Title: Kahdeksan serkusta
Author: Alcott, Louisa May
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kahdeksan serkusta" ***


KAHDEKSAN SERKUSTA

Kirj.

Louisa M. Alcott



WSOY, Porvoo, 1917.



SISÄLLYS:

 Kaksi tyttöä.
 Serkut.
 Sedät.
 Tädit.
 Vyö ja matka-arkku.
 Alec-sedän huone.
 Matka Kiinaan.
 Ja mitä sitten tapahtui.
 Feben salaisuus.
 Rosen uhri.
 Mac-parka.
 Toiset pojat.
 Vuoristossa.
 Onnellinen syntymäpäivä.
 Korvarenkaat.
 Leipä ja napinreiät.
 Hyviä sopimuksia.
 Muoti ja terveydenhoito.
 Veli luuranko.
 Mistelin alla.
 Säikähdys.
 Uusia puuhia.
 Sovinto.
 Kuka?



1

KAKSI TYTTÖÄ


Rose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina
kuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyynelen. Hän oli
miettimässä huoliaan ja arveli itkun tulevan pian. Rose oli valinnut
tämän huoneen murehtimispaikakseen, sillä täällä oli hämärää ja
rauhallista. Sali oli täynnä vanhanaikaisia huonekaluja, ikkunoissa
riippuivat tummat, raskaat verhot ja seiniä peittivät maalaukset,
joista tuijottivat juhlalliset vanhat herrat peruukeissaan,
korkeamyssyiset terävänenäiset naiset ja pyöreäsilmäiset lapset
yllään lyhytmiehustainen mekko tai vyötäröön ulottuva takki.

Täällä saattoi tosiaan heittäytyä murheen valtaan. Keväiset
sadekuurotkin rapisivat ikkunaan kuin kuiskaten: itke pois huolesi,
niin minäkin teen.

Rosella oli todellakin syytä suruun, sillä hänellä ei ollut äitiä,
hän oli hiljan menettänyt myös isänsä, eikä hänellä ollut kotiakaan,
hän vain asui täällä isotätiensä luona. Hän oli tullut vasta viikko
sitten, ja vaikka herttaiset vanhat neidit koettivat parhaansa mukaan
ilahduttaa häntä, eivät he oikein onnistuneet, sillä tyttö oli aivan
toisenlainen kuin ne lapset, joita he olivat ennen nähneet. Tuntui
kuin he olisivat saaneet hoitoonsa alakuloisen perhosen.

Rose sai liikkua missä halusi, ja pari päivää hän olikin huvitellut
kiertelemällä ympäriinsä tässä vanhassa herraskartanossa, joka oli
täynnä kummallisia sokkeloita, salaperäisiä käytäviä ja viehättäviä
huoneita. Ikkunoita saattoi olla aivan yllättävissä paikoissa,
puutarhan puolelle puikahti somia parvekkeita ja yläkerran suuri
halli oli täynnä esineitä maailman kaikilta kulmilta, sillä
Campbellit olivat olleet merikapteeneita jo monen sukupolven aikana.

Plenty-täti oli jopa antanut Roselle luvan käydä vapaasti
tutkimusretkillä isossa keittiökomerossa, joka oli oikea hyvien
tuoksujen tyyssija ja täynnä kaikenlaisia herkkuja. Mutta Rose näytti
vähät välittävän moisista houkutuksista, ja kun tämäkin toive petti,
Plenty-täti luopui epätoivoisena yrityksistään.

Ystävällinen Peace-täti oli puolestaan koettanut innostaa Rosea
kauniisiin käsitöihin ja oli suunnitellut nuken vaatevaraston,
joka olisi ihastuttanut isompaakin tyttöä. Mutta vaaleanpunaiset
satiinihatut tai pikkuruiset sukat eivät huvittaneet Rosea, vaikka
hän yritti ommella tunnollisesti tädin mieliksi. Ja eräänä päivänä
Peace-täti näki parhaaksi lopettaa koko ompeluseuran huomatessaan
tytön pyyhkivän kyyneliään hääpuvun laahukseen.

Sen jälkeen tädit löivät viisaat päänsä yhteen ja kutsuivat
suojattinsa seuraksi koko seutukunnan kilteimmän ja moitteettomimman
tytön. Mutta tämä Annabel Bliss oli kaikista heidän yrityksistään
epäonnistunein, sillä Rose ei voinut sietää häntä ollenkaan vaan
sanoi, että hänen teki mieli nipistää Annabelia nähdäkseen osasiko
tuo vahanukke edes huutaa. Niin sai mallikappale Annabel palata
kotiinsa, ja uupuneet tädit jättivät Rosen pariksi päiväksi oman
onnensa nojaan.

Oli kolea sää. Vilustuttuaan hiukan Rosen täytyi pysytellä sisällä,
ja hän vietti aikaansa enimmäkseen kirjastossa isänsä kirjojen
parissa. Hän luki paljon, itki joskus ja vaipui usein ihaniin
unelmiin, joista haaveksivat tyttölapset aina löytävät iloa ja
lohtua. Mielikuvitusleikki oli hänestä mieluisampaa kuin mikään muu,
mutta terveellistä se ei ollut; hän kävi kalpeaksi, väsyneeksi ja
haluttomaksi, vaikka Plenty-täti syötti hänelle rautaa kilokaupalla
ja Peace-täti hellitteli häntä kuin sylikoiraa.

Tätiparat vaivasivat ankarasti päätään keksiäkseen Roselle jotain
uutta. Vihdoin he päättivät tehdä rohkean yrityksen, vaikkeivät juuri
uskaltaneet toivoa sen onnistuvan. He eivät kertoneet Roselle mitä
täksi lauantai-illaksi oli suunniteltu, vaan jättivät hänet omiin
oloihinsa yllätyshetkeen asti. Eivät he aavistaneet, että omituinen
lapsi löytäisi huvia aivan odottamattomasta paikasta.

Ennen kuin Rose oli ehtinyt pusertaa esille ainoatakaan kyyneltä,
omituinen ääni katkaisi hiljaisuuden ja sai tytön herkistämään
kuuloaan. Se oli vain hiljainen viserrys, mutta lintu tuntui olevan
erityinen sävelniekka, sillä hiljainen viserrys muuttui pian
iloiseksi piipitykseksi, jota seurasi milloin liverrys, milloin
kujerrus tai sirkutus, ja kaikki loppui hilpeään sävelryöpsähdykseen,
aivan kuin lintu olisi purskahtanut nauruun. Rose nauroi mukana ja
hypähti innokkaasti seisomaan unohtaen kokonaan surunsa.

-- Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?

Hän juoksi isoon eteiseen ja kurkisti ulos molemmista ovista, mutta
ei nähnyt kuin viheliäisen kananpojan, joka kyyhötti takiaisen
lehden alla. Hän kuunteli uudestaan ja ääni tuntui tulevan talosta.
Hän palasi innoissaan sisälle, ja laulu johdatti hänet vihdoin
keittiökomeron ovelle.

-- Täälläkö se on? Sepä merkillistä! hän tuumi.

Mutta ei komerossa näkynyt muita lintuja kuin ikuisesti suutelevat
pääskyset hyllyillä olevien kiinalaisten teekuppien kyljissä. Äkkiä
Rosen kasvot kirkastuivat, ja avaten hiljaa ruokaluukun hän kurkisti
keittiöön. Mutta laulu oli vaiennut ja hän näki vain siniesiliinaisen
tytön pesemässä liettä. Rose katseli häntä hetkisen ja kysyi sitten
äkkiä:

-- Kuulitko sinä matkijalinnun laulavan?

-- Minä sanoisin sitä febelinnuksi, sanoi tyttö ja katsoi häneen
veitikkamaisesti mustilla silmillään.

-- Mihin se meni?

-- Täällä se on vieläkin!

-- Missä?

-- Minun kurkussani. Haluatko kuulla?

-- Haluan! Minä tulen sinne. Ja Rose ryömi luukusta leveälle keittiön
hyllylaudalle, sillä hän oli niin innoissaan ja hämmästynyt, ettei
malttanut kiertää oven kautta.

Tyttö pyyhki kätensä, astui matolle, joka oli kuin saari saippuaveden
keskellä, ja sitten, totta tosiaan, hänen hennosta kurkustaan tulvi
pääskysen viserrystä, punarastaan lurittelua, metsäkyyhkyn kujerrusta
ja muita tuttuja säveliä. Ja kuten äskenkin laulu päättyi riemuisaan
juoksutukseen, aivan kuin se olisi kuulunut pensaikosta kuumana
kesäpäivänä.

Rose hämmästeli niin, että oli pudota hyllyltään, ja kun konsertti
loppui, hän taputti riemuissaan käsiään ja ihasteli:

-- Voi miten sievää. Kuka sinua on opettanut?

-- Linnut, vastasi tyttö hymyillen ja tarttui taas työhönsä.

-- Ihmeellistä. Osaan minäkin laulaa, mutta en lähimainkaan noin
kauniisti. Mikä sinun nimesi on?

-- Febe More.

-- Saanko minä jäädä tänne katsomaan, kun sinä puuhaat? Salissa on
niin yksinäistä.

-- Jää vain jos haluat, sanoi Febe vääntäen hameensa kuivaksi niin
kätevästi, että Rose ei voinut olla ihailematta häntä.

-- Asutko sinä täällä? kysyi Rose.

-- Saan ehkä jäädä tänne. Debby tarvitsee apulaisen, ja minä tulin
kokeilemaan viikoksi.

-- Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein
ihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin
täysikasvuinen nainen.

-- Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun
pitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia.
Sinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi
katsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla
ikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis
medaljonki ja tukassa samettinauha.

-- Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä
tiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?

-- Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon
portaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut
hoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt
hän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.

-- Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery "Mustalaisen
lapsessa"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti
aivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.

-- Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen
metsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe
lopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.

Hän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien,
miltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi
koskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan,
että nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:

-- Sinä olet kai käynyt paljon koulua?

-- Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja
hädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä
enemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että
itkin melkein silmät päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan
vaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt
tuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän
onnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut
aivan yksin.

Kyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja
ne vierivät pitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin
kuin sanat.

Vähään aikaan keittiössä ei kuulunut muuta kuin nyyhkytystä, jota
säesti sateen rapina. Febe lakkasi kaatamasta papuja kulhosta toiseen
ja katseli myötätuntoisesti Rosen polviin hautautunutta kiharaista
päätä, sillä hän näki, että sievään esiliinaan pyyhittiin katkerampia
kyyneliä kuin hän itse milloinkaan oli vuodattanut.

Pumpulimekossaan ja siniruutuisessa esiliinassaan Febe tunsi olevansa
heistä kahdesta onnellisempi ja rikkaampi. Jos olisi uskaltanut,
hän olisi kiertänyt käsivartensa tytön hartioiden ympärille. Mutta
peläten käyttäytyvänsä sopimattomasti hän sanoi vain reippaasti:

-- Ethän sinä ole yksin, kun sinulla on niin paljon rikkaita ja
eteviä sukulaisia. Debbyn mielestä he hemmottelevat sinut pilalle,
kun olet suvun ainoa tyttö.

Feben viimeiset sanat saivat Rosen hymyilemään kesken itkun, ja hänen
kyynelten tuhrimat kasvonsa olivat lystikkäät, kun hän kurkisti
esiliinansa takaa ja sanoi hullunkurisen voipuneena:

-- Siinäkin yksi huoli! Minulla on kuusi tätiä, ja he kaikki
tahtoisivat minut luokseen, enkä minä tunne kunnolla ketään heistä.
Isä sanoi aina tätä paikkaa Tätiläksi, ja nyt minä kyllä tiedän minkä
tähden.

Febe nauroi hänen kanssaan ja sanoi rohkaisevasti:

-- Siksihän tätä muutkin sanovat, ja se on hyvä nimi. Kaikki
Campbellin rouvat asuvat tässä lähellä ja käyvät usein tervehtimässä
vanhoja neitejä.

-- Kyllä minä tätien kanssa tulisinkin toimeen, mutta kun täällä on
vielä kymmenittäin serkkuja, kaikki päälle päätteeksi poikia, ja
poikia minä inhoan! Osa heistä kävi viime keskiviikkona täällä, mutta
olin onneksi päivälevolla, ja kun täti tuli kutsumaan minua, vedin
peitteen korvilleni ja olin nukkuvinani. Tietysti minun täytyy joskus
tutustua heihin, mutta pelkään sitä kauheasti.

Rosea puistatti. Hän oli asunut kahdestaan sairaan isänsä kanssa eikä
tuntenut ainoatakaan poikaa; siksi hän kuvitteli heitä jonkinlaiseksi
villieläinlajiksi.

