Title: Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879
Author: Ervasti, A. W.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879" ***


MUISTELMIA MATKALTA VENÄJÄN KARJALASSA KESÄLLÄ 1879

Kirj.

A. W. Ervasti



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.



SISÄLLYS:

 Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan, kirj. _Hj. Basilier_
 Alkulause
   I. Oulusta rajalle
  II. Miinoasta Kemiin
 III. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin
  IV. Pyhä kaupunki
   V. Vienassa ja sieltä Kierettiin
  VI. Kieretistä Uhtuan kautta kotiin
 Loppulause
 Liite: Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia



Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan


I.

    -- -- Luo päältäsi pienten riitojen riehu
    ja kasva ja kansojen lippuna liehu
    ja näytä, mit' täällä pienikin voi,
    kun suurta se unelmoi!

    Se ilo, mi kasvavi murheesta,
    se yksin on oikea täällä,
    ja ethän, kansani kallis sa,
    ole kulkenut kukkien päällä,
    mut niin jos sa kestät onnesi uuden,
    kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden,
    niin olet sa kansa, mi kaikki voi.
    Älä horju, Suomeni, oi!

                        _Eino Leino_.

Suomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uuden painoksen A.W. Ervastin
kirjaa "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879".

Näissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti, mutta asiallisesti
ja rakkauden hengessä siitä ihmemaasta ja sen asujista, jossa
Suomen sammon sirpaleet ovat säilyneet, joka satoja suomalaisia
sydämiä on sytyttänyt, jonka onnen kohtalo parhaillaan raivoavan
maailmanmyllerryksen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka
Suomelle ja sen tulevaisuudelle on päivän polttavin kysymys.

Vienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muodosti
käännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsa soimaan. Mies on
Vienan matkalle lähtiessään puolueriitain rikkirepimä, taloudellisten
huolten hermostuttama, muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta
uutta elämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki, joka
vahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelämänsä, antaa sille
uutta sisällystä, uutta voimaa, niin että hän vielä tämän matkan
jälkeen voi tehdä kolme pitkää kierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle,
Aunukseen, ja niistä kertomuksia, kirjoja kyhätä.

Vienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistä Karjalan
kirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinä nämä kotipuolessaan
Venäjän valtiomahdin edustajien ja kätyrien ylenkatsomat, sorretut
ja suuriruhtinaskunnassakin lainrikkojina vainotut "laukkuryssät"
ensi kerran saivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, joka
_ei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei
iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa_...

Vienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidottuina paksuihin
kansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoiset lukijat ovat
merkinneet päivän ja paikan, milloin ja missä ovat kirjan lukeneet
ja "ylen hyväksi" huomanneet. "Karjalan Paavali", toimita tämä tahi
tällainen kappale Kansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme!
Myöhemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saaneet
herätteitä. "Karjalan taatto" O.A. Hainari, jonka ehyttä, kaunista
elämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkkunen ja O. Relander hiljattain
ovat kuvailleet, syttyi Ervastin muistelmat luettuaan niin, että m.m.
rutosti rupesi Helsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksen
matkaa, joka kesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. Muista Vienan
Karjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoon J.W. Jurvelius, Lauri
Pääkkönen, Paavo Ahava, Osmo Iisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna
kaksi kirjaa: "Vienan virroilta, Karjalan kankahilta" ja "Vienan
kansan kohtalo"), I.K. Inha ("Kalevalan laulumailta"), Iivo Härkönen
("Rajantakainen Karjala"), Lauri Hannikainen ("Kuolevan laulun
mailta").

Meidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneet käydä omakieliset
koulut ja rikastuttaa kielivarojaan kansan- ja varsinaisen
kaunokirjallisuutemme hetteistä ammentamalla sekä tutkimalla
kielenkäyttömestareitamme, Juhani Ahoa, Kasimir ja Eino Leinoa
y.m., -- heillä helkkävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina,
rohkeampina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielenkäyttöä:

"Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat sen vaarat,
viehättävät sen virrat..." -- "Metsänotusten piilotarha, lintujen
ja kalojen ruhtinaskunta. Virroissa sinisorsa soutelee, suvannolla
joutsen joikuu. Täällä pyhä lintu pesii."

Ja kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, joka kotoisia
opinteitä on astunut, -- kuulkaa Iivo Härkösen kanteleen kaikua
"Karjalan virsistä":

        RAJAVIIVALLA.

    Halki korven kuolonjylhän
    kulkee milloin kääntein jyrkin,
    milloin kolkoin kohtilinjoin
    juonne syltä, kahta laaja --
    raja Suomen ja Venäjän.

    Hiihtää mies hikisin otsin,
    rinnoin huuruvin, avoimin,
    hiihtää taakse katsomatta --
    laukku suuri hartioilla.

    Lapin urho, Vienan veikko.
    Joutuu korpijuontehelle --
    seisahtavi, hengähtävi,
    itseksensä äännähtävi:

    Pelastettu: eipä tänne
    yllä valta vallesmannin,
    säilyy laukku, säilyy henki!

    Laskee laukun vierehensä,
    istuu kannolle isolle,
    henkii ilmaa helpotuksen.

           -- -- --

    Saanut on sanomalehden
    palan pienen polvellensa:
    siihen silmä, siitä aatos
    Suomen pitkille pihoille.

    Siellä pellot kuin ulapat,
    talot kuin pajarin-linnat;
    siellä tiet salokylihin,
    korpehenkin postinkulku;
    siellä kirjat, siellä koulut,
    valo maassa vallitsevi.

    Mutta muistuu matkan suunta.
    Ah, on Viena armahainen!
    Siellä suot on laihojani,
    korvenluolat linnojani,
    teitäni jälet jäniksen,
    postejani tuulen puuska,
    koivunkylki kirjanani,
    aarrevalkea valoni.

    Näin on läikkyy miehen mieli
    hetkin siellä, toisin täällä,
    helkkää herkän mielen kieli.

    Mutta muistuu vallesmanni --
    sumenevi Suomen puoli,
    tuntee kylmän puistatuksen.
    Pois kohti kotoista puolta!

    Muistuu Vienan viinaherrat,
    santarmit, salapoliisit,
    aukee synkät "mustat-kirjat",
    tuntuu tyrmän tunkka tuoksu...
    susten kärjet pystyyn käyvät!

    -- -- Siinä seisoo Vienan urho,
    maailman vikevin miesi;
    hiihtänyt on hiiden korvet,
    Lapin kosket laskenunna, --
    nyt ei tiedä minne mennä,
    kunne kääntäisi lylynsä.
    Seisoo korvet niinkuin vuoret,
    painuu taivas niinkuin paasi,
    jalat jäätyvät lumehen.


II.

August Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispohjalaista, polveutuen
arvattavasti talollisista, samoinkuin toinenkin tunnettu Ervast-suku,
jonka alku johtuu Simosta. Siellä on vieläkin vanhoja, vankkoja
Ervasti-nimisiä taloja, ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.

"Genealogia Sursillianan" mukaan on Ervasteja myöhempinä
aikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m.m. nimismiehinä,
henkikirjureina sekä kauppiaina ja "porvareina" Raahessa. Isoisä oli
"Sursillianan" mukaan tervamakasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään
Petter, raahelaisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina
Lauraeuksen poika.

A.W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhempainsa neljäntenä
lapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä oli piirilääkäri Petter Ervast ja
äiti Augusta Wilhelmina Fredrikintytär Basilier. Käytyään Kuopion
kymnaasin E. tuli ylioppilaaksi 1864 ja filosofian kandidaatiksi
1869 sekä jatkoi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedeitten
kandidaattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanut loppuun
suoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuuden vuoksi. Jätettyään
opintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluun asuen siellä seppä
Tigerin talossa äitinsä ja kolmen sisaruksen kera. Oulussa hän
perusti sanomalehden nimeltä "Pohjois-Suomi" (1878-83), jota
pirteästi, itsenäisesti ja vapaamieliseen suuntaan toimitti. V. 1886
Ervasti pääsi toiseksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon
Helsingissä ja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka
lähinnä keuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingin
diakonissalaitoksella elokuun 8 p:nä 1900.

Tutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen -- siitä kenties
liikanimi "Pintti", jota vanhemmat yliopistotoverit hänestä käyttivät
-- mutta hyväpäiseen serkkuuni Oulussa kevätlukukaudella 1879. Hän
oli silloin rasittavan sanomalehtityön, taloudellisten huolten ja
kivulloisuuden kiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuva
merimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija Kaarlo Kramsu,
jonka pöydällä aina oli sama kirja avoinna -- Kalevala. Ervasti ei
kuitenkaan ollut siinä määrin sisällisesti runneltu, katkera ja
maailman murjoma kuin Kramsu. Hän ei palvellut Bakkusta, ei istunut
remuavissa seuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin
säännöllistä elämää, tehden m.m. joka päivä kävelyretken Oulun
silloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villen mieltä,
sillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva, terävä, kun
sille päälle sattui. Mutta Ervastin kompasanoissa ja sukkeluuksissa
ei koskaan ollut mitään rivoa. Naisia hän etäältä ihaili, eritoten
tuuheaa tukkaa, pitkiä paksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin
serkkumme K.E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman,
että vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg, oli onnettomassa
veljessodassamme joukkonsa edessä urhona kaatunut, tuli puheeksi
Ville-vainaja, ja silloin insinööri Ståhlberg hymyillen kertoi
kävelymatkoiltaan Helsingissä erikoisesti muistavansa tuon Ervastille
ominaisen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun...

Oulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka. Ervasti oli
uusinut pankkivekselin ja siteli sitä huolellisesti paksuun pinkkaan,
joka sisälsi aikojen kuluessa lunastettuja pitkiä papereita, puhellen
samalla puolittain itsekseen, puolittain minulle tähän tapaan:
"Ollappa noiden vekselien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen,
mieluisaan työhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanut
aikaan..." Huokasi ja pisti pöytälaatikkoon kiusankappaleet.

Kuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hänen
Vienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattoman luonnon helmassa
hän korpien povista, suurten siintävien järvien aalloista ja
iloisten, ystävällisten, kauniiden ihmisten seurasta imi heikkoon
ruumiiseensa uusia nesteitä ja sai sieluunsa sitä voimaa, joka on
suurin kaikista ja joka ei koskaan häviä... Ervastille oli suotu onni
vielä eläessään huomata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli
syttynyt, lähti leimuamaan ja muitakin, varsinkin Vienan karjalaisia
sytyttämään. Sanomattakin on selvää, että Ervasti aina siihen asti,
kunnes katkesi hänen elämänsä kaari, pysyi Karjalan ja karjalaisten
hartaana ystävänä. Nälkävuosien 1891-92 ahdistellessa rajantakaisia
karjalaisia keräili E. heille varoja, joilla uutisviljelyksiä
toimeenpantiin. Ja yksityisiä Vienan karjalaisia hän vähistä
varoistaan autteli. Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen
Afanasjev), joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön
ensimmäisiä ja innokkaimpia toimimiehiä ja jonka elämää ja
tähänastista elämäntyötä Kianto tositapausten mukaan onnistuneesti on
kuvannut teoksessaan "Vienan kansan kohtalo", tuli nuorena poikasena
(eikö lie ollut v. 1890) luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan
pieni paperipalanen, johon Ervasti oli kirjoittanut: "Pidä pojasta
huolta. Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!"...

Ja vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisia muistellut --
oli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsä vähäisen omaisuutensa
käytettäväksi Vienan karjalaisten hyväksi ja toivovansa hautakiveensä
piirrettävän ainoastaan sanat: _Jää terveeksi Karjala!_


III.

Ville Ervasti on etupäässä tunnettu rajantakaiseen Karjalaan
tekemiensä matkojen ja niistä julkaisemiensa kirjain ja kirjoitusten
kautta. Ensimmäinen oli se matka, josta tässä kirjassa puhutaan.
Toistamiseen kävi "Vienan kiertäjä" pohjoisessa Vienan Karjalassa
Jäämerenmatkansa yhteydessä v. 1882. Kesällä 1885 hän teki
tutkimusmatkan Aunukseen sekä heinä- ja elokuussa 1893 yhdessä
veljenpoikansa teosofi Pekka Ervastin ja Paavo Ahavan ("Karjalan
Paavalin") kera toisen matkan Lappiin. Matkailijat yhtyivät
Kemijärvellä, nousivat sieltä Kemijokea Martinkylään ja sieltä
Nuortijärvelle; paluumatkalla käytiin Kuusamossa ja sieltä rajan
tuolla puolen Kivakkavaaraa ihailemassa. Tähän aikaan Ervasti
suunnitteli kaunokirjallista kertomusta, jonka hän vähän ennen
kuolemaansa saikin käsikirjoituksen valmiiksi.

Kertomuksen nimenä on "Ahma". Siinä käsitellään noita Juhana III:n
aikuisia julmia ryöstö- ja kostoretkiä, jolloin varsinkin pohjoisen
Suomenniemen asukkaat vuoroin vieraissa kävivät, s.o. vuosittain
retkeilivät rajan taakse ryöstämään ja hävittämään. Meidänpuoleisten
johtajana oli urhea iiläinen Juho Vesainen. Hänet surmasi Torniossa
v: 1590 paluumatkalla Jäämeren retkeltä vienalainen vanki Ahma.
Samoinkuin Santeri Ivalo tunnetussa romaanissaan asettaa Juho
Vesaisen päähenkilöksi, samoin Ervasti tekee Ahmasta karjalaisten
johtajan ja sankarin, jonka puolelle myötätuntomme kallistuu. --
"Ahmaa" ei vielä ole saatu painetuksi.

Tuloksina matkoiltaan E. julkaisi matkakertomuksia tehdessään
"Pohjois-Suomessa", muistelmia "Vienan mereltä" U. Suomettaressa
v. 1886, Valvojassa v. 1886 "Muutamia lisäyksiä ja oikaisuja
Venäjän Karjalan osaan Inbergin Suomenmaan kartassa", Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuksella v. 1888 "Väkiluvun seikoista
Venäjän Karjalassa" y.m. Tunnetuimmat ovat nämä matkamuistelmat
Vienan Karjalasta, joista nyt vihdoin 38 vuoden kuluttua,
uuden ajan siipien suhinassa, Suomen heimon herätessä, voidaan
sensorien sorkkiloimatta ottaa uusi painos, ynnä "Suomalaiset
Jäämeren rannalla", joka tekijän kustantamana, 11 kuvalla ja 2
kartalla varustettuna, ilmestyi Oulussa 1884 ja jossa tapaamme
erittäin selviä tietoja "Jäämeren kysymyksestä", m.m. luvut:
"Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla", "Petshingin
luostari", "Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla", "Yhteisalue,
faellesdistriktet Varangissa", "Suomalaisten ja norjalaisten väli
Ruijassa", "Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle", "Suomalaisuuden
lisääntyminen Ruijassa" j.n.e.

Näillä Ervastin kirjoilla on epäilemättä pysyvä paikkansa ja
nousevakin arvo suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä ne sisältävät
monipuolisia, tarkkoja tietoja ja huomioita rajantakaisista
veljistämme, herättävät Karjalan kysymyksen, sillä niissä helkähtää
heimohengen haihtumaton, sytyttävä sävel: Suomi-äidin on oltava
Karjalan ja Ruijan aineellinen ja henkinen emämaa -- siinä se suuri
suomalainen unelma, joka Ervastin mielessä väikkyy, -- viehättävänä
esitetty unelma, jonka pitäisi sisäisten riitojen sokaisemalle,
särjetylle kansallemme rakkauden vaikeaa läksyä opettaa ja rohkeutta
rintoihimme luoda, erittäinkin näiksi päiviksi, jolloin "hetken työ
tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan"...

Näytteeksi Ervastin omaperäisestä kirjoitustavasta otamme tähän
eräitä kohtia, jotka nyt ovat mielenkiintoisia.

V. 1886 syyskuussa Ervasti julkaisi ruotsinkielisessä sanomalehdessä
"Finland" kirjoitussarjan, jossa hän m.m. kuvailee Vienan Karjalan
luontoa (Aug. Ahlqvistin suomennoksen mukaan) näin:

"Mitä itse maahan tulee, niin lienee moni taipuvainen arvelemaan,
että se on muun pohjois-Venäjän alku, niinmuodoin on tasaista,
järvitöintä, mutta jonkun hitaasti juoksevan joen vettämätä,
paikoittain metsäistä, mutta paikoittain myös surkeata tundramaata.
Ei mikään ole niin väärää kuin tällainen arvelu. Venäjän Karjala
ei ole varsinaisen pohjois-Venäjän alku, vaan suoranainen jatko
suuriruhtinaskunnan maata. Se ei ole lakeata, vaan hyvin mäkistä,
järviä on siinä sekä isoja että pieniä, ja niitä on yhtä tiheässä
kuin 'tuhansien järvien' maassa; jokia on monta ja ne virtavia,
koskikkaita; komeat hongikot peittävät maan ei paikoittain, vaan
koko alalta ja ulottuvat paria kymmentä peninkulmaa pohjaisemmaksi
sen pohjaisinta tienoota; soita ja jänkiä on kyllä myös, mutta ei
vivahdustakaan minkäänlaisesta Siperian tundrasta. Suomalaisen silmää
eivät miellytä laajat, lakeat kedot; tämmöistä maata ei hän sano
kauniiksi. Kauniiksi sanoo hän maisemaa, jossa on mäkiä ja laaksoja
sekä välkkyvä vedenpinta laakson pohjassa näköpiirin kaukaisimpina
rajoina siintää korkeita vaaroja. Tässä katsannossa Venäjän Karjalaa
on pidettävä kauniina, sillä mainitunlaisia näköaloja on siellä
satoja." -- --

Sitten hän esittää tämän maan avarat järvet ja vesijaksot;
jälkimmäisiä on kaksi isompaa, joissa kummassakin on kolme suurta
ja kaksi pienempää järveä. Tämän jälkeen hän antaa piirroksen
niistä Maanselän harjanteista, jotka lännestä itää ja kaakkoa kohti
kulkien täyttävät maan niin, että siinä tuskin missään on suurempaa
tasankoa. Nämä harjanteet ovat samoin kuin koko maakin korkeammat
kuin harjanteet ja maa Suomen puolella Maanselkää; toisinaan kohoaa
ylänne yksinäisenä kumpuna useampien satojen jalkain korkeuteen.
Maanpinnan muodostuksista sanoo hän lopuksi: "Tämä piirroskuva tuosta
meidän rajamme takana olevasta maasta on kyllä köykäinen, mutta siinä
ilmenee kyllä todistukseksi ylläsanotulle, että Vienan Karjala on
kaunista maata. Onhan siinä kaikki, mitä tällaisessa pitää ollakin:
vuoria, laaksoja, joukko järviä, isompia ja pienempiä, jokia, joissa
on kuohuvia koskia, ja ylt'ympäri avaroita metsiä, joissa honka on
valtaavin puulaji, mutta kuusikaan ja koivu ei puutu."

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1888 julkaisemassa kirjasessa
"Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa" (Vähäisiä kirjelmiä VI)
Ervasti aluksi selittää, että "osanottomme Venäjän karjalaisten
suhteen täytyy olla ihan toisenluontoinen, monta vertaa hartaampi
kuin muualla maailmassa tavattavain suomalaisten suhteen. Eikä tätä
osanottoamme suinkaan heikennä se tosiasia, että Vienan Karjala
tavallaan myöskin on hengellinen kotimaamme -- siellähän on Kalevalan
syntypaikka."

Ja käsilläolevien matkamuistelmain ennustuksentapaiset loppusanat:

"Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika, jolloin suomalaisella
isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin
lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi.
Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan
sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama
sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi
ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä Sama Suomenmaa
sulkisi syliinsä molemmat." --

       *       *       *       *       *

Niin, vaikka vielä maailma on mullinmallin, Europpa ylösalaisin,
säihkyvät kuitenkin kultaisen ruson säkenet osoittaen "tietä
kirkkahan tulijan, matkoa ison Jumalan". Julistavathan sotivat
suurvallat hädissään pientenkin kansallisuuksien elämisen oikeutta ja
että kansallisuuden tulee olla pohjana valtioiden muodostamiselle.
Kenties vielä kaikesta kehittyy Europan yhdysvallat Amerikan malliin,
mikä ainakin pienille kansallisuuksille olisi otollisempi kuin
joutuminen suurvaltain sulatettavaksi.

Ja jokohan alkavat toteutua Ervastin suursuomalaiset unelmat
ja monien meikäläisten toiveet, joita myös viehättävästi ovat
sanoihin solmineet Oksanen "Suometar" sadussaan, Genetz runossa
"Väinölän lapset" ja Eino Leino äskettäin Karjalan eversti Sihvolle
omistamassaan runossa "Perman päivä"?... Ainakin Viena vapautuu,
Aunus aukeaa, avaten salaperäiset, äärettömät aarteensa, joita
miljaardeissa ei mitata. Ja jos hyvä Jumala hymyillä suvaitsee,
katsoen kansamme kyllin jo kärsineen, niin kenties saapi
konkreettisen vastineen rovasti Nyholmin näky ("Gogin sota") ja
maamme suunnilleen ne rajat, joita Juhana III riitaveljensä Iivanan
ikiharmiksi väitti Ruotsin valtakunnan itärajoiksi. Uusiintuvatko
ehkä Fenno-Skandian rajat: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat,
Ruijan suu, ja -- kulkeneeko kanava kerran maailmassa muinaista
merenpohjaa seuraten luonnollisena rajana Nevaa, Laatokkaa, Syväriä,
Äänisjärveä, Seesjärveä, Segehenjokea, Uikujärveä ja Uikujokea
Oneganlahteen (Pietarista Sorokkaan), yhdistäen siten Jäämeren
Itämereen?

Helsingissä kesäk. 1 p:nä 1918.

_Hj. Basilier_.



Alkulause.


Kauan oli mieleni tehnyt lähteä katselemaan Venäjän Karjalaa eli
sitä maata, joka itärajaltamme ulottuu Vienanmereen asti; niinpä
muistan, että jo v. 1873, kun kerran satuin Kajaanista kulkemaan
Ouluun yhtä matkaa neljän kauppaatekevän karjalaisen eli niinkuin
meillä tavallisesti sanotaan "laukkuryssän" kanssa, lupasin heille
joskus maailmassa tulla Karjalaan. Moninaiset esteet olivat kuitenkin
pakottaneet lykkäämään aiettani vuodesta toiseen, kunnes viime kesänä
vihdoin sattui joutilas aika ja sen ohessa huoli matkakustannusten
suorittamisesta poistui siten, että eräs hankettani suosiva
paikkakuntamme liikemies[1] runsaalla kädellä täytti mitä omista
varoistani matkaa varten puuttui.

"Pohjois-Suomen" lukijoille[2] ei tarvitse laajemmasti selitellä,
mikä minua veti tuohon monen meikäläisen mielestä vieraaseen
maahan. Tässä lehdessä on tuon tuostakin mainittu, että itärajamme
takana ei asu venäläisiä eli ryssiä, niinkuin yleisesti maassamme
arvellaan, vaan suomen kieltä puhuvia karjalaisia, ja heitä halusin
käydä tervehtimässä. Mieleni teki nähdä, minkälaista kansaa nämä
rajantakaiset suomalaiset ovat, minkälainen elanto ja toimeentulo
heillä on ja ovatko he paljonkin venäläistyneet niinä 500 vuotena,
joina he meistä erillänsä ovat vieraan vallan käskyjä noudattaneet;
niin ikään tahdoin katsella, minkälaatuista heidän maansa on, onko
se epätasaista ja vuorista, jyrkkärantaisten järvien ja vuolaiden
jokien halkomaa, niinkuin Suomi ylipäänsä on, vaiko enemmän tasaista
ja lakeaa alankoa, jommoiseksi Venäjää ajattelemme. Isänmaatansahan
jokainen haluaa katsella ja oppia tuntemaan, ja minä olin jo pitkät
ajat lukenut Venäjän Karjalankin meidän suomalaiseen isänmaahan,
vaikka meillä vielä tavallisesti isänmaalla käsitetään ainoastaan
suuriruhtinaskuntaa. Kun suuriruhtinaskunnassa olin melkein
kaikkialla liikkunut (paitsi Lapissa), mutta Venäjän Karjala oli
minulle yhtä tuntematon kuin ylipäänsä kaikille meidänpuolisille, oli
siis pakko käydä sitäkin katsomassa, että koko avara Suomenmaa sitten
olisi tuttu.

Kotia palattuani ajattelin, että matkasta kyllä olisi niitä näitä
kerrottavia, jotka ehkä voisivat P.-S:n lukijoita huvittaa, jos
niitä joutaisi ja kykenisi hauskalla tavalla esittämään, mutta
ajan vähyys pani minut heti arvelemaan, yrittääkö ollenkaan
minkään matkakertomuksen laatimista, jotten huonolla esityksellä
pilaisi hyvää ainetta. Kuitenkin sain siksi monelta kehoituksia
matkakertomuksen julkaisemiseen, että päätin kuin päätinkin
lyhyesti ja koristelematta kyhätä jotakin näkemistäni tuolla
"uudessa Suomenmaassa". Miten tuo sitten lie onnistunut; kenties
toisenlaatuinen kertomatapa olisi ollut soveliaampi. Mutta
tämmöiseksi tämä nyt kerran sattui, eikä aikani salli sitä valaa
uuteen muotoon. Mitään erityisen jännittäviä ja mielenkiintoisia
tapauksia voipi muuten matkakertomus Venäjän Karjalasta
vielä vähemmässä määrässä tarjota kuin kuvaukset matkoista
suuriruhtinaskunnassa, jotka kuitenkin aina huvittavat, siksi
että ne koskevat _omaa_ maata ja _omia_ oloja; ja jos lukija vain
kokee mielessä pitää ja muistaa, että tässäkin on puhe ainoastaan
suomalaisista ja suomalaisten maasta, toivon, että kertomus aineen
itsensä vuoksi jo huvittaa, vaikka olisikin vähemmin taitavasti
kirjoitettu.

Oulussa tammikuulla 1880.



I.

Oulusta rajalle.


Aikomukseni oli alkuaan lähteä matkalle yksinäni, koska omassa
maassa enimmästi olen liikkunut ilman kumppalia, mutta moniaita
päiviä ennen lähtöäni, jonka piti tapahtua heti juhannuksen
jälkeen, sattui meillä käymään tuttavani, nuori ylioppilas Hjalmar
Basilier, ja silloin syntyi puhe matkakumppanin tarpeellisuudesta.
Omaiseni, jotka hieman kammoksuen katselivat koko matkaa, arvelivat
kumppalia ihan välttämättömäksi, jotta vieraassa maassa olisi
turvallisempi liikkua eikä mitään onnettomuutta tapahtuisi. Tämä
arvelu ei kyllä minuun isosti vaikuttanut, koska muistelin vastausta,
jonka Lönnrot aikoinaan eräältä karjalaiselta sai, turvallisuutta
Karjalassa tiedustellessaan, että "niin myö eletään kuin linnut
metsässä", ja koska omain kuulustelemisteni mukaan myöskin tiesin,
että kaikkinainen pelko oli ihan turha; mutta toiselta puolen
ajattelin, että tuttava kyllä voisi olla hyvä muassa olemassa,
jollei hengenvartijana niin puhekumppalina, ja koska B. oli halukas
lähtemään mukaan, päätettiin tehdä retki yhdessä.

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos.
Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla
sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa
varten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä
kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat
sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli
minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli
matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet
hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska
semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman
käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita,
Inbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin
lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit.
Kumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa
eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut
mukaansa myös pienen 6-piippuisen "revoolin", joka sitten
paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä
kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta
arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus.
Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu
tarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä,
ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset,
koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään
puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan
mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista
vaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi
taival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s.
turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin
aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa
tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi
minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä "kidutuskoneesta",
jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen "Matkustus Suomessa"
kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta
valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan
arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän
tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä
ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin
yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että
istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä
ja asettaa istuimelle -- ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa
kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee
säkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin
matkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin
Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka,
jossa jäimme Laitilaan yöksi. Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään
aikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene
oli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt,
-- asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on
kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme
ja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme
lähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken
niskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki
hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei
venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi
kerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi -- s.o. tarkemmin sanoen
siksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä --
niitä sanottiinkin olevan nousemassa -- ja että joku niistä menisi
Kajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin
"kärsivällisyyden piipun" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt
vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka
silmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan
ylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan
niitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon
kanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian
tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi
vaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun
ukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen,
jolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa
matkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis
luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen,
mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10
olimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet
hiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin,
mutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta
Nahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään,
tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän
Laiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen,
ja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan.
Kaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä;
pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä
kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota
isäntämme sanoi "pirun takaksi" nimitettävän ja josta hän kertoi
Kajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut
mielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista.
Nevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin
laantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen
länteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään
oli saatavana. -- Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas,
paikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen
ympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa.
Mutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini
tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa.[3] Minä kun
olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka
tiesin olevan poissa kotoa -- Oulussa olin juuri tavannut hänet
matkalla Lappiin --, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä
Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta
kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan
laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä
erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan
järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei
suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. Hövelössä meitä
kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä
huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä
asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin
maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini _toisten_ seurassa
jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot
ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli
Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon
kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli
hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten
seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien
paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen
silmään -- tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt.
Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty
sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat
kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin
alastomat seinät. - Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista,
jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin
hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin
kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä
joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten
astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista
pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee
mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut,
sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa.
Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka
toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin
odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene
ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin
selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen"
alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja
kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja
hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa
pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli
ennättänyt Polvilaan asti. Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri
oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti
vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa,
ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin
vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja
tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin
kotini oli Kajaanissa -- josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä
paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen
muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu.
Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja
leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla
runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa
miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim.
veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket
oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies -- ja tanssimies myöskin,
sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut
tanssia -- aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä
alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan,
vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa
käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat
kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin
venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman
vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies
niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä
alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30
henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden
kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.

Lukija suokoon anteeksi, että matkasta tänne saakka olen ollut vähän
laajapuheisempi kuin asiaan oikeastaan kuuluisi. Mutta syy tähän
poikkeukseeni aineesta on osittain ollut jonkunlainen täydellisyyden
halu matkakertomuksen suhteen, osittain että Kajaani on lapsuuteni
koti, ja se paikkahan itsekullekin on rakas, jossa muisti kernaasti
hetken viivähtää. Aivan heti ollaan Kuhmoniemellä, josta kertomukseni
kaikissa tapauksissa saisi alkaa.

Seuraavana päivänä, kesäk. 30 p., jatkoimme hevosella matkaa itään
päin, jättäen entisistä ajoista melkein ihan muuttumattoman Kajaanin
yhä edelleen kuuntelemaan sitä kehtolaulua, jota Koivukoski ja Ämmä
sille väsymättömästi veisaavat. Linnanraunioille, joitten poikki
maantie kulkee, on kaupungin apteekkari toimittanut vesimyymälän;
mutta Fieandtin haamua emme nyt päiväsydännä erottaneet enemmän kuin
edellisenä yönäkään, vaikka "Välskäri" sanoo sen toisinaan näkyvän
linnan raunioilla. Yöksi jäimme Sotkamoon ja toisena päivänä ajoimme
Kuhmoniemelle, jossa entisen opettajani, rovasti Roosin perheessä
vietimme hupaisen illan. Kuhmoniemen kirkolle maantie päättyy; siitä
alkavat vesi- ja jalkamatkat, joiden tiesimme kestävän ei ainoastaan
rajalle, vaan yhä eteenpäin Vienanmeren rantaan asti. Vähän oudolta
tuntui ajatus, että sivistynyt maailma nyt jäi taaksemme ja että
erämaahan oli painuminen, ja kun satuimme tulemaan kestikievariin
tuntia ennen postin lähtöä -- postikonttori on kestikievaritalossa
Tuupalassa -- emme laiminlyöneet tilaisuutta lähettää viimeiset
terveiset kotia; Karjalasta näet ei kannattaisi yrittää tietoa
lähettää, postinkulku kun sieltä Vienan kautta Suomeen on kovin hidas.

Hiukan vakavalla mielellä jätimme aamulla jäähyväiset talon
ystävälliselle isännälle ja astuimme veneeseen, jolla kohta kuljimme
Lammasselän poikki Koskelle eli Porolaan. Siitä saattoi ainoastaan
yksi mies lähteä meitä viemään, niin että toinen meistä sai pitää
perää; nousimme ylös Lentuan koskea, joka on niin väkevä, että virta
oli veneemme kaataa, ja jouduimme Lentuan järvelle, josta pääsee
kahta tietä Karjalaan: toinen, pohjoisempi kulkee Lentiiran kautta
_Akonlahteen_ (tätä kylää ei Inbergin kartalle ole merkitty), toinen,
alempi _Miinoaan;_ ja sinne meidän matkamme piti. Kyytimiehemme,
vanha koskenlaskija, oli laajalti nähnyt maailmaa, oli käynyt
Äänisjärvellä Petroskoissa ja muistaakseni "Kinkerinmaallakin",
tunsi "Lentruotin" (joksi Lönnrotin nimen oikaisi), jota nuorempana
oli ollut saattamassa, mutta oli laiskanvoipa, niin että meilläkin
venettä soudatteli: ja niinpä vasta klo 6:n paikkeilla kerkesimme
Korpelaan (Inbergin kartalla Korpimäki). Tästä kyllä olisi hyvästi
vielä saattanut sinä päivänä kulkea eteenpäin, sillä ensi taival
Kalliojärveen oli tuskin penikulmaa pitkä, mutta saattajaa saimme
turhaan odottaa tuntikausia, vaikka yksi mies karhitsi peltoa aivan
lähellä taloa ja toinen vähän edempänä oli verkkoja laskemassa;
vanha äijä vain pirtissä äyski: "Ei meidän talosta kesäkeskievaria
tehdä." Viimein, kun kärsivällisyytemme oli aivan katketa, tuli
toisen pirtin isäntä 9:n tienoissa kotiin, ja hän, joka oli vilkas
ja näppärä mies, lupasi kohta lähteä matkalle, kunhan saisi kylpeä
ja illastaa; mutta kun matka näin oli jäänyt kovin yön selkään,
päätimme kyllästyksissämme asettua taloon yöksi. Merkillinen on
se hitaisuus ja huolettomuus, jota sydänmaalaisemme hankkeissaan
osoittavat; tässäkin oli köyhä, usein petun varassa elävä talo,
mutta tarjona olevaan raha-ansioon ei ennätetty taikka huolittu
käydä kiinni. Aikaisin aamulla lähdettiin sitten matkaan ylöspäin
yhä kapenevaa jokea ja jouduttiin 2-3 tunnin päästä Kalliojärvelle.
Isäntämme meille matkalla kertoeli kaikenlaisia rosvojuttuja
"Venäjältä", joitten mukaan Karjala olisi koko "miesten syöjä sija",
-- ja samanlaisia juttuja eräs toinenkin saattajamme, muuan vanha
vaimonpuoli, samana päivänä myöhemmin meille syötteli varoitellen
vieraaseen maahan lähtemästä; mutta näihin tietysti emme paljon arvoa
panneet. Matkalla muuten kumppalini koetti sekä uistintansa (H.
Renforsin tekoa) että perhosonkiaan ja saikin paitsi muita kaloja
muutamasta pikku koskesta sievän lohentonkosen, jonka päätimme syödä
eineeksi.

Kun Kalliojärven ruohoisella kartanolla nyt odotellen kalamme
paistamista ja ihanasta aamu-ilmasta nauttien juttelimme saattajamme
kanssa, vilahti äkkiä sen aukon suulla kahden rakennuksen välissä,
josta mekin olimme tulleet taloon, ensin yksi, sitten toinen mies,
jotka näyttivät laukkua kantavilta karjalaisilta. Jo ajattelin
taikka taisin kysyäkin, mitä he mahtoivat olla miehiään, kun
samassa molemmat astuivat kartanolle meidän luoksemme ja heittivät
laukkunsa maahan, jolloin huomasimme heidän olevankin karjalaisia.
Heidän astuessaan pihalle lensi heti se ajatus päähäni, että heistä
kenties saamme matkatoverit, koska he näyttivät tulevan jälestämme
ja arvatenkin kulkivat kotipuoleen; mutta tuskin olimme hyvän päivän
sanoneet, niin heidän jälessään seurasi kolmas mies, sitten neljäs,
sitten viides, kuudes, jopa lopuksi seitsemäskin, kaikki pitkiä,
rivakoita miehiä. Siinäpä koko joukko! Saattajamme vast'ikäiset
puheet muistuivat tässä mieleeni ja saivat minut miettimään, että
tämmöiseen mieslaumaan liittyessämme olisimme auttamattomasti
heidän vallassaan, jos voimista tulisi kysymys, ja sentähden
päätin olla ilmoittamatta tuumaani matkakumppanuudesta, kunnes
olin keskustelemalla ja katselemalla ennättänyt saada jonkunlaisen
käsityksen heistä ja heidän luonteestaan. Niinpä ruvettiin pihalla
pakinoihin, sillä välin kuin heillekin ruokaa valmistettiin, ja
saimme kuulla, että he olivat matkalla kotimaahan; kuusi oli kotoisin
Suopassalmelta, noin 14 penikulmaa rajalta Kemijoen varrella,
seitsemäs vähän tännempää Jyskyjärveltä; kuudessa päivässä he nyt
olivat jalkaisin tulleet Tampereelta Jyväskylän ja Kajaanin kautta,
s.o. noin 50 penik., ainoastaan paikoitellen venettä käyttäen,
mutta unen ajat eivät olleetkaan olleet pitkät. Sitten juteltiin
menneentalvisista kaupoista, jotka olivat olleet huonot, niin että
kunkin miehen voitto teki vain 4-500 markkaa eli tuskin puolet
entisestä, puheltiin matkan vaiheista y.m., ja sillä välin oli
minulla hyvä tilaisuus tehdä havaintojani. Puheliain joukosta
oli valkoverinen, lihava, noin 25-vuotias mies, joka ei voinut
lausettakaan sanoa panematta siihen jotakin leikkisanaa, jolle itse
etupäässä nauroi ja enimmästi siten houkutti muutkin nauramaan;
hänellä oli lyhyt, vaalea parta, ja hänen nimensä oli _Matti_.
(Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset aina nimittävät
toisiaan vain ristimänimellä; sukunimeä saa toisinaan hyvin tarkasti
urkkia. Matin sukunimi oli Hokkinen, passissa venäjäksi Artemjev.)
"Tuo ei ole vaarallinen mies", arvelin itsekseni. Matin vieressä
istui kaksi parratonta nuorukaista, jotka sittemmin kuulin olevan
veljeksiä ja nimeltä _Trohkimo_ (eli Topias) ja _Simo_ Kononen. He
olivat hyvännäköisiä, hoikkavartisia poikia, vanhempi 2-3 tuumaa
päälle sylen pitkä; kasvot kuvastivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja
varsinkin nuorempaa näyttivät Matin jutut suuresti huvittavan.
"Lystejä matkakumppaleita", arvelin kohta. Neljäs toveri, _Aappo_
Mihkaalov eli Mikkola, oli keskikokoinen, noin 30 vuoden ikäinen
mustapartainen mies, iloisen näköinen hänkin; kun toiset häntä
nuhtelivat hänen kovasta käynnistään taipaleella, hän vain vastasi
naurahtamalla. Muut kolme näyttivät yli 40 vuoden vanhoilta ja
vakaisemmilta; kahdella oli musta parta, joka ensi näkemältä teki
heidän muotonsa hiukan kolkoksi; kolmas oli laiha, rokonarpinen
ja parraton. Ensinmainittu, nimeltä _Kuosma_ (sukunimeä en tullut
tiedustaneeksi), Jyskyjärveltä kotoisin, oli harvapuheinen, joten
hänestä en aluksi saanut varmaa käsitystä, -- jälestäpäin näimme,
että hän oli hyvin siivo mies; toinen, Oleksei eli _Santeri_
Hokkinen, oli Hämeessä naimisissa ja siellä asuva, mutta kulki nyt
kymmenkunnan vuoden takaa syntymäpaikalleen kotitalon raha-asioita
järjestämään, hänen kun täytyi maksaa kaksinkertaiset verot, s.o.
sekä itsensä puolesta Hämeessä että kotitalon puolesta Karjalassa;
olo Hämeessä oli ehkä vaikuttanut, että hänestä oli kadonnut se
avosydämisyys, josta karjalaisen heti tuntee, ja että hän näytti
tylyltä kuin hämäläinen ainakin, mutta vähän aikaa keskusteltua
täytyi tulla siihen vakaumukseen, että hän oli rehellinen ja
luotettava mies. Kolmas, _Timo_ Paavilainen, pisin kenties koko
joukosta, oli ulkonäöltään ruma; mutta tuskin hän oli suunsa
aukaissut, ennenkuin huomioni heti kiintyi häneen. Niinkuin kullan
tuntee helähdyksestä, niin muutamain ihmisten ääni ja puhe heti
ilmaisee puhdasta, vilpitöntä sydäntä, ja niin oli Timon laita. Hän
osoitti puheessaan samaa vakavuutta kuin Santeri, hämäläinen, mutta
tämän tyly ulkomuoto häneltä puuttui ja sen sijaan ystävällisyys
ja hyväntahtoisuus kirkastivat hänen rumia kasvojansa. Kun häntä
olin puhutellut, haihtuivat kaikki arveluni matkakumppanuudesta,
jos semmoisia oli sanottavia ollutkaan; hänen kehoituksestaan
olisin ollut valmis lähtemään mukaan, vaikka toiset olisivat
näyttäneet kuinka epäilyttäviltä, jota he eivät suinkaan tehneet.
Niin avosydämistä miestä kuin Timoa, jonka koko sielu ikäänkuin
kirkas kesäpäivä paljastui katsojalle, tapasimme sitten Karjalassa
tuskin muuta kuin yhden ainoan, Isossima eli Iisakki Lesosen, joka
paluumatkalla Kivijärveltä saattoi meitä rajan poikki takaisin,
-- vaikka kohta siitä tavasta, jolla karjalaiset ylimalkaan meitä
kohtelivat, en voi muuta sanoa kuin suurimpia kiitoslauseita.

Kun olimme jonkun kymmenen minuuttia puhelleet, käskettiin kaikkia
ruualle, joka kumppaliani ja minua varten oli laitettu kamariin.
Loheemme kiinni käydessäni sanoin kumppalilleni: "Noiden miesten
kanssa lähdetään yhtä matkaa, niin emme tarvitse opasta ja matka
sujuu nopeasti", johon hän heti suostui. Syötyämme menimme
pirttiin ja kysyimme sitten, saisimmeko kulkea heidän seurassaan,
meilläkin kun oli matka Karjalaan, ja ottaisivatko he kapineitamme
kantaaksensa, johon he paikalla olivat valmiit, kun heillä oli tyhjät
laukut; ja niin lähdimme vähän ajan päästä uusien, vielä vierasten
toveriemme kanssa taipaleelle, jäähyväisiksi kättä lyötyämme
entiselle saattajallemme.

Matka kävi ensin Kalliojärven poikki, sitten vuorotellen maitse
ja vesitse Keräsenmäelle tuolle puolen Kaurojärveä. Koko taival
saattoi olla runsas penikulma, mutta nuo useat venemuutot veivät
aikaa, niin että viivyimme kolmisen tuntia taipaleella, vaikka kyllä
toverimme olivat mestareita saamaan soutajia liikkeelle. Taipaleella
kävi toinen puoli meistä muutamassa talossa tietä kysymässä ja
juomassa, ja juodessamme sanoi emäntä minulle, vähän mietittyään:
"Oletteko tekin tuolta puolen?" Tuo odottamaton kysymys oli niin
huvittava, että vastasin sieltä puolen olevani, johon emäntä hetken
perästä vähän epäillen sanoi: "Ette taida olla." Mutta kun uudistin
vakuutukseni, näytti hänen epäilyksensä katoavan.

Keräsenmäellä, joka tuntui vankalta talolta, tuli taas puhe
syönnistä, ja vaikka meitä (kumppaliani ja minua) ei nälkä ollenkaan
vaivannut, suostuimme kuitenkin seuran vuoksi tuumaan, varsinkin kun
karjalaiset sanoivat, ettei ruokaa ollut niin hyvästi edessäpäin
saatavana. Oli heillä toinenkin syy, jonka vasta jälestäpäin
hoksasin: Venäjällä oli näet paraikaa paaston aika, jolloin esim.
voita, maitoa ja lihaa ei saa syödä, ja samoin kuin katolilainen
karnevaalin huvituksilla valmistaikse lähestyvää paastoa varten,
samoin ystävämmekin nyt olivat päättäneet viimeisen kerran hyvästi
ruokkia itseään, että paremmin kestäisivät paaston aikaa. Venäjällä
tosin ei paasto nyt ollut alkamassa, vaan päinvastoin loppumassa,
mutta meidän kumppaleille se alkoi, sillä Suomessa he eivät olleet
paastoamisesta huolineet. Kahvit vielä ruuan päälle juotuamme
lähdettiin taas matkaan; kuljettiin ensin veneellä noin penikulma,
jolloin emienmainittu "rosvojuttujen" kertoja ämmä meitä saatteli,
sitten korkeata kangasta pari neljännestä ja tultiin niin Taipaleen
mökille, joka sijaitsee lähellä Maanselänjärven lampea. Tämä oli
viimeinen asumus meidän puolella, sillä lammen koillispäähän
päästyämme aukeni eteemme ensin kaakkoa, sitten luodetta kohti neljän
sylen levyinen linja: se oli Suomen ja Venäjän _raja_. Kun en ennen
ollut itärajallamme käynyt, jäin hetkeksi katselemaan tätä linjaa,
joka suorana ja mahtavana kulkee hiljaisten erämaitten halki, mutta
kumppalit olivat tavallisella vikkelyydellään jo alkaneet nousta
lammen rannalta kohoavaa kankaanrinnettä ylös, ja heidän peräänsä
täytyi kiirehtiä. Maanlaatu oli tuolla puolen ihan samanlaista kuin
meidänkin, mutta vaikka Karjalaa olin tottunut pitämään Suomenmaana,
tahtoi se ajatus ensin kuitenkin tunkea mieleen, että nyt oltiin
muka vieraassa maassa. Virstan toista kuljettuamme saavuttiin
_Miinoanjärven_ rantaan, jolloin kumppalit päästivät riemuhuudon:
rannalla oli näet vene. Se kohta lykättiin vesille ja niin lähdettiin
järven päässä näkyvää kylää kohti soutamaan Samanlaiset ajatukset
kuin minussa näkyivät matkakumppanissani B:ssäkin liikkuvan,
sillä kun kaikki olimme veneeseen hyvästi asettuneet, hän lausui:
"Vai niin, vai nyt ollaan Venäjällä!" Mutta tuskin oli hän nämä
sanat saanut sanoneeksi, ennenkuin karjalaiset yhteen ääneen
vastasivat: _"Ei Venähellä, vaan Karjalassa!"_ Tämä vastaus oli yhtä
odottamaton kuin ilahuttava ja karkoitti paikalla mielestäni sen
arvelevaisuuden, minkä omasta maasta muka lähteminen oli tuokioksi
synnyttänyt; en kuitenkaan rohjennut ruveta tarkemmin tutkimaan
vielä ainoastaan vähän tuttujen kumppalieni kansallisia käsitteitä,
etten ehkä havaitsisi erehtyneeni, riemuitsin vain sydämessäni. Ei
B:lläkään ollut tähän oikaisevaan vastaukseen mitään sanomista, ja
äänettöminä siis kuljettiin kappale matkaa. Huvin vuoksi olkoon
tästä matkasta vielä mainittu, että vesille päästyämme vieressäni
istuva Matti otti messinkipiippuisen pistoolin esiin ja rupesi
sitä lataamaan, kehoittaen toista toveriansa tekemään samoin. Minä
kun en tuon tehtävän tarkoitusta ymmärtänyt, en voinut olla heidän
valmistuksiansa vähän pitkään katselematta. Mutta valmiiksi tultuaan
Matti kääntyi taaksepäin ja laukaisi kovalla paukkeella pistoolinsa,
jonka jälkeen kohta toinenkin pamahti; ja silloin älysin, että
laukaukset tarkoittivat tulomme ilmoittamista kylälle. Tämä oli
toinen, mutta samalla viimeinen kerta, jolloin karjalaisten suhteen
olin epäluulon kaunaa pitänyt; sittemmin ei semmoinen ajatus koskaan
johtunut mieleeni.

Aurinko oli länteen vaipumassa ja heitti viimeisiä kultiaan järven
rasvatyynelle pinnalle ja ympäristöön, kun hiljalleen lähestyimme
järven itäpuolelle rakennettua kylää.



II.

Miinoasta Kemiin.


_Karjalaisten kylät_ eroavat meidänpuolisista ensiksikin siinä, että
talot eivät ole rakennetut toisistaan hajalle niinkuin meillä, vaan
kaikki yhteen ryhmään, aivan likekkäin. Jo rajakylissä niinkuin
Miinoassa ja Kivijärvellä tämän erotuksen huomaa, ja kuta syvemmälle
Karjalaan kulkee, sitä jyrkemmin se pistää silmään; niin esim.
Usmana, ensimmäinen kylä Kemistä tännepäin, käsittää 90 taloa, mutta
on toisesta päästä toiseen tuskin puolta virstaa pitkä. Talot ovat
tavallisesti järjestetyt riviin kaduntapaisen tien toiselle tai
molemmille puolille, niin että useaa karjalaisten asuntopaikkaa yhtä
hyvin voisi nimittää kauppalaksi kuin kyläksi.

Toinen erotus heidän ja meidän kylien välillä on talojen
rakennustapa, joka heillä on vallan toinen kuin meillä. Antaakseni
lukijoille jonkunlaisen käsityksen siitä tahdon tässä tarkemmin
kertoa, minkälaatuinen _Savinan_ talo Miinoassa oli -- ensimmäinen,
jossa kävimme rajan tuolla puolen. Se oli pohatta eli rikas talo,
jonka maine jo Kuhmoniemen kirkolta asti oli korvissamme soinut, ja
niinkuin jälestäpäin näimme, se oli rakennettu pääasiallisesti samaan
malliin kuin muut varakkaat Karjalan talot.

Kun rantaan laskettuamme nousimme veneestä maalle, oli heti
vasemmalla sauna ja vähän ylempänä oikealla aitta. Sitten oli
astuttava pienen pellon syrjää, ja sen takana näkyi asuintalo tuskin
kivenheiton päässä rannasta. Mikä meitä aluksi enimmän kummastutti,
oli, että kaikkien huoneitten, yksin pirtinkin, ulkoseinät olivat
veistämättömistä hirsistä salvetut. Mitätön on meidän puolella se
rakennus, jonka seinähirret eivät ole veistetyt, mutta Karjalassa on
tapa toinen -- ja se on luultavasti venäläisiltä saatu, sillä esim.
Vienassa (Arkangelissa) ovat kaikkien puurakennusten seinät tämän
kaltaisia: veistämättömiä ja ilman laudoitusta. Talon etusyrjällä oli
seitsemän ikkunaa, kussakin kuusi ruutua; ne olivat hyvin korkealla
maasta, niin että kädellä tuskin olisi ylettynyt ikkunanposkeen, ja
kovin pieniä rikkaan talon ikkunoiksi -- ei kyynärää korkeammat.
Kolme vasemmanpuolista niistä kuului pirttiin. Itse pirtti ei ollut
samassa rivissä toisten huoneitten kanssa, vaan ulkousi rantaan päin,
niin että talo tavallansa oli vinkkelirakennus. Kahden keskimmäisen
ikkunan alla oli sisäänkäytävä. Oven aukko oli matala, ei miehen
korkuinen, niin että sisään astuessa täytyi kumartua, mutta se oli
jotenkin leveä ja ylhäältä kaareva; meidän ulkohuoneissa toisinaan
näkee sentapaisia ovia. Oliko oven edessä minkäänlaisia portaita
tai kuistia jonkunlaista, en muista, taisi olla, mutta tavallisesti
semmoisia ei ole. Ha'alla kiinnipantava ovi aukeni sisäänpäin
melkein pilkkopimeään porstuaan, jonka perällä portaat nousivat
pitkin vasenta sivuseinää takaisin ovipuolta ja pihaa kohti, niin
että ylös tultua saattoi mainituista kahdesta ikkunasta katsoa
ulos kartanolle ja rantaan päin. Porstuan pimeys johtui siitä,
että välilattia jakoi sen kahteen kerrokseen: portaita noustua
oltiin yläkerrassa, ja siihen tuli kyllä valoa ikkunoista; mutta
alaporstuaan, jos ulko-ovi pantiin kiinni, ei tullut muuta valoa
kuin yläporstuasta hiukka, portaita varten lattiaan jätetyn aukeaman
kautta. Nyt seisoimme siis paria syltä leveässä yläporstuassa, kasvot
ikkunoita kohti ja rantaan päin; kun tästä käännyimme oikealle
kädelle, tulimme kaitaiseen huoneeseen, joka oli puoleksi kamari,
sillä siinä oli kaikenlaista talon kalua, puoleksi uusi porstua;
pieni ikkuna peräseinässä levitti siihen vähän valoa. Keskellä sen
vasenta sivuseinää oli ovi pirttiin; oikeassa sivuseinässä oli
kaksi ovea, johtaen kahteen pieneen vierekkäiseen kamariin, joista
ensimmäinen oli pilkkopimeä, toinen parilla ikkunalla valaistu.
Jälkimmäinen oli varsinainen vierashuone, koristettu useilla pyhillä
kuvakaapeilla, joitten edessä pikku lamput riippuivat; sen seinätkin
olivat muistaakseni paperoidut, ja siinä me sitten nukuimme.
Ennenkuin menemme pirttiin, palatkaamme vielä porstuaan, yläkertaan.
Siihen taas astuessamme jäävät ikkunat oikealle ja alaspäin kulkevat
portaat vasemmalle kädelle; suoraan meitä vastapäätä on ovi, ja kun
sen aukaisemme, tulemme kamariin, jossa on kaksi ikkunaa, viimeiset
niistä seitsemästä, jotka taloa lähestyessämme näimme. Tätä kamaria
käytettiin myöskin vierashuoneena, "gornitsana", vaikka halvempana;
sen alla rinnakkain alaporstuan kanssa sanoivat kumppalimme tallin
olevan. Jos sitten kuljemme yläporstuan perälle, on siinä ovi,
jonka kautta tulemme suureen huoneentapaiseen, vielä leveämpään
kuin porstua ja äskenmainittu gornitsa yhteensä: se oli "saraja"
eli ylinen, jossa eläinten rehuja talvella pidetään. Sen lattia oli
tehty veistämättömistä, pyöreistä männyistä, niinkuin tervahovin
silta Oulussa; lattian alla oli tanhua, jossa lehmiä kesällä
pidetään ja johon oli ovi sekä alaporstuasta (talon väkeä varten)
että takapihalta (eläimiä varten). Saraihin nousi pihan takapuolelta
leveät portaat, joita myöten heinäkuormat ajetaan sisään.

Kun lisään, että pirtin lattian alla oli 2-3 kyynärän korkuinen
pimeä huone, "karsina", jossa käsimyllyä ja muita pirtin tarvekaluja
säilytetään, ja että pirtin eteisen sekä jo mainittujen kahden
pirttiä vastapäätä olevan kamarin alla arvatenkin oli samanlaiset
komerot, lienen jotenkin täydellisesti selittänyt, minkälainen
Savinan talorakennus Miinoassa oli. Samaan tapaan useimmat varakkaat
talot Karjalassa ovat rakennetut. Asuinhuoneet ja eläinten suojat
ovat aina yhdessä ryhmässä kiinni toisissansa; jälkimmäisillä
kuitenkin on omat seinät ja katot. Pirtti ulkonee aina muista
huoneista ja on aina kolmi-ikkunainen etusyrjältänsä; karsinan tähden
sen ikkunat ovat niin ylhäällä. Porstua on melkein aina pimeänlainen,
ja portaat nousevat aina porstuan perältä oven puoleen.

