Title: Isien teillä
Author: Solkio, Olli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isien teillä" ***


ISIEN TEILLÄ

Kirj.

Olli Solkio



K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1919.



        _Vapaussotamme sotilaspojille, kaatuneille sekä
        eloonjääneille omistetaan kunnioituksella tämä
        pieni kirja_.



SISÄLTÖ:

 "Vapauden veljet."
 Isänmaa kutsuu.
 Komppania saa tulikasteensa.
 Korkean jännityksen päiviä.
 Kirje soturi Arvo Partiolle Heikki veljeltään.
 Kuolemaa silmästä silmään.
 Punaisten vankina.
 Vapauteen.
 Hiljaista miehuullisuutta.
 Voittohuutojen kaikuessa.



"VAPAUDEN VELJET."


Kello kaupungin palotornissa läppäsi kolmasti ja kuin täräyksen
saaneena pimahti silloin lyseon sähkökello kimeästi soimaan, ensin
lyhyen merkinannon tapaan: olkaa valmiit! -- ja sitten kohta pitkään ja
voitonriemuisena: hei pojat, lopussa on tämänkin viikon pinnistys.

Luokkien ovet avautuivat ja pitkät korkeat aulat täytti kevyt, tahdikas
jalankapse, kun luokat rivittäin saapuivat iltarukoukseen juhlasaliin.
Kuudes ja seitsemäs luokka tulivat viimeisinä ja kun rivit ovella
joutuivat lähekkäin, kääntyi kolme seitsemäsluokkalaista viereiseen
riviin päin ja sanoi kahta sormea kohottaen: "siebenundzwanzig" ja
sieltä kohosi samaten kolme kättä ja vastattiin yhtä hillityllä
äänellä: "siebenundzvvanzig."

Se oli "Vapauden veljien" jokalauantainen merkinanto, sillä lauantaisin
piti klubi kokouksiaan lehtori Kaatrakosken vinnikamarissa,
seitsemännen luokan primuksen, Arvo Partion asunnossa. Se tiedettiin
yleiseen, mutta muutapa ei tiedettykään, sillä "Vapauden veljet"
osasivat vaieta kuin seinä. Heitä katseltiin puolittain kateudella,
puolittain palavalla uteliaisuudella, ja erästä heistä suorastaan
aralla kunnioituksella.

Se oli seitsemännen luokan Poke, pitkä, väkevä poika, jonka kotona
ryssät olivat pitäneet monet kotitarkastukset ja jonka vanhempi veli,
nuori varatuomari, oli istunut vankilassakin ja sieltä karannut ja
kadonnut olemattomiin. Eikä kauan sitten, kun katosi toinenkin,
kahdeksasluokkalainen -- Saksaan, niin yleisesti kuiskailtiin.

Sekin tiedettiin suljetummassa piirissä -- sillä nämähän olivat
asioita, joita ei sopinut päästää julkisuuteen alaluokkalaisten
hölyttäväksi -- että Pokella oli hektograafi, jolla se jäljenteli
salaperäisiä papereita. Sen oli nähnyt eräs saman luokan pojista
pistäytyessään odottamatta Poken luo. Poke oli silloin hätäisesti
ajanut kokoon paperinsa, mutta välistä putosi lappu ja kun se toinen
poika kumartui sitä nostamaan, kerkesi hän vain nähdä vilaukselta
jonkun saksalaisen osotteen ja luvun 27.

Kaksikymmentäseitsemän -- saksaksi siebenundzwanzig -- mietti toinen ja
äkillisestä mielijohteesta kysäsi:

"Miksi te aina lauantaisin sanotte toisillenne siebenundzwanzig."

"Kun aijomme kokoontua kahtakymmentä yli seitsemän", sanoi Poke lyhyeen
ja rypisti kulmiaan.

Eikä toinen pitemmältä kysellyt, veti vain sen juhlallisen
johtopäätöksen, että näiden asioiden täytyi olla jossain yhteydessä
Poken veljien ja Saksan sotasalaisuuksien kanssa.

Ne pojat ne _tiesivät_ jotain, ehkä enemmän kuin monet opettajistakaan,
mutta mitään eivät kertoneet. Eivätkä toiset heiltä pemistelleetkään
tietoja liioin, sillä kunnon pojat osaavat pitää kunniassa salaisuuksia
sekä vaikenemisen taitoa. Kieltämättä kismitti eräitä suuresti se
salaperäisyys, joka verhosi klubia ja sen puuhia, mutta kun ne kaikki
kuusi olivat reiluja suoraluontoisia tovereita ja älykkäitä poikia,
annettiin heidän rauhassa hoitaa asiansa.

"Vapauden veljien" klubin synty oli tällainen.

Kevättalvella, noin paria viikkoa ennen suurta vallankumousta,
oli koulussa tapahtunut ilkeä välinäytös. Poken veli, se
kahdeksasluokkalainen, oli kadonnut, ja poliisimestari kävi siitä
asiasta rehtorin kimppuun, toimitti kotitarkastuksen hänen kotonaan ja
koululla penkoi kaikki toverikunnan paperit ja kirjaston, uhkasipa
vielä rehtoria vankeudella ja Siperialla.

Tapaus järkytti koko kouluyhteiskunnan tasapainostaan ja kuohutti
kovasti poikain mieliä, mutta mitäpä he saattoivat tehdä.

Eräänä aamuna löysi poliisimestari kirjelaatikostaan tukuttain
paperilappuja, niitä saattoi olla satakunta, ja jokaiseen oli tuhrittu
äkäisennäköisillä harakanvarpailla -- "pitkänenä" -- "pitkänenä" --.
Poliisimestari vain kohautti olkapäitään: "nulikkain työtä."

Mutta isoja poikia kuohutti toinen ajatus. Tässä oli kysymyksessä selvä
ilmianto. Vaan kuka oli syyllinen? -- Ilmeisesti joku koulun omaan
piiriin kuuluva. Sehän se kirveli parhaiden mieltä.

Eräänä iltana syöksyi Arvo Partio Poken huoneeseen ja kalpeana ja
äärimmilleen kiihtyneenä sanoi vain:

"Ota lakkisi ja lähde viivana."

Kadulle tultua he puhaltausivat juoksuun kumpikin, kunnekka Partio
seisautti ystävänsä "Yhteishyvän" valaistujen ikkunain alla
nipistämällä kiihdyksissään häntä käsivarresta, niin että Poke jo
puoliksi harmissaan kivahti:

"Suutariako sinä --"

Mutta ei sen enempää, sillä hänenkin silmänsä nauliutuivat ikkunaan.
Katsoi, katsoi -- sitten häivähti suuttumuksen puna ohimoilla ja
tummat, kauniit silmät iskivät tulta.

"Konna" -- sähähti hän.

Ikkunan kohdalla pienen pöydän ääressä istui kaksi miestä mukavasti
nojallaan tuoleissaan, sikaria sauhutellen. Se toinen oli kaupungin
poliisimestari Huhta, tsaarivallan kätyri, vihattu mies, sekarotuinen
epäsikiö jostain sieltä Pietarin suomalaisten joukosta, ja toinen nuori
poika, seitsemän-kahdeksantoista korvilla. Hänessä oli ilmeisesti sekä
vetelystä että huoletonta keikaria, sen näki siitä tavasta, millä hän
rennosti nojaili tuolin selustaan ja imi sikariaan silmiään
siristellen.

"Arvaatko nyt, kuka on ilmiantaja?" kysyi Arvo Partio ääni vavahdellen.

"Arvaan", tuli toisen yhteenpurtujen hampaiden takaa. -- "Konna!"

Se, jota tällä mainesanalla kunnioitettiin, veteli vain huoletonna
haikuja sikaristaan. Hän oli kuudennen luokan Seikku, syksyllä vasta
kouluun tullut koeteltuaan onneaan sitä ennen jo kolmessa eri lyseossa.
Rikas hän näytti olevan, mutta laiska ja vetelä ja päällepäätteeksi
naurettavin keikari, ettei toista sellaista koko koulussa. Aina kulki
kalvosimissa arkisinkin ja löyhkäsi kaiken maailman hajuvesille kuin
mikäkin parturinsälli. Illat istuskeli kahvilassa ja poltti sikaria. --
"Kiero kaveri", päättelivät toiset ja pysyttivät hänet loitolla alusta
alkaen.

Mutta että hänessä olisi lurjusta täksi asti -- ryssäin kätyriksi! Se
puristi kädet nyrkkiin ja pani vihan kiehumaan puhtaissa
pojansieluissa, samalla kun se nöyryytti ja masensi maan tasalle.

"Mitä meistä voi muuta tulla ja mitä me muuta ansaitsemmekaan kuin olla
edelleenkin ryssäin orjia niinkauan kun joukossamme on tuollaisia
Huhtia ja Seikkuja, jotka rupliin myyvät isänmaansa", sanoi Arvo Partio
kolkon totisena. He kulkivat silloin hiljalleen katua alaspäin.

"Kun tulisi oikea sota edes ja polttaisi maan pinnalta nuo kierot ja
katalat", tuomitsi Poke julmistuneena. Hän oli kuumaverisempi kuin
toverinsa. Mieltään noutaen olisi hän totta totisesti aikaa sitten
törmännyt "Yhteishyvään" ja sivaltanut korvalle pettureita --
yhteishyvän nimessä. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Hän pysähtyi
neuvottomana, kulmat rypyssä:

"Mitä meidän on nyt tehtävä?"

"Niin, mitä meidän on tehtävä?" nyökkäsi takaisin Arvo Partio syvästi
murheellisena.

"Minä tiedän." -- Poken silmät liekehtivät taas. -- "Ei tässä muu auta
kuin isällinen selkäsauna. Haemme käsiimme pari kolme luotettua miestä.
Pidämme vahtia rantapuistossa. Seikku kulkee sen läpi asuntoonsa. Ja
sitten kypsytämme miehen niin, että hänestä lähtee ruplakuume ja
keikaroimisen halu."

"Jokahan olisi --" Partio mietti. Hän oli ikäisekseen ihmeen tyyni ja
harkitseva olematta siltä mikään nahjus. Hän syttyi hitaasti, mutta
paloi varmasti. -- "Eihän tätä oikeastaan rehtorin harmiksi ja koulun
häpeäksi kannattaisi julkisesti tutkittavaksikaan päästää. Eikä Seikun
-- kun sitä nyt rauhallisesti miettii -- tarvitse olla niin perin
pilalla --."

"Eikö pilalla! Vaikka istuu ja vetelee sikaria sellaisen kätyrin
seurassa. Aina sinä puolustelet ja lieventelet", kivahti Poke.

"Ole äyskimättä. Puhutaan tyynesti. -- Minustakin me olemme siksi
kehittyneitä, että meillä on velvollisuus valvoa toisiamme. -- Olkoon
menneeksi --" tuli sitten odottamattoman topakasti. -- "Ketä kutsumme
mukaan?"

"Eiköhän meikäläisistä Koskelo ja Seikun luokalta Iso-Jukka ja Paunu?"
-- Poke oli jo leppynyt. "Se syttyy ja sammuu kuin rikkitikku",
sanoivat pojat hänestä yleensä.

"Selvä on. Minä haen Koskelon, hae sinä toiset. Rantapuistossa
tavataan. Mutta mihinkä aikaan?"

"'Yhteishyvä' suljetaan kahdeksalta. Eikö mahtane Seikku siihen
mennessä saada seurasta tarpeekseen ja kai se sieltä jo suoraan
asuntoonsa tapautuu. Sanokaamme: neljännestä yli kahdeksan on oltava
paikalla."

"Alahan huhkia sitten. Heipä hei."

"Heipä hei!"

Kumpikin lähti haaralleen. Kummassakin poltti loukattu, hyvitystä
vaativa kunniantunto ja kummankin katse oli kuin syvempi ja vakavampi.

-- -- -- Mutta sinä iltana käytiin rantapuistossa lyhyttä oikeutta.
Siellä kierrettiin väkivalloin suoraksi vinoon kasvanut vesa ja
taottiin veljellisin läimäyksin kansalaiskunnon ja miehen kunnian
aakkoset erääseen vetelään miehenalkuun sekä selänpäähän että
korvallisille.

Eikä siitä sen enempää kohistu. Tällaiset olivat sovinnon ehdot. Jos
Seikku kunniasanallaan lupaa heittää ryssien metkut, eivät toiset
hiiskahdakaan, pitävät salassa koulun maineen tähden.

"Vaan jos uudistat elkeesi" -- Ison-Jukan hirveä nyrkki, vahva kuin
karhun kämmen, pui pelottavan lähellä Seikun nenän alla -- "niin kyllä
höyryät vielä toisella tavalla."

Ja Seikku teki vilpittömän synnintunnustuksen, miten hän oli kahvilassa
käydessään sattumoisin tutustunut Huhtaan. Se oli oikeastaan
hienokäytöksinen mies.

"Hieno -- pst -- sellainen keikari", sylkäsi Poke halveksuen.

Se oli sitten eräänä iltana alkanut puhua, mitenkä hän on vaikeassa
asemassa, kun ihmiset eivät ymmärrä, että hänen toimintansa tarkotus on
vain suojella suomalaista yhteiskuntaa ja estää hankauksia syntymästä
sen ja hallituksen välillä. Se oli puhunut todella vakavasti ja ihan
kuin suruissaan ja sitten vielä sanonut, että olisi asetettava ankaraan
edesvastuuseen ne yltiöpäät seikkailijat, jotka pyrkivät kietomaan
kansalaisia, ihan nuoria poikiakin, saksalaisten juoniin.

"Katala heittiö --" puhisi Poke väliin.

"Älä intoile, anna toisen rauhassa selittää", tyynnytti Partio. --
"Kysyikö se sitten mitään erityistä meidän koulusta?"

"Sanoi vain, että eikös teiltäkin liene sinne joku lähtenyt, oli muka
kuullut kerrottavan ja minä tietämättäni sanoin, että niin minäkin olen
kuullut, että se kahdeksasluokkalainen -- Anna anteeksi, Poke! Minä en
todella tietänyt, mitä tein."

Mutta Poke seisoi uhkaavana syrjin karin. Asia oli liian arka hänelle.

Seikku muisti jotakin ja pisti kätensä taskuun. Kuutamossa näkyi, että
hän punastui vahvasti. Veti esiin suljetun kirjekuoren ja änkytti ilmaa
haukkoen välillä:

"Tänä iltana se lähtiessä pisti tämän minulle. Luulen, että -- että
siinä on -- rahaa. -- Ottakaa ne ja pankaa, mihin tahdotte."

"Kyllä tiedetään, minne pannaan", Poke kiskasi äkäisenä kirjekuoren. --
"Olisit heittänyt vasten sen naamaa ja sylkäissyt lahjuksille."

"En sitä siksi arvannut. Vasta yksin kulkiessani johtui mieleen.
Näittehän, en ollut avannutkaan."

"Kelvoton, lahjoa näet yritti", sanoivat toiset inholla.

Mutta Arvo Partio, jonka isä oli arvossapidetty lautamies ja
itseoppinut laintuntija, oli hänkin hiukan perillä laillisista
menoista. Hän vaati syynalaisen vielä vannomaan. Ja Seikku nosti
silloin määräyksen mukaan kaksi sormea pystyyn ja korvien vielä
kihelmöidessä saneli Partion perässä juhlallisen valan:

"Minä lupaan ja vannon, etten tästä lähin sekaannu mihinkään ryssien
houkutuksiin isänmaani vahingoksi ja häpeäksi, vaan kunnon kansalaisena
koetan maatani palvella, niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun
ja ruumiin puolesta."

Kuurainen koivikko ympärillä kuunteli hievahtamatta ja kuu valaisi
kirkkaasti outoa ryhmää: syytetty keskellä värisevin huulin kerraten
valan sanoja mielessä omituinen tyydytyksen ja hyvänolon tunne,
niinkuin ainakin hyvin ansaitun selkäsaunan ja vilpittömästi
tarkotettujen hyvien päätösten jälkeen, ja toiset viisi siinä
ympärillä, raikkaita, puhtaita pojankasvoja, joita punasi kirpeä
pakkanen tai ehkä enemmän sisäinen hehku. Ne olivat kunnon poikia
kaikki, rohkeita, rehellisiä ja kunniastaan arkoja.

"Ja nyt kättä päälle eikä sanaakaan tästä tämän koommin edes meidän
kesken." -- Partio ojensi ensimäisenä kätensä. Toinen tarttui siihen
vielä nolona ja epävarmana selkäsaunan jälkeen, mutta vilpittömin
mielin.

"Minä koetan ansaita luottamuksenne --" sanoi hän tapaillen. --
"Oikeastaan en ole mikään -- heittiö." Hän haukkasi taas ilmaa välillä.
"Siksi olisin pian voinut tulla ilman -- tätä."

"Oikein, ukkoseni! Mies sinusta tulee vielä." Pokekin jo leppyi
täydelleen ja läimäytti toista reimasti olalle. "Muistakin" -- sanoi
sitten ja ääni sai ihmeen syvän ja kauniin kaiun -- "että tänä aikana
moni uhraa isänmaalle paljon enemmän kuin henkensä. Jotakin on
itsekunkin uhrattava."

"Se oli miehen suusta puhuttu", vahvistivat toiset. He olivat
juhlallisella mielellä kuin kirkossa ja tunsivat, että jotain suurta ja
kaunista oli tapahtunut.

Lyötiin kättä ja Seikku jo kääntyi lähteäkseen, mutta seisahtui
uudelleen.

"Pojat, minä --" hänen oli ilmeisesti vaikea löytää sanoja -- "tuntuu
hullunkuriselta kiittää selkäsaunasta, mutta minun tekisi mieleni
kiittää kuitenkin. En ole koskaan saanut selkääni -- tässä mielessä
nimittäin." -- Hän rykäsi ja lisäsi sitten hiljemmin ja ääni hieman
vavahdellen: "Kun ei ole ollut vanhempia, niin on sekaantunut
monenlaiseen seuraan."

Se liikutti toisia, ja Arvo Partio, joka useimmiten antoi muiden puhua,
vaan tärkeimmissä aina tiesi sanoa sanan ajallaan ja paikalleen, sanoi
miehekkään lujasti:

"Nyt olet meidän miehiä. Luota meihin."

"Terve huomiseen, Seikku!"

"Terve."

Mutta Paunu huusi vielä jälkeen:

"Muista vain, että algebrasta oli laskettava kaikki uudet sinne 145
esimerkkiin asti."

Se oli kuin alkaneen veljeyden merkiksi. -- -- --

Seuraavana päivänä, kun sähkökello kymmeneltä julisti: olkaa valmiit!
-- puurolle ja perunoille -- ja luokat tyhjenivät kuin siivellä
pyyhkien, jäi keskiaulaan pieni ryhmä. Toiset syöksyivät lentomarssissa
ohi, alaluokkalaisilla kirjat hampaissa, että juostessakin saattoi
kiskoa päällystakkia ylleen. Joku seisahtui ihmeissään:

"Mikäs miehillä? On taitanut tulla jokin kommellus" -- mutta nähtyään
Partion, heti paransi: "ei sentään mitään pahempaa?"

"Ei ole mitään kommellusta, muuten vaan", hymyili tasainen Partio.

"Toverikunnan asioitako?" uteli vielä tiedonhaluinen.

"Sinnepäin", myönnytteli Partio, mutta silloin toinen jo vihelteli
portaita alas.

Opettajat lähtivät hidasta käymäjalkaa samaa tietä. Sitten ilmestyi
opettajahuoneen ovelle rehtori, vakaa leppeä mies ja sanoi.

"No, Seikku, tulehan sisään."

Seikku lähti kalpeana ja totisena, mutta katse selkeänä ja kasvot
tiukoissa juonteissa, niinkuin sillä, joka jännittyy johonkin voimia
kysyvään.

"Olkaahan te tässä, jos tarvitaan", sanoi toisille, oli nimenomaan
pyytänyt, että kaikki viisi jäisivät jälkeen.

"Kyllä siltä nyt sisua kysytään", sanoi Poke päätään puistellen, kun
Seikku oli kadonnut opettajahuoneeseen.

"Vaan sittenpä siitä tuleekin mies. Siinä pojassa on totisesti muutakin
kuin keikaria. Minusta hän oli suurenmoinen eilisiltana", sanoi Partio,
ja toiset myönsivät, että niin heistäkin. Sitten ei puhuttu mitään,
vain henkeä pidellen odotettiin, mitä opettajahuoneesta ilmestyisi.

Hyvän neljännestunnin kuluttua avautui ovi. Rehtori tuli käsi Seikun
olalla. Pojan silmissä oli kirkas kostea kiilto ja otsa niin kumman
valkea.

"Seikku on rehellisesti kertonut kaiken." -- Rehtori pyyhki
silmälasejaan syvästi liikutettuna. Hän katseli heitä kutakin vuoroonsa
kauan ja hänen katseensa selkeni niin ihmeen kirkkaaksi ja syväksi,
niinkuin ihmisen, joka mielestään on nähnyt sen, mitä parasta ja
kauneinta elämässä on etsinyt nähdäksensä.

"Te olette kelpo poikia kaikki", sanoi hän sitten. -- "Teistä voi
isänmaa vielä saada kunniaa." -- Hän laski uudelleen kätensä Seikun
olalle ja sanoi heille kaikille: "Pitäkää te vain lujasti yhtä hyvässä
edelleenkin. -- Kaikki jää meidän salaisuudeksemme. Ei opettajienkaan
tarvitse tästä tietää. Muuten -- mitä aiotte tehdä niille rahoille?"

"Asia on jo järjestetty", toimitti Poke miehekkäänä. -- "Rahat
palautettiin sinne, mistä ne olivat lähtöisinkin."

"Oikein. Selitettiinkö asia samalla?"

"Kyllä selitin ja loppuun vielä panin, että jos olette suomalainen,
niin pitäisi kunniantuntonne kieltää teitä houkuttelemasta nuorempia ja
kokemattomia veljiänne moiseen saastaiseen peliin."

Rehtori nyökkäsi hyväksyen. Hän oli väkevästi liikutettu ja ääni
värähteli, kun hän sanoi:

"Minä kiitän teitä tästä päivästä. Se on ollut minulle kaunein päivä
tässä talossa. -- Nyt lähtekää."

Toista kehotusta ei tarvittu. Pojat iskivät kantansa yhteen ja
kumarsivat ryhdikkäästi.

Sitten tuulena alas portaita kadulle, jossa maaliskuun ensi päivän
aurinko kilpaa loisti kirkkaiden pojansilmien kanssa.

"Kuulitteko, mitä ukko sanoi, ettei opettajillekaan puhuta mitään?"
hyvitteli Poke. Häntä väliin vielä lapsetti.

"Mitäpäs siinä sanomistakaan", töksäytti hiljainen Paunu, mutta tunsi
kuin muutkin korkeata itsetunnon nousua siitä, että rehtori oli niin
yhtä poikaa heidän kanssaan.

He astuivat yhdessä seuraavaan kadunkulmaan ja kun siinä erotessa
nyökättiin tavanmukainen "heipä hei", sanoivat heidän loistavat
katseensa, että he olivat niin sydämellisen iloisia toisistaan ja
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Mutta sinä iltana tapasivat he toisensa kaikki kuusi lehtori
Kaatrakosken vinnikamarissa, jossa Arvo Partio veljineen piti hovia.
Veli Heikki, tirhakka toimintahaluinen ensiluokkalainen, oli siksi
aikaa toimitettu tieltä luistinradalle.

Siinä oli pojilla vakavat puheet ajan velvoituksista ja muusta
sellaisesta, josta miehiset miehet tavallisesti puhuvat. Ja päätökseksi
tuli, että oli perustettava salainen yhdistys, klubi. Nokkela Poke sen
syntysanat lausui ja yhdessä henkäyksessä nimenkin keksi:

"Vapauden veljet." -- Hän jo lieskasi pyhästä innostuksesta.

"Se sopii", hyväksyivät toiset.

"Ja klubin tarkoitus on erityisesti valvoa toverielämää likaisilta
venäläisiltä vaikutuksilta, ylläpitää isänmaallisia harrastuksia ja --"

Mutta Poke sieppasi sanat levolliselta Partiolta:

"-- ja seurata aikaansa kaikessa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Me
valitsemme miehet eri puolien hoitoon ja kokouksissa on vuoroonsa
selostettava, mitä on sanomalehdistä lukenut tai muualta kuullut."

"Se jo palaa, niin että tupruaa", nauratti toisia. Mutta ehdotus
hyväksyttiin sitä tarkemmin vielä suunniteltua.

"Yksi ja tärkein on ehdoton vaitiolo" -- sanoi Arvo Partio, joka
miettiväisenä oli kuunnellut toisten sanasolinaa -- "silloin vasta voi
mieheen luottaa, kun se osaa vaieta."

Seikku lävähti tummanpunaiseksi ja katseli hienoja kenkiään. Siinä
yksin häpein teki senkin havainnon, että toiset järestään käyttivät
pieksuja. Se näyttikin miehekkäämmältä. Hän kiskasi keikarikenkänsä
tuolin alle.

"Älä yhtään sumeile, ei se sinua tarkottanut. Partio ei milloinkaan
pistele eikä puhu samasta asiasta kuin kerran vain. Johan se eilen
sanoi", sopotti Iso-Jukka Seikulle.

Mutta Koskelo hypähti kävelemään pistäen peukalot liivin kainaloreikiin
-- hän nyt matki kaikessa saksan ja ranskan maisteria:

"Se oli suurenmoisen hieno huomautus", innostui hän, "perusedellytys
kaikelle poliittiselle toiminnalle." -- Koskelo oli sanaseppä, hieman
olevinaan vain, ja kantoi konventissa "etustajan" nimeä, sillä
hän pyrki aina keskusteluissa ottamaan johdon ja tavotteli
mahtipontisuutta. Rehti poika muuten, älykäs ja pirteä, kunhan elämä
hiukan höylää ja tasottelee siiven päitä.

"Meidän on suotu elää mukana suurena aikana. Keveät leikit saavat jäädä
meiltä. Meidän on tehtävä _miehiä_ itsestämme", jatkoi hän
juhlallisella painolla.

"Nyt iski Koskelo naulan päähän kerrankin", tokaisi suorasanainen Poke,
ja Koskelo punastui mielihyvästä. -- "Mutta kenestä teemme esimiehen?
Minusta Partio sopisi."

"Oikea mies. Ja Poke sihteeriksi."

"Selvä on."

Tuumaa kehitettiin edelleen. Tunnit lensivät, unohtui läksyt ja
huomispäivä. Poskilla paloi innostuksen puna.

Silloin vihelsi Heikkiveli portaissa.

"Entä tunnuslause", muisti Poke yhdennellätoista hetkellä.

"Kunnian ja vapauden puolesta." -- Arvo Partio sanoi sen niin tehoavan
miehekkäästi, että toiset ponnahtivat seisaalleen ja yhteen ääneen
kertasivat:

"Kunnian ja vapauden puolesta."

Niin vihkiytyivät "Vapauden veljet" suuren asiansa palvelukseen.

-- -- -- Parin viikon perästä tuli vallankumous ja "svaboda" ja
sellainen hurakka, että rauhallinen pikkukaupunki meni päästään
sekaisin. Yhtenään myrskyisiä kokouksia, säkenöivän innostuneita
puheita vapaudelle, isänmaalle ja suurelle verettömälle
vallankumoukselle.

Ja sitten yhdessä humauksessa valtasi yhteiskunnan uudistusten ja
kumouksen kuume.

Alas tsaarivallan kätyrit! Poliisimestari ensimäisenä.

Mutta missä oli poliisimestari?

Ainahan se ennen niin rehevänä teikkaroi pääkatua kannuksiaan
kilistellen. Sitten pysyi näkymättömänä erään päivän ja sen jälkeen
hävisi, ties minne. Se tapahtui jo ennen vallankumousta.

Mutta "Vapauden veljet" iskivät silmää toisilleen ja Poke kehahti:

"Upposipas sana mieheen."

Ne kuusi muuten pysyivät merkillisen passiivisina intoutumatta mukaan
vallankumouskuumeeseen. Välitunneilla kaikkien huulilla oli vain
Kerenski ja Roditschew ja "Idän suuri kansa." Ja alaluokkalaiset
kyltymättä marssivat kulkueissa ympäri koulutalon ja räikyttivät
"Marseljeesia." Mutta ne kuusi sanoivat vain kylmän järkevinä:

"Ryssä on ryssä. Ei siihen ole luottamista."

"Parasta kun aikanaan tehtäisi pesäero, sanouduttaisi irti ikipäiviksi
nyt tässä yhdessä rytäkässä."

"Ja vaadittaisi tyhjentämään kasarmit. Mitä ne täällä enää loikoilevat
meidän leivissämme ja löyhyttelevät sinelleistään hapankaalin hajua
ympäri kaupungin. Kyllä me itsekin rantamme varjelemme, jos siksi
tulee"; Pokella oli silmä kovana.

"Se Kerenski kettu vielä siellä Siltasaarella kävi häntäänsä
heiluttamassa ja Tokoita silittelemässä. Nyt ollaan niin yhtä poikaa,
että ilettää. Kaulakkain vain matruusien kanssa kuuluvat vetelehtivän
meikäläiset työmiehet."