-- Voi, kyllä sinä rupeat pitämään heistä. He pyyhältävät usein
tästä ohi tullessaan lammelta milloin ratsain milloin veneellä. Jos
olet innostunut soutamisesta ja hevosista, niin sinulle tulee hurjan
hauskaa.

-- Mutta minäpä en ole! Hevosia minä pelkään, veneessä voin pahoin ja
poikia vihaan!

Ja Rose-parka väänteli käsiään ajatellessaan kamalaa tulevaisuuttaan.
Yhden näistä kauhuista voisi vielä kestää, mutta kaikki yhdessä oli
toki liikaa, ja hän alkoi miettiä, olisiko sittenkin parasta palata
pikimmiten kouluun.

Febe nauroi Rosen voivotuksille niin että pavut pomppivat kulhossa,
mutta koetti samalla lohduttaa tyttöä:

-- Ehkä setäsi vie sinut jonnekin, missä ei poikia olekaan. Debby
sanoo, että setäsi on hyvin ystävällinen ja tuo aina tuliaisiksi
kasakaupalla kauniita tavaroita.

-- Niin, mutta minua pelottaa, kun en tunne ollenkaan Alec-setää. Hän
kävi meillä ani harvoin, vaikka lähetteli minulle sieviä esineitä.
Nyt minä kuulun hänelle ja hän saa määrätä minusta mielensä mukaan,
kunnes täytän kahdeksantoista. Ehkä en pidä hänestä ollenkaan, vaan
vihaan häntä koko ikäni.

-- Et kai sentään. Minä en sinuna viitsisi surra turhia vaan pitäisin
hauskaa. Olisin kuin jänis kaalimaassa, jos minulla olisi sukulaisia
ja rahaa eikä muuta tekemistä kuin saada aikani kulumaan, Febe
aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun ulkoa alkoi äkkiä kuulua
niin tavatonta melua ja jyrinää, että tytöt säpsähtivät.

-- Ukkonen, arveli Febe.

-- Sirkusseurue! innostui Rose, joka oli korkealta paikaltaan nähnyt
vilaukselta koreat vaunut ja ponien liehuvia harjoja ja häntiä.

Melu häipyi ja tytöt alkoivat jatkaa jutteluaan, mutta silloin
ilmestyi keittiöön vanha Debby unisena ja pahantuulisena herättyään
päivällistorkuilta.

-- Rose-neitiä odotetaan saliin.

-- Kuka siellä on?

-- Pikku tytöt eivät kysele, vaan tekevät niin kuin käsketään, kuului
Debbyn lyhyt vastaus.

-- Kunhan se vain ei olisi Myra-täti. Minulla menevät aina jalat
pehmeiksi, kun hän päivittelee yskääni ja voivottelee niin kuin
olisin kuoleman kielissä. Rose hankkiutui vetäytymään pois samaa
tietä kuin oli tullutkin, sillä joulukalkkunalle ja vanukkaalle
tarkoitettu aukko oli aivan tarpeeksi avara hänen kuljettavakseen.

-- Taitaisitpa aika mielelläsi vaihtaa Myra-tätiin ne, jotka siellä
ovat. Ja koetas kerran vielä kulkea minun keittiööni tuota tietä,
niin minä näytän, pauhasi Debby, joka piti velvollisuutenaan nuhdella
lapsia, kun tilaisuus salli.



2

SERKUT


Rose livahti takaisin keittiökomeroon ja piristi siellä mieltään
irvistämällä Debbylle koettaessaan tyyntyä ja koota rohkeutta.
Sitten hän hiipi hiljaa hallin läpi ja kurkisti saliin. Ketään ei
näkynyt ja huoneessa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että hän
luuli vieraiden menneen yläkertaan. Siksipä hän puikahti rohkeasti
pariovista saliin. Huoneen vastakkaisella puolella häntä kohtasi
näky, joka melkein salpasi hengen.

Siinä seisoi rivissä seitsemän eri-ikäistä ja erikokoista poikaa,
kaikki vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ja kaikilla yllään
skotlantilaispuku. Koko rivi hymyili ja kumarsi ja laukaisi kuin
yhdestä suusta:

-- Hyvää päivää, serkku!

Rose hengähti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen kuin
paetakseen, sillä pelko moninkertaisti poikien lukumäärän, niin että
koko huone näytti olevan heitä täynnä. Mutta ennen kuin hän ehti
lähteä, astui pisin poika rivistä ja sanoi ystävällisesti:

-- Älä suotta pelkää. Tämähän on vain sinun klaanisi, niin
kuin Skotlannissa sanotaan, ja me tulimme toivottamaan sinut
tervetulleeksi. Minä olen päällikkö, Archie -- palveluksessasi.

Hän ojensi kätensä, ja Rose pisti ujosti pienen kätensä pojan
ruskeaan kouraan, johon se kokonaan hukkui. Pitäen serkkua kädestä
Archie jatkoi esittelyä:

-- Me tulimme koko komeudessamme, sillä niin me aina teemme suurissa
juhlatilaisuuksissa. Toivottavasti pidät siitä. Nyt minä esittelen
sinulle nämä veijarit, ja me kyllä tulemme hyvin toimeen. Tuo pitkä
hongankolistaja on Charlie, Clara-tädin poika, lempinimeltä Prinssi.
Tädillä on vain tämä ainoa, mutta sepä onkin oikea kultapoika. Tämä
kunnon kaveri on Mac, Kirjatoukka, ja tuo sievä otus Steve. Steve
on aikamoinen keikari, katsopas huvin vuoksi hänen käsineitään ja
töyhtöään. Ne ovat Jane-tädin poikia, loistopari muuten, usko pois.
Nämä nulikat ovat minun veljiäni, Geordie ja Will sekä hännänhuippuna
Jamie. Kas niin, miehet, liikkeelle mars ja käyttäytykää siivolla.

Ja Rose näki kauhukseen edessään vielä kuusi ojennettua kättä, ja oli
päivänselvää, että hänen täytyi pudistaa niitä kaikkia. Se oli ankara
hetki ujolle tytölle, mutta hän muistutti itselleen, että nämä olivat
vain sukulaisia, ja koetti vastata ystävällisesti tervehdykseen.

Vaikuttavan seremonian päätyttyä rivi hajosi, ja poikajoukko täytti
silmänräpäyksessä molemmat huoneet. Rose pakeni kiireesti ison
nojatuolin suojiin. Vajoten sen syvyyksiin hän katseli tunkeilijoita
ja odotti, milloin täti tulisi hänelle avuksi.

Kuin täyttääkseen miehekkäästi velvollisuutensa jokainen pysähtyi ohi
kulkiessaan Rosen tuolin viereen, sanoi lyhyesti jotakin ja saatuaan
vielä lyhyemmän vastauksen luikahti pois keventyneen näköisenä.

Archie tuli ensiksi ja sanoi isällisesti kumartuen tuolin selustan
yli:

-- Mukavaa että olet nyt täällä, serkku, toivottavasti viihdyt
Tätilässä oikein hyvin.

-- Kyllä minä viihdyn.

Mac pyyhkäisi hiukset silmiltään, oli kompastua jakkaraan ja kysyi
lyhyesti:

-- Toitko mukanasi kirjoja?

-- Neljä laatikollista. Ne ovat kirjastossa.

Mac katosi huoneesta, ja nyt oli vuorossa Steve. Hän asettui
seisomaan niin, että skottilaispuku esiintyi oikein edukseen, ja
sanoi kohteliaasti hymyillen:

-- Ikävää ettei tavattu sinua keskiviikkona. Toivottavasti olet jo
päässyt nuhastasi.

-- Olen, kiitos! Ja Rosen suupieliä nyki, kun hän muisti miten oli
ryöminyt peiton alle piiloon.

Steve uskoi kohteliaisuutensa saavuttaneen aivan erityistä suosiota
ja vaelsi ohi uljas töyhtö korkeammalla kuin koskaan. Prinssi Charlie
astui keikaillen lattian poikki ja sanoi rennon huolettomasti:

-- Äiti lähetti terveisiä. Hän toivoo sinun olevan niin kunnossa,
että voisit tulla käymään jonakin päivänä ensi viikolla. Pikku
raukka, sinulla taitaa olla täällä hirveän ikävä?

-- Minä olen kolmetoista ja puoli vuotta vanha, vaikka näytänkin
pieneltä, kuohahti Rose. Hän oli niin närkästynyt toisen suojelevasta
äänensävystä, että unohti ujoutensa kokonaan.

-- Anteeksi, neitiseni, sitä ei tosiaan uskoisi, Charlie sanoi ja
lähti tiehensä iloissaan, kun oli saanut hiljaisen serkkunsa vähän
leimahtamaan.

Geordie ja Will tulivat yhdessä, kaksi tanakkaa jallia, toinen
yhdentoista ja toinen kahdentoista ikäinen, he katsoivat sinisillä
pyöreillä silmillään Rosea ja laukaisivat kumpikin kysymyksensä kuin
pyssyn suusta:

-- Toitko sinä apinasi tänne?

-- En, se kuoli.

-- Saat kai sinä oman veneen?

-- Toivottavasti en.

Sitten he sotilaallisesti käänsivät hänelle selkänsä ja marssivat
matkoihinsa. Pikku Jamie taas kysyi suorasukaisesti:

-- Toitko sinä minulle mitään hyvää?

-- Toin paljon makeisia, Rose vastasi. Ihastuneena Jamie kiipesi
hänen polvelleen ja mäiskäytti tytön poskelle suukon ilmoittaen
samalla, että piti Rosesta kauheasti.

Rose joutui hämilleen, varsinkin kun toiset pojat katsoivat ja
nauroivat, ja päästäkseen pälkähästä hän kysyi kiireesti nuorelta
valloittajalta:

-- Näitkö sinä sen sirkusseurueen, joka kulki tästä ohi?

-- Milloin? Missä? huusivat pojat innokkaasti.

-- Juuri vähän ennen teidän tuloanne. Ainakin minä arvelin sitä
sirkukseksi. Näin semmoiset punaisenmustat rattaat ja monta ponia
ja...

Hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä naurunremakka keskeytti hänen
puheensa, ja Archie koetti naurunsa lomassa selittää hilpeyden syytä.

-- Mehän siinä ajoimme shetlanninponeilla ja uusilla
metsästysrattailla. Siitä sirkuksesta sinä et pääsekään eroon ihan
helposti.

-- Mutta niitä oli niin paljon ja ne menivät sellaista vauhtia, ja
vaunut olivat tulipunaiset, Rose koetti selittää erehdystään.

-- Tule, niin näet koko roskan! huudahti Prinssi. Ja ennen kuin
Rose oikein tajusi, hänet riepotettiin vaunuvajalle ja esiteltiin
meluisasti kolmelle pörröiselle ponille ja uusille koreille
metsästysrattaille.

Tällä puolen pihaa Rose ei ollut vielä käynyt ja hän pelkäsi, ettei
hänellä olisi siihen lupaakaan, mutta kun hän vihjasi, ettei täti
ehkä pitäisi tästä, pojat huusivat yhteen ääneen:

-- Tätihän pyysi meitä huvittamaan sinua ja täällä se käy paljon
paremmin kuin sisällä.

-- Jos minä vilustun, kun minulla ei ole päällysvaatteita, sanoi
Rose. Hänen teki kauheasti mieli jäädä, mutta jotenkin hän tunsi
olonsa epävarmaksi.

-- Etkä vilustu, odotahan, pojat melusivat. Samassa joku painoi
hattunsa Rosen päähän, toinen pani takkinsa hänen hartioilleen,
kolmas oli tukehduttaa hänet vaunuhuovalla ja neljäs avasi vajassa
seisovien vanhojen vaunurämien oven sanoen sulavasti:

-- Astukaa sisään, neiti, ja istukaa oikein mukavasti, me esitämme
teille jotakin hauskaa.

Ja Rose istui komeasti katselemassa, kun pojat tanssivat
vauhdikkaasti ja taitavasti skotlantilaisen kansantanhun. Se oli
hänestä niin hauskaa, että hän taputti käsiään ja nauroi iloisemmin
kuin moneen viikkoon.

-- Mitäs pidit? kysyi Prinssi tullessaan tanssin loputtua Rosen luo
punaisena ja hengästyneenä.

-- Se oli hienoa! Minä olen ollut teatterissa yhden ainoan kerran,
eikä siellä tanssittu läheskään noin hauskasti. Olettepa te eteviä!
vastasi Rose hymyillen serkuilleen kuin kuningatar alamaisilleen.

-- Saat nähdä, että me olemme hienoa porukkaa, eikä tämä ollut kuin
vähäinen näyte taidoistamme. Meillä ei ole soittimia mukana, muuten
me tahtoisimme

    "laulun, soiton sävelin
    sua, armas, miellyttää",

vastasi Charlie ylpeyttä uhoten.

