Title: Kuolema ja kuolematon
Author: Schopenhauer, Arthur
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema ja kuolematon" ***


KUOLEMA JA KUOLEMATON

(Über den Tod und sein Verhältnis zur
Unzerstörbarkeit unsers Wesens an sich)


Kirj.

ARTHUR SCHOPENHAUER


Suomentanut ja johdannolla varustanut Eino Kaila



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.



Esipuhe.


Pessimismin suuri filosofi, _Arthur Schopenhauer_ -- hän, joka
Hegelin teesiä "Kaikki todellinen on järjellistä" vastaan asetti
antiteesinsä: "Maailma on jotakin, jonka ei pitäisi olla olemassa"
-- esitellään tällä pikku käännöksellä ensi kertaa suomeksi. Tämä
tutkielma kuuluu jälkeenpäin toisessa painoksessa ilmestyneenä
erillisenä lisäyksenä filosofin suureen _Die Welt als Wille und
Vorstellung_-teokseen (toisen nidoksen 41. luku, varsinaiselta
nimeltään "Kuolema ja tosiolemuksemme häviämättömyys") ja edustaa
hyvin tekijänsä omituista maailmankatsomusta.

Siitä käy ilmi hänen tekemänsä jyrkkä ero niiden metafyysillisten
maailmantekijäin välillä, joita hän nimittää "tahdoksi" ja
"intellektiksi" eli "ymmärrykseksi" ja jotka hänen kielenkäytössään
merkitsevät varsin toista kuin mitä ne jokapäiväisessä kokemuksessa
tarkoittavat. "Tahto" on yksi ja sama kaikissa elävissä ja
elottomissa olennoissa, ajaton, koska se ei kuulu ilmiömaailmaan eikä
senvuoksi ole "ymmärryksen" havaintomuotojen, ajan ja paikallisuuden
alainen; sen vuoksi myös "tahto" meidänkin tosiolemuksenamme
jää kuoleman koskemattomaksi. Tätä tarkoittaa "tosiolemuksemme
häviämättömyys". "Ymmärrys" sensijaan on vain väline, jonka
"tahto" elollisissa olennoissa on itselleen luonut vaikuttimiansa
palvelemaan; samoinkuin nykyään Bergson, opettaa siis Schopenhauer,
että "ymmärryksellä" on puhtaasti käytöllinen tarkoitusperä --
senvuoksi "ymmärrys" ja sen mukana tajunta, muisti j.n.e. häviää
kuolemassa.

Mutta mikä tekee Schopenhauerin kohta satavuotiaan
filosofian nykyaikaiselle lukijalle nautittavaksi, eivät ole nämä
metafyysilliset spekulatiot, joiden uskomattomaan haurauteen
loogilliselta kannalta katsoen kohta viittaamme, vaan nerokas
persoonallisuus Arthur Schopenhauer, se aivan omalaatuinen
sointisävy, mikä hänen elämäntunnollaan oli ja jota hän
filosofiassaan taiteellisella nerokkuudella tulkitsi.

Useimmat metafyysilliset filosofit -- Platon ja Spinoza ovat siitä
kenties paraimmat esimerkit -- ovat itse asiassa enemmän runoilijoita
kuin ajattelijoita, heidän maailmoja syleilevät "järjestelmänsä"
enemmän runollisen mielikuvituksen kuin tieteilevän tutkimuksen
tuotteita, heidän varsinainen voimansa enemmän elämyskylläisessä
taiteellisessa "näkemyksessä" kuin loogillisten perusteiden varaan
nojautuvassa ajattelussa. Säännöllisesti tämänsuuntaiset filosofit
viimekädessä vetoavatkin jonkinlaiseen -- toisinaan suorastaan
ylijärjellisenä esitettyyn -- "intellektualiseen havaintoon" tai
minkäniminen tuo korkein tietokyky kulloinkin lienee, jonka kautta
filosofin sisäiselle silmälle paljastuu maailman tosiolemus. Näin
Schopenhauerkin. On ihmisiä -- väittää hän -- muutamia kullakin
vuosisadalla, joissa "ymmärrys" vapautuu "tahdon" orjuudesta, kohoaa
maailman intohimottomaan tarkasteluun, muuttuu itseunhoisessa,
puhtaassa kontemplatiossa "heleäksi maailmansilmäksi", joka
kirkkaasti näkee ilmiömaailman haihtuvien muotojen ikuiset perikuvat.
Nämä ihmiset ovat neroja -- mutta oikeastaan Schopenhauer tunnustaa
vain taiteellisen nerokkuuden.

Senmukaisesti on hänen omakin elämännäkemyksensä konkretinen,
tunnekylläinen fantasiaelämys, juuri sen lajin elämyksiä, joista
kaiketi suuret runoelmat kaikkien taiteiden alalla kumpuavat.
Sellaisissa elämyksissä on ihmisen koko henkinen tarmo liikkeessä;
määrättyjen merkityksellisten elämänkuvien lumoihin joutunut
mielikuvitus työskentelee voimakkaasti; se on kuin ahjo, jonka
paljetta puhaltaa ja hehkua ylläpitää näiden elämänkuvien
tunneviri; jälkimäinen myös hallitsee mielikuvituksen työskentelyä,
antamalla sen tuotteille taiteellisen, s.o. tunne-elämämme
sopusointuvaatimuksia tyydyttävän eheyden.

Ylläolevaa valaisee silmäys joihinkin Schopenhauerin komeimmista
sivuista; mitenkä hänen "näkemyksessään" itse oleminen on
onnettomuutta, kaikki pysyvä tyydytys mahdoton, vain tuska
positivista, mutta nautinto negativista, ainoastaan kärsimyksen
lakkaamista -- kaikki johtuen siitä, että maailman ja elämän
olemuksena on "sokea", järjetön "tahto", pyyde, joka on loppumaton ja
määrätön kuin sen ulkoinen ilmaus, ääretön aika ja paikallisuus --
sitä kuvaa Schopenhauer ihmiselämään nähden seuraavaan tapaan:

Tiedottomuuden yöstä herää tahto elämään yksilönä, herää äärettömään
maailmaan, lukemattomien muiden yksilöiden joukkoon, jotka kaikki
pyrkivät, kärsivät, harhailevat, ja kuin läpi ahdistavan unelman
kiiruhtaa se takaisin entiseen tiedottomuuteen. -- Mutta siihen
saakka ovat sen toiveet rajattomat, sen vaatimukset pohjattomat,
ja jokainen toiveen tyydytys synnyttää uuden. Mikään maailmassa
mahdollinen tyydytys ei riittäisi sen kaipausta sammuttamaan,
antamaan äärellistä määrää sen himolle ja täyttämään sen sydämen
pohjatonta kuilua. Ja minkälaisia tyydytyksiä saa ihminen osakseen?
Että hän hellittämättömästi ponnistaen, taistellen päivittäistä hätää
vastaan saa ylläpidetyksi tämän vaivaisen olemassaolon itsensä.

Elämä ei olemuksensa mukaisesti saata olla mitään muuta kuin petosta
sekä suuressa että pienessä. Lupauksiaan se ei täytä; korkeintaan
osoittaakseen, kuinka vähän toivottu oli toivomisen arvoista.
Etäisyyden loihtuvoima näyttää meille paratiiseja, jotka häviävät
harhanäkyjen lailla, kun niitä tavoitamme. Onni piilee senvuoksi
aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on
verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli
aurinkoisen lakeuden; sen edessä ja takana on kaikki kirkasta; se
yksin luo alati varjon...

On todellakin uskomatonta, kuinka mitättömänä ja merkityksettömänä,
ulkokohtaisesti katsoen, ja kuinka tympeänä ja hengettömänä,
itsekohtaisen tunnon kannalta katsoen, useimpien ihmisten elämä
virtaa kehdosta hautaan. Se on valjua kaihoamista ja kiusaantumista,
kuin unenomaista hoipertelua kautta neljän ikäkauden kuolemaa kohti,
lattean jokapäiväisten ajatusten saattamana. He ovat kuin kellot,
jotka vedetään vireeseen ja käyvät, tietämättä miksi; ja joka kerta
kun ihminen siittyy ja syntyy, on ihmiselämän kello uudelleen vedetty
vireeseen, nakuttaakseen uudelleen, mitättömin muunteluin, jo
lukemattomia kertoja toistetut tahdit. Jokainen ihmisolento on vain
uusi äärettömän luonnonhengen lyhyt unelma, haihtuva piirto lisää,
jonka se leikiten vetäisee äärettömään lehteensä, avaruuteen ja
aikaan. Se viivähtää vain tuokion, sitten se pyyhitään pois, antamaan
toisille sijaa.

Ja kuitenkin -- siinä ilmenee elämän arveluttava puoli -- täyttää
jokaisen näistä haihtuvista olemassaoloista koko elämäntahto kaikessa
kiihkossaan, ja se on maksettava monilla syvillä tuskilla ja lopuksi
kauan pelätyllä ja vihdoin tulevalla katkeralla kuolemalla. Ja
näin kokonaisuutena katsoen on kunkin yksilön elämä murhenäytelmä,
mutta sellaisena kuin se jokapäiväisessä mitättömyydessään ja
vaivassaan koetaan, on se surkeata komediaa. Kuin tahtoisi sallimus
olemassaolomme tuskaan lisätä vielä ivansa, sisältää elämämme täten
murhenäytelmän ylevän surun, eikä meillä kuitenkaan ole traagillisten
henkilöiden arvoa, vaan elämän-leveässä yksityiskohtaisuudessa
pysymme aina naurettavina pilanäytelmän henkilöinä.

Tämänsuuntainen on se elämäntunto, jota Schopenhauer yhä uusin
värikkäin muunteluin tulkitsee juhlallisen komeissa lauseissaan. Koko
hänen ihmisensä on siinä mukana. Elämän ahdistava näytelmä on syvästi
vanginnut hänen mielensä. Olemisen synkkä arvoitus askarruttaa
kaikkia hänen nerokkaan personallisuutensa kykyjä. Mutta se sisäinen
käymisprosessi, minkä kautta hänen syvällinen elämäntuntonsa
kiteytyy valtaiseksi ajatusrakennukseksi, on niiden sielullisten
lakien mukainen, jotka vallitsevat _runoelmien_, taidetuotteiden
kehkeymistä. Määräävää tunnesävyä vastaan ei saa rikkoa,
mielenliikutuksen pitää päästä kuvatussa tapahtumassa purkautumaan,
nousemaan huippukohtaansa, riehumaan ja raukeamaan. Niinkuin siis
Schopenhauer tunsi omassa onnettomassa rinnassaan määrättömien
pyyteiden temmeltävän, niin uskoi hän ympärillään tajuavansa
äärettömän maailmantahdon, joka taistelee sokeata traagillista
taistelua kautta luomakunnan, kunnes se vihdoin saa vapahduksen
korkeimmalle kehittyneissä ihmisissä -- pyhimyksissä ja askeeteissa,
jotka tajuten, että kaikissa olennoissa ilmenee sama periolemus kuin
heissä itsessään, kieltävät itsekkään minänsä ja elämäntahtonsa ja
niin pääsevät ikuiseen rauhaan.

Kauneinta täten tarjotussa Schopenhauer-katkelmassa on kenties se
panteistinen mieliala, minkä avulla hän koettaa luoda sovittavaa
valaistusta kuoleman katkeruuteen. Mitä merkitsee yksilön häviö, kun
kokonaisuus säilyy, joka kuitenkin on ainoa todellinen?

Kuinka välinpitämätön Schopenhauer kehittäessään filosofiaansa, jonka
on tyydyttäminen koko hänen olemustaan, on logiikan vaatimuksia
kohtaan, siitä antaa seuraavakin tutkielma monta hyvää näytettä.
Niinpä Schopenhauer moneen kertaan tehostaa kuilua, joka on
tosiolevaisuuden ja ilmiömaailman välillä; täten esim. se, että
tajuamme olemukseltaan yhtenäisen elämän yksilöinä, on pelkkä ilmiö,
ilman vastiketta tosiolemuksessa, puhdas ymmärryksemme synnyttämä
harha. Mutta -- tulee tämän johdosta kysyneeksi -- jos mainittu
kuilu on näin suuri, kuinka meillä silloin voi olla oikeutta
väittää tosiolevaiseksi tahtoa, joka kuitenkin ensikädessä kuuluu
ilmiömaailmaan? Tähän Schopenhauer vastaa, että me tunnemmekin
"tahdon" ainoastaan -- tosin välittömimmässä -- ilmenemyksessään ja
että meidän tietomme siitä ei olekaan "täysin tyhjentävä eikä täysin
vastaavainen(!)". Tällainen vastaus on tietenkin pelkkää kiertelyä
ja omansa osoittamaan, kuinka mielivaltaisesti Schopenhauer piteli
käsitteitään, ja kuinka hauraiksi logiikan telkeet, jotka sulkevat
meiltä pääsyn ilmiömaailman taakse, kävivät hänen "metafyysillisen
tarpeensa" edessä.

*  *  *  *  *

Arthur Schopenhauer syntyi Danzigissa 22 p:nä helmikuuta 1788. Hän
polveutui vanhasta varakkaasta kauppiassuvusta ja sai senmukaisen
kasvatuksen. Jo poikana sai hän oleskella ulkomailla, Ranskassa ja
Englannissa, minkä maiden kieliä hän oppi täydellisesti hallitsemaan.
Näin tuli Schopenhauerista "maailmanmies" jo nuoruudessaan. Hän
sai aikaisin elämänkokemusta; se esti hänestä koskaan tulemasta
tomuttunutta "kamarifilosofia", joka katselee elämän kuumaa
kamppausta valjujen abstraktioittensa takaa.

Vuonna 1809 tuli Schopenhauer ylioppilaaksi Göttingenin yliopistoon.
Ensi nidos hänen pääteostaan _Die Welt als Wille und Vorstellung_
ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin, mutta kesti kolmekymmentä vuotta,
ennenkuin hän ensinkään alkoi tulla tunnetuksi. "Kateederifilosofit",
joilla ei ollut mitään ystävällisiä tunteita Schopenhaueria
kohtaan niiden terävien pistosten jälkeen, mitä olivat häneltä
saaneet, vaikenivat hänestä visusti. Peritty varallisuus teki
Schopenhauerin toimeentulon huolettomaksi; hän eleli Frankfurt am
Mainissa kirjallisia töitään jatkaen. V. 1851 ilmestyi _Parerga und
Paralipomena_, jolla oli suuri menestys. Senjälkeen alkoi hänestä
pian tulla kuuluisuus. Vuosisadan jälkipuoliskolla hän oli jonkun
aikaa suorastaan muotifilosofina, kuten senjälkeen Nietzsche ja
meidän päivinämme Bergson.

Schopenhauer kuoli viisaan kuoleman 21 p:nä syyskuuta 1860.

Filosofianhistoriallisesti katsoen on Schopenhauer Kantin työn
jatkaja ja kehittäjä. Hän säilytti useimmat Kantin tietokritiikin
opeista, mutta oikaisi niitä väittämällä m.m., että tosiolevaisuus
ei ole tuntematon, vaan "tahtoa", ja että kategorioja on vain yksi,
nimittäin kausaliteetti.

_Suomentaja_.



KUOLEMA JA KUOLEMATON



Kuolema on filosofian varsinainen innoittava haltio eli _musagetes_,
minkä vuoksi Sokrates onkin filosofian määritellyt "kuoleman
tutkimukseksi". Tuskinpa ollenkaan filosofoitaisiinkaan, ellei
kuolemaa olisi. Siksi on aivan paikallaan, että erikoinen kuoleman
tutkistelu saa sijansa tässä, viimeisen, vakavimman ja tärkeimmän
kirjamme[1] alussa.

Eläin viettää päivänsä vailla varsinaista kuoleman tuntemusta: siksi
nauttii eläinyksilö välittömästi koko suvun katoamattomuutta, se
kun saattaa tajuta oman olemassaolonsa ainoastaan loppumattomaksi.
Ihmisessä sensijaan järjen mukana välttämättä esiintyi kuoleman
peloittava varmuus. Mutta kuten luonto läpikotaisin tarjoaa
jokaista pahaa vastaan parannuskeinon tai ainakin korvauksen, niin
auttaa samainen harkinta, joka toi tiedon kuolemasta, luomaan
_metafyysillisiä_ käsityksiä, jotka sitä vastaan lohduttavat ja joita
eläin yhtä vähän kaipaa kuin pystyy itselleen luomaan. Etupäässä tätä
tarkoitusta varten ovat kaikki uskonnot ja filosofiset järjestelmät
muodostetut, ne ovat siis harkitsevan järjen omin neuvoin tuottamaa
vastamyrkkyä kuoleman varmuutta vastaan. Kuitenkin ne aivan eri
määrässä saavuttavat tämän tarkoituksen, ja todellakin tekee toinen
uskonto tai filosofia paljon suuremmassa määrässä kuin toinen ihmisen
kykeneväksi tyynesti katsomaan kuolemaa silmiin.

Brahmalaisuus ja buddhalaisuus, jotka opettavat ihmistä pitämään
itseään Brahmana, perusolentona itsenään, vaikuttavat siinä suhteessa
paljon enemmän kuin sellaiset opit, jotka antavat hänen syntyä
tyhjästä ja alottaa toiselta olennolta saamansa olemassaolon todella
vasta syntymässä. Sen mukaisesti tapaammekin Intiassa luottavaisuutta
ja kuoleman halveksumista, josta Europassa ei ole mitään käsitystä.
On itse teossa arveluttava asia tässä tärkeässä kohdassa aikaisen
opetuksen kautta tyrkyttää ihmiselle heikkoja ja hauraita käsityksiä
ja tehdä hänet täten iäkseen kykenemättömäksi omaksumaan oikeampia ja
kestävämpiä. Opettaa hänelle esim., että hän äskettäin on tyhjästä
syntynyt -- siis iäisyyden läpeensä ollut tyhjyyttä -- ja kuitenkin
tulevaisuudessa on oleva katoamaton, on saman vertaista kuin opettaa
hänelle, että vaikka hän läpikotaisin on toisen tekemä, hän kuitenkin
on tekemisestään ja tekemättä jättämisestään vastuussa kaiken
iäisyyden.

Kun näet sitten, hänen henkensä kypsyessä ja harkinnan esiintyessä,
hänelle paljastuu tällaisten oppien kestämättömyys, ei hänellä ole
mitään parempaa niiden sijalle pantavana, -- niin, hän ei enää
pysty sellaista käsittämäänkään ja menettää täten sen lohdutuksen,
minkä luonto hänelle oli määrännyt kuoleman varmuuden korvaukseksi.
Tällaisen kehityksen seurauksena näemme juuri nykyään, mitenkä (1844)
Englannin turmeltuneiden tehdastyöläisten joukosta sosialistit
ja Saksan turmeltuneiden ylioppilaiden joukosta nuorhegeliläiset
vajoavat puhtaasti aineelliselle käsityskannalle, joka johtaa
tulokseen: _edite, bibite, post mortem nulla voluptas_ -- syökää,
juokaa, kuoleman jälkeen ei mitään nautintoa ole.

Kaiken jälkeen, mitä kuolemasta on opetettu, ei kuitenkaan ole
kiellettävissä, että ainakin Europassa ihmisten, vieläpä monasti
saman yksilön mielipide varsin usein yhä uudelleen horjuu sen
käsityksen, joka pitää kuolemaa ehdottomana häviönämme, ja sen
olettamuksen välillä, että me ikäänkuin kynsinemme ja karvoinemme
olisimme kuolemattomia. Molemmat ovat yhtä väärät; mutta meidän
ei niin suuresti ole tarvis löytää oikea keskitie, kuin omaksua
se korkeampi näkökanta, jolta katsoen moiset käsitykset itsestään
raukeavat.

Tahdon näissä tutkistelemuksissa ensinnä lähteä aivan empirisestä,
kokemuksen kannasta. -- Tällöin meillä on lähinnä edessämme se
kieltämätön tosiseikka, että ihminen luontaisen tuntonsa mukaisesti
ei ainoastaan omasta kohdastaan pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään
muuta, vaan myöskin kiihkeästi murehtii omaistensa kuolemaa, eikä
ilmeisesti tee tätä itsekkäästi, itse kärsimänsä menetyksen vuoksi,
vaan säälistä sen suuren onnettomuuden johdosta, mikä toisia
on kohdannut; siksi soimataankin ihmistä, joka ei sellaisessa
tapauksessa itke eikä murehdi, kovasydämiseksi ja tunnottomaksi.
Tämän kanssa rinnakkainen on tosiseikka, että kostonhimo karkeimmissa
asteissaan tavoittaa vastustajan kuolemaa, suurimpana pahana mitä voi
tapahtua. -- Arvelut vaihtuvat ajan ja paikan mukaan; mutta luonnon
ääni pysyy aina ja kaikkialla samana, sitä on siis ennen kaikkea
tarkattava. Se näkyy nyt tässä selvästi ilmaisevan, että kuolema on
suuri onnettomuus. Luonnon kielessä merkitsee "kuolema" häviötä. Ja
että kuolema on vakava asia, käy ilmi jo siitä, että elämä, kuten
jokainen tietää, ei ole mitään leikkiä. Emme kai ansaitse mitään
parempaa kuin nämä molemmat.

