Title: Keltakukkia
Author: Aalto, Ari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keltakukkia" ***


KELTAKUKKIA

Kirj.

Ari Aalto



Kuopiossa,
O. W. Backman'in kirjapaino,
1900.



SISÄLLYS:

 Keltakukkia.
 Sovitus.
 Petu parka...
 Huokauksetonta rakkautta.
 Ei koskaan.
 Tapion jänis.
 Ketin hautakummulla.
 Luvattomuusko vai rikos?



Keltakukkia.


Ne ovat kevään ensimäisiä nuo kömpelöt, niukkatuoksuiset keltakukat. Ne
nousevat melkein samoihin aikoihin kuin niittyjen nurmi ja juuri
silloin kuin lämpöiset kevättuulet lumien alla levänneistä laihoista
ruosteenkarvaa pois hiovat. Sama maaemo, sama taivaan sade, sama
päivänpaiste ne synnyttää kuin sulotuoksuiset kesän kukatkin, nuo
huumaavan tuoksunsa ja loistavan ulkomuotonsa takia ihaillut ja
rakastetut kukkaset, joita kuka tahansa mieltään ilahuttaakseen
mielellään poimii.

Mutta ne ovat kuin luonnon harjoitelmia uusiin ja ihanampiin
muunnoksiin. Siksi niitä yksinkertaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan
huolimatta suvaitsevaisina katsellaan.

Eivät ne osaa valita paikkaa, mihin nousevat. Ne tyytyvät kasvamaan
pihapeltojen pientarilla ja viihtyvät yhtä hyvin tuvan päivänpuoleisen
akkunan alla kuin lehtiheinäisellä niitylläkin, kun vaan saavat
tarpeeksi valoa, sillä siitähän ja siinä nekin elävät eivätkä ilman
toimeen tule.

Jos ne nostaisivat päänsä keskikesällä, jolloin ilma on täynnä tuoreita
tuoksuja ja kentät kirjavina suosituiden värejen kukkia, niin tuskin
niihin luotaisiin sitäkään huomiota, mitä ne kevään esikoisina osakseen
saavat. Pienet ja kokemattomat, elämäänsä alottelevat, jotka eivät
tietoviisaiden tavoin niitä voikukiksi osaa arvostella, vaan väristä
päättäen yksinkertaisesti keltakukiksi kutsuvat, katselevat niitä
viattomalla lapsekkaalla tyytyväisyydellä, jopa ovat taipuisia niitä
kulmilleenkin kohottamaan. Viehättyypä jokunen vanhempikin niitä
hetkiseksi katselemaan ainakin sentähden, että hänessä niitä nähtyään
ehkä herää toiveita toisten parempien puhkeamisesta.

-- Keltakukkia! Hyi! huudahtaa kuitenkin moni. Niin, hylityitä ne ovat,
jopa halveksituita. Niillä on hyljätyn haalea väri ja katkeran mielen
karvainen kaapu. Siksi ne ovatkin ainoastaan osattomien ystäviä ja
elämässä sysityiden ja syrjäytettyjen suosikkeja.

Kukkikaa kuitenkin keltaisetkin kukat ja auvetkaa ummuistanne, oikeus
siihen on teillekin suotu. Aikanne oltua ja unhotukseen jouduttuanne
sikiävät kyllä saloille sinivuokot ja puhkeavat pensastoissa
purppuraiset ruusut.



Sovitus.


I.

Aikana, jolloin seuraavat seikat tapahtuivat, -- siitä onkin jo kauvan
-- ei Väinölänniemi Kuopiossa tarjonnut samallaista näkyä kuin
nykyisin. Puut olivat oksaisemmat, tuuheammat, nythän niistä -- ehkäpä
syystäkin -- oksia syksyin karsitaan, niin että "peräniemikin" pian
alkaa näyttää pylväskäytävältä, jonka yläosassa vain vielä on vähin
vihreätä nähtävänä. Teitä oli vähemmän ja nekin kaitaisempia eikä
yksinäisen kulkijan tarvinnut peläten poistua ylpeän polkupyöräilijän
edestä, niinkuin nyt. Missä nyt uijat ilakoivat, siinä ennen
salamielinen sorsa poikueineen rauhallisesti pulakehteli etsien
pohjamudasta evästä, mitä lie etsinytkään! Uskalsipa se joskus auringon
noustessa astua yli kaitaisen kannaksen ruohorantaiseen puiden
piirittämään lampeenkin. Soma siinä oli ollakin silloin tuossa
viehkeässä vesiammeessa, jonka entinen luontoperäinen kauneus nyt on
kuoletettu uuden ajan kaunoaistin keksimällä kalotinmuotoisella
"saarella", joka ei ole mitään muuta kuin puisten paalujen päällä
tököttävä turveläjä. Ei ollut siihen aikaan myöskään huvihuoneita
niemien nenissä. Kauniin Kallanselän katselija sai ihastuneena istuutua
ruohikolle tai kovalle kalliolle. Mutta se mikä silloin oli, mutta jota
ei enään ole, oli ravintola "parannussaunan" eli nykyisen kylpyhuoneen
edustalla, siinä missä nytkin vielä on muistona syreenien saartama
neliskulmainen niittypalsta.

Sinne pyydän nyt hyväntahtoisesti viedä halulliset lukijat ja alkaa
kertomukseni vuosia sitten tapahtuneista tanssijaisista samassa
huvilaravintolassa.

       *       *       *       *       *

Kylpykausi on loppuun kulunut. On siksi virkistytty, että voidaan
loppiaisiksi tanssissa koettaa jalkojen kestävyyttä. Huvila on hyvin
valaistu. Kaupungin soittokunta pitää huolta hilpeästä mielialasta jota
vielä juomien huumaavat virrat lisäävät.

-- Akseli, huutaa totipöydästä punaposkinen ja rusonokkainen pullea
herra eräälle nuoremmalle hoikalle, muihin selin seisovalle miehelle,
joka ajatuksissaan katselee ulos illan hämärään ja naputtelee lasin
ruutuihin, -- Akseli, mitä hittoa siinä seisoskelet ja haaveksit! Totta
tosiaankin, juhlan marsalkki, seisothan kuin selin käännetty
kuvapatsas. Rohkeutta! -- annathan naisten istua ilman haluttua
seuraasi... vaikka... niin, et totiakaan maista. Rohkeutta! -- poika.
Missä on prinsessasi, koska...

Sana "prinsessa" pisti kuin puukko puhuteltua. Hän kääntyi, aikoi
jotakin vastata, vaan hillitsi itsensä.

-- Aa, eikö totta, jatkoi äsköinen mies, ja muutamat nauraa röhöttivät
ja tirkistelivät laseihinsa, -- Akselin posket ovat punaiset kuin
Pehkosen pirtti.

Hän meni puhutellun luo, löi häntä hiljaa hartioille ja sanoi tuon
sanan "rohkeutta", jota niin uutterasti näytti käyttävän.

-- Haaveiletko rakkautta, joka on pilvissä asti... jota ei mainen lapsi
tavoita... platoonista, puhdasta, niin...

-- Mene pois! -- hän hapuili jotakin sopivaa sanaa -- tikka, sanoi hän
viimein.

-- Tikka...? toisti tuo jo jotenkin juopunut ivailija, sanoitko tikka?

-- Sanoin. Olethan koko illan nokkaillut ja pistellyt minua kuin tikka
vaivaista lahoa puuta, ikäänkuin olisin mikäkin toukkakoko, sanoi hän
ja meni juhlasaliin.

-- Oikein, huusivat muutamat pöydästä, onhan sopimatonta moinen
pistopuhe niin hiljaiselle ja hyvälle miehelle kuin Akseli on. Jos hän
nyt hakkaileekin tuota yhtä muita enemmän, eihän siinä mitään pahaa
ole. Kuka hyvänsä meistä olisi onnellinen, jos hän hyväksyisi
papereitamme.

-- Ketä yhtä, kuka hän, kysyi muudan pöydän päästä ja pyyhki pois
tupakanporoa frakkinsa kaulukselta, en ole ollut kesää kaupungissa enkä
siis tiedä mistä on kysymys.

-- Mistäkö kysymys? puuttui puheesen nolauksen jälkeen jo hiukan
toipunut punakka, pullea herra. Siitä, että tuo Akseli, pahainen
nulikka, pelaa kavaljeeria yli muiden. "Prinsessasta" on kysymys,
tuosta peijakkaan kauniista saksattaresta vai hittoko hän lie, jota
kaikki herrat ihailevat ja naiset kadehtivat, ja jonka kanssa Akseli on
tehnyt veneretkiä Lehtosaaren rannoille ja...

-- Joka ei veli Timon kanssa ole lähtenyt vesille, sanoi joku joukosta.

-- Se on siis kateutta kaikki. Veli Timo, olet mustasukkainen! sanoi
herra pöydän päästä ja meni hänkin saliin, jossa juuri soitettiin
tanssiin.

-- Mustasukkainenko?... Rohkeutta! Olenko pyytänyt?... Helkkarin nätti
hempu... Rohkeutta!... Rohkeutta!...

Huone tyhjeni pian. Paitsi paria vanhempaa herraa istui pöydässä
ainoastaan Timo, jonka pää nuokkui pöytään päin hänen tavantakaa
hokiessaan mielisanaansa: rohkeutta!

Hetkisen jälkeen aukeaa ovi. Pari nuorta herraa tulee siitä.

-- Saamari soikoon, hän on tähti! Valkea sopii mainiosti hänen tumman
tukkansa pohjaksi.

-- Entäs nuo silmät! Näitkö kuinka Akseli häntä...

-- Pyöritteli kuin omaansa.

-- Ikäänkuin ei muilla olisi oikeutta tanssittaakaan häntä.

-- Näinhän, mutta muutakin...

-- Mitä, senkö että Akseli on rakastunut häneen korvia myöten?

-- Muutakin...

-- Mitä, sano hitolla!

-- Hän on myös pikeytynyt Akseliin.

-- Mitä sanot... pippuria!

-- Oo, sano minua valehtelijaksi. Olisitpa nähnyt miten tuttavallisesti
he...

Hänet keskeytti tulijoiden tulva. Tanssi oli loppunut ja kukin
sytytteli tupakkaansa.

-- Rohkeutta!... sanoi Timo horroksistaan hälinään herättyään.

Siinä sitten hälistiin, ivailtiin, laskettiin leikkiä ja kiisteltiin ja
moitittiin hyviä ja vähemmin hyviä tanssijoita. Kukaan ei hälinässä
huomannut kuinka Akseli pujahti ulos ovesta. Olihan tanssin loma ja nyt
piti siis jokaisen virkistelläidä.

Ulos päästyään Akseli katsoi ympärilleen ja hiveli nenäliinallaan
hiestynyttä otsaansa. Teki niin hyvää tuo illan viileys. Pitkin tietä
käveli käsi kainalossa kaksi naista. Kun he käänsivät selkänsä
Akselille, kääntyi hän ja teki kaarroksen kartanon päädyn puolitse
toiselle puolelle. Siellä hän vielä vilkasi taakseen ja kun ei ketään
nähnyt, asteli hän etemmä. Pari kolme kuokkuria pötkivät pakosalle
hänen edellään. Hän kääntyi vasemmalle ja näki illan pimeässä jotakin
valkeaa kuumottavan erään penkin kohdalta.

-- Aline, sanoi hän varovaisen hiljaa.

-- Akseli, kuului samoin ääni penkiltä, miksi niin kauvan...?

-- Kauvanko? Pelkäsitkö jo?

-- Oh, en.

Akseli istui penkille.

-- Aline, sanoi hän, ennen olit sinä minusta kaunis, nyt olet sinä
hurmaava ja...

-- Älä sano niin. Enhän muuta ole paljo kuullutkaan koko iltana. Ei,
sano kuitenkin... Sinä kun sen sanot niin melkein uskon ja tuntuu sinun
sanoessasi niin somalle...

-- Niin, sinä olet tosiaankin kaunis... liian kaunis, liian hyvä
pysyäksesi täällä... Niin, huomennahan jo aijot lähteä?

Ääni kuulosti surulliselta.

-- Huomenna.

Akseli sitä tuskin kuuli, hän jatkoi:

-- Etkö voi viipyä päivää, paria? Et voi uskoa, minusta vaan tuntuu, en
tiedä miksi, siltä kuin et sinä lähtisikään huomenna.

-- Minun täytyy. Eilen taas saimme kirjeen kotoa, jossa kiihkeästi
kotiin kaivataan. Tätillä sitäpaitsi on koko kesän melkein ollut ikävä
täällä. Hänhän puhuu niin vaivaloisesti ruotsia ja saksan taitavia
täällä on vähä. Sitäpaitsi syksykin jo joutuu ja matka on pitkä.

-- Niin, se on totta, sinun täytyy ja minun täytyy...

-- Mitä?

-- Jäädä.

-- Totta kyllä, vaan tavataanhan taasen. Tyynny toki.

-- Kukapa sen tietää... Menethän niin kauvas, taakse Saimaan, yli
Itämeren, sitte vielä, eikö totta, maata, maata pitkän matkan? puheli
Akseli antaen kiihkoisen luonteensa päästä valloilleen.

-- Menen kylläkin kauvas, vaan sinnehän sinäkin olet luvannut tulla
sitten.

-- Niin, _sitten_... Mutta kuka tietää jos...

-- Jos?

-- Niin... ei mitään, vaan onhan siihen niin kauvan. Voihan unhottua
tällainen salonlapsi suureen maailmaan taas saavuttuasi.

-- Sinäkö...? -- Se tuli painolla. -- Oh, ei!

Nyt oli Alinen vuoro kiihtyä.

-- Ennen kun minulle kerrottiin kotona Suomen jylhistä saloista ja
järvistä vaarojen alla ja pitkästä pimeästä talvesta ja kauniista,
lyhyestä kesästä, heräsi minussa halu nähdä tämä maa, mutta samalla
minä pelkäsin.

-- Pelkäsit... mitä?

-- Ajattelin, että ihmiset täällä ovat kylmiä kuin talven hanki ja
ikäviä kuin syksyn ilta, vaan nyt kun ne olen nähnyt... niin, ei, ei
koskaan unohdu tyyneesen salmeen kuvastuvat koivut tuolla niemen
kainalossa, et koskaan unohdu sinä.

-- Aline, Aline! -- Akseli ei tiennyt mitä tehdä. Tuo kaikki tuntui
hänestä tällä hetkellä niin varmalta. Hän puristi valkeiden käsineiden
peittämiä käsiä kiihkoisesti ja pimeässä hapuili hänen katseensa
vierellään istuvan äänettömän etelän tyttären katsetta.

Hän tapasi sen.

-- Aline! toisti hän vielä kerran.

Alinea puistatti. Akseli tunsi sen aivan.

-- Lähde pois täältä, tiedän kylläksi... lähde pois ulkoa, voit
vilustua...

-- Enkä...

Melkein pakoittaen kiersi Akseli oikean kätensä Alinen vyötäreille ja
vei hänet näin pois pitkin polkua huvilaan päin. Siinä, missä syreenit
hiljaa suutelivat yli tien toisella puolella olevia pihlajoita, he
pysähtyivät hetken ja suutelivat hekin toisiaan. Käsikädessä, ikäänkuin
ei heidän enään koskaan tarvitsisi erota, tulivat he rapuille asti.

Sisällä oli tanssi kuumimmassa kulussa. Jokunen oli jo ehtinyt "tähteä"
kaivata.


II.

Seuraavana päivänä Kuopiossa oli monet kahvikekkerit ja jokaisessa sama
juttu keskustelunaiheena. Asia oli alkanut siitä että Hätisen matami
varhain aamulla oli aika kyytiä kulkenut kaupungin lääkäriin ja tiellä
sinne tavannut hyvän tuttavansa Tiihoskan. Tälle kertoi hän kuinka
kaupungissa koko kesän vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisissa
oli vilustunut ja nyt tarvitsi lääkäriä.

-- Mutta eihän eilisiltana ollut kylmä, oli Tiihoska huomauttanut.

-- Niin, mutta hänhän on niin hieno ja hento ja tottumaton kylmään,
sitäpaitse kuului kävelleen hetkisen tanssin lomalla ulkona erään
herran kanssa viileyttelemässä.

-- Aa, kyllä ymmärrän... Kuka herra se oon ollut?

Tiihoskalla alkoi jo olla kiire. Hänen piti mennä kauppias Gulmanniin
pesujen tekoon, vaan sitä ennen olisi hän tahtonut täydentää tietojaan
uutisesta, vaan Hätisen matami ei sanonut tietävänsä. Vilauttihan vaan
hyvästellessään vasenta silmäänsä merkitsevästi -- se oli nyt hänen
tapansa -- ja juoksujalassa läksi lääkäriin.

Gulmannin kyökissä Tiihoska kertoi sisäkkö-Annille, kuinka kaupungissa
vieraillut ulkolainen neiti eilen tanssijaisten aikana oli _pitkän_
aikaa tanssin lomalla kävellyt _hiestyneenä_ erään tuntemattoman herran
seurassa ulkona ja vilustunut, _eikä koko viime yönä nukkunut
ollenkaan_. Tänään oli pitänyt lääkäri hakea.

-- Mistä te nyt jo sen tiedätte... näin varhain? kysyi Anni.

-- Mistäkö tiedän? Kyllä minä tiedän, minä, Hätisen matamihan se
lääkäriin mennessään kertoi asian aivan sanasta sanaan niinkuin minä ja
lisääkin, vaan kaikkia ei sovi kertoa tuommoisille nuorille tytöille
kuin Anni on. Mutta matamin kanssa me olemme hyvät ystävät.

-- Niin olettekin, ajatteli Anni, ja monen muun matamin kanssa myös.

Ei hän omasta puolestaan asiaa sen enempää udellut, arvasihan hän lopun
itsestään, vaikka hän ei paljoakaan uskonut Hätiskän höpötöksiä.
Hänestäkin kun jo olivat levitelleet... Hän kaatoi kahvia Tiihoskalle
ja vei sitte kahvikannun saliin herrasväelle. Siellä oli vasta rouva
valveilla.

-- Hyvää huomenta, Anni, onko Tiihoska jo tullut?

-- On, rouva, hän on kyökissä. Viedäänkö herralle jo kahvia?

-- Ei, annetaan hänen nukkua, hän viipyi myöhään eilen tanssijaisissa.

-- Oliko siellä se ulkolainen neitikin, uskalsi Anni kysyä.

-- Oli, mitä sitte?

-- Tiihoska kertoi hänen nyt olevan vaarallisesti sairaana. Se oli niin
salaperäinen tuo Tiihoska.

-- Niinkö? Anni saa mennä jo kamariani siistimään.

Anni teki kuten käskettiin. Rouva meni kyökkiin Tiihoskaa
puhuttelemaan.

Jo ennen aamiaista meni hän sitten kävelylle, mutta käski ennen
ulosmenoaan Annin keittää ja tarjota Tiihoskalle leivän kanssa kahvit.

-- Vieläkö tuon kieli voiteita tarvinnee, ajatteli Anni itsekseen.

Rouva ei malttanut olla pistäytymättä naapuriin. Hän pyysi naapurin
rouvaa aamukävelylle eikä voinut olla arveluitaan hänelle kertomatta.

-- Niin, jo olen ajatellutkin... niin vapaata se on ollut koko kesän...
mokomakin lerttu...

Näin juttua jauhettiin. Puolenpäivän jälkeen oli jo yhdestä höyhenestä
kasvanut kokonainen kana. --

Akselikin oli jo aikaiseen saanut Alinelta kirjelapun, josta tiesi,
ettei vilustuminen ollut erittäin vaarallista, vielä ainakaan, vaan
että Alinen matka oli pariksi viikoksi lykkääntynyt. Mutta noin neljän
tienoossa niemelle mennessään tapasi hän Timon, joka oli ollut kyllin
herkkä akkojen puheita uskomaan ja oli kyllin raaka ja epähieno
kertoakseen Akselille pistellen kaikki kuulemansa, joissa ei toden
totta Alinen mainetta säästetty. Tiedettiin sekin, että Aline ja Akseli
syreenipensastossa olivat toisiaan suudelleetkin.

-- Niin, niin pitääkin tehdä. Sittehän vasta olet varma saaliistasi.
Onhan melkein pakko sinun saada eli, jos paremmin sanon, ottaa Aline,
puhua räätysteli Timo.

