Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kapina
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kapina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAPINA

Historiallinen romaani


Kirj.

Honoré de Balzac


Ranskankielestä suomentanut Jalmari Hahl

Alkuteoksen nimi: Les Chouans.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.

O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

       Alkulause.
    I. Väijytys.
   II. Fouchén tuuma.
  III. Huomeneton päivä.



Alkulause.


_Honoré de Balzac_ syntyi toukokuun 16 päivänä 1799 Toursin
kaupungissa., Hänen isänsä Bernard-François Balzac oli Ludvig XVI:n
aikana ollut asianajaja neuvostossa ja sai myöhemmin hirmuvallan
päivinä toimen armeijan muonitusvirastossa. V. 1797 hän 51-vuotiaana
nai erään esimiehensä tyttären, 19-vuotiaan Anne-Charlotte-Laure
Sallombier'n, jolla oli hyvin hermostunut ja oikullinen luonne. Kohta
senjälkeen hän muutti Toursiin, missä sai sairaalanjohtajan paikan.
Bernard-François oli hyvänlaatuinen, helläsydäminen ja avulias mies.
Hirmuvallan aikana hänen onnistui pelastaa useita ystäviänsä pyövelin
piilulta, mutta joutui siinä itse vaaran ja epäluulon alaiseksi. Eräs
vaikutusvaltainen konventin jäsen sai kuitenkin piiloitetuksi hänet
Robespierren vaanivalta silmältä.

Ensimäiset lapsuudenvuotensa Honoré vietti osaksi imettäjänsä,
osaksi vanhempiensa talossa. Isä ei näy suuresti huolehtineen
lapsistaan -- paitsi Honoréta oli vielä kolme muutamasta, joista
kirjailija jo aikaisin lähimmin liittyi Laure-nimiseen sisareensa,
-- mutta kohteli varsin lempeästi heidän viatonta vallattomuuttaan.
Äiti sitävastoin oli heille ankara. Kahdeksanvuotiaana pantiin
poika lähellä olevan Vendômen kouluun, jota kävi aina vuoteen
1813. Tässä täysihoitola-koulussa vallitsi sotilaallisen ankara
kuri. Rangaistukset olivat armottomat, kuten esim. ruumiillinen
kuritus espanjalaisella ruokokepillä ja karseriin sulkeminen, joka
saattoi venyä, kuukaudenkin pituiseksi. Kouluvankilan paikka oli
jotenkin vaatimaton; se oli nimittäin halkovaja. Siihen nuori Honoré
tuontuostakin teljettiin. Edistys luvuissa ei ollut käytöstä parempi.
Honoréta pitivät opettajat huonolahjaisena ja laiskana oppilaana.
Henkiset harrastukset eivät kuitenkaan tänäkään aikana suinkaan
olleet hänelle vieraat. Hän luki ahkerasti kirjallisuutta, jota sai
lainata koulun kirjastosta. Jopa hän kirjoitti runokokeitakin, jotka
kuitenkin säilyneistä näytteistä päättäen olivat epäonnistuneita.
Tämä omin päin tapahtuva lueskelu rasitti niin hänen henkisiä
kykyjään, että hän melkein mielisairaana palasi kotiansa.

Hänen parannuttuaan perhe v. 1814 muutti Parisiin, missä nuori
Honoré jatkoi opintojaan osaksi yksityisopistoissa, osaksi Sorbonnen
yliopistossa. V. 1817 hän asettui Mervillen asianajotoimistoon.
Siinä, ja myöhemmin toimiessaan notaari Passez'n avustajana,
hän perehtyi lakiasioihin, joiden tarkka tunteminen kuvastuu
hänen romaaneissaan, varsinkin romaaneissa _Interdiction_ ja
_César Birotteau_. Eräänä talvi-iltana v. 1818 hän ilmoitti
hämmästyneille vanhemmilleen aikovansa ruveta kirjailijaksi. Isä
huomautti hänelle silloin muun muassa: "Tiedät itse, millainen
kirjailijan tie on. Sillä astuja on joko kuningas tai lakeija."
-- "Hyvä", huudahti Honoré. "Minusta tulee kuningas." Isä, joka
tosin suuresti epäili poikansa kirjailijalahjoja, suostui tämän
varman itsetietoisuus-ilmauksen jälkeen hänen tuumiinsa ja myönsi
hänelle kaksivuotisen koe-ajan, jota lisäksi lupautui tukemaan
1500 frangin suuruisella vuotuisella rahasummalla.

Nyt muutti Honoré Parisiin viheliäiseen pieneen ullakkohuoneeseen,
jossa äitinsä toivoi hänen kirjailijaoikkunsa ennen pitkää haihtuvan.
Mutta päinvastoin nuori kirjailija mitä tarmokkaimmin ryhtyi
toteuttamaan taiteilija-unelmiaan. Scottin ja Byronin, Delavignen
ja Chateaubriandin runohenkilöt liikkuivat hänen mielessään,
lumoten ja hedelmöittäen mielikuvitusta. Samalla hän kaukaa
kuuli jättiläiskaupungin valtavan humun, ja kaikki tämä innosti
erakkomaista nuorukaista luomaan ja ponnistamaan eteenpäin,
saavuttaakseen kuuluisuuden.

Valitessaan aiheita hän viimein kiintyi Cromwellin raudanlujaan
persoonallisuuteen, jonka päätti tehdä näytelmän keskushenkilöksi.
Ylen suuria hän toivoi tältä näytelmältään. Mutta kun hän
vihdoin saatuaan sen valmiiksi v. 1820 luki sen omaisilleen ja
muutamille tilaisuuteen kutsutuille tuttaville, he lukemisen aikana
haukottelivat, mikä ilmeisen selvästi todisti, ettei se heihin
"vaikuttanut". Eräs läsnäolijoista, Ranskan akatemian jäsen Andrieux,
antoi kappaleesta sen murhaavan arvostelun, että nuori Balzac
"saattoi ruveta miksi muuksi tahansa kuin kirjailijaksi". Tästä
vastoinkäymisestä ei Balzac kuitenkaan masentunut, vaan virkahti:
"Murhenäytelmät eivät ole minun alaani, siinä kaikki." Ja hän
työskenteli edelleen.

Äidin kehoituksesta jäi kivulloiseksi käynyt kirjailija nyt asumaan
vanhempiensa Villeparisis'issa olevaan kotiin. Mutta riippuvaisuus
painoi häntä, ja hänen hartain toivonsa oli siitä vapautua.
Riippumattomuuden ihanteen hän luuli olevan saavutettavissa
kirjallisella toiminnalla. Vuosina 1822-25 hän julkaisi Walter
Scottin mallisia romaaneja kokonaista 30! Mutta ne eivät tuottaneet
hänelle mainetta eivätkä taloudellista itsenäisyyttä. Ne eivät
kirjalliselta arvoltaan ole huomattavia, eivätkä ne ilmaise tulevaa
suurta ihmissielun tuntijaa. Myöhemmin Balzac ei tunnustanut niitä
omikseen.

Kun nämä toiveet pettyivät, ja kodin valtikka, varsinkin äidin sitä
pidellessä, kävi liian raskaaksi kestää, hän lähti kotoansa Parisiin,
liikeyrityksillä saavuttaakseen toivotun riippumattomuuden. Balzacin
ensimäinen liikeyritys oli helppohintaisten klassikko-painosten
julkaiseminen. Se epäonnistui, kun häneltä puuttui rahoja hankkeensa
riittävään ilmoitteluun -- kirjakauppiaat kieltäytyivät myymästä
näitä helppohintaisia teoksia. Toinen samankaltainen yritys ei
onnistunut paremmin. Se oli Balzacin perustama kirjapaino. Hän
oli kokematon kuten nuori liiketoverinsakin, ja lopulta täytyi
koko kirjapaino myydä polkuhinnasta. Kaikki nämä taloudelliset
vastoinkäymiset laskivat nuoren kirjailijan hartioille velkataakan,
jonka paino ani harvoin keveni. Vuosina 1836, 1846 ja 1848 seurasi
vielä samanlaiset romahdukset kuin yllä on kerrottu.

Korviaan myöten velkaantuneena Balzac v. 1827 asettui asumaan pieneen
Tournon-kadun varrella olevaan huoneeseen, alottaen sitkeän taistelun
toimeentulostaan, tehden työtä kuusitoista tuntia vuorokaudessa.

Balzacin ensimäinen tuotantokausi oli liikkunut Walter Scottin
merkeissä. Toisen tuotantokautensa alussa hän niinikään otti
esikuvakseen saman kuuluisan kirjailijan. Samoin kuin Walter
Scott oli valinnut Skotlannin historiasta, päätti Balzac valita
Ranskan historiasta aiheet romaanisarjaan. V. 1829 hän julkaisi
ensimäisen tämänsuuntaisen romaaninsa, nimeltä _Les Chouans ou
la Bretagne en 1799_ (nyt suomennettu nimellä "Kapina"). Se on
muun muassa merkillinen siitä, että se oli hänen ensimäinen
kaunokirjallinen teoksensa, jonka hän julkaisi omalla nimellään
varustettuna. Vasta tämä teos toi esiin Balzacin suuret ominaisuudet
romaaninkirjoittajana, yleisö tunnusti ne osaksi, ja siitä hän
tunsi maaperän vankaksi jalkojensa alla, rohkaistuen yhä uusiin
ponnistuksiin.

Alkuperäisen tuumansa romaanien muodossa tarjota kokonaiskuva
kansansa kulttuurihistoriasta Balzac myöhemmin hylkäsi, rajoittuen
kuvaamaan oman aikansa tapoja, ja suurimman osan seuraavista ylen
runsaslukuisista romaaneista hän myöhemmin yhdisti jättiläismäiseksi
kokonaissarjaksi nimeltä _La comédie humaine_. Tämän sarjan
romaaneista mainittakoon muutamat, kaikkein parhaat: _Eugénie
Grandet, Le Père Goriot, La recherche de l'absolu, Les illusions
perdues, Un ménage de garçon, Le lys dans la vallée, Splendeurs et
misères des courtisans, César Birotteau, La cousine Bette, Le cousin
Pons_. Edellämainituistakin on jo jokunen hiljakkoin suomennettu.

_La comédie humaine_ jakautuu useihin ala-osiin, ja se
tarjoaa kuvauksia mitä erilaisimmilta ihmiselämän aloilta.
Mainitsemme ainoastaan muutamia: politiikka, perhe, virkamiehistö,
sotilas- ja kauppiassääty, taiteilijamaailma. Joka säädyllä, joka
luonnonlaadulla, joka maailmankatsomuksella on edustajansa tässä
loppumattomassa taulugalleriassa.

Jo v. 1846 oli Balzacin lemmitty, puolalainen kreivitär Hanska,
luvannut hänelle kätensä. Mutta vasta maaliskuun 14:ntenä päivänä
1850 hän vietti häänsä. Kauan ei kuuluisa kirjailija saanut nauttia
avioelämän onnea. Jo samana vuonna, elokuun 18 päivänä, hän muutti
manalle.

       *       *       *       *       *

Kirjeessä vuodelta 1828 Balzac antaa luonteestaan ja sielunelämästään
seuraavan kuvauksen: "Tutkin itseäni ihan kuin olisin toinen henkilö:
viiden jalan ja kahden tuuman pituiseen persoonaani sisältyy kaiken
maailman ristiriita ja vastakohtaisuus; se, joka pitää minua
itserakkaana, tuhlailevana, paatuneena, kevytmielisenä, hätiköivänä,
tyhmänä, huolimattomana, välinpitämättömänä, ajattelemattomana,
pintapuolisena, lavertelevana, tahdittomana, epäkohteliaana,
itsepäisenä tai oikullisena, on yhtä oikeassa kuin se, joka pitää
minua säästäväisenä, vaatimattomana, luotettavana, tarmokkaana,
työteliäänä, hienotunteisena j.n.e.; se, joka sanoo minua pelkuriksi,
ei puhu todemmin kuin se, joka sanoo minua rohkeaksi. Olen valmis
kaikkiin yllätyksiin oman persoonani puolelta ja luulen lopulta, että
olen pelkkä nukke asianhaarojen käsissä."

Tämä itsearvostelu on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin
ajoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei
mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan
mielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.

Taiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä,
havaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen
tyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa
ylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja
vähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen
käsityksen, että se, _mitä_ hänellä on kerrottavana, on monta vertaa
arvokkaampaa kuin se tapa, _miten_ hän sen kertoo. Kuitenkin olisi
vahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla
ja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin
tyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä
hylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla
paljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan
voimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka
pienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.

Harvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän
puhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä.
Ja tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä
tallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.

Jo romaani "Kapina" (_Les chouans_) tarjoaa viljalti täysipitoisia,
mieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas
ja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen
kaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen
ja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen
Marche-à-Terre, y.m.

Tässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia
ainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan.
Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä
mestaus.

Naisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea,
jota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen
eroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan
maailmankirjallisuudessa.

J. H--l.



I

Väijytys.


Ensimäisinä päivinä vuotta VIII, vendémiaire-kuukauden alussa, tai
nykyisen ajanlaskun mukaan loppupuolella syyskuuta vuonna 1799, oli
sataan nouseva joukko talonpoikia ja melkoinen määrä porvareita
aamulla lähtenyt Fougères'sta matkalle Mayenneen ja kiipesi ylös
Pèlerine-vuorelle, joka kohoaa puolitiessä Fougères'n ja Ernéen
välillä. Viimemainittu on pikkukaupunki, jossa matkustajilla on
tapana levähtää.

Erikokoisiin ryhmiin jakautuneessa joukossa oli henkilöitä niin
eri seuduilta ja erilaisilta toimialoilta sekä niin erikoisissa
pukimissa, ettei liene tarpeetonta esittää niiden luonteenomaisia
erilaisuuksia, jotta tämä kertomus saisi sellaisen vilkkaan
värityksen, johon meidän aikanamme pannaan niin paljon arvoa, vaikka
tosin sellainen eräiden arvostelijain mielestä vahingoittaa tunteiden
kuvausta.

Suurin osa talonpojista astui avojaloin, eikä heillä ollut muita
vaatteita kuin suuri kaulasta polviin ulottuva vuohentalja ja
hyvin karkeasta valkoisesta palttinasta tehdyt housut, joiden
kudos todisti teollisuuden laiminlyömistä noilla seuduilla. Heidän
pitkät hiuksensa, jotka leveinä töyhtöinä valuivat hartioille,
sekaantuivat vuohenkarvoihin ja peittivät täydellisesti kasvot,
niin että helposti saattoi luulla taljaa heidän omaksi nahakseen ja
ensi katseella päätellä poloisia niiksi eläimiksi, joiden vuotia
he käyttivät vaatetuksenaan. Mutta seuraavassa tuokiossa näki
hiuksien lomitse silmien kiiluvan kuin kaste tiheässä ruohikossa.
Ja vaikka kuvastivatkin inhimillistä järkeä, ne herättivät varmasti
enemmän kauhistusta kuin mielihyvää. Päätä verhosi likainen punainen
villalakki, vivahtaen siihen fryygialaiseen patalakkiin, jonka
tasavalta silloin omaksui vapauden vertauskuvaksi. Olallaan kantoi
kukin paksua ryhmyistä tammisauvaa, jonka päässä riippui pitkä,
niukkoja eväitä sisältävä kaksipäinen pussi.

Toisilla oli vielä patalakin päällä leveälierinen karkeahuopainen
hattu, jonka laitoja koristi kirjava villapuuhka. Näiden henkilöiden
puvut, jotka olivat kokonaan tehdyt samasta palttinasta kuin
edellisten housut ja pussit, eivät näyttäneet jälkiäkään uudenajan
sivistysoloista. Heidän pitkät hiuksensa valuivat pyöreälaitaisen,
pienillä neliskulmaisilla sivutaskuilla varustetun mekon kaulukselle;
tämä lyhyt mekko ulottui ainoastaan lanteille ja oli läntisten
maakuntien talonpoikien erikoispukineita. Tuon avoimen takin alta
näkyi samasta kankaasta tehdyt isonappiset liivit. Muutamilla oli
jalassa puukengät, toiset taas säästäväisyydestä kantoivat jalkineita
kädessään.

Vaikka tämä puku, joka pitkäaikaisesta käyttämisestä oli likaantunut
ja mustunut hiestä ja pölystä, oli vähemmin alkuperäinen kuin edellä
kuvattu, oli sillä se historiallinen merkitys, että se esiintyi
välimuotona siihen melkein upeaan asuun, jossa komeilivat muutamat,
sinne tänne joukkoon sekaantuneet miehet, pistäen silmään muista kuin
heleät kukkaset.

Heidän siniset housunsa, punaiset tai keltaiset liivinsä, joita
koristi kaksi yhdensuuntaista vaskinappiriviä ja jotka näyttivät
neliskulmaisilta rintahaarniskoilta, erosivat todella toverien
valkoisista vaatteista ja vuohentaljoista kuin ruiskukat ja
unikot viljamaasta. Muutamilla oli jalassa sellaiset puukengät,
joita Bretagnen talonpoikaisväestö itse osaa tehdä, mutta
useimmilla jykevät raudoitetut saappaat ja yllä karkeasarkaiset
takit, kuosiltaan niiden muinaisranskalaisten takkien kaltaiset,
joita talonpoikamme yhä vielä tunnollisesti käyttävät. Heidän
paidankaulustaan yhdisti sydämen tai ankkurin muotoinen hopeasolki.
Lisäksi heidän pussinsa näyttivät runsaammilla eväillä varustetuilta
kuin kumppanien. Sitäpaitsi kuului useiden tällaisten varakkaampien
matkatamineihin kurbitsipullo, joka nauhaan kiinnitettynä riippui
kaulassa ja epäilemättä sisälsi paloviinaa.

Keskellä näitä puolivillejä ihmisiä näki muutamia kaupunkilaisia,
jotka ikäänkuin edustivat sivistyksen rajapyykkiä näillä seuduilla.
Heillä oli päässä pyöreät hatut, vieterisilinterit tai lippalakit,
jalassa kaulussaappaat tai säärystimillä varustetut kengät,
joten heidän pukujensa erilaisuus pisti silmään yhtä paljon
kuin talonpoikien. Kahdellatoista heistä oli yllään sellainen
tasavaltalais-takki, joka on tunnettu nimellä _carmagnole_. Toiset
-- epäilemättä rikkaita käsityöläisiä -- olivat kauttaaltaan puetut
samanvärisiin verkavaatteisiin. Huolellisimmin puetuilla oli
sinisestä verasta tehdyt hännys- tai päällystakit, joiden kangas
oli enemmän tai vähemmän kulunutta. Näillä, jotka todellisina
säätyhenkilöinä erosivat muista, oli jalassa erimuotoiset saappaat,
ja he käyttivät piloillaan paksuja sauvoja kuin ainakin henkilöt,
jotka alistuvat kohtaloonsa. Muutamat tarkoin puuteroidut tukat ja
sangen hyvin punotut palmikot tiesivät huolellisuutta, joka johtuu
alkavasta varallisuudesta ja sivistyksestä.

Nähdessään nämä miehet, jotka sattuma näytti koonneen yhteen ja jotka
ihmettelivät koollaoloaan, olisi heitä voinut luulla jonkun kauppalan
väestöksi, jonka tulipalo oli karkoittanut kodeistaan. Mutta ajan
olot ja tämä paikkakunta antoivat tälle ihmisjoukolle aivan toisen
merkityksen.

Ranskaa siihen aikaan raatelevan eripuraisuuden salaisuuksiin
perehtynyt havaitsija olisi tuntenut viimemainitut niiksi harvoiksi
kansalaisiksi, joiden uskollisuuteen tasavalta saattoi luottaa
ja jotka neljä vuotta aikaisemmin olivat sotineet sitä vastaan.
Viimeinen, jotenkin silmäänpistävä piirre ei muuten jättänyt mitään
epäilemisen varaa siitä, mitkä mielipiteet saattoivat nämä ihmiset
keskenään riitaisiksi. Ainoastaan tasavaltalaiset marssivat eteenpäin
verrattain iloisina. Mutta vaikka muut olivatkin eri tavoin puetut,
ilmeni heidän kasvoissaan ja ryhdissään se yhdenmukainen sävy, jonka
onnettomuus synnyttää.

Porvareihin ja talonpoikiin -- kaikkiin oli painunut syvän
alakuloisuuden leima. Heidän vaiteliaisuudessaan oli jotain
kesytöntä, ja heitä näytti painavan sama, epäilemättä hirvittävä,
mutta huolellisesti salattu ajatus, sillä heidän kasvojensa piirteet
olivat tutkimattomat; ainoastaan se, että he astuivat tavattoman
hitaasti, saattoi ilmaista sisäistä punniskelua. Aika-ajoin muutamat
heistä, joilla oli kaulassa rukousnauhat, siitä vaarasta huolimatta,
mikä johtui tämän pikemmin kielletyn kuin kukistetun uskonnon
merkin kantamisesta, pudistivat tukkaansa ja nostivat epäluuloisina
päätänsä. Sitten he salaa tarkastivat tien varrella olevia
metsikköjä, polkuja ja kallioita, koiran tavoin, joka koettaa kuono
pystyssä vainuta otusta. Kun eivät kuulleet muuta kuin hiljaisten
toveriensa yksitoikkoista askeleiden töminää, he laskivat uudelleen
päänsä kumaraan ja vaipuivat jälleen epätoivoiseen masennukseen
niinkuin rikolliset, joita viedään kaleerivankeuteen, siellä
elääkseen ja kuollakseen.

       *       *       *       *       *

Tämän joukon kulku Mayennea kohti, ne erilaiset ainekset, joista se
oli kokoonpantu ja eri yksilöissä ilmenevät erilaiset tunteet saivat
luonnollisen selityksensä siitä, että toinen joukko kulki tämän jonon
etunenässä.

Noin sata viisikymmentä soturia marssi edellä aseineen ja tamineineen
"puoliprikaatin" päällikön johtamina. Ei liene tarpeetonta huomauttaa
niille, jotka eivät itse ole eläneet vallankumouksen aikana, että tuo
nimi "puoliprikaatin päällikkö" korvasi everstin arvonimeä, jonka
isänmaalliset olivat liian ylimyksellisenä poistaneet. Nämä soturit
kuuluivat jalkaväen puoliprikaatiin, joka oli Mayennen linnaväkenä.
Läntisten maakuntien asukkaat olivat näinä kansallissodan aikoina
antaneet tasavallan sotureille nimen "siniset". Tämä liikanimi johtui
noista ensimäisistä sinisistä ja punaisista univormuista, jotka ovat
niin tuoreessa muistissa, että niiden kuvaaminen on tarpeeton.

Näiden "sinisten" osasto oli siis saattojoukkona noille sieltä täältä
kootuille henkilöille, joista melkein kaikki olivat tyytymättömiä
siitä, että heidät vietiin Mayenneen, missä sotilaskuri viipymättä
oli luova heihin saman hengen, oli antava heille samanmuotoiset
univormut ja ulkonaisen olemuksen, joka heiltä sinä hetkenä
täydellisesti puuttui.

Tämä sotilasosasto oli Fougères'n alueelta vaivalloisesti kokoon
saatu erä; piiri oli ollut velvollinen sen luovuttamaan kutsuntaan,
jonka Direktorio oli messidorin 10:ntenä päivänä edellisenä vuonna
julistamansa lain nojalla määrännyt. Hallitus oli vaatinut sata
miljoonaa frangia ja satatuhatta miestä, voidakseen lähettää nopeaa
apua armeijoilleen, jotka itävaltalaiset silloin olivat voittaneet
Italiassa, preussilaiset Saksassa, ja joita Sveitsissä uhkasivat
venäläiset, Suvorowin uskotellessa heille tulevansa valloittamaan
Ranskan.

Länsimaakunnat, -- Vendée, Bretagne ja osa Ala-Normandiaa, --
jotka kenraali Hoche kolme vuotta sitten oli nelivuotisen sodan
lopuksi rauhoittanut, näyttivät odottaneen tätä hetkeä uudelleen
ryhtyäkseen aseisiin. Näin monen hyökkäyksen uhatessa tasavalta
sai takaisin entisen tarmonsa. Aluksi se oli huolehtinut uhattujen
maakuntien puolustuksesta, uskomalla tämän tehtävän messidorin lain
perustuksella noiden seutujen isänmaallismielisille asukkaille.

Täten hallitus, jolla ei maan rajojen sisällä ollut käytettävissään
sotaväkeä eikä rahaa, vältti vaikeuden lainsäädännöllisen
kerskuruuden avulla; kun se ei voinut lähettää mitään apua niihin
maakuntiin, joita uhkasi kapinaliike, antoi se niille luottamuksensa.
Kenties se sitäpaitsi toivoi, että tämä toimenpide, aseestaen
kansalaiset toisiansa vastaan, oli tukehuttava kapinan jo sen ensi
alussa.

Mainittu lakipykälä, joka aiheutti turmiollisia kostotoimia, oli
näin kuuluva: _Länsimaakunnissa tullaan kokoamaan vapaajoukkoja_.
Tämä valtioälyn puutetta todistava säädös saattoi länsimaakunnat
niin vihamieliselle kannalle, että Direktorio heti alussa menetti
toivon voittaa ne. Senpä tähden se muutamaa päivää myöhemmin pyysi
lakiasäätävältä kokoukselta erityisiä toimenpiteitä niihin vähäisiin
sotamiesmääriin nähden, jotka vapaajoukkoja määräävien säädösten
nojalla oli koottava.

Tämän vuoksi erityisessä laissa, joka julaistiin muutamaa päivää
ennen tämän kertomuksen alkua ja astui voimaan vuoden VIII:n
kolmantena karkauspäivänä, määrättiin, että näissä kutsunnoissa
kokoonsaadut vähälukuiset sotilasmäärät oli järjestettävä legioniksi.
Näille legionille oli annettava seuraavien läänien, nimittäin
Sarthen, Ornen, Mayennen, Ille-et-Vilainen, Morbihanin, Ali-Loiren
ja Maine-et-Loiren nimet. _Näitä legioneja_ -- näin luettiin tuossa
lakipykälässä -- _joita erityisesti tulee käyttää taistelemaan
chouaneja vastaan, ei saa missään tapauksessa lähettää rajoille_.
Nämä ikävät, mutta tuntemattomat yksityisseikat selittävät sekä
Direktorion voimattomuuden tilan, että tuon "sinisten" johtaman
ihmisjoukon retken.

Kenties ei liioin ole turha se huomautus, etteivät nuo Direktorion
kauniit ja isänmaalliset säädökset koskaan ole astuneet muulla tavoin
voimaan kuin siten, että ne julaistiin lakikokoelmissa. Tasavallan
asetukset, joita eivät enää kannattaneet suuret siveelliset
periaatteet, ei isänmaanrakkaus eikä peloitus, jotka ennen olivat
taanneet niiden tehoisuuden, loivat nyt miljoonia frangeja ja
sotamiehiä, jotka eivät koskaan joutuneet valtionrahastoon ja
armeijaan. Vallankumouksen joustavuus oli heikennyt taitamattomissa
käsissä, ja lait mukautuivat toimeenpantaessa oloihin, sen sijaan
että olisivat niitä vallinneet.

Mayennen ja Ille-et-Vilainen läänit olivat silloin erään vanhan
upseerin komennon alaisina, joka arvosteli tarpeellisten
toimenpiteiden onnistuvaisuutta paikallisuuden kannalta ja
sentähden päätti saada koolle sotilasmäärät Bretagnesta ja etenkin
Fougères'sta, joka oli n.s. _chouan_-liikkeen -- kuningasvallan
kannattajien kapinaliikkeen -- hirvittävimpiä pesäpaikkoja. Täten hän
toivoi heikentävänsä näiden uhkaavien alueiden voimia.

Tämä tasavallalle uskollinen soturi käytti tuon lain antamia
pettäviä lupauksia levittääkseen sen väitteen, että hän heti
paikalla varustaisi ja aseestaisi nostoväen sekä maksaisi heille
etukäteen kuukauden palkan, jonka hallitus oli luvannut tälle näin
poikkeustilassa kokoon käsketylle väelle. Vaikka bretagnelaiset
silloin kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta, onnistui hanke
aluksi näiden lupauksien vaikutuksesta niin lyhyessä ajassa, että
tuo upseeri siitä vallan hämmästyi. Mutta hän oli tuollainen vanha
kettu, jota on vaikea yllättää. Heti huomatessaan osan kutsuttua
väkeä rientävän koolle määräpaikkaan, hän epäili, että tämän auliin
ketteryyden alla piili joku salainen vaikutin, eikä hän ehkä arvannut
väärin olettaessaan, että nuo miehet tahtoivat hankkia itselleen
aseita.

Hän ei siis jäänyt odottamaan vitkastelijoita, vaan ryhtyi
toimenpiteisiin peräytyäkseen Alençoniin, voidakseen täten lähestyä
maan kukistettuja osia, joskin näillä seuduilla yltyvä kapina saattoi
yrityksen menestymisen hyvin epäilyttäväksi. Tämä upseeri, joka
saamiensa määräysten mukaisesti ei hiiskunut sanaakaan armeijamme
vastoinkäymisistä ja Vendéestä saapuneista sangen huolestuttavista
uutisista, oli sinä aamuna, jona kertomuksemme alkaa, koettanut
pikamarssein saapua Mayenneen, missä aikoi parhaan kykynsä
mukaan panna voimaan yllämainitun lakimääräyksen, täyttämällä
puoliprikaatinsa rivit bretagnelaisella nostoväellä. Tämä nimi, joka
myöhemmin tuli niin kuuluisaksi, oli ensi kerran laeissa syrjäyttänyt
nimen _asevelvollinen_, joka ennen mainittiin tasavaltalaisilla
rekryyteillä.

Ennenkuin lähdettiin Fougères'sta oli päällikkö käskenyt salaa jakaa
sotilaille patruunia ja koko joukolle tarpeelliset muona-annokset
leipää, jotta rekryytit eivät kiinnittäisi huomiota matkan pituuteen.
Hän oli päättänyt olla viipymättä Ernéen levähdysasemalla, missä
nostoväki toinnuttuaan hämmästyksestään olisi voinut yhtyä
neuvotteluihin chouanien kanssa, joita varmaankin oli siellä täällä
lähistössä.

Se synkkä hiljaisuus, joka vallitsi tuon vanhan tasavaltalaisen
kepposen yllättämissä sotilaissa, ja heidän marssinsa hitaus tällä
vuoren rinteellä kiihoittivat äärettömästi puoliprikaatin päällikön
Hulot'n epäluuloa. Edellä annetun kuvauksen huomattavimmat piirteet
olivat tuottaneet hänelle paljon ajattelemista. Senpä vuoksi
hän asteli ääneti viiden nuoren upseerin keskellä, jotka kaikki
vaikenemalla kunnioittivat esimiehensä mietiskelyä. Mutta saapuessaan
Pèlerine-vuoren huipulle Hulot äkkiä ikäänkuin vaistomaisesti käänsi
päänsä, tarkastaakseen rekryyttien levottomia kasvoja, ja keskeytti
heti hiljaisuuden.

Bretagnelaiset olivat pitkin matkaa kulkeneet niin hitaasti, että
heidän ja saattoväen välille oli jäänyt parin sadan askeleen
välimatka.

Hulot väänsi silloin suunsa hänelle omituiseen virnistelyyn.

-- Mitä hiidessä kaikki nuo keikarit tekevätkään? -- hän huudahti
sointuvalla äänellä. -- Miehemme vitkastelevat kuin etanat, sen
sijaan että hieman jouduttaisivat koipiansa.

Kuullessaan nämä sanat hänen seurassaan olevat upseerit ehdottomasti
kääntyivät, kuten henkilöt, jotka äkillisen melun herättäminä
kavahtavat ylös unestaan. Aliupseerit ja korpraalit noudattivat
heidän esimerkkiään, ja koko joukko pysähtyi, vaikka ei ollut kuullut
odotettua komentosanaa: seis!

Luodessaan katseen tähän partiokuntaan, joka pitkään kilpikonnaan
vivahtaen kiipesi ylös vuoren rinnettä, nämä nuoret miehet, jotka
isänmaan puolustaminen niin useiden muiden mukana oli temmannut
pois henkisistä harrastuksista, ja joissa sota ei vielä ollut
tukahuttanut kauneuden aistia, ihastuivat siinä määrin eteensä
auenneesta näystä, etteivät vastanneet mitään tuohon huomautukseen,
jonka merkitys muuten oli heille tuntematon. Vaikka he tulivatkin
Fougères'sta, mistä näki saman maiseman, joskin perspektiivin
vaikutuksesta hieman erilaisena, eivät he malttaneet olla vielä
viimeisen kerran sitä ihailematta niinkuin nuo puolitaiturit, jotka
nauttivat musiikkikappaleesta sitä enemmän, kuta tarkemmin tuntevat
sen yksityiskohtia myöten.

Pèlerine-vuoren huipulta avautuu matkamiehen katseille avara
Couësnon-laakso, jonka yhdessä taivaanrannan yli kohoavassa kohdassa
sijaitsee Fougères'n kaupunki. Sen linna, joka on rakennettu kallion
huipulle, hallitsee sieltäkäsin kolmea tai neljää tärkeätä tietä, ja
tämä asema saattoi sen muinoin yhdeksi Bretagnen avaimista. Upseerit
eroittivat täältä niinikään koko laveudeltaan tuon laaksoalueen, joka
on yhtä huomattava maaperänsä tavattomasta hedelmällisyydestä kuin
näköalojensa vaihtelevaisuudesta.

Joka taholla leviää liuskakivi-vuoria porrasmaisesti; niiden punervat
rinteet ovat tammimetsien peittämiä, ja niiden juuria ympäröivät
viileän siimeksiset laaksot. Nämä vuoret muodostavat laajan kehän,
jonka keskellä on suunnattoman avara, englantilaista puutarhaa
muistuttava alanko. Monet pensasaidat, jotka ympäröivät epätasaisesti
jaettuja, tiheään esiintyviä, puiden suojaamia perintötiloja,
painavat tähän vihreään ruohomattoon leiman, joka Ranskan maisemissa
on harvinainen. Ja sen moninaisessa vaihtelevaisuudessa piilee
runsaasti kauneuden salaisuutta, jonka vaikutus on kyllin voimakas
valtaamaan kylmimmätkin mielet.

Tuona hetkenä tätä seutua elähytti sellainen ohimenevä hohde, jolla
luonto joskus kaunistaa kuolemattomia tuotteitaan. Partiojoukon
kulkiessa laakson poikki oli nouseva aurinko hitaasti hajoittanut
ne valkoiset ja ohuet usvat, jotka syyskuun aamuina liitelevät
niityillä. Sinä hetkenä, jona sotilaat kääntyivät, näytti näkymätön
käsi poistavan tästä maisemasta viimeisen verhon, -- tuollaiset ohuet
pilvenhattarat, jotka näyttävät harsokankaalta, kun tämä jalokiviä
peittäen kiihoittaa uteliaisuutta. Koko taivaanrannalla, johon
upseerit suuntasivat katseensa, ei nyt näkynyt ohuintakaan pilveä,
jonka hopeahohde olisi osoittanut, että tämä ääretön sinikupu oli
taivaanlaki. Se näytti pikemmin silkkikatokselta, jota kannattivat
epätasaiset vuorten sakarat ja joka näytti olevan pingoitettu
yläilmoihin suojaamaan tuota komeata ketojen, niittyjen, purojen ja
lehtojen muodostamaa yhteisryhmää.

Upseerit eivät ollenkaan kyllästyneet katselemaan tätä avaraa
näköalaa, joka uhkui maaseudun monipuolista kauneutta. Toiset
epäröivät kauan ennenkuin pysäyttivät katseensa noihin hämmästyttävän
vaihteleviin metsikköihin, joiden väririkkautta muutamat kellastuneet
pensaat lisäsivät vakavin pronssivivahduksin ja jotka selvästi
erosivat epäsäännöllisesti mutkittelevien ojien leikkaamista
smaragdivihreistä niityistä. Toiset upseerit taas kohdistivat
huomionsa siihen vaihteluun, mitä tarjosivat punervat vainiot, joilla
niitetty tattari kohosi keilanmuotoisina kuhilaina muistuttaen
sotamiesten leiripaikassa pystyttämiä pyssykartioita; ne erosivat
toisista pelloista, jotka ruiskuhilaineen hohtivat kullalle.

Siellä täällä esiin pistävät tummien tiilien peittämät katot, joiden
torvista tuprusi ilmoille valkeata savua, ja Couësnon-laakson
mutkittelevien purojen hopeajuovat lumosivat silmää, synnyttämällä
tuollaisia näköhäiriöitä, jotka tuntemattomasta syystä saattavat
mielen epäröiväksi ja haaveilevaksi. Viileiden syystuulahduksien
hyvät tuoksut ja metsien voimakkaat lemut kohosivat kuin
suitsutussavu ilmoille, huumaten tämän kauniin seudun ihailijat,
jotka haltioittuneina katselivat sen outoja kukkia, sen rehevää
kasvullisuutta ja vihannuutta; tämä kilpaileekin naapurimaan
Englannin vehmauden kanssa. Muutamat nautaeläimet vilkastuttivat
vielä tätä jo itsessään vaihtelevaa näkyä. Linnut lauloivat, ja
niiden äänet panivat laakson ilmassa väräjämään vienon, hiljaisen
sävelmän.

Vaikka mielikuvitus tarkkaavaisena täysin kykenisikin eteensä
loihtimaan nuo runsaat varjon ja valon vaihtelevat asteet, vuorten
autereiset ääripiirteet, ne eriskummaiset kaukonäyt, jotka syntyvät
puuttomista paikoista, jokien levenemisistä ja etäisistä siroista
polvista; vaikka muisto ikäänkuin värittää tämän luonnoksen, joka on
yhtä haihtuva kuin se hetki, jona se on syntynyt, niin saavat näitä
kuvauksia harrastavat henkilöt ainoastaan puutteellisen käsityksen
siitä lumoavasta näytelmästä, joka valtasi nuorten upseerien vielä
vaikutelmille alttiin mielen.

Ajatellessaan, että nuo poloiset sotapalvelukseen kutsutut vastoin
tahtoaan lähtivät kotiseudultaan ja luopuivat rakkaiksi käyneistä
tavoistaan, mennäkseen kentiesi kuolemaan oudoille seuduille,
antoivat nuoret upseerit heille ehdottomasti anteeksi heidän
vitkastelunsa, jonka hyvin ymmärsivät. Vieläpä he, osoittaen
sotilaille ominaista jalomielisyyttä, salasivat suvaitsevaisuutensa
teeskennellen haluavansa tarkastaa tämän kauniin seudun
taisteluasemia.

Mutta Hulot, jota kai on paras sanoa päälliköksi, jos ei tahdo
hänelle antaa tuota jotenkin epäsointuisaa arvonimeä "puoliprikaatin
komentaja", oli niitä sotureita, jotka eivät uhkaavan vaaran hetkenä
viehäty maiseman kauneudesta, vaikkapa heidän edessään olisi itse
maallinen paratiisi. Hän pudisti siis paheksuen päätänsä ja rypisti
paksuja tummia kulmakarvojaan, jotka saattoivat hänen kasvonsa
ankaran näköisiksi.

-- Miksi hiidessä he eivät tule? -- hän kysyi toistamiseen kaiuttaen
sodan melussa vahvistunutta ääntänsä. -- Onkohan kylässä joku suopea
Neitsyt Marian kuva, jota hyväilevät?

-- Kysyt miksi? -- vastasi eräs ääni.

Kuullessaan näiden sanojen kaiun, joka tuntui lähtevän sellaisesta
paimentorvesta, millä näiden laaksojen asukkaat kokoavat
karjalaumojaan, päällikkö kääntyi äkkiä kuin olisi saanut
miekanpiston ja näki parin askeleen päässä eriskummaisemman henkilön
kuin kukaan Mayenneen kutsutuista tasavallan suojelijoista.

Tällä lyhyellä, tanakalla, hartevalla, oudolla miehellä oli melkein
yhtä iso pää kuin härällä, jota hän vielä monella muullakin tavalla
muistutti. Leveät sieramet saattoivat hänen nenänsä vielä lyhyemmän
näköiseksi kuin se olikaan. Paksujen huulten lomitse esiin välkkyvät
lumivalkoiset hampaat, suuret, pyöreät mustat silmät uhkaavine
kulmakarvoineen, hänen riippuvat korvansa ja punainen tukkansa
olivat vähemmin ominaisia kauniille kaukaasialaiselle rodullemme
kuin ruohonsyöjille. Lisäksi tältä lakittomalta päältä puuttuivat
kaikki muutkin sivistyneen ihmisen tuntomerkit, joten se näytti yhä
kummallisemmalta. Auringon ruskettamat kasvot, joiden kulmikkaat
piirteet vivahtivat näiden seutujen maaperää peittävään graniittiin,
olivat tämän omituisen olennon ruumiin ainoa näkyvä osa. Kaulasta
lähtien hän oli puettu punaisesta palttinasta tehtyyn mekkoon, joka
oli vielä karkeampi kuin köyhimpien rekryyttien housukangas.

Tämä mekko, jonka kansantieteeseen perehtynyt henkilö olisi tuntenut
gallialaisten _sagaksi_, ulottui vyötäisiin, missä se kömpelösti
veistettyjen puupalikkain avulla, joista muutamissa vielä oli
jäljellä kaarna, kannatti kahta vuohennahasta tehtyä pussinmuotoista
housunlahjetta. Nämä vuohennahat, jotka peittivät hänen säärensä
ja reitensä, tekivät mahdottomaksi eroittaa ihmisruumiin muotoa.
Suunnattoman jykevät puukengät peittivät hänen jalkansa. Hänen
pitkät kiiltävät hiuksensa muistuttivat vuohennahkojen karvoja ja
valuivat alas molemmin puolin kasvoja, ollen jakauksella keskeltä,
kuten niiden keskiaikaisten kuvapatsaiden tukka, joita vielä näkee
muutamissa tuomiokirkoissa. Sellaisen nystyräsauvan asemesta, jota
rekryytit kantoivat olallaan, hän piti pyssyn tavoin rintaansa
vasten painettuna isoa piiskaa, jonka taitavasti punottu nahkaletku
näytti olevan tavallisia piiskansiimoja kahta vertaa pitempi. Tämän
jyrkeän olennon äkillinen ilmaantuminen näytti olevan helposti
selitettävissä. Muutamat upseerit luulivat ensi katseella tätä outoa
miestä yhdeksi niistä asevelvollisista, jotka kääntyivät joukkoon
päin huomatessaan sen pysähtyneen. Mutta miehen esiintyminen
hämmästytti tavattomasti päällikköä, ja vaikka hän ei ollenkaan
näyttänyt pelästyneeltä, vetäytyi hänen otsansa kuitenkin ryppyihin.
Ja miteltyään katseillaan outoa miestä, hän toisti koneellisesti ja
kuin synkkiin ajatuksiin vaipuneena:

-- Niin, miksi he eivät tule? Tiedätkö sinä sitä?

-- Sentähden, -- vastasi synkkä mies ääntäen tavalla, joka osoitti,
että hänen oli hyvin vaikea puhua ranskaa, -- sentähden, että tuolla
-- (ja näin sanoen hän viittasi karkealla leveällä kädellään Ernée'ta
kohti) -- tuolla on Maine ja siellä päättyy Bretagnen alue.

Sitten hän voimakkaasti polki maata jalallaan, viskaten raskaan
piiskanvartensa päällikön jalkoihin. Se vaikutus, jonka tuon oudon
miehen lyhyenponteva puhe teki tässä kohtauksessa läsnäolleisiin,
oli jotenkin sama kuin minkä tuottaa tam-tam-rummun täräys keskellä
musiikkikappaletta.

Sana _puhe_ ei vastaa sitä vihaa ja kostonhimoa, jota ilmaisivat
miehen ylpeät eleet, karut sanat ja hurjaa ja armotonta tarmoa
uhkuva ryhti. Tämän miehen karkeapintaisuus, -- hän näytti kirveellä
veistetyltä möhkäleeltä, -- hänen nystermäinen ulkomuotonsa, hänen
piirteisiinsä painunut typeryyden ilme saattoivat hänet jonkunmoisen
villi-ihmisten puolijumalan näköiseksi. Hän seisoi siinä juhlallisena
kuin profeetta ja näytti Bretagnen hengeltä, tuon maan, joka heräsi
kolmivuotisesta unesta alkaakseen uudelleen sodan, jossa voitotar ei
koskaan näyttäytynyt ilman kaksinkertaisia suruharsoja.

"Onpa siinä aika tarhapöllö!" tuumi Hulot itsekseen. "Hän näyttää
minusta sellaisten henkilöiden lähetiltä, jotka aikovat ryhtyä
neuvotteluihin pyssynlaukauksilla."

Puolittain mutistuaan nämä sanat partaansa päällikkö siirsi katseensa
miehestä maisemaan, maisemasta sotilaihin, sotilaista tien huimaaviin
jyrkänteisiin, joiden harjoja korkeat bretagnelaiset värihernepensaat
reunustivat. Sitten hän taas äkkiä katsahti outoon mieheen, ikäänkuin
kuulusteli häntä silmäyksellään ja virkahti lopuksi äkkiä:

-- Mistä sinä tulet?

Hänen kärkkäästi tutkiva katseensa koetti samalla arvata näiden
tutkimattomien kasvojen salaisuuden; ne olivat tällävälin saaneet
tuollaisen typerän ja velton ilmeen, joka laskeutuu moukan
piirteisiin hänen ollessaan toimettomana.

-- _Garsien_ maasta, -- vastasi mies vallan levollisesti.

-- Nimesi?

-- Marche-à-Terre.

-- Miksi käytät vastoin lain kieltoa tällaista chouani-nimeä?

Marche-à-Terre -- antakaamme hänelle tämä nimi, koska hän sen itse
mainitsi -- katsoi päällikköön niin täysin uskottavan typerästi, että
soturi luuli, ettei tuo mies ollut ymmärtänyt hänen puhettaan.

-- Kuulutko Fougères'n nostoväkeen?

Tähän kysymykseen Marche-à-Terre vastasi lauseella: _En tiedä_, jonka
toivoton värittömyys pysäyttää jokaisen keskustelun. Hän istuutui
tyynesti tienviereen, otti esiin mekostaan muutaman palan ohutta
ja mustaa tattarileipää, tuota kansallisruokaa, jonka surkeata
maukkaisuutta ainoastaan bretagnelainen ymmärtää, ja alkoi typerän
välinpitämättömänä syödä.

Hänen elkeensä todistivat niin täydellistä älyn puutetta, että
upseerit vuoroin vertasivat häntä tässä hänen asennossaan niihin
nautaeläimiin, jotka kävivät laakson rehevillä laitumilla, Amerikan
villi-ihmisiin ja Hyväntoivon-niemen alkuasukkaaseen. Tämän ryhdin
pettämänä ei päällikkökään enää kiintynyt epäluuloonsa, mutta kun hän
varmuuden vuoksi loi viimeisen tutkivan katseen tuohon mieheen, jota
pelkäsi tulevan verilöylyn enteeksi, huomasi hän vieraansa tukan,
mekon, vuohennahan olevan täynnä okaita, repeytyneitä lehtiä, oksien
ja sinivatukkain katkeimia, mikä pani ajattelemaan, että tuo chouani
oli tehnyt pitkän kierroksen viidakoissa. Hulot iski merkitsevästi
silmää vieressään seisovalle ajutantilleen Gérardille, puristi
kovasti hänen kättänsä ja sanoi puoliääneen:

-- Olemme lähteneet villoja noutamaan, mutta joudumme palaamaan
kerittyinä kotia.

Upseerit katselivat toisiaan ihmeissään ja vaieten.

Lienee paikallaan tässä hieman poiketa kertomuksen kulusta, jotta
Hulot'n levottomuus selviäisi muutamille kotonakököttäjille, nämä
kun epäilevät kaikkea, kun eivät itse koe mitään, ja he kun voisivat
kieltää, että on ollut olemassa miehiä sellaisia kuin Marche-à-Terre
ja länsimaakuntien talonpojat, jotka siihen aikaan toimivat ylevästi.

Sana _gars_, joka äännetään _gaa_, on jäännös keltin kielestä.
Ala-Bretagnen murteesta se on siirtynyt ranskan kieleen, ja nykyisen
ranskan sanoista se enimmin muistuttaa muinaisuutta. _Gais_ oli
geelien eli gallialaisten pää-ase; _gaisdé_-sanan merkitys on
_aseistettu, gars_-sanan urho, _gas_-sanan _voima_. Se vivahtaa
latinalaiseen sanaan _vir_, mies, _virtus_-sanan vartaloon, joka
tietää kuntoa, rohkeutta.

Tätä pientä tieteellistä tutkielmaa puolustanee sanan kansallinen
luonne. Ehkä se lisäksi on omansa jälleen saattamaan arvoon
eräiden henkilöiden mielessä sanat sellaiset kuin _gars, garçon,
garçonnette, garce, garcette_ [poikanen, poika (nuorukainen),
riehakka tyttö, tyttö-letukka, tyttönen. _Suom_.], jotka, joskin
ovat yleisesti säädyttöminä karkoitetut seurustelukielestä, ovat
sotaisaa syntyperää. _"C'est une fameuse garce!"_ (Onpa tuo
mainio tyttö-heilakka!) on varsin vähäksi arvattu kohteliaisuus,
joka lausuttiin rouva de Staëlille eräällä pienellä Vendômen
paikkakunnalla, jossa hän vietti muutaman päivän maanpakolaisena.

Bretagne on se Ranskan maakunta, johon gallialaiset tavat ovat
painaneet selvimmän leimansa. Niitä tämän maakunnan osista, joissa
jylhän alkuperäisten esi-isiemme villi elämä ja taikauskoinen mieli
meidän päiviimme asti on pysynyt eleillä, mainitaan "_Garsien_
(reimapoikien) maaksi". Kun jollakin paikkakunnalla asuu joukko
senkaltaisia luonnonihmisiä, jommoinen esiintyi äskeisessä
kohtauksessa, on seudun väellä tapana sanoa: Sen tai sen pitäjän
_garsit_ Ja tämä klassillinen nimi on ikäänkuin palkinto siitä
uskollisuudesta, jolla he koettavat ylläpitää gallialaisen kielen ja
gallialaisten tapojen perinnäisyyttä.

Heidän elintavoissaan ilmeneekin syviä jälkiä muinaisaikojen
uskonnosta ja taikauskosta. Näillä seuduilla kunnioitetaan
vielä läänitysoloja. Siellä tapaa muinaistutkija vielä druidien
muistomerkkejä, ja nykyaikainen sivistynyt ihminen kammoksuen
ajattelee tunkeutumista näiden koskemattomien korpien syvyyksiin.
He olivat uskomattoman julmia, raa'an itsepäisiä, mutta pitivät sen
ohella uskollisesti tehdyn valansa; heiltä puuttuivat täydellisesti
meidän lakimme, tapamme, pukumme, uudet rahamme, kielemme, mutta
samalla he olivat yksinkertaisen patriarkaaliset ja sankarillisen
hyveiset, ja kaikki nämä mainitut ominaisuudet yhdessä saattoivat
nämä maaseutulais-asukkaat henkisiltä kyvyiltään köyhemmiksi
kuin Pohjois-Amerikan mohikaanit ja muut punaihoiset, mutta yhtä
voimakkaiksi, yhtä viekkaiksi ja yhtä taipumattomiksi kuin he.

Sen aseman vuoksi, joka Bretagnella on keskellä Europpaa, on
paljon mielenkiintoisempaa tehdä siitä havaintoja kuin Kanadasta.
Vaikka Bretagnea ympäröivät joka taholla valonlähteet, ei niiden
hyväntekevä vaikutus saavuta sitä, ja tämä maa on jäätyneen hiilen
kaltainen, joka asetettuna keskelle hehkuvaa takkavalkeaa pysyy
mustana. Muutamien suurten henkien ponnistukset voittaakseen
yhteiskuntaelämälle ja varallisuudelle tämä kaunis osa Ranskaa,
jossa piilee niin paljo tuntemattomia aarteita, jopa hallituksenkin
yritykset, kaikki on rauennut näiden asukkaiden saamattomuuden
tähden, jotka ovat piintyneet ammoisista ajoista periytyneihin
kuluneihin tapoihin.

Tämä surkea seikka saa selityksensä toiselta puolen maanlaadusta,
joka on kuilujen, purojen ja tulvien uurtamaa, rämeiden ja järvien
peittämää; tässä maassa on runsaasti pensasaitoja, jotka vallitusten
tavoin ikäänkuin tekevät joka pellon linnoitukseksi, mutta se on
vallan vailla teitä ja kanavia. Toiselta puolen selittää tämän
seudun surkeita oloja sikäläisen kansan tiedottomuuden tila, joka on
syynä siihen, että se niin halveksii uudenaikaista maanviljelystä,
ja panee sen alttiiksi ennakkoluuloille, joiden tuottamat vaarat
selviävät kertomuksemme kulusta. Tämän maan eriskummainen laatu ja
sen asukasten taikausko ehkäisevät yksilöiden lähentymistä toisiinsa
ja sen terveellisen vaikutuksen, joka johtuu ajatusten vertailusta ja
vaihtamisesta.

Siellä ei ole kyliä. Ne kurjat hökkelit, joita sanotaan asunnoiksi,
ovat harvat ja rakennetut hajalle sinne tänne. Joka perhe asuu siellä
kuin erämaassa. Ainoat tunnetut tilaisuudet, joissa pitäjän asukkaat
ohimennen kohtaavat toisensa, ovat kirkossakäynti sunnuntaisin sekä
kirkolliset juhlat. Nämä hiljaiset kokoukset, joita johtaa pappi,
tämän jäykän rahvaan ainoa ohjaaja, kestävät ainoastaan muutaman
tunnin. Kuultuaan tämän sielunpaimenen jylisevän äänen, talonpoika
palaa viikoksi epäterveelliseen asuntoonsa; siitä hän poistuu työhön,
ja siihen hän astuu jälleen nukkumaan.

Jos joku vieras käy häntä tervehtimässä, ei se ole kukaan muu kuin
tuo sama pappi, koko seudun sielu. Tämän papin ääni oli ollut
kyllin voimakas nostamaan tuhansia miehiä tasavaltaa vastaan ja
aikaansaamaan sen, että nämä Bretagnen osat viisi vuotta ennen sitä
aikaa, josta kertomuksemme alkaa, tuottivat joukottain sotureita
ensimäiseen chouan-sotaan.

Veljekset Cottereau, nuo uhkarohkeat salakuljettajat, joista tämä
sota sai nimensä, harjoittivat vaarallista ammattiansa Lavalin ja
Fougères'n välillä. Mutta näiden seutujen kapinaliikkeessä ei ollut
mitään jaloa, ja täydellä syyllä saattaa sanoa, että Vendée muutti
rosvoretken sodaksi, ja Bretagne sodan rosvoretkeksi. Ruhtinaiden
karkoitus, uskonnon tukahuttaminen olivat chouaneille ainoastaan
rosvoamisen verukkeina, ja tämän kansalaissodan tapahtumat kuvastavat
jossakin määrin sitä hurjaa raakuutta, joka on ominainen tämän seudun
tavoille.

Kun sitten oikeat kuningasvallan puolustajat tulivat kokoamaan
sotilaita tämän tietämättömän ja sotaisan väestön keskuudesta, koetti
tämä tosin, vaikka turhaan, kohottamalla valkoisen lipun luoda
jonkunmoista ylevyyttä niihin hankkeisiin, jotka olivat saattaneet
chouan-liikkeen vihatuksi; ja nämä chouanit tarjoavat muistamista
ansaitsevan esimerkin siitä, kuinka vaarallista on kiihoittaa
kapinaan maan sivistymättömiä joukkoja.

Kuvaus siitä Bretagnen laaksosta, joka ensin avautuu sinne saapuvan
matkustajan katseille, nostoväen joukosta ja Pèlerine-vuoren huipulle
ilmaantuneesta _garsista_ luo tarkan pienoiskuvan tästä maakunnasta
ja sen väestöstä. Näiden seikkojen perustuksella saattaa henkilö,
jolla on harjaantunut mielikuvitus, muodostaa itselleen käsityksen
tämän sodan näyttämöstä ja välikappaleista; sillä mainitut seikat
tarjoavat siihen aineksia.

Näiden ihanoiden laaksojen kukoistavat pensasaidat piiloittivat
silloin vihollisia. Joka pelto oli linnoitus, joka puu sisälsi
ansan, joka raidan kanto kätki sotajuonen. Koko maa oli yhtä ainoata
taistelukenttää. Tuhoa tuottavat pyssyt odottivat tienristeyksissä
sinipukuisia sotureita, joita nuoret neitoset ajattelematta
vilpillisyyttään nauraen houkuttelivat pyssyn ylettyville. Nämä
neitoset pyhiinvaelsivat isiensä ja veljiensä seurassa madonsyömien
Marian-kuvien luo kysymään uusia juonia ja anomaan anteeksiantoa
pyhältä Neitsyeltä. Näiden tietämättömien olentojen uskonto tai
oikeammin epäjumalanpalvelus esti heidät tuntemasta tunnonvaivoja
murhateoistaan.

Niin pian kuin taistelu oli alkanut, muuttui kaikki tässä maassa
vaaralliseksi: melu ja hiljaisuus, lempeys ja ankaruus, kotiliesi ja
valtatie. Mutta kaiken tämän viekkauden alla piili vakaumusta. Nämä
raakalaiset palvelivat Jumalaa ja kuningasta samalla tavalla kuin
mohikaanit käyvät sotaa. Mutta jotta tämän taistelun kuvaus olisi
kaikinpuolin tarkka ja tosi, on historioitsijan velvollisuus lisätä,
että koko seutu jälleen muuttui hymyileväksi ja ystävälliseksi
sinä hetkenä, jona Hoche sai rauhan solmituksi. Ne perheet, jotka
vielä edellisenä päivänä olivat toisiaan raadelleet, söivät silloin
vaaratta saman katon alla illallista.

Siitä hetkestä alkaen, jona Marche-à-Terren vuohennahat saattoivat
Hulot'n aavistamaan salaista vilppiä, heräsi hänessä vakaumus, että
se onnellinen rauha oli rauennut, jonka Hoche nerollisuudellaan
oli aikaansaanut ja jonka jatkuminen hänestä näytti mahdottomalta.
Näin sota leimahti uudelleen ilmiliekkiin ja epäilemättä entistään
hirvittävämpään kolmivuotisen lepoajan jälkeen. Vallankumous, joka
9:nnen termidorin jälkeen oli saanut lievemmän muodon, oli kenties
saava hirmuhallituksen luonteen, mikä sai järkevät ihmiset sitä
vihaamaan. Englantilainen kulta oli nyt, kuten aina ennenkin,
yllyttänyt riitaisuuksia Ranskassa. Tasavalta, jonka nuori Bonaparte,
ilmeisesti sen suojelushenki, oli jättänyt oman onnensa nojaan, ei
näyttänyt kykenevän vastustamaan niin useita vihollisia, joista
hirvittävin oli viimeinen, kansalaissota. Tämä, jota tuhannet pienet
yksityiskapinat ennustivat, sai aivan uuden vakavan luonteen sinä
hetkenä, jona chouanit päättivät hyökätä näin vahvan suojelusjoukon
kimppuun.

Tällaiset ajatukset alkoivat pyöriä Hulot'n mielessä, joskin paljon
hajanaisempina, kun Marche-à-Terren ilmaantuminen hänen mielestään
viittasi taitavasti valmistettuun väijytykseen. Sillä aluksi hän oli
ainoa, joka aavisti uhkaavaa vaaraa.

Se vaitiolo, joka seurasi päällikön Gérardille lausumia ennesanoja,
ja joka päätti edellä kuvatun kohtauksen, palautti Hulot'lle hänen
kylmäverisyytensä. Tuo vanha soturi oli melkein horjahtanut, eikä hän
voinut karkoittaa niitä pilviä, jotka peittivät hänen otsansa, kun
hän ajatteli, että häntä jo ympäröivät sellaiset sodan kauhut, joita
ihmissyöjätkin olisivat inhonneet. Hulot'n molemmat ystävät, kapteeni
Merle ja ajutantti Gérard koettivat turhaan selittää päällikkönsä
kasvoissa kuvastuvaa pelkoa, joka heille oli jotain vallan outoa,
ja katselivat Marche-à-Terreä hänen tienvieressä syödessään
kannikkaansa, voimatta löytää vähintäkään yhteyttä tuon eläimellisen
olennon ja pelottoman päällikkönsä levottomuuden välillä.

Mutta Hulot'n kasvot selkenivät pian. Hän surkutteli tasavallan
vastoinkäymisiä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että sai taistella
sen puolesta, ja iloiten hän itselleen antoi sen lupauksen,
ettei antautuisi chouanien peijattavaksi ja että paljastaisi sen
salaperäisen viekkaan miehen, jota he suvaitsivat käyttää aseenaan
häntä vastaan.

Ennenkuin teki päätöksen, hän rupesi tutkimaan sitä asemaa, jossa
hänen vihollisensa aikoivat hänet yllättää. Huomatessaan että tie,
jolla hänen oli ryhtyminen taisteluun, johti kohtalaisen syvään,
mutta metsien ympäröimään kuiluun, johon useat polut päättyivät,
hän rypisti tuuheita tummia kulmakarvojaan ja sanoi molemmille
ystävilleen kumealla ja mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä:

-- Olemme joutuneet kirottuun ampiaispesään.

-- Mitä siis voitte pelätä? -- kysyi Gérard.

-- Pelätä?... huomautti päällikkö. -- No niin, pelkäänpä todellakin.
Olen aina pelännyt, että minut ammutaan kuin koira jossakin
metsäpolun mutkassa, ilman edelläkäypää varoitusta.

-- Joutavia! -- virkkoi Merle nauraen. -- Varoitushuuto olisikin
siinä tapauksessa tarpeeton.

-- Uhkaako meitä siis todella vaara? -- kysyi Gérard, ihmetellen yhtä
paljon Hulot'n kylmäverisyyttä kuin hänen hetkellistä pelkoaan.

-- Vaiti! -- sanoi päällikkö; -- olemme suden kidassa, ja siinä on
pimeä kuin leivinuunissa, mutta siihen on saatava valoa. Onneksi on
meillä hallussamme tämän ylängön huippu.

Hän antoi sille voimakkaan lisänimen ja jatkoi:

-- Lopulta kai kuitenkin kaikki minulle selviää.

Päällikkö viittasi luokseen molemmat upseerit, ja kaikki kolme
ympäröivät Marche-à-Terren. Tämä nuori mies oli luulevinaan, että
häiritsi heitä, ja nousi äkkiä.

-- Pysy alallasi, roisto! -- huusi hänelle Hulot, tuupaten hänet
takaisin samalle penkereelle, missä hän sitä ennen oli istunut.

Ja tästä hetkestä ei päällikkö lakannut tarkkaavasti pitämästä
silmällä tuota näennäisesti huoletonta bretagnelaista.

-- Ystäväni, -- hän puoliääneen virkkoi molemmille upseereille --
on aika mainita teille, että asiat tuolla alhaalla ovat huonosti.
Direktorio on lainsäätävässä kokouksessa tapahtuneen mellakan
johdosta luudallaan sotkenut meidän tunkiotamme. Tämän hallituskunnan
jäsenet -- tai oikeammin sanoen vekkulinuket, ovat juuri menettäneet
oivan miekan: Bernadotte luopuu johdosta.

-- Kuka astuu hänen sijalleen? -- kysyi Gérard vilkkaasti.

-- Milet-Mureau, muuan vanha pölkkypää. On varsin arveluttavaa
näihin aikoihin antaa ohjat tyhmyreille! Rannikolla leimahtelevat
englantilaisten merkkitulet. Kaikki nuo vendéelaiset ja chouanit ovat
liikkeellä kuin ilmassa surisevat kovakuoriaiset, ja ne henkilöt,
jotka nytkyttävät noita tanssinukkeja, ovat hyvin osanneet valita
hetken, jona me sorrumme.

-- Kuinka? -- sanoi Merle.

-- Meidän sotajoukkomme ovat lyödyt joka taholla, -- jatkoi Hulot
yhä enemmän hiljentäen ääntään. -- Jo kaksi kertaa chouanit ovat
kaapanneet kirjeet ja minulle saapuivat viime tiedot ja määräykset
ainoastaan pika-airutta myöten, jonka Bernadotte lähetti sinä
hetkenä, jolloin erosi ministeristöstä. Onneksi ovat ystäväni
kirjeissään kertoneet minulle tästä sekasotkusta. Fouché on saanut
tietoonsa, että tuo tyranni Ludvig XVIII on Parisissa olevien
pettureiden kehoituksesta lähettänyt johtajan sisäasioita valvoville
kätyreilleen. Luullaan Barras'n pettävän tasavaltaa. Pitt ja
ruhtinaat ovat lähettäneet tänne erään edellisen hallitusmuodon
kannattajan, jäntevän ja etevän miehen, joka yhdistämällä
vendéelaiset ja chouanit kukistaa tasavallan. Tuo mies on astunut
maihin Morbihanissa -- tämän olen minä ensimäisenä saanut tietää
Parisin veitikoilta. Hän on ottanut nimen "Gars". -- Sillä kaikki
nuo heittiöt -- (näin hän sanoi osoittaen Marche-à-Terreä,)
ottavat nimiä, jotka tuottaisivat kunnialliselle isänmaanystävälle
vatsanväänteitä, jos hän niitä rupeaisi käyttämään. Tuo mies on
paraikaa näillä seuduilla. Tämän chouanin ilmestyminen -- (hän
osoitti taas Marche-à-Terreä) -- todistaa minulle, että hän on
kintereillämme. Mutta eipä vanhaa kettua niin helposti petetä, ja
teidän tulee auttaa minua mitä pikimmin kokoamaan porsaani pahnaan.
Olisinpa aika hölmö, jos menisin siihen ansaan, jonka minulle
virittää tuo Lontoosta muka takkejamme toimittamaan tullut herrasmies.

Kuullessaan nämä salassa pidetyt ja vakavat asianhaarat, nuo molemmat
upseerit, jotka tiesivät, ettei heidän päällikkönsä koskaan turhasta
säikähtänyt, kävivät vakavan näköisiksi kuin soturit ainakin suuren
vaaran uhatessa, jos ovat karaistuneet ja tottuneet arvostelemaan
asioita laajemmalta näkökannalta.

Gérard, jonka lakkautettu arvo lähensi johtajaansa, tahtoi vastata
ja lähemmin tiedustella kaikkia valtiollisia uutisia, joista osa
ilmeisesti oli salattu; mutta Hulot'n antama merkki sai hänet
vaikenemaan. Ja kaikki kolme alkoivat katsella Marche-à-Terreä.
Tämä chouani ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, että huomasi
olevansa noiden miesten valvonnan alaisena, jotka olivat yhtä
hirvittävät älyltään kuin ruumiillisilta voimiltaan. Seikkailun alku,
joka herätti melkein romantillista mielenkiintoa, kiihoitti suuresti
molempien upseerien uteliaisuutta, joista tämänlainen sota oli jotain
uutta. Sentähden he alkoivat siitä laskea pilaa. Mutta heti alussa
Hulot katsoi heihin vakavana ja sanoi:

-- Tuhat tulimaista! älkää tupakoiko ruutitynnyrin ääressä,
kansalaiset. Ennenaikainen rohkeus on samaa kuin jos kantaisi vettä
seulassa. -- Gérard, -- hän sitten jatkoi kuiskaten ajutanttinsa
korvaan, -- lähestykää huomiota herättämättä tuota roistoa; ja jos
hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, lävistäkää hänet
miekallanne. Minä puolestani lähden ryhtymään keskusteluun, jos oudot
miehemme tahtovat siihen yhtyä.

Gérard nyökäytti lyhyesti päätään osoittaaksensa tottelevaisuuttaan.
Sitten hän alkoi katsella tuon laakson näköaloja, joihin lukija jo
on tutustunut. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut katsella niitä
entistään tarkemmin, ja hän asteli ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena ja
vapaasti edestakaisin. Mutta luonnollisesti maisema kaikkein vähimmin
kiinnitti hänen huomioansa. Marche-à-Terre taas salasi täydelleen,
huomasiko sen vaaran, joka upseerin menettelyn puolelta häntä uhkasi.
Kun näki hänen siinä leikkivän piiskansa letkulla, olisi luullut
hänen onkivan kaloja maantien ojasta.

Sillävälin kuin Gérard täten koetti asettua vartija-asemaan chouanin
eteen, sanoi päällikkö hiljaa Merlelle:

-- Antakaa kersantille kymmenen luotettavaa soturia ja asettakaa
heidät ylemmäksi meistä, siihen kukkulan huipun kohtaan, missä tie
laajenee ylätasoksi, ja mistä näette pitkältä Ernéehen johtavaa
tietä. Valitkaa sellainen paikka, missä tienvieressäni kasva metsää
ja mistä kersantti voi pitää silmällä lähiseutua. Kutsukaa luoksenne
Clef-des-Coeurs, hän on älykäs poika... Ei tässä ole mitään nauramista
-- tuho meidät perii, ellemme pidä varaamme.

Sillävälin kuin Merle täytti tämän käskyn niin nopeasti, että sen
tärkeys kävi ilmeisen selväksi, päällikkö heilutti oikeaa kättään
vaatien syvää hiljaisuutta sotilailta, jotka jutellen ja leikkiä
laskien ympäröivät hänet. Toisella kädenliikkeellä hän käski tarttua
aseisiin.

Kun hiljaisuus oli aikaansaatu, hän loi katseensa toisesta
tienvierestä toiseen, kuunnellen levottoman tarkkaavaisesti,
ikäänkuin olisi odottanut kuulevansa jonkun tukahutetun äänen,
jotakin aseenkalsketta tai tulevaa taistelua ennustavia askeleita.
Hänen tumma ja terävä silmänsä näytti tutkien tunkevan metsän
salaisimpiin syvyyksiin. Mutta kun ei sieltä saanut mitään
epäilyttävää merkkiä, hän villi-ihmisten tavoin tarkasti tien
hiekkaa, löytääkseen joitakin jälkiä noista näkymättömistä
vihollisista.

Kovin pettyneenä siitä, ettei ollut huomannut mitään, mikä olisi
puolustanut hänen levottomuuttaan, hän kääntyi tienviereen päin,
kiipesi vaivoin noiden pienten kumpujen rinteille, nousi hitaasti
niiden huippuun, ja huomasi, kuinka hyödyllinen hänen kokemuksensa
oli joukkonsa menestykselle. Sitten hän astui sieltä alas. Hänen
kasvonsa kävivät entistään synkemmiksi; sillä noina aikoina päälliköt
aina pahoittelivat sitä, ettei vaikein tehtävä langennut yksinomaan
heidän osalleen.

Kun upseerit ja sotamiehet olivat huomanneet päällikkönsä
miettiväisyyden, tämän päällikön, jonka luonne heitä miellytti ja
jonka urhoollisuuden tunsivat, arvasivat he, että hänen tavaton
tarkkaavaisuutensa ennusti vaaraa. Mutta kun eivät kyenneet
punnitsemaan tämän vaaran suuruutta, he vaistomaisesti pysyivät
liikkumattomina ja pidättivät melkein henkeänsä. Niiden koirien
tavoin, jotka koettavat arvata taitavan metsästäjän tarkoitukset,
jota täsmällisesti tottelevat, vaikka eivät ymmärräkään hänen
käskyjään, nämä soturit katsoivat vuoroin Couësnonin laaksoa, tien
molemmin puolin olevaa metsää ja päällikkönsä ankaroita kasvoja,
koettaen niistä lukea kohtalonsa. He vaihtoivat kysyviä katseita, ja
moneen kertaan hymy levisi heidän huulilleen.

Kun Hulot väänsi suutaan, Beau-Pied, nuori kersantti, joka kävi
komppanian älyniekasta, sanoi hiljaa:

-- Mihin hemmetin kiipeliin olemmekaan joutuneet, kun tuon vanhan
urhon naama näyttää noin happamalta. Onhan hän tuima kuin sotaoikeus!

Hulot loi Beau-Piediin ankaran katseen, ja sotamiesten joukossa
vallitsi taas kurinmukainen hiljaisuus. Keskellä tätä juhlallista
äänettömyyttä rekryyttien epäröivät askelet, joiden alla hieta
rauskui, synnyttivät tahdikkaan äänen ja lisäsivät yleiseen
ahdistukseen epämääräistä levottomuutta. Tämän kuvaamattoman tunteen
ymmärtävät ainoastaan ne, jotka keskellä yön hiljaisuutta odottaen
jotain kamalaa ovat huomanneet sydämensä tykytyksen kiihtyvän
jostakin äänestä, joka yksitoikkoisesti toistuen on tuntunut
tarjoavan heille pisaroittain kauhun juomaa.

Päällikkö asettui taas keskelle tietä ja kysyi itsekseen:

-- Olenko erehtynyt?

Ja seuraavassa tuokiossa hänen silmistään säihkyi pidätetyn vihan
katseet, kun hän tarkasteli levollista ja typerää Marche-à-Terreä.
Mutta hänen tarkka silmänsä eroitti chouanin himmeässä katseessa
hurjaa ivaa, ja tämä vaikutti, ettei hän luopunut tilanteen
vaatimista toimenpiteistä.