Mutta jo on aika astua pirttiin. Se oli jokseenkin saman näköinen
kuin meidän pirtit, vaikka vähän pienenlainen. Ainoa huomattava
erotus oli uunin toiseen kylkeen tehty kaapin tapainen rakennus,
"kosana" eli venäjän mukaan "runtukka", jonka päälle portaita myöten
noustaan makaamaan. Siinä oli kaksi ovea, toinen pienempi, toinen
isompi, ja ensi aluksi luulin sitä kaapiksi vain, mutta jälkeenpäin
matkallamme satuin kerran katsomaan isommasta ovesta sisään ja näin
kummakseni, että siitä lähti portaat alaspäin; ja silloin kuulin,
että kosanan kautta aina kuljetaan alas karsinaan, johon tietääkseni
ei muuta ovea ole.[4] Pirtissä muuten oli kaksi ikkunaa vasemmalla
sivuseinällä ja yksi oikealla, lavitsat ympäri seiniä ja perällä
huonetta pöytä lavitsan edessä; seinät olivat sisäpuolelta hyvin
sileiksi veistetyt. Lisättäköön vielä, että keskellä pirttiä uunin
yläsyrjästä vastapäiseen seinään kulki lauta siksi alhaalla, että
tavallisen miehen täytyy kumarassa kulkea sen alitse, jos mieli
päätänsä varoa (minäkin kerran kopsautin otsani semmoiseen lautaan);
käytetäänkö sitä ortena vai ortten kannattimena vai mitä varten se on
siihen pantu, siitä en saanut tarkempaa selitystä.

Pirtissä istui pöydän takana talon vanha isäntä, ukko Savina; hän
oli vaimoinensa ainoa tällä hetkellä kotona oleva -- muu väki
oli, miehet kaukana niityllä tai koskella naiset nuotalla. Ukko
Savina eli "Samppa" oli vieläkin komea mies, tuskin alle kolmen
kyynärän, vaikka jo 70 vuoden tienoilla; tukka ja rinnoille valuva
tuuhea parta olivat lumivalkeat. Yllään hänellä oli ihomyötäinen,
vanhahko sininen hurstitakki, joka ulottui polviin saakka, leveä
nahkavyö vyötäisillä ja jaloissa valkeat alushousut. Sittenkuin
oli tervehditty, alkoi vähäinen _examen rigorosum_ eli tutkistelu,
mistä ja mitä miehiä me olimme sekä mitä varten täällä matkustimme.
Edellisiin kysymyksiin oli helppo vastata, mutta viimeiseen vähän
vaikeampi, koska matkamme todellista tarkoitusta arvattavasti ei
olisi käsitetty, vaikka sen olisimme ilmoittaneetkin. Minä siis
vain sanoin, että matkamme piti Uhtualle tuttuja tapaamaan, mutta
että teimme pienen kierroksen, laajemmalti saadaksemme Karjalaa
katsella -- joka kaikki kyllä olikin totta, koska minulla oli
mainitussa pitäjässä tuttavia, jotka olivat minua sinne viemisille
kutsuneet; mutta heidän tapaaminen ei ollut matkan päätarkoitus,
niinkuin lukija tietää. Tämän jälkeen puhe kääntyi muille aloille,
kauppoihin Suomessa, passiseikkoihin y.m., ja ukko kertoi sen
johdosta muutaman jutun, kuinka hän nuorempana kerran oli Oulussa
passinsa tähden joutunut pahaan pulaan kuvernöörinvirastossa, mutta
omalla neuvokkuudellaan sekä usean nimeltä mainitsemansa oululaisen
kauppiaan avulla selviytynyt siitä ja näppärästi vetänyt nenästä
maaherraa. Siitä johtui ukon mieleen joku maariita, joka hänellä
aikoinaan oli ollut ja jota hän nyt rupesi laajasti selittämään,
mutta kun hän sitä tehden vähitellen muutti puheensa venäjäksi,
en tarkkaan voinut seurata kertomuksen menoa, kun en sanottavasti
osaa venäjää. Sen vain huomasin, että ukko hieman kerskaili ja pani
omiansakin, mikä ei kuitenkaan meitä liian isosti oudostuttanut,
kun kumppalimme jo edeltäpäin olivat ilmoittaneet, että ukko oli
siitä tunnettu. Oudompaa oli tuo puheen kääntyminen venäjäksi, joka
yhdessä ukon ulkomuodon ja vieraannäköisen ympäristön kanssa teki
hieman kolkon vaikutuksen, ikäänkuin ainakin olisi oltu vieraassa
maassa, Venäjällä. Kolkkoutta enensi se seikka, ettei voitu saada
"samovaaria" eli teekeitintä, kun muka nuori emäntäväki ei ollut
kotona, ja että pelkäsimme, ettei saataisi voita eikä maitoa,
koska ukko oli "starovertsi" eli vanhaa uskoa (vieroa) tunnustava,
jotka uskonharjoituksissaan ja varsinkin paastoamisessa ovat hyvin
tarkkoja; ja nythän oli palava paasto. Sillävälin oli kuitenkin sauna
lämmitetty ja ukko käski meitä "kylyyn", ja kun ei meillä muutakaan
tekemistä ollut, noudatimme hänen käskyänsä. Täällä tuntui taas kuin
olisi kotimaassa oltu; ukko kylvetti ja palveli kumppaliani ja minua
kaikin tavoin, niin että paljoa paremmalla tuulella astuimme saunasta
ulos kuin siihen sisään, ja tuo äskeinen kolkkous alkoi osaksi
haihtua. Taloon noustessamme tapasimme kaksi matkakumppaliamme,
jotka olivat käyneet syömässä viereisessä talossa ja kehoittivat
meitäkin sinne menemään, siellä kun saisimme sekä voita että maitoa,
vaikka oli paasto; me päätimmekin niin tehdä, sittenkuin olimme
pirtissä käyneet tervehtimässä nuorta emäntää, joka kylpiessämme oli
tullut kotiin. Pirtissä meitä kyllä pyydettiin aterioimaan talonväen
ruuasta, mutta kun olimme jo päättäneet mennä muualle ja olimme
kovin nälkäisiä paastoruokaan tyytyäksemme ja kun olo talossa ei
ollut tuntunut oikein mieluiselta, olimme siksi epäkohteliaita, että
vastasimme pyyntöön kieltävästi. Niin menimme viereiseen Sallisen
taloon, jossa söimme aika aterian. Palatessa hieman uteliaina
odottelimme, minkä vaikutuksen epäkohteliaisuutemme oli tehnyt,
mutta pahaa se ei ainakaan näyttänyt tehneen, sillä matkatavaramme
siirrettiin tallinpäällisestä gornitsasta jo mainittuun, ainakin
meidän mielestämme parempaan vierashuoneeseen pirtin eteisen viereen,
ja ukko sekä molemmat emännät saattoivat meitä siihen makaamaan.
Vuodetta verhosi uusi, puhdas karttuunipeitto. Mutta ennenkuin
asetuimme maata, tarkastelimme likemmin huonettamme. Se oli hyvin
pieni, tuskin päälle kahden sylen nurkasta nurkkaan; paitsi, jo
mainittujen pyhien kaappien kohdalla olivat seinät täynnä varsinkin
naisväen vaatteita; teekeitin, kahvikuppeja ynnä muuta rikkaan talon
tavaraa oli siellä täällä pöydällä ja tuoleilla. Viimein kummaksemme
havaitsimme ikkunoissa rautaristikot -- ukko Savina näkyi olevan arka
aarteistansa -- ja niin saimme kerran panna maata kalterien takana,
oven ollessa kuitenkin itsemme avattavissa.

Se päivä, heinäkuun 3:s, jonka ilta nyt oli tullut, oli ollut
kyllin vaiherikas tarjotakseen hetkeksi miettimisen ainetta: tulo
aamulla Kalliojärvelle, yhtyminen karjalaisten kanssa ja matka
heidän seurassaan, kulku rajan poikki, ne odottamattomat sanat,
mitkä kumppalimme järvellä sanoivat ja jotka antoivat aavistaa, että
toivoni kansallisen itsenäisyyden tunteen tapaamisesta karjalaisissa
ei raukenisi tyhjään sekä viimein kaikki Miinoan kylässä, joka ensi
katseelta näytti oudolta, -- näitä muistellessahan kyllä olisi
saanut kappaleen aikaa kulumaan. Mutta päivän vaivoista olimme siksi
väsyneet, ettemme edes yrittäneet ruveta muistojamme järjestämään
ja tunteitamme selvittämään, vaan lopetettuamme huoneen hätäisen
tarkastamisen heittäysimme vuoteelle pitkäksemme ja vaivuimme uneen.

Aamulla ani varahin, s.o. noin 5:n seuduissa, olivat kumppalimme
jo ylhäällä ja herättivät meidätkin. Sittenkuin olimme kaikki
juoneet 2-3 kuppia teetä niistä varoista, joita B:llä oli muassaan,
ruvettiin hankkiutumaan matkalle. Meillä oli pitkänlainen taival
edessä: _Luvajärveen_ tuli Miinoasta 2 1/2 penikulmaa, lisäksi
melkein kaikki käveltävää maamatkaa. Kun emme tälle taipaleelle
rohjenneet pelkän teeveden varassa lähteä emmekä eväitä tahtoneet
ruveta kantamaan, pistäysimme taaskin Sallisessa haukkaamassa
muutaman palan ennen lähtöä. Sieltä tullessamme olivat useat
kumppaleistamme jo alkaneet mennä, viimeiset juuri tekivät lähtöä
meitä odotellen. Kiireesti siis selvitimme talon -- johon ei kulunut
paljoa: 10 kopeekkaa eli kurssin mukaan 25 penniä pyydettiin siitä
sokerista, jota teehen olimme yhdeksän miehen käyttäneet! -- sanoimme
talonväelle jäähyväiset, saimme kuulla heidän "tervennä menkää!" ja
niin eteenpäin.

Ennenkuin Miinoasta erkanen, tahdon kertoa muutaman vastauksen,
jonka Sallisessa aamulla sain, kun eräältä vaimonpuolelta siellä
(emännältä?) kysyin, osasiko hän venäjää. "En osaa", vastasi vaimo
ikäänkuin vähän häpeillen, _"mie en ole Venähellä käynyt"_. Lukija
älköön luulko, että hän oli meidän puolelta kotoisin; ei, hän oli
syntyisin Roukkulasta, 6-7 penik. Miinoasta kaakkoon, mutta oli
tänne naitu. Venäjän ja Karjalan välillä siis hänkin näytti tekevän
samanlaisen erotuksen kuin miehiset matkatoverimme, ja se ajatus nyt
äkkiä lensi mieleeni, että tämmöinen erotus varmaan tarkasti tehdään
koko Karjalassa.

Päivä oli kaunis, ja hyvällä tuulella siis ruvettiin astumaan.
Miinoasta lähti n.s. "jaama" eli postitie, s.o. leveähkö metsäpolku,
jota voipi ratsastaen kulkea. Postia ajetaan näet Karjalassa
luullakseni aina ratsain, ja sentähden on suopaikkoihin rakennettu
samanlaiset sillat kuin meillä karjateillä, niin että niistä hyvästi
pääsee kuivin jaloin poikki. Tämmöistä jaamaa on hyvin mukava kulkea,
kun on anturasaappaat jalassa; pieksuissa jalat äkkiä heltyvät,
jos noita suosiltoja on tiheässä. Meitä oli varoitettu paljailla
saappailla sinne lähtemästä, ja sentähden Kuhmoniemellä olimme
ostaneet yhdet pieksut -- toista paria ei onneksi saatu -- mutta
yhden taipaleen meidän puolella rajaa niillä kuljettuani kyllästyin
niihin jo niin, että lahjoitin ne kumppalilleni, ja hän sitten
matkalla päästi monta huokausta niiden tähden. Pieksuja älköön siis
anturoilla kulkemaan tottunut, ainakaan kesäsydännä, ottako mukaansa,
jos Karjalaan lähtee. -- Ne maat, joita kuljettiin, olivat hyvin
epätasaisia: jyrkkiä mäkiä ja syviä laaksoja vaihteli myötäänsä.
Jylhää petäjikköä ja kuusikkoa kasvoi molemmin puolin tietä,
laaksoissa myöskin lehtipuita; kaatuneita honkia makasi tiheässä
kankailla. Mutta siitä asti kuin niin sanoakseni kylän veräjältä
olimme lähteneet, ei koko taipaleella näkynyt vähintäkään viljelyksen
merkkiä -- lukuunottamatta tiestä vähän syrjään tulevan pienen järven
rannalle rakennettuja paria torpantapaista _Härköniemen_ taloa,
joihin poikkesimme päästäksemme kulkemaan veneellä järveä pitkin;
kaikkialla vain vallitsi erämaan synkkyys. Tämä muuten on tavallista
Karjalassa, että kylästä kylään on paljasta erämaata, oli väli kuinka
pitkä tahansa; niin esim. Uhtualta Röhöön on neljä penikulmaa eikä
ainoastaan taloa taipaleella, Paanajärveltä jokea Usmanalle kahdeksan
penik. ja ainoastaan pari asumatonta kalasaunaa välillä. Kun olimme
lähes pari tuntia astuneet, istahdimme hetkeksi levähtämään, koska
aurinko alkoi kovasti paahtaa; sitten vähän jatkettuamme matkaa
tulimme purolle, jonka yli johti silta ja jonka toisella puolella
patsaantapainen osoitti, että oli penikulma kuljettu. Toisen kerran
levähdimme, kun vähän puuttui kahdesta penikulmasta -- paikalla,
jossa kuului olevan tapa levähtää; joka taipaleella tavallisesti
on määrätyt levähdyspaikat. Sitten saavuimme kylään klo 1/2 1,
oudoksesta vähän väsähtäneinä, viivyttyämme 5 1/2 tuntia matkalla;
kumppaleista olivat ensimmäiset tulleet puolta tuntia, jälemmäiset
kymmenkunnan minuuttia ennen meitä.

Matka ei ollut ollut ikävä. Puhumatta siitä, että metsässä on aina
hupainen liikkua kesäsydännä ja kauniilla ilmalla, lyhensi kumppali
Kuosma matkaamme selityksillään Karjalan oloista ja kertomuksillaan
matkoistansa meidän puolella, joita kaikkia olimme uteliaat
kuulemaan. Mitä karjalaisten eli "laukkuryssäin" kaupantekoon
meidän puolella, tulee, niin se varmaan olisi paljon vähempi kuin
se nykyään on, jolleivät taloudelliset seikat kotimaassa -- joista
vasta tarkemmin -- heitä siihen välttämättä pakottaisi; sillä
monta vastusta ja vaaraa saapi laukkumies matkoillansa täällä
vielä kokea. Ensiksi kaikki, yksin heidän parhaat ystävänsäkin,
tietämättömyydessään sanovat heitä venäläisiksi ja ryssiksi, jota
nimitystä he kuitenkaan eivät kotimaassaan juuri siedä, ja tämä
muukalaisena-pito ja siitä johtuva isompi tai vähempi halveksiminen
varmaan useasti heidän mieltänsä katkeroittaa; toiseksi, kun
kulkukauppa meillä yhä ruotsinaikuisten, jo harmajiksi käyneiden
periaatteiden mukaan on kielletty, täytyy heidän myötäänsä varoa
tavarainsa joutumista takavarikkoon, koska lahjatkaan eivät kaikin
paikoin kelpaa, ja sentähden heidän on pakko karttaa isompia kyliä,
joissa kauppa paremmin kannattaisi, ja liikkua enemmän syrjäkylissä
ja sydänmaitten laiteilla; ja viimeksimainitun seikan tähden heidän
kolmanneksi täytyy pelätä pahoja ihmisiä, jotka mielivät heidän
tavaransa ryöstää. Lähes joka vuosi joutuukin joku karjalainen meillä
surman suuhun ja murhaajan käsiin, heillä kun tavallisesti ei ole
muuta puolustusasetta kuin puukko, hyvin harvalla joku vanhanaikainen
pistooli. Ystävämme Kuosma oli myöskin jonkun kerran ollut peloissaan
rosvojen tähden. Niinpä hän Kangasalla liikkuessaan muutamana
syysiltana oli tullut kulkeneeksi Kaivannon kanavan poikki, josta on
neljänneksittäin ensi taloihin. Toisella puolen siltaa hän silloin
näkee rikkinäisiin vaatteisiin puetun, roistomaisen miehen seisovan
toimetonna, kirves kädessä ja kasvot verissä ikäänkuin tappelusta
karanneella. "Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen", kertoi Kuosma,
"mulla kun ei mitään asetta ollut enkä pakoa voinut ajatella, koska
hän äkkiä olisi minut saavuttanut raskaan laukkuni kanssa. Astuin
siis sillan toista syrjää ja kohdalle tultua ärjäisin (Kuosma itse
näytti mustan partansa vuoksi vähän kolkolta mieheltä): 'mitäs mies
yksinänsä miettii', johon toinen vastasi kumppalia odottelevansa;
ja niin sivuutin hänet ja sain rauhassa jatkaa matkaani." Myöhemmin
samana iltana oli sitten samoilla tienoin kaksi miestä ryöstänyt
erään matkustavaisen. -- Olivatko esivallan palvelijat Kuosmalta
koskaan laukun vieneet, en tarkkaan muista.

_Luvajärvi_ on vähän isompi kylä kuin Miinoa; siinä sanottiin olevan
parikymmentä taloa, kun Miinoassa vain oli 7-8. Se on rakennettu
noin 1 1/2 penik. pitkän Luvajärven länsipäähän, molemmin puolin
järveä, joka tässä ei ole erittäin leveä. Majoituimme Tomentti
_Ohvosen_ taloon eteläpuolella järveä, jossa ensin syötiin, sitten
juotiin sekä teetä että kahvia päälle -- nuori emäntä oli näet
Hyrynsalmelta kotoisin ja kahvia sentähden käytettiin talossa. Se
oli varakas talo, jonka saatoimme siitäkin päättää, että talon vanha
vaari useimmille meistä särki 3 ja 5 ruplan seteleitä pieniksi. Nuori
isäntä ei ollut kotona; vähän alempana Nokeuksessa oli paraikaa
kanavatyö, ja siinä hän toimitti "piissarin" eli kirjanpitäjän
virkaa. Muita miehiä emme talossa myöskään tainneet nähdä, kartanolla
vain tapasimme muutaman nurmekselaisen, joka oli lähtenyt Karjalaan
työnhakuun. Sitävastoin pirtissä liikkui paljon naisia, lienevätkö
sitten kaikki olleet talonväkeä, ja paljon lapsia siellä myöskin oli.

Täällä saimme ensi kerran maistaa _rahkamaitoa_. Sen valmistuksesta
en tullut ottaneeksi aivan tarkkaa selkoa, mutta se luullakseni
tapahtuu seuraavalla tavalla. Kun maitoruokaa ei saa syödä paaston
aikana -- ja paastopäiviä kreikanuskoisilla on enemmän kuin puolet
vuodessa -- säilytetään maito siten, että se ensin kaadetaan
pieniin, noin puolen tuopin vetoisiin kivivateihin eli "patoihin",
niinkuin Karjalassa sanotaan, joita vähänkin varakkaassa talossa
on monta kymmentä, ja annetaan niissä seisoa, kunnes kerma on
noussut pinnalle; tämä sitten kuoritaan voin tekoa varten pois ja
pata pannaan kuumaan uuniin, jossa sen sisällys muutamain tuntien
kuluttua on kovettunut jonkunlaiseksi juustoksi; sen jälkeen padat
tyhjennetään pönttöön, johon pahnaan paino päälle. Tämä rahkamaito
eli -juusto säilyy pilautumatta koko talvikauden, ja kun siihen
syödessä kaataa vähän tuoretta maitoa, on se happamen makunsa vuoksi
varsinkin kesähelteellä hyvin mieluinen ruoka.

Syötyä heittäysimme pihan nurmikolle pitkäksemme nurmekselaisen
seurassa odottamaan, milloin pääsisimme jatkamaan matkaa, joka
oli tapahtuva veneellä. Veneen ja soutajienkin puolesta kesti
kaikenlaisia arveluita, jotapaitsi tuuli oli kovanlainen ja idässä,
siis nokkavastainen. Kolmen neljän seudussa kuitenkin oltiin
valmiina, ja niin lähdettiin taipaleelle, kaikki yhdessä veneessä.
Ensin oli vajaan penikulman pitkältä Luvajärveä kuljettava, joka
vastatuulessa kävi jotenkin hitaasti; sen itäpäässä tuli meitä
vastaan purjevene, joka saattajaimme selityksen mukaan toi kotia
"pyhässä kaupungissa" eli Solovetsin monasterissa kävijöitä. Sitten
suuntamme kääntyi pohjan puoleen pitkin yhä kapenevia vesiä sieväin
niitty- ja lehtipuunienten sivutse, kunnes _Kovaran_ kosken niskassa
laskettiin maihin. Tämän sekä vähän alempana sitä tulevan _Vongan_
kautta Luvajärvi purkaa vetensä Kiimasjärveen. Molemmat kosket ovat
jotenkin jyrkät, vaikka lyhyet, sen ohessa mutkaiset (josta edellisen
nimi), ja kun niitä ei koskaan ole perattu, lasketaan niissä veneet
tavallisesti köydestä. Niin nytkin tehtiin. Koskien partaat ovat
jylhän kauniit ja niitä kernaasti kävelee. Vongan alla huomasin
muutaman rantatöyräällä kasvavan petäjän kyljessä vaatepalasen
liehuvan tuulessa, ja kun nousin tuota tarkemmin katsomaan,
havaitsin, että se peitti koloa puussa, johon oli naulattu pyhä kuva
eli messinkilevy, esittäen muistaakseni pyhää neitsyttä vapahtajan
kanssa. Karjalassa muuten on tapana pystyttää koskien sekä niskaan
että alle korkeita puuristejä, joita sitten aina kumarrellaan.
Vongan alta kulki matka taas itää kohti pitkin _Kiimasjärveä_, joka
ei ole isosti leveämpi Luvajärveä, mutta kahta vertaa pitempi.
Kun ensimmäisen, noin kolme neljännestä pitkän selän poikki oli
vastatuulessa soudettu, laskettiin muutamaan saareen levähtämään ja
samalla lämmittelemään, sillä aurinko jo alkoi mennä mailleen ja
tuuli tuntui kylmältä. Viritettiin siis suuri nuotio ja asetuttiin
sen ympärille. "Kukas nyt saarnoja ajan kuluksi sanelemaan?" Ka Timo,
Timo osaa, kaikui joka haaralta, ja vähän esteltyänsä Timo viimein
kertoi pari "saarnaa" _à la Decameron_, jotka eivät olleet niinkään
hulluja. Sitten lähdettiin taas taipaleelle, kuljettiin salmivesiä,
ja kun jonkun ajan kuluttua edessämme näkyi vene, päätettiin koettaa
saada joku osa meistä siihen, että matka kävisi joutuisammin ja
helpommin, jonka tähden Matti koki pysäyttää venettä huutaen:
"Vuottakkoa, pyhät vellet, vuot-tak-koa! Vuottakkoa, ristikansa,
vuot-tak-koa!" Mutta pyhät vellet, joita oli vanhanpuoleinen mies ja
poikanen, kun huudon kuultuansa jäivät meitä vuottamaan, ilmoittivat,
etteivät kulkeneet kylään, vaan olivat juuri tulleet kalanpyydyksiään
kokemaan, joten saimme omin neuvoin yhä jatkaa matkaa kylään saakka.
Sydänyön seudussa sitten veneemme viimein pysähtyi _Ryysän_ talon
rantaan pohjoispuolella järveä. Sinä päivänä oli kuljettu noin viisi
penikulmaa.

Kun teetä oli juotu 3-4 lasia mieheen ja sen päälle syöty vankka
illallinen, nousi kysymys, joko heti taas lähdettäisiin matkaan
vai levähdettäisiinkö ensin pari tuntia; kumppalit halusivat jo
nimittäin päästä pyhäksi kotiin, johon heillä oli 7-8 penikulmaa --
nyt oli perjantai-ilta -- eivätkä sentähden tahtoneet yhdessä kohti
pitkältä levähtää. Unta olen kuitenkin aina pitänyt suuressa arvossa
ja puolustin siis nukkumista; ja niin päätettiin jäädä taloon.
Minulle ja kumppanilleni valmistettiin sija vierashuoneeseen, ja
tuskin olimme vuoteelle heittäytyneet pitkäksemme, ennenkuin unetar
silmänräpäyksessä kääri väsyneet jäsenemme helmoihinsa.

Kolme tuntia maattua oltiin seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä,
kohta auringon noustua taas matkassa Kiimasjärven tyvenellä,
vielä usman peittämällä pinnalla, raikkaassa aamuilmassa. Mikä
ensinnä veti silmät puoleensa oli joukko uusia hirsiä heti Ryysän
talosta alaspäin järvenrannan törmällä: ne olivat sen kansakoulun
rakennuspuita, jonka perustamiseen Kiimasjärveltä kotoisin oleva
pietarilainen kauppias Minin vuosi takaperin testamenttasi 40,000
ruplaa. Matkamme kävi pitkin järven pohjoisrantaa, jossa kuljimme
usean varakkaan näköisen talon ohitse; etelärannalta, selän tuolta
puolen noin neljänneksen päästä näkyi toinen osa kylää sekä kirkko
ja taempaa korkeat vaarat. Järven itäpäässä vedet vähän kääntyvät
kaakkoa kohti, mutta palaavat taas pohjaan taikka luoteeseen päin,
siten muodostaen jonkun neljänneksen pituisen korkean niemen. Kun
olimme kiertäneet niemen nenän ja kulkeneet luoteeseen lähtevää
selkää runsaasti toisen puolen, laskimme itäiseen rantaan, josta
vesi taas jokena lähtee juoksemaan ensin kaakkoa ja sitten pohjaa
kohti, niin että toinen pienoinen niemi syntyy. Tämän niemen
kannaksen poikki kaivettiin sitä kanavaa, josta äsken mainitsin ja
jonka yläsuuhun veneemme oli laskettu. "Kaivettiin" on ehkä väärä
sana, sillä ainakin se osa kanavaa, minkä me näimme, ei ollut maahan
kaivettua, vaan kallioon louhittua. Joessa on tällä kohdalla jyrkkä
koski; mutta kanavan tarkoitus ei ole tulla venekululle avuksi,
vaan ainoastaan paremmin juoksuttaa vettä Kiimasjärvestä, joka
keväisin kuuluu nousevan hyvin tulville. Vastamainittu jalohenkinen
Minin -- hänen suomalaista sukunimeänsä en tullut kuulleeksi -- on
tämänkin työn syntymäseutunsa hyväksi pannut toimeen ja sitä varten
määrännyt runsaan summan. Useita kymmeniä henkiä oli tällä paikalla
täydessä työssä. Tuskin olimme maihin nousseet, niin kaksi miestä
tuli alas rantaan tervehtimään, ei ainoastaan kumppaleitamme, vaan
meitäkin, B:tä ja minua. Toinen oli arvokkaan talonpojan näköinen ja
toimitti luullakseni työpäällikön virkaa, toinen pieni kyttyräselkä,
puettu vähän eriskummaisiin herrasvaatteisiin ja hiukan naurettavan
näköinen. Jälkimmäinen oli edellämainittu Ohvonen Luvajärveltä,
kirjanpitäjä kanavatyössä. Nauruhaluni kuitenkin äkkiä sammui,
kun hänen kanssaan olin muutaman sanan vaihtanut, sillä hänen
puheessaan ilmausi niin paljon ystävyyttä ja sydämellisyyttä meitä
ventovieraita kohtaan, että huomioni kokonaan kiintyi siihen eikä
ehtinyt syrjäseikoista vaaria ottamaan. Kauan ei tässä kuitenkaan
viivytty, vaan lähdettiin astumaan tuota 1-2 virstan pituista matkaa
Nokeukseen.

_Nokeus_ on pienenlainen, vähän hajanainen kylä Nuokka eli niinkuin
karjalainen sanoo _Njuokkajärven_ länsipäässä. Sitä lähetessämme
vähän kummastelimme, että siitä näkyi pieni kirkko eli "tshassouna",
rukoushuone, vaikka Kiimasjärvelle tuskin on täyttä penikulmaa; mutta
jonkunlainen jumalanhuone näkyy olevan melkein jokaisessa Karjalan
kylässä. Merkillisempää kuin itse kirkko oli kuitenkin sen asema: se
oli niin sanoakseni muutaman talon kartanolla, sillä sen ja talon
pihan välillä oli vain hyvin pieni perunamaa. Mitään aitausta tai
muuta erottajaa ei kirkolla ollut ympärillänsä. Sen yhdellä syrjällä
näkyi muutamia ristejä, osoittaen siihen laskettujen kylän vainajien
hautoja. Oma hautausmaa eli kalmisto muuten on kussakin Karjalan
kylässä, ja sen paikkaa osoittaa tavallisesti jo etäältä näkyvä tiheä
kuusikko.

Nokeuksessa oltiin sisällä Makarien talossa; kun siinä oli syöty ja
viereisessä talossa kahvit juotu, astuttiin noin klo 10 ap. rantaan,
josta kaksi naishenkilöä lähti meitä saattamaan Nuokkajärven poikki
Pismalahteen. Tuuli oli taaskin idässä, siis meille vastainen,
mutta aluksi ei erittäin kova. Meillä tuli Pismalahteen matkaa 3
penik., mutta itse Nuokkajärvi kyllä on neljääkin pitkä. Se on
kaunis järvi; tuuheat lehtimetsät ja vankat petäjiköt kohoavat sen
korkeilta rannikoilta. Länsipäässä se on tuskin penikulmaa leveä,
mutta itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikulman levyiseksi
seläksi. Tämän suuren selän takaa siinti etäinen vuori kaakosta
päin: se oli _Kiperäisen vaara_. Saattajamme ilmoittivat sen olevan
penikulman tällä puolen Rukajärven kirkkoa, siis nelisen penikulmaa
järveltä, ja minun heikon laskuni mukaan tämä pitikin paikkansa,
sillä Vuokatti on Kajaaniin samannäköinen kuin tämä nyt oli meille.
Yhtä järvi kuitenkin oli vailla, nimittäin liikettä: koko matkalla
näimme ainoastaan yhden pienen veneen. Näin suurilla vesillä
me jo meidän puolella olemme tottuneet tuon tuostakin näkemään
höyryveneestä nousevan savun, ja aina kun uusi selkä nyt eteemme
aukeni, etsin ensin silmilläni tämmöistä savua, ennenkuin hoksasin,
että etsintä oli aivan turha. Mutta vaikka tiesinkin, ettei tarvitse
Karjalan vesillä höyryveneitä odottaa näkevänsä, toivoin kuitenkin
jonkunlaisen liikkeen merkkejä tapaavani, mutta turhaan. Ja mitäpä
liikettä esim. Nuokkajärvellä voisikaan olla, kun sen rannalla
yhteensä on vain kolme pientä pahaista kylää: jo mainittu Nokeus
länsipäässä, Pääkönniemi (?) etelä- ja Pismalahti pohjoisrannalla,
joitten yhteinen väkiluku tuskin nousee päälle 200 hengen!

Tuuli ei ensin sanottavasti haitannut kulkuamme, maa kun sitäpaitsi
vähän suojasi, mutta penikulman päästyämme sen hidastuttava voima
jo alkoi tuntua, se kun päivän mittaan yhä kiihtyi, ja kun toisen
penikulman olimme matkanneet, oli se yltynyt ankaraksi myrskyksi,
joka uhkasi kerrassaan keskeyttää koko eteenpäin pääsymme. Matka
kääntyi nyt hiukan koillista kohti, johon tuulikin oli siirtynyt,
niin että meillä ensi neljännes lopputaivalta muutaman niemen
nokkaan oli täysi vastainen. Tässä soutajat -- joita pitkin matkaa
oli ollut neljä, sillä kumppalimme soutivat myöskin vuorotellen --
saivat aikalailla ponnistella; vettä räiskyi sisään, että myötäänsä
yksi sai auskaria käyttää. Jonkun tunnin kuluttua päästiin kuitenkin
niemen kohdalle, josta käännyttiin pohjaan päin, niin että tuuli
tuli hankavastaiseksi. Nyt syntyi toden perästä kysymys, soutaako
yhtäpäätä eteenpäin vai laskeako maihin säätä pitämään. Kumppaleista
valittivat muutamat väsymystä, toiset taas ilmeistä pelkoa osoittaen
arvelivat, ettei vene kestäisi aallokkoa. Tämä arvelu oli kyllä
turha, sillä hätää ei ollut sanottavaa, ja omasta puolestani olisin
kernaasti suonut matkaa yhä jatkettavaksi, varsinkin kun oli alkanut
rankasti sataa, mutta tuo puhe väsymyksestä sulki suuni. Kumppalini
B., arvaten ehkä koko väsymyksen paljaaksi tekosyyksi, jonka piti
peittää asianomaisten pelkoa, rupesi kuitenkin selittämään vaaran
mitättömyyttä ja sai tässä, kumma kyllä, harrasta kannatusta
keulassa soutavilta naisilta, jotka alkoivat varsin terävästi tehdä
pilkkaa pelkureista. Kun rantaankaan ei olisi ollut helppo laskea,
se kun oli kallioinen ja siinä kävi kova tyrsky, päätettiin sitten
yhtämittaa kulkea eteenpäin. En tiedä mitä enimmän ihmettelin:
naispuolisten soutajaimme rohkeutta -- sillä jos ei miehen, niin
naisen kyllä olisi tässä tilassa sopinut vähän pelkoa osoittaa --
vai heidän kestävyyttänsä -- sillä vaikka he jo olivat ahkeraan
soutaneet kuusi tuntia, eivät he tahtoneet kuulla maihinmenosta
puhuttavankaan -- vaiko sitä loppumatonta hilpeyttä, jota he yhä
vain osoittivat, vaikka aaltokin toisinaan kasteli heidän selkänsä
läpimäräksi. Tuommoinen miehuullinen ja reipas käytös oli jotakin
aivan odottamatonta. Niin jatkettiin kulkua ja klo 6:n tienoissa
viimein päästiin läpimärkinä ja aivan vilustuneina Pismalahden
pieneen kylään. Niin katala kuin tilamme olikin, eivät Matti ja Aappo
kuitenkaan unohtaneet laukaista pistoolejansa tulomme merkiksi.

_Pismalahdessa_ on kymmenkunta talontapaista, jotka ovat rakennetut
kahden puolen soukkaa järven lahtea eli salmea. Ensin yritimme
varakkaimman, kauppias Nipukan talon rantaan, mutta väki ei ollut
kotona, niin että saatiin siirtyä salmen itäpuolelle _Rahikaisen_
taloon. Sisään tultua oli tietysti lämmitteleminen ensi työnä ja
sen jälkeen vaatteiden ripustaminen kuivamaan; sitten ruvettiin
keittämään sekä kahvia että teetä. Olisi sopinut odottaa, että
näin vaivalloisen matkan jälkeen saattajamme olisivat kiittäneet,
kun olivat katon alle päässeet, eivätkä miettisi liikkumista
paikaltakaan, kun huomenna lisäksi oli pyhä; mutta niin ei käynyt.
Lienevätkö ehkä neljännestunnin pirtissä viipyneet, niin ihmeeksemme
ilmoittivat aikovansa heti lähteä paluumatkalle, ennenkuin edes
mitään lämmitystä olivat suuhunsa saaneet, eikä heitä tarvinnut
yrittääkään pidätellä. Jonkunlaiseksi osoitteeksi mielihyvästäni
maksoin heille kuljetuksesta vähän runsaammin kuin mistä kumppalit
olivat heidän kanssaan sopineet, josta he kuitenkin osoittivat
vähemmän iloa kuin kummastusta; ottivat sentään rahat vastaan. Kohta
sen jälkeen kuin olivat pirtistä lähteneet, näimme heidän purjeensa
kiiruusti lipuvan lahden laineita selälle päin; heillä oli nyt hyvä
myötäinen, ja siksi olivat vetäneet purjeen puuhun. Heidän nimensä
olivat Doari Saveljovna ja Natalia Vasiljovna.

Ne ominaisuudet, ahkeruus ja rohkeus, jotka näissä naisissa niin
huomattavalla ja kauniilla tavalla tulivat ilmi, eivät kuitenkaan,
niinkuin jälestäpäin havaitsimme, olleet mitään yksinomaan heille
erikoista; samat kiitettävät ominaisuudet tavataan kaikissa Karjalan
naisissa. Tähän on epäilemättä haettava selitys siitä, että Karjalan
miehet ympäri vuotta paitsi sydänkesällä ovat kotoa poissa, joten
naisten on pakko enemmän liikkua ulkotöissä ja siten suuremmassa
määrässä karaistua sekä ruumiin että sielun puolesta.

Saattajamme muuten eivät olleet ainoat, jotka meistä tässä
odottamatta luopuivat; samana iltana tuli myöskin ero karjalaisista
matkakumppaleistamme. Sittenkuin juominen ja syöminen oli
suoritettu, vähän aikaa oli levähdetty ja osa meistä pistäytynyt
kotiatulleen kauppiaan luona, oli sillä välin sauna valmiiksi
lämmitetty ja kumppalit kävivät toinen toisensa perässä kylpemässä.
Kylvyn jälkeen luulisi levon etupäässä tulevan kysymykseen, mutta
kumppaleillamme oli toinen ajatus: "nyt on raitis kävellä", he
arvelivat ja rupesivat valmistaumaan matkaan, lisäten että heidän
huomenna välttämättä täytyi ennättää kotiin. Me jouduimme nyt,
B. ja minä, kahden vaiheille mitä tehdä: lähteäkö toisten kera
taipaleelle vaiko jäädä taloon. Matka, jonka tähän asti olimme
yksissä tulleet, oli ollut erinomaisen hupainen. Karjalainen on
jo luonnostaan iloinen ja puhelias, ja matkustus tietysti lisäksi
vaikuttaa häneenkin virkistävästi niinkuin jokaiseen muuhunkin; ja
kun meitä nyt oli ollut 9-henkinen lauma enimmäkseen nuoria miehiä
koolla, voipi arvata, ettei ollut juuri oltu "alla päin, pahoilla
mielin". Kernaasti olisimme sentähden tahtoneet yhä vielä pysyä
seurassa ja kulkea viimeisetkin taipaleet yksissä, mutta toiselta
puolen väsymyksemme kahden viime päivä matkan jälkeen sekä tulevan
taipaleen pituus, 3 1/2 penikulmaa jalkamatkaa, peloitti lähtemästä.
Kauan arveltuamme sinne tänne päätimme viimein olla lähtemättä
taipaleelle yön selkään, eikä siis ollut muuta kuin sanoa jäähyväiset
kumppaleille. Vähäiset välit selvitettyämme saatoimme heidät rantaan,
josta he veneellä lähtivät kulkemaan lahden pohjaa kohti; mutta sade
pakotti meidät pian pakenemaan katon alle.

Jonkinlaisin ikävän tuntein palasimme taloon, sillä niinä kolmena
päivänä, joina olimme näiden miesten kanssa yhtä matkaa tulleet,
olimme oppineet monessa suhteessa pitämään heitä arvossa. Sen ikävän
lisäksi, minkä erkaneminen heistä synnytti, oli itse asunnossamme
toinen seikka, joka teki mielen apeaksi ja kokonaan pilasi olomme
talossa. Sen kyllä saattaisin jättää mainitsemattakin, mutta koska
samanlainen ikävä seikka voipi sattua muillekin Karjalan kävijöille,
tahdon asiasta kertoa, etten joutuisi syytettäväksi karjalaisten
moitittavain puolten tahallisesta salaamisesta. Jo taloon tullessa
oli oudonlainen tympeä haju porstuassa pistänyt nenään. Ensin en sitä
niin tarkkaan ennättänyt huomata eikä siitä pirtissä tiennyt mitään,
siellä kun ilma alituisen valkeanpidon vuoksi oli pysyit puhtaana,
mutta kuta useammin kävin ulkona, sitä vankemmaksi tuli vakaumukseni,
että joku tuntematon hajulähde oli jossain likitienoilla. Kun eivät
muut kumminkaan siitä olleet millänsäkään, en kehdannut ruveta asiata
tarkemmin tutkimaan; vasta myöhemmin illalla yksi kumppaleistamme
sivumennen tekemäni kysymyksen johdosta selitti, että jossakin
komerossa alaporstuan perällä säilytettiin tynnyriä tai ammetta,
johon kalantotkuja eli -jätteitä kerättiin pitkin kesää, talvisaikaan
lehmille syötettäväksi, ja että haju lähti siitä. Niin kauan kuin
oltiin ylhäällä, ei siitä kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa, mutta
yötä ajatellessa tahtoi huolettaa. Meille valmistettiin, niinkuin
olimme arvanneet, makuusija gornitsaan, vierashuoneeseen. Se oli
pieni, siisti, kaikenlaisilla seiniin naulatuilla kuvilla koristettu
kamari ja yösijaksi kyllä sopiva, mutta tässä mainitun seikan tähden
olisin kernaammin jo heti illasta mennyt maata pirttiin, jos en
olisi pelännyt pahoittavani talonväen mieltä selittämällä muuton
syytä. Kamarin lattia, joka oli tehty yksinkertaisista laudoista
ilman alustäytettä, oli näet niin hatara, että päivä kuulti lautojen
raosta, joten huone ei ollut talvella asuttava, ja kun alaporstuan
ovi yöksi suljettiin, alkoi huoneessamme haju vähitellen tuntua aivan
tukalalta; ilma Vetljankassa itä-Venäjällä, jossa rutto edellisenä
talvena oli raivonnut, oli epäilemättä ollut tämmöisillä hajuaineilla
täytettyä. Sittenkuin kumppalini oli aukaissut ikkunan raolle, minä
polttanut jonkun paperossin muka ilman puhdistamiseksi ja molemmat
hartaasti sydämen pohjasta kiroilemalla tämmöistä järjestystä talossa
olimme koettaneet mieltämme keventää, asetuimme viimein maata.
Tuntikauden nukuttuani heräsin kumminkin aivan läkähtymäisilläni,
sieppasin päänaluksen ja peitteen (matkavaippani) käteeni ja syöksyin
yläporstuan poikki pirttiin, johon paneusin lattialle maata. Pako oli
ainoa neuvo tämmöistä vihollista vastaan. Pirtissä oli ilma kyllä
puhdas, ja sen puolesta siellä siis oli paljoa parempi olla, suloinen
lämmin myöskin virtasi heti sisään astuessa vastaan, kun vieraskamari
raolle jätetyn ikkunan tähden oli tullut kylmäksi; kuitenkin yksi
lapsista, pieni tyttö, huuteli melkein koko yön, ettei unesta ollut
paljon taikaa täälläkään. Kumppalini makasi vierashuoneessa aamuun
asti.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, oli taivas pilvessä ja sateli
hiukan aina väliin, mutta me emme muuta ajatelleet kuin päästä
taipaleelle niin pian kuin suinkin, vaikka isäntä -- nuorenlainen
mies, joka vasta oli meidän puolelta palannut kotiin -- oli hyvin
ystävällinen ja kohtelias sekä hupainen puheissaan. Kantajan saimme
viereisestä pikku talosta, jossa illalla olimme käyneet syömässä --
sillä majatalomme vanha emäntä oli taas "starovertsi" eikä olisi
meille antanut muuta kuin paastoruokaa. Isoon laukkuun, semmoiseen
jossa karjalaiset meidän puolella kauppatavaroitaan kantavat, pantiin
meidän molempain laukut sekä muuta sälyämme, ja niin päästiin
erkanemaan katalasta yökortteeristamme. Vasta kun olimme veneellä
kulkeneet lahden pohjaan ja nousseet maalle metsään, saatoin taas
vapaasti hengittää.

Tämän tässä kerrotun tapauksen johdosta olkoon muutama sana sanottu
karjalaisten _puhtaudesta_. Meillä on venäläisistä ylimalkaan,
ja siis karjalaisistakin, joita emme tiedä venäläisistä erottaa,
se ajatus, että siisteyttä ei heidän kesken vallan suuressa
arvossa pidetä. Kuinka oikea ja perusteltu tämä luulo varsinaisten
venäläisten suhteen lienee, en tohdi tarkkaan sanoa, koska heidän
parissaan olen liian vähän liikkunut, mutta mitä karjalaisiin
tulee, on se luulo aivan väärä. Harvassa meillä näkee niin siistejä
pirttejä kuin Karjalassa joka paikassa tapaa. Lattia, pöytä ja
lavitsat oikein hohtavat puhtaudesta; ne pestäänkin eli kuurataan
vähintään kerta viikossa hyvin tarkkaan. Oven suussa riippuu
tavallisesti vedellä täytetty metallinen taikka puinen astia kätten
pesemistä varten, ja sen alla on lattialla isompi astia pestessä
läikkyvää vettä kokoamassa, ettei lattia kastu; vieressä on myöskin
usein pyyhinliina eli "käsipaikka". Tämmöinen liina, joka on paria
korttelia leveä, mutta syltä pitkä ja molemmista päistä kirjauksilla
koristettu, pannaan usein syödessä pöydän ympärille servetiksi.
Niin huonoa talonpöksää ei löydy, ettei saunaa sen vieressä
näkisi, ja "kyly" oli tavallisesti ensimmäinen, johon käskettiin,
kun iltasilla tulimme taloon. Mutta myönnettävä on, että talojen
rakennustapa, jonka karjalaiset varmaan ovat venäläisiltä saaneet,
pikemmin voipi olla siisteyden vihollinen kuin ystävä, koska sen
kautta ihmiset ja elukat tulevat kovin likekkäin, ja ainoastaan
sitä meidän tuli kiittää siitä kiusasta, minkä Rahikaisessa saimme
kärsiä. Karjalaiset kyllä itse, varsinkin ne, jotka meidän puolella
ovat liikkuneet -- ja kukapa heistä ei sitä olisi tehnyt? --
myöntävät rakennustapansa puheenalaisessa suhteessa moitittavaksi,
mutta puolustautuvat syyttämällä yleistä tapaa, ja tälle syyllehän
meidän täytyy antaa täysi arvo, sillä vanhoissa tavoissa pysyminen
on aina ollut suomalaisen kunnia ja ylpeys. Useassa paikoin näkyi
kuitenkin jo taloja, jotka olivat rakennetut meidän tavan mukaan,
s.o. asuinhuoneet ja eläinsuojat erilleen molemmin puolin kartanoa;
Uhtualla luimme kymmenkunnan semmoista taloa.

Kysymykseen puhtaudesta on vielä lisättävä, että pirteissä ei
koskaan sallita tupakoida. Ensin luulin joitakin uskonnollisia
epäilyksiä syyksi tähän yleiseen kieltoon, mutta näyttää kuin olisin
erehtynyt -- ainakin kerran kysymykseeni vastattiin, että naisväki
pelkää lattian sylkemisestä likautuvan. Vierashuoneissa kuitenkin
on tupakanpoltto enimmäkseen sallittu. Uskonnollisista syistä
sitävastoin ei anneta muukalaisten syödä talonväen astioista, vaan
pidetään heitä varten erityiset astiat ("mieronkupit"). Tämän suhteen
ollaan luullakseni hyvin tarkkoja koko Karjalassa, vaikka sitä vieras
ei niin äkkiä hoksaa, kun ruualle käydessä astiat ovat tavallisen
näköisiä; vasta Paanajärvellä se muistui meille mieleen, kun syödessä
otin emännän kädestä kivipadan ja siitä maistoin suorastaan maitoa,
sen sijaan että ensin olisin kaatanut omaan maljaamme, sillä emäntä
silloin suuresti säpsähti. Tämä pyhyys ei kuitenkaan näytä ulottuvan
kaikkiin astioihin; ainakin kahvikupit ovat siitä poisluettavat,
sillä kahvia tai teetä yhteisesti juodessa oli valta ottaa mikä
kuppi tahansa. Ja lienee olemassa niitäkin, jotka kaikkien astiain
suhteen ovat yhtä välinpitämättömiä, sillä Röhön ja Uhtuan välisellä
taipaleella söi miespuolinen saattajamme loput siitä rahkamaidosta,
jota emme itse jaksaneet syödä, mutta naispuoliset saattajat pitivät
sitä synnintekona.

       *       *       *       *       *

Pismalahdesta -- johon Kuhmoniemen rajalta tulee noin 9 penik.
suoraan itäänpäin -- oli pitkänlainen taival edessä, mutta iloisella
mielellä lähdettiin matkaan. Pilvinen päivä oli sen puolesta hyvä,
ettei kulkiessa tullut kovin lämmin. Saattajamme oli vaaleaverinen
nuori mies, lyhyenläntä, mutta leveähartiainen ja väkevä; hänellä
oli vähäinen huuli- ja leukaparta. Hänen nimensä oli myöskin
Rahikainen, ja hän oli viimeisen isäntämme orpana. Matka kävi nyt
melkein suoraan pohjoista kohti samaa suuntaa kuin Tshirkkakemin
joki, josta astuimme jonkun penikulman päässä. Tie kulki enimmästi
pitkin kuivia, avaroita petäjikkökankaita, ainoastaan joskus joku suo
välissä; se oli "jaama", siis hevosen ajettava, vaikka kyllä sillat
muutamissa soissa olivat vanhuuttaan niin huonot, etten ymmärrä
kuinka hevosella voisi niitä kulkea. Pisimmästä tämmöisestä sillasta,
joka vei Nevan (eli Nivan) suon poikki ja lienee ollut virstaa
paria pitkä, kertoi saattajamme, että joku -- jyskyjärveläinen
muistaakseni -- oli sen korjaamiseksi testamentissaan määrännyt
niin ja niin monta sataa ruplaa, mutta niistä rahoista ei miehen
kuoleman jälkeen ollut kuulunut sen kummempaa; kuka lie haltuunsa
ottanut. Oikealle kädellemme, jollen erehdy, meidän ja joen väliin,
jäivät _Ranis-_ ja _Lontusvaarat_; vasemmalla ei korkeampia
vaaroja näkynyt, mutta järviä tavattiin tuon tuostakin.[5] Erään
semmoisen, nim. kirkasvetisen _Ison Mölläkän_ rannalla, jossa tie
oli puolessa, syötiin päivällinen, jota varten olimme käskeneet
saattajamme ottaa kotoa ruokaa meillekin. Paljon ruokia ei tässä
ollut tarjona: leipää, voita ja järven vettä; mutta nälkäiselle nämä
maistuivat paremmalta kuin suuretkin herkut kaupungissa toisinaan
nälättömälle. Pakinoistamme saattajan kanssa olkoon mainittu
seuraavaa. Tavarain hinnoista puhuessamme tuli myöskin kysymys
voista, tokko sitä valmistetaan yli oman tarpeen. "Sitä pitkin suvea
kerätään", vastasi mies, "ja viedään joulun aikana _Ryssän maalle_,
Sunkuun". Tässä taas sama erotus Karjalan ja Venäjän välillä, jonka
jo olimme Miinoassa huomanneet! Vastaus kehoitti minua tarkemmin
tutkimaan toverimme kansallisuudenkäsitteitä, ja sentähden tein
hänelle seuraavan kysymyksen: "Miksikä meitä täällä aina sanotaan
ruotsalaisiksi ja Ruotsin miehiksi, vaikka suomalaisia olemme?"
Karjalassa näet varsinkin naiset ja vanhemmat miehet olivat meitä
nimittäneet ruotsalaisiksi, joka oudoksesta ensi alussa kyllä
huvitti, mutta kohta kävi harmittavaksi. Miehen vastaus oli paikalla
valmis ja kävi suoraan kysymyksen ytimeen: "Miksikäs teillä meitä
sanotaan venäläisiksi ja ryssiksi, kun siellä kaupalla käymme?"
Tähän tietysti ei ollut mitään sanomista; täytyi jäädä äänettömäksi.
Sitten tiedustelin, tekevätkö venäläiset yhtä tarkan erotuksen
itsensä ja karjalaisten välillä kuin karjalaiset näkyvät tekevän,
ja sain vastaukseksi, että venäläiset pitävät karjalaisia ikäänkuin
halvempinansa ja käyttävät heidän nimitystänsä "korelaak" melkein
haukkumasanana, johon karjalaiset puolestaan vastaavat käyttämällä
heistä nimitystä _"rusak"_.

Neljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsä molemmin puolin
tietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkkakemin joki. Rannalta tuli
vastaamme vanha vaimo ja nuori tyttönen -- ensimmäiset ihmiset,
jotka taipaleella tapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenä
iltana olivat nimittäin entiset matkakumppalimme luvanneet
Jyskyjärveltä laittaa veneen meitä vastaan, että pääsisimme jokea
pitkin loppupuolen taipaletta -- noin pari neljännestä, mutta hyvin
huonoa suomatkaa --, ja lupauksensa he olivat hyvin täyttäneet.
Kohta astuttiin veneeseen ja lähdettiin lipumaan alas jokea, jonka
rannat olivat tällä kohtaa jotenkin matalat. Tuo nuori tyttö, vielä
melkein lapsi, oli erinomaisen kaunis ja muuten käytökseltään ujo
ja hiljainen, ja häntä katsellessamme ja puhutellessamme kului aika
niin, että kylään tullessa kummastelimme huomatessamme kellon jo
olevan 5:n paikkeilla.

_Jyskyjärven_ kylä on rakennettu molemmin puolin Tshirkkakemin laskua
varsinaiseen Kemijokeen, joka tässä luodetta kohti leviää järveksi;
pääkylä kuitenkin on itärannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä
on 90 taloa, jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin
jokivartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokea
vasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä. "Stantsia"
eli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin, oli itärannalla
keskellä kylää. Isännän nimi oli Mäkushkin, mutta ainakin yhtä hänen
velimiestään kuulimme myöskin sanottavan Miikkulaksi, josta päättäen
jälkimmäinen nimi lienee ollut alkuperäinen ja edellinen korkeilta
viranomaisilta saatu. Näitä veljeksiä tulimme tuntemaan kolme:
keskimmäinen oli stantsian isäntä; nuorin oli saman päivän aamuna,
jonka illalla me tulimme kylään, palannut kauppamatkoilta meidän
puolelta, Nurmeksesta kuljettuaan suoraan Miinoaan ja sitten ollen
aina puoli päiväystä meidän edellämme; vanhin veli oli kestikievarin
isäntä Kemin kaupungissa. Stantsia näytti vankalta talolta; vieraita
varten siinä oli kaksi kamaria. Ensi tehtävä, kun olimme sisään
tulleet, oli peseytyä ja vähän järjestellä pukuaan sekä sitten
lähteä "tanssia" katsomaan; tässä kylässä (ja ehkä muissakin) on
näet nuorisolla tapana aina kirkonmenojen jälkeen pyhä-iltapäivinä
kokoontua tanssimaan eli "kisailemaan", kesällä tasaiselle
tantereelle taivasalla, talvella johonkin pirttiin, ja tämmöinen
tanssi tietysti oli nähtävä. Oppaaksemme tarjoutui alttiisti eräs
vanhanpuoleinen, jo valkopartainen mies, joku talon sukulainen,
ja niin kuljettiin pitkin joen vartta alaspäin joku kivenheiton
matka, kunnes vähän väljempi kenttä talojen välissä tuli eteemme.
Siellä oli ehkä kaksikymmentä paria koolla, suorittaen jonkinlaista
piiritanssia. "Päätuuri" siinä oli, että parit käsi kädessä tai
sylitysten kulkivat jälekkäin kentän poikki ja tuonnimmaisessa päässä
erkanivat, pojat kääntyen toiselle, tytöt toiselle puolelle, kunnes
lähtöpaikalla tällä puolen kenttää taas tulivat yhteen; joskus he
myös ottivat toisiaan kädestä ja muodostivat joko pitkiä jonoja
taakka piirejä. Monta mutkaa tässä tanssissa ei ollut, ja sekä
pojat että tytöt osoittivat jotenkin suurta vakavuutta, niinkuin
suomalaisen sopiikin. Pojat olivat melkein kaikki aivan nuoria ja
kavaljeereiksi mitättömän näköisiä; puku heillä oli samanlainen
kuin meikäläisillä. Tytöt olivat edistyneempiä, ja heidän kirjavat
vaatteensa pistivät räikeästi silmään. Karjalan naiset ovat
arvatenkin ottaneet pukunsa venakoilta, -- leninkinä heillä on
venakoiden sarafaani, jota he nimittävät milloin kostoksi, milloin
kumasniekaksi tai siitsavikoksi, sen kankaan mukaan, josta vaatteus
on tehty; se on tavallisesti punainen taikka myös sininen. Päässä
on naimattomilla ensin kämmenen levyiseksi taitettu, tavallisesti
punainen, otsasta niskaan sidottu huivi, "otshipaikka", ja sen päällä
toinen leuan alle sidottu, "korvipaikka", naimisissa olevilla on
samoin jälkimmäinen, mutta edellisten sijasta punainen "sorokka"
eli lakintapainen, jonka päällyspuoli on kultakirjaimista toisinaan
aivan kankea. Semmoiset sorokat maksavat aina 10 ruplaan asti. Mikä
teki tämän tanssin meikäläiselle vähän oudoksi ja vastenmieliseksi,
oli se, että sitä suoritettaessa tanssijat, etenkin tytöt, lauloivat
jotakuta venäläistä laulunrenkutusta, jonka sanoja luultavasti tuskin
yksikään ymmärsi ja joka päättyi pitkäveteiseen säveleen, vähän
niinkuin kasakkain laulu meillä. Ilman sanottavaa kaipausta näimme
sentähden "kisojen" vähän ajan takaa loppuvan.

Jyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, ja tässä olisi
hyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemmin oppiakseen kansan
elämää ja tapoja tuntemaan, mutta meillä ei ollut aikaa siihen.
Matkamme määränä oli nimittäin Solovetsin "monasteri" eli luostari
Vienanmeressä, ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen, 11 p.
heinäk. vietettävään Petrun (Pietarin) päivän juhlaan, johon tiesimme
kansaa hyvin runsaasti aina keräytyvän eri paikoilta laajaa Venäjän
valtakuntaa. Sinne oli 21 penikulmaa eli neljän päivän matka, ja
kun meillä jo oli 6:nnen päivän ilta käsissä, ei siis ollut aikaa
viipymiseen. Kestikievariin palattuamme tuli siis kohta kysymys
matkan jatkamisesta. Jokea pitkin luetaan Jyskyjärveltä lähes
15 penikulmaa Kemin kaupunkiin, ja sillä välillä sen varrella
on ainoastaan kolme kylää: Suopassalmi, Paanajärvi ja Usmana;
Jyskyjärveltä Suopassalmeen on 1 penik., siitä Paanajärvelle 4 ja
Paanajärveltä 8 Usmanalle, josta vähän vaille 2 Kemiin. Isäntämme
arvelivat sopivimmaksi ottaa täältä veneen kerrassaan Usmanalle asti,
13 penik., koska paanajärveläiset muka olivat liian valmiit hyvän
maksun ottoon; ja kohta ilmestyikin luoksemme kumppalin kanssa muuan
reippaan näköinen mies, jolla oli komea vaalea parta. Hänen sanottiin
osaavan kaikki kosket hyvin laskea, ja hän oli valmis matkaan, kunhan
maksusta sovittaisiin. Siitä siis nyt syntyi keskustelu, ja muutamain
mutkain perästä mies vaati 15 ruplaa; saattajia tulisi silloin
kolme miestä. Kun en tarkkaan tiennyt, oliko tämä kohtuullinen vai
liiallinen summa, pistäysin viereisessä huoneessa isännältämme neuvoa
kysymässä, ja hän sanoi 12 ruplassa olevan aivan kyllin eikä enempää
tarvitsevan tarjota; sillä hinnalla kyllä viejiä saisi. Palaten
etuhuoneeseen mainitsin tämän summan antavamme, ja vieläpä nostin
sen kolmeentoista, sillä mies oli miellyttävän näköinen; mutta hän
ei luopunut ensi vaatimuksestaan, vaikka kyllä näytti vähän empivän,
eikä kaupasta siis tullut mitään. Miehet lähtivät pois, vakuuttaen
että alle 15:n ei kannattanut niin pitkälle taipaleelle lähteä, ja
me annoimme heidän mennä, arvellen puolestamme, että he kyllä hetken
perästä alentavat vaatimuksensa, vaikka jonkunlainen häveliäisyys
ensin käski heidän osoittaa jäykkyyttä. Hyvin luultavaa on, että
olisimmekin heidän kanssaan tulleet tehneeksi matkan, sopien hinnasta
jos ei muutoin niin riitarahan kahtia panemalla, ellei äkkiä eräs
_tertius interveniens_ nuoremman isäntämme muodossa olisi pistäytynyt
väliin. Miesten mentyä hän nimittäin arveli heidän kyllä palaavan
takaisin, koska 13 ruplaa oli yltäkyllin, ja sanoi hätätilassa itse
olevansa valmis meitä siitä maksusta kuljettamaan; ja kuinka siinä
sitten puhetta yhä jatkettiin, sovittiin kuin sovittiinkin matkasta
hänen kanssaan, ja hän lupasi, vaikka samana päivänä kotia tullut,
seuraavana aamuna itse lähteä meitä viemään Usmanalle sanotusta
hinnasta sekä lisäksi saattaa meitä Kemiin asti, jossa hänen sopi
toimittaa joitakuita asioitansa. Näin oli se seikka selvitetty, ja
huvin vuoksi vain mainittakoon, että myöhemmin illalla tapasimme
ensimmäiset miehet, jotka silloin ilmoittivat 13:sta lähtevänsä,
mutta tietysti ei lähdöstä heidän kanssaan enää voinut tulla puhetta.

Tämänpäiväisen kävelyn perästä olisi nyt kyllä sopinut jäädä kotiin
ja vähitellen ruveta miettimään maatapanoa, mutta kumppalini
alkoi tiedustella, olisiko runolaulajia kylässä, ja kuultuaan
että semmoisia löytyi kaksikin, päätti käydä heidän luonaan, ja
seuran vuoksi minäkin lähdin mukaan. Muuan poikanen rupesi meille
oppaaksi ja samalla soutajaksi, sillä laulajat asuivat länsipuolella
Tshirkkakemiä. Ensimmäinen, matalan mökin vanha omistaja, oli
kuitenkin pahoinvoipa eikä ruvennut laulamaan, niin että tyhjin
toimin saimme palata ja kulkea veneellä kappaleen matkaa jokea
alaspäin toisen luokse. Rannasta kumppalini ja saattaja nousivat
ylös taloon, joka oli varakkaan näköinen, mutta minä lähdin ensin
kävelemään edemmäksi sen niemen päätä kohti, joka syntyy molempain
jokien yhtyessä, lähemmin katsellakseni kirkkoa ja pappilaa,
jotka kumpikin ovat niemen kannaksella. Pappila oli tavallisen
talonpoikaistalon näköinen, eikä kirkkokaan ansaitse paljon
mainitsemista. Kirkot Karjalassa ovat enimmäkseen hyvin pieniä, noin
4-5 syltä pitkiä ja 2-3 leveitä ja korkeita, muodoltaan katolla
varustetun laatikon kaltaisia, tuntomerkkinä pieni tornintapainen
toisessa päässä ja risti toisessa; seinät ovat toisinaan, niinkuin
tässä esim., laudoitetut; ikkunoita on kummallakin sivuseinällä
tavallisesti kaksi, ja ne ovat niin matalalla, että niistä hyvin
saattaa katsella sisään, sekä usein ristikoilla varustetut. Sisästä
on tämmöinen huone alaston ja paljas, ainoastaan peräseinä on kuvilla
ja kultakoristuksilla toisinaan hyvinkin loistavasti komistettu;
sillä puolen myöskin näkee paksut vahakynttilät ja suitsutuskupit.
Kun tämän vanhan ja mitättömän näköisen, pian katsotun herranhuoneen
olin kiertänyt, palasin takaisin kumppalieni luo runolaulajan
kotiin. Siellä istui vierashuoneessa pöydän ympärillä kumppalini
sekä nuori, noin 15-vuotias poika ja vanhanpuoleinen mies, pojan
isä. Poika lauloi eli saneli; hän oli näet oleskellut Pismalahdella
(josta matkamme juuri kävi) erään Rahikaisen luona, joka oli mainio
runolaulaja, ja oli häneltä oppinut laulamaan. Ukko Rahikaisesta emme
olleet viimeisessä yökortteerissa tulleet tietäneeksi mitään, kun ei
siellä ollut runolaulu sattunut puheeksi, jota kumppalini nyt kovasti
katui. Runo koski Joukahaisen tuumia Väinämöisen surmaamiseksi,
mutta koska tiesin, että meidän puolen nuoria oppineita joku aika
sitten oli runoja keräten kulkenut Karjalaa ristiin rastiin ja
arvasin, että olivat täälläkin käyneet, en laulua kovin suurella
huomiolla kuunnellut. Hauskempi oli katsella pojan ja isän harrasta
hommaa; kun poika oli säkeen laulanut, kertasi isä sen heti, johon
poika aina väliin tiuskaisi: "elä sie toatto!" varsinkin milloin
isä sattui kertaamaan säkeen vähän eriävällä tavalla, vaikka isä
varmaan usein oli oikeassa. Järkähtämättömällä mielentyyneydellä
hän kuitenkin kuunteli pojan tiuskauksia, vähimmässäkään
määrässä pahastumatta, kohdellen poikaa ikäänkuin vertaistansa.
Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset samoin kuin meillä
sydänmaalaiset luonnollisessa yksinkertaisuudessaan aina puhuttelevat
sekä toisiansa että muukalaisia "sinuksi" ja odottavat, että
muukalaisetkin heitä puhuttelevat samalla tavoin; me kun enimmästi
puheessa käytimme "teitä", he usein eivät olleet ymmärtää meitä.
Minun astuttuani sisään isä kuitenkin kohta luopui runohommasta
ja tuli luokseni juttelemaan, selitellen muun muassa kaikenlaista
pojastaan, hänen koulunkäynnistään y.m. tavalla, joka vain tarkoitti
minun huvitustani, mutta josta liikuttava isällinen ihastus selvästi
kuulti läpi. Ranskalais-venäläisen oppikirjankin hän ojensi
nähtäväkseni. Kun kotvan aikaa olin pakinoinut ystävällisen isäntämme
kanssa, alkoi kuitenkin väsymys vähitellen tulla tuntuvaksi,
sillä sydänyö oli kohta käsissä, ja sentähden jätin hyvästi ja
palasin kotia kestikievariin; mutta kumppalini ei malttanut
katkaista runonkirjoitustansa, vaan jäi vielä tuntikaudeksi taloon.
Kaipauksella erkanin tästä miehestä, vaikk'en hänen seurassaan liene
ollut päälle tunnin, sillä siihen katsoen, että meidän tulomme oli
makuulta nostattanut hänet ja hänen poikansa, oli hänen sydämellinen
vastaanottonsa ja lempeä käytöksensä aivan kummastuttava.

Kestikievarissa jo kaikki tullessani olivat makuulla, mutta teeneuvot
olivat pöydällä valmiina. Jotenkin uupuneena edellisten päivien
matkavaivoista ja kahden viime yön riittämättömästä unesta kiiruhdin
kuitenkin talonväen kohteliaisuudesta nauttimatta joutuisaan
vuoteelle, johon kohta nukuin niin sikeästi, etten kumppalinikaan
kotiatulosta tiennyt mitään.

       *       *       *       *       *

7 p. heinäk. oli ihanimpia sydänkesän päiviä. Kaksi naista ja yksi
mies soutajina sekä Miikkula perässä kuljettiin nopeasti kylän läpi
ja kirkon ja pappilan sivu alas Tshirkkakemin suuhun. Inbergin kartan
mukaan tässä olisi pitänyt tulla lähes penikulman pituinen selkä
eteen, mutta semmoista ei näkynyt alaspäin mennessä; varsinainen
Kemijoki alkoi heti. Rannat olivat korkeat ja kauniit, kasvaen
lehti- ja havupuita, ja siis paljon miellyttävämmät katsella kuin
eilispäiväiset Tshirkkakemin rannat, joitten sivu kulkiessa mieleen
olivat väkisinkin johtuneet Castrénin synkät kertomukset Siperian
joista. Näille paikoin, joissa nyt väkevän virran vallassa nopeasti
livuimme alaspäin, tulivat _Salo-_ ja _Laulajanvaarat_, jotka
eilisiltana olivat silmään pistäneet, kun lähestyimme Jyskyjärven
kylää. _Höytiä_ oli ensimmäinen koski, jonka laskimme, _Kuoran_
koski toinen; vallan kovia ne eivät olleet, jonka lukija voipi
siitäkin arvata, että niitä pääsi pienellä veneellä kulkemaan,
mutta jälkimmäiseen oli kuitenkin joku vuosi takaperin hukkunut
useampia henkiä. Yht'äkkiä laajeni vesi edessämme, ja ennenkuin
aavistimmekaan, oltiin _Suomussalmella_. Tässä kylässä sanottiin
olevan 40 taloa, jotka ovat hajallansa eri ryhmissä molemmin puolin
jokea ja joenlahtia; Inbergin kartasta ei kuitenkaan saa oikeaa
käsitystä siitä. Meidän _soutumies_ laskettiin tässä ensimmäisen
talon rantaan -- hän olikin oikeastaan vain matkustaja -- ja kun
olimme rannalle nousseet katselemaan ympärillemme, kukapa astuukaan
talosta alas, ellei ystävämme Timo, josta toissa iltana olimme
eronneet! Että hän asui tässä, emme ollenkaan tienneet. Hänen
kutsumukseensa teen juontiin (klo 9 aamulla!) ei tietysti sopinut
kieltämällä vastata, ja niin astuttiin neljän miehen tupaan,
jossa Timo esitteli vaimonsa, appensa, kälynsä ja kaksi lastansa
(kolmas kätkyessä). Sillä välin kuin vettä lämmitettiin, näytteli
Timo taloansa -- taikka tarkemmin sanoen asuntoansa, sillä hänen
omansa oli ainoastaan toinen puoli rakennuksesta, jonka hän oli
vast'ikään ostanut muistaakseni 100 ruplalla; toinen puoli oli
entisen omistajan. "Nähkääs, köyhä mies, ei varat riitä", selitti
Timo; ja mitäpä siitä juuri liikoja saattoi jäädä, kun niinkuin viime
talvena hänen koko ansionsa kaupasta oli tuskin 500 markkaa, josta
7-8 hengen piti elää. Kun tee oli juotu ja hetken aikaa pakinoitu,
kiiruhti Miikkula lähtemään matkalle, ja siis jätimme talonväelle ja
Timolle hyvästi. Suopassalmesta en tiedä muuta mainita, kuin että
etäällä rannoilla näkyi paljon kurkia. Joki on täältä Paanajärvelle
vähemmin virtava, sanottavaa koskea ei ole yhtään; joen pääsuunnan
pitäisi olla koillinen tai itäkoillinen.[6] Vankka metsikkö kohosi
joen kummallakin rannalla, niin että tukkipuiksi kelvollisia petäjiä
ei tarvitsisi kuin hakata poikki ja kaataa jokeen. Vesilintuja
nähtiin taipaleella tuon tuostakin, mutta ne olivatkin ainoat eläjät
matkallamme -- muuten vallitsi kaikkialla erämaan synkkä kauneus.
Puolitiessä Paanajärvelle noustiin itärannalle päivällistä syömään
paikalle, missä joki teki pienen mutkan pohjaa tai ehkäpä vähän
luodettakin kohti; tämän paikan nimi on "Pajarin kangas", ja se
on matkamiehille tavallinen levähdys- ja pysähdyspaikka. Sopiva
se siksi onkin, kuiva ja korkea. Ateria maistui hyvältä, vaikk'ei
ollut herkullisempi kuin eilinen Mölläkän rannalla: leipää, kalaa
ja kalakukkoa sekä vettä päälle. Kun oli syönnin jälkeen hetkinen
levähdetty, jatkettiin matkaa ja klo 6:n tienoissa tultiin perille
Paanajärvelle.

_Paanajärven_ kylässä sanottiin olevan 64 taloa, jotka ovat
rakennetut kahteen lähes yhtä suureen ryhmään, toinen järven
saarelle, toinen mantereelle järven etelärannalle. Viimeksimainitun
länsipäässä on kirkko -- eikä pohjoispuolella järveä, niinkuin
Inbergin kartta erehdyttävästi osoittaa. Itse järvi on pienenlainen,
tuskin neljännestä leveä ja paria pitkä. Veneemme laskettiin
eteläisen kylän rantaan, jota Inbergin kartta syyttä nimittää
"mantereen" kyläksi, ja rannasta noustiin _Laasarin_ taloon, joka on
varakkaimpia koko kylässä. Talon rakennus oli, jollen muista väärin,
kaksikerroksinen ja aivan uusi sekä hyvin siisti; yläkerrassa oli
paitsi pirttiä neljä tai viisi kamaria, joista pari vielä ainoastaan
puoleksi valmista. Kaikki näytti hieman herrastapaiselta -- lukot ja
kädensijat ovissa esim. olivat messinkiset -- ja kuulimmekin, että
huoneet oli vuokrannut (10 ruplasta kuukaudessa) Kemin piirikunnan
stanovoi eli nimismies, joka Usmanalta tuli muuttamaan Paanajärvelle.
Emäntä vei meidät erääseen kamariin, ja ennen pitkää kiehui teekeitin
pöydällämme, jonka ääressä sitten saattajien ja talonväen kanssa
istuttiin, kunnes illallinen oli valmistettu. Ei luulisi ruuan
maistuvan aivan heti neljän viiden teekupin jälkeen, mutta asian
laita on, niinkuin karjalaiset vakuuttavatkin, että ruokahalu teen
juomisesta pikemmin kiihtyy. Syötyä pistäysimme kylää katselemaan,
ja kun kylän päässä kirkkomaa tuli eteen, menimme portista sisään
-- tämän kirkkomaan ympärillä oli nimittäin kivinen, portilla
varustettu aita. Portin päällä oli joku pyhä kuva, ja heti sisään
tultua oli vasemmalla kädellä katoksen alla noin 1 1/2 syltä korkea
puinen venäläinen risti, s.o. sellainen, missä on kolme poikkipuuta,
joista alimmainen on vinossa. Kellotapulin ovi oli auki, ja kaksia
tikapuita nousimme ylös kellojen luo, josta oli sangen sievä ja
laaja näköala pitkin leveää jokea ja sen molempia varsia. Kirkko oli
lukittu, emmekä huolineet pappilasta käydä avaimia. Hautain suhteen
sopii mainita, että kun ruumis on siihen laskettu ja hauta täytetty,
kivitetään sen päällystä (Oulun kirkkomaalla on joku näin kivitetty
hauta) ja asetetaan hienoista hirsistä tehty, noin yhtä kyynärää
leveä, puolta korkea ja neljää pitkä arkku haudan päälle; arkku on
tyhjä. Tästä tavasta, joka pohjois-Karjalassa näytti yleiseltä, on se
haitta, että kun arkut lahovat ja usein kaatuvat kyljelleen, tuntuu
katsojasta epäjärjestys vallitsevan kirkkomaalla. Minkälaatuisia
ristit haudoilla olivat, emme vielä ymmärtäneet tarkata; siitä
seikasta tiesimme vasta paluumatkalla ottaa vaaria.

Paanajärveltä luetaan jokea pitkin, niinkuin jo edellä mainitsin, 8
penikulmaa Usmanalle, ja pitkän taipaleen takia täytyi seuraavana
päivänä, heinäkuun 8:ntena, lähteä jo varhain aamusta liikkeelle.
Uusi matkakumppali saatiin tästä odottamatta lisäksi. Kun juuri
hankkiusimme talosta lähtemään, saattoi Miikkula luoksemme pienen,
mustaverisen, rokonarpisen miehen, jonka esitti starshinaksi eli
kunnanesimieheksi Ondrei Prohoroviksi;[7] hän oli eilisiltana tullut
kylään, oli veroja viemässä Kemiin ja pyysi päästä veneessämme
alas. Kun hänellä ei ollut kamssua juuri ollenkaan, ei meillä ollut
asiata vastaan mitään, vaan suostuimme kernaastikin, sillä mies oli
huvittavan näköinen vilkkaine, mustine silmineen, lyhyine huuli- ja
leukapartoineen ja pyöreine, arpisine nenineen. Päivä oli pilvinen ja
sateinen, ja rantaan kulkiessa huomasimme tuulen olevan idässä, siis
meille ihan vastaisen. Kumppalini ja minä asetuimme keskelle venettä
selin matkaa ja tuulta vasten, Miikkula ja Ondrei meitä vastapäätä,
yhteisenä peitteenä oli iso niinimatto. Kulku kävi ensin hyvin
hitaasti, sillä alkumatkalla oli joku neljännes selkää soudettava,
ennenkuin joelle päästiin, ja tuuli oli täydellinen myrsky.
Kastumisesta ei kyllä aluksi ollut kovin suurta pelkoa, kun vettä
ei ylhäältä vihmonut liian sakeasti eikä joestakaan sanottavasti
räiskynyt veneen laidan ylitse. Mutta jonkun ajan kuluttua vihma
tiheni rankaksi sateeksi jota kesti siksi kauan, että niinimattomme
rupesi vuotamaan kuin seula, ja tuskin olimme tuntiakaan olleet
matkassa, ennenkuin päällysvaatteet olivat läpimärät. Tällä tavoin
ikäväksi käyneellä matkalla oli ainoana lohdukkeena nähdä Ondrein
kiiluvien kasvojen yhä lyhyempäin väliaikain perästä sukeltelevan
ylös märän niinimaton alta -- vastassamme istujat olivat näet kohta
taipaleelle lähdettyä vetäneet maton päänsä päälle, mutta kun se
nyt oli kastunut, oli sitä tietysti ilkeä pitää kasvoja vasten.
Kun päästiin joelle ja ruvettiin sitä laskea hurottamaan alas,
virkistyi kuitenkin mieli jossakin määrin siitä nopeudesta, jolla
matka nyt edistyi. Kemijoki on näillä tienoin 5-6 penikulman
matkalla hyvin virtava; koskia ja nivoja vain seuraa toisiansa
vuorotellen; suvantopaikkoja, joissa virta ei olisi selvästi
tuntuva, tuskin on ainoaakaan. Ensimmäinen, jotenkin tasainen koski
oli _Lampilivo_, toinen _Valkehinen_, vähän äkeämpi, kolmas _Jalo_
(Jalonniska?), jo jotenkin vihainen. Se oli muistaakseni pisin
kaikista ja mutkitteleva, ja meidän pieni veneemme mennä vilisti
lentämällä korvasta toiseen. Kosken alle tullessa, jossa virta
kääntyi toiseen suuntaan, heitimme viimeisen silmäyksen eteemme,
s.o. oikeastaan taaksemme, sillä mehän istuimme kasvot laskumieheen
päin, ja erinomaisen kaunis perspektiivi silloin aukeni eteemme.
Koskea näkyi ylöspäin joku neljänneksen matka, ja siihen pisti sekä
oikealta että vasemmalta rannalta lehtipuisia niemiä, joitten neniä
koski kierteli, toinen ylempänä toistaan, viisi kuusi kummallakin
puolen, yhä läheten toisiaan, kunnes perimmäiset melkein näyttivät
kasvavan yhteen. Ainoastaan vilaukselta kerkesimme tätä näkyä
katsella, mutta sen kauneus heti pisti silmään. Ja nyt kuitenkin oli
kolkko ja sateinen ilma; minkä vaikutuksen tämä näköala tekisi, kun
helottava päivänpaiste kultaisi lehtimetsää ja hopeoittaisi kuohuvia
aaltoja! Neljäs koski oli _Sompa-Kurja_ lähellä Sompajoen laskua
Kemijokeen, viides _Lappalaisen korva_, siitä nimensä saanut, että
lappalainen ennen aikaan oli yrittänyt pulkalla siitä poikki, kuudes
_Juuma_. Tässä täytyi nousta maihin ja kantaa matkatavarat kosken
alle; lastatulla veneellä ei tätä koskea voitu laskea. Juuma on
lyhyt, mutta hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahden
puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolelle
jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmin vihainen; me muut nousimme
korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantamus kädessä, ja
kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle;
mutta kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjää nähdäkseen, voisiko
venettä siitä soutaen laskea vai pitäisikö käyttää köyttä. Kun olimme
ennättäneet perille, olivat miehetkin jo lopettaneet tutkintansa ja
palanneet veneeseen sekä vieneet sen saaren rantaan, sillä väylä
kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Laskun teki vaaralliseksi kosken
mutkaisuus; keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta noin 20-30
syltä pitkälle ulos laaja kallio, jonka yli vesi kyllä osaksi
virtasi, mutta joka pakotti valtaväylän jyrkästi kääntymään etelää
ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt
tuhansiksi pirstaleiksi tätä kalliota vasten. "Ka, ilman köyttä
laskevat", huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla
odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.
Kaikkien, mutta varsinkin minun ja kumppalini, silmät olivat nyt
ikäänkuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahdoton on kuvata sitä
nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessäänkin
suuri, mutta lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen
huopaamalla, jouduttivat kulkua minkä suinkin jäntevistä käsivarsista
lähti. Sanat "soutaa" ja "huovata" riittävät kuitenkin ainoastaan
vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedontapaisista
voimainponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan
suorittivat soutajan ja huopaajan liikkeet kymmenen kertaa
tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa
pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa
vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli
iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken
alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä
kyllä, mutta muuten vahingoittumatonna.

Kun jälestäpäin rauhassa muistelen tätä laskua, en voi olla
ihmettelemättä sitä suurta uskaliaisuutta, jota miehet osoittivat;
jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo tai hanka taittunut
tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi
ollut tarjona. Kaikki tapahtui kuitenkin nyt niin äkkiä, ettei
ennättänyt mahdollista onnettomuutta edes ajatella, ja kun veneestä
oli vesi viskattu pois, lähdettiin taas taipaleelle, ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut eikä Tuoni miekkoineen olisi seisonut ihan
lähellä.

Törmällä Juuman alla oli pienoinen autio kalamiesten sauna, jossa
ensin luulin puolisen syötävän. Se oli noin neljä kyynärää laaja
ja yhtä monta korttelia korkea, niin että ei saattanut polvillaan
ollessa pitää päätään pystyssä; takka oli nurkassa. Saattajat
kuitenkin sanoivat paremman saunan olevan vähän matkan päässä
_Petäisen_ eli Petäjäkosken alla, ja sinne siis kuljettiin. Tämä
sauna, jonka luo noin puolen tunnin päästä tultiin, olikin paljon
"ehompi entistä": ainakin kahta kyynärää korkea, niin että pää
ei ovipuolella kattoon koskenut, kun polvillaan liikkui. Heti
sisään tultua viritettiin takkaan leimuava valkea, jonka ääressä
lämmiteltiin ja kuivattiin vaatteita. Nämä saunat sekä joku kolmas
muistaakseni vähän alempana ovat ainoat ihmisasunnontapaiset koko
tällä 8 penikulman taipaleella! Ei ole viljelys täällä pitkälle
ennättänyt, joka on sitä kummallisempaa, kun näiltä paikoin joen
suuhun ja valtameren rantaan tulee vain 5-6 penik. Tuntikauden
tässä viivyttyämme täytyi ikävällä mielellä puolikuivina taas lähteä
matkaan, vaikka "vihmaa", s.o. sadetta, yhä kesti -- karjalaiset
sanovat sekä hienoa että kovaa sadetta vihmaksi. Myöhemmistä koskista
ansainnee mainita _Vääräkoski_, jossa saatiin nousta veneestä ja
kulkea maitse (ainoastaan B. jäi laskijain kanssa veneeseen), sekä
_Tuhkakoski_. Loppupuoli taivalta, lähes kaksi penikulmaa, on
vähemmin virtavaa, melkeinpä enimmäkseen aivan tyyntä suvantoa.
Eräällä kohtaa pohjan puolella on tasainen ja pitkä kallio joen
rantana, ja siitä kertoivat soutumiehet, että _Uumolan veljekset_
olivat siinä veistäneet venettä, jotta "ei kirves kivehen kose
(koske), kasa kalka kallivohon". Sen enempää eivät kuitenkaan
tästä tarusta tienneet. Viimein noin klo 7 illalla laskettiin vene
pohjoisrantaan ja miehet ilmoittivat oltavan perillä. Airot ja muut
kompeensa he kätkivät pensaikkoon, ja sitten lähdettiin pitkin
vetisiä niittyjä ja savisia joenrantoja astelemaan tuota 1-2 virstan
matkaa kylään, johon koskien tähden ei voitu veneellä päästä. Niin
oli tuo ikävä päiväys loppunut ja oltiin _Usmanalla_.

Talo, johon meidät vietiin, oli keskellä kylää ja nimeltä "Sudro"
-- d äännettiin selvään. Se oli kaksikerroksinen, ei erittäin suuri
rakennus; yläkerrassa oli vain kaksi mutta tilavaa asuinhuonetta.
Etumainen niistä oli pirtintapainen, oven suussa olevasta uunista
päättäen, ja siinä oli kolme ikkunaa kadulle ja kaksi kartanolle
päin; peremmässä huoneessa, joka oli hiukan pienempi, oli kaksi
ikkunaa sekä katua että toista pihaa vasten. Etumainen jätettiin
meidän käytettäväksemme. Se oli erittäin siisti huone ja lattia niin
kirkas että kiilsi, josta tällä kertaa oli meille enemmän harmia
kuin mielihyvää, koska märät jalkamme ja vaatteemme jättivät kovin
silmäänpistäviä merkkejä jälkeensä. Huone oli kyllä lämmin, mutta
vaatteiden kuivaamista varten tehtiin kuitenkin valkea uuniin.
Juotuamme teetä ja syötyämme olisimme vähitellen kernaasti panneet
maata, mutta isäntä oli halukas puhetta jatkamaan ja jo paljas
kohteliaisuus tietysti vaati kuuntelemaan häntä; sitäpaitsi hänen
puheensa oli sangen huvittavaa. Hän oli pitkä ja harteva, komea mies,
jolla oli suuri vaalea parta ja katsanto suora ja vilpitön kuin
merimiehellä ainakin -- hän oli näet kulkenut paljon senpuolisilla
merillä, vaikka oli ammatiltaan oikeastaan laivanrakentaja.
Grigorij Demidov oli hänen venäläinen nimensä. Muun muassa hän
otti esiin ja näytti meille kolmimastoisen laivan piirustuksen ja
selitti tarkasti ja aivan oikein sen alapuolessa olevan mittakaavan
merkitystä. Yläporstuassa oli paraikaa tekeillä suurenko vene.
Usmanalaiset muuten ylimalkaan näkyvät laivanrakennustöissä olevan
tunnettuja Vienanmeren länsirannalla; niinpä esim. Kieretissä, 20
penik. pohjoiseen Kemistä, kuulimme sikäläisten laivojen olevan
usmanalaisten tekemiä. Sittenkuin emäntä useamman kerran oli käynyt
aviopuolisoansa takinhelmasta nykäisemässä, jätti hän viimein hyvästi
ja me heittäysimme pitkäksemme.

Ensi tehtävämme jalkeille päästyä seuraavana aamuna oli käydä
katsomassa sitä koskea, _Usmaa_, josta kylä oli nimensä saanut.
Siltä paikalta, johon illalla olimme maihin tulleet, tekee joki
mutkan etelään päin, ja siinä on lyhyellä matkalla kaksi kovaa
koskea, _Vuotjas_ ja Usma, jonka jälkimmäisen alla kylä on vajaan
virstan päässä. Maitse olisi koskelle ollut vähän pitempi matka,
siksi päätimme kulkea veneellä suoraan; isäntä ja emäntä lähtivät
saattajiksi. Koskesta näkyvät kylään ainoastaan alimmat aallot ja se
sakea usma eli höyry, joka kuohuista nousee, -- korkea kallioranta
estää enempää näkymästä; pauhu niin ikään heikennettynä kuuluu
kylään. Äkkiä olimme ennättäneet kosken alle, jossa oli pari myllyä,
ja aloimme nousta pitkin jyrkkää kalliorantaa ylös kosken niskaan,
aina väliin seisahtuen katsomaan alaspäin. Ja katselemista Usma kyllä
ansaitseekin. Ken on nähnyt Imatran, voipi mielessään muodostaa
kuvan Usmasta. Samoin kuin Imatrassa ahdistuu tämänkin niskassa
valtavan joen vesi kallioiden väliin kuurnaan eli ränniin, joka on
vain noin 25 syltä leveä, ja siitä syöksyvät vedet alas noin 1/2
virstaa "huimaavalla vauhdilla" niinkuin Imatrassa. Koko koskessa
ei näe sinistä paikkaa: kaikki on valkeaa vaahtoa, kellertävää
kuohua. Kauhea on se jyske, joka syntyy veden virtaamisesta pitkin
epätasaista louhikkopohjaa; kosken pauhu on niin kova, että
ainoastaan korvaan huutamalla voipi jonkun sanan toiselle sanoa.
Alapuoli koskea on yhtä ainoaa räiskettä ja vesipärskyä, joka ilmassa
ohenee siksi usmaksi, mikä koskelle on nimen antanut. Usman koski
ei kauneudessa kuitenkaan vedä vertoja Imatralle, joskin se veden
paljouden ja putouksen jyrkkyyden puolesta ehkä on sen vertainen.
Imatran ura on yhtä kapea, jollei kapeampi, alhaalla kuin niskassa,
joten sen virta lopussa on yksi ainoa suunnaton aalto rannasta
rantaan; mutta Usma laajenee keskikohdaltaan alaspäin jotenkin
leveäksi; joten sen sekä kauneus että voima vähenee. Putouksen
suuruutta en osaa tarkkaan ilmoittaa, mutta 8-9 syltä en luule
liiaksi -- Imatran on runsaasti 10. Kosken pääsuunta on luoteesta
kaakkoon.

Pohjoisella, kylänpuolisella rannalla oli useita "saboroita" eli
patoja lohenpyyntiä varten. Niiden rakentaminen on mahdollinen sen
vuoksi, että koskessa on pieniä, pystyjä kallioluotoja, joihin
mantereelta miesvoimalla työnnetty hirsi eli palkki saatetaan
kiinnittää. Tusinamäärä miehiä ja vaimoja olikin tämmöisessä työssä
meidän käydessämme koskella. Ihan kosken niskassa on myöskin pieni
luoto, jonka molemmin puolin virta kahtena, noin 10-12 sylen
levyisenä haarana kulkee. Niskalta pohjaan päin joki muodostaa sievän
lahden eli poukaman, ja samanlainen lahti on kosken alla. Eräs siellä
moniaita vuosia takaperin kulkenut oululainen sahanomistaja kehuu
paikkaa verrattoman hyväksi sahan paikaksi.

Koskelta palattuamme emme kauan enää viipyneet kylässä, vaan
laittauduimme matkalle viime taipaleelle Kemiin. Ennenkuin siitä
lähden kertomaan, olkoon vielä kylästä muutama sana mainittu.

Kemijoen pohjoisranta Usman alla on jokseenkin korkea, mutta sen
korkeus ei niin pistä silmään sen takia, että se keskellä vietettänsä
muodostaa moniaita kymmeniä syliä leveän penkereen. Tälle penkereelle
on kylä tuskin 1/2 virstan pituudelle rakennettu, kahden puolen
kaduntapaista tietä. Kun lähenee kylää pohjan tai luoteen puolelta
pitkin kyläläisten laihannäköisiä peltotilkkuja, ei asunnoita erota,
ennenkuin ne ovat melkein jalkain juuressa. Maisemat näillä tienoin
ovat epäilemättä hyvin kauniit, sillä vaikka eilisiltana tullessamme
oma kehno tilamme ei juuri yllyttänyt luonnon kauneutta ihailemaan,
muistan että kaukana etelän puolella näkyi useita kukkuloita,
joista täytyi _Mänteläisen_ vaaran nimeä kysyä; se saattoi olla
2-3 penikulman päässä. Kun laskeusimme alas kylään, havaitsimme
koko joukon veneitä aina kaksittain kulkevan alas virtaa; se oli
eräänlaista lohenpyyntiä, jota täällä myöskin harjoitetaan ja jota
sanotaan "vatomiseksi". _Vata_ on nuotantapainen pyydys, jonka
toinen pää on toisessa, toinen toisessa veneessä ja jota soudetaan
alaspäin virtaa. Usmanalaiset pyytävät suurin määrin tätä lohta --
eli "somgaa", joksi sitä myös nimittävät -- ja vievät sitä Venäjälle
(enimmästi Sunkuun ja sieltä Pietariin). Lohenpyynti on kylän
pääelinkeinoja.

_Usmana_, jossa lasketaan olevan 90-100 taloa, on viimeinen
karjalainen (eli suomalainen) kylä itäänpäin mennessä.[8] Kemin
kaupunki -- eli "linna", niinkuin usmanalaiset viron mukaan sanovat
-- on nimittäin venäläinen. Puhekieli on kylässä suomi, mutta
luulenpa, että kaikki aikuiset ihmiset, sekä miehet että naiset,
myöskin osaavat venäjää. En kuitenkaan takaa, että oululainen
täydellisesti usmanalaisen puheet ymmärtäisi, sillä ensiksi heidän
kielensä on karjalan syvempää murretta ja toiseksi siihen on
lainattu paljon venäläisiä sanoja, samoin kuin meidän länsirajalla
ruotsalaisia. Esimerkiksi lauseen: "ei muukali matata", jonka
isäntämme kerran sanoi, hoksasin vasta vähän mietittyäni merkitsevän
"ei muualta matkata" (eli kuljeta). "Näkyen eivät polta, vaan
peitossa" -- varkain tupakkaa polttavista puhuttaessa -- ymmärtää
kuitenkin jokainen heti, vaikka lausemuoto on vähän outo; niin ikään
"aivin" = aivan, "meän", "teän" = meidän, teidän. "Pröstoi" = huono,
"hot" = vaikka, "ladno" = hyvä, kuului myötäänsä. Mutta että jokainen
meidänpuolelainen täällä hyvästi kielen puolesta toimeen tulee, sen
voin taata, vaikka pitemmässä puheessa joku oudompi sana voipikin
vähän käsitystä häiritä.

Usmanalla muuten ensi kerran saimme tehdä tuttavuutta venäläisen
virkamiehen kanssa, vaikka tosin emme joutuneet miestä itseänsä
näkemään. Kun tuumasimme lähtöä koskelle, ilmestyy huoneeseen muuan
vanha ryssäläinen invalidi eli sotilasukko, kumartaa ja pitää pienen
puheen. "Mitä se tuo mies polittaa?" minä kysyin Miikkulalta. "Se
tiedustaa passia ja käskee herrain tulla nimismiehen sijaisen
luo", vastasi Miikkula, arvellen kuitenkin samalla koko käskyä
joutavaksi. Ukko pantiin menemään sillä sanomalla, joka ei ehkä
ollut aivan sovelias, että hra sijainen tulkoon meidän luoksemme
passeja katselemaan, jos on utelias niitä näkemään. Mutta mitäs
ollakaan, vähän ajan päästä, juuri kun olemme koskelle lähdössä,
ilmestyy ukko uudestaan entistä käskyä kertomaan. Miikkula silloin
otti käyttääksensä passejamme tuon innokkaan virkamiehen nähtävinä
ja kertoi sitten voitonriemuisena meille koskelta palatessamme
käynnistään tshinovnikan luona, kuinka oli kehoittanut häntä
kirjoittamaan passeihin tarkastusmerkinnän, vaikka turhaan, ja kuinka
hänellä sen johdosta oli ollut hyvä syy nuhtelemalla mainita toisen
turhaa virkaintoa.

Matka Usmanalta Kemiin on 7 neljännestä ja käypi jokea sangen
joutuisaan, sillä joki on näillä tienoin taas virtava. Isäntä lähti
itse meitä tällekin taipaleelle kyytiin. Paitsi _Jolkosen_ koskea
alussa taivalta on toinen erittäin vihainen köngäs tällä matkalla
laskettava, nimittäin _Putkuokoski_. Sen niskaan tultua nostettiin
matkatavarat maalle, ja kaikkien, paitsi soutu- ja perämiehen,
oli määrä lähteä kävelemään pitkin rantaa kosken alle; minulle,
jota uteliaisuus vaivasi, suotiin pyynnöstä lupa jäädä veneessä
kulkemaan. Soutajaksi lähti nuori reipas tyttö, valkoverinen ja
muhkea, jota mielihyvällä saattoi katsella, laskumieheksi Sutro;
minä istuin peräpuoleen venettä, pohjalle. Kun mielestäni oltiin
valmiit lähtemään, mutta lähtöä ei kuitenkaan tullut, rupesin
katselemaan ympärilleni ja huomasin silloin isäntämme hyvin totisena
kumartelevan ja tekevän ristinmerkkejä semmoisen suuren puuristin
edessä, joita Karjalassa aina tavataan koskien niskassa ja alla.
Tämä vähän oudostutti minua, koska isäntämme oli tuntunut ravakalta,
joskin vakaiselta mieheltä, ja rupesi vähän arveluttamaan, että
jokohan tässä tosi on tulossa, ja se arvelu ei aivan aiheeton
ollutkaan. Koski ei itsessään ollut kovin kova -- Oulujoessa
lasketaan tervaveneillä paljon kovempia -- mutta kaksi asiaa teki
laskun vaaralliseksi: veneen pienuus ja kosken perkkaamattomuus --
kaikki kosket ovat näet Karjalassa perkkaamattomia. Viimeksimainittu
seikka teki, että veneen täytyi kulkea sinne tänne poikki virran ja
suuria aaltoja usein laskea syrjittäin karttaaksensa alla olevaa
kiveä, jolloin vedellä täyttyminen oli tarjona. Yhtä tarkalla, vaikka
vilkkaammalla kädellä kuin meidänpuoliset koskenlaskijat ohjasi
Sutro kuitenkin veneen kiitävää kulkua kosken kuohujen keskitse, ja
vaikka meno toisinaan näytti hiukan hirvittävältä, pääsi mielessäni
kuitenkin heti taas voitolle se turvallisuuden tunne, jolla aina
koskia kulkee, kun tietää luotettavan Suomen miehen istuvan melassa
kiinni. Lopulla koskea jouduimme viimein isoon aaltoon, joka
kerrassaan huuhtoi sorean soutajamme hartiat läpimäräksi ja viskasi
minun sylini vettä täyteen, niin että vaippa, joka minulla oli
ympärilläni, pullotti edestäpäin kuin säkki; mutta samassa oltiinkin
perillä ja rannassa. Meidän puolen suomalaisilla on hyvin huono
ajatus karjalaisten sekä rohkeudesta että taidosta koskenlaskussa,
johon ehkä osaksi lienee syynä väärä käsityksemme heidän
kansallisuudestaan, mutta siitä, mitä niin hyvin tässä koskessa nyt
kuin eilispäivänä Juumassa olin nähnyt, sain asiasta aivan toisen
käsityksen, ja olen varma siitä, että mistä meikäläinen kulkee, siitä
karjalainenkin pääsee, ellei hän ehkä ole vieläkin uskaliaampi.

Putkuokosken alta kuljettiin vielä kappale matkaa ja sitten
laskettiin pohjoisrantaan. Usmanalla oli vähän ollut puhetta, että
toinen puoli taivalta astuttaisiin, vaikka minä tahdoin, että
kuljettaisiin veneellä, ja vähän nurjalla mielin näin laskettavan
maihin, kun arvelin, että jalkamatka sittenkin tuli eteen. Mutta
rannassa kuulin, että oltiinkin perillä; jalkamatka alkaa Putkuon
niskalta. Ylös törmälle noustua käveltiin joku kivenheitto
harvanlaista männikköä, sitten tuli eteen niitty, jonka poikki johti
lankuista tehty parin kyynärän levyinen silta, ja niityn tuolla
puolen näkyi kaupunki -- se oli Kemi.



III.

Kemi. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin.


_Kemin kaupunki_ on saanut nimensä Kemijoesta, samoin kuin Oulun
kaupunki Oulujoesta, ja paikan oikea nimitys on siis Kemi. Venäläisen
kieli ei kuitenkaan ole taipunut tätä sanaa tällä tavalla ääntämään
enemmän kuin ruotsalaisen kieli sanaa Oulu; niinkuin jälkimmäisestä
on ruotsiksi saatu Ulå, Uleå, ja borg (s.o. linna) sanan liittämällä
Uleåborg, oikeastaan Oulunlinna, samoin on Kemi venäjässä muodostunut
sanaksi, jonka äänneasun parhaiten voinee suomeksi ilmaista
kirjoittamalla nimen _Keemj_. Venäjän mukaan meidän sivistynyt
ruotsinkielinen yleisö kirjoittaa ja sitten ääntää paikan nimen
_Kem_ (Kemm), mutta tämä on yhtä väärin kuin tornionpuolisen Kemin
ääntäminen Tshemiksi, niinkuin joskus kuulee.

Kemin ja Oulun kaupungit tarjoutuvat itsestään toisiinsa
verrattaviksi. Molemmat ovat yhtä ylhäällä pohjoisessa (65° lev.)
kahden puolen Suomen mannerta; kumpikin on suuren joen suussa ja
meren rannalla, ja maakuntaa ulottuu kummallakin yhtä syvälle
sisäänpäin, koska Maanselkä näillä tienoin kulkee ihan maan keskitse,
luonnolliset edut näyttävät siis jotenkin yhtäläisiltä molemmille;
ilmanala Kemin puolella on tosin kylmempää, mutta sen sijaan Kemin
jokialue on paljon laajempi eli yhtä suuri kuin Oulun ja Iijoen
yhteensä, ja Vienanmeri niin ikään on isompi Kainuunmerta (eli
Pohjanlahtea Merenkurkun yläpuolella). Kun lisäksi sama kansa,
suomalaiset, asuu molempain välillä, merestä mereen, luulisi näiden
kaupunkien olevan jotenkin yhtäläiset niin hyvin varallisuutensa
kuin ulkomuotonsa y.m. puolesta. Mutta lyhykäinen kuvaus Kemistä
on osoittava, että erilaisuus niiden välillä on paljon enemmän
silmäänpistävä kuin yhdenlaisuus.

Jo Kemin ympäristö on ihan toisenlaista kuin Oulun. Ouluun yhtyy
neljältä eri suunnalta leveät valtamaantiet; me tulimme myöskin
valtatietä Kemiin, ja se oli _välttävä metsäpolku_. Monen virstan
päässä Oulusta alkavat kaupunkilaisten viljelysmaat, enimmäkseen
peltoja, joissa syyspuoleen kullankarvainen vilja lainehtii ja joiden
punaisiksi maalatut rakennukset ilahuttavat silmää kesät talvet;
ainoa viljelyksen merkki, minkä havaitsimme Kemin ulkopuolella, oli
se pieni vetinen niitty, jonka poikki tie kulki. Ei mitään vainioita
aitoineen, latoineen ja riihineen, ei myöskään muita laitteita
eli rakennuksia näkynyt, joista olisi voinut aavistaa, että edes
pieni kaupunki oli tulossa; kun tulimme niityn laitaan, ilmestyi
kaupunki ikäänkuin taivaasta pudonneena eteen. Ainoat silmäänpistävät
laitteet olivat ne suunnattoman suuret puuristit, joita oli
pystytetty kalliovuorille kaupungin vieressä ja takana merellepäin.
Mutta syy, miksi emme mitään sanottavaa viljelystä nähneet, oli
hyvin yksinkertainen: semmoista ei Kemin tienoilla isosti löydy.
_Kaupungissa ei kylvetä ainoaakaan jyvää!_ Muutamia huononpuoleisia
niittyjä sanottiin lähitienoilla olevan, ja kestikievarin ikkunoista
näkyi vähän nauris- ja perunamaata, johon köyhänlainen torppari
meillä voisi olla tyytyväinen, -- siinä kaikki.

Itse kaupunki on aluksikin _ulkonäöltään_ yhtä erilainen. Katujen
syrjällä on 5 jalkaa leveät lankkukäytävät, korttelia tai paria
ylhäällä maasta; keskiosa katua ei ole kivetty, ei edes sannoitettu
niinkuin meillä, vaan kasvoi korttelin korkuista ruohoa, jossa ei
yhdessäkään kohti näkynyt rattaan eikä kavion jälkeä. Kesäajoneuvoja
ei näet Kemissä ole. Rakennukset eivät niinkuin meillä ole syrjittäin
katua pitkin, vaan päittäin, josta seuraa, että ne eivät voi olla
kiinni toisissaan, vaan ovat rakennettavat erilleen, koska muuten
talo ei syrjäikkunoista saisi mitään valoa. Rakennukset ovat
kuitenkin leveämpiä kuin useimmat meidän taloista olisivat, jos
ne ajateltaisiin käännetyiksi pääty katua vasten. Vähintään kolme
ikkunaa on rinnatusten talossa katua vasten, vähän varallisemman
näköisissä viisi -- taisipa joku löytyä, jossa oli seitsemänkin;
syrjäpuolilla taas kartanoita vasten on viisi, seitsemän ja yhdeksän
ikkunaa. Rakennukset ovat muuten kaikki kaksikerroksisia, hyvin
harvat laudoitettuja, useimpain seinät pyöreistä veistämättömistä
hirsistä. Ikkunat ovat merkillisen pieniä; varmaan ei koko
kaupungissa ole ainoaakaan niin suurta ikkunaa kuin meillä
herrastaloissa on tavallista. Kirkoista ei näyttänyt puutetta olevan
-- niitä oli kaksi, jollei kolme, vaikka pienokaista, mutta toria
ei näkynyt ollenkaan, jollei semmoisena tahdo pitää tuota vähän
leveämpää kenttää kaupungin rannassa, jossa ei kuitenkaan mitään
torikaupan merkkiä ollut havaittavana.

Koska olemme saapuneet rantaan, niin luokaamme silmäys ulos
vesille, saadaksemme käsityksen meriliikkeen suuruudesta ja siten
kaupungin _varallisuudesta_, sillä sehän on merikaupunki. Kemi on
rakennettu noin penikulmaa pitkän merenlahden pohjaan sille kohdalle,
jossa Kemijoki _Merikosken_ kautta purkaa vetensä suolamereen.
Lahtea ja sen jälkeen saarekasta aavaa merta ulottuu itäänpäin
silmänkantamattomiin, ja oululainen odottaa siis merellä näkevänsä
koko joukon mastonhuippuja. Pieni, sievätekoinen jahti oli ainoa
alus, jonka näimme satamassa jonkun matkan päässä rannasta! Toisen
jahdin havaitsimme myöhemmin vedetyksi pohjoisrannalle alapuolella
kaupunkia. Siinä oli koko nähtävä laivasto, eikä ulompanakaan
penikulman päässä, jota lähemmäksi suuret laivat eivät vuoroveden
tähden voi päästä, ollut ainoaakaan alusta. Tosiaan jyrkkä vastakohta
Oulun redille, jossa ympäri kesää näkee ainakin pari-kolmekymmentä
laivaa keinumassa laineilla. Kuitenkin ilmoitti kestikievarin isäntä,
että kaupungilla itsellään oli puolisataa alusta, joiden joukossa
joitakuita kolmimastojakin, mutta että ne olivat joko pyyntimatkoilla
Jäämerellä tai rahtia kuljettamassa varsinkin Vienan ja Norjan
välillä. Omasta kaupungista niillä ei ole mitään vietävää eikä siihen
isosti tuotavaakaan, sillä päätuontitavara, jauhot, tulee niissä
höyryissä, jotka Vienan vesillä liikkuvat. -- Makasiineja kuitenkin
näkyi vähäinen joukko rannalla.

Oulussa on verrattain vilkas veneliike kaupungin rantavesillä pitkin
kesää. Kymmenkunta pikkuhöyryä ensin tupruttelee savuansa ilmaan,
kaupungin ja salmen välillä joko kuljetellen matkustajia tai hinaten
lastialuksia; sitten näkee ulompaa tulleita jahteja tai maalaisten
kala- ja muita purjeveneitä; sitten on pitkät tervaveneet ja lopuksi
kaupunkilaisten omat soutuveneet ja sluupit. Mitään tähän verrattavaa
ei Kemissä näe. Joitakuita pieniä veneitä tietysti kaupunkilaisilla
on, joilla Merikoskessa käyvät patojansa kokemassa, niin ikään
suurempia "karpasoja" etäämpänä merellä, esim. Solovetsin luostarissa
käymistä varten, mutta mitään varsinaista liikettä ei tästä
tietysti rannassa synny. Lähimmät ihmisasunnot meren rannalla ovat
etelän puolella _Suijun_ kylä ja _Sorokka_, joihin kuitenkin tulee
edelliseen 5, jälkimmäiseen 8 penikulmaa, pohjoispuolella _Poukama_,
johon myös tulee meritse noin 8 penik. (onko keskivälillä olevan
_Kesäojan_ suussa pientä kylää, en tiedä). Näin etäisiltä paikoilta
arvattavasti ei mitään säännöllistä ja tiheää käyntiä kaupungissa voi
odottaa. Jokiliikenteestä ei myöskään ole paljon sanomista. Lohta
ehkä Usmanalta tuodaan joku vähä alas ja jauhoja, suoloja ynnä muuta
tavaraa arvatenkin viedään sinne takaisin kesänkin aikana, mutta
paras kuljetusaika on luullakseni talvi. Tervavenettä ei Kemijoella
ole nähty koskaan, enemmän kuin lankkuvenettäkään, ja tukit ovat
soluneet alas virtaa ainoastaan yhtenä kesänä. Se oli silloin kun
Kartakov Venäjältä ja Parviainen Joensuusta noin kymmenkunta vuotta
sitten olivat saaneet valmiiksi höyrysahansa vähän alempana Kemin
suuta ja pitivät sitä käynnissä; silloin petäjiä kaadeltiin aina
Tshirkkakemin varsilta saakka. Mutta tätä ei kestänyt kuin yhtenä
tai kenties kahtena suvena -- tietoni ovat karjalaisten antamia ja
sentähden epämääräisiä niinkuin rahvaan suusta saadut tiedot sille
vieraista asioista enimmäkseen ovat; sitten koko homma raukesi, kuten
sanottiin, joko siksi, ettei kauppa kannattanut, tai että Kartakov
antoi kaiken käydä omassa nimessään, vaikka Parviainen etupäässä pani
rahat liikkeeseen, ja että jälkimmäinen tästä loukkaantuneena erosi
koko yhtiöstä. Oli miten oli, saha on nykyään toisen omistajan, erään
englantilaisen hallussa, ja on seisonut monta vuotta. -- Höyryvenettä
ei Kemissä ole yhtään, ja mitäpä semmoisella nykyisin siellä
tehtäisiinkään?

Se erotus Oulun ja Kemin välillä, joka sentään kaikkein enimmän
pistää meikäläisen silmään taikka paremmin sanoen korvaan, on
_kieli_: Kemi on venäläinen kaupunki, ja sen asukasten puhekieli
on venäjä. Mahdollista on, että useat myöskin ymmärtävät suomea,
sillä maaseudulta aina vähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä
tai palvelusta etsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan;
sitäpaitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita
ostamassa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan suomea.
Mutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muukalaisen tietysti vaikea
arvata, kuka puhujista ehkä myöskin suomea osaa, ja tässä suhteessa
kaupunki siis tekee hyvin vieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan
selvästi alkaa tuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.

Niinkuin näkyy, on erilaisuus Oulun ja Kemin välillä hyvin suuri,
ja pääsyynä tähän on epäilemättä pidettävä sitä seikkaa, että
jälkimmäinen on _venäläinen_ kaupunki. Erilaatuisuus rakennustavassa,
joka varmaan tuntuisi kovin oudolta, jos meidän puolelta tulisi
kaupunkiin suoraan esim. meritse, välillä olevaa maakuntaa
näkemättä, saapi tästä seikasta heti luonnollisen selityksensä,
mutta sama seikka kelpaa ainakin suuressa määrässä selittämään
myöskin muissa suhteissa huomattavat erotukset. Niinpä arvelen
sen syyksi siihen, että pellonviljelystä ei Kemissä nimeksikään
tapaa; sillä mahdottomalta näyttää, että maat kaupungin tienoilla
olisivat semmoiseen kokonaan sopimattomat. Meidän kansa on tunnettu
siitä sitkeydestä, jolla se jatkaa maanviljelystä niin kauas
pohjoiseen päin kuin suinkin; niinpä karjalaisten alueella nytkin
tapaa peltoja vielä 20 penik. pohjoiseen Kemistä Kieretin tasalla,
vaikka itse viimeksimainitun kaupungin (venäläisillä) asukkailla
ei ole peltoja enemmän kuin kemiläisilläkään. Jos Kemi siis olisi
suomalainen kaupunki, olisi sen ympäristö aivan toisen näköinen. --
Että merenkulku ja laivaliike Kemissä vielä näyttää olevan jotenkin
alkuperäisellä kannalla, rajoittuen parhaastansa kalanpyyntiin,
perustuu varmaankin samaan tässä mainittuun syyhyn, koska, niinkuin
yleisesti tunnettu ja tunnustettu on, venäläinen luonnostaan ei
ole merenkulkija. -- Ja lopuksi kaupungin venäläisyys epäilemättä
jossakin määrin haitallisesti vaikuttaa maakunnan käyntiin
kaupungissa, sillä Kemiin lähtö on jo "Venäjälle", s.o. puolittain
ulkomaalle menoa, ja kotimaassahan suurin osa ihmisistä tahtoo pysyä.
Sitäpaitsi pelkään, että karjalaisia ylenkatsotaan ja halveksitaan
Kemissä.

Mitä Kemin varallisuuteen muuten tulee, on sen heikommuuteen tässä
suhteessa Oulun rinnalla vielä yksi syy, joka ei suorastaan johdu
kaupungin venäläisyydestä, ja se on kaupungin alueeseen kuuluvan
maakunnan köyhyys. Luokaamme tässä silmäys Karjalan taloudellisiin
oloihin.

Pääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuin meillä, vaan
_kaupankäynti_. Sanon vartavasten _käynti_, sillä tätä elinkeinoa
harjoitetaan melkein yksinomaisesti käymisellä, s.o. tavarain
kuljettamisella paikasta paikkaan. Vähäksi osaksi tapahtuu tämä
kuljetus omassa maassa, sillä puolen rajan, mutta verrattomasti
suurimmaksi osaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä on
kaikenlainen rihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainen
voipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kankaat ja
vaatteet, huivit, shaalit j.n.e., jotka enimmäkseen ovat Venäjän
tehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tullitta tuoda meille.
Syyskesästä alkaa miesjoukko toisensa perästä tulla rajan poikki,
kulkien mitkä Ouluun, mitkä Kajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun.
Näihin paikkoihin kuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa
Suomea kauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väentiheys
siellä on suurin ja tavara Venäjältä sinne on ensin tuotava. Koko
sitä puolta maata nimitetäänkin vain lyhyesti "Eteläksi". Kuinka
monta karjalaista näin joka vuosi leviää ympäri maatamme, on
vaikea sanoa, mutta pariin kolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat;
Inkerinmaalla monta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvat
kahteen luokkaan: isäntiin ja renkeihin. Edelliset eivät itse
kanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavat vain
tavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat ne rengeillensä,
joilta sitten perivät hinnan; minkä renki siitä päälle saapi,
on hänen oma voittonsa. Toiset, vähempivaraiset isännät saavat
itse kantaa laukkunsa, ja heitä usein liittyy useampia yhteisesti
liikettä harjoittamaan. Tästä syntyy niin sanottu _liittoväli_
eli liittokunta, johon voipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta
henkeä; määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikki liiton
jäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemään tiliä kaupastansa.
Miten voitto jaetaan, aivanko tasan päätä kohti, en tiedä tarkkaan
sanoa, mutta jos esim. joltakulta jäsenenä nimismies ryöstää
laukun, tasoitetaan tappio kaikkia kohti.[9] Sittenkuin kauppaa on
käyty syksy, talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin
kotimaahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.

Pelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaan rajoitu
meidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoli heidän kaupastaan.
Ne jotka ovat vähän parempiin varoihin päässeet, harjoittavat
myöskin laajassa määrässä ostokauppaa, jonka esineenä varsinkin
ovat metsänotusten nahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y.m.
nahkoja, enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedään tällä
tavoin joka vuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten, Karjalassa
ostettujen keralla, Pietariin. Tämä kauppa, jos hyvästi menestyy,
tuottaa harjoittajalleen toisinaan suuret rikkaudet.

Maalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y.m. kauppaa
karjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmalti kuin meidänpuoliset.
Kajaanin markkinoilla esim. aina näkee kymmenittäin rekiä täynnä
Vienanmerestä pyydetyitä hyvänmakuisia "seldejä" (silakoita), joita
siis on kuljetettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset
suoraan Pietariin, siis 70-80 penik. Lintuja tuovat suolain ostoon
tulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se paikka, johon suurin
osa maamiehen tavaraa Karjalasta viedään, on kuitenkin _Sunku_
Äänisjärven pohjoispäässä, Poventsan kaupungista 3 penik. etelään
päin, johon Kemijoen varsilta tulee 25-30 penik. Sungun markkinain
suuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka, tietää jokainen
karjalainen enimmäkseen omasta näkemästään ylistellä.

Voisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta karttuisi rikkautta ja
varallisuutta kaupankävijöille; miksi siis Karjala on köyhä? Köyhä se
on, se on varmaa, monta monituista vertaa köyhempi meidän maatamme,
jota kuitenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisen
veroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voinut poistaa,
siihen on monta syytä; pääsyynä on kuitenkin, että tältä kaupalta
puuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksistään kaikki asioitseminen
voipi menestyä ja jonka tärkeydestä suuren maailman pörssit antavat
niin loistavan todistuksen: _turvallisuutta_. Kulkukauppa, vaikka
sitä sadat vuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuin
jokainen tietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettämisen
uhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupan menestymiselle on
ollut ja on, voipi pintapuolisestikin ajattelemalla huomata. Tuo uhka
tavarain ryöstämisestä ei ole mikään turha peloitin: huonopalkkainen
poliisimme, jolle laki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta
tavarasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudattamista,
niinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokaupalla myymisestä
tuon tuostakin osoittavat, ja harvassa lienee varsinkin entisinä
aikoina se karjalainen ollut, jolta ei laukkua joskus olisi viety. Se
vahinko, minkä kulkukauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen
kautta, ei kuitenkaan luullakseni ole niin suuri kuin se, minkä
semmoisen onnettomuuden _pelkääminen_ tuottaa. Tämä pelko nimittäin
pakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille, joissa rahoista on enemmän
puute; se käskee käymään sitä niin salaisesti kuin mahdollista,
se vaatii ylimalkaan pitämään hintaa korkeana, josta menekille on
haittaa, mutta toisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee;
se pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat usein tekevät
enemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisi eivätkä sittenkään
aina suojaa takavarikosta; se sanalla sanoen kehoittaa tuhansiin
varokeinoihin, joista on alituista huolta ja vaivaa. Takavarikko on
karjalaiselle se Damokleen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien
hänen hankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä,
jolla hän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoittaa
isiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma, että
kauppa näin ollen huonosti kannattaa.[10] Toinen syy kaupanteon
heikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitä harjoitetaan niin
verraten köyhässä maassa, kuin Suomi on, ja parhaastansa semmoisella
tavaralla, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, vaan pikemmin
ylellisyyteen kuuluvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa
käytettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja ne tietysti
köyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi maan harva asutus
eli toisin sanoen taivalten ääretön pituus paikasta paikkaan on
arvatenkin kaikkea muuta kuin edullinen varsinkin maalaistavarain
kaupitsemiselle.

Kuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassa on saanut ja
saapi taistella monenmoisia esteitä vastaan, joita sekä luonnolliset
asianhaarat että ihmisten säännökset ovat sen tielle rakentaneet, on
se Karjalan ainoa varsinainen tulolähde, johon maakunnan elo ja olo
etupäässä perustuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan,
se on tämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovat siihen
verraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekin varsin hyvin
ymmärtävät, ja "Suomihan meitä elättää" on lause, jonka he alttiisti
lausuvat. Tähän katsoen jokaisen Karjalan ystävän täytyy hartaasti
toivoa, että ne kahleet, jotka meillä vielä painavat kulkukauppaa,
vapaamielisemmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kautta
poistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksi vissiä
kruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisen veron olisivat
karjalaiset hyvin valmiit maksamaan.

Muista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olen kahden vaiheella,
kumpi on asetettava etusijalle: _kalastus_ vai _maanviljelys_.
Edellinen näyttää ainakin pohjoisessa Karjalassa yhtä tärkeältä,
jollei tärkeämmältä. Kaikki kylät ovat siellä rakennetut vetten,
enimmäkseen järvien ja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi
ollut näkyvissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalastus on
(samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä elatuskeinoja kaikkialla,
mutta sitä ylläpitää Karjalassa sitäpaitsi kreikkalais-venäläinen
uskonto, joka paaston aikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän
antia ja käskee turvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissä
tarkoittaa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikä siitä
ylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota, mutta on sen ohessa
toinen kalastus, jota harjoitetaan raha-ansion tähden, ja se on
_Jäämerellä-käynti_. Samoin kuin meidän puolelta vaeltaa Karjalasta
Kemijoen varsilta saakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta
sataa karjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Ruijaan,
josta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukko hopeita
säästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuin meikäläiset saavat
tai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaa muuna kuin palkkalaisina. --
Jäämerellä-kävijäin joukossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä
pyytävät valaita, mursuja, delfiinejä y.m. aina Novaja Semljan
tienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, joka hyvästi
harjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavat karjalaiset
luullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa, senkin paljaina
palkkalaisina, koska rannikko on venäläisten vallassa. Tätä pyyntiä
muuten harjoitetaan hyvin huolettomasti.

_Maanviljelys_ on Karjalassa kovin heikolla kannalla. Tosin ulottuu
viljelys Kannanlahden seuduille saakka, siis yhtä pohjoiseen kuin
Rovaniemelle meidän puolella, mutta peltoa tulee kunkin talon
osalle ainoastaan joku tynnyrinala. Kun ajattelee, että keskimäärin
talossa pidetään kaksi lehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä
hevonen, voipi helposti arvata, että maan ruokosta ja peltojen
voimasta ei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaan
asiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissa vallitsevan
maaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava. Kun henkipano (revisioni)
toimitetaan, joka tapahtuu 10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan
kaikki viljelty maa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikki
miespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet, yhteen;
sitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehenpuolta kohti.
Jos nyt edellisessä henkipanossa on talossa ollut esim. viisi
miehenpuolta, mutta näistä sitten on kuollut neljä, jätetään taloon
ainoastaan yhden miehen osa; mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille.
_Omistusoikeuden turva_ siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään
puuttuu! Että näin ollen maanviljelys siellä on takapajulla, on
vähemmin kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan. Sillä
niinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voimansa ja
varansa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkä omaksi se yht'äkkiä
joutuu? Varakkaat talot tosin koettavat asetusta siten kiertää, että
ottavat orpopoikia kylästä luokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.

_Metsästä_ voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyynnin ja
tervanpolton y.m. kautta, ja vankkoja metsiä Karjalassa kyllä
on. Mutta kaikki metsä on kruunun, joka siitä metsäherrainsa,
"lesnitsein", kautta pitää hyvin tarkkaa huolta. Asukkaat eivät
metsästä saa ottaa hirsiä edes talon rakennuspuiksi. Jos tahdot
ottaa, osta, ja maksa keskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain
kuitenkin kutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekasta hirsi,
ja näin karttuvan hirsimäärän kyläläiset sitten jakelevat keskenään
miten tahtovat. Kasken ja tervan poltto on sakoilla kielletty, jonka
edellisen kieltoa asukkaat varsinkin valittavat raskaaksi.

Että _kotiteollisuutta_, ainakin miesten, tuskin nimeksikään
harjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää, kun muistelee,
että melkein kaikki miehenpuolet suurimman osan vuotta ovat
kotipaikoiltaan poissa joko kaupalla tai kalastusretkillä ja että
maakunnan varattomuus ei jaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia.
Huoneittensa salvamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydällä
ja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä muuhun pikku
puutyöhön asukkaat kyllä pystyvät, mutta varsinaiset nikkarin tai
sorvarin ammatit esim. ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia
tuotetaan meidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessamme
kaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka. Sama on seppien
laita, joita Karjalassa puuttuu tykkänään; puukot ja kirveet ovatkin
sentähden hyvin oudonnäköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan
karjalaiset miehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puolella.
Suutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovat sen mukaan --
pieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudotaan yhtä taitavasti kuin
meillä. Laukut ommellaan luullakseni aina meidän puolella.

Mitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähän paremmalla
kannalla, vaikk'en luule sitäkään kehuttavaksi. Kankaat ja liinat
luullakseni kaikki tuodaan valmiina Venäjän tehtaista ja perillä
ainoastaan ommellaan. Luontaista taipumusta käsitöihin on kuitenkin
varmasti olemassa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (1 ruplasta) semmoisen
pyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen, karkea
palttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut molemmissa päissä oli
Uhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynärää korkeat (leveät), punaisella
langalla ommellut ja sen puolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on
päällys-, kumpi nurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin
puolin. Se on kuvaavinaan puita, kattoja y.m.

Luontaista taipumusta käsitöihin on epäilemättä kyllä miehissäkin,
kun tällä taipumuksella vain olisi tilaisuus tulla esiin. Niinpä
mainittakoon, että Usmanalla majatalossamme kaikki huonekalut,
pöydät, tuolit ja sängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä
moitteettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kannossa meidän
puolella; Paanajärvi on viimeinen paikka itäänpäin Kemijoen varrella,
josta vielä joitakuita laukkumiehiä tulee.

Karjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennenkuin maan
varattomuus pistää silmään. Miinoasta olen kertonut, minkä näköinen
varakas talo rakennukseltaan tavallisesti on; mutta tämmöisten
talojen rinnalla on luvultaan paljoa suurempi määrä matalampia
rakennuksia, joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua
ja navetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Sen lisäksi
peltojen pienuus niin "pohattain" kuin köyhäinkin talojen ympärillä,
karjan vähyys, vaatteuksen huonous, ruokavarojen puute, kaikki
todistaa kieltämättömällä tavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä
karjalaiset itsekään kiellä; "mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaa
katsomaan", he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä varten
ilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg "Hirvenhiihtäjissä" antaa
Ontron kosioretkellään sanoa muka kotimaastaan:

    "Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,
    siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.
    Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
    Tulkosi Vienaan siis, tule kaunoks Karjalan armaan!"

niin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikään karjalainen
sanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäin tuohon vertaukseen
Suomen köyhyydestä karjalaisten kotimaan rinnalla tulee, niin se
on yhtä paljon tuulesta temmattu kuin Karjalan sijoittaminen meren
toiselle puolen Vienajoen varrelle. Suomi, s.o meidän maamme, ei
karjalaisen mielestä ole maa, jossa on vain saloja ja vuoria,
se päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena
"eldoradona", semmoisena onnelana, jonka veroiseksi Karjala ei
koskaan voi kohota. "Kunpa meillä olisi niinkuin teillä, kun meillä
olisi Suomen laki", se on hänen alituinen toivoton huokauksensa.
Vaikea on kertoa, millä kummallisilla tunteilla kuulimme näin pilviin
asti ylistettävän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivan
halpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuitenkin on niin
vähän liioiteltu kuin suinkin: _Karjalaan_ verrattuna meidän maamme
tosiaan on onnen maa.

       *       *       *       *       *

Kemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuin Oulun. Ulkonaisten
vihollisten, "kajaanilaisten ja suomalaisten", taajain hävitysretkien
torjumiseksi rakennettiin Kemijoen suuhun linna, ja sen turviin
vähitellen järjestyi kaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja
rakennettiin alkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissä
alettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuin Oulun oli
Keminkin linna joen muodostamalla saarella, joka kuitenkin on paljon
suurempi kuin Linnasaari Oulussa -- yhtä suuri ehkä kuin Raatin ja
Linnasaari yhteensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan
perustettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylän
sija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitsevat
suomalaisten rynnäköstä Kemin "saarta" vastaan. Nykyään sijaitsee
kaupunki ainoastaan pieneksi osaksi tällä saarella, jonka jotenkin
kuivunut, luoteesta kaakkoon juokseva vähäinen jokihaara erottaa
mantereesta; pääosa kaupungista on pohjoisrannalla saaresta
koilliseen päin. Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin
itärantaa, valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitun
itäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan. Kaupunki on
Raahen kokoinen.

Kestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa ja sen isäntä
jyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsa oli myöskin Karjalasta
kotoisin, ja talossa siis puhuttiin suomea, vaikka venäjääkin
osattiin. Se oli kaksikerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu
rakennus, alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori.
Alakerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksikään
ollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamari kuitenkin heti
luovutettiin meille. Siisteyttä ei sopinut moittia, kun kerran
sisälle pääsi, mutta porstuassa ei tehnyt mieli kauan viivähtää,
syystä että ensimmäinen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän
maassa aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuin suinkin.

Tämäkin Mäkushkin, vanhin noista kolmesta veljeksestä, oli
nuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puolella, mutta oli sortunut
tänne Kemiin, sittenkuin häneltä 15-20 vuotta takaperin kerran
Hämeenlinnan markkinoilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan
arvosta, oli takavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli
vedet silmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskin
kauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaaleaverinen
mies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse ei kuitenkaan ollut
suora -- kenties seuraus hänen pitkällisestä olostaan venäläisten
parissa -- ja hän herätti sentähden meissä pikemmin epäluottamusta.

Pariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensi velvollisuutena
pidimme passien näyttämistä poliisikonttorissa. Kun tästä mainitsimme
isännillemme ja kysyimme tietä konttoriin, tiedustivat he, oliko
passeja kysytty, ja kun vastasimme, että ei ole, he arvelivat
tarpeettomaksi käydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enää
taidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitä meiltä
ollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneet tarkastettaviksi.
Kuitenkin nyt Kemissä päätimme käydä poliisikonttorissa sekä
täyttääksemme passin määräyksen että nähdäksemme venäläistä
virkakuntaa. Väärin käsittäen opastuksen, että konttori oli "sillan
tuolla puolen", menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, joka
sinne viepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivat
vanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähän omituisemmalla
tavalla rakennettu suurempi talo, josta oli ihana näköala itään
päin; siellä oli varmaan rikkaus ja mahtavuus aikoinaan asunut,
mutta nyt se oli täydellisesti rappiolla ja näytti aivan autiolta.
Meidän kaupungeissa ei sentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä
saaren eteläpäässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin
tiilestä uutta vankilaa. Me koetimme palata toista kaduntapaista,
joka kulki yhtä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oli niin märkä,
että kiireesti saimme paeta rantakadulle takaisin; maa kyllä oli
hyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään ollut tehty sen kuivaamiseksi
ja veden juoksuttamiseksi katua alas. Kun olimme tulleet takaisin
pääkaupunkiin ja jo aioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori
poliisi-univormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kun
oli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hän oli köyhä
poika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällä tullut Kemiin työnhakuun
ja onnistunut pääsemään poliisiksi, sittenkuin oli vähän oppinut
venäjää. Hän saattoi meitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua
kappaleen matkaa, 2-3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolen
poliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta rakennuksesta.
Jotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin, mutta puheesta ei
tahtonut paljon tolkkua tulla, kun emme osanneet venäjää. Päällikkö
oli upseeri everstin univormussa; kirjureita oli puoli tusinaa,
ja niiden huono vaatteus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei
kirjoituksesta otettu.

Kun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille, tuli kaduilla
taas vastaamme muutamia oudonnäköisiä miehiä, jotka jo päivällä
olimme huomanneet ja jotka näyttivät kuljeksivan toimettomina.
Varsinkin kaksi heistä veti huomion puoleensa: toinen oli nuori,
pitkä, komea, mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki
ja nutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttämistä
varten, toinen vanha ukko, jolla oli korkea könkönenä, lumivalkoinen
parta ja päässä lammasnahkalakki, sen näköinen ihan täsmälleen kuin
turkkilaiset vanhukset kuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat,
niinkuin kestikievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä _Kaukaasian
tsherkessejä_, jotka viime sodan aikana olivat nostaneet kapinan
Venäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivat siirretyt tänne
äärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli 20 miestä. Kruunulta
he saivat muutamia kopeekoita päivässä, muuten elivät kerjuulla;
isäntämme valitti heitä laiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin
arat. Majoitettuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus
liikkua kaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen
puutteessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muuten oli
sotaväkeä 60 miestä.

Matkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa,
jota hyvin auliisti näyteltiin ja joka oli jokseenkin korea; sitten
yritimme muutamaan taloon, jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin
olevan, mutta se oli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi
ristiin rastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissa
palvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupungin etelärannasta
kohoaville korkeille kallioille näköalaa laajemmalti katselemaan ja
luodakseni silmäyksen itään päin Vienanmerta kohti, jonka laineita
niin monta vuotta olin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee
kuitenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Kemistä,
niin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti varsinaista meren
selkää. Kumppalini B. ei huolinut muka turhaan vaivata itseään tälle
matkalle, vaan palasi takaisin kestikievariin, johon mekin sitten
kulkumme käänsimme.

Illalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyydistä Solovetsin
luostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 ruplasta hän lupasi meille
laittaa veneen ja kuusi soutumiestä paitsi peränpitäjää, jotka
veisivät meidät luostariin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja
sitten toisivat meidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta
(yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin 18 markkaa,
ei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemmin halvalta, ja kun siihen
tingimme isäntämme ensi vaatimuksen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman
aikojaan lystin vuoksi; että omatunto olisi rauhallisempi.



IV.

Pyhä kaupunki.

Matka sinne.


"Pyhäksi kaupungiksi" ja "monasteriksi" nimittävät karjalaiset
_Solovetsin luostaria_ Vienanmeressä. Jälkimmäinen nimitys on ehkä
tavallisempi, kuitenkin edellistä omituisuutensa vuoksi käytän
tässä luvun päällekirjoituksena. Luostari on kuuluisa paikka,
näkemältä tunnettu suurelle osalle Venäjän kansaa ja nimeltänsä
myöskin sivistyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on
hengellisen elämän keskus, niinkuin aikoinaan oli maallisenkin, ja
joka Karjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, sen askeleet
aivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. "Tottahan monasteria
käytte katsomassa", oli tavallinen kysymys tai arvelu, kun matkamme
tarkoitusta tiedusteltiin, ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku
suurinta ihailua osoittava ylistyslause. Karjalan köyhää maata ei
kannattanut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia,
sen näkeminen kyllä maksoi vaivan. Kenties joku epäluulon kauna alkoi
mielessämme liikkua, kun näitä ylenmääräisiä kiitosvirsiä alinomaa
saimme kuulla, mutta uteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä,
kun 10 p. heinäk. laittausimme taipaleelle sinne.

Vienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinen
höyrylaivaliikenne, jonka eräs "Arkangelin-Muurmannin"
höyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpiti tänä
kesänä kaksi yhtiön höyryä "Onega" ja "Kemi", joista edellinen kulki
pitkin Karjalan rannikkoa Kannanlahdesta aina Onegan kaupunkiin
saakka, jälkimmäinen Kemistä Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti.
Sen puolesta tämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmin
tyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päivä kohtasivat
toisensa, ja kun emme sattuneet tulemaan semmoiseen aikaan, täytyi
meidän soutuveneellä yrittää luostarisaareen.[11]

Ennenkuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetä 11 ap. Me olimme
kyllä aikoja olleet valmiit ja aloimme jo pitkäksyä odotusta, mutta
talonväen puolelta kesti yhä ahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen
sanottiin, että soutajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen
syy lienee ollut, että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin
laitettiin matkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja että
isäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumatkalla saimme
loistavia todistuksia. Viimein astuttiin alas rantaan yläpuolelle
saarisiltaa, missä vene oli. Meitä karttui tässä sievä joukko
matkalle-lähtijöitä: kuusi vaimonpuolista soutajaa, perämiehenä
Huotari, Miikkula, jonka minä olin halunnut saada oppaaksi mukaan,
hänen turvissaan hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta
veljenlastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika, jolle
perämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanut luvan tulla mukaan.
Nämä 13 henkeä olivat näkyvissä, mutta yhden ainakin vielä tiesimme
olevan veneessä, sillä isäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle
karjalaiselle tuttavalleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota
emme olleet kieltäneet. Vene eli "karpaso" oli vankkatekoinen,
melkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessa oli sylen
levyinen katto; tämän katon alla arvasimme aivan oikein miehen
olevan. Mutta emmepä voineet arvata, ennenkuin matkalla havaitsimme,
että hänen vaimonsakin seurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15
henkeä. Juuri kun venettä aiottiin lykätä rannasta, hoksasi perämies,
että "komppaso", kompassi, oli unohtunut kotia, ja se oli siis vielä
kiireen kautta noudettava, ennenkuin maista erkauttiin.

Kulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkin kapeahkoa
merenlahtea ja sitten läpi saariston, jonka äärimmäiseen reunaan
luetaan kaupungista kolme penikulmaa. Luonto kuitenkin on yksin
pitänyt kauneudesta huolta; ihmiskäden avusta, esim. huviloista tai
muusta semmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljänneksen
päässä kaupungista näkyi v. 1854 rakennettujen patterien jätteitä
muutamalla korkealla niemellä. Penikulman päässä kohotti pienoisella
saarella jo mainittu höyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut
mitään liikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita
(mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimen ilmoitti
Huotari olevan karjalaksi _Rievesän_, venäjäksi _Keljakan_, vuori,
johon Kemistä tulee 1 1/2 penik. Höyrysahan ulkopuolella alkoivat
selät väljetä harvenevain saarten välissä, ja veden vihreä väri
samoin kuin hyvin suolainen maku -- en näet malttanut olla sitä
maistamatta -- vakuuttivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen
Vienanmeren laineita. Kumppalini B. oli toisten matkustajain
esimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpason kannen
alle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan, kaunista ilmaa
ihannellen ja ympärilleni katsellen, onnellisena siitä ajatuksesta,
että nyt vihdoin viimein sain kulkea Suomen itäistä rajamerta.
Meidän oli määrä käydä maissa ja syödä päivällistä ulommaisimmalla
saarella, mutta kun sitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä
ja matkastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alastomalla
kalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka etäältä saattoivat
vilkkaalle mielikuvitukselle näyttää jos jonkin muotoisilta.
Kysymykseeni vastasi Huotari, että saari oli keskimmäinen Gusovoin
eli (Hanhi-) saari, ja selitti sitten suurella vakaumuksella, että
luostarin vihollinen oli kerran tullut tälle saarelle ja huipulle
nousten uhitellut luostaria, jotta "et enää kauan siellä kiillä",
mutta seuraus oli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi
ja vielä tänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistä
ihmettä näkemään tietysti jokainen olisi ollut utelias, ja siksi
heti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johon veneväki
suostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pakovesi kantoi meitä
toisaanne päin. Saari -- jota luostarikirjoissa nimitetään _Kusovoin_
saareksi ja jonka nimen alkujuuri siis ehkä yhtä hyvin voipi olla
_kuusi_ kuin _hanhi_ (ven. gus) -- näytti vähän suuremmalta ja
korkeammalta kuin Linnasaari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen
notko, jossa kasvoi matalia puita ja pensaita, muuten se oli alaston
kallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousimme B. ja minä
ensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimme sitten kiivetä lännen
puoleen tulevan kallion jyrkkää rinnettä ylöspäin. Silmäni olivat
kokonaan pettäneet minut saaren korkeuden ja suuruuden suhteen,
sillä jo tämä ensimmäinen rinne oli niin suunnattoman korkea, että
sen päälle päästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua
toivoimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimmekin, että
kalliotanner yhä, vaikka loivemmin, kohosi etelään päin, johon
ulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellä näkyi lukematon joukko
pienempiä ja suurempia soikulaisia kiviä, mutta jo ensi silmäys
riitti vakuuttamaan, että noiden erityisten, ihmisenmuotoisten
löytäminen ilman opasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko
päivää, niin ettemme hakemista yrittäneetkään. Hiukka harmittavaista
oli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, mutta kohta lohdutti
meitä se ajatus, joka heti alusta oli varmana ollut mielessämme,
että tuo taru luostarin vihollisista tällä saarella oli kaikkea
todellista pohjaa vailla; sillä mitkä viholliset täältä olisivat
luostaria ahdistaneet? Sen sijaan että olisimme tuota kivikenttää
ruvenneet kulkemaan ristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia
löytääksemme, käännyimme selin siihen ja aloimme katsella allamme
ja edessämme itään ja pohjaan päin aukenevaa laajaa näköalaa.
Jälkimmäiselle ilmansuunnalle tuli saariston vihannuus, edelliselle
meren sinertävä, ääretön vedenpinta helottaen auringon kirkkaassa
valossa. Koilliseen päin ei merellä ollut muuta rajaa kuin taivas,
mutta äärimmäisenä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä
kohtaa valkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä: tuo musta viiva oli
monasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari. Näköalan laajuus
korvasi täydellisesti sen vähäisen ponnistuksen, minkä ylösnouseminen
oli vaatinut: Vienanmeri, Vienanmeri, se ikävöity ja kauan kaivattu,
tuossahan se nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia
laineitansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaa kuulimme
huudettavan alas syömään, laskeusimme tyytyväisinä notkolle ja
rantaan, surematta jättäen nuo kivettyneet ihmiset asemillensa.

Jos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissa ostamastani
kirjasta jälkeenpäin tulin tietämään, -- ja josta Castrénkin
otteessaan luostarikronikasta ("Suomi", 1843) mainitsee, vaikk'en
sitä jaksanut muistaa, -- en varmaan niin vähällä olisi hakemistyöstä
luopunut. Näillä Kusovoin saarilla oli tosiaan kerran majaillut
luostarin vihollisia, ja ne viholliset olivat _suomalaisia_! V.
1611 tuli nimittäin suomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti
luostarille kuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla ja
kulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka, jotka
ovat noin kolmen penikulman päässä luostarista. Täällä retkikunta
viipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luostaria saada valtaansa, "koska
Jumalan näkymätön voima ja Solovetsin ihmeidentekijäin rukoukset
varjelivat sitä ja sokaisivat viholliset", sanoo luostarikronikka,
ja kun venäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyi
retkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia; Venäjän
ja Ruotsin välillä oli nimittäin silloin tehty aselepo. Tähän
historialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertoma muinaistaru
nähtävästi perustui. Leirinsä suomalaisilla oli arvatenkin ollut
tällä samalla saarella, jossa nyt kävimme, ja sen huipulta he varmaan
monta kertaa olivat heittäneet halukkaita silmäyksiä tuon leveän
merenselän poikki luostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää
saaneet nähdä.

Kun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaa minua nyt
jälestäpäin, etten sen hartaammin kokenut saada selkoa noista
kivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitä niin lähellä, tuskin
edes kivenheiton päässä. Jos joku tämän kertomuksen lukija joskus
sattumalta sortuisi niille maille, kehoittaisin häntä käyttäytymään
älykkäämmin.

Syötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaan olleet pitkälle
ennättäneet, ennenkuin meidät saavutti paksu sumu eli "turnano",
niinkuin sanottiin, ja rankka sadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät
kaikki, jotka vain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa
hätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistunut katto
ei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtä äkkiä herkesi kuin
oli tullutkin. Sumun tähden oli laskettu ulommaisen saaren rantaan
ja siinä yhä istuttiin, vaikka aurinkokin rupesi taas paistamaan,
niin että jo alkoi ikäväksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka
"Norveegiasta" (Norjasta) ostettu "sydvesti" päässä ja öljytakki
yllään totisena kökötti peräsimessä, viimein kyllästyksissäni
kysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan. Huotari
silloin selitti, että Kemistä mukaamme tullut uusi karjalainen
matkakumppalimme, jonka käskystä saareen oli menty, oli noussut
saaren huipulle tähystelemään näköalaa. "Mikähän mies se on", arvelin
närkästyneenä B:lle, "joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy
kuin isäntä ja komentaja"; sillä muistin samalla, kuinka B. alusta
matkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoineen oli kannen
alla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikka tosin kyllä oli Bilekin
sijaa vieressään antanut. Viimein hän näkyi kalliosaaren korkealla
huipulla, josta kiireesti alkoi astua alas. Kun hän kalliolta hypähti
veneeseen ja käski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä,
missä hän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johon
hän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinka paksu sumu
merellä päin oli ja näkyikö luostarin saari. "Onhan meillä komppaso
muassa", väitin minä tähän, muistuttaen että tämä tarvekalu juuri
lähtiessä oli noudettu mukaan. "Semmoinen komppaso", vastasi mies
ylenkatseellisesti, "sillä ei tumanossa tee mitään"; ja Huotari, joka
näytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen komennon alle,
myönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaan häiritsivät komppasomme
toimintaa. Tähän ei ollut mitään sanomista, ja kun mies oli
selvittänyt, että kolmen penikulman selälle ei ollut viisasta lähteä
sumussa ilman täyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niinkuin aloinkin
olla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon oli kuljettava,
ja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeen taas oltiin matkassa.

Tämä mies, jonka kanssa ensimmäinen kohtaukseni ei ollut aivan
ystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltä Nikolai Andrejevitsh
_Jepifanov_. Hän oli parhaassa iässään, 37-vuotias muistaakseni,
keskikokoinen kasvultaan, reipas liikkeiltään ja lyhyt puheiltaan,
vaaleaverinen, huuli- ja leukaparta semmoinen kuin meidän puolen
merimiehillä usein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenista
hän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hän oli
Usmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässä ja josta
vaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kun hän oli paluumatkalla
Vienaan (Arkangeliin). Siellä häntä nimittäin oli odottamassa oma
pieni jahti, jolla hän kuljetti tavaroita Vienan ja Norjan välillä,
vieden jauhoja, köysiä ynnä muuta tavaraa ja tuoden pääasiallisesti
kaloja. Hänen jahtiinsa mahtui vientitavaraa 1,500 ruplan arvosta,
ja kun hän itse ne osti ja möi, oli hänen liikkeensä, jota hän oli
harjoittanut kymmenkunnan vuotta, hyvästi kannattava. Kuitenkin hän
valitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaili luopua siitä sekä ruveta
lohta kuljettamaan Usmanalta Pietariin. Naimisissa hän oli ollut jo
toistakymmentä vuotta, vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin
näyttivät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensin
luulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.

Nämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikon kuluessa, jonka
oleskelimme toistemme seurassa ensin luostarissa ja sitten Vienassa.
Vaikka ensi tuttavuutemme oli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli
meistä näet kohta hyvät ystävät. Niinkuin jo olen osoittanut,
ansaitsi hänen käytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemmin
kiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseen
karpason kannen alla, joka kumppaliani oli vähän loukannut, saapi
se tyydyttävän selityksen siitä, että hän -- niinkuin myöhemmin
kummaksemme kuulimme -- ei kulkenutkaan veneessä meidän maksullamme,
s.o. ilmaiseksi, niinkuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen
isännälle maksanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessa hän
siis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.

Mutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivutse ennätetty ja tultu
aavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota, tuuli lakkasi kohta
myöskin puhaltamasta, ja Vienanmeri lepäsi edessämme rasvatyynenä
ja kirkkaana kuin peili. Suunta pantiin, ei suoraan luostaria
kohti, joka on tuon kolmatta penik. pitkän saaren länsirannan
keskikohdalla, vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti,
sillä pakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niinkuin
teki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, joka oli
kulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse. Kun puhun meren
tyyneydestä, täytyy minun kuitenkin lisätä, että yksi osa siitä ei
ollut tyyni: pitkin ulommaisen Kusovoin saaren syrjää jonkun virstan
päässä rannasta näkyi aallokko ja kuului kohina ikäänkuin pahimmasta
koskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua keskellä muuten
rasvatyyntä merta, emmekä voineet sitä ollenkaan ymmärtää; mutta
miehet sitten selittivät, että siinä oli syvempi paikka ja että
veden laskeminen synnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähän
aikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme ja lähestyimme
sitten lähestymistämme yhä selvemmin "valottavaa" monasteria. Tuon
tuostakin kuului Huotarin "pogrebiite, pogrebiite" eli "soudaltakaa,
soudaltakaa, raukat" -- _raukka_ näyttää olevan hyväilysana naisille
Karjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui -- mutta
tämän kehoituksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa,
sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmäksi
ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä
etäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka
hetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas
näkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä "belugoiksi", ja ne
arvatenkin olivat jonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä
luostarista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, _Tuopin luoto_
nimeltään; sen ympärillä oli ikäänkuin sakeana savuna kimeästi
kirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäen oikealle kädelle, s.o.
etelään päin, _Jänissaaren_ (Sajatshij ostrovin), jossa luostarin
karjatalo on, kuljimme viimein kahden pienen luotosen välitse, joiden
harjalle oli pystytetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme
oli luostarin pieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja lukematon
joukko veneitä oli kiinnitetty ja jonka rannalla luostarin valkeat
rakennukset kirkkaasti hohtivat alenevan auringon valossa.


Luostari.

Luostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkeva merenlahti.
Kivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niin että se muodostaa
länteen päin avonaisen neliön. Se on siksi syvä, että suuret
höyrylaivat uivat sen perälle asti. Höyryt ja veneet lasketaan
pohjanpuoliseen laituriin, sillä tällä puolen on kaksi suurta
rakennusta matkustajia varten: ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen,
kussakin kerroksessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu v. 1866,
niin etäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio,
toinen puusta, kaksikerroksinen, edellisestä vähän pohjoisempana
törmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etusivu on etelää kohti.
Vastapäätä, sataman eteläpuolella, kauniin koivikon suojassa, on
myöskin kaksikerroksinen puurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia
laskettu. Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki
korkea kivimuuri kuin liimassa ainakin, jonka molemmissa päissä
sekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarin valkeat
kirkkorakennukset torneineen ja risteineen kohosivat.

Rannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nousimme tuohon
kiviseen "gostinnitsaan" eli majataloon, jonka läpi pitkä ja leveä
korridori kulki länsipäästä itäpäähän, numeroidut ovet molemmin
puolin kuin hotellissa ainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit
ja uloskäytävät sekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka
tässä hotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästä
ylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiin meille
viimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitä kahta myöskin toinen
puoli matkakumppaleistamme turvautui, sillä kaikki paikat olivat
matkustajia täynnä. Huoneemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi
ikkunaa satamaan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus: kolme
sänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksu päänalusta,
pieni pöytä ja pari tuolia -- siinä kaikki huonekalut. Yhdessä
alanurkassa tietysti oli "bohumaaterin" pyhä kuva. Tämänkaltaisia
näyttivät kaikki huoneet olevan alimmassa kerroksessa, jota käytetään
yhteistä kansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minut
seuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johon muutimmekin,
oli hiukan mukavammin sisustettu; keskikerros, parhaita vieraita
varten, on kuitenkin vasta varustettu semmoisilla tarpeellisilla
huonekaluilla kuin pesukaapeilla, sohvilla y.m.

Tavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinä suhteessa,
että siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla
vedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis
itsekullakin olla muassa -- jollei halunnut määrätyillä ajoilla
käydä itse luostarissa yhteisessä pöydässä syömässä. Näitä aterioita
jokainen saa käyttää hyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti.
Samovaareja, joita täällä näkyi olevan runsaasti, kiehui kohta yksi
meidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetä sekä sen kera kappale
Usmanan lohesta tehtyä kalakukkoa maistui sangen hyvältä, päivän
merellä oltua. Mutta syötyä kumppali B. ja minä pakenimme ulos
luostariseutua katselemaan.

Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin
korvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja (tshaikkoja), jotka
joka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa
kimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi
sen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja
että pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina
paikan pikku-isäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä. Kauhea
on se parku ja melu, jonka tämä ehkä tuhatmäärään nouseva lintuparvi
saapi aikaan, niin että korvat ovat haljeta, ennenkuin siihen tottuu.
Se ajatus, että hengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, on
kyllä hyvin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, että paikka, jonka
juuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailman levottomuuteen
kyllästyneelle mielelle, noitten lintujen elämöimisessä esittää
kaikkea muuta kuin äänettömyyden ja sovinnollisuuden kuvaa.
Puolipäiväsaarnaa seuraavana päivänä luostarin tuomiokirkossa
pidettäessä oli muuan lokki lentänyt kirkon katolle ja korotti
siellä odottamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuului
sitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläisten tavallisella
välinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessa ei kirkkoväki kuitenkaan
näyttänyt tätä ollenkaan huomaavan.

Pitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveyden päässä
laiturista, kulkee niinkuin jo sanoin kivimuuri. Se on osa eli syrjä
siitä suojelusmuurista, joka ympäröi koko luostaria, muodostaen
epäsäännöllisen viisikulmion. Tämä suojelusmuuri on 5-6, paikoin
ehkä 7:kin syltä korkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän
suurista, hakkaamattomista munakivistä, ylhäältä ylt'ympäri
varustettu ampumarei'illä sekä lisäksi vahvistettu torneilla, joita
on yhteensä 8 tai 10. Sisäpuolella kulkee ampumareikien tasalla
katettu käytävä muurien puolustajia varten. Muurien läpi johtaa eri
kohdilla viisi kuusi porttiholvia, jotka yöksi salvataan kiinni
vankoilla raudoitetuilla porteilla. Luostari on siis luja linna, jota
varsinkin siihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muurit
rakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pitkälle
kehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdoton vihollisen valloittaa
väkirynnäköllä. Itäpuolella luostaria on näet lisäksi lampi eli
pieni järvi, Pyhä järvi (svjätoje osero), joka sitä puolta suojelee,
etelään päin taas lammesta satamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli
luostaria on rakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne
on täällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puolta muuten
näytään pidetyn vaarallisimpana, koska muurit ovat siellä korkeimmat
ja tornit tiheimmässä. Mutta se onkin lyhyin, sillä luostarin
pituussuunta on pohjoisesta etelään.

Satamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtä pitkä kuin koko
luostari; sen molemmissa päissä muuri tekee hyvin jyrkät käänteet.
Askelten mukaan lukien sen pitäisi olla noin 150 syltä, siis 1/4
virstaa; koko luostarin ympärys luetaan runsaaksi virstaksi.
Lehtipuita on istutettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta.
Siinä on kaksi porttia: toinen gostinnitsan kohdalla, toinen
etelämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan "pyhäksi", on pääportti,
josta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; sen yläpuolella muurissa on
freskomaalauksia.

Pyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei monta siltaa, joista
alimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia. Kun niitä
katsellaksemme lähestyimme siltaa, huomasimme sen ja vähän ylempänä
olevan toisen sillan välissä -- _laivatokan_, jommoista ei meidän
maassa ole muualla kuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut
vähäinen, sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneet
näkevämme, -- vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimme syytä vielä
suurempaan kummastukseen, kun kuulimme, että tuo laiturin kupeella
oleva höyrylaivakin oli luostarissa tehty. Olivatko sillan korvassa
seisovat obeliskit tokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen
muistoksi pystytetyt, en tiedä sanoa, kyllähän niissä taisi olla
joku slavonialainen kirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää.
Lounaisosassa luostarimuuria, joka tokan kierrettyämme oli edessämme,
näkyi melkeinpä lukematon joukko päänkokoisia mustia täpliä sininen
rengas ympärillänsä: ne olivat muistoja englantilaisten sotataivain
käynnistä näillä vesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta
pommituksesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, että pommit olisivat
muuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kulkua ympäri
luostaria pitkin järven rantaa; rannan ja muurin välissä kulkee näet
kadun levyinen tie. Luostarin pohjoispäässä näkyi korkealta muurien
yläpuolelta ristikkoikkunat -- siellä siis oli vankihuoneita. Järven
pohjoisessa päässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisia
rakennuksia.

Kiertokulkumme jälkeen kävelimme vielä hetken aikaa majatalon ja
luostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä. Kun katseli tuota
uutta komeaa kivirakennusta, sen edustalla olevaa toria ja
laituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisi voinut luulla seisovansa
kauppatorilla Helsingissä Seurahuoneen edustalla. Mutta toinen puoli
näköalaa hävitti tämän kuvitelman: tuo vankka luostarimuuri ja
sen takaa kiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomat
torninhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muualla oltiin.
Muukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannallavilisevät väkilaumat,
niin kauan kuin heidän vieras puheensa kaikui korvissamme, niin
että vähän ristiriitaisin tuntein nautimme kesäyön suloisuutta.
Mutta kun rannallaolijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja
nuo kalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuudessa
pohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleä kukunta, ja tämän
lempilintumme tuttujen sävelten turvissa mekin siirryimme
makuuhuoneeseemme.

Seuraava päivä, 11 p. heinäk., oli Pietari-Paavalin suuri juhlapäivä,
joka vastaa meidän juhannusta. Jo neljältä aamulla sanottiin
ensimmäisen jumalanpalveluksen alkaneen, mutta matkatoverimme eivät
olleet kirkkoon mennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä
ollut sovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun 7:n
korvissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, mutta vähitellen
ilmestyivät kumppalimme toinen toisensa perästä ja viimein myöskin
tuo _unum necessarium_, samovaari. Pesemisen suhteen oli iso
hankaluus sen puolesta, että vettä ei voinut saada huoneeseensa, vaan
pesu oli toimitettava pohjoisen uloskäytävän porstuassa. Siellä oli
kummallakin seinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit ja
niiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinkipalloja,
joiden pohjasta ponnella varustettu korttelin pituinen hieno
messinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsi ylös palloon, juoksi reiästä
vettä kahden puolen tankoa alas. Epämukavaa laitos, mutta "mushikat"
ehkä pitävät sitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut
huoneissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suuret astiat
täynnä sahtia eli kaljaa, "kvassia", joka oli luostarin suuressa
panimossa tehtyä ja erinomaisen hyvänmakuista.

Päivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimme mekin luostarin
muurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiin toviin lienee
jumalanpalvelusta pidetty.

Kun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettava kivipaasilla
lasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä. Sen katossa riippuu
kaksi laivanmallia, jotka Pietari Suuri on lahjoittanut luostarissa
käydessään, toisen 7 p. heinäk. 1694, toisen 10 p. elok. 1702; ne
ovat vanhaa hollantilaista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat.
Kun holvista astuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksen
tuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset "iguumen"
eli apotti Filip laski v. 1558 ja jossa luostarin ensimmäisten
perustajain, Sauvatin ja Sosiman, komeat ruumisarkut säilytetään.
Kirkon portaille johtaa leveä, 30-40 syltä pitkä käytävä kartanon
poikki, joka on pensaita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että
se näyttää mitä kauneimmalta kasvitarhalta. Kirkastuksen kirkko
on eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu kartanon
pohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita, niinkuin esim.
kirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa: lähinnä Kirkastuksen
kirkkoa, vähän edempänä, niin että se yhtyy itämuuriin, eräs kirkko,
jonka katto on sininen ja kultatähdillä koristettu (kaikki muut
katot ovat vihreitä) ja jonka Dixon (kirjassaan "Free Russia") sanoo
rakennetun erään englantilaisen laivaston karkoittamisen muistoksi,
mutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin, nimittää
piispa Filipin kirkoksi; senjälkeen piispa Nikolain kirkko ja viimein
pohjoisimpana Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij
sobor), jota käytetään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella
saatetaan lämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip vv.
1552-57 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistä rakennuksista.
Nikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjoispuolella tätä
rakennussarjaa on avoin piha, jonka luoteispäässä on gostinnitsan
kohdalle tuleva portti ja jonka pohjoissyrjää reunustaviin korkeihin
rakennuksiin tehdyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeiden
rakennusten välissä olevalle pienelle pihalle: se on vankien piha,
ja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuoneita. Lukematon joukko
kyyhkysiä asuu täällä vankien parissa.[12]

Paitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, erillänsä
toisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan se Maarian
ilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta sen jälkeen kuin muurit
luostarin ympäri oli saatu valmiiksi (v. 1594).

Pitkin muurien sisäkylkeä kulkevat ylt'ympäri kaksi- tai
kolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostariväen asunto- ja
työ- ynnä muut huoneet. Pääportin yläpuolella on luostarin esimiehen,
arkkimandriitin, asuinkerta, ja ylhäällä ilmassa kulkee siitä katettu
käytävä pihan ylitse kirkkorakennussarjaan.

Itämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mainittu kirkkosarja
ovat niin lähellä toisiansa, että ainoastaan katu mahtuu väliin, ja
senkin yli ulottuvat yhdessä tai parissa paikassa kirkkorakennukset,
niin että syntyy suuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee
myöskin tämän kadun ja varsinaisen luostarikartanon välillä
mutkitteleva holvi, jonka molemmilla puolilla on kellarintapaisia
hautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkin niin pimeitä,
että niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan. Eräässä tämmöisessä
on (luostarin kolmannen alkuperustajan?) Germanin muumio, jota
ristikkoikkunan läpi hyvästi saattaa katsella. Kammion ovi oli
kiinni, mutta vastapäätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio,
jonka avonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää, en jaksa
muistaa, kun luostarin historia silloin vielä oli minulle aivan
tuntematon; kenties Theofan, kenties Nahum; väristen siitä kohta
pakenimme. Holvikäytävän syrjillä oli myöskin hautoja ja komeita
ruumisarkkuja, yksi niistä sisältäen piispa Filipin jäännökset,
jollen väärin muista.

Kellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jota soitetaan
ylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Sen ympärille on
muistoksi englantilaisten pommituksesta pystytetty pyramiideja
eheistä ja särkyneistä pommeista, niin ikään pari pientä tykkiä,
joita luostarin puolustukseksi käytettiin.

Tämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä. Astukaamme jo
kirkkoihin.

Se vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli kerrassaan
masentava. Seinät ovat ylt'ympärinsä täynnä taiteellisesti tehtyjä
maalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia
raamatusta, -- erittäin jäi mieleeni lastenmurha Betlehemissä,
vuorisaarna, vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky
merellä. Lähes keskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa
kaksi neliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kulmiin
sovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla peitetyt kiertyvät
pilarit varsinkin vetivät silmää puoleensa. Niiden edustalla oli
miehenkorkuiset, hopealla päällystetyt kynttiläjalat. Ikonostaasi
eli se väliseinä, joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta
huimaavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miesten muotokuvia,
ja keskellä paistoi suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeaisessa
puvussa. (Venäläiset usein verhoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian
kuvat hopea- tai kultavaatteella, jättäen aukon ainoastaan kasvoja
ja käsiä varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, että
pyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaiset diadeemit.)
Kultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikat kirkossa, missä ei maalauksia
näkynyt, niin että silmiä tahtoi huikaista.

Tuomiokirkon länsi- ja pohjoispuolella oli salintapaiset suuret
etuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauksilla täytetyt ja
lisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuolisen etuhuoneen itäpäässä on
ovi tuohon sinikattoiseen kirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti
sisustettu kuin tuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta
lähtee pitkä galleria, jolla apotti Isidor noin v. 1600 yhdisti
kaikki kirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on
järjestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kirjastoon ynnä
muihin huoneisiin ja viimein refektorioon, jonka edustalla se levenee
salintapaiseksi porstuaksi. Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat
toista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä,
joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät
sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä.
Oppimaton, yksinkertaisesti uskovainen kansa epäilemättä pyhällä
kauhistuksella niitä katselee.

Nykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaitaisia portaita,
rakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifei sata vuotta sitten.
Siinä on yhteensä 29 isompaa ja pienempää kelloa: suurin painaa 1,100
puutaa, siis lähes 2,000 leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen
soittamiseen, s.o. saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä
oli pienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutin päästä
täytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sanotaan kellon äänen
kuuluvan Kemiin asti.

Refektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuin kaikki muutkin
paikat kaunistettu maalauksilla ja muilla pyhillä koristeilla. Dixon,
jo mainitussa kirjassaan, sanoo refektorioksi käytetyn tuomiokirkon
alla olevaa huonetta. Siinä emme käyneet.

Vielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä, pylväissä
tai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kristuksen tai Neitsyt
Maarian kuva, jokainen luultavasti "Ihmeitätekevä". Me pakanat emme
niihin tulleet kiinnittäneeksi erityistä huomiota, koska noissa
maalauksissa oli enemmän katsomista, mutta "oikeauskoiset" varmaan
tekevät tarkan luettelon kaikista niistä.

Väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan
täynnä niinkuin parhaimmilla markkinoilla. Omia asukkaita kuulimme
luostarissa olevan kaikkiaan 500:n ja 1,000:n hengen välillä, mutta
pyhiinvaeltajia oli nyt arviolta kahdenvertainen määrä, s.o. toista
tuhatta henkeä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista,
Karjalasta ja pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillään
tänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylaivoilla
Vienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläisten samoin kuin
muhamettilaisten uskontoon kuuluu nimittäin vaeltaminen pyhiin
paikkoihin, joita Venäjällä on koko joukko ja joista Solovetsin
luostari on mainioimpia. Kun niissä on jonkun "ihmeitätekevän"
pyhänkuvan edessä tehty ristinmerkkejä ja lyöty otsaa lattiaan,
sitten suudeltu pyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä
ostettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, on muka tehty
Jumalalle erittäin otollinen työ, josta autuuden porttia ainakin
raolle aukaistaan. Että tämmöiset pyhiinvaeltajat eli "bohomoltsit"
(rukoilijat) melkein yksinomaan ovat alhaista, sivistymätöntä kansaa,
on itsestään ymmärrettävää; sentähden mekin koko tässä ihmislaumassa
tuskin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistä myöskin on
laiskuri, joka kernaammin maleksii maita mantereita kuin tekee työtä,
voinee varmasti väittää, vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä
uskonhartaudesta liikkeelle lähtenyt.[13]

Puolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kymmenkunta ylhäistä
pappia osallisena, kaikilla sentapaiset kultalankakankaasta
tehdyt kaavut yllään kuin meidän piispoilla kirkollisissa
juhlatilaisuuksissa. He seisoivat piirissä keskellä lattiaa; alimpana
joukossa, selin ovea ja päin alttaria kohti, oli pitkäpartainen,
kunnioitettavan näköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi
arkkimandriitiksi. Varsinaista arkkimandriittia ei näet luostarissa
ollut, sittenkuin entinen oli joko kuollut tai nimitetty muuhun
virkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisillä istuimilla
puolisensataa munkkia. Kaikki meno näytti erittäin juhlalliselta,
ja kun laulukunta papin saarnaan tuontuostakin kajahutti "hospodi
pomiilui" eli "herra armahda", kumartuivat sanankuulijat ja tekivät
ristinmerkin suurimmalla nöyryydellä ja katuvaisen näköisinä; vieläpä
useat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johon painoivat otsansa
monta kertaa.

Kumarruksensa ja ristinmerkkinsä sekä otsanlyönnin lattiaan,
jotka näyttävät olevan pääasiana venäjänuskoisten hartaudessa,
he muuten toimittavat aina hyvin totisesti, niin että vieras,
vaikka kummastellen sitä katselee, ei voi siitä pilkkaa tehdä.
Edellämainitussa galleriassa ennen jumalanpalvelusta kulkiessani
sattui silmäni vanhanpuoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana
laskeusi kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässä
pyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten selkääni seinää
vasten käytävän toisella puolella jäin ihmetellen siihen seisomaan
sylen päähän miehestä, katselemaan hänen temppujansa. Noustuaan
pystyyn hän teki ristinmerkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten
taas ensin toiselle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi
viimein otsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintäkään
huolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montako sitten jo varemmin
lie suorittanut! Niin oudolta kuin tämä meno ensin näyttikin, en
kuitenkaan voinut suutani vetää nauruun, koska miehen kasvoissa
kuvastui vilpitön hurskaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti
astumaan edelleen, jäin paikalleni syvästi vakuutettuna hänen
jumalisuudestansa.

Usealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päivä kymmeniä
kertoja tapahtuvan tekemisen kautta lienee muuttunut paljaaksi
ulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielu eli henki ota suurta osaa.
Niinpä vielä siinä seisoessani näin toisen bohomoltsin seisahtuvan
kuvan eteen. Hän ei heittäytynyt maahan, teki ainoastaan ristinmerkin
ja kumartui ehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa
jatkamaan -- _haukotteli_ hyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaan
kunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivät tai
töllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niinkuin sivistymätön
meikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan. Paikalta
lähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tunteeni asianomaisten
hartautta kohtaan oli melkoisesti laimentunut.

Tuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakin kaunista, koska
siten ikäänkuin painetaan Jumalan siunaus hankkeelle ja toimelle;
ennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen
tottuneet. Mutta kun sitä liian paljon tai muuten sopimattomasti
käytetään, menettää se vaikutuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli
esim. iltapäiväjumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä,
virkkusilmäistä poikaa, kenties 9-vuotiasta, joka kulki vanhemman
miehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuin hän ei
varmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiä tehnyt; tuskin
hetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää. Ja ennenkuin kumartui
eteenpäin, hän aina ensin notkisti selkänsä taaksepäin, vauhtia
saadaksensa, niin että ruumis huojui yhtenä luokkana edestakaisin.
Meidän voimistelu kouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi
palkinnon.

Itse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästi tai
rumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseen muodostaa ilmaan niin
suuren ristin kuin mahdollista koskettaen sormillaan ensin otsaan
ja vatsanpohjaan, sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo v.t.
arkkimandriitti kirkossa teki merkin hienommasti: hän hiukan vain
vilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavisti kuin näki
ristinmerkin tehdyksi.

Sormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia n.s. starovertsien
eli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannattajain välillä. Edelliset
painavat peukalon nimetöntä sormea vastaan ja pitävät etu- ja
keskisormet suorina; jälkimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.

Messun jälkeen B. ja minä palasimme majapaikkaan, sittenkuin
sivumennen muutamasta myymälästä pääportin vieressä (sisäpuolella
muuria) olimme ostaneet rihman semmoisia valkeita rinkeleitä, joita
karjalaiset markkinoillamme kaupittelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä,
tehtiin tässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnä Olivatko
nuo rinkelit täällä tehtyjä, en tullut tiedustelleeksi, mutta se on
hyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaa kaikki tarpeensa itse.
Karjalassa niitä ei tehdä, vaan ne tuodaan Äänisjärven tienoilta
sinne; joka paikassa niitä kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta,
ja niitä myydään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetään
vanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista tehtyinä niiden
maku ei juuri ole mikään kehuttava, mutta makeisiin tottumattomat
karjalaiset niitä yksin suin ylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa
15-20 kopeekkaa.

Majapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osa
kumppaleistamme oli messun jälkeen mennyt syömään luostarin yhteiseen
pöytään. Me olimme väentungoksessa joutuneet erillemme heistä
emmekä siis tienneet tehdä heille seuraa. Jepifanovin toimesta
muistaakseni kuitenkin kohta saimme teekeittimen eteemme, ja sen
sekä evästemme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuan
tarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä että myöskin
uteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme päätimme illalla mekin mennä
luostaripöytään.

Jälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pyhän järven eteläpäähän
rakennetussa uimahuoneessa, jota Dixonin mukaan tuskin yksikään
pyhiinvaeltaja jättää käyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä
järvestä juoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajamme
Huotari sanoi _sahaksi_, ja rannalla viruikin iso joukko tukkeja ja
hirsiä, jonka ohessa maa oli kaarnan peitossa. Luostarin _mylly_
on tähän samaan rakennukseen yhdistetty. Sitten halusi kumppalini
katsella luostarin kirjastoa, bibliotekaa, ja käskimme siis Huotarin,
joka oli venäjää osaavinaan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän
portin edustalla istuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle
oli kuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hän asian
perille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeille bibliotekan
merkitystä, joutui hän kummakseen sekä munkkien että meidän naurun
alaiseksi. Pyyntöömme suostuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja,
veli Agafon, saataisiin käsiin. Sillä välin kuin häntä lähetettiin
etsimään, Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti
meille nuorta sivukulkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevan
kotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyään olevan
sahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekä venäjää että muita
kieliä. Me tietysti kohta hänen kimppuunsa, ja hauska oli saada
täällä tavata meidän puolella asunutta. Hänen oli kohta kuitenkin
lähteminen paluumatkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä
oli tullut, niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänen
neuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisen luonnontutkijan
Goebelin kanssa, joka oli Sorokan höyryssä tullut luostariin ja
joka hyvin kohteliaasti rupesi oppaaksemme. Kirjasto oli pienoinen
kulmahuone lähellä Nikolain kirkkoa; mitään harvinaisempia teoksia
tai käsikirjoituksia ei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin
v. 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin
mannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut
mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin,
olivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.

Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä,
arkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaa mitään
vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä,
joka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen
kertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko
ranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme
saksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää,
milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka
jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä
munkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi
arkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa
heikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen,
mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina
päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun
Goebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei
luostarissa osata ollenkaan.

Illalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät
kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian
päähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään.
Miikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin
astuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja
ja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille
muuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun
pylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien
pöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli "kvassia"
sekä lautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), palasiin
leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka,
lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kun tuota erinomaisen hyvää
silakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului
äkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille
maljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello
taas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka
varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin
oli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli
syötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut.
Syönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta
luki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten
elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä
lausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja
kumarrettu pyhimyslippaan edessä, niinkuin Dixon kertoo käynnistään
luostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti
kiirehdittiin huoneesta pois.

Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat,
mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä
oli paasto loppunut, ja silloin kuului m.m. annetun voita, puuroa
ja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan
tyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden
kerran.

       *       *       *       *       *

Vielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luostarissa.
Silloin m.m. kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista.
Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niinkuin ajattelee
urhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit
kaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen
kappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin
pistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja
sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin
edustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana
törmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen
jäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen
rannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen
tapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin "ihmeen
kirkoksi". Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää,
pudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi
leivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta
pois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira -- usko pois -- oli itse
pimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin
Dixon.

Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä
"riisnitsassa" eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet,
niinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvat y.m. säilytetään,
joiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä
asehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia,
pertuskoita y.m. ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme;
työhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja,
nikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita,
sahdinpanimoita, veneveistämöltä y.m., olisivat myöskin ansainneet
katsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja
lähteä ajamaan esim. noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle
korkealle _Sikerni-vuorelle_ (Sekirnaja gorá), jonka huipulle
valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä
vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui,
ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli;
tai veneellä kulkea esim. _Hanhisaarelle_ (Anserskij) katselemaan
siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja
eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu
melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta
päättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä _Jänis-_ eli
_Muksalmen-saarissa_, joissa luostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä
käynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei
olisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa
matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet,
osaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi;
sitäpaitsi olimme -- ja se oli pääsyy -- kerraksi jo saaneet
kylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon
odottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin
asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän
olisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä
katsella.

Iltapäivällä siis siirryimme "Kemi" nimiseen höyrylaivaan, joka
tuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja
lähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.


Munkkielämä.

Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli
myöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia,
munkkien valmistamia pikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisia
ristejä ja medaljongeja, puulusikoita y.m. Näiden halpahintaisten,
mutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös
kaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi. Toinen
niistä, nimeltä "Solovetskij paaterik", painettu Pietarissa v.
1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 siv. suurta oktaavoa,
sisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä
"Podvigi Solovetskoj obiiteli", neljäs painos Moskovassa 1876,
71 siv., on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä,
etupäässä englantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella
uteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita
huvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme
Vienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.

Edellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetsin
munkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos
kohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia
kappaleita sanotusta johdannosta tahdon senvuoksi suomentaa.

Munkkielämä -- siinä sanotaan -- on sekä tarkoituksensa että
olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin
tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella
tavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä
kuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska
erakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia
Vihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän
menestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen
tähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa
tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan,
siveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa
määrässä -- siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä
enimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.

Jos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa
alkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin
elämänsä on sankarityö (podvig).

Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun
pelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa
Solovetsin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista
paikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita,
jotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden
rannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen
pimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä
elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua.
Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää
tämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua
munkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien
eli munkki-alokasten joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää
aluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan
jumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka
asuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin
muurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin
ammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä
töitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle
sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa
hän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon
hengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen
aikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö
vielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain
vuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdellekään
tulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki veljellisesti
nauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään olevassa rakennuksessa,
kulkevat samanlaisessa puvussa, asuvat yhteisissä kamareissa ja
työpäällikköjen määräyksestä yhteisesti menevät töihin. Ainoastaan
ruumiillisten voimain suuruudella pidetään väliä, ja vähävoimaisille
määrätään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset ja
vallattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohta
tulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikä aina
mieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottelevaisuuteen
ja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivan pian myönnetä omaa
erityistä asuinkammiota, ja vielä enemmän aikaa kuluu, ennenkuin
munkkikaapu puetaan hänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä
hurskaudenharjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen
siitä syystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansainneeksi
mantteliin-vihkimisen ennen kuin 10 vuotta luostarissa oltuaan.
Vihkimispäivä on hengellinen juhlapäivä vihityille ja kaikille
muillekin, sillä eikö munkeilla ole syytä iloon, kun näkevät
uskollisen jumalan-orjan liittyvän joukkoonsa? Eikö itse vihityn
sovi iloita, kun monivuotisten ponnistusten perästä on päässyt
vilpittömäin toiveittensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla
sulamatta,[14] kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossa
vastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista sen viettelyksistä,
liikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen, kaikesta omaisuudesta
luopumiseen ja kuuliaisuuteen, ottaa päällensä Kristuksen siunatun
ikeen. Niinkuin vastasyntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaan
kummille kasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin
vastavihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästä
evankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetään pojaksi
rippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.

Hiljaisesti ja ilman melua, vuosi vuoden jälkeen kuluu munkin elämä
sillä tiellä, jonka hän on valinnut, viimeistä, kaikille ihmisille
yhteistä päämaalia kohti. Vihkimispäivästä alkaa vihkimisessä
annettujen lupausten pakollinen täyttäminen, joihin munkiksi-aikoja
on harjoittanut itseään luostariin tulostansa saakka. Varsinkin
lupaus kuuliaisuudesta esimiestä ja veljeskuntaa kohtaan hallitsee
Solovetsin munkin kaikki ajatukset, kaikki henkiset ja ruumiilliset
voimat, niin että suurin osa munkeista, täyttäen monilukuisia
toimiansa, ei saa lepoa ennenkuin sairasvuoteella tai haudassa.
Papillista arvoa ja erinäisiä luostarinvirkoja eivät munkit saa
tahtonsa, vaan ainoastaan kuuliaisuutensa mukaan. Jättäen iäksi
maailmalle hyvästi harvat heistä lähtevät mannermaalle, paitsi
milloin puute ja yhteiselämän etu käskee jonkun lähteä luostarista
joksikin aikaa.

Ylhäiseen _s'hiimaan_ (jossa sitoudutaan kovempaan askeesiin)
vihkiytyvät ainoastaan ikäkulut, jotka ovat työstä käyneet
voimattomiksi tai sairastavat kuolemantautia; mutta s'himnikatkin,
ahtaassa kammiossaan, toimittavat ahkerasti jotakin työtä: toiset,
silmälaseilla varustettuina, neulovat; toiset kutovat uutta
verkkoa tai purkavat vanhaa; voimattomin repii vanhoja köysiä
laivantilkkeiksi.

Siitä minuutista alkaen, jolloin aamulla, keskellä yön hiljaisuutta,
kellon ääni luostarissa kaikuu, kutsuen aamurukouksen pitoon, on
Solovetsin munkin jokapäiväinen elämä alituista _rukouksen_ ja
_työnteon_ vaihtelua.

Majesteetillinen on yö luostarissa, joka kaikilta puolin on raskailla
salvoilla teljetty. Kaikkialla on äänettömyys ja synkkä pimeys,
jonka keskeltä, ikäänkuin testamentin tähti, pilkoittaa heikko valo
sammumattomasta lampusta, joka palaa korkealla vihollisen nuolien
särkemän Neitsyt Maarian kuvan edessä. Mutta kas, jo tuli sydänyö:
kesken yleistä hiljaisuutta tuntia ennen soittoa aamukirkkoon
kaikuu muurien välissä ja pitkin korridoreja herätyskellon pikainen
helähdys, aivan kuin ääni pääenkelin torvesta, joka maailman
viimeisenä päivänä nostattaa kuolleet. Kellon soinnista ei vielä
liike ala luostarissa, sillä munkit, nyt nousten vuoteiltansa, joilla
vähän aikaa ovat levähtäneet edellisen päivän vaivoista, suorittavat
sellisääntönsä ja pyhittävät Jumalalle mietteittensä ja tunteittensa
esikoiset alkaneena päivänä. Aamujumalanpalvelus tavallisesti alkaa
kello kolme, mutta juhlapäivinä kahden ja yhdenkin aikana. Vähän
ennen kellonsoittoa ilmaantuvat munkit eri suunnilta, ohjaten
askeleensa etupäässä kunnianarvoisten Sosiman ja Sauvatin temppeliin,
koska voimassaolevan tavan mukaan kukin pitää velvollisuutenaan
ennen kaikkea notkistaa polvensa noiden pyhimysten ihmeitätekeväin
jäännösten edessä ja anoa heidän siunaustaan ja apuaan senpäiväiselle
taistelukentälle. Työtätekevät veljekset suureksi osaksi jäävät
tulematta sydänyön messuun Kunnianarvoisten kirkkoon; mutta
esimies ja kaikki papit sitoutuvat tulemaan kaikkiin palveluksiin
tuomiokirkossa. Aamujumalanpalveluksesta ei vapauteta ketään:
sentähden herättäjä, sydänyön messun alussa, rukoiltuaan paikan
pyhäinkuvain edessä ja saatuaan esimiehen siunauksen, tarkastelee
ensin laululehteriä ja kulkee sitten ympäri koko kirkon nähdäkseen,
ovatko kaikki läsnä; huomattuaan ketkä ovat poissa hän lähtee heitä
uudestaan herättämään ja messun jälkeen ilmoittaa esimiehelle
poissaolijat, samalla selittäen syyt poissaoloon. Kun kiitoslaulu
"Herralle Jumalalle" on veisattu, niin leipoma- ja keittiötöitten
hoitaja, tavan mukaan kumarrettuaan paikan pyhäinkuvain edessä,
vastaanottaa esimiehen siunauksen ruuan valmistamiseksi ja lähtee
sitten kirkon pyhimmän kuvan edessä palavasta lampusta otetulla
valkealla keittiöön virittämään tulta takkoihin, joissa ruokaa
valmistetaan. Kun ruvetaan kafismeja (?) lukemaan, lähtevät
munkit, noviisit ja bohomoltsit niin ikään kirkosta ryhtyäksensä
määrättyihin töihin, joita sitten tekevät koko päivänkirkkoon
jäävät rukoilemaan ainoastaan kirkonpalvelijat, vanhimmat munkit ja
kivulloiset. Jumalanpalvelusta jatketaan tuomiokirkossa kauemmin
kuin muissa kirkoissa. Aamullinen palvelus kestää tavallisesti
kolme tuntia; sen jälkeen pidetään kolme taikka viisi messua, niin
että kirkollisten rukoilemisten harrastaja voipi kirkoissa oleksia
sydänyöstä puolipäivään saakka. Viimeinen messu aamulla pidetään klo
10, ja siihen taas tulevat esimies ja kaikki papit poikkeuksetta.
Niinkuin aamu- ja iltakirkossa, niin varsinkin messussa ylistetään
suurella hartaudella ja kunnioituksella kuolleitten isäin ja veljien
sekä kaikkien luostarin hyväntekijäin muistoa, joitten nimet
ovat synodiikkaan kirjoitetut. Näiden muistiaisten toimittaminen
on hieromonakkojen ja arvokkaimpien munkkien tehtävänä. Messun
lopussa hieromonakko pyhällä vedellä pirskottaa ruokasaleissa
katetuita pöytiä, mutta keittiössä kaikki ruuat, niin ikään
leipomatuvassa pyhittää taikinan tai jauhot, jotka seuraavana
päivänä ovat leivottavat. Viimeisen messun jälkeen, yhteydessä
aterian kanssa, suoritetaan joka päivä pyhän leivän juhlakulkue.
Kanonarha etunenässä, lukien kovalla äänellä 144 psalmia, kulkevat
järjestään tuomiokirkosta ruokasaliin ensinnä laulukunta, sen
jälkeen hieromonakko kantaen korkealla vadilla saastuttamattoman
Neitsyt Maarian kunniaksi valmistettua suurta rippileipää eli
öylättiä, sitten esimies ja hänen perässään veljeskunta päättäen
tämän juhlallisen matkueen. Aterian alussa koko veljeskunta veisaa
Herran rukouksen 'Isä meidän', jonka jälkeen esimies tai hänen
poissaollessaan ensimmäinen hieromonakko siunaa ruuan ja juoman.
Ennen syömään rupeamista kannetaan pikku palasiin taitettu puolisko
rippileipää kaikkien veljien pöydille. Päivälliseen kuuluu aina neljä
eri ruokalajia, joiden joukossa lihansyöntiaikana, arkipäivinä,
suolattu turska on ensimmäinen -- joka ruoka äkkinäiselle ei maistu
erittäin hyvältä, mutta merenrannikon asujamille on mitä mieluisin
ja itse luojan osoittama syömisen ja terveyden pohja ja alku.
Kesällä pyydetään merestä tarpeeksi paljon silakoita (seldejä),
joista keitetään kalalientä; joulu- ja tammikuulla saadaan jään
alta saitoja (? _navaga_); mutta saarten monilukuiset järvet
antavat aivan vähän kaloja, ja sentähden useammin kuin mikään muu
näkyy veljesten pöydässä jauhoilla suurustettu keitto kuivatusta
turskasta; päivällinen päättyy puurolla ja maidolla; juhlina myöskin
annetaan vehnästä. Paastoruokana on sieniä, marjoja ja hedelmiä,
joita saarilla kasvaa. Munkkien aterioimisessa on jonkinlaista
juhlallisuutta, joka koskee sydämeen ja mieleen. Ruokasali on
Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen tuomiokirkossa; kaikki sen
seinät ja holvit ovat kaunistetut Vapahtajan kärsimisiä, evankelisia
autuuksia ja kunnianarvoisia isiä kuvaavilla suunnattoman suurilla
maalauksilla; aina 400 munkkia ja palvelevaa veljeä istuu pitkien
pöytäin ääreen; kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jossa kuuluu
ainoastaan saarnamiehen kaikuva ääni hänen selitellessään päivän
pyhimyksen hyviä tekoja tai sankaritöitä tahi sulopuheisen Jefrem
Sirinan liikuttavia varoituksia, jotka kehoittavat kohtuullisuuteen
ja katumukseen: Päivällisen loputtua toimitetaan säädetyllä tavalla
rippileivän kohotus pyhiä virsiä veisattaessa. Syötyään munkit
taas hajaantuvat eri työpaikkoihinsa. Viiniä ei munkeille koskaan
anneta pöydässä; ainoastaan juhlapäivinä sallitaan vanhimpain
veljien nauttia viini-annos, jonka esimies on kellarissa siunannut;
suurimpina juhlina tämmöinen kestitys tapahtuu esimiehen huoneissa.
Kylmä ilmanala, talven pituus, kosteat usvat, myrskyiset merituulet,
suolainen ruoka ja lakkaamaton työnteko, joka kovasti runtelee
ruumista, puolustavat tarpeeksi tämmöistä ihmisen heikkoudelle
osoitettua myöntyväisyyttä.

Klo 4 ip. pidetään peräkkäin kaksi varempaa iltahartautta; viimeiseen
jumalanpalvelukseen soitetaan klo 6, mutta talvella klo 5, sittenkuin
kaikki työ on loppunut, ja sentähden siihen ottavat osaa kaikki
päivällä työssä olleet munkit ja pyhiinvaeltajat. Jumalanpalveluksen
jälkeen syödään ruokasalissa illallinen, jossa on kolme ruokalajia,
ja ennen salista lähtöä veljet kuuntelevat rukouksia levon ajaksi.
Jokainen jumalanpalvelus toimitetaan tarpeellisella hartaudella
ilman vähintäkään kiirehtimistä, niin että arkipäivinäkin kaikkiin
kirkonmenoihin kuluu 7-8 tuntia.

Munkkien ohjesäännön, jonka muutamat luostarit suorittavat kirkossa,
lukee Solovetsin luostarissa samoin kuin Athos-vuorella kukin
munkki sellissään. Siinä ottavat illallisiin rukouksiin osaa
myöskin vuotuiset bohomoltsit ja kesällä kaikki pyhiinvaeltajat.
Paitsi kumarruksia ja harjoittelemista hiljaisessa rukouksessa on
jokainen munkki ja noviisi velvollinen joka päivä lukemaan vissin
määrän kafismeja ja muistorukouksen eläväin ja kuolleitten veljien
ja sukulaisten kiitokseksi; muutamilla on myöskin tapana lukea
joku luku evankeliumeista tai Apostolein teoista ja erinäisiä
kirkkovirsiä. Sellirukousharjoitusten lukumäärä, pituus ja aika
riippuvat, rukoilijan hartauden mukaan, hänen rippi-isänsä tahdosta
ja määräyksestä. --

Kun munkkien jokapäiväiset hartaudenharjoitukset näin on kerrottu,
seuraa sitten johdannossa selitys luostarin viroista, ammateista
ja töistä. Ylin virka on esimiehen (nastajaatelin), jota Pyhän
Synodin valitsema arkkimandriitti hoitaa. Hän on laumansa "isä, pää
ja johtaja", joka rajattomalla vallalla määrää kaikesta ja jolle
jokaisen munkin tulee osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta. Esimiehen
viran jälkeen tulevat vara-esimiehen, kassan- eli taloudenhoitajan,
kirkko-inspehtorin, aarteidenhoitajan ja rippi-isän virat, sitten
muut alempain kirkonpalvelijain ammatit. Paitsi näitä varsinaisesti
kirkollisia virkoja on olemassa suuri määrä muita toimia ja
ammatteja. Niiden luetteleminen ottaa kirjassa 15 riviä, enkä
siis tahdo sillä lukijoita vaivata, mainitsen vain, että siinä on
jos minkä työn tekijöitä, verkonkutojasta, veneenveistäjästä ja
kirvesmiehestä alkaen mekaanikkoihin, merikapteeneihin, kivenhiojiin
ja taidemaalareihin asti. Ja kutakin ammattia ei suinkaan yksi
mies toimita; niin esim. suutareita ja räätäleitä oli (1873) 70
henkeä, meriväkeä 60 henkeä, kalamiehiä 40 henkeä; pajassa on
toisinaan 10 ahjoa työssä. Tämä monipuolisuus luostarin työtoimissa
juuri herättää vieraan kummastusta. Ne kaksi höyrylaivaa esim.,
"Viera" ja "Nadeshda" ("Usko" ja "Toivo"), jotka kulkevat luostarin
ja Vienan väliä, ovat luostarin munkkien rakentamat, ja niitä
kuljettavat yksistään munkit, kapteenista kajuuttavahtiin asti!
Semmoista laivamiehistöä kuin näitä pitkäpartaisia munkkeja,
joilla on hartioille valuvat hiukset, piippalakki päässä ja maahan
asti ulottuva, kämmenenlevyisellä nahkavyöllä uumilta kiinnitetty
hameentapainen puku yllään, ei monessa paikoin maailmaa saane nähdä.

Käsitöissä -- kuuluu sitten jatko kirjassa -- vallitsee jumalinen
tapa. Aina työn alussa käännytään rukouksella Jumalan puoleen, ja jos
työ tehdään muitten seurassa, kääntyy sitten kukin vanhimman puoleen
sanoen: "siunaa, isä", ja saatuaan vastaukseksi: "Jumala siunaa",
tekee varjeluksekseen ristinmerkin sekä ryhtyy työhön, jota rukous
mielessään toimittaa, ikäänkuin Jumalan katsannon alaisena ja hänen
väkevällä johdollaan ja avullaan.

Siunatut ovat ne munkit -- sanotaan johdannossa lopuksi -- jotka
munkkisääntöjen mukaan, luopuen omasta tahtomuksesta, täydellisellä
nöyryydellä ja evankelisella itsensäkieltämisellä kulkevat
elämänsä polkua eteenpäin alituisessa työssä ja jokapäiväisissä
rukouksissa. Kaikista mainetöistänsä he eivät odota mitään palkintoa
maan päällä. Munkki kuolee -- ja kolme lyöntiä suureen kelloon
ilmoittaa veljeksille kanssarukoilijan kuoleman; hänen jäännöksensä,
käärittyinä mantteliin (munkkikaapuun?), kannetaan kirkkoon,
jossa ennen sielumessua luetaan Psalttaria tai evankeliumeja, jos
vainajalla on ollut papin arvo. Sielumessun jälkeen, viimeisen
suutelon saatuaan, kannetaan kuollut kirkkomaalle ja lasketaan
hautaan kaikkien kirkonkellojen soidessa, joten ilmaistaan kirkon
iloa siitä, että vainaja, elämänjuoksunsa päätettyään, on mennyt
rauhan satamaan. Temppeliin palattuaan ja ennen hautajaisateriaa
toimitettuaan viimeisen messun, esimies ja kaikki munkit 12 kertaa
lankeavat polvilleen rukoillen: "suo, Herra, nukkuneen palvelijasi
hengelle rauha", ja sama rukous ja polvilleenlankeaminen tulee
jokaisen munkin 40 päivänä uudistaa. Vainajan nimi kirjoitetaan
kaikkiin kirkon synodiikkoihin iäti muistettavaksi, ja samoin
jokainen veli sen panee muistikirjaansa selliohjesäännössä
luettavaksi Kullekin haudalle pystytetään suuri puuristi, johon
pannaan ilmoitus, että vainaja syntymästään aina loppuunsa asti
kantoi ristiänsä, oli Jumalallisen Ristinkantajan vilpitön seuraaja
ja siirtyi maallisesta elämästä loppumattomaan iankaikkisuuteen,
Lunastajansa ja Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten. --

Onhan tämä kertomus Solovetsin munkkien elämästä sangen viehättävä?
Että se pääsuunniltaan on todenperäinen, on aivan epäilemätöntä.
Sydämen ajatukset noissa alituisissa rukouksissa ainoastaan Jumala
tuntee, mutta kaikki, minkä luostarissa näkee, todistaa, että työtä
siellä pidetään kunniassa.

Niistä useasta kymmenestä elämäkerrasta, jotka kirja sisältää,
tahdon tässä mainita ainoastaan yhden: isä _Nahumin_. Niille,
jotka ovat lukeneet Dixonin useinmainitun kirjan, tämä nimi ei
ole tuntematon, sillä Dixonkin puhuu Nahumista, sanoo, että hän
itsensäkieltämisessä oli täysi ihme, ja ennustaa, että hänestä
kerran tehdään Solovetsin pyhimys. Käyneekö ennustus toteen, sen
tulevaisuus on osoittava, mutta luostarikirjan elämäkerta kyllä on
niin ylistävä, että ennustus ei näytä kovin uskaliaalta. Mitä Dixon
ei kuitenkaan ole maininnut, mutta joka meidän suomalaisten huomiota
varsinkin kiinnittää mieheen, on se, että hän kansallisuudeltaan
oli _karjalainen_. Ukko Nahum syntyi v. 1777 "Kamennoje oseron",
s.o. Kivijärven[15] kylässä samannimisen järven rannalla, "noin
300 virstan päässä luostarista". Hänen vanhempansa, Pahomij
(Paahkomie) ja Maura, olivat köyhiä kyläläisiä ja kuolivat äkkiä,
niin että poika aivan nuorena jäi orvoksi. Muuan varakas sukulainen,
nimeltä Nemtshinkin (?), jolla oli arennilla merieläinten pyynti
"Reboldskoin" satamassa Solovetsin saarella, otti pojan luokseen
ja vei hänet kesällä 1791 luostarisaareen. Täällä poika kesäkauden
otti osaa meripyyntiin, mutta syksyn tullen jäi luostariin,
"viehättyneenä luostarin kauneudesta ja hiljaisuudesta", eikä sieltä
sen koommin enää lähtenyt. Pitkät ajat hän siellä teki kaikenlaista
halvempaa työtä: oli meripyynnissä, harjoitti vähän maanviljelystä,
palveli nahkurintöissä tai toimitti luostarissa vähäisiä askareita,
niinkuin halonhakkuuta, nuotankutomista j.n.e., mutta viimein hän
noin 45-vuotiaana pääsi alempaan kirkonpalvelukseen ja sai kantaa
munkkipukua. Isä Nahumin teki kuuluisaksi se erinomainen ankaruus,
jolla hän hylkäsi maalliset mukavuudet ja kuritti ruumistansa.
"Hänen pukunsa oli niin huono, ettei edes kerjäläinen olisi hänen
repaleitaan päällensä ottanut, jos olisi ne tien varrelta löytänyt;
ei hän juonut viinaa, ei teetä, ei olutta, kahdesti päivässä vain
kävi yhteisessä ruokapöydässä ja jakeli silloin parhaat palat
syömätovereilleen; sellissään, jonka hän viimein sai oman, hänellä
oli vuoteena lauta ja päänaluksena -- halko." Selityksen tämmöiseen
itsensä nöyryyttämiseen voipi löytää ainakin jonkunlaisen, jos
muistelee, että hän erämaan viheliäisistä mökeistä tuli suoraan
luostarin huikaisevaan loistoon: oman halpuuden tunne, jota vielä
voitiin hänen karjalaisella syntyperällään sopivasti kiihottaa,
jäi välttämättä vallitsevaksi juonteeksi hänen varmaan alkuansakin
herkkätunteisessa luonteessaan. Kun hänen nimensä tuli tunnetuksi,
alkoivat sekä ylhäiset että alhaiset käydä hänen puheillaan neuvoa ja
johdatusta pyytämässä, niin että hän syystä olisi saattanut ylpeillä,
jos turhamielisyys olisi häntä vaivannut; mutta hän pysyi kuolemaansa
asti samanlaisena kuin aina ennenkin, yhtä halpana ulkonaisesti,
yhtä nöyränä sisällisesti. Karjala, hänen syntymämaansa, ei mennyt
hänen mielestään: kun Aunuksen piispa kävi häntä tervehtimässä,
kiitti hän häntä siitä, että Petroskoin pappisseminaarissa oli
ruvettu opettamaan suomeakin papiksi aikoville, ja kun luostariin
saapui karjalaisia, jakeli hän heille hedelmiä, joita viljeli
kasvitarhoissaan.

Ukko Nahum, pääsi tämän maailman vaivoista 76 vuoden ikäisenä 22
p. kesäk. 1853. Koko veljeskunnan tahdon mukaan hänet haudattiin
luostarin sisälle tuomiokirkon alttarin alle pyhän Sosiman
viereen -- kunnia, jota osoitetaan ainoastaan arkkimandriiteille.
Pyhiinvaeltajat kumartavat ja rukoilevat joukoittain sen
graniittikappaleen ympärillä, joka osoittaa tämän maallisen kurjuuden
apostolin viimeistä leposijaa.



V.

Vienassa ja sieltä Kierettiin.


Niinkuin varemmin on mainittu, oli Solovetsin luostari matkamme
äärimmäinen pää, josta viimeistään olimme aikoneet kotimatkalle
kääntyä. Mutta jos lukija luulee, että kääntyminen nyt on tehty,
kun luostarista on erottu, täytyy minun ilmoittaa, että hän
erehtyy. Asianlaita nimittäin oli, että matka tänne saakka oli
tullut vähintään puolta halvemmaksi kuin ensin olimme laskeneet ja
sitäpaitsi tapahtunut joutuisammin kuin olimme luulleet, ja kun siis
oli säästynyt sekä aikaa että rahaa, heräsi meissä halu laajentaa
matkaa vähän edemmäksi kuin alkuaan oli ajateltu ja käydä katsomassa
Arkangelinkin kaupunkia Vienajoen suussa. Täältä on vain yhden
vuorokauden matka niille paikoin, jossa nykyään pohjois-Venäjän
etevin, kautta maailman tunnettu kauppakaupunki sijaitsee ja jossa
ennenaikaan suomensukuisten permalaisten valta kukoisti; nyt meillä
on tilaisuus siellä käydä, mutta jumala tietää, milloin vasta
sellainen tilaisuus on tarjona; jos emme nyt sitä käytä, tulemme
ehkä ikämme sitä ajattelemattomuuttamme katumaan, -- näin arvelimme.
Ja mietittyämme sinne tänne päätimme viimein kuin päätimmekin
lähteä matkalle, kun lisäksi olimme Jepifanovilta kuulleet, että
Arkangelissa oli norjalainen hotelli, josta kielen puolesta voisimme
tulla toimeen. Vienaan siis lukija nyt saa meitä pikimmältään seurata.

Vienanmeri on laajempi kuin moni meikäläinen luulee. Kemijoen
suusta länsirannalla Vienajoen suuhun vastapäätä toisella puolen
merta tulee lähes 40 penik. meritse, enemmän kuin 50 maitse.
Luostarista on merimatka vähän lyhyempi. Höyrylaiva "Kemi", jossa
Jepifanovin neuvosta olimme lähteneet kulkemaan, koska se muka
oli luostarihöyryjä parempi, viipyi matkalla luostarista Vienaan
runsaasti 20 tuntia, lauvantai-illasta klo 6 sunnuntai-iltapäivään
noin klo 3; se teki 11 1/2 solmua, s.o. noin 17 virstaa tunnissa,
joten matkan pituudeksi tulee noin 35 penik. "Kemi" oli Englannissa
rakennettu, siipirattailla kulkeva, kooltansa kenties hiukan pienempi
kuin Oulun ja Pietarin väliä kulkevat höyrylaivat. Se oli sen
puolesta mukavampi kuin meidän höyryt, että hyttien makuusijat olivat
laitetut ei ainoastaan poikittain laivaa, niinkuin meillä, vaan
myöskin pitkittäin, joka jälkimmäinen järjestys on erinomaisen hyvä
merikipuun taipuvaiselle, sillä silloin ei tarvitse pelätä, että pää
maatessa koskaan painuisi jalkoja alemmaksi, niinkuin meidän höyryjen
makuupaikoilla tekee, jos laiva vähänkään keikkuu, ja josta täytyy
tulla kipeäksi. Merikipu olisi tällä matkalla muuten ollut tarjona
-- usea sitä lie sairastanutkin -- sillä jo luostarista lähdettäessä
tuuli kova pohjanen, joka aika lailla hypitteli heti perässämme
lähtevää pientä "Onegaa", ja kuta edemmäksi ennätettiin, sitä
vankemmaksi kiihtyi tuuli, niin että yöllä oli ankara myrsky. Minä
kuitenkin jo hyvissä ajoin pakenin kannelta alas hyttiin ja panin
maata enkä tietänyt myrskystä taikka merikivusta sen enempää. Aamulla
tuuli alkoi tuntuvasti hiljetä, vaikka merenkäynti vielä oli kova, ja
kun päivällä lähenimme matkan määrää, oli melkein tyyni.

_Vienankaupunki_ eli lyhyesti vain _Viena_, s.o. Arkangeli, niinkuin
meillä tavallisesti sanotaan, on rakennettu näillä paikoin laajaksi
merenlahdeksi levenevän Vienajoen (Dvinan) oikealle rannalle, noin
3 penik. lahden suusta ylöspäin. Siinä voidaan helposti erottaa
kaksi eri kaupunginosaa: varsinainen kaupunki ylempänä joella ja
satamakaupunki, "Solombala"; ainoastaan jälkimmäisen kohdalle uivat
suuremmat laivat. Solombala saattaa olla paria virstaa pitkä,
varsinainen kaupunki neljää, ja kun välissä on joku virsta harvaan
asuttua alaa, tulee koko Vienan pituudeksi päästä päähän ainakin
7 virstaa Kun asukasluku ei ole enempää kuin noin 25,000 henkeä,
on arvattava, ettei näin pitkä kaupunki voi olla erittäin leveä;
leveys onkin keskimäärin vain 3 tai 5 kaupungin korttelia. Talot
ovat enimmäkseen puusta rakennetut samaan tapaan kuin Kemissä,
vaikka varakkaamman näköisiä rakennuksia on enemmän; kivirakennuksia
ei satamakaupungissa ollut kuin muuan kirkko, sotaväen kasarmit
ja lääninvankila, mutta varsinaisessa kaupungissa niitä näkyi
runsaammin. Esplanaadeja ja puistoja oli molemmissa, mutta etenkin
varsinaisessa kaupungissa niiden määrä oli suuri. Mikä aluksi
etupäässä veti huomiota puoleensa, oli kirkkojen paljous, joita
luimme tusinamäärän; niiden joukossa oli saksalainen, puolalainen
ja Solombalassa englantilainen kirkko. Solombala muuten ei ole
mannermaalla, vaan suurella saarella, jonka erottaa manteresta puolta
tai täyttä virstaa -- en muista kumpaa, vaikka askelten mukaan luin
-- leveä jokihaara; sen poikki vie ponttonisilta, joka talveksi
aina otetaan pois. Keväisin kuuluu saari enimmäkseen olevan veden
vallassa. Paitsi maata myöten pääsi saaresta varsinaiseen kaupunkiin
kulkemaan pitkin jokeakin pienessä höyryveneessä, mutta kun sillä ei
ollut määrätyitä tulo- ja lähtöaikoja, oli mukavampi kulkea maitse
joko jalkaisin tai ajurilla. Viimeksimainittua kulkutapaa laivain
kapteenit näyttivät enimmäkseen käyttävän.

Se talo, jossa me asuimme, oli Solombalan alapäässä, rantakadun
varrella. Sen omistaja oli nuori norjalainen nimeltä Hansen, joka
naimisen kautta oli tullut talon isännäksi. Itse hän ei kuitenkaan
täällä asunut, vaan eli vaimonsa kanssa varsinaisessa kaupungissa,
jossa piti saksalaista klubia, ja hoidatti taloansa Solombalassa
vanhemmalla veljellänsä sekä äidillänsä, joka vuosi pari takaperin
oli Norjasta muuttanut lastensa luo Vienaan. Taloa nimitettiin
muhkeasti kyllä "hotelliksi" (gotel Gansen), joka kuitenkin
rakennuksen pienuuteen ja vanhuuteen katsoen tuntui pikemmin
korunimeltä. Yläkerran kolmesta tai neljästä huoneesta annettiin
meille suurin, ja hinnaksi sovittiin 1 rupla 20 kop. hengeltä
vuorokaudessa, siihen luettuna kaikki. Tämä hinta, Suomen rahassa
kolme markkaa, tuntui meistä hyvinkin halvalta, vaikka jälestäpäin
eräs toinen vuokralainen ilmoitti asuvansa 1 ruplasta ja arveli, että
mekin tinkimällä olisimme päässeet samalla.

Olomme Vienassa kesti yhteensä viisi päivää, jonka ajan kuluessa
hyvin kerkesimmekin oppia tuntemaan kaupungin, sikäli kuin saattoi
kysymykseen tulla. Solombala oli pian katsottu, koska siinä ei
ollut mitään erittäin katseltavaa. Rantakadulla oli joka toisen
talon seinällä englannin- ja venäjänkielinen ilmoitus kaikenlaisten
laivantarpeiden myynnistä; toisen pitkänkadun varrella oli muun
tavaran kauppoja; hyvin tiheässä muitten välissä oli luettavana
ilmoitus "pradaasha lutshih vadok" eli parasten viinain kauppa,
joka samalla lienee merkinnyt kapakkaa. Kaikissa ikkunoissa oli
kukkia. Varsinaisessa kaupungissa oli hiukan enemmän katselemista.
Siellä kävimme tuomiokirkossa, joka on olevinaan hyvinkin korea,
mutta Solovetsin kirkkoihin verraten ei ole mitään; kauneinta
siinä on rauta-aitaus sen ympärillä. Sen porstuassa säilytetään
kolmea ruotsalaista tykkiä, jotka Pietari Suuri vei saaliikseen
ruotsalaisilta isonvihan aikana; sisällä kirkossa on niin ikään kaksi
ruotsalaista lippua. Puuristi, jonka Pietari omakätisesti teki, kun
myrskyn käsistä Vienanmereltä pääsi hengissä maihin, seisoo kirkossa
seinää vasten. Niiden kirkon kalleuksien joukossa, jotka lukkari
vai mikähän lie ollut meille näytti, oli esim. _mitra_ (piispan
hiippa), jonka hän sanoi maksavan 8,000 ruplaa, _piplia_, joka
paksujen kansiensa tähden painoi 2 puutaa (4 leiviskää) -- jos sanon,
että kannet olivat kullasta, taidan valehdella -- y.m. y.m. Sitten
kävimme museossa, joka oli pienenlainen, niin että mahtui kahteen
huoneeseen. Siihen oli Venäjän pohjoisosista keräilty kaikenlaisia
esineitä ja esineiden kuvia, joita huvikseen katseli; semmoiset
kokoelmat olisivat hyvin paikallaan meidänkin maan kaupungeissa.
Myöskin pistäysimme jo mainitussa saksalaisessa klubissa, jonka suuri
sali veti vertoja Helsingin Seurahuoneen salille. Lähellä museota
joen rannalla on matala, liiterintapainen rakennus, jonka etupuolella
luettava kirjoitus ("dvorets Petra I:a") ilmoittaa, että se on
ollut Pietari Suuren asunto. Kaupungin yläpäässä on teatterihuone,
muistaakseni kivestä. Siinä valitettavasti emme tulleet käyneiksi,
vaikka eräs teatteriseurue paraikaa siinä antoi näytäntöjä; eräänä
iltana kyllä tuumailimme lähtöä, mutta silloin saimme luoksemme
muutaman nuoren saksalaisen, johon olimme höyrylaivassa tutustuneet,
ja niin ei sinä iltana tullut lähtöä eikä muina iltoina enää sopinut.
Muutamalla torilla keskellä kaupunkia on runoilija Lomanosovin
kuvapatsas.

Se mikä Vienassa kuitenkin kiinnittää huomion etupäässä puoleensa,
on tietysti joki ja sitä pitkin kulkeva kauppaliike. Joen leveys
kaupungin kohdalla on ainakin neljännes, mutta kenties kaksikin, niin
että toinen ranta vain epäselvästi siintää. Virta ei arvattavasti
ole kovin kova, mutta kuitenkin siksi väkevä, että esim. tukkilautat
sen voimasta kulkevat eteenpäin. Paitsi näitä lauttoja, jotka
kaupungin sivutse lasketaan Solombalan alapuolella olevaan saareen,
jossa on suuri joukko höyrysahoja (ja jonka Maimaksin kanava erottaa
Solombalan saaresta), tulee Vienaa alas toisenlaisia lauttoja eli
parkkoja, joissa on syltä korkeat hirsiseinät ja hieman kalteva
katto; ne ovat liikkuvien linnain kaltaisia, ja niissä tuodaan
jauhoja, talia, hamppua ynnä muuta tavaraa. Ne lasketaan jonkun
laivan kupeelle, ja kun ovat siihen tyhjentäneet sisustansa,
myydään ne polkuhinnasta kaupunkilaisille. Venekulkua ei joella
paljon näkynyt, mutta matalakulkuisen ratashöyrylaivan, oudon
katsella, näimme kerran lähtevän jokea ylöspäin; kuinka kauas tuo
sitten kulkenee. Laivoja oli joella tullessamme noin 70-80, niiden
joukossa lähes kymmenkunta suurta, arvatenkin englantilaista höyryä
eli "tamppia" (dampfer), niinkuin ystävämme Jepifanov sanoi; mutta
lähtiessämme luimme lähes 200 purjetta. Solombalan möljä on samalla
tavoin hirsistä rakennettu kuin salmen möljät Oulussa; varsinaisessa
Vienassa ei muuta möljää ole kuin joen rannat paitsi laiturit
valkamapaikoissa. Solombalan möljässä oli tullessamme 30 laivaa,
mutta lähtiessämme 70; noin kolmas osa niistä oli norjalaisia.

Viena on perivenäläinen kaupunki. Karjalaisia siellä ei ole kuin
joku ainoa sotaväessä ja joku kauppa-asioissa sattumalta kulkeva
-- karjalaiset ylimalkaan eivät Vienassa tee kauppaa. Maaseudun
harvalukuiset kylät ovat nekin joko venäläisiä tai pohjan puolella
samojedilaisia; karjalaisia ei ole eikä Europaeuksen mukaan ole
koskaan ollutkaan. Kemin kaupunki kyllä ensi silmäykseltä näyttää
yhtä venäläiseltä kuin Viena, mutta siellä sentään aina voipi suomen
kieltä osaavia löytää ilman isoja hakemisia; toisin on Vienassa, ja
molempain välillä on siis sen puolesta suuri erotus. -- Muutamia
samojedeja saimme nähdä. Juuri Hansenin hotelliin tullessamme oli
portilla pari kolme mustatukkaista, turkkirepaleisiin puettua
lasta, joihin viitaten ajurimme sanoi: samojedeja. Vanhin niistä
lähestyi meitä ja sanoi omalla kielellänsä muutaman sanan, jolla hän
luultavasti pyysi jotakin. Olihan niille lantti kullekin annettava,
kun muka sukulaisia olivat, ja siitä nousi iloinen hälinä heidän
joukossaan.

Venäläisten kielitaidosta on Suomessa se ajatus jotenkin yleinen,
että jokainen sivistyneeksi sanottava venäläinen osaa joko ranskaa
tai saksaa. Tämä ajatus tuskin sentään on suunnilleenkaan oikea.
Solovetsin munkkien heikosta kielitaidosta olen jo maininnut,
ja heidänhän kuitenkin pitäisi olla jonkunlaisia sivistyksen
kannattajia; matkalla Vienaan ja Vienassa sain uusia todistuksia
erehdyksestäni. Kun ennen luostarista lähtöä menimme höyrylaivan
saliin syömään, istui siellä kannua kallistellen muuan munkki,
jonka kuulimme olevan luostarihöyryn kapteenin, ja eräs toinen
herra, jolla oli musta, vaikka jo harmahtava huuli- ja leukaparta
sekä kultasankaiset silmälasit ja jota meillä olisi heti sanottu
oppineeksi maisteriksi. Miehet olivat iloisella tuulella, ja
munkkikapteeni kääntyi kohta meidän puoleemme pitkällä ja luultavasti
hyvinkin lystillisellä puheella, koska hän näytti erinomaisen
ihastuneelta, mutta me emme ymmärtäneet "ni sloova", kun hän puhui
niin nopeasti. Hänen kumppalinsa silloin yritti ruveta asiaa
saksaksi ja ranskaksi selittämään, ja se kyllä näkyi, että hänellä
joskus oli niiden kielten oppikirja ollut kädessä, mutta tolkkua
ei tullut puheesta mitään. Tämä mies olikin, kuulimme jälestäpäin,
koulumaisteri, ja olisi häneltä siis sopinut odottaa vähän enemmän
kielitaitoa, varsinkin kun hän tahtoi taidollansa kerskailla, sikäli
kuin huomasimme. (Kenties sentään tämä taito oli aikanaan ollut
parempi, mutta sitten huoliin haihtunut, sillä hän oli 10 vuotta
elänyt maanpakolaisuuteen tuomittuna Onegassa ja vasta tänä kesänä
saanut luvan esteettömästi liikkua Arkangelin läänin alueella, jota
lupaa hän nyt käytti Vienassa käydäkseen.) Että laivan kapteeni ei
osannut vieraita kieliä, olen jo maininnut, ja hänkin oli sentään
merikoulun opettaja. Sama kielitaidon puute tuli esiin Vienassa.
Solombalasta kuljin kerran pikkuhöyryssä yläkaupunkiin nuoren miehen
kanssa, joka oli Vienasta syntyisin, mutta asui Pietarissa. Hän
oli sivistynyt mies, niinkuin puheensa nihilisteistä, virkakuntain
tuomiovallasta, luostareista y.m. osoittivat, mutta ranskaa ja
saksaa, joita kumpaakin minun oli keskustelussa pakko käyttää apuna,
hän ei ymmärtänyt ollenkaan, ei edes tavallisimpia sanoja. Toista
olisi sentään nuorelta pietarilaiselta odottanut.

Vielä mainittakoon Vienasta, että lapset siellä olivat erittäin
ahkeria kerjäämään, tehden pitkät matkat seuraa huudellen: "käptin,
käptin, daitte mnje kapeitshiku", s.o. kapteeni, antakaa mulle
pikku lantti; kaikki ulkolaiset herrasmiehet kun näet siellä ovat
laivankapteeneja, niin mekin kävimme semmoisista. Aikaihmisiä
emme huomanneet kerjäämässä, mutta heillä kuului olevan tapana
ryöstämällä viedä toisen omaisuutta. Edellämainitulla asumattomalla
taipaleella molempain kaupunginosain välillä on kolme siltaa, ja
keskimmäisestä kertoi meillä käydessään se nuori, saksalainen, johon
olimme laivassa tutustuneet, että siinä pimeän aikana syksyllä
joka yö koetetaan tehdä ryöstöjä; siltaa sentähden sanotaankin
"vaaralliseksi sillaksi". Eräältä oululaiselta, joka merimatkalla
oli käynyt Vienassa, jolloin heidän laivansa oli ollut Maimaksin
kanavassa (luoteeseen Solombalasta), olen myöskin kuullut, että joka
yö sinä parin viikon aikana, minkä he siellä viipyivät, hätyytettiin
kaupungista palaavaa meriväkeä sillä parin virstan pituisella,
myöskin autiolla taipaleella, joka on Solombalan ja kanavan välissä.
Turvallisuuden tila ei siis näy olevan aivan tyydyttävällä kannalla
Vienassa. Kun kysyimme tuolta saksalaiselta, eivätkö poliisit ryhdy
väkivaltaa estämään, hän hymyillen vastasi: "Ne ne parhaita ovatkin."
Ne poliisit, jotka itse näimme, olivatkin kyllä hirtehisen näköisiä.

Sen vuoksi että isäntäväkemme, herrasväki Hansen, meitä hyvin
ymmärsi ja että he olivat siivoja ja varsin ystävällisiä ihmisiä,
kului aikamme Vienassa verrattain hauskasti, varsinkin kun kanssamme
talossa asui eräs Vienaan konttoripaikkaa hakemaan tullut nuori
norjalainen Kolstad, joka aina oli valmis pakinaan ja seurusteluun.
Koska sentään matkallamme tänne ei ollut ollut varsinaista
tarkoitusta paitsi uteliaisuuden tyydyttämistä, ja tämä oli jotenkin
äkkiä tapahtunut, aloimme vähitellen yhä enemmän odottaa sitä päivää,
heinäkuun 18:tta, jolloin taas päästäisiin liikkeelle lähtemään, ja
kun se oli koittanut, astuimme keventynein mielin "Kemin" kannelle
Karjalaan takaisin kääntyäksemme. Kolstad, jonka tuumat Vienassa
eivät olleet onnistuneet, oli päivää ennen lähtenyt kauppalaivassa
Englantiin, sieltä onneansa etsimään.

"Kemin" lähtöpaikka oli ylhäällä varsinaisessa kaupungissa, ja sinne
meidät kuljetti vienalainen issikka jyskyttelevissä ajopeleissään,
kiskaisten siitä hyvästä 1 r. 20 kop. Taisi tuota tulla 4-5
virstan matka. Ennenkuin höyry lähti kulkemaan, tuli muuan poliisi
kohteliaasti kysymään nimiämme, jotka kirjoitti muistiin. Passeja ei
tiedusteltu.

Viimeinen, jonka kättä Vienasta erotessamme puristimme, oli
Jepifanov. Hän oli luultavasti tullut "Kemin" lähtöä katsomaan
ainoastaan saadakseen sanoa meille jäähyväiset. Me olimme yhdessä
hänen kanssaan tulleet "Kemissä" Vienaan ja usean kerran Vienassakin
olleet yksissä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sovimme hyvin
yhteen, sillä toimellisuutensa ohessa hän osoitti semmoista
hyväntahtoisuutta ja sydämellisyyttä, jota ainoastaan luonnon
helmassa elävä karjalainen pystyy osoittamaan. Kun matkalla Vienaan
vähän pahasti voiden aamusella kuljin laivan kannella ja keulan
puoleen tullessani tapasin Jepifanovin paraikaa ruokailemassa, hän
kohta minulle tarjosi muka lääkkeeksi kalakukkoansa, joka oli hiukan
suolaista, ja lausui äänellä, jota meikäläinen ei voisi jäljitellä:
"Syö sie, syö -- syö syö -- syö kaikki!" Ainoastaan yhdessä asiassa
eivät ajatuksemme käyneet aivan yksiin, ja se oli kielikysymyksessä.
Että hän karjalan kieltä, s.o. suomea, olisi pitänyt itsessään
mitenkään halpana, olisi väärin sanottu, mutta _venäjän_ rinnalle
sitä ei voinut ajatellakaan asetettavaksi. "Mitäs minä karjalan
kielellä teen, mihin sillä pääsen", oli hänen väitteensä. Hän katsoi
asiaa käytännölliseltä kannalta, ja hänen mietteensä kulkivat
sentähden ihan samaa suuntaa kuin esim. Oulun kauppamiesten ja
merikapteenien, sillä luonnollisella erotuksella, että samalle
sijalle, jolle he panevat ruotsin, hän pani venäjän. Että äidinkieli
on toinen asia, vieraiden kielten taito toinen, ja että äidinkielen
rinnalle ei kelpaa yksikään vieras kieli, jos kuinka hyödyllinen,
sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta sopiko häntä siitä kovin
ankarasti nuhdella? Eiväthän meidänkään liikemiehet vielä jaksa tätä
erotusta tehdä, vaikka heiltä paljoa paremmalla syyllä voisi sitä
vaatia. Välimme eivät siis tästä eriävästä katsantotavasta olleet
mitenkään kylmenneet eli rikkuneet, ja hyvinä ystävinä siis erosimme
toisistamme, niinkuin luulen, molemminpuolisella kaipauksella.

       *       *       *       *       *

Paluumatkasta Solovetsiin ei ole paljon kertomista. Ilma oli ensi
päivänä kaunis, tuuli tosin vastainen, mutta niin heikko, että
sitä tuskin huomasikaan, niin kauan kuin jokea kuljettiin alas,
jota kestää 3-4 penik. Purjelaivoja tuli ehtimiseen vastaan.
Aavalla merellä alkoi tuuli paremmin tuntua ja kiihtyi illempana
yhä kovemmaksi, niin että yöllä ja seuraavana päivänä taas oli
täysi myrsky. Useat matkustajat sairastivat merikipua. Kun toisena
päivänä olimme Hanhisaaren tasalla, peitti meren niin sakea usma,
että tuskin saattoi nähdä kivenheiton päähän. Kapteeni, jolle
ainoastaan yksi Norjassa käynyt matkustaja teki laivankannella
seuraa, osoitti kuitenkin tarkasti kaikki tunnuspaikat, joitten ohi
muka kuljettiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen, mustaverinen mies ja
käyttäytyi merkillisen hiljaisesti, niin että komentoa tuskin kuului
koskaan, mutta virkansa hän ymmärtääkseni hoiti hyvästi ja saattoi
tarvittaissa näyttää myöskin lujuutta. Niinpä menomatkalla Vienaan
joen suussa souti vastaamme vene, jossa muuan korkeahko upseeri
istui, mutta häntä ei otettu laivaan, vaikka vene jo oli aivan
vieressämme, sillä kapteenia oli kielletty matkalla pysäyttämästä
laivaa. Luostarin satamaan tulimme vasta puolenpäivän jälkeen, niin
että tämä matka oli kestänyt vähän kauemmin kuin menomatka, eli noin
25-26 tuntia.

Luostarissa viivyttiin moniaita tunteja, jolla välin söimme -- sillä
tuo kova merenkäynti oli estänyt mitään nauttimasta -- ja kävimme
herra Goebelin luona, joka yhä oli luostarissa. Hän oli hyvin
tyytyväinen oloonsa siellä ja näytti meille aika kokoelman lintujen
munia, joita hän arkkimandriitin nimenomaisella luvalla oli saanut
saarelta kerätä; valitti kuitenkin, että ampuminen oli kielletty,
joten hän ei voinut viedä mitään täytetyltä lintuja muassaan.
Luostarista puhuttaessa hän m.m. myöskin mainitsi, että hänen ja
arkkimandriitin välillä oli tullut puhetta noista eriskummaisista
maalauksista kirkkogalleriassa, joista jo olen kertonut. Hänen
muistutuksensa, että ne olivat joutavia ja tarpeettomia, oli
arkkimandriitti heti myöntänyt oikeaksi, mutta oli arvellut, että
yhteinen kansa niitä kernaasti katselee, jonka tähden niitä ei
hävitetä.

Maatapanon aikana sanottiin luostarille hyvästit ja lähdettiin
kulkemaan Kemiä kohti. Me asetuimme kohta levolle, enkä siis tiedä
kumpaa puolta Kusovoin saarta nyt kuljettiin, mutta luultavasti
pohjoista. Heti sydänyön jälkeen meidät herätti kova melu, ja
arvelimme siis oltavan perillä, mutta kun kannelle noustuamme
havaitsimme lähellä olevalla saarella korkeapiippuisen rakennuksen,
hoksasimme, että oltiin vielä penikulman päässä Kemistä. Laivamme
kupeella oli toinen, pienempi höyry, "Onega", johon "Kemin"
lastia, jauhomattoja, ruvettiin lossaamaan; "Kemi" näet ei uinut
kaupunkiin asti. Hetken aikaa lossausta katseltuamme aloimme
pitkästyä odottamiseen, varsinkin kun yö oli erittäin kylmä, ja kun
tiedusteltuamme saimme kuulla, että lossausta kestäisi ainakin 2-3
tuntia, kysyimme muutamilta vaimonpuolilta, jotka istuivat eräässä
"Kemin" perään ilmestyneessä veneessä, tokko heidän kanssaan voisimme
jo varemmin päästä kaupunkiin, johon he heti vastasivat myöntävästi.
Noudimme siis hytistä kapineemme, sanoimme kapteenille jäähyväiset
ja hankkiusimme astumaan veneeseen. Samassa muuan nuori mies, jota
emme ennen olleet havainneet, kääntyy puoleemme ja ilmoittaa olevansa
veneen haltija; häneltä siis oli lupa uudestaan kysyttävä, jonka hän,
vaihtaen puheensa suomeksi, kernaasti antoikin. Vene oli näet ystävä
Mäkushkinin, ja mies tunsi meidät viime käynniltämme kaupungissa,
vaikka me emme muistaneet nähneemme häntä. Lähtöä ei kuitenkaan
tapahtunut, ennenkuin eräs univormuun puettu tullivirkamies oli
tullut veneeseen alas. Hänhän se vasta oikea isäntä oli, ja
luvanpyyntimme oli siis kolmas kerta tehtävä; hän suostui siihen
hymyillen, ikäänkuin turhaan olisimme luonnollista asiaa pyytäneet.
-- Tämän olen kertonut näytteeksi siitä, millä alkuperäisellä
kannalla olot Vienanmeren länsirannalla ovat; Oulussa varmaan ei
isännän luvatta otettaisi vieraita veneisiin.