Itse teossa on kuolemanpelko tiedosta kokonaan riippumaton: sillä
eläin tuntee sitä, vaikka se ei tiedä kuolemasta mitään. Kukin
olio tuo sen syntyessään mukanaan maailmaan. Tämä _a priori_,
ennen kokemusta esiintyvä kuolemanpelko ei olekaan mitään muuta
kuin elämäntahdon[2] nurjapuoli -- tahdon, joka juuri on meidän
olemuksemme. Senvuoksi on jokaisella eläimellä synnynnäinen huoli
elämänsä ylläpidosta ja pelko sen häviöstä: tämä siis, eikä pelkkä
tuskan karttaminen, ilmenee siinä arassa huolekkuudessa, millä eläin
koettaa asettaa itsensä ja vielä enemmän sikiönsä turvaan jokaiselta,
joka saattaisi käydä sillä vaaralliseksi. Miksi eläin pakenee,
vapisee ja koettaa piiloutua? Koska se on pelkkää elämäntahtoa,
mutta sellaisena se on kuolemalle alttiiksi annettu ja se tahtoisi
voittaa aikaa. Niin menettelee luontaisesti myös ihminen. Suurin
onnettomuus, pahin, millä missään voidaan uhata, on kuolema, suurin
pelko kuolemanpelko. Mikään ei niin vastustamattomasti tempaa meitä
vilkkaimpaan myötätuntoon kuin toisen hengenvaara, mikään ei ole
kauhistuttavampaa kuin teloitus.

Mutta täten ilmenevä ääretön kiintyminen elämään ei saata olla
peräisin tiedosta ja harkinnasta: näiden valossa se päinvastoin
näyttää typerältä, koska elämän ulkokohtainen arvo on epätietoinen,
ja ainakin jää epäiltäväksi, onko olemista pidettävä olemattomuutta
parempana -- niin, jopa täytyy olemattomuuden päästä voitonpuolelle,
jos kokemus ja harkinta pääsevät vaikuttamaan. Jos hautojen ovia
kolkutettaisiin ja kuolleilta kysyttäisiin, tahtovatko nousta elämään
taas, pudistelisivat he päätään. Sensuuntainen on myös _Sokrateen_
käsitys Platonin puolustuspuheessa, eikä iloinen ja rakastettava
_Voltairekaan_ voi olla sanomatta: "_on aime la vie; mais le
néant ne laisse pas d'avoir du bon_" -- elämää rakastetaan; mutta
olemattomuus ei ole vailla etujaan. Ja toisessa paikassa: "_je ne
sais pas ce que c'est que la vie éternelle, mais celle-ci est une
mauvaise plaisanterie_" -- en tiedä mitä ikuinen elämä on, mutta tämä
on huonoa pilaa. Sitäpaitsihan täytyy elämän joka tapauksessa pian
loppua; niin että ne muutamat vuodet, jotka meidän vielä pitää olla
olemassa, tykkänään häviävät sen äärettömän ajan rinnalla, jolloin
ihmistä ei enää ole.

Senvuoksi näyttää harkinnan valossa suorastaan naurettavalta olla
tästä ajan katkelmasta niin huolissaan, niin suuresti vapista, kun
oma tai vieras elämä joutuu vaaraan, ja sepittää murhenäytelmiä,
joiden peloittavuus johtuu vain meidän kuolemanpelostamme. Mainittu
valtava kiintyminen elämään on näin ollen järjetön ja sokea: se
on vain siten selitettävissä, että meidän koko tosiolemuksemme jo
itse on elämäntahtoa, jolle olemisen senvuoksi täytyy olla korkein
hyvä, niin katkeroitunut, lyhyt ja epävarma kuin tämä lieneekin; ja
siten, että mainittu tahto itsessään ja alkuaan on tiedoton ja sokea.
Kaukana siitä että tieto olisi tämän elämäänkiintymyksen alkuperä,
se suorastaan vaikuttaa tähän ehkäisevästi, paljastaessaan elämän
arvottomuuden ja täten vastustaessaan kuolemanpelkoa. -- Kun tämä
tieto milloin voittaa ja ihminen siis rohkeana ja rauhallisena käy
kohti kuolemaa, kunnioitetaan tätä suurena ja jalona tekona: me
juhlimme siis silloin tiedon voittoa sokeasta elämäntahdosta, joka
kuitenkin on oman olentomme ydin. Samaten halveksimme sitä, jossa
tieto tässä taistelussa joutuu tappiolle, joka senvuoksi ehdottomasti
kiintyy elämään, joka lähestyvää kuolemaa vastaan ponnistaa viimeiset
voimansa ja epätoivoisena ottaa sen vastaan;[3] ja kuitenkin ilmenee
hänessä vain itseytemme ja luonnon alkuperäinen olemus. Kuinka voisi
-- saattaa tässä ohimennen kysyä -- rajaton rakkaus elämään ja
pyrkimys säilyttää sitä kaikin tavoin, niin kauan kuin mahdollista,
näyttää alhaiselta ja halveksittavalta, ja kuinka niinikään jokaisen
uskonnon kannattajat voisivat pitää sitä tälle arvottomana, jos
se olisi kiitollisuudella tunnustettava suopeiden jumalien lahja?
Ja kuinka saattaisi edelleen sen ylenkatsominen näyttää suurelta
ja jalolta? -- Meitä taas vahvistavat nämä tutkistelemukset
käsityksessämme: 1) että elämäntahto on ihmisen sisin olemus; 2)
että se on itsessään tiedoitsematon, sokea; 3) että tieto on sille
alkuperäisesti vieras, myöhemmin ilmennyt olomuoto; 4) että tieto
taistelee sen kanssa ja meidän arvostelumme antaa hyväksymisensä
tiedon voitolle tahdosta.

Jos se, mikä meistä saattaa kuoleman näyttämään niin hirveältä, olisi
_olemattomuuden_ ajatus, niin täytyisi meidän samalla väristyksellä
ajatella sitä aikaa, jolloin meitä ei vielä ollut. Sillä on
kumoamattoman varmaa, ettei olemattomuus kuoleman jälkeen saata olla
toisenlaista kuin olemattomuus ennen syntymää, ei siis myöskään
valitettavampaa. Kokonainen iäisyys on kulunut, jolloin meitä
_ei vielä_ ollut; mutta se ei mitenkään huoleta meitä. Sensijaan
on meistä kovaa, jopa sietämätöntä, että tätä päiväperhon elämän
hetkellistä välikohtausta seuraisi toinen äärettömyys, jolloin meitä
_ei enää_ olisi. Olisiko nyt tämä olemassaolon jano kenties senkautta
syntynyt, että me nyt olemme saaneet elämää maistaa ja havainneet
sen niin ylen armaaksi? Varmastikaan ei, kuten jo ylempänä lyhyesti
selvitettiin; paljon pikemmin olisi tehty kokemus saattanut herättää
äärettömän kaipauksen olemattomuuden kadotettua paratiisia kohtaan.
Myöskin täydentää sielun kuolemattomuuden toivoa aina "paremman
maailman" toivo, -- merkki siitä, ettei nykyinen ole suurenarvoinen.

Kaikesta tästä huolimatta on kysymystä kuolemanjälkeisestä tilastamme
varmasti käsitelty kymmenentuhatta kertaa enemmän, kirjoissa ja
suullisesti, kuin kysymystä syntymän-edellisestä tilastamme.
Teoretisesti katsoen on toinen kuitenkin yhtä läheinen ja oikeutettu
kysymys kuin toinenkin; ja joka olisi toiseen vastannut, olisi
kai pian toisestakin selvillä. Meillä on runollisia huudahduksia
siitä, kuinka loukkaavaa olisi ajatella, että ihmisen henki, joka
sulkee piiriinsä maailman ja jossa asuu niin paljon ylen oivallisia
ajatuksia, vaipuisi hautaan ruumiin mukana; mutta siitä, että tämä
henki olisi antanut kokonaisen äärettömyyden kulua, ennenkuin se
näine ominaisuuksineen syntyi, ja että maailma aivan niin kauan
on saanut tulla toimeen ilman sitä, ei puhuta mitään. Kuitenkaan
ei tahdon lahjomatta jääneelle tiedolle mikään kysymys esiinny
luonnollisempana kuin tämä: ääretön aika on kulunut ennen minun
syntymääni; mitä olin minä kaiken sen ajan?

Metafyysilliseltä kannalta kenties saattaisi vastata: "Minä
olin aina minä: nimittäin kaikki, jotka tuon ajan kuluessa
täten itsestään lausuivat, olivat juuri minä." Mutta tämän me
toistaiseksi, nykyiseltä aivan empiriseltä näkökannaltamme jätämme
huomioonottamatta ja otaksumme, ettei minua olisi ollenkaan ollut.
Mutta silloin minä voin äärettömään kuolemanjälkeiseen aikaan
nähden, jolloin minua ei enää ole, lohduttautua sillä äärettömällä
ajalla, jolloin minua vielä ei ollut, ja joka on varsin tuttu ja
todellakin hyvin mukava tila. Sillä iäisyys _a parte post_, tuleva
iäisyys ilman minua, saattaa olla yhtä vähän peljättävä kuin
iäisyys _a parte ante_, mennyt iäisyys ilman minua, koska nämä
kaksi eivät missään muussa eroa toisistaan kuin että välillä on
päiväperhosmainen elämänunelma. Myöskin voidaan kaikki todistukset
kuolemanjälkeisen elämän puolesta yhtä hyvin kääntää _in partem
ante_, jolloin ne todistavat syntymänedellisen elämän hyväksi; hindut
ja buddhalaiset johdonmukaisesti otaksuvatkin tämän. _Kantin_ oppi
"ajan ideaalisuudesta"[4] yksinään ratkaisee kaikki nämä arvoitukset,
mutta siitä ei vielä ole kysymys. Mutta senverran selviää jo
sanotusta, että on yhtä järjetöntä surra aikaa, jolloin minua ei
enää ole, kuin olisi surra sitä, jolloin minua ei vielä ollut: sillä
on yhdentekevää, onko aika, joka ei täytä olemassaoloamme, siihen
aikaan, joka sen täyttää, tulevaisuuden vaiko menneisyyden suhteessa.

Mutta aivan riippumattakin näistä ajan tarkasteluista on itsestään
järjetöntä pitää olemattomuutta pahana, koska kaikki paha samoinkuin
kaikki hyväkin edellyttää olemassaoloa, vieläpä tajuntaakin, ja
tämä taas elämän mukana lakkaa kuten myös unessa ja tiedottomuuden
tilassa. Senvuoksi on meille tajunnan puutos, johon ei mitään pahaa
sisälly, varsin tuttu ja turvallinen, ja sen tulo on joka tapauksessa
silmänräpäyksen asia. Tältä näkökannalta katseli _Epikuros_ kuolemaa
ja lausui senvuoksi aivan oikein: "Kuolema ei meitä liikuta",
selittäen että kun me olemme olemassa, silloin ei kuolemaa ole,
ja kun kuolema on, silloin ei ole meitä (Diog. Laert., X, 27).
Ilmeisesti ei ole mikään onnettomuus että ihminen on kadottanut
sellaista, mitä ei voi kaivata: siis saa tuleva olemattomuutemme
liikuttaa meitä yhtä vähän kuin mennyt olemattomuutemme.

Tiedon kannalta ei siis ilmene ollenkaan mitään syytä peljätä
kuolemaa; mutta tajunta on tietämistä, siksi ei kuolema sille ole
mitään pahaa. Myöskään ei tämä minuutemme _tietävä_ osa kuolemaa
pelkää; vaan yksinomaan sokeasta _tahdosta_ johtuu se _fuga
mortis_, kuoleman kammo, joka kaiken elävän täyttää. Mutta tähän
tahtoon se, kuten jo ylempänä mainittiin, oleellisesti kuuluu,
koska se on elämäntahtoa, jonka koko olemus on kiihkoa elämään ja
olemassaoloon ja johon tieto ei kuulu alkuperäisesti, vaan vasta sen
ilmetessä eläinyksilöissä. Kun tämä tahto nyt tiedon välityksellä
havaitsee kuoleman ilmiömuotonsa loppuna, jonka muodon kanssa se
on identifioinut itsensä ja johon se siis luulee rajoittuvansa,
ponnistaa sen koko olemus kaikin voimin vastaan. Onko sillä nyt
kuolemalta mitään todella peljättävänä, tulemme tuonnempana tutkimaan
ja tällöin pitämään muistissamme tässä osoitetun kuolemanpelon
varsinaisen lähteen, jonka asianmukainen jako olentomme tahtovaan ja
tietävään osaan selvittää.

Tämänmukaista on myös, että kuolemaa ei niin peljättäväksi tee se
että se on elämän loppu, koska elämä ei kenenkään mielestä voi olla
erikoisesti surkuttelun arvoinen, vaan se että se on elimistön
häviö: oikeastaan, koska elimistö on ruumiina ilmenevä tahto itse.
Mainitun häviön me tunnemme itse asiassa vain sairauden tai vanhuuden
raihnauksissa: sensijaan kuolema itse on _minuudelle_ olemassa vain
sinä äkillisenä silmänräpäyksenä, jolloin tajunta häviää, aivojen
toiminnan seisahtumisena. Tästä seuraava seisahduksen leviäminen
kaikkiin muihin elimistön osiin on oikeastaan jo kuolemanjälkeinen
tapaus. Kuolema siis itsekohtaisessa suhteessa koskee vain tajuntaa.
Mitä nyt tämän katoaminen on, voi jokainen suunnilleen arvostella
uneenvaipumisen perusteella; mutta vielä paremmin tuntee sen se joka
on kokenut todellisen tainnostilan, jommoisessa ylimeno ei tapahdu
niin vähitellen eikä unien välityksellä, vaan ensinnä, vielä täyden
tajun vallitessa, näkökyky häviää ja sitten välittömästi esiintyy
syvin tiedottomuus: tunto tästä, mikäli sitä on, on kaikkea muuta
kuin vastenmielinen, ja epäilemättä on, kuten uni on kuoleman veli,
tainnostila sen kaksoisveli.

Väkivaltainenkaan kuolema ei saata olla tuskallinen, koska
vaikeitakaan haavoittumisia säännöllisesti ei ensinkään tunneta,
vaan ne vasta hetkeä myöhemmin huomataan, usein vasta ulkonaisten
merkkiensä johdosta; jos ne ovat nopeasti kuolettavia, häviää
tajunta, ennenkuin ne huomataan; jos ne surmaavat myöhemmin, on laita
kuin muissakin taudeissa. Nekin jotka ovat menettäneet tajuntansa
vedessä tai hä'ässä tai hirttäytyessä, ilmoittavat, kuten tunnettu,
sen tapahtuvan kivutta. Ja varsinkin oikea luonnonmukainen kuolema,
jonka ikä aiheuttaa, _euthanasia_, on huomaamattomalla tavalla
tapahtuvaa vähittäistä häviämistä ja haihtumista todellisuudesta.
Toinen toisensa jälkeen sammuvat vanhuudessa intohimot ja pyyteet,
samalla kun herkkätuntoisuus niiden esineitä kohtaan lakkaa;
mielenliikutukset eivät enää saa aihetta viritäkseen, sillä
kuvausvoima käy yhä heikommaksi, sen kuvat himmeämmiksi, vaikutelmat
eivät enää painu mieleen, ne menevät jäljettömästi ohi, päivät
vierivät yhä nopeammin, menettävät merkityksensä, kaikki kalpenee.
Korkeaikäinen vanhus hoipertelee ympärillämme tai lepää jossakin
sopessa entisen olentonsa pelkkänä varjona, haamuna. Mitä on tässä
kuolemalla enää hävitettävää? Eräänä päivänä hän uinahtaa viimeisen
kerran, ja hänen unelmansa ovat -- -- -- Niitäpä jo Hamlet kysyi
kuuluisassa yksinpuhelussaan. Minä uskon: me uneksimme niitä juuri
nyt.

Tässä on vielä huomautettava, että elämänprosessin ylläpito --
vaikka sillä on metafyysillinen perusta -- ei tapahdu vastuksitta,
siis ei myöskään ponnistuksitta. Tähän uupuu elimistö joka ilta,
ja senpä vuoksi se lakkauttaa aivotoiminnan ja heikentää muutamia
eritystoimia, sekä hengityksen, valtimon ja lämmönkehityksen.
Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että elämänprosessin täydellisen
lakkaamisen täytyy sitä liikkeelle panevalle voimalle merkitä
ihmeellistä helpotusta: kenties tämä osaltaan vaikuttaa että
useimpien kuolleiden kasvoilla on suloisen tyytyväisyyden leima.
Ylipäätään mahtanee kuoleman hetki olla samankaltainen kuin
herääminen raskaasta painajais-unesta.

Toistaiseksi olemme havainneet, että niin suuresti kuin kuolemaa
peljätäänkin, se ei kuitenkaan saata olla mitään varsinaisesti pahaa.
Mutta useinpa se ilmenee suorastaan jonakin hyvänä, toivottuna,
ystävänä. Jokaiselle, jonka olemassaoloa tai pyrintöjä ovat
kohdanneet voittamattomat esteet, -- joka kärsii parantumatonta
tautia tai lohdutonta murhetta, -- on viimeisenä, hänelle enimmäkseen
itsestään aukeavana turvantienä palaaminen luonnon helmaan, josta
hän kuten kaikki muukin lyhyeksi ajaksi oli sukeltanut esiin,
suopeampien olemisen edellytysten toivon viettelemänä kuin hänen
osakseen oli tullut, ja jonne hänelle sama tie aina jää avoimeksi.
Tämä paluu on elävän _cessio bonorum_, omaisuuden luovuttaminen
takaajalle. Kuitenkin sille tielle tässäkin tapauksessa astutaan
vasta ruumiillisen tai henkisen taistelun jälkeen: niin suuresti
empii jokainen palata sinne, mistä niin helposti ja auliisti astui
olemassaoloon, jolla on tarjottavana niin paljon kärsimystä ja niin
vähän iloja. -- Hindulaiset ovat antaneet kuolemanjumala Yamalle
kahdet kasvot: toiset kovin peljättävät ja kauheat, toiset kovin
ystävälliset ja hyvänsuovat. Tämän selittää osaksi jo yllä esitetty
tarkastelu.

Kokemuksen kannalta, jolla yhä edelleen pysymme, tarjoutuu myös
itsestään seuraava näkökohta, jota senvuoksi kannattaa lähemmin
selvittää ja oikeisiin rajoihinsa osoittaa.

Silmäys ruumiiseen näyttää minulle, että tuntokyky, ärtyväisyys,
verenkierto, mieleenpalautus j.n.e. tässä ovat lakanneet. Tästä minä
varmuudella päätän, että se mikä ne tähän saakka pani toimimaan,
vaikkakin se aina pysyi minulle tuntemattomana, ei niitä enää
pane toimimaan, on siis poistunut niistä. -- Mutta jos minä tähän
lisäisin, että tämän on täytynyt olla juuri sitä, minkä minä olen
tuntenut vain tajuntana, siis älynä (sieluna), niin ei tällainen
johtopäätös olisi vain epäoikeutettu, vaan myös ilmeisesti väärä.
Sillä milloinkaan ei tajunta ole minulle esiintynyt elimellisen
elämän syynä, vaan tuotteena ja tuloksena, koska se tämän mukana
nousee ja laskee, nimittäin eri elinkausina, terveydessä ja
sairaudessa, unessa, tainnostilassa, heräämisessä j.n.e., siis aina
esiintyi elimellisen elämän seurauksena eikä syynä, aina näyttäytyi
jonakin, joka syntyy ja häviää ja taas syntyy, niin kauan kuin
edellytykset tähän ovat vielä olemassa, mutta muuten ei. Olenpa
saattanut tehdä senkin huomion, että tajunnan täydellisen hajoamisen,
mielipuolisuuden, ei ensinkään tarvitse kerallansa heikentää ja
masentaa muita voimia, taikka suorastaan uhata elämää, se päinvastoin
niitä, varsinkin ärtyväisyyttä eli lihasvoimaa, suuresti lisää, ja
elämää pikemmin pitentää kuin lyhentää, ellei muita kilpailevia syitä
ole myötävaikuttamassa.

Edelleen tunsin yksilöllisyyden kaiken elimellisen elämän -- ja
siis myös, jos tämä on itsetajuista, tajunnan ominaisuudeksi.
Mitään aihetta ei ole päätellä, että tämä ominaisuus kuuluisi
mainitulle kuolemassa poistuneelle, elämää jakavalle, minulle täysin
tuntemattomalle perusainekselle; sitä vähemmän, kun näen, että
kaikkialla luonnossa jokainen yksityinen ilmiö on jonkun yleisen,
tuhansissa samanlaisissa ilmiöissä toimivan voiman tuote. Mutta
yhtä vähän on aihetta toisaalta päätellä, että koska elimellinen
elämä tässä on lakannut, senvuoksi myös mainittu, sitä tähän saakka
vaikuttava voima olisi rauennut tyhjiin; -- yhtä vähän kuin on syytä
rukin pysähtymisestä päätellä kehrääjän kuolleen. Kun heiluri,
tavatessaan painopisteensä, vihdoin pääsee lepoon, ja siten sen
näennäinen yksilöelämä on lakannut, ei kukaan arvele, että painovoima
nyt on hävinnyt; vaan jokainen ymmärtää, että se on lukemattomissa
ilmiöissä toimivana nyt kuten ennen. -- Tosin saattaisi tätä
vertausta vastaan väittää, että painovoima ei ole lakannut tässä
heilurissakaan vaikuttamasta, vaan ainoastaan näkyvästi ilmaisemasta
toimintaansa; joka näin väittää, ajatelkoon tämän sijasta sähköistä
kappaletta, jossa sähkö purkautumisensa jälkeen todella on lakannut
vaikuttamasta.