Samassa kapteeni Merle, joka oli täyttänyt Hulot'n määräykset, palasi
hänen luokseen. Tämä kohtaus oli tuhansien muiden samanlaisten
kaltainen, ja sen mykät näyttelijät, jotka saattoivat tämän
sodan mitä vilkkaimmaksi ja jännittävimmäksi, odottivat silloin
kärsimättöminä uusia vaikutelmia ja olivat hyvin halukkaat näkemään
sotilas-tilanteensa himmeät kohdat toisten tapahtumien valaisemina.

-- Menettelimme viisaasti siinä, kapteeni, -- sanoi päällikkö, --
että asetimme sotilasosastomme loppupäähän ne harvat isänmaanystävät,
jotka meillä on rekryyttiemme joukossa. Ottakaa vielä tusina
reippaita poikia, asettakaa heidän johtajakseen aliluutnantti Lebrun
ja viekää heidät nopeasti jälkijoukkoon. Heidän tulee tukea siinä
olevia isänmaanystäviä, saada heidät kiireisesti etenemään ja kahtia
jakaantuneena parvena hyökätä toverien miehittämälle huipulle. Odotan
teitä.

Kapteeni katosi joukkoon. Päällikkö silmäili vuoroonsa neljää
pelotonta miestä, jotka tiesi taitaviksi ja notkeiksi, kutsui heidät
kaikessa hiljaisuudessa luokseen, osoittaen kutakin heitä sormellaan
ja antaen heille tutunomaisen merkin, moneen kertaan nopeasti
painamalla etusormea nenäänsä; he tulivat.

-- Te olette palvelleet minun kanssani kenraali Hochen johdon alla,
-- hän heille virkkoi, -- silloin kun saatoimme järkiinsä nuo
roistot, jotka mainitsevat itseään kuninkaan jääkäreiksi. Tiedätte,
kuinka he piiloittautuivat, väijyksistä ampuakseen sinisiä.

Kuullessaan taitavuuttaan näin kehuttavan, nuo neljä soturia
nostivat päätään, kasvoissa kuvaava ilme. Nämä olivat sankarillisen
uljaita miehiä, joiden alistuva huolettomuus osoitti ettei
heidän ajatuspiirinsä Ranskan ja Europan välisen kamppailun
puhkeamisesta lähtien ollut ulottunut taaksepäin edemmäksi heidän
patruunalaukkuansa, eikä eteenpäin painetin kärkeä kauemmaksi. He
puristivat yhteen huulensa kuin rahamassin, jonka suu kurenauhoilla
vedetään kiinni, ja katselivat päällikköänsä tarkkaavasti ja
uteliaina.

-- No niin, -- virkahti Hulot, jolla oli erinomainen taito puhua
sotureille luonteenomaista kieltä, -- eivätpä tällaiset pojat pötki
tiehensä chouanien edestä, ja niitä on täällä, niin totta kuin nimeni
on Hulot. Teidän neljän miehen tulee tutkiskella molemmat tienvieret.
Muu joukko pysyy sillä aikaa tässä alallaan. Koettakaa siis kaikin
mokomin saada heistä vainua; älkää hellittäkö, vaan nuuskikaa tarkoin
koko alue, eteenpäin, mars!

Sitten hän osoitti heille tien vaarallisia huippukohtia. Nuo neljä
soturia tervehtivät kiitoksen merkiksi, vieden kätensä vanhojen
kolmikulma-hattujensa tasalle, joiden sateen liottamat ja iän
kuluttamat reunat riippua lerpattivat alas kuvun reunasta. Yksi
heistä, korpraali Laruse, jonka Hulot tunsi, sanoi lyöden pyssyynsä:

-- Panemmepa heidät tanssimaan meidän pillimme mukaan, päällikkö!

He poistuivat, kaksi oikealle, kaksi vasemmalle. Nähdessään heidän
katoavan molemmin puolin tietä tunsi soturijoukko epämääräistä
levottomuutta. Rauhaton oli niinikään Hulot, joka luuli lähettäneensä
heidät varman kuoleman kitaan. Jopa hänen sielussaan vavahti, kun hän
ei enää nähnyt heidän hatunkulmiaan.

Upseerit ja sotamiehet kuuntelivat kuivissa lehdissä kahisevia,
asteittain heikkeneviä askeleita ja tunsivat mielessään ahdistusta,
joka oli kahta kiusallisempi sentähden, että se täytyi painaa syvälle
poveen. Sodassa esiintyy kohtauksia, joissa neljän miehen alttiiksi
pannut henget aiheuttavat enemmän kauhua kuin Jemmapes'n taistelussa
kaatuneet tuhannet ruumiit. Mutta noissa soturikasvoissa on niin
monta vaihtelevaa ilmettä, että niiden kuvaajien on turvautuminen
sotilasten omiin muisteluihin ja luovuttaminen näiden vilkkaiden
kasvojen kuvaaminen levollisessa mielentilassa oleville henkilöille,
sillä nuo yksityisseikoista niin rikkaat sielunmyrskyt eivät ole
kuvattavissa ilman ääretöntä laveutta.

Kun noiden neljän soturin pistimet olivat kadonneet näkyvistä,
palasi kapteeni Merle, täytettyään salaman nopeudella päällikön
käskyt. Parilla kolmella komentosanalla Hulot nyt järjesti joukkonsa
jäljellä olevat miehet taisteluvalmiiksi keskelle tietä. Sitten hän
antoi käskyn palata Pèlerine-vuoren huipulle, minne hänen pieni
etujoukkonsa oli pysähtynyt. Itse hän kulki viimeisenä ja takaperin,
pitääkseen silmällä pienimpiäkin muutoksia, mitä saattoi esiintyä
jossakin kohdassa tätä eteenleviävää näyttämöä, jonka luonto oli
tehnyt niin ihanaksi ja ihminen niin hirvittäväksi.

Hän saapui siihen paikkaan, missä Gérard vartioi Marche-à-Terreä.
Tämä oli näennäisesti välinpitämättömänä seurannut kaikkia päällikön
liikkeitä, mutta katsoi nyt uskomattoman älykkäänä sinne päin, mihin
nuo molemmat soturit juuri olivat kadonneet, tien oikealla puolella
olevaan metsään, ja päästi kolme tai neljä vihellystä, matkien
pöllön kimakkaa ja korvia viiltävää ääntä. Nuo kolme kuuluisaa
salakuljettajaa, joiden nimet jo ovat mainitut, vaihettelivat
erityisellä tavalla tätä huutoa yön aikaan, ilmaistakseen toisilleen
väijytyksiä, uhkaavia vaaroja ja kaikkea, mikä heidän oli tärkeä
tietää. Siitä he olivat saaneet liikanimen _chuin_, joka näiden
seutujen murteessa merkitsee pöllöä. Tämä murteissana siirtyi
sitten niidenkin nimeksi, jotka ensimäisen tasavaltaa vastaan
käydyn sodan aikana matkivat näiden kolmen veljeksen eleitä ja
ilmoitusmerkkejä. Kuullessaan nuo epäilyttävät vihellykset, päällikkö
pysähtyi tuijottamaan Marche-à-Terreen. Hän teeskenteli siten
erehtyneensä tuon chouanin typerään kömpelyyteen nähden, ja piti
hänet luonaan jonkunmoisena ilmapuntarina, joka osoittaisi hänelle
vihollisen liikkeet. Hän pysäytti Gérardin käden, joka valmistautui
kiirehdyttämään tuota vakoilijaa, asetti kaksi sotilasta muutaman
askeleen päähän hänestä ja käski kuuluvalla ja selvällä äänellä
heidän viipymättä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän vielä antoi
pienimmänkin merkin. Uhkaavasta vaarasta huolimatta ei Marche-à-Terre
osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, ja häntä tähystelevä
päällikkö pani merkille tämän levollisuuden.

-- Tuo kollo ei osaa ammattiaan! -- hän sanoi Gérardille. -- Niin,
niin, tosin ei ole helppo lukea chouanin tunteita hänen ilmeistään;
mutta tämä on ilmiantanut itsensä ponnistuksillaan tuoda esiin
pelottomuutensa. Näetkös, Gérard, jos hän olisi teeskennellyt
pelkurimaisuutta, olisin pitänyt häntä hölmönä, ja niin olisi meitä
ollut kaksi samanlaista, ja minä olisin joutunut pussiin. Mutta nyt
tiedän, että meidän kimppuumme aiotaan hyökätä! Mutta tulkootpa vaan,
nyt olen valmis.

Lausuttuaan nämä sanat puoliääneen ja voitonriemuisena, vanha soturi
hykersi käsiään ja katsoi Marche-à-Terreen ivallisena; sitten
hän risti käsivarret rinnalleen, jäi seisomaan tielle molempien
lempi-upseeriensa väliin ja odotti toimenpiteittensä tulosta.

Varmana siitä, että taistelu oli tulossa, hän katseli sotamiehiään
tyynen näköisenä.

-- Saammepa tapella, -- sanoi hiljaa Beau-Pied, -- päällikkö
hykerteli käsiään.

       *       *       *       *       *

Se vaarallinen asema, johon päällikkö Hulot ja hänen joukkonsa
olivat joutuneet, oli niitä, joissa henki todella on siihen määrään
alttiina, että lujaluontoiset miehet pitävät kunnianaan silloin
näyttäytyä kylmäverisiksi ja mielenmalttiaan hallitseviksi.

Tällaisissa tapauksissa oikein selvästi käy ilmi miehen sisu.
Niinpä päällikkö, joka paremmin oivalsi vaaran suuruuden kuin
molemmat upseerinsa, itserakkaasti kyllä tahtoi näyttää kaikista
levollisimmalta. Hän loi katseensa vuoroin Marche-à-Terreen,
tielle ja metsään ja odotti sisäistä ahdistusta tuntien chouanien
yhteislaukauksen rätinää, sillä hän luuli näiden peikkojen tavoin
piilevän yltympäri; mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat levolliset.
Sinä hetkenä, jona kaikkien soturien silmät kohdistuivat häneen, hän
veti ryppyihin ruskettuneet pienten rokonarpien peittämät poskensa,
mytisti äkkiä ylähuultansa ja vilkutti silmäänsä -- irve, jota
sotamiehensä aina pitivät hymyilynä; sitten hän löi Gérardia olalle
sanoen:

-- Nyt saatamme hieman vetää henkeä; mitä tahdoittekaan äsken sanoa
minulle?

-- Missä uudessa pälkäässä olemmekaan nyt, päällikkö?

-- Asia ei ole uusi, -- hän vastasi hiljaa. -- Koko Europpa on meitä
vastaan ja nyt sillä on tilaisuus menetellä mielin määrin. Sillä
aikaa kuin Direktorion jäsenet pureskelevat toisiaan kuin hevoset
tallissa, kun niillä ei ole kauroja, ja kuin kaikki repeää rääsyiksi
heidän hallintonsa aikana, jättävät he sotajoukot oman onnensa
nojaan. Italiassa on kaikki menetettyä! Niin, ystäväni, Trebian
edustalla kärsimiemme tappioiden pakosta olemme luopuneet Mantuasta,
ja vastikään lyötiin Joubert Novin taistelussa. Toivottavasti
Massena kykenee pitämään miehitettyinä Sveitsin vuorisolat, joka on
tulvillaan Suvorowin joukkoja. Rheinin varsillakin olemme saaneet
selkäämme. Direktorio on lähettänyt sinne Moreaun. Kykeneekö hän
puolustamaan rajoja? Ja vaikkapa kävisikin niin onnellisesti, niin
valtaliitto lopulta tulee musertamaan meidät, ja onnettomuudeksemme
se ainoa kenraali, joka voisi meidät pelastaa, on hiidessä, nimittäin
kaukana Egyptissä!... Mitenkä hän muuten pääsisikään palaamaan? Onhan
Englanti herra merellä.

-- Bonaparten poissaolo ei minua huolestuta, päällikkö, -- vastasi
nuori ajutantti Gérard, jossa huolellinen kasvatus oli kehittänyt
korkeamman arvostelukyvyn. -- Jäisikö vallankumouksemme kesken?
Ei suinkaan. Eihän meidän ole yksistään määrä puolustaa Ranskan
aluetta -- meillä on kaksinainen tehtävä. Täytyyhän meidän lisäksi
säilyttää maan ominaista henkeä, yleviä vapauden ja riippumattomuuden
periaatteita, tuota lakiasäätävien kansankokoustemme herättämää
inhimillistä järjellisyyttä, joka toivoakseni on vahvistumistaan
vahvistuva. Ranskaa voi verrata matkamieheen, jolla on toimena viedä
jonnekin palava kynttilä: hän suojelee sitä toisella kädellä ja
puolustautuu toisella. Jos teidän uutisenne ovat todet, ei meitä
kymmeneen vuoteen olisi piirittänyt niin monta ihmistä, jotka
koettavat tuota kynttilää sammuttaa. Vakaumukset ja maa, kaikki on
häviön partaalla.

-- Valitettavasti! sanoi huoaten päällikkö Hulot. -- Nuo Direktorion
ilveilijät ovat osanneet riitaantua kaikkien niiden miesten kanssa,
jotka olisivat kyenneet ohjaamaan alusta. Bernadotte, Carnot,
kaikki, yksin kansalainen Talleyrand, ovat meidät hylänneet.
Sanalla sanoen, on jälellä yksi ainoa kunnon isänmaanystävä, kelpo
Fouché, joka poliisin avulla hallitsee kaikkea. Siinä vasta mies!
Hänpä se oli, joka ajoissa varoittaen käänsi minun huomioni tähän
kapinaliikkeeseen. Ja kuitenkin olemme ansassa, siitä olen varma.

-- Oh! jos ei sotajoukko hieman sekaannu hallituksemme johtoon, --
huomautti Gérard, -- saattavat asianajajat meidät vielä tukalampiin
oloihin kuin ne, joissa olimme ennen vallankumousta. Eiväthän nuo
tomppelit osaa käskeä.

-- Pelkään yhä, -- virkkoi Hulot, -- että he ryhtyvät
keskusteluihin Bourbonien kanssa. Tuhat tulimmaista, mihin
kiipeliin joutuisimmekaan, jos he sopisivat keskenään!

-- Ei, ei, päällikkö hyvä, niin pitkälle ei sentään mennä, --
vakuutti Gérard. -- Sotajoukko tulee, kuten itse sanoitte,
kaiuttamaan ääntänsä, ja jos se ei puhu vallan epäselvää kieltä,
toivon, ettemme ole vuodattaneet vertamme kymmenen vuotta
lannoittaaksemme pellavamaata ja nähdäksemme toisten pellavaamme
kehräävän.

-- Niin, -- huusi päällikkö, -- tämä puvun vaihto on käynyt meille
hirvittävän kalliiksi.

-- No niin, -- virkahti kapteeni Merle, -- menetelkäämme joka
tapauksessa täällä kuin kelpo isänmaanystävät ainakin, ja
koettakaamme estää chouanien yhteys Vendéen kanssa. Sillä jos nämä
tekevät keskenään liiton ja Englanti sekaantuu asiaan, en ainakaan
minä tälläkertaa mene takaamaan tasavallan jakamattomuutta.

Tässä pöllön huuto, joka kuului jotenkin kaukaa, keskeytti
keskustelun. Käyden levottomammaksi päällikkö taaskin tutki
Marche-à-Terreä, jonka tunteettomat kasvot tuskin kuvastivat
elonmerkkiä. Rekryytit, jotka upseeri oli koonnut, seisoivat
karjalauman tavoin yhteen sullottuina keskellä tietä, noin
kolmenkymmenen askeleen päässä taisteluvalmiista soturijoukosta.
Kymmenen askeleen päässä heidän takanaan olivat luutnantti Lebrunin
komentamat sotamiehet ja isänmaanystävät. Päällikkö silmäili tätä
taistorintamaa ja vilkaisi viimeisen kerran loitommaksi tielle
asettuneeseen etuvartija-joukkoon.

Ollen tyytyväinen järjestelyynsä, hän kääntyi antaakseen käskyn
liikkeellelähtemiseen, kun samassa näki niiden kahden soturin
kolmiväriset kokardit, jotka palasivat tarkastelemasta tien
vasemmalla puolella olevaa metsää. Kun päällikkö ei nähnyt kahden
oikealle lähteneen tiedustelijan palaavan, päätti hän odottaa heidän
tuloaan.

-- Ehkäpä pommi tulee tuolta puolelta, -- hän sanoi molemmille
upseereille, osoittaen metsää, joka oli ikäänkuin niellyt nuo kaksi
poistunutta vartijasoturia.

Sillävälin kuin molemmat tarkk'ampujat antoivat Hulot'lle
jonkunmoisen raportin, laiminlöi hän tarkastamasta Marche-à-Terreä.
Silloin chouani käytti tilaisuutta hyväkseen päästääkseen kovan,
suunnattoman kauas kaikuvan vihellyksen; ja ennenkuin kumpikaan hänen
kahdesta vartijastaan oli ehtinyt pyssyäkään tähdätä häneen, oli hän
piiskan lyönnillä kaatanut heidät kumoon tien laitaan.

Samaan aikaan hälinä tai pikemmin hurja ulvonta yllätti
tasavaltalaiset. Hirvittävä kiväärien räiske kuului metsänrinteestä,
missä chouani oli istunut, ja ojensi maahan seitsemän tai kahdeksan
sotamiestä. Marche-à-Terre, jota viisi tai kuusi miestä oli
tähdännyt, häneen osaamatta, katosi metsään, kiivettyään ylös
rinnettä nopeana kuin villikissa. Hänen puukenkänsä vierivät ojaan,
ja saattoi helposti nähdä hänen jalassaan nuo isot raudoitetut
saappaat, joita "kuninkaan jääkärit" tavallisesti käyttivät.
Chouanien ensi huutojen kaikuessa kaikki rekryytit hyökkäsivät
oikealle metsään kuin lintuparvi, joka lehahtaa lentoon matkamiehen
lähestyessä.

-- Ampukaa noita koiria! -- huusi päällikkö.

Joukko tähtäsi pakenijoita, mutta nämä olivat viisaasti kyllä
asettuneet puiden taakse turviin pyssyntulelta, ja ennenkuin aseet
olivat uudestaan panostetut, olivat he jo kadonneet.

-- Kootkaapa siis maakuntalaislegionia! -- virkkoi Hulot Gérardille.
-- Täytyy olla typerä kuin Direktorion jäsenet luottaakseen
väennostoon näillä seuduilla. Lakiasäätävä kokous tekisi paremmin,
jos ei lupaisi meille niin runsaasti sotilaspukuja, rahaa,
ampumavaroja, vaan jos todella ne meille antaisi.

-- Nuo hunsvotit pitävät enemmän tattarikakuistaan kuin meidän
sotilasleivästämme, -- sanoi Beau-Pied, komppanian pilkkakirves.

Näitä sanoja säestivät pilapuheet ja naurunremahdukset, joilla
tasavaltalaissoturit ilkkuivat karkaajia, mutta äkkiä seurasi taas
hiljaisuus. Nähtiin noiden kahden tiedustelijan, jotka päällikkö oli
lähettänyt nuuskimaan oikealla olevaa metsää, vaivalloisesti astuvan
alas rinnettä. Toinen heistä, joka oli lievemmin haavoittunut,
tuki toveriansa, joka kostutti maata verellänsä. Nämä molemmat
poloiset soturit olivat saapuneet rinteen puoliväliin, kun
Marche-à-Terren inhoittavat kasvot ilmestyivät puiden lomassa. Hän
tähtäsi molempiin sinisiin niin tarkasti, että tappoi heidät yhdellä
ainoalla laukauksella, ja heidän ruumiinsa vierivät raskaina alas
ojaan. Tuskin oli hänen möhkälemäinen päänsä tullut näkyviin, kun
kolmekymmentä pyssynpiippua kohosi ilmoille; mutta utukuvan tavoin
hän taas oli kadonnut noiden onnettomien väriherne-pensaiden taakse.

Nämä tapahtumat, joiden kuvaaminen vaatii niin monta sanaa,
kestivät vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa tuokiossa jälkijoukon
isänmaallismieliset ja sotamiehet niinikään kädenkäänteessä
liittyivät muuhun joukkoon.

-- Eteenpäin, mars! -- huusi Hulot.

Sotajoukon osasto kulki kiireisesti tien huipulle, johon etuvartija
oli asetettu. Siellä päällikkö uudelleen järjesti joukkonsa
taistelurintamaksi. Mutta hän ei huomannut mitään toistunutta
vihollis-mielenosoitusta chouanien puolelta ja luuli että nostoväen
vapauttaminen oli ollut tuon väijytyksen ainoa tarkoitus.

-- Heidän huutonsa, -- hän sanoi molemmille ystävilleen, --
osoittavat, ettei heitä ole monta. Marssikaamme joutuin eteenpäin,
niin saavumme kenties Ernéehen, ennenkuin he ovat kintereillämme.

Nämä sanat kuuli eräs isänmaallismielinen rekryytti, joka astui esiin
rivistä ja pysähtyi Hulot'n eteen.

-- Kenraali, -- hän virkkoi, -- olen jo kerran ollut sotimassa
chouaneja vastaan. Saanko teille sanoa pari sanaa?

-- Tuo on varmaankin asianajaja, ja nämä luulevat aina olevansa
oikeussalissa, -- kuiskasi päällikkö Merlen korvaan. -- No sano
sanottavasi, -- hän sitten vastasi nuorelle fougèrelaiselle.

-- Chouanit ovat epäilemättä tuoneet mukanansa aseita niille
miehille, joilla juuri ovat täydentäneet rivinsä. Jos siis heidän
nähtensä pötkimme tiehemme, asettuvat he meitä odottamaan joka
metsätien käänteeseen ja ampuvat meidät viimeiseen mieheen ennenkuin
saavumme Ernéehen. Toisin tulee tässä ajaa asiaa, kuten sanoit,
mutta patruunilla. Kahakan aikana, joka tulee kestämään kauemmin
kuin mitä näyt luulevan, lähtee yksi tovereistani noutamaan
tänne kansalliskaartin ja vapaajoukot Fougères'sta. Silloin saat
nähdä, että me, vaikka olemmekin vaan rekryyttejä, emme silti ole
tomppeleita.

-- Luuletko siis, että chouaneja on paljo?

-- Päätä itse, päällikkö-kansalainen!

Hän vei Hulot'n erääseen ylätason paikkaan, missä hietaa oli pengottu
kuin haravalla. Kiinnitettyään hänen huomionsa tähän seikkaan, hän
vei hänet paljoa kauemmaksi polulle, missä he näkivät siitä kulkeneen
suurilukuisen miesjoukon jäljet. Lehtiä oli siinä tallautunut kovaksi
poljettuun multaan.

-- Nämä ovat Vitrén _garseja_, -- sanoi Fougéres'n mies. -- He ovat
liittyneet ali-normandialaisiin.

-- Mikä on nimesi, kansalainen? -- kysyi Hulot.

-- Gudin, päällikkö.

-- Hyvä, Gudin, nimitän sinut kotikaupunkilaistesi korpraaliksi.
Sinä näytät minusta kelpo mieheltä. Annanpa sinulle toimeksi
valita tovereistasi sen, joka on lähetettävä Fougères'en. Sinä
itse pysyttelet minun läheisyydessäni. Mutta mene ensi työksesi
rekryytteinesi ottamaan niiden toveri-parkojemme pyssyt, takit ja
patruunalaukut, jotka nuo roistot juuri kaatoivat tielle. Eikä teidän
pidä seisoa tässä märehtimässä pyssynluoteja niitä puolestanne heille
tarjoamatta.

Pelottomat Fougères'n miehet menivät noutamaan kaatuneiden sota-asun,
ja koko komppania suojeli heitä tuimalla, metsään suunnatulla
tulella, niin että heidän onnistui riisua vainajien vaatteet ja
aseet, menettämättä ainoatakaan miestä.

-- Noista bretagnelaisista tulee mainiota jalkaväkeä, -- sanoi Hulot,
-- jos vaan sotilaan leipäkannikka heille maistuu.

Gudinin lähettämä airut läksi juosten matkaan syrjäpolkua pitkin,
joka johti vasemmalle metsään. Sotamiehet tutkivat aseitaan
ja valmistautuivat taisteluun. Päällikkö tarkasteli heitä,
hymyili heille, asettui muutaman askeleen päähän edelle kahden
suosikkiupseerinsa kera ja odotti päättäväisenä chouanien hyökkäystä.

Syntyi jälleen syvä hiljaisuus, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Kolme sataa chouania, joiden univormut olivat samanlaiset kuin
rekryyteillä, syöksyi äkkiä esiin oikealta metsästä ja riensi
suorastaan ulvoen epäjärjestyksessä miehittämään koko sen osan
tietä, joka oli heikon sinisten pataljonan edessä. Päällikkö
järjesti sotilaansa kahteen yhtä suureen joukkoon, joista kukin
oli kymmenmiehisen rintaman vahvuinen. Näiden parvien keskelle
hän sijoitti kaksitoista rekryyttiä, jotka kiireimmiten olivat
pukeutuneet sota-asuun, ja asettui itse heidän etunenäänsä.

Tätä pientä sotajoukkoa suojeli kummallakin sivustalla kahdenkymmenen
viiden miehen suuruinen siipijoukko, jotka liikehtivät molemmin
puolin tietä Gérardin ja Merlen johtamina. Näiden molempien upseerien
oli määrä hyökätä chouanien kimppuun sivulta ja estää heidät
hajaantumasta seudulle, missä kukin talonpoika aikoi asettua siten,
että vaaratta saattoi ampua sinisiä, jolloin tasavaltalaisjoukot
eivät enää olisi tietäneet, mistä löytää vihollisensa.

Nämä määräykset, jotka päällikkö oli antanut niin nopeasti kuin
tilanne vaati, loivat hänen luottamustaan sotamiehiinkin, ja kaikki
marssivat ääneti chouaneja vastaan.

Kului sitten muutama hetki molempien vastustajien lähestyessä
toisiaan, ja sitten paukkui kiväärien laukauksia luodin
kantaman päästä levittäen kuolemaa molemmille puolille. Samassa
silmänräpäyksessä molemmat tasavaltalaisten sivusjoukot, joille
chouanit eivät voineet asettaa vastustajia, saapuivat heidän
sivustoilleen, ja heidän tiheä ja tuima tulensa kylvi kuolemaa ja
epäjärjestystä keskelle vihollista.

Tämä temppu aikaansai melkein tasaisen miesluvun molemmilla puolin.
Mutta chouanien voittamattoman peloton ja sitkeä luonne kesti
tällaisen koettelemuksen; he eivät väistyneet, heidän tappionsa ei
heitä masentanut, he sulkivat uudelleen rivinsä ja koettivat saartaa
tuon pienen sinisten joukon, joka otti niin vähän tilaa ja joka
näytti mehiläisemolta keskellä parveaan. Ja nyt syntyi tuollainen
hirvittävä kamppailu, jossa teräaseiden kalske korvaa ampuma-aseiden
ainoastaan harvoin kajahtavan paukkeen, jossa taistellaan mies miestä
vastaan, ja jossa molempien vastustajien ollessa yhtä rohkeat,
ylivoima lopulta ratkaisee voiton.

Chouanit olisivatkin heti alussa saavuttaneet voiton, ellei molempien
Merlen ja Gérardin komentamien sivustajoukkojen olisi onnistunut
parilla kolmella yhteislaukauksella sivultapäin ahdistaa vihollisten
jälkijoukkoa. Näiden molempien sivustajoukkojen sinisten olisi
nyt pitänyt jäädä asemiinsa ja edelleen näin tuhota hirvittäviä
vastustajiaan. Mutta kiihtyen, kun näkivät sen vaaran, jonka alaisena
oli tuo pieni sankarillinen joukko, minkä nyt täydelleen saarsivat
kuninkaan jääkärit, he hyökkäsivät pistimet sojossa hurjina tielle ja
saattoivat muutamaksi hetkeksi taistelun tasaväkisemmäksi. Molemmat
kiistapuolet antautuivat nyt taisteluraivoon, jota vielä enensi
puoluekiihkon julmuus ja vimma, mikä painoi tähän sotaan poikkeuksen
leiman. Jokainen yksityinen soturi, tarkatessaan omaa vaaraansa, oli
vaiti. Koko kohtaus oli synkkä ja kylmä kuin kuolema.

Aseiden kalskahdellessa ja hiedan narskuessa jalkojen alla ei
kuullut muuta kuin niiden kumeat ja korisevat huudahdukset, jotka
vaarallisesti haavoittuneina tai kuolevina kaatuivat maahan. Nuo
tasavaltalaisten keskellä olevat kaksitoista soturin-alokasta
puolustivat niin urhoollisesti päällikköä, joka yhtenään jakeli
neuvoja ja määräyksiä, että moneen kertaan muutamat sotamiehet
huusivat:

-- Hyvä, pojat!

Kylmäverinen ja valpas Hulot huomasi pian chouanien joukossa
miehen, jota, samoin kuin häntä itseään, valiojoukko ympäröi ja
joka ilmeisesti oli heidän johtajansa. Hän tahtoi hyvin kernaasti
tietää, kuka tuo upseeri oli. Mutta turhaan hän moneen kertaan
koetti eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, jotka yhä peittyivät
punalakkien ja leveälieristen hattujen taakse. Hän tunsi joukosta
ainoastaan Marche-à-Terren, joka seisoen kenraalinsa vieressä toisti
hänen komentosanojaan käheällä äänellä, ja jonka karbiinipyssy ei
hetkeäkään pysynyt toimettomana.

Päällikkö tuskaantui näistä yhä kertyvistä esteistä. Hän paljasti
miekkansa, innostutti sotureitaan ja hyökkäsi niin rajusti
chouanien keskustaan, että mursi aukon heidän riveihinsä ja sai
näkyviinsä vihollispäällikön, jonka kasvot kuitenkin olivat kokonaan
valkoisella kokardilla varustetun suuren huopahatun varjossa. Mutta
tuo tuntematon hämmästyi näin rohkeasta hyökkäyksestä, peräytyi
ja lykkäsi samassa äkkiä hattunsa niskaan: silloin saattoi Hulot
kiireessä nähdä tämän henkilön kasvot. Tuolla nuorella päälliköllä,
joka Hulot'n arvion mukaan ei ollut kahtakymmentä viittä vanhempi,
oli yllään vihreästä verasta tehty metsästystakki. Hänen valkeassa
vyössään piili pistooleja. Hänen isot saappaansa olivat raudoitetut
niin kuin chouaneilla. Polviin ylettyvät säärystimet, joiden jatkona
olivat hyvin karkeasta kankaasta tehdyt polvihousut, täydensivät
tuon puvun, joka verhosi keskikokoista, mutta solakkaa ja hyvin
kehittynyttä vartaloa.

Raivoissaan siitä, että siniset olivat tunkeutuneet hänen persoonansa
läheisyyteen, hän painoi hatun takaisin alas kasvoille ja riensi
heitä vastaan; mutta seuraavassa tuokiossa hänet ympäröivät
Marche-à-Terre ja muutamat muut levottomat chouanit. Nuoren päällikön
ympärillä häärivien henkilöiden väliin jäädessä aukkoja, luuli Hulot
huomaavansa leveän punaisen huivin, joka koristi puoleksi napeista
avattua takkia.

Tämä kuninkaallismielisten koriste, joka siihen aikaan oli joutunut
unhoitukseen, veti ensin Hulot'n huomiota puoleensa, mutta se siirtyi
sitten äkkiä kasvoihin, jotka piankin katosivat hänen näkyvistään,
kun taistelun tuoksina pakoitti hänet valvomaan pienen joukkonsa
turvallisuutta ja liikkeitä. Vain vilahdukselta hän siis oli ehtinyt
nähdä säihkyvät silmät, joiden väri häneltä jäi huomaamatta, vaalean
tukan ja jotenkin hennot, auringon ruskettamat kasvonpiirteet.
Kuitenkin pani hän merkille tuon nuoren miehen paljaan kaulan, jonka
valkoihoisuus vielä enemmän pisti silmään hellästi ja huolimattomasti
sidotun kaulahuivin rinnalla. -- Nuoren päällikön ryhti, joka uhkui
tulisuutta ja intoa, oli sotilaallinen kuin niillä ainakin, jotka
taistelulta vaativat jonkunlaista runollista ritarillisuutta. Hänen
hienon hansikkaan peittämä kätensä heilutti miekkaa, joka välkkyi
auringonpaisteessa. Hänen ulkomuotonsa osoitti samalla hienoutta ja
voimaa.

Tämä siirtolainen vilpittömine haaveiluineen yhtyneinä nuoruuden
viehätykseen ja sivistyneine tapoineen edusti miellyttävästi
ranskalaista aatelia. Hän oli Hulot'n täydellinen vastakohta,
Hulot'n, joka seisoen neljän askeleen päässä hänestä tarjosi
ikäänkuin vilkkaan vertauskuvan tarmokkaasta tasavallasta, jonka
puolesta tuo vanha soturi taisteli. Lisäksi hänen ankarat kasvonsa,
kuluneiden punaisten rinnusliepeiden koristama sininen univormu,
mustuneet ja hartioiden takana roikkuvat olkanauhat kuvasivat hänen
puutteenalaisuuttaan ja luonnettaan.

Nuoren miehen hieno ryhti ja ylimyksellinen ilme eivät jääneet
Hulot'lta huomaamatta, ja tahtoen päästä häneen käsiksi hän huusi:

-- Hoi, tanssimestari, tule lähemmäksi, jotta saan ryhtyä kanssasi
käsikähmään!

Kuninkaallismielinen päällikkö kiukustui hetkellisestä
vastoinkäymisestään ja syöksyi epätoivoisena eteenpäin. Mutta kun
hänen miehensä näkivät hänen näin panevan henkensä alttiiksi,
karkasivat he kaikki sinisten kimppuun. Äkkiä eroitti taistelun
hälinästä pehmeän ja kirkkaan äänen:

-- Tässä kaatui pyhä Lescure. Ettekö tahdo kostaa häntä?

Näitä tenhoavia sanoja seurasi chouanien puolelta hirvittävä
pommitus, ja tasavallan sotamiehet kykenivät hädin tuskin pysymään
koossa ja ehkäisemään pienen rintamansa murtumista.

- Ellei tuo olisi nuorukainen, -- sanoi Hulot peräytyen askel
askeleelta, -- ei meitä vastaan olisi tehty hyökkäystä. Eihän koskaan
ole nähty chouanien yhtyvän taisteluun. Mutta sen parempi, meitä ei
ainakaan tapeta pitkin tien vartta kuin koiria.

Sitten hän metsään kajahtavalla äänellä huusi:

-- Eteenpäin, pojat. Sallimmeko rosvojen pitää meitä pilanaan!

Se teonsana, jota tässä kohdassa käytämme kelpo päällikön käyttämän
sijalla, kykenee sitä vaan heikosti korvaamaan. Mutta sotavanhukset
osaavat kyllä panna sen sijalle tuon oikean sanan, joka epäilemättä
on kuvaavampi sotilaallinen voimasana.

-- Gérard, Merle, -- jatkoi päällikkö, -- kutsukaa miehenne takaisin,
järjestäkää heidät rintaman takana pataljonaksi, ja ampukaa noita
koiria, jotta heistä pääsemme.

Suurella vaivalla saatiin Hulot'n määräys täytetyksi; sillä kuultuaan
vastustajansa äänen huusi nuori päällikkö:

-- Kautta Pyhän Annan, älkää päästäkö heitä käsistänne. Hajaantukaa,
garsit!

Kun molemmat Merlen ja Gérardin komentamat sivustajoukot vetäytyivät
taaksepäin kahakan keskustasta, ajoi kumpaakin pientä osastoa takaa
itsepäinen ja ylivoimainen chouani-joukko. Nämä "vuohennahat"
saartivat joka taholta Merlen ja Gérardin väen, jälleen kaiuttaen
kumeita, ulvonnantapaisia huutojaan.

-- Suu kiinni, herraseni, -- huudahti Beau-Pied, -- eihän tässä edes
kuule milloin kuolee.

Tämä pila elvytti sinisten rohkeutta. Tasavaltalaiset eivät tyytyneet
puolustautumaan ainoastaan yhdessä kohdassa Pèlerine-vuoren ylätasoa,
vaan tekivät sen kolmessa eri paikassa, ja laukaukset houkuttelivat
esiin kaikki tämän äsken vielä niin rauhaisan laaksoseudun kaiut.
Taistelu olisi voinut vielä tuntikausia jäädä ratkaisemattomaksi,
tai olisi se päättynyt taistelijoiden puutteessa. Sillä siniset
ja chouanit osoittautuivat yhtä urhoollisiksi. Raivo kiihtyi
jatkuvasti molemmin puolin, kun kaukaa alkoi kuulua heikkoa rummun
pärinää. Ja päättäen tämän melun suunnasta kulki lähestyvä joukko
Couësnon-laakson poikki.

-- Se on Fougères'n kansalliskaarti! -- huusi Gudin vahvalla äänellä.
-- Vannier on varmaankin heidät kohdannut.

Huuto saapui nuoren chouanipäällikön ja hänen hurjan ajutanttinsa
korvaan, ja kuninkaallismieliset tekivät peräytymisliikkeen, jonka
Marche-à-Terren petomainen huuto heti pysäytti.

Kun päällikkö puoliääneen oli lausunut pari kolme komentosanaa, jotka
Marche-à-Terre tulkitsi chouaneille Bretagnen rahvaan murteella, he
alkoivat peräytyä, tehden sen niin taitavasti, että tasavaltalaiset
ja heidän päällikkönsäkin siitä joutuivat vallan ymmälle. Ensi
käskyn saatuaan uljaimmat chouanit järjestyivät riviin, muodostaen
kunnioitusta herättävän rintaman, jonka taakse haavoittuneet
ja heidän muu väkensä vetäytyi panostamaan pyssyjä. Sitten
haavoittuneet, toimien yhtä joutuisasti kuin äsken Marche-à-Terre,
saapuivat ylhäällä tien oikealla puolella olevalle rinteelle, ja
heitä seurasi sinne puolet chouaneista, jotka vikkelästi kiipesivät
sen huipulle, missä siniset eivät enää nähneet heistä muuta kuin
heidän tarmokkaat päänsä.

Siellä he asettuivat puiden taakse suojaan ja suuntasivat
nyt pyssynpiippunsa sitä saattovartijaston jäännöstä kohti,
joka Hulot'n toistamia komentohuutoja noudattaen nopeasti oli
järjestynyt, voidakseen tiellä asettaa chouaneja vastaan heidän
veroisensa rintaman. Nämä peräytyivät hitaasti ja puolustivat
asemaansa, pyörähdellen niin että saivat tukea tovereittensa
tulelta. Saavutettuaan maantienojan, he vuorostaan kiipesivät
ylös sille korkealle rinteelle, jonka reuna oli heidän miestensä
hallussa, ja saapuivat heidän luokseen urhokkaasti uhmaillen
tasavaltalaisten tulta, jotka ampuivat heitä niin taitavasti, että
oja täyttyi ruumiista. Rinteen huipulla olijat vastasivat aivan
yhtä murhaavalla tulella. Sinä hetkenä Fougères'n kansalliskaarti
saapui taistelupaikalle juoksujalassa, ja sen tulo päätti kahakan.
Kansalliskaartilaiset ja muutamat kiivastuneet sotamiehet hyppäsivät
jo penkeren yli tunkeakseen metsään. Mutta päällikkö huusi heille
jylisevällä äänellä:

-- Aiotteko syöksyä kuoleman kitaan?

He palasivat silloin tasavallan joukkojen luo, joiden haltuun
taistelutanner oli joutunut, sittenkuin oli kärsitty melkoisia
tappioita.

Nyt nostettiin kaikki kuluneet kolmikulma-hatut pistimien kärkeen,
pyssyt ojennettiin ylös, ja sotilaat huusivat yhteen ääneen kahdesti:
-- Eläköön Tasavalta!

Haavoittuneetkin, jotka istuivat tienvieressä, ottivat osaa tähän
innostuksen purkaukseen, ja Hulot puristi Gérardin kättä sanoen:

-- Siinä poikia, joilla on sydän oikealla paikallaan.

Merle sai toimekseen haudata kaatuneet tien varrella olevaan
tulvaveden kaivamaan kuoppaan. Toiset sotilaat rupesivat kuljettamaan
haavoittuneita. Lähistön taloista noudettiin hevosia ja ajoneuvoja,
ja kiireisesti nostettiin näille kärsivät toverit, joiden alle oli
levitetty kaatuneiden vaatteita.

Ennen lähtöään Fougères'n kansalliskaarti jätti Hulot'n käsiin
vaarallisesti haavoittuneen chouanin, joka oli löydetty sen
äkkijyrkänteen juurelta, minkä kautta chouanit olivat peräytyneet ja
mihin hän voimien pettäessä oli solunut.

-- Kiitos avustanne, kansalaiset, -- sanoi päällikkö. -- Hiisi
vieköön, ilman teitä olisimme saaneet kestää tuiman neljännestunnin.
Pitäkää varanne! Sota on alkanut. Hyvästi, kelpo toverit.

Sitten Hulot kääntyi vangin puoleen:

-- Kuka on kenraalisi? -- hän kysyi.

-- Gars.

-- Kuinka? Marche-à-Terre?

-- Ei, vaan Gars.

-- Mistä tuo Gars on tullut?

Tähän kysymykseen kuninkaan jääkäri, jonka karkeat ja villit
kasvot olivat tuskien vääntämät, ei vastannut mitään, vaan otti
rukousnauhansa ja alkoi rukoilla.

-- Tuo Gars oli varmaankin äskeinen nuori päällikkö, jolla oli musta
kaulahuivi. Hän on epäilemättä tyrannin ja hänen liittolaistensa
Pittin ja Coburgin lähettämä.

Tämän kuultuaan chouani, joka ei siitä paljoa ymmärtänyt, kohotti
ylpeänä päätään:

-- Jumalan ja kuninkaan lähettämä!

Hän lausui tämän tarmolla, joka tyystin tyhjensi hänen voimansa.
Päällikkö huomasi vaikeaksi kuulustella kuolevaa miestä, jonka
esiintyminen ilmaisi synkkää kiihkoa, ja käänsi otsaa rypistäen
päänsä pois. Kaksi sotilasta, niiden kahden miehen ystäviä, jotka
Marche-à-Terre piiskansa lyönnillä oli paiskannut alas tienviereen,
niin että he siihen kuolivat, astuivat pari askelta taaksepäin,
tähtäsivät chouaniin, joka ei luonut tuijottavia silmiään maahan
heidän ojennettujen pyssynpiippujensa edessä, ja ampuivat häneen
pyssynkantaman päästä, ojentaen hänet maahan. Kun sotilaat
lähestyivät häntä riisuakseen hänen vaatteensa, hän huusi vielä
kovalla äänellä:

-- Eläköön kuningas!

-- Niin, niin, liukastelija, -- sanoi Clef-des-Coeurs, -- mene nyt
syömään tattarikakkuasi armollisen Pyhän Neitsyesi luo... Tuo
veitikka huutaa meille vielä vasten naamaa: "Eläköön tyranni", kun jo
luulee hänen olevan homenokkain valtakunnassa!

-- Kuulkaahan, päällikkö, -- sanoi Beau-Pied, -- tässä on rosvon
paperit.

-- Kas vaan! -- huudahti Clef-des-Coeurs, -- tulkaahan katsomaan tätä
Isän Jumalan soturia, jolla on ihoon maalattuja kuvioita.

Hulot ja muutamat sotilaat tulivat ja ympäröivät chouani-vainajan
ihka alastoman ruumiin, ja he huomasivat siinä jonkun sinivärisen
tatuoiman, joka kuvasi liekehtivää sydäntä. Tämä oli "Pyhän Sydämen"
veljeskunnan tunnusmerkki. Kuvan alapuolella oli kirjoitus, jonka
Hulot luki, ja se kuului: _Marie Lambrequin_ -- arvatenkin chouanin
nimi.

-- Sinulla on hyvät silmät, Clef-des-Coeurs, -- huomautti Beau-Pied.
-- Mutta et ikinä voi arvata tuon sota-asun tarkoitusta.

-- Pitäisikö minun ehkä tuntea paavilaiset univormut! -- vastasi
Clef-des-Coeurs.

-- Sinä hölmö, etkö siis koskaan opi mitään? -- virkkoi Beau-Pied. --
Etkö älyä, että tuolle juukelille on luvattu ylösnousemus ja että hän
on maalannut kupunsa tunteakseen itsensä.

Kuullessaan tämän sukkeluuden, joka ei ollut vallan tuulesta
temmattu, ei edes Hulot voinut pidättäytyä yleisestä hilpeydestä.
Tällä välin oli Merle saanut kaikki kuolleet haudatuiksi, ja
toverit olivat, niin hyvin kuin asianhaarat sallivat, sijoittaneet
haavoittuneet rattaille. Muut sotilaat järjestyivät itsestään kahteen
riviin molemmin puolin näitä äkkipäätä laitettuja sairasvaunuja
ja astuivat alas sitä vuoren rinnettä, joka hallitsee Mainea ja
josta näkee Pèlerine-laakson, Couësnon-laakson kilpailijan. Hulot,
astuen molempien suosikkiensa Merlen ja Gérardin seurassa, seurasi
hitaasti sotureitaan, toivoen tapaturmitta saapuvansa Ernéehen, missä
haavoittuneet saisivat hoitoa.

Taistelu, joka tuskin joutui huomion esineeksi keskellä niitä
suuria tapahtumia, joita siihen aikaan Ranskassa valmisteltiin, sai
nimen siitä paikasta, jossa oltiin taisteltu. Siihen kiinnitettiin
kuitenkin jonkun verran huomiota länsimaakunnissa, jonka asukkaat
panivat merkille, että chouanit tässä toisessa ottelussa menettelivät
entisestä eriävällä tavalla. Ennen eivät chouanit olisi tehneet
hyökkäystä näin mieslukuisia joukkoja vastaan.

Hulot'n arvelun mukaan se nuori kuninkaallismielinen päällikkö,
jonka kahakan kestäessä oli huomannut, epäilemättä oli "Gars", s.o.
ruhtinaiden Ranskaan lähettämä uusi kenraali, joka mainittujen
päällikköjen tavoin verhosi nimensä ja arvonsa tuollaisella
salanimellä. Tämä asianhaara saattoi päällikkö Hulot'n yhtä
levottomaksi nyt surullisen voittonsa jälkeen kuin mitä oli ollut
sinä hetkenä, jona epäili väijytystä. Hän kääntyi moneen kertaan
katsomaan takana olevaa Pèlerine-vuoren rinnettä, jolta vielä
aika-ajoin kuului kansalliskaartin rummun pärinä sen astuessa
alas Couësnon-laaksoon samaan aikaan kuin siniset laskeutuivat
Pèlerine-laaksoon.

-- Voiko jompikumpi teistä, -- hän äkkiä kysyi molemmilta
tovereilta, -- arvata miksi chouanit hyökkäsivät kimppuumme? Heistä
pyssynlaukaukset ovat kauppatavaraa, enkä minä älyä, mitä he noilla
äskeisillä voittivat. He ovat varmaankin menettäneet sata miestä,
ja me -- näin hän jatkoi, pullistaen oikeata poskeaan ja iskien
silmää, muka hymyillen -- emme ole menettäneet kuuttakymmentä.
Tuhat pentelettä! Minä en käsitä tämän kaupan järkevyyttä. Nuo
houkkiot olisivat voineet jättää meidät hätyyttämättä, me olisimme
häiriintymättä kulkeneet eteenpäin kuin kirjeet postissa. En totta
tosiaan oivalla, mitä he ovat voittaneet tuhoamalla meidän miehiämme.

Ja huolestuneen näköisenä hän kädellään osoitti molempia
sairasvaunuja.

-- Ehkäpä he vaan tahtoivat sanoa meille hyvää päivää, -- hän lisäsi.

-- Eikö mitä, ovathan he siinä jupakassa voittaneet puolelleen meidän
sataviisikymmentä karkuriamme, -- huomautti Merle.

-- Olisivathan nuo rekryytit muutenkin loikkineet kuin sammakot
metsään emmekä me olisi lähteneet heitä sieltä takaisin pyydystämään,
varsinkin kun olimme saaneet kuulasateen ylitsemme, -- arveli Hulot.
-- Ei, ei, siinä piilee jotain muuta.

Ja taaskin hän kääntyi katsomaan Pèlerine-vuorelle päin.

-- Hoi, -- huudahti hän, -- katsokaapas! Vaikka nuo kolme upseeria
jo olivat poistuneet kauas tuolta armottomalta ylängöltä, eroittivat
heidän tottuneet silmänsä helposti Marche-à-Terren ja muutamat
chouanit, jotka uudelleen pitivät hallussaan vuorenhuippua.

-- Joutuin eteenpäin! -- huusi Hulot joukolleen; -- käpälät
liikkeelle ja hevosille parempi vauhti. Ovatko noiden miesten sääret
jäätyneet, vai kuuluvatko ehkä hekin Pittin ja Coburgin puolueeseen?

Nämä sanat jouduttivat pienen joukon kulkua.

-- Suokoon Jumala, -- hän kääntyi näin sanoen molempien toveriensa
puoleen, -- ettei tämän kahakan salaperäinen merkitys selviä meille
pyssynlaukausten muodossa Ernéessä. Pelkäänpä kovin saavani kuulla,
että kuninkaan puoluelaiset vielä katkaisevat meiltä Mayennen tien.

       *       *       *       *       *

Se strateginen pulma, joka saattoi Hulot'n levottomaksi, tuotti sinä
hetkenä yhtä paljon päänvaivaa niille henkilöille, joiden hän oli
huomannut seisovan Pèlerine-vuoren huipulla. Heti kun Fougères'n
kansalliskaartin rummunpärinä oli tauonnut ja kun Marche-à-Terre oli
huomannut sinisten laskeutuneen vuorenrinteen juurelle, hän kaiutti
iloisena pöllönhuutoaan, ja chouanit tulivat taas esille, mutta
paljon vähälukuisempina. Monet heistä epäilemättä paraikaa sitoivat
haavottuneita Pèlerine-kylässä, joka sijaitsee Couësnon-laakson
puoleisella vuorenrinteellä. Pari kolme kuninkaan jääkärien
päällikköä tuli Marche-à-Terren luo.

Neljän askeleen päässä heistä istui tuo nuori ylimys
graniittilohkareella ja näytti vaipuneen syvään mietiskelyyn,
joka aiheutui hänen yrityksensä nyt jo tuottamista vaikeuksista.
Marche-à-Terre asetti suojuksen tavoin kätensä otsalleen,
varjostaakseen silmiään auringon säteiltä, ja katseli surullisena
tietä, jota pitkin tasavaltalaiset kulkivat Pèlerine-laakson poikki.
Hänen pienet ja terävät mustat silmänsä koettivat tähystellä, mitä
tapahtui laakson vastakkaisella puolella kohoavalla rinteellä.

-- Siniset tulevat anastamaan postivaunut, -- sanoi kolkolla äänellä
Marche-à-Terreä lähinnä seisova päällikkö.

-- Kautta Pyhän Annan! -- huudahti toinen, -- miksi käskit meidän
tapella? Senkötähden, että pelastaisit oman nahkasi?

Marche-à-Terre loi kysyjään myrkyllisen katseen ja tömisytti maata
raskaalla karbiinillaan.

-- Olenko minä kenraalinne? -- hän kysyi. -- Ja hetkiseksi vaiettuaan
hän lisäsi osoittaen Hulot'n sotilas-osaston jäännöksiä: -- Jos te
kaikki olisitte tapelleet niinkuin minä, ei yksikään noista sinisistä
olisi hengissä eronnut. Silloin postivaunut ehkä olisivat päässeet
tänne perille.

-- Luuletko, -- huomautti kolmas, -- että heidän päähänsä olisi
pälkähtänyt antaa vaunuille saattojoukko tai pysäyttää ne, jos
olisimme antaneet heidän rauhassa kulkea ohi? Sinä, koira, tahdoit
pelastaa nahkasi, kun et luullut sinisten olevan matkalla!
Suojellakseen omaa siankärsäänsä, -- lisäsi puhuja kääntyen toisten
puoleen, -- hän on saattanut meidät vuodattamaan vertamme, ja päälle
päätteeksi menetämme kaksikymmentä tuhatta frangia oikeata kultarahaa.

-- Siankärsä olet itse! -- huudahti Marche-à-Terre, astuen taapäin
kolme askelta ja tähdäten pyssyllään vastustajaansa. -- Sinä et vihaa
sinisiä, sinä himoitset kultaa. Kas tuossa, saatpa kuolla ilman
rippiä, sinä kirottu ahnehtija, joka et tänä vuonna ole käynyt Herran
ehtoollisella!

Tämä solvaus ärsytti chouania siihen määrään, että hän kalpeni ja
päästi kumean murinan ja ryhtyi tähtäämään Marche-à-Terreen.

Nuori ylipäällikkö syöksyi eroittamaan heitä ja löi pyssynsä piipulla
heiltä aseet käsistä; sitten hän vaati selitystä riidan aiheesta,
sillä keskustelu oli käynyt Ali-Bretagnen murteella, jota hän ei
oikein ymmärtänyt.

-- Herra markiisi, -- näin päätti Marche-à-Terre selityksensä, --
nuo menettelevät kahta katalammin moittiessaan minua, joka olen
jättänyt tielle Pille-Michen, ja hänen on kenties onnistuva pelastaa
postivaunut rosvojen kynsistä.

Ja hän viittasi kädellään sinisiin päin, jotka kaikki näiden alttarin
ja valtaistuimen uskollisten palvelijain mielestä olivat rosvoja ja
Ludvig XVI:n murhaajia.

-- Kuinka! -- huudahti nuori ylimys vihoissaan; -- viivyttekö siis
vielä täällä, anastaaksenne postivaunut, te raukat, jotka ette ole
osanneet voittaa ensimäisessä taistelussa, jota minä olen johtanut?
Mutta kuinka voisikaan saavuttaa voittoa, kun on tuollaiset tuumat
mielessä. Ovatko siis Jumalan ja kuninkaan puoltajat maantienrosvoja?
Kautta Pyhän Annan! Meidän on käytävä sotaa tasavaltaa, eikä
postivaunuja vastaan. Ne, jotka vastedes tekevät itsensä syyllisiksi
niin häpeällisiin hyökkäyksiin, eivät saa synninpäästöä eivätkä niitä
palkintoja, jotka odottavat kuninkaan kelpo palvelijoita.

Kumea murina kuului joukon keskeltä. Helposti saattoi huomata, että
nuoren päällikön vaikutusvalta, jota oli niin vaikea ylläpitää näissä
kesyttömissä soturilaumoissa, oli horjumaisillaan. Nuori mies, jolta
tämä oire ei ollut jäänyt huomaamatta, tuumi jo miten pelastaa
annetun käskyn kunnia, kun keskellä hiljaisuutta kuului saapuvan
hevosen ravi. Kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tulokkaan
oletettiin saapuvan. Kotvan kuluttua tuli näkyviin nuori nainen, joka
istui poikittain pienen bretagnelaisen hevosen selässä, minkä pani
nelistämään saapuakseen chouanien luo, niin pian kuin oli huomannut
nuoren miehen.

-- Mikä teidän onkaan? -- hän kysyi katsoen vuoroin chouaneihin,
vuoroin heidän päällikköönsä.

-- Tokko uskotte, että nämä miehet odottavat Mayennesta Fougères'en
matkalla olevaa postia ryöstääkseen sen, senjälkeen kuin meillä
vastikään, pelastaaksemme fougèreläiset toverimme, on ollut kahakka,
jossa menetimme paljon miehiä, voimatta kukistaa sinisiä?

-- No, eihän se ole arveluttavaa, -- virkkoi nuori nainen, joka
naisille ominaisella vaistollaan tajusi kohtauksen salaisuuden. -- Te
olette tosin menettäneet miehiä, mutta niitä ei meiltä koskaan puutu.
Postin mukana seuraa rahoja, ja niitä tulee meiltä aina puuttumaan!
Hautaamme kaatuneemme, jotka pääsevät taivaaseen, ja otamme rahat,
jotka joutuvat näiden miesten taskuihin. Missä siis piilee vaikeus?

Chouanit hyväksyivät tämän puheen yksimielisellä hymyilyllä.

-- Eikö tässä kaikessa ole mitään, mikä saa teidät punastumaan? --
kysyi nuori mies hiljaa. -- Onko teillä siis niin suuri rahapula,
että teidän on pakko hankkia rahaa maantieltä?

-- Minä himoitsen sitä niin palavasti, herra markiisi, että panisin,
luulemma, sydämeni pantiksi, ellei se jo olisi varattu, -- vastasi
toinen keimailevasti hymyillen. -- Mutta miten ihmeessä saatattekaan
luulla, että voisitte sotahankkeisiinne käyttää chouaneja,
antamatta heidän siellä täällä ryöstää jotakin sinisiltä? Ettekö
tunne sananpartta: "Varastaa kuin pöllö"? Ajatelkaa, mikä chouani
oikeastaan on. -- Muuten, -- jatkoi hän, korottaen ääntään, -- eikö
tämä ole vallan oikea teko? Ovathan siniset ottaneet sekä kirkolta
että meiltä kaiken omaisuuden.

Toinen murina, ihan erilainen kuin se, jolla chouanit olivat
vastanneet markiisin sanoihin, seurasi tätä puhetta. Nuori mies,
jonka otsa pimeni, vei naisen syrjään ja sanoi hänelle uhkuen
paheksumista, jota kuitenkin hillitsi hyvin kasvatetun henkilön hieno
käytös:

-- Tulevatko nuo herrat määräpäivänä Vivetièreen?

-- Tulevat, -- vastasi nainen, -- kaikki: "Puolustaja", Grand-Jacques
ja ehkä Ferdinand.

-- Sallikaa minun siis palata sinne, sillä minä en saata
läsnäolollani antaa hyväksymistäni sellaisille rosvouksille...
käytänpä tahallani tätä sanaa. Saattaa vielä menetellä ylimyksen
arvon mukaisesti, jos sallin, että minulta varastetaan, mutta...

-- Hyvä, -- keskeytti nainen, -- siinä tapauksessa saan minä
teidänkin osanne, ja kiitän teitä siitä, että luovutatte sen minulle.
Tämä lisä on minulle hyvin tervetullut, sillä äiti on niin kauan
ollut lähettämättä minulle rahaa, että olen aivan epätoivoissani.

-- Hyvästi! -- huudahti markiisi.

Ja hän katosi, mutta nuori nainen riensi hänen jälkeensä.

-- Miksi ette jää tänne minun kanssani? -- hän kysyi, luoden häneen
puoleksi käskevän, puoleksi hyväilevän katseen, jommoisen muodossa
naiset, joilla on oikeus vaatia mieheltä kunnioitusta, niin hyvin
osaavat ilmaista pyyteensä.

-- Onhan aikomuksenne ryhtyä postivaunujen ryöstöön.

-- Ryöstöön! -- vastasi nainen. -- Mikä kummallinen sana! Antakaahan
minun selittää...

-- En sanaakaan, -- epäsi nuori mies tarttuen hänen käsiinsä ja
suudellen niitä pintapuolisen kohteliaasti kuin hovimies ainakin.
-- Kuulkaa, mitä sanon, -- hän jatkoi hetken kuluttua, -- jos minä
olisin läsnä noita postivaunuja pidätettäessä, surmaisivat sotilaamme
minut, sillä minä heidät...

-- Te ette heitä ampuisi, -- tokaisi nainen intohimoisesti, -- sillä
he sitoisivat kätenne, noudattaen kaikkea kunnioitusta, ja otettuaan
tasavaltalaisilta sen veroituksen, joka on tarpeellinen chouanien
sotavarustuksiin, toimeentuloon ja ruudin ostamiseen, he tottelevat
teitä sokeasti.

-- Ja te vielä vaaditte, että minä täällä toimisin päällikkönä!
Jos minun on määrä uhrata henkeni sille asialle, jota puollan,
niin sallikaa minun pelastaa valtuuteni kunnia. Poistumalla saatan
olla osaa ottamatta tähän halpamaiseen tekoon. Palaan sitten teitä
saattamaan.

Hän etäytyi nopeasti. Nuori nainen kuunteli hänen loittonevia
askeleitaan ilmeisen närkästyneenä. Kun kuivuneiden lehtien kahina
vähitellen oli tauonnut, hän jäi kuin tyrmistyneenä paikalleen;
sitten hän joutuin palasi chouanien luo.

Hän teki äkkinäisen paheksumista ilmaisevan liikkeen ja sanoi
Marche-à-Terrelle, joka auttoi hänet alas hevosen selästä:

-- Tuo nuori mies tahtoisi käydä säännöllistä sotaa tasavaltaa
vastaan!... Mutta kunhan vielä muutama päivä kuluu, on hänen
mielipiteensä muuttuva. Kuinka hän minua kohteli! -- hän hetken
kuluttua virkkoi.

Nainen istuutui samalle kalliolohkareelle, missä markiisi äsken oli
istunut, ja odotti vaieten postivaunujen tuloa.

Vähimmin merkillisiä ilmiöitä näinä aikoina ei suinkaan ollut tuo
jalosukuinen nuori nainen, jonka rajut intohimot olivat temmanneet
taisteluun, jota yksinvalta kävi ajanhenkeä vastaan; tunteittensa
vilkkaudesta hän joutui tekoihin, joihin hän kaikesta huolimatta
ei ollut syypää. Hän oli tässä suhteessa hyvin useiden muiden
kaltainen, jotka yltyivät toimintaan suuria hankkeita synnyttävän
kiihkon valtaamina. Kuten hän, monet naiset näinä levottomina aikoina
näyttelivät joko sankarillista tai moitittavaa osaa.

Kuninkaallismielisten asia ei löytänyt hartaampia ja toimeliaampia
tiedustelijoita, kuin nämä naiset. Mutta ei yksikään tämän puolueen
sankarittarista saanut niin julmasti hyvittää uhrautuvaisuutensa
erehdyksiä ja näiden heidän sukupuoleltaan kiellettyjen tilanteiden
nurjuutta kuin tuo epätoivoinen nainen, kun hän, istuen kivellä
tienvieressä, ei voinut olla kunnioittamatta nuoren päällikön
jaloa paheksumista ja rehellisyyttä. Huomaamattaan hän vaipui
syvään haaveiluun. Katkerat muistot saivat hänet kaihoamaan hänen
nuoruutensa ajan viattomuutta ja pahoittelemaan, ettei ollut joutunut
tuon vallankumouksen uhriksi, jonka voittokulkua niin heikot kädet
eivät voineet ehkäistä.

Ne postivaunut, jotka osaksi olivat olleet chouanien hyökkäyksen
syynä, olivat lähteneet pienestä Ernéen kaupungista muutamaa hetkeä
ennen molempien puolueiden välistä kahakkaa. Ei mikään kuvaa paremmin
paikkakunnan oloja, kuin sen yleisön käytettävissä olevien julkisten
laitosten tila. Tässä suhteessa tämän kaltaiset ajopelit ansaitsevat
kunnian tulla mainituiksi. Ei edes vallankumous ole kyennyt niitä
hävittämään. Ne esiintyvät vielä meidänkin päivinämme maanteillä.

Kun Turgot oli lunastanut oikeudet, jotka Ludvig XIV:nnen aikana
yksinomaan myönnettiin eräälle seuralle kuljettaa matkustajia
kaikkiin kuningaskunnan osiin, ja kun hän oli järjestänyt n.s.
_Turgotine_-laitokset, alkoivat herrojen de Vousges, Chanteclair
ja leski Lacomben vanhat kyytivaunut tulvia maakuntiin. Yksi
näitä viheliäisiä ajopelejä välitti siis liikennettä Mayennen ja
Fougères'n välillä. Muutamat itsepäiset henkilöt olivat muinoin
antaneet sille nimen _turgotine_, joko matkiakseen Parisia tai
vihaten ministeriä, joko tahtoi panna uudistuksia toimeen. Mutta
tämä "turgotine" ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin kahdella
hyvin korkealla pyörällä varustetut rattaat, joiden takaistuimella
kaksi lihavanpuoleista henkilöä töin tuskin olisi pysynyt istumassa.
Kun näiden huonojen ajoneuvojen heikkous ei kestänyt suurta lastia,
ja istuimena oleva arkku oli yksinomaan varattu postilähetyksille,
oli niiden matkustajien, joilla oli matkatavaroita, pakko pitää
niitä jalkojen välissä, mitkä jo muutenkin kituivat ahtaassa
laatikossa, joka muodoltaan suuresti muistutti palkeita. Näiden
ajoneuvojen ja niiden pyörien alkuperäinen väri olivat matkustajille
ratkaisematon arvoitus. Kahden nahkaverhon, jotka huolimatta pitkästä
palvelusajastaan olivat hyvin vaivalloisesti liikutettavissa, oli
määrä suojella matkustajaparkoja kylmältä ja sateelta.

Ajaja, istuen etulaudalla, joka muistutti Parisin huonoimpien
kyytirattaiden ajoistuinta, otti pakostakin osaa keskusteluun, hänen
paikkansa kun oli kaksi- ja nelijalkaisten uhriensa välissä. Nämä
ajopelit muistuttivat aaveenomaisesti noita ukkorahjuksia, jotka
jo ovat saaneet kestää monet monituiset yskät ja halvauskohtaukset
ja joita kuolema näyttää karttavan; tuon tuostakin ne voihkivat,
jopa parkuivatkin eteenpäin kulkiessaan. Raskaaseen uneen vaipuneen
matkustajan tavoin ne kallistuivat vuoroin taakse ja eteenpäin,
ikäänkuin olisivat vastustaneet kahden pienen bretagnelaisen hevosen
rajua ponnistelua, jotka laahasivat niitä melkoisen kuoppaista tietä
pitkin. Lähdettäessä Ernéestä, missä oli vaihdettu hevoset, tämä
muinaisajan muistomerkki sisälsi kolme matkustajaa, jotka jatkoivat
ajurin kanssa jo ennen edellistä kievaria alkamaansa keskustelua.

-- Kuinka voittekaan luulla, että chouaneja olisi näkynyt täällä? --
sanoi ajaja. -- Ernéessä kerrottiin minulle juuri vastikään, ettei
päällikkö Hulot vielä ole lähtenyt Fougères'sta.

-- Niin, niin, toveri, -- virkkoi nuorempi molemmista haastattajista,
-- sinä et pane alttiiksi muuta kuin omat luusi! Jos sinulla, kuten
minulla, olisi mukanasi kolme sataa riksiä ja jos olisit tunnettu
kelpo isänmaanystäväksi, et olisi niin levollinen.

-- Joka tapauksessa te olette hyvin avomielinen, -- vastasi ajaja
paheksuvasti pudistaen päätänsä.

-- Kun vuonat on laskettu, syö susi ne suuhunsa, -- virkkoi toinen
matkustaja.

Jälkimäinen oli puettu mustiin, näytti nelikymmenvuotiaalta ja oli
varmaankin pappismies seudulta. Hänen ihraleukansa ja kukoistava
ihonvärinsä ilmaisivat hengellistä säätyä. Vaikka hän olikin lihava
ja lyhytkasvuinen, hän osoitti joltistakin notkeutta joka kerta kun
täytyi astua alas rattailta tai jälleen nousta niihin.

-- Ette kai te ole chouaneja! -- huudahti kolmen sadan riksin
omistaja, jonka muhkea vuohentalja peitti hyvästä verasta tehtyjä
housuja ja puhdasta takkia, mikä tiesi rikasta maanviljelijää. --
Kautta Robespierren hengen! vannonpa, ettei teitä hyvin otettaisi
vastaan...

Sitten hän loi harmaat silmänsä ensin ajuriin ja senjälkeen
matkakumppaniinsa, näyttäen heille vyöhönsä pistettyä kahta pistoolia.

-- Bretagnelaiset eivät sellaisia pelkää, -- sanoi pappismies
ylenkatseellisesti. -- Näytämmekö muuten sellaisilta, että
himoitsisimme rahaanne?

Joka kerta kun rahaa mainittiin, ajaja vaikeni, ja pappismies oli
kyllin älykäs epäilläkseen, ettei isänmaanystävällä ollut riksejä,
vaan että ajurilla niitä sensijaan oli.

-- Onko sinulla tänään tavaroita, Coupiau? -- kysyi apotti.

-- Oh, herra Gudin, eipä juuri mitään, -- vastasi ajaja.

Tutkiessaan sekä isänmaanystävän että Coupiaun kasvoja hän huomasi ne
tuon vastauksen aikana yhtä järkähtämättömiksi.

-- Sen parempi sinulle, -- huomautti isänmaanystävä; -- siinä
tapauksessa minä tapaturman sattuessa saatan ryhtyä varokeinoihin
pelastaakseni omaisuuteni.

Näin jyrkästi vaadittu omavaltaisuus harmitti Coupiauta, joka
huudahti kiukkuisena:

-- Minä olen näiden ajoneuvojen omistaja, ja jos minä teitä...

-- Oletko isänmaanystävä vai chouani? -- kysyi häneltä kiivaana hänen
vastustajansa, keskeyttäen hänen puheensa.

-- En kumpaakaan, -- vastasi Coupiau. -- Minä olen postinkuljettaja
ja, mikä enempi on, bretagnelainen, enkä siis pelkää sinisiä enkä
aatelia.

-- Tarkoitat rosvoaatelia, -- huomautti isänmaanystävä ivallisesti.

-- He ottavat vaan takaisin sen, mikä heiltä on riistetty, -- virkkoi
pappismies kiivastuen.

Molemmat matkustajat tuijottivat toisiaan silmästä silmään.
Ajoneuvojen perällä oli vielä kolmaskin matkustaja, joka kaikkien
näiden väittelyjen aikana oli sanaakaan hiiskumatta. -- Ei ajaja, ei
isänmaanystävä, eikä edes Gudin kiinnittänyt mitään huomiota tähän
mykkään henkilöön.

Todella hän oli noita juroja ja epäystävällisiä matkustajia, jotka
lepäävät rattailla kuin kohtaloonsa alistuva vasikka, joka jalat
sidottuina kuljetetaan lähimpään toripaikkaan. Aluksi he anastavat
kaiken heille tulevan sijan; ja nukkuvat lopulta, vailla kaikkea
kunnioitusta lähimmäistänsä kohtaan, naapuriensa hartioilla.
Isänmaanystävä, Gudin ja ajaja olivat jättäneet nukkujan omiin
hoteisiinsa, heidän mielestään kun oli turha puhutella miestä,
jonka kivettyneet kasvot tiesivät kertoa elämästä, joka oli kulunut
kangaskyynäröitä mittaamalla ja myymällä kohtuuttoman korkeasta
hinnasta.

Tämä pieni pyöreähkö soppeensa lyyhistynyt mies avasi aika-ajoin
pienet harmaansiniset silmänsä ja loi ne vuoroin jokaiseen puhujaan,
osoittaen kauhistusta, epäilyä ja epäluuloa koko keskustelun aikana.
Mutta hän näytti pelkäävän ainoastaan matkakumppanejansa ja hyvin
vähän olevan huolissaan chouanien vuoksi. Kun hän katsoi ajajaan,
olisi voinut luulla heitä molempia vapaamuurareiksi.

Tänä hetkenä alkoi ampuminen Pèlerine-vuorelta. Coupiau pysäytti
pelästyneenä ajoneuvonsa.

- Kas vaan! -- sanoi pappismies, joka näytti olevan asiantuntija, --
se on vakava kahakka: siihen ottaa osaa paljon väkeä.

-- Pulma on siinä, herra Gudin, ettei tiedä, kumpi voittaa, --
huudahti Coupiau.

Tällä haavaa kaikkien kasvot kuvastivat samaa tunnetta, nimittäin
levottomuutta.

-- Viekäämme vaunut tuonne matkan päässä olevaan majataloon, --
sanoi isänmaanystävä, -- ja piiloittakaamme ne sinne odottaessamme
taistelun tulosta.

Tämä neuvo tuntui niin järkevältä, että Coupiau päätti sitä
noudattaa. Isänmaanystävä auttoi ajuria piiloittamaan vaunut
risukasan taakse. Pappismieheksi puhuteltu henkilö käytti hetkeä
kysyäkseen kuiskaten Coupiaulta:

-- Onkohan hänellä todella rahaa mukanaan?

-- Hui hai! herra Gudin, jos se rahamäärä, joka hänellä on, joutuisi
teidän armonne taskuihin, eivät ne siitä tulisi raskaiksi.

Tasavaltalaiset, joiden oli kiire saapua Ernéehen, kulkivat majatalon
ohi poikkeamatta siihen sisälle. Uteliaina Gudin ja majatalon isäntä
menivät pihan portille nähdäkseen heidät. Äkkiä lihava pappismies
riensi erään sotilaan luo, joka oli jäänyt muusta joukosta vähän
jälelle.

-- Hoi, Gudin! -- hän huusi, -- sinä hullu mies, oletko liittynyt
sinisiin? Mitä ajatteletkaan, poikaparka?

-- Heihin olen todella liittynyt, setä, -- vastasi korpraali. -- Olen
vannonut puolustavani Ranskaa.