-- Riittää! Niin voit ajatella ainoastaan sinä, jolle ei mikään tunne
ole pyhä. Jos uskallat vielä jotakin mainita, en tiedä mitä teen. Tyttö
on niin viaton että pelkkä nimen mainitseminenkin sinun seurassasi on
jo loukkaus häntä vastaan.

-- Luulenpa melkein että olet syytön, vaan kun ajattelen että sinäkin
olet ihminen ja mies, ja kun muistan hänen muotonsa muhkeuden ja
joustavan käyntinsä ja...

-- Konna! lopeta jo! Saastasi tarttuu jo... Eikö sulia ole sydäntä eikö
armoa, sääliä... lopeta, lopeta!

-- Niin lopeta sinäkin jo. Luuletko muita parempi olevasi. Onhan sun
nyt hyvä olla... olethan varma rakkaudessasi.

Akseli ei voinut kestää. Takaisin kaupunkiin kääntyi hän, Timon
eriämään sai kuin saikin. Toista tietä kumminkin ajatuksissaan takaisin
niemelle asteli, siellä hän ennenkin oli huolensa haihdutellut.

Mutta kummalliset, entistä oudommat olivat ajatuksensa.

Hän oli tehnyt skandaalin... miten poistaa se? Mutta eihän sitä kukaan
uskoisi... Kateus... sehän uskoo kaikkea. Niin, niinhän pitääkin
tehdä... sittenhän olisi varma... Ei, pois se ajatus! Hänhän rakasti
Alinea. Olikohan se puhdasta? Oli, ainakin ollut... olihan se
vieläkin... Mutta Aline menee pois, ehkä ikipäiviksi... Vaikkakin, ei,
ei...! Mutta sittehän hän...

Tuo ajatus kalvoi hänen kokematonta mieltänsä.

Eikö muuten...? kysyi hän jo itseltään. Vaaka kallistelihe. Hän tahtoi,
halusi Alinen omakseen ja tuo varmuus painoi vaakaa alaspäin.

Itsetietämättään oli hän istuutunut eräälle penkille. Siinä istui hän
kauvan ohikulkevia huomaamatta. Sairaloiseksi käynyt mielensä liiteli
tuntemattomissa maailmoissa; kiusaavan oudon äänen kuiskaukset
painoivat vasten tahtoakin vaakaa alaspäin.


III.

Näin kului noin kolme viikkoa. Aline oli jo parantunut ennen, vaan
varovaisuuden vuoksi oli lääkäri pyytänyt joksikuksi ajaksi matkan
lykkäystä. Aline kyllä tiesi olevansa aivan terve, vaan kun tätinsäkin
oli yhtä mieltä lääkärin kanssa, viipyi hän, ollenkaan tietämättä
valheellisista halpamaisista jutuista, joita hänen selkänsä takana oli
sepitelty. Akseli oli myöskin rauhoittunut. Hän tutki itseänsä ja tuli
vakuutetuksi, ettei hänen suhteessaan Alineen oli tapahtunut mitään
muutosta. Alinen parannuttua oli hän käynyt häntä tervehtimässä,
uskaltamatta ja tahtomatta kumminkaan hänelle mitään kulkupuheista
kertoa. Olivat he sittemmin kolmisin, Aline, tätinsä ja Akseli
kävelleet kauniimpina päivinä ulkonakin.

Eräänä iltana -- se oli viimeinen ennen eroa -- he taas kävelivät
kolmisin niemelle kylpyhuoneen ohitse.

Syksy teki uutterasti tuloaan. Halla oli koivujen lehdet haalentanut ja
tuulen leyhkä lennätteli niitä leppeästi ja kuni säälien laski
elottomat lehdet entisten elottomien kuolinpeitteeksi. Vierrepaikat
tien molemmin puolin olivat paksussa lehtipeitteessä, keskellä oli
vähemmän ja siinä kulki Aline tätinsä ja Akselin keskessä. Äänettömiä
olivat kaikki kunnes täti kysyi:

-- Tuleeko talvi jo piankin?

-- Niin, tuleeko talvi jo piankin, yhtyi Aline.

Akselin ajatukset kiertelivät muita maita, saihan kuitenkin sanotuksi:

-- Sitä on vaikea sanoa. Usein menee kauvankin ennenkuin lumi luo
viimeisen peitteensä ja Pohja laittaa lujat lukkonsa kala-aittoihin ja
pusertaa viimeisenkin elinvoiman riutuvasta luonnosta. Usein taas talvi
tulee aivan odottamatta, tarkoitan keväällä, silloin kesää odotetaan...

-- Keväällä...!

-- Sehän lienee surullista...

-- Ei ole talven tulo mieleistä muutenkaan, vaan kun odottamaton
takatalvi ryöstää kaikki kevään ilot ja kalleudet, niin epätoivoiselta
tuntuu elämä. Muuten talveakin on monenlaista.

-- Kuinka niin?

-- Niin, mitenkä niin?

Ei Akseli enään mitään vastannut, ajatteli vain omaa aavistamaansa
talvea. Vaan Aline ei hellittänyt.

-- Todellako? Kuinka silloin käypi, kestääkö talvea sitten toiseen
talveen... eikö kesää sitten tulekaan?

-- Tulee joskus, useinkin, vaan ei niin ihanaa. Takatalvi ryöstää
hempeimmät kevään kukat ja ruusut kuolevat kukattomina, lintujen laulu
on ilotonta. Ihmisrinta vaan toivoo talvea, kovempaa, ankarampaa, joka
kuolettaisi hänetkin kun kerran kaikki...

-- Hyi! Sinä olet katkera, Akseli, peloitat. Et saa puhua noin.
-- -- -- Takatalvi...? lintujen laulu on ilotonta ja... Akseli, ethän
niin sanonut?

-- Sanoin, kaikki on mennyttä silloin kuin kevät muuttuu talveksi, kun
toiveet eivät toteudu...

Tätiä ei kävely miellyttänyt enään.

-- Käännytään, sanoi hän miettiväisnä.

He kääntyivät. Täti asteli edellä, Aline ja Akseli keskustellen
jälessä.

-- Siis viime kerran näen sinua nyt?

-- Ei, onhan aikaa huomenna. "Seura" lähtee vasta kello 10; voimmehan
sitä ennen vielä tavata.

-- Missä? kysyi Akseli kuivasti.

-- Akseli, älä ole noin katkera. Tulemme tänne... tuonne Härköniemeen,
siellähän kesälläkin istuimme. Elämme muistoissamme.

-- Vaan virkistääksemme niitä että ne sitä selvempinä ja useammin
esiintyisivät sitte kun kaikki on mennyttä. Ei! paras on ett'emme niitä
enään verestä... vaikka eihän syy ole sinun... suo anteeksi... ei, en
tiedä oikeastaan... minä lähden jo nyt pois, vaan ei, ei...

-- Ettekö joudu jo, kiirehti täti.

Yhdessä kävelivät he sitte kaupunkiin päin melkein ääneti, täti vain
koetti pitää puhetta vireillä, vaan vastaukset olivat lyhyviä, joskus
aivan sattumattomia. Aline käveli ajatuksissaan ja Akseli siinä sivulla
ei saanut katsettaan pois hänestä. Hän näki vaan hohtavan valkean
kaulan, jolle öinen musta tukka oli vastakohtana kuin tähdetön yö
Juhannuksen aikaiselle päivälle, ja säteilevät silmät, joista hellitti
kesäinen kuumuus hänen silmiinsä ja sieltä syksyiseen sydämeensä.

-- Minä tulen, Aline, tulen kuitenkin aamulla sinne... kuiskasi hän
hyvästiä heittäessään, ja tädille jätti hän ainaiset hyvästit.


IV.

Hitaasti hellittää syyskuun yö huokailevan Kallanselän seudut
hallaisesta hyväilystään ja lännen leutoinen leyhkä ajelee ilkeitä
usvapilviä pois lahtien poukamista, hitaasti haihtuu hämärä ja
paljastuu päivän ajaksi pilvinen taivas. Vain hetkeksi. Tuuli kääntyy,
kiihtyy, tuo pilviä muhoilevia ja mustia, jotka uhkailevat maata ja
paljastuneita puita pitkällä, ikävällä ja yhtämittaisella sateella.
Tunnotonna kiidättelee tuuli keltaisia lehtiä sinne ja tänne ja
ryöpyttelee niitä joukoittain pitkin puiden runkoa ylöspäin ja sitte
itse ilkeästi ulvoen latvoissa naurahtelee, kun ei noilla lakastuneilla
lehdillä ole kylliksi voimaa tarttuakseen takaisin onnettomien emojensa
ojennetuihin oksiin.

Kello on noin seitsemän seudussa. Autiona on kaupunkilaisten kesäinen
mielipaikka. Kenenkä mieli sinne enään teki, varsinkaan noin pilvisen
päivän varhaisena aamuna. Rastaat vaan lennellä lepsuttelevat räkättäen
puusta puuhun, nekin poislähdöstään puhellen ja toisiaan odotellen.

Vaan näyttää siltä kuin ei niemi nytkään olisi unhotettu, sillä
oikeanpuolista rantatietä astelee jokunen herrasmies. Hän tähtäilee
taakseen ja kurkkien kaikille puolille kulkee arkana kuin omantunnon
vaivoissa vaeltava pahantekijä.

Se on Akseli. Uskollisena sanalleen, kummalliset ajatukset mielessään
astelee hän kylpyhuoneen ja ravintolan välitietä. Hän on viettänyt
unettoman yön, jonka kuluessa jos jotakin on jo ajatella ehtinyt. --
Entäpä jos Aline ei tulisikaan, ajattelee, jos ei pääsisi taikka jos ei
tahtoisikaan... Mutta jos hän jo odottaa...?

Hän kiirehtii kulkuaan. Tuulenpuuska ryöpyttelee lehtiä hänen
silmilleen, ja ne kun hänen jalkojensa alla kahahtelevat, säpsähtää hän
ja takaisin kääntyä aikoo.

-- Minä narri...! lähden tuulta takaa ajajaan... Eihän täällä ketään
ole, mutta jos on, niin...?

Rannan raidassa räkättää harakka räikeää nauruaan. Akseli kumartuu
maahan kiven mukuraa ottaakseen ja sillä sitte mokomaa räähkää
heittääkseen. Kiven asemasta löytää hän hopearahan. Aikoo sillä
harakkaa heittää, vaan jo liipoittelee lempo myötätuulta salmen yli
Varvisaareen päin. Mitään ajattelematta pistää Akseli rahan taskuunsa
ja jatkaa matkaansa. Yhä vaan kuitenkin mielensä mutaisena myllehtii.
Hän ei saa pois ajetuksi ilkeitä ajatuksiaan. Viime yön lyhyet unet
ovat niitä entistään enemmän elvyttäneet.

-- Pois olisi paras mennä... Entäpä jos hän tulisi taikka jo on
täällä... Jumalani!... onko minulla kyllin voimaa... Ei, ei... minulla
täytyy olla... täytyy, täytyy!

Hän on tullut kentän laitaan. Keskellä kenttää juoksentelee
edestakaisin pieni poikanen paperileijaa perässään vetäen. Tuuli tempoo
sitä ja väliin hellittää. Vähitellen kohoaa se ylös pyörteen mukana ja
riemuiten poika soluttaa hienoa rihmaa kerästä kädessään. Akseli menee
pojan puheille.

-- Mitä teet? kysyy hän.

-- Näettehän, vastaa poika välinpitämättömästi ja soluttelee vain yhä
rihmaa kohoavan leijan jälkeen.

-- Aiotko laskea sen ilmaan?

-- Siellähän se jo on, vastaa nenäkkäästi poika.

Se leijui jo korkealla ja pieneni pienenemistään. Akselia suututtivat
pojan vastaukset.

-- Niin, mutta tällä tavalla ilmaan?

Hän otti yht'äkkiä rihman riemuitsevan pojan kädestä, katkaisi sen ja
yhä korkeammalle kohosi köykäinen paperi. Poika pillahti itkemään.

-- Se ei... ollut... o... ma... ni...

-- Kenenkäs sitte?

-- Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun
näin niin kovasti tuulevan. Nyt... minä... sa... an... se... elkääni,
itki poloinen aivan ääneen.

-- Tee uusi!

-- Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja
sekin meni... ui... ui... ui... uih!

Akselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot
kirkastuivat ja itkukin siihen loppui.

-- Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.

-- Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin
suuren rahan.

-- Niin, vastasi Akseli. -- On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin
täältä pois, ajatteli hän yksin.

Poika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin
loikkimaan ja huusi mennessään:

-- Nyt laskemme ilmaankin ja monta...

Akseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut
näkymättömiin.

Mutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen
menevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen "öittensä
unelma ja päiviensä valo", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen
hänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.

-- Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?

Akseli kertoi ja Aline vielä kysyi:

-- Miksi et antanut pojan iloita?

-- En tiedä oikeastaan.

He poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli
vilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.

-- Tulithan?

-- Kuinka...? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?

-- Enhän... vaan... luulin... kun ilma on noin myrskyinen ja...

Hän hämmentyi hiukan.

-- Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa...

-- Ei mitään... ajattelin vain... että... että... sinä menet kohta
pois...

He olivat tulleet itse niemeen.

-- Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.

-- Ei! Mennään kävelemään. -- Kuinka petäjät nyt kummallisesti
kohisevat!

-- Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä...

-- En ymmärrä.

-- Niin... mutta istutaan. Minä selitän. -- Näetkös, nuo paksut petäjät
tuossa... ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat
sentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne
säälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän
kosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa --
kuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein
siksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat...

-- Kuinka kummallisesti sinä puhut... Miksi -- niin --?

-- Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta
luomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi
hän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, -- niin on usein
laita ihmiselämässäkin...

Näin puheli hän kauvan hajanaisia haaveitaan, Aline ei ymmärtänyt
oikein, tuskin tarkkasikaan.

-- Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa... hän sanoi ja
painautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat
pitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei
oikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo,
ettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. --

Hän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla
vierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen
banjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset
sävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli
tunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta
tuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät... tukka, niinkuin
tulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma... sen huulet
näyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa
kuiskaus: "Aline, Aline... et aavista lempeni suuruutta... et sisäistä
ääntä sydämessäni... Minä en saisi rakastaa sinua... mutta minä en
_voi_... minä _en_ voi." Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan
huuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn
ja itsekin tunsi hän syleilevänsä...

Ja he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet
lapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:

-- Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita... niin paha kuin olenkin...

-- Enhän voi jos tahtoisinkin.

-- En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta...
etsin sinut, Aline, kuuletko... etsin ja omistan.

Akseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.

-- Sinä enkelini... pyhä... puhdas... niin, annathan anteeksi... Enhän
olisikaan... en tahtonutkaan ja kuitenkin...! Vaan sun silmäsi...!
pyhyyttä loistavat... puhtautta, lempeä... Voittamaton viattomuus...
lapsen puhtaus ja... olen aivan hullu... annas kun katson niitä,
onneton... ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta... Voitko antaa
anteeksi?

-- Voin ja tahdon ja kuitenkin... pois lähdemme täältä... pois!

Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja
ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he
kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden
Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä
siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:

-- Tuossa _olisin_ nyt minä...

-- Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi
laati ja teki, vaan Jumalan kiitos... ei, ei! -- Antaakohan Jumala sen
anteeksi...?

-- Talvi... takatalvi... kuihtuvat kukattomat ruusut... ilotoin
lintujen laulu... Sitähän ei Jumala tahtone... Olisiko se ollut
takatalvea vai...

-- Takatalvea toivottavasti... pian haihtuvaa tarkoitan.

Ei hän sitä oikein itsekään tiennyt.

-- Niin se _oli_ sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.

-- Tahdotko sen?

-- Josko tahdon...?

-- Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin
näyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran
takatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.

       *       *       *       *       *

-- Ketä ne olivat, tunsitko?

-- Hitto heidät tuntekoon, vaan madonna oli nainen naisekseen.

-- Oli tosiaankin, _veniant mille, sicut ille!_ [näyttäytykööt tuhannet
niinkuin tuo!]

-- Sano edes _illa_.

-- Ei, minä tarkoitan tuota herraa... Luulenpa olevani mustasukkainen
hänelle... Kukahan lie ollut?

-- En joutanut katsomaan, naista katsoin.

-- Niin minäkin... Vaan mitä he täällä tekivät?

-- Varmaankin rakastuneita.

-- _Rendez-vous_ näin varhain!

-- No, ehkä sitte kesäasukkaita maalta läheltä. Mennäänpä Härköniemeen,
jos on venekin siellä.

Ne olivat kaksi kesälomalta Helsinkiin menevää ylioppilasta jostakin
Kuopion takaa -- ja olivat "Seuran" lähtöä odotellessaan kävelylle
lähteneet. He poikkesivat Härköniemeen, josta olivat nähneet Alinen ja
Akselin tulevan, tarkastelivat rannat, vaan ei siellä mitään venettä
ollut. Niemen ohi sousi vanhanpuoleinen mies kaupunkiin päin. Luullen
sitä tuntemattomien soutumieheksi kysyivät he:

-- Ketä te kyyditsitte?

-- Mitäh? huusi mies ja lakkasi soutamasta.

-- Mistä olette ja keitä olivat kyydittävänne, toinen herroista
harmistuneena huusi.

-- Misteekö oun? Tuolt' oun Lintulahesta. Tahtosko ne herrat souvattoo
ihteesä?... Häh!

-- Mene jos Pisalle...

Tuuli painoi ukon venhettä. Hän alkoi soutaa. Uteliaat aikoivat juuri
lähteä pois kun toinen huudahti: "Kas, tätä!" ja näytti toiselle maasta
löytämäänsä rintaneulaa. Molemmat tarkastelivat sitä ja siinä oli kiven
muotoinen sileä osa, johon oli kaiverrettu sana: _Aline_.

-- Ahaa! Jo ajattelinkin...

-- Mitä ajattelit, roskaa...

-- Oli miten oli... tämä pitäisi saada annetuksi tuolle
omistajattarelle, sillä hänenhän se kuitenkin on.

-- Oletko varma?

-- Noo... jos en niin varmakaan... Mutta saakurin sievä se on! Katsopas
vaan... eivät vain liene jalokiviä...?

-- Panetko boolin jos ovat?

-- Vähintäinkin sen. Mutta arvelepas jos...

-- Jos?

-- Asiassa olisi jotakin...

-- Jotakin kieroa, tarkoitat?

-- Niin eli...

-- Entäs sitte?

-- Eipähän mitä. Minä vaan olen iloinen, että löydän jotakin syytä
kutsuakseni tätä kaunista nientä vähän hienommalla nimellä kuin
Härköniemi.

-- Mitä ajattelet?

-- Mitä sanoisit _Alinelundista?_

-- _Alinelund!_ Mainiota!

He läksivät kaupunkiin ja laineet laulelivat ja hongat humisivat
hyvänsuopaisesti ristiäisvirttä. Niin ainakin noista kahdesta tuntui.

[Tarkoitettua nientä on kutsuttu Alinelundiksi aina viime aikoihin
asti, kunnes Kuopion suomalaisen lyseon konventti sen juhlallisesti
risti _Unholaksi_, mikä nimitys nyttemmin on yleisesti käytännössä.]


V.

"Seura", silloin Kuopion komein, sittemmin niin onneton "Seura"
["Seura" paloi sittemmin], teki laiturista lähtöään. Ikävälle näytti
kaikki. Tuuli painoi piipusta pullahtelevan savun saattavien rannalla
seisojien silmille. Vähä olikin ihmisiä lähdölle saapunut, olihan
hiukan hienostoa tuttuamme kaunotarta ja hänen ikävöivää tätiänsä
saattamassa. Akselia ei näkynyt.

"Seura" huusi -- siihen aikaan ei vielä soitettu -- huusi kolmatta
kertaansa. Silloin saapuu rantaan pieni tyttönen kädessään suuri
kukkaiskimppu. Hän ehtii sen juuri Alinelle antaa ja kuiskata:

-- Sen sisässä on jäähyväistervehdys Akseli-herralta paperilapussa.
Lukekaa se heti rannasta päästyänne. Sieltä löydätte myös unohtamanne
rintaneulan, selityksen siihen ja kaikkeen...

-- Köydet irti!