-- Minä en tiennytkään, että me olemme skotlantilaisia; isä ei
vihjannutkaan siitä koskaan eikä näyttänyt välittävän Skotlannista,
vaikka pyysi kyllä minua usein laulamaan vanhoja balladeja, sanoi
Rose. Tuntui kuin hän olisi äkkiä siirtynyt kauas Amerikasta.

-- Emme mekään ole tienneet sitä kuin vasta äskettäin. Luimme Scottin
kirjoja ja muistimme yks kaks, että isoisähän oli skotlantilainen.
Silloin me rupesimme tutkimaan vanhoja sukutarinoita, hankimme
säkkipillin ja skottilaispuvut ja päätimme tuottaa klaanille kunniaa.
Olemme jo jonkin aikaa olleet näissä puuhissa, ja se on hirveän
hauskaa. Vanhemmatkin pitävät siitä, ja minusta me olemme oikein
uljasta joukkoa.

Archie kiikkui puhuessaan vaunujen toisella astinlaudalla, muut
olivat kavunneet etu- ja takaistuimelle voidakseen levätessään ottaa
osaa keskusteluun.

-- Minä olen Fitzjames ja tuo on Roderick Dhu, tiedäthän,
Scottin "Järven neidosta", ja jonain päivänä me esitämme sinulle
kaksintaistelun lyömämiekoilla. Sen hienompaa et kyllä voi kuvitella,
lisäsi Prinssi.

-- Niin, ja kuulisitpa Steven soittavan säkkipilliä. Sen parempaa
kiljunaa ei kukaan saa aikaan, huusi Will kuskinpenkiltä innokkaana
esittelemään suvun monipuolisia kykyjä.

-- Mac metsästää meille kirjoistaan vanhoja tarinoita. Hän neuvoo,
miten on pukeuduttava, ja löytää aina jännittäviä lauluja tai
kohtauksia esitettäväksi, lisäsi Geordie sanoakseen jotain hyvää
poissa olevasta Kirjatoukasta.

-- No, mitäs sinä ja Will osaatte? Rose kysyi Jamielta, joka
uskollisesti istui hänen rinnallaan ja piti häntä silmällä odottaen
luvattuja tuomisia.

-- Minä olen juoksupoikana ja toimittelen asioita, ja Will ja Geordie
ovat sotajoukko aina kun marssitaan, tai hirviä kun metsästetään, tai
kavaltajia kun hakataan päitä poikki.

-- Ovatpa he auliita, ei voi muuta sanoa, ihaili Rose, ja
käyttökelpoiset nuoret miehet säteilivät ujoa ylpeyttä ja päättivät
niin pian kuin suinkin serkkunsa yksityishuviksi esittää kohtauksia
Skotlannin kansallissankarien Wallacen ja Montrosen seikkailuista.

-- Ruvetaanpa hippasille, huusi Prinssi. Hän antoi aika läimäyksen
Steven olkapäälle ja hyppäsi ylös orrelle.

Käsineistään välittämättä Keikari ryntäsi hänen jälkeensä, ja
toiset kapusivat joka taholle aivan kuin aikoen taittaa niskansa ja
nyrjäyttää raajansa niin pian kuin suinkin.

Tämä näytös tarjosi uutta ihmeteltävää Roselle, joka vastikään oli
tullut jäykän muodollisesta asuntolakoulusta, ja hän katseli notkeita
serkkujaan ihastuneena. Nämä tuntuivat olevan paljon ketterämpiä kuin
konsanaan hänen rakas apinansa, Mops-vainaja.

Will oli juuri niittänyt kunniaa heittäytymällä pää edellä ylisiltä
jaloilleen maahan, kun Febe ilmestyi tuomaan viittaa, päähinettä ja
kalosseja sekä Plenty-tädin terveiset, että Rosen olisi tultava heti
paikalla sisään.

-- Hyvä on, me tuomme hänet, vastasi Archie antaen salamerkkikielellä
käskyn, jota toteltiin niin äkkiä, ettei Rose ehtinyt pois vaunuista,
kun pojat jo olivat tarttuneet aisoihin ja vetivät hänet vajasta.
He toivat hänet pääovelle sellaisella räiskeellä, että yläkerran
ikkunaan ilmestyi kaksi myssyä ja Debby alkoi eteisessä päivitellä:

-- Varmasti nuo hurjimukset säikyttävät pikku raukan kuoliaaksi.

Mutta huviretki näytti tehneen pikku raukalle erinomaisen hyvää,
sillä hän oli tyytyväinen, iloinen ja punaposkinen juostessaan tukka
pörrössä yläkertaan. Siellä Plenty-täti tuli kauhuissaan vastaan ja
käski hänen heti mennä vuoteeseen.

-- Voi, ei vielä! Me tulimme juomaan teetä Rosen kanssa ja olemme
kilttejä kuin enkelit jos annat meidän jäädä, melusivat pojat, sillä
he olivat jo hyväksyneet serkkunsa eivätkä sitä paitsi aikoneet
missään tapauksessa jäädä vaille teeillallista, sillä Plenty-tädin
vieraanvaraisuus tiedettiin.

-- No jääkää, kunhan olette siivolla. Mutta antakaa Rosen ensin mennä
ottamaan lääkkeensä ja siistimään itsensä. Saa nähdä sitten mitä
löydämme illalliseksi. Vanha neiti kiirehti keittiön puolelle oikean
toivomusryöpyn saattelemana.

-- Marmelaatia minulle, täti.

-- Iso möykky luumukakkua, ole kiltti.

-- Pyydä Debbyä paistamaan päärynöitä.

-- Sitruunapiirasta, rouva.

-- Tehkää pannukakkuja, Plenty-täti, niistä Rosekin varmasti pitää.

-- Torttuja hän ainakin haluaa, sen minä tiedän.

Kun Rose viidentoista minuutin kuluttua tuli alas kiharat sidottuina
ja kirjailtu esiliina edessään, pojat oleksivat joutilaina aulassa.
Rose pysähtyi portaiden puoliväliin tarkastelemaan serkkujaan, sillä
hän ei ollut vielä ennättänyt tutkia heitä.

Kaikilla heillä oli selvät suvun tuntomerkit, vaikka joku kellertävä
pää oli tummempi kuin toinen, jonkun posket ruskeat, toisen punaiset
ja ikä vaihteli kuusitoistavuotiaasta Archiesta Jamieen, joka oli
tätä kymmenen vuotta nuorempi. Prinssiä lukuun ottamatta kukaan
heistä ei ollut piirteiltään erityisen kaunis, mutta hilpeitä ja
hauskan näköisiä he olivat, ja Rose arveli, etteivät pojat olleetkaan
niin kauheita kuin hän oli luullut.

Jokaisella pojalla oli niin luonteenomaista puuhaa, ettei Rose voinut
olla hymyilemättä heitä katsellessaan. Archie ja Charlie, jotka
nähtävästi olivat hyvät ystävykset, astelivat käsi toisen olalla
edestakaisin viheltäen skottilaissävelmää; Mac istui nenä kiinni
kirjassa; Steve -- keikari -- järjesteli tukkaansa ison peilin
edessä; Geordie ja Will tutkivat innokkaasti vanhan kellon koneistoa,
ja Jamie loikoili vatsallaan porrasmatolla jalkojaan heilutellen,
ilmeisesti valmiina pyytämään luvattuja namusia heti kun Rose
ilmestyisi.

Rose arvasi pojan ajatukset, ja ennen kuin tämä ehti pyytää, heitti
hänelle kourallisen sokerimanteleita.

Jamien hihkaisu sai toiset katsahtamaan ylös, eivätkä he voineet
olla hymyilemättä, sillä seistessään tuossa portailla ujo,
vaaleakiharainen serkku nauravine kasvoineen oli todella herttaisen
näköinen. Musta puku muistutti heitä Rosen surusta, ja tänä hetkenä
jokainen heistä päätti olla oikein kiltti serkulle, jolla ei enää
ollut muuta kotia kuin tämä.

-- Tuolla hän on ja niin hienona kuin ikinä voi toivoa! huudahti
Steve lähettäen Roselle lentosuukon.

-- Suvaitseeko armollinen neiti astua alas, tee on valmista, Prinssi
sanoi rohkaisevasti.

-- Minä saatan hänet pöytään, sanoi Archie tarjoten käsivartensa niin
arvokkaasti ja kunnioittavasti, että Rose lehahti punaiseksi kuin
kirsikka ja hänen teki mielensä juosta takaisin yläkertaan.

Illallinen oli vilkas, ja Archie ja Charlie lisäsivät huvia
vihjailemalla toisten kiusaksi iloisesta yllätyksestä, joka oli
tulossa. He väittivät sen olevan hirveän hauskaa, mutta sitä ei saa
vielä kertoa kenellekään. Toiset kihisivät uteliaisuudesta.

-- Olenko minä nähnyt sitä? kysyi Jamie.

-- Et sinä ainakaan muista sitä, mutta Mac ja Steve kyllä muistavat
ja he pitivät siitä tavattomasti, vastasi Archie saaden molempien
asianomaisten pään niin pyörälle, että Debbyn herkulliset pannukakut
unohtuivat pitkäksi aikaa.

-- Kuka sen näkee ensiksi? kysyi Will suu täynnä marmelaatia.

-- Plenty-täti kai.

-- Koska? Geordie pomppi innoissaan tuolilla.

-- Maanantaina johonkin aikaan.

-- Hyvä tavaton, mistä tuo poika oikein puhuu? kysyi vanha neiti
korkean teekeittimensä takaa, eikä hänestä näkynyt kuin päähineen
ylin ruusuke.

-- Eikö tätikään tiedä vielä? kuului yhdestä suusta.

-- Ei, ja sepä siinä hauskaa onkin, sillä täti pitää siitä vallan
kauheasti.

-- Minkä värinen se on? kysyi Rose puolestaan.

-- Sininen ja ruskea.

-- Maistuuko se hyvältä? kysyi Jamie.

-- Jotkut taitaisivat pitää siitä, mutta minun ei tee ollenkaan mieli
maistaa, vastasi Charlie ja nauroi niin että tee läikkyi.

-- Kenen se on? kysyi Steve.

Archie ja Prinssi tuijottivat toisiinsa hetken täysin ymmällä, mutta
sitten Archie vastasi iloisesti silmää iskien, mikä sai Charlien taas
hyvälle tuulelle:

-- Isoisä Campbellille se kuuluu.

Näin he pääsivät pulasta, ja siihen leikki loppui, vaikka Jamie
tunnusti Roselle, ettei hän varmaan voisi elää maanantaihin
tietämättä, mikä se kohuttu esine on.

Heti illallisen jälkeen pojat läksivät kotiinsa hoilottaen täyttä
kurkkua skotlantilaista kansanlaulua.

-- No, kultaseni, pidätkö serkuistasi? kysyi Plenty-täti, kun ponit
olivat kadonneet nurkan taa ja melu vähitellen hiljeni.

-- Aika lailla, mutta Febestä minä kuitenkin pidän enemmän.

Kuullessaan vastauksen Plenty-täti väänteli epätoivoissaan käsiään
ja mennä lyllersi kertomaan Peace-siskolle, ettei hän oppisi koskaan
ymmärtämään tuota tyttöä ja siksi oli suuri onni, että Alec pian
vapauttaisi heidät vastuusta.

Uupuneena iltapäivän epätavallisista ponnistuksista Rose painautui
sohvan nurkkaan lepäämään ja miettimään poikien yllätystä. Eipä hän
osannut aavistaa, että juuri hän saisi tietää sen ensimmäisenä.

Siinä aprikoidessaan hän nukahti ja näki unta, että oli taas kotona
omassa pienessä sängyssään. Hän oli havahtuvinaan ja näkevinään isän
kumartuvan vuoteen yli ja kuuli hänen sanovan: "Oma pikku Roseni",
ja hän vastasi: "Sinäkö, isä!" Ja isä otti hänet syliinsä ja suuteli
häntä hellästi. Niin ihana ja todellinen tämä uni oli, että hän
heräsi ilosta huudahtaen ja huomasi olevansa päivettyneen parrakkaan
miehen sylissä. Tämä puristi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi niin
isän äänellä, että Rose luottavasti painautui lähemmäksi häntä:

-- Tämä on siis minun pieni tyttöni, ja minä olen sinun setäsi Alec.