-- Sinä poloinen, syöksethän sielusi kadotukseen! -- sanoi setä,
koettaen veljenpojassaan herättää vireille hänen uskollisia
tunteitaan, jotka ovat niin voimakkaat bretagnelaisen sydämessä.

-- Setä hyvä, jos kuningas olisi asettunut näiden joukkojen
etunenään, niin kenties...

-- Kuka tässä puhuu kuninkaasta, sinä hölmö? Mutta jakeleeko tuo
sinun tasavaltasi apottikuntia? Se on kumonnut kaikki olevat olot.
Mihin sinä siis pyritkään? Pysy meidän puolellamme; me saamme lopulta
voiton, ja sinusta on tuleva jonkun parlamentin jäsen.

-- Puhut parlamentista!... -- sanoi Gudin ylenkatseellisesti. --
Hyvästi, setä!

-- Etpä tule perimään minulta edes kolmea kultarahaa, -- uhkasi setä
vihoissaan. -- Teen sinut perinnöttömäksi!

-- Kiitos, -- vastasi tasavaltalainen.

He erosivat. Pienen joukon ohikulkiessa oli isänmaanystävä ahkerasti
kaatanut Coupiaun lasiin omenaviiniä, jonka höyryt olivat samentaneet
ajurin aivot; mutta hän heräsi juovuksistaan ja tuli vallan
iloiseksi, kun majatalon isäntä otettuaan selvän taistelun tuloksesta
ilmoitti, että siniset olivat voittaneet.

       *       *       *       *       *

Coupiau lähti taas vaunuineen liikkeelle, ja nämä saapuivat ennen
pitkää Pèlerine-laakson pohjukkaan, missä ne helposti näkyivät sekä
Mainen ylängölle että Bretagnen vuorille, vallan kuin laivanhylky,
joka kelluu aalloilla myrskyn jälkeen.

Siniset olivat saapuneet kukkulalle, jolta vielä näki etäisyydessä
haamoittavan Pèlerine-vuoren, ja Hulot kääntyi katsomaan, olivatko
chouanit yhä vielä siellä. Aurinko, jonka valo heijastui heidän
pyssynpiippuihinsa, osoitti ne hänelle pieninä loistavina pisteinä.
Luodessaan viimeisen katseensa laaksoon, jonka juuri jätti
siirtyäkseen Ernée-laaksoon, hän luuli eroittavansa Coupiaun rattaat
valtatiellä.

-- Eivätkö nuo ole Mayennen postivaunut? -- hän kysyi kahdelta
ystäviltään.

Molemmat upseerit, jotka tähystelivät vanhoja postivaunuja, tunsivat
ne täydelleen.

-- No, -- virkahti Hulot, -- kuinka emme kohdanneet niitä matkalla?

He katsoivat toisiinsa ääneti.

-- Vielä toinen arvoitus lisää! -- huudahti päällikkö -- Mutta
rapeanpa jo aavistamaan asian oikeata laitaa.

Samana hetkenä Marche-à-Terre tunsi postivaunut, käänsi niihin
tovereittensa huomion, ja yleinen iloisen naurun remahdus herätti
nuoren naisen hänen haaveistaan. Nainen astui muutaman askeleen
eteenpäin ja näki vaunut, jotka onnettoman nopeasti lähestyivät,
kiitäen ylös Pèlerine-vuoren rinnettä. Pian nämä poloiset
ajoneuvot saapuivat huipulle. Chouanit, jotka uudelleen olivat
piiloittautuneet, hyökkäsivät silloin kiireisen himokkaasti saaliinsa
kimppuun. Äänetön matkustaja livahti silloin heti ajoneuvojen perälle
ja lyyhistyi siihen kääriytyen kokoon, niin että muka näyttäisi
tavaramytyltä.

-- Hei pojat! -- huusi Coupiau ylhäältä ajolaudaltaan, osoittaen
maanviljelijää, -- olettepa vainunneet, että tällä isänmaanystävällä
on kultarahoja taskut täynnä!

Chouanit vastasivat näihin sanoihin ääneensä nauraen ja huusivat:

-- Pille-Miche! Pille-Miche! Pille-Miche!

Keskellä tätä naurun hohotusta, johon Pille-Miche itse kaiun tavoin
vastasi, Coupiau häpeissään astui alas kuskilaudalta. Kun sitten
kuuluisa Cibot, liikanimeltään Pille-Miche, auttoi vieruskumppaniansa
alas rattailta, nousi kunnioitusta osoittava sorina.

-- Sehän on apotti Gudin! -- huusivat useat miehet.

Tätä arvossa pidettyä nimeä mainittaessa kaikki paljastivat päänsä,
chouanit polvistuivat papin eteen ja pyysivät häneltä siunausta,
minkä hän heille vakavana jakoikin.

-- Tämä mies osaisi pettää Pyhän Pietarinkin ja varastaa hänen
avaimensa, -- sanoi pappi sitten ja löi Pille-Micheä olalle. -- Ilman
hänen kekseliäisyyttään olisivat siniset vanginneet meidät.

Mutta huomatessaan nuoren naisen apotti Gudin meni keskustelemaan
hänen kanssaan muutaman askeleen päähän. Marche-à-Terre, joka
reippaasti oli avannut vaunujen postiarkun, näytti hurjan iloisena
pussia, jonka muoto osoitti, että se sisälsi kultarahoja. Eikä
hän viivytellyt saaliinjakoa. Jokainen chouani sai häneltä osansa
niin tunnollisen tarkasti, ettei tämä jako herättänyt vähintäkään
riitaa. Sitten hän meni naisen ja papin luo ja ojensi heille noin
kuusituhatta frangia.

-- Saatanko hyvällä omallatunnolla ottaa tämän, herra Gudin? -- sanoi
nainen, tuntien toisen henkilön lausuman hyväksymisen tarvetta.

-- Miksi ei. Hyväksyihän kirkkokin ennen muinoin protestanttien
omaisuuden takavarikkoon ottamisen; sitä suuremmalla syyllä se
nyt hyväksyy, että vallankumouksellisten rahat anastetaan, he kun
kieltävät Jumalan, hävittävät kappelit ja vainoavat uskontoa.

Apotti Gudin yhdisti oppiinsa esimerkin, vastaanottaen empimättä nämä
omituiset kymmenykset, jotka hänelle tarjosi Marche-à-Terre.

-- Muuten, -- jatkoi hän, -- saatan nyt omistaa kaiken omaisuuteni
Jumalan ja kuninkaan puolustukseen: veljenpoikani on liittynyt
sinisiin.

Coupiau valitti ja huusi, että oli joutunut keppikerjäläiseksi.

-- Liity meihin, niin saat sinäkin osasi, -- sanoi hänelle
Marche-à-Terre.

-- Mutta joudutaan luulemaan, että tahallani olen antautunut
varkaiden käsiin, jos palatessani huomataan, etten ole kärsinyt
väkivaltaa.

-- Eikö muuta?... sanoi Marche-à-Terre.

Hän antoi merkin, ja monesta pyssynputkesta pamahti laukaus
postivaunuihin. Nämä odottamattomat laukaukset panivat vanhat
ajopelit vaikeroimaan niin vaivaisesti, että luonnostaan
taikauskoiset chouanit kauhusta säpsähtivät. Mutta Marche-à-Terre oli
nähnyt vaiteliaan matkustajan kalpeiden kasvojen kohoavan ja taas
vaipuvan alas rattaiden perällä.

-- Sinulla on siis vielä yksi kana kopissasi? -- virkkoi
Marche-à-Terre hiljaa Coupiaulle.

Pille-Miche, joka älysi mistä oli kysymys, iski silmää.

-- Niin, -- vastasi ajomies, -- mutta asetan teihin liittymisen
ehdoksi, että annatte minun viedä tämän miehen vahingoittumattomana
Fougères'een. Olen sitoutunut siihen Pyhän Annan nimessä.

-- Kuka hän on? -- kysyi Pille-Miche.

-- En voi sitä teille sanoa, -- vastasi Coupiau.

-- Jätä hänet rauhaan! -- sanoi Marche-à-Terre tuupaten Pille-Micheä
kyynäspäällään; -- hän on vannonut Pyhän Annan nimessä, hänen täytyy
siis pitää lupauksensa.

-- Mutta, -- sanoi chouani kääntyen Coupiaun puoleen, -- älä aja
liian nopeasti alas rinnettä, sillä tahdomme vielä tavata sinut, ja
siihen on meillä syymme. Haluaisinpa nähdä matkustajasi naaman, ja
tahdomme antaa hänelle passin.

Samassa kuultiin hevosen kavion kopsetta, joka kiireisesti lähestyi
Pèlerine-vuorta. Ennen pitkää nuori päällikkö saapui. Nainen
piiloitti nopeasti rahapussin, joka hänellä oli kädessä.

-- Voitte ilman tunnonvaivoja pitää nuo rahat, -- sanoi nuori mies,
vetäen esiin naisen käsivarren. -- Tässä on teille kirje, jonka
löysin Vivetièressä odottavasta postista, se on äitinne kirjoittama.

Katsottuaan vuoroin chouaneja, jotka palasivat metsään, ja Couësnon
-laaksoon laskeutuvia rattaita, hän lisäsi:

-- Vaikka koetinkin joutua, en saapunut ajoissa perille. Suokoon
taivas, että epäluuloni on ollut väärä.

-- Nämä rahat ovat äiti-parkani lähettämät! -- huudahti nainen,
avattuaan kirjeen ja luettuaan sen ensi rivit.

Metsästä kuului tukahutettua naurua. Ei nuori mieskään malttanut olla
hymyilemättä nähdessään naisen kädessä pussin, joka sisälsi hänen
osansa hänen omista rahoistaan, jotka olivat ryöstetyt. Nainenkin
purskahti nauruun.

-- No hyvä, herra markiisi. Jumala olkoon kiitetty! Tällä kertaa
pääsen pulasta nuhteettomana.

-- Otatte kaiken kevyesti -- tunnontuskannekin! huomautti nuori mies.

Nainen punastui ja katsoi markiisiin niin vilpittömän katuvaisena,
että nuori ylimys jäi täysin aseettomaksi. Apotti antoi kohteliaana,
mutta kaksimielisen ilmeisenä, takaisin "kymmenyksensä"; sitten
hän seurasi nuorta päällikköä sille syrjäpolulle, jolta tämä
oli saapunut. Ennenkuin seurasi heitä nuori nainen viittasi
Marche-à-Terrelle, joka tuli hänen luokseen.

-- Kulkekaa te Mortagnen kautta eteenpäin, -- sanoi hän tälle
puoliääneen. -- Tiedän, että siniset lakkaamatta lähettävät
Alençoniin suuria summia puhdasta rahaa sotavalmistuksia varten.
Kun nyt tänään luovutan tovereillesi tämänpäiväisen saaliin, teen
sen sillä ehdolla, että he korvaavat tämän vahinkoni. Älköön Gars
millään muotoa saako tietää tästä partioretkestä, hän saattaisi sitä
vastustaa. Mutta jos kävisi onnettomasti, minä kyllä hänet lepytän.

-- Neiti, -- lausui markiisi, jonka hevosen selkään nainen istuutui,
luovutettuaan oman hevosensa apotille, -- ystävämme Parisissa
kirjoittavat minulle, että meidän on pitäminen varamme. Tasavalta
aikoo voittaa meidät viekkaudella ja petoksella.

-- Ei hullumpaa, -- vastasi nainen. -- Heillä on aika hyvät tuumat,
noilla henkilöillä! Minä puolestani saatan ottaa osaa taisteluun ja
löytää vastustajia.

-- Sen kyllä uskon! -- huudahti markiisi. -- Pichegru teroittaa
mieleeni epäluuloa ja varovaisuutta kaikkiin ystävyyssuhteisiin
nähden. Tasavalta tekee minulle sen kunnian, että pitää minua
vaarallisempana kuin kaikkia vendéelaisia yhteensä ja luottaa
heikkouksiini saadaksensa minut käsiinsä.

-- Epäilettekö ehkä minuakin? -- kysyi nainen, lyöden häntä rinnalle
sillä kädellä, jolla pysytteli hevosen selässä, takertuneena kiinni
häneen.

-- Olisitteko siinä tapauksessa tuossa? -- hän sanoi kääntäen
taaksepäin otsansa, jolle nainen painoi suudelman.

-- Siis, -- huomautti apotti, -- Fouchén poliisit tulevat olemaan
meille vaarallisemmat kuin vakinaiset sotavoimat ja chouanien
vastustajat.

-- Aivan niin, kunnianarvoisa herra.

-- Vai niin! -- huudahti nuori nainen. -- Fouché tulee siis
lähettämään naisia teitä vastaan?... Minä odotan heitä, -- hän lisäsi
lyhyen hetken kuluttua, syvä sävy äänessä.

Kolmen tai neljän pyssynkantaman päässä siltä autiolta
vuorenhuipulta, jolta päälliköt poistuivat, sattui tuollainen
kohtaus, jommoiset vielä jonkun aikaa olivat sangen tavallisia
valtateillä. Pienen Pèlerine-kylän rajalla, tien notkossa,
Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat uudelleen pysäyttäneet äskeiset
postivaunut. Coupiau oli heikon vastustuksen jälkeen astunut alas
kuskipenkiltään. Vaitelias matkustaja, jonka molemmat chouanit olivat
kaivaneet esiin piilopaikastaan, oli polvillaan pensastossa.

-- Kuka olet? -- kysyi häneltä Marche-à-Terre synkällä äänellä.

Matkustaja ei vastannut sanaakaan, kunnes Pille-Miche toisti
kysymyksensä ja kolhasi häntä pyssynperällä.

-- Olen, -- hän silloin sanoi, luoden katseen Coupiauhon, -- Jacques
Pinaud, köyhä vaatekauppias.

Coupiau pudisti kielteisesti päätään, katsomatta siten rikkovansa
lupaustaan. Tämä merkki selvitti tilanteen Pille-Michelle, joka
pyssyllään tähtäsi matkustajaan, Marche-à-Terren järkähtämättä
esittäessä hänelle tämän uhkavaatimuksen:

-- Olet liian lihava mieheksi, joka on tuntenut köyhäin huolet. Jos
vielä viivyttelet oikean nimesi ilmaisemista, niin tässä on ystäväni
Pille-Miche, joka yhdellä laukauksella hankkii itselleen perillistesi
kunnioituksen ja kiitollisuuden. -- Kuka olet? hän lisäsi hetken
vaiettuaan.

-- Olen d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta.

-- Kas vaan! -- huudahtivat molemmat chouanit.

-- Minä en ainakaan ole ilmaissut nimeänne, herra d'Orgemont, --
sanoi Coupiau. -- Pyhä Neitsyt on todistajani, että olen rehellisesti
teitä puolustanut.

-- Koska olette herra d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi
Marche-à-Terre ivallisen kunnioittavasti, -- annamme teidän rauhassa
jatkaa matkaanne. Mutta kun ette ole rehellinen chouani, ettekä hyvä
sininen, vaikka olette ostanut Juvignyn luostarin maa-alueet, niin
saatte maksaa -- näin jatkoi chouani ollen laskevinaan tovereittensa
lukua, -- kolmesataa riksiä lunnainanne. Tämän arvoinen on kaiketi
puolueettomuutenne.

-- Kolmesataa riksiä! toistivat onneton rahamies, Pille-Miche ja
Coupiau, mutta jokainen erilaisella äänenpainolla.

-- Voi, rakas herra, -- valitti sitten d'Orgemont. -- Olen
vararikkoon syösty mies. Tämän kirotun tasavallan vaatima sadan
miljoonan suuruinen pakkolaina, jossa minun osani on arvioitu
suunnattoman suureksi, on saattanut minut puille paljaille.

-- Paljonko se sitten on vaatinut sinulta, tuo tasavaltasi?

-- Tuhat riksiä, rakas herra, -- vastasi pohatta surkealla äänellä,
toivoen täten saavuttavansa alennusta vaaditusta rahamäärästä.

-- Jos tasavaltasi riistää sinulta noin suuria pakkolainoja, huomaat,
että sinulla on paljon enemmän voitettavissa meidän puolellamme,
meidän hallituksemme näet on vaatimattomampi. Kolmesataa riksiä --
onko tämä liian suuri hinta nahastasi?

-- Mistä minä ne otan?

-- Raha-arkustasi, -- vastasi Pille-Miche, -- ja varo, etteivät
kolikkosi ole kuluneita, muuten kärvennämme kyntesi tulessa.

-- Missä ne teille maksan? -- kysyi d'Orgemont.

-- Fougères'ssa oleva maatilasi ei ole kaukana Gibarryn karjatalolta,
missä asuu serkkuni Galope-Chopine, jota myös suureksi Cibot'ksi
sanotaan. Jätät nuo rahat hänelle, -- sanoi Pille-Miche.

-- Tämä ei ole kohtuullista, -- huomautti d'Orgemont.

-- Mitä se meitä liikuttaa! -- virkahti Marche-à-Terre. -- Tiedä,
että ellei rahoja ole jätetty Galope-Chopinelle kahden viikon
kuluttua tästä päivästä laskien, tulemme luoksesi pienelle
vierailulle, joka parantaa leinisi, jos sinulla on sitä jaloissa. --
Mitä sinuun tulee, Coupiau, -- hän jatkoi, kääntyen ajurin puoleen,
-- on nimesi tästälähin oleva Mène-à-Bien. [Viittaus miehen elämässä
nyt tapahtuneeseen käänteeseen, kuten tässä esiintyvät chouani-nimet
yleensäkin ovat vain luonteenomaisia määritelmiä lisänimiksi
annettuina. _Suom_.]

Tämän sanottuaan molemmat chouanit poistuivat. Matkustaja nousi
jälleen rattaille, jotka Coupiaun piiskan avulla nopeasti vierivät
Fougères'ta kohti.

-- Jos teillä olisi ollut aseita, -- sanoi hänelle Coupiau, --
olisimme voineet hiukan paremmin puolustautua.

-- Tyhmyri, minulla on tässä kymmenen tuhatta frangia, -- huomautti
d'Orgemont, osoittaen suuria jalkineitaan. -- Voiko puolustautua, kun
kantaa yllään niin suurta rahamäärää?

Mène-à-Bien kynsi korvallistaan ja katsoi taakseen, mutta hänen uudet
toverinsa olivat kadonneet.

Hulot ja hänen sotilaansa pysähtyivät Ernéehen, jättääkseen
haavoittuneet tämän pikkukaupungin sairaalaan; sitten tasavaltalaiset
joukot, minkään ikävän tapauksen keskeyttämättä, saapuivat Mayenneen.

Siellä päällikkö seuraavana päivänä saattoi ratkaista kaiken
epäilynsä postivaunujen matkasuuntaan nähden; sillä silloin
asukkaat saivat kuulla, että nuo vaunut olivat joutuneet ryöstäjien
käsiin. Muutaman päivän kuluttua viranomaiset lähettivät Mayenneen
riittävästi isänmaallismielisiä rekryyttejä, jotta Hulot voi
täydentää puoliprikaatinsa rivit.

Kapinaliikkeestä levisi pian hyvin huolestuttavia huhuja. Se oli
puhjennut ilmiliekkiin joka paikassa, missä chouanit ja vendéelaiset
edellisen sodan aikana olivat sytyttäneet tämän tulipalon pääpesät.
Bretagnessa kuninkaallismieliset olivat vallanneet Pontarsonin,
päästäkseen meren yhteyteen. Pienen Saint-Jamesin kaupungin, joka
sijaitsi Pontarsonin ja Fougères'n välillä, he olivat valloittaneet,
näyttäen aikovan väliaikaisesti sijoittaa siihen asevarastonsa
ja tehdä sen muonavarojensa ja sotaliikkeittensä keskustaksi.
Sieltä käsin he helposti voivat olla kosketuksissa Normandiaan ja
Morbihaniin. Kapinaliikkeen alipäälliköt kiertelivät näissä kolmessa
maakunnassa nostaakseen niissä kuningasvallan kannattajat ja
aikaansaadakseen yhtenäisyyttä yritykseen.

Nämä hankkeet sattuivat vallan samaan aikaan kuin Vendéen kuulumiset;
siellä näet väestöä kiihoittivat samanlaiset juonet, joiden johtavina
sieluina olivat neljä kuuluisaa henkilöä, apotti Vernal, Fontainen
ja Châtillonin kreivit sekä Suzannet. Heidän liittolaisiaan Ornen
departementissa, niin kerrottiin, olivat ritari de Valois, markiisi
d'Estrignon ja Troisvillet.

Ylipäällikkönä näissä laajoissa sotahankkeissa, jotka kehittyivät
hitaasti, mutta hirvittävästi, oli todella "Gars". Tämän liikanimen
olivat chouanit antaneet markiisi de Moutauranille hänen
maihinastumisensa aikana. Hulot'n ministerille antamat tiedot
osoittautuivat yksityiskohtia myöten oikeiksi. Heti oli tuon ulkoa
lähetetyn chouani-päällikön määräysvalta tullut tunnustetuksi, jopa
nuori markiisi osasi niin paljon vaikuttaa chouaneihin, että sai
heidät käsittämään, että kaikki heidän harjoittamansa väkivalta
häpäisi sitä jaloa asiaa, jota he olivat ryhtyneet puolustamaan.

Tämän nuoren ylimyksen urhoollisuus, kylmäverisyys ja taitavuus
elvyttivät uudelleen tasavallan vihollisten toiveita ja antoivat
niin runsaasti yllykettä näiden seutujen asukkaiden synkälle
haaveellisuudelle, että vähimmänkin innostuneet rupesivat
ponnistelemaan jouduttaakseen kukistuneelle kuningasvallalle
ratkaisevaa menestystä. Hulot ei saanut mitään vastausta Parisista,
vaikka hän moneen kertaan sieltä pyysi ohjeita ja sinne lähetti
raportteja. Tämä hämmästyttävä vaitiolo tiesi epäilemättä uutta
vallankumouksellista käännettä.

-- Olisikohan nyt hallituksen laita sama kuin raha-asiain?
Viskataanko kaikki anomuksemme paperikoriin?

Mutta huhu kenraali Bonaparten ihmeellisestä paluusta ja 18:nnen
brumairen tapahtumista levisi ennen pitkää. Länsimaakuntien
sotapäälliköt käsittivät silloin ministerien vaitiolon, mutta
toivoivat entistään kärsimättömämmin vapautusta raskaasta edesvastuun
taakasta ja olivat hyvin uteliaita tietämään mihin toimenpiteisiin
uusi hallitus oli ryhtyvä.

Saadessaan kuulla, että kenraali Bonaparte oli nimitetty tasavallan
ensimäiseksi konsuliksi, nuo päälliköt tunsivat vilpitöntä iloa:
he näkivät ensi kerran yhden heidän säädystään pääsevän valtion
johtoon. Ranska, joka tästä uudesta kenraalista oli tehnyt itselleen
epäjumalan, vavahti toivosta. Kansan tarmo nuortui. Pääkaupunki,
väsyneenä synkkään muotoonsa, syöksyi nyt juhlien ja huvitusten
pyörteeseen, joita niin kauan oli saanut kaivata.

Konsulin ensi toimet eivät vähentäneet toiveita eivätkä suinkaan
loukanneet vapautta. Ensimäinen konsuli antoi julistuksen
länsimaakuntien asukkaille. Nämä suurille joukoille annetut
kaunopuheiset esitykset, joiden keksijä Bonaparte tavallaan oli,
aikaansaivat näinä isänmaallisuuden ja ihmeiden aikoina tavattomia
tuloksia. Bonaparten ääni kaikui maailmaan profeetan äänen tavoin,
sillä voiton jumalatar ei vielä ollut osoittanut vääräksi ainoatakaan
noista julistuksista.

Yksi niistä kuului näin:

    'Kansalaiset!

    Jo toisen kerran jumalaton sota sytyttää läntiset maakunnat
    ilmituleen.

    Näiden levottomuuksien alkuunpanijat ovat Englannin palkkaamia
    pettureita tai rosvoja, jotka kansallissodasta toivovat
    tilaisuutta ja keinoja rikoksiinsa sekä rankaisemattomuutta.

    Tällaisille henkilöille ei hallitus ole velkapää osoittamaan
    sääliä eikä selvittämään periaatteitaan.

    Mutta noiden henkilöiden juonet ovat viekoitelleet kansalaisia,
    jotka ovat isänmaalle rakkaat; näille kansalaisille olemme
    velvolliset antamaan tietoja ja ilmaisemaan, mikä on totuuden
    mukaista.

    Vääriä lakeja on julkaistu ja pantu täytäntöön; mielivaltaiset
    teot ovat häirinneet kansalaisten turvallisuutta ja
    omientuntojen vapautta; kaikkialla umpimähkäiset merkitsemiset
    siirtolaisluetteloihin ovat hämmästyttäneet kansalaisia; sanalla
    sanoen, tärkeitä yhteiskunnallisen järjestyksen periaatteita on
    loukattu.

    Konsulit selittävät, että perustuslain takaama uskonvapaus,
    ja laki III:nnen vuoden, 11:nneltä prairialilta, joka myöntää
    kansalaisille jumalanpalveluksille omistetut rakennukset, on
    pysyvä voimassa.

    Hallitus tulee antamaan anteeksi; se armahtaa katuvaisia,
    anteeksianto tulee olemaan täydellinen ja ehdoton; mutta se
    tulee kukistamaan jokaisen, joka tämän julistuksen jälkeen vielä
    rohkenee vastustaa kansallista esivaltaa.'

-- No niin, eikö tämä ole tarpeeksi isällistä! -- sanoi Hulot, kun
tämä konsulin julistus oli julkisesti luettu. -- Mutta saattepa
nähdä, ettei yksikään kuninkaallismielinen rosvo tule muuttamaan
mielipidettään.

Päällikkö oli oikeassa. Tämä julistus vain vahvisti jokaisen
puoluekantaa. Muutaman päivän kuluttua Hulot ja hänen virkatoverinsa
saivat apujoukkoja. Uusi sotaministeri ilmoitti heille, että kenraali
Brune oli määrätty Ranskan länsimaakuntien joukkojen ylipäälliköksi.
Hulot, jonka kokemus oli tunnettu, sai väliaikaisen käskyvallan
Ornen ja Mayennen departementeissa. Tavaton vilkkaus ilmeni pian
kaikissa hallinnon oloissa. Sota- ja poliisiministerin levittämä
kiertokirje ilmoitti, että sotapäälliköille uskottuihin tarmokkaihin
toimenpiteisiin oli ryhdytty siinä tarkoituksessa, että kapinaliike
kapalossaan tukahutettaisiin.

Mutta chouanit ja vendéelaiset olivat jo hyväkseen käyttäneet
tasavallan toimettomuutta kiihoittaakseen maaseutulaiset kapinaan
ja pitääkseen heidät kokonaan kurissaan. Tämä aiheutti uuden
konsulinjulistuksen lähettämisen. Tällä kertaa kenraali puhui
sotilasjoukoille:

    'Soturit!

    Maan länsiosassa ei enää ole jälellä muuta kuin rosvoja,
    siirtolaisia ja englantilaisten kätyreitä.

    Armeija on kokoonpantu yli kuudenkymmenen tuhannen nousevasta
    urhoollisesta miehestä; toivon pian saavani kuulla, että
    kapinallisten johtajat ovat heittäneet henkensä. Kunnia
    saavutetaan ainoastaan vaivannäöllä ja ponnistuksilla; jos se
    olisi saavutettavissa pitämällä päämajaa suurissa kaupungeissa,
    luonnollisesti ei yksikään niistä olisi sitä vailla.

    Soturit, mikä lieneekään asemanne armeijassa, niin odottaa teitä
    kansan kiitollisuus. Ansaitaksenne sen, tulee teidän uhmata
    vuodenaikojen ankaruutta, jäätä, lunta, öiden kovaa pakkasta;
    teidän tulee yllättää vihollinen päivän sarastaessa ja tehdä
    loppu noista kurjista, jotka ovat ranskalaisen nimen häpeä.

    Tehkää lyhyt, mutta onnistunut sotaretki; olkaa leppymättömät
    rosvoille, mutta noudattakaa ankaraa kuria.

    Kansalliskaartilaiset, ponnistelkaa yhdessä rintamajoukkojen
    kanssa.

    Jos tunnette joukossanne rosvojen liittolaisia, vangitkaa heidät.
    Älkööt he missään löytäkö turvaa sotamieheltä, joka heitä ajaa
    takaa; ja jos on sellaisia pettureita, jotka uskaltavat ottaa
    heidät turviinsa ja heitä puolustaa, niin saakoot surmansa
    yhdessä heidän kanssaan.'

-- Siinä vasta mies! -- huudahti Hulot. -- Vallan kuin Italian
armeijassa, hän soittaa kirkonkelloja ja pitää itse saarnan. Se mies
tietää, miten tulee puhua.

-- Niin kyllä, mutta hän puhuu aivan yksin ja omassa nimessään,
-- sanoi Gérard, joka alkoi käydä levottomaksi 18:nnen brumairen
seurauksista.

-- Mitä hiidessä se tekee, kun hän on soturi! -- virkkoi Merle.

Muutaman askeleen päässä siitä olivat jotkut sotamiehet kokoontuneet
seinään kiinnitetyn julistuksen eteen. Mutta kun ei yksikään heistä
osannut lukea, he katselivat sitä, mitkä huolettoman näköisinä,
mitkä taas uteliaina, sillävälin kuin pari kolme etsi ohikulkijoista
kansalaista, joka vivahti oppineeseen.

-- Kuulehan, Clef-des-Coeurs, mitähän tuo paperirääsy tuossa oikein
merkinnee? -- sanoi Beau-Pied toverilleen.

-- Sen voi hyvin helposti arvata, -- vastasi Clef-des-Coeurs.

Tämän kuultuaan kaikki muut katsoivat näitä kahta toveria, jotka yhä
olivat valmiit osiaan näyttelemään.

-- Katsoppas, -- huomautti Clef-des-Coeurs osoittaen sormellaan
julistuksen alussa olevaa kömpelöä otsikkokuvaa, jossa jo muutaman
päivän aikana v. 1793:n vesivaa'an asemesta oli passarikuvio. -- Tämä
tietää, että meidän sotamiesten täytyy marssia minkä koivet kestävät.
He ovat panneet tuohon avatun harpin, se on vertauskuva.

-- Eheh, poikaseni, ei sinusta ole oppineeksi! Tuo on arvoitus. Minä
palvelin ensin tykkiväessä, -- jatkoi Beau-Pied, -- ja upseerit
siellä eivät muuta tehneet, kuin vaivasivat päätään sellaisilla.

-- Se on vertauskuva!

-- Se on arvoitus!

-- Lyökäämme vetoa!

-- Mistä?

-- Sinun saksalaisesta piipustasi.

-- Anteeksi, että häiritsen, herra ajutantti, mutta eikö tuo tuossa
ole vertauskuva, eikä mikään arvoitus, -- kysyi Clef-des-Coeurs
Gérardilta, joka miettiväisenä seurasi Hulot'ta ja Merleä.

-- Se on kumpaakin, -- vastasi Gérard vakavana.

-- Ajutantti tekee meistä pilkkaa, -- sanoi Beau-Pied. -- Tuo paperi
tahtoo sanoa, että meidän Italian-kenraalimme on ylennyt konsuliksi,
ja tämä on erinomainen arvo, ja se merkitsee, että me tulemme saamaan
sotilastakit ja jalkineet.



II

Fouchén tuuma.


Brumaire-kuukauden loppupäivinä, kun Hulot eräänä aamuna harjoitteli
puoliprikaatiaan, joka ylemmästä käskystä oli kokonaan keskitetty
Mayenneen, saapui Alençonista pika-airut tuoden tietoja, joita
lukiessaan melkoinen tyytymättömyys kuvastui Hulot'n kasvoissa.

-- Eteenpäin, mars! -- huusi hän harmissaan, sulloessaan noita
papereita hattuunsa. -- Kahden komppanian täytyy minun kanssani
marssia Mortagneen. Chouanit ovat siellä. Te tulette mukaan, --
hän sanoi Merlelle ja Gérardille. -- Jos ymmärrän sanaakaan tästä
määräyksestä, niin rupean hitto vieköön aatelismieheksi. Mutta ehkä
olenkin aika hölmö, mutta vähät siitä, eteenpäin, mars! Ei ole aikaa
hukattavissa.

-- Päällikkö hyvä, mitä kamalaa tuossa siis piileekään? -- kysyi
Merle survaisten saappaansa kärjellä ministeri-sinetillä varustettua
kirjekuorta.

-- Tuhat tulimmaista! Eipä muuta, kuin että he pitävät meitä pilanaan.

Kun päällikkö päästi ilmoille tämän sotilaallisen voimasanan,
joka neuvoi olemaan varuillaan, se ennusti aina myrskyä, ja hänen
erilaiset äänenpainonsa sitä lausuessaan tarjosivat puoliprikaatin
sotilaille varman ilmapuntarin päällikön kärsivällisyydestä. Ja
tämän vanhan soturin avomielisyys oli saattanut tuon ilmapuntarin
niin helposti ymmärrettäväksi, että typerin rumpalikin osasi
Hulot-päällikkönsä ulkoa, jos hän vaan tarkkasi, miten hän pullisti
poskeaan ja iski silmää.

Tällä kertaa se kumea viha, joka seurasi hänen kiroustaan, sai
hänen molemmat toverinsa vaikenemaan ja olemaan varuillaan. Pienet
rokonarvet, jotka rumensivat vanhan soturin kasvoja, näyttivät
tavallista syvemmiltä ja hänen ihonsa ruskeammalta. Kun Hulot otti
kolmikulma-hatun päästään, oli paksu, nauhoilla nivottu niskapalmikko
valunut toiselle olkanauhalle, ja hän paiskasi sen siitä taaksepäin
niin rajusti, että se laukesi letityksestään. Mutta kun hän seisoi
siinä liikkumattomana, kädet rinnalla nyrkkiin puristettuina,
viiksenkärjet ylöspäin käännettyinä, rohkeni Gérard kysyä häneltä:

-- Lähdetäänkö heti matkaan?

-- Totta kai, jos patruunalaukut ovat täytetyt, -- murisi Hulot
vastaukseksi.

-- No ovat jo täytetyt.

-- Pyssyt olalle, rivittäin vasemmalle, eteenpäin mars! -- komensi
Gérard päällikkönsä viittauksesta.

Rumpalit asettuivat molempien komppaniojen etunenään, jotka Gérard
oli valinnut partioretkeä varten. Ajatuksiinsa vaipunut päällikkö
näytti rumpujen pärinästä heräävän, ja hän poistui kaupungista
molempien toveriensa seuraamana, joille ei sanonut sanaakaan.

Merle ja Gérard katsoivat toisiinsa moneen kertaan ääneti, ikäänkuin
olisivat kysyneet toisiltaan: "Aikookohan kauan olla meille noin
ankara?" Ja marssiessaan eteenpäin he salaa loivat katseita
Hulot'hon, joka yhä edelleen mutisi partaansa tolkuttomia sanoja.

Monasti nämä sanat kaikuivat kirouksilta sotamiesten korvissa; mutta
ei yksikään heistä uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä asianhaarojen
vaatiessa he kaikki noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon
Bonaparten ennen Italiassa komentamat soturit olivat tottuneet.
Suurin osa heistä, samoin kuin Hulot, olivat niiden kuuluisien
pataljonien jäännöksiä, jotka antautuivat Mainzissa lupautuen olemaan
taistelematta rajoilla, ja armeija oli antanut heille soimanimen
"mainzilaiset". Oli vaikea tavata sotilaita ja päällikköjä, jotka
paremmin ymmärsivät toisiaan.

       *       *       *       *       *

Lähtönsä jälkeisenä päivänä Hulot ja hänen molemmat toverinsa jo
varhain aamulla marssivat eteenpäin Alençonin tiellä, noin Ranskan
peninkulman päässä mainitusta kaupungista, Mortagnen puolella,
niillä seuduin, missä tämä tie sivuuttaa Sarthe-joen kostuttamia
laitumia. Nämä somat niittymaisemat leviävät vasemmalla, kun oikealla
sitävastoin kasvaa tiheätä metsää, jota jatkuu aina Menil-Broustin
korpeen asti, ja joka, pulmakseni maalaajien tavoin, muodostaa
viehättävän _etualan_ tälle jokimaisemalle. Molemmin puolin tietä
on ojat, joista yhä luodaan kentille multaa, ja sen muodostamilla
korkeilla penkerillä kasvaa väriherneitä. Tämä piikkinen kasvi,
joka leviää tiheinä pensaina, tuottaa talvella oivallista rehua
hevosille ja karjalle. Mutta ennenkuin nämä pensaat oli leikattu,
piiloittautuivat chouanit näiden tummanvihreiden töyhtöjen taakse.

Nämä penkereet ja väriherne-pensaat, jotka matkustajalle ilmoittavat
Bretagnen läheisyyttä, tekivät silloin tämän osan tietä yhtä
vaaralliseksi kuin kauniiksikin.

Ne vaarat, jotka väijyivät Mortagnen ja Alençonin sekä Alençonin
ja Mayennen välillä, olivatkin juuri syynä Hulot'n liikkeelle
lähtemiseen; ja siellä viimeinkin hänen närkästyksensä salaisuus
puhkesi ilmoille. Hän ja hänen joukkonsa muodostivat vanhojen
postivaunujen turvasaaton; näitä laahasivat vaivalloisesti eteenpäin
kyytihevoset, jotka väsyneet sotamiehet pakoittivat hitaasti
kulkemaan. Mortagnen varusväkeen kuuluvat siniset olivat saattaneet
nämä kauheat ajoneuvot piirinsä rajalle, missä Hulot oli astunut
heidän sijaansa jatkaen tätä palvelusta, jota sotamiehet sattuvasti
sanoivat isänmaalliseksi kidutukseksi. Tehtävänsä täytettyään olivat
nuo Mortagnen siniset lähteneet paluumatkalle ja näyttivät jo
etäisyydessä mustilta pilkuilta.

Toinen vanhan tasavaltalaisen kumppaneista oli toisella, toinen
toisella puolella näitä vaunuja. Hulot, joka astui Merlen ja Gérardin
keskellä, etujoukon ja ajoneuvojen keskivälissä, sanoi heille äkkiä:

-- Hitto vieköön, uskottekohan, että kenraali on lähettänyt meidät
liikkeelle Mayennesta muodostamaan kunniasaattoa niille kahdelle
naishenkilölle, jotka piilevät noissa kirotuissa vankkureissa?

-- Mutta, päällikkö hyvä, kun äsken asetuimme noiden naisten
vartijoiksi, -- vastasi Gérard, -- tervehditte heitä koko
kohteliaasti.

-- Niin, sehän juuri on inhoittavaa. Teroittavathan nuo Parisin
keikarit mieliimme, että osoittaisimme mitä suurinta kohteliaisuutta
noille heidän kirotuille naikkosilleen. Onko nyt laitaa, että
häväistään kelpo isänmaanystäviä, jommoisia me olemme, asettamalla
meidät akkaväen turvasaatoksi! Totisesti minä kuljen suoraa tietä,
enkä pidä toisten syrjäpoluista. Kun näin Dantonilla ja Barras'lla
rakastajattaria, sanoin heille: "Kansalaiset, kun tasavalta uskoi
teille hallintonsa ohjat, ei se silti oikeuttanut teitä antautumaan
edellisten aikojen irstailuun." Tähän te ehkä huomautatte, että
naiset kuitenkin... Onhan naisiakin olemassa, se on totta.
Tarvitsevathan kunnon pojat naisia, ja kunnollisia naisia. Mutta
pois kuhertelut, kun vaara uhkaa. Mitä siis hyödyttää, että vanhan
ajan huonot tavat on poistettu, jos isänmaanystävät jälleen panevat
ne käytäntöön? Ajatelkaapa ensimäistä konsulia. Siinä vasta mies:
ei mitään naikkosia, aina vaan vakavasti kiinni asiassaan. Panenpa
pantiksi vasemman viikseni, ettei hän tiedä mitään tästä hommasta,
joka on tyrkytetty niskoillemme.

-- Toden totta, päällikkö, -- vastasi Merle nauraen, -- näinpä
tuonne vaunujen perälle piiloittautuneen neitosen nenännipukan,
ja tunnustan, että kuka tahansa punastumatta tuntisi halua, kuten
minäkin, kierrellä noita ajoneuvoja, hiukan pakinoidakseen noiden
neitosten kanssa.

-- Pidä varasi, Merle! -- sanoi Gérard. -- Noilla hyvin kammatuilla
harakoilla on seurassaan kansalainen, joka näyttää kyllin ovelalta
pistääkseen sinut pussiin.

-- Kuinka? Tuo narrimainen keikari, jonka pienet silmät lakkaamatta
vilkkuvat molemmin puolin tietä, ikäänkuin hän siellä näkisi
chouaneja, houkkio, jonka sääriä tuskin näkee, ja joka sinä hetkenä
kuin vaunut peittävät hänen hevosensa jalat, näyttää ankalta, jonka
pää pilkistää esiin piirakasta? Jos tuo pöllö ikinä estää minut
hyväilemästä tuota satakieltä...

-- Ankka, pöllö, satakieli! Ohoh! Kylläpä sinun mielikuvituksesi on
uponnut lintumaailmaan, Merle-parka. Mutta älä luota tuohon ankkaan!
Hänen vihreät silmänsä näyttävät minusta viekkailta kuin käärmeen
silmät ja älykkäiltä kuin sen vaimon, joka antaa anteeksi miehelleen.
Minä epäilen vähemmin chouaneja kuin noita asianajajia, joiden naama
muistuttaa limonaatipulloa.

-- Joutavia, -- huusi Merle iloisena, -- päällikön luvalla uskallan
sentään yrittää. Tuolla naisella on kirkkaat silmät kuin taivaan
tähdet -- niihin katsoakseen voisi panna kaikki alttiiksi.

-- Toverimme on rakastunut, -- sanoi Gérard päällikölle, -- hän näet
alkaa puhua pötyä.

Hulot irvisti, kohautti hartioitaan ja vastasi:

-- Maistakoon ensin lientä, ennenkuin sen syö -- tämän neuvon minä
hänelle annan.

-- Tuo kelpo Merle, -- huomautti Gérard, päättäen hänen hitaasta
astunnastaan, että hän teki sen tahallaan, jotta vaunut vähitellen
hänet saavuttaisivat, -- onpa hän iloinen poika! Hän on ainoa
joukossamme, joka voisi nauraa toverin kuollessa, joutumatta
tunteettoman kirjoihin.

-- Oikea ranskalainen soturi, -- sanoi Hulot vakavana.

-- Kas vaan, kuinka hän vetää olkanauhat paikoilleen, näyttääkseen,
että on kapteeni, -- huudahti Gérard nauraen; -- ikäänkuin arvo siinä
mitään merkitsisi.

Ajoneuvoissa, joita kohti upseeri astuskeli, istui todella kaksi
naista, joista toinen näytti toisen palvelijattarelta.

-- Tuollaiset naiset liikkuvat aina kaksittain, -- huomautti Hulot.

Pieni, kuiva ja laiha mies hoippuroi istuen hevosen selässä,
milloin vaunujen edessä, milloin jälessä; mutta vaikka hän näytti
olevan molempien etuoikeutettujen matkustajien vartija, ei kukaan
vielä ollut nähnyt hänen puhuttelevan heitä. Tämä vaiteliaisuus
-- oliko se sitten ylenkatseen vai kunnioituksen merkki, monet
matkamytyt ja pahvilaatikot, jotka oli mukanaan sillä naisella,
jota päällikkö ivallisesti sanoi "prinsessaksi", kaikki, jopa hänen
suojelijaritarinsa puku, harmittivat Hulot'ta.

Tuntemattoman miehen puku edusti täydelleen sen ajan muotia, joka
veti vertoja silloisille naurettaville keikaripuvuille. Kuviteltakoon
tätä herrasmiestä pyntättynä hännystakkiin, jonka etuliepeet
olivat niin lyhyet, että niiden alla näkyi viisi tai kuusi tuumaa
liiveistä, ja takaliepeet niin pitkät kuin kapaturskan pyrstö,
jota nimeä niistä siihen aikaan käytettiinkin. Lisäksi kuului
tuohon pukuun suunnattoman suuri kaulahuivi, joka oli kierretty
niin moneen kertaan kaulan ympäri, että pieni pää, joka pisti
esiin tästä musliinisokkelosta, melkein oikeutti Merlen käyttämään
tuota herkkusuiden aatepiiristä saatua vertausta. Tuntemattomalla
herralla oli ihomyötäiset housut ja Suvorowin kuosiset saappaat.
Kookas sininen ja valkoinen kuville leikelty jalokivi oli hänen
rintaneulanaan. Vyöstä riippuivat yhdensuuntaisesti kahdet
kellonperät; molemmin puolin kasvoja roikkuvat korkkiruuvin-muotoiset
kiharat peittivät melkein koko otsan.

Viimeksi mainittakoon tämän puvun koristuksista paidan ja
takin kaulus, jotka olivat niin korkeat, että hänen päänsä
näytti kukkaviholta paperikalvostimen sisällä. Lisätkää näihin
yksityisseikkoihin, jotka räikeinä erosivat toisistaan, voimatta
muodostaa kokonaisuutta, nuo jyrkät väri-vastakohdat, nimittäin
keltaiset housut, punaiset liivit, kamelinkarvainen takki, niin
on teillä tarkka kuva ylimmästä muodista, jota noudattivat hienot
keikarit Ranskan konsulinvallan alkuajoilla. Tämä kokonaan
eriskummainen puku näytti olevan keksitty sulouden koettimeksi ja
todisteeksi siitä, ettei ole mitään niin naurettavaa, jota ei muoti
voisi pyhittää.

Kyseessä oleva ratsumies näytti siltä kuin olisi täyttänyt
kolmekymmentä vuotta, mutta todellisuudessa hän oli tuskin
kahdenkymmenen kahden ikäinen. Kenties hänen kasvoihinsa oli
painunut tällainen iäkkäämmän leiman elostelusta tai ajan vaarojen
vaikutuksesta. Tästä mauttomasta puvusta huolimatta hänen
ulkomuotonsa ilmaisi joltistakin tapojen hienoutta, joka tiesi
huolellisesti kasvatettua miestä.

Kun kapteeni oli tullut vaunujen kohdalle, keikari näytti arvaavan
hänen aikomuksensa ja suosi sitä, hidastuttaen hevosensa vauhdin.
Merle, joka oli vilkaissut häneen ivallisesti, näki edessään
tuollaiset tutkimattomat kasvot, jotka vallankumouksen vaiheissa
olivat tottuneet peittämään kaikki pienimmätkin tunteet. Heti
kun vaunuissa istuvat naiset olivat huomanneet kapteenin vanhan
kolmikulma-hatun lerpallaan olevan laidan ja hänen olkanauhansa,
enkelinkaltaisen lempeä ääni kysyi:

-- Herra upseeri, oletteko niin hyvä ja sanotte meille, missä paikoin
tietä olemme paraikaa?

Sellaisessa kysymyksessä, jonka tuntematon matkustava nainen lausuu,
piilee kuvaamaton viehätys; jokainen sana tuntuu tällaisessa
tapauksessa kätkevän seikkailun. Mutta jos tuollainen nainen anoo
apua, nojaten heikkouteensa tai olojen tuntemattomuuteen, niin onhan
jokainen mies valmis sepittämään mahdottoman lemmentarinan, johon
osallisena kuvittelee itseään onnelliseksi. Niinpä sanat "herra
upseeri" ja kysymyksen kohtelias muoto panivat kapteenin sydämen
oudon levottomasti sykkimään. Hän koetti lähemmin tarkastaa tuota
naista ja pettyi pahasti, sillä harso peitti tarkoin hänen kasvonsa.
Tuskin hän saattoi eroittaa hänen kasvonsa, jotka harson lomitse
säteilivät kuin auringonpaisteessa välkkyvä onyx-kivi.

-- Olette nyt Ranskan peninkulman päässä Alençonista.

-- Vai on Alençon jo niin lähellä!

Ja tuntematon nainen heittäytyi tai pikemmin vaipui takaisin vaunujen
selkänojaa vastaan, sen enempää sanomatta.

-- Alençon!... toisti toinen naisista, joka näytti heräävän. --
Saatte siis jälleen nähdä kotiseutunne.

Hän loi katseen kapteeniin ja vaikeni. Merle, joka oli pettynyt
toivossaan saada nähdä tuntematon kaunotar, rupesi tarkastelemaan
hänen seuranaistaan. Tämä oli noin kahdenkymmenenkuuden vuoden
ikäinen neitonen, vaaleatukkainen, solakkavartaloinen ja hänen
kasvoissaan oli sellainen raikas ja voimakas ihoväri, joka on
ominainen Valognes'n, Bayeux'n ja Alençonin lähistön naisille.
Hänen sinisilmiensä katse ei tosin ilmaissut henkevyyttä, mutta
joltistakin tahdonlujuutta ja samalla tunteellisuutta. Hänellä oli
yllään yksinkertaisesta kankaasta tehty hame. Hänen hiuksiaan peitti
sellainen myssy, jota käytettiin Caux'ssa; se oli koruton, mutta puki
hänen viehättäviä kasvojaan.

Hänen ryhdissään ei tosin ollut salonkien sovinnaista hienostelua,
mutta se ei ollut vailla tuollaista vaatimattoman nuoren tytön
luontaista arvokkaisuutta, joka saattaa tarkastaa kulunutta
elämäänsä, löytämättä siinä mitään katumuksen aihetta. Yhdellä
ainoalla silmäyksellä Merle voi havaita, että siinä oli hänen
edessään yksi noita maalaiskukkia, jotka siirrettyinä parisilaisiin
ansareihin, joihin lankeaa niin paljon kuihduttavia säteitä, eivät
ole menettäneet puhdasta väriään ja maalaisvilpittömyyttään. Tämän
nuoren naisen teeskentelemättömät eleet ja säädylliset katseet saivat
Merlen älyämään, että hän tahtoi olla vailla kuulijaa, ja kun hän oli
poistunut, molemmat vieraat naiset alkoivat puoliäänen keskustelun,
joka hiljaisena muminana saapui hänen korvaansa.

-- Lähditte matkaan niin pikaisesti, -- sanoi nuori maalaisnainen,
-- ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt
näytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän
välttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin...

-- No, no, Francine!... huudahti vieras nainen.

-- Mitä haluatte?

-- Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan
päämäärän ja syyn.

-- Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?

-- Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin
olitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani.
Rupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan
oikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella
esiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein
typerin.

-- No niin, -- virkkoi Francine, -- koska teiltä ei voi mitään
salata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää
pyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja,
tänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan
käytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden
ajuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän
turvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.

-- Kuka? Corentin?--kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä
osoittaen suurinta ylenkatsetta. -- Kuulehan, Francine, -- sanoi
hän, -- muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut
matkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?

-- Muistan kyllä, neiti.

-- No, pelkäsitkö häntä?

-- Olihan hän sidottu.

-- Ja Corentinilla on kuonokoppa, lapsukaiseni.

-- Laskimme tuntikaudet pilaa Patrioten kanssa, sen tiedän, mutta
lopulta hän aina teki meille pahat kepposet.

Näin sanottuaan nuori nainen äkkiä nojasi taaksepäin, vallan lähelle
emäntäänsä, tarttui hänen käsiinsä hyväillen niitä hellästi ja sanoi
hänelle herttaisesti:

-- Olette arvannut ajatukseni, Marie, ettekä vastaa minulle. Kuinka
te noiden surullisten seikkojen jälkeen, jotka koskivat minuun
niin kipeästi, voittekaan vuorokauden kuluttua tulla niin hurjan
iloiseksi, vallan kuin silloin kun puhuitte itsemurhasta. Mistä
johtuu tämä muutos? Onhan minulla kai oikeus hiukan tiedustella
sydämenne tilaa. Se kuuluu ennen muita minulle, sillä ei kukaan
koskaan voi olla teihin kiintyneempi kuin minä. Puhukaa siis, neiti.

-- No niin, Francine, eikö ympäristömme pane sinua arvaamaan
iloisuuteni salaisuutta? Katsele noiden kaukaisten puiden
kellastuneita latvoja, ei yksikään niistä ole toisensa kaltainen.
Kun katselee niitä kaukaa, ne melkein vivahtavat vanhan
linnan seinäverhoihin. Katso noita pensasrivejä, joiden takaa
joka silmänräpäys saattaa kohota chouaneja. Nähdessäni nämä
piikkihernepensaat, luulen näkeväni pyssynputkia. Pidän tästä
heräävästä vaarasta, joka meitä ympäröi. Joka kerta kun tie käy
synkän näköiseksi, kuvittelen pian saavamme kuulla aseiden pauketta:
silloin sydämeni sykkii, outo tunne kuohuu sisälläni, se on elämää.
Onhan siinä jo tarpeeksi ilon aihetta, että on hiukan vilkastuttanut
olemassaoloansa.

-- Oi, te ette usko minulle mitään, te armoton! -- Pyhä Neitsyt, --
jatkoi Francine, kohottaen surulliset katseensa taivasta kohti, --
kelle hän ripittää itsensä, jos ei minulle?

-- Francine, -- virkkoi vieras nainen vakavana, -- en voi paljastaa
sinulle hankettani. Tällä kertaa se on kerrassaan kauhea.

-- Miksi aiotte tahallisesti tehdä pahaa?

-- Minkä sille mahdan! Hämmästyen huomaan, että ajattelen kuin olisin
viisikymmenvuotias, ja että toimin kuin olisin viidentoista-vuotias!
Sinä olet aina ollut minun järkevyyteni, lapsi parka; mutta tässä
yrityksessä minun täytyy tukahuttaa omatuntoni... Ja, -- hän jatkoi
hetken vaiettuaan, päästäen huokauksen, -- se ei minulle onnistu.
Kuinka siis vaadit, että ottaisin itselleni päälle päätteeksi niin
ankaran rippi-isän kuin sinä?

Ja hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.

-- Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? -- huudahti
Francine. -- Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota
niin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki
syntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä,
tietämättä, minne menette?

Ja hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.

-- Mutta, -- huomautti Marie, -- voit hylätä minut, jos omatuntosi...

-- Vaietkaa toki, neiti, -- huudahti Francine hieman loukkaantuneen
näköisenä. -- Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle...?

-- En yhtään mitään! -- sanoi nuori neitonen päättäväisesti. -- Sen
verran voit ainoastaan tietää, että vihaan tätä yritystä vielä
enemmän kuin sitä miestä, jonka liukas kieli sen minulle selvitti...
Tahdon olla suora, ja tunnustan siis, etten olisi mukautunut heidän
pyyteisiinsä, ellen olisi nähnyt häämöittävän tässä katalassa
narripelissä kauhun ja rakkauden sekoitusta, joka johdatti minut
kiusaukseen. Sitten en tahtonut lähteä tästä viheliäisestä maailmasta
koettamatta poimia niitä kukkia, joita siltä odotan -- vaikka minun
senkautta täytyisikin syöksyä perikatoon! Mutta paina mieleesi
kunnioittaaksesi muistoani, että jos olisin ollut onnellinen, ei
heidän piilunsa, joka uhkasi päätäni, olisi voinut pakoittaa minua
näyttelemään osaa tässä murhenäytelmässä, sillä sellainen se todella
on! Mutta jos se nyt peruutettaisiin, -- hän jatkoi tehden inhoa
ilmaisevan eleen, -- syöksyisin viipymättä Sarthe-jokeen; eikä se
olisi itsemurha, sillä en vielä ole elänyt.

-- Oi, Pyhä Neitsyt Anna, suo hänelle anteeksi!

-- Miksi pelästyt? Perhe-elämän jokapäiväiset vaiheet eivät kiihoita
minun intohimojani, sen tiedän. Sellainen on paha naiselle. Mutta
minun sieluni on saavuttanut ylevämmän tunteellisuuden, kestääkseen
kovempia koettelemuksia. Minä olisin kenties voinut olla yhtä lempeä
olento kuin sinä. Miksi olenkaan kohonnut yläpuolelle tai vajonnut
alemmaksi sukupuoltani? Oi, kuinka kenraali Bonaparten vaimo on
onnellinen! Niin, tulen kuolemaan nuorena, kun en enää kauhistu
huviretkeä, jolla on juotavana verta, kuten Danton paralla oli tapana
sanoa. Mutta unhoita mitä olen sinulle sanonut -- viisikymmenvuotias
nainen on puhunut. Jumalan kiitos! viisitoistavuotias tyttö ilmestyy
pian toimimaan.

Nuori maalaisnainen vapisi. Hän yksin tunsi emäntänsä tulisen ja
kuohuvan luonteen; hän yksin oli perehtynyt niihin salaisuuksiin,
joita sisällään kätki tämä helposti innostuva sielu, ja lisäksi tämän
olennon tunteisiin, joka siihen asti oli nähnyt elämän kiitävän
saavuttamattoman varjon tavoin ohi, turhaan yhä tahtoen sitä
pysäyttää.

Kylvettyään runsaalla kädellä, saamatta korjata mitään satoa, oli
tämä nainen pysynyt neitseellisenä; mutta sisimmässään hän oli
katkeroitunut monista pettyneistä pyyteistä ja oli väsynyt taisteluun
ilman vastustajia, ja niin sattui, että hän epätoivoissaan valitsi
hyvän ja hylkäsi pahan, kun edellinen tarjoutui nautintona, ja
taas toiste valitsi pahan, hyläten hyvän, silloin kuin edellinen
tarjosi jotain runollisuutta. Samoin hän piti kurjuutta parempana
kuin keskinkertaisuutta, pitäen edellistä suurempana, synkkää ja
outoa kuoloon johtavaa tulevaisuutta parempana kuin toivoja, jopa
kärsimyksiäkin vailla olevaa elämää. Ei koskaan ollut koottuna niin
paljon ruutivarastoa sytyttävää kipinää varten, ei koskaan niin
paljon aarteita rakkaudelle, sanalla sanoen, ei yksikään Eevan
tyttäristä ollut luotu niin runsaan kullan sekaisesta savesta.
Maallisen enkelin tavoin Francine valvoi tätä olentoa, jonka
täydellisyyttä ihaili, luullen täyttävänsä taivaallisen kutsumuksen,
jos saattoi säilyttää sitä serafien kuorolle, josta se näytti olevan
karkoitettu sovittamaan ylpeyden syntiä.

-- Tuossa näkyy jo Alençonin kirkontorni, -- sanoi ratsumies,
lähestyen vaunuja.

-- Näen sen, -- vastasi kuivasti nuori nainen.

-- Hyvä, hyvä! -- sanoi nuori herra poistuen näköjään orjallisen
nöyränä, mutta mielessään loukkaantuneena.

-- Joutukaa, joutukaa, -- sanoi neiti ajajalle. -- Nyt ei enää
mitään ole pelättävissä. Pankaa hevoset vahvasti ravaamaan, vaikkapa
nelistämäänkin, jos voitte. Kuljemmehan jo Alençonin kivityksellä.

Vaunujen kulkiessa päällikön ohi neiti huusi hänelle pehmeällä
äänellään:

-- Näemme toisemme jälleen majatalossa, herra päällikkö. Käykää minua
siellä katsomassa.

-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi Hulot. "Majatalossa... käykää minua
katsomassa"... kylläpä se kohtelee tuttavallisesti puoliprikaatin
päällikköä!

Ja hän osoitti nyrkillään vaunuja, jotka nopeasti rämisivät edelleen
katua pitkin.

-- Älkää valittako sitä, päällikkö, tuolla naisella on taskussaan
teidän kenraalin-valtakirjanne, -- sanoi nauraen Corentin, joka
koetti kannustaa hevostaan nelistämään, saavuttaakseen postivaunut.

-- Enpä minä anna noiden maankulkijain vetää itseäni nenästä,
-- sanoi Hulot äreänä tovereilleen. -- Kernaammin heittäisin
kenraalitakkini likalätäkköön kuin ansaitsisin sen vuoteessa. Mitähän
tuollaiset naikkoset oikeastaan tahtovat? Ymmärrättekö te toiset tätä
asiaa?

-- Totta kai, -- vastasi Merle, -- minä tiedän, että hän on kaunein
nainen, minkä koskaan olen nähnyt! Luulenpa, että olette perinpohjin
erehtynyt hänen suhteensa. Hän on kenties ensimäisen konsulin vaimo!

-- Joutavia! ensimäisen konsulin vaimo on vanha, ja tämä on nuori,
-- vastusti Hulot. -- Muuten ministeriltä saamassani käskykirjeessä
mainitaan häntä neiti de Verneuiliksi. Hän on vallankumousta
aikaisempaa aatelia. Minä kyllä nämä asiat tunnen! Ennen
vallankumousta nuo naiset kaikki harjoittivat tuota ammattia; silloin
yleni kädenkäänteessä puoliprikaatin päälliköksi. Tarvitsi vaan sanoa
noille naisille pari kolme kertaa: _sydänkäpyseni_!

       *       *       *       *       *

Sillävälin kuin kukin sotilas "harppasi" eteenpäin, kuten päälliköllä
oli tapana sanoa, nuo viheliäiset kyytivaunuina käytetyt ajoneuvot
olivat ajaa karauttaneet _Kolmen Maurilaisen_ hotelliin, joka
sijaitsi keskipaikoilla Alençonin pääkatua. Näiden jykevien
ajoneuvojen räminä houkutteli isännän ulko-oven kynnykselle.
Postivaunujen saapuminen Kolmen Maurilaisen ravintolaan oli sattuma,
jota ei kukaan Alençonin asukas saattanut odottaa; mutta Mortagnessa
esiintynyt kauhea tapaus pani näiden vaunujen jälkeen liikkeelle
sellaiset ihmisjoukot, että molemmat matkalla olevat naiset
välttääkseen yleistä uteliaisuutta nopeasti pujahtivat keittiöön,
tuohon Länsi-Ranskan välttämättömään eteiseen. Ja isäntä aikoi juuri
seurata heitä, luotuaan katseen vaunuihin, kun ajuri tarttui hänen
käsivarteensa.

-- Hoi, kansalainen Brutus, -- hän virkkoi. -- Meillä on seurassamme
saatto sinisiä. Ei ole konduktöriä eikä postia, vaan minä olen tuonut
teille nämä arvoisat naiset. He tulevat epäilemättä maksamaan kuin
entiset prinsessat ainakin, siis...

-- Tulemme heti paikalla yhdessä tyhjentämään pullon viiniä,
poikaseni, -- sanoi isäntä.

Luotuaan silmäyksen tähän keittiöön, joka oli mustunut savesta, ja
jonka pöytä oli verisen lihan tahraama, neiti de Verneuil pujahti
kevyenä kuin lintu viereiseen huoneeseen, sillä hän pelkäsi sekä
tämän kyökin epäsiisteyttä ja hajua että likaisen kokin ja pienen
lihavan vaimon uteliaisuutta, jotka jo harrastavin katsein tutkivat
häntä.

-- Kuules, eukko, mitä nyt teemmekään? -- kysyi isäntä. -- Kuka
hemmetissä olisi voinut aavistaa, että meillä näihin aikoihin tulisi
näin paljo väkeä? Ennenkuin voin tarjota tuolle naiselle hänen
säätynsä mukaisen aamiaisen, hän varmaankin käy kärsimättömäksi. --
Mutta peijakas, saanpa hyvän tuuman; kun nämä ovat säätyhenkilöitä,
tulen ehdoittamaan, että he syövät yhdessä niiden vieraiden kanssa,
jotka asuvat yläkerrassa. Mitä sinä siitä arvelet?

Kun isäntä haki vasta saapunutta naista, hän ei enää nähnyt muuta
kuin Francinen, jolle kuiskasi, vieden hänet kyökin perälle, pihan
puolelle, poistaakseen hänet niiden läheisyydestä, jotka saattoivat
kuunnella:

-- Jos neidit haluavat aterioida erikseen, ja onhan se selvää, niin
on minulla valmiina oiva ateria eräälle täällä asuvalle rouvalle
ja hänen pojalleen. Nuo matkustajat eivät suinkaan kieltäytyne
murkinoimasta yhdessä teidän seurassanne, -- lisäsi hän salaperäisen
näköisenä, -- sillä he ovat hienoa väkeä.

Tuskin oli hän lausunut nämä viime sanat, kun tunsi selässään lievän
piiskanvarren sysäyksen; hän kääntyi äkkiä ja näki takanaan lyhyen
tanakan miehen, joka hiljaa oli tullut sisälle viereisestä huoneesta,
ja jonka ilmestys oli kauhulla jäätänyt lihavan vaimon, kokin, ja
kokkipojan. Isäntä kalpeni kääntyessään. Pieni mies loi niskaan
hiuksensa, jotka kokonaan peittivät hänen otsansa ja silmänsä, nousi
varpailleen ylettyäkseen isännän korvaan ja sanoi hänelle:

-- Te tiedätte mitä varomattomuus, ilmianto maksaa, ja minkävärisellä
rahalla me sen maksamme. Me olemme anteliaita...

Hän kuvasi näitä sanoja eleellä, joka hirvittävästi täydensi niitä.
Vaikka lihavan isännän vartalo peitti tämän henkilön Francinen
katseilta, kuuli hän kuitenkin muutamat kuiskatuista sanoista ja oli
kuin salaman iskemä eroittaessaan tuon bretagnelaisen äänen käheän
kaiun. Keskellä yleistä kauhistusta Francine syöksyi pientä miestä
kohti; mutta tämä, joka näytti liikkuvan notkeasti kuin villi-eläin,
oli jo pujahtanut ulos pihalle johtavasta sivuovesta.

Francine luuli pettyneensä oletuksessaan, sillä hän ei nähnyt muuta
kuin keskikokoisen tummanruskean karhuntaljan. Ihmetellen hän riensi
ikkunan ääreen. Savun tummentaman ikkunaruudun läpi hän näki oudon
miehen laahustelevin askelin menevän talliin. Ennenkuin meni sinne
sisälle, tämä mies tähysteli tummilla silmillään majatalon toista
kerrosta ja sitten kyytivaunuja, ikäänkuin olisi jollekin ystävälle
tahtonut ilmaista noista ajoneuvoista tekemänsä tärkeän havainnon.

Vuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen
kasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta
piiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä
astun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine
tarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän
laskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä
kaikkea, mitä tapahtui majatalossa.

Marche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin
urkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin
vahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään.
Marche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies
ollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin,
joissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen
siitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä
salaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen
ja isännän tarjouksen välillä -- tällainenhan on niin tavallista
ravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta "yksi
tie, kaksi asiaa" -- niin heräsi hänen uteliaisuutensa.

Francine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä
muodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren
paikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa
kuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen
jälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin
kivettymään.

Joka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti
kuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin
ajattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen
kurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he
usein "lämmittelivät" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä
piti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa
kädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti
arvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli
selittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä
mykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei
ollutkaan keittiössä saapuvilla.

Nuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja
vaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa
mukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän
salaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista
asemaansa.

-- No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, -- sanoi Francine vakavana
isännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.

-- Mihin ehdotukseen? -- hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.

-- Mihin ehdotukseen? -- kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.

-- Niin, mihin? -- tivasi neiti de Verneuil.

-- Niin todella, mihin? -- kysyi neljäs henkilö, joka seisoi
portaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.

-- No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, -- vastasi
Francine kärsimättömänä.

-- Hienon herrasväen kanssa, -- virkkoi purevasti ja ivallisesti
portaita alas astuva herra. -- Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta
huonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille
pöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön,
jos siitä kieltäytyisi, äijäseni, -- hän sanoi, katsahtaen neiti de
Verneuiliin. -- Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, -- hän
jatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.

Nuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata
ylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden
huomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen
tavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä,
astui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen
korvaansa:

-- Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus
tapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, -- hän jatkoi
vielä hiljentäen ääntään, -- mennä ilmoittamaan asian herra
Marche-à-Terrelle.

Matkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen
verkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle
asti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä
yksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen
polyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de
Verneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja
jotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.

Nuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta
pian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin
hankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka,
säihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi
ylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta
hänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten
kaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen
muodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan
akantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto
oli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.

Kaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella,
miellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen
huolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen
luominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin;
pitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle,
joiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan;
äänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä
tuohon niin kuluneeseen lauseeseen: "Olemme teille hyvin kiitollisia,
herraseni" -- kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa,
kuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.

Sitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan,
nousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan
herran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen
vai epäyksen.

-- Kuka tuo nainen on? -- kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas
isännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.

-- Se on neiti de Verneuil, -- vastasi pisteliäästi Corentin ja
mittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. -- Hän on vanhaa
aatelia; mitä hänestä tahdot?

Tuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi
päänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet
tuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun
valmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen.
Yhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä
pahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli
syntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen
oli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen
kyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta,
jälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä:
"Valloittakaamme!" jälkimäisen: "Jakakaamme!"

-- Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? -- kysyi muuan sisään
astuva mies.

-- Mitä hänestä tahdot? -- kysyi nuori mies lähestyen.

Mies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori
herra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin
nyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.

-- Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, -- kysyi nyt
Corentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi,
kasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua
kansalaisesta sietämättömältä.

-- Sieltä olen tullut, -- vastasi hän kuivasti.

-- Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?

-- En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.

-- Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? -- kysyi Corentin
huolettomasti.

Mutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut
mitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit
toiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä.
Lapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja
emännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna
parisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen
vivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän
miellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista
hänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili
säälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta
normandialaista omenaviiniä.

-- Hyi! -- huudahti nuori herra, -- kuinka te voittekaan täällä
saada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja
syömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa
viiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan
matkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään
tuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista
bordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea
pesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä
kehityksessä. Oh, -- huokasi hän, -- ei ole muuta kuin yksi Parisi
maailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa
merelle! -- Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, -- hän ärjäisi
kokille, -- sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on
tuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle
niin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.

Sitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden
poikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai
vähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä
nuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.

-- Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan
tasavallan meriväkeä, -- sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle,
tarkoin tähystellen hänen kasvojaan.

-- Tuo mies, -- kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, -- on
joku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja
lyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin
katulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.

Samassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi,
osoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.

-- Rakas äiti, -- sanoi hän, -- tulkaahan. -- Luulenpa
poissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.

-- Pöytäkumppaneja, -- vastasi nainen, -- mikä mielettömyys!

-- Se on neiti de Verneuil, -- lisäsi nuori mies kuiskaten.

-- Hän kuoli mestauslavalla Savonayn selkkauksen jälkeen; hän oli
saapunut Mansiin pelastaakseen veljensä, Loudonin ruhtinaan, --
virkkoi äiti äkkiä.

-- Erehdytte, rouvaseni, -- sanoi Corentin säveästi, erityisesti
korostaen sanaa "rouvaseni"; -- on nähkääs kaksi neitiä de Verneuil.
Suurilla suvuilla on aina useita haaroja.

Hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta, vieras rouva astui pari
askelta taaksepäin, ikäänkuin tarkastaakseen tätä odottamatonta
puhuttelijaa; hän kiinnitti häneen tummat silmänsä, jotka olivatkin
täynnä naisille niin ominaista tarkkanäköisyyttä, ja näytti tuumivan,
missä tarkoituksessa tuo herra oli ryhtynyt vakuuttamaan neiti de
Verneuilin olemassaoloa.

Tällävälin Corentin, joka salaa katseillaan tutki tätä naista,
riisti häneltä hengessä kaikki äitiyden ilot, myöntäen hänelle
sen sijaan rakkauden ilot. Ritarillisen kohteliaana hän niinikään
mielikuvituksessaan kielsi onnen omistaa kaksikymmenvuotias poika
tuolta naiselta, jonka häikäisevän valkoista ihoa, kaarevia,
tuuheita kulmakarvoja ja somia silmäripsiä hän ihaili, ja jonka
otsajakauksella olevat tiheät tummat hiukset koristivat nuorekkaita,
henkevän näköisiä kasvoja. Otsan ohuet rypyt eivät suinkaan olleet
iän uurtamia, vaan ilmaisivat vielä nuoren iän intohimoja; ja vaikka
säihkyvät silmät tosin olivat hiukan väsyneet, ei voinut ratkaista,
johtuiko tämä matkan vaivoista, vai liian usein toistuvasta
nautinnosta. Lopuksi Corentin pani merkille, että tällä naisella
oli yllään englantilaisesta kankaasta tehty vaippa, ja että hänen
epäilemättä ulkomailta kotoisin oleva hattunsa kuosi ei ollut niin
sanotun kreikkalaisen muotisuunnan mukainen, joka vielä silloin
hallitsi Parisia.

Corentin oli niitä henkilöitä, jotka luonteeltaan aina pikemmin
aavistavat pahaa kuin hyvää, ja hän rupesi nytkin heti epäilemään,
oliko noilla kahdella matkustajalla oikea kansallinen mieliala.
Vieras nainen, joka puolestaan yhtä nopeasti oli tehnyt havaintonsa
Corentinin persoonan suhteen, kääntyi poikansa puoleen, kasvoissaan
merkitsevä ilme, jota uskollisesti tulkitsivat nämä sanat: "Kuka on
tuo merkillinen mies? Onko hän meikäläisiä?"

Tähän sanattomaan kysymykseen nuori merimies vastasi ryhdillä,
katseella ja kädenliikkeellä, jotka tiesivät: "En siitä totisesti
tiedä mitään ja minusta tuo henkilö on vielä epäilyttävämpi kuin
teistä."