Ja laivan siivet ponnistelevat vettä vastaan ja laineet lyövät
laitoihin niin surullisen kolakasti. Syksyinen sankka sumu on selvennyt
ja tuon tuostakin vilahtaa aurinko pilvien lomasta tehden huikaisevia
valojuovia veteen.

Kun "Seura" sivuuttaa Vasikkasaarta, ajaa vossikka täyttä laukkaa alas
rantaan. Kärryissä istuvista herroista sanoo toinen:

-- Se menee jo tuolla...

-- Noo, _reverte!_ oli lakooninen vastaus.

-- Mutta kun siinä menee mukana tuo tuntematon... niinhän Akseli sanoi.

-- Mitäpä siitä, annoithan rintaneulan jo Akselille. Tunsikohan Akseli
hänet? Hän näytti hiukan omituiselta...

-- Annoin kyllä, vaan olisinpa ollut huvitettu näkemään tuota "rouvaa"
-- rouvaksihan Akseli häntä sanoi.

-- Minnekä ajetaan, kysyi vossikka.

-- Takasin -- kapakkaan.

-- Niin, kapakkaan ja huomenna hevoskyydillä vaiko jo tänään, kysyi
harmistuneena toinen.

-- Hyvä huommenna, paras tänäpäivänä.

Akseli oli tavannut molemmat tuttavansa Alinen portilta palatessaan ja
he olivat ilomielin ilmaisseet löytönsä hänelle.

Hiukan hämmentyen oli hän selittänyt puuhaavansa rintaneulan
palvelijansa kautta omistajalleen.

-- Tunnetko ehken hänet, olivat he kysyneet.

-- Noo, hän oli kylpyvieraita... oli Akseli jotenkin tyynesti
vastannut, sillä hän oli huomannut, etteivät he olleet häntä tunteneet.

Saatuaan neulan, meni hän kotiinsa, kirjoitti suurimmassa kiireessä
selityksen sen takasinsaantiin ja liitti jokseenkin kaihoisat
jäähyväisensä paperille, jonka jätti palvelustyttösen rantaan
vietäväksi. Itse kulki hän kujakatuja pitkin melkein juoksujalassa
niemelle ja niin aivan peräniemelle, jonne istui "Seuran" sivukulkua
odottamaan. Sen oli kirjeessä niin sopinut.

Tuskin oli hän istuutunut niin jo sai seisalleen nousta, sillä Seura
tulla tohkasi salmea pitkin. Ahmien katseli Akseli ohikulkevaa alusta
ja nähtyään parin liinoja laivasta liehuvan, heilautti omaansa hiukan,
vaan käsi hervahti ja häneltä pääsi heikko huudahtus.

-- Anteeksi... kuiskasi hän mielenliikutuksestaan melkein
mielipuolena... hyvästi...

Ja hän jäi tuijottamaan laivaan, josta valkoinen nenäliina yhä
vilkutti. Hän sitä tuskin näki. Hänestä tuntui kuin olisi hän äskettäin
tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Aikoi
heittäytyä laineihin, jotka laivan kokasta lähteneinä rannan syliin
kuollakseen kiirehtivät...

-- Anteeksi... Aline...! -- Hän vilkutti.

Vaan pilvinen taivas oli revennyt ja suuresta pilvien railosta paistoi
aurinko suoraan veden pintaa vasten alkaen Susisaaresta Hietasaloon
päin ja niin häikäisi häneltä selän takaa maat ja metsät. Näytti siltä
kuin ei maata olisikaan lähellä ja kuin "Seura" olisi laskeutunut jo
alas merta taivaanrannalla näkymättömiin.

Sinne näytti olevan niin pitkä matka, ääretön aivan...

Ja Akseli tuijotti yhä taivaanrannalle, vaan ei sieltä mitään näkynyt.
Kallanselkä kohisi ja vaahtopäiset aallot kohoilivat vimmatuina,
ikäänkuin eivät koskaan olisi aikoneet asettua.


VI.

Kesäinen päivä noin kahdeksan vuotta edelläkerrottujen tapahtumien
jälkeen. Niemi täydessä loistossaan. Puut vielä vaalean vihreissä
verhoissaan, vasta kun niihin Juhannuksen seudussa pukeutuneet. Korkea
heinikko teiden kahdenpuolen tuulen hengessä hiljalleen heiluen henkii
tuoresta tuoksuaan sekoittaen sitä tuomien tuohkuun ja lehtien lemuun.
Linnut juuri aamuvirsiään helteen ajaksi lopettelevat... mehiläiset
vaan uutterina ketoa kiertelevät ja kukasta toiseen sen suloista
suudelmaa ryöstääkseen rientävät.

Ihmisiä yksin, parittain ja parvissakin kiertelee koivuja kasvavia
kujateitä. Yksi ja toinen heistä kummastellen taakseen katsoo
pariskuntaa lapsineen, jotka eivät näytä näiltä mailta olevan, rouva
mustissaan... päivänvarjokin musta. Herran musta parta ja tukka
osoittaa myös että muukalaisia ovat. Käsikainalossa he käyvät
tuontuostakin seisahtuen pienoistaan, arviolta noin neljän vuoden
vanhaa poikaansa katsomaan, se kun aina jotakin mielestään uutta
löydettyään sen katselemiseen kiintyy.

-- Miksi ei Zaida mukana seurata saanut, kysyy rouva katseensa
avonaisesti käsipuolessaan kävijään kääntäen.

-- Ole huoleti, Aline, kyllä katsomme kultaistamme, eihän ole kiirettä
minnekään. Sitäpaitsi saahan Zaida kyllin usein häntä vaalia ja muuten,
niin muistojenikaan tähden...

-- Ai, katsoppas... pois on jo purettu... He olivat tulleet
kylpyhuoneen kohdalla, josta entinen ravintola oli pois purettu.
Äänettöminä astelivat he edelleen, laskeutuivat lammille päin niemen
kapeimmalle kohdalle, siitä kentän laitaa hiljalleen Alinelundiin päin
kävelivät.

Arvannet jo, keitä nuo muille oudot muistoissaan eläjät olivat.

Alinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia
etsi.

-- Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi,
rauhoitu vihdoinkin... _täällä_... Käännä huomiosi luonnon tyyneen
rauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu...

-- Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi
muistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman
mieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin...

-- Guido! Lapseni!... Akseli!... huudahti rouva ja peitti käsillään
silmänsä.

Samassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen
kaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.

Onneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan
lapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen,
vaan, niinkuin näytti, -- kuolleena.

Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli.
Mielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi
kuiskaili:

-- Aline... nouse... nyt on sovitus... saatu... Tahdotoin ajatusteni
rikos oli rikos taivasta vastaan... se vaati uhrin... lapseni ainoan.

-- Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään
nuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti
syvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta
katsojaan tehneet.

-- Mitä puhuitte sovituksesta...?

Ei Akseli häntä huomannut. Hän hyssytteli yhä lastaan, jonka suusta
pullahti vettä. Hän käänsi lapsen suun alaspäin.

-- Onnetoin! unohdin ensimäisen toimenpiteen, niin lääkäri kuin
olenkin... Lapseni, pikkuseni... tointui hän vähitellen
säikähdyksestään.

Paikalle saapui pari naista.

-- Hoi, tule tänne, huusi toinen, tänne Alinelundiin!

-- Aline...? huudahti herra, vaan tukahdutti kuitenkin ja alkoi hieroa
lastansa, joka aukaisi elottomat silmänsä ja sitä mukaa heikosti
hengittääkin alkoi.

-- Auttakaa avutonta vaimoani, tuokaa vettä,... tuoltapuolen, osoitti
hän, valelkaa sillä ja hierokaa ohauksia.

-- Hyi! Sihteeri-Timo... sanoi hiljaa naisista toinen.

-- Niin, Sihteeri-Timo... Mies huokasi ja käänsi katseensa salmelle
päin ja nurmelle asettautui, siihen kauvaksi istumaan jäi.

-- Missä olemme? Kutsuitko minua, Akseli kysyi tointunut rouva, kun oli
vedellä päätä valeltu, Guido...?

-- Tässä... Elää...

-- Niin, elää... hänhän...

-- Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi
herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti
vaikuttaneet hänen vaimoonsa.

Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä
nyyhkytellä.

-- Guido... oma... pikku Guido... silitteli rouva lastaan, jonka
hellästi isän sylistä omaansa otti.

-- Nyt on rauhallinen mieleni... Jumalan kiitos! Se on sovitettu ..
sekä täällä että ylhäällä tuolla.

-- Niin, Akseli, sovittu... ylhäälläkin... nyt vasta voinemme alkaa.

-- Sovitettu...? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli
-- outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään --
avaruuteen.

Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea
ennustellen.



Petu parka...


Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut
häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti
hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan
halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas
mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan
ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin,
uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan...

Hänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien
toisella puolen.

-- Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi...
kaikki...?

Ei hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa
käydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus
hänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin,
naurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli
tullut, jolloin heidät temmataan täältä...

-- Entäpä jos se sittenkin olisi totta... jos niille nyt oli annettu
ennustuslahjat... ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat
kertoivat... epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!...
Sanotaanhan että siitä hetkestä...

Viimeinen ajatus rauhoitti -- vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun
ihmelapsen puhe ja "kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla" ..
olivat ne niin varmoja todistuksia... eli olivathan ne varoittavia
ilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa... tähti outo idän
taivaalla... Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän
ja... lasten ja imeväisten suusta... Suuri Jumala! anna minulle rauhasi
ja varmuus, varmuus... totuutta pisara tietämättömyyteeni...

Hän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa
kuin kauhea jylinä kävi idästä länteen... enkelit yhtäkkiä pilvistä
itsensä ulospuhkaisten... suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät,
joita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan...
ihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet...
yhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus...

Petu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat
rukousta kiihkeää ja sekavaa.

Ladolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo
kuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina
muuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli
mielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi,
kieppuvaksi hirviöksi... ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi
valmis...

Hän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut
oikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien
ihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän
virkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin
vaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka
häntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä
kirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin... Oi,
oi! Se vaan läheni...

Tällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.

Jo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli
hevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun
oli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä
pitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa
oli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut.
Pihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä
tekemään.

Sairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei
maistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen
päästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.

Hetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.

Isä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä
siinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä... näinä päivinä... lännen
taivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa
ollut... siivolla kulkisi sivu... muutamien päivien kuluttua katoaisi.

-- Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa
puheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat... tuleehan se kohta...

Petu se näin puhelee juttuun herättyään taas... lehden käsiinsä haki.
Varmaksi muuttui asia heti.

-- Niin se on... kohta räjähtää, räjähtää!

-- Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea
käskee.

Ei hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin
varmasti uskoo maailman kohta loppuvan.

Pilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien
lomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa
väänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta
äitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen,
nukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä
kirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee.
Poskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja
rukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta
aamuvarhaalla jo mielipuolena herää.

Ei hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä,
pasuunista ja taas Jumalasta... Isä poikansa kummallisen katseen
nähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:

-- Petu parka...

Huhtikuulla --98.



Huokauksetonta rakkautta.


Se vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja
kuka sen sytyttää! -- -- --

Ada istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka
lapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:

"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu..."

Hän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus
ja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena,
joka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt
muun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo
lauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.

Oli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa
yksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui
pihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa
ja luki "sunnuntailukemista" edellisen keskiviikon lehdestä, renki
mihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.

Hän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo
parin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut,
siksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.

Hän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein
pitkään:

"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik... kuu..."

-- No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.

-- Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään
kääntämättä.

-- Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo
vai...

-- Ei rahoilla vähillä, mutta...

-- Ettäkö hyvillä puheilla?

-- Sinunko puheillasi? Pyh!

-- Jos ei minun niin muiden.

-- Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun
puolestasi puhuisivatkaan?

-- Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.

-- Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi...

Ada punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.

-- Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi
ostostahan alku oli... mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee.
Sitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet... ja minä kun olen luullut että
olisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.

-- Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan
arimpaan ajatukseen.

-- Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen
poikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä
kertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän
velttopiirteisille huulille vieras.

-- Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?

-- Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.

-- Niin, minä nyt olen kerran sellainen... Tarvitseeko siltä sinun
häijyksi heretä?

-- Tarvinneeko tuota heretä, kun entuudestaan jo on paha. Eihän minun
tosin nytkään olisi tarvinnut enemmän kuin muulloinkaan, vaan kun
sinäkin taas... miksi meidän aina pitääkin riidellä, ventovierasten!

Naapurin Aatu, noin kolmisen kymmenen korvilla oleva nuori mies
istuutui näin sanoen tikapuitten alimmalle piille, katseli Adaa ja
viimeisten sanojensa jälkeen syntyneen pitkän vaitiolon katkaisten
sanoi hän kuin puheenainetta muuttaakseen:

-- Mansikatkin ne jo ovat kypsiä.

Ada ajatteli ja muisteli juuri, että Aatu ja hän todellakaan tuskin
koko elinaikanaan olivat kunnon puhetta keskenään vaihtaneet. Eiköhän
tuota edes pilanpäiden sopisi kerran koettaa? Entistä alemmalla äänellä
hän sentähden vastasi:

-- Joko lienevät...

-- Ovat. Minä tulenkin marjasta ja ajattelin tässä nyt, että...

Hän haki aitan takaa heinikosta omatekoisen tuohisen, joka oli täynnä
tuoreita mansikoita.

-- ... että jos sinäkin tahtoisit maistaa. Eikö mennä tuonne rannalle
haavistoon istumaan? Olisi tuo hiukan naurettavaa, jos joku kirkolta
tulija löytäisi meidät tässä yhdessä marjoja syömästä.

-- _Meidät_... Tuo oli Adalle niin kovin outoa. Sanaakaan sanomatta
nousi hän kiikusta ja asteli Aatun rinnalle. Äänettöminä he sitten
laskeusivat tähkäätekevän rukiin aitaamaa heinikkopolkua
rantahaavistoon, jossa nurmelle istuutuivat.

Kun marjatuohinen oli puhtaalle heinikolle yhtä etäälle kumpaisestakin
asetettu, otti Aatu heinänkärellä mehevän mansikan suuhunsa ja sanoi:

-- Minkähän tähden ihminen on niin paha?

Ada hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille
ajatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:

-- Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut...

-- Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan...

-- Elä sano, kyllä olen...

-- Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja
hylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin...

-- Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana
keskeytti.

-- En tiedä kehtaisiko tuota... enkä minä oikein osaa. -- Syöhän
sinäkin marjoja!

-- Kyllähän minä syön, vaan itsehän et... Sanohan nyt kuitenkin, mitä
ajattelit.

-- Niin... arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin... Ei, en minä
osaa... etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.

-- No, mitä se sellainen...? Sano nyt vaan!

Aatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja
kietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan
tulipunaisena ja melkein hätäillen:

-- Voi, kun sinä olet minusta hyvä!...

Ada punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja
oli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.

-- Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?

Ada katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä
entistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:

-- Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka
kauvan, mutta oikein, oikein, _oikein hyvä_ olet sinä vasta nyt...
siltä ainakin tuntuu.

-- Ada...

-- Aatu...

-- Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen
nimistäkin synnynnäistä sopusointua.

-- Voitko nyt jo sanoa, mitä äsken et voinut?

-- Ajattelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin minä sinua...
rakastaisin...

-- Aatu!...

-- Ada!...

Tässä rakkaus poltti molempien sydämistä väliseinät, niin että kahdesta
tuli yksi, mutta tänäkään päivänä eivät he vielä tiedä, kummastako
kipinä ensin syttyi.



Ei koskaan.


I.

-- Onko totta että Leenua ja Tuohelaa juhannuspyhinä ensi kertaa
kuulutetaan, kysyi Manssikkalan Tilda Suontaustan vanhalta Sillalta,
joka pitkin solaa asteli kylältä Manssikkalaan päin.

-- Ss! veti Silla varovaisesti ja käänteli väärässä olevaa päätään
ympärilleen. -- Hyvää iltaa, Tilda, ettehän vielä liene marjassa,
vielähän ne ovat kovalla raa'alla, toinen puoli vasta punertaa.

-- Silla, sanokaapas, olisin niin utelias tietämään.

-- Utelias? jamasi Silla ja käänteli päätään, ei saa olla utelias kun
on vasta neljänkolmatta vanha, vielä ennättää.

-- Mutta, minun pitää tietää.

Tilda melkein tiuskasi. Hän oli tunnettu liian kuumaveriseksi.

-- Vai pitää, miksi pitää?

-- Älkää kiusatko. Silla kyllä tietää. Jos sanotte asiani, saatte
nimikkolampaani villat. Onko se totta... kuuluutetaanko niitä?

-- Vai niin, vai pitää tietää. Mutta jos minä sanon: on totta, niin
minä valehtelen...

-- Silla!

-- Ja jos minä sanon: ei ole totta, niin siiloinkin minä valehtelen.

-- Ovatko ne siis pelkkiä huhuja ja kulkupuheita, juoruja, ovatko,
Silla?

-- Kaikki puheet ovat kulkupuheita ja lapsille ei saa antaa tulta
käteen, ne...

-- Lapsille, lapsille, olenko minä lapsi, ja Tilda alkoi itkeä
sydänalaansa pidellen, minäkö lapsi, Silla, minäkö? Niin, älkää puhuko
enään lapsista...

-- Eikö lapsista...?

Silla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä
itkuunsa.

-- Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.

-- Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi... Ei, ei, istukaa
tuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille
vähän puhuttavaa.

Näin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi
piennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.

-- Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi
kuitenkin helmat koholla jälessä.

-- Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon
kummempaa... tulkaa pian etteivät näe kotoa.

Taloon oli vain noin yhden kilometrin matka.

Silla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän
asiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli
tarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa
takia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä,
joka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.

He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä
tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla
tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista,
oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.

Tildan silmät olivat itkettyneet.

       *       *       *       *       *

Juhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan
ja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin
50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden
olinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan
hymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä
selaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville
seuraavia:

-- Keijolan emännän edestä kiitos... Hän oli hyväsydäminen mummo...
viime talvena vielä kinkerissä luetin häntä... Ei ollut parasta
lukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. --
Kuntakokous... hm! -- Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin
koko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti...

Samassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:

-- Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se
olkoon viimeinen... Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia... Nuo
ovat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden
palvelijattaren kun Anni menee naimisiin... Ensikertaa...

Vieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja
häiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti
nosti silmiään.

-- No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut
viimeinkin rippikirjoitusta varten?

Sana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa,
joka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Etkö?

Ja rovasti katsoi tutkivasti Tildaa, jonka äänessä oli jotakin
moitittavaa.

-- Mitä varten sitte, isäsi asioillako?

-- En kuin omillani.

Rovasti pani paperit pois käsistään, pyysi Tildaa istumaan,
tervehtimättä sen enempää.

-- No, sanoi hän sitten odottavana, onko sydämelläsi jokin synti
painamassa? Tunnetko sisimmässäsi tarvetta keskusteluun, saadaksesi
huojennusta?

-- Ehkä, oli taas lyhyt vastaus.

-- Sana ehkä ei merkitse mitään. Nöyrry toki ylpeydenhengen sokaisema
lapsi, jos et minun vanhan miehen edessä niin sen sanan, josta olet
tullut lohtua hakemaan.

-- Kuka on sanonut että lohtua haen?

-- Mitä... mitä?... etkö siis...? Mitä varten olet tullut?

Tilda hengitti syvään, aikoi sanoa jotakin, vaan sanat kuolivat
huulille. Hänen päätään poltti, huulensa vapisivat ja sydän löi
maltittomasti.

-- No, no, -- sano... Tarvitset ehkä papinkirjaa, ehkä kuulutusta
varten, uteli auttaessaan rovasti, joka näki että sanominen Tildalle
oli vaikeaa.

-- En sitäkään.

-- Mitä sitte?

-- Tulin kysymään, kuulutetaanko Parveelan Leenaa ja Tuohelaa
juhannussa.

-- Nainen! ärjäsi rovasti, onko mustasukkaisuuden perkele vaiko vain
uteliaisuus ajanut sinut tänne? Mikä antaa sinulle rohkeutta tulla sitä
täältä kysymään?

-- En tule uteliaisuudesta.

Tahtomattaan oli Tildan ääni muuttunut lempeämmäksi, vaikkeikaan
rovastin kiukustuminen ollut sitä aikaansaanut.

