istunut
kokonaisia tunteja ikkunan ääressä ja tuijottanut suoraan vanhaan
rakennukseen saadakseen jotakin selkoa tästä satumaisen rikkaasta
perheestä. Mutta hän ei saanut koskaan nähdä mitään muuta kuin harmaan
kiviedustan ja tummat kastanjapuut. Vanha, sammaleinen ovi ei koskaan
auennut, eikä koskaan nähty ihmisolentoa kulkevan sen leveitä
ulkoportaita. Marsannen perhe oli kokonaan lakannut käyttämästä tätä
käytävää ja käytti sen sijaan ristikkoporttia rue Sainte Annen
puolella. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pieni takaportti, josta
päästiin kapealle kadulle puutarhamuurin taakse, mutta tätä porttia ei
Julien voinut ikkunastansa nähdä.

Hänelle oli Hotel Marsanne autio ja kuollut, aivan kuin satujen
palatsit, joiden asujamet olivat näkymättömät. Kaikki elämä mitä hän
täällä näki oli siinä, että palvelijat vetivät ja laskivat ikkunaverhot
aamulla ja illalla. Muutoin tuntui koko talo yhtä synkältä ja
alakuloiselta kuin haudan ympäristö hiljaisella kirkkomaalla. Ja tämä
juhlallinen, salaperäinen hiljaisuus, joka lepäsi yli kaiken, liikutti
lopullisesti nuorta miestä yhä enemmän ja enemmän.

Monena iltana ennen levolle menemistään sammutti hän kynttilänsä ja
seisoi kauan ikkunan ääressä epäröidessään niitä salaisuuksia, jotka
tämä Hotel Marsanne kätki, joka kuvastui ikäänkuin iso, musta pilkku
tummaa taivasta vastaan. Mutta ikkunanverhojen täytyi olla aina yhtä
huolellisesti eteen vedetyt, sillä ainoakaan valonsäde ei koskaan
tunkeutunut verhojen raoista. Kokonaisuudessaan se teki sellaisen
asutun huoneen vaikutuksen, jonka seinien sisällä saattaa ajatella
hukkuvien ihmisten hengittävän, se näytti pikemmin täysin kuolleelta...
Ja silloin sai Julien rohkeutta ja tarttui huiluunsa. Nyt saattoi hän
soittaa häiritsemättömäsi. Vastapäätä oleva autio huone lähetti
vastakaiun hänen sointuville säveleilleen, ja pitkäveteiset soinnut
hävisivät synkeään puutarhaan, josta koskaan ei kuulunut linnun siiven
suhahdusta. Oli juuri kuin vanha, keltainen puuhuilu olisi antanut
ikivanhojen saveltensä kaikua nukkuvan prinsessa Ruususen linnasta.

Eräänä päivänä kiinnitti eräs toveri postissa Julienin huomion vanhaan
aviopariin, joka kulki yli torin kirkon vierellä, ja hän sanoi, että
siinä oli markiisi ja markiisitar Marsanne. He menivät harvoin ulos,
niin että hän näki tänään heidät ensi kerran.

Vanha aviopari teki melkein valtavan vaikutuksen Julieniin -- he
näyttivät molemmat niin laihoilta ja juhlallisilta. Hitaasti kulkivat
he eteenpäin väsynein askelin ja vastasivat ainoastaan hieman
nyökäyttäen päätään vastaantuleville arvokkaaksi tervehdykseksi. Ja nyt
kertoi toveri Julienille, että ylhäisellä parilla oli tytär,
mademoiselle Therese de Marsanne, joka oli vielä luostarissa, ja että
pieni Combel, joka oli asianajaja Savournainin apulaisena oli nuoren
neidin rintaveli. Ja todellakin -- juuri kun vanha pääri poikkesi rue
Saint Anneen, tuli äkkiä pieni Combel heitä vastaan ja markiisi ojensi
hänelle kätensä, kunnia, joka muutoin ei tullut kenenkään osaksi.
Julien kärsi sananmukaisesti tämän kädenpuristuksen näkemisestä --
sillä Combel kaksikymmentävuotias, jolla oli vilkkaat silmät ja ilkeä
suu -- oli jo kauan ollut hänen selvä vihollisensa. Combel teki hänelle
kiusaa hänen arkuutensa johdosta, kiihoitti pesijättäriä rue
Beau-Soeilissa häntä vastaan, ja asia meni lopuksi niin pitkälle, että
eräänä päivänä syntyi tappelu molempien nuorten miesten kesken, joka
päättyi niin, että Combel sai silmänsä sinisiksi.

Toisena iltana sen jälkeen kun Julien oli kuullut ja nähnyt tämän,
soitti hän vielä tavallista hillitymmästi.

Hänen mielenkiintonsa Hotel Marsanneen ei muutoin ollenkaan muuttanut
hänen tapojansa. Hän meni postikonttoriin, söi aamiaisensa, söi
päivällisensä ja teki kävelyretkensä pitkin Chanteclairen rantaa.

Näin kului kaksi vuotta. Hän oli tottunut vanhan, hiljaisen rakennuksen
muotoon, sen sammaleisiin ulkoportaihin, sen synkkään fasaadiin ja
suljettuihin ikkunanverhoihin niin että ne aivan muodostivat osan hänen
elämästään.

Julien oli nyt asunut kokonaista kolme vuotta Place des
Quatre-Femmesissa, kun eräs äkillinen tapahtuma antoi uuden suunnan
koko hänen elämällensä.

Oli lämmin, tähtikirkas kesäkuunilta.

Julien istui ja soitti huilua huoneessaan, kun äkkiä ikkuna avattiin
auki Hotel Marsannea vastapäätä ja kirkas päivänvalo virtasi sieltä.
Nuori tyttö nojautui ikkunanreunustaan ja pysähtyi siihen pää
kohotettuna ikäänkuin kuunnellakseen. Julien vapisi ja lakkasi
soittamasta. Hän ei saattanut nähdä nuoren tytön kasvoja, vaan
ainoastaan hänen pitkän, hajallaan olevan tukkansa, joka riippui
valtavina laineina alas hänen hartioiltaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kirkas ääni öisestä
hiljaisuudesta. -- Kuulitko, Françoise? Minä luulin varmaankin, että se
oli musiikkia. -- Luultavasti satakieli, mademoiselle, vastasi, joku
huoneesta. -- On parasta sulkea ikkuna nyt, sillä muussa tapauksessa
saamme kaikellaisia lentäviä eläimiä. Siellä tuli jälleen pimeä, mutta
Julien ei saattanut jättää paikkaansa ikkunan ääressä. Hän oli vielä
kokonaan sen äkillisen valonsäteen häikäisemä, joka niin nopeasti oli
tunkeutunut näistä vanhoista muureista.

Vapisten ja kauhistuen kysyi hän itseltään, mahtoiko tällä ohimenevällä
ilmestyksellä olla onnellinen merkitys?

Hyvän ajan jälkeen alkoi hän jälleen soittaa aivan hiljaa. Ja hän
hymähteli ajatuksesta, että nuori tyttö nyt kenties uskoi, että siellä
istui satakieli jossakin vanhassa kastanjapuussa.


II.

Seuraavana päivänä puhuttiin postikonttorissa siitä suuresta uutisesta,
että mademoiselle de Marsanne oli tullut kotiin luostarista.

Julien ei puhunut ollenkaan mitään siitä, että hän oli jo nähnyt hänet
-- alastomin olkapäin ja hiukset hajallaan. Mutta hän tunsi itsensä
hyvin levottomaksi, hän tunsi jotakin harvinaista ja epäselvää tätä
nuorta tyttöä kohtaan, joka oli häirinnyt hänen rauhallista
olemassaoloaan. Nyt kulki hän alinomaisessa pelossa, että ikkuna
uudelleen avaantuisi. Hänen rauhansa oli häiritty, hän ei saattaisi
enää tuntea koskaan samaa kotoisuutta kuin ennen. Hän olisi nähnyt
paljoa kernaammin, että äskensaapunut olisi ollut mieshenkilö, koska
naiset tavallisesti ovat ivallisempia. Saisiko hän tästä lähtien
ollenkaan rohkeutta soittaa enää huilua? Hänhän soitti luonnollisesti
ylen liian huonosti tuollaiselle nuorelle naiselle, joka aivan varmasti
ymmärsi musiikkia.

Hän epäröitsi kauvan tätä ja selvitti lopullisesti itselleen, että hän
suorastaan vihasi Thereseä.

Illan tultua meni hän kotiin reippain askelin. Hän ei sytyttänyt tulta
ennenkuin saisi nähdä hänet, ja aikoi heti mennä vuoteeseen,
osottaakseen hänelle, että hän oli suuttunut.

Mutta uteliaisuus veti häntä vastustamattomasti katsomaan, mitä ulkona
saattaisi tapahtua.

Ikkuna suljettiin. Äsken, ennen kymmentä tunkeutui laimea valo
ikkunanverhojen kautta, mutta se sammui heti. Julien istui jälellä ja
katseli pimeää ikkunaa.

Näin urkki hän nyt illan toisensa jälkeeni vastoin tahtoaan.

Näennäisesti oli kaikki kuten ennekin. Talo lepäsi siinä, ulkomuoto
samallainen kuollut, kuten ennenkin ja tarvittiin terävät silmät, jos
mieli käsittää mitään siitä uudesta elämästä, joka sisällä liikkui.

Monta kertaa saattoi nyt heikko valo luisua ikkunoiden ohitse tahi
myöskin vedettiin ikkunan verhot jonkin verran syrjään, niin että
saattoi heittää katseen johonkin noista äärettömistä huoneista. Joskus
kuultiin kevyitä askeleita puutarhasta, ja silloin tällöin kuultiin
hillittyä pianonsoittoa ja laulua vanhasta rakennuksesta.

Julien koetti perustella uteliaisuuttaan sillä, että nämä uudet ilmiöt
tekivät hänet hermostuneeksi. Ah, miten usein hän halusi entisiin
aikoihin, jolloin vanha, autio talo lähetti hänelle vastakaiun hänen
huilumusiikistaan!