Olen täten ainoastaan tahtonut osoittaa, että me alhaisimmillekin
luonnonvoimille välittömästi tunnustamme ainaisuuden ja
kaikkiallisuuden, ja niiden hetkellisten ilmennysten katoavaisuus
ei saata meitä vähääkään erehtymään. Sitä vähemmän sopii meidän
siis pitää elämän lakkaamista elävöittävän perusvoiman häviönä,
siis kuolemaa ihmisen täydellisenä perikatona. Senvuoksi, että
sitä voimakasta käsivartta, joka kolmetuhatta vuotta sitten
jännitti Odysseun jousta, ei enää ole, ei mikään harkitseva ja
hyvinjärjestetty ymmärrys ole pitävä täysin hävinneenä sitä voimaa,
joka siinä niin tarmokkaasti vaikutti, mutta senvuoksi ei myöskään,
edelleen harkitessaan, otaksuva, että voima, joka tänään jousta
jännittää, olisi alkanut olla olemassa vasta tämän käsivarren mukana.
Paljon likeisempi on ajatus, että voima, joka aikaisemmin vaikutti
nyttemmin poistuneen elämän, on sama, joka nykyään kukoistavassa
elämässä vaikuttaa: niin, onpa tätä ajatusta melkein mahdoton
torjua. Mutta varmasti me tiedämme, että vain se on katoavaista,
mikä jäsenenä kuuluu syysarjaan, mutta siihen kuuluvat vain tilat ja
muodot.

Mutta syiden aiheuttaman vaihtelun koskemattomaksi jää toisaalta
materia eli aine, toisaalta luonnonvoimat, sillä molemmat ovat
kaikkien näiden muutosten edellytyksenä. Mutta itseämme elävöittävä
perusvoima täytyy meidän lähinnä ajatella ainakin luonnonvoimaksi,
kunnes mahdollisesti syvempi tutkimus on sallinut meidän tietää,
mitä se itsessään on. Ja luonnonvoimana jää siis elinvoima kokonaan
muotojen ja tilojen vaihtelun koskemattomaksi, jotka syiden ja
seurausten ketju vie ohi ja jotka yksin ovat syntymän ja häviämän
alaisia, kuten kokemus näyttää. Tässä määrässä siis meidän
varsinaisen olentomme katoamattomuutta käy varmasti todistaminen.
Tämä tosin ei tyydytä niitä vaatimuksia, mitä olemme tottuneet
asettamaan todistuksille kuolemanjälkeisestä olemassaolostamme, eikä
tarjoamaan sitä lohdutusta, mitä sellaisilta odotetaan. Kuitenkin on
tämäkin jotakin, ja joka pelkää kuolemaa ehdottomana häviönään, hänen
ei tule ylenkatsoa sitä täydellistä varmuutta, että hänen elämänsä
sisäisin perusvoima jää sen koskemattomaksi.

Niin, saattaisipa senkin paradoksin eli yllätysväitteen esittää,
että mainittu toinenkin olevainen, joka samoin kuin luonnonvoimat
jää syysarjan langassa jatkuvan tilojen vaihtelun koskemattomaksi,
siis aine, ehdottoman säilyväisyytensä kautta takaa meille
häviämättömyyden, minkä avulla se, joka ei pystyisi mitään muutakaan
käsittämään, jo saattaisi jonkunmoisella katoamattomuudella
lohduttautua. "Kuinka?" sanotaan, "pelkän tomun, raa'an aineen
säilymistä olisi pidettävä olentomme jatkumisena?" -- Mitä?
tunnetteko siis tämän tomun? Tiedättekö, mitä se on ja mihin se
kykenee? Oppikaa tuntemaan se, ennenkuin sitä halveksitte. Tämä aine,
joka nyt on tässä tomuna ja tuhkana, on kohta, veteen liuenneena,
kiteytyvä kristalliksi, loistava metallina, on sitten syöksevä
sähkökipinöitä, on galvaanisen jännityksensä kautta ilmituova voimaa,
joka hajoittaa kiinteimmätkin aineyhdistykset ja luo maalajeista
metalleja; niin, se muovautuu itsestään kasviksi ja eläimeksi ja
kehittää salaperäisestä kohdustaan sen elämän, jonka katoamisesta te
lyhytnäköisyydessänne niin arkoina huolehditte.

Eikö siis merkitse yhtään mitään jatkaa olemassaoloaan sellaisena
materiana? Niin, minä väitän vakavissani, että jo tämä aineen
säilyväisyyskin todistaa varsinaisen olentomme häviämättömyyden
puolesta, joskin vain kuvan ja vertauksen kautta tai pikemminkin
kuin varjoleikkauksen tavoin. Tämän ymmärtääksemme tarvitsee meidän
vain muistaa aikaisemmin esitettyä aineen olemuksen selvittelyä,
josta kävi ilmi että pelkkä muodoton materia, -- jota ei koskaan
ole sinänsä havaittu, mutta joka edellytetään ilmiömaailman alati
kestäväksi perustaksi -- on tosiolevaisen, siis tahdon, välitön
heijastus, on sen näkyväisyys ylipäätään. Senvuoksi siitä kokemuksen
edellytysten vallitessa pitää paikkansa se mikä tahtoon itseensä
eroittamattomasti kuuluu, ja se siis kuvastaa tämän todellista
iäisyyttä ajallisen katoamattomuuden kuvan muodossa. Koska, kuten
jo on sanottu, luonto ei valehtele, ei mikään sen puhtaasti
ulkokohtaisesta tarkastelusta johtunut ja johdonmukaisen ajattelun
kautta kehitetty käsitys saata olla tykkänään väärä, vaan pahimmassa
tapauksessa vain hyvin yksipuolinen ja epätäydellinen. Mutta
sellainen on kiistämättä myös yksipuolinen materialismi, esim.
_Epikuroksen_, yhtähyvin kuin sen vastakohta, ehdoton idealismi,
esimerkiksi _Berkeleyn_, ja ylipäätään jokainen oikeasta näkemyksestä
virinnyt ja vilpittömästi perille viety filosofinen peruskäsitys.
Ne vain ovat kaikki kovin yksipuolisia käsityksiä ja senvuoksi
vastakkaisuuksistaan huolimatta _yhtaikaisesti_ tosia, nimittäin
kukin määrätyltä kannalta katsoen, mutta niin pian kuin kohotaan
tämän yläpuolelle, näyttävät ne meistä vain suhteellisesti ja
ehdollisesti tosilta.

Korkein kanta, josta saa näköalan yli niiden kaikkien, sekä yli
niiden vain suhteellisen totuuden että niiden samanaikaisen
erheellisyyden, saattaa olla vain täydellisen totuuden kanta, mikäli
sellainen on saavutettavissa. Senmukaisesti näemme, kuten juuri
osoitettiin, oikeastaan varsin karkeassa ja senvuoksi varsin vanhassa
materialistisessa peruskäsityksessä tosiolemuksemme häviämättömyyden
kuvastuvan ainoastaan ikäänkuin varjomaisesti, nimittäin aineen
katoamattomuutena, samoinkuin absolutisen fysiikan jo korkeammalla
kannalla olevassa naturalismissa luonnonvoimien kaikkiallisuutena
ja iäisyytenä, joihin elinvoima kuitenkin on luettava. Siis
lausuvat nämäkin karkeat peruskäsitykset, että elävä olento ei
kuolemassa joudu ehdottoman häviön alaiseksi, vaan jatkuu luonnon
kokonaisuudessa ja sen mukana. --

Tutkistelemuksilla, jotka ovat meidät tähän saakka johtaneet ja
joihin muut pohtimiset liittyivät, oli lähtökohtana se silmäänpistävä
kuolemanpelko, joka täyttää kaikki elävät olennot. Mutta nyt me
tahdomme vaihtaa näkökantaa ja kerran katsoa sitä, mitenkä luonto,
yksityisolioiden vastakohtana, suhtautuu kuolemaan _kokonaisuutena;_
tällöin me kuitenkin yhä vielä pysyttelemme kokemuksen pohjalla.

Me tosin emme tunne mitään korkeampaa arpapeliä kuin se mitä
käydään kuolemasta ja elämästä: jokaista niitä koskevaa ratkaisua
me äärimäisellä jännityksellä, osanotolla ja pelolla odotamme --
meidän silmissämme on siinä kysymys _kaikesta. -- Luonto_ sensijaan,
joka kuitenkaan ei koskaan valehtele, vaan puhuu vilpittömästi ja
avoimesti, lausuu tästä ajatusaiheesta aivan toisin, nimittäin siten
kuin Krishna "Bhagavad Gita" runossa. Se lausuu: yksilön kuolema tai
elämä on kokonaan merkityksetön. Tämän näet se ilmaisee siten, että
se antaa jokaisen eläimen ja myös ihmisen elämän vähäpätöisimmillekin
sattumille alttiiksi, ryhtymättä sitä pelastamaan.

Katsokaa hyönteistä tiellämme: pieni, tiedottomasti tehty askeleen
käännähdys riittää ratkaisemaan sen elämän ja kuoleman. Katsokaa
metsäkotiloa, miten se on vailla kaikkia keinoja paetakseen,
puolustautuakseen, pettääkseen vihollisensa, piiloutuakseen; se
on jokaisen valmis saalis. Nähkää kalan huoletta leikkivän vielä
avoimessa pyydyksessä; sammakon hitautensa takia viivyttelevän pakoa,
joka vielä saattaisi sen pelastaa; lintua, joka ei havaitse yllään
liitelevää haukkaa; lammasta, jota susi pensaikosta vaanii ja väijyy.
Kaikki nämä, varovaisuutta tuntematta, kulkevat huoletta keskellä
vaaroja, jotka joka hetki uhkaavat niiden olemassaoloa. Kun siis
luonto täten empimättä antaa alttiiksi sanomattoman taidokkaasti
rakennetut eliönsä, ei vain voimakkaamman rosvoushalulle, vaan
sokeimmallekin sattumalle ja joka narrin oikulle ja lapsen
vallattomuudelle, ilmaisee se, että näiden yksilöiden perikato on
sille yhdentekevä, ei sitä vahingoita, ei merkitse mitään ja että
vaikutus näissä tapauksissa on yhtä vähäpätöinen kuin syy.

Tämän se ilmaisee hyvin selvästi, eikä se koskaan valehtele, mutta
se jättää lausuntonsa selityksiä vaille; se puhuu mieluummin
orakelien lakooniseen tyyliin. Kun siis ikiemo niin huoletta lähettää
suojattomat lapsensa tuhansia vaaroja vastaan, saattaa se tapahtua
vain siksi, että se tietää, että jos ne sortuvat, niin ne sen helmaan
sortuvat, jossa ne ovat turvassa, ja siis niiden sortuminen on
vain pilaa. Eikä se myöskään kohtele ihmisiä toisin kuin eläimiä.
Edellisistäkin se siis lausuu, että yksilön elämä ja kuolema
ovat sille yhdentekeviä. Senmukaisesti pitäisi niiden määrätyssä
merkityksessä olla sitä meillekin; sillä me itsehän muodostamme
luonnon. Varmastikin me, jos vain katseemme tunkeutuisi kyllin
syvälle, olisimme samaa mieltä kuin luonto ja pitäisimme kuolemaa
tai elämää yhdentekevänä samoin kuin se. Mutta näin ollen täytyy
meidän harkinnan avulla tulkita luonnon mainittu huolettomuus ja
välinpitämättömyys yksilöiden elämää kohtaan siten, että sellaisten
ilmiöiden hävitys ei vähimmässäkään määrässä koske niiden varsinaista
ja todellista olemusta.

Jos vielä edelleen harkitsemme, ettei vain elämä ja kuolema ole
riippuvainen vähäpätöisimmistä sattumista, vaan että elimellisten
olentojen olemassaolo ylipäätäänkin on haihtuvaista laatua, että
eläin ja kasvi tänään syntyy ja huomenna kuihtuu, että syntymä ja
kuolema nopeassa tahdissa seuraavat toisiaan, kun sensijaan niin
paljon alhaisemmalla kannalla olevalle elimettömälle maailmalle on
taattu niin paljon pitempi olemassaolo -- äärettömän pitkä kuitenkin
vain ehdottomasti muodottomalle aineelle, -- jolle me sellaisen
tunnustamme suorastaan _a priori_, järkisyillä; -- silloin täytyy,
ymmärtääkseni, tällaisen asiaintilan kokemuksellisesta, mutta
ulkokohtaisesta ja ennakkoluulottomasta tarkastelusta itsestään
viritä sen ajatuksen, että se on vain pintapuolinen ilmiö, -- että
sellainen alituinen syntyminen ja häviäminen ei suinkaan ulotu
olioiden perijuureen, vaan saattaa olla ainoastaan suhteellinen, jopa
näennäinen, että se ei kosketa todellisuuden sisäistä olemusta, joka
muutenkin läpeensä salaperäisenä karttaa katsettamme, ja että tämä
olemus siitä häiriintymättä jatkaa olemassaoloaan, joskaan emme saata
havaita, yhtä vähän kuin ymmärtääkään, miten tämä tapahtuu, jonka
vuoksi meidän täytyy ajatella se jonkunlaisena silmänkääntäjäleikkinä.

Sillä että juuri epätäydellisin, alhaisin, elimetön maailma
häiritsemättä jatkaa olemassaoloaan, kun sensijaan täydellisimmät
olennot, eliöt, jotka ovat äärettömän monimutkaisesti ja
käsittämättömän taidokkaasti rakennetut, yhäti syntyisivät läpeensä
uudestaan ja taas hetken kuluttua raukeisivat täydelliseen tyhjyyteen
antaakseen taasen tilaa uusille, tyhjyydestä olemassaoloon astuville
vertaisilleen -- tämä on jotakin niin silmäänpistävän järjetöntä,
ettei se konsaan saata olla olioden todellinen järjestys, vaan
pelkästään verho, joka tätä kattaa, eli oikeammin meidän älymme
rakenteesta johtuva ilmiö. Niin, koko tämä yksityisolioiden oleminen
ja olemattomuus, joiden kannalta kuolema ja elämä ovat vastakohtia,
saattaa olla vain suhteellinen. Luonnon puhetapa, joka sen esittää
meille ehdottomana, ei siis saata olla todellinen ja lopullinen
olioiden ja maailmanjärjestyksen laadun ilmaus, vaan todellakin
ainoastaan _patois du pays_, maalaismurre, s.o. vain suhteellisesti
tosi, vertauskuva, joka on ymmärrettävä _cum grano salis_ eli
sovitellen, tai tarkkaan sanoen: älymme rakenteesta riippuva käsitys.
-- Minä sanon: välitön, intuitiivinen vakaumus, jommoista olen tässä
koettanut sanoin tulkita, on pakostakin tunkeva jokaiseen, s.o. tosin
vain jokaiseen niistä, joiden henki ei ole vallan jokapäiväistä
lajia, jommoinen pystyy käsittämään vain yksityisilmiöitä ihan
sellaisinaan ja jonka tieto senvuoksi jyrkästi rajoittuu yksilöihin,
eläinymmärryksen tapaan. Se taasen, joka pelkästään jo hieman
tehostuneella kyvyllä edes alkaa havaita yksityisolioissa niiden
yleiset aatteet, se joutuu jossakin määrin omaksumaan mainitun
vakaumuksen, vieläpä välittömänä ja senvuoksi varmana.

Itse teossa vain vähäiset rajoitetut henget vakavasti pelkäävät
kuolemaa häviönänsä; tämä pelko on kokonaan vieras ratkaisevasti
lahjakkaille hengille. Platon perusti syystä koko filosofian
ideaopin tuntemiseen, -- yleisen havaitsemiseen yksityisessä. Mutta
ylen elävä on tässä kuvatun, välittömästä luonnon tarkastelusta
virinneen vakaumuksen täytynyt olla veda-kirjojen upanishad-runojen
ylevissä, tuskin ihmisiksi kuviteltavissa luojissa, koska se
ilmenee meille lukemattomista heidän lausunnoistaan niin erikoisen
mieleenpainuvasti, että meidän täytyy uskoa tämän heidän henkensä
välittömän valaistuksen johtuneen siitä, että nämä viisaat, ollen
ajankohdan puolesta lähempänä sukumme alkuperää, käsittivät
todellisuuden olemuksen selvemmin ja syvemmin kuin mihin nykyinen jo
heikontunut sukukunta pystyy. Tosin kyllä on heidän käsitystään --
aivan toisessa määrässä kuin on laita meidän Pohjolassamme -- tukenut
Intian eloisa luonto. -- Kuitenkin vie myös sellainen johdonmukainen
mietintä, jota _Kantin_ suuri henki harjoitti, toista tietä samaan
tulokseen, opettaessaan, että ymmärryksemme, jonka puitteissa
nopeasti vaihtuva ilmiömaailma näyttäiksen, ei tajua todellisuuden
oikeata perusolemusta, vaan ainoastaan tämän ilmenemyksen, ja
-- kuten minä tähän lisään -- se johtuu siitä, että ymmärrys
alkuisin vain on tarkoitettu tarjoamaan tahdollemme vaikuttimet, --
palvelemaan tätä sen tavoitellessa vähäisiä tarkoitusperiään.

Kuitenkin jatkakaamme ulkokohtaista ja ennakkoluulotonta
luonnontarkasteluamme edelleenkin. -- Kun minä tapan jonkun
eläimen, koiran, linnun, sammakon, vaikkapa hyönteisen, niin
onhan toki oikeastaan mahdoton ajatella, että tämä olento, tai
oikeastaan se perusvoima, jonka vaikutuksesta tuo niin ihmeteltävä
ilmiö vielä hetkeä aikaisemmin esiintyi täydessä tarmossaan ja
elämänhalussaan, olisi minun häijyn tai kevytmielisen tekoni
kautta rauennut tyhjyyteen. -- Ja taas toisaalta eivät konsaan ne
miljoonat kaikenlaatuiset eläimet, joita joka hetki äärettömän
monimuotoisina, täynnä voimaa ja intoa astuu olemassaoloon, ole
ennen syntymishetkeään saattaneet olla pelkkää tyhjyyttä ja nyt
alottaa olemassaoloansa ehdottomasta alusta. -- Kun minä siis tällä
tavoin näen, mitenkä jokin poistuu näköpiiristäni, minun koskaan
kokemattani, mihin se joutuu, ja mitenkä toinen astuu sijaan, minun
koskaan kokemattani, mistä se tulee; kun vielä molemmilla on sama
hahmo, sama olemus, sama luonne, ja puuttuu pelkästään vain sama
aine, jota ne kuitenkin elämänsäkin aikana jatkuvasti poistavat ja
uusivat; -- niin on todellakin se olettamus, että se mikä häviää
ja se mikä sen sijalle astuu, on yhtä ja samaa olentoa, joka on
ainoastaan pienen muutoksen, olemismuotonsa uudistuksen alaisena,
ja että siis kuolema merkitsee suvulle samaa kuin uni yksilölle, --
tämä olettamus on, sanon, niin käden ulottuvilla, että on mahdoton
olla siihen joutumatta, ellei äly, joka jo varhaisessa nuoruudessa
on erheellisten peruskäsitysten tyrkyttelyn takia mennyt kieroon,
taikauskoisella pelolla jo kaukaa kiiruhda sen tieltä pois.

Vastakkainen olettamus sensijaan, että eläimen synty merkitsisi sen
tulemista tyhjästä ja senmukaisesti kuolema raukeamista ehdottomaan
tyhjyyteen, ja tämä vielä sillä lisäyksellä, että ihmisellä, joka
niinikään on tyhjästä tullut, kuitenkin olisi loppumattomasti
jatkuva olemassaolo, vieläpä tietoisuuskin, kun sensijaan koira,
apina, elefantti kuolemassa häviäisivät tyhjään, -- tällaista
olettamusta vastaan täytyy toki terveen järjen nousta kapinaan ja
selittää se mielettömäksi. -- Jos, kuten alati toistetaan, jonkun
järjestelmän tulosten vertaaminen terveen ihmisjärjen vaatimuksiin
on oleva sen totuuden koetinkivi, niin toivon minä, että ne, jotka
kannattavat tätä Descartesilta Kantin-edellisiin eklektikkoihin
saakka periytynyttä ja vieläkin Europan sivistyneitten suurta osaa
vallitsevaa peruskäsitystä, kerran käyttäisivät mainittua koetinkiveä
tässä kohden.

Läpikotaisin ja kaikkialla on luonnon todellisena vertauskuvana
ympyrä, koska se on toistumisen kaava: toistuminen onkin luonnon
yleisin muoto, joka ilmenee kaikessa, tähtien kulusta aina
elimellisten olentojen syntymään ja kuolemaan saakka, ja vain
senkautta käy ajan ja sen sisällön pysähtymättömässä virrassa jokin
pysyväinen, s.o. luonto, mahdolliseksi.