3

SEDÄT


Kun Rose seuraavana aamuna heräsi, hän ei ollut varma oliko
edellisiltainen todella tapahtunut vai oliko hän nähnyt vain unta.
Niinpä hän ei voinut nukkua enää hetkeäkään vaan hypähti vuoteesta
ja puki päälleen, vaikka olikin tuntia aikaisempaa kuin tavallisesti
hänen noustessaan. Rosen piti välttämättä päästä katsomaan, olivatko
matkalaukut ja -arkut tosiaan eteisessä. Hämärästi hän muisti, että
oli kompastunut niihin tullessaan illalla huoneeseensa. Hänet oli
sedästä huolimatta lähetetty levolle tavalliseen aikaan, sillä tädit
halusivat jutella kolmisin rakkaimman veljenpoikansa kanssa.

Aurinko paistoi ihanasti, ja Rose avasi oven parvekkeelle
hengittääkseen raikasta keväistä meri-ilmaa. Hän nojasi parvekkeen
kaiteeseen seuraten silmillään Varhaista lintua, joka sieppasi
matosen ja mietti, mahtaisiko pitää Alec-sedästä. Rose näki miehen
loikkaavan puutarha-aidan yli ja tulevan vihellellen käytävää pitkin.
Ensin hän luuli tulijaa joksikin tunkeilijaksi, mutta tarkemmin
katsottuaan hän huomasi, että Alec-setä siinä palasi varhaiselta
aamu-uinniltaan.

Illalla hän oli tuskin uskaltanut vilkaista setään, sillä joka kerta
yrittäessään hän näki sinisen, terävän silmäparin katselevan häntä.
Mutta nyt hän saattoi tuijottaa mielin määrin, kun setä pysähtyi ja
silmäili ympärilleen kuin iloissaan siitä, että oli taas vanhassa
tutussa paikassa.

Alec-setä oli ruskeaksi ahavoitunut, leveäharteinen ja
vilkasliikkeinen mies, ja koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä
ja voimaa, kun hän tuli sinisessä puvussaan avopäin, ravistellen
kiharaista tukkaansa kuin kuiville noussut koira. Hänessä oli
lujuutta, josta Rose piti, vaikka hän ei voinut sen tarkemmin
eritellä tunnettaan. Hän myönsi huojentuneena itselleen, että
luultavasti hän pitäisi Alec-sedästä, vaikka tämä näyttikin melkoisen
omatahtoiselta, ja juuri hänen miettiessään tätä Alec-setä kohotti
katseensa kukkivaan kastanjaan ja huomasi pienen pään ja kaksi
silmää, jotka kiinteästi tarkastelivat häntä. Hän huiskautti Roselle
ja tokaisi hilpeästi:

-- Oletpa sinä varhain kannella, veljentytär.

-- Minun täytyi nousta katsomaan oletko sinä todella tullut.

-- Niinkö? No, tule sitten tänne, että saadaan asia selväksi.

-- En minä saa tulla ulos ennen aamiaista.

-- Etkö! tuhahti setä hartioitaan kohauttaen. -- No, minä tulen
sitten tervehdyskäynnille. Ja hän tarttui Rosen ihmeeksi takakuistin
pylvääseen, kiipesi reisimällä katolle, asteli sen poikki ja
heittäytyen sieltä parvekkeen kaiteelle kysyi:

-- Pelkäättekö te vielä minua, neitiseni?

Rose oli niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään, hymyili vain
mennessään setäänsä vastaan.

-- Kuinka minun tyttöni voi tänä aamuna? setä kysyi ottaen pienen
kylmän käden isojen lämpimien kämmentensä väliin.

-- Kiitos, aika hyvin.

-- Mutta sinun pitäisi voida _oikein_ hyvin. Mikset sano niin?

-- Päätäni särkee ja minua väsyttää aina aamulla.

-- Etkö sinä nuku kunnolla?

-- Valvon tavallisesti kauan vuoteessa ja sitten näen niin kauheasti
unia, ettei nukkuminen paljonkaan virkistä.

-- Mitä sinä teet päivisin?

-- Minä luen ja ompelen vähän, joskus nukahdan hetken tai istun tädin
luona.

-- Etkö sinä ollenkaan juoksentele ulkona, ratsasta tai tee
talousaskareita?

-- Plenty-täti sanoo, että minä olen liian heikko kestämään
ponnistuksia. Joskus käyn ajelemassa tädin kanssa, mutta ei se ole
hauskaa.

-- Ei ole ihmekään, Alec-setä tuhahti puoliääneen ja lisäsi nopeasti:
-- Onko sinulla ikäistäsi seuraa?

-- Annabel Bliss oli vähän aikaa, mutta hän oli sellainen tylsimys,
etten voinut sietää häntä. Pojat kävivät eilen täällä ja minusta he
olivat mukavia -- mutta enhän minä tietenkään voi ruveta telmimään
heidän kanssaan.

-- Mikset?

-- Minä olen liian iso sellaiseen.

-- Päinvastoin. Poikien reippaat puuhat tekevät sinulle oikein hyvää,
sillä sinä taidat olla aika lellikki. Serkkusi ovat kunnon poikia, ja
lähivuosina joudut olemaan paljon heidän kanssaan, siksi on parasta,
että teistä tulee saman tien ystävät. Minä koetan kyllä etsiä
seuraksesi tyttöjäkin, jos vain löydän jonkun, jota ei ole kasvatettu
piloille.

-- Febe on aivan varmasti järkevä tyttö, ja minä pidän hänestä,
vaikken ole nähnyt häntä kuin yhden kerran! Rose huudahti yhtäkkiä
innostuen.

-- Ja kuka tämä Febe on, saanko kysyä?

Rose kertoi vilkkaasti mitä tiesi, ja Alec-sedän huulilla karehti
hymy, vaikka hänen silmänsä olivat vakavat, kun hän katseli edessään
olevia kasvoja.

-- Hauskaa että olet mieleltäsi demokraattinen, mutta sittenkään en
voi ihan ymmärtää, miksi sinua miellyttää juuri tämä köyhäintalosta
tullut nuori neiti.

-- Naura vain jos haluat, mutta minä pidän hänestä. En tiedä miksi.
Hän näyttää vain hirveän iloiselta ja ahkeralta ja laulaa kauniisti
ja on niin vahva, että jaksaa pestä ja lakaista, eivätkä häntä vaivaa
mitkään huolet, luetteli Rose koettaen keksiä järkeviä selityksiä
mieltymykselleen.

-- Mitä sinä hänen huolistaan tiedät?

-- No, kun minä kerroin hänelle omistani ja kysyin, onko hänelläkin
suruja, hän vastasi: "Ei, minä tahtoisin vain käydä koulua, ja
kouluun minä vielä kerran menenkin."

-- Hän ei siis pidä huolen aiheena turvattomuutta, köyhyyttä tai
kovaa työtä? Urhea tyttö, häneen minäkin tahdon tutustua. Alec-setä
nyökäytti hyväksyvästi päätään, ja se sai Rosen toivomaan, että
hänkin olisi ansainnut sedän hyväksymisen.

-- Mutta mitä huolia sinulla sitten on, lapsi? setä kysyi hetken
kuluttua.

-- Älä kysy.

-- Etkö voi yhtä hyvin kertoa niitä minulle kuin Febelle?

Äänensävy sai Rosen tuntemaan, että olisi parasta puhua suoraan ja
ujostelematta, ja siksi hän vastasi punastuen ja käänsi katseensa
pois:

-- Suurin suruni on, että olen menettänyt rakkaan isäni. Alec-setä
kiersi hellästi kätensä Rosen hartioille, painoi hänet rintaansa
vasten ja sanoi melkein isän äänellä:

-- Sitä surua minä en pysty ottamaan pois, lapsi, mutta koetan tehdä
sen sinulle niin keveäksi kuin voin. Entäs muuta?

-- Minä olen aina väsynyt ja niin heikko, etten voi koskaan tehdä
mitä haluaisin, ja se suututtaa minua, Rose huokasi hieroen
epätoivoisesti kivistävää päätään.

-- Sen vaivan voi parantaa ja se parannetaan, sanoi setä nyökäyttäen
niin päättävästi, että tukka heilahti ja Rose näki harmaita hiuksia
ruskeitten seassa.

-- Myra-täti sanoo, että minulla on heikko ruumiinrakenne eikä
minusta koskaan tulekaan vahvaa, huomautti Rose voipuneesti, ihan
kuin olisikin oikeastaan hienoa olla heikko ja surkea.

-- Myra-täti on -- hm -- oivallinen nainen, hänen
lempiharrastuksenaan on vain uskoa, että kaikki hoippuvat haudan
partaalla. Ja totta totisesti, hän taitaa olla melkein loukkaantunut,
jolleivät ihmiset tottele häntä ja ryömi hautaan! Mutta odotahan, me
näytämme hänelle ruumiinrakennetta niin että tuntuu. Myra-täti saa
vielä todeta, kuinka pienistä kalpeista aaveista tulee punaposkisia,
vahvoja tyttöjä. Se on minun ammattini, kuten tiedät, setä lisäsi
levollisemmin, sillä hänen kiivautensa oli melkein pelästyttänyt
Rosen.

-- Olin ihan unohtanut, että olet lääkäri. Se on hauskaa, sillä
tahtoisin tulla terveeksi, jos et vain määrää minulle kauhean
paljon lääkkeitä. Minä olen juonut niitä litrakaupalla, eivätkä ne
kuitenkaan auta.

Puhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa
oli rykelmä kaikenlaisia pulloja.

-- Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset
ovat saaneet aikaan.

Alec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin
leveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen,
hymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan
pois viimeisen pullon: -- Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä
sekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan
kukkapenkin laitaan.

-- Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä
hän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja
samalla ihastuneena.

-- Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun
reseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt
virkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi
nauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:

-- Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan
heitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?

-- Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois
heti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?

-- Älä viitsi kysyä enää.

-- Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli
numero kolme, ole hyvä.

-- On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla
olisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä
heille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu
joskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose
selittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota
kuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.

Alec-setä heitti päätään taaksepäin ja nauroi kuin nuori poika, sillä
hän voi mainiosti kuvitella, miten kelpo naiset olivat tarttuneet
airoon ja koettivat soutaa jokainen omaan suuntaansa. Ei ihme, että
Rose-paran pää oli aivan pyörällä.

-- Nyt onkin aika setien tarttua ruoriin; katsotaanpa miten se sopii
sinun ruumiinrakenteellesi. Minä aion tästä alkaen pitää omin päin
huolta sinusta enkä kuuntele kenenkään neuvoja, ellen nimenomaan
pyydä niitä. Muulla tavoin ei tässä laivassa synny järjestystä, ja
minähän olen nyt sen kippari, ainakin toistaiseksi. Entä seuraava
huoli?

Mutta Rose takelsi ja lehahti niin punaiseksi, että setä arvasi mistä
oli kysymys.

-- En tosiaankaan voi sanoa sitä. Se olisi epäkohteliasta, ja sitä
paitsi minusta ihan tuntuu, ettei sitä enää olekaan.

Kun Rose punaisena sammalsi nämä sanat, käänsi Alec-tohtori katseensa
kauas merelle ja sanoi niin vakavasti ja hellästi, että jokainen sana
kosketti Rosea ja jäi hänen mieleensä pitkäksi aikaa:

-- Rakas lapsi, en minä odotakaan, että sinä rakastaisit minua ja
luottaisit minuun heti ensi hetkestä, mutta toivon sinun uskovan,
että koetan koko sydämestäni täyttää tämän uuden velvollisuuteni ja
että jos teen erehdyksiä -- niin kuin varmasti teen --, ei kukaan
sure niitä katkerammin kuin minä itse. Minä olen sinulle ventovieras,
vaikka tahtoisin olla paras ystäväsi, ja se on minun omaa syytäni.
Jouduimme kerran epäsopuun, isäsi ja minä, ja luulin etten koskaan
voisi antaa hänelle anteeksi, siksi kartoin häntä vuosikausia.
Jumalan kiitos, me teimme sovinnon viimeisen kerran tavatessamme, ja
silloin hän sanoi, että jos hänen täytyisi lähteä pienen tyttärensä
luota, hän jättäisi tämän minulle rakkautensa osoitukseksi. En
tietenkään voi täyttää hänen paikkaansa, mutta koetan olla isäsi
sijainen, ja jos opit rakastamaan minua puoleksikaan niin paljon kuin
rakastit omaa isääsi, minä tunnen itseni ylpeäksi ja onnelliseksi.
Uskotko sen ja tahdotko koettaa?

Alec-sedän ilme kosketti Rosea syvästi, ja kun setä ojensi kätensä
silmissään alakuloinen, levoton katse, tyttö suuteli häntä
liikuttuneena ja luottavasti, kuin vahvistaen sopimuksen. Kumpikin
oli hiljaa, kunnes koputus sai heidät säpsähtämään.

Rose pisti päänsä parvekkeen ovesta huoneeseen ja huusi: --
Sisään! sillä välin kun Alec-tohtori pyyhkäisi takkinsa hihalla
silmänurkkaansa ja alkoi taas viheltää.