Vaikkakaan hän ei ollenkaan tahtonut myöntää sitä itselleen, oli
hänessä jälleen kaipaava halu saada nähdä Thereseä. Hän loi itselleen
aivan haavemaisen mielikuvan hänen ulkomuodostaan -- ruusuiset kasvot,
säteilevät silmät ja hymyilevä ilme kasvoissa. Mutta koska hän ei
koskaan uskaltanut päivisin ikkunan ääreen, ei hän nähnyt häntä
muulloin kuin illan hämärässä.

Eräänä aamuna, kun hän tahtoi vetää kokoon ikkunanverhot suojaksi
päivänpaistetta vastaan näki hän Theresen seisovan kaukana huoneessaan.

Hän pysähtyi kun kivettyneenä lattiaan eikä uskaltanut tehdä
ainoatakaan liikettä. Hän tuntui olevan syventynyt ajatuksiinsa. Hän
melkein säikähtyi hänen näkemisestänsä, sillä hän oli aivan
toisellainen kuin mitä hän oli kuvitellut -- suurikasvuinen ja kalpea,
mutta hänellä oli kauniit säännölliset piirteet. Hänen suunsa oli
jonkin verran liian suuri, mutta hänellä oli tavattoman punaiset
huulet, ja hänen syvät, tummat, mustat silmänsä antoivat koko hänen
olemukselleen julman kuninkaallisuuden leiman...

Hän meni hitaasti ikkunaan, mutta oli kuin hän ei näkisi häntä, hän oli
liian kaukana. Niin vetäytyi hän jälleen takaisin. Hänen rytmillisissä
liikkeissään oli paljon voimaa ja mieltymystä, niin että Julien tuntui
varsin pieneltä häneen verraten. Ja nyt, kun hän oli hänet oikein
nähnyt, lisääntyi hänen pelkonsa yhä enemmän.

Tästä hetkestä alkaen vietti nuori mies sangen lohdutonta elämää.
Nuori, kaunis tyttö, jolla oli jalot, vakavat kasvonpiirteet, saattoi
hänet epätoivoon.

Tytön katse ei osunut koskaan häneen, hänellä ei ollut nähtävästi
mitään aavistusta hänen olemassaolostaan. Ja kuitenkin oli hän syvästi
onneton ajatellessaan, että tyttö kerran saisi nähdä hänet ja saattaisi
ivata häntä. Sairaloisessa arkuudessaan uskoi hän, että tyttö
lakkaamatta häntä tarkasteli ja hän uskalsi tuskin liikuttaa itseään
ollessaan huoneessaan.

Näin alkoi häntä vähitellen kiusata tytön välinpitämättömyys. Minkä
vuoksi tyttö ei katsonut häneen? Tyttö tuli ikkunan ääreen, katsoi alas
autiolle kadulle suurilla silmillään ja tuli niin jälleen takaisin
aavistamatta, että toinen seisoi ikkunan ääressä häntä vastapäätä ja
tarkasteli häntä sydämen tuskasta sykkiessä.

Ensin oli hän kulkenut mitä suurimmassa kauhussa sen johdosta, että
tyttö saisi nähdä hänet, mutta nyt tunsi hän sitävastoin polttavan
halun saada kohdata hänen katsettaan. Therese de Marsanne täytti koko
hänen elämänsä.

Aamulla, kun hän tiesi tytön nousevan ylös, saattoi hän unohtaa senkin,
että virka kutsui häntä -- hän tähän asti niin täsmällinen ja
velvollisuutensa täyttävä postivirkamies. Hänessä oli sanaton pelko
hänen valkeita kasvojansa ja veripunaisia huuliaan kohtaan, mutta itse
siinä pelossakin oli jotakin onnellisuuden tunnetta. Hän seisoi
kätkössä ikkunanverhojen takana ja kauhistui tuskasta, jota tyttö
hänessä herätti, kunnes hänen kaikki jäsenensä vapisivat, ikäänkuin
rasittavan marssin jälkeen. Mutta sitten hän kuvitteli mielessään, että
tyttö äkkiä huomaisi hänet ja hymyileisi hänelle. Ja silloin ei hän
enää pelännyt.

Sitten tuli hänelle se ajatus, että hän houkutteleisi häntä huilun
sävelten mukaan. Hän alkoi jälleen soittaa lämpiminä iltoina. Hän avasi
molemmat ikkunat ja antoi ikivanhojen levollisten säveltensä kaikua
pimeässä, mutta ainoastaan silloin kun ei ollut kuutamo, vaan aivan
pimeä.

Ja jo ensimäisestä illasta alkaen oli hänellä se tyydytys, että Therese
de Marsanne, ennenkuin hän meni vuoteelleen, tuli ikkunan ääreen
valkeassa puvussaan nojautuen ulos, aivan hämmästyneenä sen johdosta,
että nyt jälleen kuuli samaa musiikkia, jota oli kuullut sinäkin
päivänä, jona tuli kotiin.

-- Kuule Françoise, puhui hän vakavalla äänellä huoneeseen päin, se ei
ole mikään lintu.

-- Ah, vastasi vanhempi nainen, jota Julien ei enää voinut erottaa
hämärässä, -- silloin se on varmasti joku huvinäyttelijä kaupungin
ulkopuolelta.

-- Niin sen täytyy olla tuolla kaukana, sanoi nuori tyttö pysähdyksen
jälkeen, jolla ajalla hän salli yöilman hyväillä paljaita käsivarsiaan.

Siitä hetkestä alkaen soitti Julien kovemmin, ja oli kuin se kuume,
joka paloi hänen veressään, olisi ilmaissut itsensä vanhalle,
keltaiselle puuhuilulle. Therese kuunteli häntä joka ilta ja kummasteli
tätä tunteellista musiikkia, joka aina odotti pimeän tuloa saapuakseen
hänen luoksensa.

Hän ymmärsi varsin hyvin, ketä serenaadi tarkoitti, ja monta kertaa
nojautui hän ulospäin, ikäänkuin tahtoisi tarkastella ympäröiviä
taloja. Nyt kuului musiikki äkkiä eräänä iltana niin selvänä ja
läheltä, että hänen täytyi ymmärtää, että se tuli jostakin häntä
vastapäätä olevasta läheisestä huoneesta.

Julien pani musiikkiin koko hehkuvan intohimonsa, ja huilusta väreili
kristallinkirkkaita säveliä. Pimeys antoi hänelle rohkeutta, hänessä
heräsi se hurja toivo, että hän voisi valloittaa hänet huilullaan. Ja
Therese nojautui todellakin yhä kauvemmaksi ikkunasta, ikäänkuin hän ei
enää voisi vastustaa houkuttelevia säveliä...

-- Älkää nyt siinä enää seisoko, sanoi vanha naisääni. -- Tänä iltana
on tuulista, ja te voitte vilustua ja nähdä pahoja unia.

Julien ei voinut nukkua koko yönä. Hän kuvitteli mielessään, että
Therese kenties sittenkin oli hänet nähnyt. Hän heittelihe
kuumemaisesti edestakaisin vuoteellaan ja epäröitsi, näkisikö hän enää
seuraavaa päivää vai ei. Oikeastaan oli hullunkurista aina näin hiipiä
piiloon.

Mutta vihdoin teki hän kuitenkin sen päätöksen, ettei hän enää
ilmaantuisi. -- Kuuden ajoissa aamulla kun hän juuri aikoi panna huilun
koteloonsa, vedettiin Theresen ikkunaverhot auki.

Nuori tyttö, jolla muutoin ei koskaan ollut tapana nousta ylös ennen
kahdeksaa, seisoi nyt ikkunassa käherrystakissaan ja katseli ulos.
Hänen tukkansa oli käännetty sykerölle niskaan.

Julien seisoi nyt kivettyneenä ja katseli häntä. Hän ei kyennyt
tekemään ainoatakaan liikettä vetäytyäkseen takaisin ikkunasta. Therese
katseli häntä katse lujana ja ylpeänä. Hän näytti tutkivan koko hänen
ulkomuotoaan -- hänen karheata, luisevaa, huonosti muodostunutta
olemustaan, joka näytti tekevän ruman ja saamattoman jättiläisen
vaikutuksen.

Tässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä
liikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään
edellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine
huulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli
hetkisen näin nuorta miestä tarkastellut -- kasvoissaan maailman
välinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla --
menivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja
hän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.

Julien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:

-- Ah, Jumalani -- hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan
häntä -- minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.

Hän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän
olikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy
tavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään
vastaan -- hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei
ollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka
tenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa,
jotta ei herättäisi vastenmielisyyttä...

Tyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun
tyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen -- ei
hän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.

Mitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti
sulavampia säveleitään -- Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän
tuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan
nähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään,
jotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana
huudahti hän ääneensä: "Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut
aivan hermostuneeksi!"

Julien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä
enää soittanut.

Sitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt
hänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja
sen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan.
Julien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel
Marsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen.
Tosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän
olisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen
sijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta
vuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen
imettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.

Korkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet
yhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että
jonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia
kiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja
huomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen
kammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä
päivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan
niin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä,
vihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit.
Ah, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin
muurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen
luona!

Näin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan
silmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka
kuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja
kuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui.
Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja
heikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia
juhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi
ainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat
väritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään
Theresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä -- hän näki
nuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla -- hän näki
häntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien
kantamana -- tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden
valtaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä
huoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren
hiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta
todellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan --
ainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin -- ja
nuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen
näkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin
äänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui
lannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun
kerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi
häiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa.
Kesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky
oli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput
olivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän,
että sänkyä vastapäätä oli Louis XV:n piironki ja toisella puolella
kamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.

Hänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja
yhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan.
Mutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän
seisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten
pakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita,
kuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin
hänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja
ihmisiä.

Therese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen
jälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan
ryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän
osottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt
edes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.

Postissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi
tavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä
arvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja
hän oli julma ja verenhimoinen -- hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne
janoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi
koko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli
loukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi
häneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota
vastaan ollaan rikottu.

Tämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.

Kun kevät jälleen saapui, teki Julien omituisen huomion -- oli kuin
Theresessä olisi tapahtunut muutos, ikäänkuin toinen ilma virtaisi
häntä vastaan hänen huoneestaan.