"Ja naiset" -- nakkasi joku takaapäin. Tämä keskustelu tapahtui
välitunnilla koulun takapihalla, missä yläluokkalaiset väliin pistivät
tupakaksi.

"Sellaiset tehtaan tyttöletukat" -- pihahti halveksuvasti
poikajoukosta.

"Entä yhteiskoulun tytöt."

"Yhteiskoulun --"

"-- tytöt. Ne samat. Veljeilevät, minkä tunneilta aikaa ylettyy."

"Elä."

"Valehtelet", jyräytti eräs kahdeksasluokkalainen punaisena
hiusmartoaan myöten.

"Kolahti, näes", pukkasi Iso-Jukka hiljaa Paunua kylkeen.

"Enpä", Seikun äänessä helähti teräs. -- "Minä en valehtele." -- Hän jo
muuten nautti yleistä luottamusta siitä päivin, kun Poke ja Partio
alkoivat kulkea yksissä hänen kanssaan. -- "Menkäähän rantapuistoon
tänä iltana siinä kahdeksan tienoossa ja sanokaa huomenna,
valehtelinko."

"Peijakas, ketä ne mahtanevat olla?" sävähtivät jo toisetkin.

"Niitä on boikotettava. Ei yksikään saa niille lakkia nostaa eikä olla
näkevinäänkään." -- Suuttumus tuhahti läpi poikajoukon. Joku kirosikin
puolikarkeasti.

"Sälli", tuiskautti hänelle Poke olkansa yli.

"Vaan mitäs ne ovat niin haljuja", puolustelihe toinen.

"No, ketkä esimerkiksi -- koska niin olet varma asiasta?" -- Puhuja, se
äskeinen kahdeksasluokkalainen, seisoi kädet housuntaskussa ja
vihelteli puoleksi selin toisiin. Ääni pyrki olemaan kevyen huoleton,
mutta siinä värähti pingottunut sävy. -- "Ketkä esimerkiksi?" kysyi hän
kuin uhalla.

"Sekin korea heiskale, joka viime yhteiskonventissa ylinnä keikkui."

Kysyjän sieramet värähtivät. Hän kohautti olkapäitään muka sanoakseen,
että viis näistä! -- ja lähti menemään. Siinä oli tiellä viaton jykevä
halkotukki. Sen lennätti koholle ilmaan ja sitten jyräytti maahan, että
tanner tärähti. Taisi puskea siihen loukatun miehenylpeytensä ja paljon
muuta.

Toiset eivät olleet näkevinään. Eräs viidesluokkalainen yritti
virnistellä, mutta sai Pokelta luunapin.

"Ilkeä juttu", murahti Iso-Jukka.

"Totta se on. Aune eilisiltana kotona puhui sitä samaa ja itkua
pusersi, kun oli niin harmissaan", tunnusti Poke.

Tohtorin Aune, yhteiskoulun paras tyttö -- no, sitten se _oli_ totta.

Kello soi. Yleinen rynnäkkö pääovea kohti alkoi.

"Hurraa--a, hurraa--a, väistyä pois, ei kee--enkän meistä vois."

Ensiluokkalaiset tulivat laulaen nurkan takaa. Etumaisena Heikki veli,
hiilihanko korkealla. Siinä liehui punainen viiri.

"Aunen vyönauha", hihitti Poke hiljaa toisille. "Martti on sen
kehveltänyt Aunen laatikoista."

Poikasikermä hajaantui. Mutta Poke ja Paunu ja pari muuta jäivät
jälkeen supattelemaan. Poke puhui innokkaasti viittilöiden käsillään ja
sitten nyhjäisi voimakkaasti niikuin köyden päästä.

"-- huit vaan --" vihelsivät toiset ja remahtivat äänekkääseen nauruun.

"Kiinni on. Päätetty", riemuitsivat he ja silmissä kipinöi kujeilun
halu.

"Vaan luitkos viimekertaiset saksan sanat?" muisti Iso-Jukka portaissa
kysyä Paunulta.

"Leberecht Hühncheniin? Donnerwetter, pitikös ne täksi päiväksi?"

"Piti. Sinuunhan se joutui viimeksi, etkö muista?"

"Sikamaista."

"Niin, oletpa helisemässä, ukko rukka", lohdutteli toinen
hyväntuulisena.

Luokkien ovet sulkeutuivat. Alkoi jälleen lyhyt kolmeneljännestunnin
taivallus okaisella opintiellä. Kaksi viikkoa vielä, sitten!

Toukokuun aurinko hellitteli avaralle koulupihalle, joka nyt, remuisten
kimeiden pojanäänien tauottua, tuntui haudanhiljaiselta. Tuli niin
hiljaista, että kyyhkysparvi, joka päivää paistatti matalan
ulkohuonerakennuksen katolla, uskalsi laskeutua pihalle
tutkimusretkelle, oliko mureniakaan tähteellä ensiluokkalaisten
voileivistä.

Naapuritalon puutarhassa avautuivat jo voikukat ja leinikit
kevätauringolle ja lehdittyvissä vaahteroissa viheltelivät kottaraiset
pitkin pehmein huilunäänin.

Mutta kaukaa tuli kevättuuli, raisu ja vallaton. Tänään se oli kaikkein
kujeellisimmalla päällään. Sieppasi paperileijan lapsilta kadulla
lennättäen sen taivaan pilviin ja puisteli maahan pesuvaatteet
nuoriltaan naapuritalon pihassa. Siitä nousi aika melu. Pyykkimatami
torui, lapset kirkuivat. Mutta hilpeä kevättuuli jo heitti kuperkeikkaa
juhlallisen kirkon katolla ja ratsasti itse pääpyhän kirkonristin
poikkipuulla uusia kujeita keksien. Lopulta huhahti sisään avonaisesta
kuudennen luokan ikkunasta ja suruttomana selaili "Deutsche Prosan"
lehtiä kuin ilkkuen Paunua, joka silloin juuri oli kiipelissä
"Leberecht Hühnchenistään."

Kaksi viikkoa vielä! -- huokasi Paunu sydämestään. -- -- --

Ylihuomenna juoruili uutisjanoinen pikkukaupungin lehti näin:

"Romanttinen keikaus. Nolosti kävi eräälle kuhertelevalle parille
rantapuistossa toissailtana. Sisäinen paineko nousi niin korkeaksi vai
mitkä näkymättömät voimat lienevät keikauttaneet heidät ilmaan
sohvineen päivineen, tallukat taivasta kohden. Toinen asianosaisista
oli Iivana, toinen _valitettavasti_ -- sivistynyt suomalainen
neitonen."

"Terveydeksi", sanoi koko kaupunki siveellisellä suuttumuksella.

"Parahiksi", virnistivät lyseon yläluokkalaiset. -- "Niin käyköön
jokaiselle, ken vetää yhtä köyttä maan vihollisen kanssa."



ISÄNMAA KUTSUU.


Lyhyt kesän vapaus on takana ja tuttu pirteä-ääninen sähkökello
kilistelee jälleen poikia vuoroin uhaten ja varottaen sisään tunneille,
vuoroon yllyttävän iloisena ulos vapauteen.

Se kesä oli oikeastaan ollut hyvin ikävä eikä kenkään voinut antautua
iloisiin kesäpuuhiinsa suruttomana kuin ennen. Sanomalehdissä oli
pelkkiä mieltä masentavia uutisia. Ihmiset eivät osanneet puhua muusta
kuin uhkaavasta nälänhädästä, lakoista ja yhteentörmäyksistä työväen
kanssa, "tavaritsien" ja sosialistien yhä julkisemmasta veljeilystä ja
isännöimishalusta. Ja sitten, mikäli yöt piteni, syksy talveksi pimeni,
yhä pahempaa: rosvouksia, ryöstöjä, kotitarkastuksia ja vangitsemisia
-- lopulta verenvuodatusta. Venäläismallinen "svaboda", täydellinen
anarkia, yksityiskohtia myöten uskollinen jäljittely tavaritsien
ihanneyhteiskunnasta.

Pimeät voimat temmelsivät. Yli rajan kättä antoivat, juonensa ja
elkeensä yhdeksi punoivat vuosisatainen maan vihollinen ja oma
harhaantunut kansanaines. Tehtiin tihutöitä niin kolkkoja, että
jälkeentulevien polvien pojilla, kun historiassa niistä lukevat, veri
poskilla palaa ja kädet nyrkkiin pusertuvat.

Vallankumouksen aallot, joiden pinnalla läikkyi veljesveri ja niljainen
pohjasakka, vyöryivät jo meidän rannoillemme ja me kuulimme ilmassa
myrskyn siipien lyönnit.

Poke kertoi kummia syksyllä tavatessa.

Kahdesti oli käynyt Pohjanmaalla tärkeissä asioissa, keikkunut
syyspimeänä sumuisena elokuunyönä Pohjanlahdella avomoottorissa,
tavannut veljensä ja palannut matkaltaan mukanaan "kovia." Tampereella
oli yrittänyt kiikkiin joutua, mutta onnistunut pujotteleimaan läpi
käsien. Setä oli vangittu, koko suku sotilas- ja työläisneuvoston
mustissa kirjoissa.

"Mitäs näistä, kun vain tulisi rehellinen, avonainen taistelu, jossa
saisi huitoa sydämestään. Tämä piilosilla juoksu jo alkaa tympäistä,
kun pitää kulkea valheen kengillä ja väärillä passeilla suorien
miesten."

"Ja epäillä ja pelätä omia kansalaisiaan -- se tässä kolkointa on",
jatkaa Partio verkalleen.

He kulkevat puistokatua kouluun kirjanpitotunnille. On äsken satanut ja
suuret raskaat pisarat ropsahtelevat puista niskaan, nenälle, milloin
minnekin. Syystuuli ratsastaa vallatonta laukkaa pitkin katua,
soittelee telefoonilankoja, viheltelee ja paiskelee portteja ja
vinninikkunoita kuin pahatapainen poikaviikari. Sitten löytää jostain
seinänviereltä kellastuneita lehtiä, ne ilmaan tuprauttaa ja
pyörittelee, pyörittelee kuin pallosilla.

Ystävykset kulkevat äänettöminä. Entinen hyvätuuli pyrkii usein
pettämään. Sitten sanoo Partio kuin itseään vakuutellen.

"Vaan en minä sentään ikinä usko, että ne vielä sittenkin, kun se
todella on alkanut, vetävät yhtä köyttä vihollisen kanssa."

"Etkö usko? Vaikka ne kuuluvat kieltäneen ryssänsolttuja lähtemästä ja
vannottaneen avukseen taistelussa porvareita vastaan."

"En usko -- enkä tahdo uskoa. Minkä eteen tässä sitten enää elää ja
tulevaisuutta suunnittelee, jos menettää uskon omiin kansalaisiinsa? --
Totta nyt sosialistiemmekin joukossa vielä siksi selväpäisiä ollaan."

"Ole uskomatta sitten -- utopisti", Poke suutahti.

"Mikä?" -- jo kiristyi Arvonkin tyyni sävy.

"Ei mikään. Mitä siinä penäät? Minä sitä vain, että sinä se olet aina
sellainen suuri idealisti ja ajat vielä suohon hyvine uskoinesi."

"Ajan minne ajan. Siihen minä vain perustan kaikkeni, että voin uskoa
hyvää muista ja ennenkaikkia omista kansalaisistani."

"Kun kannattaisi --" murjotti Poke edelleen.

Silloin Arvoa jo nauratti.

"Oikeinhan tässä riitaa haastamme."

Se hellytti Pokenkin ihan helanauruun:

"Ajanhenki, ajanhenki. -- Tuppaa väliin niin hermostuttamaan, kun ei
tämä tilanne ikinä selvinne." -- -- --

Eikä se selvennyt. Kiertyi kiertymistään yhä kummemmaksi. Tuli
yleislakko sakilaismellakoineen, murhineen, ryöstöineen katkaisten
kaikki suhteet ja sovintomahdollisuudet.

Sen näki kaikesta, että repeämä oli jo silloin korjaamaton. Se liikkui
kuin ilmassa, se mikä tuleva oli.

Alaluokkalaisetkin jo rupesivat pihisemään. Kun punakaartilaiset
lakkoviikolla heitä koulunovelta hätistelivät: "hajaantukaa,
hajaantukaa --" härnäsi muuan toisluokkalainen, vaaksanvartinen:
"Kuinka moneen alkutekijään?"

Ja suojeluskuntaan tuli miestä ja poikaa tulvimalla. Lyseolaiset
perustivat oman osastonsa, pidettiin tiheänpäähän harjoituksia, saatiin
terävämpi katsanto ja uljas ryhti. Täysmallisia sotilaita -- ilman
aseita! Sillä heidän käytettävinään oli niinkuin päällikölle
ilmotettiin: 1 haulikko, 4 revolveria, 2 kiikaria ja 10 polkupyörää.

"Kirotut ryssät", ärhenteli Poke kerrankin, "on niillä älyä, missä on.
Kerkesivät nekin aseet koota maasta, niin että ollaan ihan paljain
nyrkin. Meilläkin oli kaksi haulikkoa ja hieno kivääri. Kääntelepäs nyt
sitten käsissäsi tällaista lastenkamarin lelua, kun kerrankin tosi
tulee kyseeseen."

Hän lykkäsi halveksuen kädestään salonkikiväärin Partiolle, joka
vieressä odotti vuoroaan. He harjottivat tähtäämistä peilin edessä.
Partio tarttui "leluun" ja henkäisi syvään.

"Mitä taas haudot?"

"Sitä vaan, kun minulle ei suo rauhaa se ajatus, että jos ne omat
todella herjaantuvat ryssien mukaan, niinkuin sinä väität. Kenellä
meistä sitten on voimaa tähdätä, kun tietää omia olevan vihollisen
seassa. Eikä ole oikeuttakaan veljiään vastaan --"

"Hulluttelet. Omat ovat tällä puolen. Ken on rintaman toisella puolen,
on isänmaan petturi ja vihollinen. Selvä juttu."

"Niin, sinusta. Minä en voi ajatella --"

"Ole sitten ajattelematta, kunnes on aika toimia. Saatpa nähdä, että
miehen luonto silloin itsestään sanoo, tähtäätkö vai et." -- Pokella
oli silmä kovana.

Aina pyrki sanat sakomaan. Mutta kun se elämä oli kuin neuloilla
istumista. Joka aamu ensiksi vilahti mieleen: jokohan tänään? -- ja
illalla: huomennako sitten?

Poika rukat! Kevyet nuoruuden ilot karisivat heidän elämästään kilpaa
lehtiään varistavan kesän mukana. Heihin tuli jotain varhaiskypsää.
Katseen pohjalla asui syvä totisuus ja silmäkulmat olivat tiukoissa
rypyissä.

Sekin koulunkäynti rupesi tuntumaan niin turhalta ja tunneilla istuessa
tuli usein mieleen: mitä varten? Ja silloin ratsastivat ajatukset
kaikkiin taivaan tuuliin.

Mutta historian lehtori ymmärsi hyvin poikansa. Kerrankin, kun näytti
mahdottomalta saada yhtään tyydyttävää vastausta lohkeamaan luokasta,
sanoi hän kiivastumatta ja koruttomasti:

"Pojat, nyt minä sanon teille suoran sanan. Minä tiedän, että teidän on
vaikeata nykyisin keskittää ajatuksianne koulutyöhön, mutta
toistaiseksi on se teidän lähin velvollisuutenne. Oli kerran melkein
yhtä raskas ilma maassa kuin nytkin ja monet herkesivät toivomasta ja
toimimasta. Silloin sanoi vanha kunnon Lönnrotimme toisille: 'tehkää
työtä niinkauan kuin päivää on, tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä
tehdä.' -- Minä sanon nyt teille saman."

Luokka korjasi ryhtiään ja jännittäysi uuteen vireeseen. -- -- --

Samassa kuumeisessa odotuksessa meni vielä joulukin. Tammikuu alkoi
kallistua loppuunsa päin. Silloin Viipurissa leimahti. Se jännitti taas
hermot äärimmilleen. Kuiskailtiin öiseen aikaan junien kulettavan
suojeluskuntalaisia Viipuriin. Ilmassa väreili kiihkeä odotus --
epäämätön oire suurten tapausten edellä.

Arvo Partio kulki pikamarssissa koululle. Hän oli hätäisesti syönyt
päivällisensä ja laskenut ehtivänsä järjestää hoidossaan-olevan
kirjaston ennen toverikunnan kokouksen alkua. Kello ala-aulassa lähti
juuri nakuttelemaan viimeistä neljännestään ennen neljänlyöntiä. Runsas
tunti aikaa vielä, hyvin ehtisi valmiiksi.

Partio loikkasi pitkillä säärillään kolme, neljä porrasta kerralla ja
luikahti opettajahuoneen eteiseen ottaakseen kirjastohuoneen avaimen
avainkaapista.

Opettajahuoneen ovi oli raollaan. Kuului selvästi rehtorin huolestunut
ääni:

"Syksystä asti tässä on eletty selvissä sodan merkeissä. Nyt se on siis
alkanut. Ja minä kun viimeiseen asti uskoin rauhallisen ratkaisun
mahdollisuuteen."

Siihen jatkoi lujasti ja varmasti toinen ääni -- se oli historian
lehtorin -- "Jokaisen kansan on itsensä maksettava vapautensa lunnaat.
Nyt on meidän vuoromme. Ilmaiseksi ei mikään kansa ole itsenäisyyttään
saanut."

"Niinpä niinkin. Nyt se on siis alkanut", sanoi rehtori vielä
raskaammin, johon toinen lisäsi:

"Niin -- peruuttamattomasti. Yöllä lähtevät täkäläiset."

Arvo Partio oli seisonut kuin kiinni naulittuna. Sitten hän työntyi
ulos ovesta, kulki kuin juopunut horjahdellen kirjastohuoneeseen, veti
vapisevin käsin oven perässään kiinni ja seisahtui keskilattialle.

Nyt se on siis alkanut!

Häntä pyörrytti, puistatti vilu. Sitten kihahti hikeen otsa, suonet
takoivat ohimoilla, ja veri kohisi tulivirtana suonissa.

Nyt se on siis alkanut!

Ei osannut selvästi ajatella, mitä se oikein sisälsi. Sen vain tunsi,
että niissä rehtorin sanoissa soi kuin sotatorvien kaukainen kumu ja
suvun ja isänmaan kutsu. Sen tunsi, että se ratkaisuaan odottava suuri
kysymys oli nyt tullut ja laskenut raudanraskaan kätensä hänen
hartioilleen. Tuntui kuin ei saisi kääntyä, ei hengähtää, ennenkuin
vastaisi siihen kysymykseen.

Hän heittäysi tuolille pöydän ääreen. Siinä oli lehti. Hermostuneesti
hän sitä käänteli, katse harhaili ajatuksettomana palstoja ja nauliutui
lopulta seuraavaan otsikkoon:

"Petomaista julmuutta. Punaryssät ampuneet vaimon, joka haavoissaan
synnytti lapsen."

Poika kimposi seisoalleen. Hän oli niitä, joilla ritarillisuus on
veressä alkuperäisinä jaloina vaistoina.

Jos se olisi sinun äitisi -- sanoi ääni hänen sielussaan.

Niin minä -- kädet puristuivat nyrkkiin, niin että koski lihaksiin. Hän
kulki raivostuneena edestakaisin.

"Niin ei saa tapahtua. Se on väärin. Se on väärin." -- Hän puhui
kiihdyksissään ääneen ja tuskallisena katseli kylmänkirkasta
iltataivasta kuin vedoten korkeampaan oikeuteen.

"Hyvä Jumala, niin ei saa tapahtua."

Kuka estää? -- Rautainen käsi laskeutui yhä raskaammin hänen
olkapäälleen. Hänen sydämensä ovelle kolkutettiin.

Hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan. Katse sattumalta hipaisi voimakasta
rannetta, jossa sinervät suonet risteilivät, tykyttivät. Voima sykki
niissä, nuori, terve voima.

Ellet sinä, niin ken? -- jatkoi ääni sisältä. -- Tai annatko siis
omasta puolestasi niin tapahtua, koska sinulle on raskasta ja vaikeata
sitä vastustaa. Sinä ymmärrät sen vääräksi, ellet voimakkaasti nouse
sitä vastaan, niin silloinhan siis kohdaltasi siihen myönnyt, alistut.
-- Eikö puolustautuminen täten ole velvollisuus?

-- Mutta veljiä vastaan?

-- On eri asia _rangaista_ ja _kostaa_. Eikö rankaise jumalallinen ja
inhimillinen lakikin? Ellet vastusta vääryyttä, suostut vääryyteen.
Oikea mies kammoksuu vääryyttä enemmän kuin verta. Muita teitä ei ole.

Nuori poika seisoi sinä hetkenä silmä silmää vasten elämän ankarimman
lain edessä, omantuntonsa, Jumalansa edessä, seisoi kaunis vaalea pää
kumarruksissa ja sydän tuskasta vavahdellen. Hän oli sellainen, joka
muodosti vakaumuksensa totta tehden.

Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja astui ikkunan luo, valaisi,
iltarusko kauniisti avointa otsaa ja syvänpuhtaita pojankasvoja; niillä
kuvastui jalon päätöksen tyyneys.

Tässä olen -- sanoi hänen ritarinsydämensä.

Kello helähti jossain.

Mitä? -- Pojan katse harhaili kirjarivejä. Hänenhän piti järjestää ne.
Tosiaankin!

Ajatus kulki nyt niin oudon selkeänä ja salamannopeana. Hän aivan kuin
kerralla näki ja tajusi kaiken, mitä tilanne kysyi. Ja uusi sisäinen
käyttövoima jännitti hänet kuin uuteen vireeseen.

Kaikki on jätettävä kunnossa jälkeensä -- selvisi ensiksi. Toverikunnan
tilit? rupesi hän muistuttelemaan. -- Selvät ne on, päiväämättä vain.
Sehän on pian tehty. -- "Luonnon ystäväin" vuosikertomus -- valmiina
sekin. Omat tilit. -- Olenkohan kenelle velkaa? koetti muistella, mutta
ei muistanut mitään sellaista.

Kirje kotiin -- voi niin, vastaus ei enää häntä tavottaisi. Täältä
nimittäin.

Ei pidä ajatella, toimia vain, huomaa hän sitten parhaaksi ja alkaa
riuskasti liikkuen asetella kirjoja hyllylle pöydältä.

Toisluokkalaiset ne aina käyvät sillä rytäkällä. Siinä hetkessä pitäisi
kaikille olla. -- "Valkoisen miehen jalka" -- "Ensimäiset ihmiset
kuussa" -- "Musta Kotka." -- Niillä sitä pitää aina olla kuta
jännittävämpää, hymyilee kirjastonhoitaja.

"Välskärin kertomukset." -- Mieltä hiipoo niin oudosti, kun sen asettaa
hyllylle. Poikavuosien muistot ja unelmat tulvahtavat sieltä tuoreina
vastaan.

Isien teillä -- välähtää salamankirkkaana mielessä. Ei hän tiedä
oikein, mitä siihen sisällyttää, mutta vaistomaisesti henkäisee
syvempään korkean rinnan täydeltä.

Selvä on.

Arvo Partio seisoo käsi ovenrivalla ja silmäilee ympäri huoneen
selittämättömin tuntein. Sitten hän aukaisee oven ja sulkiessaan sen
jälkeensä, tuntee, että sisälle jäi _poika_, ulos astui _mies_.

Sellaisina aikoina kypsytään nopeasti.

       *       *       *       *       *

Lehtori Kaatrakoski ja Arvo Partio kulkivat äänettöminä asemalle päin
autiota öistä katua. Perässä taarusti Heikki veli happamena
nieleskellen kyyneleitään. Hän ärhenteli ja hiljaisessa mielessään
kaiken aikaa sätti vanhempaa veljeä.

Mokomakin ampuja! Minä kun viime syksynäkin ammuin jäniksen, ennenkuin
se ehti saada edes hanan vireeseen. Sellainen on likinäköinenkin vielä.
Mitä se siellä sodassa näkee, mihin tähtää -- ähä -- ähä --

Heikki kulki ja potki saappaan kärellä helähtelevää jäänsirpaletta. Se
vähän kuin lauhdutti. Kaiken iltaa hän oli mököttänyt puhumattomana,
maannut vatsallaan nenä litteänä tyynyssä ja siihen purrut ja itkenyt
nuoren sielunsa ensimäisen suuren katkeruuden ja loukatun
miehenylpeytensä.

Pitäähän olla minkälaisia -- ähä -- ähä -- kun ei ijän tähden oteta,
vaikka on kymmenesti parempi ampuja kuin Arvo ja monet muut
konventtilaiset. Lienevätkö kaikki edes pyssyä kädessään käyttäneet?
Vielähän ne -- paperinallipyssyä ehkä. Jos hän olisi päällikkö, niin
hän panisi jokaisen kokeiksi ampumaan, että osaako vai ei. Jos ei
osaisi, niin mars kotiin vain, vaikka olisi miten pitkä mies.

Askeleet kajahtavat niin oudosti yön hiljaisuudessa. Edessä kulkee joku
kiireessä tahdissa. Takaa kuuluu hillittyä puheen sorinaa. Oli siis
muitakin -- niin, tietysti oli. Ketähän kaikkia?

Asema on puolipimeä. Siellä vilisee miestä solkenaan. Kuuluu
matalaäänistä puhetta, joku yskii. On tiukka pakkanen.

Arvoa nyäistään olasta.

"Kuka?" -- On mahdotonta tuntea kasvoja syvälle vedetyn lakin reunan
alta.

"Minä vaan", sanoo alakuloinen ääni. "Iso-Jukka. Vai läksit --"

"En. Hävettää niin, etten saa silmiin katsottua rehellistä miestä tämän
koommin. Minä puhuin isän kanssa. Eihän hän oikeastaan kiellä. Sanoo
sen puhtaasti omantunnon asiaksi. Mutta se äidin sydänvika. -- En voi
lähteä eikä luonto anna jäädä." -- Ääni tärähtelee.

"Sinä jäät. Uskotko, minusta se juuri on tällä hetkellä miehekkäintä --
se kun on vaikeinta -- ja toisekseen, jos tätä jatkuu, tottuu äitisi
pian siihen ajatukseen ja ottaa tyynemmin asiat. Tulet sitten."

-- Arvon äänessä on niin miehekkään vakuuttava sävy. Se on saanut
sellaisen kauniin metallisen kaiun tänä iltana.

"Olkoon sitten", huoahtaa toinen keventyneenä, "kun ette te vaan
jääneet siihen luuloon --"

"Heipä hei!"

"Seikku -- sinäkin."

"Kukas sitten" -- ja kiihkeänä kuiskauksena: "Minullahan on se
kunniavelka lyhennettävänä." -- Arvo puristaa lujasti hänen kättään.

"Nyt ne lähtevät, Arvo, Arvo", hätäilee Heikki veli.

"Jumalan haltuun pojat", hyvästelee lehtori Kaatrakoski. -- "Pysykäähän
miehinä paikallanne."

"Ei hätää. Tässä joukossa ei ole yhtään pelkuria eikä yhtään petturia."
-- Poke se jo intoilee siellä päällimäisenä.

"No, mutta päästähän toki, Heikki. Juna lähtee."

-- Arvo koettaa hellävaroen irrottaa Heikkiä, joka on tarrautunut hänen
nutunhihaansa ja siinä tuhisee itkua hieroen. Vasta hellittää, kun
lehtori supaisee korvaan:

"Pitäähän meidän osata miehinä jäädä, kun nuo osaavat miehinä lähteä."

Ja sitten lähtee juna liikkeelle niin oudon hiljaa. Jyskyttelee,
jyskyttelee, ensin verkalleen, sitten kiihtyvässä tahdissa ja
puhaltaupi viimein vinhaan juoksuun läpi lumisen metsän, ohi
nukkuvien kylien ja pimeiden asemien kohti uusia vaiheita, ennen
aavistamattomia --

Mutta asemalla Heikki veli rukka, jonka itsetunto ja ampujamaine oli
saanut niin kovan kolauksen, itkeä tuhersi jo ihan rehellisesti paksuun
villakintaaseensa. Niisti ja nikotteli ja taas itki ja itkunsa lomassa
toimitti:

"Pääsipäs sinne sekin toisen lu-ho-kan -- yhyy -- Ko-ikkalainenkin. Se
meni sieltä junan toiselta puolelta. Sanoi menevänsä -- yhyy --
pe-he-henkin alle piiloon, etteivät näe, kun sen enokin oli samassa
ju-hu-hunassaa --" ja sitten pääsi itku ihan valtoinaan.

Lehtori otti häntä sydämellisesti olkapäistä ja käännytti kotiinpäin
puhellen siitä, mitenkä oli välttämätöntä, että rintaman tälle
puolenkin jäisi reippaita poikia vartiopalvelukseen, viestinviejiksi ja
muuhun sellaiseen.

Siitä Heikki jo vähän tyyntyi ja leppyi. Kerran vielä niisti
perinpohjin, sitten vain enää nikotteli ja väliin huokasi -- syvään ja
haikeasti.

Kirpakka yötuuli pani jouduttamaan tahtia. Se jo kokoili kinosten
harjalta untuvankevyistä pakkaslunta ja lennätti pyrynä ilmaan. Teki
tuiskua. Tähdet tuikkivat terävinä pilkkuina.