Kun syksyllä tarkastaa hyönteisten pikkumaailmaa ja silloin
näkee, mitenkä toinen valmistaa itselleen vuoteen, nukkuakseen
pitkää, jähmettävää talviuntaan, toinen kehrää verhon ympärilleen,
talvehtiakseen kotelona ja kerran keväällä herätäkseen nuortuneena
ja täydellisempänä, ja mitenkä vihdoin useimmat, jotka aikovat
kuoleman helmassa levähtää, vain huolella sovittavat munalleen
tarkoituksenmukaisen säilytyspaikan, astuakseen kerran tästä
uudistuneena esiin, -- niin tämä on luonnon suuri kuolemattomuusoppi,
jonka pitäisi meille selittää, ettei unen ja kuoleman välillä ole
mitään jyrkkää eroa ja että toinen yhtä vähän kuin toinenkaan on
uhkavaarana olemassaololle. Se huolellisuus, millä hyönteinen
valmistaa kammion, kuoppasen tai pesän, asettaa sinne munansa ynnä
ruokaa tästä tulevana keväänä kehittyvälle toukalle ja sitten
rauhallisesti kuolee, -- on aivan samanlainen kuin se huolellisuus,
millä ihminen illalla asettaa valmiiksi vaatteensa ja murkinansa
tulevaa aamua varten, eikä sellaista voisi itse asiassa ollenkaan
esiintyä, ellei syksyllä kuoleva hyönteinen varsinaiselta
perusolennoltaan olisi sama kuin keväällä munasta ryömivä -- aivan
niinkuin nukkumaan paneutuva ja vuoteesta nouseva ihminen on sama.

Jos me näiden tutkistelemusten jälkeen nyt palaamme itseemme ja
omaan sukuumme, -- jos luomme katseen eteenpäin, kauas etäiseen
tulevaisuuteen, koetamme kuvailla mieleemme tulevaiset sukupolvet,
miljoonine yksilöineen, outoine tapoineen ja pukuineen, mutta sitten
päästämme väliin kysymyksen: Mistä tulevat nämä kaikki? Missä ovat
he nyt? -- Missä on se maailmojakantavan tyhjyyden runsas kohtu,
joka heidät vielä kätkee, nuo tulevaiset sukupolvet? -- eikö olisi
tähän hymyilevä ja tosi vastaus: Missä ne olisivat muuallakaan kuin
siellä missä todellinen aine on ollut ja on oleva, nykyisyydessä
ja sen sisällössä, siis sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä
oman olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen,
mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi
perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa,
joka keväällä on verhoava puun, vaan valittaen lausuu: "Sehän en ole
minä! Nehän ovat aivan toisia lehtiä!" -- Oi vähämielinen lehti!
Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on
tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? -- Opi toki tuntemaan oma varsinainen
olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämän janoa, opi näkemään se
puun sisäisessä, salaisessa, pakoittavassa voimassa, joka on alati
_sama_ kaikissa lehtien sukupolvissa. Ja nyt, kuten kreikkalainen
runoilija sanoo:

    "millainen suku lehtien on, sellainen on miesten".

Nukahtaako kärpänen, joka nyt surisee ympärilläni, illalla uneen ja
surisee huomenna taas; vai kuoleeko se illalla ja keväällä surisee
sen munasta syntynyt toinen kärpänen -- se on itsessään sama asia:
senvuoksi ei tieto, joka esittää ne kahtena kokonaan eri oliona,
olekaan mikään ehdoton, vaan ainoastaan suhteellinen, ilmiön,
eikä tosiolevaisen tuntemusta. Kärpänen lentelee taas aamulla; se
lentelee keväälläkin taas. Mitä eroa sille on talvella ja yöllä? --
_Burdachin_ Fysiologiassa (nid. 1, § 275) luemme: "Aina kello 10
saakka aamulla ei valmisteessa näy mitään Cercaria ephemora'a (eräs
alkueläin), ja kello 12 aikaan koko vesi vilisee niitä. Illalla ne
kuolevat, ja seuraavana aamuna syntyy taas uusia. Tämän havainnon
teki _Nitzsch_ kuutena päivänä peräkkäin."

Niin viipyy kaikki vain silmänräpäyksen ja kiitää kuolemaa kohti.
Kasvi ja hyönteinen kuolevat kesän lopulla, eläin, ihminen, muutaman
vuoden kuluttua: kuolema niittää väsymättömästi. Mutta siitä
huolimatta, niin, aivan kuin ei asia niin olisikaan, on kaikki aina
olemassa paikallaan, aivan kuin kaikki olisikin katoamatonta. Aina
vihannoi ja kukkii kasvi, surisee hyönteinen, pysyy eläin ja ihminen
lakastumattoman nuorena, ja jo tuhannen kertaa nautitut kirsikat
ovat meille joka kesä uudelleen tarjona. Kansatkin säilyvät, kuin
kuolemattomat yksilöt, joskin ne toisinaan muuttavat nimeä, jopa
niiden toimi, puuha ja kärsimys on aina sama. Historia tosin on alati
kertovinaan meille jotakin uutta, sillä se on kaleidoskopin tapainen,
mikä joka käänteellä näyttää uuden ryhmityksen, vaikka me oikeastaan
näemme aina saman silmäimme edessä. Mikä siis vastustamattomammin
tunkee mieleen kuin ajatus, että syntyminen ja häviäminen ei kohdistu
olioiden varsinaiseen olemukseen, vaan tämä jää sen koskemattomaksi,
on siis katoamaton?

Senvuoksi kaikki mikä _tahtoo_ olla olemassa, todellisuudessa on
jatkuvasti ja loppumattomasti olemassa. Senmukaisesti ovat joka
ajankohtana, sääskestä elefanttiin saakka, kaikki eläinsuvut
täysilukuisina maan päällä. Ne ovat jo uudistuneet monia
tuhansia kertoja ja tässä samana pysyneet. Ne eivät tiedä muista
kaltaisistaan, jotka ovat eläneet ennen niitä tai niiden jälkeen
elävät: suku elää alituisesti, ja tuntien, että se on katoamaton ja
he samaa kuin se, ovat yksilöt turvallisella mielin. Elämäntahto
ilmenee itselleen loppumattomana nykyisyytenä, koska tämä on suvun
elämän muoto; siksi suku ei vanhene, vaan pysyy alati nuorena.
Kuolema on sille, mitä uni yksilölle, tai silmälle räpäys, ja silmien
rävähtelemättömyydestä intialaiset tuntevatkin jumalansa, kun nämä
ilmenevät ihmishahmossa. Kuten maailma yön tullessa häviää, mutta
ei silloin kuitenkaan hetkeäkään lakkaa olemasta, yhtä näennäinen
on ihmisen ja eläimen häviö kuolemassa ja yhtä järkähtämättömänä
jatkuu siinä niiden tosiolemus. Ajateltakoon nyt tämä kuoleman ja
syntymän vaihtelu tapahtuvaksi äärettömän nopeana aaltoiluna, silloin
on edessämme tahdon pysyvä objektivatio eli esineistymys, olioiden
säilyvät aatteet kiinteinä kuin sateenkaari putouksen yllä. Tämä on
ajallinen kuolemattomuus. Sen vaikutuksesta ei -- vuosituhansien
kuolemasta ja kuihtumuksesta huolimatta -- vielä mitään ole mennyt
hukkaan, ei ainoakaan aineen atomi, vielä vähemmän mitään siitä
sisäisestä olemuksesta, joka ilmenee itselleen luontona. Senvuoksi
voimme joka hetki turvallisesti huudahtaa: "Huolimatta ajasta,
kuolemasta ja kuihtumuksesta olemme kuitenkin kaikki yhdessä!"

Siihen olentoon nähden kenties olisi tehtävä poikkeus, joka kerran
olisi tästä leikistä lausunut täydestä sydämestä: "Minä en _tahdo_
enää". Mutta tässä ei vielä ole oikea paikka puhua siitä.

Mutta sensijaan on huomio kiinnitettävä siihen, että synnytyksen
tuskat ja kuoleman katkeruus ovat ne molemmat pysyvät edellytykset,
joiden kautta elämäntahto säilyy esineistymyksessään, joiden kautta
siis tosi olemuksemme, ajan virran ja sukupolvien vaihtumisen
koskemattomana, jatkaa olemassaoloaan alituisessa nykyisyydessä
ja nauttii elämäntahdon myöntämyksen hedelmää. Vertauskohdan
tarjoaa tässä se, että me vain sillä edellytyksellä, että yöllä
nukumme, voimme olla valveilla päivän. Sisältääpä jälkimäinen ilmiö
selityksenkin puheenalaisen vaikean kohdan ymmärtämiseen.[5]

Sillä _nykyisyyden_ alusta eli täyte, _pleroma_ eli aines, on
oikeastaan alituisesti sama. Aika tekee meidät kykenemättömiksi
välittömästi käsittämään tätä yhdensamaisuutta, ja aika on vain
älymme muoto ja rajoitus. Se että tämän johdosta esim. tulevaisuutta
ei vielä ole, on harha, joka meille paljastuu, kun se on tullut.
Että oleellinen ymmärryksemme muoto tuo mukanaan sellaisen harhan,
saa selityksensä ja oikeutuksensa siitä että luonto ei suinkaan
ole antanut meille ymmärrystä olioiden olemusta, vaan ainoastaan
vaikuttimien käsittämistä varten, se on siis tarkoitettu palvelemaan
yksilöllistä ja ajallista tahdonilmiötä.[6]

Tehdessämme yhteenvedon tässä esittämistämme tarkasteluista,
ymmärrämme myös mitä vanhat _elealaiset_ tarkoittivat
paradoksaalisella opillaan, ettei ole mitään syntymistä ja
häviämistä, vaan että kaikki on liikkumatta paikallaan ("Parmenides
ja Melissus kielsivät syntymistä ja häviämistä olevan, koska he
uskoivat, ettei liikettä ole". _Stob. Ed_., 1, 21). Samoin saa tässä
valaistusta myös kaunis kohta _Empedokleessa_ (kirjassa _Adversus
Coloten_, c. 12): "Nuo vähämieliset! Sillä syviä ajatuksia ei
ole niillä, jotka toivovat, että mitä ei ennen ollut, voisi olla
olemassa, tai että mitään kuolee ja häviää. Ei toki viisas mies saata
julistaa sellaista, että vain niin kauan kuin ihmiset elävät (sillä
tätä nimittävät he elämäksi), ovat he olemassa, vain niin kauan
sattuu heille ihania tai peljättäviä kohtaloita, mutta että he ennen
syntymää ovat tyhjyyttä ja kuoleman jälkeen niinikään tyhjyyttä."

Samoin ansaitsee tässä mainitsemista eräs merkillinen ja paikallaan
kovin hämmästyttävä kohta _Diderot'n_ kirjassa _Jacques le
fataliste:_ "suunnattoman suuri linna, jonka otsalla luettiin: Minä
en kuulu kenellekään ja minä kuulun koko maailmalle; te olitte
siellä ennenkuin sinne astuitte, te olette siellä vielä kun sieltä
poistutte."

Tosin ihminen siinä merkityksessä, missä hän syntymässään tulee
tyhjyydestä, raukeaa tyhjyyteen kuolemassa. Mutta olisi kovin
mielenkiintoista oppia tuntemaan, mitä tämä tyhjyys oikeastaan
on, koska varsin kohtalainen teräväjärkisyys riittää osoittamaan,
ettei tämä empirinen tyhjyys suinkaan ole ehdoton, s.o. se ei ole
tyhjyyttä kaikissa merkityksissä. Tähän älyämykseen johtaa jo se
kokemushavainto, että vanhempien ominaisuudet tavataan jälkeläisessä,
ne siis ovat säilyneet yli kuoleman. Tästä minä kuitenkin tulen
puhumaan erityisessä luvussa.

Ei ole mitään suurempaa vastakohtaa kuin on ajan hellittämättömän
paon, joka tempaa kaiken sisältönsä mukanaan, ja tosiolevaisuuden
jähmeän liikkumattomuuden välillä, joka kaikkina aikoina
pysyy samana. Ja jos katse tältä näkökannalta lähtien oikein
ulkokohtaisesti kiinnitetään elämän välittömiin tapahtumiin,
selviää katsojalle kirkkaasti pysyväinen nykyisyys ajan rattaan
keskipisteenä. -- Verrattomasti kauemmin elävälle silmälle, joka
yhdellä katseella käsittäisi ihmissuvun elämän kokonaisuudessaan,
ilmenisi syntymän ja kuoleman alituinen vaihtelu jatkuvana
aaltoiluna. Senvuoksi ei hänen mieleensä juolahtaisikaan nähdä siinä
yhä uutta syntymistä tyhjästä tyhjyyteen; vaan kuten nopeasti pyritty
kipuna meistä näyttää pysyvältä kehältä, nopeasti väreilevä jousi
säilyvältä kolmiolta, heilahteleva viulunkieli sukkulalta, niin
näyttäisi hänestä suku olevaiselta ja pysyvältä, kuolema ja syntymä
aaltoilulta.

Tosiolemuksemme häviämättömyydestä kuolemassa on meillä siihen
saakka erheellisiä käsityksiä, kunnes me päätämme tutkia sitä
eläimissä, emmekä itsellemme yksin omista erästä sen erikoista lajia,
kuolemattomuuden pöyhkeällä nimellä. Juuri tämä korskea vaatimus ja
se ahdashenkinen käsitys, josta se johtuu, vaikuttaa että useimmat
ihmiset niin itsepintaisesti kieltäytyvät tunnustamasta sitä
päivänselvää totuutta, että me oleellisesti ja pääasiassa olemme
samaa kuin eläimet; niin, vieläpä että he kauhistuen väistävät
jokaista viittaustakin tähän meidän sukulaisuuteemme niiden kanssa.
Mutta tämä totuuden kieltämys sulkee heiltä enemmän kuin mikään muu
tien olemuksemme häviämättömyyden todelliseen tuntemukseen. Sillä ken
etsii jotakin väärältä tieltä, hän on juuri senvuoksi oikean jättänyt
eikä edellisen päässä koskaan saavuta mitään muuta kuin myöhäisen
pettymyksen.

Reippaasti siis tavoittamaan totuutta -- ei ennakkokuvitteluja
noudattaen, vaan luonnon ohjausta! Ensinnä opittakoon, katsomalla
mitä nuorta eläintä tahansa, tuntemaan suvun koskaan vanhenematon
elämä -- suvun joka oman ikuisen nuoruutensa heijastuksena antaa
kullekin uudelle yksilölle ajallisen nuoruuden ja sallii sen astua
elämään niin uutena, niin reippaana kuin olisi maailma tänään
syntynyt. Kysyköön kukin rehellisesti itseltään, onko tämänkeväinen
pääskynen niin kokonaan toinen kuin ensimäisen luomiskevään, ja onko
todellakin molempien välillä tyhjästäluomisen ihme miljoonia kertoja
uudistunut, jättääkseen tuloksensa yhtä monta kertaa ehdottoman
hävityksen käsiin. Tiedän kyllä, että jos minä jollekulle vakavasti
vakuuttaisin, että pihalla nyt leikkivä kissa on sama kuin se, joka
siellä kolmesataa vuotta sitten samalla tavoin hyppeli ja hiipi,
hän pitäisi minua hulluna; mutta tiedän myös, että on vielä paljon
hullumpaa uskoa, että tämänpäiväinen kissa olisi tykkänään ja
läpikotaisin toinen kuin tuo kolmesataa vuotta sitten elänyt.

Tarvitsee vain vilpittömästi ja vakavasti syventyä jonkun tällaisen
korkeamman luurankoisen tarkasteluun, selvästi tajutakseen, että
tämä tutkimaton olento, sellaisena kuin se nyt siinä on, ei
kokonaisuudessaan saata mitenkään raueta tyhjyyteen -- ja siitä
huolimatta on toiselta puolen sen katoavaisuus ilmeinen. Tämä johtuu
siitä, että eläimessä sen aatteen (suvun) iäisyys on saanut leimansa
yksilön äärellisyydestä. Sillä määrätyssä mielessä on kylläkin
totta, että meillä kussakin yksilössä on eri olento edessämme,
nimittäin siinä mielessä, mikä johtuu syyperusteen väittämästä,
sillä tätä noudattavat myös aika ja paikka, jotka ovat _principium
individuationis_, yksilöistymyksen peruste. Mutta toisessa mielessä
se taas ei ole totta, nimittäin siinä, jonka mukaan todellisia
ovat vain olioiden pysyvät muodot eli aatteet. Tämä ajatus oli
Platonilla niin selvillä, että siitä tuli hänen perusoppinsa, hänen
filosofiansa keskipiste, ja sen käsittämisestä hänen tunnuksensa,
oliko asianomainen ollenkaan kykenevä filosofoimaan.

Kuten pauhaavan putouksen pirstoutuneet pisarat salaman nopeudella
vaihtuvat, sillä aikaa kun niiden muodostama sateenkaari
liikkumattoman levollisena viipyy paikallaan, tämän lakkaamattoman
vaihtelun koskemattomana, niin jää jokainen _aate_, s.o.
jokainen elävien olioiden suku yksilöittensä alituisen vaihtelun
koskemattomaksi. Mutta _aatteessapa_ eli suvussa elämäntahdolla
oikeastaan on juurensa ja siinä se ilmenee; siksi tämä tahto
todellisuudessa välittääkin vain suvun olemassaolosta. Esim.
jalopeurat (_leo_), jotka ovat syntyneet ja kuolevat, ovat kuin
putouksen pisarat; mutta _leonitas_, jalopeurain _aate_ eli hahmo, on
sen yllä olevan järkähtämättömän sateenkaaren kaltainen. Senvuoksi
katsoikin _Platon_ vain aatteet, s.o. suvut, tosioleviksi, yksilöt
sensijaan vain lakkaamatta syntyviksi ja häviäviksi ilmiöiksi.
Siitä, että jokainen eläin- ja ihmisyksilö syvimmässään tajuaa
tämän katoamattomuuden, johtuu että se saattaa niin turvallisena ja
huolettomana vaeltaa keskellä lukemattomia sattumia, jotka voivat sen
joka hetki tuhota, vieläpä suoraan kohti kuolemaa. Hänen silmistään
loistaakin suvun levollisuus, johon tämä perikato ei ulotu. Ihmiselle
eivät epävarmat ja vaihtelevat uskonkappaleet koskaan voisi suoda
tätä levollisuutta. Mutta kuten sanottu, osoittaa silmäys mihinkä
eläimeen tahansa, ettei kuolema ole esteeksi elämän ytimelle,
tahdolle, sen ilmenemyksissä.

Mikä tutkimaton salaisuus piileekään joka eläimessä! Katsokaa
lähintä, katsokaa koiraanne; miten levollisena se seisoo paikallaan!
Monien tuhansien koirien täytyi kuolla, ennenkuin tuli tämän vuoro
elää. Mutta näiden tuhansien perikato ei ole koiran _aatetta_
koskettanut: se ei ole kaikesta tästä kuolemisesta vähintäkään
häiriintynyt. Siksi seisoo koira niin reippaana ja alkuvoimaisena
siinä, kuin olisi tämä päivä sen ensimäinen eikä mikään voisi olla
sen viimeinen, ja sen silmistä loistaa sen häviämätön perusaate,
Arkhaios. Mitä on siis kautta näiden vuosisatojen vaipunut kuolemaan?
-- Ei koira, se on kulumattomana edessämme; vain sen varjo, sen
kuvastus meidän aikaan sidotussa tiedonmuodossamme. Kuinka saattaa
toki kukaan uskoa, että häviäisi se, mikä alati uudelleen on olemassa
ja täyttää kaiken ajan? -- Tosin on asia kokemuksen kannalta kylläkin
selitettävissä: sikäli kuin kuolema tuhosi yksilöitä, loi näet siitos
uusia. Mutta tämä kokemuksen antama selitys on vain näennäinen: se
asettaa toisen arvoituksen toisen sijaan. Asian metafyysillinen
älyämys on, joskaan ei niin helposti saatavissa, kuitenkin ainoa tosi
ja tyydyttävä.

Subjektivisen eli itsekohtaisen menettelyn kautta paljasti _Kant_
sen suuren, joskin kielteisen totuuden, ettei aika saata olla
tosiolevaisen ominaisuus, koska se ennalta valmiina piilee meidän
käsityskyvyssämme. Nytpä on kuolema ajallisen ilmiön ajallinen loppu;
mutta niin pian kun poistamme ajan, ei mitään loppua enää ole,
vaan tämä sana on kadottanut kaiken merkityksensä. Minä puolestani
koetan nyt tässä objektivista eli ulkokohtaista tietä näyttää asian
myönteisen puolen, että näet tosiolevainen jää ajan ja sen, mikä vain
senkautta on mahdollista, syntymän ja kuoleman, koskemattomaksi,
ja ettei ajan ilmiöillä voisi olla edes tätä uupumatta vaihtuvaa,
tyhjyyden partaalla vietettyä olemassaoloa, ellei niiden ydin olisi
iäisyydestä kotoisin. _Iäisyys_ tosin on käsite, joka ei mihinkään
havaintoon perustu; siksi sen sisällys onkin pelkästään kielteinen,
se ilmaisee vain ajatonta olemassaoloa. _Aika_ on kuitenkin vain
iäisyyden kuva, kuten Plotinos sanoo; ja samoin on ajallinen elämämme
pelkkä tosiolemuksemme kuva. Tämä piilee iäisyydessä, koskapa
aika on vain meidän tietomme muoto, ja vain se saattaa meidät
käsittämään oman ja kaikkien muiden olioiden olemuksen katoavaiseksi,
äärelliseksi ja perikadolle ylenannetuksi.