Hän tuntui suuremmalta ja kalpeammalta kuin koskaan ennen. Eräänä
päivänä, kun hän tunsi itsensä tavattoman liikutetuksi, uskalsi hän
kolmannen kerran heittää lentosuutelon hänelle kuumeesta vapisevilla
sormillaan.

Tyttö katsoi häntä katse lujana ja vakavana, joka saattoi hänet
äärimäisyyksiinsä hämmästymään, eikä tyttö jättänyt paikkaansa ikkunan
äärestä. Nuori mies sitä vastoin nyt vuoroonsa vetäytyi takaisin,
hävystä hehkuen.

Kesän loppupuolella tapahtui jotakin, joka järkytti Julienia
sydänjuuria myöten, vaikka se olikin aivan mitätön pikku seikka.
Melkein joka ilta, heti kun alkoi hämärtää suljettiin äkkiä Theresen
ikkuna ankaralla tempauksella; kun se oli seisonut avoinna koko päivän.
Tästä melusta vavahti Julien ja hänet valtasi joka päivä sanaton tuska
tietämättään minkä vuoksi. Ja niin lepäsi vanha talo jälleen hiljaisena
ja kuolleena niin että Julien alkoi pelätä sen hiljaisuutta.

Aluksi hän ei voinut erottaa, kuka sulki ikkunan, mutta sitten hän
keksi eräänä iltana, että Theresen valkoiset kädet lykkäsivät telkeä
auki väkivaltaisesti, melkein vihalla.

Ja kun hän hyvän ajan kuluttua jälleen; avasi ikkunansa jonkinmoisella
pitkäveteisellä arvokkaisuudella, tuntui hän olevan aivan uupunut. Hän
seisoi ikkunan ääressä muutamia silmänräpäyksiä, mutta alkoi sitten
kävellä edestakaisin huoneessa, toimien kaikenmoista, samalla kun
Julien lakkaamatta oli kuulevinaan oven narisevan.

Lempeänä ja sumuisena iltana syyspuolella avattiin ikkuna kiivaammin
kuin koskaan ennen. Julien vapisi ja sai ehdottomasti kyynelet
silmiinsä.

Aamulla oli satanut ja jonkinmoinen kirkkomaan tuoksu levisi puoliksi
lehdettömistä kastanjapuista.

Sinä iltana odotti Julien kunnes vastassa oleva ikkuna jälleen
avattaisiin. Äkkiä se avattiinkin samalla kiivaudella kuin
edellisenäkin iltana ja Therese ilmestyi. Hän oli kalmankalpea, hänen
silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tukka riippui hajallaan
hänen olkapäillään. Hän asettautui ikkunan ääreen, pani kaikki kymmenen
sormeaan vaaleanpunaisille huulilleen ja heitti lentosuukon Julienille.

Nuori mies tuli niin hämmästyneeksi, että hän painoi molemmat kätensä
rintaansa vasten -- Sanaton kysymys, oliko lentosuudelma todellakin
hänelle tarkoitettu.

Ja nyt luuli Therese, että hän aikoi vetäytyä takaisin. Hän nojautui
kauvemmaksi eteenpäin, vei jälleen kaikki kymmenen sormeaan punaisille
huulilleen ja heitti vielä lentosuudelman hänelle. Sen jälkeen
kolmannen. Oli ikäänkuin hän nyt yksitellen tahtoisi vastata niihin
kolmeen, jotka hän oli hänelle lähettänyt.

Nuori mies seisoi liikahtamatta ikkunan ääressä.

Nyt heitti hän tutkivan katseen alas autiolle kadulle ja sanoi puoleksi
tukahtuneella äänellä:

-- Tule!

Ei mitään muuta.

Ja hän tuli.

Kun hän oli mennyt sinne ja seisoi Hotel Marsannen ulkopuolella näki
hän vanhan ruostuneen oven aukenevan. Mutta hän oli kuin huumaantunut,
hän ei enää mitään ihmetellyt.

Heti kun hän oli tullut sisään suljettiin ovi ja hän tunsi, että pieni
jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä ja veti häntä eteenpäin. Täten
nousi hän ylös pitkin portaita, kulki etehisen kautta, huoneen kautta
-- ja sitten huomasi hän olevansa sillä paikalla, joka oli hänelle
hyvin tunnettu, hänen untensa paratiisi, huone ruusunvärisine
vuodeverhoineen. Sisällä oli melkein pimeää. Mutta Therese seisoi
korkeakasvuisena hänen edessään. Hän piti kätensä kovasti toisiinsa
suljettuina ja hillitsi seivästi voimakasta mielenliikutustaan.

-- Rakastatteko minua? kysyi hän hiljaa.

-- Ah, rakastan, rakastan, vastasi toinen.

Viittauksella antoi hän hänen ymmärtää, että saattoi säästää itsensä
kaikista tarpeettomista sanoista. Sitten sanoi hän, kasvoissaan niin
ylpeä ilme, kuin olisi kysymys jostakin aivan luonnollisesta ja
itsestään selvästä asiasta:

-- Jos minä lahjoitan itseni teille, teette te mitä hyvänsä minun
puolestani, eikö totta?

Julien ei voinut vastata, hän pani kätensä ristiin hiljaisuuden
vallitessa. Ainoastaan hänen suudelmastaan olisi hän myynyt sekä
sielunsa että ruumiinsa.

-- Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.

Kun toinen edelleenkään ei antanut mitään vastausta, tuli hän
kärsimättömäksi. Hän tunsi, että hänen voimansa olivat lopussa ja että
hänen rohkeutensa masentui. Ja silloin hän huudahti:

-- Mutta teidän täytyy ensiksi vannoa tekevänne niinkuin minä tahdon!
Minä vannon pitäväni lupaukseni. -- Vannokaa tekin!

-- Niin, minä vannon tekeväni kaikki mitä te tahdotte, sanoi toinen
täydellisesti voitettuna.

Huoneen viehättävä henki huumasi hänet, verhot olivat alkoovin edessä
ja paljas neitseellisen vuoteen ajatus silkkiverhoista lähtevän laimean
ruusuhohteen ympäröimänä täytti hänen mielensä jonkinmoisella
uskonnollisella hartaudella. Ja sitten veti hän äkkiä syrjään nämä
verhot...

Vuode oli järjestyksessään, lakanat olivat vedetyt alas yli
sängynreunan ja tyynyt olivat pudonneet lattialle. Ja keskellä
rypistyneitä pitsejä ja silkkejä lepäsi poikkipäin sängyssä kuollut
mies.

-- Näettekö, sanoi Therese de Marsanne käheänä -- tämä mies on ollut
minun rakastajani. Ja minä lykkäsin häntä -- hän kaatui -- en tiedä
miten se tapahtui. Ja teidän täytyy viedä hänet pois. Ymmärrättekö? Se
on kaikki tyyni. Niin, kaikki.


III.

Jo pienenä lapsena oli Therese piinannut ja kiduttanut Colombelia. Hän
oli tuskin kuutta kuukautta vanhempi häntä itseään. Hänen äitinsä oli
sitten elättänyt häntä pullolla, voidakseen tulla de Marsannen
perheeseen imettäjäksi.

Hän kasvoi markiisin talossa puoleksi nuoren tytön palvelijana,
puoleksi leikkitoverina.

Therese oli ihmeellinen lapsi. Ei hän ollut telmivä eikä poikamainen.
Hän oli päinvastoin jonkin verran hiljainen ja lempeä, niin että talon
vieraat aina pitivät häntä erittäin hyvin kasvatettuna nuorena tyttönä.
Mutta hän voi saada joskus kummallisia päähänpistoja, päästi joskus
sanattomia huutoja, sai oikeita raivokohtauksia ollessaan yksinään.
Tahi saattoi hän myöskin heittäytyä pitkin pituuttaan selälleen
keskelle puutarhojen käytäviä ja kieltäytyi itsepäisesti nousemasta
ylös, huolimatta kaikista hänelle tehdyistä rukouksista ja
kehoituksista. Koskaan ei tiedetty, mitä hän oikeastaan ajatteli. Hänen
suuret lapsensilmänsä eivät olleet kirkkaat ja hyvät, kuten toisten
pienten tyttöjen, vaan ne katselivat ympärilleen niin tummina ja
läpitunkemattomina, että kukaan ei; saattanut perustella, mitä hänen
sielussaan tapahtui.

Kuuden vuoden ikäisenä alkoi hän kiusata Colombelia. Toinen oli
pienikasvuinen ja hento.

Hän otti hänet mukaansa kauvas puutarhaan tummien kastanjapuiden alle.
Siellä tyttö nousi hänen selkäänsä ja Colombelin täytyi kantaa häntä
tuntikausia juosten yhtenään samaa suurta kehää. Ja tyttö nipisti häntä
kaulasta, tyrkki häntä kylkeen kantapäillään eikä sallinut hänen levätä
eikä hengähtää hetkeäkään...

Tyttö oli kernaimmin hänen ratsastajattarensa. Ja kun toinen oli
vähällä kaatua kumoon väsymyksestä, niin puri hän hänen korviaan niin
että niistä vuosi veri ja tarttui suonenvedontapaisesti häneen kiini
niin että hänen pikku kyntensä tunkivat toisen lihaan.

Ja sitten täytyi Colombelin nelistää. Hajalla hapsin ajoi pieni julma
ratsastajatar edestakaisin puutarhassa pojan selässä. Colombelin täytyi
olla hevosen sijaisena.

Sittemmin alkoi hän häntä nipistellä minkä jaksoi vanhempiensa läsnä
ollessa, jolloin toinen ei uskaltanut ollenkaan huutaa. Sillä tyttönen
uhkasi, että hänet ajettaisiin talosta, jos hän koskaan vähimmälläkään
puhuisi heidän leikeistään. Täten oli heillä jo varhain ollut yhteisiä
salaisuuksia -- heidän yhdessäolossaan oli jotakin, josta toiset eivät
tienneet.