"Koleapa tuli matkailma", sanoi lehtori pistäen avaimen lukkoon. Ovi
kolahti kiinni heidän jälkeensä.

Yötuuli yksinään huhahteli pitkin hiljaista katua ja isoissa
vaahterissa ikkunain alla.



KOMPPANIA SAA TULIKASTEENSA.


Viisi päivääkö vasta!

Päivät ja yöt ovat sulaneet toisiinsa yhdeksi sikermäksi, kirjavaksi
kuva- ja ajatussarjaksi, jonka polttopisteenä on: Viipuriin, Viipuriin!

On pysähdytty eräälle suurehkolle asemalle rautateiden risteykseen
odottamaan, mitä viestejä ja määräyksiä tulisi Viipurista ja samalla
järjestäytymään ja täydentämään varuksia.

Tarpeen se onkin.

Miestä on kertynyt jo sadan maille ja maakunnasta tulee uusia joka
päivä. Innostus on kielin kertomaton, mutta varustukset ylen heikot.
Aseita ei tullessa ole kuin aniharvoilla, nekin haulikoita ja
revolvereja parhaastaan. Joku onnellinen komeilee "mauser" vyöllään.
Vaatetus on kaikkea muuta kuin talviseen partioon lähteneillä. Yhtä
vähän on huomattu eväitä varata.

"Näkee sen, että silkkoja sivilistejä tässä nyt on 'ambumisen doimesa.'
Annahan jääkärit näkisivät", naureskelee Poke.

Sitten järjestetään komppania joukkueihin ja ryhmiin, joka miehelle
annetaan lumivaippa, lakinsuojus ja kotitekoinen reppu. Ne siunatut
tavarat tipahtavat kuin suoraan taivaasta. Oman kaupungin naiset ovat
käden käänteessä ne kyhänneet ja lähettäneet perässä. Samassa
lähetyksessä on tullut -- hurraa! -- aseita. Oikeita kiväärejä!

Miehestä mieheen kerrotaan innostuneina, miten maalaiskunnan sekä
kaupungin suojeluskunta oli eräänä iltana hälyytetty koolle, yhdellä
sivalluksella vallattu työväen talo ja takavarikoitu punaryssien aseet,
joita ne kaiken päivää olivat asemalta voitonriemuisin virnistyksin
hilanneet talolleen.

Oikea kivääri! Siitä kulki kuin sähkövirta, kiihkeä, sytyttävä pitkin
suonia. Mieli karskistui.

Sitten alkaa tulla viestejä. Viipuri kokonaan punaryssien hallussa. Ne
jo purkautuvat maaseudulle ottamaan haltuunsa rautatien ja radan
varret. -- Eräällä asemalla ollut tuima taistelu. Pietarista päin
tuleva panssarijuna pysäytetty. -- Haavottuneita, kaatuneita. Mainitaan
tutut nimet. Ah!

Odotus pingottuu sietämättömäksi. Kunpa laukeisi liikkeeseen edes.

Eteenpäin, mars!

Käsky tulee eräänä kosteansumuisena iltana. Taas junaan ja pysähtymättä
huristetaan tähdettömässä yössä, kunnes seisahdutaan eräällä asemalla.
Se on viimeinen mahdollinen. Seuraava on jo peruuttamattomasti
punaisten hallussa.

"Kaksi ensimäistä ryhmää ketjuun, kolmas ja neljäs kenttävahtiin.
Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään
punaryssiä. Vuorot vaihtuvat aamulla kuudelta."

Sellainen on komennus.

Määrätyt lähtevät suoraan junasta marssimaan rataa pitkin
vahtipaikoilleen. Arvo ja Seikku kulkevat etumaisina, heidän takanaan
Poke ja Paunu. Tuntuu hyvältä olla näin yhdessä ensimäisellä matkalla.

Sataa tihuuttaa vasten silmiä. On ollut niin leutoa viime päivinä.
Kosteus tuntuu imeytyvän vaatteissa yhä sisemmä. Radalla on vettä ja
lumihyyhmää nilkkoja myöten.

"Suittipa tänne ottaa huovikkaita. Kotona pakottivat panemaan nämä, kun
oli lähtiessä sellaiset pakkaset. Nyt saa tarpoa märin jaloin ties
miten kauan", pahottelee joku takana.

Sitten on hiljaista. Ei puhe oikein tahdo sujua. Pilkkopimeässä kuuluu
vain jalan kapse ja veden lotina. Poke takana yltyy viheltämään
"Porilaisten marssia." Se hieman kuin lieventää jännitystä.

Parin kilometrin päässä poiketaan radalta vasemmalle, kohotaan jotain
rinnemaata, kahlataan syvässä lumessa ja hajaannutaan ketjuun
määräyksen mukaan neljänkymmenen metrin välimatkoille.

Sitten on jokainen yksin lumikuopassaan -- ajatuksineen. Kädet tiukasti
puristavat kiväärin perää ja silmät tuijottavat pimeään yöhön. --
"Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään
punaisia."

Kas nyt! -- Kädet puristuvat suonenvedontapaisesti kivääriin. -- Mikä
siellä liikkuu? Jokohan pamautan. -- Mustia varjoja häilähtelee --
yksi, kaksi, kolme -- tulevat lähemmäksi, häviävät.

Kiihtyneen mielikuvituksen luomia harhakuvia vain.

Sitten rupeaa kuulumaan askeleita kuin kahlaisi joku syvässä lumessa.
Humahdus -- nyt se kaatui.

Taas tarraavat vapisevat kädet kivääriin --

Ei, oliko se vain lumi, joka pudota humahtelee puista. -- Nyt varmasti
liikkuu -- vedetään jotakin, jotain raskasta -- Uusi voimakas
humahdus --

Ah, lunta vain taaskin. Lähellä on varmaan jokin rakennus, jonka
katolta lumivyöryt putoilevat. Sen räystäistä tipahtelee vesi ja
synnyttää omituisen takovan äänen, joka kuulostaa luonnottoman kovalta
syvässä hiljaisuudessa.

Korvissa soi kuin kulkisi telefoonilankaverkko läpi pään ja silmäkulmia
kivistää alituinen tuijottaminen pimeyteen, joka on täynnä --

Mitä? Pelkäänkö minä? kysyy Arvo Partio itseltään. Eikä saa selville,
onko se pelkoa tai muuten jännityksestä, tilanteen outoudesta ja
yksinäisyydestä syntynyt kaameuden tuntu, joka valtaa mielen.

Mitähän kello on? Hän kopeloi tulitikkuja, mutta muistaa samassa, ettei
tulta saa ottaa. Kylmä kosteus on tunkeutunut ihoon asti. Alkaa
puistattaa. Jaloista vetää suonta. -- Kun voisi nousta kävelemään edes.
Jäsenet puutuvat vatsallaan maaten ja käsivarsia pistelee kuin
tuhansilla neuloilla.

Tämä siis on sota.

Kestetään. Eihän tämä oikeastaan mitään vaikeata olekaan. Pitää koettaa
ajatella jotain muuta. -- Ajatus ajaa toistaan kiitäen ja myllertäen
kuin pilvet tuulisella taivaalla. Kuin itsestään lähtee sitten
noutamaan määrättyä uomaa, hakemaan yhtymäkohtia tilanteelle ja
mielialalle.

Mielikuvitus pyörittää, pyörittää rullaansa... Avartuu eteen Napuen
luminen lakeus, sen yllä kirpeänkylmä helmikuun taivas. Lakeudella
Suomen armeija: rääsyisiä miehiä ja poikia lumessa seisten. Nutun
liepeillä pitelevät kiväärin perää. Paljaita käsiä polttaa kuin
tulella... Uusi kuva. Myrskyinen uudenvuodenyö Norjan tuntureilla.
Lumeen hautautuvat Suomen armeijan tähteet.

Ah -- se oli sentään toista. Ei enää tunnu kylmävän.

Onkohan tässäkin paikassa joku ennen minua vartiopalvelustaan
isänmaalle tehnyt? -- tulee sitten mieleen. -- Ehkä muinoin joku
Viipurin lukiolainen. Ja tuleeko vastaisuudessa taas joku toinen
Karjalan poika? --

Siitä avautuvat ihmeelliset, loppumattoman avarat näkölinjat taakse ja
eteenpäin, menneiden vuosisatain hämärään, syntymättömien vuosisatain
vastaisuuteen. -- Minä tässä kuin renkaana välillä, renkaana
äärettömässä ketjussa, joka sitoo toisiinsa suvun menneisyyden ja
tulevaisuuden. Tällä vasemmallani pitelen kädestä jotakin tuntematonta
mennyttä, oikeani ojennan toiselle tuntemattomalle vastaisuuteen. Ken
hellittää otteensa, sen kohdalta ketju murtuu. Kaikki vartiossa kukin
omalla paikallansa -- isien teillä --

Arvo Partion ei ole enää kylmä eikä nälkä, hän ei ole enää yksin.

Ääniä kuuluu ja askeleita.

"Tunnussana!" -- helähtää ryhmäpäällikön ääni.

"Viipuri."

Omia miehiä kenttävahdista. Tulivat vaihtamaan vuoroa.

"Me olemme märkiä kuin sammakot. Onko mökki edes lämmin?"

"Kuin sauna. Kyllä tarkenette."

Aletaan hapuilla pimeässä mökkiä kohti.

"Kuules, jospa jäätäisi. Entä ne hyvinkin sillä aikaa jo tulevat."

"Ketkä ne?"

"Ryssätpä." -- Pieni Koikkalainen pitelee Pokea nutun hihasta.

"Etkö vielä saanut tarpeeksesi. Niinhän sinä olet kuin märkä kinnas
koko mies."

"Ei, mutta kun minä olin ihan kuulevinani niiden posmotusta."

"Älä hupsi. Lämmittelemään nyt vain siitä. Vielä sinä niitä kerkiät
tarpeeksesi katsella."

Eikä Koikkalainen enää intä, perästä tulla piipertää. Se on pieni
tummasilmäinen poikaviikari, vikkelä kuin kärppä.

Mökin ovesta löyhähtää miellyttävä lämmin. Uunissa palaa tuli.
Nurkkasängyssä kuorsaa mies, mökin isäntä arvattavasti.

"No, kuivaahan tässä kolmeen tuntiin edes hieman pinnalta" --
hyvittelee joku. Kilvan pyritään ryhmittymään uunin ympärille.

Pieni Koikkalainen laskee reppunsa lattialle ja istahtaa sen päälle
selkä uuniin nojaten.

"Niin on lämmin", sanoo ihastuneena ja haukottelee. -- "Ollapa vielä
voileipä."

"Tuosta saat korpun. Me muut panemme tupakaksi."

Hetken perästä, kun Poke uudelleen virittää savukkeensa, sanoo hän:

"Katsokaas tuota. Se upposi kuin kivi pohjaan." -- Hän valaisee
tulitikulla Koikkalaista.

"Elähän, umpiunessa jo." -- Pyöreäposkinen pää on kallistunut olkaa
vasten. Pieni uljas soturi kenttävartiossa nukkuu kädessä
korpunpuolikas -- piittaamatta hiventäkään ankarasta sotakomennosta.

"Antaa sen maata. Mitäs, kolmetoistavuotias, lapsihan se sellainen
peukaloinen on", sanoo ryhmäpäällikkö. Ja Poke ottaa väkeville
käsivarsilleen pienen nukahtaneen kenttävahdin ja kantaa nurkkasänkyyn
torpan miehen viereen. Poika ei siirrosta tiedä tuon taivaallista.

Siinä he sitten tupakoivat ja "turisevat" minkä mitäkin. Niin kuluvat
verkalleen aamuyön tunnit. Himmeä päivänsalo jo kurkistelee sisään
pienestä neliruutuisesta ikkunasta, joka on mennyt huurteeseen. Ulkona
alkaa pakastaa.

Kuuluu askelten kopinaa.

"Vahdin muutos. Nyt asemalle syömään ja nukkumaan. Kahdeltatoista alkaa
taas meidän vuoromme", sanoo ryhmäpäällikkö. Hän tarttuu Koikkalaiseen,
joka hievahtamatta on nukkunut sikeää lapsenunta ja kantaa hänet
takaisin reppunsa päälle. Siinä poika herää, hieroo pieniä kasvojaan,
katselee ensin tajuamatta ympärilleen kummastelevin pyörein
lapsensilmin. Sitten kapsahtaa pystyyn.

"Taisin nukkua", sanoo hän ilmeisesti nolona.

"Ei kun pienet torkut vain otit", hyrähtää ystävällisesti
ryhmäpäällikkö. -- Kaikista tuntuu niin somalta huolehtia hänestä ja
pitää hieman hyvänä sellaista "Peukaloista."

Kun aamuhämärässä marssittiin rataa pitkin asemalle, laski Arvo kätensä
Poken olalle:

"Kuules, mitä sinä mietit ketjussa maatessasi?"

"Mitäpä siinä miettimään kerkesi, kun silmä kovana ja korvat hörössä
piti joka suunnalle kurkkailla. Mistä niitä pahuuksia tiesi, vaikka
olisivat selkäpuolelta yrittäneet. -- Katsos, minä en mieti koskaan
muuta kuin mitä juuri sillä hetkellä kysytään." -- Poke lykkäsi
poikamaisesti lakkinsa takaraivolle ja pisti tupakan.

Arvo katseli häntä syrjästä, hänen viisasta avonaista otsaansa ja
raikkaita kasvojaan. -- Miten hän muistuttikin sisartaan. -- Kaikki
Pokessa oli niin merkillisen selkeätä ja mutkatonta. Hän ajatteli ja
päätti aina kuin lyhintä oikotietä osumatta siltä harhaan. Ja
jyrkkyydessäänkin oli hän lahjomattoman oikeudenmukainen -- heidän
tulisieluinen "rikkitikkunsa."

Silloin katsahti Pokekin Arvoon, nyökkäsi hymyillen takaisin, läimäytti
häntä reilusti olalle:

"Niinpä niin, veliseni", ja siten he kulkivat olka olkaa vasten koko
matkan.

"Eihän tämä mitään oikeata sotaa olekaan, kun ei yhtään ammuta", kuuluu
Peukaloinen -- Koikkalainen kantaa jo virallisestikin sitä nimeä --
toisille valittelevan.

"Maltahan, ukkoseni. Taitavat korvasi vielä toisenkin kerran tilliä
laulaa", lohduttelee ryhmäpäällikkö.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä se "oikea sota" sitten vasta tapansa näytti.

Ensimäinen ja toinen ryhmä makasi kylmällä asemahuoneen lattialla
kivenraskaassa unessa, kun päivystäjä alkoi kopistella heitä hereille.

Se oli raskasta heräämistä. Silmäluomet olivat kuin tahmassa, nenä
tukossa, niin että henki vain hiukan pihisi sitä tietä, pakotti päätä
ja joka jäsentä kylmän ja kovan makuusijan jäleltä ja kurkussa pisteli
kuin neuloilla. Vaatteet tuntuivat kosteilta entisestään.

"Kun tästä pääsisi voiteeseen", Poke venytteli pitkään.

Ja "voidetta" tuli sillä kertaa. Komppanianpäällikkö ilmestyi ovelle ja
sanoi hätäisesti:

"Hei pojat, pystyyn, pystyyn! Hyökkäys on odotettavissa. Kun
näyttäytyvät, on heti lähetettävä sana tänne. Kukaan ei saa ampua,
ennenkuin vihollinen on alhaalla niityllä." -- Hän meni menojaan.

Pieni vaaksanvartinen oli pystyssä kuin raketti, eivätkä toisetkaan
siekailleet. Ja muutama minuutti senjälkeen jo rientoaskelin kuljettiin
taas rataa silmät pälyillen joka suunnalle. Päässä soi taasen
"telefoonilankaverkko" ja henki kulki pihisemällä sieraimista.

Mutta Peukaloista ei vaivaa nuha eikä päänsärky. Etumaisena mennä
viilettää. Taitaisi mieleensä nähden vaikka kuperkeikan heittää.

Jo lähestytään ketjua. "Kuuluuko mitä?"

"Ei kuin rauhaa. Vaan pitäkäähän silmällä metsänrantaa tuolla. Sieltä
se tulee, mikä tullakseen."

Vaihdutaan asemiin. Seutu on kivikkorinnettä, jossa kivet ja kannot
palvelevat erinomaisina suojuksina. Alhaalla avautuu parinsadan metrin
levyinen niitty, vastapäätä metsäinen rinne.

Katseet nauliutuvat heti sinne vastapäiseen mäkeen, niin että aluksi
tuskin huomaa mitään muuta ympärillään. Arvo Partio, kotiuduttuaan
hieman tilanteeseen huomaa siten polvistuneensa lantatunkion suojaan
aivan erään torpan pihamaalla. Lähellä läävän nurkissa kuukkii joitakin
ja Poke on uskoutunut halkopinon turviin Peukaloisineen. Niistä on jo
tullut ylimmät ystävät.

"Tulevat", sohahtaa läävän nurkalta, ja silmät nauliutuvat taas sinne
puolelle. Siinä, missä metsä loppuu ja peltoaukeama alkaa, liikkuu
mustia olennoita hiihtäen. Ne pyrkivät oikealle.

"Vetävät ketjunsa pään rataa kohti", tiedottaa Partio lantapatterinsa
takaa.

"Eläs, ryssän pahuuksia ovat. Näetkö, miten sinellin helmat lepattavat
tuulessa ja niin hiihtävät kuin ensi kertaa suksilla olisivat. -- Minä
ammun --" kuiskailee Poke kiihkeänä.

"Elä, ei ole lupa, ennenkuin ovat alhaalla."

Mustia olennoita alkaa ryömiä metsärinteessä yhtenä vilinänä. --
Sydänalaa kouraisee niin kummasti ja hermoja pitkin kulkee kuin
jääkylmän sormen sively.

"Ammutaan pojat."

"Minä pamautan."

"Elähän", kieltelee Partio.

Pamahti. Hermosto on niin lujimmilleen jännitetty, ettei enää voinut
pidättäytyä. Ja kuin siitä sähköttyneenä alkaa vastapuolelta oikea
kuulasade.

Fiuu, fiuu -- panee ilmassa. Fiuu -- fiuu --. Niitä lentää kuin
mehiläisiä parveilun aikana. Ne hyrisevät ympäri lantatunkion,
räiskähtelevät halkopinon raoissa ja sivuavat kiviä ikäänkuin tietäen
juuri niiden takaa etsiä maaliaan.

Tältä puolen vastataan tuleen, vaikka ei yhtä kiivaasti. Selittänevätkö
ne sen epävarmuudeksi, peloksi tai vastustuskyvyn heikkoudeksi, koska
venäläisvoittoinen ääni huutaa:

"Anjttautukaa --"

Raikuva yhteislaukaus oli poikien vastaus. Ja siihen laukaukseen
ikäänkuin purkautui ensi hetken pingottunut mieliala ja nyt paloi
suonissa taistelunhalu. Pojat olivat päässeet lämpenemään ja hyvätuuli
palasi.

Arvo Partio silmäsi pitkin ketjua, näki loistavia silmiä, jotka kotkan
terävyydellä tähysivät eteensä, näki poskia, joilla paloi punaiset
täplät -- suomalaisia poikia, silmä silmää vasten perivihollisensa
kanssa -- kuin Viipurin lukiolaiset muinoin. Emme tahdo olla heitä
huonompia! -- leimahtaa sytyttävä ajatus, ja kivääri poskella
pamahtelee yhä taajempaan.

Ei se ole raakaa kostonhimoa, se mikä hehkuu silmissä ja kulkee
sähkövirtana suonia pitkin kivääriin, se on hyvitystään vaativan
loukatun oikeudentunnon, se on isiltä perityn sydämeen patoutuneen
katkeruuden purkautumista.

"Sana asemalle. Kuka lähtee sitä viemään!" muistaa ryhmäpäällikkö.

"Minä", pienoinen vaaksanvartinen hyppää terhakkana pystyyn lämpimin
punottavin poskin. -- "Minä vien", sanoo uudelleen vakuuttavasti.

"Peukaloinen, pysy ryömälläsi, kyllä sinut kuulat vähemmälläkin
löytävät."

Mutta Peukaloinen jo viilettää asemalle päin. Fiuu -- fiuu -- ujeltavat
kuulat hänen kantapäillään ja tyssähtelevät lumeen, niin että pyryää.
Peukaloinen vain livistää kuin hippasilla hilpeiden toverien kanssa.

"Sellainen tenava. Eipä mokomassa vielä uskoisi sisua sikäli löytyvän"
-- ihmettelee joku ääneen.

Pauketta jatkuu. Sitten saapuvat pojat asemalta. Kiväärin räiske on ne
viestittäkin jalkeille hälyyttänyt. Kukin saa toverin viereensä.

"Onpaan tämä mies paikan löytänä", sanoo se, joka tulee Arvon viereen,
virkkusilmäinen lyseolainen jostain Savon puolelta.

"Tule vain, minä tätä siunattua patteriani jo olen tunnin syleillyt",
nauraa Arvo vastaan.

Ammunta on kiihtynyt korvia huumaavaksi. Vihollisen puolella on
huomattu lisäväen tulo, koska eivät enää yritäkään ryömiä alas
niitylle, päinvastoin matavat nyt ylemmä rinteelle kivien ja puiden
suojaan. Ampuvat vimmatusti osumatta kertaakaan. Onkin melkein
mahdotonta lumesta erottaa valkopukuisia poikia.

Ei enää tunnu edes oudolta tämä leikki. Unohtuu vallan, että tuo
vinkuminen ilmassa on kolkon viikatemiehen säilän viuhketta. Tekee
mieli juttusille ja lyhyinä lomahetkinä kerrytään lähettyviltä yksiin,
toiset ryömien, uskalikot juosten. Lantatunkion takana on iloinen
seurue koolla. Juttu luistaa rentonaan. Siinä on koulupoikia kolmesta
kaupungista. Onpa somaa tehdä tuttavuutta näissä tiloin.

Ta-ta-ta --.

Mitä se oli? He hätkähtävät silmäten toisiaan. Joku kalpenee outoa
ääntä.

Ta-ta-ta --.

"Kuularuisku", keksii eräs.

"Se se varmaan on. Herja, miten ilkeä-ääninen."

"Mutta mitä ne tuolla?"

"Missä, missä?"

"Tuolla alhaalla radalla. Dresiina siellä on ja siinä kolme, ei, neljä
leveähelmaista häärää."

"Tännepäin tulevat."

"Peijakkaat -- kuularuisku niillä siinä on. Aikooko ne --?"

"Sitä kohti pojat! Yhtaikaa -- yks, kaks, kolme!" -- Ja viisi kivääriä
sylkäisee äkäisesti siihen suuntaan. Jo huomaavat toisetkin, ja pian
ovat ryssät keskellä murhaavaa ristitulta.

"Ähä -- jo tipahti yksi", kuuluu räiskeen lomasta riemuitseva helakka
pojanääni.

"Toinen -- hurraa! Näittekö, näittekö!"

"Takaisin yrittävät. Kuumottaako korvia? Tuoss' on lisää."

Kolmas tuuskahtaa selälleen pää edellä radan viereen. Ainoa eloon
jäänyt ponnistelee kuin henkensä edestä päästäkseen piiloon suojaavan
kallioleikkauksen taa. Häntä saattaa luotituisku ja huudot: "Terveisiä
Iivanoille Suomen pojilta!" "Tällaisia poikia meillä on!" riemuitsee
ylinnä Peukaloisen kimakka ääni. -- Vaan hetkisen perästä ei naurata.

"Sattui, ai ai" -- kuuluu takaa. Ja torpan portailla istuu kalpea
heiveröinen poika päätään pidellen.

"Mikä sinulle tuli? -- Mitä sinä sieltä?" -- Toiset ryömivät hänen
luokseen.

"Juomaan olisin mennyt. Jo vuotaa, ai, ai. -- Mihin lie käynyt?" -- Hän
ojentaa kättään heihin päin. Siinä palaa punainen veriläikkä. Ja kun
lakki kohotetaan päästä, hulvahtaa sieltä kokonainen verivirta ja punaa
valkean lumivaipan. -- Ensimäiset veriläikät. -- Sitä on ilkeä katsella
oudokseltaan. Pojat ovat totisia. Mutta neuvokas Poke on jo repinyt
nenäliinansa ja tukkii sillä haavaa.

"Ei hätää", lohduttelee hän. "Naarmu vain. Pikkusen on pääkuortasi
pinnalta kyntänyt. Vaan toimittauduhan asemalle sidottavaksi. Koetas,
pitävätkö polvesi. -- No hei, niinhän sinä seisot kuin ehjä mies.
Taidat sentään saattajan tarvita."

"Kyllä minä vien" -- tarjoutuu eräs haavottuneen tovereista. He
häviävät pian alamäkeen.

Tulee hämärä. Mutta taivas on selkeä ja tähdet syttyvät yksitellen.
Siitä tulee yöksi kireä pakkanen. Alkaa jo värisyttää märissä
vaatteissa. Ammunta on laimeampaa.

"Partio" se on ryhmäpäällikön ääni -- "ottakaa pari miestä mukaanne ja
hiihtäkää metsiä myöten etelään päin ottamaan selkoa, yrittävätkö ne
ehkä saartoliikettä sieltä käsin."

"Ymmärrän, herra kapteeni." -- Partio kiepsahtaa mielissään pystyyn ja
huutaa Pokea ja Koikkalaista halkopinon raosta. Alhaalta radalta
siepataan sukset ja sitten painutaan voimakkain lykkäyksin pimenevään
metsään.

"Tämä se taas verryttää puutuneet jäsenet", hyvittelee Poke.

Mutta harkitseva Partio neuvoo:

"Hiihdä sinä enemmän oikealle. Jätetään tämä Peukaloinen keskeen. Minä
painun tänne vasempaan. Pidämme kymmenen metrin välimatkan."

He pyrkivät juuri etääntymään toisistaan, kun kuuluu kumea jyrähdys --
sitten pitkä ujeltava ääni, joka salamannopeudella lähestyy, kiitää yli
-- ja sitten vavahtaa säikäyksestä koko vuorenrinne.

"Tykki", sanoo Poke -- "koko juhlallinen däräys joka tapauksessa." --
Vaan hänenkin äänessään on kieltämättä hieman juhlallinen sävy.

"Kuulitteko, miten se räiskähti tuolla ylhäällä; lie kiveen käynyt.
Mennään katsomaan, että tuliko minkälainen kuoppa. Jos löytäisimme
pommin sirpaleenkin" -- innostelee Koikkalainen.

"Ei muuta kuin suoraa linjaa etelää kohti, niinkuin käsky kuului",
sanoo Partio päättävästi ja lykkää suksensa liikkeelle. -- Ja
tutkimushaluinen Peukaloinen ei kärtäkään enää, hän tottelee mielellään
näitä kahta, ne eivät alituiseen härnää eivätkä ilvehdi vaan kohtelevat
kuin muitakin miehiä. -- He etenevät vuoren rinnettä, kohoavat aukealle
kalliolle ja pysähtyvät hetkeksi tarkastelemaan.

Ammunta on melkein tauonnut, vain yksinäisiä laukauksia, jotka
ikäänkuin muistuttavat: tääll' ollaan. -- Huurteinen metsä ympäröi
heitä hiljaisuudellaan. Lännessä metsänlatvoilla vielä puuntaa kapea
keltainen viiru aivan kuin sulkeutuva päivänsilmä, muuten on jo pimeä.

Äkisti leimahtaa tummalla taivaanrannalla kaukainen salama, ilmaan
sinkoilee kuin säkeniä, sitten uusi jyrähdys. -- Vaistomaisesti he
hieman kallistuvat, kun vonkuna lähenee ja menee yli. Kuula räiskähtää
kallioon vielä äskeistä loitommalle.

"Se näyttää komealta näin pimeällä", sanoo Partio eikä nyt enää
tarvitse pakottaa ääntään tyyneksi kuin äsken, kun jo tietää, mitä se
on. -- "Muuten vain taitavat pelotella, ettemme jälestä lähtisi heidän
yöuntaan häiritsemään", jatkaa hän edelleen.

"Ikävää vain, ettemme voi puolestamme yhtä juhlallisesti sanoa 'hyvää
yötä' takaisin", pahottelee Poke. -- "Ne sieltä Viipurista ottavat joka
lajia kuin hyllyltä vaan. Mitäs me, melkein paljain nyrkin. -- Mutta
puolemme me pidämme", helähtää teräksisellä ponnella lopuksi.

He tekevät sitten pitkän kaarroksen metsässä kuulostellen ja kurkkien
välillä. Ei hisaustakaan. On niin hiljaista lopulta, että tuntuu kuin
se korvia huumaava pauke, joka pari tuntia sitten vapisutti kukkuloita,
olisikin ollut unta.

Sitten he saapuvat ketjuun takaisin. Taistelun voi katsoa päättyneeksi
täksi päivää. Määrätään vahtivuorot, toiset pääsevät levolle.

"Joko tämä nyt oli oikeata sotaa mielestäsi?"

"Niin, joko näit ryssiä tarpeeksesi?" -- udellaan Koikkalaiselta.

"No, tämän päivän osalle riittihän tuo", vastaa pieni urho.