-- Mutta sano nyt jo, mikä sinua käski tänne tulemaan, leppyi hiukan
rovastikin, kun huomasi ettei käynti tapahtunut uteliaisuuden
tyydyttämiseksi.

-- Minun _oikeuteni_.

Tuo sana oli ollut vaikea ulos tulemaan, vaan sittekuin se tuli, tuli
se niin varmana kuin vuosikymmenten kohtalot tulisivat siitä
riippumaan.

Oikeutesi? Niin tiedä nyt siis ettei ihmisillä ole oikeutta sotkeutua
asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä.

Rovastille asia kävi yhä hämärämmäksi.

-- Sen kyllä tiedän, vaan jos asia koskee myöskin minua?

-- Kuinka, olisitko ehkä sukua noille avioliittoon aikoville?

-- Ehkä.

-- Kuinka paljo?

-- Niin paljo, että aijon tehdä tyhjäksi koko kuulutuksen, ja minä voin
sen ja minä tahdon sen tehdä.

-- Kummalleko olet sukua? kysyi rovasti ihmetellen.

-- Sulhaselle, Tuohelalle.

-- Miten? Lähteistäkin?

-- Hän on _minun_ kihlattu sulhaseni.

Rovasti nousi seisoalleen.

-- Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!...
Ovathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi
mieheksi... vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!... No, sanoi
rovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?

-- Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.

-- Niin, niin todistuksia... Me emme voi todistuksitta mitään tehdä
emmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava,
vaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan
sinulla sormus?

Tildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti
häntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta
luontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet
epäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran
lähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin
pääsi asiassa.

-- Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.

Rovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi:

-- Selvä on selvä. Tässä on kumpaisenkin teidän alkukirjaimet -- ja
päivää vasten katsottuaan lisäsi rovasti: Te olette olleet kihloissa
kohta kolme vuotta.

-- Viimeisen vuoden saisitte lukea neljäksi, joten niitä kaikkiaan
karttuisi kuusi.

-- Ai, ai... kummassako on syy?

-- Olkoon se meidän asiamme; eihän saa sotkeutua asioihin, jotka
koskevat toisia ihmisiä, pisti Tilda.

Lapsuudestaan lähtien oli Tilda ollut tuollainen eikä rovastin
osanottavaisuus vielä ollut pehmittänyt hänen ylpeyttään. Hän oli varma
oikeudestaan ja voitostaan ja vähitellen kyti koston kipinä hänen
tulisiin tuumiin taipuvassa mielessään leimuavakaksi liekiksi, jota
eivät ainakaan tulevat tuskat eikä häpeän raskas harso tukahuttaneet.

Rovasti oli siksi ihmistuntija että osasi osiksi asettautua tuon
kärsivän naisparan asemaan ja liian oikeuden rakas jättääkseen asian
tytön katkerien puheiden takia sikseen. Hän lupasi tehdä voitavansa,
puristi Tildan kättä ja toivotti Jumalan rauhaa.

Lähtiessä kysyi hän:

-- Kuka sinulle kertoi että Tuohela aikoo toisen kanssa?

-- Suontaustan Silla, vastasi Tilda.

Allapäin asteli Tilda pois pappilasta. Ei valennut mielensä musta eikä
selennyt sysisen sydämensä tuskanpilvien peittämä tulevaisuuden taivas.


II.

Parveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa
päin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli
noin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.

Tuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun
määrän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä
muuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri
vastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli
kahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin
sanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja,
että hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä
jo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta
miehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.

Kuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!

Nyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli
myöhäistä.

Tuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta
myöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja
käynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.

Parveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa
sanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa
kokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo
ensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin
jyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut
Tildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään,
että Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi
ansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan
Tuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä
heti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea,
sokkeloiden sokkelon -- naisen sydämen.

Leenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän
eleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti
omaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta
uhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen
hänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän
lapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.

Lapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli
kotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo
kylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin
alkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen,
isä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan.
Mutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja
ennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa
vasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.

-- Tule kotiin, Leenu.

Leenu säikähti ja kääntyi katsomaan.

-- Enkä, sanoi hän hymyillen.

-- Mitä turhia täällä odottelet, etkö nähnyt, johan tuo meni tuolla
etäällä?

-- Kuka tuo?

-- Niin, oletkos olevinasi?

-- Enkä ole, mitä sinä... enhän minä kun... marjoja etsin.

-- Marjoja...? Etkö liene jo löytänyt kylliksi. Siihen se nyt on tänä
kesänä Leenulle marjamätäs kasvanut kuusen juurelle... ei siinä vielä
viime kesänä ollut.

Leenu kumartui ja oli jotakin poimivinaan.

-- Annas olla, tahdonpa nähdä, kasvaako siellä...

-- Älä nyt, rakas Kalle...

-- No, poimi nyt, vaan tule ajoissa kotiin ettei isä ennätä kysyä ja --
pyyhi suusi puhtaaksi marjoista.

-- Hyi, sinä olet häjy.

Mutta nuori mies jatkoi jo matkaansa solaa myöten Parveelaan. Hän oli
Leenun veli ja rakasti sisartaan kuin silmäteräänsä. Hänkin oli alussa
ollut hiukan vasten, vaan ei kuitenkaan niin paljon kuin toiset
sukulaiset.

Kun hän oli jonkun matkan astunut, huusi Leenu jälestä:

-- Kalle, Kalle, tule nyt katsomaan.

Ja hän näytti kokonaista manssikkaterttua.

-- Niin on, näkyy jo olevan, sinun onnellasi varmaankin. Kuitenkin minä
toivoisin että riittäisi pään polveksi eli että aina saisit marjoja
poimia kotopellon pientarilta.

-- Niin, yhä sinäkin vain vetelet samaa virttä. Sinusta olisi kai
hauskaa nähdä minut ijän kaiken vanhana piikana.

-- Hyvä niin, hyvä näin. Niin oot äitisi sylissä kuin on marja
mättähällä, niin oot sulhosi sylissä kuin on kukka sammalessa, sanoo
joku runoilija.

-- Niin, se on viisaasti sanottu, näetkös, molempi parempi, ilkkui
Leenu iloissaan veljensä mieltä ollenkaan älyämättä.

-- Viisaasti kyllä, sinä olet liian nuori naimisiin.

-- Kuule, älä nyt enään, lupasithan jo kerran ettet enään puhu siitä.

-- Lienen luvannut tai en, sano nyt kuitenkin minulle, ymmärrätkö mitä
rakkaus on ja rakastatko sinä Tuohelaa?

Leenu pakostakin punastui oman veljensä edessä, hetken mietittyään
vastasi hän.

-- Rakkaus on mielestäni jotakin sellaista... selittämätöntä. Se on
jotakin suurta ja samalla niin pientä että, että... se sopii kyllä
hyvin yhdeksäntoista vuotiaan tyttölepakon sydämeen, lopetti hän
nauraen viisastelunsa kun huomasi ettei siinä pitkälle päässyt.

-- Ei, ei, tyttö rukka, se on jotakin...

-- Sellaista, jota sinä et tunne, ehätti Leenu, mene nyt vaan
lupauksesi mukaan Tairuanpohjista hakemaan ne komeimmat koivut
huomiseksi ja mitä siinä jurritat; huomenna pitää olla iloa ja
päivänpaistetta ja...

-- Sinä et vastannut vielä toiseen kysymykseeni.

-- En vastannut, enkä vastaa, mene nyt vaan.

Vaan kun Kalle ei mennyt, sanoi hän:

-- Oi, minä rakastan niin, rakastan niin... että minä en voi mitata
sitä sinulle.

-- Ohhoh! nousi huokaus syvältä Kallen rinnasta.

-- Mitä, mitä, Kalle, onko jotakin tapahtunut vastaa, miksi olet niin
omituinen, onko hän ehkä sairas?

-- Jospa niin olisi! huokasi hän taas.

-- Oi, älä kiduta minua, sano, onko jotakin tapahtunut?

-- Ei vielä...

-- Vielä? Selitä! Vielä? Mitä sinä puhut?

Yhdeksäntoista vuotiaan tytön silmissä ei kyynel ole suurten salpojen
takana.

Kalle katui puheitaan ja kapusi yli aidan, meni itkevän sisarensa luo,
tarttui kiinni hänen vyötäreihinsä ja anteeksi pyytävän äänellä pyysi
häntä pois kotiin. Ei uhannut Leenu lähteä, oli luvannut odottaa, vaan
-- miksi hän ei vielä tullut.

-- No, älä nyt ole lapsi, voihan aina sattua esteitä.

-- Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla,
vaan...

Ja hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi
tappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat
suuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi
tehdä.


III.

Meidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan
taaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää
sisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä
tuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.

Me näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on
kiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan
hopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan
kiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen
katsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen
läähättävän äänen takanaan sanovan:

-- Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.

Tuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.

-- Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.

-- Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen
uutisten tuoja ja tapahtumien enne.

-- No, mitä nyt?

-- Teille tuli vieraita. Kun minulla oli matka tänne, pyysivät minut
Teitä paluuttamaan.

-- Keitä ne ovat?

-- Eivät käskeneet sitä sanoa.

-- Tunsitteko te niitä?

-- Paremmin luulen Teidän tuntevan.

-- Sinä, vanha vares, sano, ketä olivat.

-- Menkää katsomaan, jos tahdotte, minuun eivät kuulu.

Ja Silla väänteli päätään hänelle omituisella tavalla ja läksi
matkaansa jatkamaan. Tuohela tuli uteliaaksi ja vaikka olikin kiire
mielessä, kysyi hän jo Sillalta:

-- Olivatko ne naisia vai miehiä?

Vaan Silla oli vanhoillaan tullut kuuroksikin. Päätään väännellen
riensi hän Parveelaan päin. Tuohela kääntyi kotiinsa.

Kun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä.
Palvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista
näyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi
oven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti
eteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:

-- Sinä...? Tilda...? täällä... ja nyt... kaikkein nähden?

-- Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän
se tosiaankin oli.

-- Pois! -- -- pois, pois, pian taikka...! -- Hän tapaili jotakin tukea
kädelleen ja vapisi.

-- En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä,
sääliä! Minä en olisi tullut tänne... -- Tildakin tarvitsi tukea ja
nojasi sängyn laitaan -- en olisi, vaan... minua väsyttää... olin
matkalla sinun... pikku... pikku Leenusi luo... sanomaan... Tue
minua... Kusti... sopimaan... minä... kuuletkos... minä luovun...
luovun rakkaudestani sinuun, minä... en sitä... ansaitse...

Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.

-- Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.

Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa
Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.

-- No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko
korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.

-- Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin
kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.

-- Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?

-- Nyt vasta oikein. Mutta eihän pikku sisarenne vain oikein sydämensä
pohjasta pitäne Tuohelasta?

-- Mitä se meihin kuuluu. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.

-- Ei mitään minuun ainakaan, vaan teihin ehkä... Näettekös, nuori
isäntä, asiat eivät ole oikein. Tästä voi nousta hirveä myrsky,
näettekös, myrskyjä voi olla ihmiselämässäkin.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

-- En minäkään oikein ymmärrä mitä tarkoitan, vaan kuitenkaan en
tarkoita mitään pahaa, kuulkaa, teidän pitää koetella vieläkin saada
Leenu purkamaan, vaikkakin hän olisi kolmasti kuulutettu.

-- Ja minkätähden?

-- Sentähden että se olisi parasta sekä Leenulle itselleen että
Tuohelalle, teille, isällenne ja kaikille ihmisille.

--- Niinkö nyt korttinne ovat pahasti kääntyneet tai, lisäsi Kalle
hetkisen jälkeen, puhuisitteko ehkä Manssikkalan Tildan pussiin ja
siinä sivussa omaan pussiinnekin?

-- En puhu kenenkään pussiin, vaan luulen, että ellei Leenu pura
kihlaustaan, niin tulemme kaikki pussiin, pussiin, johon jouduttua ei
ole helppo pois päästä.

-- Mitä se Silla taas loruja laulaa. Tulkaa tupaan niin saatte
juhannusrieskoja, jos ette puhu tyhmyyksiä pussista, johon muka kaikki
joudumme.

-- En tule, en tule, uskokaa pois, asiat eivät ole oikein. Ihmeellisiä
asioita on tällä välin ehkä jo tapahtunut ja, tiedättekö, Manssikkalan
isäntä aikoo vetää teitä oikeuteen metsän haaskuusta ja joistakin
muista syistä.

-- No, sekö se nyt oli se Sillan suuri myrsky! Olettepa oikein
hyväsydäminen, kun pidätte niin hyvää huolta talousasioistamme. Oh, ne
ovat vähäpätöisiä seikkoja!

-- Niin ovatkin niiden toisten rinnalla, vaan... minä en tahdo puhua
mitään, te ette usko kuitenkaan mitään ennenkuin näette.

-- Älkää uskoko tekään.

-- Soisin etten voisi uskoa, vaan mikä kerran tapahtuu, se tapahtuu, ja
teidän pitää kertoa oikein kauniisti Leenulle, kuinka asiat ovat ja hän
kyllä suostuu puruille.

-- Niinkö luulette, naurahti Kalle.

-- Niin, sillä... ja Silla kuiskasi jotakin Kallen korvaan ja läksi
astumaan eteenpäin.

Maailma musteni Kallen silmissä, niin kovasti kävi häneen uutinen,
jonka Silla oli sanonut. Hän meni Sillan rinnalle kävelemään, uteli
asian alusta loppuun ja meni sitte surumielin sisarensa luo, jonne
hänet viimeksi jätimme.


IV.

Useasti liiallisesti rasitettu ihmisruumis henkisen työn paljoudesta
herpoutuu, voimat väsyvät ja näyttää siltä kuin ei ihmisessä olisi
elämää ollenkaan, vaan että se olisi lakannut hetkeksi, ikäänkuin
valekuolemassa levätäkseen. Mutta ruumiin levätessä sielu juuri
useimmiten on valppaimmin valveillaan. Niin oli laita Tildankin, kun
hän monien kovien sisäisten taistelujen uuvuttamana oli kadottanut
ruumiinsa voimat ja -- niinkuin näytti, tiedotonna vaipui vierellään
olevaan sänkyyn. Sisäiset sielun tuskat olivat siksi suuret, ettei
hengen toiminta ruumiin voimien väsyessä voinut herpoutua. Tuohelan
viimeiset sanat "Onneksi et sinne ehtinyt" kuuli hän vielä selvästi,
vaan ei tajunnut niitä täydellisesti. Oman onnettoman asemansa muistoa
unhottamatta nousi hän istualleen ja kysyi:

-- Onneksi...? Oletko sinäkin siis sitä mieltä, että sovinnolla on
erottava? Onnittelitko minua mieleeni heränneestä hyvästä ajatuksesta?

Hän oli siis tajunnut ainoastaan sanan onneksi ja senkin omalla
tavallaan.

-- En onnitellut, enkä onnittele, sanoin vaan että oli onni kun et
sinne ehtinyt, vastasi Tuohela.

Nyt tarvitsi Tilda malttia; vaan syttyyhän märkä puukin palamaan kun se
rovioon heitetään.

-- Niinkö, niinkö palkitset sinä, valapatto, minun pitkällisten
sisäisen mieleni taistelujen tulokset hyvän ja pahan välillä; sellaista
tukeako tarjoat; sinä surkuteltava, sortamallesi naisparalle, joka on
voittanut mieleen pakkautuneet mustat mietteet ja päättänyt pahan
hyvällä palkita? Onneksi...? Kutsutko sinä minun hetkistä voimieni
heikontumista onneksi? Olkoon, olkoonkin se sitte onneksesi, sinä
onneton, mutta tiedäkin, että _se_ onni on oleva sinulle musta. Vaan
ei, sinä et kuitenkaan tarkoittanut totta, peruuta tuo sanasi, niin...

-- En!

-- Siis en minäkään peruuta, vaan selitän sulle jo edeltäpäin tuon
_onnesi_, joka on vievä sinut alemma ihmisenäkin kuin mitä sinä olet
minun vienyt. Tiedäkin siis, että tästä hetkestä alkaen saa sydämessäni
rakkauden sijan viha, viha sellainen, joka ensin juurrutaksen sydämeen
ja sitte ajaa sinua takaa niinkauvan kuin se kostona sinut tavottaa ja
musertaa. Sinä et käsitä kuinka syvästi olet loukannut naisen sydäntä,
etkä tiedä kuinka katkerasti rakastanut naisen sydän kerran vihan
valtoihin antauduttuaan vihaa. Yhtä intohimoisesti kuin sinua tähän
asti olen rakastanut, yhtä syvästi vihaan minä sinua tästälähtien. Jos
sinä ymmärtäisit, kuinka pitkälle minä olen alentunut: rukoilemaan
sovintoa mieheltä, jonka musertaminen olisi ollut minun oikeuteni,
tarjoamaan anteeksiantamusta sille, jonka vihaaminen olisi
velvollisuuteni, sittenkuin sen olen lapsen tietämättömyydestä
vapauduttuani tullut tajuamaan, rukoilemaan sääliä siltä, jonka
halveksimiseen minun olisi pitänyt totutellaida, ja elämään onnellisena
onnessa sen naisen, jota minun aina olisi pitänyt kadehtia... niin, jos
sen ymmärtäisit, ymmärtäisit myöskin paremmin arvostella sammumattoman
vihani ikää ja syvyyttä. Minä vihaan sinua ja muserran onnesi,
vaikkakin se särkisi sadat sydämet, vihaan, enkä lakkaa ennenkuin olen
sinun mustasta onnestasi imenyt kostoni liekkeihin tyydytystä
yhtäpaljon kuin tähänastinen elämäni on ollut häpeää ja katkeruuksia
täynnä, ja ennenkuin sinä olet alentunut syvemmälle kuin minä ja
onnettomuuksien kehä elämäsi ympärillä on saennut niin sankaksi ettet
mitään muuta näe, kuin petetyn naisen kostonnuolien kärkiä... Joko
älyät? Se on naisen kostoa. Minä melkein riemuitsen jo siitä, ja ole
varma, että olen niin varoillani, ettet sitä väistä...

-- Joko lopetat? Niinhän olen hiljaa kuunnellut kuin lapsi äidin
saarnaa.

-- Lapsi...? Ero sinun ja lapsen välillä on oleva suuri kuin taivaan ja
maan. Muuten en sinua kehoita puhumaan lapsista. Saat nähdä että olet
tekemisissä sekä aikaisten että...

-- Lopeta, minä rukoilen jo, sääli nyt hiukan. Koettelemmehan
sovitella...

-- Sääliäkö pyydät? Joko alat kuulla kohinan lähenevästä kostostani?
Säälitkö sinä minua...

-- Anteeksi anna, suostu sovinnolle, minä palkitsen kärsimäsi
katkeruudet.

-- Palkitset?

-- Niin, niin, minä koetan sovitella.

-- Turhaa kaikki, se on myöhäistä!

-- Myöhäistä?

-- Myöhäistä kuin kerran kuoleutuneen eloon saattaminen.

-- Ei, se ei voi olla totta.

-- Eikö voi? Olethan sinä jo kerran kuolettanut säälimättömällä
kovuudellasi minussa kaikki hyvät mielihalut, nytkö niitä omaksi
eduksesi eloon herätteleisit? Kuinka oletkin itsekäs!

-- En ole itsekäs, vaan minä olen erehtynyt, kadun nyt ja pyydän
anteeksi. Kaikki tulee vielä hyväksi.

-- Vielä...

-- Niin, ja kaikki.

-- Oo, sinä vaan kiihdytät vihaani!

-- Muistele entistä rakkauttasi ja...

-- _Sinun_ rakkauttasi, ha, ha, ha...! Kostoa, kostoa olen hautova,
sen olen sanonut.

-- Pois täältä, pian kärryihin, kuului etehisestä käskevä karkea miehen
ääni ja ovessa seisoi roteva parrakas, keski-ijän yli elänyt mies.
Tuohela ja Tilda eivät vielä kiihkossaan sitä huomanneet.

Tuohela yhä rukoili:

-- Voiko rakkaus niin pian vihaksi vaihtua?

-- Pian? Rakkaus? saivarteli Tilda ivallisesti Tuohelan onnistumattomia
sanoja.

-- No, pian pois, uudistui uhkaava ääni oven suusta ja jatkoi Tuohelaan
kääntyen:

-- Jos sinun, heittiön, onnistuisikin uudestaan pettää puheillasi tuo
onneton olento, niin et siltä väistä minun vihojani.