Heidän ollessaan yksin piteli tyttö häntä kuin leikkikalua, jonka hän
milloin hyvänsä olisi rikkonut saadakseen tietää, mitä siellä
oikeastaan oli sisällä. Hänhän oli syntynyt markiisittareksi ja
kaikkien muiden täytyi alistua häneen. Ja kun hänelle nyt oli annettu
elävä leikkikalu, niin saattoihan hän sille tehdä mitä tahtoi. Vihdoin
alkoi häntä ärsyttää se, että hän saattoi harjottaa hallitsijavaltaansa
häneen ainoastaan heidän yksin ollessaan, ja nyt tuli hänelle huviksi
toisten läsnä ollessa potkia häntä tahi pistellä häntä käsivarsiin
neuloilla. Ja sillä aikaa kiehtoi hän pojan tummilla silmillään, niin
että tämä sieti kaiken vähintäkään vavahtamatta.

Colombel piti hyvänään kaiken tämän piinaavan ja kiusaavan. Ja
yhtäkaikki nousi koko hänen sisäinen olemuksensa tätä julmaa menettelyä
vastaan, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Monta kertaa vapisi hän
raivosta ja tunsi itsensä melkein halukkaaksi kuristamaan nuoren
valtijattarensa. Mutta hänen luonteensa oli yhtä suljettu kuin
toisenkin. Ja pohjaltaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan,
että toinen löi häntä. Kun toinen pisteli häntä neuloilla,
tuotti se hänelle omituista nautinnontunnetta -- hän tunsi
mielettömyyden ja tyytyväisyyden sekotusta ja ahmi sanan merkityksessä
kostomielikuvissaan. Monta kertaa kosti hän jo nytkin. Hän horjui,
kaatui aivan äkkiä ja pudotti Theresen mukanaan ja tunsi sitten itsensä
onnelliseksi, jos tämä oli saanut aika mustelman. Ja jollei hän
ilmeelläkään ilmaissut, että hän piinasi häntä toisten läsnäollessa,
hillitsi hän itseään yksinomaan sen vuoksi, ettei kukaan asettuisi
heidän väliinsä. Sillä tämä oli asia, joka ainoastaan koski heitä
molempia -- kaksintaistelu, josta hän kerran toivoi pääsevänsä
voittajana.

Mutta pienen väkivaltaisen tytön luonne alkoi herättää vakavaa
levottomuutta markiisittaressa ja hän piti välttämättömänä hankkia
hänelle ankara kasvatus. Sen tähden lähetti hän hänet luostariin siinä
toivossa, että ankarasti säännöllinen elämä tässä vakavassa
paikassa lieventäisi ja tasoittaisi hänen omituisen luonteensa
särmikkäisyyksiä. Therese jäi luostariin kahdeksanteentoista
ikävuoteensa asti.

Palattuaan sieltä takaisin oli hän tullut hyvin järkeväksi. Vanhukset
iloitsivat ennen kaikkea hänen hurskaudestaan, nähdessään hänen
heittäytyvän polvilleen kirkossa ja rukoilevan kauvan ja hartaasti.
Viattomuuden ja rauhan hengähdys oli hänen mukanaan levinnyt vanhaan
kotiin. Theresellä ei nyt enää näyttänyt olevan muuta kuin yksi ainoa
vika, hän oli erinomainen herkkusuu. Aamusta iltaan asti söi hän
konvehteja, joita hän hitaisesti imi silmät puoleksi suljettuina ja
melkein huomaamattoman väristyksen käydessä vaaleanpunaisilla
huulillaan.

Kukaan ei enää saattanut tuntea sulkeutunutta, itsepintaista lasta,
joka tavallisesti tuli alas puutarhasta rikkirevityin vaattein eikä
koskaan tahtonut kertoa, miten se oli tapahtunut.

Markiisi ja markiisitar de Marsanne olivat viidentoista vuoden ajan
eläneet luostarimaisessa erilleenvetäytymisessä, mutta nyt jälleen
pitivät he velvollisuutenaan avata salonkinsa maailmalle. He antoivat
päivällisiä ja tanssiaisia, sillä he tahtoivat naittaa Theresen.
Eikä tytöllä ollut kylmyydestään huolimatta mitään sitä vastaan.
Hän puki itsensä ja hän tanssi, mutta kasvot niin kalpeina ja
välinpitämättöminä, että nuoret miehet oikeastaan tunsivat pelkäävänsä
häntä.

Pikku Colombelia eivät he olleet nähneet jälleen sen koommin kuin
molemmat olivat olleet lapsia. Markiisi oli kasvatuttanut hänet,
kustantanut hänen opintonsa ja hankkinut hänelle paikan asianajaja
Savournainin luona.

Eräänä päivänä otti hänen äitinsä hänet mukaansa Hotel Marsanneen ja
muistutti hänelle hänen entisestä leikkitoveristaan. Colombelilla oli
hyvin hoidettu ulkomuoto ja kohtelias esiintymistapa; hän ei osottanut
pienintäkään hämilläoloa. Therese katseli häntä levollisesti, selitti
varsin hyvin hänet muistavansa ja käänsi hänelle sitten selkänsä. Mutta
viikon kuluttua tuli Colombel sinne jälleen, ja nyt käyttäytyi hän
talossa yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Hän tuli joka ilta, sen
jälkeen kuin toimisto oli suljettu, ja hänellä oli mukanaan nuotteja,
kirjoja ja aikakauskirjoja Thereselle. Häntä kohdeltiin aivan miten
päähän pisti, ja hänen täytyi toimittaa kaikenmoisia asioita, aivan
kuin palvelijan tahi köyhän sukulaisen. Ja lakkaamatta jätettiin hänet
aivan huoleti yksin Theresen kanssa, ilman mitään vaaran ajatustakaan.
Aivan kuin entisinä aikoina olivat he tuntikausiksi jätetyt toistensa
seuraan, joka avaroihin huoneisiin tahi ulos puutarhaan.

Mutta nyt he eivät enää leikkineet, kuten ennen. Therese käveli
hitaisesti puutarhan puistokäytävissä ja laahusti hametta, joka ratisi
kevyesti koskettaessaan maata, ja Colombel kulki hänen rinnallaan. Hän
oli nyt aina komeasti puettu ja heilutti kädessään notkeaa
kävelykeppiä, jota hän ei koskaan jättänyt.

Ja kuitenkin oli hän, kuten kuningatar, ja toinen oli hänen orjansa.
Tosin ei hän purrut eikä lyönyt häntä enää, mutta koko tytön
olemuksessa oli jotakin, joka hänet alensi, teki hänet palvelijaksi,
joka oli pakotettu kantamaan valtiattarensa lievettä.

Tyttö kiusasi häntä nyt haavellisilla oikuillaan. Milloin saattoi hän
olla ystävällinen ja hellä, milloin kova ja vieroittava, aina sen
mukaan kuin hänen päähänsä pisti. Ja toinen aina sen mukaan kuin tyttö
käänsi selkänsä, katseli häntä terävällä, kiivaasti leimahtavalla
katseella, ja hänen paheellisuutta ilmaisevat kasvonsa saivat väijyvän
ilmeen, ikäänkuin hänellä olisi joitakin petollisia tarkoituksia.

Eräänä kesäiltana, heidän kävellessään kastanjapuutarhan varjossa sanoi
Therese äkkiä lyhyen vaitiolon jälkeen, kasvoissaan vakava ilme:

-- Minä olen väsynyt! Ajatelkaapas, jos te olisitte olevinanne hevonen,
nyt, kuten ennenkin, Colombel? Mitä siitä sanotte?

Ohimenevä hymy levisi hänen huulilleen. Mutta toinen vastasi aivan
vakavasti: Kernaasti Therese.

Mutta tyttö kulki levollisena edelleen ja sanoi ainoastaan:

-- Se on hyvä. Tahdoin vaan tietää.

Ne jatkoivat kävelemistään. Pimeni pimenemistään puitten alla. He
puhuivat eräästä nuoresta kaupungin naisesta, joka oli mennyt naimisiin
upseerin kanssa. Samassa he tulivat pienelle sivukäytävälle, ja nyt
tahtoi Colombel vetäytyä syrjään antaakseen Theresen kulkea edellä.
Mutta tyttö lykkäsi hänet menemään eteenpäin käytävässä, niin että
hänen itsensä täytyi kulkea edellä.

Molemmat vaikenivat.

Ja niin hyppäsi tyttö äkkiä hänen selkäänsä samalla notkeudella kuin
entisinäkin päivinä, ollessaan hurja, pieni tyttö.

Eteenpäin mars! komensi hän tukahtuneella äänellä, jossa väreili
jotakin hänen entisestä intohimoisuudestaan.

Hän oli ottanut nuorelta mieheltä kävelykepin ja antoi hänelle sillä
iskun toisensa jälkeen. Näin ajoi hän häntä hurjassa juoksussa hämäräin
käytäväin halki samalla kun hän suonenvedontapaisesti riippui hänen
olkapäillään. Tällä aikaa antoi hän hänelle iskun toisensa jälkeen,
jotta hän juoksisi nopeammin. -- Toinen ei sanonut hänelle sanaakaan,
vaan hengitti raskaasti. Hento mies oli melkein nääntyä korkeakasvuisen
tytön painosta, jonka lämmin ruumis lepäsi hänen hartioillaan.

Mutta kun tyttö huudahti: "Nyt saattaa riittää", ei hän pysähtynyt.
Kuten mieletön, hyökkäsi hän edelleen ja tarttui samalla hänen
jalkoihinsa kiini, niin että hän ei voinut hypätä pois.

Hän oli edelleen hevosena, mutta hevosena, joka pillastui
ratsastajattarensa kanssa. Ja hän hyökkäsi tämän kanssa pois liiteriin,
jossa puutarhakaluja säilytettiin. Täällä heitti hän hänet lattialle
oljille ja turmeli hänet väkisin. Nyt oli vihdoinkin hänen vuoronsa
tullut -- nyt oli hän herrana.

Therese oli tullut vielä entistäkin kalpeammaksi; hänen huulensa olivat
punaisemmat ja silmänsä tummemmat kuin koskaan ennen...

Pari päivää sen jälkeen toistui sama näytelmä. Tyttö hyppäsi hänen
selkäänsä, tahtoi häntä kurittaa, ja jälleen syöksyi toinen hänen
kanssaan liiteriin ja heitti hänet lattian oljille.