Melkein kaksitoistatuntisen yhtämittaisen jännityksen perästä loikovat
he viimeinkin aamuyöstä asemahuoneen lattialla. He ovat vielä kiihkeitä
ja lämpimiä taistelun jäleltä. Juttu ei tahdo ottaa tauotakseen, kun
jokainen kertoo vaikutelmistaan. Enin touhuaa Koikkalainen, kehuu
japanilaistaan, kehuu kupliksi vesille.

"Missä sinä oikeastaan olet oppinut kivääriä käsittelemään?" utelee
joku.

"Kah, eno opetti junassa tullessa. Ensin se oli äkäinen kuin syötävä,
uhkaili seuraavalta asemalta jalkapatikassa passittaa kotiin, mutta
sitten leppyi. -- Pääsinpäs niiltä luiskahtamaan. Ja mikäs täällä on
ollessa!"

Niin, mikäs täällä on ollessa!

Se on ollut vaiherikas päivä, ihmeellisin heidän tähänastisessa
nuoressa elämässään -- niin sykähyttelevän iloinen ja repäisevä. On
vasta kuin päästy leikin makuun, ei vielä tunneta sen oikeata luontoa.
Heille se on vain ollut melkein kuin poikavuosien huima intiaanileikki,
ihana ja hermoja kiihottava. Ja he nukkuvat kylmälle kovalle lattialle
huulilla hilpeät sanat ja mielissä suruton seikkailuinto.

Sellainen oli päivä, jolloin komppania sai tulikasteensa.



KORKEAN JÄNNITYKSEN PÄIVIÄ.


Mutta huomisesta lähtien sai leikki vakavamman luonteen. Tilanne oli
tällainen.

Koko seutu kuin käymistilassa. Ei kellään oikeastaan tietoa siitä, mikä
on punaista, mikä valkeaa puolta. Niinä päivinä vasta piirtyi raja.
Kylissä ympärillä kihisi punaryssiä liukkaina apureinaan paikkakunnan
punaiset. Niillä oli Viipuriin vain vajaata pari peninkulmaa, siellä
ehtymättömät asevarastot. -- Siis joka suhteessa erinomaiset
edellytykset.

Pysyttäytyä radan haltioina tällä kohdalla, pitää puhtaana maantiet ja
turvata sivustansa saartoliikkeiltä -- se oli pienen valkoisen joukon
ylivoimainen tehtävä.

Joka hetki tuli uusia viestejä, miten punaiset yhä kasvavalla
miesjoukolla ja järeämmillä aseilla koettavat vetää heidät
nuotanperään. Sitä estääkseen piti pieniin partiojoukkoihin
jakautuneena retkeillä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse
kahakoiden aina välillä ja samalla puolustaa asemanseutua, jota
punaisten panssarijuna kävi tervehtimässä tiheän päähän.

Pohjoista kohti lähetettiin kaksi joukkoa, noin viisitoista miestä
kummassakin. Toisen oli määrä hiihtää peninkulman päässä olevaan kylään
puhdistaakseen sen punaisista, jotka sillä kohdalla yrittivät sulkea
peräytymistien, toisen oli vastattava vilkasliikkeisestä maantiestä,
joka Viipurista tullen haarautui kahtia. Sinne oli matkaa lähes kaksi
peninkulmaa asemalta, joka oli liikkeiden tukikohtana. Jälkimäisen
joukon mukana hiihtivät Partio, Poke, Seikku ja Paunu.

Pieni vaaksanvartinen silmäili surullisena heidän jälkeensä ja huokasi.
Hänkin olisi mieluummin hiihtänyt mukaan seikkailuihin kuin jäänyt
makaamaan lumikuoppaan. Vaan soturin ensimäinen velvollisuushan on
nurisematta totella, ja siksi lähti Koikkalainen uljaasti marssimaan
miesten jälestä ponnistellen lyhyine säärineen toisten tahdissa.
Välillä pysähtyi ihastelemaan "Hämäläisen lentäviä", viipurilaisia
koulupoikia enimmäkseen, jotka tuulena pyyhkäisivät ohi sivakoillaan.
Ne olivat ulkomuodoltaankin jo karskimpia kuin muut ja ahavan puremia.
Hiihtomallikin oli niillä niin erin uljas ja tyylikäs. Heitä ihaili
Koikkalainen enemmän kuin ketään, kun ne nuolena tulivat ja lähtivät ja
olivat kuin itse partiokuningas Löfving yhtaikaa joka paikassa eikä
missään. --

"Hei, Peukaloinen! Elähän häviä, mikä sellaisen nuppineulan sitten
lumesta löytää", -- huudetaan edeltä. Sellainen loukkaa syvästi pienen
vartiosoturin mieltä ja silloin hän aina ajattelee: vielä minä näytän
teille, nuppineulasta ja muusta. Mutta hän on viisas poika eikä ole
näköjään mikseenkään.

       *       *       *       *       *

Me seuraamme hiihtäjien latua partiolle.

On verraton keli, suksi liukuu kuin itsestään sileätä maantietä. Raikas
pakkassää ja nopea liikunto panee veren nopeaan kiertoon ja puree
mielen pirteäksi. Ja jos lisäksi aurinko kultaa huurteisen metsän ja
timanttisäihkyiset hanget, niin ei tarvitse enempää. Pojan mieli on
valmis heittämään kuperkeikkaa kuulaissa avaruuksissa.

Pian siinä kilometrit katkeavat. Määrän päähän tultua sanoo päällikkö:

"Mitäs, jos asettaisimme vartiat hiihtelemään täällä alhaalla ja
pistäytyisimme vuoroomme aamukahvilla talossa tuolla mäellä."

Niin tehdään. Upea talo ottaa tulijat vieraanvaraisesti vastaan.
Talonväessä ei saata huomata erityisesti levottomuutta. Kahvipannu
porisee hupaisasti hellalla. Pojat soittelevat gramofoonia
kamaripuolella. Ilmassa on niin viihtyisä kotoinen tuntu, että pyrkii
unohtumaan, millä asioilla ollaan.

Kolmannet kupit jo höyryävät nenän alla, kun vartiat törmäävät tuvan
ovesta.

"Tulevat vasemmalta suota myöten. Niitä on ainakin satakunta."

Lyhyt sotaneuvottelu pidetään.

"Nyt ketju kiireesti molemmin puolin suonrantoja. Saattepa nähdä, että
aiheutamme niille siellä avonaisella suolla sellaisen mieshukan, että
puittavat tiehensä." -- Ehdotuksen tekijä on Arvo Partio, hän on
ehtinyt jo osottautua oivalliseksi soturiksi, on tyyni, hätäilemätön ja
paikkansa pitävä.

"Kiinni on. Ja mikäs meillä itsellämme hätänä metsän suojassa."

"Suksille ja viivana, pojat!"

Hyvästellään hätäisesti. Emäntä pyyhkii silmiään esiliinaansa ja tytär,
näppärä kuusitoistavuotias, joka äsken heitä kahvitteli, jää portaille
silmät oudon suurina ja palavin poskin, kun pieni rohkea partiojoukko
pyrynä laskettaa mäkeä ja häviää metsään.

He hiihtävät voimainsa takaa ja palavissaan saavuttavat suonrannan.

"Myöhään." -- Ryssien sinellin liepeet lepattavat jo silmänkantaman
päässä edessä päin. Osa niistä nousee lehdon laitaa. Siitä pienen mäen
yli päästyään niillä ei ole kuin alamäki, peltoaukeata ja ne ovat
maantiellä.

"Hitto soi, ne katkaisevat meiltä vielä paluutien, jos ennättävät ennen
meitä maantielle", säikähtää päällikkö. -- "Seitsemän jääköön tänne
vahtiin ja jos hätä tulee, peräytykää maantielle. Siellä tapaatte
meidät. -- Noiden tie on nostettava pystyyn", hän heittää uhmaten
päätään ryssiin päin.

He ponnistelevat metsän läpi peltoaukealle peläten joka hetki tulevansa
liian myöhään.

"Ehdittiin." -- Päällikkö pyyhkii otsaansa, josta hiki valuu
virtoinaan. -- "Nyt asemiin! Painutaan tuonne jokiuomaan. Siinähän on
valmis juoksuhauta. Ja vielä pajukkoa! Hei pojat, tästä tulee vielä
hupaista lopuksi."

Tuskin ehtii viimeinen valkea lakki painua näkymättömiin jokiuomaan --
maantie on siitä ylöspäin parin kivenheiton päässä, -- kun metsästä
alkaa kuulua ryssäin posmotus ja raaka ääni laulaa hoilottaa: "Ii-tän
suuri kansa-a, katko kahleitansa-a kuularuiskuin kanuunin, mil-joonin
pistimin --"

Poke puree hammasta, niin että kuuluu ja äsähtää:

"Ja nyt te heilutatte niitä samoja pistimiä meidän nokkamme alla. Kun
ette vain itse niissä kerta killuisi --."

"Hiljaa! Jo tulevat pellolle." -- Kiväärit kohoavat poskelle.

"Joko täräytämme?"

"Ei, ei, Jumalan tähden. Katsotaan ensin, mitä ne aikovat ja ammutaan
vasta, kun ovat aivan lähellä."

Metsän rannassa on miestä mustanaan ja metsästä yhä lappautuu lisää.
Suoraan kohti tulevat. Eivät näy mitään aavistavan, huoletonna ryhmissä
hiihtelevät eivät yritäkään ketjuksi järjestyä.

"Joko?"

"Ei, ei, ei vielä. Hajaannutaan ketjuksi pitkin törmän reunaa. Kun minä
merkiksi ammun, senjälkeen pidetään tulta yllä yhteislaukauksin. --
Onko patruunia kyllin?"

"Satakunta miestä kohti."

"Ei auta tuhlata sitten. Lakataan heti, kun ne peräytyvät -- Asemamme
on verraton. Nyt näytetään, pojat!"

Tämä se on jo toista ja todempaa kuin eilinen leikki. Kontataan
nopeasti paikoilleen ja sitten kivääri poskella jännittyneenä odotetaan
merkkilaukausta.

Vihollinen on enää noin viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin
pamahtaa merkkilaukaus ja sen jälkeen syöksee surmantulta törmän takaa
kuin mistäkin hornankidasta.

Hiihtäjät hätkähtävät, sekaantuvat, menettävät malttinsa ja hurjassa
sekasorrossa pakenevat takaisin metsään. --

"Helvetistäkö ne ampuvat", kuuluu joku kiroilevan.

"Ei toki sieltä päinkään", nauretaan törmän takana.

Mutta hangella makaa yksi liikkumattomana suksillaan. Eräs ryömii
metsää kohti ja toinen, nähtävästi pahasti haavottunut, kieriskelee
hangella ulisten surkealla äänellä apua. -- Ne toiset ovat hävinneet
metsään, nähtävästi siellä neuvoa pitävät.

Niin tehdään joenuomassakin, mutta siellä kokoonnutaan loistavin
silmin.

"Verratonta. Sehän kävi kuin kiperä polkka."

Heitä naurattaa ja huoleton reippaus valtaa mielen. Taas tuntuu kuin
olisi tämä vain huimaa, hermoja kiihottavaa leikkiä.

"Tulevat uudelleen. Paikoillenne. Ampukaa harvakseen ja muutellen
paikkaa, niin että luulevat joenuoman olevan miestä täynnä."

Taas silmä kovana kykitään pää pajupesässä kuin jäniksellä. Vaan eipäs
olla niille heimoakaan! Mieli on iloisen rohkea äskeisen onnistumisen
jälkeen.

Uudistuu sama näytös. Vihollinen tulee metsärantaan ampuen kiihkeästi,
mutta peräytyy uudelleen metsään.

Vaan joenuomassa ei enää naureta. Seikku on kierähtänyt alas törmältä
ja viruu suullaan hangessa. Arvo Partio syöksähtää hänen luokseen alas,
Poke samaten toisaalta pitkin harppauksin. Kääntävät hellävaroen.
Rinnan alla hangessa paistaa veriläikkä niin kirkkaanpunaisena
auringossa, että on kuin ei sietäisi sitä katsella.

"Ukko rukka, mikä sinulle tuli?" hätäilee Poke. Arvo hautoo lumella
Seikun otsaa. Hän on valahtanut kalpeaksi huuliaan myöten hänkin.
Seikku raottaa silmiään ja saa vaivoin puserretuksi kuuluviin:

"Rintaan kävi. Lyhyeen loppui tämä minulta --"

"Älähän nyt, älähän nyt, jospa hyvinkin --" yrittävät toiset uskomatta
itsekään sanoihinsa. -- Seikku on jälleen mennyt horroksiin.

"Tulimainen. Olemme hukassa. Ne pahuukset vetävät ketjunsa molemmin
päin pitkin metsänrantaa", kuuluu silloin kiihkeästi törmältä.

"Jos ne pääsevät tuonne mäelle asti, näkevät ne sieltä meidät suoraan
pitkin joenuomaa."

"Ja siitä on maantielle vain pari kivenheittoa. Tuli tästä hikiset
paikat yhtä kaikki." -- Poke rypistää tuimasti silmäkulmiaan. He
vetäytyvät kaikki yhteen neuvottelemaan.

"Entä ne toiset seitsemän. Varjele, ne perii hukka. Taitavat jo nyt
olla eristetyt meistä", muistaa joku.

Äsken hehkuvat kasvot ovat valahtaneet kalpeiksi, lihakset
värähtelevät, silmissä palaa synkkä uhma.

"Me emme antaudu."

"Emme, vaikka -- viimeiseen mieheen."

"Ja viimeinen säästäköön viimeisen patruunan omalle osalleen."

"Tuohon käteen." -- Silloin he tuntevat ensi kertaa syvästi ja
väkevästi, miten suuri voi ihminen olla, miten paljon suurempi
kohtaloansa, ja rintaa paisuttaa jalo ylpeys.

"Tai kuulkaahan" -- se on joukon johtaja, joka palavissaan puhuu --
"turha meidän on tähänkin jäädä. Yhtä hyvin voimme kiivetä ylös ja
yrittää hiihtää metsään."

"Aukeata peltoa!"

"Niin, muuta mahdollisuutta ei ole. Saman me menetämme tai voitamme
joka tapauksessa."

"Entä Seikku. Häntä taitaa olla mahdotonta --"

"Seikkua ei jätetä." -- Arvo Partio sanoo sen järkähtämättömän
päättävästi.

"Vaikka selässämme viemme tai sitten yhdessä jäämme", täydentää Poke
liikutuksesta valkeana, värähtelevin huulin.

"Ei minusta enää mukaan ole", -- kuuluu heikosti Seikun ääni. Hän on
tullut tajuihinsa ja kuullut kaiken. Ja kun Arvo ja Poke kumartuvat
häneen päin, jatkaa hän: "Ei se hyödytä, kuolen käsiinne." Hän hymyilee
raukeasti nähdessään Arvo Partion polvillaan hangessa vierellään
katsellen häneen kostein silmin. Seikku tavottaa hänen oikeata kättään,
pusertaa sitä lujasti ja sanoo:

"Ota sinä minun kelloni. Pidä muistonasi pojalta, joka sinun ansiostasi
nyt kuolee kunnialla. -- Ja sano rehtorille, että minä -- osasin
ainakin miehen tavalla kuolla -- 'kunnian ja vapauden puolesta'."

"Sinä osasit elääkin miehen tavoin, Seikku. Sen sinä teit. Sinussa oli
miestä enemmän kuin yhdessäkään meistä."

"Kiitos --" kalpealle poskelle vierähtää yksinäinen kyynel. --
"Lähtekää sitten --" sanoo Seikku käskevästi. Ja kun ystävät yhä
pitelevät hänen kylmiä käsiään raskaiden ristiriitaisten tunteiden
riehuessa mielessä, lisää hän painavasti:

"Se on minun viimeinen pyyntöni teille -- ymmärrättehän. -- Antaisitko
ensin kiväärini, se jäi tuonne törmälle." -- Arvo Partio ojentaa sen
hänelle ja kohentaa hänen asentoaan puoleksi istualleen kinoksen
nojaan. Tulee raskas hiljaisuus.

Silloin kohottaa kuoleva poika raukean kätensä lakin reunaan. Hän tekee
kunniaa jäähyväisiksi aseveikoilleen. Hänen silmissään on ihmeellinen
kirkkaus ja hän hymyilee niinkuin se, jolle elämä enää merkitsee vain
lyhyttä odotusaikaa ennen lopullista suurta voittoa.

Ja toverit ympärillä tekevät hänelle kunniaa niin ryhdikkäästi ja
kauniisti, niin sydämestään kuin tervehditään vain _sankaria_.

Sitten he heittäytyvät suksilleen sanaa sanomatta, miehekkäästi
vaientaen surunsa ja hiihtävät pois, ensin pitkin jokiuomaa noustakseen
ylös toiselta suunnalta kuin missä vihollinen otaksuu heidän olevan. --
Jokimutkassa vielä vilkaistaan taakse. Seikku kohottaa kätensä
tervehdykseen -- vielä viimeisen kerran. Kiväärinpiippu välähtelee
auringossa, -- hangella hehkuvat veriset ruusut -- Sitten he eivät enää
näe häntä. Ah, ei koskaan --.

"Tästä yritetään ylös. Sitten painelkaa nuolena metsään. Hajallaan on
hiihdettävä, muistakaa."

Mutta juuri kun he kiipeävät jokitörmää, pamahtaa laukaus takaa. He
hätkähtävät.

"Jokohan --." Mutta sitten pamahtaa toinen, kolmas -- herkeämättä. He
ovat aivan ymmällä, pääsevät ylös, näkevät punaisten ketjun
metsänrannassa. Mutta heitä ei tähtää kukaan. Punaiset suuntaavat
tulensa entisiin asemiin joenuomassa.

Ah, Seikku -- tajuavat he sitten ja ajatuksissaan voivat nähdä, miten
se istuu kinokseen nojaten ja ampuu ilmaan, ampuu herkeämättä.

"Se tahtoo kääntää punaisten huomion meistä", sanoo Poke oudon
tukehtuneella äänellä. He syöksyvät tuulena metsää kohti. Heidät
huomataan jo ja luoteja lentelee sakeana hyttysparvena heidän
ympärillään. Mutta he pääsevät kuin ihmeen kautta ehein nahoin
suojaavan kalliokielekkeen taa ja pysähtyvät silmänräpäykseksi vetämään
henkeä. Puissa rapsahtelee ja räiskää.

"Seikku meidät pelasti", sanoo Partio.

"Sankarin tavoin" -- täydentävät toiset. He tuntevat, miten ilmassa
liikkuu jotain pyhää ja vakavaa niinkuin aina kuoleman läheisyydessä.

"Se ampui varmasti tyhjäksi koko patruunavyönsä", sanoo joku.

"Säästiköhän viimeisen patruunan?" jysähtää mieleen. Mutta eivät
uskalla ajatella loppuun.

"Eteenpäin pojat. Hetket ovat luetut." Johtaja rykäisee ja kokee
karskistua. -- "Yritetään tuota kohti. Sieltä luulisin olevan
lyhimmälti maantielle. Jospa hyvinkin ne toiset jo olisivat ehtineet
sinne."

He lähtevät liikkeelle sellaisin tuntein kuin palaisivat kuoleman
portilta ja alkaisivat taas alusta. -- Seutu on vierasta, he painuvat
liiaksi oikealle ja ennenkuin arvaavatkaan, ovat metsäsaarekkeessa
aukean keskellä, jota kiertää vihollisen ketju miltei puoliympyrässä.
He hätkähtävät, jähmettyvät kauhusta paikalleen suolapatsaiksi. Ajatus
pysähtyy ja hölmistyneinä he vain katselevat suoraan vihollista päin.

Se heidät pelasti.

Ta-ta-ta --.

"Lempo soi, niillä on sekin väkkärä mukanaan."

"Hoi kaverit" -- hoihkitaan yli aukean -- "näkyikö lahtareita?"

"Hiljaa, nyt viisaasti. Ne luulevat meitä omikseen." -- Verraton
sattuma piristää liikutuksesta väsyneet mielet ja Pokella leikkii
entinen kujeilunhalu silmäkulmassa, kun hän vääntäen äänensä leveän
räikeäksi mölyää vastaan:

"Eikö nuo lie lapelleet kinttuihinsa."

"Ollaankos Kolikkoinmäeltä?" huudetaan taas.

"Eikö mitä, kun Papulan puolelta." -- Mutta kujeillessaan unohtaa Poke
muuttaa ääntään ja sieltä kuuluu epäillen:

"Pankaas yksi teitistä lähettinä tänne, että tiedämme teitin vissiin
säkiin kuuluvan."

"Tullaan" -- tomahtaa varmasti vastaan. Se joka niin sanoo, on
hiljainen harvasanainen työnjohtaja jostain maalta, jykevä,
karkeatekoinen mies. Hän katsoo lujasti silmiin toisia, jotka hetkeksi
näyttävät menneen kuin neuvottomiksi.

"Nuo toimittakaa vaimolleni, jos ei kuuluisi miestä takaisin." -- Hän
ojentaa sormuksen ja kellon päällikölle. Ja kun Poke ja Arvo Partio
molemmat yhtaikaa päättävästi yrittävät kääntää suksiaan, lisää hän
torjuen:

"Minä niiden kanssa kai paraiten pärjään." -- Ja hän iskee voimalla
sauvansa hankeen kasvot lujaksi kiteytyneen päätöksen juonteissa.

Toiset ensin seisovat hetken paikoillaan -- se on vielä luonnollista
hämmennystä -- sitten lähtevät hiljaa hiihtelemään, seisahtelevat, joku
vetäisee lauluksi -- se on jo sotajuonta. Pääsevät metsäsaarekkeelta
aukean reunaan ja ovat hihkaista ilosta, kun näkevät jykevän Tourun
hiihtävän hetken perästä jo takaisinpäin.

Yhdyttyä annetaan mennä aika luikua -- ja sitten ota kiinni! -- Vasta
kauempana tohditaan kuunnella Tourun selontekoa matkastaan. Hän oli
hyvin näytellyt osansa "plutoonan päällikkönä tiedusteluretkellä",
jonka tarkoituksena on edetä mahdollisimman kauas ottamaan selkoa,
minne lahtarien latu vie.

Mieliala siitä jälleen kohoaa ja he antavat suksen luistaa. Mutta kohta
puoleen alkaa hämärtää eikä heillä ole oikeata selkoa edes missä ollaan
ja mitä päin olisi pyrittävä. On välttämättä noustava johonkin vuorelle
katsastamaan. Aletaan kavuta ylös katajikossa, kun vasemmalta kuuluu
ääniä ja suksen liikettä.

He painuvat ryteikköön. Hämärä lisäksi suojaa heitä. -- Oikein --
sieltä tulee neljä miestä suksilla vain muutaman kolmenkymmenen metrin
päässä heistä.

"Tulimainen -- nyt katkesi minulta raksi", -- kuuluu joku äsähtävän.

"Mutta eivätkös ne ole --."

"Ole ääneti, kuunnellaan."

"Minulla on remmin pätkä taskussani, jos sillä selviät."

"Se oli selvästi Paunu", riemahtaa Poke.

Hurraa! -- pölähtää katajikosta, hillitysti, mutta niin repäisevästi,
että toiset ovat pudota istualleen. Eräs yrittää pakoon, joku hädissään
ampuu täräyttää taivaan pilviin.

"Pöhköt! Omia ollaan", huudetaan katajikosta. -- Yleinen riemu ja
äänten solina.

"Missäs toiset kolme?" huomaa päällikkö kysyä. -- Silloin vaikenevat
äänet kuin leikaten poikki.

"Omilla teillään. Jouduimme saarroksiin ja pakenimme", tulee matalasti.

"Meiltäkin jäi Seikku sinne." -- Äänettömyys.

"Johan tälle Lassillekin oli käydä hullusti. Joutui vangiksi, mutta kun
Paunu ampua täräytti keskelle joukkoa ja kaasi yhden, äimistyivät
toiset siitä niin, että Lassi luiskahti käsistä äkkiliukkaasti ja
puitti meille perästä."

Metsässä ammutaan jossain kauempana. On jo niin pimeätä, ettei erota
kuin läheisten puiden rungot. Taas pamahtaa ja kuin siitä innostuen
alkaa kuularuisku tatattaa jossain kaukana, mutta kiväärin pauke tuntuu
kuin lähenevän.

Eteenpäin -- minne, sitä ei heistä aavista kukaan. Paukkuu jo edessäkin
päin. He muuttavat suuntaa. Hetken perästä pamahtaa siltäkin suunnalta
ja silloin toteavat he tilanteen kaikessa kaameudessaan: saarroksissa.
He alkavat täräytellä hekin. Metsä on täynnä pauketta ja kuulien
viuhunaa. Se tuntuu kolkolta pilkkopimeässä. Joka hetki odottaa
tuntevansa luodin kulun ruumiissaan. Siten harhaillaan edestakaisin,
koetetaan pysytellä yksissä, mutta häivytään sittenkin ja lopulta ei
tiedä, kenen kiväärin luodit ympärillä viheltävät, omienko vai
vihollisten.

Paunu kerran kompastuu johonkin pimeässä. Hän haroo eteensä. Mikähän
siinä? -- Silloin kylmäisee häntä kauhea aavistus ja hän piirrältää
tulta varoen. -- Se on miehen ruumis, oman ryhmän miehiä, nuori
talonpoika. On alastomaksi riisuttu. Rinta on yhtenä verihyyteenä. Sitä
on kamala nähdä.

"Mitenkähän Seikku?" ajattelevat he harhaillessaan eteenpäin pimeässä
ja kylmä väristys puistattaa heitä.

Tämä on siis sota -- ajattelevat he edelleen ja nyt siihen ajatukseen
jo sisältyy toisenlainen todellisuuden maailma kuin vuorokausi sitten.

Se oli hirveä yö. Lopulta he sekaantuivat toisistaan ja saapuivat
kaksin kolmin kerrallaan aamun valettua kylään. Ne kolme ystävystä ovat
juuri nousemassa maantielle, kun käänteestä tulee hevonen hiljaista
hölkkää.

"Kädet ylös", komentaa Poke tuikeasti, ja reen sevältä kavahtaa mies
seisaalleen ja nostaa vapisevat kätensä ilmaan.

"Emme me mitään", tankkaa hän kauhuissaan -- "rauhallisia kulkijoita
vain."

Siltä näyttääkin. Reslasta tuijottaa heihin kalpeakasvoinen naisihminen
ja lapsia neljä, viisi, silmät suurina renkaina.

"Pakolaisiako ollaan?" huomaa Arvo Partio kysyä ja lisää samassa
tyynnyttäen: "Me olemme valkoisia."

"Luojan kiitos", pääsee niiltä yhtaikaa. -- "Koko yön on ollut
sellaista ahdistusta", purskahtaa sitten vaimo itkemään. -- Ne
kertovat, miten parin kilometrin päässä on punaisia talot täynnä ja
uusia tulee maantie mustanaan. Heidän kylässään jo olivat pillojaan
tehneet, polttaneet kylän suurimman talon ja ampuneet isännän. Pojat
kysyvät tietä asemalle ja matkan pituutta. "Tuota kohti", näyttää
isäntä. -- "Pitäisipä sinne tulla kilometriä kymmenen."

"Kun eivät ne vain saartane asemaa. Tästä tulee kuuma päivä vielä",
sanoo Poke, kun he ovat jo liikkeellä.

"Pelkään, että meidän on pakko peräytyä ylivoiman alta", arvelee Partio
totisena.

He ovat loppuunuupuneita miehiä, kun vihdoin asemalle tulevat. Silmiä
kirvelee pitkän valvonnan jäleltä kuin tulella ja ohimoita kuumottaa.
Sinne ovat jo toisetkin kertyneet vähin erin. Nyt se tiedetään
varmasti, että viisi heistä jäi matkalle: kaksi kuolleena, kaksi teille
tuntemattomille ja yksi vangittuna. Jo ovat palautuneet pohjoiseenkin
päin lähetetyt, raskain tappioin hekin: kolme kaatunutta, yksi
kadoksissa, kaksi haavottunutta. Toista niistä ovat toverit suksillaan
kantaneet läpi metsän. Hän vetää viimeisen henkäyksensä laskettaessa
asemahuoneen lattialle.

Edellinen vuorokausi on tehnyt hallaa pienelle joukolle.

Mutta nyt ei ole aika eikä paikka laskea tappioitaan ja surra menneitä.
"Lentävät" ilmestyvät odottamatta etelästä päin ja tietävät kertoa
vihollisten yrittävän sieltä saartoliikettä kauempaa. Puristavat
yhtaikaa molemmilta sivuilta ja rataa pitkin. Maantie on
auttamattomasti menetetty. Moninkertaisen ylivoiman edessä on sieltä
täytynyt peräytyä. Ellei tahdota jäädä sulkeuksiin, on viipymättä rataa
pitkin peräydyttävä. -- Jo sielläkin hiiviskelee punaisia, tulee
viimeinen jännittävä viesti.

Ne ovat tietoja, jotka puhaltavat vireän toimintahalun uupuneimpaankin.
Siinä nähdään, mitä voidaan ja jaksetaan, kun _täytyy_. Hätäisesti
syödään, sitten suoriudutaan taipaleelle jälleen.

"Entä miehet ketjussa?" kysyy joku.

"Ei ole voimia vaihtaa vuoroja. Saavat luvan kestää loppuun." -- Toinen
puistaa päätään arvellen: syömättä, nukkumatta jo yli vuorokauden.
Mitähän tästä tulee?