-- Isä, isä, huudahti Tilda ja heittäysi tulijan jalkoihin, annatko
ymmärtämättömälle, tuhmalle lapsellesi anteeksi?

-- Jumala sinulle anteeksi antakoon! Olethan ehkä jo osasi kärsinyt.
Vaan, jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, sinä Tuohela, jota minä
kunnioitin ja jonka luulin poikanani kerran saavani talooni kutsua,
sinä et vältä häväistyn ja murretun isän kostoa, joskin tyttäreni
mahdollisesti olisi vielä niin turmeltumaton, että seuraisi sydämensä
käskyjä ja naisen tavalla unohtaisi ja anteeksi antaisi.

Tuomio kuului Tuohelasta kuin ukkosen ääni ja hän istuutui tuolille
pöytänsä ääreen, johon jäi ähkymään. Se oli miehen itkua, miehen, joka
ei ole nähnyt elämän vakavia puolia, ennenkuin niihin yhtäkkiä huomaa
joutuneensa.


V.

-- Ei, ei, eihän voi olla mahdollista, että ihmiset ovat niin pahoja.
Eihän suuri Jumalakaan sitä salli. Ethän salli niin suurten vääryyksien
tapahtua? Tai tahtonetko meitä ihmisraukkoja niin kovasti rangaista jo
täällä? -- Voi kun edes äiti eläisi! Minä painaisin pääni povellesi,
purkaisin sinulle sydämeni surut kaikki ja neuvoja sinulta saisin. Sinä
lohduttaisit minua vielä... me rukoilisimme yhdessä. Niin, kunpa vaan
olisi edes yksikään ystävä, jolle kertomalla voisi keventää huolensa.
Vaan ei yhtään, ei yhtään! Isä on sokea vihassaan ja veljet... Niin,
Kallekin kertoi minulle poloiselle, paljasti niin paljon maailman
pahuutta, etten osannut ennen edes aavistaakaan. Ehk'ei kuitenkaan
_kaikki_ ole totta, ehkä tahtovat he sittenkin ainoastaan saada meidät
eroituiksi keinoilla millä hyvänsä ja nyt tuon keksivät. Oikeudessa isä
ja kaikki! Jumalani, anna oikeuden voittaa, kosta kaikki vääryys, vaan
ethän tahtone, kuten ihmiset, omaiseni, että minun pitäisi halveksia ja
vihata häntä, jota rakastan. Vai olenko ollut niin paha, että olen
häntä enemmän kuin Sinua rakastanut? Senkötähden nämä surut? Ei, sinä
et voi, tai vaikka voit, et tahdo siitä näin rangaista...

Ja Leenu parka istui nurmella ja itki. Koko päivän oli hän paikasta
toiseen levotonna harhaillut ja koettanut turhaan ikäviään haihduttaa.
Häntä oli säälitty ja jätetty kertomatta kaikki pahimmat kohdat
jutussa. Oikeusistuntoja oli asian johdosta pidetty jo useampiakin.
Muitakin riitoja oli ennen niin rauhallisten naapurien välille
ilmestynyt. Nyt oli viimeinen ratkaiseva istunto käräjätalolla. Kaikki
olivat Parveelastakin menneet sinne, jotka vaan pääsivät. Leenu olisi
tahtonut mukaan hänkin näkemään edes omaansa, jota ei pitkiin aikoihin
ollut saanut tavata. Mutta isä kun ajoi asiaa tyttärensä puolesta, oli
kieltänyt, ja Leenun oli parin palvelijattaren kanssa täytynyt kotiin
jäädä.

Ikävää se teki Leenulle, vaan hetkeksi unohti hän haikeat mielensä ja
eli taas muistoissaan entisissä ja mielialansa oli sama kuin viisi
vuotta sitte, kun veljensä kertoi hänelle Sillalta kuulemiaan sen
kuusen juurella, jonka lukija muistanee.

Viisi vuotta! Kuinka paljo siinäkin ajassa sentään ennättää tapahtua!

Ennen niin ystävällinen naapurusten väli oli käynyt kireäksi. Tuohelan
talo ja itse Tuohela oli muuttunut vähitellen sekä Manssikkalan että
Parveelan vihan alaiseksi, vaikka kumpaisestakin oli aikoinaan Tuohelaa
ystävän silmillä katseltu.

Itse Tuohela oli parin viimeisen vuoden ajalla käynyt ärtyiseksi ja
synkkämieliseksi, kerrottiinpa hänen jo välistä ryyppäilleenkin. Leenun
isä oli häntä kieltänyt kotonaan käymästä ainakin siksi, kunnes riidat
olisivat ratkaistut.

Ja nyt olivat H:n pitäjäläiset menneet kuuntelemaan päätöstä
kuuluisaksi tulleessa jutussa. --

Tahdomme säästää lukijaa kuulemasta kaikkia ikävyyksiä ja vähemmän
hyvälle kuuluvia puheita ja kaikkea mitä tuollaisten juttujen
käsittelyissä tavallisesti esiintyy. Koetelkoon sen sijaan kukin lukija
asettautua Leenun asemaan, kun hän istui tuossa tietämättä puoliakaan
asioista, mitä viiden vuoden ajalla oli tapahtunut ja kuitenkin
vähistäkin kuulemistaan kovasti loukattuna ja kärsivänä.

Isä ja veljet olivat kovasti kieltäneet palvelusväkeä yleensä Leenulle
asiasta puhumasta ja nytkin lähtiessään eritoten varoittaneet, ettei
saa Leenun antaa kenenkään syrjäisen kanssa kahden kesken keskustella,
vaan että pitää mennä keskeyttämään ja valeeksi väittämään, jos joku
onnistuisikin puheille pääsemään.

Yksin olikin Leenu sentähden saanut aamusta asti pitkän päivän
istuskella. Ei ollut mihinkään työhön mieli tehnyt, niin häntä omat
ajatukset pitivät vallassaan. Voimme sentähden kuvailla hänen hetkistä
hyvää mieltään, kun hän näki vanhan Sillan, entistään koukkuisemmaksi
käyneen, luokseen kävelevän.

-- Leenuko se siellä istuu, pikku Leenu, soperteli vanhentunut Silla
kyynelsilmin Leenua lähestyessään.

-- Minähän täällä... Tule istumaan, Silla, tule tänne toveriksi. --
Tuletko oikeuden istunnosta? kysyä tokasi Leenu yhtäkkiä.

Silla väänsi päätään kerran ympäri, katsoi tapansa mukaan arasti
ympärilleen ja istui sitte, kun ei ketään nähnyt, keppiinsä nojaten
Leenun vastapäätä.

-- Hohoi, huokasi hän, sieltäpä tulen. Menin sinne muiden mukana,
vaikka mitäpä se vanha vares siellä oikeastaan tekisikään.

-- Näitkö _häntä_, Silla? Oliko hän muuttunut paljo? Mitä hän puhui,
oliko suruissaan?

-- Muuttunut...

-- Voi, kerro, Silla-kulta, en ole pitkiin aikoihin saanut häntä nähdä.

-- Minä en oikeastaan mitään osaa kertoa sellaista, jota pyydät. Ainoa
mitä tiedän, on siihen asti kuin asianomaiset oikeussalin astuivat
ja...

-- Oliko Tilda siellä, olko hän paljo muuttunut?

-- Muuttunut... jamasi Silla vanhaan tapaansa, vaan niin peloittavan
oudosti.

-- Kerro nyt jotakin, kerro, pyyteli Leenu.

-- Sinua olen soudattanut, pessyt pienoisena, tuuditellut kuin omaani.
Säälin sentään sinua äiditöntä, ystävätöntä, enkä kerro pahoja
maailman. Mutta sinun pitää kuitenkin jotakin tietää, sentähden
kuuntele kärsivällisesti ja keskeytymättä. Vanhan Sillan sanat voivat
kohta kerrassaan katketa...

Leenusta tuo kaikki tuntui niin kummalliselta, että hän pakostakin
vaikeni.

Silla huokasi syvään ja aloitti:

-- Enpä tosiaankaan tiedä, kuinka alottaisin, niin on mieleni
ailueinen. Sääli sinua, tuudittamani tyttö. Nuoruudesta, lapsuudestahan
elämä alkaa... Niin, niin, minäkin olin ennen nuori...

-- Miksi säälit minua, Silla, ja niin oudosti kun haastelet, en
ymmärrä... katkaisi Leenu jo alussa Sillan surullisen nuotin.

-- Miksikö säälin? Enhän oikeastaan sääli, vaan kun en osaa selittää,
tuntuu niin oudolta eletty elämä, kun vähäinen muistini koettelee
valaista jo kauvan sitte kulettua elämäntieni epätasaisinta polkua.
Mutta älähän keskeytä, sanoinhan jo, että sanani ilmankin voivat
katketa kohta.

-- No, koettelen kuunnella, jatka!

-- Kuka voisi enään uskoa, että Sillankin sameat silmät ovat ilosta
loistelleet ja että minunkin surkastunut sydämeni on ollut aikoinaan
ilosta pakahtua ja kuitenkin... Ei, Leenu-lapsi, liikaa on minun
mieleisiin muisteluihin upottaa muistoja katkerista kokemistani, jotka
nyt lempilapsieni onnea uhkaavina verestävät kestetyt kärsimykset ja
jotka nyt rakastamiani raatamalla kokonaan särkevät syksyisen sydämeni.

-- Mikä sinulle on tullut, Silla! Onko sisartasi ainoata omaistasi
jokin onnettomuus kohdannut?

-- Häntäkö vapisevaa, joka viime syksynä vietiin kirkkomaahan, vietiin
vähä ennen minua?

-- Niin tosiaankin, hänhän on jo kuollut. Ketä sitte ja mikä surullinen
tapahtuma?

-- Olenhan jo sanonut, että minäkin olin kerran nuori ja...

-- Sillaako itseään siis?

-- ... sanomatta on vielä, että minäkin olen aikoinani nuoruuden
lämmöllä rakastanut ja että minutkin on kerran _petetty_.

-- Sinutkin! Kuka muu myös? kysyi Leenu levotonna.

-- Paljo, paljo muitakin.

-- Vaan kenenkä vuoksi Silla sitte suree?

-- Syyttömän.

-- Ja kuka on tuo syytön?

-- _Sinä_.

-- Minä! huudahti sanoin selittämättömällä tuskalla Leenu.
Mahdotonta... ei koskaan, ei koskaan!

-- Ei koskaan, ei koskaan! huudahti samassa sydäntä särkevä miehen ääni
Leenun takaa ja virtanaan vierivät vetreät vedet Tuohelan punaisiksi
itkettyneistä silmistä, kun hän polvilleen paiskautuen Leenua syleili.
-- Ei koskaan! Sinä siis tiedät jo... Kuka on ennen minua sitä sinulle
kertomaan ennättänyt?

-- Tiedän? Mitä? tapaili Leenu.

Vasta nyt huomasi Tuohela Sillan.

-- Silla, Silla! Sinä ihmeellinen velho, joka olet kielelläsi ihmisten
onnen myrkyksi keittänyt. Minä tapan sinut...

Ja Tuohela kohosi jo kiihkeänä seisoalleen, vaan Leenu pidätti.

-- Mitäpä siitä jos "vanhan vareksen ja velhon" pahoilta päiviltä
päästät, viemällä heikon hengen vähäinen synti siitä sydämellesi
sälytetään siihen verraten, että jo olet monelta onnelliselta elämän
ilon tappanut.

-- Lakkaa, lakkaa!

-- Ei sitä niinkään suureksi katsottane kuin kätesi nostoa, jolla olit
orvoksi tehdä oman poikasi... Kimeästi kirkaisten läksi Leenu tämän
kuultuaan pois pakenemaan, kääntyi takasin, seisahtui, palautui ja
juoksi itkien Tuohelan rinnoille.

-- Minä rakastan sinua sittenkin, huudahti hän ja syleili hartaasti
Tuohelaa, joka hänkin nyt taas itki, itki ääneti, suruun sulautuvan
lailla.

-- Vaikkakaan emme koskaan saa toisiamme?

-- Emme koskaan?! -- Leenu irroittautui kauvan kestäneestä syleilystään
ja asemaansa tajuamatta tuijotti Tuohelaan.

-- Niin, _oikeus_ on päättänyt, että... että ei... ei koskaan.

-- Ei koskaan!

Ja Leenu luhistui kuin ukkosen iskemänä surutaakkansa alle.

       *       *       *       *       *

Siirrymme nyt edellä kerrotusta surullisesta illasta noin viisi vuotta
ajassa eteenpäin, niin olemme jo päässeet siihen, että voimme lopettaa
elämästä otetun kertomuksemme pienillä lisäyksillä edellä kerrottuun.

Päätös, jonka Leenu ja Tuohela olivat sanoin selittämättömästä
surustaan hiukan selvittyään tehneet, että "rakkaus kyllä murtaa lain
ja oikeuden kahleet" ei ollut toteutunut. Oikeuden langettama tuomio,
etteivät Leenu ja Tuohela, katsoen kihlauksen aikana Tildan Tuohelalle
synnyttämään perilliseen, koskaan saisi kirkollista vahvistusta
avioliitolleen, jollei Tilda siihen omasta ja alaikäisen poikansa
puolesta suostuisi, voitti ylempiin oikeuksiin vedottuna lain voiman.
Tildan sydän oli jo niin kovettunut, ettei hän tahtonut siitä kuulla
puhuttavankaan, varsinkaan kun Tuohela Tildan oikeuden odotussalissa
viimeistä sovintoyritystä tehdessä oli vimmastuneena aikonut Tildaa
lyödä.

Sovintoa oli Tilda lapsensa takia pyytänyt ja siitä oli Tuohela
suuttunut. Ei sekään seikka, että Tuohela tarjosi oikeuden lopullisen
päätöksen saavuttaa tuhansia Tildalle, pehmittänyt hänen mieltänsä,
vaan luonnollisesti päinvastoin.

Vaikka mielellämme saattaisimme vähäisen kertomuksemme sovinnolliseen
loppuun, täytyy meidän olla totuudelle uskollisia.

Kun Leenu näki ettei hän koskaan saisi rakastettuansa, taipui hän
lopulta erään varakkaan, hiljaisen maanviljelijän uudistuviin
kosimisiin ja eli -- ihmisten arveluiden mukaan -- onnellisena emäntänä
talossaan.

Tildan kostonennustus kävi ihmeellisesti toteen. Tuohela alentui siihen
määrään, että hän pari vuotta Leenun häiden jälkeen juopuneena
väkivaltaisesti kuristi itsensä.

Silla ummisti silmänsä pari viikkoa viimeisen oikeuden istuntopäivän
jälkeen Parveelan tuvassa jonne Leenu hänen tielle uupuneena
korjasi. --

Aika parantaa pahatkin haavat ja heittää unhotuksen mullan
mustimpienkin murheiden päälle, hyvät ja pahat ihmiset elävät aikansa.
Hän, joka tuntee heikkoudet ja saa selvän hienoimmistakin säikeistä
ihmissydämessä, laskekoon oikean tuomionsa, joka ei ihmisen
arvostelupiiriin kuulu.



Tapion jänis.


Vaikka talven tulo ei ollut vielä aivan lähellä, oli sen turkki jo
valkea ja puhdas kuni vasta pudonnut lumi. Yömajaansa piti se suuren
aution asuntosaarensa keskellä olevan suon laidassa, johon heinämiehet
kesäisin pielespohjia laatiessaan haapoja hakkasivat. Siinä se oli
useita kesiä asunut, satoja kertoja siitä samasta paikasta koirien
ahdistamana lähtenyt, läheisen kallion yli kiitänyt, rantoja pitkin
laukannut ja niemestä erään pitkän lahden suun yli uinut, siinä häjyt
hurtat jäliltään haihuttanut ja taas takasin pesäpaikoilleen palannut.
Useasti oli pamahtanut pyssy edessä ja takana, usein olivat koirat
kintereillä ulvoneet, mutta säilynyt oli aina tähän syksyyn saakka
suuri Tapion jänis, ampumatta jäänyt.

Saaren vuokraaja, joka samasta suuresta saaresta oli aikoinaan useita
kymmeniä jäniksiä ampunut, suuttui silmittömäksi ja sadatteli aina
koiria, itseään ja tovereitaan. Hän olisi niin kovin mielellään
tahtonut saada ammutuksi tuon Tapion suuren puhdasturkkisen suosikin,
jolla oli ainoastaan yksi vertaisensa vihollinen jahtikoirien joukossa.

Mustaselkäinen, viiruotsa narttu, "Diana" se aina tiesi, missä Tapion
jänis makaili. Se sen sieltä aina löysi ja ajaessaan ensimäisenä takana
haukkui, kunnes niemessä jäljiltä haihtui. "Diana" olikin ollut joka
syksy mukana. Täällä se ensi kerran vanhempien koirien keralla oli
mukana ollut, täällä koulunsa käynyt, ajo-oppinsa ottanut.

Tänä syksynä eräänä varhaisena aamuna, lokakuun keskipaikoilla sousi
saaren vuokraaja kolmen toverinsa ja neljän koiran keralla jo
mainittuun suureen saareen. Yöllä oli ollut hiukan sumua, mutta päivän
valetessa se kuitenkin haihtui. Tuuli tyyntyi ja aamu selkeni
kirkkaaksi syyspäiväksi; maa pysyi kuitenkin koko päivän kosteana. Onni
oli metsämiehille kaikinpuolin myötäinen. Puolipäivään päästyä oli jo
yhdeksän pupua ammuttu, kaikki suuria ja hyvin hyötyneitä. Miehet eivät
koko päivänä olleet murua maistaneet, jonka tähden kokoontuivat saaren
keskelle suon läheiselle kukkulalle. Aikoivat juuri soittaa koiria
kokoon ja sitte yhdessä venheelle eväiden luo mennä, kun noin
parinkymmenen metrin päästä alkoi kuulua innokasta koiranhaukuntaa.

-- Se on Diana!

Pian siihen yhtyi "Kairin" viheltävä "skalli", "Jalon" harvatahtinen
haukunta ja sekarotuisen "Brittan" hillitön vinkuna. Jänis tuntui
painuvan saaren kallioiseen pohjoispäähän.

Mitään virkkamatta menivät miehet kukin n.s. "passilleen" ja odottivat
äänettöminä. Kaiku läheni rikkoutumatta kiihkeänä ja yhtämittaisena
vastaiseen suuntaan takasi saaren eteläpäässä olevalle niitylle päin.
Täällä oli kaksi miestä "passilla", kolmas oli saaren itäisellä
rannalla, neljäs keskellä saarta, jo pari kertaa mainitulla kukkulalla.

Pian näkivätkin niityn molemmilla laidoilla seisovat miehet suuren
lumivalkosen jäniksen hyppelehtivän pitkin metsän laitaa.

-- Se on Tapion jänis... pääsi tahdoton kuiskaus kumpaiseltakin.

Että asianlaita todellakin niin oli, sen saivat miehet kohta nähdä.

Huomaten koirien lähenevän, otti jänis aimo hyppäyksen vasemmalle
pieneen metsäniemekkeesen, johon jäi istumaan kasvot ohikiitäviin
koiriin käännettyinä.

Samassa pamahti laukaus ja toinen. Jänis väistyi vahingoittumatta erään
kiven taa. Koirat joutuivat ampujan ja jäniksen väliin, joten kolmas
laukaus ei voinut seurata. Mutta sen sijaan ampui toinen miehistä kaksi
laukausta jokseenkin yhtaikaa edellisen kanssa -- yhtä huonolla
menestyksellä.

-- Loihdittu! murahti viimemainittu, kun jänis käänsi miehille ja
koirille selkänsä ja oikaisihe saaren itäiselle rannikolle.

Parin minuutin kuluttua kuului sieltä kaksi laukausta, mutta mitään
huutoa ei seurannut.

Kun miehet koirinensa kokoontuivat jälleen kukkulalle, sanoivat he kuni
yhdestä suusta:

-- Se oli Tapion jänis...

-- Pelastui taaskin...

Mitään sen enempää tarinoimatta istuutuivat miehet sammaleiselle
kalliolle ja ottivat tupakkineuvot esille. Jonkun aikaa siinä
istuttuaan kuulivat he läntiseltä rannalta hirmuisen kiihkeää
haukuntaa, jonka jälkeen he taas hajautuivat kukin n.s. passilleen.