Toisten seurassa oli hän nyt ystävällinen häntä kohtaan, kohteli häntä
hieman alentuvaisesti, kuten vanhempi sisar. Ja toinen vastasi hänelle
levollisella hymyllä. Mutta pohjaltaan olivat he nyt jälleen samassa
suhteessa toisiinsa kuin kuusi vuotta sitten. He leikkivät toistensa
kanssa kuin kaksi villiä petoa, jotka pureksivat toisiaan tahtoessaan
toisiaan miellyttää. Mutta nyt sai Colombel voiton.

Heidän rakkaudessaan oli jotakin kauhistavaa. Nyt otti Therese myöskin
Colombelin vastaan huoneeseensa. Hän oli antanut hänelle pienen
puutarhaportin avaimen. Mutta öisin täytyi hänen käydä sen huoneen
läpi, jossa Colombelin äiti nukkui. Sekä hän että Therese olivat
kuitenkin samalla kertaa niin rohkeita ja niin varovaisia, että kukaan
ei huomannut mitään. Kohtasivatpa he toisensa keskellä päivääkin.
Sellaisissa tapauksissa tuli Colombel ennen päivällistä, ja hänen
ollessaan siellä sulki Therese ikkunansa, että naapurit eivät heitä
näkisi. He tunsivat lakkaamatonta, polttavaa toistensa kaipuuta, ei
sitä varten, että voisivat sanoa toisilleen helliä sanoja, kuten toiset
rakastavaiset parit heidän iässään, vaan lakkaamatta taistellakseen
samaa taistelua keskenään. He riitelivät usein ja kasasivat silloin
toisilleen molemminpuolisia loukkauksia; heidän äänensä väreili
pidätetystä vihasta, koska he eivät uskaltaneet huutaa ääneen tahi
tapella niin että sitä olisi saattanut kuulla.

Ja niin oli Colombel jälleen tullut eräänä aamupäivänä. Hänen vielä
kulkiessaan paitahihasillaan ja paljasjaloin huoneessaan, tuli hänelle
äkkiä se ajatus, että hän tarttuisi Thereseen kiini ja nostaisi hänet
korkealle samalla tavalla kuin atleetit koettavat tehdä markkinoilla
voitettuaan jonkun. Mutta Therese koetti vapautua ja sanoi:

-- Anna minun olla! Sinä tiedät, että minä olen sinua vahvempi. Ja minä
saattaisin tehdä sinulle pahaa.

Colombel nauroi.

-- No teeppä sitten, mutisi hän, pudistellessaan häntä yhä edelleen. Ja
nyt painiskelivat he keskenään, kuten he usein tekivät, vaistomaisen
taisteluhalun ajamina. Useimmiten Colombelin voimat loppuivat. Ja
silloin hän nosti hänet ylös ja painoi hänet rinnalleen, kuten voittava
naisjättiläinen.

Mutta tällä kertaa vaipui Therese polvilleen ja Colombel heitti hänet
voimakkaalla tempauksella lattiaan. Hän seisoi voittoriemuisena hänen
edessään.

-- Näetkös nyt, että sinä et ole yhtään vahvempi minua, sanoi hän
loukkaavasti nauraen.

Therese oli tullut kalmankalpeaksi. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän
värisi vihasta niin että Colombelinkin valtasi kauhistus. Ah, hän olisi
voinut kuristaa hänet omilla käsillään! voittaa hänet kerta kaikkiaan,
tehdä lopun kaikesta. Ja nyt he kietoituivat jälleen toistensa
käsivarsiin ja painiskelivat sanaakaan sanomatta läähättävin rinnoin.
Se ei ollut enää leikkiä. Kylmä murhanhalun hengähdys kulki läpi
Theresen. Colombel alkoi korista. Therese rupesi pelkäämään, että joku
kuulisi ja lykkää hänet luotaan pelottavalla voimanponnistuksella.
Colombel löi ohimonsa piironginkulmaa vasten ja nääntyi hitaisesti
lattialle.

Therese veti syvään henkeä. Hän järjesti tukkansa peilin edessä ja
silitti hameensa. -- Voitetusta Colombelista ei hän sen enempää
huolehtinut. Hän kai voinee omin voimineenkin nousta. Niin liikutti hän
nuorta miestä jalallaan. Ja kun hän edelleen ei tehnyt pienintäkään
liikettä, nojautui tyttö hänen ylitsensä kevyesti väristen. Nyt hän
näki, että hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hänen silmänsä
lasimaiset ja hänen suunsa vääntynyt. Hänen ohimossaan ammotti pitkä ja
kapea haava.

Colombel oli kuollut.

Therese seisoi kuin kivettynyt ja sanoi sitten itsekseen:

-- Kuollut -- niin, nyt hän on kuollut.

Ja äkkiä valtasi hänet jäytävä kauhu sitä todellisuutta kohtaan, joka
häntä ympäröi. Eräänä silmänräpäyksenä oli hän todellakin tahtonut
hänet surmata. Mutta se oli ainoastaan mielettömän vihan hetkenä.
Silloinhan oikeastaan tahdotaan aina surmata, kun ollaan taistelussa,
mutta sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa tehdä, sen vuoksi että
kuolleet tulevat vaivaloisiksi jälkeen päin. Ei, se ei ollut hänen
vikansa. Hän ei ollut sitä tahtonut. Ja sen lisäksi hänen omassa
huoneessaan!

Hän puhui jälleen ääneen itsekseen: "Nyt se on ohi. Hän on kuollut eikä
häntä voi saada täältä pois ilman apua."

Ensimäisen silmänräpäyksen jäytävän kauhun jälkeen alkoi hän nyt hehkua
kuumeesta. Hänellä oli kuollut mies huoneessaan. Ja miten voisi hän
antaa mitään selitystä siihen, että tämä olisi hänen luonaan
paljasjaloin, paitahihasillaan ja ammottava haava ohimossa? Hän oli
hukassa.

Therese nojautui jälleen kuolleen ylitse ja katseli haavaa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä valtasi hänet niin äkillinen kauhistus, että hän
seisoi kuin kivettyneenä samassa asennossa. Hän kuuli Françoisen --
Colombelin äidin askeleet etehisestä. Ja sitten tunkeutui muitakin
askeleita ja ääniä hänen korviinsa -- ne olivat valmistuksia kutsuihin,
jotka hänen vanhempansa panisivat toimeen samana iltana. Minä
silmänräpäyksenä hyvänsä saatettaisiin häntä huutaa. Ja tuossa lepäsi
kuollut hänen huoneessaan -- hänen rakastajansa, jonka hän oli
surmannut -- vastustamattomin todiste hänen rikollisuudestaan.

Murheellisena nousi hän ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin
etsisi piilopaikkaa, mihin saisi kätkeä kuolleen. Hän katseli kaikkia
nurkkia ja vapisi samalla raivosta voimattomuutensa vuoksi.

Ei, ei ollut mitään nurkkaa, mihin hän voisi sen kätkeä. Alkoovi ei
ollut kyllin syvä ja kaappi oli liian kapea. Koko huone näytti voivan
tarjota hänelle ainoastaan mahdottomuuksia. Ja kuitenkin olisi se ollut
riittävä piilopaikka heidän rakkaudelleen. Äänettömin, kissamaisin
askelin oli hän hiljaa sinne hiipinyt, ja sitten poistunut samalla
tavalla. Koskaan ei hän ollut uskonut, että toinen joskus voisi tulla
näin raskaaksi!

Therese juoksi lakkaamatta edestakaisin huoneessa, ikäänkuin vangittu
petoeläin. Silloin sai hän äkkiä erään päähänpiston. Jos hän heittäisi
hänet ulos ikkunasta? Mutta kun hänet löydettäisiin alhaalla, niin
arvattaisiin heti mistä hän oli pudonnut. Siitä huolimatta veti hän
pois ikkunanverhot katsoakseen alas kadulle, ja silloin hänen katseensa
osui äkkiä vastassa olevaan nuoreen mieheen -- tuohon hulluparkaan,
joka lakkaamatta seisoi ikkunansa ääressä ja soitti huilua niin nöyrin
katsein...

Hän tunsi niin hyvin nämä kalpeat kasvoni jotka lakkaamatta tuijottivat
häneen. Eikä hän voinut ollenkaan häntä sietää -- tämä arka ihailu
pitkän matkan päästä teki hänet hermostuneeksi. Mutta nyt kohosi äkkiä
hymy Theresen sen kalpeille kasvoille. Hän oli pelastettu.

Tuo narri parka toisella puolella tunsi varmaankin orjamaista rakkautta
häntä kohtaan. Hän mukautuisi varmasti hänen tahtoonsa, olisipa vaikka
rikos kysymyksessä. Ja hän luonnollisesti palkitseisi hänet, --
lahjoittamalla hänelle rakkautensa tahi ainakin ruumiillisen minänsä.

Hän ei ollut rakastanut tuota miestä sen vuoksi, että hän oli liian
hento ja ujo hänelle, mutta nyt hän kuitenkin sen tekisi. Hän
kiinnittäisi itsensä häneen ainiaaksi lahjoittamalla itsensä hänelle,
jos hän auttaisi häntä pesemään itsensä puhtaaksi tästä verivelasta.
Hänen punaiset huulensa väreilivät ikäänkuin tämän uuden rakkauden
esimausta, joka äkkiä tuntui hänestä ärsyttävältä senvuoksi että esine
oli hänelle tuntematon.

Sitten nosti hän nopeasti kuolleen ylös niin kevyesti kuin se olisi
ollut vaatteisiin puettu vanki, kantoi hänet vuoteelle ja laski hänet
siihen.

Jonka jälkeen hän jälleen meni ikkunan ääreen, avasi sen ja heitti
lentosuudelman Julienille.


IV.

Julien oli sillä mielellä kuin häntä olisi vaivannut ilkeä uni.

Nähdessään Colombelin lepäävän sängyssä, ei hän sitä enää ihmetellyt,
vaan se tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Eihän
kukaan muu kuin pikku Colombel saattanut levätä täällä, tässä
alkoovissa ohimo halkaistuna ja jäsenet herpaantuneina kauhistuttavan
hekuman asennossa.