Toisessa kirjassa olen esittänyt, mitenkä tosiolevaisena esiintyvän
tahdon adekvatinen objektiviteetti eli sitä täsmällisesti tulkitseva
esineellisyys kullakin sen asteella on (platoninen) idea eli
aate; samaten kolmannessa kirjassa, että olioiden aatteille on
korrelaattina eli välttämättömästi edellytettävänä vastikkeena puhdas
tiedoitseva subjekti eli itseys; siis voivat ne tulla tajutuiksi vain
poikkeuksellisesti, erikoisen suotuisissa olosuhteissa ja ohimennen.
Yksilölle, siis ajan muodossa ilmenevälle tiedolle, esiintyy aate
sensijaan _suvun_ muodossa, joka on aate ajan hahmoon venyneenä.
Senvuoksi on siis suku tosiolevaisen, s.o. elämäntahdon välittömin
esineistymys. Jokaisen eläimen, ja näin ollen myös ihmisen, sisäisin
olemus piilee siis _suvussa:_ tässä siis, eikä oikeastaan yksilössä,
on mahtavasti viriävällä elämäntahdolla juurensa. Sensijaan on vain
yksilöllä välitöntä tajuntaa; senvuoksi se kuvittelee olevansa toista
kuin suku, ja siksi se pelkää kuolemaa. Elämäntahto ilmenee yksilöön
nähden nälkänä ja kuolemanpelkona; sukuun nähden sukuviettinä ja
intohimoisena huolehtimisena jälkeläisistä.

Yhtä pitää tämän kanssa havainto, että luonto, joka on mainitusta
yksilön harhaluulosta vapaa, yhtä huolekkaasti varjelee sukua kuin
se välinpitämättömästi antaa yksilöiden tuhoutua: jälkimäiset ovat
sille aina vain välikappaleita, edellinen on sen tarkoitus. Senvuoksi
ilmenee niin räikeä vastakohta siinä, miten saita se on yksilöitä
varustaessaan ja miten tuhlaavainen, kun suku on kysymyksessä.
Tässä suhteessa saadaan näet usein _yhdeltä_ yksilöltä vuosittain
satojatuhansia itiöitä ja enemmän; näin tuotteliaita ovat esim.
puut, kalat, äyriäiset, termiitit y.m. Edellisessä suhteessa taas
on kukin varustettu kyvyillä ja elimillä vain niukasti sen verran,
että se hellittämättömästi ponnistaen saattaa pysyä hengissä;
senvuoksi täytyykin silvotun tai heikontuneen eläimen säännöllisesti
nääntyä nälkään. Ja missä satunnainen säästö käy päinsä, siten
että hätätilassa voidaan tulla toimeen ilman jotakin osaa, siellä
on se, vastoin tavallista järjestystäkin, pidätetty. Senvuoksi
puuttuu esim. monilta toukilta silmät; eläinparat saavat sokeina
tunnustella tietään lehdeltä lehdelle, mikä tuntosarvien puuttuessa
tapahtuu siten, että ne heiluttelevat ilmassa kolmea neljännestä
ruumiistaan, kunnes kohtaavat jonkun esineen, jolloin niiltä usein
jää saavuttamatta ihan vierestä saatava ravinto. Kaiken tämän
vaikuttaa _lex parsimoniae naturae_, luonnon säästäväisyyden laki,
jonka ilmaisuun: _natura nihil facit supervacaneum_, luonto ei tee
mitään tarpeetonta, vielä voidaan lisätä: _et nihil largitur_, eikä
mitään ilmaiseksi. -- Sama luonnon menettelytapa ilmenee siinä, että
kuta paremmin yksilö ikänsä nojalla pystyy suvun jatkamiseen, sitä
voimakkaammin ilmenee hänessä _vis naturae medicatrix_, luonnon
parantava voima. Senvuoksi sen haavat helposti paranevat ja se
huokeasti toipuu taudeista. Tämä kyky heikkenee samassa määrässä kuin
siitoskyky ja vaipuu syvälle sittenkun jälkimäinen on sammunut; sillä
silloin on yksilö luonnon silmissä käynyt arvottomaksi.

Luokaamme vielä silmäys olioiden astejaksoon ynnä sitä noudattavaan
tajunnan asteettaisuuteen, polyypistä ihmiseen asti. Silloin näemme
tosin, miten tämän ihmeellisen pyramidin pitää pysähtymättömässä
väreilyssä yksilöiden kuolema, mutta miten se siitoksen siteen
kautta sukuina säilyy kautta äärettömän ajan. Kun siis yllä esitetyn
mukaan ulkokohtainen suku ilmenee häviämättömänä, näyttää sen
itsekohtainen ilmenemys, joka on vain näiden olioiden itsetietoisuus,
olevan mitä lyhytaikaisin ja tulevan lakkaamatta hävitetyksi,
yhtä usein taas astuakseen käsittämättömällä tavalla tyhjästä
esiin. Todellakin täytyy sen olla kovin lyhytnäköinen, joka antaa
tämän harhan pettää itseään eikä ymmärrä, että joskin täten vain
ulkokohtainen olio esiintyy ajallisesti säilyvänä, niin kuitenkin
itsekohtaisen, s.o. _tahdon_, joka siinä kaikessa elää ja ilmenee,
ja sen mukana tiedoitsevan subjektin, jonka kautta edellinen
itselleen kuvastuu, täytyy niinikään olla häviämätön, koska toki
ulkokohtaisen eli ulkoisen säilyminen saattaa olla vain itsekohtaisen
eli sisäisen olion häviämättömyyden ilmaus. Edellisellä ei nimittäin
voi olla mitään, jota se ei olisi saanut jälkimäiseltä lainaksi,
se ei saata oleellisesti ja alkuperäisesti olla ulkokohtaista,
ilmiötä, ja sitten toisessa sijassa, satunnaisesti, itsekohtaista,
tosiolevaista, itsetajuntaa. Sillä tietenkin edellinen ilmiönä
edellyttää sen, mikä ilmenee, muiden havaittavana olona se edellyttää
itseoloa, ja objektina subjektia, mutta ei päinvastoin. Täytyyhän
olioiden perustan aina piillä siinä mitä ne itsekseen ovat, siis
itsekohtaisuudessa eikä ulkokohtaisuudessa, mitä ne ovat vasta
muille, vieraassa tajunnassa havaittavina. Senmukaisesti huomasimme
ensimäisessä kirjassa, että filosofian oikea lähtökohta oleellisesti
ja välttämättömästi on itsekohtainen, siis idealistinen, kuin myös,
että päinvastainen ulkokohtainen lähtöpiste johtaa materialismiin.

Perusolennoltamme olemme paljon suuremmassa määrässä kuin
tavallisesti ajattelemme samaa kuin maailma: sen sisäinen tahto on
meidän tahtoamme, sen ilmenemys on meidän miellettämme. Ken kerran
saattaisi selvästi tajuta tämän yhdensamaisuuden, hänen silmissään
häviäisi ero ulkomaailman säilymisen ja hänen oman kuolemanjälkeisen
säilymisensä välillä. Kumpikin ilmenisi hänelle samana asiana, jopa
saisi harhaluulo niiden eroavaisuudesta hänet hymyilemään. Sillä näin
ymmärretty olemuksemme häviämättömyys johtuu juuri makrokosmoksen
ja mikrokosmoksen yhdenmukaisuudesta, siitä, että ulkomaailman ja
tajuavan olennon oman pienoismaailman ydin on sama. Tässä sanotun
saattaa selvittää omituisella, mielikuvituksessa suoritettavalla
kokeella, jota saattaa nimittää metafyysilliseksi. Koettakoon lukija
kuvailla mielessään kuolinhetkeään, joka missään tapauksessa ei
tule olemaan etäinen. Silloin ajattelee hän itsensä poistuneeksi ja
maailman säilyneeksi; mutta pian hän omaksi ihmeekseen huomaa, että
hän tällöin kuitenkin on olemassa. Sillä hän on luullut kuvailevansa
maailmaa ilman itseään: mutta tajunnassa on minuus välittömästi
annettuna, ja se vasta välittää maailman olemassaolon, tämän
tajuttavana maailma vasta on olemassa. Ajatus, että tämä kaiken
olevaisen keskus, kaiken todellisuuden ydin, voitaisiin poistaa ja
sen ohessa kuitenkin antaa maailman jatkaa olemassaoloaan: se ajatus
on kyllä _in abstracto_ ajateltavissa, mutta ei realisoitavissa.
Yritys ajatella sekundärinen ilman primäristä, ehdonalainen ilman
ehtoansa, ilmiötä ilman ilmenevää, epäonnistuu joka kerran,
suunnilleen samoin kuin yritys ajatella tasasivuista suorakulmaista
kolmiota, tai materian häviämistä ja syntymistä ja muita senkaltaisia
mahdottomuuksia. Tarkoitetun tunteen sijasta herää meissä tällöin
tietoisuus siitä, että maailma yhtä paljon sisältyy meihin kuin
me maailmaan ja että kaiken todellisuuden lähde kumpuaa omasta
olennostamme. Tulos on oikeastaan tämä: aika, jolloin minua ei enää
ole, on ulkokohtaisesi katsoen kerran tuleva, mutta itsekohtaisesti
katsoen se ei voi koskaan tulla. -- Saattaisi senvuoksi suorastaan
kysyä, missä määrin kukin sydämessään todellisuudessa uskoo
asiaan, jota hän ei oikeastaan ollenkaan saata ajatella, ja eikö
aina kuolemamme meistä ole pohjaltaan maailman satumaisin asia,
kun mainittuun pelkästään älylliseen, mutta kunkin jossakin
määrin jo tekemään kokeeseen liittyy tietoisuus tosiolentomme
häviämättömyydestä.

Se syvä vakaumus, että kuolema ei voi meitä tuhota, joka jokaisen
povessa piilee -- kuten tämän lähestyessä säännöllisesti ilmenevät
omantunnonvaivatkin todistavat -- on läheisesti liittynyt
tietoisuuteemme alkuperäisyydestämme ja iäisyydestämme. Sen vuoksi
saattoikin Spinoza sanoa: _sentimus experimurque nos aesternos esse_
-- me tunnemme ja koemme, että olemme ikuisia. Sillä katoamattomaksi
saattaa järkevä ihminen ajatella itseään vain mikäli hän ajattelee
itsensä aluttomaksi, siis ikuiseksi, oikeastaan ajattomaksi. Joka
taas luulee tyhjästä tulleensa, hänen täytyy ajatella myös tyhjäksi
raukeavansa, sillä ajatus, että iäisyys on kulunut, ennenkuin häntä
oli, mutta sitten alkaa toinen, jonka kuluessa hän ei koskaan
lakkaa olemasta, on mahdoton. Katoamattomuutemme vanhin perusta on
todellakin vanha väite: _Ex nihilo nihil fit, in nihilum nihil potest
reverti_ -- tyhjästä ei mitään synny eikä tyhjäksi voi mikään raueta.
Senvuoksi sanookin varsin sattuvasti _Theophrastus Paracelsus_
(_Werke_, Strassburg 1603, nid. 2, s. 6): "Minussa oleva sielu on
jostakin syntynyt, senvuoksi ei se raukea tyhjään, sillä jostakin se
tulee". Hän esittää tässä oikean perusteen. Mutta sen, joka pitää
ihmisen syntyä hänen ehdottomana alkunaan, täytyy pitää kuolemaa
hänen ehdottomana loppunaan. Sillä molemmilla on sama merkitys; siis
saattaa kukin ainoastaan sikäli ajatella itseään _kuolemattomaksi_,
mikäli hän ajattelee itseään _syntymättömäksi_ samassa merkityksessä.
Samaa kuin syntymä on olemukseltaan ja merkitykseltään kuolema:
sama viiva on siinä kumpaankin suuntaan vedetty. Jos edellinen on
todellista tyhjästä syntymistä, silloin on jälkimäinen todellista
tyhjäksi raukeamista. Mutta todellisuudessa saatamme vain
ajattelemalla tosiolentoamme ijäiseksi, siis ajattomaksi, ajatella
sitä katoamattomaksi. Oletus, että ihminen olisi tyhjästä luotu,
johtaa välttämättömästi siihen, että kuolema on hänen ehdoton
loppunsa. Tässä on siis W. T. täysin johdonmukainen: sillä tyhjästä
luomiseen ei sovellu mikään kuolemattomuusoppi. Uustestamentilliseen
kristillisyyteen kuuluu sellainen, koska sen henki on intialainen ja
senvuoksi sen alkuperäkin intialainen enemmän kuin luullaan, joskin
vain egyptiläisten välityksellä. Mutta siihen juutalaisheimoon, johon
mainittu intialainen viisaus oli luvatussa maassa istutettava, sopii
se yhtä huonosti kuin tahdon vapaus tahdon ajalliseen luomiseen,
taikka niinkuin

    humano capiti cervicem pictor equinam
    jungere si velit.[7]

On aina paha olla olematta läpikotaisin alkuperäinen ja yhdestä
palasta veistetty. -- Sensijaan opettaa brahmalaisuus ja
buddhalaisuus aivan johdonmukaisesti kuolemanjälkeisen elämän
lisäksi syntymänedellistä (syntymä on rikos, jonka sovittaminen
on elämän tarkoitus). Kuinka selvästi he tällöin ovat tietoisia
tämän johtopäätöksen välttämättömyydestä, sen osoittaa seuraava
kohta _Colebrooken_ Intian filosofian historiassa (_Transact. of
the Asiatic London Society_, nid. I, s. 577): "Vastoin Bhagavadin
järjestelmää, joka on vain osittain kerettiläinen, tekee Vyasa
muiden muassa seuraavan tärkeimmän vastaväitteen: sielu ei olisi
ikuinen, jos se olisi kerran luotu, jos sillä siis olisi alku".
Edelleen sanotaan Uphamin "Buddhalaisuudessa" (s. 110): "Tuonelassa
on kovin osa niillä uskonnottomilla, joita nimitetään _deittyiksi;_
nämä ovat sellaisia, jotka hyljäten Buddhan todistuksen kannattavat
kerettiläistä oppia, että kaikki elävät olennot saavat alkunsa äidin
kohdussa ja loppunsa kuolemassa".

Joka käsittää olemassaolonsa pelkästään satunnaiseksi, sen täytyy
tosin pelätä kadottavansa se kuolemassa. Se taas, joka ylimalkaankin
älyää, että tämä johtuu jostakin alkuperäisestä välttämättömyydestä,
ei usko, että välttämättömyys, joka on aikaansaanut jotain niin
ihmeteltävää, olisi rajoittunut tällaiseen ajan katkelmaan, vaan että
se vaikuttaa aina. Välttämättömäksi taas huomaa olemassaolonsa se
joka punnitsee, että tähän hetkeen saakka, jolloin hän on olemassa,
jo on kulunut ääretön aika, siis ääretön määrä muutoksia, mutta että
hän niistä huolimatta kuitenkin on olemassa: kaikki mahdolliset tilat
ovat siis jo esiintyneet, niiden kykenemättä hänen olemassaoloansa
hävittämään. _Jos hän koskaan olisi saattanut olla olematta, ei
häntä nytkään olisi_. Sillä jo kulunut ääretön aika ynnä se, että
kaikki mahdolliset tapahtumat jo ovat siinä esiintyneet, takaa, että
_mikä on olemassa, on välttämättömästi olemassa_. Siis on jokaisen
käsitettävä itsensä välttämättömäksi olennoksi, s.o. sellaiseksi,
jonka oikeasta ja tyhjentävästä määritelmästä -- jos tämä vain olisi
selvillä -- seuraisi sen olemassaolo.

Tähän ajatuskulkuun sisältyy todellakin ainoa immanentti, s.o.
kokemusseikkojen piirissä pysyttelevä todistus tosiolentomme
häviämättömyydestä. Tämän olemukseen täytyy näet kuulua olemassaolon,
koska mainittu häviämättömyys näyttäytyy riippumattomaksi kaikista
mahdollisista syysarjan mukanaan tuomista tiloista: nämä ovat näet
jo tehneet omansa ja kuitenkin on se järkyttänyt olemassaoloamme
yhtä vähän kuin myrskytuuli valonsädettä, joka loistaa sen läpi. Jos
aika omin voimin saattaisi viedä meidät kohti autuuden tilaa, niin
olisimme jo kauan sitten siinä, sillä ääretön aika on takanamme.
Mutta myös: jos se voisi viedä meidät kohti perikatoamme, olisimme jo
kauan sitten lakanneet olemasta. Siitä, että me nyt olemme olemassa,
seuraa tarkkaan punniten, että meidän täytyy aina olla olemassa.
Sillä me itse olemme se olemus, millä aika on täyttänyt tyhjyytensä;
senvuoksi se täyttääkin _kaiken_ ajan, nykyisyyden, menneisyyden ja
tulevaisuuden samalla tavoin, ja meidän on yhtä mahdoton pudota pois
olemassaolosta kuin avaruudesta.

Tarkkaan katsoen on mahdoton ajatella, että se, mikä kerran
kaikella todellisuuden voimalla on olemassa, koskaan voisi raueta
tyhjyyteen ja sitten olla olematta kautta äärettömän ajan. Tästä on
saanut alkunsa kristittyjen oppi kaiken takaisinpaluusta, hindujen
oppi, että Brahma yhä uudelleen luo maailman, ynnä kreikkalaisten
filosofien samanlaatuiset dogmit. Olemisemme ja olemattomuutemme
suuri salaisuus, jonka selvittämiseksi nämä ja kaikki sensuuntaiset
opit on keksitty, johtuu lopulta siitä, että se mikä ulkokohtaisesti
on ääretön aikasarja, itsekohtaisesti katsoen on piste, jakamaton,
aina läsnä oleva nykyisyys. Mutta kuka sen käsittää? Selvimmin on
_Kant_ sen esittänyt, kuolemattomassa opissaan ajan idealisuudesta ja
tosiolevaisen yksinomaisesta realiteetista. Sillä tästä seuraa, että
olioiden, ihmisten, maailman varsinainen olemus piilee pysyvästi ja
jatkuvasti "pysyvässä nykyisyydessä", kiinteänä ja liikkumattomana,
ja että ilmiöiden ja tapahtumain vaihtelu johtuu pelkästään siitä,
että me käsitämme ne ajan havaintomuodossa.

Sensijaan, että ihmisille sanotaan: "olemassaolonne on syntymässä
alkanut, mutta te olette kuolemattomat", pitäisi heille sanoa:
"te ette ole tyhjyyttä" ja opettaa heidät tämä ymmärtämään Hermes
Trismegistoksen lausumana pidetyn väitteen suuntaan: "sillä mikä
on, se on aina oleva" (_Stob. Ecl._ I, 43, 6). Mutta ellei tässä
onnistuta, vaan ahdistunut sydän virittää vanhan valituslaulunsa:
"Minä näen kaikkien olentojen syntymässä tulevan tyhjästä ja
kotvan kuluttua vaipuvan tämän helmaan takaisin; minunkin
olemassaoloni, joka nyt kuuluu nykyisyyteen, on kohta oleva
kaukaisessa menneisyydessä, ja minä raukean tyhjyyteen!" -- niin
on oikea vastaus: "Etkö siis ole olemassa? Eikö sinulla siis ole
omana kallisarvoinen nykyisyys, jota te ajan lapset kaikki niin
kiihkeästi pyydätte, eikö se todella ole omasi? Tunnetko tiet, jotka
ovat sinut siihen tuoneet, jotta voisit väittää, että kuolema ne
sinulta sulkee? Minuutesi olemassaolo ruumiisi tuhoutumisen jälkeen
on sinulle mahdollisuutena käsittämätön, mutta saattaako se olla
käsittämättömämpi kuin sinulle on nykyinen olemassaolosi ja se miten
sinä siihen saavuit? Miksi epäilisit, etteivät ne salaiset tiet,
jotka ovat olleet sinulle avoinna tähän nykyisyyteen, ole sinulle
avoinna jokaiseen tulevaisuuteenkin?"

Joskin siis tämänlaatuiset tarkastelut ovat omansa herättämään
vakaumuksen, että meissä on jotakin, mitä kuolema ei saata hävittää,
niin edellyttää se kuitenkin korkeampaa näkökantaa, josta katsoen
syntymä ei ole olemassaolomme alku. Mutta tästä seuraa, että mikä
esiintyy kuolemassa häviämättömänä, ei oikeastaan ole yksilö, joka
on siitoksen kautta syntynyt ja isänsä ja äitinsä ominaisuuksien
leimaama, jotenka se esiintyy pelkkänä suvun erikoismuotona, mutta
sellaisena saattaa olla ainoastaan katoavainen. Kun yksilöllä
tämän mukaisesti ei saata olla mitään muistoa olemassaolostaan
ennen syntymää, ei sillä kuoleman jälkeen myöskään voi olla mitään
sellaista nykyisestä. Mutta jokainen katsoo minuutensa kuuluvaksi
tajuntaan. Senvuoksi minuus hänestä näyttää yksilöllisyyteen
sidotulta, jonka keralla kaikki se häviää, mikä hänelle tällaisena
on omituista ja erottaa hänet muista. Senvuoksi hän ei voi erottaa
yksilötöntä säilymistään muiden olentojen jatkuvasta olemassaolosta,
ja hän näkee minuutensa hukkuvan.

Mutta sen, joka näin liittää olemassaolonsa _tajuntansa_
identiteettiin ja senvuoksi vaatii tälle loppumatonta säilymistä
kuoleman jälkeen, tulisi ottaa huomioon, että hän voi sellaisen
saavuttaa ainoastaan sillä hinnalla, että hänellä ennen syntymää
on samanlainen loppumaton menneisyys. Sillä kun hänellä ei ole
mitään muistoa olemassaolostaan ennen syntymää, jolloin hänen
tajuntansa alkaa, täytyy tämän hänelle merkitä olemassaolonsa
alkamista tyhjyydestä. Mutta silloin hän saa ostaa loppumattoman
kuolemanjälkeisen olemassaolon yhtä pitkällä syntymänedellisellä,
joten lasku menee tasan, hänen voittamattansa mitään. Mutta jos taas
se olemassaolo, minkä kuolema jättää koskemattomaksi, on toinen kuin
yksilöllisen tajunnan olo, täytyy sen olla syntymästä samalla lailla
riippumaton kuin kuolemasta, ja näin ollen täytyy olla yhtä oikein
sanoa: "minä tulen aina olemaan", ja "minä olen aina ollut", jolloin
saadaan kaksi äärettömyyttä yhden sijasta.