Asianlaita oli se, että Diana oli lähtenyt kenenkään sitä erityisesti
huomaamatta Tapion jäniksen jälestä juoksemaan, haihtunut ensin
jäliltä, löytänyt ne jälleen ja siitä tuo hirveä haukunta. Kuni
usutettuina pusahtivat toisetkin koirat samaan suuntaan ja pian oli
täysi "skalli käymässä". Se lakkasi ja miehet aikoivat harmistuneina
kutsua koirat pois. Merkki ei kuitenkaan vaikuttanut tällä kertaa
mitään.

Se uudistettiin useampia kertoja. Sama seuraus. Jonkinlaista uikutusta
alkoi kuitenkin kuulua ja pahaa peläten menivät miehet ääntä kohti.

Siellä oli korkeakallioinen niemi ja iso louhikko ja melkein keskellä
louhikkoa suuri neliskulmainen kivi suurien korpikuusien keskellä kuni
vainajan ruumis hautajaishavujen piirittämänä. Tämän kiven alle oli
Tapion jänis joutunut. Rannan lähellä soutavat nuottamiehet tiesivät
näkemänänsä kertoa, kuinka iso valkea jänis oli joutunut koirien väliin
sen kautta, että yksi sitä takaa ahdisti ja toiset kolme olivat vastaan
juosseet.

-- Vai niin, pupunen, tapasinpas sinut vihdoinkin! Taisit jo lakata
koiriani uuvuttamasta, turkkisi kun kohta päältäsi poistan, puheli
saaren vuokraaja.

-- Eihän se vielä ole käsissäkään.

-- Onhan kohta. Sitokaahan koirat! -- Mutta missä Diana on?

-- Täällä louhessa kiven alla.

Saaren vuokraaja ja kallishintaisen Dianan omistaja kirosi
harmistuneena.

Diana oli todellakin ajautunut jäniksen jälestä kiven alle. Isäntä
rupesi pois koiraansa houkuttelemaan, mutta se oli turhaa. Jäykkänä,
silmää räpäyttämättä katseli Diana luolan perukalle. Koetettiin saada
väkipakolla pois. Mutta Diana-parka oli niin tiukkaan kiven väliin
ajautunut, että se vihdoin vaivaloisesti pois vedettynä ei enään
jaksanut jaloillaan pysyä, vaan maahan laskettuna jäi siihen rentona
lepäämään.

Alkoivat miehet siinä alakuloisina arvella ja koettivat keinoja keksiä,
miten jäniksen elävänä tahi kuolleena parahiten pois saisivat.

Louhikko oli todellakin oikeata louhikkoa, kivet suuria, vaikeasti
paikoiltaan väännettäviä, jopa tiukassa kuni kiinteä kallio. Ampuminen
ei voinut tulla kysymykseenkään.

-- Jos taitamme kuivahtaneen, neulansa kadottaneen näreen, teroitamme
sen toisen pään vä'äkkääksi vartaaksi, sillä pistämme ja pupulin pois
vedämme, ehdotti eräs.

-- Sehän on kidutusta...

-- Taikka teemme aukkojen eteen roihutulet, tukahdutamme savuun eli
ainakin ulos ajamme, usutamme piskit perään ja annamme Tapion
turvatille kunniallisen kuoleman, ammumme.

-- Mutta jos savuun läkähtyy, turkkinsa mustuu ja tuonne jää kiven alle
sittenkin.

-- Jääköön, sanoi jo monesti mainittu saaren vuokraaja, joka samalla
oli jahtijoukkueen johtaja, -- tehkää vaan tulia ja hyviä, sillä
hämärtyy jo syksyinen päivä ja pois on aika pian lähteä.

-- Jääköön sitte, toisetkin säestivät, saakoon Tapio uhrin omistansa...

Kävivät nyt miehet kuivia risuja keräämään, ja toiset koivujen kylistä
tervaisia tuohia kiskomaan, ja pian roihusivat kiven kolmelta kulmalta
räiskyvät uhritulet, joita miehet äänettöminä katselivat. --

Lyhyt on syksyinen päivä ja sankka sitä seuraavan illan pimeys. Sitä
mukaa kuin tuli liestyi hiilokseksi, pimeni ilta ja mustuivat savusta
Tapion turvatin hautakiven kylet ja jostakin tuntemattomasta syystä
miesten mielet. Jokin sisäinen pakko pani ajattelemaan, että oli tehty
ajattelemattomasti, tylysti.

Pois lähtiessään kompastui eräs pyssymiehistä syrjään jaloin eräälle
tasaiselle kivelle jättämänsä pyssyn päälle sillä surullisella
seurauksella, että se laukesi ja suun vieressä uneksiva kallishintainen
Diana menetti henkipahasensa.

-- Ei riittänyt Tapiolle uhri oman karjansa antimista, omastanikin
otti, valitteli Dianan omistaja.

Miksi ei Tapio turvattiaan tällä kertaa varjellut, sitä ei ole helppo
sanoa. Epäilikö ehkä turvatti suuren suojelijansa varjelusvoimaa kun
kiven alle pakeni ja siten suojelijansa suututti tai tahtoiko Tapio
teollaan iloisten metsämiesten mieltä muuten pahoittaa, on mahdoton
arvata.

Vaan kun miehet jonkun hetken jälkeen pimeätä selkää pitkin kotiaan
kohti sousivat ja näkivät, kuinka hiiloksesta kohoutuva hohde uhripuita
punasi, niin raskaalta ja painostavalta tuntuivat mielet ja sanattomia
olivat kotvasen aikaa vähäväkisen syyttömästi sortajat.



Ketin hautakummulla.


Yksitoista vuotias Katri käveli hautausmaalla. Huoletonna, koulussa
oppimiaan lauluja hiljaa hyräillen kierteli hän pitkin polkuja
hautakumpujen keskellä. Hän oli vielä kadehdittavassa lapsellisen
tietämättömyyden tilassa eikä taikauskoinen ympäristönsä ollut häneen
saanut istutetuksi mitään kammoa kirkkomaata kohtaan. Päinvastoin oli
kotitöllinsä lähistöllä oleva vainajien lepomaa hänen mieluisin
olinpaikkansa. Jos tuntuikin kuusten hiljainen humina hänestä täällä
hiukan juhlallisemmalta kuin tuolla tuonnempana kotiahon takana, ei hän
sitä sentään pelännyt. Olivathan kirkkomaan kukkaset paljoa kauniimmat
ja suuremmat kuin kukat muualla ja perhoset lentelivät ja mehiläiset
hääräsivät täällä yhtä iloisina kuin kotiakkunan alla olevan
auringonkukankin ympärillä. Ja aurinko paistoi tänne niin kirkkaasti ja
rauhoittavasti ja kuusten lehvät loivat viileitä varjojaan.

Katri kierteli sinne ja tänne, katseli sivumennessään jotakin
hautapatsasta. Tuttujahan ne jo olivat melkein kaikki, vaikka oli jo
taas hänen viime käyntinsä jälkeen uusia kumpuja kohonnut. Niiden
päällä oli kauniita silkkinauhaisia seppeleitä ja nauhoissa oli
kultakirjaimilla kirjoitettu jokin kaunis sana jälelle jääneiden
surevien sukulaisten kaipauksen tulkitsemiseksi. Toisien hautojen
tuoreesen multaan oli pistetty yksinkertainen puuristi kantamaan
köyhien rakastavien kietomaa katajaseppelettä. Katrin kiertomatka
loppui aina rannalla olevan nurmipeitteisen hautakummun luona. Toisessa
päässä kumpua vesoi nurmen sisästä nouseva pihlaja, jonka juurella oli
pienoinen puuristi. Siihen oli lapsen kädellä piirretty lyijykynällä
tuskin huomattavasti sana: _Isä_. Se oli Katrin isävainajan lepopaikka.

Mutta ennenkuin Katri nyt joutui sinne asti huomasi hän yläpäässä
hautausmaata kuusien keskellä äsken pystytetyn uuden hohtavan patsaan
ja sen juurella seppeleen niin soman ja leveänauhaisen ettei toista sen
somempaa koko kirkkomaalla.

Kukahan on kuollut? Kenenkähän muistoksi tuo musta patsas syvään
piirrettyine muistokirjoituksineen?

Katri istuutui nurmelle ja nojasi varovasti vähäisen vartalonsa tuon
uuden patsaan luona olevaa hautapengertä vasten, varovaisesti
sentähden, ettei taittuisi hento heinikko eivätkä runneltuisi ruusut,
joita Katri samoin kuin kaikkia muitakin kukkia oli oppinut
rakastamaan. Hän katseli patsasta uteliaana. Siinä oli vain sana:
_Ketti_ ja hiukan alempana nuo tavalliset: s. -- 24/5 73 k. -- 13/8 97.

-- Ketti? Kukahan se on ollut? Katri katseli alemma kiveä; siellä oli
alhaalla jokin virren värssy merkitty.

-- Kukahan se on ollut? kysyi Katri uudestaan itseltään. Hän nousi
istualtaan, kohotti hiljaa seppeleen silkkinauhoja ja luki siitä sanat:
Rakastettu -- Kaivattu.

Tuo ei ollut Katrista ollenkaan kummallista. Oli hän nähnyt nuo sanat
monissa seppeleissä, vaikkakaan ei lapsellinen käsityksensä vielä
kyennyt niiden syvää sisällystä täydellisesti tajuamaan. Paitsi
mainittua seppelettä ei haudalla ollut mitään muita kukkia. Seppeleen
nauhat olivat puhtaan valkoiset, multa haudalla kouhoteltua mustaa,
kaikesta päättäen oli muistokivi äsken asetettu.

-- Ketti! tapaili pikku Katri yhä hautakirjoitusta, varmaankin on se
herrasihmisiä. Olikohan se tyttö vai poika? Ketti? .. ja Katri istuutui
kallella päin katselemaan. Yhtäkkiä kuuli hän askeleita takaa päin ja
hänen edessään seisoi komea nuori herra, jolla oli polvipöksyt, laaja
sininen vyö, hohtavan valkea, mustakauluksinen paita ja sen päällä
vaalea nuttu. Hihan ympärillä oli musta harso.

Katri säikähti ja aikoi lähteä pois, vaan kun hän katsoi herran
surullisiin silmiin, jotka lempeästi olivat mustaan kiveen luodut, jäi
hän itse tietämättään katsomaan tuota komeaa herraa, joka oikealla
kädellään piteli polkupyörää. Niitä oli jo alkanut näkyä yhä useammin
noita pyöräilijöitäkin.

-- Mitä se lapseni katselee, kysyi herra hyväntahdon ilme katseessaan.

Katri ei mitään vastannut, katseli vaan outoa tulijaa ja pyörää.

-- Älä pelkää, ystäväni, en ole tullut häiritsemään sinua. Minulla on
täällä jotakin tehtävää, eikö pikku-ystäväni tahdo auttaa minua?

Katri katseli vain ujona herraa, jonka lempeys näytti vähitellen
poistavan lapsellisen pelon.

-- Mikä on nimesi, pikku-ystävä?

Katrista tuntui niin somalle. Tuo komea herra kutsui häntä halpaista
töllin tyttöä ystäväksi.

-- Katri, vastasi hän ja hypisteli silmät maahan luotuina valkean
esiliinansa nurkkaa.

-- Katri? kertoi herra vähän kummallisena.

Nyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja
oli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut
muuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin
rakas.

Herra ei näyttänyt sitä epäilevän.

-- Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne
vesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä
mitään.

-- Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä
valmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä,
tarvitsemme kapan kotona.

-- No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo
vähän vettä.

-- Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään
täytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria
ystäväkseen.

Kun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan.
Tuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi
kylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven
mustassa kylessä ja itki.

Katri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä.
Entäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti
samassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat
tekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra
tuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala
Ketti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän
pelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti
juoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois
ympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä,
pyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan
vastenmielisesti oudosta asennostaan.

-- Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui
päin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja
läksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi:

-- Mitä se pikku-ystävä minua pelkää? Tule tänne, minä juttelen sinulle
ja kun saat vettä tuoduksi, annan siitä sinulle vaivojesi palkkion.

Katri pysähtyi.

-- Tule pois, en minä sinulle mitään pahaa tee, tule nyt vaan kauniisti
auttamaan, houkutteli herra.

-- Etkös sinä ole pakana, uskalsi Katri kysyä.

-- En toki, hupakko, enhän toki. Tule nyt vaan pian että joudut pois
ennenkuin aurinko laskee.

-- Mitä sinä sitte olit polvillasi tuon mustan kiven ääressä?

-- Siinä on, osotti herra hautaa, minun _kaikki kaikessani_.

Katri, joka oli varovaisesti lähestynyt, pysähtyi taas.

On se sittenkin pakana, ajatteli lapsiparka. Isä, äiti ja opettajat
ovat sanoneet että Jumala on ihmisille kaikki kaikessa ja tuo herra...

-- Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.

Herra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:

-- Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota
ajatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan
niitä sinä, lapsi, et ymmärrä.

-- Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti
yhä epäillen.

-- Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä
jumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.

Ja hän huokasi.

-- ... eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.

-- Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin
sillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi
itkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi,
että Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta... elämässä ja
kuolemassa, lisäsi hän hiljaa.

Nyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen
isävainajan haudalla käydessään.

-- Oliko se sisaresi vai veljesi?

-- Ei kumpikaan.

-- Äitisi?

-- Ei.

-- No, sitte isäsi?

-- Ei, -- hän oli ainoastaan ystäväni. Mutta mene nyt jo,
pikku-hupakko, hae vettä.

Katri meni kuin menikin vihdoin, herra jäi multaa silittelemään.

Kun Katri tuli vesikiulun kanssa, kysyi hän:

-- Kuka sinä olet ja mistä asti, et ole kaupungista?

-- En .. minä olen kaukaa, kaukaa. Olen tullut tänne -- annapas vesi
tänne -- kuolleen ystäväni rakkaan muiston tähden, -- kas niin, kiitos
ystäväni, haepa lisää.

-- Kaukaa? Sanoitko kaukaa?

-- Kaukaa olen.

-- Tuollako tulit hevosellasi?

-- Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden... kunhan... no, haeppas
nyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja
Katri juosta pinkasi rantaan.

Palatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen
ujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.

-- Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa
olevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja
vakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.

-- Minä kylvän.

-- Mitä sinä kylvät?

-- Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua,
johon sydämeni on haudattu, niin, niin... sinä et ymmärrä.

-- Kumpua johon...?

-- Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä,
niin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan
kuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä
sinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä
annan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen
lapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti
minun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle... mikä on
sukunimesi? -- Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.

-- Katri Lyytinen.

-- Joka syksy tulee sinulle tuntemattomasta paikasta rahakirje
kesätöittesi korvaukseksi. Lupaako pikku-ystävä ruveta tämän hautakummun
hoitajaksi?

-- Lupaan, jos saan uudella kannulla kastella isänikin hautaa.

-- Saathan toki. -- Ja kuule, sitte kun sinä saat maailmassa oikein
hyvän ystävän, josta paljo pidät, niin saat sinä tältä haudalta taittaa
muutamia muistoni sinisiä kukkia ja antaa hänelle. Pidähän nyt vain
hyvää huolta.

-- Kyllä, koetellaan.

-- Tässä on aluksi jo edeltäpäin, sanoi herra ja pisti viisimarkkasen
tyttösen käteen.

-- Se on liikaa, en uskalla ottaa ennenkuin käyn äidiltä kysymässä.

-- No, ota vaan ja mene äitisi luokse, minä tulen myöskin kohta sinne.
Onhan tuo mökki teidän?

-- Sehän se on.

Ei muistanut Katri-pahainen kiittää, vaan juoksi äitinsä tykö ja tuo
ystävänsä kadottanut nuorukainen polvistui taas rakkaimpansa haudalle
ja risti kätensä kuni rukoukseen.

Hetken perästä astui sama surumielinen herra Katrin kotimökin ovesta
ulos, hyppäsi reippaasti pyörälleen, ajoi hautausmaan portille, jätti
pyöränsä siihen siksi aikaa kuin itse kävi heittämässä haikeat
hyvästinsä kummulle, jonka alla kylmänä lepäsi hän, hän, jonka koko
nuoruuden sydämenlämmön tuo nyt niin onneton nuori mies aikoinaan oli
omistanut.

       *       *       *       *       *

Yhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet
siltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa.
Lupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut "Ketin hautakumpua",
niinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä
tehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota "pikku
Katri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt". Milloin oli kirjeessä
ollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen
tai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että
hautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään
lepotuoli, "sillä" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, "en
tiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan."

Katri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime
aikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa
kuluksi vaan.

Nyt oli Katri tapansa mukaan hautaa kastelemassa. Siitä kun hänet
viimeksi näimme, emme häntä enään tuntisi samaksi hupakoksi, joka luuli
tuntematonta hyväntekijäänsä pakanaksi. Paljo oli aika muuttanut.
Lapsesta oli Katri kehittynyt täysikasvuiseksi immeksi, jonka
rehellisen työn tuottamaa poskien punaa eivät ihmisten pahat puheet
olleet kalventaneet. Paljo oli kuitenkin Katri saanut niiden takia
kärsiä. Nuo joka syksyiset rahakirjeet olivat saaneet paljo puheita
aikaan. --

Kerran kun Katria oli pyydetty palvelukseen eikä hän ollut lähtenyt,
kun luuli kankaan kutomisella ja hänellekin jo rakkaaksi käyneen haudan
hoitamisella voivansa hyvin elää äitinsä kanssa, oli emäntä
pilkallisesti hymyillen sanonut sitä mitä monet muutkin kaltaisensa:

-- Eihän Katrin sovikaan palkkatyöhön tulla, _parempien_ ihmisten
lapsia kun on, kuin mitä Lyytis-vainaja oli.

Tavallisesti oli Katri kärsinyt ja kuullut ilman mitään, mutta silloin
oli hän noussut kangaspuiden takaa ja tumma puna oli sävähtänyt
poskipäihin. Pila oli Katrista liijan karkeaa, solvaus liijan törkeä.

-- Minä kiitän, sanoi Katri alussa hilliten, teitä ystävällisestä
paikan tarjouksesta, vaan me kyllä tulemme toimeen, joskin niukasti,
enkä minä tahdo jättää äiti-vanhaani vieraiden varaan. Mutta se, joka
moisilla ilkeillä puheilla uskaltaa vetää rakkaan äitini ryppyistä
otsaa yhä enemmän ryppyiseksi, ajan minä kuten nyt emännän -- ulos.

Viimeinen sana tuli käskevästi eikä emäntä ollut voinut sitä
odottaa, sentähden oli hämmästynyt niin, että pikaisesti oli ulos
pistäytynyt. --

Katri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä
reunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan
ympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku
ryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä
olevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon
yhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.

-- Hyi, sanoi Katri, säikähdin.

-- Minuako?

-- Ei, vaan kun niin kummasti rykäsit. Mistä sinä tänne osasit?

-- Kävin kotonasi. Äitisi arveli sinun tänne lähteneen, sanoi sinun
täällä hautausmaalla liijan hyvin viihtyvän.

-- Niinkö, veti Katri miettien pitkään.

-- Niin, vaan minä arvelin, että kesäkuun ihanat illat sinua vetävät
tänne ja sanoin äidillesi, että ei ole kankurillemme ollenkaan
vahingoksi, jos saa hiukan ulkonakin puuhata. Niin, ehkä... sanoi
äitisi. Mutta minä sanoin siihen...

-- Mene pois, hyvä Kalle, äidin takia, minun takia ja kummankin takia.
Et taida tuntea vielä parjauksen kirousta.

-- Minäkö en sitä tuntisi, sanoi katkerana Kalleksi puhuteltu, joka oli
Katrin kosijoita. Mutta minä tulin tänne -- hän hiljensi ääntänsä --
juuri sinun tähtesi, tavatakseni sinua. Edeltäpäin kumminkin sanon jo,
että sydäntäni niin oudosti kouristaa ja etten vapaasti voi puhua
sinulle, mitä mielessäni tunnen. Vaan koeta käsittää minua, ymmärtää
minua ainoastaan tämä kerta. Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan,
mutta sinä et tiedä kuinka tuntuu tuskalliselta tuo epätietoisuus, kun
en tiedä, välitätkö sinä minusta ollenkaan.