Therese puhui kauvan. Aluksi ei Julien kuullut mitä hän sanoi, hänen
sanansa saavuttivat hänet aivan kuin ääni etäisestä kaukaisuudesta.
Mutta sitten hän käsitti että tyttö antoi hänelle käskyn ja nyt hän
kuunteli tarkkaavaisuudella. Hän ei saisi lähteä sieltä heti, vaan
hänen täytyisi jäädä hänen huoneeseensa kunnes joutuisi puoliyö ja
kaikki vieraat poistuisivat. Hänen vanhemmillaan oli iltakutsut, ja
tämä esti häntä heti ryhtymästä toimeen, mutta suuresti katsottuna
saattoi tätä asianhaaraa pitää onnellisena sattumana. Sillä siten
olivat kaikki talon ihmiset toimissaan siinä määrässä, että kukaan
luultavasti ei tulisi Theresen huoneeseen. Kun aika olisi tullut,
ottaisi Julien kuolleen selkäänsä, menisi hänen kanssaan pois ja
heittäisi hänet Chanterclaireen Rue Beau-Soleilin alapuolelle. Therese
selitti kaikki tyyni hänelle niin rauhallisesti kuin olisi kysymys
maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

Kun hän oli lopettanut, laski hän kätensä nuoren miehen olkapäille ja
sanoi:

-- Oletteko ymmärtänyt minua -- ja tahdotteko tehdä niinkuin olen
sanonut?

Toinen säpsähti.

-- Olen, olen -- kaikki mitä te tahdotte. Saatatte käyttää minua
mielenne mukaan.

-- Antakaa minulle suudelma.

Julien painoi kauhistuneena suudelman hänen jääkylmälle otsalleen.
Sitte he molemmat vaikenivat.

Therese oli jälleen vetänyt kokoon sängyn verhot. Ja sitten vaipui hän
vihdoin jakkaralle: levätäkseen. Julien seisoi samalla paikalla
hetkisen, mutta sitten hänkin istuutui.

Françoisia ei kuulunut enää ulkopuolella olevasta huoneesta. Alhaalta
kuului silloin tällöin kumeaa sorinaa tahi melua.

Pimeni pimenemistään.

He istuivat täten pitkän aikaa liikahtamatta.

Julienin aivoissa takoi ja jyskytti, niin että hän ei kyennyt
käsittämään ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli Theresen luona, ja
tämä tieto täytti hänet autuuden tunteella. Äkkiä hän muisti, että
alkoovissa lepäsi kuollut mies, ja väristys valtasi hänet. Hän tunsi
olevansa tulemaisillaan aivan voimattomaksi. Tyttö oli siis rakastanut
inhoittavaa pikku Colombelia. Taivaan Jumala, miten se saattoi olla
mahdollista? Hän antoi hänelle anteeksi sen että hän oli hänet
surmannut; ainoa mikä häntä liikutti, oli Colombelin paljaat jalat,
joiden terät olivat hänen sänkynsä ulkopuolella. Niin, tuhatkertaisella
ilolla heittäisi hän hänet Chanteclaireen sillan päästä, sinne missä
vesi oli syvintä ja pimeintä. Sitten he olisivat molemmat päässeet
hänestä ja saattaisivat kaikessa rauhassa kuulua toisilleen. Ja kun hän
ajatteli tätä onnea, josta hän samana aamuna ei vielä ollut ehtinyt
uneksiakaan, näki hän äkkiä itsensä lepäävän samassa vuoteessa ja
samalla paikalla, joka nyt oli kuolleen Colombelin, ja hänet valtasi
uudelleen väristys.

Therese lepäsi jakkarallaan eikä liikahtanut. Hän oli peittänyt
kasvonsa molempiin käsiinsä, mutta hän ei tiennyt, miksi hän näin
istui. Johtuiko se ainoastaan ruumiillisesta ahdistuksesta vaiko siitä
kauhistavasta jännityksestä, jonka hän oli elänyt tänään? Vai oliko se
katumusta, surua rakastajan vuoksi, joka nyt nukkui viimeistä untansa?
Miettikö hän aivan levollisesti pelastussuunnitelmaa vai tahtoiko hän
ainoastaan salata tuskaansa, joka väänsi hänen kasvonsa? Hän ei voinut
perustella mitään vastausta näihin kysymyksiin.

Äkkiä alkoi kello lyödä. Ja nyt nousi Therese aivan hitaasti ja sytytti
pukuhuoneensa kynttilän. Hän oli jälleen voittanut tavallisen
levollisuutensa ja voimansa. Kuolleen, joka lepäsi ruusunväristen
silkkiesirippujen takana, näytti hän kokonaan unohtaneen. Levollisin
askelin kulki hän edestakaisin huoneessaan. Sitten hän sanoi
kääntymättä ympäri, samalla kun hän avasi tukkansa:

-- Minä pukeudun nyt iltakutsuja varten. Jos joku tulee, täytyy teidän
kätkeytyä alkooviin.

Julien istui ja katseli häntä. Tyttö kohteli häntä jo kuten
rakastettuansa; oli kuin yhteinen rikkomus olisi jo erottamattomasti
kahlehtinut heidät toisiinsa.

Therese käherteli tukkaansa. Julienin koko ruumis vapisi, kun hän
katseli häntä. Hän oli niin kaunis, niin viehättävä niskan ollessa
paljaana ja hienosti muodostuneiden käsivarsien hitaasti liikkuessa
edestakaisin hänen itsensä pyörittäessä kokoon kiharoitaan hennoilla
sormillaan.

Tahtoiko tyttö tällä häntä houkutella? Tahtoiko hän näyttäytyä hänelle
koko viehättävässä suloudessaan -- tuo rakastettu, jonka hänen tuli
taistella itselleen -- terästääkseen hänen rohkeuttaan?

Kun hän oli juuri vetämässä kenkiä jalkaansa, kuului askeleita
käytävästä.

-- Mene alkooviin, sanoi hän hiljaa.

Nopealla liikkeellä heitti hän liinavaatteen, jonka hän oli juuri
riisunut päältään, jäykistyneen ruumiin yli -- tämän vaatteen, joka
vielä oli lämmin hänen ruumiinsa kosketuksesta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Françoise sisään ja sanoi:

-- Teitä odotetaan alhaalla Mademoiselle.

-- Tulen heti, ystäväni, vastasi Therese levollisesti. -- Tule ja auta
minua pukemaan hamettani.

Julien katseli heitä verhojen poimusta, häntä värisytti tytön
kylmäverisyys. Hänen hampaansa kalisivat niin, että hänen täytyi painaa
kätensä lujasti suunsa eteen, ettei se kuuluisi. Aivan vieressään,
päälleasetetun naisen liinavaatteen alta näki hän Colombelin paljaan
jalan pistävän esiin. Entä, jos Françoise -- hänen äitinsä olisi
vetänyt pois esiripun ja kohdannut -- poikansa jalan!

-- Varo, ettei kukat irtaannu, sanoi Therese.

Hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta. Hän hymyili
kuin mikä nuori tyttö hyvänsä, joka iloitsee tanssiaisten ajatuksesta.
Hänen hameensa oli valkoista silkkiä, ja se oli runsaasti reunustettu
villeillä ruusuilla. Ja hänen nyt seisoessaan keskellä huonetta, oli
hän kuin tavattoman suuri, neitseellinen valkoinen ruusuvihko. Hänen
kaulansa ja hänen valkoiset käsivartensa kilpailivat hameen valkeuden
kanssa.

-- Miten kaunis te olette, mademoiselle, ah, miten te olette kaunis,
toisti vanha Françoise lakkaamatta. -- Mutta seppele puuttuu vielä --
odottakaa vähän!

Hän näytti etsivän kukkia ja vei kätensä sängynverholle ikäänkuin
tahtoakseen katsoa, olivatko ne joutuneet sängylle. Julien oli aivan
huudahtamaisillaan tuskasta. Mutta Therese, joka edelleen seisoi
hymyillen peilin edessä, sanoi aivan levollisesti:

-- Ei, seppele on tuossa piirongilla. Antakaa se minulle... Älä koske
minun sänkyyni! Sinne olen pannut kaikenmoista, sinä tuottaisit minulle
vain epäjärjestystä.

Françoise auttoi häntä kiinnittämään seppelettä. Sitten seisoi Therese
vielä pari silmänräpäystä jälellä ja katseli peiliin selvällä
mielihyvällä. Nyt hän oli valmis, tuli vain vetää hansikat käsiinsä.

-- Ei, ei, te olette todellakin kauniimpi ja siveämpi kuin itse madonna
kirkossa, mademoiselle Therese.

Nuori tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle. Sitten heitti hän
viimeisen silmäyksen peiliin, meni ovea kohti ja sanoi: "Tule nyt, niin
menemme... Sinä voit sammuttaa kynttilät."

Tuli äkkiä pimeys huoneeseen. Julien kuuli ovien sulkeutuvan Theresen
jälkeen ja hänen silkkilaahustimensa kohinan etehisestä. Hän ei
uskaltanut jättää alkoovia, vaan istuutui lattialle sängyn viereen.
Pimeä laskeutui kuten harso hänen silmilleen, hän ei saattanut nähdä
mitään, mutta oli lakkaamatta näkevinään kuolleen paljaan jalan
vierellään.

Hän ei tiennyt miten kauvan hän oli täten istunut, kun ovi avaantui.
Hän kuuli silkin kahinan ja ymmärsi, että se oli Therese. Hän asetti
jotakin piirongille ja sanoi hiljaa tulematta lähemmäksi:

-- Te ette ole varmaankaan syönyt mitään päivällistä tänään ja teidän
täytyy se nauttia täällä. Kuuletteko?

Hän kuuli jälleen tytön silkkilaahustimen kahisevan etehisessä. Ja nyt
hän nousi. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi alkoovissa, hän ei
saattanut enää sietää oloa tämän vuoteen, Colombelin ruumiin vieressä.
Samassa löi kello kahdeksan; hänen täytyi niinmuodoin odottaa vielä
kokonaista neljä tuntia. Sitten astui hän varsin varovasti pari askelta
eteenpäin.