Ja he heittäytyvät suksilleen hajaantuen taas pieninä joukkoina eri
haaroille. Ei siitä synny mitään oikeata taistelua sinä päivänä, vaikka
jännitys on ehkä sitä suurempi, kun ei tiedä, mitä on oikein
odotettavissa ja mistä päin. Molemmin puolin ollaan liikkeellä pienin
joukoin tietämättä koskaan, kenen suksien suihke korvaan kulloinkin
ottaa, omienko vai vihollisen. Kun toisiaan tavataan, niin kauempaa
vain vaihdetaan terveiset kivääreillä, sitten painutaan loitomma. Se on
aivan kuin pyrkisi kumpikin ulotuttamaan tuntosarvensa mahdollisimman
lähelle vihollistaan voidakseen vaistota sen suunnitelmat ja ajatukset.

Kun illansuussa asemalla tavataan, on tilanne, jos mahdollista, entistä
synkempi. Vartiostosta radalla tuleva viesti kertoo tosiaan vihollisen
liikuskelevan radan varsilla selkäpuolella. Puolen kilometrin päässä
radalta pitäisi olla keskitettynä suurempiakin voimia.

Aikovatkohan ne särkeä radan? Ehkä ovat särkeneetkin paikoin. Tai
miinottaneet! Tai suunnittelevatko hyökkäystä junan kimppuun? --
Sellaisia kysymyksiä risteilee ilmassa. Kaikki on mahdollista,
enemmänkin ehkä kuin mitä osataan kuvitella.

Aletaan jouduttaa lähtöä. Tavaroita lastataan vaunuun tulisella
kiireellä. Eräässä vaunussa on dynamiittia satoja kiloja.

"Kolkkoa matkaseuraa saamme", sanoo Arvo Pokelle. -- "Se jos räjähtää,
niin --"

"-- taivaan tähdissä tavataan." -- Poke sanoo sen ihan totisena, mutta
molemmat purskahtavat vapauttavaan nauruun hullunkuriselle
olettamukselle.

Hämärissä lähetetään miehille sana ketjuun vetäytyä asemalle. Niitä
alkaa sieltä tippua vähin erin. He ovat maanneet siellä yhteen kyytiin
kolmekymmentä pitkää tuntia. He ovat yltyleensä jäässä ja huurteessa,
vaatteet helisevät jäähilseissä. Kasvot ovat ilmeettömiksi
jähmettyneet, silmät tulehtuneet ja veristävät. Toiset ovat melkein
kuin tajuttomia. Puoleksi kantaen heidät saadaan sieltä pois. Lämpimään
tultua heti menevät horroksiin. Komppanian lääkäri ja sanitäärit
virottelevat heitä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta vie toisten tie
suoraan sairaalaan.

"Peukaloinen?" muistaa Poke äkkiä. -- "Kadoksissako se poika on?"

Silloin huomataan kaivattavan vielä kokonaista ryhmää. Todellakin!
Nehän komennettiin vahtiin järveen pistävälle niemekkeelle hieman
erillään muista.

"Vaan niillä se on ollut hikinen paikka tänään", toimittaa muuan. --
"Punikit tulivat panssarijunallaan lähemmä kuin konsaan ennen ja
pommittivat suoraan sitä suuntaa. Lienevät meikäläiset niitä
ärsytelleet kivääritulellaan."

Mutta kaivatuita ei kuulu. Poke kulkee kuumissaan ulos ja sisään.
Asemapiha on miinotettu, tavarat lastattu. Ollaan lähtövalmiita.

Silloin tekee Poke päätöksen. Menee päällikön luo pyytäen, että lähtöä
siirrettäisi puolisen tuntia, siihen hän ehtisi hiihtää niemelle
katsomaan, miten siellä asiat ovat.

Päällikkö katsoo kelloaan, puistaa päätään: "Joka minuutti on
arvaamattoman kallis. Se voi maksaa monin verroin enemmän kuin meidän
kaikkein elämän -- ymmärräthän. Mutta ehkä sentään -- No, käytäkin
sitten käpäliäsi!"

Ja Poke panee pitkät säärensä liikkeelle aivankuin niillä ei olisikaan
kahta päivää ja yötä jo hiihdelty hetkistäkään lepuuttamatta.

Mutta kalliit hetket lentävät kuin siivin. Päällikkö kulkee
edestakaisin kello kädessä. Puolituntia on mennyt. -- Käydään vielä
viimeisen kerran asemapihalle kuulostamaan, mutta ovessa törmätään
Pokeen, joka tulee retuuttaen selässään Peukaloista. Pojassa ei ole
paljon eloa jälellä.

Ne ovat kuin jäätönkiksi kohmettuneet kaikki kahdeksan. Kalisevien
hampaiden raosta saa eräs puserretuksi vaivoin:

"Kyllä me olisimme määräystä totellen olleet siellä vaikka huomiseenkin
paikoillamme."

"Uljaita poikia. Vapauden ristin veroisia jokikinen. Se oli verratonta
lainkuuliaisuutta." -- Päällikkö lähtee loistavin silmin.

Sitten junaan viivyttelemättä. Siitä tulee kaamea matka pimeässä yössä.

Ajatteles, jos rata on rikottu tai miinotettu! Mitäs, jos ne hyökkäävät
yhtaikaa molemmilta puolilta! Niillä kuuluu iltapäivällä olleen jo
kuularuiskujakin sillä suunnalla.

Ja dynamiittivaunu! Jos yksikin luoti --.

Ajatus ei uskaltaudu mihinkään johtopäätökseen.

Mutta matka sujuu onnellisesti kilometri kilometriltä, vaikka juna
tuntuu ryömivän eteenpäin matkaajien mielestä ja kilometrit venyvät
peninkulmiksi.

Saavutetaan jo melkein seuraava asema, kun kauhea jyrähdys tärisyttää
ilmaa. Tuntuu kuin juna hypähtäisi koholle säikäyksestä ja sitten
seisahtuisi siihen paikkaan.

Dynamiittivaunu -- ajattelee jokainen. Mutta sehän on mieletöntä. Eihän
tässä enää oltaisi, jos --

"Minä tiedän", välähtävät Poken silmät. "Meidän 'lentävät'. Ne
räjäyttivät rautatiesillan."

Valtava täräys saa pienen Koikkalaisenkin hetkeksi hereille. Hän
kimpoaa istualleen ja ällistelee ympärilleen silmät renkaina. Jo tuntee
Poken ja sanoo sopertaen:

"Me päätettiin, että vaikka viimeiseen mieheen --" mutta kupertuu
kesken uljasta lausettaan Poken syliin eikä sen koommin tikahda,
ennenkuin huomisaamuna.

-- -- -- "Ei sitä ennen tietänyt, mitä väsymys merkitsee. Nyt sen kyllä
luissaan tuntee. Oh --" kuuluu joku pimeässä haukottelevan. Heillä on
vielä kaiken jälisteeksi suoritettavana raskas vahti sinä yönä ja he
laahaavat pakottavia jalkojaan vaivoin eteenpäin kulkiessaan ketjuun.

Toiset, joiden vuoro on levätä, tapautuvat heille osotettuun
majapaikkaan. Mutta ovessa on isäntä vastassa ja äreänä tiuskii:

"Menkääkin muuanne. Ei tämä mikään kestikievari ole." -- Se on ilmeistä
pelkoa ja arkuutta omasta nahkastaan, ei "punaisuutta."

Pojat vain veivautuvat sisälle ja putoavat kuin kivi heti makuuasentoon
lattialle, ihan vain mihin ja miten kukin sattuu. Ja kun isäntä jatkaa
pärmänttäämistään, kivahtaa joukosta joku ijäkkäämpi: "Nyt lopeta hyvän
sään aikana! -- Niinkuin tässä ei olisi pidetty ja edelleenkin
pidettäisi vahtia sinunkin talosi puolesta." -- Isäntä mukisee sen
perästä vain partaansa ja peräytyy tuvan peräkamariin. Eikä tuvasta
kuulu kohta muuta kuin tasainen huounta raskaina maininkeina.

Mutta joka kahden tunnin kuluttua on vuorojen vaihdos. Silloin
komennetaan armotta kaikki pystyyn. On mahdoton muuten saada selkoa,
ketkä kulloinkin ovat vuorossa, kun maataan ihan sikin sokin.

-- -- "Tämä on sota", sanoo Poke Arvolle kolkon totisena, kun he
vilusta väristen seisovat talon pihalla odotellen toisia ketjuun
lähteviä. Mutta sillä kertaa havahtuu hän valppaaksi ja tarttuu
kiihkeästi ystävänsä käteen. -- "Näetkö, näetkö?" sanoo hän vain ja
viittaa taakse päin.

Yöllistä taivaanrantaa punaa tulipalon loimu kajastuen heidän
kasvoillaan, joista tällä hetkellä kaikki nuoruuden pehmeys ja raikkaus
on kadonnut jättäen sijalle pingottuneen terävän ilmeen. Silmissä palaa
synkkä tuli.

"Niin, tämä on sota", kertaa Arvo varhaisvanhan totisuudella ja sitten
lisää: "Montakohan kertaa siinäkin kylässä talot ovat kokkona
loimunneet ja miehet, näinikään yöllisessä vartiossa seisoen, turhaan
puristaneet kiväärin päätä. -- Ja sitten ovat pellot taasen
vuosikymmeniksi kasvaneet umpeen ja elämän mahdollisuudet ostettu
uusilla uhrauksilla ja ponnistuksilla." -- Ja vielä hitaammin ja
totisemmin:

"Minä luulen, ettei meidän mittamme ikinä voi nousta niin kärsimysten
kukkuroimaksi."

"Vaan kun ajattelee esimerkiksi Seikkua" -- Poken äänessä värähtelee
aivan kuin sisäinen nyyhkytys. -- "Se oli sentän liian kovaa, tuntui
silloin ja tuntuu nytkin. Jäädä yksin odottamaan kuolemaa. Siinä
kysytään miehuullisuutta enemmän kuin kaatua taistelun temmellyksessä
-- etkö luule? Minä pelkään, etten minä jaksaisi niinkuin
Seikku. -- -- Arvo, miltä sinä luulet kuoleman tuntuvan?" -- Loppu
tulee hiljaa ja arkaillen, siinä on aivan kuin lapsen pimeänpelkoa.

"En tiedä. Kun on nuori ja terve, ei sitä tule ajatelleeksi. -- Tai
kyllä minä silloin lähtiessäni ajattelinkin. Minusta on tärkeintä, että
on aina ikäänkuin puhtaat paperit, jos sekin kohtaisi. Uljaasti elää ja
tyynesti kuolla. Sellainen pitäisi miehen olla."

"Niin pitäisi. Ja kyllä tämä aika siihen opettaa -- kenessä on ainesta
siksi. -- Ajatteles, että se on nyt äkkiä käynyt niin eläväksi
mielessä, vaikka ei ennen koskaan tullut ajatelleeksi."

Askelten kaiku kuolee pimeään yöhön. Niillä teillä, joita ystävykset
kulkivat, syntyi joka hetki uusia outoja ajatuksia. Sellaisia ei ollut
koskaan kulkenut heidän nuoressa sielussaan. He tuijottivat elämän ja
kuoleman arvoitukseen kuin pimeään yöhön edessään eivätkä voineet sitä
mitenkään ratkaista. -- -- --

Näinä korkean jännityksen päivinä luotiin Karjalan valkoinen rintama
äärimmäisin voimanponnistuksin ensin lyhyempinä, sitten yhä pitempinä
katkelmina, kunnekka vihdoin ketju -- elävä muuri nuorta lämmintä
voimaa -- kulki katkeamatta Saimaasta Laatokkaan.

Miten paljon se kysyi ja mitä kaikkea kestettiin niinä talviöinä, sen
todistajina ovat useissa tapauksissa vain yksinäiset yön tähdet. Sillä
sellaisista vaikenee oikea mies ritarillisuutensa tunnossa.



KIRJE SOTURI ARVO PARTIOLLE HEIKKI VELJELTÄÄN.


Kas, sellainen ilo odotti Arvo Partiota eräänä iltana ketjusta tultua.
Siinä oli monta pitkää sivua täynnä korkeita harakanvarpaita ja
hirvittäviä kielellisiä kompastuksia, joista kieliopin opettaja olisi
Heikkiä varmaan höyhentänyt. Mutta Arvo katseli niitä lämpimästi
liikutettuna. Hän voi niin elävästi nähdä, miten Heikki veli, totisena
kuin Pulkkisen pässi ähki ja kynteli rivin toisensa jälkeen melkein
kuitiksi pureskellulla kynänvarrellaan -- vai olisiko jo taas ostettu
uusi! -- ja kieli lerpatti ulkona kirjaimien mukaan koukeroiden.

Se kirje toi muassaan lämpimän kotoisen tunnun kolkkoon tupaan. Näin se
kuului:

    -- -- -- ssa, helmikuun 18 p. 1918.

    Sivu 1.

    Rakas vanhempi veljeni Arvo!

    Nyt minä kirjoitan sinulle! lehtori sanoi päivällispöydässä että
    joko olet kirjoittanut ja Minä sanoin että en, mutta nyt minä
    kirjoitan. Nyt loppui koulu ja Isä kävi kaupungissa viime
    lauantaina mutta kun Minä oikein pyysin, lupasi minut tänne vielä
    viikoksi Vartiopalvelukseen vaikka koulu loppui. Sillä minä olen
    suojeluskuntalainen. Meillä oli alussa vain haulikon Rämät. "Nämä
    ovat ihan tyhjän panttina, sanoi toisen luokan tolvanen, että ei
    näillä kaataisi Varpustakaan vielä vähemmän ryssää." Eilen jo
    saimme Kivärit, minä sain oikean japanilaisen ja se oli melkein
    uusi. Ja Äiti oli kovasti itkenyt, mutta ei nyt enää itke, kun
    sinä jo kirjoitit sieltä Sodasta. Kirjoita pian minullekin Että
    onko teillä Tykkejä oikein sellaisia jyrytykkejä ja miten pitkän
    matkan päähän pamahdus kuuluu. Että kuuluuko niinkuin täältä
    sinne meille Kurenrannalle.

    Menetkö sinä Tykkiväkeen? Minä menisin jos pääsisin. Ja kirjoita
    sekin, minkälainen on kuularuisku. Meidän luokan toivola sanoo
    että se on niinkuin se palokunnan suuri ruisku, jota me veivattiin
    silloin sairashuoneen tulipalossa, mutta että paljon suurempi vain.
    Vaan minä sanoin että Minä en usko, ennenkuin kysyn sinulta. Se kun
    hölyää toivola aina tyhjänpäitenkin. Onko sinulla sodassa hyvin
    kylmä siellä juoksuhaudassa? Minä kävin kerran yöllä puutarhassa
    koettamassa että onko hyvin kylmä. Makasin Lumikuopassa omenapuun
    alla. Minulla on jo siellä vallitkin ja ampumareijät Minä ja
    tolvanen laitoimme. Ja minusta oli hyvin kylmä.

    Nyt sinä saat minun joululahjarukkaseni, ne Koirannahgaiset (Tässä
    Arvolle kihahti vedet silmiin! Koirannahkaiset olivat Heikin
    korkein ilo ja ylpeys) jotka räätäli peska ompeli, lehtori sanoo
    että niillä on vaikia ampua mutta minä sanoin, että leikatkoon
    puukolla reijän siihen oikian käden rukkaseen. Minä sanoin:
    kyllähän Räätäli peska sitten paikkaa kun rauha tulee vaan en minä
    usko että tulee. Minä ajattelen, että ensi vuonna vielä on Sota.
    Etkö sinäkin usko, että Toisluokkalaiset jo pääsevät sotaan, sillä
    minä olen kolmas järjestyksessä voimistelussakin. Minä aina
    ajattelen, että sinä sattuisit haavottumaan, vähän vain tietysti
    niinkuin sormeen eli muuhun, mistä ei tee niin kipeetä. Ja Minä
    menisin sitte juoksuhautaan sinun sijaiseksesi. Kaikki meidän
    luokan Pojat menisivät sotaan, sekin Kekki joka on minulle vain
    olkapäähän eikä nosta kuin kaksi kivääriä. Minä nostan viisi. Mutta
    ei oteta alle 18 vuoden ilman vanhempien lupaa. Eivätkä ne Lupaa.
    Sillä minusta ovat kaikki isot ihmiset ja Äidit aika pelkureita.
    Mutta se tuomarin Ensio karkasi eräänä yönä ikkunasta. Tuliko se
    sinne teidän juoksuhautaan? Ja tohtorin aune kysyy aina sinusta ja
    laittaa terveisiä. Tänäkin aamuna paratissa laittoi. (Arvo punettuu
    hiusmartoaan myöten.)

    o puhistettiin työväentalo ja otettiin niiltä kivarit. Ja paratissa
    sain minä vahtia. Sinne tuli minun taakseni kaksi Sälliä ja se
    toinen virnisteli sille toiselle, että mitä ne ovat nuo tuommoiset,
    joilla on isot Ässät hihoissa. Ja se toinen sanoi että mitä
    ollevatkin Sinkerin asiamiehiä. Mutta silloin minä sanoin, että
    sanopas vielä toinen kerta että mitä ovat. Vaan eipäs uskaltanut,
    kun minulla oli se uusi japanilainen ensimäistä kertaa. Kyllä minä
    olisin siltä Nenän niisdänyt. Että ei tarvitse tulla irvistelemään
    kun on Suojeluskunnan Parati. Hyvästi. Lehtorin täti leipoo
    sinulle piparkakkuja että on jotain Arvo rukalla hyvää siellä
    juoksuhaudassa sanoi lehtorin täti. Ne pannaan sitte siihen
    pakettiin ja Koirannahkarukkaset kanssa. Terveisiä paljon
    lehtorilta ja tädiltä ja Minulta ja kyökkimarilta

                                             Toivoo veljesi
                                           Heikki Uljas Partio.

"Ukko rukka, on se kerrankin hikoillut ja puhkanut ja lopuksi ollut
hirveän ylpeä valmiiksi saatuaan", sanoi Arvo iloisesti loppuun
päästyään. Sitten hän luki sen toisillekin ja heillä kaikilla oli
sanomattoman hauskaa sinä iltana.

"Aika kova poika se onkin", sanoivat toiset Heikki veljestä ja
laittoivat terveisiä rintamalta, että kyllä kuularuisku on paljon
pienempi kuin se kaupungin suuri paloruisku eikä muutenkaan ihan
samanlainen.



KUOLEMAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN.


Komppania, jossa "Vapauden veljet" taistelevat, on kolmessa viikossa
huvennut miesluvultaan kahteenkolmasosaan ja lähetetään kotiin lomalle
sekä uudestaan järjestettäväksi. Siihen kuluu viikon päivät.

Mutta kun komppania jälleen marssii asemalle, kulkee Poken rinnalla
Iso-Jukka -- ikionnellisena, kun vihdoinkin saattoi hyvällä
omallatunnolla lähteä -- ja heidän jälessään löytää rivistä tutut
pojankasvot toisensa jälkeen. Se on oikea koulupoikien komppania. Mutta
Arvo Partiota ei joukossa näy. Hän makaa kotonaan kuumeessa.

"Pelkkää liikarasitusta. Pian se menee ohi", lohduttelee lääkäri. Eikä
kulu kuin päiviä pari kolme, kun poika on taas jalkeilla.

"Nyt sinä lepäät perinpohjin", sanoo äiti.

Arvo katsoo häneen pitkään ja surumielisenä:

"Jos äiti tietäisi, miten moni siellä on paljon kipeämmin levon
tarpeessa eikä saa sitä hetkeäkään ajatella", sanoo hän vain. Eikä äiti
sen koommin puhu asiasta.

Siten menee muutama päivä. Arvo kulkee kotonaan levottomana ja katse
niin kumman poissa-olevana. Eräänä päivänä tulee puhelimitse tieto,
että uutta komppaniaa järjestetään lähtöön eteläisemmälle
rintamanosalle, jossa odotetaan ratkaisevia tapahtumia. Miehistä on
puute, tiedotetaan edelleen. Arvo ilmottautuu mukaan arvelematta.

"Joudut niin kauaksi omista tovereistasi, tuskin tunnet yhtään näistä
uusista", pahottelee äiti heidän seistessään asemalla odottamassa junan
lähtöä.

"Eipä hätää. Rintamalla tutustutaan nopeasti", sanoo Arvo reippaasti.
Hän korjaa hellävaroen napinlävessään kahta kieloa, etteivät vain
putoaisi. Hän on melkein entisellään, kalpea vain ja laihtunut. Siksi
ehkä silmät näyttävät niin oudon suurilta ja syväkatseisilta. Äidin on
hieman vaikeata katsella häntä, pitkää hoikkaa poikaansa, kun se seisoo
siinä hänen edessään niin tyynenä, määrästään tietoisena ja syvän
puhtaana. Mutta äiti pakottautuu puhumaan ihan tavalliseen sävyynsä:

"Minnehän se Heikki jäi, kun ei tule hyvästelemään? -- Kas, tuollapahan
seisoo asemaportilla ja tarkastaa kulkulupia."

"Ja on varmasti mielestään tärkeimmistä tärkein. Katsohan, miten jäykkä
ja juhlallinen osaakin olla." -- Heitä hymyilyttää kaikkia, siitä sulaa
mieliala niin soman kevyeksi ja hilpenee yhä, kun Arvo käy portille
hyvästelemään pikku veikkoa.

Hän on verraton, se Heikki veli. Seisoo tiukassa perusasennossa portin
korvassa kivääri kupeellaan, täsmälleen yhtä pitkänä ja jäykkänä kuin
mainio "japanilaisensa" ja kulmat rypyssä sanoo jokaiselle
ohikulkevalle virallisen lyhyesti: "Lupalippu, olkaa hyvä." -- Eikä
siitänsä pehmene eikä sävyä muuta, vaikka veli tulee. Kättä pistää vain
ja sitten tervehtii moitteettoman ryhdikkäästi sotilaalliseen tapaan.

"Koko kaupunki" on asemalla lähteviä hyvästelemässä lauluin, soitoin,
liinanliehutuksin. Ja kun juna lähtee liikkeelle, vyöryvät sen jälessä
valtavat eläköönhuudot. Lomassa kuuluu pois vierivästä junasta
sähköttävän innostunut kertosäe:

    "Kallios ei horju
    vaaras' poies torjuu,
    ollos huoleton,
    poikas' valveill' on."

Arvo Partio seisoo viimeisen vaunun astuimella lakkiaan heiluttaen,
kunne tien polvekkeessa häviää asemapiha ja valkeat huiskivat liinaset.

Jälleen siis soturin kohtalokkaalla tiellä.

On se tämä lähtö jo toista ja todempaa kuin se edellinen. Mitä silloin
tiesi siitä, jota kohti kulki!

Arvon käy vähän kuin sääliksi eräitä ensikertalaisia kuunnellessaan
heidän miehekästä uhitteluaan:

"Vaikka paikalla kuolemaa silmästä silmään --."

"Voi niin, pian he saavat kokea, että todellisuus joka kohdassaan ampuu
korkealta yli heidän rohkeimpienkin kuvitelmiensa -- kaameassa
suuruudessaan. Eikä sittenkään tahtoisi, ei saattaisi jäädä sieltä pois
-- ellei alentuisi kieltämään kunniantuntoaan."

Toisen päivän aamuna ollaan sen rintamanosan lähimmällä asemalla.
Siellä odottaa hälyyttävä tieto: punaiset alottaneet ylivoimaisen
rynnäkön. Asema äärimmäisen vakava. Ratkaisu riippuu lisäjoukkojen
saapumisesta aikanaan.

Eivätkä tulokkaat vitkastele. Hätäisesti syötyä vedetään ylle
lumivaipat, pistetään patruunavyö täyteen ja sitten heittäydytään
rekiin ajaen täyttä karkua kohti tykkien jyryä ja kiväärinpauketta.

Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee
komeaan riippakoivuun tien vieressä -- se menee pitkin pituuttaan
kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen
auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.

"Kovinpas se lähelle." -- "Tisurimies", kenttäelämän karaisema, vain
tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että
heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä
alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee
ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.

Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja
hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen
mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa
ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana
pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei
enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen
täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana
samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin
tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja
värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään
täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa -- vain irrallisia
yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja,
joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin
murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja
pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.

He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken
äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat
uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.

Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja
häikäisee maaliskuun auringossa.

"Nyt valmiina, tulevat!"

Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen
surmaavaa metallia ja savua.

"Tähdätkää, -- laukaiskaa!"

Korvia särkevä pamaus. -- Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma
on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.

Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee
laukaisemistaan. -- Hyvä Jumala, täytyy, täytyy -- Kiväärinpiippu on
tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee
ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen -- laukaisee
laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.

Mies syöksähtää hänen eteensä pistin ojossa. Pamahdus. -- Mies
kirkaisee, kivääri kirpoaa kädestä. Hän hoipertelee takaperin,
kirahtelee oudosti ja heittäen kätensä ylös kupertuu hankeen. Arvo
kuulee, miten sen kurkku korahtelee ja henki puhuu outoja
tulkitsemattomia sanoja jättäessään ruumiin.

Eläköön -- vyöryy silloin pitkin metsän reunaa.

Nyt on meidän vuoromme!

Arvo heittäytyy pyörteeseen, joka hyökyaallon tavoin hulvahtaa yli
aukean, ylitse kaatuneiden, ylitse haavotettujen vaikertelun takaisin
toiselle rannalle ja vielä siitäkin kauemmaksi.

-- -- -- Kauanko sitä kesti ja miten sieltä palattiin, siitä ei hänellä
ole mitään käsitystä. Huumautuneet turtuneet aistit eivät jaksa enempää
sulattaa. Hän tuntee vain olevansa kuolemanväsynyt ja sairas maatessaan
aamun valjetessa jonkin tuvan lattialla. Hänen korviinsa tulee kuin
maan alta komppanian päällikön sanat:

"Uljaasti, pojat! Me pelastimme tilanteen. Olemme siirtäneet asemiamme
ainakin kilometrin tuonnemmaksi. Nyt levätkää. Huomenna uusi yritys."

Mutta äärettömästä väsymyksestä huolimatta ei Arvon tahdo tulla uni.
Pää on lyijynraskas ja kuume polttaa suonissa. Myrskyisät mielikuvat
koskena kiehuvat.

"Otta hiukka, nin vahvista ja nukku." -- Ystävällinen käsi pitelee
ranteesta lujalla otteella ja Arvo tuntee pullon suun huulillaan. Hän
raottaa raskaita silmäluomiaan. Siinä on hänen vierellään olkipahnoilla
se ruotsalainen "tirehtööri", heidän ryhmänsä miehiä. Taistelusta
tullessa oli ottanut Arvon repun kantaakseen, kun huomasi pojan voimien
pettävän. -- "Otta nyt vaan, nin nukku", tyrkyttää hän yhä.

Arvo siemaisee pitkän kulauksen ja painuu takaisin pahnoilleen.

"Nyt nukku, ei ajattele, nukku vaan", toimittaa toveri heittäen
huopapeitteensä toisen puolen Arvon yli. Ja Arvo nukkuu pian omituiseen
lämmön ja hyvänolon tunteeseen.

Siitä oli heistä tullut ystävykset, siitä ruotsalaisesta
"tirehtööristä" ja Arvosta. Se oli niin reima ja iloinen ja
taisteluissa rohkea ja kylmäverinen. Koti hänellä oli kaukana
Pohjanlahden tuolla puolen, mutta oli liikematkoillaan oppinut hieman
solkkaamaan suomea ja käytti sitä kaikissa tiloissa.

Hän oli niin sanomattoman erilainen kuin useimmat muut kaltaisensa.
Asustaan päättäen varakas ja hienostunut, samaten tavoiltaan. Kuinka
hän saattoikin sikäli mukautua oloihin ja seuraan, johon sillä kertaa
kuului parhaastaan karjalaisia talonpoikia. Ne muuten olivat kovin
mieltyneet ruotsalaiseen "tirehtööriinsä." Se kun milloin oikein yltyi
suomea solkkaamaan, niin koko miesjoukko pahnoillaan naurusta
kieriskeli. Ja jos ei joskus mieleistään sanaa löytänyt, puuskahti
puolikiukkuisena: "pärhana -- ei muista muuta."

Arvo toimitti hänelle sekä tulkin että tietosanakirjan virkaa.
Hän alkoi jo kiintyä näiden parin päivän tuttavuuden jälkeen
mielenkiintoiseen muukalaiseen, joka vilkkaudellaan ja tulisuudellaan
muistutti niin merkillisesti Pokea, sitä "rikkitikkua." Mutta silloin
heidän tiensä yhdellä iskulla ijäksi erosivat.

Sinä iltana oli toinen ryhmä komennettu vahtiin pappilan tienhaaraan.
Hiihdettiin perättäin maantietä, ruotsalainen Arvon edellä. Ei taitanut
mikään hiihtomies olla, koska jalka tavan takaa solahti varpaallisesta
ja yhtä nopea "pärhana" miehen suusta.

"On niin pilvessä. Pian se siitä pimeän tekee. Mikä siinä erottaa
punaisen valkeasta, kun kaikki on yhtä mustaa", kuuluu joku sanovan.