Oikeastaan piilee kuitenkin sanassa 'minä' mitä suurin
kaksimielisyys, kuten se ilman muuta ymmärtää, joka muistaa toisen
kirjamme sisällön ja siinä esitetyn eron olentomme tahtovan
ja tiedoitsevan puolen välillä. Riippuen siitä, kuinka minä
tämän sanan kulloinkin käsitän, saatan sanoa: "Kuolema on minun
täydellinen loppuni"; tai myös: "Yhtä äärettömän vähäinen osa
maailmaa kuin olen, yhtä vähäinen osa todellista olentoani on
tämä minun personallinen ilmenemykseni". Mutta minuus on tajunnan
pimeä piste, kuten verkkokalvolla näköhermon tulokohta on sokea,
kuten aivot itse ovat aivan tunnottomat, auringon massa on pimeä
ja silmä näkee kaiken, mutta ei itseään. Meidän tietokykymme
on kokonaan ulospäin kääntynyt, mikä johtuu siitä, että se on
pelkästään itsesäilytysvaistoa, siis ravinnonetsimistä ja saaliin
tavoitusta varten syntyneen aivotoiminnan tuote. Sen vuoksi on kukin
itsestään tietoinen ainoastaan yksilönä, jollaisena hän itselleen
ulkoisessa havainnossa esiintyy. Jos hän sitä vastoin saattaisi
tulla tietoiseksi siitä, mitä hän vielä sen lisäksi on, jättäisi
hän mielellään yksilöllisyytensä sikseen, hymyilisi itsepintaiselle
kiintymykselleen sitä kohtaan ja sanoisi: "Mitä huolettaa tämän
yksilöllisyyden menetys minua, jossa piilee lukemattomien
yksilöllisyyksien mahdollisuus?" Hän ymmärtäisi, että joskaan hänellä
ei ole odotettavissa yksilöllisyytensä säilymistä, on hän kuitenkin
aivan yhtä hyvin varustettu kuin jos hänellä sellainen olisi, koska
hänessä piilee täydellinen korvaus siitä.

Senlisäksi saattaisi vielä huomauttaa, että useampien ihmisten
yksilöllisyys on niin kurja ja arvoton, etteivät he todellakaan
mitään menetä siinä, ja että mikä heissä vielä saattaa olla jonkun
arvoista, on heidän olentonsa yleisinhimillinen puoli; mutta
tällepä saattaakin katoamattomuuden luvata. Saattaisipa jokaisesta
yksilöllisyydestä sellaisenaan johtuva jäykkä muuttumattomuus
ja oleellinen rajoitus loppumattomasti jatkuessaan käydä
yksitoikkoisuudellansa vihdoin niin ylen kyllästyttäväksi, että olio
siitä vapautuakseen mieluummin raukeisi tyhjyyteen. Joka vaatii
yksilöllisyydelle kuolemattomuutta, tahtoo oikeastaan loppumattomiin
jatkaa erästä erehdystä. Sillä pohjaltaan on kuitenkin jokainen
yksilöllisyys vain erikoinen erehdys, harha-askel, jotakin, jonka
olemattomuus olisi parempi kuin olemassaolo. Elämän varsinainen
tarkoitus onkin vapahtaa meidät siitä. Tätä todistaa sekin, että
useimmat, jopa oikeastaan kaikki ihmiset ovat niin rakennetut,
etteivät he voisi olla onnellisia, joutuivat he mihin maailmaan
tahansa. Sikäli, näet, kuin jossakin maailmassa ei olisi hätää ja
vaivaa, valtaisi heidät ikävystymys, ja sikäli kuin tämä olisi
estetty, joutuisivat he hädän, piinan ja kärsimyksen valtaan. Jotta
ihminen eläisi autuaassa tilassa, ei siis suinkaan olisi riittävää
sijoittaa häntä "parempaan maailmaan", vaan tarvitaan vielä, että
hänessä tapahtuisi perinpohjainen muutos, että hän siis ei enää
olisi mitä hän on, ja tulisi sellaiseksi, millainen hän ei ole.
Mutta tällöin pitäisi hänen ensinnä lakata olemasta mitä hän on:
tämän vaatimuksen täyttää toistaiseksi kuolema, jonka siveellinen
välttämättömyys tältäkin näkökannalta voidaan osoittaa. Muuttaa koko
olentonsa merkitsee itse asiassa samaa kuin joutua kokonaan toiseen
maailmaan. Tästä lopulta johtuu myös se ulkokohtaisen riippuvaisuus
itsekohtaisesta, minkä ensi kirjamme idealismi osoittaa; täten
piilee tässä transcendentalifilosofian ja etiikan yhtymäkohta. Kun
tämä otetaan huomioon, käy ilmi, että elämän unelmasta herääminen
on mahdollinen vain siten, että samalla koko sen peruskudos hajoaa,
itse sen elin, intellekti eli ymmärrys muotoineen, joka edelleenkin
kutoisi unelman äärettömiin; niin kiinteästi kuuluu jälkimmäinen
edelliseen. Se, joka tämän unelman oikeastaan uneksi, on kuitenkin
toinen kuin ymmärrys, ja se yksin jää jälelle. Sensijaan on huoli
siitä, että kuolemassa on kaikki lopussa, verrattavissa uneksijan
luuloon, että olisi vain unia, ilman uneksijaa.

Mutta kun siis yksilöllinen tajunta on kuolemassa kerran loppunut,
olisiko silloin edes toivottavaa, että se taas heräisi, jatkaakseen
olemassaoloaan loppumattomiin? Eihän sen sisällys suurimmalta
osaltaan, niin, useimmiten ensinkään ole mitään muuta kuin vähäisten,
maallisten, vaivaisten ajatusten ja loppumattomien huolien virta:
annettakoon tämän toki kerran päästä lepoon! -- Ymmärtäväisesti
kirjoittivatkin senvuoksi muinaisajan ihmiset hautakiviinsä:
_securitati perpetuae_ -- alituiseen rauhaan -- tai _bonae quieti_
-- hyvään lepoon. Jos taas, kuten usein tapahtuu, vaadittaisiin
yksilöllisen tajunnan jatkuvaa säilymistä, jotta siihen liitettäisiin
haudantakainen palkinto tai rangaistus, niin merkitsisi tämä
pohjaltaan vain hyveen ja itsekkyyden yhdistämistä. Mutta nämä
kaksi eivät tule koskaan toisiaan syleilemään: ne ovat alusta asti
vastakkaisia toisilleen. Täysin perusteltu on sensijaan se vakaumus,
minkä jalojen tekojen näkeminen herättää, että se rakkauden henki,
joka käskee toista säästämään vihollistaan, toista oman henkensä
uhalla auttamaan lähimäistään, ei koskaan voi haihtua eikä raueta
tyhjyyteen. --

Perusteellisin vastaus kysymykseen yksilön jatkuvasta olemassaolosta
kuoleman jälkeen sisältyy _Kantin_ suureen oppiin _ajan
idealisuudesta_. Juuri tässä kohden se näyttäytyy erinomaisen
hedelmälliseksi. Se näet asettaa täysin teoretisen, mutta hyvin
perustellun älyämyksen opinkappalten sijaan, jotka niinhyvin toisella
kuin toisellakin tiellä johtavat järjettömyyksiin, ja täten se
kerrassaan syrjäyttää kaikkein vaivaloisimman metafyysillisistä
kysymyksistä. Käsitteet sellaiset kuin alkaa, loppua ja jatkua
saavat kaiken merkityksensä ajalta ja pätevät siis pelkästään tällä
edellytyksellä. Mutta aika ei ole mitään ehdottomasti olevaista,
ei ole olioiden tosiolemisen -- _"das Seyn an sich"_ -- laatu,
vaan ainoastaan muoto, johon meidän tietomme omasta ja kaikkien
olioiden olosta ja olemuksesta pukeutuu; juuri senvuoksi se on
kovin epätäydellinen ja rajoittuu pelkkiin ilmiöihin. Ainoastaan
siis näiden piirissä ovat sellaiset käsitteet kuin lakkaaminen ja
jatkuminen käyttökelpoisia, mutta ne eivät sovellu siihen mikä
niissä ilmenee, olioiden tosiolemukseen, joihin sovellettuina
mainitut käsitteet siis kadottavat kaiken merkityksensä. Tämä
ilmeneekin siinä, että näiden aikakäsitteiden pohjalla esitettyyn
kysymykseen on mahdoton vastata ja että väite puoleen taikka toiseen
joutuu yhtä painavien vastaväitteiden alaiseksi. Saattaisi tosin
väittää, että meidän tosiolemuksemme säilyy kuoleman jälkeen, koska
ei pidä paikkaansa, että se tuhoutuisi; mutta yhtä hyvin saattaa
väittää, että se tuhoutuu, koska ei pidä paikkaansa, että se säilyy.
Pohjaltaan on toinen väite yhtä tosi kuin toinenkin. Tässä saattaisi
siis asettaa antinomian tapaisen -- voisi asettaa kaksi yhtä
pätevää järkisyytä vastakkain. Mutta kumpikin sisältäisi pelkästään
kielteisen väitteen: arvostelman subjektilta kiellettäisiin kaksi
kontradiktoorisesti vastakkaista predikaattia. Tämä johtuu kuitenkin
vain siitä, että koko kysymyksenalainen kategoria on subjektiin
soveltumaton. Mutta jos nyt subjektilta ei kielletä molempia
predikaatteja yhdessä, vaan yksi kerrallaan, alkaa näyttää siltä kuin
olisi kulloinkin kielletyn predikaatin kontradiktoorinen predikaatti
senkautta todistettu oikeaksi. Mutta tämä johtuu siitä, että tässä
verrataan toisiinsa inkommensuraabeleja suureita, sikäli kuin kysymys
siirtää meidät näyttämölle, missä aika ei ole voimassa, mutta
kuitenkin haetaan aikamääräyksiä; on senvuoksi yhtä väärin omistaa
nämä subjektille kuin kieltää ne siltä, mikä merkitsee, että kysymys
on transcendentti, lankeaa kokemuksen ulkopuolelle. Tässä mielessä
jää kuolema mysterioksi.

Jos taas pidetään kiinni tästä ilmiön ja tosiolevaisen erosta,
käy sensijaan laatuun väittää, että ihminen tosin ilmiönä on
katoavainen, hänen tosiolemuksensa kuitenkaan sitä olematta, joskaan
ei voida sanoa tämän jatkavan olemassaoloaan, koska tällöin on
täytynyt eliminoida aika-käsitteet. Täten johtuisimme käsitykseen
häviämättömyydestä, joka ei kuitenkaan olisi mitään jatkumista.
Mutta vaikkakin tämän, abstraktion tietä saavutetun käsitteen
voi _in abstracto_ ajatella, ei siihen kuitenkaan liity mitään
havaintokuvaa, se ei siis oikeastaan saata tulla selväksi. Kuitenkin
on tässä pidettävä kiinni siitä, että me emme _Kantin_ tavoin väitä
mahdottomaksi tietää mitään tosiolevaisesta, vaan olemme selvillä
siitä, että tämä on haettava tahdosta.

Emme tosin ole koskaan väittäneet omaavamme ehdotonta ja tyhjentävää
tietoa tosiolevaisesta, vaan päinvastoin täysin älynneet, että on
mahdoton omistaa ehdotonta tietoa tosiolevaisesta. Sillä niin pian
kuin tiedän, on minulla _mielle;_ mutta juuri siksi että tämä on
minun mielteeni, ei se saata olla identinen tiedetyn kanssa, vaan
tekemällä tämän itseolosta olon toisen tajuttavana tulkitsee se sen
aivan uudessa muodossa; sitä on siis aina pidettävä tosiolevaisen
_ilmiönä_. Tiedoitsevalla tajunnalla, olkoon se minkälaatuinen
tahansa, voi senvuoksi esiintyä ainoastaan ilmiöitä. Tämä ei kokonaan
muutu siinäkään tapauksessa, että tiedetty on omaa olentoani, sillä
sikäli kuin tämä lankeaa _tiedoitsevan_ tajuntani piiriin, on se
vain olemukseni heijastusta, siitä itsestään poikkeavaa, siis jo
jossakin määrin ilmiötä; sikäli kuin minä taas välittömästi olen tätä
omaa olemustani, en minä ole tiedoitseva. Sillä toisessa kirjassa on
riittävästi todistettu, että tieto on vain toisasteinen olentomme
ominaisuus, joka johtuu sen eläimellisestä luonnosta. Tarkkaan ottaen
tunnemme siis tahtommekin ainoastaan ilmiönä eikä sellaisena kuin
se ehdottomasti, itsessään lienee. Mutta juuri tässä mainitussa
toisessa kirjassa, samoinkuin myös kirjoituksessa luonnossa
ilmenevästä tahdosta, on laajasti esitetty ja osoitettu, että jos
me tunkeutuaksemme olioiden sisäiseen olemukseen jätämme sikseen
sen, mikä on annettu vain välillisesti ja ulkoapäin, ja kiinnitämme
huomion siihen ainoaan ilmiöön, jonka olemuksesta meillä on välitön
sisäinen tajunta, niin me aivan ehdottomasti havaitsemme viimeiseksi
todellisuuden ytimeksi tahdon. Tässä me siis sikäli tunnemme olion
itsessään, kuin se ei enää ilmene paikallisuuden, vaan ainoastaan
ajan muodossa, siis kuitenkin vain välittömimmässä ilmenemyksessään
ja sillä rajoituksella, että tämä meidän tietomme siitä ei vielä
ole vallan tyhjentävä ja aivan vastaava. Täkäli me siis säilytämme
käsityksen, että tahto on tosiolevainen.

Sensijaan on lakkaamisen käsite sovitettavissa ihmiseen ajallisena
ilmiönä, ja kokemustieto esittää peittelemättä kuoleman tämän
ajallisen elämän lopuksi. Ihmisen loppu on yhtä todellinen kuin sen
alku oli, ja samassa merkityksessä kuin meitä ei ennen syntymää
ollut, ei meitä kuoleman jälkeen tule olemaan. Kuitenkaan ei kuolema
voi poistaa sen enempää kuin mitä syntymä on antanut; siis ei sitä,
minkä kautta syntymä ensinnä kävi mahdolliseksi. Tässä merkityksessä
on _natus_ ja _denatus_ -- syntynyt ja syntymätön -- kaunis
lausetapa. Mutta nyt esittää kaikki kokemustieto pelkkiä ilmiöitä;
ainoastaan nämä ovat senvuoksi syntymisen ja häviämisen ajallisten
tapahtumain alaisia, mutta ei niissä ilmenevä tosiolevaisuus.
Tämän piirissä ei ole aivotoiminnan aikaansaamaa syntymisen ja
häviämisen vastakohtaa ollenkaan -- se on täällä kadottanut kaiken
merkityksensä. Tosiolevaiseen ei siis ensinkään koske ajallisen
ilmiön ajallinen loppu, vaan sen olemassaolo on aina sitä laatua,
että alun, lopun ja jatkumisen käsitteet ovat siihen soveltumattomat.
Mutta tämä tosiolevainen on -- mikäli voimme sitä itsellemme
selvittää -- jokaisessa ilmenevässä olennossa hänen tahtonsa: siis
myöskin ihmisessä. Tajunta puolestaan on tiedoitsemista; kuten
riittävästi on osoitettu, kuuluu taasen tämä aivotyönä, siis eliön
toimintana, pelkkään ilmiöön ja loppuu senvuoksi tämän mukana. Tahto
yksin, jonka teos tai pikemmin kuvastus ruumis oli, on häviämätön.
Jyrkkä eron teko tahdon ja tiedon välillä ynnä edellisen etusija
-- mikä on minun filosofiani perusoppi -- on senvuoksi ainoa avain
ristiriitaan, joka niin monella tavoin näyttäiksen ja esiintyy
jokaisessa, jopa vallan alkeellisessakin tajunnassa yhä uudestaan,
-- että nimittäin kuolema on meidän loppumme, ja kuitenkin meidän
täytyy olla ikuisia ja häviämättömiä, -- siis _Spinozan_ lauseeseen
_sentimus experimurque nos aeternos esse_.

Kaikki filosofit ovat erehtyneet siinä, että he näkevät ihmisen
metafyysillisen, häviämättömän, ikuisen olentopuolen hänen
_intellektissään_ eli ymmärryksessään; se piilee yksinomaan
_tahdossa_, joka tykkänään eroaa edellisestä ja yksin on
alkuperäinen. Intellekti on, kuten toisessa kirjassa on mitä
perusteellisimmin osoitettu, toisasteinen ilmiö, ja sen edellytyksenä
ovat aivot; senvuoksi se alkaa ja loppuu samalla kuin nämä. Tahto
yksinään on ilman edellytyksiä, koko ilmiön ydin; sen vuoksi se
on vapaa tämän muodoista, joihin myös aika kuuluu, siis samalla
häviämätön. Senmukaan siis kuolemassa tosin häviää tajunta, mutta ei
se, mikä tajunnan tuotti ja sitä ylläpiti; elämä sammuu, mutta ei
sen keralla elämän perusvoima, joka edellisessä ilmeni. Senvuoksi
puhuu siis jokaiselle varma tunne, että hänessä on jotakin ehdottoman
katoamatonta ja hävittämätöntä. Sekin, että meillä on kaukaisimmalta
ajalta, ensi lapsuudesta, tuoreita ja eloisia muistoja, todistaa,
että kaikki meissä ei liiku ajan kera yhä eteenpäin, jotakin säilyy
vanhenematta ja muuttumatta. Mutta mitä tämä katoamaton olisi, sitä
ei osattu itselle selvittää. Tajunta se ei ole yhtä vähän kuin
ruumiskaan, josta tajunta ilmeisesti on riippuvainen. Pikemmin se on
se, mistä tajunta ynnä ruumis riippuu. Mutta sepä juuri, langetessaan
tajunnan piiriin, esittäytyy _tahtona_. Tosin emme saa siitä sen
läheisempää tietoa kuin tämä sen välittömin ilmenemys on, koska emme
voi päästä tajunnan ulkopuolelle. Senvuoksi on mahdoton vastata
kysymykseen, mitä mainittu olevainen mahtanee olla, mikäli se _ei_
lankea tajunnan piiriin, s.o. mitä se on ehdottomasti itsekseen.

Ilmiössä ja havainnonmuotojen, ajan ja paikan, yksilöistymyksen
perustan, kautta näyttää siltä, että ihmisyksilö häviää,
mutta ihmissuku sensijaan alituisesti säilyy ja elää. Mutta
tosiolevaisuudessa, joka on näistä muodoista vapaa, häviää myös koko
ero yksilön ja suvun välillä, ja molemmat ovat välittömästi yhtä.
Koko elämäntahto on yksilössä kuten se on suvussa, ja senvuoksi on
suvun jatkuminen pelkästään kuva yksilön hävittämättömyydestä.

Kun siis tämä äärettömän tärkeä älyämys, ettei kuolema voi meidän
tosiolemustamme hävittää, kokonaan perustuu eron tekoon ilmiön ja
tosiolevaisen välillä, tahdon nyt mitä kirkkaimmin valaista juuri
tätä eroa, selvittämällä sitä kuoleman vastakohdan, siis elollisten
olentojen syntymän, s.o. _siitoksen_ avulla. Sillä tämä tapahtuma
-- yhtä salaperäinen kuin kuolema -- tuo välittömimmällä tavalla
havaittavaksemme ilmiön ja tosiolevaisen vastakohdan, maailman
mielteenä ja maailman tahtona, ynnä kumpaakin vallitsevain lakien
täydellisen erilaatuisuuden.

Siitostoimi näyttäytyy nimittäin kaksinaisessa muodossa: ensinnäkin
itsetajunnassa, jonka ainoa esine, kuten usein olen osoittanut,
on tahto kaikkine virikkeineen; ja toiseksi muihin olioihin
kohdistuvassa tietoisuudessamme, s.o. mielteen maailmassa, eli
olioiden kokemuksellisessa todellisuudessa. Nyt esiintyy mainittu
toimitus tahtopuolelta, siis sisäisesti, itsekohtaisesti,
itsetajunnan kannalta katsoen välittömimpänä ja täydellisimpänä
tahdon tyydytyksenä, s.o. hekumana. Miellepuolelta sensijaan,
siis ulkokohtaisesti katsoen, muihin oliohin kohdistuvassa
tietoisuudessamme, on juuri tämä toimitus mitä taitehikkaimman
kudoksen alku, sanomattoman monimutkaisen animaalisen eliön perustus,
joka senjälkeen tarvitsee enää vain kehitystä, astuakseen meidän
hämmästyneiden silmäimme nähtäväksi. Tämä eliö, jonka äärettömän
monimutkaisuuden ja täydellisyyden vain se tuntee, joka on anatomiaa
tutkinut, ei miellepuolelta katsoen ole muuten ymmärrettävissä
eikä ajateltavissa kuin järjestelmänä, joka on suunniteltu mitä
johdonmukaisimmalla sommittelukyvyllä ja suoritettu ylenpalttisen
taidokkaasti ja tarkoin, mitä syvällisimmän harkinnan vaivaloisimpana
teoksena. Mutta tahtopuolelta, itsetajunnan kautta, me tunnemme sen
toimituksen tuottamaksi, joka on kaiken harkinnan suora vastakohta,
sokean väkivaltaisen viettymyksen, ylenpalttisen hekumallisen tunteen
aikaansaamaksi. Tämä vastakohta vastaa tarkalleen ylläesitettyä
ääretöntä vastakkaisuutta luonnon välinpitämättömyyden ja sen
teoksien äärettömän taidokkuuden välillä -- että se synnyttää
luomuksensa niin täydellisen helposti ja antaa ne rajattoman
huolettomasti tuholle alttiiksi, ja että näillä teoksilla on niin
arvaamattoman taidokas ja harkittu rakenne, josta päättäen niitä
olisi äärettömän vaikea valmistaa ja niiden säilymistä senvuoksi
pitäisi kaikella mahdollisella huolella valvoa. Sensijaan me näemme
päinvastaista.