Ulkona oli tähtikirkasta ja heikko valonhohde tunkeutui sisään
ikkunoista, niin että hän saattoi erottaa huoneessa olevat esineet.
Ainoastaan nurkissa oli täysin pimeää. Hän ei ollut luonteeltaan
pelkuri, mutta täällä, tässä huoneessa kohosi tuskanhiki lakkaamatta
hänen otsalleen. Hänestä tuntui siltä kuin huonekalut liikkuisivat ja
tulisivat uhaten häntä vastaan. Kolme eri kertaa oli hän kuulevinaan
syvän huokauksen alkoovista. Hän melkein jähmettyi kauhusta. Mutta kun
hän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ymmärsi hän että sen
täytyi olla juhlan humua alhaalta. Sieltä kuului vielä valssin säveliä
ja monien äänten iloinen sorina. Hän sulki silmänsä ja oli äkkiä
näkevinään edessään juhlallisesti valaistun tanssisalin, hän näki
Theresen neitseellisessä valkoisessa puvussaan lepäävän kuljettajansa
käsivarrella tanssissa. Koko huone väreili tanssimusiikin iloisista
sävelistä. Ja täällä oli hän yksin, tässä kauhistavassa huoneessa
hampaiden tuskasta kalistessa.

Äkkiä hän säpsähti ja tukka nousi pystyyn hänen päässään, hän oli
näkevinään valon välähdystä eräältä tuoleista. Mutta kun hän rohkaisi
itseään ja tutki asiaa lähemmin, huomasi hän, että se oli
valkosatiininen korsetti. Hän otti korsetin tuolilta, kätki kasvonsa
tähän esineeseen, johon tyttö oli kietonut ylpeän povensa ja veti
henkeensä sen tuoksulla itseään huumatakseen.

Ah, mikä hekuma! Hän tahtoi unohtaa kaiken muun. Ei, hän ei pitänyt
mitään kuolinvalvojaisia, hän piti rakkaudenvalvojaisia. Hän nojasi
otsansa rinnustaa vasten ja puristi edelleen huulensa valkoiseen
korsettiin. Niin eli hän ajatuksissaan rakkaudentarinansa. Vastapäätä,
kadun toisella puolella, näki hän oman huoneensa. Sen ikkuna oli auki.
Sieltä oli hän valloittanut Theresen uupumattomalla huilun soitollaan
illan toisensa jälkeen. Huilu oli niin kauniisti tulkinnut hänen
rakkauttansa, että nuori tyttö lopullisesti oli taipunut hänelle
hymyilemään. Ja tuo satiini jota hän kerran toisensa jälkeen suuteli,
oli palanen hänen omaa, valkoista, silkinsileää hipiätään, jonka hän
oli jättänyt jälelle, jottei hän tulisi kärsimättömäksi. Hänen
mielikuvituksensa oli niin elävä ja niin pettävästi todellisuutta
muistuttava, että hän kääntyi ikkunasta ja hyökkäsi ovea kohti,
luullessaan kuulevansa tytön tulevan.

Mutta sitten hän tuli äkkiä täysin valveilleen ja näki todellisuuden
sellaisena kuin se oli. Ja nyt hän teki intohimoisen päätöksen. Niin,
hän ei viipyisi, hän palaisi jo takaisin tänä yönä. Tyttöhän oli niin
hurmaavan kaunis, ja hän rakasti häntä niin mielettömästi. Niin, niin,
hän kääntyisi takaisin heti, kadottamatta ainoatakaan minuuttia heti
kuin olisi heittänyt taakkansa jokeen. Vavisten hermoväristyksestä puri
hän korsettia tukahduttaakseen ne nyyhkytykset, jotka tahtoivat päästä
hänen polttavasta rinnastaan.

Kello löi kymmenen. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut siellä
vuosikausia. Ja hän jatkoi odottamistaan. Piirongilta hän löysi leipää
ja hedelmiä ja hän söi halukkaasti seisaallaan. Sen jälkeen hänet
valtasi hillittömän nälän tunne, jota ei voinut tyydyttää. Mutta se
antaisi kenties hänelle kuitenkin uusia voimia. Syötyään valtasi hänet
sanomaton väsymys. Oli kuin tämä yö ei koskaan loppuisi. Alhaalta
kuului tanssimusiikki yhä vilkkaampana hänen korviinsa --- sitten hän
kuuli ensimäisten vaunujen vierivän pois. Ja hän tuijotti jäykästi
ovelle, kunnes hän äkkiä näki päivänvaloa avaimenreiästä. Nyt ei hän
edes piilottautunut. Paha kyllä jos joku sattuisi tulemaan sisälle!

-- Ei, kiitos, Françoise, sanoi Therese, joka avasi oven kynttilä
kädessä. Mene sinä ja asetu levolle, sinä olet varmaankin väsynyt.

Hän sulki oven jälkeensä ja lukitsi sen. Näin jäi hän seisomaan pariksi
silmänräpäykseksi sormi suulle painettuna.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vaikka hän oli tanssinut. Hän ei sanonut
sanaakaan, laski kynttiläjalan pois luotaan ja istuutui Julienia
vastapäätä. Täten odottivat he vielä puolen tuntia, katsellen toisiaan
hiljaisuudessa.

Kaikki vieraat olivat lähteneet ja talo tuntui uupuneen uneen, mutta
kaikkein enin teki Thereseä rauhattomaksi se, että Françoise nukkui
viereisessä huoneessa. He kuulivat hänen ensiksi käänteleivän huoneessa
sinne ja tänne, sitten hänen sänkynsä narisi, hän oli niinmuodoin
laskeutunut levolle. Pitkän aikaa kuulivat he hänen lakkaamatta
käänteleivän, hänelle näytti olevan vaikea saada unta. Vihdoinkin
kuului, että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, hän nukkui.

Koko ajan oli Therese kohdistanut vakavan katseensa Julieniin. Ja nyt
hän sanoi:

-- Menkäämme!

He vetivät pois ruusunväriset verhot ja auttoivat pienen Colombelin
pukemista, jonka kasvot nyt olivat aivan ruumiinväriset.

Kun tämä oli tehty uivat molemmat hiessä.

-- Menkäämme! toisti tyttö.

Silmänräpäystäkään viivähtämättä tarttui Julien kuolleeseen ja heitti
hänet olkapäilleen, kuten teurastajan on tapana kantaa vasikoita.
Julienin leveä selkä taipui taakan alla, ja kuolleen jalat riippuivat
noin metrin päässä lattiasta.

-- Minä menen ensiksi, sanoi Therese reippaasti, -- ja minä pidän teitä
takista kiini, niin että teidän tarvitsee ainoastaan seurata mukana.
Mutta se teidän täytyy tehdä hitaisesti.

Ensiksi täytyi heidän nyt mennä huoneen läpi, jossa Françoise makasi.
Tämä oli vaikein tehtävä. Kun he olivat päässeet ovelle asti, kolahti
toinen kuolleen jaloista tuoliin, ja Françoise heräsi jyrinästä. He
kuulivat hänen kohottavan päätänsä ja mutisevan muutamia epäselviä
sanoja. Ja siinä he nyt seisoivat liikkumattomina, tyttö oven vieressä
ja nuori mies aivan hänen takanansa ruumis olkapäillä, molemmat
vapisten kauhusta että kuolleen äiti heidät huomaisi, heidän ollessaan
matkalla heittääkseen ruumiin jokeen. Se oli sietämättömimmän tuskan
hetki. Mutta parin minuutin kuluttua näytti Françoise jälleen
nukkuneen, ja he hiipivät varovasti etehiseen.

Siellä heitä kuitenkin odotti uusi kauhun aihe. Markiisitar ei ollut
vielä mennyt vuoteelleen, ja kapea valonjuomu tunkeutui hänen
huoneestaan, jonka ovi oli vielä raollaan. Nyt he eivät uskaltaneet
eteenpäin eivätkä kääntyä ympäri.

Julien tunsi, että pikku Colombel varmasti liukuisi alas hänen
olkapäiltään, jos hänen vielä kerran täytyisi kulkea äidin huoneen
läpitse.

Noin neljännestuntiin ei hän uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä.
Theresellä oli kuitenkin se kamala rohkeus, että hän uskalsi tukea
ruumista, jotta Julien ei väsyisi. Vihdoin sammui markiisittaren
kynttilä, ja he jatkoivat vaellustaan portaita pitkin.

Therese avasi vanhan käyttämättömän oven -- ja kun Julien meni
taakkansa kanssa Place des Quatres-Femmesin yli, näki hän hänen
seisovan Hotel Marsannen sammaleilla peitetyllä portaalla
tanssipuvussaan.

Ja tyttö odottaisi häntä.


V.

Julienilla oli voimia kuin härällä, eikä pikku Colombel tuntunut
hänestä raskaalta. Hän tuskin tunsikaan taakkaansa, ja hänet valtasi
jonkinlainen saatanallinen ilo sen johdosta, että kuollut oli niin
kevyt ja hento. Niin, nyt ei pikku Colombel enää kulkisi ohi ja
nauraisi hänelle hänen huilua soittaessaan, eikä hän enää suututtaisi
myöskään häntä kujeillaan kaupungissa. Ajatellessaan, että hänen
onnellinen kilpailijansa nyt riippui kylmettyneenä ja kankeana hänen
olkapäillään, tunsi hän tyydytyksen tunnetta, joka levisi koko hänen
olemukseensa. Hän asetti taakkansa olalleen vähän paremmin, puri yhteen
hampaansa ja meni reippaasti eteenpäin.

Ulkona oli aivan pimeää. Ainoastaan kapteeni Pidouxin luota näki hän
valoa. Kapteeni ei kenties ollut oikein terve, hän näkyi kävelevän
edestakaisin huoneessaan. Julien tuli levottomaksi ja meni kadun
vastakkaiselle puolelle, jossa hän pysyttelihe aivan likellä
rakennusten seiniä. Silloin kuului äkkiä hiljaista yskimistä, ja tämä
ääni nosti kylmän väreen Julienin selkärankaan. Hän pysähtyi erääseen
porttikäytävään ja näki asianajaja Savournainin rouvan seisovan
ikkunansa ääressä saadakseen raitista ilmaa. Tämä oli nyt todellakin
onneton sattuma, sillä koko kortteli lepäsi tavallisesti syvässä unessa
tähän vuorokauden aikaan. Mutta onneksi palasi madame Savournain pian
nukkuvan puolisonsa viereen -- hänen kuorsauksensa kuului selvästi
kadulle avoimesta ikkunasta.