"Käsikopelolla kuitenkin tuntee, jos ei muuten", veistelee toinen.

"Tässä se on paikka." -- Ryhmäpäällikkö iskee sauvansa hankeen. --
"Tuosta kääntyy tie pappilaan, tuo toinen hautausmaan vieritse menevä
vie kirkolle."

"No, jopa kolkkoon paikkaan lykkäsivät, kun ihan hautausmaan kupeelle."

"Ei sieltä ainakaan tarvitse vihollista pelätä, ellette kummituksia
varanne", ilvehtii ryhmäpäällikkö. -- "Vaan tuota ilmaa pitäkää
silmällä. Siellä notkon toisella rannalla niillä on ketjunsa. Ja
heristäkää korvianne, kun pimenee. Kyllä sen kuulee, jos ne hankea
myöten yrittävät suksilla tai jalan. -- Viisi jää tähän ja kolme lähtee
minun mukaani tuonne mäen kumpareelle. Sieltä näkee laveammalle
alalle."

He lähtevät. Jälelle jääneet viisi päättävät tehdä olonsa
mahdollisimman mukavaksi pitkän yön varalta. He kahlaavat metsään,
taittavat pistimillään kuusenhavuja ja raahaavat niitä kukin
sylintäyden muassaan tielle alaisekseen.

"Näin sitä herroiksi vahtia pidetään" -- vielä kehaisevat.

On niin oudon hiljaista. Harvakseen vain kuuluu kiväärinpauke. Hämärä
alkaa laskeutua puiden latvoihin ja tuuli huhahtelee alakuloisesti
hautausmaan kuusissa ja metsässä tien toisella puolen. Aivan alkaa
unettaa. Ruotsalainen makaa selällään kädet pään alla ja viheltelee
jotain pehmeän surumielistä säveltä. -- Kovinpa se nyt surullisia.
Tavallisesti aina tuikuttelee tanssimusiikkia tai reippaita marsseja.

Arvo loikoo vatsallaan ruotsalaisen vieressä. -- Äkkiä kimpoaa
polvilleen. Hän on ollut kuulevinaan suksen suihketta hautausmaan
puolelta. Vihjaisee toisillekin ja kaikki terästävät katseensa sinne
päin.

Puiden välistä ilmestyy mies, hiihtää hautausmaan muurin luo, siitä yli
kiepsahtaa ja näyttää pyrkivän poikki tien metsään.

"Punikki", supaisee Arvo kiihkeästi.

"Älä houraile! Eihän ne miten sieltä. Omia se on."

Mutta Arvo vain silmä kovana tarkkaa miestä. Sillä on kiväärinpiippu
pystyssä ja tuuli liehuttelee jotakin siihen kiinnitettyä siekaletta.

"Niitä se on", päättelee Arvo. "Niillä kuuluu olevan tuollaisia
punaisia häiläkkeitä kiväärinpiipuissaan."

Arvolla on jo kivääri poskellaan. Laukaisee ja mies kellistyy tielle.

"Hyvin tähdätty" kehaisee Arvo poikamaisesti.

Jo uskovat toisetkin vihollisiksi. Ilmestyy vielä toinen mies
tarkotellen nähtävästi samaa tietä. Nyt pamahtaa samalla kertaa kaksi
kivääriä. Sekin jää kuin tukki tielle poikkiteloin. Liekö kuollut tai
teettelehtiikö vain siksi.

Hautausmaalta kuuluu yhä koveneva ja lähenevä suksien suihke. Tiesi
häntä, vaikka heitä siellä olisi suurikin joukko punaryssiä. Lienevät
jo aikaisemmin siellä piilotelleet ja nyt koettavat saada saarroksiin,
kun näkivät heitä olevan vain viisipäisen joukon.

Mitä on tehtävä? Missä lie ryhmäpäällikkö?

Ei tässä auta enää hapuilla senkään määräyksiä. Lyhyt sotaneuvottelu:
paetako metsää myöten tai yrittääkö murtautua saarroksesta hyökkäämällä
hautausmaalle.

"Pärkkele, ei aikka enempi. Höökkämä, pojat, höökkämä! Huutta isosti
hurraa ja höökkämä sinne."

"Ei taida olla hullumpi tuuma. Jos tässä hämärän päähän hyvinkin
luonnistaisi."

"Täyteen panokseen vain kiväärit ja sitten anna soittaa. Sukset jääkööt
tielle." -- He ovat kaikki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Teko on
uhkarohkea, mutta samalla niin houkutteleva.

Hurraa! Hurraa!

He hyppäävät hautausmaan muurinnurkkaukselta alas hankeen ja kahlaavat
eteenpäin yhä huutaen ja ampuen umpimähkään puiden väliin, jossa
häilähtelee tummia varjoja.

Sieltä vastataan kivääritulella. Ja kuin siitä heränneenä ja ärtyneenä
alkaa kauempaa vasemmalta sivustalta punaisten ketjun puolelta räkättää
kuularuisku.

Fiuu -- fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta
vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella
olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.

Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.

"Ah" -- ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.

"Auttaa -- auttaa", kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa,
kädet painettuina rintaa vasten.

Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa
hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. -- Taitaa hengenlähtöä tehdä.
Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään.
Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen
siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!

Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen
lähti kelpo toveri. -- Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet
suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan
kiväärin. -- Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain
ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen --.

Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi.
On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. -- Ja Arvo laskeutuu
maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin
kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia
siunattavan.

Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen
syvässä hangessa.

"Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle
suksien luo ja sitten painella kirkolle -- jos tie on selvä",
ehdottelee Arvo.

"Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja
metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää."

He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä
on valoisampaa.

"Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne
eteenpäin." -- He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella
tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan
eteenpäin.

Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun
metrin, niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän
kohoaa polvilleen. Täräys -- ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän
kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen -- välähtää salamana aivoissa --
sitten on kaikki hiljaa.

Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä
vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä
lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.

Haavotuin -- mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei
kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka
lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne
siis kuula kävi.

Toiset jättävät, pitää joutua -- muistaa sitten ja silmää hämärtyvää
tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.

"Vetäkää, vetäkää minua jälestä", koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei
tohdi.

Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta
tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan
ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. -- Kunpa
saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne
kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin
ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä --.

Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai --
hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? -- Ennemmin sekin kuin elävänä
antautua niiden käsiin.

Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen
juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin
saisi rauhassa kuolla.

Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin
menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja,
palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin
juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka
tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas
ja hengähtää hetkisen.

Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään,
tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut
repaleina. -- Räjähtävän kuulan työtä. -- Hänen käteensä sattuu
lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään
pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.

Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. -- Ei tässä tarvinne enää
kauan odottaa -- välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän
sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää
vuotoa. Turhaan. -- Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee
senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä
tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.

Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa
vain ummistaa silmänsä -- nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään
heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen.
Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia
ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat --.

Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon
linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse -- aina
lysähtää uupuneena maahan.

Korvissa käy hiljainen humu. -- Hautausmaan kuusikko tuulessa
humahtelee --.

Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.

Elämä pakenee -- yrittää taasen väsynyt ajatus.

Tämä on kuoleman esikartano -- lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja
putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.

Silloin korva ottaa kaukaa ääniä... Raakaa ärjähtelyä. -- Siipirikko
lintu rukka räpytteleikse:

Kuka ärjyy kirkossa? Mitä se on? Mitä minun täytyikään --?

Sitten jaksaa taas ponnistella selvän tajunnan asteelle.

Ne tulevat. Minun täytyy, täytyy --

Vaivoin saa laahanneeksi kiväärin lähemmä. Asettaa vapisevin käsin sen
piipun leuan alle. Kaamea tunne kylmän raudan kosketuksesta viiltää
läpi ruumiin.

Oikea käsi haparoi liipasimelle.

Onko tämä oikein? Onko tämä väärin?

Ajatus ponnistelee turhaan jaksamatta kohota enää selvyyteen. Sanomaton
raukeus ottaa valtoihinsa joka solun.

Ei jaksa -- täytyy levähtää. Hän jää makaamaan silmät ummessa ja oikea
käsi liipasimella, kunnekka karkea ääni karjaisee aivan läheltä:

"Ei saa ampua!"

Kauhu täräyttää väsyneet aivot ja seisahtelevan elinkoneiston taas
toimintaan.

Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen
kauemmas -- viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen
ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse.
Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää
raukeasti:

"Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua."

"En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi
tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa
rauhassa."

Vanki! -- Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas
armottomasti pudisteli hereille. -- Vanki. -- Se oli kuin ruoskanisku
väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä --.

Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on
istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee
häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä
ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.

Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei
sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee
jo kiperämpiä kysymyksiä:

"Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?"

"Ei kuin viisi miestä" -- tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa
äkkiä havahtuen ovelaksi: "--joukkue kun jäi tuonnemmaksi."

"Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?"

"Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut" -- kiertelee vanki. "Eikä
ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja,
silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. -- Näinä
päivinä odotettiin lisää." -- Uppoaakohan puhe siihen, tuumii
itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja
kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin
kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.

"Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?" tutkasee Arvo
vuorostaan.

"Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä
rakuunaa ja jokunen matruuseja." -- Miettii hetken ja äkkiä sanoo:

"Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos
on ikää?"

"Kahdeksastoista", vastaa Arvo "koululainen minä olen, lyseon
seitsemännellä."

"Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja
opettajat akiteerasivat?"

Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei
kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin
nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo
miehekkäästi:

"En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan.
Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja
kunniantunto."

"Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole
mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät
on liikkeelle kiskonut --."

Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.

"Hiton naudat", kiivastuu päällikkö toistamiseen. "Mitä ne nyt siellä
sohlannevat." -- Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin:
"Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten
myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan." -- Mennessään
vielä kääntyy sanomaan: "Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että
sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana." -- Hän lähtee vihellellen.
Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.

Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.

Mitähän mahtoi olla kello?

Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa
valtoihinsa.

Seikun kello. -- Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun
tietäsi --

Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan,
joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa
ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa
latuaan.

Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän
surumielisenä.

Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa
jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. -- Olisikohan kuusi? Kun saisi
käsiinsä tulitikut. -- Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin
rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun
huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä
silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni
kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää
Arvon voimattomista käsistä. "Älä ota", yrittää hän vielä pyydellä.

"Älä ota!"

"Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö
omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain", virnuilee mies.

"Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä
vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä."

"Näet sinä kuolla kellottakin", hohottaa vain toinen ja äkkiä livahtaa
tiehensä hämärään, kun askeleita kuuluu.

Arvoa vapisuttaa voimaton viha. Konnat, ruumiinryöstäjät! tekisi mieli
huutaa jälkeen, vaan ei jaksa. Väkevä mielenliikutus vie taasen voimat
ja hän makaa kuin unessa, silmät ummessa eikä kotvaan huomaa
vahtisotureinkaan tuloa.

Niitä on kaksi pistinniekkaa. Toinen heistä jää istumaan juoksuhaudan
reunalle, toinen kyykähtää hangelle Arvon viereen. Sanattomina
katselevat vain haavottunutta, joka taas raottaa silmiään.

Painaa niin kylkeä. Kun pääsisi selälleen, olisi helpompi.

"Ettekö siirtäisi minua selälleni", pyytää sitten.

Ne heti auliisti täyttävät pyynnön, liikuttavat vielä niin hellävaroen
kuin mahdollista. Vaan toinen, se joka siinä lähinnä istuu, huomaa
miten haavottuneen alla hangessa on suuri tumma läikkä --- hyytynyttä
verta. Hänen on kätensä käynyt siihen ja hän pyyhkeilee lumeen verta
sormistaan. Äkkiä kiskaisee lakin päästään ja upottaa kasvonsa siihen.

Haavottunut tarkkaa häntä ihmeissään. Sillä on hyvin hoidettu ulkoasu,
tukka pitkänlainen, sileästi taakse suittu. -- Mitä se siinä noin
istuu? -- Hartiat vavahtelevat kuin pidätetystä itkusta. -- Itkeekö se
todella? Hänenkö surkeuttaan sille niin sääli tuli, että noin kipeästi
itkee? Ystävä vai vihollinen -- kumpi se oikein on?

Mitä kauemmin se noin kyyrysissään itkee ja nytkähtelee kuulumattomista
nyyhkytyksistä, sitä kummemmin ja kipeämmin se käypi Arvon mieleen,
niin että hän lopulta virkkaa:

"Mitä te siinä itkette, kun en itke minäkään, vaikka näin on käynyt?"

"Kun keskenämme täytyy --" pusertuu katkonaisesti nyyhkytysten lomasta.
Hän antaa itkunsa hyrskiä ihan valtoinaan ja purkauksen jälkeen hieman
tyynnyttyään selittää:

"Emme mieleemme nähden tässä olisi mekään -- ja karatakin on yritetty
moneen kertaan, mutta minkäs sille täytymykselle tekee --."

Toinen, se joka juoksuhaudan reunalla istuu, on puhumattomana kaiken
aikaa vain eteensä katsellut, sitten vetää taskustaan savukelaatikon ja
ojentaa Arvolle:

"Tupakaksi."

Mutta kun näkee, miten vaikea toisen on liikkua, hypähtää alas ja
sytyttääkin valmiiksi. Sitten ottaa entisen asentonsa. Eikä puhuta sen
koommin sanaakaan, kukin hautoo omia mietteitään.

Arvon väsyneellä ajatuksella on uutta askarrusta. Hänen katseilleen on
arvaamatta avautunut uusi henkinen näköala: kansalaissota, veljessota
koko alastomassa kolkkoudessaan.

Hän ei ole näihin asti taistelun pyörteissä koskaan ehtinyt tai
jaksanut syvemmälti selvitellä ajatusta, joka ennen sodan puhkeamista
ei hänelle rauhaa suonut. Hänen nuorta vertaan oli kuohuttanut häpeä ja
viha. Mutta vuosisataista sortoa vastaan, venäläisiä aseita, venäläistä
anarkiaa vastaan, joka uhkasi likaiseen liejuunsa upottaa maan ja
kansan, hän oli puhtaan säilänsä vetäissyt.

Isänmaa hukkuu, isänmaa on pelastettava -- siinä oli se liekehtivä pyhä
tuli, se ajatuskeskus, josta hänen sisäinen käyttövoimansa kumpusi
vaaran ja ponnistusten keskellä. Hän oli ajatellut -- tai oikeammin
vain vaistonnut -- samaten kuin Poke, että omat ovat tällä puolen. Ne
jotka ovat vastapuolella, kuuluvat maan vihollisiin. Ja nyt! Hän makaa
avuttomana vankina kahden vartian välissä. Ne ovat hyviä hänelle, ne
tuntuvat tavallaan "omilta". Ja toinen niistä istuu ja itkee häntä,
itseään, koko kahtia raadeltua isänmaata ja sukua. -- "Kun keskenämme
täytyy --" niinhän se sanoi. Hyvä Jumala, kuinka tämä kaikki on
selitettävä! Omia kansalaisia ne ovat, sittenkin --.

Ristiriitaiset mietteet keskeyttää punaisten päällikön karjahtelu.
Miehiään kuuluu ketjuun kiroilevan ja manaavan. -- Jospa hyvinkin
yrittävät meikäläisille jälestä. Niitä ette kyllä enää tavota --
hyvittelee Arvo mielessään.

Jo ratsastaa kohdalle punaisten päällikkö.

"Hoi, siellä vahdissa! Mars ketjuun -- oikealle puolelle! Jääköön
haavottunut siihen. Punaisen ristin hevonen on jo tulossa."

Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit
nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii
kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu
Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa
toisen jälkeen.

Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana
kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu
ryssäin posmotusta.

Että ne sentään saattavat -- saattavat kulkea yksillä asioilla noiden
kanssa, veljeillä ja kaulailla! -- Hän vihaa niiden viittojen lianhajua
niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa
ruttoa! -- Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa
maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja
levittäneet paheittensa tartuntaa! -- Ja näiden kaulaan heittäytyivät
omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan -- näiden, jotka olivat
isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman
paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!

Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen
ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan --

Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka
taisteli täällä, väärällä puolella -- Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu.
Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja
venäläinen nainen.

"Missä se lojunee, s--n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat
kerralla tehneet selvän."

"Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas."

Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.

Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä
päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin
armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen
pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko
ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää
sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä
liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen
vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se
puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo
ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta
lonkkaansa.

"Aaa --" ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. "Nitschevoo,
nitschevoo --" se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun
sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.

Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä
tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä
yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja
turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee
sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät
kyynelkarpalot --. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys
ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä
kuitenkin lopulta käypi.

Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo
ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas
tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa
vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa
olisin kerennyt -- ajattelee Arvo tuskaisena.

Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä
nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella
olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä
tungeksii "sisaria", suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä
kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja
pesemään.

"Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan."

"Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin", pistelee
toinen.

"Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon."

"Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin."

"Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut", yrittää
välskäri sovitella.

"Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin
kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi.
Niinkuin ei omissa kyllin olisi."

"Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä
teidän apuanne kaivatakaan." -- Vanha välskäri on kiusaantuneen
näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja
lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää
jalasta huopasaappaan.

"Huh-huh -- olipa siellä."

Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja
pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy
aivan punaiseksi.

Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai
toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja
ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.

"Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan
ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin."

Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:

"Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää
laulaa poikaparalle hautavirsi --."

    "Ei paha saa, ei paha saa,
    taivaass' on pojalla se torpanmaa --."

Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja
onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja
vievät kaiken huomion.

"Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa", puhelee välskäri kopeloiden
haavottunutta lonkkaa. "Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut
ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina
rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan
entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista
tiedä sen koommin."

Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen
morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona
on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.

"Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen
päästä kiinni." -- Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.

"Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa
niin vilu."

Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää
ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus
on hyväilevänpehmeä kuin kissan.

Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on
peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean,
nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon.
Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään
uneen.



PUNAISTEN VANKINA.


Tukehduttaa, kurkkua kuristaa. Hän pakenee, pakenee. Mutta se joka
kurkusta kuristaa, kostea niljainen käsi, ei hellitä otettaan. Nyt tuli
loppu --.

Arvo Partio herää houriostaan. Raukea ruumis on kylmän hien peittämä,
ajatus kuin paksussa tahmassa. Ei ensin tajua mitään, kun näkee
ympärillään huiskavan naisia ja kuulee puheensorinaa. Mutta sitten
tulee ääreen se leppeäsilmäinen vanha välskäri, koettaa valtimoa ja
kysyy vointia. Siitä saa ajatus tukikohdan ja lähtee hapuillen
löytöretkelle kohtalokkaan viime vuorokauden taipaleelle. Vähitellen
selkenee ja varmistuu, löytää ensin yksityiskohdat: kuinka toveri kuoli
hänen syliinsä, kuinka hän itse haavottui ja joutui vangiksi ja piirre
piirteeltä kaiken.

Muiston hämärästä sukeltaa esiin uusi tuntemattoman kuva: pitkä,
sileästi taakse suittu tukka, pienet viikset, pehmeäpiirteiset kasvot,
joista katselee surumielinen silmäpari -- kuka? Vahtisoturi! muistaa
sitten. Mutta samassa on välskäri vieressä liemilautasineen ja
voileipineen vaatien syömään:

"Pitää koettaa syödä; että voimat palautuisi. Kun on ollut niin kova
vuoto, niin se on vienyt heikoksi. -- Taisit sentään nukkua yösi,
vaikka valitit kaiken aikaa. Minä istuin tässä vierelläsi ja kaadoin
pariin toviin konjakkia suuhusi."

"Niinkö?" -- Välskäri saa ihmettelevän, kiitollisen katseen ja tuntee
tulleensa palkituksi valvotusta yöstä. Häntä sitoo poikaan ihmeellisen
lämmin myötätunto ja sääli. Hän on katsellut kaiken yötä sen kalpeita,
tuskaisia kasvoja, joilla palaa kuumeen puna ja kuunnellut sen
houriota. Ja hän on saanut uutta ajateltavaa, hänkin.

Arvosta tuntuu hyvältä vanhan miehen huolenpito; muistuttaa niin omaa
isää ja synnyttää eräänlaisen kodikkuuden ja turvallisuuden tunteen.
Eikä silloin niin häiritse noiden naistenkaan räkätys ja pistopuheet.

Nyt hän on saanut selvän, että ne ovat olevinaan sairaanhoitajattaria.
Kaksitoista niitä on ja venakko kolmastoista. Ne ovat koreissa
hepeneissä kuin muotilehden kuvat, matalissa, korkeakorkoisissa
kengissä ja silkkisukissa. Eivätkä ne olisi hullumman näköisiä, ellei
niillä puheet olisi sellaisia, että korvia kuumottaa, kun ei ole
semminkään naisten suusta vielä eläissään moista kuullut. Keskenään
aina kinailevat ja nakkelevat pistopuheita. On niillä hiottu se
kielenkärki.

Arvonko uhalla aina puhunevat ryssistä, niiden paljoutta kehuskelevat
ja ihmettelevät niiden verrattomia varustuksia. Puheistaan päättäen
ovat viime yönä olleet venäläisten tansseissa ja kilpaa ihastelevat ja
omistelevat jotain upseeria.

"Jestas sentään, kun se aina pyöri tuossa edessäni. Tuskin muille
kerkesin kuin kierrokseen vain. Ja se kun käsiinsä kietasee ja
tanssittaa, niin ihan henkeä salpaa."

"Onpahan mitä ihmetellä. Tanssitti tuo minuakin, vaikka ei silti järki
seonnut. Minä tykkäänkin, että oma komppanianpäällikkö on juuri yhtä
pulska ja fiini kuin se ryssän Serkeikin."

"Turkiako?" räjähtää toinen pisteliäästi. -- "Mahtaa se kyllä olla
jonkunmoinen muiden mielestä, mutt'ei minun. Niin se on kuin sahapölkky
sen toisen rinnalla."

Puhuja kiinnittää parhaallaan pieniä saksia punaiseen nauhaa ja
pujottaan sen vyötärölleen.

Minun sakseni, lennähtää Arvon mieleen. Se on ne ottanut liivin
taskusta. -- Eikä hän voi olla purkamatta loukkaantunutta mieltään:

"Onpa neiti sattunut saamaan samanlaiset sakset kuin minullakin oli
liivin taskussa. Täsmälleen yhtäläiset."

Tyttö punastelee ilmeisesti yllätettynä. Eipäs kerkeä kieli nyt
löydäkään yhtä nopeaa vastausta kuin äsken. Ei puhu mitään, ei ole
kuullakseen, helistelee vain saksia ja hyräilee.

Kyllä ovat, niin että mieltä kääntää. -- Arvo koettaa kääntyä seinään
päin, ettei tarvitsisi niitä nähdä. -- Tuokin venakko aina näplii, muka
milloin mitäkin kohennellen, katsoa napittaa palavilla silmillään ja
silittelee kissankäpälillään. Siinä on sentään jotain inhimillisempää
kuin noissa toisissa.

Ovatko ne tosiaan suomalaisia naisia, niinkuin äiti ja monet muut,
joilta on oppinut uskomaan vain hienoon ja johonkin aitopuhtaaseen
naisen olemuksessa? -- Vai onko tämäkin aasialaista tartuntaa,
yhdistelmä venäläistä svaboodaa ja suomalaista sakilaisuutta! Yhtä
inhottavia ja vihattavia molemmat.

Puhdas pojansielu koskettaa ensi kerran sitä niljaista, ilettävää, joka
muodostaa elämän pimeimmän yöpuolen ja josta hän, onnellinen, ei näihin
saakka ole ollut edes täysin tietoinen. Ja samalla hänessä herää
aavistus siitä, miten paljosta tässä sodassa pohjimmaltaan on kysymys:
koko kansan siveellisyyden- ja oikeudentunnosta.

"Kattos, kattos! Tulkaas flikat kattomaan, kun Turkia ajoi pihaan ja
Esteri keikailee sen edessä kuin mikäkin kana. Kyllä pitääkin eräät
olla niin hakkia, että --"

"Tyst vaan! Turkia kuulee, on jo porstuassa."

"Päivää taloon!"

Tulija on se eilinen punaisten päällikkö. Turkia siis nimeltään. Arvo
tuntee hänet heti, kun hän ilmestyy sisäpuolelle ja sotilaalliseen
tapaan tervehtii tyttöjä.

"Päivää vaan! Päällikkö kävisi tänne kamaripuolelle. Saadaan
kahviakin."

Kylläpä nyt liverrellään. Äsken olivat vähällä tukkanuottasille joutua.
Nyt kiemailevat ja lepertelevät ja ovat hempeitä kuin enkelit. -- Arvo
on oikein mielissään, kun ei Turkia ole niistä tietääkseenkään, vaan
astuu suoraan Arvon luo ja sanoo tytöille päällikön käskevällä sävyllä:

"Onko kukaan haastatellut vankia? Häntä ei saa puhutella kuin minun
määräyksestäni."

"Ei me sitä olla koskettu ei sormenpäällä eikä kielenkärjellä."

"Ei me olla lahtarein perään. Kyllä vaan ne meiltä säilyy."

Päällikkö ei ole kuulevinaan, puhelee vain Arvolle:

"Kuinkas täällä nyt jaksetaan? Ylöspäin vai mitä?"

Hän on nyt oikein päivänvalossa nähden todella pulska ja ryhdikäs.
Päänsä kantaa ylpeästi pystyssä ja nakkaa keikarimaisin liikkein
otsalle valahtavaa tukkaa, joka on mustanruskea ja sankka kuin harja.

"Pyydän esittää itseni. Turkia, tämän komppanian päällikkö."

Arvo koskettaa ojennettuun käteen mainiten nimensä. Ei sen katse enää
tunnu vastenmieliseltä kuin eilen, ystävällinen on ja säälivä.

"Hiljainen päivä tänään", alkaa päällikkö. "Eivätpä taida
teikäläisetkään uskaltautua rynnäkköön."

Eihän siihen ole toisella mitään sanomista, ei myöten eikä vastaan.
Päällikkö jatkaa:

"Parasta vain olisi tehdä aselepo ja valita molemmin puolin miehet
neuvottelemaan rauhasta. Sitten yhdessä mentäisi Viipuriin ja juotaisi
veljenmaljat. Turhaa se on valkoistenkaan mitään lopullista voittoa
uneksia, kun tällä puolella on kuitenkin kansa ja koko Venäjän valtava
vallankumouksellinen puolue. Ne vaan teikäläiset uskovat jääkäreihinsä
ja Saksaan kuin pukki suuriin sarviinsa. Liekö niiden tulosta sen
varmempaa, vaikka hölyävät."

"Hölyävätkö? Ei se mitään hölyä ole. Johan ne ovat tulleet aika päiviä.
On niitä jo taistelemassakin kaikilla rintamilla. Toisia taas on
harjoitusleireissä johtajina."

"Jokohan?" -- Sillä on taas toinen silmä ummessa ja toista siristelee.

"No varmasti. Omin silmin olen heitä nähnyt."

Päällikkö oikoo saapasvarsiaan, ensin toista, sitten toista, kääntyy
välskäriin ja kysäisee äkkiä:

"Mitenkä pian luulette tätä voitavan siirtää?"

"Eiköhän päivän perästä kumminkin", kuuluu välskäri sanovan. Sitten
nousee päällikkö ja ne puhelevat loitommalla hiljakseen, mistä
puhellevat.

"Jahah. Hyvästi nyt taas ja hyvää parantumista!"

Päällikkö lyö kantansa yhteen ja tervehtii lyhyesti kaikkia yhdellä
kertaa. Tytöt hyppelehtivät hänen jälestään eteiseen ja pihalle.

Mutta välskäri häärää taas ruokineen ja patistelee Arvoa syömään.

"Ei ole nälkä. Kuvottaa vaan niin ilkeästi", vastustelee Arvo.

"Kyllä siitä ruokahalu paranee, kun aluksi vaikka väkisin syö",
toimittaa välskäri. Sitten tuo pienen peilin Arvon käteen.

"Katsohan kaimaasi! Eikö siedä nahkasi ruokaa?"

Arvo katsoo peiliin. Sieltä tuijottaa häneen silmäpari mustista
renkaistaan, katse tyhjä ja hämärä kuin aaveen ja kasvot
vihertävänkalpeat, ohuine sinertävine huulineen. Hän kauhistuu
huonouttaan ja sitten koettaa syödä vaikka vastenmielisesti.

Kuinka tunnit matavat verkalleen. Vasta neljässä iltapäivä!

Olo on niin tukahduttavan raskasta. Selkää painaa ja kivistää
myhkyräisellä heinäsäkillä lojuessa ja niska on hellä ja kipeä, kun ei
päänalasestakaan ole tietoa. Mutta haavassa ei tunnu tuskia. Välskäri
tuontuostakin ruiskuttaa morfiinia käsivarteen.

Sen ansiota kai se on.

Jo pimenee ilta. Mutta ennen yön tuloa ilmestyy Turkia toistamiseen.

"Terve mieheen! Nyt ei muuta kuin kampsut kokoon ja aamulla Viipuriin",
huutaa Arvolle remakan iloisesti.

Viipuriin -- sinne niiden pääpesään, ei ikinä! -- Ja Arvo sanoo
ajatuksensa ääneenkin, sanoo sen tyynellä lujalla tavallaan:

"Sinne en lähde viimeksikään. Kuolisin jo matkalla."

"Eikös mitä, pannaan hoitaja mukaan, vaikka tämä nykyinen. Niin se käy,
että huit -- vaan", viheltelee päällikkö.