Kalle katsoi silmiin Katria, joka punastui ja vaikeni.

-- Miks'et vastaa? Minä en jaksa enää kauvan, vaan lähden jo tänään
pois täältä päin, jollet vihdoinkin vastaa jotakin rohkaisevaa. En
tahdo houkutella enkä pakottaa. Vastauksesi ei ole minkään arvoinen,
jollet sitä vapaasta tahdostasi tee. Kuule, Katri kulta, sano, pidätkö
minusta.

Hautakumpua kohti kumartui Katri ja siitä taittoi lemmikin, jonka
vastaukseksi Kallelle antoi. Mitään muuta vastausta Kalle ei kaivannut.
Hän oli ainoa paitsi äitiä, jolle Katri oli salaisuutensa kertonut ja
puheensa tuntemattoman herran kanssa lasna ollessaan. Katrillekin
olivat herran epäselvät sanat vähitellen selvinneet.

Kukan saatuaan tarttui Kalle Katrin käteen, jota kiitollisena
lämpimästi puristi.

-- Kiitos, Katri, minä tiedän, mikä tarkoitus tällä kukalla on. Muuten
sitä en tietäisi, vaan itse kerran kerroit.

-- Niin kerroinkin, vaan lienenkö kertonut sitä kuinka nämä siniset
kukat muodostivat kauniisti kirjoitetun nimen haudalla. En ollut saada
pitkiin aikoihin poistetuksi lapsellista pelkoani, että muka tuo
tuntematon hyväntekijäni olisi pakana tai velho; mutta sitte kun
muistin, kuinka hyvä hän oli ja niin surullinen, en...

-- Iltaa, onko se Katri, kuului vieras ääni kuusen takaa.

Kalle irroitti säikähtyneenä Katrin käden omastaan. Hän hämmästyi,
katseensa muuttui vihanilmeiseksi ja hän melkein tuijotti Katriin, joka
katsoi suuntaan mistä ääni kuului.

-- On, sai Katri vaivoin sanotuksi. Hänkin hämmästyi.

Samassa oli odottamaton häiritsijä astunut esiin tervehtimään Katria,
joka niijasi syvään ja sävähti punaiseksi.

-- Onpa hauska nähdä ystäväni noin terveenä, ja kuinka te olette
kasvanut... ja kuinka somaksi laatinut hoitamanne haudan.

-- Herra ei teititteleisi minua.

-- Tuntuu niin somalle olla taas täällä...

-- Hyvästi, änkytti Kalle, jonka kasvoille oli painunut liinan valkea
väri. Hyvästi, Katri, minua et enää taida kaivata.

Katri ei tiennyt mitä tehdä.

-- Ahaa, sanoi outo... täällähän on... hm! -- Hän oli huomannut
lemmikin Kallen napinlävessä. -- Oh, ei mitään kiirettä, ystäväni --
ja hän hymyili -- onko asiat niin?

Katrin poskilla puna kasvoi ja Kalle seisahtui kuulemaan, mitä tuolla
vielä olisi sanomista.

-- Katriina! Katriina! huusi herra.

Ja puiden välistä läheni kaunis nainen, arviolta noin 20 vuoden
ikäinen, kiireestä kantapäähän mustaan puettu, niin kaunis, että Kalle
-- niinkuin hän itse sittemmin kertoi -- luuli häntä mustaksi
enkeliksi.

-- Kas tässä, Katriina on siskosi hauta.

Mustaan puettu nainen laski vahvan mustan harson silmilleen, etteivät
ympärillä olijat näkisi hänen kyyneleitään.

-- Ketti...! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai
sanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli
kaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi
anovaa, rukoilevaa... sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo
sydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja
kuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt
hyvin tai pahoin, oikein tai väärin.

Katri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle
ei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.

Herra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri
Kallen mukanansa pois haudalta.

-- Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa
lyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan
eikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli
surevan.

-- Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään,
nyt voit sanoa, mitä tunnet.

-- Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin
uskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja...

-- Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.

-- Muistathan sinä vielä Kettiä?

-- Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.

-- Niin... kumpaisellekin kallista... rakasta ystävää.

Ja laskeva kesäillan aurinko väritteli vesihelmiä Ketin haudalla. Ne
olivat sekaisin kuin ilon ja kaihon kyynelet ja moniväriset kuin noiden
neljän, kuolleiden kartanolla elämään yhdistyneiden onnellisten
vastaiset vaiheet. Sillä lisättävää on ainoastaan se, että Kallekin
vähitellen selkeni hämmennyksistään, kun sai kuulla, että "mustan
enkelin" omistaja lunastaisi mökin Katrille ja Kallelle ehdolla, että
he vastakin hoitaisivat heille kaikille rakkaaksi käynyttä Ketin
hautakumpua.



Luvattomuusko vai rikos?


Muutamana päivänä tapasin erään vanhempia tuttaviani. Hän onnitteli
minua erään minulle tapahtuneen iloisen tapahtuman johdosta, ja miten
siinä pakistessa puheet kiertyivätkään, kertoi hän tarinan, jonka sanoi
omasta elämästään ottaneensa. Hän on vanhapoika ja kokonaan siirtynyt
jo elämän touhuista yksinäisyyteen, jonkatähden olisi loukkaus mainita
tässä hänen nimensä. Jos ketä hänen tarinansa huvittaa, niin saa sen
tästä lukea, kerrottuna hänen omilla sanoillaan.

Välistä sydämen sävelistö soi suruisasti, tekee mieli melkein --
runoilijan tavalla -- sanoa että sydän itkee, aloitti hän. Ei siihen
tarvita mitään erityistä tapahtumaa eikä aihetta minkäänlaista.
Ainoastaan sekin kuin mennehet muistot yksinäisyyteen päästyä liukuvat
ohi sielun silmien, saa jo suruisen mielialan syntymään.

Minustakin tuo tuntui hyvin luonnolliselta, mutta kun hän katkaisi
kertomuksensa, pelkäsin, että asia oli hyvin kipeää laatua, varmaankin
vanhoja muistoja. Sentähden katsoin häneen vähän kummastellen, kun hän
huokasi ja jatkoi:

Nuoruus on täynnä iloa, haaveita, suuria toiveita, täynnä rohkeutta,
pyhää intoa hyvään ja jaloon, "lauluja, suloa, rakkautta, sointuja,"
päivänpaistetta, kevätmieltä niin kevyttä kuin utuinen auer ja ennen
kaikkea viatonta tietämättömyyttä ja epäuskoa mihinkään pahaan
maailmassa.

Kun minulla ei ollut mitään hänen elämän filosofiaansa vastaan, joutui
hän omituisten esipuheittensa jälkeen vihdoinkin itse tarinaan:

Me istumme suuren laineiden syleilemän selän rannalla umpujaan aukovien
kukkien keskellä. Kesäisen keskipäivän säteet tanssivat kevyesti
selvävetisten vaahdottomien laineiden laella, tuuli tuo mukanaan metsän
tuoretta tuoksua, ja kaikki tuntuu niin keveältä, iloisan huolettomalta
ja herttaiselta.

Me olemme usein yhtyneet samalla paikalla lahden pohjukassa nurmella,
rannan puhtaan, hienon ja päivänpaisteesta lämpösen hietikon reunassa.
Leikkiä olemme siinä laskeneet, pilaa puhuneet, laulaneet, nauraneet,
hän itkenytkin, suuttuneet ja leppyneet.

Hän kuopottelee paljaalla puhtaalla jalallaan huolettomasti rannan
keltaista santaa, on hiukan nojallaan, pää vasemman käden varassa ja
oikealla kädellään edestään nurmea nykkii.

-- Aivanhan sinä nyhdät paljaaksi nurmikon.

-- Tuoss' on sullekin, vastaa hän, heittää silmilleni aika tukon
lyhyttä nurmea ja nauraa sitte niin, että hampaat heloittavat huulten
välistä.

-- Älähän nyt silmiäni...

-- Mitäpä sinä silmillä... mokomakin... katsothan koko ajan järvelle
ikäänkuin maalla ei mitään olisi. Muuten, -- ja hän tuuppasi minua
ilvehtien kupeseen -- saat mennä vähän loitommaksi siksi aikaa että
saan uida. En ole tänään uinutkaan kuin kerran.

-- Voithan minulta kyllä uida.

-- Älä nyt puperra, mene vaan joutuin. Sitte katsomme päivänkukista
onko huomenna sadetta tai poutaa taikka --

-- Sadetta.

-- ... taikka otamme "voileipiä" eli teemme mitä tahdomme. -- Menehän
nyt...

-- Minä en tahdo mitään.

Mutta sitä hän ei kuullut, vaan oli hän jo keveästi kiepsahtanut
vaaksan korkuiseen veteen sen lämpöä käsin jaloin koittamaan.

-- No, yhäkö siinä istut, ilvehti hän, ja aukoi lyhyen mekkonsa nappia.

Mitään virkkamatta väistyn metsään, jossa lyhyen matkan päässä painun
pitkäkseni ja paremman tehtävän puutteessa pureksin kuloheinän korsia.

Samassa kuuluu veden polsketta ja läiskinää, naurua, huutoa ja
kirkunaa.

-- Kylläpä hänellä nyt taas on hauska, ajattelen.

Oikeastaan hänellä ei ollut koskaan ikävä. Kuusitoista vuotias, terve,
reipas, mitäpä hän huolisi!

Minulla sitävastoin ei ollut ainakaan tilapäisesti sama mielentila.
Tuntui sentään hiukan haikealta erota kesken kesän tuosta somasta
seudusta ja tuon hajahapsen ilakoijan seurasta luopuminenkaan ei oikein
iloisalta tuntunut.

Me olimme kesän kestäessä muuttuneet ystäviksi, mutta ystävyytemme oli
tuollaista kevyttä, sisarellista vapaata seurustelua, jota ei synny
muualla kuin raikkaassa maaelämän rauhassa. Kolmantena päivänä
tutustumisemme jälkeen sanoi hän minua kuin sattumalta sinuksi. En
siitä sen enempää huolinut, vastasin vaan samalla tavalla. Niin se
ystävyys tai tuttavuus jatkui.

Välistä hän tuntui minusta hiukan poikamaiselta tytöksi ja toisen
kerran en hänestä saanut paljo mitään selkoa.

Kerran tein minä puolestani oikein poikamaisen kepposen tai lie ollut
tyhmästikin tehty. Siiloin katsoi hän minuun niin omituisesti -- niin,
sitä katsetta en voi selittää, mutta siitä lähtien en ollut enään oma
itseni.

Voiko rakkaus syttyä kuusitoista vuotiasten sydämissä?

Vielä häntä kysyt, vastasi kertojamme itse, kun minä vaikenin, me
olemme siis yhtä mieltä.

Kaikella kainoudella tekisi mieleni tunnustaa että minä rakastin häntä
ja siksipä jo myöhemmällä kesällä en voinutkaan iloinen olla, en
ainakaan hänen seurassaan. Kuitenkaan ei rakkautemme ollut kärsivää,
sairaloista kiihkoa, vaan oli se enemmän unelmantapaista aavistusta.

Hän oli niin huolettoman iloinen ja kaunis -- kukapa ei nuorena ainakin
osaksi omaisi noita ominaisuuksia! Hänessä ne kuitenkin minun
mielestäni luonnollisesti täydellisentyivät.

Muistelin siinä loikoessani kulunutta kesää, veneretkiä pitkin
rannikoita, joissa ruohokon reunassa lummekukat päivän paisteessa
heloittivat ja sudenkorennot kirjavia siipiään välkyttelivät,
juhannusyötä Kirkkoniemellä, jossa häntä kylän kiikussa heiluttelin ja
matkaa sieltä kotiin, jolloin hän hiukan väsyneenä sisarellisesti
kietoi vasemman kätensä kaulalleni ja kulki kupeellani juhannusyön
ilojen lyhyyttä moitiskellen. Me kulimme läpi pienen lepikon, jossa
kaste lepäsi nurmikolla, aukealle aholle, jonka päivänpuolisella
rinteellä jokunen kypsä manssikka heloitti ja jonka laidalla leino puro
lauleli kevätlaulujaan.

-- Kuinka minua väsyttää, hän sanoi ja istuutui kivelle. Tule sinäkin
lepäämään. Katsomme kerran, miten juhannuksen aurinko tuolta
purppuramerestä lempeänä tervehtien esiin sukeltautuu.

Hän ei ollut oikein iloinen silloin, ei niinkuin ennen ja sen jälkeen.
Ehkä oli hän liiaksi väsynyt lyhyistä juhannusyön iloista.

Istuin hänen vastaansa mättäälle; hän muuttautui vierelleni.

-- Tiedätkö, sanoi hän, mitä kerrotaan tuosta purosta tuossa alhaalla.

-- En.

-- Kerrotaan, että ennen sen vedellä on ollut voimakas vaikutus. Ken
sillä on kasvojaan kostutellut juhannusyön tulilta tullessa, sen
silmiin on syntynyt omituinen lempeä leimu ja vuoden kuluessa on hän
saanut vihkivaatteensa oman aittansa orrelle asettaa.

Katselin häntä ja kuuntelin. Hän jatkoi:

-- Et myöskään ehkä tiedä minkätähden sen lorina on niin lempeän
surullista ja miksi se ei keväisinkään tuon kovemmin kohise, vaan kuni
laulaen hiljalleen lorisee?

-- En.

-- Tarina kertoo, että kerran kylän kaunein, "Koivulan kassapää" jo
juhannustulille tullessaan sitä silmilleen siroitteli, että silmänsä jo
juhannustulilla lempeinä loistaisivat ja että niillä pitäjän paraimmat
itseensä ihastuttaisi, sulhoikseen suostuttaisi. Vaan siitä olivat
haltiat... Tiedäthän mitä haltiat ovat?

Nyykäytin päätäni.

-- ... siitä olivat haltiat suuttuneet. Sokeana oli "Koivulan kassapää"
saatu tulilta kotiin taluttaa ja tanssimatta oli jäänyt muiltakin, ilot
pitämättä... Ja sitä nyt suree pienoinen puro tuossa, sitä
valittelee... kun on kisakenttä kauvemmaksi Kirkkoniemelle katsottu.

-- Lienevätkö tosia?

-- Sitä en tiedä, niin kansa vaan kertoo. Entäpä jos minäkin
pirskoittaisin tuon vilpoisan puron vettä poskilleni, jatkoi hän.

-- Jospa on voimansa jo vähentynyt...

-- Niinkö luulet, tulemmehan juhannustulilta...

-- Sekö seikka, luulet, vedelle voiman antaisi. Pese sitten.
Sanotaanhan uskon auttavan siinä, missä ennen taiat turvasivat.

Hän katsoi minuun kummallisesti.

-- Luulen että on katseesi ilme ja silmiisi outo leimu jo itsestään
syntynyt, sanoin.

Hän katsoi vielä ja nauroi sitte luonnottomasti, äänekkäästi.

-- Ei, minä en menekään tuohon tummaan lehtoon, pysymme tässä
päivärinteellä... Minä en menekään, minä tiedän jo.

-- Mitä?

-- Älä ihmettele, en sano mitä tiedän. Voi, kun minua väsyttää ja vielä
on virsta kotiin. Eihän tällä aholla ole käärmeitä?

-- Ei ole tähän asti tavattu.

-- Hyvä. Sallithan minun laskea pääni polvellesi, minua väsyttää? Jos
nukkuisin, vartioithan.

En osannut mitään vastata enkä ehtinyt. Hän laski kevyesti päänsä
polvilleni, ummisti silmänsä ja vähän ajan kuluttua hän nukkuessaan
hymyili. Näki varmaankin ihania unia juhannustulista, lauluista,
kiikusta, tansseista ja "Koivulan kauniista kassapäästä".

Läheisessä lehdossa liverteli varhainen lintu aamutervehdystä
juhannusauringolle, joka kirkkaalla valollaan herätti sataiset
siivekkäät äskeiselle yksinlaulajalle säestystä soinnuttelemaan.

Minä katselin häntä, jonka pää oli polvellani. Tumman purosen laulu ei
kuulunut enään niin surulliselta. Mieleni tuntui kovin täyteläiseltä,
riemukkaalta, enkä minä nytkään tiedä, kuinka pääni painui ja huuleni
hellästi hänen otsaansa koskettivat.

Tässä tuttavani keskeytti kertomuksensa, katsoi tutkivasti minua ja
kysyi:

-- Mitä ajattelet, oliko se oikein tehty?

Mitään vastaamatta pudistin vaan päätäni. Hän jatkoi:

-- Niin, en voi käsittää kuinka tuo edellä kerrottu saattoi tapahtua,
mutta minä muistan miten hän siihen säikähtäen heräsi ja miten hänen
silmänsä pyörivät pelokkaina kuni pääskysellä, joka yhtäkkiä huomaa
kissan kynsiin joutuneensa.

-- Kuule, sanoi hän ja kyynel kihosi silmännurkkaan, eikö se ole
syntiä?

Mitäpä minä vastasin, kun en itsekään tiennyt.

-- Miksikä se syntiä olisi, sopersin.

Hän oli noussut istumaan vierelleni. Siitä hän katseli silmiäni,
katseli kauvan ja ilme hänen katseessaan oli jäykkä, melkein kuollut.
Vaan minä en saanut katsettani niistä riistetyksi vaikka sisässäni
tunsin halua siihen.

Vihdoinkin loi hän katseensa maahan ja hetken ajateltuaan kysyi hän:

-- Olenko minäkin rikollinen, jos se _on_ syntiä?

Lapsen mieleni oli pahoitettu. Minä aloin itkeä. Hänelläkin näytti
olevan paha olla ja vähän ajan jälkeen kietoi hän kätensä kaulaani ja
itki.

-- Emme puhu kellekään mitään. Emmehän...? Annamme toisillemme
anteeksi... niinhän?

-- Niin.

Ja pois sitä lähdettiin iloisin mielin ja kevyisin askelin kumpikin
kotiimme, luvaten erotessa taas toisiamme tutulla paikalla tavata. --

Minun näitä menneitä muistellessani metsässä, oli hän jo ehtinyt uida.
Olin vielä pitkälläni kun hän minulle huusi:

-- Oih, tule pois! On niin pahoja risuja tässä, että en paljain jaloin
pääse. -- Et usko kuinka virkeä nyt taas olen. Miten siinä onkin tuossa
rannassa hyvä pohja! Oletko uinut siinä koskaan? Eikä se ole syvääkään:
sain mennä oikein pitkältä eikä vesi vieläkään yltänyt olkapäiden
yläpuolelle.

Mielessäni risteilivät minulle ennen vieraat ajatukset. Minä en saanut
niitä irti tapahtumasta, jonka sinulle tässä kerroin. Minä kohosin
istualleni nurmikolla, enkä vastannut mitään hänen huutoihinsa.
Ajattelin itsekseni tekoni laatua ja vaikka se olikin jo ammoin
tapahtunut, vaihteli mieleni kysymyksiä, oliko tekoni ollut luvattomuus
vaiko varsin rikos.

-- Kuule, tule nyt pois sieltä, huusi tyttö taas pensasten takaa, vai
tahdotko, että minun pitäisi sinne tulla tai täytyykö minun lähteä
pois?...

-- Eihän sinun pois... odotahan, tulenhan minä.

Ääni rinnassani vastasi että olin tehnyt synnin, mutta että se ei ollut
suuri. Viimeinen ajatus synnytti mielessä uuden ajatuksen: Minä aloin
ajatuksissani toivoa tilaisuutta, jolloin saisin tekoni uudistaa. Se
tuntui minusta mahdottomalta. Me olimme kumpikin kuitenkin jonkun
verran jo kerinneet kehittyä.

Kun näin hänen nyt ääneti hiljalleen astelevan pois päin rannikolta,
nousin nurmelta ja läksin hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt olevan
erityistä kiirettä ja jalkansa liikkuivat entisestään huomattavasti
poikkeavalla hitaisuudella.