Kemissä saimme viipyä iltapäivään asti, sillä vasta silloin
"Onega" oli valmis lähtemään. Me olimme näet päättäneet ei palata
ylös Kemijokea, jota olimme tulleet, vaan meritse ensin kulkea
_Kierettiin_ Kannanlahden suuhun ja sieltä vasta poiketa kotia päin,
jotta tulisimme laajemmalti näkemään Karjalaa. Tämä viipymys oli
erään seikan tähden meille varsin hyödyllinen. Luostarissa olimme
Mäkushkinin veljelle jyskyjärveläiselle jättäneet liinavaatteitamme
vietäväksi Kemiin pestäväksi, mutta kun niitä nyt kävimme perimässä,
eivät ne vielä olleet valmiit, vaikka viikko oli kulunut, vaan olivat
muka edelleen muutaman pesijän luona. Usean muistutuksen jälkeen ne
viimein ilmoitettiin tuoduiksi, mutta silittämättöminä, jonka vuoksi
emäntämme täytyi itse pyhäpäivänä ryhtyä niitä silittelemään. Mitä
perää kaikissa näissä ilmoituksissa oli, en tiedä, mutta erityistä
toimeliaisuutta ei talonväki mielestämme tässä asiassa ollut
osoittanut. Viimein kuitenkin vaatteet puolenpäivän korvissa olivat
valmiit.

Ukko Mäkushkin muuten otti naukun ja siveli partaansa yhtä
tyytyväisenä kuin ennenkin, ja emäntä laittoi hiljaisuudessaan
myöskin yhtä hyvänmakuista sekä ruokaa että kahvia ja teetä kuin
edellisellä kerralla, niin että sen puolesta ei ollut muuta kuin
hyvää talosta sanottavaa.

"Onega" ei ollut aivan kaupungin rannassa, vaan kappaleen matkan
päässä, niin että siihen oli kuljettava isäntämme veneellä. Se
oli paljoa pienempi laiva kuin "Kemi"; siinä oli ainoastaan kaksi
taikka tarkkaan ottaen vain yksi matkustajahytti, jossa oli neljä
makuusijaa, ja kun suuressa sluupissa tuli koko joukko matkustajia
lisää, rupesi meitä arveluttamaan, miten kaikki voitaisiin tulla
toimeen. Huolemme kuitenkin haihtui, kun kappaleen matkaa oli
kuljettu ennenmainitun höyrysahan luo, sillä siellä oli "Kemi"
odottamassa ja suurin osa "Onegan" herrasmatkustajia siirtyi
siihen, niin että paitsi meitä jäi jälelle ainoastaan muuan
keski-ikäinen mies, joku viinakontrollööri tai veronkantaja; ja hänen
puolikasvuinen tyttärensä -- juuri niin monta kuin hytissä saattoi
olla. Hetimiten sitten lähdettiin, noin klo 5 ip., kulkemaan kumpikin
taipaleellensa, "Kemi" etelään päin Onegan kaupunkiin, "Onega"
pohjoiseen Kierettiä kohti.

Ilma oli kolkonlainen, mutta saarten suojassa matkustettiin
maatapanon aikaan asti. Yön nukuimme levollisesti, mutta aamulla
riehui mitä ilkein luoteismyrsky, niin että pieni aluksemme hyppeli
kuin kaarnanpalanen vaahtopäisten aaltojen vallassa. Kannella
ei voinut ollenkaan liikkua. Laivan muut matkustajat olivat
kaikki ruumassa kannen alla, josta kuului merikipua sairastavain
voivotuksia. Sairas oli meilläkin hytissä, nim. vastamainittu
tyttö, joka ei päivän pitkään muuta tehnyt kuin antoi ylen, niin
että lopulta olimme aivan kummissamme; kuitenkin hän kesti tuskansa
ihmeteltävällä kärsivällisyydellä. Kemistä luetaan Kierettiin 18 1/2
penikulmaa, ja tällä matkalla saimme ponnistella runsaan vuorokauden,
niin että vasta maanantaina 21 p. heinäk. klo 5 illalla tulimme
Kieretin lahdelmaan.

Loppupuoli matkaa kului kuitenkin helpommin, kun päästiin maan ja
saarten suojaan. Erittäin suloiselta tuntui tämmöisen myrskyn perästä
kulku pitkän- ja kaitaisen salmen, "Kaitasalmen", kautta, juuri
ennenkuin perillä oltiin. Oikealle tulevan saaren nimeä en muista;
Inbergin kartan mukaan se voisi olla Uunisaari, mutta karjalaiset,
jotka seuraavana päivänä meitä saattoivat, nimittivät sitä joko
Palo- tai Hevossaareksi. Salmen yläpäästä aukeni vasemmalle päin
pieni lahdelma, jonka pohjassa Kieretin kauppala näkyi. "Onega"
jäi nytkin vuoroveden takia lahdelman suuhun, ja laivan jollalla
viinakontrollööri tyttärineen sekä meidät soudettiin kauppalan
rantaan.

Piletin hintaa Kemistä Kierettiin en muista tarkkaan, 2 1/2 ruplan
paikkeilla se oli. Vienasta Solovetsiin hinta keulahytissä oli 3
r. 25 k. hengeltä, ja Vienasta Kemiin 3 r. 70 k. Luostarihöyryissä
kuului hinta pyhiinvaeltajilta olevan yksi rupla Vienasta luostariin.



VI.

Kieretistä Uhtuan kautta kotiin.


Jo edellisessä olen silloin tällöin tehnyt muistutuksia Inbergin
karttaa vastaan, että paikkain asema ei siinä ole oikein osoitettu.
Paluumatkalla Kieretistä rajalle näitä muistutuksia täytyy myötäänsä
tehdä, sillä _tuskin ainoakaan_ paikka on ihan oikein merkitty.
Kuitenkin kiiruhdan lisäämään, että tätä en suinkaan lausu hra I:iä
moittiakseni, koska tietääkseni hänellä Karjalan kartallepanossa on
ollut ohjeenaan vain virheellisiä venäläisiä karttoja; ja toiselta
puolen hänen kartastansa aina sentään on arvokasta apua, kun paikat
ovat sekä oikein nimitetyt että sangen tyystin merkityt (niin että
ani harva on jäänyt pois), jos kohta asema on vain suunnilleen
sattunut.

_Kieretin_ kauppala eli kylä ei, niinkuin kartta osoittaa, ole
Kannanlahden suusta länteen tunkevan syvän merenlahden rannalla, vaan
etelämpänä pienen lahdelman pohjassa, johon Kierettijoki vähäisen
kosken kautta purkaa vetensä. Kauppalassa on satamäärä taloja, jotka
koskelta ulottuvat itäänpäin pitkin lahdelman pohjoisrantaa noin
kivenheiton matkan. Kaareva katu kulkee niiden halki. Talot olivat
tavallisia venäläisiä hirsirakennuksia. Ainoastaan kylän länsipäässä
oli meidän tapaan rakennettu talo, kaksikerroksinen, laudoitettu ja
valkeaksi maalattu, etusivulla toistakymmentä ikkunaa kummassakin
kerroksessa itäänpäin kauppalaa kohti ja sen edustalla pieni
ryytimaa, lännenpuolisissa sivurakennuksissa oli seitsemän ikkunaa
rinnakkain. Jälkimmäiset muistan tarkemmin siksi, että asuimme niitä
vastapäätä. Talon omistaja oli upporikkaaksi sanottu kauppias Feodor
Vasiljevitsh, karjalaisten kesken lyhyesti nimitetty Huotariksi, joka
lienee väännös Feodorista.

Vaivalloisen merimatkan perästä, jolla olimme nähneet sekä vilua että
nälkää, tuntui todelliselta nautinnolta, kun aluksi saimme lämmitellä
jäseniämme loimottavan tulennoksen edessä majatalossamme, joka oli
jonkunlainen varakestikievari kauppalassa. Ruuan saannin puolesta
oli ensin hiukan hankaluutta, kun emäntä oli venakko, mutta siitäkin
kohta selvittiin, kun avuksemme ilmestyi muuan venäjää osaava
karjalainen, joka kuultuaan, että "ruotsin" miehiä oli laivassa
saapunut kylään, itsestään tuli majataloon. Hän, tämä Suomen kansan
ensimmäinen edustaja, jonka täällä tapasimme, oli vanha ukkorassu,
puettu karkeaan säkkikangastakkiin, jonka alta rinnan kohdalta
näkyi hurstipaita; päähineenä oli ikäloppu lammasnahkalakki. Hän
oli nimeltään Maksima, Maksima Soavanen, kotoisin Uudestakylästä,
joka tulee Kieretistä 4 penik. länteen. Hänen kanssaan pian
syntyi puhe matkan jatkamisesta sisämaahan, ja hän arveli meille
parhaaksi kulkea Uudenkylän kautta, johon ensin olisi venematkaa
3 penik. vastamainitun syvän lahden pohjaan, sitten vähän jalka- ja
lopuksi taas venematkaa Kierettijokea ylös. Tämä kieltämättä
olikin paras tie, ja suunnasta siis äkkiä sovittiin. Nyt tuli ensi
kerta matkallamme kysymys siitä, oliko meillä "podoroshnajaa"
eli "otkriiti-listaa", s.o. kuvernöörin tai ministerin antamaa
paperia, joka oikeuttaa kulkemaan hollikyydillä. Maksimalla ei
näet ollut venettä, kestikievarissa ei myöskään (isäntä taisi olla
matkalla jossain), ja M. selitti, että semmoinen paperi pitäisi
olla, jos mieli panna kestikievaritalon velvollisuudeksi hankkia
meillä venettä. Tietysti totuuden mukaan vastasimme, ettei meillä
sellaista asiakirjaa ollut, ja M. sai siis toimekseen hankkia sekä
veneen että myöskin soutukumppalit, joita arveli saavansa, koska
hänen kyläläisiään oli kauppalassa paraikaa. Sitten kun turhaan
olimme ukolle tarjonneet teetä, jota hän ei sanonut juovansa,
hän lähti ulos toimellensa. Myöhemmin illalla tapasimme kadulla
toisen uusikyläläisen, nimeltä Kirilä (Tervanen), joka oli vähän
varakkaamman näköinen kuin vanha Maksima ja hiukan esteltyänsä lupasi
90 kopeekasta lähteä huomispäivänä meitä saattamaan -- Maksimalla
ei ollut tarkkaa vaatimusta, hän sai sitten 60 tai 70 kop. Vene oli
heidän hankittava mistä hinnasta saivat (se sitten maksoi 70 kop.)
ja niin ikään kolmas soutaja, ja päätettiin, että he jo aamulla
varhain, tuossa 5:n seudussa, tulisivat meitä noutamaan, niin että
ennätettäisiin tuon syvän lahden pohjaan semmoiseen aikaan, jolloin
olisi nousuvesi ja vene siis juoksisi perille asti.

Tuota Maksimaa sanoin Suomen kansan täkäläiseksi edustajaksi, ja
semmoinen hän kaikessa viattomuudessaan olikin. Puhellessamme tahdoin
saada selville, ymmärsikö hän venäläisten ja karjalaisten välillä
tehdä erotusta, ja tein hänelle siis kysymyksen, jonka eri sanoja
en enää muista, mutta jonka koetin esittää niin, että en panisi
vastausta hänen suuhunsa. Hänen vastauksensa on muistikirjassani
ja kuuluu: "Monta karjalaista eletääh (elää) täällä, jotka ovat
Karjalasta tulleet tänne." Kysymykseni oli luultavasti ollut, tokko
"hänen puolen" miehiä oli Kieretissä, mutta vastatessaan hän ei
Uudestakylästä, kotikylästään, maininnut erittäin mitään, vaan puhui
Karjalasta yleensä, asettaen sen siis jonkunlaisena kokonaisuutena
Kierettiä ja venäläisten maata vastaan. Kieretti nim. samoin
kuin Kemi ja luultavasti kaikki muutkin kylänpaikat Vienanmeren
länsirannalla on aivan venäläistynyt. Tämä oli ainakin _neljäs_
kerta, kun karjalaisten kansallisuuskäsitteitä tutkiessani tein
tyydyttävän havainnon, ja erehtymättä voinee siis väittää, että oman
kansallisuutensa tunne ei karjalaisilta puutu, jos kohta se vielä
lähenee epämääräistä vaistoa enemmän kuin tarkasti käsitettyä tietoa.

Luostarissa oli Goebelin kanssa m.m. tullut puheeksi ne ristit eli
muistomerkit, joita karjalaiset pystyttävät vainajainsa haudoille.
Kysyttyään, olimmeko tulleet niitä huomanneiksi, johon meidän
täytyi vastata kieltävästi, hän otti muistikirjansa esille ja
näytti meille muutamia "ristien" kuvia, jotka etelä-Karjalan kautta
tullessaan oli kirjaan piirtänyt, sekä selitti, että ne ovat aivan
"jakuuttien jumalankuvain" näköisiä. Näitä jumalankuvia totta
puhuen en tarkemmin tunne, mutta kirjan kuvista saattoi nähdä,
että hautapatsas ei ollut tavallinen risti yksine tai useampine
poikkipuineen, vaan pölkky, jota oli paikoittain leikelty ohuemmaksi,
niin että ylin osa vilkkaalle mielikuvitukselle saattoi näyttää
pitkältä ihmisen päältä ja keskiosa ihmisvartalolta. Kierettiin
päästyämme olimme päättäneet ottaa asiasta selvän, ja nyt siis
kaupungin katseltuamme lähdimme hautausmaata hakemaan. Se löytyi
heti kaupungin länsipuolelta, koskeen loivasti viettävältä törmältä.
Varsinainen "kirkkomaa" niinkuin meillä se ei sentään ollut, sillä
sitä ei erottanut mikään raja muusta kankaasta, ei aita, ei oja. Ei
siinä edes kasvanut puita, joista muualla Karjalassa heti kalmiston
tuntee; yläpuolella valtatietä, s.o. karjapolkua, vain näkyi törmän
laidassa joukko patsaita ja "ristejä", josta arvasi millä paikalla
oli. Friisin mukaan lappalaisten kaikki hautauspaikat ovat näin
huolettomasti hoidetulta, ja koska Kieretti on jotensakin lähellä
lappalaisten asuinsijoja, oli tämä hautausmaa arvatenkin Lapin mallin
mukainen. Tässä nyt hautoja ja hautapatsaita tähystelimme. Haudat
olivat ympärinsä lasketut pienillä kivillä, ja niiden keskellä oli
puuarkut samanlaiset kuin Paanajärveltä mainitut. Mitä patsaisiin
tulee, niin heti havaitsimmekin, että melkein kaikki olivat jotenkin
sentapaisia kuin Goebel oli meille näyttänyt. Ainoastaan joku ani
harva venäjänmallinen risti näkyi siellä. Useimpain patsasten otsaan
oli kuitenkin lyöty korttelinpituinen tai lyhyempi vaskilevy, jossa
näkyi pyhän neitsyen ja vapahtajan kuva.

Eikö tämä seikka voisi muinaistutkimukselle tarjota jotakin
utelemista? Koko paluumatkalla rajalle asti olivat hautapatsaat
kaikkialla tämmöisiä, sillä erotuksella, että sisämaassa alkoivat
käydä yhä yksinkertaisemmiksi, kunnes Kivijärvellä Kiannan rajalla
olivat paljaita seipäitä, joitten ympärille oli sidottu liina. Ja
tuo kivien laskenta piiriin haudan ympäri, eikö se muistuta n.s.
"jatulien tarhoista"?

Saattomiestemme oli määrä hyvin aikaisin aamulla tulla meitä
herättämään, mutta itse havahduimme jo varemmin paimentorvien
oudoista äänistä. Kun aloimme olla matkaan valmiit, tulivat
kumppalitkin kapineitamme noutamaan, ja ilman mainittavaa
kiirettä sitten siirryttiin rantaan, jossa pari aittaa muistutti
meriliikkeestä ja jossa kolmas saattaja, Iivana, mies, jolla oli
pikimusta paksu parta ja joka oli puettu yhtä halvasti kuin Maksima,
istui odottamassa. Matka kävi ensin itää kohti lahdelman suuhun
joku virsta pari, sitten saman verran pitkin jyrkästi pohjaan
tai luoteeseen päin kääntyvää salmea, jonka jälkeen ruvettiin
purjein kulkemaan sitä länteen tunkevaa, lähes 3 penik. pitkää
ja puolta penik. leveää merenlahtea, jota Inbergin kartassa
nimitetään _Uittolahdeksi_, vaikk'eivät saattajamme tätä nimeä
tunteneet. Vastamainitun salmen keskikohdalla päättyi Kieretin
manner korkeaan jyrkkään kallioseinään, _Lehmivaaran_ niemeen,
jonka nimen se on saanut siitä, että lehmä karhun ajamana kerran
oli siitä hypännyt alas salmeen. Tuon pitkän lahden rannikot ovat
aivan viljelemättömiä ja autioita. Pari mökkiä ainoastaan näkyi
muutamassa kohti pohjoisrannalla, missä muistaakseni Kotajärvestä
juokseva Puulonginjoki laskee vetensä "gubaan" (lahteen), mutta
niissäkään ei ollut asujamia. Kyllä täällä taas sai tuntea olevansa
yksin luonnon helmassa. Etelärannalla käytiin maissa "Ambarskoin"
eli _Aittaniemellä_, noin penikulman päässä Kieretistä, katsomassa
sikäläistä suolakeittimöä. Se oli hyvin mutkaton laitos. Suuremmassa
huoneessa oli eräässä nurkassa rautalevystä taottu suunnaton
laatikontapainen, jonka tasainen pohja oli kolmea syltä neliskulmassa
ja laidat kahta korttelia korkeat; sen alla oli tulisijat ja
yläpuolella kuurna eli ränni, joka seinän läpi kulki viereiseen
pienempään huoneeseen ja jonka kautta tuohon eriskummaiseen kattilaan
laskettiin merestä pumputtua vettä. Yhdessä vuorokaudessa sanoivat
saattajamme näin voitavan "keittää" 40-50 puutaa suoloja. Hintansa
puolesta nämä suolat ovat olleet noin 1/5 halvemmat muita suoloja;
mutta suolojen keitto merivedestä on viime aikoina ollut kielletty.
Kieretissä oli nykyään suolain hinta 1 rupla 20 kop. puuta, siis
meidän rahassa noin 25 markkaa tynnyri. Aittaniemeltä soluttiin
hiljakseen eteenpäin tuota sangen kaunista lahtea, jonka vihannat,
havu- ja lehtipuita kasvavat rannat, väliin loivana ruohokenttänä,
väliin jyrkkänä kallioseinänä vedestä nousten, olivat ihanat katsella
Vienanmeren aavain, myrskyn pieksämäin ulappojen perästä, kun lisäksi
sattui niin somasti, että tänään ensi kerta usean päivän takaa
ilma muuttui kesäiseksi ja taivas kirkkaaksi. Parin "merisvierin"
eli hylkeen näimme kohottelevan päätään vedenpinnalle, useissa
paikoin uiskenteli vesilintujen poikueita, muutamalla saarella
(Hailisaarella?) astuskeli porovasikka; ne olivat ainoat elonmerkit
matkallamme. Klo 3-4 iltapäivällä lähenimme lahden pohjaa parhaan
nousuveden aikana, eikä meidän siis tarvinnut ulompana nousta
liejuisille rannoille, vaan Vienanmeren viimeiset laineet kantoivat
veneemme hyvää vauhtia perille asti, jossa ranta oli korkea ja kuiva.

Inbergin kartan mukaan tästä olisi pitänyt olla noin penikulma
Uuteenkylään ja suoraan etelää kohti. Niin ei kuitenkaan matka
käynyt. Kun oli tässä maisteltu myötätuotuja eväitä sekä muka
levähdetty, astuttiin noin puoli penikulmaa entistä suuntaa, s.o.
länttä kohti. Silloin tultiin Kieretinjoelle, jota veneessä noustiin
yhä länteen päin penikulman verta (koska matkalla viivyttiin 3-4
tuntia). Uusikylä on siis merenlahdesta noin 1 1/2 penik. _länteen_
päin. Sen asema kylänjärven itärannalla on muuten kartalla oikein
merkitty.

Kieretinjoki, vaikka pienenlainen, oli erinomaisen kalaisa.
Suvantopaikoissa -- siinä on ainakin kaksi pahempaa koskea: Krivoi
(eli väärä) ja Kuiva koski -- heitimme aina huviksemme ulos uistimen
eikä tarvinnut muuta kuin lappaa veneeseen minkä kerkesi haukia
ja suuria ahvenia. Moni niistä oli kiinni vatsasta tai leuan
ulkopuolelta. Perille tullessamme täyttyi suuri "kesseli" eli kontti
ahvenista täpötäyteen, ja sitäpaitsi oli tusinamäärä pienempiä ja
kolme noin 12-15 naulan painoista haukea, joista illalliseksi
keitimme yhden. Saattajat sanoivatkin, että "tällä joella Uusikylä
elää". He olivat kuitenkin hiukan kummissaan tuosta saaliista, jonka
vertaista he huonoilla koukuillansa eivät aina liene saaneet, ja
persoilivat suuresti kumppalini uistinta, mutta kun se valitettavasti
oli ainoa Renforsin tekoinen, joka oli otettu mukaan, ei hän voinut
sitä heille antaa.[16]

Jokea tulee lopputaipaleella mutka kylään, ja siksi 3-4 virstan
päässä kylästä päätettiin, että joku mies jalkaisin lähtisi sinne
suoraan majapaikkaa ja illallista valmistamaan. Kirilä, joka koko
ajan oli käyttäytynyt ikäänkuin toisten isäntänä, oli kyllä valmis
tähän, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi toisen kumppaliksi,
"koska saattaisi kontio tiellä tulla vastaan". Ladatulla pyssyllä
ja kirveellä varustettuna sekä itse ollen roteva mies hänen ei
mielestämme olisi tarvinnut tämmöistä ehtoa asettaa, mutta kumppali
B. oli kuitenkin revolvereineen heti halukas lähtemään mukaan. Karhua
he eivät tavanneet, mutta ilman aikojaan ei Kirilä ollut pelkoa
osoittanut, sillä vähää ennen kuin he kylään tulivat, oli karhu aivan
kylän pohjoislaiteella heidän tiensä ja järven välissä hätyyttänyt
lehmikarjaa, ja kumma oli, ettei se tullut heitä vastaan.

Majapaikkamme Uudessakylässä oli Kirilän talo, jota toiset
saattajamme kehuivat kylän varakkaimmaksi. Talorakennukseen
kuului pienoinen pirtti, jossa oli rikkinäiset ikkunat, sekä
porstua ja navetta, taisipa syrjempänä olla pieni aittakin. Meidän
puolella ei tämmöinen talo voisi antaa aihetta mihinkään puheeseen
varallisuudesta, mutta kaikki on suhteellista maailmassa. Pirtissä
oli lämmitetty uunia, joka otti neljännen osan koko huoneesta,
ja voipi siis arvata, että lämmin, hohti tulijaa vastaan.
Vilustuneesta matkustajasta se kuitenkin tuntui hyvin suloiselta
ensin, kunnes ruvettiin teetä juomaan, mutta sitten täytyi jokaisen
kupin jälkeen vähennellä vaatteita, niin että syödessä jo olimme
kelteisillämme. Makuusijaksi saimme osan pirtin lattiaa -- sänkyä
talossa ei arvatenkaan ollut koskaan nähty; toisella puolen nukkui
jo tullessamme moniaita lapsia ja talon vanha muori. Isäntä ja
emäntä pakenivat yöksi johonkin ulos. Vankan aterian jälkeen alkoi
lämmin tuntua todella rasittavalta, niin että yhäti täytyi nousta
makuulta vähentämään vaatteita, kunnes viimein oli yllä aivan
paratiisillinen puku. Sittenkin sain vielä kauan taistella kuumuutta
ja ikkunanraoista sisäänpyrkiviä sääskiä vastaan, ennenkuin viimein
pääsin uneen.

Pari, korkeintaan kolme tuntia nukuttuani heräsin siitä hälinästä,
minkä liikkeelle noussut talonväki pirtissä sai aikaan. Kello oli
silloin vähän yli 5:n. Pää ei tuntunut juuri keveältä, ja kun
kumppali, joka myöskin näytti jotenkin levähtämättömältä, esitti,
että mentäisiin uimaan, suostuin siihen kernaasti. Kylmä vesi
virkisti melkolailla voimia, niin että toisina miehinä palattiin
tupaan.

Uuteenkylään kuuluu yhteensä 10 rinnakkain, mutta ei aivan toisiinsa
kiinni rakennettua taloa -- taikka paremmin sanoen mökkiä, sillä
semmoisia ne oikeastaan olivat. Mökkien alapuolella järven rantaan
oli niittymaata, yläpuolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein
omaisuus oli lehmät, joita kesän alussa oli yhteensä koko kylällä
ollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden, niin että
se täytyi lopettaa, ja repinyt toisen hyvin pahasti, joten siis
kylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku, joka Kieretissä teki
kolmattakymmentä, oli täällä talvella ollut neljä, mutta niistä
karhu taas oli yhden kaatanut, niin että niitä siis oli kolme.
Kolmetoista lehmää, kolme hevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku
vähä kalanpyydyksiä -- kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?

Köyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläiset kuitenkaan
valittaneet, ja kerjääminen näytti täällä olevan yhtä tuntematonta
kuin muuallakin Karjalassa. Ainoa valituksen aihe, haikea kyllä, oli
kontio ja sen tuhotyöt, johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta
näkyy, kyllä olikin syytä. Jo aamulla heti Kieretistä lähtiessä
saattajat meiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään karhun
"pelottimia". Mitä he näillä tarkoittivat, olisi ollut hyvin hauska
saada kuulla, mutta pahaksi onneksi ei kumppalini malttanut olla
vaiti, vaan vastasi, että mitä muita semmoisia voisi olla kuin
hyviä pyssyjä, kirveitä ja keihäitä. Että heillä oli jonkunlaiset
taikatemput mielessä, saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain
heidät selittämään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan
tehnyt, kunnes sisämaasta tuli paimen, joka luvuilla (muistaakseni)
ynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanut pois.
Kumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinen kysymys on,
saattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli luultavasti koko
kylässä ainoastaan se vanha piilukkoinen rämä, joka meillä oli
matkalla muassa ja josta karhun vastaan tullessa ehkä olisi ollut
enemmän haittaa kuin apua.[17]

Taikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisi voinut korjata
runsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut. Uskonnollinen ja
maallinen valistus näyttivät kilpailevan siitä, kumpaa vähemmän oli.
Tuomitkoon lukija itse. Matkalla kysyy muun muassa yksi saattajista:
"Onko niissä teidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus
tulevassa elämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?"
Kysymyksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni puhuiko hän
leikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt. Vastaukseksi kysyin:
mitäs teidän kirjoissa siitä sanotaan? "Kova kuuluu niissä rangaistus
olevan määrätty", oli vastaus. -- Taipaleella Uudestakylästä
eteenpäin lähti kerran saattajamme Iivanan puhe taas taikauskoiselle
uralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiata oikaisemaan,
ennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten ei Iivana enää tahtonut
ajatustaan selittää.

Uimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaa eteenpäin
jatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekin tietä oli tarjona:
Tyrhyyn, johon tuli runsas penikulma, enimmäkseen soista jalkamatkaa,
sekä Suurijärveen, johon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli
2 penik., veneellä vähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo
laajemmin ruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä.
Saattomieheksi tuli Iivana, otettuaan kirveen ja 7-vuotiaan poikansa
mukaan turvaksi karhua vastaan.

Uudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapasimme kaksi nuorta
miestä Vuonnisen kylästä Kiannan rajalta, jotka olivat tulleet
simpukoita Kieretinjoesta pyytämään. Pyynti olikin onnistunut
hyvin, kuulin seuraavana talvena Oulussa heiltä, kun täällä kävivät
metsälinnun kaupalla.

Taipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimme keskiviikkona
23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia. Ensin soudettiin
Uudenkylänjärven eteläpään poikki, astuttiin sitten virstan verran
kangasmaata, tultiin joelle ja kuljettiin sitä virsta pari -- jos en
muista väärin, myötävirtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva
-- vedettiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli ja kuljettiin
_Hirvasjärven_ poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matka kyllä
oli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virstan pituinen
taival yhtämittaista rämettä ja suota. Polkua tuskin yhdessäkään
kohti saattoi erottaa, ja onnen kauppa oli, jos porrasten palasia
joskus löysi. Siinä sai ponnistaa voimiaan, eikä matka kovin isosti
edistynyt. Ainoa toivoni, että tarpeellisen matkan päästä saataisiin
nähdä metsänkuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimein
päästiin _Neitijärven_ rantaan, jonka tuolta puolen muuan talo näkyi,
oltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei, niinkuin vähän olimme
toivoneet, järven rannalla ollut venettä, ja vaikka "ve-net-tä"
huudettiin minkä jaksettiin, vieläpä revolveri laukaistiin pari
kertaa, ei vain kylästä alkanut venettä näkyä tulevaksi. Tässä nyt
kyllä olisi saattanut asettua levähtämään ja odottelemaan vähäksi
aikaa, mutta oli yksi seikka, joka ei sitä sallinut: _mäkäräiset_.
Lammen eli järven ranta oli tällä kohdalla alava ja viidakkoa
kasvava, ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku
itikoita aivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä
sai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin kerkesi, jos
mieli vähänkään rauhassa saada olla. Iivanalla oli hyvänmakuisia
voileipiä muassa, mutta hädin tuskin sain yhden syödyksi, ja monta
vihollista seurasi myötä; kun vedin kelloni, en voinut muuten painaa
kuorta kiinni kuin että pari mäkärää jäi väliin, jotka yhä vielä ovat
muistona siinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis painamaan
järven etelärantaa pitkin -- Neitijärvi tekee näet länsipäässään
pienen lahden etelää kohti, ja kylä on sen lahden tuolla puolen.
Kun ei kylässä ketään liene kotona, arvelimme, niin tehdään lautta,
jolla mennään lahden poikki, ja kun viimein nousimme kankaan harjulle
lahden itärannalla, tapasimmekin valmiita lautan aineita, nim.
pitkänään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten "leipäpuita",
niinkuin Iivana sanoi. Mutta samassa vene toiselta puolen laski meitä
rannasta noutamaan, joten lautan rakennus ei tullut kysymykseen,
ja niin päästiin välehen veden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut
kylään, mutta ennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimme
jo siirtyneet pois, selitti noutajamme.

_Tyrhy_ ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaista kolme taloa
(lue mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oli yhteensä 9, hevosia 1;
talojen ympärillä oli hiukan peltoa. Varallisuutensa puolesta se siis
saattoi vetää Uudellekylälle vertoja.

Tyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, penikulman, niinkuin
jo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitä voidaan kulkea ja kuljetaan
suoraan Kieretin kauppalaan, johon tulee ihan sama matka kuin
Uudestakylästä eli 4 penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat
tasakylkisen kolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyrhyn
asemasta.

Se mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivoton paikka, --
köyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa. Syönnistämme
varmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkä olisi ollut vähempi, ja
muutaman palan haukattuamme täytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset
toiset kaksi taloa kylässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet,
mutta arvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten, niinkuin
jo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkialla Karjalassa pisti
silmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa teki huomattavan poikkeuksen.
Ainoastaan yhdessä toisessa paikassa, Lohilahden kylässä, tulimme
myöskin taloon, joka puhtautensa puolesta antoi syytä muistutukseen.

Tyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikalle rakennettu. Etelään
päin tulee Kierettijärven pohjoisin osa _Särkijärvi_ salminensa,
saarinensa, pohjaan tai koilliseen päin Neitijärvi, ja korkeahko
kannas molempain välissä on kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman
sylen levyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvi
näytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoastaan
joskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen, jonka rannalta
katselijalle aukenee sellainen neitseellistä viattomuutta muistuttava
rauhallisuuden kuva kuin minulle nyt Neitijärven länsipäästä.
Kirveen koskemattomina männyt ja petäjät uljaasti kohottivat
hoikkia vartaloitaan taivasta kohti, ja koivut kuvastelivat ihanaa
lehtipukuansa järven kirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikä liike
häirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinen lepo vallitsi
kaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatus ikäänkuin sammuu, huolet
haihtuvat, mieli vaipuu unelmiin, elämän levoton riento unehtuu
hetkeksi pois, ja sielu täyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.

Tyrhystä oli venematkaa _Pinkaan_ 20 virstaa. Suurenlainen vene
otettiin ja siihen valmistettiin mukava sija, että voisimme
levähtää, koska tuntui hiukan väsyttävän. Alkutaipaleella hetken
aikaa nukuimmekin. Matka kävi ensin etelää kohti puolen penikulman
pituisen Särkijärven poikki, joka ainoastaan kaitaisen salmen kautta
on yhteydessä Kierettijärven kanssa. Särkijärven luoteisesta kulmasta
(ei koillisesta, niinkuin I:n kartta osoittaa) lähtee Kierettijoki
juoksemaan, yhtyen pian Neitijärvestä länteen juoksevaan ojaan.
Varsinaista Kierettijärveä kuljettiin sitten lounaista suuntaa
runsas penikulma _Virtasalmeen_, johon Tyrhystä luetaan 16 virstaa.
Virtasalmesta tuli länttä kohti _Alasenjärven_ poikki 4 virstaa
Pinkaan, järven länsipäähän. (Niin tästä kuin myöskin siitä, että
Pinkasta tulee Lohilahteen 2 penik., voipi huomata, kuinka väärälle
paikalle Pinkakin on I:n kartalla merkitty.)

Kulku Kieretin poikki säilyy mieluisena muistissani. Ilma oli niin
tyyni, ettei järven sileällä pinnalla näkynyt vähintäkään värettä, ja
pilvettömältä taivaalta aurinko lähetti lämmittäviä säteitään alas
maahan. Kieretissä ei ole sanottavia selkiä: siinä luetaan saaria
yhtä monta kuin päivää vuodessa, vieläpä kolme päälle, siis yhteensä
368, ja matkamme kulki sentähden ihastuttavalla tavalla lukemattomain
lehtirantaisten saarten sivutse ja välitse. Vaikka Kieretti on monta
vertaa Neitijärveä isompi -- kolmea penik. pitkä ja toista leveä --
vallitsi täälläkin sama hiljaisuus ja yksinäisyys: ihmisen jälkeä ei
missään näkynyt, ja jos veneessä oltiin vaiti, oli airojen tasainen
loiske ja veden kohahtelu keulassa, kun vene sujahti eteenpäin,
ainoa ääni joka kuului. Hyvä tilaisuus siis taasen vaipua samaan
haaveksivaan mielentilaan, minkä Neitijärven katseleminen juuri ikään
oli synnyttänyt; eipä tarvinnut pelätä häiritsemistä! Tämä tila
epäilemättä aluksi syntyi luonnon ihailemisesta sekä ruumiillisesta
hyvinvoinnista, mutta kuta edemmäksi kuljettiin, sitä selvemmäksi
alkoi ajatukselleni käydä, että tässä myöskin oli kolmas syy
vaikuttamassa. Se näky, minkä Kieretti tarjosi varsinkin muutamalta
saarelta, johon matkalla noustiin, ei ollut ainoastaan kaunis, vaan
samalla niin kerrassaan tuttu: tuo saarekas järvenpinta -- satoja
samanlaisia matkamies näkee Savossa ja meidänpuolisessa Karjalassa.
"Jopa päästiin kotimaahan", rupesi ääni kuiskuttelemaan sydämessäni.
"Kotimaahanko", vastasi toinen ääni, "ei suinkaan". Mutta kotimaalta
tämä ainakin tuntui: kaikki, mihin silmät sattuivat, oli aivan kuin
kotona, eivätkä korviakaan enää vaivanneet nuo oudot, käsittämättömät
äänet, joita edellisinä viikkoina olimme saaneet kuulla; selvä
suomenkieli niitä hyväili. Tosiaan, miksi ei tämä olisi kotimaata?
Jos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sanotaan, kasvaisi
umpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella, ettei koko väli
Pohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtä samaa Suomen maata ja kansaa?
Ja sanomattoman suloinen tunne levisi mieleeni siitä ajatuksesta,
että taas oltiin kotimaassa -- tosin ainoastaan muutamassa sen
syrjäisessä, unohtuneessa kolkassa, mutta mitä se merkitsi? Saman
armaan isänmaan alaahan sekin oikeastaan oli.

Sama kotimaisuuden tunne pysyi elävänä koko paluumatkallamme. Sillä
pohjoisin Karjala on täynnä isompia ja pienempiä järviä ja lampia,
niin että myötäänsä luulisi "suloisassa Savossa" vaeltavansa.

Yksi Kieretin selistä on nimeltä _Hopioselkä_, ja sen syrjällä on
_Hopiosaari_, jotka runolliset nimet ovat saaneet alkunsa siitä, että
lappi "ammoin" oli sanottuun saareen kätkenyt aarteen. Aarre olisi
tarun mukaan kyllä saatavissa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
tahtoja "loisi kirveen salmen poikki" (joka erottaa saaren toisesta
saaresta tai mantereesta), tahi "puhuisi metson kuvun sen poikki"
tai tekisi jonkun kolmannen tempun, jota en muista, mutta joka oli
yhtä mahdoton kuin edelliset -- salmi oli näet ainakin puolta virstaa
leveä. -- Lapinhautoja kertoivat saattajamme olevan Tyrhyn kylän
tienoilla.

Se talo, johon meidät Pinkan (ei Pingan) kylässä vietiin, oli
ensimmäinen kylässä ja toisista taloista vähän erillään sekä sen
puolesta mieluinen katsella, että se oli rakennettu meidän puolen
malliin: asuinrakennus toiselle, ulkohuoneet toiselle puolelle
pihaa. Talon nimi oli _Dmiitrola_ eli Dmiitroila. Siinä isännöi
nuorenlainen mies, Ondrei Dmiitroinpoika Jemeljanov, joka viraltaan
oli starshina eli kunnan esimies; mutta talossa asui myöskin hänen
isänsä ja äitinsä, molemmat hyvissä voimissa, vaikk'eivät isännyyttä
pitäneet. Kaksi isännän veljeä oli kaupoilla meidän maassa, ja heidän
tahtonsa mukaan talo oli rakennettu erilleen kylästä ja meidän
malliin, sittenkuin entinen talo kylän sisässä joku vuosi sitten oli
palanut. Dmiitrola oli varakas talo, jonka todisteeksi maininnen,
että siinä elätettiin 9 lehmää; huoneet olivat suuret ja siistit.
Talonväki kilpaili keskenään hiljaisen kohteliaisuuden osoituksissa
meitä kohtaan. Ondrei itse meitä kylvetti saunassa, ja illallinen
oli verrattain ylellisesti valmistettu. Hyvillä mielin jäimme taloon
yöksi.

Paitsi meitä oli talossa muitakin yövieraita, nimittäin kyläkunnan
kirjuri eli "piissari" ja hänen vaimonsa, joitten kanssa meillä oli
kunnia maata samassa huoneessa. Vaimo oli Karjalasta, mutta mies oli
ryssä, niinkuin suurin osa piissareita on, koska kirjoitustaito,
varsinkin venäjän kirjoituksen, lienee hyvin harvinainen Karjalassa.
Mikä merkitys näillä kirjureilla kuntain hallinnossa on, tokko muu
kuin ainoastaan päätettyjen asiain paperillepano, en tiedä sanoa,
mutta kovin kummalta ei kuuluisi, jos he kokisivat itselleen anastaa
laajemmankin vallan, he kun luultavasti aivan yksin selittävät kaikki
kirjat ja kirjoitukset. Että piissari on starshinan ei herra, vaan
käskyläinen, sen kuitenkin isäntämme näytti täydellisesti ymmärtävän,
kun asiasta tuli puhe.

Kunnanhallitus (miero, mir) on muuten Venäjällä hyvin edistyneellä
kannalla. Kaikki verot esim. kunta itse kantaa ja jättää laajemman
alueen rahastoon (Karjalassa Kemiin).

M. Wallacen mukaan kunnanhallitus niin ikään esim. jakelee kyläkunnan
maat asukkaiden kesken sekä ratkaisee sen johdosta syntyneet
riidat. Muitakin riita-asioita se käsittelee ja voipi määrätä
vissin summan sakkoja. Suuremmissa Karjalan kylissä, niinkuin
Jyskyjärvella, Uhtualla, Paanajärvellä j.n.e., oli kunnanhallituksen
istuntoja varten erityinen rakennus, jonka seinällä oli kirjoitus:
"volostnoje pravlenie" (piirikunnan hallitus) ja jossa myöskin oli
ristikkoikkunainen vankihuone.

Pinkasta luetaan Kemiin 162 virstaa, jota väliä postimies kulkee;
Kemistä Ponkaman ja Umangoserskajan kylien kautta Pilsijärveen
106 v., Pilsijärvestä Enkijärven poikki Sarviniemen kylään,
siitä Vitsakylään muutamassa suuressa Kierettijärven saaressa ja
Vitsakylästä Pinkaan yhteensä 56 virstaa. Inbergin kartasta päättäen
pitäisi Pinkan ja Kemin välin tehdä lähes 20 penik.

_Suurijärven_ kylä tulee Pinkasta luodetta kohti 15 virstan päähän.

Majapaikastamme, kun torstaina 24 p. heinäk. vankan eineen jälkeen
varustausimme taipaleelle, vaati isäntä yhteensä 30 kop. Me olimme
silloin syöneet kaksi hyvää ateriaa lämpimine ruokineen sekä kahteen
toviin juoneet teetä; maksu siis, meidän rahassa 75 penniä, ei ollut
ylellinen. Minä kohotin summan 40 kopeekkaan, mutta isäntä empi
ottamasta; silloin arveli vanha taatto, joka oli läsnä: "Ka ota,
kun tarjotaan." Isäntä muuten persoili sitä puukkoa, jonka Oulussa
olin matkaa varten ostanut, ja kun häneltä sain venäjäntekoisen
linkkuveitsen, syntyi heti vaihtokauppa.

Matkamme Pinkasta kulki ensin jonkun virstaa Pinkajärven poikki
ja Pinkan kylän sivu, sitten saatiin astua 15 virstaa kangasta,
jonka jälkeen tultiin noin virstan pituisen _Lohijärven_ itäpäähän;
veneellä kuljettua sen länsipuoleen laskettiin etelärannalla maihin.
Matkan suunta oli tähän saakka ollut länsi, mutta tässä tehtiin
jyrkkä käännös etelää kohti, noustiin järven eteläsyrjää rajoittavan
korkean vuoriselänteen harjalle, johon _Riihivaaran_ 10-taloinen
kylä on rakennettu, ja jatkettiin sitten matkaa noin 3-4 virstaa
_Lohilahden_ kylään. Tavaroittemme kantajana oli taipaleella
majatalomme vanha isäntä, ukko Dmiitri, joka, ollen pitkä vankka
mies, siihen virkaan hyvin pystyi, vaikka jo oli 62 tai 63 vuoden
ikäinen. Neljäskin kumppali meillä oli, nimittäin eräs nuori, Venäjän
sotaväessä asevelvollisena palvellut "soldatto" eli sotamies, joka
kivulloisuuden tähden oli laskettu kotiin, vaikka oli vasta 5 vuotta
ollut palveluksessa. Häneltä m.m. saimme sen valaisevan tiedon, että
karjalaiset rekryytit sotaväkeen tultuaan _rangaistuksen uhalla ovat
kielletyt suomea puhumasta_! Tuolta Riihivaaralta aukeni yhtä laaja
kuin ihana näköala eteemme: vasemmalla loppumaton jakso vihreitä
laaksoja ja korkeita vuoria, oikealla _Tuoppajärven_ sininen ulappa,
jonka tällä kohtaa paria penikulmaa leveän selän takaa toiset vaarat
siintivät. Melkein suoraan edessämme oli _Lohivaara_ järven rannalla;
toisia vaaroja oli _Vasamo-_ ja _Vannavaarat_ y.m. Tämä näköala ei
olisi maalarin siveltimelle liian halpa.

Lohilahden kylä on Lohivaaran pohjoispuolitse Tuoppajärvestä itään
tunkeutuvan lahdelman päässä. Inbergin kartalla tätä kylää nimitetään
Lohivaaran kyläksi, mutta Lohivaaraksi me kuulimme sanottavan
ainoastaan tuota lahden suusta kohoavaa korkeaa vuorta. Riihivaaran
paikalla taas on kartalla nimi Lohila, ja siitä on merkitty kolmatta
penikulmaa pitkä lahti kulkevaksi Tuoppajärveen, jota lahtea ei
kuitenkaan ole olemassa Lohijärveä Riihivaaran pohjoispuolella ei
kartalle ollenkaan ole merkitty.

Kun astelimme Lohilahden köyhän kylän läpi rannimmaiseen majataloon,
tuli muutamasta mökistä vanhanlainen naishenkilö meitä kohti, syleili
sotamiestä s.o. laski vasemman käsivartensa hänen selkänsä taa ja
oikean hänen vasemmalle hartiallensa, niinkuin "hihhulit" meillä
tekevät, koetti änkyttää jonkun sanan ja hyrähti ikäänkuin valitellen
itkuun. Sotamies lausui hänelle muutamia lohdutussanoja, nosti meille
lakkia, sanoen "hyvästi, herrat", sekä seurasi vaimoa mökkiin. Tämä
oli näet hänen kotinsa ja vaimo hänen äitinsä. Jonkunlainen koti,
johon tulla, tuokin iänikuinen pöksä! Ja semmoisestakin raskitaan
vuosikausiksi viedä ehkä ainoa työhön kykenevä mies turhanpäiväistä
kunniaa maailman mahtaville hankkimaan!

Lohilahdessa oli 11 taloa, s.o. mökkiä. Se johon saattaja meidät vei,
ei ollut siisti, ja lisäksi se oli niin köyhä, että päivälliseksi
emme saaneet kuin leipää ja maitoa; voita oli emäntä lähettänyt
kylältä noutamaan, mutta kun emme siitä tienneet, olimme jo
syöneet, kun se saapui. Ei tehnyt mieli tässä kauan viipyä, ja siis
laittausimme niin pian kuin mahdollista taipaleelle Kiestinkiin,
johon kolme vaimonpuolta lähti pitkin Tuoppajärveä meitä saattamaan.

_Tuoppajärvi_ on pohjois-Karjalan isoin vesi; sitä sanottiin 9
penik. pitkäksi ja paikoittain neljättä leveäksi. Pääsuunta on
luoteesta kaakkoon, niinkuin kartallakin on merkitty. Keskellä järveä
on penikulmaa pitkä suuri saari, jolla tietääkseni ei ole muuta
nimeä kuin Tuoppajärven _Saari_. Tähän saareen pakenivat Venäjän
"uskonpuhdistuksen" aikana Solovetsin luostarista ne munkit, jotka
eivät voineet mukautua uusiin uskonnontemppuihin, ja perustivat
tänne uuden monasterin, jonka olemassaolosta ei hallituksen sanota
sataan vuoteen tietäneen mitään. Se menestyi sangen hyvin päättäen
siitä, että siinä kuuluu kansan kertomusten mukaan asuneen aina
300 henkeen, joka on näillä seuduin suuri väestö yhdelle paikalle,
sillä nykyisissä kylissä järven rannalla ei liene ainoassakaan
edes 200 henkeä. Tästä luostarista, jota varsinainen "oklada" eli
hirsiaitaus ympäröi, sittemmin, niinkuin ainakin, syntyi haaraosasto
eli "skiitta" vastapäiselle länsirannalle, ei kuitenkaan mies-, vaan
naispuolinen. Skiitta on yhä vielä olemassa, mutta itse monasteri
hävitettiin hallituksen käskystä perinpohjin 1800-luvun puolivälissä:
rakennukset poltettiin ja asukkaat vietiin kukin kotiseudullensa,
niin että koko saarella nyt asuu ainoastaan "oikeauskoinen" pappi ja
lukkari.

Tuoppajärven rannoilla on yhteensä kymmenen kylää. Inbergin kartalla
ne kaikki näkyvät, mutta niiden keskinäiset etäisyydet eivät liene
kartalla oikein osoitetut, koska ne ilmoitukset matkoista kylien
välillä, jotka kahdelta eri isännältämme aivan yhtäpitävästi sain,
eivät käy yksiin kartan määräin kanssa. Näiden ilmoitusten mukaan
tuli Tuoppajärven pohjoisimmasta kylästä _Kiestingistä_ Lohilahteen
15 virstaa, Lohilahdesta _Lampahaiseen_ 4, siitä _Njilmalahteen_ 15,
Njilmalahdesta _Kuorilahteen_ 20 ja siitä _Suolapohjaan_, järven
eteläpäähän, myöskin 20 virstaa; nämä kylät ovat itärannalla;
länsirannalla on ensin _Kiisjoki_ (Friesin _Gisok_!), johon
Kuorilahdesta tulee 20 virstaa, (siis Suolapohjasta 40), _Skiitta_
10 virstan päässä Kiisjoesta, _Valasjoki_ 15 virstaa Skiitasta;
Valasjoesta tulee _Kokkosalmelle_ pohjoisrannalla 20 ja siitä
Kiestinkiin myöskin 20 virstaa. Jos vertaa näitä määriä karttaan,
huomaa kohta, että sen ja niiden välillä on suuri erotus.

Matkani määristä puhuttaessa mainittakoon tässä samalla ne
ilmoitukset, jotka Kiestingissä isännältämme sain pohjanpuoleisista
taipaleista. Kiestingistä niiden mukaan tulee _Jelettijärven_ rantaan
2 penik. (kartalla tuskin puolta!), samannimiseen kylään 3 penik.,
_Ahvenlahteen_ 22 virstaa, Ahvenlahdesta _Heinijärveen_ 10 virstaa,
Jelettijärvestä Heinijärveen 8 tai 10 virstaa ja _Särkiniemeen_ 12
virstaa. Tiiksijärvi, jonka itärannalla Särkiniemi on, on 2 penik.
pitkä.

Kiestingin kirkonkylässä on 30 taloa. Me olimme majaa erään kauppiaan
Sergein luona, joka tuntui olevan varakas mies. Makuupaikkana oli
kuitenkin täälläkin vain pirtin lattia, sillä vierashuoneessa
säilytettiin kaikenlaista varsinkin nahkatavaraa, josta lähti väkevä
haju, niin että pidimme pirtin lattiaa parempana.

Kiestinki tulisi olemaan Kuusamosta Kierettiin aiotun _maantien_
puolivälissä. Iltasella isännän kanssa puhellessa tuli myöskin
kysymys tästä maantiestä, jonka toimeensaanti on kuusamolaisten
hartaimpia toivomuksia. Koko hommasta isäntämme kuitenkaan, kumma
kyllä, ei tiennyt mitään. Kieretissä siitä kyllä tiedettiin. Minun
oli siellä pitänyt ostaa uudet kalossit, ja kun myömämies oli
itse pohatta Feodor, käytin tilaisuutta kysyäkseni häneltä, tokko
siellä oli ollut puhetta Kuusamon maantiestä. Kyllä, stanovoille
oli Vienasta tullut asiaa koskevat paperit, ja hän oli sen johdosta
jo keväällä kysellyt kierettiläisten ajatusta, johon oli vastattu,
selitti valkoparta ukko, että semmoinen tie olisi erinomaisen
hyödyllinen. Uudenkylän Kirilää oli stanovoi myöskin puhutellut
ja kysellyt maitten laatua Kieretistä ylöspäin, johon Kirilä oli
tietänyt ilmoittaa, että ne enimmäkseen olivat tasaisia ja kuivia
kankaita. Kirilällä ja hänen kumppaleillansa oli muuten erittäin
epäselvä ja pelokas käsitys koko hommasta, ja moneen toviin
meidän täytyi oikein selittämällä heille selittää, mitä kaikkea
hyvää tämmöisestä kulkuväylästä sekä koko maakunnalle että heille
itsellensäkin olisi.

Tässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhe ne nimet,
joilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarjalaiset _tuulia_
nimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat: pohja, puoli-öinen
(itäpohja eli koillinen), mennen (itä), obedniekka eli murkinatuuli
(kaakko), suvi (etelä), otuksinen (lounas), luotehinen (länsi)
ja pobereshniekka eli makuutuuli (luode). Huomattava on, että
luotehinen siellä siis on meidän länsi. -- _Viikonpäivät_ ovat
pohjoiskarjalassa: pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko,
ven. sredá), neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on
siis suomen- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meillä kaikki
nimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinmukaisia. Keskiviikkoa
Karjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi, jossa sanassa keski on
suomea, niinkuin meilläkin, mutta neteli (viikko) on lainattu venäjän
sanasta nedjelj, samoin kuin meidän viikko on lainattu ruotsalaisesta
sanasta vecka, vicka.

Perjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taas Tuoppajärven
selkiä halkomaan. Matkan määränä oli aluksi _Sohjenanniska_, jonka
kautta Tuoppajärvi purkaa vetensä luoteeseen päin; tässä nimittäin
piti olla "pystyjyrkkä" koski eli varsinainen vesiputous, jota
kyllä sietäisi poiketa katsomaan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste
kirkas ja tuuli niin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa;
kulku oli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuorta
naista, joista toinen, nimeltä _Marina_, kauneutensa ja iloisen
luonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi. Hänen
katseensa vilkkautta, hänen hymyään ja varsinkin kaulan pyöreyttä
ei rupeamassa ennättänyt väsyä katselemaan, ja se luonnollinen,
itsetiedoton keimailu, johon meidän käytöksemme ehkä osaksi häntä
kehoitti, ei sisältänyt mitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi
hänen sulouttaan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan,
sillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolasta läheltä
Porvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa erään leskimiehen kanssa,
jonka suhteen hänen tunteensa eivät kuitenkaan olleet erittäin hellää
laatua, kun mies oli vuosikausia ollut Ruijassa ja kokonaan vaimonsa
huoleksi jättänyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta.
Muiden puheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jonkun sadun
eli "saarnan", niinkuin täällä sanottiin, ja hän kertoikin niitä
muutamia, jotka ainakin osaksi olivat juoneltaan tuttuja meille.
Kun sadussa joku tärkeämpi kohta tuli mainittavaksi, sanoi hän aina
jonkun sanan useaan kertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin
kimeäksi; niin esim. kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutunut
"pieklain" (ven. bjegli), s.o. karkurien eli ryövärien käsiin, että
tyttö "astui, astui, astui", jossa viimeinen "astui" oli ylimmällä
falsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertomatavasta Lönnrotkin mainitsee
matkamuistelmissaan (Helsingin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan
kestäessä oli hauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitä
kuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet, ja kun kertoja
puhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinen jo ehätti kysymään: no,
kuinkas sitten kävi? Saarna tavallisesti alkoi sanoilla: "Oli ennen
_ukko takka_", s.o. oli ennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen
kertoja aina ensin itse nauroi.

_Sohjenanniskan_ koski, joka on ehkä puolisen virstaa alempana joen
lähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kyllä sievä, syösten vetensä
kahtena eri putouksena kivenheiton matkalla 4-5 syltä alas. Sekä
Friisiä että Boreniusta se näkyy suuresti ihastuttaneen. Totta
puhuen minä kuitenkin vähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli
vain tavallinen koski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous,
niinkuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikka Friiskin
sitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömfall). Ainoastaan sentähden
olin lähtenyt sitä katsomaan, kun varmasti oli vakuutettu, että vesi
siinä putosi "ihan kuin huoneen katolta", mutta tämä vakuutus ei
pitänyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaan on vene
vedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsisyrjää. Sentapaisia
koskia muuten meillä ja Karjalassa on sadoittain, ja esim. Usman
rinnalle sitä ei mitenkään saata asettaa.

Kosken seutu on asumatonta. Lähin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven
rannalla, johon tulee 5 virstaa -- Kiestinkiin tulee koskelta 25
virstaa. Jokea alaspäin on noin penikulman päässä _Sohjenansuu_
(Friisin _Sofiansuu_!) Pääjärven rannalla.

Sohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisen penikulmaa
Kuusamon rajalle ja kylien kautta ehkä neljä. Huomispäivänä, jos
olisimme tahtoneet, olisimme siis saattaneet taas olla "omassa"
maassa. Mutta luvalla sanoen ei meidän ensinkään tehnyt mieli päästä
"omaan" maahan, koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona
ainakin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappaleen
matkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokkosalmeen,
jonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk'ei kylä järvelle näy.
Sohjenanniskasta vielä mainittakoon, että joki koskelta järveen asti
on hyvin matala, tuskin missään syltä syvä. Kovin suuri vedenpaljous
ei siitä siis pääse kulkemaan.

_Kokkosalmen_ kylään kuului 13 taloa, jotka olivat rakennetut enemmän
hajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissä tavallisesti. Emäntä
siinä talossa, jossa kävimme syömässä, oli itsekin vieras samoin
kuin me, s.o. hän oli kyllä täältä syntyisin, mutta asui Lohjalla,
Uudellamaalla, johon hänen miehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja
oli täällä vain käymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin
niin pian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Sama halu
saada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin, esim. Uhtualla,
varakkaampia asukkaita vaivaavan -- itsessään kyllä arveluttava
seikka, sillä jos ainoat vähän varakkaammat eläjät Karjalasta
siirtyvät pois, mitä sinne sitten jälelle jääpi? Olo meidän
puolella oli kenties vaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan
toisenlainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuota
erittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihastunut eikä
voinut jälestäpäin kyllin kiitellä häntä. Nuori, hyvännäköinen ja
muuten miellyttävä hän kyllä oli. Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.

Kokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies ja kaksi naista yhteensä 90
kopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen, johon luetaan 2 penik.
Aikomuksemme oli ensin yrittää Saareen, monasteripaikkaa katsomaan,
sitten Skiittaan, mutta tuuli yltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei
ollut muuta neuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikat
jäivät siis kumpikin katsomatta.

_Valasjoella_, joka on rakennettu kahden puolen syvän lahden pohjaa
ja jossa oli 17 taloa ja 110 asukasta, olimme yötä _Vaskola_
nimisessä talossa, jossa poikansa poissaollessa talon yli 90 vuotta
vanha, mutta vielä aivan täysivoimainen vaari, kunnianarvoinen
ukko "Mihhei", piti isännyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana
päivänä 16 p. heinäk. matkaa jalkaisin ensin _Vaarakylään_, johon
tuli 1 penik., sitten _Röhöön_, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman,
mutta _Suurijärven_ kautta 2 1/2 penik. päässä. Ensi taipaleella
kohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim. kolometsä; eräs
vaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Jooseppi), oli näet ollut
aikeissa ryhtyä tervanpolttoon, josta ei sentään ollut tullut sen
valmiimpaa, sillä kun metsäherra sai asiasta tiedon, tuli kielto,
vieläpä Sohvanaista sakotettiin. Tämän Sohvanaisen talo oli
korkealla vaaralla pohjoispuolella kylää erillään muista taloista.
Vaarakylässä oli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen,
ja siinä pidettiin 10 lehmää ja 4 hevosta -- siis varakas talo.
Isäntä, joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkellä
palelluttanut molemmat jalkansa, niin että ne oli täytynyt leikata
pois, jonka tähden hän kulki polvillansa. -- Vaarakylästä oppaanamme
ja kantomiehenämme oli 60-vuotias mies Stahvei Pikkarainen, joka
taipaleella huvitti meitä kaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa
ajoilta, jolloin hän oli etelä-Suomessa laukunkannossa ollut. "Sitä",
sanoi ukko, "kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössä
mieskin joutuisi kiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoihin
lyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin." Tämä kamala kohtalo
oli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona. Lähellä Tammisaarta
"tullisluuparit" tapasivat hänet muutamassa mökissä, anastivat 300
ruplan edestä tavaraa, jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli
ostanut -- Pietarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan
ottaneet - ja julistivat hänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat
heti lähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. Likellä olevan talon
eli rusthollin emäntä, joka tunsi Stahvein, saapui kuitenkin
samassa tupaan ja aloitti tulliniekkain kanssa kiivaan sanasodan,
niin että hämmästynyt Stahvei ennätti vähän tointua, ja kun
sitten kumminkin tuli lähtö rantaan, pyysi Stahvei muutaman ladon
kohdalla mennä luonnolliselle asialle, jota pyyntöä sanakiistassa
olevat tullimiehet, eivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se
joka silloin pötki niityn poikki pakoon metsään niin paljon kuin
koivista lähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossa
vuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltä pois, olivat
vainoojatkin menneet. Kysymykseeni hän selitti olleensa aikoinaan
hyvinkin naisväen suosiossa, koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut
"jonkunlainen" -- asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä.
-- Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka _verensulku_ lukemalla
toimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin virsuaan leikatessaan
haavoittanut vähän sormeansa, ja kun veri ei herennyt tippumasta,
hän muutamassa levähdyspaikassa arveli, että pitäisi lukea haava
umpeen, jos viitsisi, niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntä
kehoittamaan, että viitsisi, ja niin ukko viimein nosti sormensa
ylös, kääntyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni
raudan herjaussanoja, jolloin hän tuon tuostakin ankarimmilla
kohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliin sylkäisi
sormensa päälle. Viimein hän ruohotukolla pyyhkäisi sormen verestä
puhtaaksi ja pisti tyytyväisenä kätensä lapaseen ilmoittaen, että
nyt oli loihtu valmis. Vaikka isosti "Tuomaana" mielessäni kysyin
kuitenkin hyvin totisella äänellä, että jokohan tuo veri nyt
tyrehtyi, johon ukko järkähtämättömällä vakaumuksella vastasi,
että kyllä se nyt lakkasi vuotamasta. Toisessa levähdyspaikassa
ukko kumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormesta yhä
hiljakseen norui jollei veri? En kuitenkaan siitä huolinut mainita
ukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoi nuo luvut oppineensa
kahdelta siikajokelaiselta, joitten seurassa kerran nuorena oli
meidän puolella kulkenut.

Ukon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset. Laukunkannosta
hänen täytyi luopua, kun ainoa veli vietiin sotamieheksi. Sitten
paloi talo, joka lienee ollut vakuuttamatta, koska hän valitti
vahinkoa kovin tuntuvaksi. Sitten hän oli käynyt kalastuksella
sekä Kuollassa että Novaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa
hyötynyt. Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, joka
maan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä ja Karjalassa
vallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikuttaa, että
omistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Meidänkin mielemme tuli
liikutetuksi, kun kuuntelimme ukon kertomuksia, jotka hän esitti
teeskentelemättömällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin
suomalaisen sopii.

_Röhöön_ tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka jo klo 3-4 oli
taipaleelle lähdetty. Me olimme valinneet tuon oijustavan suotien,
jossa kulku oli hyvin hidasta, ja kun pääsimme Röhönjärven
pohjoispäähän, josta toivottiin veneellä saavan loppumatkan kulkea,
ei rannassa venettä ollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi
joku neljännes vielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa.
Saattaja vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka makuulta
nostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sääressään,
erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydellä otti meidät vastaan.
Tuota pikaa teekeitin pihisi pöydällä vierashuoneessa, ja kun teen
olimme juoneet, oli illallinen jo pirtissä valmis. Sisemmässä
vierashuoneessa sitten valmistettiin meille makuutila, jolle
mielihyvällä heittäysimme pitkäksemme.

Röhönjärvi ulottuu pohjasta etelään, mutta tekee syvän lahden
itäänpäin. Kylä, johon kuuluu 21 taloa, on rakennettu sekä
länsirannalle, jossa me olimme, että itäpuolelle, sille niemelle,
joka tulee itäisen ja pohjoisen lahden väliin. Luukkonen taisi olla
varakkain talo kylässä. Niitä oli ainakin ollut kolme veljestä,
mutta yksi oli kuollut Oulussa ja toinen oli murhattu Jokijärven
sydänmailla moniaita vuosia takaperin. Hän oli Pudasjärveltä
pestannut muutaman heittiön kesämiehekseen ja lähtivät tavallisia
sydänmaan oikoteitä Karjalaan, mutta kun muutaman järven rannalle
asettuivat maata, löi mies isäntäänsä kivellä päähän ja upotti
ruumiin järveen. Tornion markkinoilla nykyisen isäntämme onnistui
jonkun ajan kuluttua toimittaa veljensä murhamies kiinni, joka sitten
tutkittiin ja tuomittiin Pudasjärvellä. Murhatuksi eli ammutuksi
oli tämä kolmaskin veli kerran ollut vähällä joutua muutaman
meidänpuolisen herran toimesta Ukkolan kestikievarissa Kiimingillä,
josta tapauksesta aikanaan paljon puheltiin. Syyksi säärensä
kolotukseen isäntämme selitti vetehisen vikaa. Joku vuosi takaperin
häneltä keväällä oli nuori hyvä hevonen uponnut sulaan eikä hän
yksin ollut saanut sitä ylös, vaikka tuntikausia oli puuhannut, vaan
se oli mennyt veden saaliiksi. Tästä vimmoissaan hän oli puhjennut
kirouksiin ja sadatuksiin, ja niistä vedenhaltia nyt oli hänelle
kostanut laittamalla taudin. Kun arvelin, että hän pelastuskokeissaan
ehkä oli kovasti vilustunut, hän hetkisen näytti miettivältä, mutta
pudisti sitten päätään ja pysyi entisessä ajatuksessaan.

Sunnuntaina 27 p. heinäk. matkustimme Röhöstä Uhtualle. Paitsi
alkuosaa, vajaata neljännestä, joka veneellä kuljettiin pitkin järveä
ja siihen juoksevaa puroa, oli koko taival jalkamatkaa, aluksi
suota, sitten kangasmaata. Inbergin kartan mukaan tämän taipaleen
pitäisi olla vain runsaasti 2 penikulmaa, mutta se on toista vertaa
pitempi, eli neljä; Uhtua on kartassa aivan väärälle paikalle pantu,
niinkuin kohta osoitan. Tämä oli pisin taival koko matkallamme, nim.
jalan kuljettava. Kantajina meillä oli kaksi naista ja yksi mies --
ammatiltaan paimen ja muuten niin etevä taidoltaan, ettei veneessä
osannut pitää perää --; he olivat muutenkin menossa Uhtualle,
sikäläisestä kruununmakasiinista jauhoja saamaan. Kolmelle hengelle
jaettuina eivät kapineemme paljoa painaneet, ja kun itse koko ajan
kuljin etupäässä, joutui matka niin, että kun 8:n aikana aamulla oli
liikkeelle lähdetty, jo 6:n tienoissa illalla oltiin _Kivinenän_
hiekkaharjulla, josta Uhtuan kylä ja Keski-Kuitti järvi sen edustalla
näkyy. Tahtoivathan nuo vaimonpuolet tuon tuostakin muistuttaa, että
"elä sie astu niin terävään", mutta perässä he sentään kokivat pysyä.
Kantopalkka teki muistaakseni kutakin kantajaa kohti 40 kop. Stahvei
Pikkarainen oli eilisestä taipaleesta saanut 1 ruplan.

Puolitoista penikulmaa pohjoiseen päin Uhtualta oli muutamia,
lännestä itään kulkevia, erittäin jyrkkiä vuorenharjuja, joiden
ylitse oli mentävä ja joista korkeimman nimi muistaakseni oli
_Ironsyrjä_. Sen lähellä, jollen erehdy, olivat _Reuhonjärvi_ ja
_Pälkjärvi_.

       *       *       *       *       *

_Uhtuan_ kylä on rakennettu loivasti Kuittijärveen viettävälle
lakealle kankaalle eli tasangolle kolmeen eri ryhmään, jotka ovat
noin 1 1/2 virstan päässä toisistaan. Pohjoisin ryhmä, _Lamminpohja_,
sijaitsee kappaleen matkaa järvestä ylöspäin molemmin puolin
luoteiselta ilmalta juoksevaa Uhutjokea, itäisin molemmin puolin itse
joen suuta ja kolmas, _Likopää_, järvenrannalla länteen joensuusta
ja etelään Lamminpohjasta. Keskimmäisellä ryhmällä on kaksi nimeä
sen mukaan, kumpaa joenpuolta tarkoitetaan: _Mitkala_ ja _Ryhjä_.
Sen ja Lamminpohjan välillä joki levenee lammintapaiseksi suvannoksi
josta arvatenkin Lamminpohja on saanut nimensä. Yksinäisiä taloja on
sitäpaitsi moniaita sekä pohjaan että länteen päin Lamminpohjasta.
Taloja sanottiin yhteensä olevan 160 tai 170, joten väkiluku, jos
taloa kohti laskee 6 henkeä, tekisi noin 1,000 henkeä. Kyläläiset
kuitenkin ilmoittivat väkiluvun olevan kappaleen matkaa toista
tuhatta, mutta paikkakunnan pappi taas väitti, että se ei noussut
kuin 7-800:aan, en muista tarkkaan numeroa. Mitä tuo sitten ihan
tarkalleen tehnee. Kaikissa tapauksissa Uhtua on vankin kylä koko
pohjois-Karjalassa. Sitä todistaa muun muassa se seikka, että
kylästä pohjaan päin on runsas penikulma kärryillä ajettavaa tietä
-- ensimmäinen ja viimeinen semmoinen, minkä matkalla näimme.
Myöskin oli kylässä kaksi kirkkoa, molemmat laudoitetut ja maalatut
muistaakseni, vaikka vanhempaa ja pienempää ei enää käytetty.
Maalatuita olivat useat yksityisetkin talot kylässä, ja niistä joku
kymmenkunta, niinkuin jo olen maininnut, oli rakennettu meidän
malliin.

Lönnrot mainitsee 1835 vuoden Morgonbladissa, että hänen käydessään
Uhtualla joku vuosi varemmin kylässä luettiin olevan 80 taloa.
Puolen vuosisadan kuluessa kylän talojen määrä siis on kasvanut
kaksinkertaiseksi.

Inbergin kartan mukaan pitäisi Uhtuan olla noin puoli penikulmaa
Uhutjoen suusta ja Kuittijärvestä ylöspäin. Vastasanotusta lukija
kuitenkin huomaa, että kartta on aivan väärässä: sekä Ryhjä että
Likopää on aivan järven rannalla ja molemmat kirkot (Ryhjässä)
niin ikään. Kartan erehdys kylän paikan suhteen on sittenkin
suhteellisesti vähemmänarvoinen kuin erehdys Kuittijärven suhteen.
Tämä järvi on nimittäin _ainoastaan penikulmaa_ leveä, vaikka sen
pitäisi kartan mukaan olla lähes _kolme_! Järven muoto on siis
kartalla ihan toinen kuin todellisuudessa. Merkillistä kyllä näkyy
Lönnrotkin erehtyneen järven leveyden suhteen, sillä jossakin muistan
nähneeni, että hän ilmoittaa matkan Jyvälahdesta (järven tuolta
puolen) Uhtualle 3 penikulmaksi, vaikka sitä on vain runsaasti yksi.
Toisessa paikassa (1834 vuoden Morgonbladissa) hän sentään sanoo,
että Vuokkiniemestä on 4 penik. Uhtualle, joka on oikein; mutta matka
Vuokkiniemestä Jyvälahteen on 3 penik. Uhtualta Enonsuuhun on 1
penik. ja Enonsuusta länteen päin Jyvälahteen myöskin 1 penik., joten
nämä paikat muodostavat tasasivuisen kolmion. Uhtualta _Luusalmen_
kylään Kuittijärven itäpäähän sanottiin olevan 2 penikulmaa (kartan
mukaan lähes 4).

_Keski-Kuittijärvessä_ on kaksi suurehkoa saarta: Suurisaari
ja Uhutsaari. Uhtuan papin selityksen mukaan, jonka hän antoi
kulkiessamme yhtä matkaa järven poikki, pitäisi Uhutsaaren ja
Uhutjoen oikeastaan kuulua Yhytsaari ja Yhytjoki. Tuo sana "yhyt"
merkitsee näet yhtymistä, ja lappi oli aikoinaan nämä nimet keksinyt,
koska näillä paikoin metsämiesten oli ollut tapana kohdata toisensa
ja tulla yhteen.

Kestikievari, jossa olimme majaa, oli Lamminpohjassa, joen eli
ojan etelärannalla ikkunaimme alla toisella puolen jokea oli
meidän malliin rakennettu, punaiseksi maalattu talo, jota oli
mieluinen katsella. Vähän siitä ylöspäin kankaalla oli Ondronon
yksinäinen talo, joka varmaan on varakkaimpia koko kylässä. Se
oli rakennettu Venäjän malliin, mutta laudoitettu ja maalattu;
länteen päin etusivulla oli 7 ikkunaa ja etelään päin yhtä monta.
Siinä asui yhtenä perheenä kolme veljestä -- neljäs oli kotivävynä
Enonsuussa -- kaikki vankkoja kaupanmiehiä, mutta sen ohessa myöskin
maanviljelijöitä, sillä talossa kylvettiin 3 tynn. rukiita ja 6-7
ohria. Kahden vanhimman veljen kanssa olin tullut tutuksi Oulussa,
kun heidän siellä moniaita vuosia takaperin täytyi riidellä takaisin
4-500 ketunnahkaa, jotka oli heiltä ryöstetty Kuusamossa (joka
riita voitettiinkin kaikissa oikeusasteissa). -- Ihan kestikievarin
vieressä oli talo, jonka isäntä Matti Pällinen, Ondronon lankomies,
myöskin oli tuttu. Paitsi näitä kolmea en muita tuttavia
tavannutkaan, sillä sattui olemaan heinänteon aika ja kylän väestä
oli suurin osa etäisillä niityillä.

Pari kolme viikkoa ennen tuloamme oli Uhtualla sattunut tapaus, joka
yhä oli vereksenä kyläkunnan mielessä. Se oli tuo kuuluksi tullut
tutkinto Uhtuan uskovaisten kanssa. Hallitukselle oli ilmoitettu,
että siellä toimi joku valtiokirkosta luopunut seura, joka kokoontui
yhteisiin hartaudenharjoituksiin, joissa raamattua ja muita
hengellisiä kirjoja tutkittiin, joka ylenkatsoi ja viskasi veteen ne
"pyhät kuvat", jotka ovat jokaisessa venäjänuskoisessa talossa ja
joille ahkerasti kumarretaan, ja joka lopuksi julisti valtiokirkon
opin vääräksi ja koki omaan uskoonsa käännyttää ihmisiä. Ilmiannon
tekijä taisi olla pitäjän pappi, joka kyllä oli siivoluontoinen
mies, mutta jota oli alettu kovin kovasti hätyytellä. Tutkinto, joka
ilmoituksen johdosta määrättiin pidettäväksi ja jota johti venäläinen
tuomari Nekrasov, alkoi 6 p. heinäk. Syytettyjä oli yhteensä 21
henkeä, niistä 3 meidänpuolelaista. Tutkinto näkyy etupäässä
koskeneen kysymystä "obrasain" eli pyhäinkuvien merkityksestä, jonka
suhteen tuomarin kerrotaan lausuneen, että ne eivät olleet mitään
jumalia, vaan ainoastaan pyhäin kuvia, niinkuin jokainen näki; tämän
mukaan siis uskovaisten mielestä venäjänuskoiset pitivät noita
kuvia jumalina. Säikäyksissään 15 uhtualaista luopui uskostaan,
luvaten taas ruveta kuvia kumartamaan, ja laskettiin heti vapaiksi,
mutta kolme uhtualaista: Timo _Hilppainen_, Riiko _Mauranen_ ja
Aleksi _Pällinen_ -- näillä on tutkintokirjoissa kaikilla toisin
kuuluvat venäläiset nimet -- sekä nuo kolme meidänpuolelaista:
kaksi Venberg veljestä Turun läänistä, kylässä Tuppureiksi
nimitetyt, ja eräs nuori kuusamolainen Kaarle Tauriainen, pysyivät
uskossaan järkähtämättöminä, "vaikka pää menköön". Mitä tuomio
sisälsi, lienee tuskin yksikään ymmärtänyt, kun se julistettiin
venäjäksi eikä suomeksi selitetty, vaikka syytetyt olivat tämmöistä
selitystä pyytäneet; mutta kestikievarista, jossa tutkinto oli
toimitettu, tuomitut kohta siirrettiin "pravleniaan" eli kunnan- ja
vankihuoneeseen Likopäähän ja sieltä sitten 18 p. heinäk. istutettiin
veneeseen ja vietiin Kemiin. Se luulo tuntui kylässä olevan yleinen,
että vangitut tältä matkalta eivät koskaan palaa takaisin, vaan
joutuvat ikipäiviksi Siperiaan. Omaisten suru ja valitus silloin, kun
vangittuja kylästä vietiin, oli ollut hyvin katkera, niin että esim.
Pällisen nuori vaimo oli useita kertoja mennyt tainnoksiin.[18]

Kyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia _hihhuleiksi_, lienevät
ylimalkaan pysyneet välinpitämättöminä asian suhteen. Emäntämme
kuitenkin oli harras "oikean" uskon puoltaja, johon tuntui olevan
syynä, että hän oli joutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa
ja että silloki, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseen käypi, lopuksi
oli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soimauksia.
Hänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivan oikea, joskin kova
rangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli, joka sattui meillä käymään,
kun asia taas oli puheena, arveli, että tuomitut suotta olivat
vetäneet päällensä kovan rangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt
luvata ruveta taas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen,
ja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensa vai
ollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemista käytännölliseltä
kannalta.

Juttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan
karjalaisten vaan venäläistenkin kesken. Niinpä se oli puheenaineena
Vienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin, oliko Suomessa kveekareita,
johon lahkoon noiden uskovaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli
meidän puolelta kotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen,
lahkon päämies, oli matkoillaan pohjois-Suomessa ja Lapin rajoilla
siihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahkeroinut muiden
kääntämisessä.

Uhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p. heinäk. ja
tiistaita 29 p. iltapuoleen. Kaksi uutta tuttavaa sillä välin
saimme. Ensimmäinen oli karjalainen _Sergein Iivana_, joka, kun
kuljimme hänen talonsa ohitse, hyvin ystävällisesti ikkunasta kutsui
meitä sisään teelle, jota parin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän
oli paljon kulkenut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi
suomea -- useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsä -- tunsi
sitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingin tiedemiestä,
ja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella. Toinen tuttava
oli pitäjän pappi, _Kamkin_. Uhtualta Enonsuuhun meille tarjottiin
sijaa Enonsuun vävyn, Jyrki Ondronon, ja hänen vaimonsa veneessä --
he olivat juuri vieraisilla Ondronon talossa -- ja kun he matkalla
poikkesivat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkin
sisään. Ukko Kamkin -- sama mies, jonka Friis tapasi Tuoppajärven
Saaressa -- oli erinomaisen kohtelias, iloinen ja puhelias. Suomea
hän osasi kuin syntyperäinen -- ja karjalainen hän tavallaan olikin,
kun oli Paanajärvellä syntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen,
mutta lihavuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys
oli syynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaa ja
pitäjältä huoneet sekä joku vähä papillisista toimituksista niinkuin
vihkimisestä, hautaamisesta y.m. Sitävastoin talon emäntä, hänen
vaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt. Hänkin puhui suomea kuin
äidinkieltään, ja hänen käytöksensä oli niin lempeä ja sydämellinen,
että harvoin sen vertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi
matkalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin oli juotu
tavallinen määrä teetä, jonka kanssa tarjottiin hyvänmakuisia
tortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkinin avioliitto oli
ollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut, jollen väärin
muista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osa kuitenkin oli kuollut.
Kaksi täysikasvuista poikaa heillä oli, toinen Pietarissa, toinen
Moskovassa, joilta toisinaan tuli apua kotitaloon; kotona käydessään
he kulkivat Viipurin, Kuopion ja Kajaanin kautta. -- Ukon huoneessa,
jossa istuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä
kuvalehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.

Pappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, mutta uusi, komeampi oli
kehällä vieressä. -- Vähän etempänä pappilasta vei puusilta joensuun
poikki toisella puolella olevaan kalmistoon. Lamminpohjassa oli
toinen silta.

Keski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntäväen veneessä.
Keulahankaan nuori emäntä istui soutamaan, otettuaan ensin sormistaan
helmillä koristetut sormuksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka
sitoi rihmaan, kaulansa ympäri; perähangassa souti nuori isäntä, ja
ukko Kamkin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin että noin 7:n
aikaan oltiin Enonsuussa.

_Enonsuussa_, joka kait merkitsee _joensuuta_, oli nykyään kolme
eri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollut vain kaksi,
josta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka on erittäin sievä
pienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä, jonka joki synnyttää;
etelään käsin tulee _Alasenjärvi_. Kuittijärvelle talot eivät näy;
ne ovat ehkä virstan verran joensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin
mutkitteleva. Kun sitä ylöspäin kuljettaessa turhaan katselimme ja
tiedustelimme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa oli hyvin
kujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdalla pappi viimein sanoo:
"Tuolla se talo nyt on." -- "Voi sinua, kun et saattanut olla vaiti",
sanoi siihen nuori emäntä, nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä
kuljettaa aivan talon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi
koko voimallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäin on,
että se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimme tulossa, on
varallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa. Komea talo olikin,
kaksikerroksinen, laudoitettu ja maalattu; sen vertaista emme
kyllä matkalla toista nähneet. Vahinko vain, että maun puutteessa
talo oli maalattu viheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten
keskellä ei ole soma. Talon vanha emäntä, leski _Marja Vasiljovna_,
pienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisesti vastaan,
syötti, juotti ja puhutteli, niin etten kyllin saata kiitellä
häntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissa että Oulussa,
jotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissa hänellä on oma talo
torin varrella, pääty otsikolla varustettu ja sen puolesta ainoa
laatuansa koko kaupungissa; sitä sanotaan hänen miehensä nimen mukaan
"Dmiitrin" (eli Dmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana
partasuita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona.
Oulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten oloja.
Hänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketunnahkakauppaa ja
sillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaan kaksi lasta leskellä oli,
kaksi tytärtä, toinen naimisissa Ondronon kanssa, toinen naimaton;
lapsenlapsia oli poika ja tyttö.

Oltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taas taipaleelle,
vieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovasti vastusti lähtöä, mutta
osaksi olimme tulleet viipyneiksi Uhtualla liian kauan ja tahdoimme
senvuoksi pitää kiirettä, osaksi emme tahtoneet olla talonväelle
vaivaksi, koska hyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan
otettaisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, ja kumppalini
oli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäessämme leski
käski viedä terveisiä kaikille tuttavillensa kotikaupunkiimme. Kun
hän illan kuluessa oli moniaista tutuistaan kertonut juttuja, jotka
asettivat heidät vähän outoon valoon, kysyin: "Viemmekö sille ja
sillekin?" -- "Viekää, viekää." -- "Vaikka hän teille teki niin ja
niin?" -- "Vaikkapa, viekää kuitenkin."

Veneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet, että saattaisimme
levähtää, ja suuremman osan taipaletta nukuimmekin. _Jolmasen_
koskella, jonka kautta joki purkautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin
nousta ylös kävelemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän
vilustuneina, sillä yö oli sentään kolkonlainen.

_Jyvälahden_ kylä, johon nyt olimme tulleet ja johon yöksi jäimme,
on _Ylä-Kuittijärven_ pohjoisrannalla, pitkän maakaistaleen
eteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka
leveä tämä kaistale on, en valitettavasti tullut tiedustelleeksi,
mutta kun kylästä Uhtualle luetaan 1 penik., josta suurin osa on
järvimatkaa Keski-Kuittisen poikki, ei kannas juuri voi olla kuin
noin neljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveyden pitäisi
olla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik. Vuokkiniemeen
Ylä-Kuittista pitkin, ja matkan suunta kävi ensin penikulma länteen,
sitten jyrkällä käännöksellä saman verran etelään ja loppuosa
taas länteen. Kartan mukaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari
penikulmaa melkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttä
kohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.

Jyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa, Etevin niistä lienee
ollut maakauppias _Pappisen_, josta yritin ostaa paperosseja,
vaikka turhaan. Se oli rakennettu meidän malliin, huoneukset
erilleen kartanopihan ympärille. Päärakennuksen edustalla oli suuri
lasiveranta ja kartanon syrjällä, ellei muistini kokonaan petä,
ryytimaa. Talo oli uudenlainen ja kaunis katsella.

Emäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemme olevansa kotoisin
Oulusta. Hän oli omaa sukuaan _Hauru_ ja oli muutamassa Oulun
kauppatalossa palvellessaan tutustunut mieheensä, joka oli Tsihonen
eli (passissa) Romanov nimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan
takaa lähtenyt jo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, ja
lapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, että vilkas puhe
syntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oululaisia. Hän laittoi meille
oivat kahvit, jota emme olleet saaneet sittenkuin Kemistä lähdimme
(paitsi Ondronon talossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli
nöyrästi tyytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvainajaansa,
joka valokuvasta päättäen oli ollut komeannäköinen. Uskonnoltaan hän
oli kreikkalainen, sikäli kuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus
rajoittuu senpuolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoon
pyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälahdessa muuten oli
puolisen tusinaa, kaikki naimisissa; saattajistamme Vuokkiniemeen oli
niin ikään yksi meikäläisiä, Rantasalmelta -- tai Rautalammilta, en
varmaan muista kummastako.

Puhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt koko päiväksi, mutta
saattajat alkoivat käydä levottomiksi ja rupesivat kiirehtimään
taipaleelle, jonka tähden, sittenkuin olimme syöneet, oli pakko
erota. Vedet nousivat emännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja
hyvästellessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa. Tottapa
hänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimme siellä, jonne hän
ei voinut päästä.

Ylä-Kuittisen poikki meitä saattoi kolme vaimonpuolta Ensimmäisellä
matkan osalla poikkesimme muutamaan saareen, _Kinosaari_ nimeltään,
jossa sanottiin olevan _piessan_ koti. Sen pohjoispuoli oli jotenkin
korkea, järvestä jyrkästi kohoava, ja siinä piti olla pohjaton
luola eli rotko, jossa mainittu paholainen piti asuntoa. Luolan suu
ei kuitenkaan aina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saaren
pää oli jotenkin pieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, ja kaksi
saattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupesimme sitä
etsimään. Tuntikauden siellä hyppelimme edestakaisin kivillä ja
kalliolohkareilla, mutta varsinaista luolantapaista ei näkynyt
missään; kenties sen suu oli alempana järven rannalla, jossa
emme käyneet. Hiessä päin ja nenä pitkänä saimme astua vuorelta
alas; ainoa lohdutus oli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä
kohtaa järvellä, josta käännyttiin etelään päin, näkyi selkää
silmänkantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahden pohjassa
on _Vuonnisen_ suurenlainen, noin 50 taloa lukeva kylä, sekä lahden
länsirannalla _Aajuolaksi_ (6 taloa) ja _Ponkalahti_ (10 taloa;
Lönnrotin käydessä 4-5). Nämä eivät meille näkyneet, mutta sen sijaan
kuljimme _Mölkön_ pienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä,
josta järvi ja matkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissa
katsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapaturmaisesti
tähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapana on näet ristin
luona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku lantti. Vielä
kuljettiin _Pirttilahden_, noin 20-taloisen kylän sivu, ennenkuin 5:n
tienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perille Vuokkiniemen kirkonkylään.
Matkalla olimme vanhimmalla saattajallamme laulattaneet koko joukon
_häävirsiä_, mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea ja
kaunis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneen kuin
laulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevan tuttuja.

_Vuokkiniemen_ kylä on rakennettu kahteen eri osaan. Varsinainen
kirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevan lahdelman pohjoisrannalla;
toinen osa kylää on pohjempana, Tsenan eli _Keynäsjärvestä_
juoksevan joen varrella. Edellinen osa on rakennettu tiheämpään
ja Venäjän malliin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan.
Kylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaasta koilliseen
korkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään ei voi nähdä; se
on harjullaan ainoastaan maantien levyinen, ja kun sitä kävelee
alapäästä järvelle päin, avautuu silmäin eteen erittäin ihana ja
soma näköala: vasemmalle luodetta kohti avara jokilaakso taloineen,
oikealle itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin
Ylä-Kuittisen sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä
höyryveneen savun illan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitsee
v. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa "yhdessä ryhmässä"; oliko
jokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse. Jollen väärin
käsittänyt isäntämme Rämsyn _Teppanan_ (Tapanin) selitystä, oli nyt
90 taloa itse kirkon kohdalla ja siitä vähän ulompana, siis etupäässä
joen varrella, 38 taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa
enemmän kuin Lönnrotin käydessä. -- Kirkonkylän länsipäässä luimme
muutaman rakennuksen seinältä puuhun leikattuna: "Utshiilishtshe",
s.o. koulu.

Vuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen _Tsenaniemen_
seitsentaloinen kylä, joka on rakennettu 5 virstaa pitkän ja
kannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävän niemen päähän.
Vesi eteläpuolella kylää ja nientä on Tsenanjärvi eli Keynäsjärvi;
pohjanpuolisen nimeä en muista. Tsenaniemestä luodetta kohti tulee
_Venejärven_ 20-taloinen kylä penikulman päähän, ja siitä on sama
matka, 1 penik., Ponkalahteen. Keynäsjärven länsipäästä on etelää
kohti 2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaa
rajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuuttamaan,
että näiden paikkain asema siinä on aivan väärin merkitty.

Isäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänyt poikaansa Kemin
venäläisessä koulussa ja näytti meille hänen koulutodistustaan, joka
tuntui olevan hyvänlainen Poika tietysti kulki siinä venäläisellä
nimellä, Remsujev vai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys
puheeksi ja isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista,
jota niin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kun varsinkin
kumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausui hän kohta aivan
toisia mielipiteitä, mainiten m.m., että itsekin oli aikonut
myöhemmin siirtää poikansa meidänpuoliseen suomalaiseen kouluun.
Tämä äkillinen mielenmuutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista
ettei hän ensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaa
ajatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensa asiassa eivät
vielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät. Että "suomikiihkon"
aate ei hänelle ollut ihan tuntematon, näkyi hänen puheestaan ja
saapi siitä selityksensä, että hän oli ahkerasti liikkunut meidän
puolella, jossa hänellä sitäpaitsi on Lapualla maakauppiaana elävä
veli. Ilta kului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossa
olimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänellä itsellään
oli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joita talossa saatiin, oli
myöskin kahvi, jota emäntä osasi laittaa oivallista.

31 p. heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajan takana.
Se kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivijärvelle kävi
vastamainittua suuntaa ensin vuorotellen maitse ja vesitse
Keynäsjärven länsipuoleen, siitä sitten maitse. Saattajana oli
vanhanpuoleinen mies, Onuhrie (hämäläinen luullakseni suvultaan),
_Rimpirannan_ pikku talosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava,
hiljainen mies. Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä
järven rannalla, koska hän pyysi saada vähän haukata, ennenkuin
varsinaiselle taipaleelle lähdettiin -- joka haukkaus oli niin
äkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennenkuin mies
jo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavamme odottaa tunnin tai
pari. Meidän puolen sydänmaissa ei tämmöinen tärkeä toimi olisi
niin äkkiä suoritettu. Keskitaipaleella Kivijärvelle tuli meitä
vastaan parikymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla
Vuokkiniemeen seuraavan päivän juhlaa, "Iljan (Eliaan) päivää",
varten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjosivat
silmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoisuudessa.
Seurassa oli myöskin toinen niistä laukkumiehistä, jotka lähellä
Kajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut. Tuttavain tavoin muuten
kaikki toisetkin käyttäytyivät, niin että melkein jokaista sai
kätellä ja puhutella. Tämä tuttavallisuus, joka on karjalaisen
luonteelle ominaista, ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi
selvästi huomaa hyväntahtoisen sydämellisyyden, ja varsinkin se
tuntuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luonnon
suuruus uhkaa kerrassaan masentaa yksinäisen ihmisen mielen. Pari
kolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeen puhuttelemaan saattajaamme,
jakunkohdalle tulin, kuulin heidän hartaasti rukoilevan häntä
täyttämään heidän pyyntönsä ja käymään Kivijärvellä katsomassa
muuatta mielenvikaan langennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä,
kiirettänsä syytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä
katsomassa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mahtava
tietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän oli taipaleella
selittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuului taudin _synnyn_
selvillesaanti: oliko paha lähtenyt ilmasta, vedestä, metsästä vai
kalmistosta, jonka mukaan sitten luvut oli sovitettava. Kun perille
oli tultu, alkoikin hän majatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja
lähti meistä erottuaan hänen luoksensa.

Matka, joka kulki Maanselän syrjäharjanteiden poikki, oli hyvin
mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden penikulman
päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. -- Kivijärvestä 3-4
virstaa pohjoiseen kulki tie _Paahkomienvaaran_ kylän läpi, johon
kuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin
päähän tulee _Lapukkajärvi_, muistettava siitä, että parhaat
runolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen
kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, että _Arhippainen
Miihkali_, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli
lähtenyt Sorokkaan -- _kerjuulle!_

_Kivijärven_ kylässä samannimisen järven itärannalla oli 35 taloa.
Majapaikkamme oli Isossima eli Iisakki _Lesosen_ pieni mökintapainen
talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden
vuoksi, joka siinä vallitsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein
kiilsi puhtaudesta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä
ei ollut kotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikki
siinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Eniten sentään herätti
huomiotamme ja kummastustamme se altis palvelevaisuus ja sydämellinen
kohtelu, jota isäntämme meille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä
ansaitsevat kiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskin
koko matkalla tavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa. En
tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muiden
ihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin
ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, josta saattoi lukea
niiden omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei
ollut lapsia, ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi
selityksensä.

Ennenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämme painuimme
viimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isännän kanssa teetä muka
läksiäisiksi. Matka Karjalassa oli ylipäänsä ollut hyvin mieluinen,
niin että puolittain ikävällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos
asiat eivät olisi vaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle
puolen pyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämme
paikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muuta saatavana
kuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi. Veneellä kuljettiin
ensin runsas virsta pitkin järveä, joka kuului olevan hyvin "laiska"
kaloja antamaan, sittenkuin sen lappi aikoinaan oli kironnut; sitten
oli joku neljännes jalkamatkaa rajalle, jonka poikki nyt kuljimme
5-6 penik. pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tuli
näpeä virsta _Viianginjärven_ rantaan, ja siinä tapasimme venekunnan
viiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassa kotia ja joiden äänet
olimme rajalle kuulleet. Niiden veneessä päästiin kulkemaan järven
toiseen päähän, johon saattoi tulla pari virstaa ja josta hyvästä ei
vaadittu enempää kuin 1 markka![19] Järveltä oli sitten neljännes
toista _Hyryn_ taloon, johon jäimme yöksi.

Taipaleen loppupäässä tuli vastaamme pari meidänpuolista miestä. Me
sivumennessä heitä tervehdimme, mutta he vain töllistelivät meitä suu
ja silmät auki, niinkuin olisimme olleet mitäkin kummituksia. Sen
arvoisina eivät meitä pitäneet, että kohteliaaseen tervehdykseemme
olisivat vastanneet.

Hyrystä jatkettiin matkaa seuraavana päivänä, 1 p. elok., aikaisin
aamusta, sittenkuin talossa myöskin yötä olleelle Isossimalle
oli sanottu jäähyväiset, jotka hänen puoleltaan varsinkin olivat
hellät. Matka kulki aluksi pitkin erästä täältä lähtevää Oulujoen
lähdehaaraa, joka oli niin pieni, että venosemme tuskin ui; sitten
tultiin vesirikkaammalle _Vuokkijärvelle_, jonka pohjoisrannalla
Kyllösessä käytiin päivällistä syömässä. Iltasella laskettiin
_Alanteen_ rantaan ja siitä sitten astuttiin Suomussalmelle Ämmän
ruukkiin, jonka hoitajan luo saattajamme äkkinäisestä toimesta
vastoin tahtoamme tulimme yövieraiksi.

Matkasta Kiannalta Ouluun Puolangan ja Utajärven kautta, jonka
ajoimme 2 ja 3 p. elok., ei ole erityisempää kertomista. Kyllähän
kulku tuntui mukavammalta, kun oli sileä maantie edessä. Huvittavinta
oli huomata, kuinka matkalla ketkä täydessä uskossa, ketkä enemmän
tai vähemmän epäillen luulivat meitä karjalaisiksi, johon luuloon
tietysti heidät jätimme. Kuitenkin oli kohtelu ylipäänsä kiitettävää,
josta päättäen karjalaisia meillä kohdellaan hyvin; joku harva paikka
teki poikkeuksen. Kun Muhoksen läpi ajoimme, täytyi meidän arvella:
Toisennäköiset ovat täällä pellot ja viljat kuin Karjalassa; siellä
tuskin koko matkalla yhteensä näimme sen verran viljeltyä maata kuin
tässä yhdellä silmäyksellä.



Loppulause,


Ennenkuin lukijasta erkanen, olkoon vielä muutama sana sanottu
karjalaisista ja Karjalasta.

Meikäläiselle, joka tulee Karjalaan, pistää ensi katseella moni
seikka outona silmään. Kylien ja talojen rakennusmalli, kansan puku,
sen kieli ja osittain käytöstapakin ovat toisenlaiset kuin meillä
ja tuntuvat siis vierailta. Joka tyytyy paljaaseen pintapuoliseen
silmäykseen eikä huoli asioita sen tarkemmin tutkia, voipi sentähden
jäädä siihen luultavasti jo ennestään hänessä olevaan vakaumukseen,
että hän rajan poikki tultuaan tosiaan vaeltaa vieraassa maassa.

Mutta ken tahtoo lähemmin tarkastella rajantakaisia oloja sekä vähän
enemmän oppia tuntemaan Karjalan kansaa, hän varmaan tulee kohta
huomaamaan, että tuommoinen vakaumus on väärä. Se vierauden tunne,
joka hänessä aluksi syntyy, katoaa vähitellen, kuta enemmän hän
maahan ja kansaan perehtyy, ja aivan toisentapaiset tunteet pääsevät
hänessä vallalle, kun hän havaitsee, että yhdenlaatuisuus molemmin
puolin rajaa on monta vertaa suurempi kuin erilaisuus, ja että
erinäköisen ulkokuoren alla on aivan yhtäläinen sydän.

Rehellisyys, lainkuuliaisuus, mielen vakavuus, kohtuullisuus ja
jumalanpelko ovat ominaisuuksia, joista suomalaisia, s.o. tässä
tapauksessa suuriruhtinaskuntalaisia, yleensä kiitellään, mutta nämä
ominaisuudet sopivat yhtä hyvin myöskin karjalaisten tunnusmerkeiksi.
Mitä ensin _rehellisyyteen_ tulee, niin olkoon mainittu, että
matkalaukuistamme, jotka olivat lukottomat ja siis helposti kenen
hyvänsä aukaistavat, ei nuppineulan arvoista kadonnut, vaikka ne
usein taipaleilla tuntikausia olivat näkyvistämme poissa. Lönnrot
todistaa karjalaisten rehellisyydestä samaa; mutta paras todistaja
on ehkä Friis, jolla niinkuin norjalaisilla ylimalkaan ei näy
karjalaisista olleen erittäin ylevä ajatus, mutta jonka täytyy
tunnustaa, että häneltä ei Karjalassa kadonnut edes tulitikkua, ja
joka sen ohessa kertoo, kuinka m.m. kerran eräs hänen isäntänsä
eräässä paikassa tuli monta penikulmaa soutaen hänen jälkeensä
tuomaan muutamia vaatteita, jotka hän oli pesettänyt, mutta unohtanut
taloon. Joku lukija kenties on valmis tähän muistuttamaan, että
meillä liikkuvain laukkumiesten kauppa yleisen puheen mukaan
isommassa tai vähemmässä määrässä perustuu petokseen. Että semmoinen
puhe käypi, ei sovi kieltää, mutta varmaa on, että se suureksi
osaksi on perää vailla. Kuinka esim. voisi ymmärtää, että sama
laukkumies aina joka vuosi palaa samoille paikoille, jos koko hänen
kauppansa olisi sulaan pettämiseen perustettu? Totta kai hän siinä
tapauksessa tarkasti varoisi tulemasta takaisin siihen paikkaan,
jossa olisi petoksiaan harjoittanut. Ja olkoon että tarkempi
arvostelu voisi muistuttaa niitä näitä laukkumiesten kaupanteon
suhteen, sitä en tahdo mahdottomaksi väittää, koska karjalaiset
lähimmiltä kauppatuttaviltaan venäläisiltä eivät liene saaneet
erittäin kehuttavia perusteita kaupantekotavan suhteen; tässä on
yksi seikka huomioon otettava, ja se on, että kauppa ja mitä siihen
kuuluu on karjalaisten mielestä jonkunlaisena poikkeuksena muista
elämän oloista. "Se on kaupan asia", on vastaus, jonka usein saapi
karjalaisilta kuulla ja joka merkitsee, että tavalliset toiminnan
säännöt eivät puheenalaisessa tapauksessa tule kysymykseen. Tämä
lause tosin tavallansa ikäänkuin vaieten myöntää, että kaupan suhteen
ei aina käy eikä tehdä niinkuin pitäisi, mutta toiselta puolen se
taas on tukena väitteelle karjalaisten rehellisyydestä ylipäänsä,
koska vanhastaan on sanottu, että _exceptio firmat regulam_, poikkeus
vahvistaa säännön.

Mitä karjalaisten _lainkuuliaisuuteen_ taikka ehkä paremmin sanoen
oikeudentuntoon tulee, mainitsee Friis Tshubinskijn mukaan, että
Kemin kihlakunnassa, joka käsittää noin puolet koko Karjalasta,
rikosten luku viiden vuoden kuluessa yhteensä teki 39. Niistä
oli varkauksia 5, murtovarkautta 1, luvatonta metsänhakkuuta 22,
kunnianloukkausta 6, väkivaltaa naista vastaan 2, murhayritystä
1, tottelemattomuutta virkakuntia vastaan 1, karanneen sotamiehen
salaamista 1. Jos tästä lukumäärästä suljetaan pois luvattomat
metsänhakkuut, vähenee rikosten määrä 17:ään, joka tekee noin 3
rikosta vuosittain eli 1 rikoksen 5,500 henkeä kohti ja 1 varkauden
vuosittain 16,000 henkeä kohti. -- Meillä teki v. 1865 vangittujen
lukumäärä 1,461, ja kun väkiluku silloin oli noin 1,800,000, tuli
siis 1 rikos 1,232 henkeä kohti eli runsaasti neljä kertaa niin
paljon kuin Karjalassa Vangituista tosin joku saattoi olla syytön,
niin ikään niiden luvussa saattoi olla semmoisia, jotka vedellä ja
leivällä sovittivat metsänhakkuu-sakkojansa.

_Kohtuullisuudessa_ karjalaiset epäilemättä jättävät meikäläiset
pitkän matkan jälkeensä. Kemiä ja Kierettiä lukuunottamatta emme
koko matkalla kuulleet väkeviä juomia olevan missään emmekä nähneet
ainoaakaan juopunutta; Uhtualla ainoastaan Ondronon talossa
tarjottiin jonkunlaista mietoa rommin-tapaista. Friis kuitenkin
mainitsee, että Pan-oserossa, joka merkinnee Paanajärveä, oli hänen
Karjalassa käydessään ollut kapakka; vieläkö se nyt oli olemassa,
emme tulleet tiedustelleeksi. Sama kohtuus vallitsee muassa; leipä ja
kala ovat pääravintona ei ainoastaan paastopäivinä kahdesti viikossa,
vaan muinakin, joina sentään on lehmänantia särpimeksi. -- Tämän
ohessa mainittakoon, että Friis sanoo Karjalan naisia tunnetuiksi
siveydestänsä.

Karjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsinaista uskonoppia
heillä tuskin sentään saattanee sanoa olevan, sillä melkein koko
heidän uskonnollinen tietonsa rajoittuu ristinmerkin tekoon ja
kumarruksiin pyhänkuvan edessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen
taikauskoisuus sentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa
määrässä kuin kristillisyys, mutta _jumalanpelkoa_ ei siltä
puutu, jos jumalanpelvolla käsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa
kohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihminen häipyy
niin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistä nöyryydentunnetta
synnyttämään, ja samaa saapi aikaan juhlallisten kirkonmenojen
katseleminen esim. Solovetsin luostarissa, joita karjalainen
ei ymmärrä ja jotka sentähden ehkä kahta tehokkaammin häneen
vaikuttavat. Hartaus eli se mielentila, jolla ihminen korkeinta
olentoa ja luojaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla
yhtä elävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolliset
käsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.

Mikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta ja kotoisimmalta
ja josta sentähden tässä viimeksi mainitsen, on asukasten yleinen
mielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuin moni ehkä luulee, ole häilyvä
ja vaihteleva, vaan päinvastoin yhtä vakava kuin meikäläistenkin.
Liikkuva kauppaelämä on sille antanut vähäisen iloisuuden
vivahduksen, joka pintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää,
mutta vähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluonteeltaan
aivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä sen olisikaan toisenlaiseksi
muuttanut? Karjalaisten elämä on yhä samoin kuin meidän ollut
lakkaamatonta taistelua kovaa luontoa ja kovia oloja vastaan, sillä
ainoalla erotuksella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat
olleet monta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taistelussa
kevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkin luonteen
pääjuonne on _vakavuus_. Sama velvollisuudentunne, sama nöyrä
tyytymys kovaan kohtaloon vallitsee siellä kuin täällä. Se tapa,
jolla niin monet tuttavamme siellä: Timo, Rahikainen, Pikkarainen
y.m., kertoilivat elämänsä vaiheista ja huolista, oli aivan
semmoinen kuin suomalaiselta odottaa: asiallinen ja tyyni, ilman
turhia huudahduksia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli
ainoastaan tarkan korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapahtumia
filosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivat koskeneet vierasta
ihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksinkertaiset kertomukset lumosivat
sentähden minut kokonaan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni
mukaan, ja niitä kuullessa valtaavat tunteet täyttivät sieluni:
sääliä ja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä
saaneet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden ja kestävyyden
suuruus, joka kertomuksissa kertojain itsensä arvaamatta tuli ilmi ja
josta juuri tunsin heidät kansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan
onnen kestäminen, sehän on suomalaisen ylpeys.

Kun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muistetaan, että
kieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähillä erotuksilla, joista
heti enemmän, on sama, ei ole sijaa vähimmällekään epäilykselle
rajantakaisten asukasten kansallisuudesta, vaan on se vakaumus
järkähtämätön, että sama Suomen kansa yhä asuu sekä täällä että
Karjalassa.

Nuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävät kyllä jälelle, mutta
osaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi on huomattava, että
jos niiden nojalla ruvetaan väittämään, että karjalaiset ovat meistä
muukalaistuneet ja vieraantuneet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita,
niinkuin tutkiessa kohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet
kärsiä muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, _meikäläiset samassa
määrässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin_, eikä kumpikaan siis
ole voinut säilyttää suomalaisuutta täysin puhtaana.

Esim. talojen _rakennustapa_, joka rajan tuolla puolen ensin
meikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillä rajan tällä puolen
kotimainen ja alkuperäisesti suomalainen? Epäilemättä useimmat
meikäläiset niin arvelevat. Mutta mitä norjalainen Friis sanoo? Hän
on kirjaansa painattanut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä
olevasta kestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaan
kaikki talot maassamme, ja arvelee: "Helposti voidaan nähdä, että
kyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on siihen määrään norjalaisen
kyytipaikan näköinen, että jollei tietäisi sen sijaitsevan Suomen
sisämaassa, kernaasti voisi luulla, että alkukuvana on ollut
_valokuva Österdalista_" (Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on
sama rakennustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät
tiettävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella,
että se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan, niin
Ruotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea. Norjalaiset ja
ruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, ja monen muun hyvän keralla on
skandinaavilainen rakennustapakin Ruotsista meille tullut.

_Vaatteuksesta_ voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karjalassa varsinkin
naisten puku näyttää venäläiseltä, mutta onko meikäläisten naisten
puku kotimainen? Eivätkö semmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin
"leningin" ja "röijyn" pelkät nimetkin[20] jo osoita, mistä ne on
meille tuotu?

Mitä Karjalan _kieleen_ tulee, joka meikäläiselle aluksi tuntuu
vähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi puolta: yleinen
murteellisuus ja venäläiset lainasanat. Edellinen ei ansaitse
sen laajempaa mainitsemista, sillä niinkuin on olemassa Savon
murre, Hämeen murre, Turun murre j.n.e., jotka kaikki kuitenkin
ovat samaa suomen kieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen
omituisiin poikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsi
eteläisimmässä Karjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossa puhe
kuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalaisenkin vaikeampaa
ymmärtää). Enemmän huomiota ansaitsevat venäläiset lainasanat.
Niitä on jommoinenkin määrä: ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki
tai suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten
nimitykset: tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaan
rauhantuomari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stanovoi
pristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina, veronkantaja
sbortshikka, sihteeri piissari j.n.e. Vieraskamari on gornitsa,
porstuankuisti sintsi, huone porstuan lattian alla poklietta (ven.
podkljet). Hyvänpuoleinen naisen lakki on sorokka, leninki on
sarahvaana ja kumasniekka, tohveleita sanotaan myöskin stupniksi.
Pyssy on myöskin pissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha,
purje myös paarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso.
Sokeri myös saahhari, tee myös tshaju, teekeitin samovaari, puntari
pesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j.n.e. Hallinnollisia
toimia osoittavista sanoista ovat useat myöskin venäjänkielisiä.
Näitten lainasanojensa kautta Venäjän Karjalan murre eroaa muista
kielimurteistamme, ja jos puhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä
sanoja viljalti käytetään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja
vieraalta tuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liian ääneen
puhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Sillä onko meidän oma
laitamme tässä suhteessa parempi kuin heidän? Emmekö ole ruotsista
lainanneet kaikki tahi ainakin melkein kaikki samanlaatuiset sanat,
kuin he ovat lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan ole
domare, pormestari borgmästare, vallesmanni ja vorstmestari (joita
käytetään yhtä paljon kuin nimismiestä ja metsäherraa) betallningsman
ja forstmästare, kruununvouti (veronkantaja) kronofogde, sihteeri
sekter, j.n.e.? Ovatko semmoiset sanat kuin hattu, silkki, musliini,
karttuuni suomea? Eikö kamari ole kammare, sali sal, kyökki kök,
kuisti (förstugu-)qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy ole bössa,
kanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seili segel, sokeri
socker, puntari pyndare j.n.e.? Selvästi siis tässäkin näemme, että
vieras valta on vaikuttanut ei ainoastaan itä-, vaan yhtä paljon
länsipuolella Maanselkää ja että jos toinen puoli soimaa toista
muukalaistumisesta, saa sanoa, että "pata kattilaa soimaa, musta
kylki kummallai". Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme
ruotsalaista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niin esim.
pyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusikyläläisten sanovan
"panokseksi".

Meidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalan kansa täällä
liikkuvain laukkumiesten kautta on jossakin määrin tuttu, ja
se suosio, jolla rahvaamme ylipäänsä kannattaa lain kieltämää
kulkukauppaa, osoittaa, että tuttavuus on sille mieluinen; mutta
sivistyneelle säädyllemme Karjalan sekä maa että kansa ovat yhtä
tuntemattomia. Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneillä
Karjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvaukseen
muutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mainiossa "Hirvenhiihtäjät"
runoelmassaan antaa. Mutta tämä kuvaus, jos noita laukkumiehiä
samoin kuin toisia runoelman henkilöitä ajatellaan joiksikin
kansalaistensa tyypeiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan
karjalaiset harjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan "houkuttelevaa
kultaa kootaksensa" (för att vinna det lockande guldet); kun muut
runoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro kumppaleineen
toimettomana talon pirttiin, jossa juovat itsensä päihdyksiin;
tässä tilassa nuori Topias turhaan kosii kaunista Heddaa; kun Ontro
sitten lähtee veljensä puhemieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään
aukaisee lompakkonsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa
seteleissä, joitten välitse ja päällitse hän "säihkyvin silmin,
hurjassa innostuksessa" hyppelee, mutta kun tyttö ylenkatseella hänet
jättää yksin, hän kohta lopettaa hyppynsä ja etsii "hartaudesta
vapisevin käsin" (med darrande händer af andakt) setelinsä, joita
jokaista, "jo ennestään tuhansin kerroin suudeltua", ihastuksissaan
taas suutelee (!!); lopuksi "ryssäin" koko iloinen joukko
humaltuneena vaipuu unen helmaan, "ei sopiville paikoille, vaan mihin
kukin on sattunut kaatumaan", Ontro yksinään istuu "juopuneena ja
autuaana" oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa. Voipiko
tästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, on pidettävä tyyppien
kuvauksena, tulla muuhun käsitykseen, kuin että karjalaiset ovat
jonkinlaista roistoväkeä, laiskoja, juopumukseen taipuvaisia,
turhamielisiä, joitten kaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten
ihmisten puolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?

Lähempi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin varsinkin
sivistyneittemme puolelta olisi sentään ei ainoastaan hyvä, vaan
aivan tarpeellinenkin. Sumu peittää nykyään tässä asiassa meidän
sivistyneitten silmät; mutta kun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia
oloja tuntemaan, putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he
näkisivät mitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He
näkisivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolmannella
osallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roistoväkeä, jota pitää
ylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaita suomalaisia, heidän omia
kansalaisiansa, jotka heidän puoleltaan ansaitsevat ei halveksimista,
vaan kunnioitusta, eikä ainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä
rakkautta. Toisenlaiset tunteet kuin mitkä "Hirvenhiihtäjäin"
erehdyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja jos
heissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitä
sääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleen ja
kovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voimalla heidän
sydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuo halpana pidetyt asukkaat
rajan takana ovat lihaa heidän lihastansa, luuta heidän luustansa,
ja turhat ennakkoluulot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon
edestä.

Mutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminen ei jäisi
epämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisi kohta, kutakuinkin
pian. Tosin karjalaiset, niinkuin edellisessä usein on osoitettu,
kummastuttavalla tavalla ovat Venäjän suhteen säilyttäneet
jonkinlaisen itsenäisen kansallistunteen, joka luullakseni vain
tarvitsee herätystä ja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi
voimaksi, mutta kieltämätöntä toiselta puolen on, että venäläisyys
jo Karjalassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopealla
edistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle. Ja mikä
loppupäätös tästä taistelusta eri kansallisuuksien välillä tulee
olemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksinään jääpi seisomaan
lukemattomia laumoja vastaan, lienee helposti arvattavissa. Heidän
täytyy siis ulkoapäin saada apua, jos heidän itsesäilytystänsä
ollenkaan voidaan ajatella mahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen
katsoen tämä apu ei kovin kauan saa viipyä, muuten se voipi tulla
liian myöhään. Mutta mistä se apu on saatava, jollei meiltä, heidän
veljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietämättömyydessämme
pidämme heitä vain halpoina muukalaisina, niin kauan ei mikään
avunanto meidän puolelta tule kysymykseen.

Kaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehokkaasti
vaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmän väliaikainen, toinen
kestävämpi. Edellinen olisi _kulkukaupan laillistaminen_ maassamme.
Kulkukauppa on tätä nykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino,
ja sen asetuksen poistaminen, joka tämän kaupan meillä kieltää,
antaisi Karjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin.
Meillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, ja vaikka
asia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena, on enemmistö
sen sallimista yhä vastustanut. Jo olisi kuitenkin aika, että
tämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan. hyödyllisyys on kaikissa
sivistyneissä maissa tunnustettu ja sen tarpeellisuutta meilläkin
osoittaa jo yksistään se seikka, että sitä kaikista ankarista
kielloista huolimatta on vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden
aatteen kannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulkomailla
varmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinka meillä on tässä
suhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoitettua kulkukauppaa vastaan
voidaan tehdä joitakuita perusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä
tällaisten muistutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa
luvalliseksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Sillä kun
se on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestäni oudoksua, jos
sitä joskus olisi harjoitettu tavalla, joka sietäisi oikaisua.

Toinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksi ja jonka
vaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva, olisi sen _käytöksen_
muuttaminen, joka karjalaisten osaksi varsinkin meidän sivistyneitten
puolelta on tullut. Kun ajattelee, että sivistynyt luokkamme
yleensä on pitänyt täällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina,
ryssinä, vieläpä semmoisina, joitten olo vain on tarkoittanut
lain rikkomista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaista
kohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaan ovat saaneet
osakseen. Ollen tylyä ja ylenkatseellista se ei ole voinut vaikuttaa
muuta kuin vihamielisyyttä tai masentavaa nöyryytystä heissä.
Toisenlainen käytös, parempaan asiantietoon perustuva, kantaisi
toisia hedelmiä. Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuin
omia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, että he ovat
kovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksi jääneitä, niin
heidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luottamuksensa enenisi,
ja he saisivat uutta voimaa kestämään elämän taistelussa. Tähän
saakka heitä on kahdelta puolen ahdistettu: idästä he ovat olleet
Venäjän ylivoiman masennettavina, lännestä heitä on kohdannut
omain kansalaisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme he pian
huomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino on lakannut, vaan myös
että sen sijaan on astunut veljenrakkaus, ja lohdutus ja iloinen
toivo täyttäisi heidän sydämensä.

Lopetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä hartaalla
toivomuksella, että kansalaiseni suuriruhtinaskunnassa vähitellen
rupeaisivat katsomaan _Karjalan kysymystä_ silmiin ja alkaisivat
ajatella, mitä se heiltä vaatii. Tukahutettu tuskanhuuto nousee
Karjalasta; voimmeko, saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkä
rajantakaiset kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä
ole niin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merkitys
on juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta ja toivoa.
Älkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidän hyväkseen mitä voimme,
muistaen, että kun koemme heitä säilyttää, samassa koemme itseämmekin
säilyttää. Odottamattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän
saakka ovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensa
säilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikä meidän on
annettava, voimme täydellä syyllä toivoa, että voitto viimein on
kallistuva heidän ja samalla meidän puolelle, ja kaunis Karjalan
maa pysyy puhtaana muukalaisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas
koittaisi aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat
rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä
Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin
enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen
puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me
emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän
silmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.



LIITE.

Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia.[21]


Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niinkuin jo
sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista.
Näitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä
katsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten
hengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut
valtiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan
hengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen
ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme
siis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille
hyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet
elämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).

Solovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä
munkkia, _Sauvattia_, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän
eleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta
rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä
olevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut
tarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi
erämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle
Solokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt.
Munkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin
päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki,
joka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle.
Siellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä _German_, ja yksissä
he sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät
ristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä
tapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin
silmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen
kalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä
uutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs
kalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen
vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista,
joilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät
vaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä
Jumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies
vaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin
kukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan
armoa.

Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa
lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten
Uiunjoen suulle 27 p. syysk. (v.l.)1435 German, joka vähää varemmin
myöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin
palannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.

Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen
pyhälle Sauvatille -- se oli _Sosima_. Hän on Solovetsin luostarin
varsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on
ensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä
Äänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi
munkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu
yksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapasi Germanin ja kuuli
hänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin
siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetsiin
kuin Uiunsuulta,[22] he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin
sille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys,
tai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin
Sauvatille. Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon
ja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon.
German tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkoitusta
ymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät
rakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta
kuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle
ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden
ei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää
talven saaressa. Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat
olivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää,
jauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat
Herran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus
taistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa
kävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin,
Markuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä,
niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja
sellejä; niin oli luostari perustettu.

Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät
menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman
päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään
Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten
rakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin
ruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti
Uiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat
kateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä
kalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä
uhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti
Sosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan
rannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin,
ja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman
novgorodilaisen ylimysnaisen Maria Boretskajan lahjoituskirjeellä,
jossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja
kalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä
tallella luostarin riisnitsassa.

Pyhä Sosima kuoli 18 p. huhtik. 1478 ja haudattiin arkkuun, jonka hän
oli itse valmistanut. Ihmeitä alkoi hänenkin haudallaan tapahtua.

Muutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luostarin
alkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totman kaupungista. Ei
osannut lukea, mutta oli ahkera työmies. Häntä pidetään yhtä suuressa
arvossa kuin Sauvattia ja Sosimaa.

Hauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestä oikeastaan
kuuluivat. Jos syntymäpaikka yksinään riittäisi määräämään
kansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaa sanoa suomalaiseksi, koska
Toivoja on Karjalassa, ja tavallansa myöskin Sauvattia, jos hän
oli Valgetjärveltä kotoisin, sillä siellä vielä tänäkin päivänä
asuu suomensukuista kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti
Suosiman kaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainen nimi.
Germanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä -- vaikk'ei kyllä
suomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisemmin Vienanmeren rannikolla,
joka silloin vielä lienee ollut aivan suomalainen.

Sivumennen tässä muutama sana luostarisaarista. Niitä on neljä
isompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari "Solovki" on kolmatta
penikulmaa pitkä ja kahta leveä, toinen saari "Anseer", ensimmäisestä
koilliseen, puolta pienempi, kolmas, "Muksalma", vieläkin pienempi,
Anseerista etelään päin, ja neljäs, "Sajatshij", on pääsaaren
etelänokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiä ja
järvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaasti heinää. Pahin
haitta on niiden etäisyys mantereesta, 5-6 penik., joka vaikuttaa,
että yhteys mannermaan kanssa on puolisen vuotta katkaistuna.
Että suomalaiset ovat saarille ensiksi nimet antaneet, näyttää
epäilemättömältä, vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin _Jänissaareksi_
mainittavan. Anseer selitetään muodostetuksi _Hanhisaaresta_, ja
Muksalman saari on mielestäni jotenkin selvästi _Mutkasalmen_ saari.
Mitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meillä kirjoissa tavallisesti
_Solokan_ saareksi, vaikk'en sitä kuullut enemmän kuin muuksikaan
(paitsi luostarisaareksi) sanottavan. Millä perustuksella tämä nimi
(Solokka) sille on annettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se
kyllä olla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi "Solukkasaari" ja siitä
lyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahdenperukoita ja salmen
solukoita. Solukoista muistuttaa myöskin nimi Mutkasalmi.

Ensi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mitään erittäin
mainittavaa. Kun tsaari Iivana III, v. 1478 kukistettuaan Novgorodin
tasavallan, oli laskenut valtansa alle sen alusmaat Vienanmerenkin
rannalla, vahvisti hän kaikki luostarille annetut lahjoitukset,
etupäässä saaret, joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi
kaikkia rantalaisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi
toisiansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentä miestä
luostarin päällikköinä. Aleksein esimiehyyden aikana saapui
luostariin tuntematon vieras, joka jumalisuudellaan ja ahkeruudellaan
kohta alkoi vetää kaikkien silmät puoleensa ja viimein niin viehätti
veljeksiä, että hänet kymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se
oli pyhä _Filip_, aatelisnimeltään Feodor Kolitshev, joka hovielämään
kyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetsin luostarin
uudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti 18 vuotta (1548-66),
ja melkein kaikki ne rakennukset, jotka nykyään luostarissa
herättävät ihmetystämme, ovat sinä aikana joko rakennetut tai ainakin
perustetut. V. 1538 oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan
luostaria, ja Filipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin
vielä ollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi.
Maarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksen puukirkkojen
sijaan hän, niinkuin jo edellä on mainittu, rakensi nykyiset
komeat kivikirkot, jotka lisäksi varusti kaikilla tarpeellisilla
kaluilla: maljoilla, suitsutuskupeilla, pyhillä kuvilla, puvuilla
y.m. Munkkeja varten hän rakensi kaksi- ja kolmikerroksisia
kivihuoneuksia luostarin sisälle, -- sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia
ja työmiehiä sekä sairaita varten laajan hospitaalin. Muksalman
saarelle hän perusti karjatalon ja Jänissaarelle erakko-asumuksen
eli skiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdisti
saaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saadakseen
vettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen. Lopuksi hän järjesti
niiden laajain alusmaitten hallinnon, jotka tsaari Iivana Julma
luostarille lahjoitti sen tulipalossa saamien vammain parantamiseksi.
Kaikissa muissa paitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat
kuuluivat luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle
maksoivat veronsa. -- Munkkihallitus ei näy olleen helpointa laatua,
sillä tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" mainitaan kehumalla,
kuinka Filip esim. määräsi, milloin mitkin työt oli tehtävä, tai
millä siemenillä pellot oli kylvettävä; niin ikään ilmoitetaan,
että juoppous ja nopanheitto kiellettiin jalkapuurangaistuksen ja
alusmaista karkoituksen uhalla.

Filip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyrikruunun. Niin
kauan kuin hän asui Solovetsissa, oli Moskovan tsaari Iivana, jonka
lapsuudenystävä Filip oli, monin tavoin osoittanut mielisuosiotansa
häntä ja luostaria kohtaan. Hän oli luostarille lahjoittanut
alusmaita, hän kohotti sen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa
sai myödä, 6,000:sta puudasta 10,000:een (20,000 leiviskään) ja salli
luostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia; kirkkojen
rakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoi tuhansia ruplia. Viimein,
kun ylin hengellinen virka Venäjällä, metropoliitan virka Moskovassa,
tuli avoimeksi v. 1566, hän kutsui siihen Filipin Solovetsistä.
Mutta tämän jälkeen kohta tapahtui jyrkkä käänne ystävyydessä.
Iivana oli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyksiä
noudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oli ruumistaan
kurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkka ja mielenlaadultaan
vakava. Että Iivanan hurja elämä häntä loukkasi, oli luonnollista,
ja kun Filip Venäjän hengellisen vallan edustajana tavallaan oli
Iivanan vertainen sekä luostarinpäällikkönä oli tottunut käskemiseen
ja ehdottomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtä
luonnollista, että hän rupesi Iivanaa ensin siivommin, sitten yhä
kovemmin nuhtelemaan hänen elämästään. Loppupäätös oli, että Iivana
pani hänet viralta ja sulki hänet vankeuteen -- jossa muun muassa
kerran piti häntä nälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! --
sekä viimein surmautti hänet Tverissä 23 p. jouluk. 1569. Hänet
haudattiin Tveriin, mutta v. 1591 ruumis siirrettiin Solovetsiin ja
sieltä v. 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin ja patriarkka Nikonin
toimesta Moskovan Taivaaseenastumiskirkkoon.

Ne alusmaat, joiden isännäksi luostari Iivanan anteliaisuuden
kautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuolella käsittivät
suurimman osan, jollei koko Karjalaa, tekivät luostarista maallisen
(poliittisen) mahdin; ja nyt alkaa luostarin historiassa ajanjakso,
joka hyvin likeisesti koskee meitä. Tähän aikaan olivat näet
Oulujärven seudut ja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten
puolelta kansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jo
noussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen.
Yhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen, koska saman
kansan jäsenet siellä kohtasivat toisensa, mutta että niin ei käynyt,
siihen oli monta syytä vaikuttamassa. Ensinnäkin valtiolliset:
Venäjä nim. väitti, että Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 määrätty
raja pohjoisessa kulki Savosta Pyhäjoen suulle, ja vaati sen nojalla
koko Oulun läänin omaksensa, jota vaatimusta Ruotsi taas vastusti;
tässä siis jo hyvä riidan aihe. Toisena syynä vihollisuuteen olivat
uskonnolliset seikat. Olemme nähneet, kuinka Solovetsin luostari
menestyi, ja voimme arvata, että se ahkerasti koki levittää uskoansa,
mutta Ruotsin puolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus,
jonka Kustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kansankin
mieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siis uskonnollinenkin,
joka, niinkuin tiedetään, voipi ihmisten mielet kiihdyttää yhtä
suureen vimmaan, jollei suurempaankin, kuin edellinen. Lopuksi
käsitys samasta kansallisuudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo
siihen aikaan, sillä karjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta
kuuluneet Venäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruotsin;
ja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmäkiskoisuus
ja vihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa leimahti ilmi sotaan,
täytyy myöntää luonnolliseksi, niin katkerasti valitettavaa kuin
toiselta puolen onkin, että veli veljeään ryhtyy sokeudessansa
toisten hyväksi raatelemaan.

Solovetsin luostaria uhkasi vaara ulkonaisen vihollisen puolelta
ensi kerran v. 1570, jolloin muutamia ruotsalaisia laivoja ilmestyi
Vienanmerelle; vaara kuitenkin meni ohitse vahingotta. Mutta
sen johdosta toimitettiin luostarin puolustukseksi Moskovasta
sotapäällikkö muutamain tarkk'ampujain ja tykkiniekkain kera ynnä
neljä tykkiä, 400 kivääriä ja muita aseita sekä satamäärä puutaa
ruutia, jota varastoa kohta sen jälkeen vielä lisättiin; sen ohessa
päällikkö valtuutettiin alusmaista nostamaan sata sotamiestä, ja
luostarin ympäri rakennettiin puinen linnoitus. Varusväki oli
kesäkaudet luostarissa, mutta siirtyi talveksi Sumaan tai Kemiin
mannermaalle. Ensimmäinen laajempi retki tapahtui Suomen puolelta v.
1579, jolloin luostarikronikan mukaan suuri määrä "Kajaanin nemtsejä"
hyökkäsi Kemin volostiin oli piirikuntaan, hävitti paikkakuntia ja
hajoitti maakunnan avuksi rientäneen vojevodi Oserovin sotajoukon,
jolloin Oserov itse ja suurin osa hänen miehiänsä kaatui. Seuraavana
vuonna 1580 kajaaninpuoliset, 3,000 miestä luvultaan (?), uudistivat
retken, mutta vähemmällä menestyksellä: turhaan yritettyään
valloittaa Kemin saarta he kolmipäiväisen tappelun perästä, jossa
kaksi heidän päämiestään kaatui, saivat lähteä pakoon. Nyt seurasi
lyhyt aikakausi, jolloin ei ainakaan laajempia retkiä tehty; sitä
käytettiin Venäjän puolella niiden paksujen kivimuurien rakentamiseen
luostarin suojaksi, jotka vieläkin sitä ympäröivät, sekä Suman
kauppalan varustamiseen puisella linnoituksella. Ensinmainittuun
laajaan työhön ryhdyttiin v. 1584, mutta ennenkuin se saatiin
valmiiksi, tapahtui taas hävitysretki Suomen puolelta sen retken
kostamiseksi, joka vuotta ennen oli Karjalasta Kajaaniin tehty.
Iiläisen Juho _Vesaisen_ johdolla meidänpuolelaisia 700 miestä v.
1589 (tai 1590) kulki alas Koutajokea Kantalahden tienoille, ryösti
ja poltti Koudan, Kantalahden, Umban, Kieretin ja muita kyliä, tuli
sitten Kemin piirikuntaan niin ikään hävittämään ja palasi ylös
Kemijokea kotiin. Nyt lähetettiin luostariin 600 miestä apuväkeä,
jotka syksyllä 1590 siirtyivät Suijuun ja sitten talvella 1590-91
muiden joukkojen kanssa tekivät retken Oulujokea alas Pohjanlahden
rannalle, jossa hävittivät rantamaan Siikajoelta Kelloon asti.
Venäläisten lähteiden mukaan tämä retkikunta käsitti 1,300 miestä.
Vesainen ei silloin ollut kotiseuduilla; hän oli joukkoineen lähtenyt
Jäämerelle, jossa perinpohjin hävitti venäläisten rakentaman
Petshingin luostarin ja teki rynnäkön Kuollaakin vastaan, joka ei
kuitenkaan onnistunut. Seuraavina vuosina tehtiin Suomen puolelta
ainakin kaksi retkeä rajan taa: toinen Kuollaa vastaan, taaskin
turhaan, toinen, suurempi, Baggen johtamana Vienanmerelle, jossa
kuitenkin Suman edustalla viimein kärsittiin tappio. Yrjö Koskisen
historian mukaan tapahtui viimeinen ryöstöretki näillä ajoin Venäjän
puolelta kevättalvella 1592, jolloin ruhtinas Volkonskij 4,000
tataarilaisen ratsumiehen kera muutti Oulun tienoot suitseviksi
raunioiksi. Tästä retkestä ei Castrénin otteessa mainita mitään;
kenties se on pidettävä samana kuin äskenmainittu talvella 1590-91
tehty, josta Koskinen taas ei mainitse mitään. Sen sijaan Castrénin
otteen mukaan suomalaiset syyskuussa 1592 Maurits Laurinin ja
eversti Hannun komennossa vielä tekivät retken Vienanmerelle, jossa
hävittivät koko maan aina Sumaan asti, ja venäläiset seuraavana
talvena kostivat tämän retkellä Kajaanin seuduille. Kenties tämä
Laurinin retki on sama kuin Koskisen mainitsema Baggen, ja tuo retki
Kajaanin seuduille sama kuin Volkonskijn, niin että ainoastaan
vuosiluvut olisivat yhteen sovitettavat.

Luostarin merkitys näissä tapahtumissa ei suinkaan ollut vähäinen.
Se tarjosi jo pelkän asemansa kautta keskellä merta sotavoimalle
luotettavan turvapaikan; rikkauksillaan, joita sille yhä karttui,
se vielä lisäksi pystyi elättämään satamäärin sotamiehiä, ja
ennen kaikkea se tarkasti valvoi ja piti silmällä tämänpuolisia
oloja sekä antoi niistä joutuisan tiedon hallitukselle Moskovaan.
Edellämainitut retket Venäjän puolelta olivat kuitenkin arvattavasti
yksistään hallituksen toimittamia, jota siihen aikaan johtivat
nerokkaat miehet: ensin Iivana Julma (vuoteen 1584) ja sitten Boris
Godunov (vuoteen 1605), eikä luostarin puolelta siis vaadittu
mitään itsetointa -- paljas kuuliaisuus ja alttius riitti. Mutta
seuraavan vuosisadan alussa, kun Venäjän vanha hallitsijasuku oli
kuollut ja sisäiset puolueet sekä ulkomaiset viholliset uhkasivat
kerrassaan kappaleiksi hajoittaa koko valtakunnan, tuli aika, jolloin
luostari-isien ei sopinut toisen neuvoa tai käskyä noudattaa,
vaan itse täytyi tehdä päätöksensä; ja tämän koetteen he kestivät
kunnialla.

Alusta vuotta 1593 tehtiin aselepo Venäjän ja Ruotsin välillä, jota
kohta seurasi varsinainen rauha Täyssinässä 1595. Nyt elettiin
sovussa toistakymmentä vuotta. Solovetsin apottina oli silloin
Jaakov. Hänen aikanansa valmistuivat 1594 muurit luostarin ympärille
kahdeksine torneineen. Koko tämä laaja 10-vuotinen työ tehtiin
luostarin kustannuksella, ja lähimpänä päällysmiehenä oli munkki
Trifon. Jaakov laski perustuksen Anseerin skiitalle siten, että kun
20 vuotta varemmin rakennettavaksi määrätty Nikolain kivikirkko
alkoi valmistua, hän muutti sen sijalla ennen seisoneen puukirkon
Hanhisäärelle; sanotun skiitan varsinainen perustaja on muuten munkki
Eleasar. Jaakovia seurasi esimiehenä ensin Isidor (1598-1605)
ja sitten _Antonij_ (1605-12), liikanimeltä "miehuullinen"
(dooblestnij). Hänen aikanansa sattui juuri tuo arveluttava tila
Venäjän kansan elämässä, jolloin avonaiselle hallitusistuimelle
ilmestyi jos jonkinlaisia pyrkijöitä, niin omamaisia kuin ulkolaisia,
jotka virittivät sodan ja kapinan liekin kaikkialla palamaan. Aluksi
Solovetsi oli tapauksista vähän syrjässä, mutta kohta sekin vedettiin
pyörteeseen, kun helmikuulla 1609 hallitseva puolue Venäjällä teki.
Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n kanssa liiton Viipurissa, jonka mukaan
Kaarle lupasi tsaari Vasilij Shuiskijlle apuansa puolalaisten
kannattamia kapinoitsijoita vastaan sillä ehdolla, että Käkisalmen
eli Karjalan lääni jätettäisiin Ruotsille. Oulun ja Kajaanin
sotapäällikkö Isak Behm (Böhm?) lähetti tämän johdosta jo keväällä v.
1609 kirjeen luostariin, jossa hän mainittuaan Viipurissa tehdystä
sopimuksesta ilmoitti, että kuningas oli käskenyt hänen Karjalan
kautta sotaväkineen tulla Venäjälle avuksi, ja sen johdosta kysyi,
kenen puolta luostari piti: Vasilij Shuiskijn vaiko Vale-Dmitrijn
ja kapinallisten, ja saisiko hän esteettömästi marssia luostarin
alusmaitten läpi. Mitä Antonijn piti tähän hankalaan kysymykseen
vastata? Pitikö hänen vastata myöntävästi -- ja siten vapaaehtoisesti
jättää maansa avoimeksi niille, jotka kymmenkunta vuotta sitten
olivat tulella ja miekalla sitä hävittäneet ja jotka kenties
jättäisivät marssinsa keski-Venäjälle sikseen, kun Karjalan olisivat
haltuunsa saaneet? Vai kieltävästikö -- ja siten synnyttää epäluuloa
siinä ruotsalaisten pääjoukossa, joka Novgorodissa jo oli yhtynyt
tsaarin sotavoimiin? Tuossa kirjassa luostarin "sankaritöistä"
sanotaan epämääräisesti, että Antonij hylkäsi kaikki "vihollisten"
esitykset; mutta Castrén sanoo, että kronikasta ei selvästi näy,
tokko mitään vastausta kirjeeseen lähetettiin, ja vaitiolo näyttääkin
olleen sopivinta luostarille. Sillä että se kannatti Vasilijn
asiaa, voipi jotenkin varmasti päättää siitä, että luostarista
lähetettiin tsaarille yli 3,000 ruplaa ja hänen sotapäällikölleen ja
veljenpojalleen Mihail Shuiskijlle 5,000 ruplaa; mutta kummallista
ja varomatonta olisi tietysti ollut samalla ilmoittaa, että se piti
tsaarin hyviä ystäviä, ruotsalaisia, ei minään liittolaisina, vaan
verivihollisina. Oli miten oli, ainakaan ei luostarista varmasti
myöntävää vastausta saatu, ja kenties se vaikutti, että meikäläisten
aiottu retki siltä vuodelta raukesi tyhjiin, -- asia, joka
luostari-isille arvattavasti oli hyvin mieleen.

Seuraavana vuonna 1610 täältä kuitenkin lähdettiin matkaan. Mutta
kun rajan yli tultiin, pakeni kaikki kansa asuinpaikoiltaan, niin
että ruokavaroista syntyi kova puute ja töin tuskin päästiin
"Tshopan" (_Suopas_-salmen?) kylään, josta oli pakko palata takaisin.
Vastaanotto ei siis ollut erittäin ystävällistä, ja kiitos käynnistä
oli vielä kummempi, sillä kohta sen jälkeen Karjalan puolelta tehtiin
hävitysretki meidän puolelle rajaa -- samaan aikaan kuin Suomen
armeija pelastajana marssi Moskovan porteista sisään!

Tähän karjalaisten käytökseen oli varmaan luostari suuressa määrin
syypää, sillä se hallitsi yksinvaltaisesti näillä seuduin ja olisi
epäilemättä, jos olisi tahtonut, voinut pakottaa alamaisensa
noudattamaan toisenlaista käytöstapaa.

Täytyy myöntää, että meidänpuolelaisilla oli syytä harmiin; ja harmia
lienee lisännyt se ajatus, että luostarissa ehkä oli aavistettu,
mikä Ruotsin oikea tarkoitus oli. Se nimittäin ei ollut mikään
vähempi kuin saada koko Karjala Vienanmereen asti Ruotsin valtaan.
Kun kahtena edellisenä vuonna ei hyvällä ollut voitu toimittaa
mitään Karjalan suhteen, päätettiin nyt vihapäissä tehdä varsinaiset
vainoretket rajan taa; mutta sitä ennen sentään vieläkin kerran
yritettiin sovinnolla jotakin saada aikaan. Kajaanin ja Oulun
käskynhaltijan Erik Haren (Jäniksen?) kautta tuli näet arvatenkin
v. 1611 luostariin kuningas Kaarlelta kirje, joka tosin on joutunut
hukkaan, mutta jonka voipi, siihen annetusta vastauksesta päättäen,
arvata sisältäneen kysymyksen, hyväksyisikö luostari tsaariksi
Kaarlen pojista jommankumman. Kysymyksenä siihen aikaan näet oli,
että joko Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip valittaisiin Venäjän
tsaariksi, ja seuraavana vuonna vaali tapahtuikin Novgorodissa
ja Moskovassa. Antonijn vastaus oli tällä kertaa lyhyt ja selvä:
"Täällä Solovetsin luostarissa sekä Suman linnassa ja koko
Vienanmeren maakunnassa on kaikilla tämä ajatus: me emme tahdo ketään
vierasuskoista Tsaariksi ja Suuriruhtinaaksi Moskovan valtakuntaan,
vaan kotimaisen, oikeauskoisen pajarin." Kirje on kirjoitettu Suman
linnassa 12 p. maalisk. 1611.

Kaksi vuotta pidettyään meidänpuolelaisia epätietoisina todellisista
mielipiteistään ja kaikenlaisilla tekosyillä estettyään heitä maahan
tulemasta, luostari-isät nyt heittivät naamarin kasvoiltansa. Tämä
kävi nyt paremmin laatuun siksi, että Venäjän ja Ruotsin välit
olivat rikkuneet; venäläisten oli nimittäin ollut pakko tsaarikseen
valita Ruotsin vihollisen, Puolan kuninkaan poika, eivätkä he enää
olleet taipuvaiset Ruotsille antamaan Käkisalmen lääniä, joka yhä
vielä oli heidän vallassansa, niin että Ruotsi valmistausi sitä
väkivallalla ottamaan. Mutta toiselta puolen luostari varmaan tiesi,
että sen alusmaihin valmistettiin sotaretkeä täältä, tiesi kenties
myöskin, että Käkisalmi, jota suomalaiset kuusi kuukautta olivat
piirittäneet, jo oli kukistunut (2 p. maalisk.), ja isien vastaus oli
siis rohkea ja uskalias. Kauan ei heidän tarvinnut meidänpuolisten
tuloa odottaakaan. Jo kevättalvesta täältä lähti Kuollaan
retkikunta, joka ei näytä olleen mikään paljas ryöstöjoukko, vaan
säännöllinen sotavoima, päättäen siitä, että sillä kerrotaan olleen
piirityskoneitakin ja hevosväkeä muassaan. Rynnäkkö ei kuitenkaan
onnistunut, kuollalaiset puolustivat urhoollisesti kaupunkiansa, ja
retkikunnan täytyi tyhjin toimin palata -- muonavaroista arvatenkin
pian tuli puute. Kesällä, samaan aikaan kuin de la Gardie valloitti
suuren Novgorodin, he sitten lähtivät uudelle retkelle itse luostaria
vastaan. Tällä matkalla he nyt lähenivät luostaria 3 penikulman
päähän, kulkien pienillä veneillä Kusovoin saariin, jotka ovat
Kemistä alkavan, kolmatta penikulmaa laajan saariston äärimmäisessä
laidassa. Luostarikronikan mukaan he näissä saarissa viipyivät koko
kesäkauden, voimatta kuitenkaan mitään luostaria vastaan, jota sen
Ihmeidentekijäin rukoukset niinkuin edespäinkin varjelivat. Tuo
sana "koko kesäkauden" lienee vain retoorinen puheenparsi, sillä
vähemmässäkin ajassa olisi meikäläisten luullut käsittävän, että
heidän oli mahdoton arvatenkin mitättömillä sotakoneillaan valloittaa
luostaria, jota vankat muurit ympäröivät ja joka tietysti oli sekä
sotaväellä että ampuma- ja muonavaroilla yltäkyllin varustettu. Lähin
syy meikäläisten poislähtöön lienee ollut venäläisen armeijan tulo
Sumaan, joka uhkasi katkaista heiltä paluutien; sekä luostarista
että Kuollasta oli nimittäin lähetetty sana Moskovaan, kohta kun
meidän puolelta lähdettiin Kuollaa vastaan. Venäläisiä johti
vojevodi Liharjev ja golova Bjesednevo; he tulivat Sumaan 15 p.
elok. ja toimitettuaan sieltä sovinnollisen kirjeen meidän puolelle,
meikäläisille silmänlumeeksi, lähtivät sitten kohta Kusovoin saarella
majailijoita vastaan. Näiltä he vaativat sodan lakkauttamista
tapahtuneen välirauhan johdosta -- valloitettuaan Novgorodin oli
näet de la Gardie pakottanut pohjoisvenäläiset pyytämään tsaarikseen
jotakuta ruotsalaista prinssiä, ja sota sielläpäin oli siis lakannut;
mutta meikäläiset, joille luultavasti välirauha oli tuntematon,
puolestaan vaativat luostarin esimieheltä Suman linnaa alueineen
heille luovutettavaksi. Tämän vaatimuksen Antonij kokonaan hylkäsi,
ja loppupäätös oli, että meikäläiset saivat palata tyhjin toimin
täältäkin samoin kuin Kuollasta.

Seuraavana vuonna 1612 Antonij kuoli, ja hänen jälkeläisekseen tuli
Prinarh. Hän oli rohkea ja toimelias mies niinkuin Antonijkin.
Hänen aikanansa ruvettiin heti Suman ja Kemin linnoja uusilla
linnoituksilla vahvistamaan, ja se sotavoima, jonka luostari omalla
kustannuksellaan piti aseissa, nostettiin 1,040 mieheen. Laajempia
retkiä ei kuitenkaan näillä mailla enää tehty -- osaksi kenties
juuri sen tähden, että Venäjän puolella oltiin hyvästi varustetut,
osaksi sen tähden, että asiat Ruotsin puolella olivat muuttuneet,
kun jäntevä Kaarle IX oli kuollut ja tanskalaiset julistaneet sodan
Ruotsia vastaan. Niin mielet pohjan mailla vähitellen asettuivat, ja
v. 1614 tehtiin Solovetsin luostarin ja Haren välillä rauha -- kolme
vuotta ennen rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Raja Oulun läänin ja
Karjalan välillä jäi entiselleen.

Voitollisesti, niinkuin näemme, oli siis luostari osannut selvitä
ajan myrskyistä ja päästä rauhan satamaan, ja oikeutetulla ylpeydellä
venäläiset voivat viitata luostarin tämänaikuiseen historiaan. Se
kysymys, josta täällä pohjan perillä kiisteltiin, ei nimittäin,
niinkuin tarkemmin tutkiessa kohta huomaamme, ollut kysymys tämän
taikka tuon valtaanpyrkijän kannattamisesta ja vapaasta marssista
Karjalan läpi hänen avukseen, vaan ihan toinen: se oli kysymys
Karjalan tulevaisuudesta, pitikö sen yhä edelleen jäädä Venäjän
valtaan vaiko asevoimin yhdistyä muuhun Suomeen. Meidänpuolisten
pyyteitä tässä suhteessa ilmaisee aivan selvästi eräs kirje, joka
lähetettiin luostariin ja jossa vaaditaan Ruotsille annettujen
lupausten täyttämistä; kopio kirjeestä säilytetään luostarissa.
Siinä muun muassa sanotaan: "Teidän tsaarinne Vasilij ja ruhtinas
Mihail lupasivat meille palveluksestamme Karjalan kaupungin
[Käkisalmen], Kuollan ja Orjeshokin [Pähkinälinnan eli Lyssenin
Laatokan rannalla], ja vaihtoivat sitten Orjeshokin Suman linnaan.
Ja me menimme ja panimme päämme teidän edestänne alttiiksi. Älkäät
siis luopuko lupauksistanne. Meidän armollinen kuninkaamme ei tahdo
ruveta viholliseksenne, vaan tahtoo saada vanhan rajan _Dubiin_
ja _Solotsiin_ asti. Mutta jos ette hyvällä anna takaisin vanhaa
rajaa Dubiin ja Solotsiin, niin armollinen kuninkaamme tulee
sotavoimalla ja valloittaa kaikki hänelle luvatut kaupungit ja Suman
linnan." Missä Dub eli Starij Dub ("vanha tammi") on, en tiedä
sanoa, luultavasti jossakin Laatokan rannalla,[23] mutta Solots on
luostarikirjain mukaan _koski_ niillä tienoin, missä _Uiunjoki_
laskee Vienanmereen. Länteen Vienajoesta tulevan maan, toisin sanoen
koko Karjalan, siis mainittu kirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää
lähetetyn talvella 1610-11, mutta todennäköisintä on, että jo alusta
pitäen Karjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puolelta
pyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa siihen, että he
paikalla aavistelivat jotakin tämmöistä tarkoitusta "liittolaisten"
puolelta, ja heidän tarkkanäköisyydellensä täytyy siis antaa
täysi kunnioitus. Kaikki tiedot Antonijsta, niin vajavaiset
kuin ne ovatkin, vakuuttavat, että hän oli etevä valtiomies,
joka täydellisesti käsitti aikansa olot ja jonka rinnalle hänen
vastustajansa, Oulun läänin johtavat miehet, valitettavasti eivät
ollenkaan voi pyrkiä.

Näiden levottomain aikain perästä, joiden muistona luostarin
aarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapautussankarien,
ruhtinasten Mihail Shuiskijn ja Dmitrij Posharskijn miekat, seurasi
Solovetsin asukkaille puolen vuosisadan rauhanaika, jolloin he
saivat hoitaa yksityisiä sisällisiä toimiansa. Tärkeimpänä tältä
ajalta mainitaan, että munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan
autiolla Hanhisaarella ja tuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään
itse pimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinä m.m.
Venäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolme vuotta kovissa
katumuksenharjoituksissa.[24] Myös mainitaan, että luostarista
lähetettiin tsaarille milloin 13,000, milloin 14,000, milloin
22,000 ruplaa. Kemiin rakennettiin noin v. 1650 kivinen linna, jota
vastaan meidän puolelta tehtiin turha retki. Mutta kohta koitti
taas rauhattomuuden aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan
ulkomaisen vihollisen kautta. Se oli silloin kun patriarkka Nikon
otti korjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluksessa
käytetyt käsikirjat, joihin oli aikojen kuluessa tullut monenmoisia
virheitä. Nämä korjaukset herättivät yleistä mielipahaa sekä kansassa
että papistossa, sillä Venäjän uskonnossa pannaan yksinomaisesti
kaikki arvo ulkonaisiin menoihin ja temppuihin ja niiden
noudattamiseen tarkasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta
entisestä tavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä. Kun
uudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solovetsiin, veivät
munkit ne aukaisematta asekamariin, jyrkästi kieltäytyen rupeamasta
niitä seuraamaan. Moskovasta sitten tuli kovempi käsky, mutta
nyt munkit ja luostarissa majailevat kasakat ryhtyivät julkiseen
kapinaan arkkimandriitti Nikanorin ja ruhtinas Ljovin johdolla,
joka jälkimmäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne. Kapinan
kukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarelle satakunta
streltsiä eli tarkkampujaa, jotka eivät kuitenkaan luostarille
voineet mitään. Sitten lähetettiin tuhat streltsiä Jevlevin
komennossa, joka talveksi muutti leirinsä itse Solokan saarelle,
mutta yhtä vähän pystyi luostaria kukistamaan. Viimein tuli vojevodi
Meshtsherinov päälliköksi, ja hän rupesi luostaria säännöllisesti
piirittämään, rakentaen vallituksen sen ympärille. Luostarista
tehtiin rohkeita uloskarkauksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta
hänen omat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimein luostari
kuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä, sittenkuin se 10
vuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa. Tammikuussa 1676 --
piiritystä jatkettiin näet talvellakin -- eräs munkki Teofiil karkasi
luostarista ja ilmaisi piirittäjäin päällikölle salaisen käytävän
kirkkomaan puolelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä
talviyönä piiritysjoukko puolustajain arvaamatta pääsi tätä tietä
muurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessä tavattiin, heti
hakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneitten kanssa pidettiin sitten
ankarat tutkinnot, ja ne, jotka yhä pysyivät kiellossaan, mestattiin
tahi lähetettiin pois; mutta suuri määrä oli ennättänyt päästä
pakoon ja levitteli vastustushenkeään rantamaitten asukkaisiin.
Näitä pakolaisia siirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan,
jossa rakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareen uuden
luostarin, n.s. "Saaren monasterin".

Kapina oli "katkera sivu luostarin aikakirjoissa", mutta sitten
luostari "loisti kahta kirkkaammin hurskaudellansa". Hallitus
näyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevin silmin, sillä
uusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin), perustettiin Vienanmeren
tienoille, ja sen alueeseen liitettiin nyt Solovetsi, joka ennen
oli kuulunut Novgorodin hiippakuntaan. Syyksi uuden hiippakunnan
perustamiseen tosin luostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden
tehokkaampi vastustaminen sen puolen kansassa -- ja tämä syy kyllä
on pätevä; sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikonin uudistustyö
Venäjän kansassa herätti ja joka siitä ajasta saakka on jakanut
kansan kahteen pääosaan: "raskolnikoihin" eli starovertseihin
(vanhauskoisiin), jotka noudattavat ennen Nikonia voimassa olleita
kirkonmenoja ja sääntöjä ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen
tekoina, sekä "oikeauskoisiin", jotka noudattavat valtiokirkon
menoja, se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla
suhteellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toiselta
puolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitää Solovetsiäkin
likemmän tarkastuksen alaisena. Kohta luostari kuitenkin taas
pääsi hallituksen suosioon, sittenkuin Pietari Suuri oli noussut
valtaistuimelle. Hän kunnioitti luostaria kahdella käynnillä (v. 1694
ja 1702) ja teki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarelle
siihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoi hän sitäkin
runsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittina oli Pietarin aikana
ensin Firs (1687-1717), sitten Varsonofij, joka kutsuttiin Pietarin
perustaman Pyhän Synodin jäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin
piispaksi. Hänen aikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarille
1,000 ruplaa sekä komeita arvoesineitä.

Hanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolminaisuuden nimeen
rakennettu; toinen rakennettiin Ristiinnaulitsemisen muistoksi
Golgatan vuorelle ja sitä nimitetään sentähden "Golgofo-Raspjatskijn"
skiitaksi. Sen perustaja oli _Job_, joka aikoinaan oli ollut Pietari
Suuren rippi-isä, mutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaan
oli lähetetty Solovetsiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryydellään
hän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkien sydämet, että hänet
nimitettiin Hanhisaaren vanhan skiitan esimieheksi. Kun hän kerran
kesällä 1710 skiitasta oli tapaamassa kuuden virstan päässä korkealla
vuorella asuvaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä Neitsyt
Maaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa ja sanoi,
että vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi, että siihen
oli rakennettava kivikirkko ja munkki-asunto ristiinnaulitsemisen
muistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria, tulisi vuorella käymään ja
iät kaiket heidän luonansa asumaan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden
vanha. Kirkon rakennukseen ryhdyttiin v. 1714, mutta ainoastaan
puinen jaksettiin aluksi saada, joka parin vuoden perästä oli valmis;
vasta toista sataa vuotta myöhemmin eli v. 1828 arkkimandriitti
Dosifei rakensi uuden, kivisen. Puisen kirkon luo muutti sitten Job
ja eleli siellä kuolemaansa saakka 6 p. maalisk. 1720, saatuaan vielä
toisenkin kerran luonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti
hänelle paikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä.

Kuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievällä paikalla,
pienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, keilamaisen vuoren
huipulla. Tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" sanotaan paikasta:
"Vuoren kukkulalta aukenee kirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen
näköala Vienanmeren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan
ja Muksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshinin saarelle.
Koko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesän aikana tuuheat petäjiköt
ja koivikot peittävät, sekä erisuuruisine järvinensä on ikäänkuin
jalkain alla." Kirkon korkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren
juurelta 86 sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy 5 penikulman
päähän merelle.

Pietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitys maallisena
mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni,
ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä
kokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin
vastaperustetun Ekonomiakollegion eli hallituksen talousosaston
hoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle "antaa" 35,000
ruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin
"stauropigialnajaksi" eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi.
Arkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757-72). Vaikka luostarin
tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi
m.m. rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja
1,000 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli
myöskin v. 1826-36 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen
laivoja, siltoja, kanavia ja, niinkuin jo kerrottiin, myöskin
Ristiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.

Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena
mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys
linnoitettuna paikkana, ja sentähden sen yhä vielä toisinaan on
täytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan.
Kustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta
Solovetsiin, arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaan
mahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä,
jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin
ikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin,
tuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin
komennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua
tapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi
eteen itämaisen sodan aikana 1854. Heinäkuun 18 p. klo 8 aamulla
ilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia "Brisk" ja "Miranda"
amiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista.
Luostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan
50 invalidisotilasta ja 5 tykkimiestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä
puolustamassa. Mutta arkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön
ja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi
kolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian
ja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen
kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kuin kulkue päättyi,
nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että
luostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa
käytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan
patteriin. Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta,
toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan
lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä,
sanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti,
että yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta
siirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö
vietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamulla varhain
19 p. heinäk. tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä
antautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun
kieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti
sitten lakkaamatta 10 tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä
luostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna
luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja
kuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä
vastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa
tai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja.
Merkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja
vielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt
henkeänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin
luostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit
lähtivät pois.

       *       *       *       *       *

Luostarin pommitus eli "piiritys", niinkuin luostarikirja sanoo,
on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä
tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty,
mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä
seisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä
tärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen
ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta
on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen
aikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin
olemassaoloa muistaa. Sen ansio tai syy -- kuinka tahtoo sanoa -- oli
etupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen
raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän
kummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta
pyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin
vastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää
puoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti
poistettavissa.



Viiteselitykset:


[1] Kauppaneuvos Hemming Åström. _Hj. B:n lisäys_.

[2] Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi "Pohjois-Suomi" nimisessä
oululaisessa sanomalehdessä.

[3] Ystäväänsä O.A.F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuopion
kaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talo sietää
muistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettäneet
maanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoilijat Kasimir
ja Eino Leino. _B:n lisäys_.

[4] "Pohjois-Suomessa" oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomus
Venäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, että
karjalaisilla pirtin ja porstuan _alla_ on navetta. Lieneekö
etelä-Karjalassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta
pohjois-Karjalassa, jossa nyt liikuimme, emme _ainoassakaan_ paikassa
nähneet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.

[5] Niiden joukossa yksi outoniminen: _Sakrarvi_; "arvi" on
väännös "järvestä", -- gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella
on nimeltänsä samanmuotoinen järvi _Pieparvi_ (Inbergin kartassa
Pääpäjärvi). Kenties on muitakin.

[6] Inbergin kartassa suunta on toisin, mutta varmaan väärin
merkitty, jonka voipi siitäkin päättää, että Paanajärven asema ei ole
oikea. Sillä kartan mukaan tulee Suopassalmelta Paanajärvelle noin 3
penik. ja sieltä Usmanalle lähes 10, kun taas kansa lukee edellisen
välin 4:ksi ja jälkimmäisen 8:ksi penikulmaksi -- joka luku tuntui
jotenkin oikealta.

[7] Muistikirjassani on tämän nimen jälestä sulkumerkkien välissä
_Samo_, joka siis lienee ollut miehen suomalainen nimi(?).

[8] Tätä kylää Inbergin kartta nimittää "Usmanalaksi", mutta sitä
muotoa tai siitä johdettuja en kuullut milloinkaan. Tavalliset muodot
olivat: Usmanalla, -lta, -lle, ja pari kertaa kuulin selvään muodon
"Usmanan kylä", josta paikan nimeksi tulisi Usmana. Epäilemätöntä on
kuitenkin, että kylä on saanut nimensä koskesta, ja se taas nimensä
siitä höyrystä, usmasta, joka sen päällä näkyy.

[9] Liittokuntiin varakas isäntä arvatenkin yhdistää myöskin renkinsä.

[10] Pää-ostotavaran, ketunnahkojen, kaupan suhteen vallitsee itse
asiassa sama turvattomuus niiden sääntöjen johdosta, joihin tämä
kauppa on sidottu. Nahkoja saadaan nim. tuoda ainoastaan Pietarin
tullikamarin kautta, ja ilmoitus on senaattiin ja Pietariin
tehtävä vuoden kuluessa tuotavasta määrästä -- että nähtäisiin,
paljoonko tuonti nousee ja tuleeko mikään tulli kysymykseen; sillä
10,000 punaista ketunnahkaa saadaan Suomesta vuosittain tullitta
tuoda Venäjälle, kun niitä seuraa todistus, että ne ovat Suomesta
kotoisin, mutta sen yli menevästä määrästä on maksettava tulli.
Näitten sääntöjen hankaluus houkuttelee varsinkin pohjoiskarjalaisia
yrittämään saada nahkakuormansa kutakuinkin pian rajan tuolle puolen;
mutta pitkin rajaa väijyy takavarikon aikeilla maapoliisi -- ei
Venäjän, niinkuin luonnollista olisi, vaan Suomen -- joka aina väliin
sieppaa kuorman ja saattaa sen omistajan häviöön.

[11] Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin
40 penik. pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai
kaupungintapaiset paikat: _Kannanlahti_ samannimisen 10 penik. pitkän
soukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoen suussa,
_Näsiä_ (Knäsöi) ja _Kouta_, jälkimmäinen Tuoppajärvestä lähtevän
Koutajoen suussa, _Kieretti_, Kannanlahden suussa, vastapäätä
Vielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa, _Kemi_ 19 penik.
etelämpänä Kierettiä, _Sulku_ ja _Sorokka_, jälkimmäinen
Uiun- (Viegi-) joen suussa, noin 5 penik. etelään Kemistä, sekä
_Suma_, Sorokasta 5-6 penik. kaakkoon päin.

[12] Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevan
kuusi henkeä. Sotamiehiä 20.

[13] Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannalla
seisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen,
laski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto:
_kukkokiekaa_! Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; mutta maihin
astuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuan ryysyinen
raukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan, joten lienee
varmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähtenyt. Oliko hän
mielipuoli -- vai petturi?

[14] Nimittäin säälistä ja surusta, vaan ei kait muusta!

[15] Tämännimisiä järviä on Karjalassa kaksi: toinen, isompi
Kuhmoniemen rajalla Lentiiran kohdalla, toinen 4-5 penik.
pohjoisempana Vuokin tienoilla. Jälkimmäisen rannalla on samanniminen
kylä ja siitä neljänneksen verran pohjoisempana _Paahkomienvaaran_
kylä; tokko edellisen rannalla on samannimistä kylää, en varmaan
tiedä. Nimi Paahkomienvaara näyttää Nahumin synnyinpaikaksi
kehoittavan ajattelemaan pohjoisempaa Kivijärveä.

[16] "Karjalaisten Sanomissa" jouluk. 15 p:ltä 1917 on Hj. Basilierin
kirjoitus "Uistinta vetämässä Kieretinjoella", josta lainaamme
Ervastin kuvauksen täydennykseksi seuraavan kohdan:

"Kieretinjoki on kahden kolmen Helsingin kadun levyinen, rannat
enimmäkseen matalat ja lehtimetsäin peittämät. Oikea uistinjoki!
Ilmakin oli muutamien kolkkojen päivien jälkeen käynyt herttaisen
lämpimäksi tuulen kääntyessä etelän puolelle. -- -- Kaivoin
kapineistani Renforsin tavallisen lusikkauistimen, kirkastin sen
Oulun poikain kalataikoja Antin ahvenesta y.m. sanellen ja viskasin
veteen.

"Ja nyt alkoi kaloja tulla, minkä vain lappaa ehti, enimmäkseen
keskikokoisia uistinahvenia, joita tässä joessa näytti olevan
loppumattomiin. Usein oli kala kiinni samalla kuin uistin veteen
läiskähti. Haukiakin saatiin yhteensä 15. Näistä oli kolme suurempaa,
yksi noin 6-7 kilon painoinen. Muistan hyvin tämän hauen ja paikan
missä se otti. Toista tuntia oli kaloja vetäen soudettu, kun joki
leveni ja sen keskellä näkyi pienoinen 'käenkukunta-saari'. Saaren
toisella puolella olivat rannan äyräät jyrkät kuin kallion seinät
ja alla oli syvää suvantovettä. Soutaessamme tätä suvantoa pienessä
kaaressa kävi kiinni suurempi kala... Kävi kuin olisi uistin pehkoon
tarttunut. Vetelin kalan veneen viereen, jossa se odottamatta
'pääsi'. Heitin uistimen uudelleen veteen, ja samalla oli hauki
jälleen kiinni. Nyt se tuli koreasti veneeseen. Ervastikin, joka ei
ollut kalastamiseen tottunut eikä siitä erittäin välittänyt, vaikka
olikin ahkera tuoreen kalan syöjä, huudahti hymyillen ominaisella
tavallaan: 'Ähäh, olipa aika äijä!'

"Äijä, harmissaan että tuo outo elukka ensi kerralla suusta karkasi,
olikin toisella kerralla hotkaissut tanakasti, niellen koko uistimen.
Sitä irti päästellessäni joutui käteni hauen hampaisiin ja alkoi
vuotaa verta. Viruttelin aina väliin kättäni virrassa; siinä
arvelivat saattajani jonkun taian piilevän. Kuulin heidän supattavan
verestä... Lapin tietäjistä... nostopöpöstä..."

Kuvauksensa lopussa B. sanoo monesti katuneensa, ettei antanut
uistintaan näille "maallista ja henkistä nälkää näkeville
karjalaisille", jotka sitä pyysivät.

[17] B:n kirjoituksesta "Karjalaisten Sanomista" lainattakoon vielä
seuraava kuvaus samoista asioista:

"Ei olisi luullut Kirilän kaltaisen rotevan miehen kirveellä ja
pyssyllä varustettuna tarvitsevan kontiota kovinkaan pelätä.
Muutenkin tuntui koko puhe kylään menosta salaperäiseltä. Saattajat
lienevätkin ehdotuksellaan etupäässä tarkoittaneet saada jommankumman
meistä metsään taikatempuilla karkoittamaan kontion heidän kylänsä
seutuvilta. Sillä kun myöhemmin -- tuossa 1/2 10:n tienoilla --
saavuimme määräpaikalle ja nousimme salopolkua astumaan, ottikin
Kirilä heti puheeksi kontion, jonka joku pahansuopa oli heidän köyhän
kylänsä kiusaksi nostanut. Tämä 'nostopöppö' oli jo kuluvana kesänä
ehtinyt tappaa hevosen ja lehmän sekä repinyt pahasti toisenkin
lehmän. Kylässä oli keväällä ollut 15 lehmää, mutta piakkoinhan
se 'pöppö' kaikki lopettaa -- -- -- ellet sitä karkoita. Ennenkin
hän muisti samanlaisen 'nostopöpön' heidän kylänsä läheisyydessä
asustaneen eikä sille mitään voitu, ennenkuin sinunkaltainen
maankulkija oli sen (jotenkin metsään risuja ristiin asettamalla ja
luvuilla) ajanut tiehensä. Vaikka kuinka koetin vakuuttaa, etten
kykene kontiota loitsuilla karkoittamaan, ei Kirilä tätä uskonut,
vaan uudisti yhä pyyntönsä. Ja lorujen lopuksi tästä syntyi turhan
pedagogisen kiivauteni vuoksi riita, joka päättyi niin, että Kirilä
suuttui ja sanoi: 'sie oot räähkä', -- minkä jälkeen ääneti astuttiin
jylhää korpea kylään saakka.

Kontiota emme tavanneet, mutta kun iltamyöhällä saavuimme Kirilän
tupaan, olivat ensimmäiset sanat, joilla Kirilän äiti makuultaan
uuninpankolta meidät vastaanotti: 'Voi, voi, voi poikaseni, jo taas
kävi pöppö karjassa!' -- Ja yhteen menoon, ikäänkuin itkuvirttä
laulaen, vanhus nyt elävästi kuvaili, miten karhu vähää ennen
tuloamme aivan kylän kupeella oli käynyt karjan kimppuun ja repinyt
nuoren, hyvän lehmän, jotta siitä tuskin eläjää tulee; oli kuitenkin
paimenen ja kylänväen huudoista siksi hellittänyt, että lehmä pääsi
sen kynsistä irti juoksemaan muiden perästä kylän aitaukseen...

"Seisten kuuntelimme kaunissanaista kertomusta. Sillä välin Kirilän
emäntä oli pukeutunut ja, saatuaan tietää uutiset m.m. suuresta
kalansaaliista, pani teeveden kiehumaan sekä siivoili pirtin lattiaa,
kantaen siihen porontaljoja meille makuupaikoiksi... Pian saapuivat
veneellä-tulijatkin, ja rantaan mentiin kaloja noutamaan. Suureen
'kesseliin' eli konttiin sullottiin ahvenet, ja se tuli täpötäyteen.
Haukia kannettiin erikseen, ja yhden lihavan hauen emäntä keitti
iltaruuaksi...

"Aamulla varhain uituamme Kieretinjoessa kuljeskelin kylän laidalla
ammuskellen muutamia laukauksia revolilla (revolverilla) muka
kontiota karkoittaakseni. Lähtiessämme talonemännät kaloista
hartaasti kiittelivät ja siunailivat... Iloinen kuitenkin olisin, jos
joku 'Vienan urho, maailman vikevin miesi' toisi tiedon, että tuo
nostokarhu käyntimme jälkeen oli jättänyt Uudenkylän rauhaan."

[18] Niinkuin "Pohjois-Suomen" lukijat tietävät, ei vangituita
kuitenkaan pidetty Kemissä kuin pari kuukautta, vaan laskettiin
kotiseudullensa takaisin, jossa he kuitenkin joutuivat
poliisivalvonnan alaisiksi eivätkä saaneet passeja meidän puolelle.

[19] Joka tekisi noin 5 mk penikulmalta. Vertailun vuoksi
mainittakoon, että Rimpiranta, joka souti meitä 1 penik. ja kantoi
kapineemme 2 penik., pyysi kaikesta 90 kop. tai 1 ruplan (s.o. 2 mk
50 p). Hän sai 1 r. 30 kop., mutta viiankilaiset vain 15 kop.

[20] Leninki = ruots. klädning; röijy = ruots. tröja.

[21] Tämä selostus oli edellisessä painoksessa sijoitettu keskelle
matkamuistelmia kirjan viidenneksi luvuksi, jolloin se kuitenkin
pahasti katkaisi varsinaisen matkakuvauksen. Sisällyksensä puolesta
se paremmin sopinee _liitteeksi_ näihin muistelmiin. Kustantajan huom.

[22] Inbergin kartan mukaan paljon pitempi. Kartta luultavasti on
väärä.

[23] Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idempänä
Lava-ojan suuta, johon ojaan asti v. 1617 Ruotsin valtakunnan raja
siirrettiin.

[24] Joka päivä hän m.m. notkisti polviaan 1,000 kertaa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.