Kun me siis tällä kylläkin epätavallisella tutkistelulla olemme mitä
räikeimmin asettaneet rinnakkain maailman molemmat erilaatuiset
puolet ja käsittäneet ne ikäänkuin _samaan_ kouraan -- niin
täytyy meidän nyt kiinnittää niihin huomiomme, vakuuttautuaksemme
ilmiön eli miellemaailman lakien täydellisestä pätemättömyydestä
tahdon eli tosiolevaisen maailmassa. Silloin on meille käyvä
käsitettävämmäksi, että sillä välin kun miellepuolella -- siis --
ilmiömaailmassa näyttäiksen milloin tyhjästä syntymistä, milloin
syntyneen täydellistä tuhoutumista, toiselta puolen katsoen eli
itsessään esiintyy olevaista, johon syntymisen ja häviämisen
käsitteitä ei voi järjellisesti ensinkään sovittaa. Sillä me olemme
juur'ikään, laskeutuessamme siihen peruskohtaan saakka, missä ilmiö
ja tosioleva itsetajunnan välityksellä kohtaavat toisensa, ikäänkuin
kouraantuntuvasti käsittäneet, ettei niitä ensinkään saata toisiinsa
verrata, ja toisen koko olon laatu, ynnä kaikki tämän olon peruslait,
on toisessa mitätön ja vähemmän kuin mitätön. -- Minä uskon, että
tätä viimeistä tutkistelemustani vain harvat ovat oikein ymmärtäneet,
ja että se kaikkien mielestä, jotka eivät ole sitä ymmärtäneet,
tuntuu vastenmieliseltä, jopa kenties loukkaavalta. Tällainen syy ei
kuitenkaan koskaan johda minua jättämään pois mitään, mikä on omansa
valaisemaan perusaatostani. --

Tämän luvun alussa olen selvitellyt, että suuri kiintymys elämään,
tai pikemmin kuoleman pelko, ei suinkaan johdu tiedosta, missä
tapauksessa se olisi elämän arvon havaitsemisen tulos, vaan että
tällä kuolemanpelolla on juurensa välittömästi _tahdossa,_ jonka
alkuperäisestä olemuksesta se puhkeaa esiin -- olemuksesta, joka on
tietoa vailla ja senvuoksi sokea. Niinkuin meidät houkuttaa elämään
hekuman aivan petollinen pyyde, niin pidättää meidät siinä aivan
yhtä petollinen kuoleman pelko. Molemmat puhkeavat esiin tahdosta,
joka on itsessään tiedoton. Jos ihminen päinvastoin olisi pelkästään
_tiedoitseva_ olento, täytyisi kuoleman olla hänelle ei ainoastaan
yhdentekevä, vaan suorastaan tervetullut. Nyt opettaa meitä
tähänastinen tarkastelumme, että kuolema kohtaa vain _tiedoitsevaa_
tajuntaa, kun sensijaan tahto, sikäli kuin se on tosiolevainen, joka
on jokaisen yksilöllisen ilmiön perustuksena, on vapaa kaikesta,
mikä johtuu aikamääräyksistä, siis myös katoamaton. Sen pyrkimys
olemassaoloon ja ilmenemiseen, mistä maailma johtuu, täyttyy
alituisesti, sillä maailma saattelee sitä kuin ruumista varjonsa,
koska se on vain tahdon näkyväiseksi tullut olemus.

Se että tahto meissä kuitenkin pelkää kuolemaa, johtuu siitä, että
tällöin tieto esittää sille sen olemuksen vain yksilöllisessä
ilmiössä, mistä tahto joutuu harhaluulon valtaan, että se tämän
ilmiön mukana tuhoutuu, suunnilleen niinkuin kuvani näyttää
tuhoutuvan kuvastimen mukana, kun tämä pirstautuu. Kun tällainen
tuhoutuminen on vastoin tahdon alkuperäistä olemusta, joka on sokeata
pyydettä olemassaoloon, täyttää se sen kammolla. Tästä seuraa nyt,
että se meissä, mikä yksin pystyy kuolemaa pelkäämään ja sitä myös
yksin pelkää, tahto, jää kuoleman koskemattomaksi. Se taas, mitä
kuolema kohtaa ja mikä todella häviää, ei luonteensa mukaisesti
pysty tuntemaan mitään pelkoa eikä ylimalkaan mitään tahtomista
tai mielenliikutusta, jonka vuoksi sille oleminen ja olemattomuus
ovat yhdentekeviä. Tämä olentomme puoli on tiedon subjekti,
intellekti, joka on olemassa vain suhteessaan miellemaailmaan, s.o.
ulkokohtaiseen todellisuuteen, minkä vastike eli korrelaatti se on
ja minkä oleminen pohjaltaan on samaa kuin sen oma. Joskaan siis
yksilöllinen tajunta ei säily kuoleman yli, säilyy kuitenkin se
mikä yksinään sitä vastaan tarraa: tahto. Tästä saa selityksensä se
ristiriita, että filosofit aina ovat tiedon näkökannalta oivallisin
perustein todistaneet, ettei kuolema ole mikään onnettomuus; ja
kuitenkin kuolemanpelko silti jää ennalleen, koska se ei ole
lähtöisin tiedosta, vaan yksinään tahdosta. Siitä juuri, että vain
tahto, mutta ei ymmärrys, on hävittämätön, johtuu sekin, että kaikki
uskonnot ja filosofiat myöntävät vain tahdon eli sydämen hyveille
palkinnon iäisyydessä, mutta ei ymmärryksen eli pään hyveille.

Ylläolevan valaisuksi vielä seuraava.

Tahto, jota meidän tosiolemuksemme on, on yksinkertainen luonnoltaan:
se tahtoo vain eikä tiedä. Tiedon subjekti sensijaan on toisasteinen,
tahdon esineistymyksestä eli objektivatiosta johtuva ilmiö; se
on tuntohermoston kokoova kohta, ikäänkuin polttopiste, jossa
kaikkien aivo-osien toiminnansäteet yhtyvät. Sen täytyy senvuoksi
aivojen mukana tuhoutua. Itsetajunnassa se, yksin tietävänä,
suhtautuu katsojana tahtoon ja tuntee tämän -- vaikka itse on siitä
vesonut -- kuitenkin itsestään eroavaksi, vieraaksi; senvuoksi se
tunteekin tahdon vain empirisesti, ajallisesti, katkonaisesti,
perättäisissä virikkeissään ja toimituksissaan; se saa myös tiedon
tahdon päätöksistä vasta _a posteriori_, jälkeenpäin ja usein
vallan välillisesti. Tästä saa selityksensä, että oma olentomme
on meille, juuri ymmärryksellemme, arvoitus, ja että yksilö pitää
itseään vastasyntyneenä ja katoavaisena, vaikka sen tosiolemus on
ajaton, siis ikuinen. Kuten nyt _tahto ei tiedä_, on päinvastoin
ymmärrys eli tiedon subjekti yksin _tiedoitseva_, koskaan tahtomatta.
Tämä on ruumiillisestikin siten osoitettavissa, että kuten on jo
toisessa kirjassa mainittu, _Bichat'n_ mukaan eri mielenliikutukset
välittömästi järkyttävät kaikkia eliön osia, lukuunottamatta
aivoja, jotka korkeintaan välillisesti, s.o. edellisten häiriöiden
vaikutuksesta, joutuvat niille alttiiksi (_De la vie et de la mort_,
art. 6, § 2). Mutta tästä seuraa, että tiedon subjektilla itsessään
ja sellaisenaan ei ole osanottoa tai harrastusta mitään kohtaan,
vaan sille on jokaisen olion, jopa sen itsensäkin, oleminen ja
olemattomuus yhdentekevä.

Miksi pitäisi tällaisen välinpitämättömän olennon olla kuolematon?
Sen oleminen päättyy tahdon ajallisen ilmiön, s.o. yksilön
mukana, kuten se on tämän mukana syntynytkin. Se on lyhty, joka
sammutetaan, kun se on tehnyt tehtävänsä. Ymmärrys, kuten sen piiriin
sisältyvä havaintomaailma, on pelkkää ilmiötä; mutta kummankaan
katoavaisuus ei liikuta sitä, minkä ilmiötä ne ovat. Intellekti on
keskushermoston toiminto; mutta samoinkuin muukin ruumis on tämä
_tahdon_ esineistymys. Siksi perustuu ymmärrys eliön ruumiilliseen
elämään; mutta tämä itse perustuu tahtoon. Elimellistä ruumista
saattaa siis määrätyssä merkityksessä pitää tahdon ja intellektin
välijäsenenä, vaikka se oikeastaan on vain intellektin havainnossa
paikallisena esiintyvä tahto itse. Kuolema ja syntymä merkitsevät
tajunnan alituista uudistumista itsessään loputtomassa ja aluttomassa
tahdossa, joka yksin on ikäänkuin olemassaolon substanssi. Mutta
jokainen sellainen uudistuminen tuo mukanaan uuden elämäntahdon
kieltämisen mahdollisuuden. Tajunta on tiedon subjektin, voi sanoa
myös: aivojen elämää, ja kuolema sen loppu. Senvuoksi on tajunta
äärellinen, alati uusi, alati alusta alkava. _Tahto_ yksin säilyy,
mutta se yksin säilymisestä välittääkin, sillä se on elämäntahtoa.
Tiedoitseva subjekti sensijaan ei välitä mistään. Mutta minuudessa
yhtyvät molemmat. -- Jokaisessa eläinoliossa on tahto kamppaillut
itselleen intellektin; tämän valossa se tavoittaa tarkoituksiaan.
Ohimennen sanoen saattaa kuolemanpelko osittain johtua siitäkin, että
yksilöllinen tahto niin vastahakoisesti eroaa luonnon sille suomasta
intellektistä, jota vailla se tietää olevansa avuton ja sokea.

Ylläolevaan soveltuu vihdoin myös jokapäiväinen siveellinen kokemus,
joka opettaa meille, että tahto yksin on todellinen, kun sensijaan
sen esineet, jotka edellyttävät tiedon, ovat vain ilmiöitä, vain
vaahtoa ja usvaa, sen viinin kaltaista, jota Mefistofeles Auerbachin
kapakassa maistaa: "Minusta tuntuu kuitenkin, kuin olisin juonut
viiniä".

Kuolemankauhu johtuu suureksi osaksi siitä harhanäöstä, että nyt
minä häviän, mutta maailma säilyy. Pikemminkin on vastakohta tosi:
maailma häviää, mutta minuuden sisäisin ydin, tämän subjektin
kannattaja ja tuottaja, jonka mielteenä näin maailma oli olemassa,
säilyy. Aivojen keralla tuhoutuu intellekti ja tämän keralla ulkoinen
maailma, joka on pelkkä intellektin mielle. Se että toisissa
aivoissa, kuten ennenkin, elää ja leijuu samanlainen maailma, on
häviävään intellektiin nähden yhdentekevää. -- Ellei siis varsinainen
todellisuus piilisi _tahdossa_ ja vain _siveellinen_ olemassaolo
ulottuisi kuoleman yli, niin ei intellektin ja siihen sisältyvän
maailman sammuessa olioiden olemus ylimalkaan olisi mitään muuta kuin
loppumaton saatto lyhyitä ja himmeitä, keskenään irrallisia unelmia,
sillä tiedoton luonto jatkaa olemistaan vain tiedoitsevan ajallisena
mielteenä. Maailmanhenki, joka tarkoituksettomasti uneksii useimmiten
hyvin himmeitä ja raskaita unelmia, olisi silloin kaikki kaikessa.

Kun siis yksilö tuntee kuolemanpelkoa, on meillä oikeastaan se
eriskummainen, jopa naurettava näytelmä nähtävänämme, että maailmojen
luojan valtias, joka täyttää kaikkeuden olemuksellaan ja joka
yksin kaikelle olevaiselle suo sen olemassaolon, empii ja pelkää
tuhoutuvansa, vaipuvansa ikuisen tyhjyyden kuiluun, -- kun sensijaan
todellisuudessa kaikki on häntä täynnä eikä ole mitään paikkaa, missä
häntä ei olisi, kun oleminen ei kannattele häntä, vaan hän olemista.
Ja kuitenkin tämä valtias arkailee kuolemanpelkoa kärsivässä
yksilössä, sillä hän on sen yksilöistymyksen perustan aiheuttaman
harhan alainen, että hänen olemisensa rajoittuu tähän nyt kuolevaan
olentoon: tämä harha kuuluu siihen raskaaseen uneen, jonka lumoihin
hän elämäntahtona on joutunut. Mutta kuolevalle saattaisi sanoa:
"Sinä lakkaat olemasta jotakin, joksi sinun ei olisi pitänyt koskaan
tulla".

Niin kauan kun mitään tämän tahdon kieltämystä ei ole esiintynyt,
on se, mitä kuolemassa meistä jälelle jää, aivan toisen olemisen
itu ja ydin, jossa uusi yksilö paljastuu itsellensä, niin raikkaana
ja tuoreena, että se hämmästyneenä mietiskelee omaa olemistaan.
Siitäpä se jalojen nuorukaisten taipumus haaveisiin ja unelmoimiseen
aikana, jolloin tämä tuores taju juuri on täysin kehkeytynyt. Mitä
on yksilölle uni, sitä on kuolema tahdolle tosiolemuksenamme. Se ei
jaksaisi kautta äärettömyyden jatkaa samaa puuhaa ja kärsimystä,
ilman tosi voittoa, jos sillä muisti ja yksilöllisyys säilyisi. Se
heittää ne yltään -- tämä on Lethe, unhon virta -- ja astuu kuolon
unen virkistämänä ja uudella intellektillä varustettuna uutena
olentona jälleen esiin: "uusille rantamille houkuttelee uusi päivä!"

Itseään myöntävänä elämäntahtona piilee ihmisen olemisen juuri
suvussa. Täten on siis kuolema toisen yksilöllisyyden menetys
ja toisen vastaanotto, siis yksilöllisyyden muutos oman tahdon
yksinomaisen johdon alaisena. Sillä tässä yksinään piilee se ikuinen
voima, joka saattoi tuottaa yksilön olemassaolon minuuksineen, mutta
ei kuitenkaan luonteensa mukaisesti voi säilyttää häntä siinä. Sillä
kuolema on se epäys, minkä jokaisen olion olemus (_essentia_) saa
vaatiessaan olemassaoloa (_existentia_), sen vastakohdan ilmeneminen,
mikä jokaisessa yksilöllisessä olemassaolossa asustaa: "sillä kaikki,
mikä syntyy, ansaitsee joutua perikatoon". Kuitenkin on samalle
voimalle, siis tahdolle, tarjona lukematon määrä juuri tällaisia
olemisia minuuksineen, jotka taas puolestaan ovat yhtä mitättömiä
ja katoavaisia. Kun nyt jokaisella minuudella on oma erikoinen
tajuntansa, ei tähän katsoen ole mitään eroa niiden äärettömän
suuren lukumäärän ja yhden ainoan välillä. Tältä kannalta katsoen ei
minusta näytä satunnaiselta, että _aioon_, iäisyys kreikankielellä,
yhtaikaa merkitsee yksityistä elämänikää ja ääretöntä aikaa; tästä
saattaa näet, joskin epäselvästi, huomata, että molemmat itsessään
ja pohjaltaan ovat samaa. Täten ei oikeastaan ole mitään eroa sillä,
olisinko olemassa vain oman elinikäni vaiko äärettömän ajan.

Tosin emme voi muodostaa itsellemme täyttä käsitystä kaikesta
tästä ilman aikakäsitteitä; kuitenkin pitäisi jättää nämä syrjään
silloin kun on kysymyksessä tosiolevaisuus. Mutta ymmärryksemme
muuttumattomiin rajoituksiin kuuluu, ettei se koskaan saata
täysin vapautua tästä kaikkien mielteittensä ensimäisestä ja
alkuperäisimmästä muodosta voidakseen sitten työskennellä sitä ilman.
Täten me tässä tosin johdumme eräänlaiseen metempsykoosiin, oppiin
sielunvaelluksesta, kuitenkin tehden sen merkitsevän eron, ettei
tämä koske koko psyykeä, nimittäin ei tiedoitsevaa olentoa, vaan
tahtoa yksinään. Tällä tavoin monet sielunvaellusoppiin liittyvät
mahdottomuudet poistuvat. Edelleen on meille selvillä, että ajan
havaintomuotoa käytetään tässä vain mukautumisena ymmärryksemme
rajoitukseen, jota ei voi välttää. Jos me nyt vielä otamme avuksi
sen eräässä seuraavassa luvussa selviteltävän tosiseikan, että
luonne, s.o. tahto, periytyy isältä, ymmärrys sensijaan äidiltä,
niin soveltuu varsin hyvin käsitykseemme, että ihmisen itsessään
yksilöllinen tahto kuolemassa erkanee ymmärryksestä, jonka se
siitoksessa äidiltä sai, ja että se tällöin muuttuneen luonteensa
mukaisesti, noudattaen maailman, tämän kanssa sopusoinnussa olevaa,
läpeensä välttämätöntä kulkua, uudessa siitoksessa saa uuden
ymmärryksen, jonka kera se muodostaa uuden olennon, millä ei ole
mitään muistoa aikaisemmasta olemisestaan. Sillä ymmärrys, jolla
yksin on muistin kyky, on kuoleva osa eli muoto, tahto taas ikuinen
osa eli substanssi; täten soveltuu kysymyksenalaisen opin nimeksi
_palingenesia_ eli uudestisyntymys paremmin kuin _metempsykosis._
Nämä alituiset uudestisyntymiset muodostavat siis itsessään
häviämättömän tahdon elämänunelmien saaton, kunnes näin yhä uudessa
muodossa saatu runsas ja monenlainen tieto sen opettaa ja parantaa,
niin että se hylkää oman itsensä.

Tähän käsitykseen soveltuu myös buddhalaisuuden varsinainen
niinsanoaksemme esoteerinen oppi, sellaisena kuin olemme oppineet
sen tuntemaan uusimpien tutkimusten nojalla, se kun ei opeta
sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliseen perustaan pohjautuvaa
uudestisyntymistä, jota se hyvin syvällisesti kehittää ja esittää.
(Tämän voi nähdä suuresti lukemisen ja huomion arvoisesta Hardyn
esityksestä kirjassa _Manual of Buddhism_, siv. 394-396, joihin on
verrattava saman kirjan sivut 429, 440 ja 445. Sitä varmistavat
seuraavat teokset: Taylor, _Prabodh Chandro Daya_, Lontoo 1812,
s. 35, samoin Sangermanon _Burmese empire_, s. 6; samoinkuin myös
_Asiat. Researches_, nid. 6, s. 179, ja nid. 9, siv. 256.) _Köppenin_
kirjoittama varsin käyttökelpoinen buddhalaisuuden käsikirja sisältää
myös oikean esityksen tästä kohdasta. Buddhalaisten suurelle
enemmistölle on tämä oppi kuitenkin liian korkea; senvuoksi heille
saarnataan sielunvaellusta edellisen helppotajuisena korvikkeena.

Muuten ei ole jätettävä huomioonottamatta, että suorastaan
kokemussyytkin puhuvat tämänlaatuisen uudestisyntymisen puolesta.
Sillä on tosiasiallisesti olemassa joku yhteys uusien olentojen
syntymän ja entisten kuoleman välillä; tämä käy näet ilmi siitä
ihmissuvun suuresta hedelmällisyydestä, joka ilmenee hävittävien
kulkutautien seurauksena. Kun musta surma 14. vuosisadalla oli
hävittänyt vanhan maailman suurimmaksi osaksi sukupuuttoon, kävi
ihmissuvun hedelmällisyys aivan tavattomaksi ja kaksoissynnytykset
olivat varsin yleisiä; kovin eriskummainen oli tällöin se seikka,
ettei kellään tähän aikaan syntyneellä lapsella ollut täyttä määrää
hampaita; ponnisteleva luonto siis kitsaili yksityiskohdissa. Tämän
kertoo _F. Schnurrer_ kirjassa _Chronik der Seuchen_, 1825. Myös
_Casper_ (_"Über die wahrscheinliche Lebensdauer des Menschen"_,
1835) toteaa sen periaatteen, että väestön keskuudessa esiintyvien
synnytysten lukumäärällä on mitä ratkaisevin vaikutus sen
yksilöiden elämänikään ja kuolevaisuuteen, niin että syntyväisyys
ja kuolevaisuus aina käyvät rinnan, aina ja kaikkialla lisääntyvät
ja vähenevät samassa suhteessa, minkä hän taatusti näyttää toteen
esimerkeillä monista maista ja niiden eri maakunnista. Ja kuitenkaan
ei mitenkään voi olla olemassa _ruumiillista_ syy-yhteyttä minun
aikaisen kuolemani ja vieraan aviovuoteen hedelmällisyyden välillä
tai päinvastoin. Tässä siis esiintyy kieltämättä ja hämmästyttävällä
tavalla metafyysillinen fyysillisen olevaisen välittömänä
selitysperusteena. -- Kukin vastasyntynyt olio tosin astuu reippaana
ja iloisena uuteen elämään ja nauttii sitä kuin lahjaa; mutta ei ole
eikä saata olla mitään lahjaksi saatua. Sen uuden elämän on maksanut
iällään ja kuolemallaan joku entinen olio, jonka tuhoutuessa säilyi
se häviämätön ydin, mistä tämä uusi on syntynyt; he ovat _yksi_
olento. Kuitenkin ratkaisisi suuren arvoituksen se, joka osaisi
niiden välisen sillan näyttää.