Ovelle ilmestyi Febe tuoden kupin kahvia.

-- Debby käski minun tuoda tämän ja auttaa pukeutumisessa, hän sanoi
räväyttäen mustat silmänsä selkoselälleen hämmästyksestä nähdessään
'merimiehen' parvekkeella.

-- Olen jo pukeutunut enkä tarvitse apua. Toivottavasti kahvi on
hyvää ja väkevää, sanoi Rose katsellen ahnaasti höyryävää kuppia.

Mutta hän ei saanut sitä maistaa, sillä ruskea käsi tarttui kuppiin
ja setä sanoi:

-- Seis, tyttö, annahan minun tarkastaa annos ennen kuin nautit sen.
Juotko sinä tuollaisen määrän väkevää kahvia joka aamu, Rose?

-- Juon ja pidän siitä. Tädin mielestä se virkistää, ja minä voinkin
aina kahvin jälkeen paljon paremmin.

-- Siksi sinä olet uneton, siksi sydämesi toiminta kiihtyy
pienestäkin ponnistuksesta ja kasvosi ovat kellankalpeat, vaikka
niiden pitäisi olla ruusunpunaiset. Lopeta kahvin juonti, ja
vähitellen huomaat minun olevan oikeassa. Onko meillä tuoretta
maitoa, Febe?

-- Vaikka sankokaupalla -- vasta lypsettyä.

-- Se on oikeata juomaa minun potilaalleni. Tuopas sitä kannullinen
ja tuo samalla myös toinen kuppi; minuakin janottaa aika lailla.
Kuusamia kahvi ei vahingoita, sillä niillä ei ole hermoja, jotka
siitä kärsisivät. Ja Rosen mielipahaksi kahvi meni saman tien kuin
lääkkeetkin.

Alec-tohtori näki kyllä Rosen pahastuneen ilmeen, mutta ei ollut
huomaavinaan, vaan karkotti sen sanoen iloisesti:

-- Minulla on tavaroitteni joukossa pieni hieno pikari; sinä saat
sen maitomukiksesi, sillä se on tehty sellaisesta puusta, jossa
sanotaan olevan parantavaa voimaa -- ihan kuin kvassia-puulla.
Siitäpä muistan, niistä laatikoista, jotka Febe aikoi raahata
illalla huoneeseeni, kuuluu yksi sinulle. Kun tiesin, että minua
odottaa kotona tytär, keräsin matkan varrella kaikenlaisia kauniita
ja erikoisia esineitä, toivottavasti joku niistä miellyttää sinua.
Huomisaamuna tutkimme sitä. No niin, tuossa maito tulee. Malja neiti
Rose Campbellin terveydeksi!

Rosen oli enää mahdotonta olla nyrpeissään, kun hän kuvitteli
laatikossa olevia lahjoja; niinpä hän unohti harminsa, joi hymyillen
oman maljansa ja huomasi, ettei tuore maito ollutkaan hullumpaa
lääkettä.

-- Minun täytyy mennä, ennen kuin joku vielä tulee ja näkee minut
peruukki pörrössä, Alec-tohtori sanoi valmistautuen lähtemään alas
samaa tietä kuin oli tullutkin.

-- Sinä taidat tavoiksesi kulkea kuin kissa, huomautti Rose, jota
toisen omituiset tavat kovasti huvittivat.

-- Poikasena minä aina puikin ikkunoista, ettei tarvinnut häiritä
tätejä, ja nyt minä pidän siitä, sillä se on lyhyin tie ja pitää
minut vetreänä, kun en enää saa kiipeillä laivan köysissä. Hei vain
aamiaiseen asti! Ja setä liukui alas syöksytorvea myöten ja katosi
kukkivien kuusamien taa.

-- Siinäpä vasta sukkelaliikkeinen holhooja! huudahti Febe
lähtiessään kuppeineen alakertaan.

-- Hän taitaa olla hyvä holhooja, Rose vastasi ja lähti Feben perässä
katsomaan isoja laatikoita arvaillakseen, mikä niistä oli hänen.

Kun kellonsoitto oli kutsunut aamiaiselle, setä tapasi Rosen
levottomana tarkastelemassa uutta ruokalajia, joka höyrysi pöydällä.

-- Oletko saanut lisää huolia, Rose? hän kysyi silittäen tytön
pehmeätä tukkaa.

-- Tahdotko sinä todellakin minun syövän kaurapuuroa? kysyi Rose
järkyttyneellä äänellä.

-- Etkö sinä pidä siitä?

-- Minä inhoan sitä! vastasi Rose, ja sanoja tehostivat väristys,
nenän nyrpistys ja syvä huokaus.

-- Et sinä ole oikea skotlannitar, jollet pidä kaurapuurosta.
Vahinko, sillä minä keitin sen itse ja arvelin, että me oikein
herkuttelisimme, kun on noin paljon kermaakin kaataa sekaan. No, ei
voi auttaa, setä sanoi ja istahti pettyneen näköisenä.

Rose oli päättänyt pitää urhoollisesti puoliaan, sillä hän todella
inhosi tuota ruokaa. Mutta kun Alec-setä ei yrittänytkään pakottaa,
hän muuttikin äkkiä mielensä.

-- Minä koetan syödä sitä sinun mieliksesi. Kaikki hokevat aina
puuron terveellisyyttä, ja siksi minä olen ruvennut vihaamaan sitä,
hän sanoi häpeillen vähän hupsua puolusteluaan.

-- Toivottavasti pidät siitä, sillä tahtoisin sinun tulevan yhtä
terveeksi ja voimakkaaksi kuin Jessien pojat, jotka on kasvatettu
vanhaan hyvään tapaan. Heille ei syötetä herkkuja alituiseen, ja he
ovat koko suvun komeimmat miehenalut. Kas täti, hyvää huomenta!

Tohtori tervehti vanhaa neitiä, ja Rose istui pöytään päättäen joko
syödä puuroa tai kuolla.

Viidessä minuutissa hän oli tyystin unohtanut mitä söi, sillä hän
oli pelkkänä korvana seuratessaan pöytäkeskustelua. Häntä huvitti
kuulla Plenty-tädin kutsuvan nelikymmenvuotiasta veljenpoikaansa
poikakullaksi. Ja Alec-sedällä oli varastossaan loputtomiin niin
lystikkäitä juttuja joka puolelta ja varsinkin Tätilästä, että
halveksittu puuro hävisi vastalauseitta.

-- Kai sinä tulet kirkkoon meidän kanssamme, Alec, vai oletko liian
väsynyt? kysyi vanha neiti, kun noustiin pöydästä.

-- Sitä vartenhan minä Kalkutasta tänne kiirehdinkin, tätiseni.
Minun täytyy vain lähettää kälyille viesti, että olen perillä, sillä
he odottavat minua vasta huomenna, ja kirkossa syntyisi aikamoinen
hämminki ja hälinä, jos pojat näkisivät minut yllättäen.

-- Lähetän Benin harjulle, ja Myran luona voit pistäytyä itse.
Ennätät vielä hyvin, ja hän ilahtuu käynnistäsi.

Alec-tohtori lähti heti paikalla eikä häntä näkynyt ennen kuin vanhat
vaunut ajettiin portaitten eteen ja Plenty-täti astui portaita alas
kahisevassa sunnuntaipuvussaan. Rose seurasi hänen kintereillään kuin
pieni musta varjo.

Niin lähdettiin juhlallisesti liikkeelle, eikä Alec-setä saanut koko
matkalla juuri pitää hattua päässään, sillä kaikki vastaantulijat
nyökkäilivät ja hymyilivät hänelle ja tervehtivät häntä niin
hilpeästi kuin pyhäpäivänä suinkin sopi.

Varoitus oli epäilemättä ollut tarpeen, sillä huolimatta ajasta ja
paikasta pojat olivat niin kuohuksissaan, että vanhemmat pelkäsivät
minä hetkenä tahansa tapahtuvan jotakin sopimatonta. Oli kerrassaan
mahdotonta saada neljäätoista silmää kääntymään Alec-sedästä, ja
kukaan tuskin voisi uskoa niitä kauheita asioita, mitä tapahtui
saarnan aikana.

Rose tuskin uskalsi nostaa katsettaan, sillä kurittomat pojat
viestittivät tunteitaan hänelle niin huomiota herättävästi, ettei
hän lopulta tiennyt itkeäkö vai nauraa. Charlie iski hänelle
ihastuneena silmää äitinsä viuhkan takaa; Mac osoitti kaikkien
nähden hänen vieressään istuvaa kookasta olentoa; Jamie tuijotti
taukoamatta tuolinsa selustan yli, niin että Rose pelkäsi hänen
silmiensä putoavan; George kompastui palliin ja pudotti innoissaan
kolme virsikirjaa; Will piirsi puhtaisiin kalvosimiinsa merimiehiä ja
kiinalaisia ja näytteli niitä Rosen suureksi kauhistukseksi; Steve
oli narrata koko joukon nauramaan, kun virkisti itseään hajusuolalla
näyttääkseen, miten rajun vaikutuksen ilo oli tehnyt häneen; yksinpä
arvokas Archiekin häpäisi itsensä kirjoittamalla virsikirjaansa:
"Eikös hän olekin sininen ja ruskea?" ja antoi sen kohteliaasti
Roselle.

Rosen ainoa pelastus oli koettaa kiinnittää kaikki huomionsa
Mac-setään, lihavaan, hiljaiseen herraan, joka ei näyttänyt tietävän
tuon taivaallista poikien kujeista, vaan nukkui penkkinsä päässä
kaikessa rauhassa. Tämä oli ainoa setä, jota Rose oli vuosien mittaan
tavannut, sillä Jem-setä ja Steve-setä, Jessie-tädin ja Clara-tädin
miehet, olivat merillä ja Myra-täti oli leski. Mac-setä oli kauppias,
rikas ja ahkera mies. Hän liikkui kotonaan hiljaa kuin hiiri, sillä
siellä hän ei uskaltanut edes suutansa avata vaan antoi vaimolleen
täyden vallan.

Rose piti tästä kookkaasta, hiljaisesta miehestä, joka oli tullut
hänen luokseen silloin kun isä kuoli ja lähetteli hänelle kouluun
kauniita makeislaatikoita. Setä kutsui hänet usein isoon varastoonsa,
joka oli täynnä teetä, mausteita, viinejä ja kaikenlaisia ulkomaan
hedelmiä, ja käski hänen syödä ja ottaa mukaansa mitä ikinä halusi.
Hän oli salaa surrut sitä, ettei Mac-setä ollut hänen holhoojansa,
mutta nähtyään nyt Alec-sedän hän piti kuitenkin tätä parempana,
varsinkin kun hän ei erityisesti ihaillut Jane-tätiä.

Jumalanpalveluksen päätyttyä Alec-tohtori lähti nopeasti kirkosta.
Eteisessä pojat ryntäsivät kaikki hänen kimppuunsa ja kälyt
puristivat iloisina hänen kättään. Matka kirkonpenkistä eteiseen
oli peräti vaarallinen, Rose oli hälinässä litistyä tykkänään oven
taakse, mutta onneksi Mac-setä tuli avuksi ja nosti hänet vaunuihin
turvaan.

-- No, tytöt, nyt teidän on tultava syömään päivällistä Alecin
kanssa; Mac tulee tietysti myös. Mutta noita rasavillejä minä en voi
pyytää. Mehän odotimme rakasta poikaa vasta huomenna emmekä osanneet
varustautua. Menkööt pojat kotiin ja odottakoot huomiseen, sillä
minua aivan hirvittää ajatella, miten he käyttäytyivät kirkossa,
pauhasi Plenty-täti noustessaan vaunuihin.

Missä tahansa muualla pojat olisivat tällaista vääryyttä kärsittyään
nostaneet metelin; nytkin he napisivat ja koettivat väittää vastaan,
mutta Alec-tohtori tarttui asiaan ja sanoi:

-- Olkaa huoletta, veikkoset, saatte kyllä vahingon takaisin
huomenna. Mutta jos ette nyt mene kiltisti kotiin, ei tarvitse tulla
kaivelemaan minun suuria arkkujani.



4

TÄDIT


Koko päivällisen ajan Rose tunsi, että kohta alettaisiin keskustella
hänestä, ja hän tiesi hetken koittaneen, kun Plenty-täti kuiskasi
vierashuoneeseen siirryttäessä:

-- Juoksepa vähäksi aikaa Peace-tädin luo. Hän kuuntelee levätessään
mielellään, kun luet ääneen. Meillä on täällä asioita pohdittavana.