Sitten hän jätti äitinsä tehtäväksi selvitellä tämä arvoitus, ja
kääntyi emännän puoleen, jonka korvaan kuiskasi:

-- Koettakaapa saada selville, kuka tuo mies oikeastaan on ja
kuuluuko hän todella tuon neidin seuraan ja miksi.

-- Sinä siis, -- sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, -- olet
varma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?

-- Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona,
_rouvaseni_, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.

Tämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi
ainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi
joutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen
Corentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen
siltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta.
Nainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa
vilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi
Corentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:

-- Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla
puolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä
joutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa
puolustaessaan minua.

-- Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka
rosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te
siis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen
kerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he
karkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet
kaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!

Corentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat
ajattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot
happamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin
väärä.

-- Siinä ollaan, rouva! -- jatkoi Corentin; -- jos surmataan
matkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka
vaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti
Parisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.

-- Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? -- kysyi vieras nainen,
joka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.

Samassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle
henkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti.
Nuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn
tuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori
mies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:

-- Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän
suostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.

Vaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän
vakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita.
Nuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän
tai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:

-- Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme
ajattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten
silloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!

Kaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut
tarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että
isäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista
loisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä
oli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli
karkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja
astiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että
isäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.

"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli
Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä
houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä
itsekin."

Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de
Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei
tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja
hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi
haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä
hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon
outoon naisolentoon -- onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde
kauniiseen naiseen nähden.

"Jos tuo mies on tasavaltalainen", ajatteli Corentin, nähdessään
hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen
hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen
äitinsä" -- näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan
rouva du Guata -- "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä
ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."

Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä
neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti
pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan
matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut
ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein
tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen
naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman
koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi
viehätyskeinoksi.

Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja
neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa
tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla
hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot
vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen
niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on
näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä
posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa
kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa
oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti
käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja,
joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa
kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.

Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin
nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä
anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä
puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi,
kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil
nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen
katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa
hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut
varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai
teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen
kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän
ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä
tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat
loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin
harmistuneena oli palannut paikalleen.

Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle
mairittelevalla äänellä:

-- Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on
ystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä
myrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä
uskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on
jäljellä.

Rouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin
tehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen
tyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen.
Sitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:

-- Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo
nainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä
urkkija.

Pöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil
huomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia
tuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän
tähystelyn johdosta.

-- Kansalainen, -- sanoi neiti de Verneuil Corentinille; -- olet
epäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni.
Lähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin
jalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan
harvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin
tahtoani seurannut minua -- (ja tässä hän päästi huokauksen) -- en
saata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä
vaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.

Hän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen.
Corentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo
melkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.

-- Kansalainen, -- hän virkkoi neiti de Verneuilille, -- pidän aina
kunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea
tasavaltalainen kernaasti voi palvella.

Nähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät
säteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta
tyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva
du Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti
olevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli
herättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.

-- Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, -- kuiskasi rouva du
Gua poikansa korvaan.

-- Entä saattojoukko? -- vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi
kylmän punnitsevaksi. -- Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen
ystävä vai vihollinen?

Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava
haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti
lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin
katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä,
eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen
huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset
sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei
sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä
välinpitämätöntä.

Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi
teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä.
Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut
määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt
mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala
pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota
neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet.
Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly,
niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina
tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.

Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman
päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä
seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja,
huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.

Tämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi.
Katse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli
paljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen
tunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen
toisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori
merisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti
de Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä
jäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa
vihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.

-- Rouvaseni, -- sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, -- onko
poikanne aina näin alakuloisella tuulella?

-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää
onni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni
runsaus.

-- Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen,
neitiseni, -- sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa
neiti de Verneuil tuttavalliseksi.

-- No, mutta naurakaa toki vähän! -- virkkoi neiti de Verneuil
hymyillen nuorelle miehelle. -- Millainen te olettekaan itkiessänne,
jos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin
surulliseksi?

Tätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden
naamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta
luontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian
paljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon
nuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia;
mutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta
kuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta -- tavallisia temppuja, joilla
naiset peittävät todelliset tunteensa.

Yhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti
toisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen
oikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä
salaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat
katseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat
toisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet
katsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut
kuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään
kohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.

-- Neiti, varmaankin saitte paljon kärsiä vankilassa? -- kysyi rouva
de Gua.

-- Oi, rouvaseni, minusta tuntuu, ettei vankeuteni vielä ole
päättynyt.

-- Onko saattojoukkonne määrä suojella vai valvoa teitä, neiti?
Oletteko tasavallalle mieluinen, vai epäluulonalainen henkilö?

Neiti de Verneuil oivalsi, vaistomaisesti, sangen vähän herättävänsä
myötätuntoa rouva du Guassa ja pelästyi tätä kysymystä.

-- Hyvä rouva, -- hän vastasi, -- en tarkalleen tiedä tänä hetkenä,
minkä luontoinen on suhteeni tasavaltaan.

-- Ehkä saatte sen vapisemaan? -- sanoi nuori mies hiukan ivallisesti.

-- Mutta kunnioittakaamme neidin salaisuuksia, -- huomautti rouva du
Gua.

-- Oh, rouvaseni, sellaisen nuoren naisen salaisuudet, joka ei
elämästä vielä tunne muuta kuin sen onnettomuudet, eivät ole erittäin
merkillisiä.

-- Mutta, -- lisäsi rouva du Gua, jatkaakseen keskustelua, joka
saattoi hänelle ilmaista sen, mitä halusi tietää, -- ensimäisellä
konsulilla näyttää olevan mitä parhaat aikeet. Sanotaanhan, että hän
aikoo ehkäistä siirtolaisia vastaan julkaistut lait.

-- Se on totta, -- vastasi neiti ehkä liiankin innostuneena; -- mutta
miksi siis kiihoitamme Vendéen ja Bretagnen kapinaan? Miksi sytytämme
Ranskan ilmituleen?...

Tämä jalomielisyyttä todistava huudahdus, jolla hän näytti soimaavan
itseään, sai merisoturin säpsähtämään. Hän katsoi neiti de Verneuiliä
hyvin tarkasti, mutta ei voinut hänen kasvoissaan eroittaa vihaa
eikä rakkautta. Tuo hieno iho oli läpitunkematon. Vastustamaton
uteliaisuus lähensi häntä äkkiä tähän eriskummaiseen naisolentoon,
johon hänet jo ennestään kiinnitti raju intohimo.

-- Mutta, -- sanoi neiti lyhyen hetken vaiettuaan, -- aiotteko
matkustaa Mayenneen?

-- Se on aikomukseni, neiti, -- vastasi nuori mies kysyvä ilme
kasvoissa.

-- No hyvä, rouvaseni, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- kun poikanne
palvelee tasavaltaa...

Hän lausui nämä sanat näennäisen välinpitämättömästi, mutta hän loi
molempiin outoihin henkilöihin tuollaisen salaisen katseen, joka on
ominainen ainoastaan naisille ja valtiomiehille.

-- Te varmaankin pelkäätte chouaneja, -- hän virkkoi; --
saattojoukkoa ei siis sovi halveksia. Onhan meistä tullut melkein
matkakumppanit. Matkustakaa yhdessä meidän kanssamme Mayenneen asti.

Poika ja äiti epäröivät ja näyttivät katseillaan kysyvän toistensa
mielipidettä.

-- En tiedä, neiti, -- vastasi nuori mies, -- onko aivan viisasta
mainita teille, että hyvin tärkeät asiat vaativat meitä olemaan
ensi yönä Fougères'n lähistössä ja ettemme vielä ole löytäneet
kulkuneuvoja sinne lähteäksemme; mutta ovathan naiset luonnostaan
niin jalomielisiä, että häpeisin, ellen luottaisi teihin. Mutta
ennenkuin uskomme itsemme teidän käsiinne, täytyy meillä ainakin olla
varmuutta siitä, että onnellisesti suoriudumme yrityksestä. Oletteko
tasavaltalaisen saattojoukkonne kuningatar vai orjatar? Suokaa
anteeksi nuoren merisoturin avomielisyys; mutta minun mielestäni
teidän tilanteenne ei näytä ollenkaan luonnolliselta...

-- Elämme aikana, herraseni, jona ei mikään siitä, mikä tapahtuu, ole
luonnollista. Voitte siis varmasti empimättä suostua ehdoitukseeni.
Ja ennen kaikkea, -- hän jatkoi korostaen näitä sanoja, -- ei
teidän tarvitse pelätä mitään petosta tarjouksesta, joka lähtee
poliittisesta vihasta kokonaan vapaan henkilön puolelta.

-- Tällainen matka ei ole vaaraton, -- huomautti nuori mies,
katseessa sellainen henkevä ilme, joka lievensi tämän vastauksen
jokapäiväisyyttä.

-- Mitä siis vielä pelkäätte? -- kysyi neiti de Verneuil ivallisesti
hymyillen, -- minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.

"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi
intohimoisiin pyyteisiini?" ajatteli nuori mies itsekseen.

Samassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän
lieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.

-- Mitä tämä on? -- sanoi neiti de Verneuil. -- Matkamme ei ala
onnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa
päivää? -- hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.

-- Sellaista sattuu joskus, -- sanoi nuorimies välinpitämättömästi.
-- Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole
teidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.

Nämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne
hämmästyttivät neiti de Verneuiliä.

-- Hyvä herra, -- hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, -- en
suinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus,
jonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin,
toistaisin ehkä vielä tarjoukseni...

Soturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat
näkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.

- Tulkaahan tänne, herra eversti, -- sanoi hymyillen neiti de
Verneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. -- Punnitkaamme
valtion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä
teidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?

Päällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti
erityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.

-- Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? -- Neiti, te ette
syö, -- sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta
pöytäkumppaneilleen.

Mutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin
tarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi
ollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.

-- Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? -- kysyi äkkiä
nuori mies.

-- Ehkä, -- vastasi tasavaltalainen.

-- Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.

-- Minä en koskaan ole käynyt siellä, -- vastasi päällikkö äreästi,
-- laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa,
-- hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta
taimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. -- Missä väessä siis
palvelet?

-- Meriväessä.

-- Vai niin, -- sanoi Hulot ivallisesti nauraen. -- Tunnetko useita
tuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? --
Eihän siellä valmisteta muita -- näin hän vakavana jatkoi -- kuin
tykistöupseereja ja sotainsinöörejä.

Nuori mies ei joutunut hämilleen.

-- Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan,
-- hän vastasi. -- Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet
meriväkeen.

-- Vai niin, -- virkahti Hulot, -- mikä on siis sukunimesi,
kansalainen?

-- Du Gua-Saint-Cyr.

-- Sinua ei siis surmattu Mortagnessa?

-- Eipä paljoa puuttunut! -- ehätti rouva du Gua sanomaan; --
poikaani osui kaksi luotia.

-- Entä onko sinulla papereita? -- kysyi Hulot, välittämättä äidistä.

-- Tahdot siis lukea paperini? -- kysyi ylimielisesti nuori
merisoturi, jonka veitikkamainen sinisilmä vuoroin tähysti
synkänhahmoista päällikköä ja neiti de Verneuiliä.

-- Aikooko kenties sinun kaltaisesi keltanokka pitää minua pilanaan?
Paperisi tänne, tai mars matkaan!

-- No no, herraseni, en minä ole mikään houkkio. Olenko yleensä
velvollinen tekemään sinulle itsestäni tiliä? Kuka sinä olet?

-- Tämän departementin päällikkö, -- vastasi Hulot.

-- Ohoh! Tilani voi siis käydä hyvin arveluttavaksi. Minut kai
vangitaan aseet kädessä.

Ja hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.

-- Minua ei janota, -- sanoi Hulot. -- Siis paperisi tänne.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja
sotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä,
mikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki
innostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja
ylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon
lompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä
ryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä
epäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi
pöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa
ihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen
näköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.

-- Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua
piirivirastoon. Minä en pidä musiikista.

-- Miksi viette hänet piirivirastoon? -- kysyi neiti de Verneuil,
ääni värähdellen levottomuudesta.

-- Tyttöseni, -- vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen
irvistykseen, -- se on seikka, joka ei sinua liikuta.

Suuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä
nöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen
edessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui
äkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja
hänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.

-- Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii?
-- hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.

-- On kyllä, näennäisesti, -- vastasi ilkkuen päällikkö.

-- No hyvä, vaadin, että te _näennäisesti_ jätätte hänet rauhaan,
-- sanoi neiti. -- Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne?
Tulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva
postivaunuissa äitinsä vieressä... Ei mitään vastaansanomista,
minä vaadin, että näin menetellään. -- No mitä! -- hän huomautti
nähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, -- vieläkö te pidätte
häntä epäluulonalaisena?

-- Hiukan ainakin.

-- Mitä siis aiotte hänelle tehdä?

-- Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään
lyijyllä... Hän on huimapää, tuo nuori mies.

-- Lasketteko leikkiä, päällikkö? -- huudahti neiti de Verneuil.

-- No, nuori mies! -- sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille;
-- lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!

Huomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui
tyyneksi ja hymyili.

-- Älkää liikkuko paikaltanne, -- hän sanoi nuorelle miehelle, jota
suojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.

-- Ah, kuinka hän on kaunis, -- kuiskasi merisoturi äidilleen, joka
rypisti kulmakarvojaan.

Pahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat
silloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du
Gua, hänen poikansa -- kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de
Verneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin
ja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän,
toimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten
itserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja
kärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden
lelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.

-- Lukekaa, -- sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.

Neiti de Verneuil kääntyi jälleen nuoren miehen puoleen, ja ollen
voitonriemun huumauksessa hän loi häneen puoleksi vahingoniloa,
puoleksi rakkautta uhkuvan katseen. Molempien otsat kirkastuivat. Ilo
nosti punan heidän poskilleen, ja tuhannet ristiriitaiset ajatukset
heräsivät heidän sieluissaan. Yhdellä ainoalla katseella rouva du
Gua näytti havainneen, että neiti de Verneuilin menettely paljon
enemmän johtui rakkaudesta kuin jalomielisyydestä, ja varmasti hän
oli oikeassa. Tuo kaunis nuori nainen punastui ensin ja loi luomensa
kainosti maahan, arvaten kaiken, mitä tuon toisen naisen katse
merkitsi. Mutta sitten hän tämän uhkaavan syytöksen edessä ylpeänä
nosti päänsä pystyyn ja uhmaili kaikkien katseita.

Päällikkö kävi jäykäksi kuin kivi ja ojensi takaisin tämän ministerin
allekirjoittaman kirjeen, joka velvoitti kaikkia viranomaisia
tottelemaan tämän salaperäisen naishenkilön käskyjä, mutta senjälkeen
hän veti tupesta miekkansa, katkaisi sen polvellaan ja viskasi
molemmat palaset maahan.

-- Neiti, te tiedätte arvatenkin tarkalleen, miten teidän on määrä
menetellä; mutta tasavaltalaisella on vakaumuksensa ja ylpeytensä.
Minä en tahdo palvella kaunisten naisten komennon alaisena.
Ensimäinen konsuli saa jo tänä iltana vastaanottaa erohakemukseni,
ja toiset kuin minä tulevat teitä tottelemaan. Silloin, kun en enää
ymmärrä, pysähdyn; varsinkin kun minun on pakko ymmärtää.

Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sen katkaisi heti nuori parisitar,
joka lähestyi päällikköä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Eversti, vaikka partanne onkin pitkä, voitte sentään suudella
minua, sillä te olette aika mies.

-- Siitä olen ylpeä, neitiseni, -- vastasi päällikkö, jotenkin
kömpelösti suudellen tämän eriskummaisen nuoren naisen kättä. -- Mitä
sinuun tulee, nuori mies, -- hän lisäsi uhaten sormellaan, -- niin
pääsitpä tällä kertaa pälkähästä ehein nahoin.

-- Päällikkö hyvä, -- sanoi outo nuori mies nauraen, -- on aika
lopettaa pila, ja jos tahdot, seuraan sinua piirivirastoon.

-- Tuletko sinne näkymättömän viheltäjäsi, Marche-à-Terren seurassa?

-- Kuinka? Minkä Marche-à-Terren seurassa? -- kysyi merisoturi,
teeskennellen todellista hämmästystä.

-- Juurihan kuului vihellys.

-- No niin, minä kysyn, mitä minulla on tekemistä tuon vihellyksen
kanssa. Luulinpa, että arvatenkin ne sotamiehet, jotka olit varannut
minua vangitsemaan, siten ilmoittivat tulonsa.

-- Niinkö todella luulit?

-- No totta kai. Mutta juo toki bordeaux-viinisi, se on mainiota
lajia.

Nuoren merisoturin luonnollinen hämmästys, hänen erinomaisen vapaat
käyttäytymistapansa, hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka huolellisesti
käherrettyjen vaaleiden kiharojen reunustamina näyttivät melkein
lapsekkailta, saattoivat päällikön niin hämilleen, että hän rupesi
häälymään toisesta epäilystä toiseen. Hän huomasi rouva du Guan, kun
tämä koetti yllättää ne salaiset katseet, jotka hänen poikansa loi
neiti de Verneuiliin, ja kysyi häneltä äkkiä:

-- Kuinka vanha olette, kansalainen?

-- Ah, hyvä herra, tasavaltamme lait käyvät kovin armottomiksi. Olen
kolmenkymmenen kahdeksan vanha.

- Vaikka minut tuohon paikkaan ammuttaisiin kuoliaaksi, en voi sitä
uskoa. Marche-à-Terre on täällä, äsken hän vihelsi, ja te olette
valepukuisia chouaneja. Hitto vieköön! Annanpa täydelleen piirittää
ja tarkastaa tämän talon...

Silloin epätasainen vihellys, jotenkin sellainen, joka aikaisemmin
oli kuultu, kajahti majatalon pihalta, keskeyttäen päällikön puheen.
Onneksi Hulot syöksyi käytävään, joten ei nähnyt, kuinka kalpeiksi
rouva du Guan kasvot olivat käyneet hänen puheensa vaikutuksesta.
Pihalla hän näki ajurin, joka valjasti hevosia postivaunujen eteen;
hän arveli tätä miestä viheltäjäksi ja luopui epäilyksestään, kun
hänestä lisäksi tuntui naurettavalta, että chouanit rohkenisivat
tulla tänne keskelle Alençonia. Ja häpeissään hän palasi sisälle
huoneeseen.

-- Annan tuolle miehelle anteeksi tällä kertaa, mutta myöhemmin hän
saa kalliisti maksaa tämän levottoman hetken, jonka hän on meille
tuottanut, -- kuiskasi rouva du Gua pojalleen samassa kun Hulot
palasi huoneeseen.

Kelpo soturin noloissa kasvoissa ilmeni se taistelu, joka hänen
sydämessään oli tapahtunut hänen ankaran velvollisuudentuntonsa
ja luontaisen hyvyytensä välillä. Hän oli silti edelleen nyrpeän
näköinen, kun luuli, että sittenkin oli erehtynyt; mutta hän otti
käteensä bordeaux-viinillä täytetyn lasin ja sanoi:

-- Toveri, suo minulle anteeksi; mutta tuo sinun polyteknikumisi
lähettää armeijaan niin nuoria upseereja...

-- Mutta rosvoilla on vielä nuorempia, -- huomautti luuloiteltu
merisoturi.

-- Keneksi sitten luulittekaan poikaani? -- kysyi rouva du Gua.

-- "Garsiksi", päälliköksi, jonka Lontoon ministeristö on lähettänyt
chouaneille ja vendéelaisille, ja jota mainitaan markiisi
Montauràniksi.

Päällikkö tähysteli vielä salaa tarkkaavasti näitä molempia
epäiltäviä henkilöitä heidän katsellessaan toisiaan, mutta näiden
kasvoilla oli sellainen ilme, joka nähdään itserakkailla tyhmyreillä,
ja jota saattaa kuvata seuraavalla vuoropuhelulla: -- Ymmärrätkö
sinä tätä? -- Enpä totisesti; entä sinä? -- En rahtuakaan. -- Mitä
hän siinä sitten höpisee? -- Hän hourii. -- Sitten seuraa loukkaava
typerä ivanauru, joka tietää luuloiteltua voittoa.

Kuullessaan päällikön mainitsevan kuninkaallismielisen kenraalin
nimen, Marie de Verneuil muutti heti menettelyään ja näytti
huumaantuneelta, mutta tämän muutoksen huomasi ainoastaan Francine,
joka yksin tunsi noiden kasvojen hienot vivahdukset. Kokonaan joutuen
ymmälleen, päällikkö otti ylös permannolta molemmat miekkansa
palaset, katsoi neiti de Verneuiliin, jonka hehkuva ilme oli saanut
hänen sydämensä sulamaan, ja sanoi hänelle:

-- Mitä teihin tulee, neiti, en peruuta päätöstäni, ja huomenna
vastaanottaa Bonaparte miekkani katkelmat, ellei...

-- Oh! mitä liikuttavat minua Bonaparte, teidän tasavaltanne,
chouanit, kuningas ja "Gars"? -- huudahti neiti de Verneuil, huonosti
peittäen pahaa tuultansa.

Salaiset mielijohteet ja intohimo loivat näihin kasvoihin säteileviä
värejä, ja aavisti, ettei koko maailma enää merkinnyt mitään tälle
nuorelle naiselle, siitä hetkestä alkaen, kun yksi ainoa olento oli
vanginnut hänen mielenkiintonsa. Mutta äkkiä hän pakoitti itsensä
tyyneksi, huomattuaan, kuten suuri näyttelijä ainakin, että kaikkien
katseet olivat häneen kiintyneet. Päällikkö nousi äkkiä. Neiti de
Verneuil seurasi häntä käytävään, missä pysäytti hänet ja kysyi
juhlallisesti:

-- Oliko teillä siis painavat syyt epäillä tuota nuorta miestä
Garsiksi?

-- Tuhat tulimmaista, neiti, -- ratsumies, joka on
kunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet
matkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt
matkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!

-- Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan
ihmetytä! -- huudahti neiti inhoten.

Päällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka
vaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.

"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen
tyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä
saattamaan", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.

Huomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil
oli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:

-- Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät
perikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi
sallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de
Verneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten
seurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu
heiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää
nyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden
avulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä
kirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset
teitä vastaan.

-- Rouvaseni, -- vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka
lävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, -- hänen
jalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan
kuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri
tunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut
polvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin
ole kostaa hänen kuolemansa?

Tuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin
kuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä
nähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti
de Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen
kanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta
kuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa
näyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin
tuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du
Gualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin,
eivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.

Francine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa
säihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa
jonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän
sisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama
ei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme.
Rouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui
niin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun
hän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka
ainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan
niitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat
sattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti
nähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden
häneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen
käteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka
osoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.

-- Tunnustakaa nyt minulle, -- hän virkkoi, koettaen lukea totuutta
hänen silmistään, -- että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.

-- Se olen kuitenkin.

-- Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.

-- Se on kovin surullista, -- vastasi nuori mies nauraen. -- Mutta
oli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa,
ja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.

-- Luulin pelastaneeni siirtolaisen, mutta minua miellyttää vielä
enemmän, että olette tasavaltalainen.

Näistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta
olivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen.
Hänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää
ollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys.
Hän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että
olisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen
mielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori
mies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen
näytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään,
jota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti
sovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja
katosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine
pani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen
käsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:

-- Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan
teille voi tällaista tapahtua!

Neiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.

-- Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!

-- Kenties helvetissä, -- huomautti Francine.

-- Olkoon menneeksi, "helvetissä"! -- huudahti neiti de Verneuil
iloisena. -- Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni
sykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle
juuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen
unelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen
katseensa on säihkyvä!

-- Tuleeko hän teitä rakastamaan? -- kysyi heikolla äänellä vilpitön
ja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet
alakuloisiksi.

-- Ja sitä sinä kysyt? -- vastasi neiti de Verneuil. -- Mutta
kuulehan, Francine, -- hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan,
puoleksi iloiseen asentoon, -- olisikohan se niin kovin vaikeata?

-- Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? -- virkkoi Francine
hymyillen.

Molemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä,
Francine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie
siitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava
tulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun
partaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka
pohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.

-- Se on minun asiani, -- hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti
epätoivoista pelaajaa. -- Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista,
sillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että
hänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani
elävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. --
Mutta, -- hän jatkoi kotvan vaiettuaan, -- mistä sinä, Francine, olet
tullut niin viisaaksi?

-- Neiti hyvä, -- huomautti äkkiä maalaisnainen, -- kuulen askeleita
käytävästä...

-- Ah! -- sanoi neiti kuunneltuaan, -- se ei ole _hän!--_ Mutta,
mitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.

Francine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti
tämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de
Verneuilin kehoituksen astua sisään.

Tervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi
luoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä,
ei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:

-- Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!

-- Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne
erottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?

-- Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen
tullut tänne.

-- Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? -- kysyi neiti.

-- Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää;
mutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että
naishenkilö on hänen kenraalinsa.

-- Mutta, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- hänen velvollisuutensa oli
kuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen
sanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.

-- Se olisikin vaikeata, -- vastasi Merle.

-- Neuvotelkaamme, -- sanoi neiti de Verneuil. -- Teillä on täällä
verestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin
saapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme
viipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä
retkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin
onnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään
kimppuumme. -- No, mitä sanotte, onko se mahdollista?

-- On kyllä, neiti.

-- Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?

-- Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, -- oikea oravien
paratiisi.

-- Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa
pelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.

-- Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, --
murahti Merle poistuessaan. -- Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen
ei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla
loikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä
rykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.

Neiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine
mennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota
kohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä
asti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut
luulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin
hän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti
kuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän
naisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä
kunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden,
ja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du
Gua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse.
Hän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin
melua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä,
herättämättä hänen huomiotansa.

-- Ja jos saatujen tietojen jälkeen, -- virkkoi outo nainen
chouanille, -- tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet
armotta kuin raivohullun nartun.

-- Ymmärrän, -- vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani
pani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan
epäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän
kuin esiinnoiduttuna.

-- Pyhä Anna! -- hän huudahti.

Äkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa.
Lievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen
silmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.

-- Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? -- hän virkkoi niin
kumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. -- Tekö se
todella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, --
hän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti,
ikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka
riippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.

-- Siinä teette hyvin, Pierre! -- vastasi Francine, jossa heräsi se
naisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole
masennettu.

Francine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta
hän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja
lähestyi taas.

-- Pierre, -- hän virkkoi, -- tuo nainen puhui _sinulle_ siitä
nuoresta neidistä, jota palvelen, eikö niin?

Marche-à-Terre pysyi ääneti, ja hänen kasvonsa taistelivat kuin
aamunkoitto pimeän ja valon välillä. Hän katsoi vuoroin Francinea,
vuoroin pudottamaansa suurta piiskaa ja kultaketjuja, jotka näyttivät
lumoavan häntä yhtä voimakkaasti kuin bretagnelais-naisen kasvot.
Sitten hän, ikäänkuin tehdäkseen lopun levottomuudestaan, nosti
maasta piiskansa, mutta pysyi yhä ääneti.

-- Oh, ei ole vaikeata arvata, että tuo nainen käski sinun surmata
emäntäni, -- jatkoi Francine, joka tunsi garsin vaiteliaisuutta
noudattavan uskollisuuden ja tahtoi poistaa hänen epäröimisensä.

Marche-à-Terre painoi merkitsevästi päänsä alas. Francinelle tämä oli
samaa kuin vastaus.

-- No niin, Pierre, jos emännälleni tapahtuu pieninkin onnettomuus,
jos hänen päästään nyhdetään yksi ainoa hiuskarva, niin olemme
täällä nähneet toisemme viimeisen kerran ja eromme tulee kestämään
koko ijankaikkisuuden, sillä minä pääsen paratiisiin, ja sinä joudut
helvettiin!

Paholaisen riivaama, josta Kirkko muinoin komein menoin karkoitti
pahan hengen, ei ollut suuremman mielenkiihoituksen alaisena kuin
Marche-à-Terre kuunnellessaan tuota ennustusta, joka häneen johdatti
jonkunmoista varmuutta. Hänen katseensa, joita alussa oli leimannut
hurjuuden sekainen hellyys, mutta joissa sitten oli kuvastunut
velvollisuuden kiihko, yhtä vaativainen kuin rakkaus, synkkenivät
äkkiä ja kävivät rajuiksi, kun hän huomasi sen ihailemansa viattoman
naisen käskevän ilmeen, jota ennen oli kosinut. Francine tulkitsi
omalla tavallaan chouanin vaikenemisen.

-- Etkö siis tahdo tehdä mitään minun hyväkseni? -- hän kysyi
häneltä, soimaava sävy äänessä.

Nämä sanat kuultuaan chouani loi lemmittyynsä katseen, joka oli yhtä
musta kuin korpin siipi.

-- Oletko vielä vapaa? -- hän kysyi mutisten niin hiljaa, että
Francine yksin saattoi eroittaa hänen äänensä.

-- Olisinko muutoin tässä?... -- vastasi tyttö täynnä paheksumista.
-- Mutta mitä teet sinä täällä? Olet yhä vielä chouani ja samoilet
teillä kuin raivoisa villipeto, joka hakee saalista raadeltavakseen.
Oi, Pierre, jos olisit järkevä, lähtisit minun kanssani. Tuo kaunis
neiti, joka ennen on kasvanut minun kodissani -- voinhan sen sinulle
sanoa -- on myöhemmin huolehtinut minusta. Minulla on tätä nykyä
kaksisataa livreä varmoja korkoja. Lisäksi neiti on viidestäsadasta
riksistä ostanut minulle setäni Thomas'n talon, ja minulla on
kaksituhatta livreä säästöjä.

Mutta hänen hymynsä ja aarteittensa luetteleminen olivat voimattomat
Marche-à-Terren läpitunkemattoman katseen edessä.

-- Papit ovat kehoittaneet meitä ryhtymään sotaan, -- hän vastasi. --
Jokainen maahan kaadettu sininen takaa synninpäästön.

-- Mutta siniset surmaavat ehkä sinut! Vastauksen asemesta
Marche-à-Terre antoi kätensä vaipua alas, ikäänkuin olisi pahoitellut
Jumalalle ja kuninkaalle tuottamansa uhrin vähäpätöisyyttä.

-- Ja miten minun käy? -- kysyi nuori nainen surullisena.

Marche-à-Terre katsoi Francineen tyrmistyneenä; hänen silmänsä
näyttivät suurenevan ja niistä vierähti esiin kaksi kyyneltä, jotka
valuivat hänen karkeilta poskiltaan vuohennahkaiselle takilleen, ja
kumea voihkina nousi hänen rinnastaan.

-- Pyhä Anna!... Pierre, onko tämä kaikki, minkä sanot minulle
seitsemän vuotta kestäneen eron jälkeen?... Oletpa sinä suuresti
muuttunut!

-- Rakastan sinua yhä vielä, -- sanoi chouani äkkiä.

-- Sitä en usko, -- kuiskasi Francine, -- kuningas käy minun edelläni.

-- Jos katsot minuun noin, -- sanoi Marche-à-Terre, -- lähden tieheni.

-- No hyvä, -- sanoi tyttö surullisena, -- hyvästi sitten.

-- Hyvästi, -- toisti Marche-à-Terre.

Hän tarttui Francinen käteen, painoi sitä, suuteli sitä, teki
ristinmerkin ja pakeni talliin kuin koira, joka on varastanut luun.

-- Pille-Miche, -- sanoi hän toverilleen, -- tässä kirotussa pimeässä
ei näe mitään. Onko sinulla nuuskarasiasi?

-- Hitto vieköön, kuinka kauniit ketjut!... -- vastasi Pille-Miche
kopeloiden kädellään vuohennahkansa sisäpuolella olevasta taskusta.

Hän ojensi Marche-à-Terrelle tuon pienen häränsarvesta tehdyn
keilanmuotoisen rasian, jossa bretagnelaiset pitävät sitä nuuskaa,
minkä itse ovat jauhaneet hienoksi pitkinä talvi-iltoina. Chouani
kohotti peukalonsa muodostaen vasemman käden pivoon kuopan, joka
sotavanhuksilla on nuuskasiemauksen mittana, ja ravisti sitten
kovasti nuuskarasiaa, jonka kannen Pille-Miche oli kiertänyt auki.
Hyvin hieno nuuskapöly valui hitaasti esiin siitä pienestä reiästä,
joka oli tämän bretagnelaisen rasian huipussa. Marche-à-Terre toisti
seitsemän tai kahdeksan kertaa ääneti tämän tempun, ikäänkuin tuo
jauhe olisi kyennyt muuttamaan hänen ajatustensa laadun. Äkkiä hän
teki epätoivoisen liikkeen, heitti nuuskarasian Pille-Michelle ja
sieppasi esille olkiin kätketyn karbiinipyssyn.

-- Seitsemän tai kahdeksan tuollaista nuuskausta perätysten, se on
liikaa, -- sanoi itara Pille-Miche.

-- Mars matkaan! -- huudahti Marche-à-Terre käheästi. Meillä on työtä.

Kolmisenkymmentä chouania, jotka olivat piiloittautuneet heinähäkkien
alle ja olkiin, kohottivat päänsä, näkivät Marche-à-Terren pystyssä,
ja katosivat heti puutarhanpuoleisesta ovesta, josta pääsi suoraan
ulos kedolle.

Poistuessaan tallista näki Francine postivaunut matkavalmiina. Neiti
de Verneuil ja hänen molemmat matkatoverinsa olivat jo nousseet
näihin ajoneuvoihin. Bretagnelais-nainen säpsähti nähdessään
emäntänsä vaunujen perällä istumassa sen naisen vieressä, joka juuri
oli antanut käskyn murhata hänet. "Epäilyksenalainen" mies istuutui
vastapäätä Marieta, ja heti kun Francine oli noussut rattaille, nämä
lähtivät joutuin liikkeelle.

Aurinko oli hajoittanut harmaat syyspilvet, ja sen säteet levittivät
maaseudun surumielisyyteen jonkunmoista juhlan ja nuoruuden hohdetta.
Monet rakastavat katsovat tällaisia sattumia taivaan lähettämiksi
enteiksi.

Francineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa
vallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen
tekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa
ja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut.
Hän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin
väistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei
hän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen
välinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta.
Se liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen
ilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka
rajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon
nuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä
koettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja
haltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty
viattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt
kaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan
moiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.

Kauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää
matkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin
hakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin
hyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa
kärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan
tai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja
sentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja
häikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan
kuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien
läpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas
vaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen
silmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja
kaulan himmeän hipiän.

Hän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja
kehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi
ohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa!
Hänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen,
ja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa
mies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on
kokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden
luomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa
poven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä
silmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä.
Jokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen
pieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset
vilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi
puna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta
arvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli
ansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä
sydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten
välittäjäksi.

Monet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista
katseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli
saattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta
jotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta
ei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.

-- Kuinka saatoittekaan, armollinen rouva, kirjoituttaa poikanne
meriväkeen? -- hän kysäisi. -- Ettekö täten tuominnut itseänne
alituisen levottomuuden uhriksi?

-- Hyvä neiti, naisten, se tahtoo sanoa, äitien kohtalo on aina
vavista pelosta kalleimpien aarteittensa tähden.

-- Nuori herra on kovin teidän näköisenne.

-- Siltäkö teistä tuntuu?

Tämä rouva du Guan viaton suostuminen käymään vanhemmasta kuin
todella oli sai nuoren miehen hymyilemään, mutta tuotti lisäharmia
luulotellulle äidille.

Tämän naisen viha kasvoi joka katseesta, jonka hänen poikansa
loi Mariehin. Vaikeneminen, puhelu, kaikki vaan puhalsi hänessä
ilmiliekkiin hirvittävää raivoa, jota hän verhosi mitä kohteliaimpaan
esiintymiseen.

-- Neiti, -- sanoi nuori mies, -- te erehdytte. Merimiehet eivät
ole enemmän alttiina vaaralle kuin muut soturit. Naisten ei pitäisi
vihata meriväen oloja: onhan meillä maaväkeen nähden se ääretön etu,
että pysymme lemmityillemme uskollisina.

-- Niin, tietysti pakosta, -- vastasi neiti de Verneuil nauraen.

-- Se on joka tapauksessa uskollisuutta, -- huomautti rouva du Gua
melkein synkkänä.

Keskustelu vilkastui ja siirtyi aiheisiin, jotka huvittivat
ainoastaan kolmea matkustajaa; sillä tällaisissa tiloissa
henkevät ihmiset luovat jokapäiväiseen uutta merkitystä. Mutta
näennäisesti pintapuolinen keskustelu, jonka muodossa nämä
toisilleen tuntemattomat henkilöt asettivat kysymyksiä, peitti
heitä kiihoittavat pyyteet, intohimot ja toiveet. Marien oveluus
ja veitikkamaisuus ja lisäksi hänen alinomainen varuillaan-olonsa
saivat rouva du Guan älyämään, että ainoastaan panettelu ja petos
saattaisivat tuottaa hänelle voiton sekä hyväpäisyydeltään että
kauneudeltaan yhtä peloittavasta kilpailijattaresta.

Matkustajat saavuttivat turvajoukon, ja vaunut alkoivat nyt kulkea
hitaammin. Nuori merisoturi huomasi edessä pitkän vastamäen ja
ehdoitti neiti de Verneuilille kävelyä. Nuoren miehen miellyttävä
käytös ja herttainen kohteliaisuus näyttivät taivuttavan parisittaren
suostumaan, ja tämä suostumus hyväili nuoren miehen itserakkautta.

-- Onko armollinen rouva samaa mieltä kuin me? -- Marie kysyi rouva
du Gualta. -- Tahdotteko tekin lähteä kävelemään?

-- Tuo kiemailijatar! -- mutisi rouva astuessaan alas ajoneuvoilta.

Marie ja nuori mies astuivat tosin yhdessä, mutta kuitenkin vähän
matkan päässä toisistaan. Merisoturi, jossa jo temmelsivät rajut
intohimon pyyteet, tahtoi kernaasti poistaa hänelle osoitetun
jäykkyyden, jonka ei kuitenkaan antanut itseään pettää. Hän arveli
tämän onnistuvan parhaiten siten, että hän lörpötteli naiskumppaninsa
kanssa, turvautumalla tuohon ranskalaiseen rakastettavaisuuteen,
tuohon milloin hilpeään, milloin vakavaan, mutta aina ritarilliseen
henkevyyteen, joka oli ominainen maanpakoon ajetun aateliston
huomatuille miehille.

Mutta naurunhaluinen parisitar laski niin veitikkamaisesti pilaa
nuoresta tasavaltalaisesta, osasi niin ylenkatseellisesti moittia
hänen pintapuolisia pyyteitään, tehden sen siinä muodossa, että
etupäässä kiintyi hänen voimakkaihin ja innostusta uhkuviin
aatteisiinsa, jotka vastoin hänen tahtoaan välkähtivät esiin
hänen puheistaan, että nuori mies helposti huomasi salaisen
miellyttämishalun.

Vaihdettiin nyt puheenainetta. Ja nuori mies päätti nyt toteuttaa
ne toiveet, jotka kuvastuivat hänen tuntehikkaissa kasvoissaan.
Mutta hetki hetkeltä hän kohtasi uusia vaikeuksia koettaessaan
arvostella tuota velhotarta, johon yhä rakastumistaan rakastui, ja
hänen oli pakko luopua tekemästä johtopäätöksiä naisesta, joka näytti
leikitellen kumoavan ne kaikki. Tultuaan lumotuksi ihaillessaan
ulkonaista kauneutta, hän tunsi tarvetta tutkia tuota tuntematonta
sielua, ja Marie tulisesti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

Tämä keskustelu sai vähitellen tuttavallisen luonteen, huolimatta
siitä välinpitämättömästä äänilajista, jossa neiti de Verneuil koetti
liikkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka rouva du Gua oli
seurannut molempia rakastavia, olivat nämä huomaamattaan astuneet
nopeammin kuin hän, ja he olivat pian noin sadan askeleen päässä
hänestä edellä. Nämä molemmat viehättävät olennot polkivat maantien
hienoa hiekkaa, tuntien lapsellista iloa kuullessaan askeleittensa
yhdessä hiljaa rasahtelevan, onnellisina nähdessään kevääseen
vivahtavan auringonhohteen verhoavan heidät molemmat ja vetäessään
sieramiinsa noita runsaita syksyisen kasvikunnan tuoksuja, jotka
tuntuvat tuulien tuomalta ravinnolta alakuloiselle, heräävälle
rakkaudelle.

Vaikka kumpikaan ei näyttänyt pitävän satunnaista kohtaamistaan muuna
kuin tavallisena seikkailuna, niin taivas, tämä seutu ja vuodenaika
loivat heidän tunteisiinsa vakavuuden värityksen, joka heistä
vivahti intohimoon. He alkoivat ylistellä matkapäivänsä kauneutta;
sitten he puhuivat omituisesta kohtaamisestaan, näin miellyttävän
tuttavuuden pikaisesta raukeamisesta ja siitä helppoudesta, jolla
matkalla avaamme tunteemme henkilöille, jotka katoavat yhtä pian kuin
heidät kohtasimmekin. Tehtyään tämän viimeisen huomautuksen nuori
mies käytti hyväkseen tätä salaista lupaa, joka näytti oikeuttavan
tuntehikasta tuttavallisuutta, ja päätti uskaltaa tunnustuksia, kuten
mies ainakin, joka on tottunut sellaisiin tilanteisiin.

-- Oletteko huomannut, neiti, -- virkkoi hän, kuinka vähän tunteet
näinä kauhun aikoina seuraavat tavallista latua? Tapahtuuhan kaikki
ympärillämme selittämättömän äkillisesti. Tähän maailmanaikaan
herää meissä rakkaus tai viha yhdestä ainoasta katseesta. Yhdytään
elinajaksi tai erotaan toinen toisestaan yhtä nopeasti kuin
syöksytään kuolemaan. Kaikissa yrityksissä on kiire, samoin kuin
kansalla mellakoissaan. Keskellä vaaroja tulee syleilyjen olla
tulisempia kuin tavallisessa elämänkulussa. Hiljan tiesi jokainen
Parisissa, vallan kuin taistelukentällä, mitä kaikkea kädenpuristus
merkitsi.

-- Ihmisillä oli tarve elää nopeasti ja täyteläisesti, -- vastasi
neiti de Verneuil, -- sillä silloin oli vaan vähän aikaa elää.

Ja luotuaan nuoreen matkatoveriinsa katseen, joka näytti tulkitsevan
heidän lyhyen matkansa tarkoitusta, hän lisäsi purevasti:

-- Juuri koulusta päässeeksi nuoreksi mieheksi te olette tavattoman
hyvin perehtynyt elämän polttaviin kysymyksiin!

-- Mitä te minusta ajattelette? -- kysyi nuori mies hetken
vaiettuaan. -- Sanokaa minulle peittelemättä mielipiteenne.

-- Täten tahdotte epäilemättä saada oikeuden puhua minusta?... --
huomautti neiti nauraen.

-- Te ette vastaa, -- virkkoi mies kotvan kuluttua. -- Pitäkää
varanne, vaikeneminen on usein vastaus.

-- Arvasinhan jo kaiken, mitä teillä olisi minulle sanottavaa. Hyvä
Jumala! te olette jo sanonut liikaa.

-- Oh! jos arvaamme toistemme ajatukset, -- jatkoi nuori mies
hymyillen, -- olen saavuttanut enemmän kuin mitä rohkenin toivoa.

Neiti de Verneuil alkoi hymyillä niin suloisesti, että näytti
alistuvan siihen lemmentaisteluun, jolla jokainen mies kernaasti
uhkaa naista. He vakuuttivat silloin toinen toiselleen, puoleksi
vakavasti, puoleksi leikillisesti, että heidän oli mahdoton koskaan
olla toinen toiselleen muuta, kuin mitä sinä hetkenä olivat.
Nuori mies saattoi antautua intohimon valtaan, jolla ei ollut
tulevaisuutta, ja Marie saattoi sille nauraa. Kun he sitten näin
olivat pystyttäneet välilleen kuvitellun aitauksen, näytti kumpikin
hyvin kärkkäästi tahtovan hyväkseen käyttää sitä vaarallista
vapautta, josta olivat keskenään sopineet.

Marie survaisi äkkiä jalkansa kiveen ja kompastui.

-- Käsivarteni, jos suvaitsette, -- sanoi nuori mies. -- Täytyyhän
minun, te huimapää. Te kävisitte liian ylpeäksi, jos kieltäytyisin.
Näyttäisihän silloin siltä, kuin teitä pelkäisin.

-- Oi, neiti, -- vastasi nuori mies, painaen hänen käsivarttaan,
saadakseen hänet tuntemaan, miten rajusti hänen sydämensä sykki, --
te saatatte minut ylpeäksi tästä suosiosta.

-- No hyvä, minun auliuteni on riistävä teiltä harhaluulot.

-- Tahdotteko jo suojella minua niiden tunteiden vaaralta, jotka
herätätte?

-- Herjetkää jo latelemasta minulle noita pieniä mielistelyjä
ja katukäytävä-sukkeluuksia. Minulle ei ole hauskaa tavata
teidänluonteisessanne miehessä houkkioiden henkevyyttä. Katsokaahan!
yllämme kaareutuu ihana taivas, olemme maan sydämessä; edessämme,
yllämme kaikki on suurta. Te tahdotte sanoa minulle, että olen
kaunis, eikö niin? mutta johan silmänne sen minulle todistavat,
ja muuten sen jo tiedänkin; mutta minä en ole niitä naisia,
joita kohteliaisuudella imarrellaan. Tahtoisitteko kenties puhua
minulle _tunteistanne_? -- hän jatkoi katkeran ivallisesti. --
Oletatteko todella minua niin typeräksi, että uskoisin äkillisten
mieltymyksentunteiden olevan tarpeeksi voimakkaita hallitsemaan koko
elinaikaa yhden aamuhetken muistolla?

-- Ei aamuhetken, vaan kauniin naisen muistolla, joka nainen on
osoittautunut jalomieliseksi.

-- Unhoitatte, -- huomautti nuori neiti, -- paljoa suuremmat
viehätyspuolet, nimittäin tuntemattoman naisen, jossa kaikki
pakostakin näyttää eriskummaiselta: nimi, sääty, asema, ja hengen ja
esiintymistapojen vapaus.

-- Ette suinkaan ole minulle tuntematon, -- huudahti mies, --
olen voinut arvata ominaisuutenne, jotka ovat täydelliset yhtä
lukuunottamatta, jonka soisin teillä olevan, nimittäin että enemmän
luottaisitte rakkauteen, jota heti alussa olette herättänyt.

-- Voi, te seitsentoistavuotias nuorukais-parka, te puhutte jo
rakkaudesta! No niin, olkoon menneeksi. Onhan tämä samanlainen
keskustelunaine kahden ihmisen kohdatessa kuin esim. sadesää ja
kaunis ilma, miksemme valitsisi sitä! Ette ainakaan minussa tule
huomaamaan teeskenneltyä vaatimattomuutta, ettekä pikkumaisuutta.
Saatanhan kuulla tuon sanan punastumatta, se on lausuttu minulle niin
monta kertaa ilman sydämen vakaumusta, että se on muuttunut melkein
merkityksettömäksi minulle. Sitä on toistettu minulle teattereissa,
kirjeissä, seuraelämässä, kaikkialla; mutta en ole missään tavannut
sellaista, joka olisi vastannut tuota suuremmoista tunnetta.

-- Oletteko sitä etsinyt?

-- Olen.

Tämän sanan hän lausui niin huolettomasti, että nuori mies
hämmästyneenä katsoi Mariehin, ikäänkuin hänen mielipiteensä tämän
naisen luonteesta ja todellisesta asemasta äkkiä olisi muuttunut.

-- Neiti, -- hän sanoi huonosti salaten mielenliikutustaan, --
oletteko neito vai vaimo, enkeli vai pahahenki?

-- Olen kumpaakin, -- vastasi Marie nauraen. -- Eikö aina ole
jotakin pirullista ja samalla enkelillistä nuoressa naisessa, joka
ei ole rakastunut, joka ei rakasta ja joka kenties ei koskaan tule
rakastamaan?

-- Ja oletteko tällä tavoin onnellinen? -- sanoi nuori mies, muuttaen
äänensä ja käytöksensä vapaaksi, ikäänkuin jo olisi herjennyt yhtä
suuresti kunnioittamasta vapauttajatartaan.

-- Onnellinenko, -- virkkoi Marie, -- en toki. Kun joskus ajattelen,
että olen yksin ja yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien pauloissa,
jotka pakoittavat minut teeskenteleväksi, kadehdin miesten
etuoikeuksia. Mutta ajatellessani kaikkia niitä keinoja, jotka luonto
on antanut meille vallataksemme teidät, miehet, niin voimakkaihin
näkymättömiin verkkoihin, ettei yksikään teistä voi niitä vastustaa,
silloin osani täällä maan päällä näyttää minusta hymyilevältä; sitten
taas se äkkiä näyttää minusta pieneltä, ja tunnen, että halveksisin
miestä, joka antaisi tavallisten viekoituskeinojen lumota itsensä.
Sanalla sanoen, joskus huomaan ikeemme, ja se minua miellyttää,
mutta myöhemmin se taas tuntuu minusta inhoittavalta, ja kapinoin
sitä vastaan. Milloin tunnen sisälläni tuota uhrautuvan antaumuksen
tarvetta, joka saattaa naisen niin ylevän kauniiksi, milloin taas
minussa herää riuduttava hallitsemishimo. Ehkä se on sitä hyvän ja
pahan voiman taistelua, joka aiheuttaa jokaisen olennon elämän täällä
maan päällä. Enkeli ja pahahenki -- te sen sanoitte. Oi, en vasta
tänään ole oppinut tuntemaan kaksinaista luontoani... Kuitenkin me
naiset ymmärrämme puutteellisuutemme vielä paremmin kuin te miehet.
Vaisto saa meidät odottamaan joka seikasta täydellisyyttä, jota
epäilemättä on mahdoton saavuttaa. Mutta, -- hän jatkoi, katsoen
taivasta ja huoaten, -- se, mikä saattaa meidät suuriksi teidän
silmissänne...

-- Niin, mikä se on? -- kysyi nuori mies.

-- Se on se, että me naiset kaikki enemmän tai vähemmän taistelemme
epätäydellistä kohtaloa vastaan.

-- Miksi siis eroamme tänä iltana?

-- Ah, -- sanoi Marie hymyillen, huomatessaan nuoren miehen
intohimoisen katseen, -- nouskaamme taas ajoneuvoihin, raitis
maaseudun ilma ei ollenkaan sovi meille.

Marie kääntyi äkkiä, nuori mies seurasi häntä ja painoi hänen
käsivarttaan tavalla, joka ei juuri todistanut kunnioitusta, vaan
sen sijaan sekä rajun intohimoisia pyyteitä että ihailua. Marie
alkoi astua nopeammin; merisoturi arvasi, että hän tahtoi välttää
kenties vastenmielistä selitystä, mutta tämä saattoi hänet entistään
tulisemmaksi, hän päätti panna alttiiksi kaiken saavuttaakseen tämän
ensimäisen suosionosoituksen ja virkkoi hänelle katsoen häneen
ovelasti:

-- Tahdotteko, että ilmaisen teille salaisuuden?

-- Sanokaa pian, jos se koskee teitä.

-- Minä en ollenkaan ole tasavallan palveluksessa. Minne suuntaatte
matkanne? Minä seuraan teitä.

Tämän kuultuaan Marie värisi rajusti, veti pois käsivartensa ja
peitti molemmilla käsillään kasvonsa, salatakseen punan tai kenties
kalpeuden, joka todisti hänen kiihtymystään; mutta yhtäkkiä hän taas
paljasti kasvonsa ja sanoi ääni värähdellen:

-- Te olette siis alkanut samoin kuin olisitte lopettanut: te olette
pettänyt minut.

-- Se on totta, -- sanoi hän.

Tämän vastauksen kuultuaan Marie de Verneuil käänsi selän kookkaita
postivaunuja päin, joita kohti juuri olivat astuneet, ja alkoi
melkein juosta.

-- Mutta, -- huomautti nuori mies, -- sanoittehan juuri, ettei kävely
raittiissa ilmassa sovi teille.

-- Se on muuttunut, -- virkkoi nuori nainen vakavasti ja astui
edelleen, ollen myrskyisten ajatusten raatelemana.

-- Te vaikenette? -- sanoi tuntematon nuori mies, jonka sydämen
täytti tuollainen levottomuus, joka johtuu iloisen seikan
odottamisesta.

-- Oh, -- sanoi Marie lyhyesti, -- murhenäytelmä on alkanut liian
pian.

-- Mistä murhenäytelmästä puhuttekaan?

Nuori neiti pysähtyi ja mitteli polyteknikon oppilasta katsein,
joissa kuvastui sekä pelkoa että uteliaisuutta. Sitten hän verhosi
läpitunkemattomaan levollisuuteen raatelevat tunteensa ja osoitti
niin nuoreksi naiseksi omaavansa suuren käyttäymistottumuksen.

-- Kuka te olette? -- hän kysyi nuorelta mieheltä. -- Mutta tiedänhän
sen jo muuten. Nähdessäni teidät sitä jo aavistin. Te olette
kuninkaallismielisten johtaja, "Garsiksi" mainittu? Entinen Antunin
piispa oli epäilemättä oikeassa, kehoittaessaan meitä aina uskomaan
aavistuksia, jotka ennustavat onnettomuutta.

-- Miksi niin kernaasti tahdotte tutustua tuohon nuoreen mieheen?

-- Miksi hän niin kernaasti tahtoo salata nimensä minulta, kun jo
olen pelastanut hänen henkensä?

Hän alkoi nauraa, mutta hänen naurunsa kaikui väkinäiseltä.

-- Tein viisaasti siinä, että estin teidät sanomasta minulle,
että minua rakastatte. Tietäkää siis, herraseni, että minä
teitä kammoksun. Minä olen tasavaltalainen ja te olette
kuninkaallismielinen, ja jättäisin teidät asianomaisten käsiin, ellen
olisi antanut teille kunniasanaani, ellen jo kerran olisi teitä
pelastanut, ja ellen...

Hän keskeytti puheensa. Hänen itsetutkistelunsa, hänen sisäinen
taistelunsa, jota ei enää huolinut salata, saattoivat levottomaksi
tuntemattoman nuoren miehen, joka turhaan koetti päästä hänestä
selville.

-- Erotkaamme heti paikalla, minä tahdon niin. Hyvästi, -- sanoi
Marie.

Hän kääntyi äkkiä, astui muutaman askeleen, mutta palasi sitten.

-- Mutta ei, minulle on äärettömän tärkeätä tietää, kuka te olette,
-- hän virkkoi. -- Älkää salatko minulta mitään, vaan sanokaa minulle
koko totuus. Kuka olette? sillä yhtä vähän olette polyteknikon
sotilasoppilas kuin seitsemäntoistavuotias...

-- Olen merimies, valmiina jättämään tuumat matkustaa valtameren
tuolle puolelle, seuratakseni teitä kaikkialle, minne ikinä tahdotte
minut viedä. Jos olen niin onnellisessa asemassa, että voin
huviksenne tarjota jotain salaperäisyyttä, en suinkaan aio haihduttaa
uteliaisuuttanne. Mitä hyödyttää sekoittaa todellisen elämän vakavia
kysymyksiä sydämen elämään, jota jo aloimme molemmin puolin niin
hyvin ymmärtää?

-- Tosin olisivat sielumme voineet toisiaan ymmärtää, -- virkkoi
nainen vakavasti. -- Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta
vaatia luottamustanne. Te ette koskaan liioin saa tietää missä määrin
olette minulle kiitollisuudenvelassa; minä tulen vaikenemaan.

He astuivat muutaman askeleen eteenpäin mitä syvimmän hiljaisuuden
vallitessa.

-- Kuinka suuresti suvaitsette omistaa mielenkiintoa minun elämääni,
-- huomautti sitten nuori mies.

-- Herraseni, minä rukoilen, sanokaa nimenne, tai vaietkaa. Olette
lapsi, -- hän lisäsi, kohauttaen olkapäitään, -- ja herätätte minussa
surkua.

Se, että nuori nainen niin itsepintaisesti tahtoi tietää hänen
salaisuutensa, sai merisoturin epäröimään varovaisuuden ja pyyteiden
välillä. Intohimoisesti rakastetun naisen suuttumus vaikuttaa
voimakkaan kiehtovasti. Tällaisen naisen alistuminen kuin myös hänen
vihansa on niin valtaava, se koskettelee niin monia säikeitä miehen
sydämessä, että se sen pehmentää ja valloittaa. Oliko tämä neiti de
Verneuilissä vaan yksi kiemailun laji lisää? Huolimatta intohimostaan
nuori mies sentään malttoi epäillä naista, joka väkisin tahtoi
riistää häneltä salaisuuden, mistä riippui elämä tai kuolema.

-- Minkätähden, -- sanoi nuori mies tarttuen häntä kädestä, mihin hän
hajamielisenä suostui, -- minkätähden minun hätäisyyteni, joka lupasi
tälle päivälle tulevaisuutta, onkin sen turmellut?

Neiti de Verneuil näytti alakuloiselta ja vaikeni.

-- Miten tuotankaan teille mielipahaa, ja miten voin jälleen
haihduttaa sen? -- jatkoi nuori mies.

-- Sanokaa minulle nimenne.

Nuori mies astui vuorostaan vaieten muutaman askeleen eteenpäin.
Äkkiä neiti de Verneuil pysähtyi kuin henkilö ainakin, joka on tehnyt
tärkeän päätöksen.

-- Herra markiisi de Montauran, -- sanoi hän arvokkaasti, voimatta
kokonaan peittää mielenliikutusta, joka pani hänen piirteensä
hermostuneesti vavahtelemaan, -- kuinka kalliiksi se käyneekin
minulle, olen onnellinen siitä, että voin tehdä teille hyvän
palveluksen. Tässä on meidän eroaminen. Saattojoukko ja postivaunut
ovat liian tärkeät turvallisuudellenne jotta voisitte olla niitä
molempia vastaanottamatta Älkää pelätkö mitään tasavaltalaisten
puolelta, kaikki nämä sotilaat, nähkääs, ovat kunnon miehiä, ja annan
heti ajutantille määräyksiä, jotka hän uskollisesti tulee panemaan
täytäntöön. Minä taas voin palata Alençoniin jalan kamarineitsyeni
kanssa, ainoastaan muutama sotamies voi tulla saatoksemme. Kuulkaa
tarkoin, sillä henkenne on vaarassa. Jos ennenkuin pääsette turviin
kohtaatte tuon kauhean keikarin, jonka näitte majatalossa, niin
paetkaa, sillä hän jättäisi teidät heti tasavaltalaisten käsiin. Mitä
minuun tulee... Hän vaikeni hetkeksi.

-- Mitä minuun tulee, käyn takaisin elämän kurjuuteen, -- näin hän
jatkoi puoliääneen, kyyneliään pidättäen. -- Hyvästi, hyvä herra.
Toivon, että tulette onnelliseksi! Hyvästi...

Ja hän viittasi kapteeni Merlelle, joka paraikaa saapui ylämäen
huipulle. Nuori mies ei ollut odottanut niin äkillistä ratkaisua.

-- Odottakaa, -- hän huusi, jotenkin hyvin näytellen epätoivoa.

Tämä omituinen oikku naisen puolelta, jolle hän silloin olisi
uhrannut henkensä, yllätti hänet niin, että hän keksi onnettoman
juonen, samalla yhä salatakseen nimensä ja tyydyttääkseen neiti de
Verneuilin uteliaisuuden.

-- Arvasitte melkein oikein, neitiseni, -- sanoi hän. -- Minä olen
siirtolainen, kuolemaan tuomittu, ja nimeni on vikomtti de Bouvan.
Isänmaan kaiho toi minut takaisin Ranskaan veljeni luo. Toivon, että
nimeni pyyhitään pois luettelosta rouva de Beauharnais'n, ensimäisen
konsulin vaimon, toimesta; mutta jos tämä ei minulle onnistu,
tahdon kuolla kotoisella kamaralla taistellen ystäväni Montauranin
rinnalla. Hänen minulle lähettämänsä passin turvissa lähden nyt ensin
katsomaan, onko minulla enää jälellä tiluksia Bretagnessa.

Nuoren aatelismiehen puhuessa neiti de Verneuil tutki häntä terävin
katsein. Hän koetti epäillä noiden sanojen todenperäisyyttä; mutta
herkkäluuloinen ja luottavainen kun oli, hän vähitellen kävi hilpeän
näköiseksi ja huudahti:

-- Onko se, mitä juuri sanoitte, todella totta?

Täyttä totta, -- toisti tuntematon, joka seurustelussaan naisten
kanssa varsin vähän näytti noudattavan rehellisyyttä.

Neiti de Verneuil huokasi syvään, kuin henkilö, joka herää
tainnoksista.

-- Oh, -- hän huudahti, -- olen niin onnellinen.

-- Vihaatteko siis niin kiihkeästi ystävääni Montaurania?

-- En, -- hän virkkoi, -- te ette voi minua täysin ymmärtää. En olisi
tahtonut, että teitä olisivat uhanneet ne vaarat, joilta aion koettaa
häntä suojella, hän kun on ystävänne.

-- Kuka on sanonut teille, että Montauran on vaarassa?

-- Nähkääs, ellen olisi tullut Parisista, jossa ei muusta puhuta kuin
hänen yrityksestään, niin olisi Alençonin päällikkö sanonut siitä
tarpeeksi.

-- Siinä tapauksessa kysyn teiltä, kuinka te luulette voivanne
suojella häntä kaikelta vaaralta.

-- Entä jos en siihen tahtoisi vastata! -- sanoi neiti de Verneuil
kasvoissa tuollainen ivallinen ilme, jolla naiset niin hyvin voivat
peittää oikeat tunteensa. -- Millä oikeudella te tahdotte tietää
minun salaisuuteni?

-- Sillä oikeudella, jonka saattaa ottaa mies, joka teitä rakastaa.

-- Joko nyt? -- sanoi nuori nainen. -- Ei, te ette minua rakasta,
herraseni, minä en teille ole muuta kuin ohimenevän lemmenseikkailun
esine, siinä kaikki. Oivalsinhan heti tarkoituksenne. Saattaako
henkilö, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä seuroissa,
nykyisten tapojen vallitessa erehtyä, kuullessaan polyteknikon
sotilasoppilaan käyttävän valittuja puhetapoja ja huomatessaan
teidän niin huonosti tasavaltalaiskuoren alle peittävän ylimyksen
käytöstapaa. Mutta hiuksillanne on vielä jäännös puuteria, ja
ympärillänne leijailee aatelis-ilmakehä, jonka heti alussa hienon
maailman nainen tuntee. Senpätähden, peläten, että kunniavartijani,
jolla on vallan yhtä hieno vainu kuin naisella, tuntisi teidät,
eroitin hänet viipymättä toimestaan. Hyvä herra, polyteknikon
sotilaskoulusta lähtenyt todellinen tasavaltalais-upseeri ei toivoisi
onnistuvansa pyyteissään minuun nähden, eikä luulisi minua kauniiksi
seikkailijattareksi. Sallikaa minun, herra de Bouvan, tämän johdosta
esittää teille muutamia naisen johtopäätöksiä. Oletteko niin nuori,
ettette tiedä, että meidän sukupuolemme olennoista on vaikeimmin
vallattavissa sellainen nainen, jonka avut ovat tunnustetut ja
jota huvi ikävystyttää? Tämänlainen nainen vaatii, niin olen
kuullut sanottavan, ääretöntä viehätysvoimaa. Hän seuraa ainoastaan
oikkujaan; ja se mies, joka kuvittelee häntä miellyttävänsä, on
totisesti sangen itserakas. Mutta jos jätämme syrjään senlaiset
naiset, joiden luokkaan te lemmenseikkailijan tavoin suvaitsette
lukea minut, sillä täytyyhän heidän pakostakin olla kauniit, niin
pitäisi teidän käsittää, että nuori nainen, jalosukuinen, kaunis,
henkevä -- myöntänette minulla olevan nämä edut -- ei myy itseään,
ja että hänet voi voittaa yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin
siten, että häntä rakastaa. Ymmärrätte kai minua! Jos tuo nainenkin
rakastaa, ja jos hän tahtoo tehdä mielettömän teon, täytyy tämän
mielettömyyden olla jonkun ylevän ja suuren seikan oikeuttama! Suokaa
anteeksi tämä johdonmukaisuuden ylellisyys, joka on niin harvinainen
minun sukupuoleni henkilöissä; mutta teidän kunnianne nimessä,
-- hän sanoi taivuttaen päänsä, -- en soisi että erehtyisimme
toinen toisemme kantaan nähden, tai että te luulisitte neiti de
Verneuilin, tuon enkelin tai paholaisen, neitosen tai naisen, menevän
pintapuolisten lemmenvakuutuksien ansaan.

-- Neiti, -- virkkoi niin sanottu vikomtti, jonka salaama hämmästys
oli hyvin suuri ja joka äkkiä taas muuttui ylhäiseksi seuramieheksi,
-- pyydän teitä uskomaan, että pidän teitä hyvin jalona henkilönä,
täynnä sydämen hyvyyttä ja yleviä tunteita tai... kunniallisena
neitosena, miten vaan haluatte.

-- En vaadi teiltä niin paljoa, -- sanoi neitonen. -- Antakaa minun
säilyttää salaperäisyyteni. Muuten minun naamarini on paremmin
valittu kuin teidän, ja suvaitsen pitää sitä kasvoillani vaikkapa
en muun vuoksi, niin tietääkseni, ovatko ne henkilöt, jotka
puhuvat minulle rakkaudesta, vilpittömät... Älkää siis antako
pintapuolisuudelle valtaa suhteessanne minuun. -- Herraseni,
kuulkaahan, -- jatkoi hän, rajusti tarttuen häntä käsivarteen, --
jos voisitte todistaa minulle, että rakkautenne on oikea, ei mikään
valta maailmassa meitä eroittaisi. Niin, tahtoisin liittyä johonkin
ylevän suureen mieshenkilöön, omaksua laajan kunnianhimon, kauniita
ajatuksia. Jalot sydämet eivät ole uskottomia, sillä uskollisuus on
heidän arvoisensa etevä ominaisuus; minä saisin siis aina osakseni
rakkautta, olisin aina onnellinen. Mutta minäkin olisin valmis
aina panemaan ruumiini astinlaudaksi, nostaakseni ihailemaani
miestä, olisin valmis uhrautumaan hänen puolestaan, sietämään hänen
puoleltaan kaikkea ja häntä yhä rakastamaan, silloinkin, kun hän
ei enää minua rakastaisi. En ole koskaan uskaltanut uskoa toiselle
sydämelle oman sydämeni toiveita, enkä minua riuduttavaa myrskyilevää
haaveilua; mutta voinhan siitä puhua tässä teille, kun eroamme
toisistamme heti kun te olette turvassa.

-- Mekö eroaisimme toisistamme?... emme ikinä! -- hän sanoi
haltioituneena tuon voimakkaan sielun tenhosta, jonka sisällä näytti
riehuvan joku suunnaton ajatus.

-- Oletteko vapaa? -- kysyi nuori nainen, luoden häneen
ylenkatseellisen silmäyksen, joka hänet masensi.

-- Vapaa, tuota noin, tietysti, lukuunottamatta kuolemantuomiota.

Neiti de Verneuil sanoi silloin hänelle, ääni värähtäen katkerista
tunteista:

-- Jos tämä kaikki ei olisi unelmaa, kuinka kaunis olisikaan
elämämme? Mutta vaikka olen puhunut mielettömyyksiä, älkäämme silti
niitä tehkö! Kun ajattelen, mitä kaikkia ominaisuuksia teissä pitäisi
olla, jotta voisitte oikein päättää minkä arvoinen minä olen, epäilen
kaikkea.

-- Ja minä taas en epäilisi mitään, jos te tahtoisitte olla oma...

-- Vaiti, -- huusi Marie, kuultuaan tämän lauseen todella
intohimoisen äänenpainon. -- Tämä ilma ei totisesti meille sovellu
ollenkaan, palatkaamme vartijattariemme luo.

Vaunut saapuivat samassa näiden kahden henkilön kohdalle, jotka
istuutuivat jälleen paikoilleen ja kulkivat vaieten muutaman
peninkulman eteenpäin. Kun kumpikin oli saanut runsaasti ajateltavaa,
eivät heidän silmänsä enää välttäneet kohtaamasta toisiaan.
Molemmille näytti olevan yhtä mielenkiintoista pitää toista
silmällä ja peittää häneltä tärkeä salaisuus; mutta he tunsivat
myös sielussaan saman pyyteen, joka heitä lähensi toisiinsa, ja
joka heidän äskeisen keskustelunsa jälkeen paisui voimakkaaksi
intohimoksi. He olivat näet kumpikin havainneet toinen toisessaan
ominaisuuksia, jotka heidän mielestään tulivat vahvistamaan edessä
olevan taistelun tai yhtymisen tuottamaa mielihyvää.

Ollen kietoutunut seikkailunomaiseen elämään, oli kenties kumpikin
tuona hetkenä joutunut siihen omituiseen siveelliseen tilaan,
jossa ihminen joko kyllästymisestä tai kohtalon uhmaamisesta
luopuu vakavista mietteistä, antautuu sattuman ohjattavaksi ja
jatkaa yritystään ainoastaan sentähden, ettei sen tuloksia voi
arvioida, silti välttämättömästi tahtoen saada sen päättymään.
Onhan siveellisessä elämässä, kuten luonnossakin, syvänteensä ja
kuilunsa, joihin vahvat luonteet joskus huvikseen syöksyvät, tosin
pannen alttiiksi henkensä, samoin kuin peluri yhdellä heitolla panee
alttiiksi omaisuutensa.

Nämä ajatukset, jotka liikkuivat sekä nuoren aatelismiehen että
neiti de Verneuilin mielessä heidän keskustelunsa jälkeen, josta ne
olivat johtuneet, esiintyivät heille kuin ilmestyksinä, ja näin he
äkkiä astuivat jättiläisaskeleen eteenpäin, sillä sielujen mieltymys
seurasi aistien kiintymystä.

Mutta kuta enemmän he tunsivat kohtalollista vetovoimaa toinen
toiseensa, sitä halukkaammin he tutkivat toisiaan, vaikkapa vaan
vaistomaisen laskelman avulla suurentaakseen tulevan nautintonsa.
Nuori mies ihmetteli vielä tuon omituisen naisen mielipiteiden
syvyyttä ja kummeksui kuinka hänessä niin suuri kokemus saattoi yhtyä
niin alkuperäiseen raikkauteen ja nuoruuteen. Silloin hän luuli
huomaavansa Mariessa äärettömän halun näyttää siveältä, hän kun koko
olemuksessaan tahtoi noudattaa ääretöntä säädyllisyyttä. Nuori mies
epäili häntä teeskentelijäksi, katui vilpittömiä ilontunteitaan, ja
luuli häntä lopulta ainoastaan taitavaksi näyttelijättäreksi.

Ja hän oli oikeassa. Neiti de Verneuil, joka samoin kuin kaikki
muut hienon maailman naiset esiintyi sitä enemmän hillittynä, kuta
hehkuvammat hänen tunteensa olivat, teeskenteli hyvin luontevasti
tuota liioiteltua kainoutta, jonka avulla naiset niin hyvin osaavat
salata ylenmääräiset himonsa. Kaikki he tahtoisivat neitseellisinä
tarjota itsensä rakastajalle; ja jos ovat menettäneet neitsyytensä,
niin teeskentely on aina sentään jonkunmoinen suitsutus heidän
rakkautensa alttarilla. Tällaiset ajatukset vilahtivat nuoren
aatelismiehen päässä ja saivat hänet hyvälle tuulelle. Todella tämä
tutkistelu oli edistys molemmille, ja rakastaja siirtyi pian sille
kehitysasteelle, jolla mies lemmittynsä heikkouksissa näkee lisäsyitä
häntä rakastaakseen.

Neiti de Verneuil oli kauvemmin ajatuksiin vaipuneena kuin nuori
mies. Ehkäpä tämän naisen mielikuvitus harhaili kauvemmaksi
tulevaisuuteen. Nuori mies kiintyi ainoastaan johonkin niistä
lukemattomista tunteista, jotka hän miehenä oli elämässään kokeva,
ja nuori nainen näki edessään kokonaisen elämän, jota kuvitteli
kauniiksi ja jonka täytti onnella ja suurilla ja jaloilla tunteilla.
Onnellisena jo hengessä, yhtä suuresti ihastuneena kuvitelmiinsa
kuin todellisuuteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, Marie koetti
palauttaa mielentyyneytensä, varmemmin saadakseen tuon nuoren miehen
valtaansa, ja siinä hän menetteli vaistomaisesti, kuten kaikki
naiset. Päätettyään antautua täydelleen, halusi hän ikäänkuin pala
palalta puolustaa omaa itseään, ennenkuin sen luovutti. Hän olisi
tahtonut ottaa takaisin kaikki menneet tekonsa, sanansa ja katseensa,
saattaakseen ne sopusointuun rakastetun naisen arvokkaisuuden kanssa.