Tässä ilmaistu suuri totuus ei olekaan koskaan ollut täysin
tuntematon, joskaan sitä ei ole voitu käsittää tarkalleen oikealla
tavallaan, tämän kun tekee mahdolliseksi vain oppi tahdon etusijasta
ja metafyysillisestä olennosta, ja ymmärryksen toisasteisesta,
pelkästään elimellisestä luonteesta. Me huomaamme näet, että
sielunvaelluksen oppi polveutuu ikiammoisista, jaloimmista
ihmissuvun aikakausista ja on aina ollut maan päällä levinneenä
ihmissuvun suuren enemmistön uskona, jopa oikeastaan kaikkien
uskontojen oppina, juutalaista ja kahta tästä polveutuvaa uskontoa
lukuunottamatta. Kaikkein ylevimpänä se on kuitenkin esiintynyt ja
eniten totuutta lähestynyt, kuten jo mainittiin, buddhalaisuudessa.
Kun näet kristityt lohduttautuvat jälleennäkemisellä toisessa
maailmassa, mistä ihmiset löytävät toisensa ihan ennallaan, on
muiden uskontojen mukaan jälleennäkeminen jo käynnissä, vaikkakin
_incognito_, nimettömästi. Syntymäin kiertokulun ja metempsykosin
tai palingenesian vaikutuksesta tulevat näet henkilöt, jotka nyt
ovat kanssamme läheisessä yhteydessä tai kosketuksessa, tulevassakin
syntymässä rinnan meidän kanssamme syntymään, ja heillä tulee olemaan
samat tai analogiset suhteet ja mielialat meitä kohtaan kuin nyt,
olkoot ne sitten ystävällistä tai vihamielistä lajia. (Kts. esim.
Spence Hardy, _Manual of Buddhism_, s. 162.) Jälleentuntemus tosin
rajoittuu tällöin hämärään aavistukseen, muistoon, jota ei voi
selvänä mieleen palauttaa ja joka viittaa äärettömään etäisyyteen;
-- lukuunottamatta kuitenkin Buddhaa itseään, jolla on etuoikeus
tuntea selvästi omansa ja muiden aikaisemmat syntymät, kuten tämä
on _Jatakas_-kirjoissa kuvattu. Ja todellakin, ken armoitettuina
hetkinä aivan ulkokohtaisesti kiinnittää katseensa ihmispuuhaan,
hänen mielensä valtaa se intuitiivinen vakaumus, ettei ainoastaan
sama olevaisuus (Platonin) ideain tavoin aina pysy ja säily, vaan
että nykyinen sukupolvi varsinaiselta ytimeltään, suorastaan
olemukseltaan, on sama kuin sen edellä kulloinkin käynyt. Kysymys
on vain siitä, missä tämä ydin piilee; vastaus, jonka minun oppini
siihen antaa, on tunnettu. Mainitun intuitiivisen vakaumuksen saattaa
ajatella syntyneen siten, että moninaistamisvälineiden, -- ajan ja
paikan -- toiminnassa tapahtuu hetkellinen keskeytyminen.

Mitä sielunvaellusopin yleisyyteen tulee, sanoo siitä Obry
oivallisessa kirjassaan _"Du Nirvana Indien"_ s. 13 aivan oikein:
"Tämä vanha usko on kiertänyt maailman ympäri ja oli vanhimpina
aikoina niin levinnyt, että eräs englantilainen oppinut lausui sen
olevan vailla isää, vailla äitiä ja vailla sukupuuta" (Ths. Burnet,
Beausobren kirjassa _Histoire du Manicheisme_, II, s. 391). Jo
vedat kuten kaikki Intian pyhät kirjat opettavat sielunvaellusta,
ja se on kuten tunnettu brahmalaisuuden ja buddhalaisuuden ydin,
ja vallitsee täten yhä vielä koko ei-islamilaista Aasiaa, siis
enemmän kuin puolta koko ihmiskunnasta, mitä lujimpana rakennuksena,
jolla on uskomattoman suuri käytännöllinen vaikutus. Samoin
uskoivat siihen egyptiläiset (Herod., II, 123), joilta Orpheus,
Pythagoras ja Platon ottivat sen innostuneesti vastaan. Että sitä
opetettiin myös kreikkalaisten mysterioissa, käy kieltämättömästi
ilmi Platonin "Lakien" yhdeksännestä kirjasta (s. 36 ja 42,
_ed. Bip._). Nemesius (_De nat. hom_., .c. 2) sanoo suorastaan:
"Kaikki kreikkalaiset, jotka väittivät sielun kuolemattomaksi,
arvelivat yksimielisesti sen siirtyvän toisesta ruumiista
toiseen". Edda-runotkin, varsinkin Völuspassa, opettavat sielun
vaellusta. Niinikään on se druidien uskonnon perustus (_Caes. de
bello Gall_., VI. -- A. Pictet, _Le mystère des Bardes de l'ile
de Bretagne_, 1856). Jopa eräs Hindustanin muhamettilainen lahko,
Bohrah nimeltään, josta Colebrooke laveasti kertoo (_Asiat. res_.
nid. 7, s. 336), uskoo sielunvaelluksen ja pidättyy sen mukaisesti
kaikesta liharuuasta. Myös amerikalaisten ja neekerikansojen, vieläpä
australialaisten keskuudessa näkyy jälkiä siitä, kuten käy ilmi
eräästä englantilaisesta _Times_-lehdessä annetusta kuvauksesta 29
päivältä tammik. 1841, missä kerrotaan kahden australialaisen villin
teloituksesta murhapolton ja miestapon vuoksi: "Nuorempi heistä astui
kohti kuolemaansa paatunein ja päättäväisin ilmein, mikä, kuten
kävi ilmi, tarkoitti kostoa, sillä hänen ainoasta käsitettävästä
lausunnostaan ilmeni, että hän tulisi palaamaan maan päälle 'viisaana
miehenä', ja tämä antoi hänelle päättäväisyyttä." _Ungewitterin_
kirjassa _"Der Welttheil Australie"_ (1853) kerrotaan myös, että
Uuden Hollannin papualaiset pitivät valko-ihoisia omina maailmaan
palanneina sukulaisinaan.

Kaikesta tästä käy ilmi, mitenkä sielunvaelluksen usko esiintyy
ihmisen luonnollisena vakaumuksena niin pian kun hän jonkunverran
harkitsee asioita ennakkoluulottomasti. Täten se todellakin olisi
sentapainen ihmisjärjen luonteen mukainen, sen omien muotojen
luoma oppi, kuin Kant erheellisesti väittää kolmen järjenaatteensa
olevan; ja missä sitä ei olisi tavattavissa, olisivat positiiviset,
toisenlaatuiset uskonopit sen vasta myöhemmin tunkeneet tieltään.
Myös olen huomannut, että se heti käy selväksi jokaiselle, joka siitä
ensi kerran kuulee. Katsokoon lukija vain esim., kuinka vakavasti
Lessing sitä suosittelee _"Erziehung des Menschengeschlechts"_
nimisen kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä. Myös lausuu
Lichtenberg itsekuvauksessaan: "En voi päästä siitä ajatuksesta,
että olin kuollut, ennenkuin synnyin". Jopa kokemuksen kannalla
ylenmäärin pysyttelevä _Hume_ lausuu skeptillisessä tutkielmassaan
kuolemattomuudesta, s. 23: "Sielunvaellusoppi on senvuoksi ainoa
tämänlaatuinen järjestelmä, jolle filosofia saattaa kallistaa
korvansa".[8] Mutta tätä, kautta koko ihmissuvun levinnyttä uskoa,
joka on yhtä selvä viisaille kuin rahvaalle, vastustaa juutalaisuus
ynnä molemmat tästä kehkeyneet uskonnot, nämä kun opettavat ihmisen
tyhjästä luoduksi, mihinkä oppiin hänen sitten on liitettävä usko
rajattomasta kuolemanjälkeisestä säilymisestään.

Näiden uskontojen on tosin tulella ja miekalla onnistunut tunkea
pois Europasta ja osasta Aasiaa mainittu ihmiskunnan lohdullinen
periusko; mutta kuinka kauaksi? Mitenkä vaivaloisesti tämä kuitenkin
on tapahtunut, sen osoittaa vanhin kirkkohistoria: useimmat
kerettiläiset, esim. simonistit, basilidianit, valentinianit,
markonitit, gnostilaiset ja manikealaiset olivat juuri tämän
periuskon kannattajia. Juutalaiset itsekin ovat siihen osaksi
eksyneet, kuten Tertullianus ja Justinus (dialogeissaan) kertovat.
Talmudissa kerrotaan, että Abelin sielu vaelsi Sethin ja sitten
Moseksen ruumiiseen. Jopa käy raamatunkohta Matt. 16, 13-15
järjellisesti käsitettäväksi vain sillä edellytyksellä, että
otaksutaan siinä tarkoitettavan sielunvaellusoppia. Lukas tosin,
jonka evankeliumissa se myös todetaan (9, 18-20), lisää juutalaisia
varten sen edellytyksen, että niin vanha profeetta voisi vielä aivan
entisenään nousta haudastaan, mikä kuitenkin olisi kouraantuntuva
järjettömyys, he kun tietävät, että hän jo on maannut haudassaan 600
tai 700 vuotta, siis on jo ammoin muuttunut tomuksi. Kristinuskossa
on muuten sielunvaelluksen ja siinä tapahtuvan, aikaisemmassa
elämässä tehtyjen syntien sovituksen sijaan tullut oppi perisynnistä,
s.o. toisen yksilön tekemien syntien sovituksesta. Molemmat näet
identifioivat, vieläpä siveellisessä tarkoituksessa, nykyisen ja
aikaisemmin olleen ihmisen: sielunvaellus tekee sen välittömästi,
perisynti välillisesti.

Kuolema on suuri kuritus, jonka elämäntahto -- tarkemmin: tähän
oleellisesti kuuluva itsekkyys -- saa luonnon kädestä; ja se
voidaan käsittää rangaistuksena olemisestamme. Kuolema lausuu: sinä
olet toiminnan tuote, jonka ei olisi pitänyt tapahtua, ja siksi
sinun pitää kuolla, tehdäksesi sen tyhjäksi. Kuolema on sen solmun
tuskallinen purkaminen, minkä siitos hekumalla solmi, olemuksemme
suuren perus-erheen pakollinen, väkivaltainen poistaminen, suuren
harhan paljastus. Me olemme pohjaltamme jotakin, minkä ei pitäisi
olla olemassa. Itsekkyys on oikeastaan siinä, että ihminen katsoo
kaiken todellisuuden rajoittuvan omaan henkilöönsä, arvellen
olevansa vain tässä eikä muissa. Kuolema opettaa hänelle parempaa,
hävittäessään tämän yksilön, niin että ihmisen olemus, mikä on
hänen tahtonsa, vastaisuudessa elää vain muissa yksilöissä,
mutta hänen ymmärryksensä, joka kuului pelkästään ilmiöön, s.o.
miellemaailmaan, ollen vain ulkomaailman muoto, jatkaa olemistaan
vain mielleolevaisuudessa, olioiden _ulkokohtaisessa_ olemisessa,
siis niinikään vain tähänastisen ulkomaailman olemisessa. Hänen
koko minuutensa elää siis tästä lähtien vain siinä, mitä hän tähän
saakka oli pitänyt 'ei-minänä', sillä ulkoisen ja sisäisen ero
raukeaa. Palauttakaamme mieliimme tässä, että parempi ihminen on
se, joka itsensä ja muiden välillä tekee vähimmän eron, ei pidä
heitä ehdottomasti 'ei-minänä', kun sensijaan tämä ero huonoille
ihmisille on suuri, jopa ehdoton, minkä seikan olen esittänyt
palkintokirjoituksessani siveellisyyden perustasta. Sen mukaan siis,
minkälaiseksi tämä ero tehdään, on kuolema suuremmassa tai vähemmässä
määrässä ihmisen häviö. -- Mutta jos taas lähdemme siitä, että minun
ulkopuolellani ja minun sisäpuolellani olevan ero, ollen paikallinen,
perustuu pelkkään ilmiöön eikä tosiolevaiseen, -- ei siis ole
mikään ehdottoman todellinen, -- niin näemme oman yksilöllisyytemme
menetyksessä vain ilmiön menetyksen, siis pelkästään näennäisen
menetyksen. Kuinka todelliselta tämä ero kokemustajunnassa
näyttääkin, metafyysillisessä katsannossa ei kuitenkaan ole
varsinaista eroa seuraavien väittämien välillä: "minä häviän, mutta
maailma säilyy", ja "maailma häviää, mutta minä säilyn".

Mutta ennen kaikkea on kuolema se suuri tilaisuus, jolloin minuus
saattaa lakata olemasta; hyvä sille, ken sitä käyttää. Elämänaikana
on ihmisen tahto vapautta vailla; hänen muuttumattoman luonteensa
pohjalla tapahtuu hänen toimintansa, vaikuttimien ketjua seuraten,
niinkuin sen täytyy tapahtua. Jokaisella on nyt muistissaan paljon
tekoja, joihin hän ei itse ole tyytyväinen. Jos hän nyt jatkuvasti
eläisi, toimisi hän muuttumattoman luonteensa mukaisesti yhä
edelleenkin samalla tavoin. Siksi täytyy hänen lakata olemasta
sitä mitä hän on, jotta hänen olentonsa itu voisi kehittyä uudeksi
ja toiseksi. Siksi kuolema kirvoittaa nämä kahleet, tahto on taas
vapaa, sillä olemisessa _(esse)_ eikä toimimisessa (_operari_)
piilee vapaus. "Sydämen solmu aukeaa, kaikki sen epäilykset
häipyvät ja sen puuha taukoo", on eräs vedojen kuuluisa lauselma,
jota kaikki vedentikot usein toistavat. Kuoleman hetkellä me
vapaudumme siitä yksipuolisesta yksilöllisyydestä, mikä ei muodosta
olemuksemme sisäisintä ydintä, vaan on ajateltava jonkunlaiseksi sen
harhautumaksi; alkuperäinen tosi vapaus astuu jälleen voimaan tällä
hetkellä, jota sikäli voidaan pitää _restitutio ad integrumina_,
kaiken ennalleen palautuksena. Tästä näyttää johtuvan se rauha ja
lepo, joka näkyy useimpien kuolleitten kasvoilla. Rauhallinen ja
leppoisa on säännöllisesti jokaisen hyvän ihmisen kuolema, mutta
haluttu ja iloinen kuolema on elämänkieltäjän etuoikeus, sen, joka
elämäntahdosta luopuu ja kieltää sen. Sillä vain hän tahtoo _todella_
eikä vain _näennäisesti_ kuolla, siis ei hän tarvitse eikä kaipaa
yksilöllisyytensä säilymistä. Siitä olemisesta, minkä me tunnemme,
hän mielellään luopuu; mikä hänelle sen sijalle annetaan, ei meidän
silmissämme ole _mitään_, koska meidän olemisemme ei suhteessaan
siihen ole mitään. Buddhalaisten usko nimittää sitä _Nirvanaksi_,
s.o. sammumiseksi.[9]



Viiteselitykset:


[1] _Die Welt als Wille und Vorstellung_-teoksen toinen nidos,
jonka 41. luvun seuraava kirjoitelma muodostaa, jakaantuu neljään
"kirjaan". Mainittu luku on tämän "kirjan" alussa.

[2] Sananmukaisesti käännettynä 'tahto elämään' (_der Wille zum
Leben_). Lukijaa pyydetään pitämään tämä merkitys mielessään.

[3] _In gladiatoriis pugnis timidos et supplices, et, ut vivere
liceat, obsecrantes etiam odisse solemus; fortes et animosos, et se
acriter ipsos morti offerentes servare cupimus_. Cic. pro Milone, c.
34. (Gladiatoritaisteluissa on meillä tapana vihata arkoja ja niitä,
jotka rukoilevat henkensä puolesta; rohkeita ja uljaita sensijaan
ja niitä, jotka pelottomasti itse käyvät kuolemaa kohti, haluamme
auttaa.)

[4] Oppi, että aika on pelkästään olennostamme johtuva havainnonmuoto
(kuten paikallisuuskin) ilman vastinetta tosiolevaisuudessa.

[5] Uni katkaisee _animaaliset_ toiminnot, kuolema _orgaaniset_.

[6] On vain _yksi nykyisyys_ ja se on aina olemassa, sillä se on
tosiolevaisuuden yksinomainen muoto. Meidän tulee päästä siihen, että
älyämme, ettei _menneisyys_ ole _itsessään_ nykyisyydestä eroava,
vaan ainoastaan meidän käsityksessämme, joka pukeutuu _ajan_ muotoon,
ja että vain tämän vaikutuksesta nykyisyys näyttää menneisyydestä
eroavalta. Tätä älyämystä edistää se, jos kuvittelee kaikki
ihmiselämän tapahtumat ja kohtaukset, huonot ja hyvät, onnelliset
ja onnettomat, ilahduttavat ja hirvittävät, kuten ne aikojen
kuluessa ja eri paikoissa perättäin esiintyvät mitä kirjavimmassa
monimuotoisuudessa ja vaihtelussa, _yhdellä kertaa yhtaikaisesti_
oleviksi, pysähtyneessä nykyisyydessä, -- silloin selviää, mitä
elämäntahdon objektivatio oikeastaan sisältää. -- Sekin, että
laatukuvat herättävät mielihyväämme, perustuu pääasiassa siihen, että
ne kiteyttävät elämän vaihtuvia kohtauksia. -- Ylläesitetyn totuuden
aavistus on luonut metempsykosin dogmin, opin sielunvaelluksesta.

[7] Jos maalari tahtoisi yhdistää hevoskaulaan ihmispään. Suom.

[8] Tämä kuolemanjälkeinen tutkielma on painettu kirjassa _Essays
on suicide and the immortality of the soul, by the laie David
Hume, Basil 1799, sold by James Decker_. Tämän baselilaisen
jälkipainoksen kautta ovat näet molemmat mainitut Englannin
suurimman ajattelijan ja kirjailijan teokset pelastuneet häviöstä,
sittenkun ne isänmaassaan vallitsevan typerän ja ylen halveksittavan
tekohurskauden vaikutuksesta, mahtavan ja röyhkeän pappisvallan
toimesta oli hävitetty, Englannin pysyväksi häpeäksi. Ne ovat aivan
intohimottomia, kylmän järkeviä tutkimuksia molemmista mainituista
aiheista.

[9] _Nirvana-sanan_ johto esitetään eri lailla. _Colebrooken_ mukaan
(_Transact. of the Royal Asiat. Soc._, nid. I, s. 566) johtuu se
sanasta _wa_, 'puhaltaa' kuten tuuli, ja sen eteen on asetettu
kieltosana _nir_; se merkitsee siis tyyntä, mutta adjektiivina
"sammunut". -- Myös Abry, _Du Nirvana Indien_, lausuu s. 3: Nirvanam
merkitsee sanskritissa kirjaimellisesti sammumista, sellaista kuin
tulen. -- _Asiatic Journalin_ mukaan, nid. 24, s. 735, kuuluu se
oikeastaan _Neravana_, sanoista _nera_, ilman, ja _vana_, elämä,
joten se merkitsisi 'tuhoutuminen'. -- Spence Hardy, _Eastern
Monachism_, s. 295, johtaa Nirvanan sanasta _wana_, synnillinen
toivomus, ja kieltosanasta _nir_. -- J.J. Schmidt sanoo Itämongolian
historian käännöksessä, että sanskritin sana Nirvana käännetään
mongolinkielelle lauseella joka merkitsee: "vaivasta päässyt",
"vaivasta vapautunut". -- Saman oppineen Pietarin Akatemiassa
pitämissä luennoissa on _Nirvana Sansaran_ vastakohta, mikä on
alituisten uudestisyntymysten, himon ja pyyteen, aistiharhan ja
muuttuvien muotojen, syntymisen, vanhenemisen, sairastamisen ja
kuolemisen maailma. -- Birman kielessä väännetään sana Nirvana,
analogisesti muiden sanskritisanojen kanssa, _Niebaniksi_ ja
merkitsee "täydellinen häviäminen". Kts. Sangermanon _Description of
the Burmese empire, transl. by Tandy, Rome_ 1833, § 27. Tämän kirjan
ensi painoksessa vuodelta 1819 kirjoitin minäkin _Nieban_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema ja kuolematon" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.