Rose totteli, ja Peace-tädin luona vallitsi niin hiljainen ja
rauhallinen tunnelma, että tytön kuohuvat tunteet tyyntyivät pian.
Ja hän oli tietämättään tosiaan lohtuna tälle vanhalle, väsyneelle
naiselle, joka sai vuodesta vuoteen nöyrästi odottaa kärsimystensä
loppumista.

Rose tunsi hänen elämänsä surullisen tarinan, ja se loi lumoavaa
hohdetta tämän isotädin ympärille, jota Rose jo oli oppinut
rakastamaan. Kun Peace oli kahdenkymmenen, hänen piti mennä
naimisiin; kaikki oli valmiina, hääpuku riippui naulassaan, kukkaset
odottivat, onnen hetki oli ovella. Silloin tuli järkyttävä sanoma,
että sulhanen oli kuollut. Kaikki ajattelivat, että hentoinen Peace
kuolisi myös surusta, mutta hän kesti menetyksen urhoollisesti,
heitti pois morsiuspuvun ja aloitti elämänsä uudelleen. Hän oli
kaunis, hiljainen nainen, hiukset valkoiset kuin lumi. Hän ei
käyttänyt pukunaan mustaa, vaan pehmeitä, vaaleita värejä aivan kuin
valmiina vihille.

Kolmekymmentä vuotta hän oli elänyt hiljalleen kuihtuen. Hän oli
ollut ystävällinen ja ahkera ja seurannut kiinnostuneena kaikkea mitä
perheessä tapahtui. Erityisesti hän oli ollut ympärillään kehittyvien
nuorten tyttöjen neuvonantaja ja ystävä. Peace-tätiä ympäröivä
ilmapiiri viihdytti ja rauhoitti jokaista, joka tuli hänen lähelleen.

Plenty-täti oli hänen täydellinen vastakohtansa, pyöreä, terve
vanha neiti, jolla oli valpas katse, vilkas kieli ja posket kuin
talviomenat. Hän oli aina liikkeessä, jutteli ja puuhasi kuten kelpo
Martta ainakin. Usein hän vaivasi itseään tämän maailman murheilla,
mutta oli pohjimmaltaan kuitenkin onnellinen.

Rose oli oikeassa. Hänen istuessaan lukemassa virsiä Peace-tädille
toiset tädit istuivat alhaalla keskustelemassa varsin avomielisesti
tytön pikku persoonasta.

-- No, Alec, mitä pidät holhokistasi? aloitti Jane-täti, kun he
olivat istuutuneet ja Mac-setä vetäytynyt nurkkaan torkahtaakseen
päivällisen jälkeen.

-- Tietysti pitäisin tytöstä enemmän, jos olisin saanut huolehtia
hänestä pienestä pitäen, ainakin olisi ollut helpompi aloittaa.
George-parka vietti niin yksinäistä elämää, että lapsi on kärsinyt
siitä monessa suhteessa, ja isän kuoleman jälkeen tytön kasvatus
tuntuu olleen vieläkin kehnompaa hänen tämänhetkisestä kunnostaan
päätellen.

-- Rakas poika, me teimme voitavamme odotellessamme sinua kotiin.
Minä olin kyllä aina sitä mieltä, ettei George osannut kasvattaa
tyttöä, ja sanoinkin sen hänelle, mutta hän ei siitä paljon
piitannut, ja tässä sitä nyt ollaan, kun lapsiparka on meidän
käsissämme. Minä puolestani tunnustan, etten tiedä mitä hänelle
tehdä. Hän on kuin jokin niistä kummallisista linnuista, joita
sinä ennen toit matkoiltasi. Ja Plenty-täti ravisti neuvottomana
päätään, niin että kaikki purppuranväriset ruusukkeet, joita oli
kuin krookuksen kukkia vieri vieressä hänen päähineessään, joutuivat
vilkkaaseen liikkeeseen.

-- Jos minun neuvoani olisi seurattu, Rose olisi yhä siellä
erinomaisessa opistossa, jonne hänet toimitin. Mutta Plenty-tädin
mielestä tyttö oli otettava sieltä pois, koska hän ei viihtynyt, ja
tulonsa jälkeen hän on vain laiskotellut. Joutilaisuus on pahinta
tuollaiselle kivulloiselle ja hemmotellulle tytölle kuin Rose, sanoi
Jane-rouva ankarasti.

Hän ei voinut antaa anteeksi vanhoille neideille, kun nämä olivat
suostuneet Rosen innokkaisiin pyyntöihin, niin että tyttö oli saanut
jäädä odottamaan holhoojansa tuloa ennen kuin aloittaisi uuden
lukukauden tuossa erinomaisessa opinahjossa, jossa moni kelpo nainen
oli saanut kasvatuksensa.

-- Minusta se ei alunperinkään ollut sopiva koulu lapselle, joka
on lähtenyt hyvistä oloista -- niin, rikkaalle perijättärelle,
sillä sehän Rose nyt joka tapauksessa on. Onhan se kieltämättä hyvä
koulu sellaisille tytöille, joiden täytyy omalla työllään hankkia
toimeentulonsa; mutta Roselle riittää vuosi tai pari jossakin
uudenaikaisessa opistossa, jotta hän sitten kahdeksantoistavuotiaana
voisi arvonsa mukaisesti astua seuraelämään, sanoi Clara-täti,
joka aikoinaan oli ollut ihailtu kaunotar ja oli vielä nytkin
hyvännäköinen nainen.

-- Herra nähköön, kuinka lyhytnäköisiä te kaikki olette laatiessanne
suunnitelmia, kun selvästi näkee, että tuota lapsipoloista odottaa
ennenaikainen hauta, kuiskasi Myra-täti surullisesti huoaten ja
nyökäytti juhlallisesti synkeätä päähinettään, jota hän ei ollut
suostunut siitä pitäen vaihtamaan, kun oli saanut pysyvän katarrinsa.

-- Minun mielestäni lapsi tarvitsee vain vapautta, lepoa ja
huolellista hoitoa. Hänen katseessaan on jotain, joka koskee
sydämeen. Yksikään meistä ei voi antaa hänelle sitä, mitä hän
kipeimmin tarvitsisi -- äitiä, sanoi Jessie-täti, ja hänen silmänsä
kostuivat, kun hän ajatteli, että hänen ehkä joskus pitäisi jättää
omat poikansa toisten hoiviin.

Alec-setä joka oli ääneti kuunnellut toisten mielipiteitä, kääntyi
vilkkaasti viimeksi puhuneen kälynsä puoleen ja sanoi hyväksyvästi
nyökäyttäen:

-- Sinä sen sanoit, Jessie. Ja jos sinä haluat auttaa, voimme
toivottavasti yhdessä saada aikaan, ettei tyttö tunne itseään aivan
orvoksi.

-- Minä koetan parhaani. Luultavasti sinä tarvitsetkin vielä minua,
sillä niin viisas kuin oletkin, et varmaankaan voi ymmärtää Rosen
tapaista hentoa, arkaa olentoa yhtä hyvin kuin nainen, sanoi Jessie
hymyillen, sydän täynnä äidillistä hyväntahtoisuutta.

-- En voi muuta kuin kummastella, ettei George uskonut Rosea
minulle. Enköhän minä osaisi parhaiten kasvattaa tyttöä; onhan
minulla itselläni ollut tytär, Myra-täti huomautti haikeana. Hän
oli todellakin ainoa, joka oli lahjoittanut suvulle tyttären, ja
hän tunsi kunnostautuneensa aivan erinomaisesti, vaikka pahansuovat
ihmiset kuiskailivat, että hän oli lääkinnyt lemmikkinsä kuoliaaksi.

-- Siitä minä en Georgea syytä, kun muistelen niitä vaarallisia
kokeita, joita sinä teit Carrie-paralle, aloitti Jane-rouva kovalla
äänellä.

-- Jane Campbell, minä en tahdo kuulla sanaakaan! Minun Carolineni
muisto on pyhä, Myra-täti huusi nousten kuin lähteäkseen huoneesta.

Mutta tohtori pidätti Myra-rouvaa, sillä hänen oli mielestään kerta
kaikkiaan selvitettävä suvulle asemansa tytön holhoojana ja pidettävä
siitä miehekkäästi kiinni, mikäli hän ylipäänsä aikoi onnistua
tehtävässään.

-- Hyvät ystävät, ei kiistellä eikä tehdä Rosesta riitakapulaa,
vaikka herraparatkoon, sehän hän melkein jo on. Te olette nyt
kasvattaneet häntä vuoden. Ei voi juuri kehua, että olisitte
päässeet tuloksiin, mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi keitos.
Nyt minä aion kokeilla omalla tavallani vuoden, mutta ellei
edistymistä tapahdu, jätän koko puuhan ja joku toinen saa hänet
kasvatettavakseen. Niin olen päättänyt.

-- Vuoden kuluttua lapsipoloinen ei ole enää keskuudessamme, niin
ettei kenenkään tarvitse pelätä vastuuta, sanoi Myra-täti vetäen
käteensä mustat käsineet kuin valmistautuen hautajaisiin.

-- Pahus sentään, Myra, sinä se saat enkelinkin raivostumaan!
puuskahti Alec-tohtori ja hänen silmänsä salamoivat. -- Sinun pahat
ennustuksesi säikyttävät lapsen suunniltaan, sillä hänellä on vilkas
mielikuvitus ja tuollaiset kauhukuvat kiusaavat häntä sanomattomasti.
Sinä olet saanut hänen päähänsä, että hänellä on heikko
ruumiinrakenne, ja hän taitaa itsekin olla melkein ihastunut tuohon
ajatukseen. Ellei tyttö olisi ollut melkoisen hyväkuntoinen, sinun
huolenpitosi olisi tosiaan ennättänyt viedä hänet 'ennenaikaiseen
hautaan'. Minä en tahdo, että kukaan sekaantuu tähän asiaan -- olkaa
hyvät ja muistakaa se: saatte pestä kätenne ja antaa minun pitää
huolta tytöstä. Jos tarvitsen apua, niin pyydän sitä aikanaan.

-- Hyvä, hyvä! kaikui nurkasta, johon Mac-setä oli nukahtanut.

-- Kun sinut kerran on määrätty holhoojaksi, ei meillä tietysti
ole oikeutta sanoa mitään, mutta minä ennustan, että tyttö joutuu
turmioon, kerrassaan pilalle, Jane-täti sanoi katkerasti.

-- Kiitos. Minusta tuntuu, että jos nainen osaa kasvattaa kaksi
poikaa niin oivallisesti kuin sinä olet tehnyt, voi mieskin edes
yrittää kasvattaa tyttöä, jos hän oikein omistautuu työhönsä, vastasi
tohtori iskien veitikkamaisesti silmää. Ja toisten oli vaikea
pidättää naurua, sillä jokainen tiesi, että Janen pojat olivat
hemmotellumpia kuin suvun kaikki muut pojat yhteensä.

-- Minä olen huoletta, sillä uskon todella, että Alec saa lapsen
parantumaan, ja vuoden kuluttua tyttö sitten voikin mennä madame
Roccabellan opistoon täydentämään kasvatustaan. Clara-täti pyöritteli
sormuksiaan ja ajatteli hyvillään sitä aikaa, jolloin saisi opastaa
kauniin sukulaistytön seuraelämään.

-- Sinä kai jäät asumaan tänne vanhaan kotiisi, mikäli et aio mennä
naimisiin, Alec. Siihen sinun olisi kyllä jo aika, sanoi Jane-rouva
kiukuissaan tohtorin äskeisestä huomautuksesta.

-- Ei kiitos. Tule tupakalle, Mac, sanoi tohtori äkkiä.

-- Älä mene naimisiin; perheessä on jo naisväkeä ihan kylliksi,
mutisi Mac-setä, ja herrat pakenivat kiireesti huoneesta.

-- Peace-täti tahtoisi nähdä teidät kaikki luonaan.

Rose ilmestyi huoneeseen, ennen kuin rouvat ehtivät ryhtyä
käsittelemään asiaa uudelleen.

-- Riutuva pikku raukka, mutisi Myra-täti, ja hänen synkän
päähineensä varjo lankesi Roseen, kun hän mustien käsineittensä
kankeilla sormenpäillä hyväili tytön poskia, joista näin monen
silmäparin tuijottaessa väri oli kokonaan kadonnut.

-- Hauskaa että sievät kiharasi ovat luonnolliset; niistä sinulla on
myöhemmin paljon iloa, Clara-täti sanoi tarkastellen asiantuntevasti
Rosen hiuksia.

-- Kun setäsi nyt on tullut, en enää odotakaan, että jatkaisit
kouluasi. Toivottavasti aikasi ei kuitenkaan kulu pelkkiin joutaviin
huvituksiin, lisäsi Jane-täti lähtiessään huoneesta kasvoillaan
marttyyrin ilme.