Joskus hänen silmänsä kuvastivatkin jonkunlaista kauhua, kun
hän ajatteli äskeistä keskusteluaan, jossa oli esiintynyt niin
hyökkäävänä. Mutta katsellen nuoren miehen voiman leimaamia kasvoja
hän ajatteli, että niin vahva olento varmaankin oli jalomielinenkin,
ja iloitsi, siitä, että osansa oli kauniimpi kuin monella muulla
naisella, hän kun rakastajakseen oli saanut lujaluonteisen miehen,
kuolemaan tuomitun, joka itse oli pannut henkensä alttiiksi
ja ryhtynyt sotaan tasavaltaa vastaan. Se ajatus, että hän
jakamattomasti tulisi omistamaan sellaisen hengen, loi heti kaikkeen
eri valon.

Viisi tuntia aikaisemmin oli hän pakoittanut kasvonsa ja äänensä
teennäisiksi, kiusatakseen nuorta aatelismiestä, ja nykyhetkellä hän
yhdellä ainoalla katseella sai hänet pois suunniltaan. Mutta näiden
hetkien välillä oli yhtä ammottava kuilu kuin kuoleman ja elämän
välillä. Hilpeän naurun ja iloisen kiemailun takana piili ääretön
intohimo, joka ilmeni hymyilevänä kuin onnettomuus. Sellaisessa
sieluntilassaan ollen näki neiti de Verneuil ulkomaailman satumaisen
utukuvan muodossa. Vaunut kiitivät läpi kylien, poikki laaksojen, yli
vuorten, ja kaikista niistä ei jäänyt nuoren neitosen mieleen mitään
kuvaa.

Hän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon.
Merle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi
kaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut,
maisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.

Yö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan
alla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta,
että taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères
ja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan
mahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen
ihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä
menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Kun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne
melkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen
ihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon
todistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine
tunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja
tämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää
ratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän
näytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties
tietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.

       *       *       *       *       *

Kun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin
Mayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän.
Saapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko
niissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi.
Tämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi
päätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen
naiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet
tällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.

Nuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan
ei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie
painoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti
tahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan
päällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä
ylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä
ikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden.
Selittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja
rakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti,
ikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti
rouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin
tavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan
heidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.

Ollen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat
saapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson
pohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä,
joissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet.
Siellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja,
jotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja
kinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun
postivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus,
ja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat
heille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että
niiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt
väijytys.

Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli
myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti
erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä
ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä.
Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen
osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi
sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden
peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa,
ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla
että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden
sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen
jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset
lähtivät.

Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt
alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen
etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja
tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään
suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti
kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.

Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä
sydämelleen.

-- Pelkäsin äsken, -- sanoi Marie de Verneuil, -- mutta nyt...

Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:

-- Marie, pitäkää varanne!

Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan
käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet
päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan
edessään Marche-à-Terren kasvot.

-- Saan siis, -- sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, -- kiittää
pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät
sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on
tuo soma nimi Marie. Marie -- tämä on se nimi, jota usein olen
maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes
mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti,
etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan
uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja
rakastaa samalla?

Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä,
katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys
riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.

-- _Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää!_
huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä
kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa,
saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.

Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta
Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille
kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa
kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti
siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä,
joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta
olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja
puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du
Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka
hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa
mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle
useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään
kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.

Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi
viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi,
että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että
hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja
ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät
toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata
neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä
vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta
hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine
päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa
alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen
olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.

Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä
noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen
ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin
kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.

-- Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen"
majatalossa.

Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois,
joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi
kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan
laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan
puoli joutunut käsikähmään.

-- Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka
tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?...
sanoi Clef-des-Coeurs.

-- Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! -- virkkoi
Gérard rientäen maantielle.

Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen
antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki
vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut
viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard
komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi
matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi
kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan
hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin
salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin,
hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa,
näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä
äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat
hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja
koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.

-- Enkö ollut oikeassa, -- kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle
astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; -- varmasti olemme joutuneet
olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne.
Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja
unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti,
vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet
Vivetièreen... Kun kerran olemme siellä!... -- Mutta jokohan hän
todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen
istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.

Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti
de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen.
Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan
vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen
silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä.
Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de
Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän
oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä
häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä
hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä
muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen
kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään
epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil
tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:

"Miksi pelkään?... Onhan tuo nainen hänen äitinsä."

Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä
sukelsi esiin kysymys:

"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"

Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun
hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.

"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi
hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä?
Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"

Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta
pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa
mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi
hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi
hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes
enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta,
kun raivo näytti niitä hallitsevan.

Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät
näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia.
Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas
kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka
jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia
tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin
ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran
hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.

Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen
valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi
hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä
kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä
niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin
vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta
lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.

-- Voitteko pahoin, neiti? -- kysyi nuori mies.

Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki
yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat
olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset
pilvet tuulen kiidättäminä.

-- Voinko pahoin?... -- vastasi neiti väkinäisesti nauraen; -- aioin
juuri kysyä teiltä samaa.

-- Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, -- sanoi
rouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.

Nuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään.
Nuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi,
kun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt
valtansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän
tilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi,
ja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.

Onnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita,
joissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun
rajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan
harhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen
tilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen
menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin
tila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton
pensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota
kehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin
itsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat
tyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui
hänen ympärillään.

Korppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä
nuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi
sydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden
lintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki
matkustivat jonkun aikaa ääneti.

"Siis jo erossa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Eikä kuitenkaan mitään
ratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko
hän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään
etua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu
minua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän
ylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!"

Hän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän
rakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut
siihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä,
joka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut
lieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus --
tuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin,
ei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja
häpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden,
pudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn -- tai oikeammin
teeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen
mielenliikutuksensa.

-- Millä seuduin olemmekaan? -- hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka
yhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.

-- Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta,
armollinen neiti.

-- Saavumme kai siis sinne pian? -- virkkoi neiti, rohkaisten häntä
jatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle
kapteenille huomaavaisuutta.

-- Nämä meidän peninkulmat, -- huomautti Merle, -- eivät ole varsin
pitkiä, mutta tällä paikkakunnalla ne eivät näy ollenkaan ottavan
loppuakseen. Kun pääsemme tämän vuorenrinteen huipulle, tulette
näkemään laakson, joka on sen laakson kaltainen, minkä juuri olemme
jättäneet taaksemme, ja taivaanrannalla voitte silloin nähdä
Pèlerine-vuoren. Suokoon Jumala, etteivät chouanit ole siellä ja
ryhdy meille kostamaan. Käsitätte, että näin vuoroin nousten ja
laskeutuen matka edistyy hitaasti. Pèlerine-vuorelta voitte vielä
eroittaa...

Tämän nimen kuullessaan nuori aatelismies säpsähti toistamiseen,
mutta niin kevyesti, että ainoastaan neiti de Verneuil sen
huomasi. -- Mikä se oikeastaan on tuo Pèlerine? -- kysyi äkkiä
nuori neiti, keskeyttäen kapteenin, joka hyvin toimessaan selitti
maanpinta-muodostusta näillä seuduilla.

-- Se on, -- vastasi Merle, -- erään vuoren huippu, joka on antanut
nimen Mainen alangolle, minne heti saavumme ja mikä eroittaa mainitun
maakunnan Couësnon-laaksosta, jonka vastakkaisella rajalla sijaitsee
Fougères, ensimäinen kaupunki Bretagnen alueella. Vendémiairen
loppupäivinä taistelimme tuolla vuorenhuipulla Garsia ja hänen
rosvojansa vastaan. Meillä oli saatettavana rekryyttejä, jotka
tahtoivat tuhota meidät siinä maakunnan rajalla, jotta heidän ei
olisi tarvinnut poistua kotiseudultaan. Mutta Hulot on kova mies,
jonka kanssa ei ole hyvä...

-- Siis varmaankin näitte Garsin? -- kysyi neiti de Verneuil. --
Millainen mies hän on?...

Hänen ilkkuvat katseensa eivät ollenkaan herjenneet tuijottamasta
niin sanottuun vikomtti du Bouvaniin.

-- Oh, neitiseni, -- vastasi Merle, jonka puhe yhä keskeytettiin,
-- hän on siihen määrin herra du Guan näköinen, että jos tämä ei
kantaisi polyteknikon univormua, löisin vetoa, että se on hän.

Neiti de Verneuil tähysteli terävästi välinpitämätöntä ja
liikkumatonta nuorta miestä, joka näytti häntä halveksivan, mutta ei
huomannut hänessä mitään ulkonaisia pelonmerkkejä. Katkeralla hymyllä
hän ilmaisi nuorelle miehelle, että sinä hetkenä oli päässyt tuon
salaisuuden perille, jonka nuori mies siihen asti niin viekkaasti oli
osannut peittää. Sitten hän, äänessä ivallinen kaiku, sieramet ilosta
paisuen, pää kallellaan, samalla pitääkseen silmällä nuorta miestä ja
nähdäkseen Merlen, sanoi tälle:

-- Tuo kapinallisten johtaja tuottaa ensimäiselle konsulille paljon
levottomuutta. Häntä sanotaan rohkeaksi. Mutta välistä hän menettelee
hurjana huimapäänä, varsinkin kun on kysymys naisista.

-- Siihen perustammekin toivomme, -- vastasi kapteeni, --
selvittääksemme laskumme hänen kanssaan. Jos vaan vähäksi aikaa
saamme hänet käsiimme, kiidätämme hänelle hiukan lyijyä päähän. Jos
hän kohtaisi meidät, tuo karkulais-aatelismies, niin kyllä hänkin
passittaisi meidät toiseen maailmaan. Kohtelemme toisiamme vallan
tasaveroisesti...

-- Hui hai, -- sanoi nuori mies, -- meillä ei ole mitään syytä
pelätä. Sotilaanne eivät kulje Pèlerine-vuorelle asti, he kun ovat
liian väsyneet; muuten, jos suostutte, voivat he levähtää tässä
aivan lähellä. Äitini poikkeaa Vivetièreen, sinne kääntyy tie
muutaman pyssynkantaman päästä. Ehkä nämä molemmat naisetkin tahtovat
levätä siellä, epäilemättä hekin ovat väsyneet, kun ovat yhtämittaa
matkustaneet tänne Alençonista. -- Ja kun armollinen neiti, -- hän
sanoi väkinäisen kohteliaasti, kääntyen lemmittynsä puoleen, --
jalomielisesti kyllä on saattanut matkamme yhtä turvalliseksi kuin
miellyttäväksi, hän ehkä suostuu syömään illallista äitini luona.
-- Ja muuten, -- hän jatkoi kääntyen Merlen puoleen, -- ajat eivät
sentään ole niin huonot, ettei Vivetiéressä olisi jälellä tynnyri
omenaviiniä teidän soturienne käytettäväksi. Gars, nähkääs, ei
sentään liene vienyt kaikkea mukanaan, ainakin äitini...

-- Äitinne... -- huomautti neiti de Verneuil, ivallisesti keskeyttäen
ja vastaamatta hänelle lausuttuun kutsuun.

-- Ette siis enää tänä iltana näy uskovan ikääni, neiti, -- virkkoi
rouva du Gua. -- Onnettomuudekseni jouduin hyvin nuorena naimisiin,
poikani sain jo viisitoistavuotiaana.

-- Ettekö erehdy, armollinen rouva, olitte kai silloin
kolmikymmenvuotias!

Rouva du Gua kalpeni niellessään tämän purevan pistosanan. Hän olisi
tahtonut kostaa, mutta sensijaan hänen täytyi hymyillä, hän kun mistä
hinnasta tahansa halusi, vaikkapa vielä julmemman ivan kaupalla,
saada selville ne tunteet, jotka elähyttivät tuota nuorta naista. Hän
koetti sentähden näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt.

-- Chouaneilla ei koskaan ole ollut julmempaa johtajaa kuin tuo Gars,
jos voi luottaa hänestä liikkeellä oleviin huhuihin, -- sanoi rouva
du Gua samalla Francinelle ja hänen emännälleen.

-- Julmaksi en minä puolestani häntä luule, -- virkkoi neiti de
Verneuil. -- Mutta hän osaa valehdella ja näyttää muuten itse olevan
hyvin herkkäluuloinen. Puolueen päällikön ei kuitenkaan pitäisi olla
kenenkään leikkikalu.

-- Tunnetteko hänet? -- kysyi välinpitämättömästi nuori mies.

-- En, -- vastasi neiti, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen,
-- luulin hänet tuntevani...

-- Oh, neitiseni, hän on epäilemättä koko pahus mieheksi! -- huudahti
kapteeni Merle, pudistaen päätään, tehden kuvaavan kädenliikkeen.
-- Noilla vanhoilla suvuilla on joskus tarmokkaita vesoja. Hän
on syntyisin seudulta, missä vanha aateli ei ole ollut kovin
varakasta; ja miehet ovat, nähkääs, kuin tuhkapuun marjat: ne
kypsyvät oljilla. Jos tuo nuori mies on älykäs, voi hän juoksuttaa
meitä kauankin. Hän osasi taitavasti lähettää partiojoukkoja meidän
partiojoukkojamme vastaan ja näin heikentää hallituksen ponnistuksia.
Jos poltetaan kylä kuninkaallismielisiltä, hän polttaa kaksi kylää
tasavaltalaisilta. Hän toimii äärettömän lavealla alalla ja pakoittaa
meidät siten käyttämään melkoisen paljon joukkoja hetkenä, jona
meillä ei niitä ole tarpeeksi!... Oh, se poika tietää, mitä tekee...

-- Hän tuhoaa isänmaansa! -- sanoi Gérard kovalla äänellä keskeyttäen
kapteenin puheen.

-- Mutta, -- huomautti nuori aatelismies, -- jos hänen kuolemansa
vapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.

Sitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän
välillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä
ja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee
kuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta,
herättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.

Vaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies,
joka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä
tahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin.
Hän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti
siis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja
alkoi leikitellä vaaran liekeillä.

Hänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana
nuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan
vaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen
henkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen
huulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan
villi-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa
kasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi
viattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin,
joka vielä lempii.

-- Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, -- hän
sanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, -- pukisin
hänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet
vaaroille alttiiksi.

Hän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä
upseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti,
yllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka
olisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota
epäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään
epäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä
on ratkaisuvalta.

Nuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta
kidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen
ryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan,
ja välistä hän näytti sanovan: "Nyt teillä on tilaisuus kostaa
loukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos
ylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi."

Neiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään
päällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla
arvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan
ja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha
aatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä
oli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden
jalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla
niin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren
vaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin
voimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani
tuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka
kiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa
leikittelee pyytämällään hiirellä.

-- Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? --
kysyi neiti de Verneuil Merleltä.

-- Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä
päivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset
departementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, -- vastasi
tasavaltalainen.

-- Mikä tuottaa minulle nyt sen kunnian, että käännätte katseenne
minuun? -- neiti de Verneuil kysäisi nuorelta päälliköltä, joka
katseli häntä tarkkaavasti.

-- Tunne, jota ei kunnon mies voi ilmaista naiselle, oli hän sitten
millainen tahansa, -- vastasi markiisi de Montauran puoliääneen,
kumartuen häntä kohti. -- Ainoastaan tällaisina aikoina, -- hän sanoi
ääneensä, -- voi nähdä naikkosten harjoittavan pyövelin ammattia,
jopa vievän voiton pyövelistä siinä taidossa, jolla heiluttavat
piilua...

Neiti de Verneuil katsoi Montauraniin tuimasti; sitten hän ihastui
siitä, että tämä mies solvasi häntä sinä hetkenä, jona hänellä
oli vallassaan hänen henkensä, ja kuiskasi hänelle täynnä lempeää
vahingoniloa:

-- Teillä on kelvoton pää, pyövelit eivät siitä huolisi, mutta minä
sen pidän.

Markiisi hämmästyi ja katseli hetken aikaa tätä käsittämätöntä
naista, jonka rakkaus voitti kaikki pisteliäimmätkin solvaukset, ja
joka kosti antamalla anteeksi sellaisen loukkauksen, jota naiset
yleensä eivät koskaan unhoita. Nuoren miehen silmät eivät enää olleet
niin ankarat ja kylmät, jopa surumielisyyden sävy painui hänen
piirteisiinsä. Hänen intohimonsa oli jo vahvempi, kuin mitä hän itse
tiesikään. Neiti de Verneuil oli tyytyväinen tästä toivotun sovinnon
vähäisestä takeesta, silmäili häntä hellästi, loi häneen hymyilevän
katseen, joka näytti suudelmalta. Sitten hän vaipui takaisin
vaunujen selkänojaa vastaan, eikä enää tahtonut saattaa onneansa
horjumaan, luullen vahvasti solmineensa sen tällä hymyllä. Hän oli
niin kaunis ja osasi niin hyvin voittaa rakkauden vastukset! Hän oli
niin tottunut kääntämään kaiken leikiksi, astumaan umpimähkään! Hän
rakasti niin suuresti odottamattomuuksia ja elämän myrskyjä.

Ennen pitkää markiisi käski ajurin poiketa valtatieltä, ja ajoneuvot
suuntasivat kulkunsa Vivetièreä kohti mutkittelevaa tietä pitkin,
jota reunustivat korkeat, omenapuiden siimestämät penkeret, niin
että se näytti pikemmin ojalta kuin tieltä. Matkustajat jättivät
siniset hitaasti kulkemaan jälessä linnaan päin, jonka harmahtavat
harjat vuoroin vilkkuivat esiin ja taas katosivat tämän tien varrella
kasvavien puiden lomissa ja taakse. Useat sotilaista pysähtyivät
puhdistamaan jalkineitaan tien sakeasta savesta.

-- Tämä kirottu tie näyttää totisesti siltä kuin johtaisi se
paratiisiin! -- huudahti Beau-Pied.

Ajuri oli taitava toimessaan, ja niin näki neiti de Verneuil ennen
pitkää edessään Vivetièren linnan. Tämä rakennus sijaitsi eräänlaisen
ylhäisen niemekkeen harjulla, jonka juurella molemmin puolin oli
syvä lammikko, niin että linnaan pääsi ainoastaan näiden lammikkojen
välillä kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Sitä osaa niemekettä, missä
rakennukset ja puutarha sijaitsivat, suojeli linnan takana matkan
päässä kulkeva leveä oja, joka oli lammikkojen yhteydessä ja
johon niiden liika vesi virtasi. Tuo niemi muodosti täten melkein
valloittamattoman saaren, tarjoten arvokkaan tyyssijan päällikölle,
jonka kimppuun täällä saattoi hyökätä ainoastaan petollisesti.

Kuullessaan portin ruostuneiden saranojen narisevan ja ajoneuvojen
rämistessä suippokaarisen holvin alla, neiti de Verneuil pisti
esiin päänsä vaunuista. Ne synkät värit, jotka tarjoutuivat hänen
katseilleen, haihduttivat melkein kaikki rakkauden ja kiemailun
ajatukset, joiden välillä hän häälyi. Vaunut saapuivat suurelle,
melkein neliskulmaiselle ja lampien jyrkkien rantojen sulkemalle
pihalle. Näitä autioita rantapenkereitä huuhtelivat suurten vihreiden
kasvitäplien peittämät vedet ja niiden ainoana koristuksena olivat
lehdettömät rämepuut, joiden surkastuneet rungot, suunnattoman
suuret paljaat latvat kohoten kaislojen ja pensaiden yläpuolelle,
näyttivät hirviömäisiltä peikoilta. Nämä vastenmielisen näköiset
pensasaidat tuntuivat elpyvän ja saavan kyvyn puhua, kun sammakot
kurnuttaen lähtivät niistä liikkeelle ja kun vesikanat, ohikulkevien
postivaunujen räminästä kaakattaen, lensivät veden pinnan tasalla.

Piha, jonka laidassa kasvoi korkeata, kuivanutta ruohoa,
piikkiherneitä, vaivaispuita tai köynnöskasveja, ei tarjonnut
silmälle mitään järjestystä tai komeutta. Linna tuntui aikoja
sitten olevan asujanten hylkäämä. Katot näyttivät luhistuvan kokoon
raskaiden kasvitaakkojen alla. Vaikka seinät olivat rakennetut
vahvoista liuskakivistä, joita näillä seuduin on runsaasti, olivat ne
täynnä halkeimia, joihin murattiköynnös oli takertunut kiinni.

Kaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät
toisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko
linnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen
syömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät
romahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa
näissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman
suurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja
siniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin
liuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä
möhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään
lohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen
tornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen
ympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä
elävämmäksi.

Muutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat
katon yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien
koristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät
sitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä.
Ovien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute
rakennussuunnitelmassa -- kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa
läänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä
ovathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä
niiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen
edellä.

Neiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti
sovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja
hypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa
kauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä.
Francine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli
päässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti,
kun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa
tässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt
neiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.

-- Sota on hävittänyt tätä linnaa, -- sanoi markiisi lievän
surullisesti, -- samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka
minä mielessäni muodostin onnellemme.

-- Kuinka niin? -- kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.

-- Oletteko te _nuori, jalo_ ja _henkevä_ nainen! -- kysyi markiisi
ivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin
kiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.

-- Kuka on sanonut teille päinvastaista?

-- Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja
koettavat ehkäistä petosta.

-- Petosta! -- sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. -- Ovatko siis
jo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti --
vaarallinen vika puolueen johtajalla! -- Mutta koska ystävänne, --
hän lisäsi purevasti, -- hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne,
pitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan
tyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu
sisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua
ylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä
kokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta
tahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan
varomattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut.
Näitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.

-- Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, -- sanoi markiisi
rukoillen.

-- Sana? -- sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan.
-- En enää lisää kädenliikettäkään!

-- Torukaa siis minua ainakin, -- sanoi markiisi koettaen tarttua
hänen käteensä, jonka hän veti pois.

-- kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka
nyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja
täynnä luottamusta.

Kun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen
sanoi:

-- Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän
salaisuuttanne.

Tämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi
päällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:

-- Minun salaisuuteni... ei ikinä.

Rakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva
kaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään
määrättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon
huudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen
äänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti
kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

-- Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, -- sanoi markiisi.

-- Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? -- huomautti neiti de
Verneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "Onko
teillä mitään oikeutta minuun nähden?"

-- Armollinen neiti, -- jatkoi nuori mies nöyränä, mutta
päättäväisenä, -- te käskette mielenne mukaan tasavaltalaisia
joukkoja, teillä on saattojoukko...

-- Saatatte minut muistamaan saattojoukkoani. Olemmeko minä ja
saattojoukkoni, -- hän kysyi hiukan ilkkuen, -- toisin sanoen
suojelijanne, turvissa täällä?

-- Sen vakuutan aatelismiehen kunniasanalla! Kuka lienettekään te,
ja keitä lienevätkin puoluelaisenne, ei teillä ole mitään pelättävää
minun luonani.

Tämä vala lausuttiin niin rehellisesti ja jalomielisesti, että neiti
de Verneuil oli täydellisen levollinen tasavaltalais-sotilaiden
puolesta. Hän aikoi sanoa jotain, kun rouva du Guan tulo sai hänet
vaikenemaan. Tämä nainen oli voinut kuulla tai arvata osan molempien
rakastavien puheesta, ja oli sangen levoton nähdessään, ettei
heidän välillään enää ollut vähintäkään vihamielisyyttä. Nähdessään
tuon naisen markiisi tarjosi käsivartensa neiti de Verneuilille ja
lähestyi hänen kanssaan rakennusta, niin kiireisesti, kuin olisi
tahtonut vapautua tungettelevasta seurasta.

"Minä häiritsen heitä!" ajatteli rouva du Gua, jääden seisomaan
paikalleen.

Hän näki molempien rakastavien palautettuaan sovinnon lähestyvän
rakennuksen portaita, missä he pysähtyivät keskustelemaan, kun heidät
ja hänet eroitti sopiva välimatka.

"Niin, niin, minä heitä häiritsen!" -- hän mutisi itsekseen; --
"mutta pian tuo naisolento ei enää tule minua häiritsemään, tuo
lammikko on totisesti oleva hänen hautansa. Tällä tavalla pidän
oivallisesti sinun aatelismiehen sanasi! Niin pian kuin hän lepää
tuon veden peitossa, ei hänellä enää ole mitään pelättävää! Siellä
hän todella on turvissa."

Hän tuijotti oikealla olevan lammikon tyyneen pintaan, kun äkkiä
kuuli rantapenkeren sinivatukkapensasten kohisevan ja huomasi
kuutamossa Marche-à-Terren, joka kohosi esiin vanhan onton piilipuun
halkeilleen kaarnan takaa. Täytyi hyvin tuntea chouani eroittaakseen
hänet keskellä noita oksattomia puunrunkoja, joihin hänen
lyhyentanakka vartalonsa helposti sekaantui.

Rouva du Gua katsoi ensin epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki
postivaunujen ajurin taluttavan hevosia talliin, joka sijaitsi
lampeen päin olevassa linnan siipirakennuksesta, jolla puolen
Marche-à-Terre oli ollut piilossa. Francine lähestyi molempia
rakastavia, jotka sinä hetkenä unhoittivat koko muun maailman.
Silloin rouva du Gua meni Marche-à-Terren luo, painaen sormen
huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Sitten chouani enemmän aavisti kuin
kuuli nämä sanat:

-- Montako teitä on täällä?

-- Kahdeksankymmentä seitsemän.

-- Heitä on ainoastaan kuusikymmentä viisi, minä olen heidät laskenut.

-- Hyvä, -- vastasi villi mies hurjan tyytyväisenä. Tarkaten
Francinen pienimpiäkin liikkeitä, chouani katosi piilipuun onteloon
ja huomasi hänen kääntyvän silmillään etsien vihollisnaista, jota
vaistomaisesti piti silmällä.

Seitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka ajoneuvojen synnyttämä melu
oli houkutellut esiin, ilmestyi ylös pääkäytävän portaille ja huusi:

-- Se on Gars!... se on hän, hän on täällä! Näiden huutojen kaikuessa
riensi saapuville toisia miehiä, ja näiden tulo keskeytti molempien
rakastavien keskustelun. Markiisi de Montauran lähestyi joutuin
aatelismiehiä, käski rajulla liikkeellä heidät vaikenemaan ja osoitti
tien aukkoa, josta tasavaltalaiset sotilaat juuri tulivat näkyviin.
Nähdessään nämä niin tutut punaisilla rinnusliepeillä varustetut
siniset univormut ja kiiltävät pistimet, huudahtivat salaliittolaiset
ihmeissään:

-- Oletteko tullut tänne kavaltamaan meitä?

-- Siinä tapauksessa en varoittaisi teitä uhkaavalta vaaralta,
-- vastasi markiisi, katkerasti hymyillen. -- Nämä siniset, --
hän hetken kuluttua jatkoi, -- muodostavat tämän nuoren naisen
turvajoukon, jonka jalomielisyys ihmeellisesti pelasti meidät
vaarasta, jonka uhriksi olimme vähällä joutua eräässä Alençonin
majatalossa. Kerromme teille sitten tämän seikkailun. Armollinen
neiti ja hänen turvajoukkonsa ovat tulleet tänne luottaen minun
kunniasanaani, ja heitä on kohdeltava ystävinä.

Rouva du Gua ja Francine olivat saapuneet portaiden juurelle,
markiisi tarjosi kohteliaasti kätensä neiti de Verneuilille,
aatelismiesten ryhmä jakautui kahdeksi jonoksi, antaen heidän
kulkea keskeltä, ja kaikki koettivat nähdä tuntemattoman naisen
kasvonpiirteet. Sillä rouva du Gua oli jo kiihoittanut heidän
uteliaisuuttaan, antamalla heille salaisia merkkejä.

Ensimäisessä salissa näki neiti de Verneuil noin kahdellekymmenelle
hengelle valmiiksi katetun pöydän. Tästä ruokasalista johti ovi
avaraan saliin, johon kaikki pian kokoontuivat. Nämä molemmat huoneet
olivat sopusuhtaiset sen hävityksen kanssa, joka oli havaittavissa
ulkoapäinkin. Karkeanmuotoiset ja esiin törröttävät pähkinäpuupanelit
olivat halkeilleet ja näyttivät olevan romahtamaisillaan alas
seiniltä. Niiden synkkä väri enensi näiden salien surullista
vaikutelmaa, joissa ei ollut kuvastimia eikä verhoja ja joissa
muutamat rappeutuneet ikivanhat huonekalut säestivät tätä hävityksen
kokonaissäveltä.

Marie huomasi karttoja ja pohjapiirroksia levitettyinä isolle
pöydälle ja nurkassa kasaan asetettuja aseita ja karbiini-pyssyjä.
Kaikki viittasi siihen, että vendéelaiset johtajat täällä pitivät
tärkeätä neuvottelua chouanien päällikköjen kanssa. Markiisi
vei neiti de Verneuilin istumaan suunnattoman suureen puoleksi
lahonneeseen nojatuoliin, joka oli asetettu kamiinin luo, ja Francine
kävi seisomaan emäntänsä taa, kumartuen tämän vanhanaikuisen
huonekalun selkänojaan.

-- Sallinette minun hetkeksi lähteä täyttämään isännän
velvollisuuksia? -- sanoi markiisi, jättäen molemmat naiset ja yhtyen
vieraittensa ryhmään.

Francine huomasi, miten päälliköt Montauranin lausuttua pari sanaa
kiireisesti piiloittivat aseensa, karttansa ja kaiken, mikä saattoi
herättää tasavaltalaisten upseerien epäluuloa; muutamat heistä
irroittivat vyötäisiltään leveät nahkavyöt, joissa piili pistooleja
ja metsästyspuukkoja. Markiisi kehoitti noudattamaan mitä suurin
hienotuntoisuutta ja poistui huoneesta huolehtiakseen niiden
vieraiden kestityksestä, jotka sattuma oli hänen tiellensä tuonut.

Neiti de Verneuil, joka oli nostanut jalkansa takkavalkeaa
kohti, niitä lämmitelläkseen, ei kääntänyt päätänsä Montauranin
poistuessa, näin pettäen läsnäolijoiden odotuksen, jotka kaikki
olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa. Ainoastaan Francine siis
näki, minkä muutoksen nuoren päällikön poistuminen aiheutti koolla
olijoissa. Aatelismiehet ryhmittyivät rouva du Guan ympärille, ja
hänen kuiskaten keskustellessaan heidän kanssaan, ei yksikään noista
miehistä malttanut olla moneen kertaan katsahtamatta molempiin
vieraisiin naisiin.

-- Tunnettehan te Montauranin! -- sanoi rouva du Gua, -- pikiintyi
käden käänteessä tuohon naikkoseen, ja käsittänette, että parhaatkin
neuvot minun suustani lähteneinä herättivät hänessä epäluuloa.
Ystävämme Parisissa, herrat de Valois, d'Esgrignon, d'Alençon ja
monet muut ovat varoittaneet häntä siitä ansasta, joka hänelle
viritetään heittämällä hänen syliinsä naishenkilö, ja ensimäiseen
vastaantulijaan hän rakastuu, ja tämä nainen on, hankkimieni tietojen
mukaan, olento, joka on ottanut ylhäisen nimen, vetääkseen sen
lokaan, on olento, joka j.n.e., j.n.e.

Tämä parjaajanainen, jonka lukija lienee tuntenut samaksi, joka
kehoitti hyökkäämään aikaisemmin mainittujen postivaunujen
kimppuun, tulee tässä kertomuksessa käymään rouva du Guan nimellä,
jonka turvissa oli onnistunut selviytymään Alençonissa uhanneesta
vaarasta. Hänen oikean nimensä mainitseminen saattaisi loukata erästä
ylimysperhettä, jolle tämän nuoren naisen hairahdukset jo muutenkin
ovat tuottaneet syvää surua. Sitäpaitsi tämän naisen kohtalot ovat jo
olleet toisenkin kuvauksen esineenä.

Ennen pitkää läsnäolijain ihmettely ja uteliaisuus kävi
tungettelevaksi, melkeinpä vihamieliseksi. Muutamat sangen ankarat
huudahdukset saapuivat Francinen kuuluviin, joka sanottuaan pari
sanaa emännälleen, pakeni ikkunasyvennykseen. Marie nousi, kääntyi
julkean ryhmän puoleen ja loi siihen muutaman arvokkaisuutta, jopa
ylenkatsetta uhkuvan katseen.

Hänen kauneutensa, hieno käyttäytymisensä ja ylpeytensä muuttivat
äkkiä hänen vihamiestensä kannan, ja heiltä pääsi ehdoton
imarteleva mutina. Pari kolme herraa, joiden ulkomuoto ilmaisi
hovipiireissä saavutettua kohteliaisuutta ja ritarillisuutta,
lähestyi Marieta ystävällisesti; nuoren naisen säädyllisyys herätti
heissä kunnioitusta, ei kukaan heistä rohjennut häntä puhutella, ja
sen sijaan että he olisivat häntä syyttäneet, näytti päinvastoin
hän katseineen tuomitsevan heitä. Tämän Jumalan ja kuninkaan
puolustamista varten aletun sodan päälliköt vastasivat sangen vähän
sitä kuvaa, jonka Marie mielikuvituksessaan oli heistä luonut.
Tämä todella suuri taistelu pieneni ja kutistui mitättömäksi, kun
hän, lukuunottamatta paria kolmea voimakasta henkilöä, näki nämä
maalaisylimykset kaikki vailla henkevyyden ilmettä ja eloisuutta.
Elettyään runouden maailmassa, Marie äkkiä joutui keskelle
arkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan
juonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella
kaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan
hetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät
arki-ihmisinä.

Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään
heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista
uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti
kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin
jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi
sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie
myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä
hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys,
johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.

Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet
seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai
neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan
kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin
markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa
ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian
hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan,
asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt
noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja
välikappaleitaan.

Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä
salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu
taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat
solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja
hiljaisuutta.

Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä
näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen.
Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti
lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä
sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin
luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä
huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo
teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli
tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään.
Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä
vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla
näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.

-- Kuulehan, rakas markiisi, -- hän sanoi, -- murhemielin me kaikki
näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.

-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla?

-- Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella
on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?

-- Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo
huomisaamuna.

-- Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut
vihollisen käsiin?

-- Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo
ole sitä tehnyt, -- huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää
uhmailevalta.

-- Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää,
ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.

-- Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen
käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole
valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi
pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs
naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä.
Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin
ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä,
mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut...

-- Luuletteko, -- sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen,
-- Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista?
Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te,
herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki,
valvoakseen turvallisuuttanne.

-- Rouvaseni, -- vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin
katsein, -- muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä
naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi
suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan
mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle.
Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.

Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen
vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet.
Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de
Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli
pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt
hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan
tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä
kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen
tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras
nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.

Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja
tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana
ja kuiskasi hänelle:

-- Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.

-- Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, -- vastasi
Marie nauraen. -- Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö
kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö,
jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.

-- Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa
Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.

-- Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa
hän paraikaa puhuu minusta?

-- Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?

-- Totta kai sen tahdon tietää!... tarvitseeko sellaista edes kysyä?

-- Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.

-- Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne
kohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi.
En tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että
petän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.

Hän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.

-- Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän
ilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat.
Mutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat
ystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni
sattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku
katu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä
ajatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen
nainen...

Puhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin,
joka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.

-- Olen ansainnut nämä solvaukset, -- hän virkkoi. -- Tahtoisin
saada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin
olla rakastettu... silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin
teihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta.
Keskeyttäkäämme enemmät puheet, -- hän sanoi rypistäen kulmakarvoja
ja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. -- Hyvästi.

Epätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.

-- Marie, elämäni on teidän hallussanne, -- kuiskasi hänelle nuori
markiisi.

Marie pysähtyi ja katsoi häneen.

-- Ei, ei, -- hän sanoi, -- olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut,
teitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne.
Olin mieletön.

-- Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?

-- Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä...

-- Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, -- sanoi markiisi.

Marie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi
keskeytettyä puhelua:

-- Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen,
abotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä,
ehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden
1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan
usuttaja näillä seuduilla ja erään "Pyhä Sydän" nimisen hengellisen
seuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena
hän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista,
ja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten
huomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja,
saavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko
salaisuus.

-- Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat
niin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua
miestä.

-- Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa.
Ettekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?

-- Onko se todella hän? -- sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. --
Ja sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!

-- Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka
paraikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?

-- Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?

-- Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen
parlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet.
Hänellä on ruhtinasten luottamus.

-- Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee
polttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa
piipunpesään, kuin moukka ainakin? -- kysyi neiti de Verneuil nauraen.

-- Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön
mies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa,
jonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat
ehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.

-- Mutta tuo nainen, kuka hän on?

-- Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä
on suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.

-- Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?

Markiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.

-- Kunnioitatteko häntä?

-- Te olette totisesti hyvin utelias.

-- Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla
kilpailijattareni, -- sanoi nauraen neiti de Verneuil; -- annan
hänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän
minullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?

-- Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta
raivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu,
kuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.

-- Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?... --
sanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. -- Nämä siis ovat kuninkaan
puolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?

-- He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, -- sanoi
markiisi ylimielisenä. -- Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt
ja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja
syöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia
kuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!...

-- Olkaa siis te, -- sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen
valtaama, -- puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä
tarvitsen... siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun
pitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää
velvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä
muukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni
löisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi;
mutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi
minut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.

-- Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, -- sanoi markiisi
ollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat
vahvistaneet hänen luulojaan.

-- Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi
teitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en
liioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät
yhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan.
Kenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka
teidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran
suorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli,
että hänet elävältä poltettiin... Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja,
ja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa
yksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät
istumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka
siitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa
suurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos
tahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.

- Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille
-- jäisin silloin helposti ilman sotilaita.

-- Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä
tuhannen peninkulman päähän.

-- Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla
taistelussa, -- virkkoi markiisi vakavana, -- ja heidän vikansa
unhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat
voiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!

-- En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.

-- En ole ainoa, -- vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. --
Tuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota
olette kuullut mainittavan "Isoksi Jaakoksi", on kreivi de Fontaine;
toinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.

-- Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä
omituisinta osaa?... -- huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.

-- La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se
ei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita...

-- Te saatte minut vapisemaan! -- huudahti Marie. -- Markiisi,
-- sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän
persoonallisista syistä salasi jotain, -- yksi ainoa hetki riittää
kukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu
useiden ihmisten elämä ja onni...

Hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi
sitten:

-- Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa
vaara.

-- Minä olen kyllä varuillani, -- sanoi markiisi hymyillen,
peittääkseen mielenliikutustaan. -- Mutta älkää enää puhuko minulle
sotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän
turvallisuutensa.

-- Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa
te meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan
hallitseminen syöksisi minut epätoivoon.

-- Herra markiisi, -- kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut,
katkaisten tämän keskustelun, -- tulevatko siniset viipymään täällä
kauan?

-- He lähtevät heti kun ovat levänneet, -- huudahti Marie.

Markiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä
levottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva
du Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli
hymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera
ilme.

Samana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de
Verneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen,
katsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän
näki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias
tietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja
lähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä
haihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja
hymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan
lammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut
mitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli
mielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.

       *       *       *       *       *

Lammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta
ilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa
suojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua
ja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea.
Vuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä
linnan ikkunoista.

Francine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka
heijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki
ajatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti
niiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen
varjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka
ilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti
miehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä
lehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.

Mutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana.
Rantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine
näki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin
satumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja
orjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat
paikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli
tuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat
äkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet
olivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle,
että hän näki edessään Marche-à-Terren.

Yksi ainoa kädenliike tarjosi hänelle osviittaa, ja kärsimättömän
uteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet
johonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle
nurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä,
huomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla
mitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja
kuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia
metsän hiljaisuudessa.

Hän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori
ja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi
postivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä
yhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen
metsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista.
Tämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme
kantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin
asumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan
puolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain
kamalaa sotajuonta.

-- Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua
tuossa... Jo nyt riittää, Pille-Miche... -- sanoi raaka ja käheä
ääni, jonka Francine tunsi.

-- Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? -- kysyi Pille-Miche,
päästäen leveän ja typerän naurun. -- Mutta etkö pelkää, että Gars
suuttuu? -- hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.

-- Suuttukoon vaan, -- sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; -- mutta
joka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. -- Kas
tuossa ajoneuvot, -- hän äkkiä virkkoi, -- jotka meidän on kahden
lykättävä vajaan.

Pille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin
rajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja
vähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita
tilannettaan.

Pille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana
omenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt
jakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi,
poistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden
pysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin
karvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin
taika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi
alas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy,
joka sulostuttaa kiihtynyttä naista:

-- Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen
pojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon
kaiken tietää.

Nämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen
ollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi
hänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä
katseita:

-- Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta
ensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.

Ja hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.

-- Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, -- hän jatkoi, -- sinun
täytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.

Francine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli
heidän rakkautensa pantti.

-- Tämän rukousnauhan kautta, -- jatkoi chouani liikutettuna, -- sinä
vannoit...

Hän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa
huulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.

-- Tarvitseeko minun vannoa? -- hän kysyi.

Marche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä
hetken ja jatkoi:

-- Onko neitisi nimi todella de Verneuil?

Francine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat
rentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus
peitti kasvot.

-- Tuo neiti on lutka! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä
äänellä.

Kun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti
hänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin.
Bretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan
villipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin
kulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa
vetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka
puolustaa herraansa.

-- Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi
erosinkaan sinusta? -- Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä,
luovuttamaan Garsia!

Nämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine
oli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta
katsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset
silmänsä ja vastasi tyynesti:

-- Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen
pannut sinun päähäsi...

Marche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui
hänen käteensä:

-- Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan,
en ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä
käsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen
on minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi
elämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa,
niin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän
eläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä
kehenkään muuhun kuin sinuun.

-- Minä en ole se, joka täällä käskee, -- sanoi chouani äreästi.

Hänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin
korviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.

-- Kas niin, lupaa minulle, -- jatkoi Francine, huomatessaan,
että hän ei enää ollut niin ankara, -- lupaa minulle käyttäväsi
hyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.

Marche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä,
ja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä
turvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten
askelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja
näyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.

-- Ehkä pelastan hänet, -- sanoi hän lemmitylleen, -- jos voit saada
hänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa,
niin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en
vastaa mistään!

-- Lupaan sen sinulle, -- vastasi Francine pelästyksissään.

-- No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa
pelkosi kaikilta, emännältäsikin.

-- Sen teen.

Francine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti
hänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani
pujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin
esiripun noustessa murhenäytelmän alussa.

       *       *       *       *       *

-- Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, --
sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.

-- Kyllä sen huomaan, -- vastasi kapteeni huolestuneena.

Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä
turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita
lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. -- Joutavia!
-- sanoi Merle, -- meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän
hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.

-- Menkäämme siis sisälle, -- sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä
ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät
pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka
keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille
pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti
molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti
linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät
tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.

-- Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan.
Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti
pihalla olevan sotilasryhmän eteen.

-- Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme
tiedusteluretkelle, herra ajutantti? -- kysyi Clef-des-Coeurs.

Gérard nyökäytti myöntäen päätään.

-- Näet itse, Clef-des-Coeurs, -- sanoi Beau-Pied, -- että ajutantti
tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot
vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme
täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.

-- Oletpa sinä tyhmä, -- virkkoi Clef-des-Coeurs, -- sinä
pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on
sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja
totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä
kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa
puoliprikaatille.

-- Se on totta, -- virkkoi Beau-Pied. -- Voithan vielä lisätä, että
tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden
kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose
ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan.
Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana
ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.

-- Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon
_mielikuvittelua_. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.

-- Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, -- vastasi Beau-Pied,
-- ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin
sinusta tulisi konsuli.

Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä
Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi
nakannut vastaukseksi.

-- Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, -- sanoi Beau-Pied.

-- No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, -- sanoi hänen
toverinsa. -- Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin
omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus,
joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.

Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt
tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon
ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa
sattuman kauppaa.

Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard
tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään
voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin
luo ja kuiskasi:

-- Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole
täällä turvassa.

-- Pelkäisittekö minun kotonani? -- neiti kysyi nauraen. -- Olette
täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.

Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit
rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin,
vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras,
jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.

Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa,
neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli
koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut
sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset
elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.

Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset
upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä.
Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja
yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen
noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja
jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine
rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet
olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että
heiltä puuttuivat vaipat -- kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia
eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.

"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" -- ajatteli neiti de Verneuil. -- "Ja
tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"

Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä
hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista,
jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät
unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan.
Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä
näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan
viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu
uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.

"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", -- ajatteli neiti de
Verneuil. -- "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät
menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi..."

Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen
ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen
kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota
jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka
olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia,
ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat
jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa
oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja
riistetyt edut, -- hän ajatteli:

"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen
raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."

Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi,
nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että
toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan
puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle,
jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on
sama kuin valtakunta.

Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi
nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi,
joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa
jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin
vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.

Molemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan
isäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät
jälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset
vaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät
silloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia
pöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama
tasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat
toisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet,
jotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti
lausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova,
joka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti
salasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille
upseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.

He ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun
rouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli
heidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa
menettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko
heidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko
hän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan
tapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen
koko vakavuutta.

Äsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava
kasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti
puhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat
velkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään
hän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo
huvia kuin suinkin.

Mutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen,
kohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan
kasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi
käsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat
ummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti
tahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan,
pidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon
vaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.

Käsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti
hukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset
upseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka
vastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan
tämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva
du Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon
pöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen
hymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.

Hän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari
sanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille
salaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes
saapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan.
Vendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina
katseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät
ilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin.
Upseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä,
odottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.

Sitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa
vallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin.
Hirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla
kasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.

Nuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä
myrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:

-- Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?

-- Kautta kunniani se on totta, -- vastasi kreivi, kumartaen
juhlallisesti.

Markiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti,
suunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt
vastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.

-- Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, -- hän sanoi
puoliääneen.

Rouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja
hymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on
päättyvä.

Ylenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa
ja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He
nousivat äkkiä.

-- Mitä haluatte, kansalaiset? -- kysyi rouva du Gua.

-- Miekkojamme, _kansalainen_, -- vastasi ivallisena Gérard.

-- Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, -- huomautti markiisi.

-- Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka
tunnette, -- sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. -- Tässä näemme
toisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.

Koolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus,
joka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat
upseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon
chouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon
jääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset
hyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut
heidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten
pyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien
chouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen.
Pille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.

-- Kapteeni, -- sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat
sanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, -- nähkääs,
_miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla_.

Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät
kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä
olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.

-- Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu
Pèlerine-vuorelle asti, -- jatkoi markiisi. -- Luulenpa myös, että
teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä
arvelette?

Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan.
Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala
sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä,
mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia
toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan.
Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina
siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin
kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.

-- Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla
voittajana teidän tavallanne, -- sanoi Gérard.

Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:

-- Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!

-- Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, -- vastasi markiisi
kiivastuneena.

-- Herraseni, -- huomautti Gérard ylpeänä, -- kuninkaan tuomiojutussa
on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.

-- Syyttää kuningasta! -- huusi markiisi.

-- Taistella Ranskaa vastaan! -- vastasi Gérard ylenkatseellisesti.

-- Joutavia! -- sanoi markiisi.

-- Isänmurha! -- sanoi tasavaltalainen. -- Kuninkaanmurha!

-- Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! -- huudahti
leikkisästi Merle.

-- Se on totta, -- sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen.
-- Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa
meille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.

-- Sinä olet aina sama! -- virkkoi kapteeni, -- aina sinun on kiire
päästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun
ei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.

Gérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten;
Pille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin,
hän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan
kuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä
uutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä
lämpimän ruumiin ääressä.

-- Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla
kanssani, -- sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon,
vaihettaakseen hänet chouaneihin.

Kapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten,
ikäänkuin olisi soimannut itseään:

-- Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän... Mitä on Hulot sanova?

-- Tämä lutka! -- huudahti markiisi kumealla äänellä. -- Onko hän
siis todellakin huono nainen?

Kapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui
edelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa
oli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa
sai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa
luuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa.
Pyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet,
paitsi rouva du Gua.

-- Istukaa vaan, -- hän sanoi, -- se ei ole mitään, meidän sotilaamme
vaan tappavat siniset.

Huomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.

-- Neiti, jonka näette tässä, -- hän huusi kumean raivon
kiihoittamana, -- tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti
luovuttaa hänet tasavaltalaisille.

-- Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa
hänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen
henkensä, -- vastasi neiti de Verneuil.

Rouva du Gua hyökkäsi nopeasti kuin salama kilpailijattarensa
kimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien
heikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä
oli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää
tyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan,
kirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti
tätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa,
raadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät
hänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä
saattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen
alaiseksi.

Sen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan
naisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle,
hänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas
hartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet
piirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien
loistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä.
Paatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa,
nähdessään hänen kärsimyksensä.

Viha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du
Gua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän
voitonriemuisena huusi:

-- Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa
olentoa.

-- Ei niinkään inhoittava, -- sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli
tämän onnettomuuden aiheuttaja. -- Minä puolestani pidän äärettömästi
tuonkaltaisista inhoittavista olennoista.

-- Tässä on, -- jatkoi armoton vendéelais-nainen, -- on Laplacen
antama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.

Nämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.

-- Ja se on näin kuuluva, -- jatkoi rouva du Gua: "Kansalaiset,
kaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain
asiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä
paikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de
Montauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota
apuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa
hänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti
koskee"... j.n.e.

-- Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin
lokaan! -- hän lisäsi.

Hämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.

-- Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä
vastaan niin kauniita tyttöjä! -- sanoi iloisesti parooni du Guénic.

-- Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, --
huomautti rouva du Gua.

-- Eikö mitään? -- sanoi ritari du Vissard. -- Onhan neidillä sentään
maatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!

-- Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee
lähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, -- huudahti abotti Gudin.

-- Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat
kuoleman, -- virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon
ilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.

-- Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? -- kysyi Marie,
ojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.

Tämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä
uhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi
päällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei
huomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan
sanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:

-- Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet
sinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.

Nuo sanat _mitä ikinä tahdot_, jotka tuo nainen lausui, panivat koko
seuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin
takana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus
ilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.

Francine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin
salaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin
koko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen,
tempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja
silmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen
miekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin
kuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä
olisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja
päättäväiset.

Se mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli
siis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli
jäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo,
jonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien
katseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen
ylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt
hänet häpeällisen kohtelun alaisena.

Marie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän
tunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi
takanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen
päässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai
hänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen
sijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti
sitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka
olikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien
käsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista.
Pille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun
sinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään
Francine päästi korvia viiltäviä huutoja:

-- Pierre! Pierre! Pierre, -- hän huusi surkealla äänellä.

Ja näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.

Markiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien
jälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti
de Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti,
Pille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi
ainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen
kylmänä.

-- Se koskee niin kovasti!

Markiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.

-- Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? -- kysyi
Marie.

Sitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:

-- Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen
hän jatkoi:

-- Kaunis päivä!

-- Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.

Markiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen,
pitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein
mahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut
taipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät
olivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen
Pille-Michelle hänen uhrinsa.

-- Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo
teille kauniin huomenettoman päivän!

Pille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut
osakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi,
kunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen,
palasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen
kasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.

Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain
selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät
pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja
sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:

-- En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka
lähtee viimeiselle taipaleelle.

Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä
sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella
kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja
tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.

-- Huomaatte, -- sanoi kapteeni, -- että kuollut vilkastuttaa elävät.

-- Kas! -- sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, --
olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.

Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.

-- Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs...

Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:

-- Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!

-- Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. --
Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan
jää pois sovitusta kohtauksesta.

-- Kapteeni, -- sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle
hansikkaansa, -- te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan
jääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.

-- Olkoon menneeksi! -- vastasi Merle. -- Mutta menettelette
varomattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo
lailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin
taitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne
minun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se
vielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.

-- Mutta hänen olikin hyvin kiire, -- sanoi markiisi.

-- Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta
ystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, -- sanoi kapteeni, joka
katosi hämmästyneestä seurasta.

-- No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä
ja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? -- kysyi Gars
välinpitämättömästi.

-- Piru vieköön, markiisi, -- sanoi kreivi de Bouvan, -- he ovat joka
tapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille
hävyttömyyksiä.

Kapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo
ylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli
kuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin
unhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:

"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja
epäilemättä ottaisin hänet vaimokseni."

       *       *       *       *       *

Hän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin
raakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen
oma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa.
Mutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille
huomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin
hiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien
naurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan.
Hän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka
edustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän
muutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien
eri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei
Marche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän
tunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja
kääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.

-- Missä neiti on? -- kysyi kapteeni.

-- En tiedä... Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua
liikkumasta paikaltani.

-- Minne päin he menivät?

-- Tuolle taholle, -- vastasi Francine, viitaten tielle.

Kapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia
kuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen
vartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai
heidän sydämensä sykkimään.

-- Oi, se on hän, -- sanoi bretagnetar.

Neiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden
keskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.

-- Heitä on useita! -- huudahti kapteeni. -- Mutta se on
yhdentekevää, eteenpäin vaan!

-- Syöksytte turhaan surman suuhun, -- sanoi Francine.

-- Olenhan jo tänään kerran kuollut, -- vastasi kapteeni iloisena.

Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo
kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.

-- Minä en mene sen kauemmaksi, -- hän virkkoi hiljaa. -- Pierre
kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian.
Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre
näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.

Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin
jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen
pyssyllään:

-- Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset
solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut
nousemaan kuolleista!

-- Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, -- huusi Merle, nähdessään
henkeään uhattavan, -- tässä näet päällikkösi hansikkaan.

-- Sellaisia ovat kummitukset, -- virkkoi chouani. -- Mutta minä en
sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!

Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan
henkitoreissa.

Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan
nämä sanat:

-- Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.

Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen
vaatteensa ja sanoi:

-- Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista
vaatteet päällä.

Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin
käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.

-- Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, -- hän huusi.

Ja hän katosi nopeana kuin lintu.

Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista
seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja
raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet
Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti
Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään
lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi
saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie,
jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin;
mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko
hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä
katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva
ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.

-- Hiton sievä tyttö!... -- hän huudahti raa'an innostuneesti.

Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.

-- Pierre!

-- No mitä?

-- Aikooko hän tappaa neidin?

-- Ei heti, -- vastasi Marche-à-Terre.

-- Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.

-- Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi... hän kuolkoon! -- sanoi
Marche-à-Terre.

-- Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme;
mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen
henkensä.

-- Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.

Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine
jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.

Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli
saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan
vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja
ulos.

-- Mitä koko tämä touhusi merkitsee? -- kysyi Marche-à-Terre.

-- Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki
mikä hänellä on, on nyt minun omaani.

-- No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta
mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!

Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:

-- Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.

-- No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, -- sanoi
Marche-à-Terre.

Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa
vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja
Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta,
että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.

-- Hei, Pille-Miche! -- huusi Marche-à-Terre.

-- Hä?

-- Minä ostan sinulta saaliisi.

-- Petkutatko minua? -- kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista
takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.

-- Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.

Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan
molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin
kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin
katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.

-- Tahdotko, -- sanoi Marche à-Terre, huoaten, -- tahdotko
kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?

-- Oikeinko tosissasi tarjoat?

-- Tuohon käteen, -- sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.

-- No olkoon menneeksi!... johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja
hiton sieviä lisäksi. -- Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? --
lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.

-- Minulle! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka
ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.

-- Entä jos vaunuissa on rahaa?

-- Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.

-- Se on totta.

-- No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.

-- Mutta jos sittenkin on rahaa...

-- Onko rahaa? -- kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten
häntä käsivarteen.

-- Minulla on noin sata riksiä, -- vastasi neiti de Verneuil.

Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.

-- No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, -- kuiskasi
Pille-Miche toiselle; -- upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon
ja jakakaamme nuo sata riksiä!

-- Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin
lunnaita! -- huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden
aiheuttaman ähkinän.

Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja
iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan
laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine
vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin
ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan
suunniltaan.

-- Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, -- sanoi hänelle
kiireissään chouani.

Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja
kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota
kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.

-- Kas vaan! -- hän huudahti. -- Pille-Miche teki konnantyön! Eipä
hän taida saada nauttia rahoistaan...

Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka
jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:

-- Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin
huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu
mitään pahaa. -- Francine, -- sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa
ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, -- olemme kuitit tuosta
naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.

-- Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! -- sanoi
Francine surullisella äänellä.

Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään
hurjasti.

-- No niin, -- hän sanoi. -- Jätän hänet sinulle viikon päiviksi,
mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle... -- hän ei
lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa
piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli
suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.

Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui
lähtevän lammikosta:

-- Armollinen neiti!

Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia
ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse
piiloutunut sininen tuli esiin.

-- Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle,
muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs
oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän
olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät
toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla...

       *       *       *       *       *

Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien
johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin
johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat
vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi
ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma
oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun
maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä
onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat
jatkaa tasavaltaa vastaan.

Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että
nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän
huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.

-- Hän rakasti kuitenkin tuota naista! -- sanoi rouva du Gua
ivallisena; -- menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine.
Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.

Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien
muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka
uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de
Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään
tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.

Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin
ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa
olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille
luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat,
joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina,
sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä
seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen
sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo
erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien
hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de
Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet
jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti
tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:

-- Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?

-- En erinomaisia, herra kreivi, -- vastasi Gars.

-- Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?

-- Eivät koskaan.

-- Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?

-- Eivät ikinä.

-- Mitä hyötyä teillä siis on heistä?

-- Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen!
-- vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, -- että saan valtoihini
Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!... Menkää,
hyvä herra, -- hän sanoi lempeämmin, -- matkustakaa Vendéehen;
marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti
kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla
on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä),
niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan
peninkulman päässä Parisista.

-- Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta
miestä ja kenraali Brunen!

-- Todellako kuusikymmentä tuhatta? -- huomautti markiisi ilkkuen. --
Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä
tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte
on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali
Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä...
Ymmärrättekö?

Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin
henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä,
ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.

Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:

-- Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen
kilpikirjoitus kuuluu: _Olla uskollinen kuoloon asti_.

Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:

-- Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin
minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua
kokenutta, ajat ovat muuttuneet.

-- Se on totta, -- sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. --
Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole
myyty.

-- Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! -- sanoi
Montauran.

-- Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?

-- Tunnen.

-- Ihailen teitä.

-- Kuningas, -- vastasi nuori päällikkö, -- on pappi, toisin sanoen,
minä taistelen uskon edestä!

He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua
vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére
palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja
pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa
hänen yritykseensä.

Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de
Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena
nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en.
Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi
uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja
saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.

Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin
ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja
Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen
liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo
kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä.
Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti
sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta
hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen
viereen.

Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun
Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt
pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje.
Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä,
vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä
olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle
muuta tyyssijaa kuin postitalon.

-- Armollinen neiti, -- sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, --
jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku
yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen
olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied,
kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72.
puoliprikaatiin, niin sanottuihin _mainzilaisiin_. Antakaa minulle
anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin
kersantin sielun -- muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi
koroillaan ja poistui vihellellen.

-- Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, -- sanoi katkerana
Marie, -- sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi
käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen
henkensä, ja kersantti... Mutta se sikseen.

Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti
hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon
oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana,
emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.

-- Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, -- hän virkkoi. -- Tunnen
itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja
pääsi hänen puheilleen.

-- Francine, -- sanoi Marie, -- onnettomuuteni on siis ääretön, kun
Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.

Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran
tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut
voinut lieventää.

-- No, -- sanoi Corentin hymyillen, -- luulin, että yrityksenne
onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli
pauloissanne.

-- Corentin, -- vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun
kaiku, -- älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin
silloin, kun itse siitä ensin puhun.

Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin
katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen
salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi
saattamaan suunniltaan taitavimmankin.

-- Aavistin tätä epäonnistumista, -- hän jatkoi hetken vaiettuaan. --
Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen
jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.
Tahdotteko jäädä tänne?

Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä
antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen
illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.

-- Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä
seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole
rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka
käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja
kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä
tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?

-- Heti paikalla, -- huudahti neiti.

-- Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja
siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.

-- Vähät siitä! -- sanoi neiti, -- asuisin vaikka luostarissa tai
vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä
iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää
minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen
kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa.
Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!

Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi
käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli
saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut
edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä
kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli
hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten
kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota
teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin
tuumivat uhrinsa tuhoa.

Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin
elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt
pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta
kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne.
Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka
Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän
vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului
ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua.
Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja
patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle
nämä sanat:

-- Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään
ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään
häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni
hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni... Mutta jos en
muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä
ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, -- ellen tee
häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en
enää ole minä itse...

Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille
asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti
tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia.
Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen
innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin
voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa
olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli
ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen
asuntoon.

Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan
vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää
hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin
olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän
katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin
huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut
ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät
tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä
kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän
eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.

"En ainakaan ole hänessä herättänyt", -- näin hän ajatteli, -- "tuota
nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni
pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä
sinä sammuitkaan!"

Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.

-- Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt.
Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää.
No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä
olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt
vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet
hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko
maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen
näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät
ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli
surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman
häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan,
ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen
läsnäoloaan, suljen häntä syliini... Ah, kernaammin kuristaisin hänet
kuoliaaksi hänen nukkuessaan.

Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.

-- Surmata se, jota rakastaa?... -- hän sanoi lempeällä äänellä.

-- Tietysti, kun hän ei enää rakasta.

Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä
ja vaikeni.

Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se
oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja
värisi.

-- Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, -- hän sanoi. -- He
ovat kuolleet.

-- Tiedän sen, -- vastasi Hulot. -- Mutta eivät suinkaan tasavallan
palveluksessa!

-- Minun tähteni ja minun kauttani, -- vastasi neiti.

-- Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin
hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän
puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! -- hän
huudahti.

Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut,
palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen
ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui
raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.

-- Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne
piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! -- hän huudahti.
-- Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin
olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne
tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen
menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä
kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon
houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva
siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei
minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta... Tuo poloinen on itse
julistanut tuomionsa: _huomeneton päivä!_ Teidän tasavaltanne ja minä
saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! -- hän jatkoi äänellä, jonka
outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. -- Mutta pitääkö siis kapinoitsijan
kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan?
Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään
on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka
tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla
oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän
menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, --
hän huokasi syvään, -- te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa
tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni.
Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja
minun hyväilyni.

Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta
Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan
tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan
viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua,
ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden
sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut
harsonsa.

-- Mutta onhan hän ollut vallassanne, -- huomautti Corentin.

-- Todennäköisesti, -- vastasi neiti katkerana.

-- Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? -- kysyi Hulot.

-- Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli _hän_.

Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat
läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.

-- En enää tunne itseäni, -- hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. --
Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!

-- Häntä etsimään? -- sanoi Hulot. -- Mutta hyvä lapsi, ottakaa
huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte
lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan
askeleen päässä.

-- Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! --
vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo
molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.

-- Mikä nainen! -- huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.
-- Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä
Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, --
hän lisäsi päätään pudistaen.

-- Hankkiipa kyllä, -- intti Corentin.

-- Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? -- kysyi Hulot.

-- Juuri sentähden. Muuten, -- sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen
päällikköön, -- olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä.
Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka
vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille...

Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä
seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet,
hän huokasi ja virkahti itsekseen:

-- Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen
olento kuin minä... Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme
tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä
jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat
perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan
likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.

Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän
puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin
johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan
selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua
hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty
tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de
Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton
tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se
saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan
tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että _avustivat tuota
kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista_.

Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää
heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli
salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa
tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia
kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita,
ystävyydentunteet -- kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa
puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.

-- Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, -- huudahti neiti
de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. -- Kuinka nopeaan
haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun
ajatuksilleni...

Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin
ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä
sanat:

-- Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat
huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen
yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin... ja
miksi kuitenkin vihaan herätessäni?

Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella
sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen
toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä
hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän
umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi
kulkunsa kaupungin puistoon -- tuon sielussa piilevän lumouksen
ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta.
Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat
usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon
selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena,
joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija,
joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.



III

Huomeneton päivä.


Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset
tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata
ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.

Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka
luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta
Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä
puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa
virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta
avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren
huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen
laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi
katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja
sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä
paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen
ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli
ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n
muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa
siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan
huipulta.

Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta
tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman
suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset
arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita
keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla
onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli,
tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon
edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen
muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka
portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.

Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena
kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria,
ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin
vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja
kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen
ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään
_Kuningattaren portaat_, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa
Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka
muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä
puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla
koristetuilta astuimilta.

Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen
esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen
Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi
rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen.
Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät
koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä
ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan
sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen
haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää
alankomaata.

Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä
alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa
mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin
tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan,
josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän
sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota
se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet
tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat
Prévalayen voiksi.

Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa
n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen,
jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli
muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi
kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella
sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä
kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä
sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti,
joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella,
joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa
Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen.
Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia,
jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan
levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta,
joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan
nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä
puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.

Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin
asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset
tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen
rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa
suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin
bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita
polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä
koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista,
joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla
graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit.
Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin,
koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä.
Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee
laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.

Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa
Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä
Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä
esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa,
jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää
kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti
eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja
koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti
hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna,
ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle
pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja
juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa
Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.

Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka
pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät
hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman
vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen
kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään
muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita
tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja
Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.

Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä
tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa
piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen
voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita
ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen
rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen
ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat
kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii
toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä
edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea,
mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa,
täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun
viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.

Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin
asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja
sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti.
Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa
ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan
laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään,
joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee
kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa
rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä
avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle
kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti
de Verneuil astui alas.

Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki,
vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt
taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän
Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen
avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.

Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui
Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin
nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät
Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät
vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden
kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka
korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren
portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän
kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki
Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota
kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja
Rillén harjanteet.

Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi
esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat
vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan
tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan
sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot.
Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen
esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea
torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja
metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka
aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla
sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa.
Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia
harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja
niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion
edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle,
oli kuin ihmeen kautta toteutunut.

Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja
piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista
vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista
erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät
laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä
pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan.
Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen
vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa
oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin
liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva
du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa
pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti
todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.

-- Hän lähettää minulle nimikorttinsa! -- hän virkkoi itsekseen
nauraen.

Samassa kajahti lukuisia "ken siellä "-huutoja vahdistosta
vahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten
chouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat
sitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.

"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!" -- ajatteli Marie.

Salaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan
markiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.

-- Mutta olen ilman aseita! -- hän huudahti.

Hänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt
yhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut
sulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä,
samoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla,
niihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä
vähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa
kivillä koristettua komeaa _kandjar-tikaria_ ja leikitellä sen
häikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli
katkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa,
silloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta,
jonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.

Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä,
kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi
hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen
leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli
erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin,
jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan,
jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle
Francinelle: -- Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta.
-- Sitten hän palasi kävelypaikalle.

Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen
kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan
Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä
tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy
valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.

Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja
niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui
"Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki
Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin
erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä,
ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta
pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä
kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta
tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy
intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.

Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa
valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt
kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei
hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet
ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet
pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana,
joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla
seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja
muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi
pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki
hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin
päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin
yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi
näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen
varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden
vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.

Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat
valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti
Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan
lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu.
Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin
hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa
palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin
hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos
kohtasi chouaneja ympäristössä.

Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan
Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli
huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui
hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää
juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa,
kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla
kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.

Hänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän
säpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi
niitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne
kehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties
eivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen
kauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että
hänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin
rohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot
tekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat
tulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä
outoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin
kuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa,
meteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta,
joka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon
jalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin
yhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja,
jotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi
kuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi
taas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän
taulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti
taaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista
hirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.

-- Näitkö sinä sen?

-- Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, -- vastasi käheä ääni.

-- Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää,
-- sanoi kolmas.

-- Onko se valkea? -- kysyi ensimäinen.

-- Minkätähden, -- sanoi toinen, -- se on yksin palannut
kummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?

-- Niin, minkätähden? -- vastasi kolmas. -- Miksi suositaan niitä,
jotka kuuluvat "Pyhän sydämen" lahkokuntaan? Mutta muuten minä
kernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin
juomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.

-- Ah!...

Tämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun
yksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin
solakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän
nopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.

-- Tuossa se on! -- Tässä se on! -- Missä se on? -- Tuolla. --
Täällä. -- Se on jo kadonnut. -- Ei. -- On kyllä. -- Näitkö sinä sen?

Nämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske
merenrantaa vastaan.

Neiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison
ihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen
silmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä
tuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että
hänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun
aiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat
ja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät
voihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.

Viimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan,
jonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti
hänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui
karbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen,
mutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon.
Marie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat
asuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta
vastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva
du Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä
että uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle
ikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa
holvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.

Takkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla,
loi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi
tähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka
takertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa
hän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään
hänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli
olevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa
vaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt
näin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä
ja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de
Verneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan
liikkeen huudahtaessaan:

-- Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.

Tämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan,
ja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti
de Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli,
että se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä;
hän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi
löytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla
piirretyt sanat: _Hän sinua halveksii_, jotka olivat kirjoitetut tuon
miehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin
toitottava torvi.

Astuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten
kostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden
askeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita,
jotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle
astuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan
kulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta
jotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista,
joka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi
ylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa
tiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti
uudelleen voimiaan.

Hänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan
ajatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin
komeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä
epämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta
tämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti
kyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku
taiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.

Tämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti
toisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset.
Seuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin
puetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä
pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de
Verneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain
tilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen
valaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän
möhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen
lähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä
maalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.

Pieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka
neiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän
holviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin
sitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen
keittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.

Valaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi
mieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta
jonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan
omiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon
miehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua,
vanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de
Verneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja
puutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä
liikkumattomana.

Chouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun
vahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan
risut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi
tuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen
kilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa
muistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia.
Vangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen
peittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.

-- Huomaat, -- hän virkkoi mies-paralle, -- että me muut kristityt
emme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi,
kielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua
asettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä
tippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa
kunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun
hän lämmittelee itseään.

Uhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut,
että äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville
vapauttajan.

-- Ohoh, voittepa laulaa täyttä kurkkua, herra d'Orgemont! Kaikki
jo nukkuvat ylhäällä, ja Marche-à-Terre tulee jälessäni, hän sulkee
kellarin oven.

Puhuessaan Pille-Miche tunnusteli karbiinin päällä tulisijaa ja
paistinuuneja, löytääkseen sen piilopaikan, johon saituri oli
kätkenyt rahansa. Hän toimitti tämän tarkastuksen niin taitavasti,
että d'Orgemont vaikeni, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku
säikytetty palvelija oli hänet pettänyt. Sillä vaikka hän ei ollut
uskonut salaisuuttaan kellekään, olisivat hänen elintapansa voineet
antaa aihetta oikeihin johtopäätöksiin.

Pille-Miche kääntyi välistä äkkiä katsoen uhriinsa kuin lapset
leikissä, kun koettavat arvata sen kuvaavista ilmeistä, joka on
piiloittanut jonkun tunnetun esineen, lähestyvätkö vai etääntyvätkö
siitä. D'Orgemont teeskenteli pelästystä nähdessään chouanin
kolisuttavan paistinuuneja, jotka kumisivat ontosti, ja näytti jonkun
hetken sillä tavoin tahtovan vetää nenästä herkkäluuloista ja itaraa
Pille-Micheä. Samassa kolme muuta chouania syöksyi alas portaita ja
astui kellariin. Huomatessaan Marche-à-Terren, Pille-Miche lakkasi
etsinnästään, luotuaan d'Orgemontiin katseen, joka uhkui petetyn
ahneuden koko raivoa.

-- Marie Lambrequin on noussut kuolleista! -- sanoi Marche-à-Terre
ja näytti mieheltä, jonka mielestä kaikki muu himmenee näin vakavan
uutisen rinnalla.

-- Se ei minua ihmetytä, -- sanoi Pille-Miche, -- hän kävi niin usein
ehtoollisella! Hyvä Jumala tuntui olevan olemassa ainoastaan häntä
varten.

-- Mitä vielä! -- huomautti Mène-à-Bien, -- se ei häntä paljoakaan
hyödyttänyt. Eihän hän ollut saanut synninpäästöä ennen tuota
Pèlerine-vuoren kahakkaa. Hän oli vietellyt Goguelun tyttären ja oli
silloin kuolinsyntiin syypää. Abotti Gudin sanoi, että hän tulee
harhailemaan tuolla tavoin aaveena kaksi kuukautta, ennenkuin palaa
kokonaan! Näimme hänen hiipiä sujahtavan ohitsemme, ja hän oli
kalpea, kylmä, kevyt ja löyhkäsi hautuumaalle.

-- Ja hänen kunnianarvoisuutensa puhui siinä vallan totta, että
jos tuo henkiolento saisi valtaansa jonkun, niin se tekisi siitä
itselleen kumppanin, -- lisäsi neljäs chouani.