Kun tämä ikkuna oli jälleen suljettu, meni Julien jälleen nopein
askelin paikan yli.

Tultuaan rue Beau-Soleiliin tunsi hän itsensä varmaksi. Ja nyt hän sai
äkkiä vastustamattoman halun ruveta aivan mielettömästi juoksemaan. Hän
tiesi että se oli vaarallinen ja mieletön yritys, mutta hän ei voinut
muuta. Hän tunsi edelleen tyhjän Place des Quatre-Femmesin takanaan
molempine valaistuine ikkunoineen, jotka seurasivat häntä kuin
vakoilevat silmät. Hän juoksi voimiensa takaa, ja hänen askeleensa
kuuluivat kivitystä vastaan niin kovilta, että hän luuli jonkun juosten
tulevan hänen perässään.

Äkkiä hän pysähtyi.

Noin kahdenkymmenen metrin päästä kuuli hän upseerien ääniä, jotka
olivat päivällisateriallaan erään vaalean leskirouvan luona rue
Beau-Soleilin varrella. He olivat oletettavasti myöhästyneet
punssilasin ääressä -- olivat ehkä juhlineet jonkun toverin ylennyksen
vuoksi.

Jos he tulisivat pitkin katuja, olisi hän hukassa. Syrjäkatuja ei ollut
ja kääntyminen oli liian myöhäistä. Hän kuuli heidän askeleensa ja
heidän miekkojensa kalinan, ja hänet valtasi mieletön tuska.

Mutta melu heikkeni heikkenemistään ja hävisi vihdoin. Hän odotti vielä
hetkisen, sitten päätti hän jatkaa. Nyt koetti hän synnyttää niin vähän
melua kuin mahdollista. Kernaimmin olisi hän kulkenut paljasjaloin,
mutta saappaiden riisumiseen menisi liian pitkä aika.

Vihdoinkin oli hän kaupungin portilla. Täällä ei ollut
tullivahtimestaria eikä vartioita. Hän saattoi siis esteettä jatkaa
matkaansa. Mutta saavuttuaan kadun päähän näki hän äkkiä suuren avoimen
tasangon edessään sinertävässä valaistuksessa. Raitis ilmaveto virtasi
häntä vastaan, ja hänestä tuntui siltä kuin koko ihmispaljous odottaisi
häntä tuolla kaukana. Täytyihän heidän nähdä hänet, ja pelottava,
moniääninen huuto kohoaisi taivasta kohti.

Nyt oli hän jo sillan luona. Hän saattoi jo erottaa valkealle
kimaltelevan tien ja molemmat matalat graniittipilarit ja hän kuuli
Chanteclairin veden hiljaisen, hopeankirkkaan loiskinan.

Lopuksi hän rohkaisi itseään ja kulki eteenpäin selkä koukussa,
edelleen tuskassa kaikista äänettömistä kysymyksistä, joiden hän luuli
itseään ympäröivän. Pahin oli itse sillan yli pääsy. Hänen kulkiessaan
sitä tuntui hänestä kuin koko kaupunki häntä katseleisi. Sillan
toisessa päässä hän tahtoi levätä hetkisen, samalla paikalla, jossa hän
niin usein oli istunut iltaisin koipiaan heilutellen. Siinä laajeni
Chanteclaire jonkinlaiseksi lammikoksi, suureksi mustaksi syvänteeksi,
jonka pinnalla siellä täällä näkyi pieniä pyörteitä. Miten usein hän
olikaan huvitelleinut heittämällä kiviä tähän syvyyteen ja ylös
kohoavien vesikellojen luvusta koettanut laskea, miten pitkä matka
saattoi olla sen pohjaan!

Niin, juuri tässä se oli. Julien tunsi kiven, jolla hänen aina oli
tapana istua. Hän nojautui eteenpäin ja katsoi alas tyyneen veteen.
Tässä se oli. Hän laski taakkansa hartioiltaan rintavarustukselle.

Hän tunsi vastustamattoman halun vielä kerran katsoa pientä Colombelia,
ennenkuin hän heittäisi hänet veteen. Joskin kaikki kaupungin asukkaat
olisivat seisoneet hänen ympärillään, niin olisi hän tehnyt sen joka
tapauksessa.

Hän seisoi muutamia sekunteja ja katseli kuollutta. Aukko ohimon
kohdalla oli nyt tullut mustaksi.

Ja nyt tuli hänelle kiirut täyttää tehtävänsä. Välttääksensä melua otti
hän ruumiin käsivarsiltaan ja antoi sen hitaasti liukua veteen. Mutta
hän ei tiennyt ollenkaan, miten hänestä tuntui kuin kuollut olisi
puristanut molemmin käsivarsin hänen kaulaansa, ja niin lujasti, että
oli vähällä vetää hänet mukaansa. Julienille onnistui kuitenkin
reippaalla sivuhypyllä pelastautua.

Pikku Colombel oli tahtonut ottaa hänet mukaansa.

Kun hän jälleen istuutui kivelleen, tunsi hän itsensä äkkiä aivan
voimattomaksi. Hän istui siinä täysin murtuneena, selkä koukussa ja
käsivarret ja koivet veltosti riippuen, kuten uupuneella vaeltajalla.
Ja sitten tuijotti hän alas tyyneen veteen, jonka pinta ainoastaan
taholla ja toisella kevyesti väreili...

Mutta nyt se oli ohi. Täysin siemauksin veti Julien kevyttä maailmaa ja
seurasi katseellaan joen kirkkaita laineita, jotka kiemurtelivat
tummien puuryhmien välitse. Ja juuri tämä pieni maailman kulma tuntui
hänestä nyt ikuisen rauhan, hiljaisen, salaperäisen autuuden
lupaukselta...

Sitten hän ajatteli Thereseä. Hän odotti häntä, sen hän tiesi. Milloin
tahansa saattoi hän nähdä hänet sellaisena kuin hän seisoi sammalen
peittämillä portailla, vanhan sisäänkäyntioven vierellä. Hän seisoi
siinä upeana ja ylpeänä valkoisessa, villeillä ruusuilla reunustetussa
silkkihameessaan. Hänelle oli kuitenkin oletettavasti tullut liian
kylmä siellä seisoessaan, ja silloin hän oli mennyt ylös jälleen
odottaakseen häntä huoneessaan. Oven oli hän jättänyt auki ja sitten
mennyt vuoteelleen, aivan kuin morsian hääiltana.

Paljas sen ajatteleminen oli sanomattomani suloista! Koskaan ei kukaan
nainen ollut häntä vielä sillä tavalla odottanut. Mutta hänen jalkansa
tuntuivat niin raskailta, hän pelästyi että hän nukkuisi. Oliko hän
raukkamainen?

Voidakseen kohota ylös, ajatteli hän, miten hän oli katsellut Theresen
pukeutumista. Hän oli näkevinänsä, miten hän kohotti paljaita
käsivarsiaan ja liikutti hienoja käsiään edestakaisin.

Hän kiusasi itseään näillä muistoilla. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka
häntä ympäröi, hän ajatteli hänen valkoista hipiätänsä, hän ajatteli
sitä kauhun ja hekuman sekaista tunnetta, jota hän oli tuntenut hänen
huoneessaan ja joka oli huumannut hänen aistinsa.

Ja pitikö hänen nyt luopua kaikesta tästä huumaavasta autuudesta, jonka
etumaku jo poltti hänen huuliaan? Ei, ei -- kernaammin laahustaisi hän
sinne polvillaan, jos jalat kieltäisivät palveluksensa.

Mutta taistelu oli jo edeltäkäsin menetetty. Hänen rakkautensa oli
voitettu. Hän ei tuntenut mitään muuta kun vastustamattoman halun
nukkua, nukkua lakkaamatta.

Theresen kuva kelmeni yhä enemmän hänen muistostaan. Oli kuin korkea,
musta muuri kohoaisi heidän välilleen -- ikäänkuin hänen täytyisi
kuolla, jos hän häntä edes koskisikaan. Oli jotakin ruumiinhajua hänen
sammuvassa halussaan.

Ei, se oli aivan mahdotonta. Täytyisihän katon hänen huoneessaan
syöksyä hänen ylitsensä, jos Therese lepäisi hänen sylissään.

Nukkua -- ei koskaan muuta kuin nukkua --- ah, miten se mahtaa tuntua
hyvältä silloin kuin ei ole mitään, joka on valvomisen arvoista. Eihän
hänet tarvinnut välttämättömästi mennä postiin aamulla -- mitäpä se
maksaisi vaivaa? Hän ei enää koskaan soittaisi huilua, ei koskaan
seisoisi ikkunassa -- miksi hän ei siis nukkuisi?...

Hänen elämänsä oli ollutta ja mennyttä, hän saattoi lähteä lepoon.

Ja nyt tuijotti hän alas veteen. Hän tahtoisi kernaasti nähdä lepäisikö
pikku Colombel vielä siellä jälellä.

Colombel oli viisas nuori mies. Hän tiesi varsin hyvin mitä hän teki
tahtoessaan vetää hänet mukaansa.

Virran laineet ajoivat takaa toisiaan sävelissä loiskien, ja tumman
maiseman yllä lepäsi juhlallinen rauha.

Julien änkytti kolme kertaa Theresen nimeä. Sen jälkeen painautui hän
virtaan kuin kuollut kappale. Vesi kohosi korkealle ja sulkeutui sitten
vaahdoten hänen ylitsensä. Laineet saivat pian tavallisen, levollisen,
loiskivan kulkunsa...

Kun molemmat ruumiit löydettiin, luultiin että nuoret miehet olivat
olleet taistelussa keskenään. Julien oli luonnollisesti asettunut
vaanimaan kostaakseen Colombelille hänen ivantekonsa; hän oli
todennäköisesti lyönyt häntä kivellä ohimoon ja sitten heittäytynyt
itse jokeen.

Kolme vuotta sen jälkeen meni Therese de Marsanne naimisiin nuoren
kreivi de Veteuilin kanssa. Morsiamena oli hän puettu mustiin ja hänen
kauneissa kasvoissaan oli neitseellisen ylpeyden ilme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakkauden uhri" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.