"Ei sinne, ei", inttää vanki. "Antakaa minulle ennemmin täällä lyhyt
tuomio, kuula suoraan otsaan."

Päällikkö katsoo häneen pitkään. Ihmeellinen poika tuo, niin rohkea ja
luja kaikessa avuttomuudessaan. Sellaisesta hän pitää.

"Elähän turhia, kuka sinulle, aseettomalle vangille, tässä kuulaa
tarjottelee. -- Mihin sinun tekee sitten mielesi, kun ei Viipuriin
passaa?"

"Mihin? Kotiin tietysti, oman ketjun taa." --- Hän sanoo sen
kursailemattoman avoimesti ja katsoo suoraan päällikön silmiin.

Turkia puistaa päätään ja siristelee silmiään. Sitten naurahtaa:

"Eipä mitä vähän. On sinussa poikaa. -- No, pitänee sitten lähettää
sinne, mihin mieli tekee, kun et lähde sinne, mihin sinut asioita
myöten olisi lähetettävä. -- Kunhan tästä nyt ensin aamussakin ollaan",
lisää sitten ja lähtee.

Mitähän sillä oikein on mielessä? Oikeinkohan se todenteolla tahtoo
pelastaa hänen henkensä ja lahjottaa vapauden? -- Vaan parasta lienee
olla siihen luottamatta ja turhia toivomatta.

Niin hän häilyy toivon ja epätoivon välillä koko illan ja yön, pitkän
tuskaisen yön. Kuumeinen ajatus kiitää valtoinaan kuin villi ratsu
tietöntä erämaata. Jos milloin yrittää sitä hillitä ja suuntailla
kulkua johonkin määrättyyn, ryöstäytyy se taas omille teilleen. Kuume
polttaa suonissa, tuska jäytää jokaisessa solussa.

-- "Hyvä Jumala, kun antaisit kuolla", pusertuu värisevien huulien
raosta. -- Mutta kuolema ei tule.

Vanha välskäri istuu vieressä, nojaa päätään käteen ja miettii omiaan.
Toisin tovin taas loikoo vuoteellaan. Lyhentääkseen pitkää yötä keittää
heille kolmet kahvit. Kun taas muutamakseen Arvoa kahvittelee, niin
sanoo melkeinpä hellästi:

"En, poika rukka, minä sinua heitä. Jos lähtökin tulisi, niin mukaani
vien ja hoitelen ihan terveeksi." -- Mutta Arvo tuskin kuulee hänen
ystävällisiä sanojaan, ei ainakaan tajua.

Ah pitkää, pitkää tuskan yötä! Verkkaan matavat tunnit eikä uni tule ja
kirvoita kärsivää, joka harhailee hourailun rannattomalla merellä
kärsien kaikki tuhatkertaiset kuolemankivut.

Se on oikea Getsemanen yö.

Tumma taivas jo alkaa haalistua ja tupaan hiipii vieno päivänsalo, kun
välskäri huomaa Arvon vihdoinkin vaipuneen uneen.



VAPAUTEEN.


Sinä yönä soturi Arvo Partio luuli kuoleman varmasti tulevan, hän
ikäänkuin tunsi sen kylmän henkäyksen kasvoillaan. Mutta seuraavana
aamuna toteaa hän puoleksi ihmettelyllä, puoleksi tylsällä
välinpitämättömyydellä vielä elävänsä. Ei hän siitä iloitse eikä sure
-- ei ole voimia kumpaankaan ja tuskat ovat turruttaneet kaikki
vaistot. Hän on kuin viimeisillään kituva liekki lampussa, josta öljy
on loppuun kulunut.

Hän tuntee rinnalla lepäävää kättä vasten sydämen verkkaiset ontot
lyönnit, niinkuin levähtäisi se välillä ja taas väsyneesti alkaisi
takoa tyhjää. Ei siinä elämänmehua liene enää jälellä kuin
pisaroittain. Nuori lämmin veri ja elämänhehku valui hankeen --
"kunnian ja vapauden puolesta", ajattelee hän heikolla hyvän tunteella
ja hänestä tuntuu sillä hetkellä, ettei hänellä ole elämässä enää
mitään, jonka takia tahtoisi palautua täältä kuoleman rajamailta.
Hänessä vallitsee vain yksi ainoa voimakas tunne, johon hukkuu kaikki
muu: ääretön viileä väsymys. Ajatus on kuin uponnut meren pohjaan,
josta ei jaksa sukeltaa pinnalle. Pian uppoaisi hän itsekin ikuiseen
hiljaisuuteen kuin pisara mereen.

Päivä kilostaa silmiin niin häiritsevästi. Hän kohottaa
voimattomuuttaan vapisevan käden silmilleen varjoksi. Kuinka se käsi on
kelmeä ja kuihtunut. Kun sitä katsoo vasten aurinkoa, näyttävät sormet
vain heikosti vaaleanpunertavilta.

Kauankohan tätä vielä kestää? Ehkä iltaan. Monesko päivä lienee? --
Ajatus ponnisteleikse väsyneenä liikkeelle. -- Taskukirjastahan sen
näen, muistaa sitten. Hän haparoi oikealla kädellään esille
taskukirjan, hervottomat kädet vapisevat niin, että hän töin tuskin
jaksaa kohottaa kirjaa näkösälle.

Mikä putosi? -- Ajatus sukeltaa nuolena pinnalle. --

Hänen kielonsa. Ah niin -- pienet valkeat kädet pistivät ne silloin
lähtiessä napinläpeen ja raikas tytönääni sanoi: "tulethan sitten pian
takaisin terveenä." -- Voi -- hän ei koskaan enää tulisi takaisin.

Ja silloin hän äkkiä tuntee väkevämmin kuin konsana ennen, miten ihanaa
olisi saada elää nuorena, rohkeana ja voimantäytenä, jännittää jousensa
ja heittää vasamansa kauas. -- Oi niin, se oli myöhäistä nyt. Pian
olisi kaikki ijäksi mennyttä.

Ja sanomattoman haikeamielen valtaamana painaa nuori poika silmilleen
kalpeat sormensa kuihtuneine kukkineen ja itkee ensi kerran elämän
suurta murhetta, särkyneitä toiveitaan ja menetettyä elämänlahjaa.

Mutta kevätaurinko lämmittää suloisesti. Kultaiset säteet tanssivat
harmaalla veren tahrimalla takilla ja kalpeilla sormilla. Ne
pujottautuvat sisälle, imeytyvät vereen, lämmittävät, sytyttävät
hiipuvan elämänhalun ja toivon sammuneet tulet. -- Ja hetken perästä
nyyhkytys sisällä lakkaa ja kauniit surumieliset silmät saavat
iloisemman näön.

Vähitellen valpastuu huomiokyky. Ensimäiseksi hän tekee sen havainnon
ympäristössään, että jotain tavatonta on tekeillä. Naiset
juoksentelevat edestakaisin haalieu kokoon tavaroita. Välskäri
järjestelee lääkelaatikkoaan ja pariin kertaan näyttäytyy Turkiakin
levottomana kulkien ulos ja sisälle.

Onkohan se vanki paran jo tyyten unohtanut? Minne ne lähtöä tehnevät?
Miten minun käypi? risteilevät ajatukset levottomina.

Taas tulee Turkia ovesta. Huomaa Arvon valvovan ja heti astuu luo
sanoen huolestuneesti:

"Kun en saa mistään hevosta sinua kyytiin, vaikka kaiken aamua olen
kysellyt. Jos vaikka antaisin oman ratsunikin reen eteen, niin eihän
nämä pelkurit yksikään tohdi tulla kyytiin. -- Ja itsenikin olisi vähän
niinkuin huonoa lähteä, vai mitä?" naurahtaa lopuksi.

Istuu penkin päähän ja mietiskelee. Äkkiä napsauttaa iloisesti
sormillaan:

"No, helsinki! Meneehän se tämän talon tyttö, ellei muut. Kyllä se
toimeaa sillä yhtä hyvin kuin jollakin toisella. Pitää vain heti lähteä
uhoon." -- Hän touhuaa tiehensä sitä kyytiä.

Mutta Arvon silmiin kihahtavat kuumat vedet.

Koti, omaiset, ystävät -- koko elämä, ihana elämänlahja! Annetaanko se
hänelle todella uudelleen, toistamiseen?

Tietämättään hän on ristinyt kätensä ja katselee aurinkoista taivasta
kirkkain kostein silmin, joissa tällä hetkellä heijastuu vain yksi
ainoa voimakas tunne -- rajaton kiitollisuus.

Vanha välskäri seisoo hänen vieressään ja katselee, miten aurinko valaa
kultaista hohdettaan yli kalpeiden nuorien kasvojen. Sydämellään hän
tajuaa, mitä pojansielussa liikkuu ja näkee hänen kasvoillaan heräävän
elämänilon vienon kajastuksen. Vanha mies huokaa syvään ja raskaasti
painuen mietteisiinsä.

Siinä tavottaa hänet Arvon katse eikä hoidokin silmä voi olla
huomaamatta hoitajan sanatonta surumieltä. Kun on itse iloinen -- niin
iloinen, ettei ole ikinä voinut uneksia mitään sellaista onnentunnetta
-- tahtoisi olla hyvä toisille. Välskäri on ollut hyvä hänelle, Arvon
tekisi mieli puhua siitä, ilahuttaa vanhaa miestä, mutta on vaikeata
löytää sanoja. Hän tarttuu hoitajansa käteen -- se on karkea, känsäinen
työmiehen käsi -- ja puristaa sitä sydämellisesti katsellen loistavin
silmin toisen murhemielisiin kasvoihin.

Välskäri sivelee otsaansa ja ryähtelee. Sitten puhkeaa puhumaan
ykskantaan.

"Mihin tämä rytäkkä päättynee lopulta? Sitä se on sitä samaa
vallankumoushumalaa, joka silloin mennä keväänä meni niille
kiivaimmille päähän. Eikä näytä selvittävän ja jos selvitäänkin, niin
voi se maailma olla silloin toisen näköinen. Taitaisi taas kelvata tämä
haiseva porvarillinen yhteiskuntakin. Vaan mennyt mikä mennyt --.

"Aina me äidin kanssa varottelimme vävymiestä ja poikaa. -- Missä
lienevät nekin? -- Mutta milläpä niiden päätä käänsit, kun kerran
vallan makuun oli päästy. Se oli sama, kun olisit yrittänyt huutaa
kilpaa humalaisen kanssa.

"En minä näistä löyhötyksistä ole eläissäni perustanut, kun aina olen
arvannut niiden päättyvän suohon tai umpikujaan, vaikka työläinen olen
ja ammattijärjestöön olen aina kuulunut.

"Rupesivat sitten reutoamaan mukaan. Lopulta ihan vängällä vietiin.
Niin kävin sitten kurssilla ja tartuin tähän työhön. Ei minun käteeni
kivääri kumminkaan olisi noussut omaa kansalaista vastaan -- vaikkapa
porvariakin. Syytä niissä on niissäkin ja monta kohtaa olisi
korjattava, mutta ei sentään verenviaksi asti. -- Sitä minä tässä olen
aaveksinut kaiken aikaa, että ne sitä lopultakin selvittäytyvät voiton
puolelle, niillä kun on se tolkku ja komento toinen. Missä vain
itsekukin päivänsä päättänee? Minäkin, jo puolivälissä kuuttakymmentä.
Olisi häntä saanut päästä kunnialla hautaan ilman näitä melskeitä. --

"Jos elossa selvinnet sinä, niin panehan mieleesi, että sinun ja
sinunlaistesi tässä on korjattava nämä sodan rumat jäljet. Oikeus
tapahtukoon kaikille ja tuomio sikäli. Mutta pitäisi koettaa sopia
yhdessä asumaan edelleen niinkuin ennenkin. Yhtä kansaahan tässä
kuitenkin ollaan, vaikka on oltu toraisia veljeksiä.

"Sitä minä vaan, että jäisi sinulle mieleen elämän varrelle, että oli
niitä _ihmisiä_ tälläkin puolen, jos oli -- --."

Hän nielaisee viimeisen sanan, joka nähtävästi sisälsi ankaran
arvostelun omista. Arvoa liikuttaa vanhan miehen alakuloisuus. Nyt hän
ymmärtää, mihin se pohjaa. Välskärin sanat ovat hänelle avanneet
uusia näkemyksiä -- niihin repiviin ristiriitoihin ja synkkiin
jälkiselvityksiin, jotka tulevat olemaan tämän sodan luonnollisina
seurauksina. Hän aikoo juuri sanoa lohdutellen, että voisihan vieläkin
kaikki tulla hyväksi, jos teikäläiset sanoutuisivat irti ryssäin
koplasta ja sovittaisi omat välit, mutta hänen huomionsa siirtyy
toisaalle.

Kamaripuolella kuuluvat naiset puoliääneen kiukuttelevan ja marisevan
jostakin. Eräs äyskäisee kiihdyksissään aivan kovasti:

"Jaa-a, sen minä sanon tän ijankaikkisen pilkun päälle, että ränttää
tässä varttua lähtöä päivästä toiseen, kun ei Turkiassa ole miestä
jämtisti päättämään. Varttuu vaan, kunne lahtarit tulevat ja sanovat,
että top!"

Siitä viriää pojassa sotilaan mielenkiinto ja valppaus, niin että
kaikki muu painuu sivuseikaksi. Hän kysyy varoen:

"Mitä se päällikkö niin levottomana on kävellyt kaiken aamua ja miksi
täällä kokoillaan tavaroita kuin poislähdöksi?"

"Mikä lie mielessä. Lähtö kuuluu tulevan taas tästä paikasta",
huokaisee välskäri ja muistaen lääkelaatikkonsa lähtee sitä edelleen
järjestämään.

Mutta eteisestä kuuluu askelten kopinaa. Turkia jo ovelta huutaa:

"Nyt hynttyyt kasaan ja terve menoa vaan! Pelit on kunnossa, pitää vain
jouduttaa miestä, että hevonen ajoissa ehtisi takaisinkin."

Yhdessä välskärin kanssa alkavat pukea Arvoa, joka ilosta sanattomana
vain katselee heitä suurin loistavin silmin. Tuskin tuntee kipujakaan,
joita käänteleminen ja kohotteleminen varmasti tuottaa. Venakko
käpelehtii koko ajan ympärillä puututellen avuksi milloin missäkin.

"Tämän pidän minä."

Arvo näkee lompakkonsa ja taskukirjansa nopeasti vilahtavan Turkian
taskuun. Suuttumus leimahtaa Arvon silmissä ja sen huomaten sanoo
Turkia hänelle hiljaa moittivasti:

"Eikö riitä, että toimitan sinut vapaaksi? En minä sinun rahojasi
tapaile --" Arvo punastuu hämillään -- "ja lompakkosi saat takaisin
tuonnempana, mutta muistiinpanosi on minun velvollisuus takavarikoida,
ymmärräthän?"

Eikä Arvo osaa siihen muuta kuin nyökätä, että niin on.

Sitten kantavat he hänet ulos maaliskuun aurinkoon ja hankien hohtoon.
Päivänpaiste ja vapaudenilo aivan kuin häikäisee ja huimaa. -- Hänet
lasketaan rekeen. Päällikkö itse järjestelee kaiken omin käsin. Reessä
liehuu punainen lippu, "etteivät hätyytä tällä puolen", sanoo ja sitten
huomaa äkkiä:

"Pitääkin asettaa niin, että vasen olkapää jää hyvin näkymään, pikemmin
toisella puolen omakseen tuntevat." Ja sitten kääntää oikealle kylelle,
niin että sinivalkoinen suojeluskunnanmerkki vasemmalla olkapäällä jää
näkyviin. -- Turkia puuhailee niin innoissaan aivan kuin tuottaisi se
hänelle erikoista tyydytystä ja nautintoa.

"Tuokaapas peite sieltä!" huutaa naisille, jotka kärkkyvät portailla.
Ja kun peite tuodaan, levittää hän sen Arvon ylitse ja veikeästi silmää
vilkuttaen sanoo: "Ei sitä vankia niin vain avosilmin läpi asemien
kuletella. Tämä on nyt sitä strategiaa, tämä."

"No, annas soittaa!" kehottaa sitten tyttöä, joka istuu sevällä, ja
itse hypähtää reen kannaksille.

Arvo on umpipeitossa. Ei näe enää hyvän välskärin alakuloista katsetta
eikä venakon kipinöitseviä silmiä. Tuntee vain, miten ne kumpikin
etsivät hänen käsiään, puristavat lämpimästi ja onnea toivottavat ja
hyvää parantumista. Jo lähtee reki narahtaen liikkeelle.

Hyvästi vankila! -- Sinne jää taakse kolea punaisen ristin tupa,
lempeäluonteinen vanha välskäri, räkättävät "sisaret", kuumehoureet ja
alituinen tunne kuoleman läheisyydestä. Mitä kauemma kuletaan, sitä
kiihkeämmin kiertää veri ja mielessä ailahtelee uusi, ennen maistamaton
riemuntunne. Vapauteen -- elämään!

Hän raottaa varovasti peitettä ja näkee kylellään maaten tienvierillä
rekiin sijotettuja asevarustuksia: konekivääreitä, patruunalaatikoita.
Sitten vilahtelee ohitse tykkejä ja pikatykkejä. Enempää ei uskalla
kurkkailla, jos huomaisi päällikkö.

Mutta mitä ne niistä tähän tielle ovat vetäneet, kutoo ajatus edelleen.
Olisiko todella lähtö mielessä? Peräytyminenkö? -- Uskoikohan se
sittenkin hänen puheitaan lisäjoukoista ja tykeistä? --

Arvo ei syvemmälle jouda painumaan iloisiin mietteisiinsä, sillä
päällikkö tarinoi lakkaamatta. Sen ääni kuuluu jostain pääpohjista,
vaikka itseään ei näy. Kertoo olevansa näiltä seuduin peräisin ja
kehaisee tuntevansa joka kiven ja kannon ja tienpolvekkeen aina
karjapolkuja myöten.

"Kuinka ne niin on tullut tunnetuksi?" ihmettelee kyydittävä.

"No, kun on sellainen metsänkävijä kun minä ja jo kaksitoistavuotiaasta
nulkista pyssy kädessä mittaillut maat ristiin rastiin, niin kyllä
alkaa olla kartat päässä."

Mikähän se oikein lienee miehiään? vaivaa Arvo turhaan päätään.

"Viime vuosina se on jäänyt vähemmälle metsänkäynti. On vain reissailtu
afääreillä ja turvoteltu lompakkoa. -- Mutta olen minä yhä sellainen
aseiden käyttäjä, ettei moni toinen edelle pääse. Kaikkia aselajeja
olen käytellyt sekä pitempiä että lyhempiä ja kilpa-ammunnassa vetänyt
monet pokaalit. Kun tulisi tästä toiset ajat, niin Ameriikkaan
painelisin. Siellä sitä olisi lääniä paukutella." -- Hän viheltelee
suruttomasti ja Arvo miettii edelleen: punainen se ei oikeastaan ole,
kun ei sillä ole niiden puhetapaakaan. Taitaa viis veisata koko
ohjelmasta. -- Mutta mikä kumma siitä on punaisten päällikön tehnyt?
Ihankohan se vain seikkaillakseen --.

"Nyt siellä tuodaan sitä lahtaria."

"Vielä tätä kyyditellään kuin muutakin herraa."

"Ei kun antaa lyijypassituksen suoraan helvettiin, niin on laskut sillä
kuitatut."

On tultu etulinjalle ja päällikkö on sipaissut pois peitteen ja sanonut
muuttuneella tuikealla sävyllä:

"Nyt pulita rahat. Kolmekymmentä markkaa ruokarahaa päivältä, se tekee
yhteensä kuusikymmentä markkaa ja sitten kymmenen markkaa kyydistä. Ei
tässä lahtareita ilman edestä syötellä eikä kyyditä."

Hän on antanut Arvolle lompakon ja puhuu kuin puolivihassa, mutta
rahoja ottaessaan vilkuttaa silmää. Arvo hyvin ymmärtää, että se näin
tekee vain hänen ja oman päänsä päästimeksi. Paljon se uskaltaakin,
sillä miehet ympärillä seuraavat toimitusta kyräilevin epäluuloisin
katsein, kirota karskauttelevat ja muka piloillaan pelottelevat
pistimillään.

"No hei, annahan mennä!"

Kuletaan jokunen sylenmitta, ja päällikkö hyppää pois kannoilta ja
ojentaa kätensä hyvästiksi:

"Terve näkemiin! Paranehan pian, että joudut taas tappelemaan. Ei
tiedä, vaikka vielä tiet yhteenkin veisivät." -- Se on taas entisensä,
veikeännäköinen ja suruton, puristaa Arvon kättä kuin toveri. Tyttöä
vielä neuvoo:

"Aja vain tästä suoraan notkon poikki ja sitten maantietä ja jos mitä
liikettä huomaat vastapuolella, niin nosta vaan kätesi ja huuda, että
omianne on kuormassa, sitten eivät tee mitään." -- Hän vie käden
kulmalleen sotilaallisesti tervehtien, käännähtää ympäri ja katoaa.

Mutta Arvon päässä kiehuvat sekavat ajatukset. Olisi pitänyt kiittää
sitä. Olisi pitänyt kysyä, mikä hän oikein on, punainen vaiko
valkoinen. Kun ei se edes käyttänyt lahtarinimitystä muuta kuin
ketjussa ja sekin puhe oli kuin tekeytymistä.

Sitten tulee uusi ajatus: ampuvatkohan takaapäin? Ei niistä ole
takeita. Toivo ja epätoivo vieläkin taistelevat vallasta. -- Ja sitten
taas: mitähän sanovat omat? Mitä tosiaankin sanovat, kun näkevät?

Hän heittää peiton kasvoiltaan. Miten on taivas korkea ja sininen! Ja
auringonsäteet tanssivat hevosen harjassa ja metallilaatat valjaissa
liekkivät kuin tuli. Sitten osuu huomio kyyditsijään. Se on näköjään
seitsemän- kahdeksanvuotias, punaposkinen ja pyylevä. Istuu siinä
kukikkaine huivineen ja suurine rukkasineen terhakkana ja tyynenä eikä
näytä pelon merkkiäkään. Hänen eleissään on jotain tapailtua
poikamaisuutta, kun hän reen laidalla istuen heiluttelee jalkojaan ja
maiskauttelee hevoselle muka jouduttamaan kulkua.

On omituista nähdä lapsi, lisäksi pieni tyttö, täällä tulilinjoilla.
Käy sääliksi hänen turvattomuutensa ja orpoutensa, ja Arvo kysyy
osaaottaen:

"Mikä sinutkin poloisen tänne sodanjalkoihin on saanut?"

"Mikäkö? Ka, kun tulivat nämä punaiset kylään, niin isä ja äiti
lähtivät karkuun niinkuin muutkin aikaiset väet. Sanoivat, että eivät
ne lapsille mitään tee ja jättivät minut silmäksi taloon, etteivät
siellä hyvin pääse pillojaan tekemään", toimittaa tyttö pikkuvanhaan,
terhakkaan tapaansa.

Vaan ei Arvo häntä enää paljoa kuuntelemaan kerkiä. Huomio on kokonaan
metsärannassa vastapäätä. Siellä kivien ja kantojen takana ovat omat
kiväärit vireessä, vaikka ei tällä hetkellä laukaustakaan vaihdeta
puolin eikä toisin. Kun vain saisi annetuksi aikanaan merkin.

Ajetaan hyvää kyytiä. Tässähän tulee jo sama tienhaara. Tuolla humisee
hautausmaan kuusikko ja tuosta kääntyy tie pappilaan. Näillä paikoin
juuri hänen on pitänyt saada kuula ja tuonne hän ryömi kuolemaa
odottamaan. Vilu puistattaa. Vereksen lumen on satanut tielle sen
perästä, mutta silmä on senkin läpi näkevinään veriläikät --.

"Seis! Kuka siellä?" kuuluu tiukasti edestäpäin.

"Omia miehiä!" Arvo kohottaa ylös molemmat kätensä.

"Ajakaa sitten tänne ylemmäksi! Emme me halua tulla sinne aukealle
näkyviin", komentaa ääni edelleen.

He ajavat tienmutkaan, tapaavat siinä vahvan vartioston ja
komppanianpäällikön, kaikki tuntemattomia.

"Kuka olet ja mistä matka?" tutkii päällikkö.

Arvo kertoo lyhyesti ihmeellisen seikkailunsa ja tahtoen sanojensa
vahvistukseksi näyttää suojeluskunnan jäsenkortin pistää kätensä
povelleen, mutta tapaa rinnaltaan kirjeen. Hän silmää kuoreen ja lukee
ihmeekseen:

"Lahtarien komppanianpäällikölle."

"Se on sitten minulle", hymähtää päällikkö ja lukee ääneen merkillisen
kirjeen:

    "Jos teissä on vähänkin ihmisyyttä, niin lähetätte takaisin minun
    ratsuni ja kyyditsijän. Kyytipalkka on suoritettu. Luulen olevanne
    samaa mieltä kanssani siitä, ettei tällainen yksitoikkoinen
    asemasota ole muuta kuin ajanhaaskausta, jonka vuoksi kohteliaimmin
    pyydän avonaiseen taisteluun.

                "Punaisten komppanianpäällikkö linjalla vastapäätä."

"Vai avonaiseen taisteluun mielenne tekee! Saamanne pitää", naureksii
päällikkö.

"Jopas herkesi höyliksi, kun oikein kohteliaimmin pyysi", pilailevat
miehet.

Vaan päällikkö on uudelleen kääntynyt Arvoon ja kysellyt haavaa ja
vointia. Sitten sanoo miehilleen:

"Mies on heti saatava hyvään hoitoon, kuta välemmin. -- Lajunen istuu
kuskille ja ajaa ambulanssiin. Toiset pitäkää tyttöä silmällä, kunnes
hevonen joutuu takaisin. Sitten toimittakaa sekä tyttö että hevonen
matkaan sinne, mistä tulivatkin."

"Hyvin joutaakin moinen takkukarva", nauravat miehet hevosta, joka on
tosiaankin sukimaton ja surkea.

Ja sitten alkaa matkan viimeinen iloinen taival. Jokainen askel vie
takaisin elämään, turvaan ja varmuuteen.

Vastaan tulee omia miehiä matkalla ketjuun.

Ihmettelynhuutoja, iloisia tervehdyksiä, kyselyitä satelee Arvon
rekeen. Jokainen tahtoo puristaa kättä ja toivottaa tervetulleeksi
takaisin elävien ilmoille.

"Kun ihan jo menneenä miehenä puhuttiin."

"Ja kun tuli kirjoitettua sinne kotipuoleesi, että herastuomarin
Arvokin jo lähti viimeiselle matkalleen. Pahuus sentään! Jos lienevät
jo kerenneet antaa sanan vanhemmillesi, niin sitten tässä kummat
käärii."

"Olipa sentään asia, että mies tuli takaisin, tulee se näet vaikka kuka
muu, ei vaan turpeenalainen."

"Vaan mitä kumman teitä sinua oikein on kuletettu nämä päivät?"

Arvo saa taas uusia kertomuksensa haavottumisestaan, vangitsemisestaan
ja pelastumisestaan. Toiset pyörittelevät päätään.

"Taisi olla ihan vain sinun onnessasi. Ei sieltä takaisin tulla."

"Niinpä taisi olla. Kyllä sitä on nämä vuorokaudet saanut kaiken aikaa
katsella kuolemaa silmästä silmään. Ja on siinä ollut kärsimistäkin."

"No sen jo arvaa kylkeinenkin. Vaan nyt pitää joutua ketjuun, etteivät
ärähtelemään pääse toiset."

Taas puristetaan käsiä ja lausutaan iloiset hyvästit.

"Jouduhan paikallesi ketjuun!" huutavat vielä perästä.

"Tullaan, tullaan, kun keretään", vastaa Arvo samaan reippaaseen
sävyyn. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei hän enää tulilinjoille
kykene. Ei ainakaan pitkiin aikoihin.

Sitten valtaa hänet kaiken jännityksen ja mielenjärkytysten jälkeen
niin voimakas väsymyksentunne, että kaikki muu ikäänkuin hukkuu siihen.
-- Kerran vielä kuohahtaa hänessä sotilaan veri, kun asemalla paareilla
kannettaessa näkee vaunuihin lastattuna juhlallisia tykkejä. Tekisi
mieli ääneen hurrata kajauttaa. Siinä ne nyt menee ne hänen lupaamansa.

Tuntuu surumieliseltä ajatella, miten toista olisi olla mukana _nyt_,
niin varmaa ja repäisevän riemullista. -- Mutta ovatpahan toiset, Poke
ja muut. Kyllä ne selviävät minuttakin -- tapaa taas uupumus ja painaa
takaisin yhtätasaiseen harmauteensa.



HILJAISTA MIEHUULLISUUTTA.


"Miten ne laulavat, kuulkaahan!" -- Nuori hoitajatar kumartuu
innoissaan ulos ikkunasta. Kadulta kantautuu hiljaiseen
sairashuoneeseen reipas laulu tahdikkaan astunnan säestämänä. Komppania
marssii asemalle täysissä varustuksissa.