Tämän viimeksi esiintyneen puhujan eriskummaiset kasvot herättivät
Marche-à-Terren siitä uskonnollisesta haaveilusta, johon hänet oli
saattanut ihmeen täyttyminen, minkä harras usko abotti Gudinin
vakaumuksen mukaan saattoi uudelleen toimeenpanna jokaisessa uskonnon
ja kuninkaan hurskaassa puolustajassa.

-- Siinä huomaat, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre vakavana
vastakäännetetylle, -- mihin vie meidät uskontomme määräämien
pienimpienkin velvollisuuksien laiminlyöminen. Pyhä Anna antaakin sen
neuvon, että meidän keskuudessamme tulee olla leppymättömän ankara
vähimmistäkin hairahduksista. Sinun serkkusi, Pille-Miche, on anonut
sinulle vahtitointa Fougères'ssa, Gars suostuu sen sinulle antamaan,
ja tulet saamaan hyvän palkan; mutta kai tiedät, millaisia jauhoja
alustamme petturien taikinaan.

-- Totta kai, herra Marche-à-Terre.

-- Tiedät, miksi tämän sinulle sanon. Jotkut sanovat, että sinä
rakastat omenaviiniä ja kolikoita. Mutta nyt ei ole kysymys hauskasta
elämisestä, tyytyy yksinomaan palvella meidän asiaamme.

-- Kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, mutta omenaviini
ja kolikot ovat kaksi hyvää, jotka eivät estä autuutta.

-- Jos serkku tekee jonkun tyhmyyden, -- sanoi Pille-Miche, -- niin
se tapahtuu tietämättömyydestä.

-- Miten onnettomuus tapahtuneekin, -- huudahti Marche-à-Terre niin
jyrisevällä äänellä, että se pani holvit kaikumaan, -- niin ei hän
pääse käsistäni. Sinä saat vastata hänestä, -- hän jatkoi, kääntyen
Pille-Michen puoleen, -- sillä jos hän tekee itsensä syypääksi
hairahduksiin, niin nyljen minä vuohentaljasi sisuksen.

-- Mutta kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, -- jatkoi
Galope-Chopine, -- ettekö te usein ole sattunut luulemaan, että
chouanien vastustajat ovat chouaneja?

-- Hyvä mies, -- huomautti Marche-à-Terre kuivasti, -- älä enää
puhu tuollaista pötyä, tai leikkaan sinut kahtia kuin nauriin. Mitä
tulee Garsin lähetteihin, niin on heidän merkkinään oleva hänen
hansikkaansa. Mutta tuon Vivetièren jutun jälkeen tuo ylhäinen nainen
lisäksi kiinnittää niihin vihreän nauhan.

Pille-Miche survaisi kovasti toverinsa kyynäspäätä, osoittaen
d'Orgemontia, joka oli nukkuvinaan; mutta Marche-à-Terre ja
Pille-Miche tiesivät kokemuksesta, ettei kukaan vielä ollut torkkunut
heidän valkeansa ääressä. Ja vaikka viime sanat oli kuiskattu
Galope-Chopinelle, oli vanki-parka sentään saattanut kuulla, ja
sentähden katsoivat nuo neljä chouania toisiaan hetken ja näyttivät
luulevan, että pelko oli riistänyt tuolta mieheltä aistiensa
käyttämisen.

Äkkiä Marche-à-Terre antoi merkin Pille-Michelle, joka riisui
d'Orgemontin jalkineet ja sukat, Mène-à-Bien ja Galope-Chopine
tarttuivat häneen ja kantoivat hänet tulen ääreen. Sitten
Marche-à-Terre otti yhden risukimpuista ja sitoi saiturin jalat
kiinni pannukoukkuun. Kaikki nämä liikkeet ja niiden uskomaton nopeus
panivat uhrin päästämään huutoja, jotka kävivät sydäntä särkeviksi,
kun Pille-Miche oli koonnut hiiliä hänen jalkojensa alle.

-- Ystäväni, rakkaat ystäväni, -- huusi d'Orgemont, -- tehän aiotte
kiduttaa minua. Minä olen kristitty kuten tekin.

-- Sen sinä valehtelet, -- vastasi Marche-à-Terre. -- Veljesi on
kieltänyt Jumalan. Sinä taas olet ostanut Juvignyn luostarialueen.
Abotti Gudin on sanonut, että empimättä saattaa kärventää luopiot.

-- Mutta, rakkaat veljeni Herrassa, enhän minä kieltäydy maksamasta
teille.

-- Annoimme sinulle kahden viikon mietintäajan, kaksi kuukautta on
nyt kulunut, eikä Galope-Chopine ole saanut mitään.

-- Etkö ole saanut mitään, Galope-Chopine? -- kysyi saituri
epätoivoisena.

-- En yhtään mitään, herra d'Orgemont! -- vastasi Galope-Chopine
pelästyneenä.

Hänen huutonsa muuttui nyt lakkaamattomaksi voihkinaksi, joka
muistutti kuolonkorinaa. Yhtä tottuneina näkemään tällaista kuin
siihen, että heidän koiransa juoksentelivat ympäri ilman saappaita,
nuo neljä chouania katselivat välinpitämättöminä d'Orgemontia,
joka vääntelihe ja ulvoi, ja he panivat ajattelemaan matkustajia,
jotka ravintolan uunin ääressä odottavat, kunnes liha on tarpeeksi
paistunut, että sen voi syödä.

-- Minä kuolen, minä kuolen! -- huusi uhri, -- ja sitten te ette saa
rahojani.

Näistä rajuista huudoista huolimatta Pille-Miche huomasi, ettei
liekki vielä kärventänyt ihoa; kohennettiin sentähden hiiliä niin
taitavasti, että tuli paloi pienellä liekillä; silloin d'Orgemont
sanoi masentuneella äänellä:

-- Ystäväni, irroittakaa siteeni... Paljonko tahdotte? sata riksiä,
tuhat riksiä, kymmenen tuhatta riksiä, sata tuhatta riksiä?

Tämä ääni oli niin surkea, että neiti de Verneuil unhoitti oman
vaaransa ja päästi huudahduksen.

-- Kuka puhui? -- kysyi Marche-à-Terre. Chouanit loivat ympärilleen
pelästyneitä katseita.

Nämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin
urhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin
kuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.

-- Viisisataa riksiä... totisesti ne annan, -- sanoi saituri.

-- No, missä ne sitten ovat? -- kysyi tyynesti Pille-Miche.

-- Tuota noin... ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt!
puutarhan perällä, vasemmalla... Te olette rosvoja... varkaita...
Voi! Nyt kuolen... siellä on kymmenen tuhatta frangia.

-- Minä en huoli frangeista, -- sanoi Marche-à-Terre, -- me tahdomme
livrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia
kuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.

-- Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä,
päästäkää minut... Te tiedätte, missä on elämäni... aarteeni!

Nuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat
voineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden
ihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de
Verneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat
kasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:

-- Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!

Chouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet
silmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti
de Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi
d'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet
katkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla
hänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä,
hänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran
hymyilevä.

-- Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! -- hän virkkoi. -- Ohhoh,
tämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta
kertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.

-- Aave! Aave! -- huusi rouva du Gua. -- Te hölmöt, sehän on _hän_!
Tuhat riksiä sille, joka tuo minulle tuon lutkan pään!

Neiti de Verneuil kalpeni; mutta saituri hymyili, tarttui hänen
käteensä, veti hänet kiukaan kuvun alle, esti häntä jättämästä
jälkeä kulustaan, johtaen häntä niin ettei hän kajonnut valkeaan,
joka täytti ainoastaan pienen tilan pesän aukosta. Sitten hän painoi
ponninta, ja valurautalevy liikahti paikaltaan. Ja kun heidän
yhteiset vihollisensa tulivat alas kellariin, oli piilopaikan
raskas oviluukku jo melutta sulkeutunut. Parisitar ymmärsi silloin,
minkä tähden poloinen pääoman omistaja aikaisemmin oli tehnyt nuo
sätkähtelevät kalanliikkeet.

-- Kuten huomaatte, neiti, on aave ottanut sinisen toverikseen...

Chouanien kauhistus lienee ollut suuri, sillä kellarissa vallitsi
niin syvä hiljaisuus, että d'Orgemont ja hänen seurassaan oleva
nainen selvästi kuulivat hetken kuluttua heidän kuiskaavan:

-- Ave, sancta Anna Auriaca, gratia plena, Dominus tecum j.n.e.
[Terve, pyhä Aurayn Anna, sinä armosta rikas. Herra olkoon kanssasi.
_Suom_.]

-- He rukoilevat, nuo pölkkypäät! -- huudahti d'Orgemont.

-- Ettekö pelkää, -- sanoi neiti de Verneuil, keskeyttäen kumppaninsa
puheen, -- että ilmaisette meidän piilo...

Vanhan saiturin nauru karkoitti nuoren parisittaren levottomuuden.

-- Tuo rautaluukku on kiinnitetty kymmenen tuuman paksuiseen
graniittilevyyn. Me voimme kuulla heidät, mutta he eivät kuule meitä.

Sitten hän hiljaa tarttuen pelastajattarensa käteen asetti sen raon
kohdalle, josta virtasi sisään raitis ilma, ja parisitar arvasi, että
tuo käytävä oli sovitettu kiukaan savutorveen.

-- Kas, kas! -- virkkoi d'Orgemont. -- Jalkani kirvelevät hiukan! Tuo
_Charretten Tamma_, -- joksi rouva du Guata haukutaan Nantes'ssa,
-- ei ole niin tyhmä, että vastustaisi uskollisten kätyriensä
uskonnollista vakaumusta. Hän hyvin tietää, että elleivät he olisi
niin typeriä, eivät he taistelisi asian puolesta, joka vahingoittaa
heidän etujaan. Nyt tuo naikkonenkin rukoilee. Hän on epäilemättä
soma nähdä rukoilemassa pyhää Annaa. Olisipa parempi, jos hän
ryöstättäisi joidenkin postivaunujen rahat, maksaakseen takaisin
ne neljä tuhatta frangia, jotka on minulle velkaa. Korkoineen,
kuluineen, se nousee ainakin neljään tuhanteen seitsemään sataan
kahdeksaankymmeneen frangiin ja muutamaan centimiin.

Lopetettuaan rukouksensa chouanit nousivat ja poistuivat.
Vanha d'Orgemont painoi neiti de Verneuilin kättä, ikäänkuin
huomauttaakseen hänelle, että vaara sentään yhä oli uhkaamassa.

-- Ei, armollinen rouva, -- huudahti Pille-Miche muutaman hetken
vaiettuaan, -- vaikka jäisitte tähän odottamaan kymmeneksi vuodeksi,
niin he eivät palaa.

- Mutta tuo nainen ei ole lähtenyt täältä, hänen täytyy siis olla
täällä! -- sanoi itsepäisesti _Charretten Tamma_.

-- Ei, hyvä rouva, he ovat sujahtaneet matkoihinsa seinien halki.
Muistakaa, että piru tässä samassa paikassa, silmiemme edestä, vei
mukaansa valan tehneen papin.

-- Kuinka sinä, Pille-Miche, ahne kuin olet, et arvaa, että tuo vanha
saituri on voinut uhrata muutaman tuhannen rakennuttaakseen tämän
holvin alle komeron, jonka aukon joku salainen laitos peittää?

Saituri ja nuori parisitar kuulivat Pille-Michen päästävän leveän
naurun.

-- Totta tosiaan! -- hän virkahti.

-- Jää tänne, -- sanoi rouva du Gua, -- odota heitä ulko-ovella,
-- yhdestä ainoasta pyssynlaukauksesta annan sinulle kaiken, minkä
löydät tämän koronkiskurin aarresäiliöstä. Jos tahdot, että annan
sinulle anteeksi että myit tuon ilonaisen, kun olin käskenyt sinun
tappaa hänet, tottele minua.

-- Koronkiskuri! -- sanoi vanha d'Orgemont, -- enkä kuitenkaan ole
vaatinut hänen lainastaan enempää kuin yhdeksän sadalta. Se on
totta, että minulla on hypoteekkitakaus. Mutta näette, miten hän
osoittaa kiitollisuuttaan. Nähkääs, hyvä neiti, jos Jumala rankaisee
meitä pahasta, piru taas rankaisee meitä hyvästä. Ja ihminen, joka
on asetettu näiden kahden äärimäisyyden väliin, mitään tietämättä
tulevaisuudesta, on aina tehnyt minuun saman vaikutuksen kuin
päätöslasku-esimerkki, jonka tuntematon on löytämätön.

Hän päästi ontolle kaikuvan huokauksen, sillä kulkiessaan
hänen nielunsa läpi ilma tuntui siinä järkyttävän kahta löysää
äänijännettä. Se kolina, joka syntyi, kun Pille-Miche ja rouva du
Gua uudestaan tunnustelivat seiniä, holvia ja lattialaattoja, näytti
rauhoittavan d'Orgemontia, joka tarttui pelastajattarensa käteen,
auttaakseen häntä nousemaan ylös ahtaita kiertoportaita, jotka oli
sovitettu paksun graniittiseinän onkaloon. Kun he olivat kiivenneet
vain parisenkymmentä astuinta, lampun liekki valaisi heikosti heidän
päänsä. Saituri pysähtyi, kääntyi neidin puoleen, tarkasti hänen
kasvojaan, ikäänkuin, olisi visusti tutkinut epäilyttävää vekseliä,
ja päästi hirvittävän huokauksensa.

-- Saattamalla teidät tänne turvaan, -- sanoi hän hetken vaiettuaan,
-- olen täydellisesti korvannut teille sen palveluksen, jonka olette
minulle tehnyt. En siis käsitä, miksi vielä antaisin teille...

-- Herraseni, älkää puhuko sellaista, minä en vaadi teiltä mitään, --
sanoi parisitar.

Nämä sanat ja kenties noiden kauniiden kasvojen ilmaisema ylenkatse
rauhoittivat pienen äijän, sillä hän huokasi uudelleen.

-- Oh, johtamalla teidät tänne, olen tehnyt liiaksi, jotta en
jatkaisi...

Kohteliaasti hän auttoi Marieta nousemaan vielä muutaman, sangen
kummallisesti sijoitetun portaan ja vei hänet, puoleksi mielellään,
puoleksi vastahakoisesti pieneen kammioon, joka oli neljän neliöjalan
laajuinen, ja jota valaisi kattoon ripustettu lamppu. Oli helppo
huomata, että saituri oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin voidakseen
viettää useamman päivän tässä tyyssijassa, jos sisäisen sodan
tapahtumat pakoittaisivat hänet oleskelemaan siinä kauemmin. -- Älkää
lähestykö seinää, voisitte tahrata vaatteenne muurikalkilla! -- sanoi
äkkiä d'Orgemont.

Ja sangen kiireisesti hän asetti kätensä nuoren neidin saalin ja
seinän väliin, joka näytti äsken kalkilla silatulta. Vanhan saiturin
kädenliike aikaansai vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä
hän oli odottanut. Neiti de Verneuil katsoi äkkiä eteensä ja näki
nurkassa eräänlaisen ulkonevan laitoksen, jonka muoto sai hänet
kauhusta huudahtamaan, sillä hän aavisti, että ihmisolento oli
peitetty muuriruukilla ja asetettu pystyyn. D'Orgemont viittasi häntä
pelästyneenä vaikenemaan, ja hänen pienet siniset silmänsä ilmaisivat
yhtä suurta kammoa kuin seurassaan olevan naisen.

-- Hupsu! luuletteko, että minä olen hänet surmannut?... Se on
veljeni, -- hän sanoi muunnellen huokaustaan alakuloisesti. -- Hän
oli ensimäinen valan tehnyt pappi. Tämä oli ainoa tyyssija, jossa hän
oli turvassa chouanien ja muiden pappien raivolta. Vainota kunnon
miestä, joka niin suuresti harrasti järjestystä! Hän oli minua
vanhempi, hänellä yksin oli kärsivällisyyttä opettaa minua laskemaan
kymmenysluvuilla. Oh, hän oli hyvä pappi. Hänellä oli taloudellista
aistia ja hän osasi säästää. Hän kuoli neljä vuotta sitten, en tiedä,
mihin tautiin. Mutta papeilla, nähkääs on tapana aika-ajoin polvistua
rukoilemaan, ja hän ei kenties tottunut olemaan pystyasennossa tässä
komerossa, kuten minä... Piiloitin hänen ruumiinsa tuohon soppeen,
sillä muualla he olisivat kaivaneet sen ylös haudasta. Kerran voin
kai haudata hänet vihittyyn maahan, kuten tuo miesparka huomautti,
joka ainoastaan pelon pakoittamana teki valan.

Kyynel vierähti esiin pienen vanhuksen silmästä, ja hänen punainen
valetukkansa näytti silloin hiukan vähemmän rumalta nuoresta
naisesta, joka kääntyi poispäin kunnioituksesta tätä salaista surua
kohtaan. Mutta tästä osanotosta huolimatta d'Orgemont sanoi vielä:

-- Älkää lähestykö seinää, te...

Ja hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin
silmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta
tämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt
keuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta
luoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista
osista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut
ne hopea- ja kultasäkeistä.

Jo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa.
Tosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen
kasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi
siitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan.
Mutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta
sisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota
hänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän
valkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen
tumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia
veriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman
merkki.

-- Oletteko naimisissa? -- hän kysyi värähtelevällä äänellä.

-- En ole, -- vastasi parisitar hymyillen.

-- Onhan minulla vähän omaisuutta, -- virkkoi saituri huoaten, --
vaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten
te, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, -- hän
katsahti pelästyneenä ympärilleen. -- Kaiken tämän voin testamentata
toiselle... Ja jos te tahdotte...

Vanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin
intohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil
kieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että
saituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata
salaisuutensa toisen minänsä sydämeen.

-- Raha! -- sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka
uhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja
suuttuneeksi, -- raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme
kertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun
hylkäämäni kullan.

-- Älkää lähestykö sei...

-- Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata
katsetta, -- hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.

-- Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta
ajatelkaa nyt toki...

-- Ajatelkaa, -- keskeytti neiti de Verneuil, -- että juuri kuulin
tässä lähellä äänen, jonka pieninkin kaiku minun mielestäni on
suurempiarvoinen kuin kaikki teidän rikkautenne.

-- Te ette niitä tunne...

Ennenkuin saituri oli voinut estää, Marie lykkäsi sormellaan sivulle
pienen väritetyn piirroksen, joka kuvasi Ludvig XV:ttä hevosen
selässä istuvana, ja sen takana olevasta reiästä hän äkkiä näki alla
olevassa huoneessa markiisin, joka juuri latasi isoa vallipyssyä.
Se pieni levy, jolle tuo kuva oli liimattu, näytti peittävän
reikää, joka muodosti kuvion komeron alapuolella olevan huoneen
kattokoristeissa, missä kuningasmielinen kenraali epäilemättä nukkui.
D'Orgemont lykkäsi mitä varovaisimmin paikoilleen vanhan piirroksen
ja katsoi ankarasti nuoreen tyttöön.

-- Älkää lausuko sanaakaan, jos henkenne on teille rakas. Muuten, --
hän jatkoi hetken vaiettuaan, -- ette ole heittänyt iskukoukkuanne
varsin pieneen alukseen. Tiedättekö, että markiisi de Montauranilla
on sadan tuhannen frangin tulot vuokralle annetuista maatiloista,
joita ei ole myyty? Eräs konsulin julkaisema päätös, jonka luin
_Ille-et-Vilainen Maanantai-lehdessä_, on juuri peruuttanut
takavarikkoon ottamisen. Kas, kas, epäilemättä tämän kuultuanne
pidätte tuota poikaa entistään kauniimpana. Silmänne kiiltävät kuin
kaksi uuden uutukaista kultarahaa.

Neiti de Verneuilin katseet olivat ruvenneet vilkkaasti säihkymään,
hänen kuultuaan tuon tutun äänen kaiun. Hänen seisoessaan siinä
ikäänkuin uponneena hopeakaivokseen, elpyi äkkiä hänen henkensä, joka
oli ollut viime tapahtumien lamauttama. Hän näytti tekevän synkän
päätöksen ja huomaavan sen toteuttamiskeinot.

-- Sellaisesta ylenkatseesta ei koskaan voi toipua, -- hän ajatteli,
-- ja jos hän ei enää voi minua rakastaa, tahdon hänet surmata... Ei
yksikään nainen tule häntä omistamaan.

-- Herra markiisi, -- vastusti abotti Gudin ylimielisenä, --
te häpäisette koko Bretagnen, jos annatte nuo tanssijaiset
Saint-James'issa. Saarnaajat voivat kiihoittaa kyliemme asukkaiden
mielet, eivätkä tanssimestarit... Ottakaa käteen pyssy, älkääkä
viulua.

-- Herra abotti, olette kyllin älykäs ymmärtääksenne, etten
puoluelaistemme yleiskokouksessa voi saada selville, mitä heidän
avullaan voin toteuttaa. Pidot tuntuvat minusta paljon edullisemmalta
tilaisuudelta heidän kasvojensa tutkimiseen ja aikeittensa
tuntemiseen kuin kaikki salainen urkinta, jota muuten kammoksun;
panemme heidät lasi kädessä lausumaan, mitä ajattelevat.

Marie säpsähti, kuullessaan nämä sanat, sillä nyt hänessä heräsi
tuuma mennä näihin kemuihin ja niissä toimeenpanna kostonsa.

-- Pidättekö minua typeränä, saarnatessanne minulle tanssin
turmiollisuudesta! -- virkahti Montauran. -- Ettekö te kaikki
mielellänne esiintyisi chaconne-tanssissa, päästäksenne täysiin
oikeuksiinne "Uskon isien" uudessa arvossa?... Ettekö tiedä, että
bretagnelaiset kirkosta tullessaan menevät tanssiaisiin? Ettekö
tiedä, että herrat Hyde de Neuville ja d'Andigné viisi päivää sitten
ovat neuvotelleet ensimäisen konsulin kanssa jälleen kohottaakseen
valtaistuimelle hänen majesteettinsa Ludvig XVIII:n? Kun tänä hetkenä
valmistaudun syöksymään niin uhkarohkeaan yritykseen, tapahtuu se
yksinomaan sentähden, että tahdon jouduttaa tapahtumien ratkaisua
raudoitettujen saappaittemme voimalla. Ettekö ole kuullut, että
kaikki Vendéen, jopa Fontainen päälliköt puhuvat alistumisesta? Oh,
herraseni, ilmeisesti on petetty ruhtinaita Ranskan oikeaan tilaan
nähden. Se uskollisuus, josta heille on puhuttu, on itsekästä laatua.
Herra abotti, kun olen pistänyt jalkani vereen, en tahdo upota siihen
vyötäisiin asti, muuten kuin varmana tuloksesta. Olen antautunut
palvelemaan kuningasta, enkä muutamia huimapäitä, en muutamia yli
korvien velkaantuneita, kuten Rifoël, en kärventäjiä...

-- Sanokaa suoraan abotteja, jotka ylläpitääkseen sotaa kiskovat
veroa maanteiltä! -- keskeytti abotti Gudin.

-- Miksi en sitä sanoisi? -- vastasi markiisi katkerasti. -- Sanonpa
vielä enemmänkin: Vendéen sankarilliset ajat ovat ohi.

-- Herra markiisi, saattepa nähdä, että osaamme tehdä ihmeitä ilman
teitä.

-- Niin, sellaisen kuin esim. Marie Lambrequinin ihmeen, -- huomautti
markiisi nauraen. -- Mutta puhukaamme tyynesti, ilman vihaa, abotti!
Tiedän, että te panette henkenne alttiiksi ja että ammutte sinisen
yhtä hyvin kuin lausutte rukouksen. Ja Jumalan avulla toivon
kohottavani teidät niin korkeaan asemaan, että hiippa päässä olette
kuninkaan kruunauksessa.

Tämä viime lause epäilemättä vaikutti tenhoten abottiin, sillä hän
kolhautti karbiini-pyssyään ja huudahti:

-- Minulla on taskuissani viisikymmentä patruunaa, herra markiisi, ja
henkeni kuuluu kuninkaalle!

-- Siinä näette vielä yhden velallisistani, -- sanoi saituri neiti
de Verneuilille. -- En nyt tarkoita noita viittä tai kuuttasataa
riksipahaista, jotka hän on lainannut minulta, vaan verivelkaa, joka
kerran, toivomme, on maksettava. Ei koskaan voi tapahtua niin suurta
onnettomuutta, kuin mitä toivon tuolle kirotulle jesuiitalle. Hän oli
vannonut surmaavansa veljeni ja nosti koko maakunnan häntä vastaan.
Miksi? Siksi, että veli-parkani oli pelännyt uusia lakeja!...

Sitten hän painoi korvansa erääseen piilopaikkansa seinään ja sanoi:

-- Nyt he lähtevät kaikki matkoihinsa, nuo roistot. He kai aikovat
vielä toimeenpanna jonkun ihmeen! Kunhan eivät vaan koeta hyvästellä
minua, kuten viime kerralla, sytyttämällä talon palamaan!

Noin puolen tunnin kuluttua, jonka ajan neiti de Verneuil ja
d'Orgemont olivat katselleet toinen toistaan, kuin jos kumpikin
heistä olisi katsellut kuvaa, kuului Galope-Chopinen karkea ääni
hiljaa sanovan:

-- Nyt ei enää ole vaaraa, herra d'Orgemont. Mutta tällä kertaa olen
rehellisesti ansainnut nuo kolmekymmentä riksiäni!

-- Lapsukaiseni, -- sanoi saituri neidille, -- vannokaa minulle, että
pidätte silmänne suljettuina.

Neiti de Verneuil peitti toisella kädellä silmänsä. Mutta varmuuden
vuoksi vanhus sammutti lampun, tarttui pelastajatartaan kädestä ja
auttoi häntä astumaan seitsemän tai kahdeksan porrasta ahtaassa
käytävässä. Muutaman minuutin kuluttua hän sitten, hellitti hänen
kätensä, ja neiti de Verneuil huomasi olevansa siinä huoneessa,
josta markiisi de Montauran juuri oli lähtenyt ja joka oli saiturin
asuinhuone. -- Rakas lapsi, -- sanoi hänelle vanhus, -- nyt voitte
lähteä. Älkää katselko noin ympärillenne. Varmaankaan teillä ei ole
rahaa? Tästä saatte kymmenen riksiä. Niiden joukossa on kuluneita,
mutta silti ne käyvät täydestä. Poistuessanne puutarhasta, näette
polun, joka johtaa kaupunkiin, eli kuten nyttemmin sanotaan, piiriin.
Mutta chouanit ovat paraillaan Fougères'ssa, eikä ole luultavaa, että
heti voitte päästä sinne sisälle; voitte siis tarvita turvapaikan.
Painakaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon, ja käyttäkää sitä
hyväksenne ainoastaan äärimäisessä hädässä. Sen tien varrella, joka
Gibarryn laakson kautta johtaa Nid-aux-Croc'iin, näette maalaistalon,
missä asuu Galope-Chopine. Menkää sisälle majaan ja sanokaa hänen
vaimolleen: "Päivää, Bécanière", ja tuo kelpo Barbette tulee
piiloittamaan teidät. Jos Galope-Chopine huomaa teidät, hän joko
luulee teitä aaveeksi, jos on yö, tai nuo kymmenen riksiä saavat
hänet heltymään, jos on päivä. Hyvästi, laskumme ovat selvät... Jos
tahtoisitte, -- hän lisäsi, osoittaen kädellään taloa ympäröiviä
peltoja, -- kaikki tämä olisi teidän!

Neiti de Verneuil loi kiitokseksi katseen tähän omituiseen olentoon,
ja saituri päästi tämän johdosta huokauksen, joka säveliltään oli
hyvin vaihteleva.

-- Epäilemättä maksatte minulle takaisin kymmenen riksiäni;
huomatkaa, etten puhu koroista -- nämä teidän tulee suorittaa minun
tiliini mestari Patrat'lle, Fougères'n notariolle, joka, jos niin
haluatte, kirjoittaa naimakontrahtimme, sydänkäpyseni... Hyvästi.

-- Hyvästi, -- sanoi parisitar, viitaten hänelle kädellään
jäähyväisiksi.

-- Jos tarvitsette rahaa, -- huusi saituri hänen jälkeensä, --
lainaan sitä teille, jos maksatte korkoa viisi sadalta! Niin,
ainoastaan viisi sadalta... Sanoinko, viisi?

Parisitar ei enää kuullut, hän kun oli rientänyt pois.

-- Hän näytti kunnon tytöltä, -- mörähti d'Orgemont itsekseen; --
mutta joka tapauksessa muutan kamiinini salaisuuden.

Sitten hän otti kahdentoista naulan leivän ja liikkiön ja palasi
piilopaikkaansa.

       *       *       *       *       *

Kävellessään vapaassa luonnossa neiti de Verneuil tunsi uudelleen
elpyvänsä. Viileä aamuyön ilma virkisti hänen kasvojaan, joita hänen
mielestään muutaman tunnin ajan tukahuttava ummehtunut kuumuus
oli kärventänyt. Hän koetti löytää saiturin neuvomaa tietä, mutta
sittenkuin kuu oli laskenut, oli tullut niin pilkkosen pimeä, että
hänen täytyi astua umpimähkään. Mutta pian hän rupesi pelkäämään,
että syöksyisi kuiluihin, ja tämä pelasti hänen henkensä, sillä hän
pysähtyi äkkiä aavistaen, että vankka maa loppuisi hänen jalkainsa
alta, jos hän astuisi vielä askeleenkin eteenpäin.

Viileämpi tuuli, joka liehutteli hänen hiuksiaan, vaisto, kaikki
viittasi siihen, että hän oli Pyhän Sulpicen kallioiden jyrkänteen
reunalla. Hän takertui käsivarsillaan puuhun ja odotti hyvin
levottomana aamunkoittoa, sillä hän kuuli aseiden kalsketta, hevosten
kavioiden kopinaa ja ihmisääniä. Hän sai kiittää yön pimeyttä siitä,
että se suojeli häntä joutumasta chouanien käsiin, varsinkin jos he,
kuten saituri oli sanonut, piirittivät Fougères'n.

Yöllä viritettyjen merkkitulien tavoin ilmestyi himmeän punainen
hohde vuorten huipuille, joiden juuria peitti sinervä hämärä, mikä
vastakohtana erosi laakson yli liihoittavista ruskopilvistä. Pian
alkoi rubiininpunainen kiekko hitaasti kohota taivaanrannalle.
Taivaanholvi tunnusti sen valtiaakseen. Maiseman vaihtelevat kummut
ja alangot, Pyhän Leonardin tapuli, kalliot, varjoon piiloittautuneet
niityt tulivat taas vähitellen näkyviin, ja huipuilla kasvavat
puut kuvastuivat selväpiirteisinä heräävän aamun punaa vasten.
Aurinko vapautui ylevänä tulen, keltamullan ja safiirin-värisistä
pilvenjuovista. Voimakas valo levisi sopusointuisin tasaisin aalloin
kukkulalta kukkulalle, laaksosta laaksoon. Pimeä haihtui, päivä
valtasi luonnon. Pistelevän viileä tuuli liikkui ilmassa, linnut
lauloivat, elämä heräsi kaikkialla.

Mutta tuskin oli nuori nainen ehtinyt kiinnittää katseensa tähän
jalkojensa juuressa leviävään omituiseen, avaraan maisemaan, kun hän
huomasi näillä kostean ilman täyttämillä seuduilla usein esiintyvän
ilmiön: usva levisi liinaverhojen tavoin, täyttäen laaksot, nousten
korkeimmillekin huipuille, kätkien ihanan vuoriseudun lumivalkoisen
vaipan alle. Seuraavassa tuokiossa neiti de Verneuil luuli näkevänsä
edessään tuollaisen jäätikkömeren, joka peittää alppeja. Sitten
tämä utuinen ilmakehä pani liikkeelle aaltoja, kookkaita kuin
valtamerellä, nosti läpitunkemattomia harjoja, jotka notkuivat
pehmeästi, sitten taas temmelsivät rajusti, saivat auringonpaisteessa
heleän ruusunpunaisen hohteen, siellä täällä välkkyen läpikuultavina
kuin hopeinen lammen pinta. Äkkiä pohjatuuli puhalsi tähän utukuvaan
ja hajoitti sumun, joka hopeansekaisena kasteena satoi alas
nurmikoille.

Silloin saattoi neiti de Verneuil nähdä äärettömän ruskean
ainemöhkäleen Fougères'n kallioilla: seitsemän tai kahdeksansataa
chouania vilisi Pyhän Sulpicen esikaupungissa kuin muurahaiset
pesässään. Ja linnan ympäristöä, jota miehitti kuin taikavoimasta
ilmestynyt kolmeen tuhanteen nouseva joukko, ahdistettiin hurjasti.
Tämä nukkuva kaupunki olisi huolimatta vihannoivista valleistaan
ja vanhoista harmaista torneistaan kukistunut, ellei Hulot olisi
valvonut. Vallihaudassa olevan törmän taakse piiloitettu patteri
vastasi chouanien linnoitusta vastaan suuntaamaan ensi tuleen,
tähtäämällä heihin sivulta linnaan johtavalla tiellä. Kartessitykki
pyyhkäisi yli tien, puhdistaen sen vihollisista. Sitten Pyhän
Sulpicen portista eräs komppania teki hyökkäyksen, käytti hyväkseen
chouanien hämmästystä, järjestyi rintamaksi tiellä ja avasi heitä
vastaan murhaavan tulen.

Chouanit eivät yrittäneet vastarintaa, he kun näkivät linnan muurien
täyttyvän sotilaista, ikäänkuin näyttämö-mestari olisi loihtinut
niihin sinisiä juovia, ja kun huomasivat, että linnoituksen tykit
suojelivat tasavaltalaisia sotureita. Tällä välin toiset chouanit,
joilla oli hallussaan pieni Nançonin laakso, olivat kiipeämällä
kulkeneet kalliosolien poikki ja saapuneet kaupungin kävelypaikalle,
jonka rinnettä nousivat ylös. Se oli pian kokonaan vuohennahkojen
peitossa, jotka saattoivat sen ajan tummentaman ruskean olkihatun
näköiseksi. Samassa kuului kovia paukauksia siitä osasta kaupunkia,
joka oli Couësnon-laakson puolella. Ilmeisesti Fougères, jota
ahdistettiin joka taholta, oli kokonaan saarrettu. Kallion itäisellä
rinteellä näkyvä tuli tiesi lisäksi, että chouanit sytyttivät
esikaupungit palamaan.

Kuitenkin kinsteri-, olki- ja pärekatoista kohoavat tulikielekkeet
katosivat pian, ja muutamat mustat savupatsaat osoittivat, että
tulipalo oli sammumaisillaan. Valkeat ja ruskeat savuhattarat
peittivät vielä kerran neiti de Verneuililtä tämän näyn, mutta
tuuli hajoitti emien pitkää nämä ruudinsavupilvet. Tasavaltalaisten
päällikkö oli muuttanut patterinsa kanuunojen ampumasuunnan siten,
että se suoran linjan tavoin hallitsi järjestänsä Nançonin laaksoa,
Kuningattaren portaita ja kallioita, ja kävelypuistikon huipulta hän
saattoi huomata, kuinka erinomaisesti hänen ensimäiset määräyksensä
toteutettiin. Kaksi Pyhän Leonardin portin vahdistoon asetettua
tykkiä tuhosi sen lähelle sijoittuneet chouanit, ja samanaikuisesti
Fougères'n kansalliskaarti, joka kiireisesti oli rientänyt
kirkkotorille, lopullisesti karkoitti vihollisen.

Tätä taistelua ei kestänyt täyttä puolta tuntia, eikä se uhreina
ollut vaatinut sinisiltä edes sataa miestä. Chouanit lyötyinä ja
muserrettuina peräytyivät Garsin määräyksestä joka taholla; heidän
päällikkönsä rohkea yritys oli siis rauennut, ja tämä tapahtui hänen
tietämättään, Vivetièren selkkauksen tähden, joka oli ollut syynä
siihen, että Hulot salaa oli tullut Fougéres'en. Tykistö oli saapunut
sinne vasta sinä yönä; sillä pelkkä tieto, että sinne tuotiin
ampumavaroja, olisi ollut riittävä syy Montauranille luopumaan tästä
yrityksestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan, niin pian kuin siitä
oli saatu vihiä. Hulot oli yhtä halukas antamaan Garsille varoittavan
opetuksen, kuin Gars toivoi hyökkäyksensä onnistumista, voidakseen
vaikuttaa ensimäisen konsulin päätöksiin.

Ensi kanuunan paukkuessa markiisi oivalsi, että olisi ollut
mieletöntä itserakkaudesta jatkaa epäonnistunutta yritystä.
Estääkseen hyödytöntä chouanien tuhoamista hän joutuin lähetti
seitsemän tai kahdeksan airutta nimenomaisin määräyksin peräytymisen
toimeenpanemisesta kaikilla eri asemilla. Kun Hulot oli huomannut
vastustajansa neuvottelijajoukon ympäröimänä, johon kuului rouva
du Guakin, suuntasi hän heitä vastaan Pyhän Sulpicen kallioille
tuiman tykkitulen. Mutta tuo paikka oli niin taitavasti valittu,
että nuori päällikkö oli täysin turvassa, ja nyt Hulot äkkiä vaihtoi
osaa, muuttuen ahdistetusta hyökkääjäksi. Ja heti kun markiisin ensi
liikkeet ja tarkoitukset kävivät selville, linnan muurien juurelle
asetettu komppania ryhtyi katkaisemaan chouaneilta peräytymistien
siten, että miehitti Nançonin laakson yläsuun.

Vihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien
sotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa
kohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä,
jotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen
Fougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta
miehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia,
missä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten
ne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin,
näyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin
oikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin
osuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.

Mutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle
niin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti
itsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu,
sai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet.
Nyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt
niin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja
kaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli
välttänyt niin monet vaarat.

Tämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen
mielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään
tapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella
riehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan.
Huomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi
ja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen.
Kallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä,
missä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella
maan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat
vuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni.
Chouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien
pensaiden suojaan.

Neiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan
kallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne
johtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät
hallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de
Verneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen
paksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen
hyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä
Pyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella,
hän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen
taloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun
ajaksi.

Tämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän
vastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman
tunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en.
Todennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana.
Chouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli
pyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua
häneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli
hänen merkkipaalunaan.

Se polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan,
jonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan
peittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän
vajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin
puimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi
yhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden,
kulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen
pihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.

Tältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa
korkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat,
kanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään.
Maalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat
asukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän
kallion huipulle.

Majan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko
joukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon.
Näillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan
multapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän
pihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi
lahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa
myöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän
tämän maakunnan kuvaukseen.

Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren
sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion
juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat
kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja
pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista
seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty
kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien
muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen
eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus,
teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.

Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia
edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari
peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan,
kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet
maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä
seuduilla juhlallisesti sanovat _asunnoksi_ ylhäisten herrojen
linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä
hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan
rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut,
että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan
vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka
tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin
olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.

Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen.
Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia
ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa
puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn
perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu
muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen
muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna,
mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat
lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa,
että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin
sisälle päästäminen.

Kun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti
narisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä
majasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat
murtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän
arentitalon sisusta -- sillä se oli todella arentitalo -- vastasi
täydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen,
oliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä
vartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka
näytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan
kasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät
vilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille
valuvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko
hänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä,
joka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen
kaunis.

-- Missä äitisi on? -- kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan
hänen silmiään.

Tämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin
ankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun
välillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset
maanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään
paikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään
näin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä
toimitti sen tarkastuksen.

Se huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa.
Silmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka
kupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta,
vaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä,
ja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty
Neitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de
Verneuil kaiverretun nämä sanat:

    Äiti Jumalan oon jalon,
    suojelija tämän talon.

Veistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä
kuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden
sarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja
muutamia astioita sisältävä arkku -- siinä jotenkin Galope-Chopinen
huonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja
sen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät
tummalta vanhalta mahongilta.

Suunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla
neiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä
kosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven
yhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä
täysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti
katseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli
näkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot -- niin tiheään riippui
katosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa
oli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita
ruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista
voita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka
vivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.

Marien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta
samassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko
ennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun
tuo vaimo samassa ilmestyi.

-- Hyvää päivää, Bécanière, -- sanoi parisitar hänelle, voimatta
pidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat
mieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.

-- Kas, tulette d'Orgemontin luota, -- virkkoi Barbette, joka ei
näyttänyt erittäin alttiilta palvelukseen.

-- Minne piiloitatte minut, sillä chouanit ovat tuossa tuokiossa
täällä...

-- Tuonne!... -- sanoi Barbette, ollen yhtä hämmästynyt tuon olennon
kauneudesta kuin omituisesta puvusta, olennon, jota ei rohjennut
lukea sukupuoleensa kuuluvaksi. -- Tuonne, papin komeroon.

Hän vei hänet vuoteensa päänpuolelle ja käski hänen astumaan sen
päädyn ja seinän väliseen solaan. Molemmat tyrmistyivät nähdessään
oudon miehen hypähtävän lokaiselle pihalle. Tuskin oli Barbettella
aikaa irroittaa vuoteesta uudin ja peittää sillä Marie, kun hänen
edessään seisoi pakosalla oleva chouani.

-- Muoriseni, mihin voi täällä piiloittautua? Olen kreivi de Bouvan.

Neiti de Verneuil säpsähti tuntiessaan sen pöytävieraan äänen, jonka
lausumat harvat sanat, mitkä olivat jääneet hänelle salaisuudeksi,
olivat aikaansaaneet Vivetièren linnassa tapahtuneen onnettomuuden.

-- Hyvä herra, kuten näette, ei täällä ole mitään piilopaikkaa!
Parasta on, että minä tästä lähden ulos, silloin voin olla vahtina.
Jos siniset tulevat, annan merkin. Jos jään tänne, ja jos he tapaavat
minut teidän seurassanne, he polttavat taloni.

Ja Barbette lähti ulos tuvasta, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi
älyä yhdistää kahden vihollisen etua, joilla oli yhtä suuri oikeus
piilopaikkaan sen kaksinaisen osan nojalla, jota hänen miehensä
näytteli.

-- Minulla ei ole jälellä enempää kuin kaksi panosta, -- sanoi kreivi
epätoivoissaan, -- mutta siniset ovatkin jo kulkeneet kauemmaksi.
Mutta olisinpa huutavassa hukassa, jos he palaavat tätä tietä ja jos
heidän päähänsä pistää tarkastaa vuoteen alustaa.

Ajattelematta kreivi asetti pyssynsä sen patsaan viereen, jonka
takana Marie seisoi vihreän sarssi-uutimen peittämänä, ja kumartui
nähdäkseen, mahtuiko vuoteen alle. Ehdottomasti hän silloin oli
näkevä pakolais-naisen jalat; mutta tänä epätoivoisena hetkenä
tuo nainen tarttui pyssyyn, hypähti äkkiä esiin majan permannolle
ja uhkasi aseellaan kreiviä. Tämä purskahti nauruun tuntiessaan
parisittaren; sillä piiloutuessaan Marie oli ottanut päästään
leveälierisen chouani-hattunsa, ja hänen hiuksensa valuivat esiin
tuuheina pitsihuivin alta.

-- Älkää naurako, kreivi, olette minun vankini. Jos vähääkään
liikahdatte, saatte kokea, mihin kykenee loukattu nainen.

Sinä hetkenä, jona kreivi ja Marie katsoivat toisiinsa, ollen
erilaisten mielenliikutusten valtaamat, kuului sekavia ääniä ulkoa
kallioilta:

-- Pelastakaa Gars! hajaantukaa! Pelastakaa Gars! Hajaantukaa!...

Barbetten ääni hallitsi ulkoa kuuluvaa meteliä, ja majassa olevat
viholliset kuulivat hänen sanansa hyvin erilaisin tuntein, sillä hän
puhui enemmän heille kuin pojalleen.

-- Etkö näe sinisiä? -- huusi Barbette terävästi. -- Joudutko tänne,
nulikka, tai tulen tästä minä sinua noutamaan! Tahdot kai siis saada
luodin pääkalloosi? No, matkoihisi heti!...

Näiden pikkutapausten aikana, jotka nopeasti seurasivat toisiaan,
eräs sininen hypähti piharapakkoon.

-- Beau-Pied! -- huusi hänelle neiti de Verneuil. Beau-Pied riensi
saapuville ja tähtäsi kreiviin paremmin kuin hänen pelastajattarensa
oli tehnyt.

-- Herra ylimys, -- sanoi soturi purevan ivallisesti, -- pysy
alallasi, tai minä paiskaan sinut kädenkäänteessä maan tasalle kuin
Bastiljin.

-- Herra Beau-Pied, -- sanoi neiti de Verneuil mairittelevalla
äänellä, -- te vastaatte tästä vangista. Menetelkää miten tahansa,
mutta teidän täytyy tuoda hänet terveenä ja vioittumattomana minun
käsiini Fougères'ssa.

-- Ymmärrän, armollinen neiti.

-- Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?

-- Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de
Verneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti
sanoessaan vangilleen:

-- Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!

Sitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen
hattunsa.

-- Huomaan, joskin liian myöhään, -- sanoi katkerana kreivi de
Bouvan, -- ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden
kunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.

-- Herra ylimys, -- huusi ankarana Beau-Pied, -- ellet tahdo, että
kiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan
pahaa sanaa tästä kauniista naisesta!

Neiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka
yhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan
viimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua
kiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa
Nançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen
rauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta.
Neiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista,
johon tuo polku päättyi.

Asukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen
etäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän,
odottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret
sen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen
pukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame
rytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen
kostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän
parisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien
keskusteluaiheena.

Ollen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut
emäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen
keventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.

-- En ole kuollut, lapsukaiseni, -- sanoi Marie. -- Oi, halusin
Parisista lähtiessäni mielenliikutuksia... ja nyt on minulla niitä
ollut! -- hän virkkoi hetken vaiettuaan.

Francine aikoi lähteä huoneesta tilaamaan ateriaa, huomauttaen
emännälleen, että hänellä epäilemättä oli kova nälkä.

-- Oh, -- sanoi neiti de Verneuil, -- kaikkein ensiksi kylpy...
kylpy!... Ennen kaikkea täytyy siistiä itsensä.

Francine oli kovin hämmästynyt kuullessaan emäntänsä kysyvän kaikkein
hienomuotisimpia pukuja, jotka Francine oli pannut matkalaukkuihin.

Syötyään aamiaista Marie pukeutui, noudattaen niin suurta
tunnollisuutta ja huolta kuin nainen suinkin voi uhrata tähän
tärkeään tehtävään silloin kun hänen on määrä näyttäytyä
tanssijaisissa rakkaan henkilön edessä. Francine ei voinut käsittää
emäntänsä ivansekaista iloisuutta. Se ei ollut rakkauden tuottamaa
iloa -- nainen ei tässä suhteessa pety -- se oli pidätettyä
vahingoniloa, joka ei ennustanut mitään hyvää.

Marie järjesti itse ikkunaverhojen poimut ja katsahti samalla
edessään leviävää vaihtelevaa näköalaa, sitten hän lähensi leposohvan
kamiiniin, asetti sen siten, että sille lankesi hänen kasvoilleen
edullinen valaistus ja käski Francinen hankkia kukkia, antaakseen
huoneelle juhlaleiman. Kun Francine oli tuonut kukat, Marie ohjasi
niiden ryhmityksen ja asettamisen mitä aistikkaimmin. Luotuaan
viimeisen tyytyväisyyttä uhkuvan katseen huoneustoonsa, hän käski
Francinen mennä vaatimaan päälliköltä hänen vankiaan. Hän laskeutui
hekkumalliseen asentoon sohvalle, yhtä paljon levätäkseen, kuin
näyttääkseen sulavalta ja heikolta, mikä eräissä naisissa vaikuttaa
vastustamattomasti.

Pehmeä raukeus, jalkojen kiihoittava asema, niiden kärjet kun tuskin
pistivät esiin hameenhelman alta, kankeudesta vapaa ryhti, kaulan
kaarevuus, kaikki siihen luettuna hoikat sormet, jotka jasmiini-vihon
tavoin riippuivat patjalla -- kaikki yhdessä hänen katseensa kanssa
oli omiaan vaikuttamaan tenhoavasti. Hän poltti haju-aineita,
levittääkseen ilmaan tuollaista tuoksua, joka niin voimakkaasti
kiihoittaa miehen hermoja ja valmistaa niitä voittoja, joita naiset
tahtovat saavuttaa, niitä suorastaan tavoittelematta.

Muutama hetki myöhemmin vanhan soturin raskaat askeleet kaikuivat
viereisessä huoneessa.

-- No, herra päällikkö, missä on vankini?

-- Olen juuri komentanut esille kaksitoista-miehisen joukon ampumaan
hänet miehenä, joka on vangittu ase kädessä.

-- Te olette ryhtynyt toimenpiteisiin, kun on kysymys minun
vangistani! -- sanoi parisitar. -- Kuulkaahan, päällikkö: jos en
erehdy teidän kasvoihinne nähden, ei ihmisen kuolema taistelun
jälkeen ole sellainen seikka, joka teille tuottaisi tyydytystä.
No niin, jättäkää minun huostaani tuo chouani, ja siirtäkää hänen
mestauksensa, minä otan kaiken vastuulleni. Vakuutan teille,
että tämä ylimys on käynyt minulle hyvin tärkeäksi henkilöksi
ja että me hänen avullaan tulemme toteuttamaan tuumamme. Muuten
tämän chouani-amatöörin surmaaminen olisi yhtä mieletön teko kuin
ilmapallon ampuminen, kun neulanpistos riittää tyhjentämään sen
ilmasta. Jättäkää Herran nimessä julmuudenteot ylimysten asiaksi
-- tasavaltalaisten tulee olla jalomieliset. No niin... antakaa
noiden kahdentoista sotamiehen lähteä pienelle kävelylle ja tulkaa
minun luokseni päivällisille yhdessä vankini kanssa. Päivää on vaan
tunti jälellä, ja näette, -- hän lisäsi hymyillen, -- että jos vielä
viivyttelette, menettää pukuni kaiken vaikuttavaisuutensa.

-- Mutta, neitiseni... -- soperteli päällikkö hämmästyneenä.

-- No, mitä? Odotan teitä. Olkaa varma siitä, ettei tuo kreivi pääse
käsistänne. Ennemmin tai myöhemmin tuo suuri perho tulee polttamaan
siipensä nuotiotulienne liekeissä.

Päällikkö kohautti hiukan olkapäitään kuin mies ainakin, jonka on
kaikesta huolimatta pakko totella kauniin naisen oikkuja, ja puolen
tunnin kuluttua hän palasi, kreivi de Bouvan mukanaan.

Neiti de Verneuil teeskenteli ihmetystä näiden molempien vierasten
saapuessa ja oli häpeävillään sitä, että kreivi oli nähnyt hänet niin
huolimattomassa asennossa. Mutta huomattuaan aatelismiehen silmistä,
että ensi vaikutus oli saavutettu, hän nousi ja huolehti vieraistaan,
täynnä täydellistä suloa ja kohteliaisuutta. Hänen asennoissaan ei
ollut mitään tutkittua eikä väkinäistä, hymyily, astunta ja ääni
ei ilmaissut tarkoittelua eikä hänen salaisia tuumiaan. Kaikki oli
sopusointuisaa, eikä yksikään liian huomiota herättävä piirre pannut
ajattelemaan, että hän olisi teeskennellyt sellaisten piirien tapoja,
joissa ei olisi elänyt.

Kun kuningasvallan kannattaja ja tasavaltalainen olivat istuutuneet,
hän katsoi kreiviin ankarasti. Tämä aatelismies tunsi tarpeeksi
naiset tietääkseen, että tätä naista kohtaan toimeenpantu loukkaus
oli tuottava kuolemantuomion. Tästä aavistuksesta huolimatta hän ei
ollut iloinen eikä surullinen, vaan näytti mieheltä, joka ei usko
äkillisiin ratkaisuihin. Pian hänestä tuntui naurettavalta pelätä
kuolemaa kauniin naisen edessä. Muuten Marien ankara ilme herätti
hänessä pelastuksen tuumia.

"Kuka tietää", hän ajatteli, "eikö saavutettavissa oleva kreivillinen
kruunu miellytä häntä enemmän kuin markiisin kruunu, jonka hän on
menettänyt?... Montauran on kuiva kuin tikku, ja minä..."

Tämä tuumiskelu houkutteli hänen kasvoilleen itsetyytyväisen ilmeen.

Nämä valtioviisaat mietteet olivat vallan turhat. Ne mieltymyksen
tunteet, joita kreivi aikoi neiti de Verneuilin edessä teeskennellä,
muuttuivatkin rajuksi intohimon liekiksi, jota tuo vaarallinen
naisolento mielihyvällä lietsoi.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- te olette minun vankini, ja
henkenne on minun vallassani. Mutta kuolemantuomionne pannaan
täytäntöön ainoastaan minun suostumuksellani... mutta olen liian
utelias, antaakseni ampua teidät nyt.

-- Entä jos itsepäisesti vaikenisin? -- vastasi kreivi iloisena.

-- Kunniallisen naisen edessä, kenties, mutta huonomaineisen
naisen!... kuinka se tulisi kysymykseenkään, herra kreivi, sehän on
suorastaan mahdotonta.

Nämä sanat, jotka uhkuivat katkeraa ivaa, hän vihelsi, kuten Sully
sanoi puhuessaan herttuatar de Beaufortista, niin terävällä nokalla,
että aatelismies hämmästyi, eikä voinut muuta kuin katsella julmaa
vastustajatartaan.

-- Kas tässä, -- parisitar jatkoi ilkkuen, -- jotta en todistaisi
vääriksi sanojani, tahdon olla, kuten nuo olennot, _hyväsydäminen_.
Aluksi siis, tässä on pyssynne.

Hän ojensi hänen aseensa lempeän ilakoivana.

-- Kautta aatelismiehen kunnian, te menettelette, neiti...

-- Oh! -- keskeytti parisitar hänen puheensa. -- Olen saanut
tarpeeksi aatelismiesten kunniasanoista. Tällaiseen sanaan luottaen
poikkesin Vivetièreen. Päällikkönne oli vannonut, että minä ja väkeni
siellä olisimme turvassa...

-- Kuinka katalaa! -- huudahti Hulot, rypistäen kulmakarvojaan.

-- Syypää siihen oli herra kreivi, -- jatkoi Marie, osoittaen
Hulot'lle aatelismiestä. -- Garsilla oli kyllä hyvä halu pitää
sanansa, mutta herra kreivi kertoi minusta jonkun minulle
tuntemattoman parjausjutun, joka vahvisti kaikkia niitä herjauksia,
mitä "Charretten Tamma" on suvainnut minusta levitellä.

-- Neitiseni, -- sanoi kreivi peräti hämillään, -- pää piilun alla
vakuuttaisin sanoneeni ainoastaan totuuden.

-- Sanomalla mitä?

-- Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin...

-- Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.

-- Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni
rakastajatar, -- vastasi kreivi.

-- Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, -- sanoi Marie,
näyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä,
kreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä
välinpitämättömyydestään. -- Mutta, -- hän jatkoi nauraen, --
karkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole
loukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka -- hyi sentään --
rakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi,
seurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin...

Epäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän
seikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen
kreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan
päästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen,
joka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen
viattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui
hänen eteensä.

-- Neiti, -- hän huudahti, -- rukoilen teitä antamaan minulle
anteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.

-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, -- sanoi parisitar.
-- Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä
teillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea
käsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, -- hän
lisäsi vakavana, -- että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi
mielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee
teitä.

-- Solvauksenkin jälkeen? -- kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.

-- Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta
solvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.

Lausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi
ja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko
tämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö
tarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi
levottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin,
ikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön
suunnitelmaansa.

-- Jutelkaamme nyt, -- sanoi parisitar kotvan vaiettuaan. -- Francine
hyvä, tuo meille kynttilöitä.

Sangen taitavasti osasi hän kääntää keskustelun vallankumouksen
edellä käyneeseen hallitusmuotoon, josta oli kulunut vaan muutama
vuosi. Hän siirsi niin luontevasti kreivin tähän aikakauteen, hän
antoi aatelismiehelle niin runsaasti tilaisuutta olla henkevä,
vastatessaan hänelle niin kohteliaan hienosti, että kreivi lopulta
sai sen käsityksen, ettei hän koskaan ollut esiintynyt niin
rakastettavana. Ja tämä käsitys innostutti häntä niin, että tahtoi
tuossa lumoavassa naisessa herättää saman edullisen luulon itsestään.

Veitikkamainen nainen päätti ahdistaa kreiviä kaikilla
kiemailukeinoillaan, ja kun tämä kaikki oli hänen puoleltaan pelkkää
ilveilyä, hän saattoi tehdä sen kahta taitavammin. Niinpä hän milloin
sai kreivin uskomaan nopeaan menestykseen, milloin hän taas ikäänkuin
hämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä
ihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan.
Tämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa
vedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.

Kreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan
viattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen
hänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta,
Bretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä
hänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin
vanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta
kasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa
tämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo
kaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän
pinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat
verhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.

-- Montauran, arvoisa neiti, -- sanoi kreivi, -- on ylhäistä sukua,
hän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta
kohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori,
jotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on
kuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia,
jakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta
hän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta
Lauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä
ei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä
vähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin
intohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin,
vaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen
hienoutta ja luontevuutta.

-- Sen kyllä olen huomannut, -- sanoi Marie.

"Kas vaan", ajatteli kreivi, "tuossa äänessä ja tuossa katseessa on
jotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin
väleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken
mitä hän ikinä vaatii".

Päivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä.
Neiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti
ja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen
ainoastaan hovipiireissä.

-- Poistukaa te täältä, herra päällikkö, -- sanoi parisitar
Hulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen
huoneeseen. -- Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä
kahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee
tietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken,
mitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.

-- Entä jälestäpäin? -- kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia
takaisin vankia.

-- Oh, hän pääsee vapaaksi, -- vastasi neiti, -- vapaaksi kuin
taivaan lintu.

-- Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.

-- Eipä niin, -- sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana
kuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä
järkiperustetta, -- minähän olin riisunut häneltä aseet.

-- Kreivi, -- sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen,
missä oli aterioitu, -- minun on juuri onnistunut saada teidät
vapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään
ilmaiseksi! -- hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen
hänen vastaustaan.

-- Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! --
huudahti kreivi huumauksissaan, -- lasken kaiken teidän jalkojenne
juureen.

Ja hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella
hänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta.
Mutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.

Hän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan
toivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:

-- Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?

-- Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen,
-- vastasi kreivi nauraen.

-- Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella
naisella.

-- Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.

-- Jättäkäämme tämä puhetapa, -- sanoi parisitar, -- ja puhukaamme
vakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa.
Olen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja
ampumavaranne sekä hallituksenne... Milloin nuo tanssihuvit ovat?

-- Huomis-iltana.

-- Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu,
naisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista
samojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina.
Aion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne
siitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti
kun sieltä poistun... En huoli teidän sanastanne, -- sanoi hän
nähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. -- Kammoksun
valoja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle
vaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai
häpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne
julistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär,
mutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen
kärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä
tavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka
keskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat
lunnaat?... Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää... Ja
hymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.

-- Mitä vaaditte pyssystäni? -- kysyi kreivi nauraen.

-- Enemmän kuin teistä itsestänne.

-- Mitä sitten?

-- Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan
nainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että
jos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon.
Eilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua
uhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea
pukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita
niin nopeasti. Ah, anteeksi, -- hän sanoi, -- asettakaa niin, ettei
minulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.

-- Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, -- vastasi
kreivi ylpeänä. -- Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin
tähden? -- hän kysyi surullisen näköisenä.

-- Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, -- sanoi
parisitar nauraen. -- Mutta rientäkää nyt pois täältä, -- hän lisäsi
hetken vaiettuaan. -- Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista,
sillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.

-- Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? -- huudahti kreivi.
-- Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan
välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy
tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? -- hän lisäsi itsetietoisena.

-- Joutukaa, te profeetta! -- parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen
iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään
tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan
eikä hänen salaisuuttaan.

Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina
Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:

-- Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena,
markiisinkin edessä.

Ja hän painoi sormensa huulilleen.

Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä,
tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä,
sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.

-- Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! -- hän huudahti,
huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. -- Vaikka olen
teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni,
on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin
kunnioitusta...

Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään
ja ajatteli:

"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän
kuin henkensä."

Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi
hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä
odottivat.

-- Vielä kaksi päivää, -- hän huudahti, -- ja... Hän keskeytti
puheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.

-- Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, -- hän kuiskasi Hulot'n
korvaan.

Päällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista,
jonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa,
ivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se,
etteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa
heidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista,
ja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta.
Useimmissa tapauksissa he "eivät tiedä, miten se on tapahtunut".

-- Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat
toimeen ja...

-- Mutta, -- sanoi Corentin, -- sinne on viisi Ranskan peninkulmaa;
tahdotteko, että saatan teitä sinne?

-- Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele,
nimittäin itseänne, -- virkkoi parisitar.

Marien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti
Hulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän
Leonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen
kasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä
oli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen
intohimojaan.

       *       *       *       *       *

Palattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan,
miten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut
tottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan
pahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua.
Kreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku,
jonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo
kuljettaa.

-- Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita.
Päätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.

-- Minäkö jäisin tänne! -- huudahti Francine. -- Kuka teidät sitten
pukisi?

-- Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?

-- Se on tässä.

-- Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita
ottaa rahaa mukaan.

Mutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä
tasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:

-- Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä
palvelija Corentinin luo... Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä!
Lähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden
frangin riksejä.

Tarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin
seikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti
kaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia
pöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi
jäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän
poistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin
johtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea
Gibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä
elähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko
ruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että
välttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on
intohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi.
Rohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä,
mutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen
vaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.

-- Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, --
sanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin
kellotapuliin.

Ja tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi
rukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän
retken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa
vaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä
teeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää
kuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin
vivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.

Molemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he
astuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista,
joiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat
ovisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen
haukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä
muutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento
liikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti
asunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine,
joka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän
näköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin
hansikasta ja sanoi:

-- Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan
sanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki
siis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten
ja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme
saavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia
emmekä tanssijaisia.

Ihan tyrmistyneenä Galope-Chopine otti käteensä hansikkaan ja
sytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen
ja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen
Pohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa
nähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin
älyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan
neiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen
omenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille,
Galope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta
kastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta
aasia.

Tuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut
tarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla
täplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia
värihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä,
ja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän
aukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira,
jonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti
tutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi
kauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie,
jota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa,
joka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren
alkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen
hengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta
vaimon monia kysymyksiä.

Hän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki
Galope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman
yksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua
kohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin
valoisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen,
joka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään
surumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet
haaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin
värivivahduksin.

Samassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi
nopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan.
Galope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään
pitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi.
Hänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen
leveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää
vanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut
käytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen
retkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli
jotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä
taulua "Pako Egyptiin". Galope-Chopine vältti huolellisesti
valtatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen
äärettömän sokkelon kautta.

Neiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta
samoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden
ketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä
näyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin,
käsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä
piilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista
luoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka
harjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla
istutettua vallia sanotaan normandilaiseksi "pensasaidaksi", ja sen
huipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien
yläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.

Nämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut
vallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti,
joka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei
muodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin
vaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku
eteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka
tosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti
niin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa
joko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu
pellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta
toiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade
usein tekee liukkaiksi.

Matkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä
mutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko,
joka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu
pölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa
päässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin
tavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu
kappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi
kantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa
mahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka
toinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus
tämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen
hirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle
puolelle.

Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein
sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat
kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin
kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut
matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti
avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla
pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat
maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka
pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin
eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo
puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia
vaikeuksia valloitusyrityksessä.

Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan
edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä
seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen
korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun
ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa
pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset
kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne
tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on
ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka
levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen
kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen
pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat
kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon
pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla
neiti de Verneuil retkellään samoili.

Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva
tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden
hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät
esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun
mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua,
huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen
ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa
koko kuningaskunnan sotavoimaa.

Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti
silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin
poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä
tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan
kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut
hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa
sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi
taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?

       *       *       *       *       *

Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan
arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne
vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat
kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko
valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan
silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin
tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut
tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta
ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat
huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta
nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä
ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin
kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen
tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.

       *       *       *       *       *

Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset
aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten
pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi
heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille,
jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien
peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta,
joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa.
Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat
Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä.
Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an
kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.

Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun
kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni
ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan
kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin
tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa
muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän
vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti
vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut
kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun
tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.

Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat
graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten,
muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden
lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat
ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat
tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia
maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli
kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä
vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja
syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman
askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de
Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.

Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan
graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi
korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen
suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti
luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan
oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon
muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui
olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran
alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa
käytetty lippu.

Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja
rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä
eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti
jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko
ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät
ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina
koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys,
aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden
leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.

Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä
toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut
alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä
keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin
aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla
täysi-ikäisiä ja lapsia -- tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä
parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti
kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja,
jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut
Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa
paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden
asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat
holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista
lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi
himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli.
Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen
edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta
inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän
tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä
salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.

Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin
lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de
Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi
oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin
vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse,
minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti
hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon
hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen
hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän
kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita
läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin
leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle,
joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa
sanoilla: _In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti_ (Nimeen
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).

Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti
ristinmerkin.

-- Rakkaat veljet, -- jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin
vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté,
Joseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau -- kaikki tästä
seurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat
Pèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. _De profundis clamavi ad te,
Domine_, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)

Tämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat
ja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä
hartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta.
Kun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin
yhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin
hyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä
alkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.

-- Kristityt, -- hän puhui, -- nämä Jumalan valtakunnan puolustajat
ovat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö
häpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä
olisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat
vastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän
seurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!... Tiedättekö,
ystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?...
Te ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: "Siniset
ovat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet
kuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen
kristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä
ja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen
ulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä
ripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn
miehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina!
Tämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja
aatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten
kesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut
itseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden
frangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa
riistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet
ole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta!
Totisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he
koskaan voi tulla autuaiksi!" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on
siis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte
sielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna
ilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin:
"Sinähän olet pappi Marignayssa?" "Olenpa kyllä, armollinen rouva,
mitä käskette?" "No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten
Bretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten
tullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille
heillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin.
Sinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa.
Sinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta
sinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt
ovat!"... Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä
olevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän
paikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta
veistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti,
joka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani
kivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne,
ja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on
ilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus,
jotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää
bretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa
ja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi
tulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi,
täytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas
lähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole
kuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen
väen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten
taskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos
teidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat
Herra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin.
Tahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan
jälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén
ja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan
palveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te,
kerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin
monet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat
kuninkaansa? -- Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni -- näin
sanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme!
Luopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa,
te tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille
anteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te
tulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt!
-- hän vielä lopuksi virkkoi: -- ainoastaan tänään meillä on valta
siunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät
enää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan,
niinkuin teki viime sodassa.

Tämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden
liikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan,
vaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä
maalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan,
näyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian,
että tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti
oli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin
kohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin
ja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön
kaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka
kiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten
velvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa
politiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen
aikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka
hänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan
välikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.

Kun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa
olisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä
hänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan
osaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen
Galope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt
hänelle saarnan ajaksi.

-- Francine, -- sanoi hän hänelle puoliääneen, -- pelkäätkö, että
voisit olla pakana tai turkkilainen?

-- Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren
äiti astuu ihan omin voimin...

Francinen olemuksessa ilmeni niin syvä vakaumus, että Marie täysin
käsitti tuon saarnan salaisuuden, papiston vaikutuksen maalaisiin
ja nyt alkavan kohtauksen suunnattomat seuraukset. Alttaria
lähinnä olevat miehet lähestyivät yksitellen ja polvistuivat
ojentaen pyssynsä saarnaajalle, joka laski ne alttarille. Myöskin
Galope-Chopin riensi esille ojentamaan vanhaa metsästyspyssyään.
Nuo kolme pappia lauloivat _Veni Creator_ hymnin, ja samaan
aikaan äskeinen saarnaaja verhosi nuo murha-aseet sinervällä
suitsutussavulla, muodostaen ilmassa pyhänsavun huiskuttimella
toisiinsa liittyviä kiemurakuvioita. Kun tuuli oli hajoittanut
pyhänsavun, jaettiin pyssyt järjestyksessä omistajilleen. Joka mies
vastaanotti polvistuen aseensa pappien käsistä, samalla kun nämä
mutisivat latinalaista rukousta. Asestettujen miesten palatessa
paikoilleen, puhkesi läsnäolijain siihen asti pidätetty innostus
hirvittävänä, mutta samalla liikuttavana.

-- _Domine, salvum fac regem_. [Herra, suojele kuningasta. _Suom_.]

Näin alkoi se rukous, jonka saarnaaja kaiutti sointuvalla äänellä ja
jonka seurakunta voimakkaasti laulaen toisti kahteen kertaan. Tässä
laulussa oli jotain hurjaa ja sotaisaa. Ne molemmat sävelet, jotka
vastasivat regem-sanaa, minkä merkityksen rahvas helposti ymmärsi,
laulettiin niin tarmokkaasti, ettei neiti de Verneuil voinut olla
hartaasti ajattelematta maanpakoon ajettua Bourbonien hallitsijasukua.

Nämä ajatukset elvyttivät hänen kuluneen elämänsä muistot.
Mielikuvituksessaan hän palautti sillä haavaa hajoitetun hovin
juhlat, joissa hän oli loistanut. Näihin haaveiluihin yhtyi markiisin
kuva. Ollen vaihtuvainen kuin nainen ainakin, hän unhoitti edessään
olevan näyn ja palasi kostotuumiinsa, joiden toteuttaminen oli
hengenvaarallinen ja jotka saattoivat raueta yhdestä ainoasta
katseesta. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tuona elämänsä
ratkaisevimpana hetkenä tuli esiintyä kauniina, ja silloin hän
muisti, ettei hänellä ollut mukanaan koristeita, joilla somistaisi
päätään tanssiaisiin, ja hän viehättyi tuumasta koristaa päänsä
rautatammen oksalla, jonka kiherät lehdet ja punaiset marjat sinä
hetkenä vetivät hänen huomionsa puoleensa.

-- Ohoh! pyssyni voi ampua harhaan, jos tähtään lintuihin, mutta
tähdätessäni sinisiin... ei ikinä! -- sanoi Galope-Chopine
tyytyväisenä nyökäyttäen päätään.

Marie katseli tarkemmin oppaansa kasvoja ja tunsi niissä kaikkien
niiden perikuvan, jotka juuri oli nähnyt. Tuon chouanin kasvoissa ei
kuvastunut niin paljo ajatuksia kuin lapsella. Teeskentelemätön ilo
loisti hänen poskillaan ja otsallaan hänen katsellessaan pyssyään;
mutta samalla uskonnollinen vakaumus loi hänen iloonsa kiihkoa, joka
hetkeksi painoi noihin villeihin kasvoihin sivistyksen tuottamien
paheiden välkkeen.

Ennen pitkää he saapuivat kylään, nimittäin paikkaan, jossa oli neljä
tai viisi Galope Chopinen majan näköistä hökkeliä. Sillä aikaa kuin
neiti de Verneuil siellä söi aterian, jonka muodostivat voi, leipä ja
maito, saapuivat sinne vasta värvätyt chouanit.

Tätä harjoittamatonta joukkoa johti pappi, jolla oli kädessä
kömpelösti kokoon kyhätty risti, jota seurasi yksi seudun nuorista
miehistä kantaen seurakunnan lippua, ylpeänä tästä toimestaan. Neiti
de Verneuilin oli pakko liittyä tähän joukkoon, joka samoin kuin
hänkin oli matkalla Saint-Jamesiin, ja joka luonnollisesti suojeli
häntä kaikelta vaaralta, sittenkuin Galope-Chopine onneksi oli ollut
niin varomaton, että tämän sotilasosaston päällikölle kertoi, että
tuo kaunis neiti, jota hän opasti, oli Garsin hyvä ystävätär.

       *       *       *       *       *

Auringonlaskun aikaan nuo kolme matkustajaa saapuivat Saint-Jamesiin,
pieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä englantilaisilta, jotka
sen rakensivat 14. vuosisadalla, Bretagnen ollessa heidän valtansa
alaisena.

Ennenkuin neiti de Verneuil ratsasti sisälle kaupunkiin, hän
sai nähdä omituisen sota-ajan kohtauksen, johon ei kuitenkaan
kiinnittänyt erityistä huomiota: hän pelkäsi, että joku näistä
hänen vihollisistaan voisi hänet tuntea, ja sentähden hän joudutti
kulkuaan. Viisi tai kuusi sataa miestä oli leiriytynyt kentälle.
Heidän pukunsa, jotka melkoisesti muistuttivat Pèlerine-vuoren
rekryyttien pukuja, eivät ollenkaan panneet ajattelemaan sotaväkeä.
Tämä meluava ihmisjoukko muistutti pikemmin markkinaväkeä. Täytyipä
katsoa tarkasti huomatakseen, että nämä bretagnelaiset kantoivat
aseita, sillä heidän erikuosisiksi leikatut vuohennahkansa peittivät
melkein heidän pyssynsä. Näkyvin ase oli viikate, joita muutamat
käyttivät odottaessaan luvattuja pyssyjä. Toiset joivat ja söivät,
toiset taas tappelivat tai riitelivät ääneensä, mutta suurin osa
nukkui maaten paljaalla maalla. Ei ollut jälkeäkään järjestyksestä ja
kurista.