Jessie-täti ei sanonut mitään, suuteli vain veljentytärtään niin
hellästi, että Rosen mieli äkkiä lämpeni. Kiitollisin katsein hän
seurasi poistuvaa tätiään, kunnes ovi sulkeutui.

Kun kaikki olivat menneet kotiinsa, Alec-tohtori käveli tunnin ajan
hämärässä alakerran salissa ajatuksiinsa vaipuneena. Välistä hän
rypisti otsaansa, välistä hymyili ja joskus seisoi aivan hiljaa
syvissä mietteissä. Äkkiä hän mutisi aivan kuin tehtyään päätöksen:

-- Tytön täytyy nyt heti saada uutta ajateltavaa, sillä Myran
pelottelut ja Janen saarnat ovat panneet hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän avasi yhden nurkassa olevista matka-arkuistaan ja hetkisen
pengottuaan veti sieltä esille koruompelein kirjaillun kauniin
silkkityynyn ja sievin leikkauksin koristellun, tummasta puusta
tehdyn pikarin.

-- Nämä kelpaavat ensi hätään, hän tuumi pöyhien tyynyn pulleaksi ja
pyyhkien pikarin puhtaaksi. -- Ne eivät säikäytä Rosea heti alkuun.
Häntä täytyy suostutella varovasti ja lempeästi, kunnes hän luottaa
minuun; sitten hän kyllä taipuu mihin tahansa.

Samassa Febe tuli ruokasalista kädessään lautasellinen ruisleipää,
sillä Rose ei saanut enää syödä lämpimiä teeleipiä aterialla.

-- Minä kevennän hiukkasen kuormaasi. Tohtori otti lautaselta reilun
viipaleen ja vetäytyi kirjastoon jättäen Feben ihmettelemään tuota
outoa ruokahalua.

Febe olisi ihmetellyt vielä enemmän, jos olisi nähnyt tohtorin
pyörittelevän leivästä pikku pillereitä, jotka hän pani sievään
norsunluurasiaan tyhjennettyään siitä ensin omat pillerinsä.

-- No niin, tässä on lääkkeitä, jos he välttämättä niitä vaativat.
Nämä ovat ainakin vaarattomia. Minä haluan toteuttaa suunnitelmani,
mutta koetan säilyttää rauhan tässä talossa, ja vasta sitten, kun
kokeeni on onnistunut, tunnustan koko kepposen. Ja tohtori lähti kuin
pahankurinen poika ulos viaton pillerirasia mukanaan.

Rose soitteli hiljaa pieniä urkuja, jotka olivat yläkerran
hallissa, jotta Peace-tätikin voisi nauttia soitosta; ja koko ajan
keskustellessaan vanhojen neitien kanssa tohtori kuunteli tytön
puuskaista musiikkia ja ajatteli erästä toista Rosea, joka oli usein
soitellut hänelle.

Kun kello löi kahdeksan, hän sanoi:

-- No niin, nyt minun tyttöni on aika mennä levolle. Muuten et jaksa
nousta aikaisin, ja minulla on paljon hauskoja suunnitelmia huomista
varten. Tulepas katsomaan, mitä olen keksinyt sinulle.

Rose meni hänen luokseen ja kuunteli jännittyneenä ja kasvot
loistaen, kun tohtori selitti painokkaasti:

-- Matkoillani olen hankkinut maailmalta muutamia mainioita
hoitovälineitä; ne ovat oikein miellyttäviä, ja ajattelin että sinä
ja minä voisimme kokeilla niillä. Tämän yrttityynyn sain Intiassa
eräältä viisaalta vanhalta vaimolta, kun olin sairaana. Se on
täytetty sahramilla, unikoilla ja muilla rauhoittavilla kasveilla;
kun panet sen yöksi pienen pääsi alle, nukut suloisesti näkemättä
pahoja unia ja heräät aamulla virkistyneenä.

-- Saanko minä sen todella? Voi, kuinka hyvälle se tuoksuu! Rose otti
ihastuneena vastaan kauniin tyynyn ja nuuhki sen vienon suloista
tuoksua.

-- Tässä on se pikari, josta sinulle puhuin, Alec-setä jatkoi.
Sanotaan että sen parantava voima tehoaa vain, jos juoja itse täyttää
sen. Siksi sinun täytyy oppia lypsämään. Minä kyllä opetan.

-- En minä taida koskaan oppia, sanoi Rose, mutta hän katseli pikaria
hyvillä mielin. Siihen oli vuoltu tanssivia pikkuolentoja, jotka
selvästikin tahtoivat sukeltaa alapuolellaan olevaan valkoiseen
mereen.

-- Etkö sinä luule, että hän tarvitsee myös jotain vahvistavaa? Minä
olen todella levoton, ellet anna hänelle mitään lääkettä, tuumi
Plenty-täti katsellen epäluuloisesti uusia hoitovälineitä, sillä hän
uskoi enemmän vanhoihin, koeteltuihin lääkkeisiinsä kuin itämaisiin
pikareihin ja unikkotyynyihin.

-- Hyvä on, täti. Määrään hänelle pillereitä, jos se sinusta on
välttämätöntä. Sinähän tiedät, että vaarallista hasista valmistetaan
hampusta? Näitä tehdään ohrasta ja rukiista. Ne ovat aivan
vaarattomia ja niitä voi syödä runsaastikin ilman haittaa. Niitä
käytettiin runsaasti ennen vanhaan, ja toivon että ne tulevat taas
pian suosioon.

-- Sehän on kummallista! Plenty-täti pani silmälasit nenälleen ja
tarkasteli pillereitä niin kiinnostuneena ja kunnioittavasti, että
Alec-tohtorin oli vaikea pysyä totisena.

-- Ota yksi aina aamuisin. Ja nyt hyvää yötä, tohtori sanoi ja
suudeltuaan sydämellisesti potilastaan lähetti tämän levolle.

Kun Rose oli mennyt, tohtori upotti kädet hiuksiinsa ja sanoi
oudolla, surun ja ilon sekaisella äänellä:

-- Kun ajattelen edessäni olevaa urakkaa, minun täytyy tunnustaa,
että mieleni tekisi paeta täältä ja tulla takaisin vasta kun Rose on
täyttänyt kahdeksantoista!



5

VYÖ JA MATKA-ARKKU


Ensimmäinen ihminen, jonka Rose seuraavana aamuna tapasi tullessaan
pikari kädessään huoneestaan, oli Alec-setä. Tämä seisoi vastapäisen
oven kynnyksellä ja näytti huolellisesti tarkastelevan huonetta.
Kuullessaan Rosen askelet hän kääntyi ympäri ja kysyi hyräillen
vanhaa laulua:

-- Minnekä matkalla oot, neiti pieni?

-- Lypsylle, herra, käy aamuin tieni, vastasi Rose pikaria
heilutellen, ja sitten molemmat puhkesivat nauruun.

Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, pisti kauempaa eräästä
ovesta esiin niin iso koristeltu yömyssy, että koko pää näytti
kaalinkerältä, ja kummastunut ääni huudahti:

-- Mitä maailmassa te puuhaatte näin varhain?

-- Viritämme kurkkuamme päivää varten, rouvaseni. Sanopas, täti
kiltti, voinko minä saada tämän huoneen?

-- Ota minkä haluat, kunhan et ota siskon huonetta.

-- Kiitos! Ja saanko penkoa ullakon ja aitat kalustaakseni sen
mieleni mukaan?

-- Saat kääntää vaikka koko talon ylösalaisin, kunhan vain pysyt
täällä.

-- Siinä vasta lupaus! Kyllä minä pysyn. Tässä on minun pieni
ankkurini, ja tällä kertaa saat minusta kyllä enemmän kuin
tarpeeksesi.

-- Se on mahdotonta. Pane takki päällesi, Rose. Äläkä sinä väsytä
häntä liiaksi kujeillasi, Alec. Tulen, tulen, siskoseni! Ja
kaalinkerä hävisi äkkiä näkyvistä.

Ensimmäinen lypsy-yritys oli hullunkurista katseltavaa; mutta monen
säikähdyksen ja turhan yrityksen perästä Rosen onnistui täyttää
pikarinsa. Tosin Ben piti kiinni Mansikin huiskivasta hännästä
ja Alec-setä katsoi, ettei se päässyt puskemaan pientä lypsäjää.
Varovaisuustoimenpiteet kävivät hieman Rosen kunnialle.

-- Mutta sinähän näytät olevan viluissasi tuon naurun jälkeenkin,
sanoi tohtori, kun he tulivat navetasta. -- Juoksepas reippaasti
puutarhan ympäri, että saat poskesi punoittamaan.

-- Minä olen liian iso juoksemaan; neiti Power sanoi, ettei minun
ikäisteni nuorten neitien enää sovi juosta, sanoi Rose pikkuvanhasti.

-- Minä otan itselleni oikeuden olla eri mieltä kuin opettajasi,
ja lääkärinäsi minä suorastaan käsken sinun juosta. Mars matkaan
vain! tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä ja asentonsa olivat niin
päättäväiset, että Rose lähti minkä jaloistaan pääsi.

Haluten tehdä sedälle mieliksi tyttö lensi aika vauhtia puutarhan
ympäri, ennen kuin palasi sedän viereen rappusille ja heittäytyi
läähättäen porraskivelle posket yhtä punaisina kuin hartioillaan
oleva huivi.

-- Hyvin tehty, tyttö; osaat sinä vielä käyttää jalkojasi, vaikka
oletkin nuori neiti. Vyösi vain on liian kireällä; avaa se, että voit
hengittää kunnolla läähättämättä.

-- Ei se ole kireällä, minä voin hengittää ihan mainiosti, Rose
väitti koettaen rauhoittua.

Mutta setä nosti hänet pystyyn ja avasi uuden vyön, josta Rose oli
kovin ylpeä. Sillä hetkellä kun solki aukesi, vyö hellitti monta
senttiä ja Roselta pääsi syvä huokaus, joka puhui päinvastaista kuin
hänen sanansa.

-- En minä tiennytkään, että se oli noin tiukka! Ei se tuntunut
yhtään kireältä. Tietysti se kiristää, kun minä puuskutan näin
kauheasti; mutta harvoinhan minä juoksen, selitti Rose ihan nolona
paljastuksesta.

-- Sinä käytät keuhkojasi vain puolella teholla, sen takia voit pitää
noin luonnotonta kapinetta tuntematta sen kiristävän. On siinäkin
järkeä -- puristaa nyt pieni hento vyötärö teräs- ja nahkakahleisiin,
kun sen pitäisi vapaasti kasvaa ja kehittyä, sanoi Alec-tohtori
katsellen ankarasti vyötä ja siirsi solkea monta reikää eteenpäin
Rosen salaiseksi mielipahaksi, sillä tyttö oli ylpeä hoikasta
vartalostaan ja iloitsi joka päivä siitä, ettei ollut yhtä pyylevä
kuin entinen koulutoverinsa Luly Miller, joka turhaan koetti pitää
kilojaan kurissa.

-- Sehän putoaa, jos se pannaan noin höllälle, Rose sanoi huolissaan.

-- Eikä putoa, kun hengität kunnollisesti. Ja kun vyö alkaa tässä
reiässä kiristää, panemme sen seuraavaan, kunnes vyötärösi on yhtä
vahva kuin kreikkalaisten Heben, nuoruuden jumalattaren, muistathan.
Nykymuoti on iljettävää!

-- Voi, miltä se nyt näyttää! mankui Rose ja katseli halveksien
väljää vyötään, joka roikkui hänen ohuella vyötäröllään. -- Se häviää
vielä, ja silloin minulla on paha mieli, sillä se on kaunis ja
maksoikin paljon. Haista, kuinka hyvälle se tuoksuu.

-- Jos kadotat sen, saat minulta paremman. Pehmeä silkkivyö sopii
sinunlaisellesi sievälle tytölle paremmin kuin tällainen raudoitettu
haarniska. Ja minulla on tavaroitteni joukossa melkein loputon
varasto italialaisia silkkejä ja turkkilaisia vöitä. Kas niin, eikös
vaan tunnukin paljon paremmalta? Ja tohtori nipisti hiljaa poskea,
jolle äkkiä oli ilmestynyt ujo hymy.

-- Se on ihan typerää, mutta tahtoisin niin mielelläni tietää, olenko
minä... Rose pysähtyi punastuen ja painoi häpeissään päänsä alas, --
olenko minä mielestäsi sievä.

Tohtori oli purskahtaa nauruun, mutta sanoi kuitenkin vakavasti:

-- Rose, oletko sinä turhamainen?

-- Kyllä kai minä olen, vastasi nöyrä ääni hiusverhon takaa.

-- Se on paha vika, tohtori huokasi masentuneen näköisenä.