"Miten ne laulavat", sanoo hän uudelleen. -- "Että ne saattavatkin noin
--." Hän ei päätä lausettaan, nojaa vain ikkunanpieleen ja henkäisee
äkisti syvään: hän ajattelee kaikkia niitä, jotka tulevat menettämään
henkensä -- tai ehkä liikuntakykynsä, niinkuin hän tuolla vuoteessa,
nuori poika, joka yhä häilyy elämän ja kuoleman välillä.

"Minkälainen oli muuten yö?" -- Lääkäri nyökkää vuoteeseen päin.

"Entisellään. Hän hourailee lakkaamatta, kuinka muka ketju murtui, kun
hän ei kestänyt paikallaan vartiossa ja siihen tapaan. Alituiseen, niin
että oikein pahaa tekee kuunnella. -- Poloinen, niinkuin ei se hänen
osaltaan riittäisi. Tokko saanee edes pitää jalkansa."

"Vaikea sanoa. Parhaassa tapauksessa jää se kuitenkin aivan jäykäksi.
Kun nyt edes yleisvointi korjautuisi."

Laulu ja askelten kaiku on edennyt kuulumattomiin. Hoitajatar sulkee
ikkunan. He lähtevät työhönsä. Niihin aikoihin ei siinä talossa ollut
yötä eikä päivää. Oli vain loppumatonta kuumeista askarrusta. Ja yhä
tuli lisää joka junan mukana haavottuneita -- Raudun verisen voiton
lunnaita.

-- -- -- Mutta eräänä päivänä herää Arvo Partio siitä pitkällisestä
yöpimeästä, johon kuume on hänet kahlehtinut. Hän katselee ympärilleen
kirkkain silmin hiljaisessa valkeassa huoneessa, johon päivänpaiste
valuu uudinten lomasta leveinä kultajuovina. Kukat tuoksuvat
yöpöydällä. Hän näkee ne ensi kertaa, jaksaa jo iloita niistä. Hän
tuntee palautuneensa tajunnan selkeyteen ja elämään -- vieläkin kerran.

"Arvatkaapas, arvatkaapas, mitä hyvää minä täältä tuon!" -- Hoitajatar
pilkistää ovesta säteilevän iloisena. Valkea myssy on istahtanut vinoon
toiselle korvalliselle pelkästä hyvästä mielestä. Hän katoaa ja sijalle
ilmestyy --

"Ei mutta -- ei mutta, Poke."

"Sama mies. Ukkoseni, veli rukka. Aune minulle kirjotti. En tahtonut
jaksaa aluksi niellä enkä sulattaa. -- Sitä se sota tekee." -- Hän
ravistelee toista karhun hellyydellä laihtuneista hartioista,
läimäyttelee ja ravistelee. Mutta hehän ovat niin sanomattoman iloisia.

"Että sinä tosiaan. Miten selvisitkin?"

"Enpä ihmeemmin. Katsos, kaikenhan voi järjestää. Komennuksella,
komennuksella tietenkin ollaan. Haavottuneita tuomassa. Tiedätkös, ei
se komppania niin vain poikiaan unohda" -- hän läimäyttää tällä kertaa
Arvon päänalaiseen, niin että vieteripatja keinahtelee --. "Sitä
sanoivat kaikki, että jopa oli sekapäinen se luoti, joka sinut
kempsautti jaloiltasi. No, minä viivana päällikön puheille ja lomalippu
lähti kuin itsestään."

Hän on niin kaltaisensa. Tekee hyvää kuunnella ja katsella häntä.
Päivettyneet kasvot hohtavat raikkauttaan, silmissä kipinöi ja
vilkehtii kuin majakkalyhty. On kuin kukkisi nuoruus ja voima hänen
veressään. Mutta hänpä onkin niitä, jotka ainaisesti purjehtivat
piristävässä aamutuulessa ja tuovat elämää ja vauhtia muassaan.

Arvo tuntee se selvemmin kuin konsaan ennen. Toisen käsistä valuu
sähkövirtana sykähyttelevä elämänhalu hänen kalpeisiin käsi
raukkoihinsa.

"Ukko rukkaseni, miten oletkin huvennut. Eihän sinusta ole jälellä kuin
hiukan silkkaa keskikohtaa. Vain yksi ulottuvaisuus kuin viivalla
Bonsdorfin 'kurnetriassa.' -- Eläs, että todellakin oli vielä sen
verran sivistyksen rippeitä jälellä. Sen kun moititaan kenttäelämän
niin huikeasti muka metsistyttävän." -- Hän nauraa tartuttavan
iloisesti, niin että hohtaa valkea tasainen hammasrivi. Vaikka
oikeastaan sydänalaa niin oudosti kouristaa katsellessa tuttuja
rakkaita kasvoja pieluksella. Ne ovat niin kapeat ja läpikuultavan
kalpeat. Mutta Poke ei ole niinä miehinäänkään, kulettaa
valtioviisaasti keskustelunkin ihan toisille urille.

Ja he antavat jutun luistaa kuin ennen.

"Toiset pojatko? Hohoi -- ne ukkelit jaksavat pulskasti. Ja paikkansa
ne pitävät aina ja joka tempussa. Sen sanoo vaikka kuka, päällikötkin.
Iso-Jukka on ihan jyry miehekseen, koko komppanian kaunistus. Ei
hätäile eikä siekaile hikisimmissäkään paikoin.

"Muuten olemme viime viikkoina olleet hieman erillämme. Näes, minua
tuppasi kyllästyttämään se ainainen ketjussa loikominen. Pyrin sitten
tykistötiedustelijoihin. Se on ikäänkuin liikkuvampaa ja reilumpaa ja
pitää niin voiteessa miehen. Koikkalainen tietysti piipertää
kintereilläni kuin ennenkin.

"-- Muuten muista minun sanoneeni. Se poika se vielä näkyy Suomen
armeijan riveissä -- jos nyt yleensä elävänä selviämme itsekukin. --
Mutta väsyttääkö tämä sinua?"

Arvo on sulkenut silmänsä ja kasvot paistavat valkeina pieluksella.
"Ei, muuten vain --" ja sitten syvän surullisesti -- "Minusta ei sitten
enää ole miksikään."

"Sinusta! Synti sitä on sanoa sinun, jolla on aina ollut päätä ja
kuntoa enemmän kuin meillä muilla yhteensä." -- Poke yrittää parastaan
--. "Ja välipä nyt tästä yhdestä jalasta, kun paras miehessä on
jälellä. Sitä sanoi Aunekin, että olisi paljon hullumpaa, jos se olisi
esimerkiksi käsi. Ja kylläpähän sinä tästä vielä kohennut kaikin
puolin. Älä ole milläsikään."

"Vaan kun en oikeastaan kerinnyt olemaan miksikään hyödyksi."

"Vai et hyödyksi. Olithan ensimäisiä -- ja helmikuussa, muistat sen,
olivat miehet kalliita."

"Ja sitten on niin raskasta ajatella, että te toiset siellä kannatte
kaiken kuorman sillä välin kun --"

"-- -- kun sinä makaat ja haudot silkkoja tyhmyyksiä." -- Poke sieppasi
entisellään nokkelana sanat hänen suustaan. -- "Viljelehän järkeäsi,
ukkoseni. -- Miksi siis sinä makaat tässä ja kärsit? -- Etkö isänmaasi
tähden, kuten muutkin. Eikö se sitten ole sama, missä se tapahtuu,
kunhan miehenä kantaa kohtalonsa -- niin, tappionsakin, Kuules, minusta
tuntuu, että tässä sinun paikallasi vasta miehuullisuutta kysytäänkin,
etkö usko?" -- Ja sitten veljellisellä lämmöllä: "Tuossa se olisi,
sanon minä, vapaudenristi paikallaan."

Hän taputtaa Arvon paidanrintaa, mutta ei hiiskahdakaan, että hänellä
on sellainen kalleus kotona, saatu erään huimanrohkean öisen partion
jälkeen.

"Miksi sinä sen pois otat?" oli ihmetellyt sisar, joka tapasi Poken
itse teossa, ratkomassa nauhaa.

"En minä, kun ei Arvollekaan vielä ole annettu", oli Poke lyhyeen
vastannut.

Ja sitten ystävykset siirtyivät puhumaan niiden päivien suurista
tapahtumista, iloisista voitonviesteistä ja ratkaisun varmuudesta.

"Kohta saat terveisiä Viipurista", kehaisee Poke poikamaiseen tapaansa.
-- "Siihen mennessä toki sinäkin hiivittäydy tuohon ikkunan poskeen,
kun komppanian pojat hurraavat jälleen kotiansa kohti. Me teemme
sinulle tuolta ikkunan alta uljaasti kunniaa kuin itse Mannerheimille.
-- Sekin suuruus on muuten nähty ihan näillä silmin. Kävi tervehtimässä
poikia siellä etulinjoilla. Sillä se oli ryhti ja katsanto kuin
Napoleonin kuvalla."

Hän "turisee" hilpeästi kuin kuunaan. Sitä on niin soma kuunnella,
Poken rupatusta. Se tulee ryöpsähtelee välittömänä ja tuoreena, tekee
äkkikäänteitä solahdellen alati uusiin uomiin. Ja kun hoitajatar
apulaisineen tulee hetken perästä hakemaan Arvoa leikkuuhuoneeseen,
hämmästyy hän syttyneitä silmiä ja punerrusta poskilla.

"Rintamatuuli tekee hyvää", hymyilee hän Pokelle ja vetäytyy käytävään,
ettei häiritsisi heidän jäähyväisiään.

"Joko sinun nyt täytyy?"

"Niinhän se on määrä. Huomenna on oltava perillä. Olipa sentään asia,
että tämänkin verran."

"Niin, kiitos. Taisit tehdä minusta ihan elävän ihmisen."

"Tyhjiä. Hätäkös tässä nyt enää. Pidä vain miehen kurssi eläkä anna
luonnon aleta."

"Koetetaan, koetetaan."

"Ja voimmehan kirjottaakin. Minä tietysti annan raporttini
sotilaalliseen sähkösamatyyliin."

"Yhtä tervetulleita, vaikka miten lyhyet. -- Sanohan toisillekin
terveisiä ja voikaa hyvin kaikki."

"Sinä samaten." -- Mutta äkkiä Poke ottaa häntä väkevin käsin
hartioista ja sanoo oudon syvällä äänellä:

"Nyt sen voimme sanoa, että olemme olleet veljiä elämässä ja
kuolemassa, me kaksi --" ja sitten vielä matalammin -- "Tiedätkö,
kuule. Sinun rinnallasi olisi hyvä vaikka kaatua."

Oven takaa vielä kuuluu hänen raikas äänensä, kun hän hyvästelee
hoitajatarta. Sitten reippaitten poistuvien askelten kaiku -- se pitkä
käytävä kokoaa niin merkillisesti äänet. Sitten lähenevät taas keveät
askeleet ovea. Arvoa haetaan leikkuuhuoneeseen.

Se on jokapäiväinen kidutus, eikä lääkäri ole kertaakaan hennonut
ryhtyä huumaamatta tuskalliseen käsittelyyn. Mutta tänään sanoo potilas
lujasti ja selkeästi:

"Tohtori, ei oteta mitään nukutusaineita. Minulla on kai sitä lajia jo
liiaksikin veressä, kun muistelen, miten runsaasti ensimäinen hoitajani
niitä viljeli."

"Kuten tahdot", lääkäri katsoo pitkään potilaaseensa -- "kuten tahdot.
Jos vain kärsit kuunnella."

"Moni kärsii isänmaan tähden paljon enemmän" -- tulee hiljaa ja
vakavasti, mutta säteilevin silmin.

Lääkäri ryhtyy työhönsä.

Sillä kertaa olivat tällaisiin tottuneen vanhemman hoitajattarenkin
kasvot liikutuksesta valkeat, mutta nuori poika siinä leikkuupöydällä
puri hampaansa yhteen niin että kuului, eikä yksikään valitus päässyt
hänen huultensa yli.

Mutta kun hänet sitten tuskien herpaisemana kannettiin vuoteeseensa,
seisoi lääkäri, kylmä karski mies, kauan ikkunan luona selin muihin ja
mietti.

       *       *       *       *       *

Ja sitten tuli kevät pitkin kiirehtivin askelin. Satoi virtanaan jonkun
vuorokauden ja sen perästä oli kirkkaita aurinkoisia päiviä. Ne tekivät
lopun kelistä. Eräänä aamuna saattoi Arvo kuulla pyörien ratinan
alhaalta hevostieltä. Ajurit olivat vaihtaneet rekensä rattaisiin.

Avonaisen ikkunan kautta tulvasivat sisään hilpeät keväiset äänet.
Räystäät ja katurännit pitivät iloista hälinää. Ja kevättuuli --
viileähkö vielä, sillä suurten selkien jäät olivat siihen kylmyyttään
henkineet -- liehutteli valkeita uutimia ja hyväili sairaan pojan
kasvoja, jotka alkoivat jo vienosti punertaa.

Eräänä päivänä sai kaupunki kuin sähkötäräyksen ja kapsahti miehissä
jalkeille. Saapui korkeita vieraita -- itse "valkoinen kenraali." Se
pani kaikki, mitä lie kaupungissa ollut miehistä sukua, vaaksahousuista
lähtien hamaan vanhaan tulliherraan, joka jo horjahteli kohti
kunnianarvoista yhdeksääkymmentään, tiukkaan perusasentoon. Ei siinä
kädenkäänteessä mitään erinäisiä juhlallisuuksia kyetty puhaltamaan
kokoon. Kunpahan nyt seisottiin kunniakujana ja hurrattiin kurkut
"kukonpojiksi."

Arvo Partio makasi ja kuunteli, miten räystäät soittivat helähtelevää
xylofoonia katurännien hoitaessa meluisaa säestystä, kun ovi aukesi ja
sisään astui lääkärin saattamana ylhäinen sotilashenkilö. Arvo tiesi
siinä hetkessä, kuka hän oli ja lennähti punaiseksi.

Vieras lähestyi vuodetta ja sanoi eräänlaisella sydämellisellä
arvokkuudella:

"Olen kuullut, että olet ollut uljas poika sekä rintamalla että
varsinkin täällä. Isänmaan nimessä annan sinulle tämän vapauden
ristin." -- Hän laski sen Arvon rinnalle ja kuunteli hymyillen, kun
Arvo, silmissä kostea kimmellys ja ääni värähdellen koki toimittaa:

"Ei olisi pitänyt. Mitäs minusta, kun niin lyhyen ajankin vain olin.
Toiset toverini, ne ovat olleet koko ajan. Niille pitäisi antaa."

"No, no, kyllähän muidenkin kelpo poikiemme ansiot aikanaan saavat
tunnustuksen." -- "Valkoinen kenraali" taputti häntä kevyesti olalle.
-- "Toivon, että parannuttuasi edelleen palvelet maatasi, ellet kiväri
kädessä, niin toisin asein."

"Harvinaisen kirkas katse", sanoi hän ovessa lääkärille, joka opasti
häntä kierroksella haavottuneiden luona.

Mutta Arvo ei oikein jaksa tajuta tätä kaikkea. Tuskin vielä
silloinkaan, kun "valkoisen kenraalin" juna on jo vierinyt tiehensä
valtavien eläköönhuutojen saattamana ja Heikki veli ryntää tuulen
tuomana suoraan asemalta Arvon luo purkamaan ihmeellisiä vaikutelmiaan.
Hän on niin täyteen ladattu kuin räjähtämäisillään.

Ja miten hän loistaa ja mahtailee. Tämä on ilmeisesti hänen elämänsä
ylpein päivä. Hänhän on ensi kertaa maailmassa nähnyt ihmeitten ihmeen
ja pojanunelmiensa korkeimman kunnian huipun: _oikean elävän
kenraalin_, ei mitään kuvaa. Ja ajatella -_hän_ oli _puhutellut_
Heikkiä.

"Mitäs, kun minä seisoin siinä asemapihan portilla, niin että se kulki
ihan tuosta noinikään. Katsohan, noin läheltä." -- Hän näyttää niin
läheltä kuin olisi Mannerheimin liepeet suorastaan hiipaisseet hänen
pientä terhakkaa pystynenäänsä. -- "Ja minä seisoin puhtaasti
'stillgestanden', uskotko?"

"Kuin tinasotamies, uskonhan minä."

"Ei, näinikään, katsohan! --" Hän pöyhistelee keskilattialla suorana
kuin tikku, pyöreäkuoppainen lapsenleuka pönäkästi pystyssä ja
kyynärpäät hauskasti sojottaen ulospäin kuin kaksikorvaisella padalla.
Arvon pingottunut mieli laukeaa keveään nauruun.

"Ja sitten se sanoi, että, arveles kun se sanoi ihan näinikään, että
'sinä olet varmaankin meidän reippaita karjalaisia koulupoikiamme',
sanoi se. Ja minäkös tein kunniaa -- tällä lailla, katsohan ja sanoin
että" -- se kiljaistaan kaikella keuhkojen väellä -- "ensimäisellä
luokalla, herra kenraali."

"Olehan ole, kuulenhan minä vähemmälläkin", tyynnyttelee vanhempi veli.
Mutta Heikki, naama yhä loistaen siinä kunnian päivänpaisteessa,
palpattaa edelleen:

"Ja sitten se nauroi ja iöi minua olalle. Ja ne nauroivat muutkin
sotaherrat."

"No vähemmälläkin", pääsee Arvoltakin jo ihan helanauru. "Sinähän
järjestit heille oikean pienen paraadin."

"Nii-in", riemahtaa Heikki itsekin. "Ja minä tein kunniaa ihan koko
ajan, kun ne menivät ohi. Ja niitä oli koko junallinen, mutta kaikkein
uljain oli Mannerheim. Se oli sitten siinä paikassa kuin ne komeimmat
kuvat siinä isän suuressa 'Vänrikki Stoolissa.' Hatussa vain ei ollut
töyhtöjä. Miksikähän eivät enää pidä?" -- Ja yhteen henkäykseen:
"Mutta, että se viitsiikin ajaa junassa ihan kuin muutkin ihmiset. Minä
jos olisin, niin ajaisin vain lentokoneella. Etkö luule, että kenraalit
saavat sellaisenkin ihan oman, ja mitä vaan --."

"Taitavatpa saada."

"Ja minä en antaisi kenenkään muun sitä ohjata ja lentäisin aina muita
korkeammalla. Enkä minä ottaisi minun ilmalaivaani muita kuin toisen
luokan Tolvasen. Siinä on sitten kanssa sellainen poika, että se ei
pelkää, ei niin mitään." -- Ja hetken perästä: "Nyt minä tiedän, mikä
minusta tulee, kun tulen suureksi."

"No mikä? Ajurihan sinusta ensin piti tulla, ja sitten viime kesänä
ajattelit, että autonkuljettaja olisi sentään reilumpi."

"Pyh", pihahtaa ylenkatseellisesti toinen, että kun veli muka yhä
vieläkin niin matalalle tähtäilee, ne unelmat on jo ammoin potkaistu
nurin. Hän pullistaa rintaansa ja kajauttaa kantansa yhteen:

"Ei kun sotamies -- _sotamies_ tästä pojasta tulee!" -- Ja tuleva
karski sotamies teikkaroi riemuissaan paraatimarssia äkkikääntein
ympäri huoneen. Sitten pysähtyy ja kunniaa tehden hihkaisee vielä
kerran:

"Eläköön kenraali!"

Mutta vanhempi veli on aivan tikahtua hilpeyteensä. Ilmeisesti tämä
viimeinen "kunnia" oli tarkotettu korkealentoisen sotamiehen omalle
tulevaiselle ylhäisyydelle.

"Ja minä jään ijäkseni nahkapojaksi. -- Älä nyt sentään vielä ilmaan
lennä", tasottelee Arvo. -- "Jos herra kenraali suvaitsisi hetkeksi
istua tuohon, niin näyttäisin jotain." -- Arvo vetää yöpöytänsä
laatikosta esiin vapaudenristin.

Ihme, ettei Heikki veli siinä hetkessä istahtanut lattialle
ihmetyksestä, sillä vauhdilla kun hupsahti alas maaperään
kenraalinunelmiensa korkeuksista ja jäi silmät renkaina tuijottamaan
siihen ihmeeseen.

"Kenen se on sellainen?" -- Hän nieleskeli ja lipoi kielellään.
Sellainen oli hänellä tapa, milloin hän tunsi itsensä neuvottoman
noloksi -- niinkuin esimerkiksi kielioppitunneilla.

"Minun. Mannerheim itse antoi."

"Manner --" Heikki eistyi jo tarkastamaan sitä kädestä pitäen
taikauskoisen hartaudella. Sitten hän toipui ja ratkesi riemuun:

"Eläköön -- onpa meidänkin kotona sitten vapaudenristi!"

Siinä hetkessä hän sai jalat alleen ja sen häntä nähtiinkin. Yleensä
Heikille aina tuli äkkilähtö, nyt hän sananmukaisesti _haihtui_. Kotiin
oli tietysti lennätettävä sana ja Kaatrakoskelle ja toisen luokan
Tolvaselle.

       *       *       *       *       *

Ovelle koputetaan.

"Minä se vain. Siellä meidän alapuutarhassa kukkivat krookukset
parhaillaan. Niitä on valkeita ja sinisiä. Minusta ovat valkeat
kauneimmat."

Se on tohtorin Aune. Hän on eräiden toveriensa kanssa ottanut nimiinsä
sairashuoneen "kukkamonopolin", niinkuin isä leikillään sanoo.

"Ja sitten toin Poken kirjeen sinulle lukea, kun hän ei sano nyt
joutavansa kirjottamaan sinulle erikseen."

"Kuulenhan tästäkin, miten heidän on", Arvo avaa sen nopeasti. Se on
pian luettu ja lopussa seisoo juhlallisen lyhyesti:

"Ei vielä, mutta kohta."

Niihin aikoihin jo oli kevätilma täynnä kiihkeää odotusta ja iloista
voitonvarmuutta. -- "Pian kuullaan uusia", sanoivat ihmiset toisilleen
rohkaisevasti, vaikka sydäntä värisytti ajatellessa voiton hintaa.

"Nyt minä tunnen, että saan ja tahdon elää ja että minuakin vielä
tarvitaan", sanoo Arvo Partio nuorelle tytölle, joka asettelee kukkiaan
veteen ja on itse niin terve ja tuore ja aamunraikas. -- "Olen
ajatellut paljon kaikenlaista, minullahan on hyvää aikaa. -- Se vanha
välskäri, tiedäthän, puhui minulle niin merkillisesti erotessa. 'Sinun
ja sinunlaistesi on korjattava tämän sodan rumat jäljet', sanoi se. Ja
mitä kauemmin sitä miettii, sitä selvemmäksi se käy. Se on sitä
ainaista uudelleen alkamista ja rakentamista, jota elämä oli
menneillekin polville -- toisenluontoista ja vaikeampaa vain."

"Kun vain voisi olla oikein hyvä. Ei vihata ketään eikä kostaa. Vain
tahtoa oikeutta." -- Nuori tyttö katselee miettien eteensä.

"Niin pitäisi. Sitä varten kannattaa elää. -- Kaikella on niin
ihmeellisesti oma tarkotuksensa, niinkuin silläkin, että minun piti
nähdä elämää siellä rintaman toisellakin puolen. Oli niitä sielläkin
ihmisiä, niinkuin se välskäri sanoi --."

"Minun pitää lähteä. Voi hyvin taasen ensi näkemään. Tiedätkö, sinä
olet jo ihan ennallasi. Vain hieman laiha ja kalpea. Odotahan, kun kesä
tulee."

Ja Arvo onkin ennallaan, mielen tasapainoon nähden, makaa tyynenä ja
kirkkain miettivin silmin. Eikä hänen valoisa mielialansa erityisesti
synkisty silloinkaan, kun lääkäri kerran tuskallisen kääreiden muuton
jälkeen sanoo, että hänellä on vielä monta pitkää kuukautta edessäpäin.
Hän nyökkää vain tyynen alistuvana:

"Täytyyhän minunkin -- kohdaltani."

Mutta kun poika on viety pois, sanoo lääkäri apulaiselleen:

"Mistä ihmeestä hän oikein tuon moraalisen voimansa noutaa? Järkevästi
otettuna on hänen seitsemäntoistavuotias elämänsä tuhottu. Mitä hän on
muuta kuin raajarikkoinen raukka tämän perästä."

"Ja kuitenkin hänessä on virkeätä elämänhalua enemmän kuin monella
meistä, jotka kuljemme terveillä jaloillamme", täydentää apulainen,
nuori lääketieteen ylioppilas.

"Sehän tässä juuri ihmetyttää. Minä olen aina ollut kylmän järjen
ihminen ja suuri epäilijä varsinkin tunteiden arvoon nähden.
Itseltäni on ikäänkuin puuttunut elintä, jolla koetaan voimakkaat
tunnevirtaukset. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa katselleeni elämää
ja ihmistä liian matalalta näkökulmalta. Sen olen oppinut tuolta
nuorelta pojalta."

"Niin, hänellä on se hehkuva isänmaallisuutensa sisäisenä
käyttövoimanaan. Sitäkö tohtori ajatteli?"

"Sitä. Katsokaas, minä olen epäillyt isänmaallisten tunteidenkin
alkuperäisyyttä, pitänyt niitä vain teennäisen paisutuksen ilmauksina.
Vaan kyllä niiden täytyy sittenkin olla jotain aivan oleellista ja
ulotuttaa juurensa luonnonvaistoihimme, niinkuin tuossa pojassa."

"Niin, hän oli aivan suurenmoinen sillä kertaa, kun hän kieltäytyi
ottamasta huumausaineita ja sanoi vain yksinkertaisesti: 'Kärsiihän
moni isänmaan tähden paljon enemmän'."

"Se on eräänlaista hiljaista miehekkyyttä, syvää ja totta." -- Tohtori
katselee mietteissään eteensä leikkuupöydälle ja jatkaa:

"Täällä meillä se sankari tutaan. Luulisin, että joukkoinnostuksen
huumassa voi heittäytyä vaaroihin ja suorittaa hetkellisiä
voimannäytteitä siveellisesti heikompikin luonne -- jos nyt on vastaava
määrä fyysillistä voimaa. Mutta kun joutuu yksin kärsimyksineen, niin
pitää olla syntyperäinen sankari voidakseen kantaa kohtalonsa niinkuin
tämä poika." -- Ja sitten syvän lämpimästi kuin liikutettuna:

"Sanokaamme, että hän on poikkeuksellinen ilmiö, mutta riittää, että on
todellisuudessa nähnyt senkin."



VOITTOHUUTOJEN KAIKUESSA.


"Rintama liikkuu eteenpäin. Vappuna marssimme Viipuriin", tiedottaa
Poken viimeinen kirje.

Oli enää kolme päivää Vappuun. Odotus jännitti mielet lujimmilleen. Ja
nyt jo osattiin arvioida ennakolta. Ennen Tampereen ja Raudun
valloitusta ei tiedetty kuvitellakaan, minkä ne maksoivat. Nyt se
tiedettiin, ja Viipurin tähden oli koko ajan muutenkin vapistu.

Ne varustukset, joita ryssät koko maailmansodan ajan olivat kaupungin
ympärille kyhäilleet!

Mutta silloin tapahtui kuin ihme -- kevään ihme.

Padot avautuivat itsestään ja vastustus suli ja hupeni kuin talven
jäljet kevään voittokulun tieltä.

Vapun jälkeisenä päivänä kun voitonviestit kiersivät ympäri maan, sai
Arvo Partio kortin. Siinä oli Suomen leijona ja sen alla juhlalliset
sanat:

"In hoc signo vinces." [Tässä merkissä olet voittava.]

Ja toisella puolella:

"Tänään marssi voittoisa Karjalan armeija Viipuriin."

Se oli "Vapauden veljiltä" matkan periltä. Mutta Arvo Partio ei voinut
sille mitään, että voitonriemuun sekoittui pisarainen katkeruutta:

Voi, jos sittenkin olisi saanut olla mukana --.

Myöhemmin päivällä tuli tieto, että Poke oli jäänyt Naulasaaren
veriselle kankaalle, kaatunut aivan voiton kynnyksellä, kun jo
vastaisella puolella valkoiset marssivat kaupunkiin riemuhuutojen
kaikuessa.

Vanha rehtori itse toi suruviestin Arvolle.

"Se on niin, että vain paras oli tässä kyllin hyvä", sanoi hän.

Ja nähdessään, miten Arvon silmissä aivan kuin sammui jokin, laski hän
kätensä pojan päälaelle:

"Sanoinhan minä kerran, että isänmaa teistä saisi kunniaa. En voinut
aavistaa silloin, että se teiltä tulisi vaatimaan näin kalliin uhrin"
-- hänen äänensä värähteli -- "Poikani, te olette verellänne maksaneet
Suomen vapauden lunnaat ja osottaneet, että tässäkin sukupolvessa on
niitä, jotka ovat syntyneet _sankareiksi_."

       *       *       *       *       *

Mutta kun historia kerran kertoo tulevien sukupolvien pojille, mitä
saivat kokea karjalaiset pojat Suomen vapaussodassa talvena 1918, on se
varmasti lisäävä:

"He olivat hakkapeliittain sankarisukua. Heidän ei tarvitse hävetä
uljaita edeltäjiään ja aseveikkojaan, Viipurin lukiolaisia."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isien teillä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.