Minä saavutin hänet ja sitten me istuimme molemmat suurelle kivelle
tien viereen. Yllämme kohosi suuria kuusia, jotka varjostivat paikan
viehättävän viileäksi ja... Ei, minä en tahdo sinulle kuvata, kuinka
kaunis oli taivas ja maa, kuinka suurta ja avaraa kaikki, enkä
yritäkään kertoa minkälaisia tunteita rintani oli täysi, kun istuin
siinä ja taas katselin häntä. En mitään semmoista, sillä pelkään, että
naurat. Sanon vaan, että silmänsä olivat sielukkaat ja että minä siinä
hänen vierellään sain puhelahjan, jonka lopulliset seuraukset
toteuttivat minussa syntyneen toivon pian ja monikertaisesti.

Kun me siitä erosimme, tiesimme kumpikin, että olimme salakihloissa ja
uskoimme varmasti, ettei meitä mikään eroittaisi.

Kertoja huokasi ja kun minä luullen hänen kertomuksensa loppuneen
kysyväisenä häneen katsoin, sanoi hän tyhjää tähystellen:

-- Olen katsonut tarpeelliseksi kertoa sinulle tämän ennenkuin käyn
varsinaiseen kertomukseeni, jos sitä nimittäin haluat kuulla.

Vaikka minun täytyy tunnustaa, että hänen vanha lempijuttunsa alkoi
minua ikävystyttää, nyykäytin päätäni myöntymyksen merkiksi, ja
muuttuen mukavaan asentoon sytytin paperossin ja kuuntelin
hajamielisenä hänen kertomaansa jatkoa:

Ylioppilaaksi tultuani, joka tapahtui edellä kerrotun kesän seuraavana
kevännä, tapasin häntä pari kertaa ja vahvistuivat välimme yhä
lämpimämmiksi. Syksyllä piti minun lähteä ulkomaille opintojani
jatkamaan. Alkuaikoina sain kirjeitä tuhka tiheään, mutta kirjoitin
itse vielä tiheämmin. Vähitellen lakkasi hän kirjoittamasta ja kun en
tiennyt enään hänen osoitettansa, olin itsekin pakoitettu sen
lopettamaan, vaikka mieltäni kylläkin kirvelteli ja ajatukseni olivat
katkeruuksia täynnä. Minä tuomitsin häntä mielessäni toisen vuoron ja
annoin anteeksi toisen vuoron, kunnes neljä vuotta, pitkiä vuosia,
kuluivat ja minä palasin kotimaahan, jolloin häntä enään tuskin
muistinkaan.

-- Vai niin, että sinäkin olet ollut rakastunut, naurahdin minä
hänelle. Jos sen muut olisivat kertoneet, olisin tuskin uskonut.

-- Niin, tämä oli ensi kerran. Toisenkin kerran tapahtui se ja, kuten
näet ja tiedät, myöskin viimeisen kerran.

-- Tokko häntä sen jälkeen enään näit?

-- Näin taikka -- oikeastaan en häntä enään nähnyt. Jos kehtaat
kuunnella, kerron tuosta toisesta rakkaudestani, jolla on vähän
yhtäläisyyttä ensimäisen kanssa.

-- Vai niin, sinä jatkat vielä?

-- Niin. Olin silloin 23 vuotias ja auskulteerasin Viipurin
hovioikeudessa.

Me asuimme naapureina, katu väliä vaan. Katu oli kaupungin laidalla,
siellä, minnepäin kaupunki kasvoi, missä uusi talo kohosi uuden
vierelle. Emme toisiamme nimeltä tunteneet, emme toisiamme olevankaan
tienneet ennenkuin minä, jonka akkuna oli kadulle päin -- tuolle
välikadulle -- näin työssäni istuessani eräänä päivänä solakan, vaan
täyteläisen naisolennon villahuivi hartioilla kulkevan akkunani ohitse.
Kohensime tuoliltani tarkemmin katsoakseni. Ei ollut tavallisia
tuttuja, naapuritalon ihmisiä, eikä kuten ensin luulin --
palvelusväkeä. Kovin oli sirovartaloinen, hyvin puettu ja millainen
ryhti!

Kun hän katosi näkyvistä, teki mieleni jälestä mennä katsomaan, niin
teki soman vaikutuksen, vaan ajattelin, jos kasvot eivät ole
sopusuhtaiset vartalon viehkeyden kanssa, petyn ja häiriytyy mieleeni
syntynyt kokonaiskuva.

Painuin työhöni, vaan ajatukseni eivät tahtoneet oikein koossa pysyä.

Kukahan oli... olikohan joku rouva tai joku...

Viimeinen ajatus miellytti enemmän. Mutta mitä se minuun kuuluu,
ajattelin, onhan tuosta ennenkin ohi akkunan ihmisiä kulkenut. Mutta
kyllä se oli sittenkin joku rouva. Niin varmasti kun hän astui, melkein
juhlallisesti, mutta samalla niin sulavasti ja kuni kiehtovasti. Miksi
minä häntä niin ajattelen? Tällaiset olivat ajatukseni.

Koetin taas syventyä työhöni, vaan mahdotonta oli saada mieltä siihen
kiintymään. Ajattelin jo nimeäkin, ristimänimeä... Luettelin
ajatuksissani -- älä naura! -- naisten nimiä, vaan en löytänyt sopivaa,
mieleistäni.

Samassa minun ajatusteni esine palasi yhtä juhlallisena, varmana ja
kiehtovana...

Minä melkein huudahtin. Tuo nainen käänsi kasvonsa akkunaan, silmä
sattui silmään, katse tapasi katseen. Se oli yksi ainoa silmänräpäys,
nainen käänsi katseensa alas ja, niin näytti minusta, punastui, --
häpesi varmaankin rohkeuttaan -- ja astui vakavana ja ryhdikkäänä ohi.

Silmäni jäivät tajuttomina tähystämään siihen, jossa tuon tuntemattoman
katse omaani kohtasi. Tahdoin vielä sieluni silmillä katsella tuota
kuvaa. Vakavat, mutta nuoret, kauniit kasvot, terveyden kukoistavat
purppurat poskilla, ja nuo suuret sielukkaat silmät, mutta surullinen
ilme niissä... Miksikähän? Taas tuntui minusta kuin ne yhä katsoisivat,
noin avonaisesti mutta surullisesti... Huomasin pian ettei tuo katse
heti mielestä katoaisi. Se oli lyhyt, mutta syvä tuo silmäys, sentähden
jäi se haihtumattomaksi mieleeni.

Niin me sitten katsoimme toisiamme, hän kadulta ohi kulkiessaan, minä
sisältä työpöytäni äärestä -- joka päivä. Emme tienneet kumpikaan miksi
katsoimme, vaan tuntui kuin jokin olisi pakoittanut niin tekemään,
eikähän tuo tuntunut vastenmieliseltä, ei ainakaan minusta.

Minä etsin tilaisuuksia saadakseni tavata häntä, tuota tuntematonta.
Kävin ahkerasti teaatterissa ja konserteissa ja tanssiaisissa ja kulin
kuin unessa, häntä koskaan tapaamatta. Koettelin kautta rantain
tovereiltani ja tuttaviltani tiedustella hänen nimeänsä. Kaikki oli
turhaa.

Minä luovuin yrityksestäni, kun nainen ikäänkuin tahtomalla tahtoi
pysyä salaperäisenä ja tuntemattomana. Minusta alkoi tämä tuntua hyvin
ikävältä.

Oli sitte toimeenpantu suuret naamiohuvit seurahuoneella. Niistä piti
tulla oikein erinomaiset. Vaikkakaan en koskaan ole ollut mikään
hurjastelun rakastaja, päätin minä kuitenkin toverieni houkutuksista
taipuneena pukeutua. Kaikki meni hyvin. Minä olin puettu ritariksi
rococo-tyyliin, joka hyvin sopi vartalolleni. Valkea liinaperuukki
sattui kuin valettu päähäni ja silkkinaamion saatuani olin valmis
odottamaan naamioitujen liikkeelle lähtöä. Seremoniamestari komensi
kunkin kavaljeerin valitsemaan itselleen naisparin. Minä en
kiirehtinyt, vaan odotin kuka jäisi viimeiseksi. Silloin tuli eräs
mustalaiseksi puettu nainen ja pyysi käsivarttani. Tunsin punastuvani,
kun hänen lämmin käsivartensa tarttui siihen. Orkesteri alkoi soittaa
ja äänettömänä liityin minäkin tuntemattoman mustalais-moitièni kanssa
kulkueesen.

Olimme yhden kierroksen kulkeneet jo, kumpikaan sanaakaan sanomatta.
Minä tunsin hänen käsivartensa omituisesti värähtelevän ja
puristautuvan lämpimämmin kuin luvallista omaani. Tarkemmin asiaa
ajateltuani aloin kuitenkin arvella, että ehkä itse vaistomaisesti
käytin parini kohteliaisuutta ja luottavaisuutta hyväkseni puristamalla
omallani hänen käsivarttaan, joka sentähden värähteli ja vavahteli.
Mietin itsekseni mitä kysyisin; tunsin itseni jokseenkin köyhäksi
ajatuksista ja olin jo melkein lähellä noloutta, kun nainen kysyi:

-- Puhuuko herra suomea?

Ymmärsin hänen tahtovan alottaa keskustelua ja vastasin iloisesti,
hiukan toki ääntäni oudoksi teeskennellen:

-- Johan toki! Onhan se äidinkieleni.

-- Olipas minulla sitte erinomainen onni. Minä olen kuullut täällä
ympärilläni melkein kaikkia kieliä.

-- Todellakin!

-- Oletteko kotoisin täältä?

-- En ole. Olen vain käymässä.

-- Pyydän anteeksi, sanoi käsipuolessani kävijä, jos epäilen sanojanne.
Tarpeetonta teidän on ainakin tehdä ääntänne luonnottomaksi, sillä --
ja hän nojautui hiukan lähemmäksi ja puoleksi kuiskaten jatkoi -- minä
luulen tuntevani teidät.

-- Erehdytte varmaan, hyvä -- en tiennyt sanoisinko neiti tai rouva,
sanoin -- hyvä epäilijättäreni, sillä siinä tapauksessa, että
tuntisitte minut, pitäisi minullakin olla kunnia tuntea teidät. Muuten,
saanko koettaa teitä: Minusta on iloista kuulla nimeni teidän
suustanne.

-- Sitä en kuitenkaan sano, sillä minä olen täällä aivan outo, minua ei
tunne yksikään, enkä minä tunne ketään muita kuin teidät ehkä. Jos minä
nyt kuitenkin erehtyisin, ei teillä tietysti olisi enään koko iltana
syytä puhutella minua.

Aloimme sitte laskea leikkiä edellämme kulkevista naamioiduista. Puheen
lomassa katsoin velvollisuudekseni pyytää häntä françaiseen.
Velvollisuuteni tuntui minusta kuitenkin miellyttävältä ja oli iloni
sentähden suuri kun hän kiittäen lupautui.

Erosimme kumpikin tahollemme hetkeksi ja tunsin mieltyväni yhä enemmän
tuohon tuntemattomaan. Mietin jo yksikseni, että olisin varmaan
katunut, jos jäin kokonaan pois naamioista.

Kun tanssi alkoi, jouduimme me istumaan second-rivin vasemmalle
sivustalle eräälle sohvalle. Olin hyvin huvitettu hänen liikkeittensä
sulavuudesta ja katselin ihastellen helminauhoja hänen kaulallaan.
Mutta kun hän istuessamme puhui melkein kuiskaamalla, häpesin minä
itsekseni ja aloin epäillä vierustoveriani, jonkatähden siirryin
hänestä hiukan ulommaksi. Hän huomasi sen ja luki varmaan ajatuksenikin
koskapahan sanoi:

-- Suokaa anteeksi, että tunnun teistä ehkä epähienolta ja
tungettelevalta. Älkää kuitenkaan ajatelko minusta mitään pahaa, sillä
minä tunnen olevani oikeutettu käyttäytymään hieman tuttavallisesti
teitä kohtaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse pelätä mitään, sillä minä
aion poistua ennen kello kahtatoista.

-- Oo, minä pyydän... Enempää en osannut sanoa. Hänen kuiskaava äänensä
teki minut vähän rauhattomaksi, mutta tanssiin soitettua laskin minä
käteni hänen vyötäreilleen lujasti kuin omani ympärille.

Tanssin loputtua vein hänet naisten tarjoiluhuoneesen ja kysyin mitä
saisi olla, ehkä viiniä.

-- Kiitos, pyydän vaan ett'ette tämän mukaan johdu taas huonoihin
arveluihin, alentaviin.

Vastaukseksi minä laskin keikarimaisesti käden sydämelleni, kumarsin ja
nauroin.

Kun hän sitte viiniä maistaessaan nosti hiukan naamiotaan, näin
ainoastaan puoleksi vakavan leu'an ja huulet, jotka vain hiukan
aukenivat päästääkseen alas viinipisaran, joka kilpaili värissä huulten
kanssa. Kun minä sitä katsoessa unohdin kohottaa lasiani, laski hän
naamion alas ja korotti lasinsa tervehtiäkseen. Minä tein samoin ja
join lasini pohjaan ja täytin uudelleen.

Tarjoiluhuone alkoi vähitellen tyhjetä. Salista kuului taas soittoa.

-- Oletteko pyydetty, kysyin.

-- En. Mikä tanssi se on?

-- Chaconne.

-- Sitäpä olisi hauska katsoa! Suokaa anteeksi -- hän kumarsi ja kiitti
-- olette vapaa velvollisuuksistanne minua kohtaan. Toivon hauskaa
jatkoa...

-- Aiotteko poistua? Ette suinkaan... Minulla ei ole mitään erityistä
halua tanssiin. Käsivartenne... saanko luvan?

Muu yleisö oli mennyt toiset katsomaan, toiset tanssimaan
chaconne-tanssia, joka ei ollut vielä aivan jokapäiväistä. Me
siirryimme tarjoiluhuoneen läheiseen pikkuhuoneesen, jossa istumaamme
sohvaa tuuhea keinotekoinen palmu suojeli ovelta katsojilta.

-- Anteeksi... älkää olko levoton älkääkä ymmärtäkö minua väärin,
sanoin istuessani sohvan toiseen nurkkaan. Minä olen etsinyt
yksinäisyyttä teidän kanssanne ja te ette ole sitä vastustanut.

-- Herra!

-- Oi, minä pyydän, kuunnelkaa minua! Sanoitte tuntevanne minut, kai
silloin myöskin suotte minulle oikeuden saada tietää oman nimenne?

-- Se ei teitä hyödyttäisi, sillä sitä ette tuntisi.

-- Selittämätöntä... En tuntisi? Oletteko varma siitä?

-- Enemmän kuin varma.

-- Siinä tapauksessa tahtonette tehdä hyvin ja ottaa naamion
kasvoiltanne. Me olemme kahden kesken ja...

-- Ja minä alentaisin itseni silmissänne, jos täyttäisin pyyntönne
ennenkuin...

Minä repäisin naamion kasvoiltani, mutta kaduin sitä melkein samassa,
sillä nainen näytti jostakin tuntemattomasta syystä viivyttelevän.

-- Olenko nyt jo oikeutettu pyytämään teidän tekemään samoin?

-- Olette, sanoi hän tuskin kuuluvasti.

Minä näin edessäni naisen, jota akkunastani olin katsellut ja jota
teaattereista ja konserteista olin turhaan etsinyt.

Tietämättä kuinka se tapahtui tartuin hänen käteensä, jota lujasti
puristin, samalla kuin silmäni juopuivat hänen katseesensa. Hän
irroitti kätensä omastani, katsoi nuhtelevasti ja sanoi:

-- Te ette tiedä, että moinen katseenne on synti... tai, minä en tiedä,
vaan älkää katsoko niin, sillä...

Me olimme molemmat sekaisin. Minä tunsin, että olin häneen syvästi
rakastunut ja että minulta puuttui vain sanoja saadakseni sen
ilmilausutuksi. Hän näytti siinä niin pelokkaalta ja ikäänkuin
aavistaen, että mielessäni oli jotakin pakoittavaa, joka tinki
sanoiksi, sanoi hän katkonaisesti:

-- Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö... älkää
katselko noin oudosti!

-- Enhän minä puhukaan, vaikka minun pitäisi puhua. Ettekö näe, etten
minä löydä sanoja enkä...

-- Se onkin niin paras. Meille kumpaisellekin on ehdottomasti parasta,
että heti lopetamme tuttavuutemme ja eroamme. Meidän ei olisi
pitänytkään tavata toisiamme ollenkaan, vaan minä luulin...

-- Lopettaa tuttavuus? Enhän teitä vielä tunnekaan ja kuitenkin luulen
tuntevani. Ei! Te ette saa jättää minua!

Minä tunsin, että olin ottanut viiniä ylen paljon. Se sai vereni
vilkkaampaan liikkeesen. Minä tartuin hänen käteensä, vedin hänet
vierelleni istumaan ja sanoin kiihkeänä:

-- Minä olen teitä kauvan ja kovasti rakastanut. Voitteko nyt täyttää
toivoni ja sanoa nimenne; vaikka sitte poistuisittekin ijäksi päiväksi?

Hänessä näyttivät risteilevät tunteet taistelevan. Väri poskilla
vaihteli vaaleana ja punaisena, kun hän vaivoin sai rukoillen
sanotuksi:

-- Julius!

Itse tietämättäni nousin seisoalleni ja katsoin kuni ukkosen iskemänä
salaperäiseen kaunottareen, joka nimeltäni minut tunsi. Pieni hymynväre
suupielissä ja surun ja ilon sekainen ilme hänen kasvoissaan
muistuttivat yht'äkkiä mieleeni juhannusyön lapsuuteni ajoilta ja
lapsekkaan neitosen, joka silloin polvelleni viattoman päänsä laski.
Unohdin elämäni elämän ja kuluneet vuodet kärsimyksineen ja mielessäni
oli vain lapsuuteni rakkaus, joka vihdoinkin näytti toteutuvan. Minä
laskeuduin hänen vierelleen istumaan, joku ohi kulkeva sulki
sattumuksesta avonaisen oven ja me lepäsimme hetken toistemme
syleilyssä.

Hänen suudelmansa poltti vielä huuliani ja poskillani viipyi vielä
hänen lämpönen henkäyksensä, mutta siinä oli myöskin kyyneleitä, joita
hän turhaan koetti saada seisahtumaan.

-- Miksi _näin sinut vasta nyt?_

-- Vielä ei ole myöhäistä, sanoin.

-- On, liijan myöhäistä! Meidän täytyy nyt erota ijäksi.

-- Ei, me emme eroa koskaan!

-- Meidän _täytyy_. Me olemme nytkin olleet jo liijan kauvan yhdessä.
Minun velvollisuuteni on poistua ja _teidän_ olla enään lähestymättä
minua, sillä...

-- Sillä?

-- _Mieheni_ kunnia sen vaatii.

En parhaalla tahdollanikaan muista enempää vaikka koko elämäni ajan
tuosta hetkestä alkaen olen koettanut muistella, sanoiko hän muuta.
Muistan vaan että istuin tylsästi pöytään nojaten; kun hän hyvästeli ja
katsoi minua viimeisen kerran kauvan, kauvan.

Seuraavana aamuna heräsin myöhään vuoteeltani ja tunsin että pääni oli
raskas kuin lyijy. Minä olin juonut myöhään yöhön ja aamun valetessa
olivat toverit minut saattaneet tiedotonna ja juopuneena kotiin.

Myöhemmin sain kuulla, että nuoruuteni rakastettu oli ulkomailla
ollessani sairastanut, eikä ollut voinut uskoa salaisuuttaan kellekään,
jonka tähden kirjevaihto hänen puolestaan oli lakannut. Luullen
minunkin unhoittaneen hänet oli hän mennyt naimisiin toisen kanssa
kuten sain selville, onnettomasti. Minä muutin pois paikkakunnalta,
jossa yllä kerrottu tapahtui ja eräältä pisteliäältä toveriltani sain
junassa kuulla että luutnantti X---- oli tullut Viipuriin sukulaistensa
luota rouvaansa hakemaan.

Elämäni tehtävänä on sen jälkeen ollut miettiä ja saada selville, oliko
tekomme luvattomuus vaiko varsin rikos, ja kumpiko meistä on
syyllisempi, hänkö vai minä. Minä pidät sitä sinä, kysyi tuttavani
minulta.

Minä vaikenin ja pudistin päätäni. Vetäsin paperossiani. Se näytti
sammuneen jo heti ensimäisen sytyttämisen jälkeen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keltakukkia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.