Muuan upseeri, yllään punainen univormu, veti puoleensa neiti de
Verneuilin huomion. Hän oletti tuon upseerin olevan Englannin
palveluksessa. Loitompana kaksi muuta upseeria näyttivät aikovan
opettaa paria muita älykkäämpää chouania käsittelemään kahta
kanuunaa, jotka arvatenkin muodostivat tulevan kuningasmielisen
armeijan koko tykistön. Ulvonnan tapaiset huudot vastaanottivat
Marignayn garsit, jotka tunnettiin lipustaan. Hyväkseen käyttäen
tämän joukon ja sen johtajina toimivien pappien aiheuttamaa kuhinaa
saattoi neiti vaaratta kulkea sen läpi ja saapui näin kaupunkiin.

Hän poikkesi vaatimattomaan majataloon, joka oli vallan lähellä sitä
taloa, jossa tanssihuvit piti toimeenpantaman. Tuo pikkukaupunki oli
niin tulvillaan väkeä, että hänen, nähtyään mahdottomasti vaivaa,
onnistui saada ainoastaan pieni huone-pahainen. Hänen otettuaan sen
huostaansa Galope-Chopine jätti Francinelle pahvilaatikon, joka
sisälsi hänen emäntänsä puvun, ja jäi sitten seisomaan tavattoman
epäröivässä ja odottavassa asennossa. Minä muuna hetkenä tahansa
neiti de Verneuil olisi huvikseen nähnyt millaiselta bretagnelainen
talonpoika näyttää ulkopuolella pitäjäänsä; mutta nyt hän poisti
lumouksen ottaen kukkarostaan neljä kuuden frangin écu'ta, jotka
ojensi hänelle.

-- Ota tästä, -- hän sanoi Galope-Chopinelle. -- Ja jos teet minulle
mieliksi, palaat viipymättä Fougères'en, kulkematta leirin kautta ja
maistamatta omenaviiniä.

Chouani hämmästyi tällaista anteliaisuutta ja katsoi vuoroin saamiaan
rahoja ja neiti de Verneuiliä; mutta neiti viittasi kädellään, ja
mies katosi.

-- Kuinka saatoittekaan lähettää hänet pois, neiti? -- kysyi
Francine. -- Näittehän, miten kaupunki on saarrettu! Kuinka pääsemme
täältä pois, ja kuka meitä suojelee?

-- Onhan sinulla suojelijasi! -- sanoi neiti de Verneuil piloillaan
viheltäen kumeasti Marche-à-Terren tavoin ja jäljitellen hänen
asentoaan.

Francine punastui ja hymyili surullisesti emäntänsä hilpeydelle.

-- Mutta missä on teidän suojelijanne? -- hän kysyi.

Neiti de Verneuil veti äkkiä esiin tikarinsa ja näytti sitä
bretagnettarelle, joka pelästyneenä vaipui tuolille, pannen kädet
ristiin.

-- Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? -- hän kysyi
rukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.

Neiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen
oksaa ja sanoi:

-- En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin
valkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta.
Mitä sanot siitä sinä, Francine?

Useat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän
omituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli
hänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki
oli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista
tehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se
vivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat
näkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet
asteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen
kreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja
hekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan
muoti salli naisten käyttää.

Marie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen
vaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin
että ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka
pitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin
muinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat
vapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja
tukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia
kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.

Sittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka
yksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin
havaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa
seppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen
vaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan
vastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti
de Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella
pukunsa vaikutusta.

-- Olen kammottavan näköinen tänä iltana! -- hän sanoi, ikäänkuin
olisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. -- Näytänhän vallan
Vapauden kuvapatsaalta...

Hän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten,
että sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan
vetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin
häpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä.
Nähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan
keksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka
naisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa
pikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de
Verneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko
vetää jalkaansa katuloan ja -lannan tähden, vaikka kaduille olikin
levitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän
oli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus
oli houkutellut juhlatalon lähistöön.

Väkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan
läpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään
hänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän
aistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää
neitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä
rientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei
odottanut muuta kuin onnettomuutta.

Jotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin
huoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan.
Nuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen
leveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä
henkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.

-- Herra markiisi, tulkaa joutuin, -- hän sanoi. -- Te yksin
voitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä
on noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan
palveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin.
Tällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan,
että rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa
saapui kemuihin.

-- Tuo nainen on varmaankin hullu, -- huudahti markiisi, -- kun näin
saattaa...

-- Ritari du Vissard, -- keskeytti abotti johtajan puheen, --
huomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä
luvatut rahat...

-- Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus
oli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä...

-- Minäkö, herra markiisi! -- virkkoi abotti vielä kerran
keskeyttäen. -- Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon,
että te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien
jälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle
ovat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia
viehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle...

Abotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli
markiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja
tukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui
ankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat
raivokkaat huudot.

-- Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! -- huusi Rifoël,
luoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen
miekkansa kahvaan.

-- Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? -- kysyi häneltä
kylmästi markiisi.

Nuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël,
vaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.

-- Mistä siis on täällä kysymys? -- sanoi nuori johtaja, tutkien
kaikkien kasvoja.

-- Kysymys on siitä, herra markiisi, -- vastasi eräs kuuluisa
salakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän
ollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon
masentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä
niin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin
pitää tuota herraa vertaisenaan; -- kysymys on siitä, että tulette
juuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä
tähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut
viittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin
jälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen
tuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta
pannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa,
mutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua
puhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään
everstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta.
Nähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on
pirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!... Tässä se on!
-- hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.

-- Ovatko soittajat saapuneet? -- kysyi markiisi rouva du Gualta
ivallisella äänenpainolla.

Mutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää
asiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian
kauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa
kuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun
tästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä
Montauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet
jäämään.

-- Pitäkää varanne, herra markiisi, -- sanoi hän hänelle, -- te
kohtelette liian pintapuolisesti miehiä, jotka ovat jossakin
määrin oikeutetut vaatimaan kiitollisuutta siltä, jota te täällä
edustatte. Me tiedämme, että Hänen Majesteettinsa on antanut teille
täyden valtuuden julkisesti tunnustaa meidän palveluksemme, jotka
epäilemättä saamme palkkamme tässä tai toisessa maailmassa, sillä
odottaahan mestauslava valmiina meitä joka päivä. Minä puolestani
tiedän, että prikaatikenraalin arvo...

-- Te tarkoitatte kai everstin arvoa?

-- En, herra markiisi, Charrette on jo ylentänyt minut everstiksi.
Mutta kun sitä arvoa, jonka mainitsen, ei minulta voitane kieltää,
en tänä hetkenä aja omaa asiaani, vaan kaikkien pelottomien
aseveljien! asiaa, joiden palvelukset vaativat tunnustusta. Teidän
nimikirjoituksenne ja lupauksenne riittävät heille tänään; ja
myönnän, -- näin hän kuiskaten lisäsi, -- että he tyytyvät varsin
vähäiseen. Mutta, -- näin hän jatkoi ääneen, -- kun aurinko nousee
Versailles'n linnassa valaisemaan kuningasvallan onnellisia päiviä,
saavatkohan silloin ne uskolliset, jotka ovat Ranskassa auttaneet
kuningasta jälleen valloittamaan itselleen Ranskan, helposti
armonosoituksia perheilleen, eläkkeitä leskilleen ja korvauksen siitä
omaisuudesta, joka heiltä niin sopimattomaan aikaan on riistetty?
Minä sitä epäilen. Silloin, herra markiisi, eivät todistukset
tehdyistä palveluksista tule olemaan turhat. Minä en koskaan
epäile kuningasta, vaan ministerien ja hovilaisten laumaa, jotka
toitottavat hänen korvaansa periaatteita valtion menestyksestä,
Ranskan kunniasta, kruunun eduista ja tuhat muuta lorua. Silloin viis
välitetään uskollisesta vendéelaisesta tai kelpo chouanista, hän
kun on vanha ja kun se miekka, jonka hän on vetänyt esiin huotrasta
taistellakseen hyvän asian puolesta, pieksee hänen kärsimyksistä
kipeitä jalkojaan. Olemmeko mielestänne väärässä?

-- Te puhutte ihmeen hyvin, herra du Vissard, mutta vähän liian
aikaisin, -- vastasi markiisi.

-- Kuulkaahan, herra markiisi, -- kuiskasi hänelle kreivi de Bouvan,
-- Rifoël on epäilemättä puhunut totta. Te puolestanne olette aina
varma siitä, että saatte asianne kuninkaan kuuleviin korviin; mutta
me muut saamme nähdä tämän ylimmän herran ainoastaan kaukaa. Ja
tunnustan suoraan, että jos te ette anna minulle kunniasanaanne
siitä, että aikanansa hankitte minulle Ranskan metsähallituksen
ylijohtajan viran, niin enpä hitto vieköön enää pane päätäni
alttiiksi. Valloittaa Normandia kuninkaalle -- se ei ole mikään
mitätön seikka, ja olenkin odottanut Ludvigin tähteä. -- Mutta, --
hän jatkoi punastuen, -- onhan meillä aikaa ajatella tätä. Jumala
varjelkoon minua matkimasta noita poloisia ja teitä kiusaamasta.
Tehän puhutte minusta kuninkaalle, ja silloin on kaikki hyvin.

Jokainen näistä päälliköistä keksi keinot huomauttaa markiisille,
taitavasti tai kömpelösti, mitä liioitellun suurta palkkaa odotti
palveluksestaan. Mikä pyysi vaatimattomasti Bretagnen maaherran
virkaa, mikä paroonikuntaa, toinen jotain arvoasemaa, toinen taas
päällikkyyttä, kaikki vaativat eläkettä.

-- Entä te, parooni, -- sanoi markiisi herra du Guénic'ille, --
ettekö te vaadi mitään?

-- Mitä tehdä, markiisi, eiväthän nämä herrat jätä jälelle muuta kuin
Ranskan kruunun, mutta siihen voisinkin tyytyä...

-- Hyvät herrat, -- sanoi abotti Gudin kaikuvalla äänellä, --
ajatelkaahan, että jos teillä on niin kiire, niin tärvelette
kaikki voiton päivänä. Eikö kuninkaan ole pakko tehdä myönnytyksiä
vallankumouksellisille?

-- Jakobiineille! -- huudahti salakuljettaja. -- Jättäköön kuningas
minulle täyden toimintavallan, ja lupaan tuhannen mieheni kanssa
hirttää heidät, ja niin pääsemme heistä pian...

-- Herra de Cottereau, -- sanoi markiisi, -- näen muutamien
kutsutuista vieraista astuvan sisään. Meidän tulee kilvan ponnistaa
voimiamme saadaksemme heidät ottamaan osaa pyhään yritykseemme, ja
te käsitätte, ettei nyt ole oikea hetki pohtia teidän pyyntöjänne,
kuinka oikeutettuja ne lienevätkin.

Näin puhuessaan markiisi lähestyi ovea ikäänkuin mennäkseen
vastaanottamaan eräitä paikkakunnan ylimyksiä, joiden oli nähnyt
saapuvan. Mutta rohkea salakuljettaja tukki hänen tiensä alamaisen ja
kunnioittavan näköisenä.

-- Ei, ei, herra markiisi; suokaa minulle anteeksi, mutta jakobiinit
ovat liian hyvin opettaneet meille vuonna 1793, ettei se, joka kylvön
tekee, saa syödä leipäkannikkaa. Allekirjoittakaa tämä paperini, ja
huomenna tuon teille tuhat viisisataa soturia; jollette sitä tee,
ryhdyn keskusteluihin ensimäisen konsulin kanssa.

Katseltuaan ylpeänä ympärilleen markiisi huomasi, että tuon vanhan
puoluelaisen rohkeus ja päättäväisyys ei ollut miellyttämättä
läsnäolijoita. Yksi ainoa nurkassa istuva mies ei näyttänyt ottavan
osaa tähän kohtaukseen, vaan pani tupakkaa savupiippuunsa. Se
ylenkatse, joka hänessä ilmeni äskeisiä puhujia kohtaan, hänen
vaatimattomuutensa ja se osaaottava ilme, jonka markiisi kohtasi
hänen silmissään, olivat omiaan kiinnittämään häneen markiisin
tarkkaavaisuuden, ja viimein hän tunsi hänet majuri Brigaut'ksi.
Johtaja riensi hänen luokseen.

-- Entä sinä, -- sanoi markiisi, -- mitä sinä vaadit?

-- Oh, herra markiisi, jos kuningas palaa, minä olen tyytyväinen.

-- Niin, niin, mutta sinä itse?...

-- Oh, minä itse... Armollinen herra laskee leikkiä. Markiisi puristi
bretagnelaisen känsäistä kättä ja sanoi rouva du Gualle, jonka luo
oli mennyt:

-- Rouvaseni, saatan kuolla yritykseni aikana ennenkuin olen
ehtinyt kuninkaalle antaa tarkkaa raporttia Bretagnen katolisista
armeijoista. Jos te näette kuninkaan paluun valtaistuimelle, älkää
unhoittako tätä kunnon miestä, älkääkä parooni du Guénic'ia. Heissä
on enemmän epäitsekästä antaumista kuin kaikissa näissä muissa
herroissa.

Ja hän osoitti päällikköjä, jotka jotenkin kärsimättöminä odottivat
nuoren markiisin myöntymistä heidän pyyntöihinsä. Kaikki pitivät
kädessä auki käärittyä paperia, jossa edellisten sotien rojalistiset
kenraalit kaiketi olivat todenneet heidän ansionsa, ja kaikki
alkoivat napista. Keskellä heitä abotti Gudin, kreivi de Bouvan ja
parooni du Guénic neuvottelivat, miten auttaisivat markiisia epäämään
niin liioiteltuja vaatimuksia, sillä heidän mielestään nuoren
johtajan asema oli hyvin kiusallinen.

Äkkiä markiisi kiinnitti ivasta säihkyvät silmänsä koolla olevaan
seuraan ja sanoi kirkkaalla äänellä:

-- Hyvät herrat, en tiedä, onko kuninkaan minulle myöntämä valta
tarpeeksi laaja, jotta voisin tyydyttää vaatimuksenne. Hän ei kenties
ole aavistanut niin suurta intoa ja uskollisuutta. Mutta saatte itse
päättää, mikä on velvollisuuteni, ja kenties voin sen täyttää.

Hän poistui huoneesta ja palasi seuraavassa tuokiossa pitäen
kädessään auki käärittyä paperia, joka oli varustettu kuninkaan
sinetillä ja nimikirjoituksella.

-- Tässä on se avoin käskykirje, jonka nojalla te olette velvolliset
minua tottelemaan. Se oikeuttaa minut hallitsemaan Bretagnen,
Normandian, Mainen ja Anjoun maakuntia kuninkaan nimessä sekä
antamaan tunnustusta niille upseereille, jotka ovat kunnostautuneet
hänen armeijoissaan.

Tyytyväisyyden kohina kuului koolla olevasta seurasta. Chouanit
lähestyivät markiisia, muodostaen kunnioittavan piirin hänen
ympärilleen. Kaikki katseet tähystivät kuninkaan nimikirjoitusta.
Nuori johtaja, joka seisoi suorana kamiinin edessä, heitti tuon
kirjeen tuleen, missä se silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.

-- Minä en enää tahdo johtaa muita miehiä kuin sellaisia, jotka
todella kunnioittavat kuningasta kuninkaana, eivätkä katso häntä
saaliiksi, joka on raadeltava. Te olette vapaat, hyvät herrat,
hylkäämään minut...

Rouva du Gua, abotti Gudin, majori Brigaut, ritari du Vissard,
parooni du Guénic ja kreivi de Bouvan kaiuttivat innostuksissaan
huudon: "Eläköön kuningas!" Ja vaikka muut päälliköt hetken aikaa
epäröivät toistamasta tuota huutoa, heltyivät he kuitenkin pian
markiisin jalosta teosta, pyytäen häntä unhoittamaan mitä oli
tapahtunut, vakuuttaen että hän ilman kuninkaan valtuuskirjettäkin
aina oli oleva heidän johtajansa.

-- Nyt tanssimaan, -- huusi kreivi de Bouvan, -- tapahtukoon sitten
mitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan
Jumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän
saamme nähdä.

-- Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra
parooni, -- sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille,
-- en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman
päivän työpalkkaa.

Seura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli
kokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä,
jonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti,
kuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka
uskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita
harhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.

       *       *       *       *       *

Huumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä
innokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät
olleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet
arvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia
toiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet,
hänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat
mielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka
on vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista,
jotka melkein aina vuodatetaan turhaan.

Kaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin
ohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei
mikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä
Bourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat
täällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin
Hoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset
kohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän
mielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä
onnellisempi.

Naiset valmistautuivat sentähden tanssimaan hillittömän iloisesti.
Muutamat päälliköistä, jotka olivat taistelleet sinisien kanssa,
tunsivat yksin silloisen jännittävän käännekauden vakavuuden ja
tiesivät, että jos puhuisivat ensimäisestä konsulista ja hänen
mahtavuudestaan kansalaisille, jotka olivat jälellä ajastaan, eivät
nämä heitä ymmärtäisi. Sentakia he punnitsivat asiaa jutellen
keskenään ja katsellen välinpitämättömästi noita naisia, jotka
kostivat heille arvostellen heitä mitä ankarimmin. Rouva du Gua, joka
näytti esiintyvän kemujen emäntänä, koetti karkoittaa tanssijattarien
kärsimättömyyttä lausumalla heille kullekin järjestänsä tavanmukaisia
imartelevia kohteliaisuuksia.

Jo kuultiin soittimien räikeät äänet, kun niitä viritettiin, ja
silloin rouva du Gua huomasi markiisin, jonka ilme yhä vielä oli
surullinen, ja riensi hänen luokseen.

-- Toivottavasti ei tuo kohtaus, joka teillä oli noiden tomppelien
kanssa, ole syynä alakuloisuuteenne? -- hän sanoi.

Hän ei saanut vastausta. Markiisi oli vaipunut haaveisiin ja muisteli
niitä perusteita, joihin viitaten Marie ennustajattaren äänellä
juuri keskellä näitä samoja päällikköjä Vivetièressä oli kehoittanut
häntä luopumaan kuningasten taistelusta kansoja vastaan. Mutta tällä
nuorella miehellä oli liiaksi ylevä sielu, liiaksi ylpeyttä ja ehkä
vakaumusta hylätäkseen alkamansa työn, ja sinä hetkenä hän päätti
rohkeasti jatkaa sitä, huolimatta esteistä. Hän nosti ylpeänä päänsä
ja kuuli nyt, mitä rouva du Gua lausui:

-- Te olette epäilemättä ajatuksinenne Fougères'ssa! -- sanoi rouva
du Gua, äänessä katkeruutta, joka johtui hänen epäonnistuneesta
yrityksestään saattaa markiisi iloiselle tuulelle. -- Oh, markiisi,
antaisin vereni, jos voisin hankkia teille _tuon_ naisen ja saattaa
teidät onnelliseksi hänen kanssaan.

-- Miksi siis niin taitavasti tähdäten koetitte ampua hänet
kuoliaaksi?

-- Sentähden, että tahtoisin nähdä hänet joko kuolleena tai teidän
sylissänne. Niin, hyvä herra, rakastin markiisi de Montaurania niin
kauan kuin saatoin pitää häntä sankarina. Nyt en tunne häntä kohtaan
muuta kuin surumielistä ystävyyttä, kun näen, että ilonaisen häälyvä
sydän eksyttää hänet kunnian tieltä.

-- Mitä tulee rakkauteen, -- virkkoi markiisi ylenkatseellisesti, --
arvostelette minua väärin. Jos rakastaisin tuota naista, himoitsisin
häntä vähemmin... ja ilman teidän huomautustanne en enää häntä
ajattelisi.

-- Tuossa hän on! -- huudahti äkkiä rouva du Gua.

Markiisi käänsi päänsä tavattoman kiireisesti, ja tämä koski kipeästi
tuohon nais-parkaan. Mutta kynttilöiden levittämässä kirkkaassa
valossa rouva du Gua näki pienimmänkin muutoksen sen miehen
kasvoissa, jota hän niin raivokkaasti rakasti, ja luuli huomaavansa
niissä palavaa intohimoa, kun markiisi käänsi päänsä häntä kohti,
hymyillen tälle naisviekkaudelle.

-- Mille te nauratte? -- kysyi kreivi de Bouvan.

-- Puhkeavalle saippuakuplalle! -- vastasi rouva du Gua hilpeänä.
-- Markiisi ihmettelee tänään -- jos saa luottaa hänen sanoihinsa
-- että hetkeäkään on voinut tuntea sydämensä sykkivän rakkaudesta
tuohon naikkoseen, joka kehui muka olevansa neiti de Verneuil.
Tiedättehän?

-- Tuohon naikkoseen?... -- virkkoi kreivi moittiva sävy äänessä. --
Rouvaseni, minun, joka olen tämän onnettomuuden alku ja juuri, on
velvollisuus hyvittää se, ja annan teille kunniasanani siitä, että
tuo nainen todella on herttua de Verneuilin tytär.

-- Herra kreivi, -- sanoi markiisi värähtelevällä äänellä -- kumpaa
kunniasanaanne uskon, Vivetièressä vaiko täällä Saint-Jamesissa
antamaanne?

Samassa kaikuva ääni kuulutti neiti de Verneuilin tulon. Kreivi
riensi ovelle ja tarjosi käsivartensa tuntemattomalle kaunottarelle,
osoittaen mitä syvintä kunnioitusta. Sitten hän vei hänet salin
poikki, vieraiden heitä uteliaasti katsellessa, esitti hänet
markiisille ja rouva du Gualle ja sanoi hämmästyneelle johtajalle:

-- Pitää uskoa ainoastaan tämänpäiväistä sanaani.

Rouva du Gua kalpeni, nähdessään tämän onnettomuutta ennustavan
nuoren naisen, joka jäi hetkeksi seisomaan, luoden ylpeitä katseita
tähän seuraan, josta haki Vivetièren linnan pöytävieraita. Hän odotti
kilpailijattarensa väkinäistä tervehdystä, ei katsonut markiisiin,
vaan antoi kreivin viedä hänet kunniasijalle rouva du Guan viereen,
jolle suosiollisesti hiukan nyökäytti päätään. Rouva du Gua seurasi
viekasta naisvaistoaan siinä, ettei näyttänyt närkästystään, vaan
hymyili ystävällisesti. Neiti de Verneuilin omituinen puku ja
harvinainen kauneus nostivat hetkeksi ihailun muminan koolla olevassa
seurassa. Kun markiisi ja rouva du Gua käänsivät katseensa Vivetièren
vieraisiin, huomasivat he, että heidän ilmeensä kuvastivat vilpitöntä
kunnioitusta, ja että jokainen näytti yrittävän jälleen saavuttaa
loukatun parisittaren suosion. Molemmat toisiaan vihaavat naiset
olivat nyt vastatusten.

-- Mutta tämähän on sulaa taikaa, armollinen neiti! Eipä kukaan muu
kuin te voi näin yllättää ihmisiä. Kuinka olette voinut tulla vallan
yksin? -- virkkoi rouva du Gua.

-- Vallan yksin, -- toisti neiti de Verneuil. -- Siis ei teidän tänä
iltana tarvitse ampua kuoliaaksi ketään muuta kuin minut, armollinen
rouva.

-- Suokaa minulle anteeksi, -- jatkoi rouva du Gua. -- En voi sanoin
ilmaista, kuinka iloitsen teidän jälleennäkemisestänne. Olen todella
tuntenut omantunnontuskia teille tekemästäni vääryydestä, ja olen
toivonut tilaisuutta sitä hyvittääkseni.

-- Mitä tulee teidän minulle tekemäänne vääryyteen, annan sen teille
kernaasti anteeksi, mutta minulla on omallatunnollani niiden sinisten
kuolema, jotka te salakavalasti murhautitte. Saattaisin kenties vielä
valittaa kirjevaihtonne jyrkkyyttä... mutta annan teille anteeksi
kaiken minulle tekemänne palveluksen tähden.

Rouva du Gua joutui aivan suunniltaan tuntiessaan kilpailijattarensa
painavan kättänsä, kun tämä vielä lisäksi hymyili hänelle ärsyttävän
ystävällisesti. Markiisi oli pysynyt liikkumattomana, mutta nyt hän
tarttui rajusti kreivin käsivarteen.

-- Te olette halpamaisesti pettänyt minut, -- hän sanoi hänelle, --
ja olette pannut kunnianikin epäilyttävästi alttiiksi. Mutta minä en
ole mikään lapsellinen houkkio, minun täytyy riistää teiltä henki,
tai teidän minulta.

-- Markiisi, -- vastasi kreivi ylpeänä, -- olen valmis antamaan
teille kaikki ne selitykset, joita haluatte.

Ja he menivät viereiseen huoneeseen. Nekin henkilöt, jotka vähemmin
olivat perehtyneet tämän kohtauksen salaisiin syihin, alkoivat
oivaltaa sen jännittäväisyyttä, niin että viulujen alkaessa soittaa
tanssimusiikkia ei kukaan liikkunut paikaltaan.

-- Arvoisa neiti, minkä niin tärkeän palveluksen olen siis teille
tehnyt ansaitakseni...? -- kysyi rouva du Gua purren huuliaan
raivoissaan.

-- Olettehan paljastanut minulle markiisi de Montauranin oikean
luonteen. Kuinka välinpitämättömänä tuo mies antoi minun syöksyä
kuolemaan!... Suon hänet kernaasti teille.

-- Mitä siis olette tullut etsimään täältä? -- kysyi rouva du Gua
viekkaasti.

-- Sitä kunnioitusta ja arvoa, jonka te, hyvä rouva, riistitte
minulta Vivetièressä. Mitä muuhun tulee, voitte täydelleen
rauhoittautua. Jos markiisi taas kääntäisi huomionsa minuun, tulee
teidän tietää, ettei tuollainen palaaminen koskaan merkitse rakkautta.

Rouva du Gua tarttui silloin neiti de Verneuilin käteen tuollaisella
herttaisella kohteliaisuudella, jota naiset kernaasti osoittavat
toisilleen, varsinkin miesten läsnäollessa.

-- Olenpa, lapsukaiseni, todella hyvin iloinen, nähdessäni, että
olette noin järkevä. Vaikka teille tekemäni palvelus aluksi olikin
vähän kovakätinen ja ankara, on se ainakin täydelleen tehoisa, --
hän virkkoi painaen tuon toisen kättä, samalla kuitenkin tuntien
halua raadella sen rikki, kun sormensa ilmaisivat hänelle tuon
käden sametinpehmeän hienouden. -- Kuulkaahan, tunnen hyvin Garsin
luonteen, -- hän jatkoi viekkaasti hymyillen, -- no niin, hän olisi
pettänyt teidät, hän ei tahdo eikä voi naida ketään.

-- Vai niin!

-- Juuri niin, neiti; hän on suostunut vaaralliseen tehtäväänsä
ainoastaan ansaitakseen neiti d'Uxelles'n käden, avioliitto, jota
Hänen Majesteettinsa on luvannut kaikin tavoin tukea.

-- Vai niin, vai niin!...

Neiti de Verneuil ei lisännyt sanaakaan tähän ivalliseen
huudahdukseen. Nuori ja kaunis ritari du Vissard, joka hehkui
halusta saada anteeksi sen merkin, jonka hän oli Vivetièressä
antanut häpäisemiseen, lähestyi neiti de Verneuiliä, pyysi häntä
kunnioittaen tanssimaan, ja parisitar ojensi hänelle kätensä ja
riensi ottamaan osaa katrilliin, jossa rouva du Guakin tanssi mukana.
Näiden muiden naisten puvut muistuttivat maanpakoon karkoitetun hovin
muoteja, jonka mukaista oli puuteroida tai kähertää hiukset, ja ne
näyttivät naurettavilta, kun niitä vertasi samalla komeaan, hienoon
ja yksinkertaiseen pukuun, jonka käyttämiseen neiti de Verneuilillä
muodin nojalla oli oikeus, vaikka naiset puheissaan sitä tuomitsivat,
mutta itsekseen kadehtivat. Miehet taas eivät ollenkaan tarpeeksi
voineet ihailla näin luontevasti kammattuja ja koristettuja hiuksia
ja pukua, jonka viehätys piili sen muotojen sopusuhtaisuudessa.

Nyt palasivat markiisi ja kreivi tanssisaliin ja osuivat neiti de
Verneuilin taakse, joka ei kääntynyt. Ellei vastapäätä häntä oleva
peili olisi hänelle ilmoittanut markiisin läsnäoloa, olisi hän
sitä aavistanut rouva du Guan elkeistä, joka osasi huonosti kätkeä
näennäisesti välinpitämättömällä ilmeellä sitä kärsimättömyyttä,
joka hermostutti häntä hänen odottaessaan ennemmin tai myöhemmin
näiden kahden kilpailijattaren välillä puhkeavaa taistelua. Vaikka
markiisi keskusteli kreivin ja kahden muun henkilön kanssa, hän
kuitenkin kuuli niiden tanssivien naisten ja miesten puheet, jotka
tanssiasemien vaihtuessa hetkeksi tulivat seisomaan neiti de
Verneuilin ja hänen vierustoveriensa paikoille.

-- Oh, hyvä Jumala, niin, armollinen rouva, tuo nainen on todella
tullut yksin, -- sanoi muuan.

-- Täytyypä olla hyvin rohkea, -- sanoi nainen.

-- Mutta jos minulla olisi tuollainen puku, luulisin olevani alasti,
-- huomautti toinen nainen.

-- No, eipä itse puku juuri ole säädyllinen, mutta tuo nainen on niin
kaunis, ja se sopii hänelle mainiosti!

-- Katsokaahan, minä oikein häpeän hänen täydellistä
tanssitaitoaan. Eikö hän teidän mielestänne ole kokonaan oopperan
balettitanssijattaren näköinen? -- virkkoi tuo kateellinen nainen.

-- Luuletteko hänen tulleen tänne tekemään sopimuksia ensimäisen
konsulin nimessä? -- kysyi kolmas nainen.

-- Eipä hän suinkaan tuo neitseellistä viattomuutta myötäjäisinä
pesään, -- ilkkui tanssiva nainen.

Gars kääntyi äkkiä nähdäkseen sen naisen, joka oli lausunut tuon
ilkeän parjauksen, ja silloin rouva du Gua katsoi häneen, kasvoissa
ilme, joka selvästi sanoi: "Siinä näette, mitä tuosta naisesta
ajatellaan."

-- Armollinen rouva, -- sanoi kreivi nauraen neidin vihamieliselle
kilpailijattarelle, -- toistaiseksi ainoastaan naiset ovat koettaneet
riistää häneltä hänen viattomuutensa.

Tämän huomautuksen johdosta markiisi antoi mielessään kreiville
anteeksi kaiken sen pahan, minkä hän oli matkaansaanut. Kun hän
sitten rohkeni luoda katseensa ihailemaansa naiseen, jonka suloa,
kuten yleensä muidenkin naisten, kynttilänvalo kohotti, neiti
de Verneuil käänsi hänelle selkänsä, palaten paikalleen, missä
keskusteli kavaljeerinsa kanssa, korottaen ääntään, niin että sen
hyväilevimmät sävelet saapuivat markiisin korvaan.

-- Ensimäinen konsuli toimittaa luoksemme hyvin vaarallisia
lähettiläitä! -- sanoi hänen kavaljeerinsa.

-- Hyvä herra, tämä mainittiin minulle jo Vivetièressä, -- huomautti
parisitar.

-- Teilläpä on yhtä hyvä muisti kuin kuninkaalla! -- virkkoi
aatelismies, tyytymättömänä kömpelyyteensä.

-- Voidakseen antaa anteeksi solvauksia täytyy sellaista muistaa, --
sanoi Marie vilkkaasti, päästäen hänet hymyillen hänen noloudestaan.

-- Koskeeko tämä armahdus meitä kaikkia? -- kysyi markiisi.

Mutta Marie syöksyi lapsellisen hurmautuneena tanssipyörteeseen,
jättäen siihen markiisin tyrmistyneenä odottamaan vastausta. Markiisi
katseli parisitarta jäykän alakuloisella, parisitar huomasi sen
ja kallisti päänsä tuollaiseen kiemailevaan asentoon, joka toi
esiin kaulan sopusuhtaisen muodon, eikä unhoittanut ainoatakaan
niistä liikkeistä, jotka paljastivat hänen ruumiinsa harvinaista
täydellisyyttä. Marie veti puoleensa kuin toivo ja pakeni kuin
muisto. Kun hänet näki sellaisena, heräsi halu omistaa hänet mistä
hinnasta tahansa. Hän sen tiesi, ja tämä kauneutensa tietoisuus loi
hänen kasvoihinsa sanomatonta suloa. Markiisi tunsi sydämessään
nousevan rakkauden, raivon, mielettömyyden myrskyn; hän puristi
rajusti kreivin kättä ja poistui.

"Hän on siis poissa?" ajatteli neiti de Verneuil palattuaan
paikalleen.

Kreivi riensi viereiseen saliin ja viittasi salaa turvatilleen, kun
toi sieltä Garsin hänen luokseen.

"Hän on minun vallassani", ajatteli Marie, tutkien kuvastimesta
markiisia, jonka vielä kiihoittuneet kasvot säteilivät toivoa.

Yhä vielä muka nyreissään hän vastaanotti nuoren päällikön, ja
sanaakaan sanomatta, mutta poistui hymyillen hänen luotaan; tuo mies
näytti hänestä kaikkia muita niin ylevämmältä, että hän ylpeili
siitä, että saattoi häntä kiduttaa. Hän tahtoi antaa hänen kalliisti
maksaa muutaman lempeän sanan, jotta hän täysin tajuaisi niiden
arvon, ja siinä hän seurasi sitä naisen vaistoa, jota he kaikki
enemmän tai vähemmän noudattavat. Kun katrilli oli lopussa, kaikki
Vivetièressä olleet aatelismiehet ympäröivät Marien, ja kukin rukoili
anteeksi erehdystään, lausuen imartelevia sanoja, jotka toisilta
onnistuivat paremmin, toisilta huonommin. Mutta se mies, jonka
parisitar olisi tahtonut nähdä polvillaan edessään, ei lähestynyt
häntä ympäröivää ryhmää.

"Hän luulee yhä vielä olevansa rakastettu", ajatteli Marie, "eikä hän
tahdo, että häntä sekoitetaan välinpitämättömiin ".

Hän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin
tämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä
toiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi
osoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin
yksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan
huolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin
juorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän
sovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet
rakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut
lähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt
väärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat
hänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori
parisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti
rauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.

-- Täällä on hirveän kuuma, -- hän sanoi seuralaiselleen. -- Huomaan,
että markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää
minut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää... täällä
ihan tukehdun.

Ja päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa
istui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka
sanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie
oli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet,
ja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan
entistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä,
että hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin
tavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta
päällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin
sametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta
kohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen
ponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:

-- Ettekö siis anna minulle anteeksi?

-- Rakkaus, -- vastasi Marie kylmästi, -- ei anna anteeksi mitään,
tai antaa anteeksi kaiken. Mutta, -- hän lisäsi, huomatessaan hänen
ilosta säpsähtävän, -- täytyy rakastaa...

Hän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt
jonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä.
Markiisi seurasi sinne Marieta.

-- Tahdotteko kuulla minua? -- hän huudahti.

-- Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut
tänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette
lopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.

-- No niin, -- sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen
Lotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, -- sallikaa minun puhua
ainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.

Hän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen
ja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui,
irroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin
hämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat
kahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen,
sillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka
samalla on rohkea.

-- Te todistatte minulle täten, -- hän sanoi koettaen saada hänet
heittämään pois hiilen, -- että saattaisitte minut mitä julmimman
kidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion
vakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen,
joka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!

-- Se on totta, -- hän sanoi, -- että olen ollut teille julma;
mutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan
voi unhoittaa. Kuulkaahan minua... Minut petettiin halpamaisesti,
mutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka
todistivat teitä vastaan...

-- Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?

Markiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta
osoittavan liikkeen ja nousi.

-- Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te...

-- Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette
mieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.

Markiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua,
pitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja
hyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata
tuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.

-- No sanokaapa, mitä tuo nyt on teitä hyödyttänyt? -- Hän ratkoi
nenäliinastaan nöyhtää ja painoi sitä haavalle, joka muuten ei ollut
syvä, ja jonka markiisi heti peitti käsineellään.

Rouva du Gua saapui varpaillaan astuen viereiseen peilisaliin
ja loi salaa katseita molempiin rakastavaisiin, joiden huomion
hän taitavasti vältti kumartuen taaksepäin heidän vähänkin
liikahtaessaan. Mutta epäilemättä hänen oli vaikea heidän
liikkeistään ja ilmeistään päättää, mitä he puhuivat.

-- Jos kaikki se, mitä minusta on teille sanottu, olisi totta, niin
myöntäkää, että tänä hetkenä olisin saanut täyden kostontyydytyksen,
-- sanoi Marie niin pisteliäästi, että markiisi kalpeni.

-- Ja mikä tunne siis sai teidät tulemaan tänne?

-- Mutta, ystäväni, te olette kovin lapsellinen. Luuletteko
rankaisematta voivanne ylenkatsoa sellaista naista kuin minä? --
Olen tullut tänne sekä teidän tähtenne että itseni tähden, -- hän
virkkoi hetken vaiettuaan, painaen kättään rubiinikimppua vastaan,
joka komeili keskellä hänen poveaan, ja sitten näyttäen markiisille
tikariaan.

"Mitähän kaikki tämä merkitsee?" ajatteli rouva du Gua.

-- Mutta, -- jatkoi Marie, -- te rakastatte minua vielä... Ainakin
haluatte yhä vielä omistaa minut; ja äskeinen mieletön tekonne, --
hän lisäsi, tarttuen hänen käteensä, -- on sen minulle todistanut.
Minä olen jälleen tullut siksi, miksi tahdoin tulla, ja poistun
täältä onnellisena. Se, joka meitä rakastaa, sille annetaan aina
synninpäästö. Mitä minuun tulee, minua rakastetaan, olen saanut
takaisin sen miehen kunnioituksen, joka minun silmissäni edustaa koko
maailmaa: nyt voin kuolla.

-- Te siis vielä rakastatte minua? -- sanoi markiisi.

-- Olenko sanonut sellaista? -- vastasi Marie ilkkuen, ilolla
seuraten sen kidutuksen kehitystä, jonka alaiseksi heti
saapumishetkestä alkaen oli pakoittanut markiisin. -- Eikö minun
kenties ole täytynyt tehdä uhrauksia tullakseni tänne? Olen
pelastanut kreivi de Bouvanin kuolemasta, ja ollen kiitollisempi,
hän on korvaukseksi suojeluksestani tarjonnut minulle suojeluksensa,
omaisuutensa ja nimensä. Se ajatus ei koskaan ole johtunut teidän
mieleenne.

Markiisi, joka näistä sanoista joutui vallan suunniltaan, pidätti
rajuimman vihanpuuskauksen, mikä koskaan oli hänet vallannut, hän kun
luuli, että kreivi oli hänet pettänyt, eikä vastannut mitään.

-- Kas vaan, te punnitsette asiaa? -- virkkoi neiti de Verneuil
katkerasti hymyillen.

-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- teidän epäilynne oikeuttaa minun
epäilyni.

- Lähtekäämme täältä! -- huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan
oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.

Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa
epätoivoon sai hänet viipymään.

-- Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? -- kysyi markiisi, tarttuen
hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.

-- Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä
hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne
vilpittömyyteen nähden?

-- Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin
pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne,
sensijaan että väijyisitte henkeäni!...

-- Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua!
-- hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.

-- No niin, -- sanoi markiisi ollen suunniltaan, -- ota henkeni,
mutta kuivaa kyyneleesi!

-- Oi, rakkaani, -- huudahti Marie tukehtuneesta, -- noita sanoja,
tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni
sinun onnesi edelle omasta onnestani! -- Mutta, -- hän jatkoi, --
pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte
niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin
mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En
joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi
kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain
petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä,
-- näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen
liikkuvaa poimua.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan
juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen
tuoksun.

-- Valmistakaa kaikki matkaamme varten, -- hän sanoi; -- saattakaa
minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä!
Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen
uskoa itsenne minulle?

-- Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää
ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen
te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.

-- No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun
nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon
täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota
olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat.
Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.

He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi
sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin
saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo,
hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti -- kaikki
tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee
sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen
ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän
valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja
kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat
intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua
odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.

-- Herra kreivi, -- sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, -- menkää
tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni;
ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta
saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.

"Kostoni käy minulle kalliiksi", -- hän ajatteli nähdessään kreivin
poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."

       *       *       *       *       *

Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa
vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka
hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi,
käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut
edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta.
Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti
de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta.
Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän
Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:

"Syöksyn kuoloa kohti."

Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama
ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä,
ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan
markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti
nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan;
saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi
täydelleen haaveistaan.

-- Älkää enää menkö edemmäksi, -- hän varoitti. -- Minun valtani ei
enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.

Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja
osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen
häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä.
Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa
edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi
polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin
markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut
käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.

Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui
Marie hänelle nämä kauheat sanat:

-- Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!

Markiisi säpsähti vaistomaisesti.

-- Oi, olkaa armollinen, -- hän sanoi pannen kätensä ristiin, --
kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella -- hän jatkoi
ääni liikutuksesta värähdellen -- herttua de Verneuilin tytär, mutta
ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka
rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä
perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista
vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo
kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen,
joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin
vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta... Tuo
mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon
minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua
mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun
olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa.
Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana
kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan
vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä
olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka
oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin
seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi,
oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen
aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla.
Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden
hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien
sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten
niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he
viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin
näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen
ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään
ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin
sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä
virtausta. Sieluni oli kuitenkin -- suokaa tämä itsetietoisuuteni
minulle anteeksi -- kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys
oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin
vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten
tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä.
Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota
ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista,
jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua
hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt
poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. -- Isäni,
-- hän jatkoi huoattuaan, -- nimittäin herttua de Verneuil, kuoli,
tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin
suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen
laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman
turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön
johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena,
jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli
turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni
herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja
ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei
tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt,
joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä
suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin
alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia
niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta
kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun
luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan
lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki
isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat
minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni
kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut,
jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan
oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi
voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi
piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin,
että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta,
joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli
väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä
tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan
kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä
avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin -- muuten ainoa hyvitys,
jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut
karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka
oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän
asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan
edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä
kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä
päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin
myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin
kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen,
päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo
uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun
pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat
tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään
Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi
vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme
epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut
hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon
innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista
tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan
ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja
tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei
koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä
rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät
Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen
sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin
näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten
vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka
ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita.
Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta
voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on
ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt
epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi
taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni?
Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että
herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä
kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän
yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden
kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut
rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta
todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" --
Tietäkää siis, herra markiisi, -- hän jatkoi ontolla äänellä, joka
ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, -- tietäkää, että minä
olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne.
Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa,
väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut
sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos
olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota
voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te,
herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta
kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen.
Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö,
joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla
teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne,
tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut
rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa,
siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä
uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama
ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus
saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio
saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän
nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku,
jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua
kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte
minut... Hyvästi.

Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin
markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi
kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti
sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella
uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja
masentuneen näköisenä.

"Olisikohan hän huonopäinen mies?..." ajatteli Marie, markiisin
kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä.
"Ymmärtäneekö hän minua?"

Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta
kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon
kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.

-- No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?... -- hän kysyi
uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.

-- Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle
tikarinpistoja kielellänne.

-- Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?

-- Hän nyt olisi minua katsellutkaan... oi Marie, hän rakastaa teitä!

-- Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, -- hän vastasi; --
näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti.
Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin
jalkani asettaisin.

Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie
saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin
siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan,
muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka
aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen
välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden,
joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte
onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat
kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat
tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen.
Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.

-- No niin, -- hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa
oli hyvin kysyvä ilme, -- kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian
tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.

-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi Corentin välinpitämättömästi,
luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen,
jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.

-- Oh, -- vastasi Marie, -- Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja
minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.

-- Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, --
sanoi Corentin, -- ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä
rakkautta, jota te hänessä herätätte.

Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.

-- Te arvostelette häntä itsenne mukaan, -- hän vastasi.

-- No niin, -- sanoi Corentin kiivastumatta, -- miksi ette tuonut
häntä mukaanne kotianne?

-- Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, -- sanoi
Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, -- niin
paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet
pois Ranskasta?

Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä
suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi
häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:

-- Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!

-- Voi, herra päällikkö, -- hän sanoi intohimon koko
teeskentelemättömyydellä, -- hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti
häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi
sinisten verta...

-- Kuulkaahan, Marie, -- huomautti Corentin, -- älkää pitäkö
pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea
leikkiä.

-- Olkaa te vaiti, -- huudahti Marie hänelle, -- ja tietäkää, että se
päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä
viimeisenne.

-- Huomaan, neiti, -- sanoi Hulot ilman katkeruutta, -- että minun
tulee valmistautua taistelemaan.

-- Siihen ette toki kykene, herra eversti. -- Näin heillä olevan yli
kuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja
englantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan
ilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.

-- No niin, saammeko sen käsiimme? -- kysyi Corentin kärsimättömänä.

-- En tiedä, -- vastasi Marie välinpitämättömästi.

-- Englantilaisia! -- huudahti Hulot vihoissaan, -- se vaan häneltä
puuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan
sinulle englantilaisia, sen takaan!

-- Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että
ajoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, -- sanoi Hulot
Corentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.

-- Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, -- vastasi Corentin
miettiväisenä, -- että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on
sanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä,
että on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen
käyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka
pannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä
suuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä
hillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä --
eikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista
maailmankaikkeuden keskipisteeseen?

-- Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana,
-- virkkoi soturi kuivasti. -- Tehkää te mitä ikinä tahdotte
rattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin
sotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä
aion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata
vihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.

-- Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, -- sanoi
Corentin. -- Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin
tutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian
heiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata
tuon rosvon.

-- Kuinka niin? -- kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin,
paremmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.

-- Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, -- vastasi Corentin kumeasti,
-- ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa
Ludvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle
päätteeksi rikas -- kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen
sangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen
vaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo
nainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään
jonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee
luultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No
niin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on
ollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten
hänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on
pälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet
mestauslavalla.

Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka
estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen
soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja
Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden
vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut
hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan
viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää
joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin
kätyri sanoi olevansa.

"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän
ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden
kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa
arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".

Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut
kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka
ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.

"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa
rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat,
että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä
tavalla..."

Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen
äkkiä:

-- Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden
kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on
vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen
kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché...
Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru
ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa
yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.

       *       *       *       *       *

Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut
tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän
saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli
talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista
kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä
seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä
huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.

Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina
talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi
lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka
oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala
kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin
huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa
tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että
hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä
ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn
salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein
mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten
arvoituksellisista vastauksista.

-- Galope-Chopine! -- huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi
sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.

Äkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja
riemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää
ja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta
epäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.

-- Arvoisa neiti, -- hän sanoi, -- kello kahden aikaan _hän_ tulee
minun talooni ja odottaa teitä siellä.

Mielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten
kuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen
ymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat
viereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut
hämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat
hänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat
näkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista
korvat.

-- Vai niin! -- hän huusi Francinelle, -- voin ja voin välillä on
ero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista
sou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä
tässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, -- hän sanoi, avaten korinsa
ja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.

-- Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, -- lisätkää siis
vielä yksi sou.

Hänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta,
ja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat
silmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.

-- Suusi kiinni, äijä, sinä et ole tullut tänne myömään voita, sillä
olet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole
hieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä
tekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle,
Corentin lisäsi:

-- Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.

Galope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa
ja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa
saattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:

-- Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa... Corentin oli kääntänyt
chouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de
Verneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata
häntä peilistä.

Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi
kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:

-- Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.

Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin
ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen
punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus
eikä Francinen eleet -- kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma
siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti
hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä,
jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi
häneen tuimasti.

-- Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita...

-- Armollinen herra, -- vastasi chouani, -- koko Fougères'n kaupunki
tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni...

-- Corentin! -- huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin
vastauksen, -- te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni
tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut...
Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän
juonianne kuin minä niiden vaikutinta. -- Nyt saatte mennä, hyvä mies!

Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran
todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt
tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun
chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin
poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat
toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet
kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen
katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa
huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen
muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä -- kaikki tämä
pelästytti neiti de Verneuiliä.

Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että
tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta
vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen
kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan
voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.

-- Corentin, -- hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, -- toivon,
että annatte minun päättää pukeutumiseni.

-- Marie, -- sanoi Corentin, -- niin, sallikaa minun puhutella
teitä näin... te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin
tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte
markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille
sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne,
ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne
liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin
löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja
vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta
puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä
juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan,
jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne.
Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille
suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista
viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte
minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että
ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota
jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä,
joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos
markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa
itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin
epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on
minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää,
mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin
typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa.
Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat
olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja
kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä
teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette
ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.

-- Olenhan sietänyt läsnäoloanne, -- sanoi Marie ylpeänä.

-- Lisätkää siihen, että sitä kadutte.

-- Tulisiko minun kenties vielä kiittää teitä siitä inhoittavasta
yrityksestä, johon te olette saanut minut ryhtymään?

-- Ehdoittaessani teille yritystä, joka pelkurimaisista henkilöistä
tuntuu moitittavalta, -- hän huomautti häikäilemättä, -- en pitänyt
silmällä muuta kuin teidän parastanne. Mitä minuun tulee, jos
onnistun tai häviän, saatan tästälähin edistää tarkoituksiani
kaikenlaisilla saavutuksillani. Jos te suostutte Montauranin
aviotarjoukseen, minä mielihyvällä ryhtyisin palvelemaan Bourbonien
asiaa Parisissa, missä olen Clichy-klubin jäsen. Sattuma, joka
veisi minut prinssien kosketukseen, saattaisi minut hylkäämään
tasavallan edut, joka lähestyy rappiotilaansa. Kenraali Bonaparte
on liian älykäs mies, jotta ei käsittäisi, että hänen on mahdoton
olla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous
on raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen
ainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen
heidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin
älykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen
tulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan
pettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me
viisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla
on tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin
chouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon.
Sillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina
pelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla
Robespierren ja Dantonin puolella...

-- Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! -- sanoi neiti de Verneuil.

-- Joutavia, -- vastasi Corentin; -- onhan hän kuollut, unhoittakaa
hänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä
hyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin
miltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä
voisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt
ympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne!
Jääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa
mielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että
tuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä
epäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin
liikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa...

Neiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista
ääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon
nais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että
hän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen
kietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään
todistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut
omaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen
salaisuuttaan.

-- No niin, -- hän vastasi, -- olette arvannut oikein, Corentin.
Minä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin
sitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää
kätkevän ansan.

-- Mutta, -- vastasi Corentin, -- sanoittehan meille eilen, että hän
saattoi teidät Fougères'en asti... Jos hän olisi tahtonut käyttää
teihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.

-- Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän
tapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se
alinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin
tarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä
rajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään
Mayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa...

Kuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä
tunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle,
Corentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa
tuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea
sielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt
teeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin
vastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:

-- Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani
valepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.

-- Suostun siihen, -- sanoi Marie. -- Mutta luvatkaa minulle, kautta
kunnianne... oh, en siihen luota!... kautta autuutenne, mutta ettehän
usko Jumalaan! Kautta sielunne... mutta teillä ei sitä ehkä ole!
Minkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne?
Ja kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin
henkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!

Corentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de
Verneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri,
jonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat
laajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä
syvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen,
joka ei ollut aivan vailla notkeutta.

       *       *       *       *       *

Kolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin
palaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta
ja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa
polkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä
polkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän
riensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa
vapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.

Tällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi
Hulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili
taisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen,
jonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut
tukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan
mukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut
jykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut
vuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja
raskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa
fougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin
chouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni
tämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.

Siellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon
paloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät,
kuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi
puetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi
metsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään
chouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat
Bretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten
sijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä
tähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon
aiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa
pantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen
ihastuminen sotaan.

Suuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja
Gudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka
ennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita
tarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä
ryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset,
kaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa
johdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet
seurasivat ryhmästä ryhmään.

Saavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut
pidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen
muutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön
näköinen, jota se esittää.

-- No, mitä uutta kuuluu? -- kysyi häneltä Corentin.

-- Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, --
vastasi päällikkö.

-- Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi Corentin.

-- Sen hyvin näkee, kansalainen, -- sanoi Gudin. Ivalliset
naurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.

-- Luuletko, -- kysyi Corentin, -- ettei Ranskaa voi palvella muuten
kuin pistimillä!

Sitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön
puoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.

-- Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan
olevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne
valloittamaan Fougères'ta.

-- Florigny! -- huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. -- Tuo kohtaus
ei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny,
Mayennen tiellä?

-- Ei ole kahta Florignyta, -- vastasi nainen, osoittaen hänelle
Pèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.

-- Haetteko te markiisi de Montaurania? -- kysyi Corentin päälliköltä.

-- Vähän häntäkin, -- vastasi Hulot äreästi.

-- Markiisi ei ole Florignyssa, -- huomautti Corentin. -- Lähettäkää
sinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää
luoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.

-- Hän on liian viekas ollakseen hullu, -- huudahti Hulot nähdessään
Corentinin pitkin askelin poistuvan. -- Hän on todella urkkijain
kuningas!

Sitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit
astuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta,
jonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti
puiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä
juovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta
Hulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja
noin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.

Päällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut
hänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle
urkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista.
Tämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän
riensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti
epäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla,
että vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin,
Corentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne
ajoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka
tämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin
herättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja
hypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan
takaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.

-- Kas vaan, -- huudahti Corentin, -- sinun muka piti lähteä
Florignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!... Olenpa
aika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta
kärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.

Corentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat
kohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot
oli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.

-- Seis, herra kenraali! -- hän huusi päällikölle, joka kääntyi.

Kädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten
kulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti
joku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja
huudahti tarttuen hänen käsivarteensa:

-- Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa.
Nuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen.
Ne molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin
ja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet.
Täten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole
hyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman
kirottuja "pöllö"-sotureitaan. -- Gudin, -- hän sanoi nuorelle
fougèresläiselle, -- riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että
hän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen
roistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät.
Tunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia
ja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. -- Hitto vieköön, kuinka
tuo poika kipaisee tiehensä! -- hän virkkoi, nähdessään Gudinin
juoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. --
Olisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!

Palatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista
kaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski
nuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan
harjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin
portista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän
Sulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten
hän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista
Pyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän
laskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi
käyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.

Corentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön
kohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi
joutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n
hyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon
tulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson
puoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan
kylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat
Pyhän Sulpicen vuoren huipulle.

Täten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena
yhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen
kuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin
erosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa
sotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan
kaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki
niiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi
vahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten,
että ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen
Hulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden
kolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna
ajometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.

-- Hän on viekas, tuo vanha kettu! -- huudahti Corentin, kun hänen
näkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa
välkkyneet pistimenkärjet. -- Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi
toimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät
molemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin
konnankuje... Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!...

Nuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia
saapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen
muotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja
hypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän
yli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat
hänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat
puolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan
omenapuun juurelle.

Näiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita
Gudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät
olisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai
kahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse,
jotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta
maaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta
näöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa
miehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.

-- Vaiti! siinä he ovat, -- sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti
päätään. -- Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat
pyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä,
hiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!

Lopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen
pieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran
kohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: "Ken siellä?"
ja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin
miesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen
kaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat
yhteislaukauksella huutaen: "Ystäviä!" Sitten he riensivät luultuja
vihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät
uudelleen panostaa aseensa.

-- Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! -- huudahti nuori
aliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut.
-- Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme
taistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.

Nuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.

-- No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä
rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! -- huusi Beau-Pied
surullisena.

-- Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät,
kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä.
Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? -- kysyi Gudin.

-- Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata
meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet
rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli,
jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja
levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota
mökkiä, josta näette nousevan savua.

-- Hyvä! -- huusi Gudin. -- Vetäytykää te, -- hän sanoi kahdeksalle
soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa
sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää
vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä
on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista
koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään
teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä
tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä,
jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän
valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman
solmua.

Gudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle
ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied
oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen
tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka
usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä
tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.

Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan
saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan
oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi
hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja
hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen
vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten
pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän
huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja
kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias
poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista
piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.

Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas
toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä
nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli
tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt
uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin
eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei
hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta
tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti
tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon
pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät.
Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti
paljas iho esiin.

-- Hoi, eukko, -- sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen
häntä, -- missä on Gars?

Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät
pellon aitauksen yli.

-- Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä
tulitte, -- vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon
sotilasjoukkoon.

-- Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin,
sinä vanha harakka? -- virkkoi Hulot raa'asti. -- Kautta Pyhän Annan,
oletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?

-- En ymmärrä, mitä sanotte, -- vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan
työtään.

-- Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä
takaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? -- huusi Hulot.

Tämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen
katseen sotureihin, vastaten:

-- Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä
seitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä
pitkin tuolla notkossa.

-- Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä
nenällään! -- Katsohan, vanha varis!

Ja sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä
takempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut,
univormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.

-- Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on
lähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita?
-- virkkoi Hulot vihaisena.

-- Anteeksi, -- vastasi nainen; -- mutta tähän maailman aikaan
ihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan
kotoisin? -- hän kysyi.

-- Saint-Géorges'sta, -- huusi pari kolme fougèresläistä
Ala-Bretagnen murteella, -- ja olemme nälkään kuolemaisillamme.

-- No hyvä, -- jatkoi nainen, -- näettekö savun tuolla? Se on minun
taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne
ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on
vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään
tulee meille, -- hän lisäsi ylpeänä.

-- Kiitos, vaimo hyvä, -- sanoi Hulot. -- Eteenpäin miehet, saakeli
soikoon, -- hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. -- Nyt hän on
käsissämme!

Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi
osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin
kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo
kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja
vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:

-- Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että
nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja...
Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa!
-- hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja
piikkiherne-pensastoon.

       *       *       *       *       *

Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen
kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat
toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa.
Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon
puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin
rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina
kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään
puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin
nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan
ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.

"Oi, rakastan häntä liiaksi", -- hän ajatteli kokien sielussaan
epätoivonsekaista tunnetta. -- "Tänään ehkä en enää voi hillitä
itseäni..."

Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä
oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti;
mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti
häntäänsä ja vaikeni.

Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta
ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie
hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut
parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan.
Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja
poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle
asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua
pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella
puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät
rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen
ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin
epätasaisuudet.

Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti
de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta
vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa
Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä,
jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä
harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona
luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän
yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet
miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota
pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen,
että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi,
ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa
ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.

Onnettomuutta liiteli ilmassa.

Viimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti
veräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili
aitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.

"Se on hän!" ajatteli Marie.

Gars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa
vuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet
niin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie
syöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä
ääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen
pitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä
kamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli
ääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti
heidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se
oli hekkumaa.

-- Herra markiisi, -- sanoi vihdoin neiti de Verneuil
ääni liikutuksesta värähdellen, -- ainoastaan huoli teidän
turvallisuudestanne on saattanut minut tänne.

-- Minun turvallisuuteniko? -- hän kysyi katkerana.

-- Niin, -- hän vastasi. -- Niin kauan kuin minä oleskelen
Fougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi,
voidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää
hakeko minua sieltä.

-- Matkustatte pois, armaani!... Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.

-- Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?... Entä siniset?

-- Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?

-- Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun
luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun
kanssani.

-- Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?

-- Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista... Onhan minullakin
ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.

-- Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota
ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä
jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa
yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?

-- Rakastan, -- hän vastasi.

-- Tule siis omakseni.

-- Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen
osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani?
Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan
teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun
osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties...

-- Mutta jos minä en pelkää mitään?

-- Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä
minun asemassani?... Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää
laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla
kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?...
Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa
korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko
te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta
heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka
tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos
minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne,
kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on
ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä
sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta
tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte
tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua
Parisiin?... jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme
siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta
tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin
minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan,
jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän
ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä
tekisitte?

-- Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa
oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on
intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän,
että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä
itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni
sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä,
että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa?
Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia
arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan
samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni
on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman
sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi
luonani.

-- Kuinka, teidän luonanne?

-- Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?

-- Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle
nimenne, kätenne? -- hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta
katsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin
ajatuksensa. -- Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen
vuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?... Ei, ei,
rakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä
kohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset,
lasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen,
nainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat
vastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja
jonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! -- -- Ei, ennenkuin
antaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat
kertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa
se päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin
tulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa;
mutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä,
ei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten
itsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo
olla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, -- hän sanoi,
huomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, -- palaan Parisiin,
ettekä te tule sinne jälkeeni.

-- No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren
kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä
vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!

-- Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, -- sanoi Marie
ollen onnen hurmauksissa, -- kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi,
ennenkuin olet omistanut sen minulle?

Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan
katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan
samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti
käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan
itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua
hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän
onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi
ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä
koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa
olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä,
aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta.
Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.

"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin
ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi,
surmaisin hänet. -- Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan
Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.

Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi
mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan,
käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän
teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.

-- He ovat täällä, -- hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.

-- Kutka?

-- Siniset.

-- Mutta enpä tahdo kuolla ilman...

-- Niin, ota...

Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja
joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja
riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen
kuin ensimäinenkin.

Sitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että
näkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin
kahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon
johtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua
lahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi
omenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä
aukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin
päänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi
häneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä,
joka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän
soturijoukon askelten töminän.

-- Mene edellä ulos, -- sanoi markiisi, -- sinä suojelet minua.

Kuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena
oviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään.
Mittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn,
Gars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi
itselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa
hyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli
hypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon
poikki.

-- Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia!
Ampukaa, konnat! -- huusi Hulot jylisevällä äänellä.

Sinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat,
hänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi
oli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon
perällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle
pellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri
oli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän
hirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä
takanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat
melkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä
niin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja
takaa-ajajan vauhti hidastui.

On mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla
Hulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat
vaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin
saapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta
siinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse.
Parikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät
osaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun
luotisateen.

Koko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia,
joka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta
toiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit
panostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi
pukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo
nuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt
pyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena
istui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt
toverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien
chouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon
nopeudella.

Huomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä
huutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää
puoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti
kuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti
pensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat
sen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle,
joka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat
senjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli
hylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit
jo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin,
joiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos
nämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.

Sillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki
metsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle
riisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä
henkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa
ei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut,
oivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien
vahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli
ainoastaan paluumatkaa.

-- Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, -- huudahti Hulot luoden
tarkkaavan katseen metsään, -- en enää valitse itselleni ystävää!

-- Kas, kas, -- sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti
kuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, -- tuossa lintu, jolla
on keltaiset höyhenet.

Ja hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja
jonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.

-- Mutta mitä hänellä on tuossa? -- sanoi toinen, vetäessään esiin
rukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. -- Se on pyhä
mies, pappi! -- hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.

-- Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! -- sanoi kolmas, joka ei
löytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin
taskusta, jota tarkasteli.

-- Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,

-- sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen
ne.

-- Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, -- huomautti
hänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja
heittäen ne koottujen esineiden kasaan.

Neljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien
soturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka
viime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha,
Hulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi
pukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä,
joiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.

-- Soturit, -- huudahti Hulot ankarana, -- kiellän teitä jakamasta
noita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin
kerkiävät!

-- Herra päällikkö, -- sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle
kenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, --
rahasta en välitä, mutta nuo kengät, -- näin hän lisäsi, osoittaen
kiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, -- nuo kengät sopisivat
minulle kuin hansikas käteen.

-- Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! -- huomautti Hulot.

-- Kuinka? -- sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, -- sodan alusta
asti olemme aina jakaneet saaliin.

-- En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, --
virkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.

-- Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä
kultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei
suinkaan estä sinua ottamasta niitä, -- sanoi upseerille eräs hänen
vanhoista tovereistaan.

Hulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.

-- Se on setäni kukkaro! -- huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin
kovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen
lähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli
juuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset
punoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun
päästi kumean huudon ja virkkoi:

-- Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti
liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.

-- Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, -- sanoi hänelle vanha soturi.

-- Mutta hän on kuollut! -- vastasi Gudin. -- Kuollut! Hän oli ainoa
sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos
kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän
olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.

-- Onpa hän tyhmä, tuo poika! -- sanoivat kansalliskaartilaiset,
jotka olivat jääneet saalista jakamaan. -- Tuo pappi oli rikas, ja
kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään,
jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.

Kun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet
saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä
sen takana.

       *       *       *       *       *

Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin,
jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.

Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa,
-- poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten,
-- palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi
illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat
Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä
niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli
sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.

Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean
ja kaksi _oribus'ia_. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita
käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin
käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette
toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on
syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta
usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle
ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa,
täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän
katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta
ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet
pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki
tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin
poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja
omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua
tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan
kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta,
pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.

-- Ne tappelivat Béraudièren pellolla, -- huomautti poikanen.

-- Meneppä sinne katsomaan, -- sanoi äiti.

Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä
huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän
oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat
tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla
kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään
Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän
Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata,
soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.

Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut,
päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten
kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen
nyreät kasvot tulivat näkyviin.

-- Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän,
Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa
kolme kynttilää.

Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä
yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli
auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän
sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:

-- Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne?
Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille,
että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja
me sen tiedämme.

Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.

-- Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat
Saint-Georges'n garseja, -- hän vastasi väristen, -- ja minä sanoin
heille, missä Gars oli.

Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän
laidalle.

-- Lähetin poikamme varoittamaan sinua, -- jatkoi Barbette
kauhistuneena, -- mutta hän ei sinua tavannut.

Chouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä
kaatui vuoteelle.

-- Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! -- hän sanoi.

Mutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.

-- Barbette! -- hän huusi, -- Barbette!... Pyhä Neitsyt, löinpä liian
lujaan!

-- Luuletko, -- kysyi Barbette avaten silmänsä, -- että
Marche-à-Terre saa sen tietää?

-- Gars sanoi, -- vastasi chouani, -- ottavansa selvän siitä, mistä
petos johtui.

-- Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?

-- Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette
hengitti vapaammin.

-- Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, -- hän sanoi, --
niin täytänpä heidän lasinsa etikalla.

-- Oh, eipä minun enää ole nälkä! -- huudahti Galope-Chopine
surullisena.

Hänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta
hän ei sitä katsonutkaan.

Kaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen
hänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.

-- Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa
Sulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se
palamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin
välillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.

-- Meneekö Gars siis Fougères'en?

-- Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden
juosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin
ja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja
pitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.

Tämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata
muutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana
aamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat,
jotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja
Pille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein
levollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana
oli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle
muutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä
poikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä.
Tuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon
taakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn
yli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän
haamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.

-- Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! -- hän sanoi itsekseen ja
luhistui kauhusta kokoon.

Molempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja
ne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina
niitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet
maisemakuviinsa.

-- Päivää, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre totisena.

-- Päivää, herra Marche-à-Terre, -- vastasi nöyrästi Barbetten mies.
-- Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla
on tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.

-- Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, -- sanoi Pille-Miche.

Molemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut
omiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison
tynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa
Marche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä
molemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita,
joille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta
muodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla
omenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo
kolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen
Marche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.

-- Anna minulle nuuskarasiasi, -- sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.

Ja ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa,
bretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin,
joka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.

-- Onpa täällä kylmä, -- sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven
yläluukkua.

Sumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä
ikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta
takkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.

Galope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa
eteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois
leveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi.
Heidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai
Galope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta
heidän punaisten villamyssyjensä alla.

-- Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, -- sanoi Marche-à-Terre.

-- Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?

-- Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, -- sanoi
Pille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut
hänelle takaisin, -- olet tuomittu.

Molemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.

-- Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista...

-- Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, -- vastasi chouani.

Onneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään
poikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä
lattialle; Pille-Miche otti ne ylös.

-- Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia
hopeakolikoita! -- huudahti Marche-à-Terre.

-- Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en
ole sanonut mitään, -- vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli
chouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi,
siinä kaikki.

-- Miksi puhut asioista vaimollesi? -- kysyi raa'asti Marche-à-Terre.

-- Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi.
Olet tuomittu.

Saatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan
kävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien
kouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen
ja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.

-- Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?

-- Minä pidän hänestä huolen, -- sanoi Marche-à-Terre.

-- Rakkaat toverini, -- jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt
kalpeaksi, -- enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että
lähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää
minulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.

-- Se on totta, -- sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.

Molemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet
ratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli
vähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut
hiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman
hetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja
vaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.

Äkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan
ja sanoi:

-- Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon
papille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa
joku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.

Galope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella
ripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä
monilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui
rukousnauhansa päähän.

-- Oi! -- hän lausui päättäessään, -- kaikesta huolimatta, serkkuni,
koska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle
Jumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin
että silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta
Pyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten
ole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään
petturi.

-- Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa
sopia hyvän Jumalan kanssa.

-- Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe...

-- Riittää, -- sanoi Marche-à-Terre; -- jos tahdot, ettei sinua
kohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin
aimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.

Molemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat
hänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita
vastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla
eläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän
päästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin
raskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista
yhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän
hiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven
yläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka
ympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen
varaan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.

Molemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa
vesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä
ja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua _Kapteenista_.
Pille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä
tuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta
muistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti
edelleen:

    Ensi kaupunkiin kun tuli,
    lempijänsä sydän suli,
    silkkihin hän hänet puki;

    toiseen kaupunkiin kun tuli,
    lempijänsä sydän suli,
    kultahan hänet puki;

    tyttö armas, kaunokainen,
    poikain syömet voitti vainen
    koko rykmentissä siinä.

Tämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä
seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat
Barbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa,
jota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä
kuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu
Länsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon
kansanlaulun ensi säkeistöjä:

    Lähtekäämme, kaunokainen,
    sotaan, oma armahainen,
    pakosalle mailta näiltä.

    Suur' ol' kapteenilla mure.
    "Sitä ällös pahoin sure;
    tytärtäni et voi saada.

    Vaikka kosit häntä maalla,
    merellä myös raivokkaalla,
    hänt' et saa sä petoksetta."

    Tyttärensä luokseen haastoi,
    isä, vaatteet hältä raastoi,
    syöksi sitten meren syliin.

    Kapteeni ol' järkevämpi,
    pelastamaan ketterämpi,
    tytön laivaan nosti nopsa.

    "Lähtekäämme, kaunokainen,
    sotaan, oma armahainen,
    pakosalle mailta näiltä."

    Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.

Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla
Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen
kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju,
mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.

-- Mikä sinun on, äiti rakas? -- kysyi lapsi.

-- Mene yksin, -- huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja
työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. -- Sinulla ei enää
ole isää eikä äitiä!

Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään.
Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme,
joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi,
katsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei
kuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa
ilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.

Äkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja
veti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre
penkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen
jalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli
täyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä
huomasi.

-- Vedä puukenkäsi jalasta, -- sanoi äiti pojalleen, -- ja pistä
jalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, --
hän huudahti kolkolla äänellä, -- isäsi jalkinetta, äläkä koskaan
vedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien
vuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!

Hän ravisti samalla päätään niin hurjasti, että hänen mustat
hiuksensa valuivat kaulaan, luoden hänen kasvoihinsa synkän sävyn.

-- Haastan Pyhän Labren todistajaksi siitä, että omistan sinut
sinisten asialle, -- hän jatkoi. -- Sinun tulee ruveta sotilaaksi,
kostaaksesi isäsi. Tapa, tapa chouanit, ja tee kuin minä. He ovat
ottaneet minun mieheni pään, minä annan sinisille Garsin pään.

Yhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta
esille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa
käteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää
puukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta
kohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä
mökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette
kohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä
äidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia,
tehdäkseen savun sakeammaksi. -- Tuo tulee kestämään kauemmin kuin
isäsi, kuin minä ja kuin Gars! -- sanoi Barbette hurjan näköisenä
osoittaen tulta pojalleen.

       *       *       *       *       *

Sinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka
toinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin
katsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil
tähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa
markiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut
sumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät
kaupungin lähimmätkin maisemat.

Hiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita,
linnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta
utujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta
sinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla
hohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean
värin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa
vielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet
täyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä
pahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo
edeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.

Kahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti
muuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat
vähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen
rakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän
oli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt
toivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle
sen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan
epätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään
heikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä
yhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut,
sellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa
nostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin
toivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden
tilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman
tuottamat edut.

Eikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä,
jos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi
Montauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän
levottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu
nainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen
perustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet
eivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän
oli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää,
jota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin
hyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen
luvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon
viehätys.

"Kenties", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä
merkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, "olen ollut ylen kiemaileva
markiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka
suuresti hän minua rakastaa!..."

-- Francine, -- hän virkkoi, -- se ei enää ole mikään unelma, tänä
iltana tulee minusta markiisitar de Montauran! Mitä olenkaan tehnyt,
ansaitakseni näin täydellistä onnea! Oh, rakastan, ja rakkaus yksin
voi palkita rakkautta. Mutta Jumala epäilemättä tahtoo minua siitä
palkita, että olen säilyttänyt sydämeni huolimatta niin suuresta
kestetystä kurjuudesta, ja hän tahtoo täten saada minut unhoittamaan
kärsimykseni: sillä sinä sen tiedät, lemmikkini, että olen paljon
kärsinyt!

-- Tänäkö iltana markiisitar de Montauran, te, Marie? Oi, ennenkuin
se on tapahtunut, luulen minä puolestani uneksivani. Kuka siis on
hänelle sanonut kaikki teidän avunne?

-- Mutta, lapsi kulta, hänellä ei ole ainoastaan kauniit silmät,
hänellä on myös sielu. Jospa sinä olisit nähnyt hänet vaarassa,
niinkuin minä hänet näin! Oh, hän varmaankin osaa rakastaa, hän on
niin rohkea!

-- Jos häntä niin suuresti rakastatte, kuinka sallitte hänen tulla
Fougères'en?

-- Eihän meillä ollut aikaa sanoa toisillemme sanaakaan, kun meidät
yllätettiin! Mutta onhan se muuten rakkauden todiste, ja niitä
ei koskaan ole tarpeeksi... Mutta nyt, tällä välin, sinun tulee
järjestää hiukseni.

Mutta moneen kertaan Marie hermostunein liikkein sekoitti
pois kampauksen, kun hänen kiemailuhalustaan johtuneeseen
huolellisuuteensa sekaantui myrskyäviä ajatuksia. Kähertäessään
jonkun kutrin yksityisiä hiuksia, tai silittäessään palmikoitaan,
hänessä heräsi vielä mielessä kytevä epäluulo siitä, eikö markiisi
sentään häntä pettänyt, mutta samalla hän ajatteli, että sellainen
konnamainen petos olisi tutkimaton, kun markiisi tulemalla häntä
tapaamaan Fougères'en huiman rohkeana panisi itsensä alttiiksi
välittömälle kostolle. Peilistä Marie veitikkamaisesti tutki
kasvoissaan sivulta luodun katseen hymyn, otsarypyn, vihan, rakkauden
tai ylenkatseen ilmeen vaikutusta, täten tavoitellen naisviekkautta
tutkiakseen markiisin sydäntä sen salaisinta tykintää myöten.

-- Olet oikeassa, Francine, -- hän sanoi; -- tahtoisinpa, samoin kuin
sinä, että tämä avioliitto jo olisi solmittu. Tämä päivä on viimeinen
utuisen sekavista päivistäni, se kätkee kuoloni tai meidän onnemme...
Tuo sumu on ihan tuskaannuttava, -- hän lisäsi, uudelleen katsahtaen
yhä vielä usvien peittämiin Pyhän Sulpicen huippuihin.

Itse hän alkoi poimuihin järjestää silkki- ja musliiniverhoja,
jotka koristivat ikkunaa, ja hän teki sen tahallisesti niin, että
huoneeseen lankesi sisälle hekkumallinen puolihämärä.

-- Francine, -- hän sanoi, -- korjaa pois nuo joutavat lelut, jotka
ajelevat pelkkänä romuna kamiinin laidalla, ja jätä siihen ainoastaan
kello ja molemmat posliinimaljat, joihin itse aion järjestää
Corentinin minulle tuomat talvikukat... Vie pois tästä huoneesta
kaikki tuolit, tänne ei saa jäädä muuta kuin leposohva ja nojatuoli.
Tehtyäsi tämän tulee sinun pölyttää matto, jotta sen värit näkyisivät
selvemmin. Sitten asetat kynttilöitä seinien kynttiläjalkoihin ja
kamiinille.

Marie katseli kauan tarkkaavasti vanhaa kudottua tapettia,
joka oli pingoitettu tämän huoneen seinälle. Synnynnäisen maun
ohjaamana hän osasi järjestää huoneen esineet niin, että ne olivat
sopusoinnussa tuon vanhanaikaisen tapetin loistavien värien kanssa
tai muodostivat niille luontevan vastakohdan. Samaa näkökohtaa hän
noudatti järjestäessään kukkia, jotka asetti huonetta koristaviin
kiemuranmuotoisiin maljakkoihin. Leposohva siirrettiin lähelle
kamiinia. Molemmin puolin vuodetta, joka oli vastapäätä kamiinia
olevalla seinämällä, hän asetti kahdelle pienelle kullatulle pöydälle
isoja posliinimaljakoita täynnä lehviä ja kukkia, jotka levittivät
mitä ihanimpia tuoksuja.

Hän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta
silkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä
riippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia.
Tällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne
aiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä
näitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin
neiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly
jonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön
ja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei
ole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on
palkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät
ja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset
antautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon
valtoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de
Verneuil, ajattelematta: "Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!"

Viattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai
musliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen
levittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu
rakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot
hänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa
todistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta
onnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen
riistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei
toivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen
mielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän
hehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein
kuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta,
jota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.

Jo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja,
toivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta
sumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi,
mitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein
hän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää
nostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut
sielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin
johtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.

Hän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen,
johon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen
pimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät
kävelypuiston kallioihin.

-- Lemmikkini, -- hän siellä sanoi Francinelle, -- siivoa ja järjestä
täällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää
järjestämättä, -- hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka
naiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa
kiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.

-- Oi, kuinka te olette kaunis! -- huudahti pieni bretagnetar.

-- Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina
kaunein koristuksemme.

Francine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle
ja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan
toimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan,
jos ei markiisi häntä rakastaisi.

       *       *       *       *       *

-- Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? -- kysyi Hulot
Barbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en
oli päällikön tuntenut.

-- Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen
kallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.

Corentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja
kun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen
vaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.

-- Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta
yöllä?

-- Herra hyvä, -- vastasi Barbette, -- sitä en tiedä.

-- Miksi petät puoluettasi? -- kysyi Hulot äkkiä, vietyään
maalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.

-- Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut
sen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos
suvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä
niistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä
raataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt
häneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta
hän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta,
säästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee
hän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista
vuotta säästänyt ne kokoon.

Hulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta
talonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.

-- Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse
säilytät näitä rahoja.

-- Minä! -- hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. -- Vaikka
piiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, -- ja hän
osoitti kädellään yhtä linnan torneista -- niin tietäisivät chouanit
kuitenkin tulla sinne minut tappamaan.

Hän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti
pari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.

-- Päällikkö, -- sanoi Corentin, -- tämä on sellaisia tilaisuuksia,
joissa kahden miehen harkinta tuottaa enemmän hyötyä kuin yhden
ainoan. Me tiedämme kaiken, emmekä tiedä mitään. Jos heti antaisimme
sotilasten piirittää neiti de Verneuilin asunnon, yllyttäisimme hänet
meitä vastaan. Me emme kykene, sinä, minä, chouaneiksi pukeutuneet
soturisi ja kaksi pataljoonaasi, taistelemaan tuota naista vastaan,
jos hän ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen markiisinsa. Tämä
herrasmies on hovilainen, ja siis viekas; hän on nuori ja rohkea.
Emme ikinä voi saada häntä käsiimme hänen saapuessaan Fougères'en.
Ehkä hän muuten jo onkin täällä. Kotitarkastusten toimeenpano on
mieletöntä. Se ei hyödytä ollenkaan, herättää huomiota ja saattaa
asukkaat levottomiksi.

-- Lähdenpä tästä, -- sanoi Hulot kärsimättömänä, -- antamaan
Pyhän Léonardin vahtisoturille käskyn ulotuttamaan kävelynsä kolme
askelta kauemmaksi. Siten hän tulee vastapäätä neiti de Verneuilin
taloa. Sitäpaitsi sovin merkistä joka vahdin kanssa, jään itse
päävahdistoon, ja heti kun minulle on ilmoitettu nuoren miehen tulo,
otan mukaani korpraalin ja neljä sotamiestä...

Corentin keskeytti kiihtyneen soturin puheen:

-- Entä jos tuo nuori mies ei olekaan markiisi, entä jos markiisi ei
tulekaan kaupunkiin portista, jos hän jo onkin neiti de Verneuilin
luona?... jos...

Corentin loi päällikköön suurta ylemmyyttä uhkuvan katseen, jossa oli
jotain niin loukkaavaa, että vanha soturi huudahti:

-- Perhana sentään! mene hiiteen, kirottu mies. Mitä tämä kaikki
minua liikuttaa? Jos tuo koppakuoriainen kopsahtaa johonkin
vahdistooni, niin tottakai minun täytyy se ampua; jos saan tietää,
että se on jossakin talossa, niin totta kai annan piirittää talon,
vangita koppakuoriaisen ja ampua sen! Mutta piru vieköön, enpä aio
vaivata päätäni ryvettääkseni univormuani...

-- Päällikkö, kolmen ministerin käskykirje vaatii sinua tottelemaan
neiti de Verneuiliä.

-- Kansalainen, tulkoon neiti de Verneuil itse puhumaan minulle
asiasta, niin sitten näen, mitä on tehtävä...

-- No hyvä, kansalainen, -- huomautti Corentin ylpeänä, -- hän kyllä
tulee ennen pitkää. Hän tulee itse sanomaan sinulle tunnin ja hetken,
milloin markiisi on saapuva. Kenties hän ei ole levollinen ennenkuin
on nähnyt sinun järjestävän vahtisoturit ja piirityttävän taloa!

"Itse paholainen on pukeutunut ihmishahmoon!" ajatteli vanha
puoliprikaatin päällikkö tuskastuneena nähdessään Corentinin
pitkin askelin nousevan Kuningattaren portaiden astuimia, jonka
läheisyydessä tämä kohtaus oli tapahtunut ja sitten palaavan
Pyhän Léonardin portille. "Tuo mies tulee jättämään käsiini
kansalaisen Montauranin jalat ja kädet sidottuina", ajatteli Hulot,
"ja minun osakseni tulee tuo ikävä tehtävä toimia sotaoikeuden
puheenjohtajana". -- Mutta yhtä kaikki, -- hän virkahti itsekseen,
kohauttaen olkapäitään, -- onhan Gars tasavallan vihollinen, onhan
hän surmannut ystävä-parkani Gérardin ja onhan sitten ainakin yksi
aatelinen poissa... Joutukoon siis minun puolestani hiiteen!

Hän pyörähti rivakasti koroillaan ja läksi marseljeesia viheltäen
tarkastamaan kaikkia kaupungin vahdistoja.

Neiti de Verneuil oli vaipunut tuollaiseen mietiskelyyn, jonka
salaisuus pysyy kätkettynä syvälle ikäänkuin sielun kuilun pohjaan,
mutta jonka tuhannet ristiriitaiset tunteet usein ovat todistaneet
uhreilleen, että voi kokea myrskyisää ja intohimoista elämää neljän
seinän sisällä, edes nousematta leposohvalta. Saavuttuaan lähelle sen
näytelmän ratkaisua, jota oli tullut etsimään, tuo nainen palautti
mieleensä vuoroin sen rakkauden ja vihan kohtaukset, jotka niin
voimakkaasti olivat vilkastuttaneet hänen elämäänsä näinä kymmenenä
päivänä, mitkä olivat kuluneet hänen ensimäisestä kohtauksestaan
markiisin kanssa.

Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta miehen askeleita ja säpsähti.
Ovi aukeni, hän kääntyi heti sinne päin ja huomasi Corentinin.

-- Pikku veitikka, -- sanoi salapoliisin asiamies, -- yhä vieläkö
teitä huvittaa vetää minua nenästä. Oi Marie, Marie, pelaatte hyvin
vaarallista peliä, kun ette päästä minua osalliseksi tuumistanne
ettekä kysy neuvojani. Se, että markiisi on välttänyt kohtalonsa...

-- Ei ole ollut teidän syynne, eikö niin? -- täydensi neiti de
Verneuil katkeran ivallisesti. -- Hyvä herra, -- hän jatkoi vakavana,
-- millä oikeudella te vielä olette tullut minun luokseni?

-- Teidän luoksenne! -- hän virkkoi katkerana.

-- Muistutatte minulle, -- hän vastasi ylpeänä, -- etten täällä ole
kotonani. Te olette ehkä tahallisesti valinnut juuri tämän talon,
siinä pannaksenne toimeen murhanne. Jätän sentähden tämän talon;
lähden erämaahan, jotta minun ei tarvitsisi enää nähdä...

-- Sanokaa pois: urkkijoita, -- huomautti Corentin. -- Mutta tämä
talo ei ole teidän eikä minun, se on valtion. Ja mitä tulee pois
lähtöönne, niin sen jätätte kauniisti sikseen, -- hän lisäsi luoden
häneen pirullisen katseen.

Neiti de Verneuil kavahti närkästyneenä ylös ja lähestyi häntä; mutta
äkkiä hän pysähtyi, huomatessaan Corentinin nostavan ikkunaverhoa ja
hymyillen kehoittavan häntä tulemaan luokseen.

-- Näettekö tuon savupatsaan? -- hän kysyi äänessä järkähtämätön
tyyneys, jonka hän osasi säilyttää kalpeilla kasvoillaan, niin syvät
mielenliikutukset kuin liikkuivatkin hänen sielussaan.

-- Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä,
jotka on sytytetty palamaan? - hän kysyi.

-- Miksi on äänenne niin värähtelevä? -- kysyi Corentin. --
Lapsi-parka, -- hän lisäsi lempeästi, -- tiedän kaiken! Markiisi
tulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti
tätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä
tarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille...

Neiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion
kirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi
rakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin.
Jokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut
kestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.

Corentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä
rinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle
kostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla
tuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään
sen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa
miellytti, niin raskas kuin se olikin.

-- Tuo nainen rakastaa häntä, -- hän mutisi hampaiden välistä.

-- Rakastaa! -- huudahti Marie. -- Oi, mitä merkitseekään tuo
sana!... Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni...

Hän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä
kauhistutti.

-- Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, -- hän sanoi hänelle, --
tahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se
häneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen
veripisaran hänen tähtensä... Puhu, mitä vaadit.

Corentin vavahti.

-- Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, -- hän sanoi äänessä mitä
lempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. --
Niin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän
hyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei
kukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.

-- Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa
minua pelastamaan hänet.

-- No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? -- hän kysyi, koettaen tehdä
tämän kysymyksen levollisesti.

-- Oi, sitä en ollenkaan tiedä... Molemmat katsoivat toisiinsa
vaieten. "Olen hukassa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Hän pettää
minua", ajatteli Corentin. -- Marie, -- hän virkkoi, -- minulla on
kaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan
siitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta
heidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole
jotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan
päinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille
uskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?

-- Erinomaisesti, -- vastasi neiti de Verneuil. -- Te tahdotte
todisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen,
jona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.

-- Hyvästi, neiti, -- sanoi Corentin kuivasti.

-- Kas niin, -- virkkoi parisitar hymyillen, -- istukaa tuohon
älkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman
teitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista,
jotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin
reunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.

Corentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.

-- Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, -- hän sanoi
äänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.

-- Montauran voi, -- sanoi Marie säälistä hymyillen, -- tarjota
teille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että
kykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja...

-- Ettekö voi, -- huudahti Corentin äkkiä, -- saada häntä pakenemaan
samana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se
tapahtuu, ja...

Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin olisi paheksunut, että sanoi näin
paljon.

-- Mutta tekö todella pyydätte minua neuvomaan juonta? -- hän jatkoi,
hymyillen mitä luonnollisimmin. -- Kuulkaahan, Marie, nyt luotan
täydellisesti rehellisyyteenne. Luvatkaa antavanne minulle korvausta
kaikesta, minkä menetän teitä palvellessani, niin minä nukutan niin
hyvin tuon hölmömäisen päällikön, että markiisi tulee olemaan yhtä
vapaa Fougères'ssa kuin Saint-Jamesissa.

-- Sen lupaan teille, -- vastasi nuori nainen hänelle juhlallisesti.

-- Tuo lupaus ei riitä. Vannokaa se minulle kautta äitinne.

Neiti de Verneuil säpsähti; ja nostaen vapisevaa kättä hän teki tuon
miehen vaatiman valan, jonka käyttäyminen äkkiä oli muuttunut.

-- Voitte luottaa minuun, -- sanoi Corentin. -- Älkää minua pettäkö,
ja te tulette siunaamaan minua tänä iltana.

-- Uskon teitä, Corentin, -- huudahti neiti de Verneuil vallan
heltyneenä.

Marie nyökäytti hänelle päätään ja hymyili ystävällisesti ja
ihmetellen, huomatessaan hänen kasvoissaan surumielisen hellän ilmeen.

"Mikä hurmaava olento!" intoili Corentin poistuessaan. "Enkö siis
koskaan saa häntä valtaani, tehdäkseni hänestä varallisuuteni ja
intohimoisen nautintoni välikappaleen? Langeta polvilleen minun
jalkaini juureen, hän!... Totisesti, markiisin täytyy kuolla... Ja
jos en voi saavuttaa tuota naista muuten kuin vetämällä hänet alas
lokaan... No niin", hän ajatteli, saavuttuaan torille, jonne aivan
huomaamattaan oli suunnannut askeleensa, "hän ei kenties enää epäile
minua. Satatuhatta écu'ta pöytään!... Hän luulee minua ahneeksi. Joko
se on juoni, tai on hän jo markiisin vaimo."

Vaipuneena näihin ajatuksiin ei Corentin rohjennut tehdä mitään
päätöstä.

Sumu, jonka aurinko oli hajoittanut keskipäivällä, palasi taas yhtä
vahvana kuin aamulla; Corentin ei enää nähnyt puita muutaman askeleen
päässä.

"Uusi onnettomuus", hän ajatteli, palatessaan asuntoonsa. "On
mahdotonta nähdä kuuden askeleen päässä olevia esineitä. Sää suojelee
rakastaviamme. Eipä ole leikintekoa vartioida tällaisen sumun
suojelemaa taloa!" -- Ken siellä? -- hän huudahti, tarttuen erään
tuntemattoman käsivarteen, joka näytti kiivenneen kävelypaikalle
kaikkein vaarallisinten kallioiden yli.

-- Se olen minä, -- vastasi viaton lapsenääni.

-- Kas, sehän on pieni poika, jonka jalka on verellä tahrattu. Etkö
tahdo kostaa isäsi puolesta? -- kysyi Corentin.

-- Tahdon, -- vastasi lapsi.

-- Hyvä. Tunnetko Garsin?

-- Tunnen!

-- Sen parempi. No hyvä, älä poistu luotani ja tee täsmällisesti
kaikki, minkä käsken. Siten päätät äitisi kostontyön ja ansaitset
paljon rahaa. Tahdotko mielelläsi paljon rahaa?

-- Tahdon.

-- Jos tahdot saada paljon rahaa ja tappaa Garsin, tulen minä
huolehtimaan sinusta.

"Kas noin, Marie", virkahti Corentin hetken kuluttua itsekseen,
"sinä itse toimitat markiisin meidän käsiimme! Tuo naikkonen on
liian kiivas aavistaakseen kepposta, jonka aion hänelle tehdä --
eihän intohimo koskaan punnitse. Hän ei tunne markiisin käsialaa;
nyt on sovelias hetki virittää ansa, johon hän luonteensa mukaisesti
sokeasti syöksyy. Mutta jotta juoneni varmasti onnistuisi, tarvitsen
Hulot'n apua. Siis joutuin hänen luokseen."

Samana hetkenä neiti de Verneuil ja Francine neuvottelivat, millä
keinoin pelastaa markiisi Corentinin epäilyttävästä jalomielisyydestä
ja Hulot'n pistimistä.

-- Minä lähden häntä varoittamaan, -- huudahti pieni bretagnetar.

-- Oletko mieletön! Ethän tiedä, missä hän on. Minunkin, vaikka minua
johtaa sydämen vaistomainen aavistus, täytyisi etsiä kauan, häntä
kuitenkaan löytämättä.

Sommiteltuaan sitten koko joukon mielettömiä tuumia, jotka niin
helposti syntyvät takkavalkean ääressä, huudahti neiti de Verneuil:

-- Kun hänet näen, hänen vaaransa tulee herättämään minussa jonkun
hyvän tuuman!

Ja hän päätti, kaikkien hehkuvien henkilöiden tavoin, ryhtyä
ratkaisevaan toimenpiteeseen vasta viimeisellä hetkellä, luottaen
onnentähteensä tai tuohon vaistomaiseen taitavuuteen, joka
ani harvoin pettää naisia. Hänen sydämensä oli tuskin koskaan
sykkinyt niin rajusti. Milloin hän oli kuin tylsämielinen, silmät
tuijottavina, milloin hän taas pienimmästäkin melusta värähti, kuten
nuo juuriltaan melkein katkotut puut, joita puunhakkaajat rajusti
kiskovat edestakaisin nuorasta, jouduttaakseen niiden kaatumista.

Äkkiä kajahti etäisyydessä noin kahdentoista pyssyn ampuma
yhteislaukaus.

Neiti de Verneuil kalpeni, tarttui Francinen käteen ja sanoi:

-- Minä kuolen... he ovat surmanneet hänet!

Sotilaan raskaat askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta. Francine
nousi säikähtyneenä ja toi seuraavassa tuokiossa sisälle erään
korpraalin. Tervehdittyään sotilaallisesti neiti de Verneuiliä tuo
tasavaltalainen ojensi neiti de Verneuilille kaksi kirjettä, joiden
paperi oli jotenkin likainen. Kun ei soturi saanut mitään vastausta
parisittarelta, hän sanoi hänelle poistuessaan:

-- Päällikkö lähetti nämä.

Ollen synkkien aavistusten raatelema, neiti de Verneuil luki
seuraavan kirjeen, jonka luultavasti Hulot oli kiireessä kirjoittanut:

"Neitiseni, soturini ovat saaneet käsiinsä erään Garsin
sanansaattajan, joka juuri on ammuttu. Häneltä ottamieni kirjeiden
joukossa on yksi, jonka lähetän teille ja josta teillä voi olla
hyötyä, j.n.e."

-- Kiitos taivaan, he eivät ole ampuneet häntä! -- hän huudahti,
viskaten tuon kirjeen tuleen.

Hän hengitti vapaammin ja luki ahmien hänelle lähetetyn kirjeen, joka
oli markiisin kirjoittama ja näytti olevan omistettu rouva du Gualle:

"Ei, enkelini, tänä iltana en lähde Vivetièreen. Tänä iltana
te häviätte kreivin kanssa lyömänne vedon, ja minä saan voiton
tasavallasta tuon viehättävän tytön persoonassa, joka totisesti
ansaitsee yhden lemmenyön, sen kai myöntänette. Se on ainoa
varsinainen etu, jonka saavutan tästä sotaretkestä, sillä Vendée
alistuu. Ranskassa ei enää ole mitään tehtävää, ja epäilemättä
matkustamme me kaksi takaisin Englantiin. Mutta huomiseen vakavat
asiat."

Tämä kirje putosi hänen käsistään, hän sulki silmänsä, jäi mykäksi
ja kumartui taaksepäin, pää nojaten patjaan. Kauan vaiti oltuaan hän
katsahti kamiinikelloon, joka silloin oli neljä.

-- Ja herra odotuttaa itseään! -- hän sanoi julman ivallisena.

-- Oh, jospa jokin seikka estäisi hänet tulemasta! -- huudahti
Francine.

-- Jos hän ei tule, -- sanoi Marie kumealla äänellä, -- niin lähden
minä häntä vastaan! Mutta ei, nyt hän ei enää viivy kauan...
Francine, olenko oikein kaunis?

-- Te olette hyvin kalpea.

-- Katso, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- tämä tuoksujen täyttämä
huone, nämä kukat, nämä kynttilät, tämä huumaava ilma -- saattaakohan
kaikki tämä tuottaa taivaan esimaun sille miehelle, jolle tänä yönä
aion tarjota lemmen riemun?

-- Mitä onkaan tapahtunut, neiti rakas?

-- Olen petetty, harhaan viety, jaloin poljettu, muserrettu, ja
tahdon surmata, repiä kappaleiksi tuon miehen!... Niin, niin,
ilmenihän aina hänen käyttäymisessään halveksimista, jota hän
huonosti osasi peittää, ja jota minä en tahtonut huomata! Oh,
tämä tuottaa minulle surman! -- Mutta olenpa mieletön! -- hän
virkkoi nauraen; -- hän tulee, ja minulla on yö opettaakseni
hänelle, että mies, joka kerran on minut omistanut, ei enää voi
minua jättää, olin sitten naimisissa tai en. Olen mittaava hänelle
koston solvauksen mukaan, ja hän tulee kuolemaan epätoivoissaan.
Luulin hänellä olevan jonkun verran mielenylevyyttä, mutta hän on
epäilemättä palvelijan poika! Kieltämättä hän on hyvin taitavasti
minut pettänyt, sillä en voinut aavistaa, että mies, joka tosin oli
saattanut armotta jättää minut Pille-Michen käsiin, sentään saattoi
alentua mitä halpamaisimpaan koirankujeeseen. Onhan niin helppo
pettää rakastunutta naista, ettei ole sen halpamaisempaa tekoa. Hän
surmatkoon minut, hyvä; mutta valehdella, hän, jota olin pitänyt niin
suurena! Se mies on laahattava mestauslavalle. Oh, tahtoisinpa nähdä
pyövelin piilun katkaisevan hänen päänsä. Mutta olenkohan niin julma?
Hän on kulkeva kuolemaan hyväilyjen ja suudelmien peittämänä, jotka
tulevat korvaamaan kaksikymmentä vuotta hänen elämästään...

-- Marie, -- sanoi Francine, lempeänä kuin enkeli, -- olkaa, kuten
niin monet muut naiset, rakastajanne uhri, mutta älkää tulko hänen
rakastajattarekseen, älkääkä hänen pyövelikseen. Säilyttäkää
hänen kuvaansa sydämenne pohjassa, saattamatta sitä itsellenne
kidutukseksi. Ellei olisi mitään iloa toivottomassa rakkaudessa, niin
mitä meistä nais-paroista tulisikaan? Se Jumala, Marie, jota te ette
koskaan ajattele, palkitsee meitä siitä, että olemme noudattaneet
kutsumustamme maan päällä: rakastaa ja kärsiä!

-- Pikku lemmikkini, -- vastasi neiti de Verneuil, hyväillen
Francinen kättä, -- sinun äänesi on hyvin lempeä ja kiehtova. Kuinka
vakuuttavalta kuulostaakaan totuus sinun huulillasi. Tahtoisin
kernaasti totella sinua...

-- Te annatte hänelle anteeksi, te ette häntä petä?

-- Vaiti, älä enää puhu minulle tuosta miehestä. Verrattuna häneen on
Corentin jalo olento... Ymmärrätkö?

Marie nousi, ja hänen kasvoihinsa laskeutuneeseen hirvittävään
levollisuuteen verhoutui sekä hänen sisäinen ristiriitansa että
sammuttamaton kostonhimo. Hänen hidas ja itsetietoisen arvokas
astuntansa ilmaisi jotakin peruuttamatonta päätöstä. Ajatustensa
raatelemana, niellen kokemansa solvauksen ja ollen liian ylpeä
ilmaistakseen ristiriitaista suruansa, hän meni Pyhän Léonardin
vahdistoon kysymään, missä Hulot asui.

Tuskin hän oli poistunut asunnostaan, kun Corentin astui siihen
sisälle.

-- Oi, herra Corentin, -- huudahti Francine, -- jos teillä on
myötätuntoa tuon nuoren miehen kohtaloon, niin pelastakaa hänet!
Neiti aikoo ilmiantaa hänet. Tuo kurja kirje on pilannut kaiken.

Corentin otti välinpitämättömästi kirjeen käteensä ja kysyi:

-- Ja minne neiti läksi?

-- En tiedä.

-- Riennän pelastamaan hänet, -- sanoi Corentin, -- hänen omasta
epätoivostaan.

Hän katosi, vieden mukaansa kirjeen, kulki kiireesti läpi huoneiden
ja sanoi pikku pojalle, joka leikitteli oven edessä:

-- Minne päin se nainen meni, joka vastikään tuli ulos tästä ovesta?

Galope-Chopinen poika kulki yhdessä Corentinin kanssa muutaman
askeleen, näyttäen hänelle viettävää tietä, joka johti Pyhän
Léonardin portille.

-- Tuonne, -- hän sanoi epäröimättä, noudattaen sen kostontunteen
kehoitusta, jonka äitinsä hänessä oli herättänyt.

Tänä hetkenä neljä valepukuista henkilöä astui neiti de Verneuilin
asuntoon, pienen pojan ja Corentinin huomaamatta.

-- Palaa entiseen paikkaasi, -- virkkoi urkkija, -- ole
leikittelevinäsi ikkunaluukkujen hakasilla, mutta pidä tarkoin
silmällä kaikkea, katso joka taholle, katoillekin.

Corentin riensi pikku pojan osoittamaan suuntaan, luuli tuntevansa
neiti de Verneuilin keskellä sumua ja saapui todella hänen luokseen
sinä hetkenä, jona hän astui Pyhän Léonardin vahdistoon.

-- Minne menette? -- hän sanoi, tarjoten hänelle käsivartensa. --
Olette kalpea, mitä onkaan tapahtunut? Onko nyt soveliasta lähteä
ulos noin vallan yksin? Tässä käsivarteni, olkaa hyvä.

-- Missä päällikkö Hulot on? -- kysyi häneltä Marie.

Tuskin oli neiti de Verneuil saanut sanotuksi nämä sanat, kun kuuli
kiertovahdin askelten kopinan Pyhän Léonardin portin ulkopuolelta, ja
pian hän keskellä töminää eroitti Hulot'n karkean äänen.

-- Tuhat tulimaista! -- huusi Hulot, -- enpä koskaan ole
vakoiluretkellä nähnyt näin huonosti kuin nyt. Tuo markiisi näyttää
voivan komentaa säätä mielensä mukaan.

-- Miksi valitatte? -- virkkoi neiti de Verneuil, tarttuen
voimakkaasti hänen käsivarteensa, -- tämä sumu voi peittää yhtä
hyvin koston kuin petoksenkin... Herra päällikkö, -- hän lisäsi
kuiskaten, -- tänään täytyy teidän minun kanssani ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin, ettei Gars tällä kertaa pääse pakoon.

-- Onko hän teidän asunnossanne? -- kysyi Hulot, jonka äänen
värähtely ilmaisi hänen hämmästystään.

-- Ei, -- hän vastasi, -- mutta antakaa minulle luotettava mies, ja
lähetän hänet sitten ilmoittamaan teille, kun markiisi on tullut.

-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi Corentin hätäisesti Marielta. -- Jos
luonanne on sotilas, se häntä pelottaisi, mutta lapsi ei herättäisi
epäluuloa, ja sellaisen toimitan luoksenne.

-- Herra päällikkö, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- tämä sumu,
jota sadattelette, tekee teille mahdolliseksi nyt heti piirityttää
taloni. Asettakaa sotilaita kaikkialle. Asettakaa vahti Léonardin
kirkkoon, jotta hän voi pitää silmällä puistikkoa, jonne päin salini
ikkunat ovat. Asettakaa vartijasotureita kävelypaikalle, sillä vaikka
huoneeni ikkuna on kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta, epätoivo
usein antaa voimia mitä vaarallisimpiin hyppäyksiin. Kuulkaahan:
luultavasti annan tämän herrasmiehen astua ulos asuntoni alaovesta.
Antakaa siis ainoastaan rohkean miehen toimeksi väijyä häntä;
sillä, -- näin hän jatkoi huoaten, -- ei voi kieltää, että hän on
urhoollinen, ja hän tulee puolustautumaan.

-- Gudin! -- huusi päällikkö.

Heti tuo nuori fougèresläinen riensi esiin siitä pienestä
joukkueesta, joka Hulot'n mukana oli palannut kaupunkiin ja joka oli
jäänyt seisomaan riveihin vähän matkan päähän.

-- Kuuleppa, poikaseni, -- kuiskasi hänelle vanha soturi, -- tuo
pahuksen tyttö toimittaa käsiimme Garsin, en tiedä mistä syystä,
mutta se on yhdentekevää eikä liikuta meitä. Ota mukaasi kymmenen
miestä ja teidän on asettuminen niin, että vartioitte sitä umpikujaa,
jonka pohjukassa on tämän neidin talo; mutta asetu niin, ettei nähdä
sinua, eikä miehiäsi.

-- Hyvä, herra päällikkö, tunnen hyvin paikkakunnan.

-- No niin, lapsukaiseni, -- jatkoi Hulot, -- lähetän Beau-Piedin
ilmoittamaan sinulle, milloin voitte hakata päälle. Koeta itse
saada käsiisi markiisi, ja jos voit tappaa hänet, niin ettei minun
lainmukaisesti tarvitse häntä ammuttaa, niin tulee sinusta parin
viikon päästä luutnantti, taikka nimeni ei ole Hulot. -- Katsokaapas,
neiti, tässä näette pojan, joka ei arkaile, -- hän sanoi Marielle,
osoittaen Gudiniä. -- Hän on oleva oiva vahti talonne edustalla, ja
jos markiisi tulee sieltä ulos tai pyrkii sinne sisälle, niin ei hän
pääse hänen kouristaan.

Gudin lähti kymmenen sotamiehen seurassa matkaan.

-- Tiedätteköhän oikein, mitä teette? -- kuiskasi Corentin neiti de
Verneuilille.

Marie ei vastannut. Hän näki jotenkin tyytyväisenä niiden sotamiesten
poistuvan, joiden oli määrä aliluutnanttinsa komentamina asettua
vartijoiksi kävelypaikalle, sekä niiden, jotka Hulot'n käskystä
asettuivat Pyhän Léonardin kirkon pimeiden sivumuurien varjoon.

-- On taloja, joiden seinät ovat ihan kiinni minun talossani,
piirityttäkää nekin. Älkäämme laiminlyökö vähintäkään varokeinoa,
jotta meidän ei myöhemmin tarvitse katua.

"Onpa hän vallan raivoissaan", ajatteli Hulot.

-- Enkö ole profeetta? -- kuiskasi Corentin Hulot'n korvaan. --
Sanansaattajaksi annan hänelle tuon pienen pojan, jonka jalka on
verellä tahrattu, niin että...

Hän keskeytti puheensa. Neiti de Verneuil oli ripein askelin
rientänyt asuntoonsa, minne Corentin seurasi häntä, viheltäen kuin
onnellinen mies ainakin; saavutettuaan hänet, hän jo seisoi oven
kynnyksellä, missä Corentin tapasi Galope-Chopinen pojan.

-- Neiti, -- sanoi Corentin, -- ottakaa luoksenne tämä pikku poika,
ette voi saada sen viattomampaa ja uutterampaa sanansaattajaa kuin
hän.

Sitte hän lisäsi pojalle:

-- Kun olet nähnyt Garsin, tule luokseni vahtitupaan, niin annan
sinulle niin paljon rahaa, että voit syödä sokerileivoksia koko
elinikäsi.

Lausuessaan nämä sanat, jotka hän ikäänkuin hengitti pienen pojan
korvaan, tunsi Corentin hänen kovasti puristavan hänen kättään, ja
näki hänen sitten seuraavan neiti de Verneuiliä.

-- Ja nyt, ystäväni, sopikaa niin kuin parhaaksi näette! -- huudahti
Corentin, kun ovi heidän jälkeensä oli sulkeutunut.

Ja hän mutisi:

-- Jos aiot nauttia lemmen hekkumaa, pikku markiisini, niin tulee se
tapahtumaan ruumisliinoillasi.

Mutta Corentin, joka ei malttanut päästää näkyvistään tätä onnetonta
taloa, meni kävelypaikalle, missä tapasi päällikön antamassa
määräyksiä.

       *       *       *       *       *

Ennen pitkää tuli yö. Kaksi tuntia kului, eivätkä eri matkojen päähän
asetetut vahdit olleet huomanneet mitään, josta olisi voinut päättää
markiisin pujahtaneen sen kolmikertaisen vartijaketjun läpi, missä
joka soturi tarkkaavaisena piilopaikastaan vartioi niitä kolmea
puolta, joilta saattoi päästä "Papukaija"-torniin.

Parikymmentä kertaa Corentin oli mennyt kävelypuistosta vahtituvalle,
yhtä monta kertaa hän oli odotuksissaan pettynyt, eikä hänen nuori
viestintuojansa ollut saapunut. Ajatuksiinsa vaipuneena urkkija
kulki hitaasti edestakaisin kävelypaikalla, ollen kolmen sielussansa
yhteentörmäävän intohimon kiduttamana, nimittäin rakkauden, ahneuden
ja kunnianhimon. Kello löi kahdeksan joka tornissa. Kuu nousi hyvin
myöhään. Sumu ja yö verhosivat hirvittävään pimeyteen ne paikat,
joissa tämän miehen suunnittelema näytelmä oli saava ratkaisunsa.

Salapoliisin asiamies osasi hillitä intohimonsa, hän puristi
käsivarret ristiin rinnalle, eikä kääntänyt katseitaan siitä
ikkunasta, joka valo-aaveen tavoin kohosi ylhäällä tornissa. Kun
hän kävellessään joutui laakson puolisien äkkijyrkkien kallioiden
reunalle, hän tähysteli vaistomaisesti niitä himmeitä valoja, jotka
keskellä sumua tuikkivat siellä täällä kaupungin tai esikaupunkien
taloista, vallien ylä- ja alapuolella. Syvää hiljaisuutta
häiritsivät ainoastaan Nançon-virran kohina, tornikellon surulliset
ja säännölliset lyönnit, vahtisotilaiden raskaat askeleet tai
aseiden kalske, silloin kun vaihdettiin vahteja. Kaikki oli käynyt
juhlalliseksi, sekä ihmiset että luonto.

-- On pimeä kuin suden kidassa, -- sanoi Pille-Miche.

-- Eteenpäin vaan, -- sanoi Marche-à-Terre, -- äläkä puhu enempää
kuin kuollut koira.

-- Tuskin rohkenen hengittää, -- huomautti chouani.

-- Jos se, joka juuri pani kiven vierimään, tahtoo että valitsen
hänen sydämensä tikarini tupeksi, tarvitsee hänen vaan tehdä tämä
temppu uudelleen, -- sanoi Marche-à-Terre niin hiljaisella äänellä,
että se sekaantui Nançon-virran veden kohinaan.

-- Minähän se olin, -- sanoi Pille-Miche.

-- No niin, sinä siunattu saituri, -- virkkoi chouanijoukon johtaja,
-- ryömi vatsallasi kuin ankerias, muuten saamme täällä heittää
henkemme pikemmin kuin tarpeellista on.

-- Kuulehan, Marche-à-Terre, -- sanoi parantumaton Pille-Miche,
joka käsien avulla laahautui eteenpäin vatsallaan loikoen ja saapui
toverinsa tasalle, jonka korvaan hän puhui niin hiljaa, etteivät
jälessä tulevat chouanit siitä kuulleet tavuakaan, -- kuulehan,
Marche-à-Terre, jos saa luottaa ylhäisen naishenkilömme sanoihin,
on tuolla ylhäällä aimo saalis korjattavissa. Jäämmekö sen kahteen
pekkaan tasan?

-- Kuuleppas, Pille-Miche! -- sanoi Marche-à-Terre, heittäytyen
vatsalleen ja jääden siihen asentoon. Koko joukko teki saman
liikkeen, sillä äkkijyrkänteen tuottamista vaikeuksista chouanit
olivat vallan uupuneet.

-- Kyllä sinut hyvin tunnen, -- virkkoi Marche-à-Terre, -- sinä olet
tuollainen pohjaton ahmatti, joka tosin on yhtä valmis antamaan
iskuja kuin niitä saamaan. Mutta emme ole tulleet tänne riisumaan
kuolleilta jalkineita, tänään olemme piruja piruja vastaan, ja
hukassa on se, jolla on liian lyhyet kynnet. Ylhäinen rouva on
lähettänyt meidät tänne pelastamaan Garsia. Hän on tuolla, nostahan
koirankuonoasi ja katso tuota tornin yläpuolella olevaa ikkunaa.

Samassa löi kello kaksitoista. Kuu nousi ja loi sumun valkean
savun näköiseksi. Pille-Miche puristi voimakkaasti Marche-à-Terren
käsivartta ja osoitti hänelle vaieten kymmenen jalkaa heidän
yläpuolellaan välkkyviä rautapistimiä.

-- Siniset ovat jo saapuneet, -- sanoi Pille-Miche. -- Väkirynnäköllä
emme saa aikaan mitään.

-- Kärsivällisyyttä! -- virkkoi Marche-à-Terre, -- jos en tänä aamuna
näitä paikkoja tutkiessani erehtynyt, on Papukaija-tornin juurella
vallien ja kävelypaikan välissä sola, johon aina kaadetaan lantaa, ja
sille voi laskeutua alas kuin vuoteelle.

-- Jos Pyhä Labre, -- sanoi Pille-Miche, -- tahtoisi muuttaa
hyväksi omenaviiniksi kaiken sen veren, joka tulee virtaamaan, niin
fougèresläiset huomenna saisivat aimo varaston.

Marche-à-Terre peitti leveällä kourallaan ystävänsä suun; sitten hän
kumealla äänellä antoi määräyksen, joka rivistä riviin toistettiin
viimeisiin chouaneihin asti, jotka riippuivat kallion rinteellä
pitäen kiinni kanervista.

Corentinilla oli siksi tarkka ja tottunut korva, että kuuli
kahinaa muutamista chouanien polkemista pensaista tai kallion
jyrkännettä alas vierivien kivien rapinaa, hän kun lisäksi seisoi
vallan puistikon laidalla. Marche-a-Terrellä tuntui olevan kyky
nähdä pimeässä ja hänen yhäti jännityksessä olevat aistinsa
näyttivät käyneen tarkoiksi kuin villi-ihmisillä, ja niinmuodoin
hän oli nähnyt edessään haamoittavan Corentinin. Ehkäpä hän hyvin
opetetun koiran tavoin oli vainunnut hänen läsnäoloaan. Vaikka
poliisiurkkija oli tarkannut pienimpiäkin ääniä keskellä hiljaisuutta
ja tähystellyt vuolukivien muodostamaa luonnollista muuria, ei hän
kuitenkaan huomannut mitään. Jos hän himmeässä sumuvalaistuksessa
näkikin muutaman chouanin, hän luuli heitä kivimöhkäleiksi, niin
liikkumattomina nuo ihmisruumiit osasivat pysyä.

Tämä chouaneja uhkaava vaara katosi pian. Corentinin huomion
veti puoleensa hyvin selvä melu, joka kuului kävelypaikan
vastakkaiselta laidalta, siitä kohdasta, missä suojamuuri päättyi
ja missä kalliojyrkänne alkoi. Vuolukiveen hakattu polku, joka
oli Kuningattaren portaiden yhteydessä, päättyi juuri tuohon
yhtymäkohtaan. Samassa kun Corentin saapui siihen, hän näki edessään
hahmon, joka oli siihen ilmaantunut kuin noiduttuna, ja kun hän
ojensi kätensä tarttuakseen tähän aavemaiseen olentoon, jolta ei
odottanut mitään hyviä aikeita, hän kohtasi naisen pyöreitä ja
pehmeitä ruumiinmuotoja.

-- Menkää hiiteen, rouvaseni, -- hän mutisi. -- Jos ette olisi
kohdannut minua, olisitte voinut saada luodin päähänne... Mutta
mistä tulettekaan ja minne menette näin myöhään? Oletteko mykkä? --
Nainenhan se kuitenkin on, hän mutisi itsekseen.

Kun vaikeneminen olisi herättänyt epäluuloa, tuntematon nainen
vastasi kauhusta vapisevalla äänellä:

-- Oh, hyvä herra, palaan iltakutsuista.

"Sehän on niin sanottu markiisin äiti", ajatteli Corentin. "Mitähän
sekin aikoo tehdä?" -- No niin, menkää tuonne päin, eukko hyvä,
-- hän sanoi ääneen, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut. -- Siis
vasemmalle, ellette tahdo tulla luotien lävistämäksi!

Corentin jäi liikkumattomaksi paikalleen. Mutta huomatessaan, että
rouva du Gua suuntasi askeleensa Papukaija-tornia kohti, hän seurasi
häntä kaukaa pirullisen varovasti.

Tämän onnettoman kohtauksen aikana olivat chouanit hyvin taitavasti
ryhmittyneet lantatunkiolle, johon Marche-à-Terre oli heidät
opastanut.

"Tuossa on ylhäinen rouvamme!" ajatteli Marche-à-Terre, kohoten
karhun tavoin seisomaan tornin seinämällä. -- Olemme tässä, -- hän
kuiskasi rouva du Gualle.

-- Hyvä, -- vastasi tämä. -- Jos voit löytää tikapuut siitä talosta,
jonka puutarha alkaa kuusi jalkaa alapuolella lantasolaa, niin Gars
on pian pelastettu. Näetkö tuon pyöreän ikkunan tuolla ylhäällä? Se
on makuuhuoneen viereiseen pukuhuoneeseen kuuluva ja sinne täytyy
koettaa päästä. Tämä tornin puoli, missä nyt olette, on ainoa,
jota ei ole piiritetty. Hevoset odottavat, ja jos olet miehittänyt
Nançon-virran ylimenopaikan, niin saatamme neljännestunnissa viedä
hänet turvaan, huolimatta hänen mielettömästä seikkailustaan. Mutta
jos tuo lutka tahtoo häntä seurata, niin pistäkää hänet kuoliaaksi
tikarilla.

Huomattuaan noiden muutamien epäselvien haamujen, joita ensin oli
luullut kiviksi, taitavasti liikkuvan, Corentin suoraa päätä meni
Pyhän Léonardin vahdistoon, missä näki päällikön vaatteet yllä
nukkuvan leirivuoteella.

-- Jättäkää hänet rauhaan! -- sanoi Beau-Pied äreästi Corentinille,
-- vastikään hän paneutui pitkäkseen.

-- Chouanit ovat täällä! -- huusi Corentin Hulot'n korvaan.

-- Mahdotonta, mutta sen parempi, jos ovat! -- virkkoi päällikkö
vielä puoleksi unenkohmelossa; -- saammehan sitten ainakin tapella!

Kun Hulot saapui kävelypaikalle, näytti Corentin hänelle chouanien
omituista asemaa tornin varjossa.

-- Joko he ovat pettäneet tai tukehuttaneet ne vahtisotilaat, jotka
asetin Kuningattaren portaiden ja linnan välille, -- huudahti
päällikkö. -- Oh, mikä kirottu sumu. Mutta kärsivällisyyttä,
lähetänpä kallion juurelle viisikymmentä miestä luutnantin johtamina.
Täällä ylhäällä ei saa karata heidän kimppuunsa, sillä nuo elukat
ovat niin karaistuja, että voisivat vieriä äkkijyrkänteen juurelle
kuin kivet, taittamatta jäseniään.

Linnantornin haljenneelle kajahtava kello löi kaksi, kun päällikkö
palasi kävelypaikalle, ryhdyttyään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin
Marche-à-Terren johtamien chouanien vangitsemiseksi. Kun nyt kaikki
vahdistot oli lisätty kaksinkertaisiksi, oli neiti de Verneuilin
talosta tullut pienen armeijan keskipiste. Päällikkö huomasi
Corentinin mitä tarkkaavaisimmin tähystelevän Papukaija-tornia
hallitsevaa ikkunaa.

-- Kansalainen, -- sanoi hänelle Hulot, -- luulen, että markiisi
vetää meitä nenästä, sillä toistaiseksi ei mikään ole liikahtanut.

-- Hän on tuolla ylhäällä! -- huudahti Corentin, osoittaen ikkunaa.
-- Näin ikkunaverhoilla miehen varjon... En ymmärrä, minne pikku
poika on joutunut, he ovat joko tappaneet tai lahjoneet hänet. Kas
tuossa, päällikkö, onhan se mies! Siis eteenpäin!

-- En aio mennä ottamaan häntä kiinni vuoteesta, piru vieköön! Totta
kai hän tulee ulos, jos on mennyt sisälle, -- huomautti Hulot, jolla
oli omat syynsä vielä hiukan odottaa.

-- Herra päällikkö, lain nimessä käsken teidän viipymättä hyökätä
tuota taloa vastaan.

-- Mikä sinä olet miehiäsi pakoittaaksesi minut hyökkäämään!

Välittämättä päällikön vihasta, Corentin sanoi hänelle kylmästi:

-- Sinun on pakko totella minua! Tässä sotaministerin asianmukaisesti
allekirjoittama paperi, joka velvoittaa sinut siihen, -- hän
virkkoi, vetäen esiin paperin taskustaan. -- Luuletko meitä kyllin
yksinkertaisiksi, antaaksemme tuon naikkosen menetellä mielensä
mukaan? Meidän on määränä tukahuttaa kansalaissota, ja tuloksen
suuruus puolustaa vähäarvoisia keinoja.

-- Rohkenen lähettää sinut hii... ymmärrätkö? Riittää jo, käännös
vasempaan, eteenpäin mars ja jätä minut rauhaan, ja tavallista
pikemmin.

-- Mutta lueppa, -- sanoi Corentin.

-- Älä ikävystytä minua mokomine valtuuksinesi, -- huusi Hulot,
närkästyneenä siitä, että olento, jota hän piti niin halveksittavana,
antoi hänelle käskyjä.

Samassa Galope-Chopinen poika puikahti heidän luokseen kuin maan alta
tullut rotta.

-- Gars on matkalla! -- hän huusi.

-- Minne?

-- Pyhän Léonardin katua alaspäin.

-- Beau-Pied, -- virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi
lähellä, -- juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee
marssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö!
Osastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, -- huusi
päällikkö.

Täydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on
tarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.

       *       *       *       *       *

Kun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen
huumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin
synnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa,
liiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä
kummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan
ajatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä
huomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet
vallan häipyvät heidän havaintopiiristään.

Neiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka
saattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän
kun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen
häntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin
oli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta
huomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen
pistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan.
Hän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt
kauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.

Äkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle
ja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita
tilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin
täydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi
oli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.

Hänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet
ilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan
jäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen
esine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän
puristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä,
kuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt
mitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin
häntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen
hänet kulkemaan.

-- Tuossa hän on, -- sanoi yksi heistä.

-- Hän on hyvin kaunis! -- huudahti pappi.

-- Niin, todella, -- sanoi edellinen; -- mutta kuinka hän on kalpea
ja kiihoittunut!...

-- Ja hajamielinen! -- lisäsi kolmas, -- hän ei meitä ollenkaan
huomannut.

Huoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset
kasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:

-- Hän on tuolla sisällä, Marie...

Neiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa,
harkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä,
tunsi sen ja sanoi Francinelle:

-- Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon,
niin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.

Hitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa
oveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi
luullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten
hän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän
näki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea,
oli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi
sitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet
nähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa.
Hänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät
näkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä,
jonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi
nuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen
kamiini-kelloa:

-- Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä
odotetaan.

Mutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä
olevalle sohvalle.

-- Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! -- sanoi
markiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon
hän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. -- Toivon,
-- hän jatkoi ääni mairittelevana, -- että Marie hetken kuluttua
on oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta
aviopuolisostaan.

Kuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi
häntä silmiin.

-- Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? -- hän kysyi nauraen. --
Mutta kätesi polttaa!... Rakkaani, mikä sinun on?

-- Rakkaani! -- hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.

-- Niin, -- sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja
tarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, -- niin,
rakkaani, olen sinun koko elämänikäni.

Marie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa
vääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:

-- Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista
konnista!

Hän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani
sen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen
hämmästynyt.

-- Joutavia! -- hän sanoi, heittäen pois tämän aseen -- en pidä
sinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on
liian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet
ainoastaan pyövelin piilun arvoinen.

Nämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin
hemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä,
koettaen syleillä häntä.

-- Älä koske minuun! -- huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.

-- Hän on järjiltään, -- sanoi markiisi ihan ääneen epätoivoissaan.

-- Niin, järjiltään, -- toisti Marie, -- mutta en kuitenkaan
tarpeeksi, ollakseni sinun leikkikalusi... Mitä en voisikaan antaa
anteeksi intohimolle, mutta tahtoa omistaa minut ilman rakkautta ja
kirjoittaa se tuolle nai...

-- Kelle minä olen kirjoittanut? -- hän kysyi osoittaen ihmetystä,
joka ilmeisesti ei ollut teeskennelty.

-- Tuolle siveälle naiselle, joka tahtoi minut tappaa.

Nyt markiisi kalpeni, tarttui tuolin selkänojaan, puristaen sitä niin
rajusti, että se oli mennä palasiksi, ja huudahti:

-- Jos rouva du Gua on tehnyt itsensä syypääksi johonkin katalaan
tekoon...

Neiti de Verneuil haki tuota kirjettä, mutta ei sitä löytänyt; hän
kutsui saapuville Francinen, ja tämä tuli:

-- Missä on kirje?

-- Herra Corentin otti sen.

-- Corentin! No nyt ymmärrän kaiken; hän on kirjoittanut tuon kirjeen
ja on minut pettänyt tapansa mukaan pirullisesti.

Päästettyään korvia vihlovan huudon, hän vaipui sohvalle, ja
kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Epäily samoin kuin varmuuskin
oli kauhea. Markiisi riensi lemmittynsä jalkojen juureen, painoi
häntä sydämelleen ja toisti hänelle moneen kertaan nämä sanat, ainoat
mitkä sai sanotuksi:

-- Miksi itket, enkelini? Missä piileekään onnettomuus? Solvauksesi
uhkuivat rakkautta. Älä siis itke, minä rakastan sinua! Rakastan
sinua ainaisesti!

Äkkiä hän tunsi, miten Marie puristi häntä luonnottoman voimakkaasti,
ja kuuli hänen kesken nyyhkytyksiänsä sanovansa:

-- Vieläkö minua rakastat?

-- Voitko sitä epäillä? -- hän vastasi melkein alakuloisena.

Marie vapautui äkkiä hänen käsivarsistaan ja poistui pelästyneenä ja
hämmentyneenä matkan päähän hänestä.

-- Epäilenkö sitä!... -- hän huudahti.

Hän näki markiisin hymyilevän niin lempeän ivallisesti, että sanat
kuolivat hänen huulillaan. Hän antoi markiisin tarttua käteensä ja
viedä itsensä ovelle. Viereisen salin perällä näki Marie alttarin,
joka hänen poissaollessaan oli kiireessä pystytetty. Sytytetyt
vahakynttilät loivat kattoon yhtä lempeän valon kuin toivo. Hän
tunsi nuo kaksi miestä, jotka olivat häntä tervehtineet, kreivi de
Bouvaniksi ja parooni du Guenic'iksi, jotka molemmat Montauran oli
valinnut todistajiksi.

-- Kieltäydytkö yhä edelleen? -- kysyi markiisi häneltä hiljaa.

Tämän nähdessään Marie peräytyi palaten huoneeseensa, lankesi
polvilleen, nosti kätensä markiisia kohti ja huudahti:

-- Oi, anteeksi! anteeksi! anteeksi!

Hänen äänensä sammui, hänen päänsä kumartui taaksepäin, hänen
silmänsä ummistuivat, ja hän jäi rentona markiisin ja Francinen
käsivarsien varaan, aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Jälleen
avatessaan silmänsä, hän kohtasi nuoren päällikön katseen, joka uhkui
rakkautta ja hyvyyttä.

-- Marie, rohkeutta! tämä myrsky on viimeinen, -- hän sanoi.

-- Viimeinen! -- toisti Marie.

Francine ja markiisi katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta Marie
viittasi heitä vaikenemaan.

-- Kutsukaa tänne pappi, -- hän sanoi, -- ja jättäkää minut yksin
hänen kanssaan.

He poistuivat.

-- Arvoisa isä, -- sanoi Marie papille, joka viipymättä ilmaantui
hänen eteensä, -- lapsuudessani valkeahapsinen vanhus, kuten te,
sanoi minulle usein, että jos oikein vahvasti uskoo, saa Jumalalta
kaiken; onko se totta?

-- Se on totta, -- vastasi pappi. -- Kaikki on mahdollista sille,
joka on kaiken luonut.

Neiti de Verneuil syöksyi uskomattoman ihastuneena polvilleen:

-- Oi, Jumalani! -- hän sanoi haltioituneena, -- uskoni Sinuun on
yhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä
ihme, tai ota henkeni!

-- Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, -- sanoi pappi.

Nyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän
valkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus
johti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin
koskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat
valaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn.
Hän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin
eteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin
askeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari,
tuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä
savu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti
ainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä
oli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa -- kaikki tämä
tarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista
surullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut
kaikkein pyhimmät asetukset.

Silloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille
annettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit
vielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja
köyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa
ehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat
leikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli
tapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen
muodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli
vihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin
päteviksi.

Tämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli
yksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta
pysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut
tehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan
rauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut
kapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut
tuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille
sieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen
onnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli
turvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino
teki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan
tuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan
"papinloukoiksi".

Kun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja
osoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen
saliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus
oli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää
hiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.

-- Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana
kuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen
tytär.

-- Missä syntynyt?

-- La Chasteriessa, lähellä Alençonia.

-- Enpä totisesti uskonut, -- sanoi parooni hiljaa kreiville, -- että
Montauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!... Herttuan
ulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!

-- Kuninkaan äpärätytär kävisi vielä laatuun, -- vastasi kreivi de
Bouvan hymyillen; -- mutta minä puolestani en häntä parjaa. Tämä
toinen nainen minua miellyttää, ja tuolle "Charretten Tammalle" aion
nyt julistaa sodan. Hän ei ainakaan kuhertele, se nainen!

Markiisin nimet olivat jo edeltäpäin kirjoitetut naimasopimukseen;
molemmat rakastavat allekirjoittivat sen, ja heidän jälkeensä
todistajat. Juhlameno alkoi. Ainoastaan Marie kuuli tänä hetkenä
aseiden kalsketta ja niiden sotilasten raskaiden ja säännöllisten
askelten kopinan, jotka arvatenkin tulivat päästämään kirkkoon
sijoitettuja sinisiä. Hän vavahti ja nosti katseensa alttarin ristiä
kohti.

-- Hän on pyhimyksen näköinen, -- kuiskasi Francine.

-- Annettakoon minulle toveriksi tuollainen pyhimys, niin tulen
olemaan hiton jumalinen, -- sanoi kreivi puoliääneen.

Kun pappi asetti neiti de Verneuilille tavanmukaisen kysymyksen,
hän vastasi "tahdon", huoaten syvään. Hän kumartui miehensä korvan
juureen ja sanoi:

-- Ennen pitkää tulet tietämään, miksi olen rikkonut valani, jolla
sitouduin kieltäytymään rupeamasta vaimoksesi.

Kun läsnäolijat vihkiäisten jälkeen siirtyivät siihen huoneeseen,
missä päivällispöytä oli katettu, ja sinä hetkenä, jona vieraat
istuutuivat pöydän ääreen, hyökkäsi palvelija, Jérémie, sisään
kovin pelästyneenä. Onneton nuori aviovaimo nousi äkkiä, riensi
hänen luokseen Francinen seuraamana, ja tuoden esiin verukkeen,
jonka naiset niin helposti keksivät, hän pyysi markiisia hetken
kuluessa yksin täyttämään isäntäväen velvollisuuksia. Sitten hän
viittasi palvelijan poistumaan huoneesta, ennenkuin hän oli ehtinyt
varomattomuudessaan sanoa sellaista, josta olisi voinut olla
onnettomat seuraukset.

-- Oi, Francine, tuntea olevansa kuolemaisillaan, voimatta
sanoa: Minä menehdyn!... -- sanoi neiti de Verneuil poistuttuaan
päivällishuoneesta.

Tämän poissaolon saattoi selittää äskeisen juhlamenon perustuksella.
Aterian loputtua ja markiisin levottomuuden noustua huippuunsa,
Marie palasi yllään mitä loistavin morsiuspuku. Hänen kasvonsa
olivat iloiset ja levolliset, kun sitävastoin hänen jälessään sisään
astuneen Francinen kasvoissa kuvastui kauttaaltaan niin kamala
kauhistus, että pöytävieraat luulivat näkevänsä edessään tuollaisen
omituisen kuvan, johon Salvator Rosan oikullinen sivellin olisi
kuvannut Elämän ja Kuoleman käsi kädessä.

-- Hyvät herrat, -- hän sanoi papille, paroonille, kreiville, --
pyydän teitä jäämään vieraikseni yöksi, sillä olisi liian vaarallista
teille nyt lähteä pois Fougères'sta. Tämä kelpo nuori nainen on
saanut minulta määräykset, ja hän opastaa teidät kaikki huoneisiinne.
Ei mitään vastaansanomista, -- hän virkkoi papille, joka aikoi puhua.
-- Toivon, että ette vastusta naista hänen hääpäivänään.

Tuntia myöhemmin Marie oli yksin lemmittynsä kanssa siinä hekkumaa
uhkuvassa huoneessa, jonka hän niin aistikkaasti oli järjestänyt. He
joutuivat lopulta siihen vuoteeseen, joka haudan tavoin murtaa niin
monet toiveet, jossa herääminen kauniiseen elämään on niin epävarma,
jossa rakkaus syntyy ja kuolee, riippuen niiden luonteiden laadusta,
jotka ainoastaan siinä koettelevat toisiaan.

Marie katsoi kamiinin reunalla olevaa kelloa ja ajatteli: "Kuusi
tuntia jälellä elämästä!"

-- Olenko todella voinut nukkua?... hän huudahti aamuyöstä, kavahtaen
hereille kuten vaistomaisesti tekee se, joka illalla on pannut maata
päättäen seuraavana aamuna herätä määrähetkenä. -- Olen todella
nukkunut, -- hän virkkoi, huomatessaan kynttilöiden valossa, että
kellon viisarit pian osoittivat toista tuntia.

Hän kääntyi, katsellen nukkuvaa markiisia, jonka pää lasten tavoin
lepäsi kädellä, ja jonka toinen käsi puristi vaimonsa kättä. Hän
hymyili puoleksi, ikäänkuin olisi nukahtanut keskellä suudelmaa.

"Oh", ajatteli neiti de Verneuil, "hän nukkuu makeasti kuin lapsi!
Mutta kuinka hän saattoikaan epäillä minua, minua, joka saan kiittää
häntä verrattomasta onnesta!"

Hän sysäsi häntä hiljaa, markiisi heräsi, ja puolinainen hymy levisi
nyt täydesti yli kasvojen. Hän suuteli kättä, josta piti kiinni,
ja katsoi onnettomaan naiseen niin säteilevästi, että tämä, joka
ei voinut kestää noiden katseiden hekkumallista hohdetta, hitaasti
sulki leveät luomensa, ikäänkuin välttääkseen vaarallisen näyn. Mutta
tällä tavoin peittämällä tuliset silmänsä hän päinvastoin suuresti
kiihoitti halua, vaikka näytti sitä vastustavan, ja hänen miehensä
olisi voinut syyttää häntä ylenmääräisestä kiemailusta, ellei
tuon nais-paran olisi ollut pakko salata suurta levottomuuttaan.
He nostivat molemmin päänsä patjalta ja loivat toinen toiseensa
kiitollisen katseen, muistellessaan nauttimaansa onnea. Mutta
äkkiä tarkastettuaan vaimonsa viehättäviä kasvoja, markiisi luuli
alakuloisuudeksi Marien otsalla lepäävää varjoa ja sanoi hänelle
lempeästi:

-- Miksi tuo surullinen varjo, rakkaani?

-- Alphonse-parkani, mihin luuletkaan minun saattaneen sinut?... --
hän kysyi vavisten.

-- Onneen...

-- Kuolemaan!

Ja väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi
häntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan
vivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle
kädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun,
valaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt,
kylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali,
joka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä
rinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti
nyrpeänä.

-- Mitä me heistä, Marie, tulehan tänne...

-- Miksi naurat, Alphonse? Minä se toimitin heidät siihen!

-- Näetkö unta?

-- En.

He katsoivat toisiinsa hetkisen, markiisi arvasi kaiken ja sanoi,
sulkien hänet syliinsä:

-- Yhtä kaikki! Rakastan sinua ainiaan!

-- Eikö siis kaikki ole hukassa! -- huudahti Marie. -- Alphonse, --
hän virkkoi, hetken vaiettuaan, -- onko vielä toivoa?

Samassa he kuulivat selvästi pöllön kumean vihellyksen, ja Francine
hyökkäsi sisään pukuhuoneesta.

-- Pierre on täällä! -- hän sanoi, ollen melkein järjiltään ilosta.

Markiisitar ja Francine pukivat Montauranin ylle chouani-puvun,
tehden sen niin hämmästyttävän nopeasti kuin ainoastaan naiset
kykenevät tekemään. Nähdessään miehensä lataavan aseita, jotka
Francine oli tuonut, markiisitar hiipi huoneesta, annettuaan
selittävän merkin uskolliselle bretagnettarelleen. Francine vei
silloin markiisin vieressä olevaan pukuhuoneeseen. Nähdessään
joukon vahvasti yhteen sidottuja huiveja, saattoi nuori päällikkö
todeta, kuinka taitavasti bretagnetar oli osannut toimia sotamiesten
eksyttämiseksi.

-- En ikinä mahdu ulos tuosta, -- sanoi markiisi, tutkiessaan ahdasta
ympyrä-ikkunaa.

Siinä silmänräpäyksessä leveät tummat kasvot täyttivät kokonaan tuon
ympyrän aukon, ja käheä ääni, jonka Francine hyvin tunsi, sanoi
hiljaa:

-- Joutukaa kenraali! Siniset lähtevät liikkeelle!

-- Oh, vielä suudelma, -- sanoi värähtelevä ääni. Markiisi, jonka
jalat ylettyivät vapauttaviin tikapuihin, mutta jonka ruumis vielä
osaksi ponnisteli vapautuakseen ympyrän ikkunareiästä, tunsi
epätoivoisen syleilyn puristuksen. Hän päästi huudon, huomatessaan
samalla, että vaimonsa oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa. Hän
tahtoi pidättää häntä, mutta Marie tempautui äkkiä irti hänen
käsivarsistaan, ja hänen oli pakko ruveta laskeutumaan alas
tikapuille. Hänelle jäi käteen vaatetilkku, ja kuun valossa, joka
äkkiä välkähti esiin, hän huomasi, että tuo tilkku oli pala niistä
liiveistä, jotka hänellä oli ollut yllä edellisenä iltana.

-- Seis. Ampukaa!

Nämä sanat, jotka Hulot lausui keskellä kammottavaa hiljaisuutta,
murtivat sen taian, joka näytti pitävän valloissaan ihmisiä ja
seutua. Laakson pohjukasta tornin juurelle rapiseva luotisade
seurasi kävelypaikalle sijoitettujen sinisten yhteislaukausta.
Tasavaltalaisten tuli ei ollenkaan tauonnut, se riehui lakkaamatta,
armotta. Sen uhrit eivät päästäneet ainoatakaan ääntä. Joka pamauksen
välillä hiljaisuus oli kauhistuttava.

Mutta Corentin oli kuullut ylhäältä tikapuilta putoavan yläilmoissa
häälyneen henkilön, johon oli kiinnittänyt päällikön huomion, ja hän
rupesi epäilemään jotain ansaa.

-- Eipä yksikään noista elukoista älähdä, -- hän sanoi Hulot'lle; --
molemmat rakastavat ovat kyllä valmiit huvittelemaan meitä täällä
jollakin viekkaalla juonella, samalla pujahtaen pakoon toista tietä...

Kärsimättömänä haluten saada valoa tähän salaperäiseen seikkaan,
urkkija lähetti Galope-Chopinen pojan noutamaan soihtuja. Hulot oli
niin hyvin käsittänyt Corentinin olettamuksen, että tuo vanha soturi,
kuunnellessaan nyt Pyhän Léonardin vahdiston kohdalla riehuvan
vakavan kahakan touhua, huudahti:

-- Se on totta, heitä ei voi olla kaksi. Ja hän riensi vahtituvalle.

-- Hänen päätänsä on pesty lyijyllä, herra päällikkö, -- sanoi
hänelle Beau-Pied, joka tuli Hulot'n luo; -- mutta sitä ennen
hän tappoi Gudinin ja haavoitti kahta miestä. Tuo hurja mies oli
jo murtautunut kolmen meikäläisen rivin läpi ja olisi päässyt
livahtamaan ulos kaupungista, ellei Pyhän Léonardin vahtisoturi olisi
lävistänyt häntä pistimellään.

Kuultuaan tämän päällikkö syöksyi vahtitupaan ja näki leirivuoteella
verisen ruumiin, joka juuri oli siihen laskettu. Hän lähestyi
poloista, jota luuli markiisiksi, nosti lakkia, joka peitti kasvoja
ja vaipui alas tuolille:

-- Sitä aavistin, -- hän huudahti, äkkiä lyöden käsivarret ristiin.
-- Tuo tyttö oli liian kauan pitänyt häntä luonaan.

Kaikki soturit seisoivat liikkumatta paikoillaan. Päällikkö oli
poistaessaan lakin nähnyt niiden alta valuvan esiin pitkät mustat
naisen hiukset.

Äkkiä keskeytti hiljaisuuden aseellisen joukon saapuminen Corentin
astui sisälle vahtitupaan, kulkien neljän sotamiehen edellä, jotka
paarin tavoin asetetuilla pyssyillään kantoivat Montaurania, jolta
useat luodit olivat murskanneet lantion ja käsivarret. Markiisi
laskettiin vuoteelle vaimonsa viereen, jonka tunsi ja jonka käteen
sai tarttuneeksi suonenvedontapaisella liikkeellä.

Kuoleva nainen sai vaivoin päänsä käännetyksi, tunsi puolisonsa,
värähteli kauhistuttavasti ja mutisi melkein sammuneella äänellä nämä
sanat:

-- Huomeneton päivä!... Jumala on liian hyvin kuullut rukoukseni!

-- Päällikkö, -- sanoi markiisi, ponnistaen kaikki voimansa, ja
hellittämättä Marien kättä, -- vetoan rehellisyyteenne, pyytäen
teitä ilmoittamaan kuolemani nuorelle veljelleni, joka on Lontoossa.
Kirjoittakaa hänelle, että jos hän tahtoo noudattaa kuolinhetkellä
lausumaani kehoitusta, hän ei kanna aseita Ranskaa vastaan,
kuitenkaan koskaan hylkäämättä kuninkaan palvelusta.

-- Tämä on tapahtuva, -- sanoi Hulot, puristaen kuolevan kättä.

-- Viekää heidät lähellä olevaan sairaalaan, -- sanoi Corentin.

Hulot tarttui urkkijan käsivarteen niin rajusti, että hänen ihoonsa
painuivat hänen kynsiensä jäljet, ja sanoi hänelle:

-- Koska tehtäväsi täällä nyt on suoritettu, niin pötki joutuin
tiehesi. Ja katso tarkoin päällikkö Hulot'n kasvoja, jotta voit
välttää joutumasta niiden näkyviin, jollet tahdo, että hän käyttää
vatsaasi miekkansa huotrana.

Ja vanha soturi veti jo esiin miekkaansa.

-- Siinä yksi niitä rehellisiä miehiä, joita ei onni koskaan tule
potkaisemaan korkealle, -- mutisi Corentin, poistuttuaan kauas
vahtituvasta.

Markiisi jaksoi vielä päännyökkäyksellä kiittää vastustajaansa,
osoittaen hänelle sellaista kunnioitusta, jota soturit tuntevat
rehellistä vihollista kohtaan.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1827 eräs vanha mies vaimonsa seurassa myyskenteli raavaita
Fougères'n torilla, eikä kukaan sanonut hänelle mitään, vaikka
hän oli tappanut enemmän kuin sata miestä. Ei edes muistutettu
hänen liikanimeään "Marche-a-Terreä". Eräs henkilö, jolta on
saatu arvokkaita kaikkia tämän kertomuksen henkilöitä valaisevia
tietoja, näki hänen taluttavan lehmää ja astuvan sennäköisenä, että
ohikulkijat aivan vaistomaisesti virkahtivat: -- Kas tuossa oikein
kelpo mies!

Mitä tulee chouaniin liikanimeltä Pille-Miche, niin hänen loppunsa
on jo kerrottu toisessa teoksessa. Kenties Marche-à-Terre yritti,
joskin turhaan, pelastaa toveriansa mestauslavalta ja oli ehkä
Alençonin torilla sen kauhean mellakan aikana, joka oli kuuluisan
Rifoël--Bryond--La Chanterie-oikeudenkäynnin huomattavia tapahtumia.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kapina" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home