-- Minä tiedän sen ja koetan päästä siitä; mutta ihmiset kehuvat
minua, enkä voi olla olematta siitä hyvilläni, sillä en todellakaan
luule olevani vastenmielisen näköinen.

Viimeiset sanat ja hullunkurinen ääni olivat todellakin liikaa
tohtorille. Hän purskahti vakavuudestaan huolimatta äänekkääseen
nauruun, ja Rose huokasi helpotuksesta.

-- Minä olen kanssasi samaa mieltä, ja jotta sinä olisit vielä
vähemmän vastenmielisen näköinen, sinun täytyy kehittyä yhtä
kauniiksi tytöksi kuin Febe.

-- Febe! Rose näytti niin hämmästyneeltä, että sedältä oli uudestaan
päästä nauru.

-- Niin, Febe; sillä hänellä on eräs ominaisuus, joka sinulta
puuttuu: hän on terve. Jos te herttaiset pikku tyhmyrit
ymmärtäisitte, mitä todellinen kauneus on, niin ette kuristaisi
ettekä nälkiinnyttäisi itseänne kalpeiksi raukoiksi. Terve sielu
terveessä ruumiissa on täydellisintä kauneutta niin miehessä kuin
naisessakin. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan?

-- Ymmärrän, setä, vastasi Rose aika nolostuneena siitä, että häntä
oli verrattu köyhäintalosta tulleeseen tyttöön. Se pisti kipeästi, ja
hän ilmaisi sen sanomalla äkkiä:

-- Sinä kai tahtoisit nähdä minun lakaisevan ja pesevän ja käyvän
vanhassa ruskeassa mekossa hihat käärittyinä kuten Febe?

-- Oikein mielelläni, jos vain pystyisit tekemään työtä yhtä hyvin
kuin hän ja jos sinulla olisi yhtä voimakkaat käsivarret. En ole
aikoihin nähnyt niin kaunista näkyä kuin tänä aamuna, kun Febe pesi
pyykkiä kädet kyynärpäihin asti saippuavaahdossa ja lauloi kuin
mustarastas.

-- Sinä olet varmasti kummallisin mies auringon alla, oli kaikki mitä
Rose keksi sanoa saatuaan tällaisen todistuksen sedän huonosta mausta.

-- Et tiedä vielä alkuunkaan kuinka kummallinen minä voin olla,
tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä oli niin ilkikurinen, että Rose
oikein ilahtui kun aamiaiskello soi. Hän tunsi paljastaneensa jo
liiankin selvästi, miten pahan kolauksen hänen turhamaisuutensa oli
saanut.

-- Sinun laatikkosi on avattuna Peace-tädin huoneessa. Voit myllertää
siellä mielin määrin hänenkin ilokseen; minä aion kierrellä
aamupäivän ympäri taloa ja laittaa huoneeni kuntoon, sanoi Alec-setä,
kun he nousivat aamiaispöydästä.

-- Enkö minä saisi auttaa sinua? Rose kysyi.

-- Ei, kiitos vain. Minä lainaan Feben vähäksi aikaa, jos täti voi
tulla toimeen ilman häntä.

-- Kaikella muotoa, totta kai. Taidat tarvita minuakin. Annan
vain ohjeet päivällistä varten, sitten olen valmis auttamaan, ja
Plenty-täti touhotti matkoihinsa innoissaan ja tulvillaan hyvää
tahtoa.

-- Kyllä setä saa vielä huomata, että minä osaan sellaistakin, mihin
Febe ei pysty, ajatteli Rose kun hän niskojaan nakellen riensi
Peace-tädin ja kauan kaivatun laatikkonsa luo.

Jokainen tyttö voi helposti kuvitella, kuinka suurenmoista oli
sukeltaa tuohon rikkauksien mereen ja onkia sieltä kaunis esine
toisensa jälkeen, kunnes ilmassa leijui myskin ja santelipuun tuoksu,
huone oli täynnä kirjavia värejä ja Rose haltioissaan ilosta. Hän
antoi sedälle anteeksi kaurapuuron nähdessään ihanan norsunluisen
ompelurasian ja alistui vyönsä roikkumiseen löytäessään nipun
kauniita silkkivöitä, värikkäitä kuin sateenkaari, ja kun laatikon
syvyyksistä nousi muutamia sieviä hajuvesipulloja, hän unohti
kokonaan, että setä piti Febeä kauniimpana kuin häntä.

Alec-tohtori oli sillä välin ottanut Plenty-tädin lupauksesta vaarin
ja kääntänyt todella talon ylösalaisin. Vihreässä kamarissa tapahtui
täydellinen mullistus, tummat silkkiverhot käärittiin kasaan ja Febe
sai viedä ne pois; kamiina katosi Benin olalla kellariin; ja kolmen
kantajan saattamana matkusti suuri sänky ullakolle. Plenty-täti kulki
lakkaamatta varastohuoneen, lääke- ja liinavaatekaappiensa väliä, ja
asiain käänne näytti samalla kertaa ihmetyttävän ja huvittavan häntä.

Rose ei ehtinyt tarkoin seurata Alec-tohtorin kummallisia toimia,
mutta milloin hän vain kohotti katseensa arkustaan ja vilkaisi
ympärilleen, hän näki setänsä harppovan edestakaisin tuoden päänsä
päällä milloin mitäkin: bambutuolia, omituista japanilaista
kaihdinta, paria ryijyä ja lopuksi isoa kylpyammetta.

-- Siitä mahtaa tulla merkillinen huone, sanoi Rose istahtaessaan
lepäämään ja nauttimaan ihanista tavaroistaan.

-- Sinä varmaan pidät siitä, vastasi Peace-täti hymyillen ja
kohottaen katseensa kauniista kuviosta, jota parhaillaan ompeli
sinisellä silkillä valkoiseen musliinikankaaseen.

Rose ei nähnyt hymyä, sillä samassa setä pysähtyi ovelle ja Rose
tanssi häntä vastaan kasvot loistaen.

-- Katsopas minua! Katso minua, setä! hän riemuitsi. -- Minä olen
niin upea, etten tunne itseäni. Olen tainnut pukea nämä tavarat
päälleni vähän hassusti, mutta minä pidän niistä kauheasti!

-- Sinä näytät korealta kuin papukaija, ja tekee sydämelle hyvää
nähdä pienen tumman varjon muuttuneen sateenkaareksi, Alec-setä sanoi
katsellen iloisena säteilevää tyttöä.

Ja mielessään hän ajatteli, että tämä näky tarjosi silmälle sittenkin
enemmän iloa kuin Febe pesusoikkonsa ääressä, sillä Rose oli pistänyt
tulipunaisen fetsin päähänsä, sitonut uumilleen monta koreata
vyötä, heittänyt ylleen kirjotun silkkitakin, jonka selästä loisti
kultainen aurinko, edessä paistoi hopeinen kuu ja hihoja koristivat
erikokoiset tähdet. Turkkilaistohvelit komeilivat hänen jalassaan ja
kaulassa riippui meripihkasta, koralleista ja kullasta sommiteltuja
kaulanauhoja. Toisessa kädessään tytöllä oli hajuvesipullo ja
toisessa hyvälle tuoksuva rasia täynnä ihania itämaisia makeisia.

-- Minä olen kuin tyttö Tuhannen ja yhden yön saduista ja odotan
vain, milloin löydän taikamaton tai ihmeellisen talismaanin. En
ymmärrä, miten voin koskaan kylliksi kiittää sinua kaikista näistä
ihanista tavaroista, Rose sanoi ja lakkasi tanssimasta aivan kuin
kiitollisuuden velka olisi äkkiä musertanut hänet.

-- Minäpä sanon miten. Pane pois tuo musta pukusi, sinunlaisesi tytön
ei tarvitse pitää sitä näin pitkään, ja pukeudu näihin värikkäisiin
kankaisiin, joita toin sinulle. Se virkistää mieltäsi ja tuo eloa
tähän hiljaiseen taloon. Vai mitä, täti?

-- Olet aivan oikeassa. Hyvä ettei Roselle ruvettu vielä ompelemaan
kevätpukuja, sillä Myran mielestä hänen ei sopisi käyttää kirkkaampia
värejä kuin sinipunaista, mutta lila tekee lapsen liian kalpeaksi.

-- Antakaa vain minun selittää neiti Hemmingille, miten nämä puvut
ommellaan. Saatte ihmeeksenne nähdä, kuinka paljon minä tiedän
tupsureunusteista, hihojen rypytyksistä ja helmojen poimuista, sanoi
tohtori katsellen tuntijan silmin vaateläjää, jossa oli verkaa,
silkkiä ja musliinikankaita.

Peace-täti ja Rose nauroivat niin, ettei tohtori saanut tilaisuutta
näyttää pitemmälti tietojaan.

-- Tuollainen nauru saa vyösi pian kiristämään, Alec-setä sanoi
Roselle hyväntuulisesti. -- Naura sinä vain, minä palaan takaisin
työhöni, muuten se ei joudu koskaan valmiiksi.

-- En voinut olla nauramatta. Nuo poimut ja rypytykset kuulostivat
niin hullunkurisilta, sanoi Rose palaten laatikolleen. Totta puhuen,
Peace-täti, hän jatkoi vakavasti, minulla ei pitäisi olla näin paljon
kauniita tavaroita. Voisinkohan minä antaa muutamia näistä Febelle?
Setä ei varmaan pahastuisi siitä.

-- Ei varmaankaan, mutta eivät ne sovi Febelle. Anna hänelle
sellaisia pukuja, joita et enää käytä, niin koetetaan korjata ne
hänelle sopiviksi, vastasi Peace-täti siihen levollisen järkevään
sävyyn, jota ihminen ei koskaan tahdo sietää, kun hän on haltioissaan
omasta hyväntahtoisuudestaan.

-- Mieluummin antaisin hänelle uusia, sillä hän taitaa olla
vähän ylpeä eikä ehkä välitä vanhoista vaatteista. Jos hän olisi
minun sisareni, silloin se kyllä kävisi, mutta hän ei ole, ja
se tekee asian vaikeaksi. Mutta minäpä tiedän: minä otan hänet
ottosisarekseni! Ja tuuma sai Rosen säteilemään ilosta.

-- Pelkään pahoin, ettei se käy laillisesti päinsä ennen kuin
olet täysi-ikäinen. Mutta saathan ainakin nähdä pitääkö hän
suunnitelmastasi. Ja joka tapauksessa voitte olla hyviä ystäviä,
sillä me olemme kaikki sisaria keskenämme ja meidän on autettava
toisiamme.

Peace-täti katsoi Roseen niin sydämellisesti, että tyttö halusi
järjestää asian heti paikalla ja riensi keittiöön juuri sellaisena
kuin oli.

Febe kiillotti parhaillaan vanhaa vaskista takanristikkoa niin
uutterasti, että säpsähti kuullessaan huudahduksen:

-- Haista tuota, maista tätä ja katso minua!

Febe veti nenäänsä ruusun tuoksua, purra rauskutti karamellia,
joka pistettiin hänen suuhunsa ja katseli silmät pyöreinä pientä
ilmestystä, joka pyrähteli huoneessa kuin kirjava papukaija.

-- Voi taivas miten korea sinä olet! hän sai vain sanotuksi ja löi
likaiset kätensä yhteen.

-- Minulla on kasoittain ihania tavaroita yläkerrassa ja minä
näytän ne kaikki sinulle. Olisin jakanut ne kanssasi, mutta täti
arvelee, ettet voisi käyttää niitä, ja siksi antaisin sinulle jotain
muuta, ethän pahastu? Sillä katsos, minä tahtoisin ottaa sinut
ottosiskokseni ihan kuin sadun Arabella. Eikö se olisi hauskaa?

-- Voi, Rose, oletko kadottanut järkesi?

Ei ihme että Febe kysyi noin, sillä Rosen puhe tuli yhtenä ryöppynä
eikä hän ehtinyt innoissaan selittää tarkoitustaan, ja kaiken
lisäksi hän näytti perin omituiselta kirjavissa vaatteissaan. Mutta
huomattuaan Feben hämmästyksen tyttö malttoi mielensä ja sanoi
herttaisen vakavasti:

-- Ei ole oikein, että minulla on niin paljon ja sinulla niin
vähän, ja minä tahdon olla sinulle yhtä kiltti kuin jos olisit
sisareni, sillä Peace-täti sanoo, että me olemme kaikki sisaria
keskenämme. Minä ajattelin, että olisi mukavampaa, jos ottaisin sinut
ottosiskokseni niin hyvin kuin tämän ikäisenä voin. Suostuthan siihen?

Rosen ihmeeksi Febe istahti lattialle, kätki kasvonsa esiliinaansa
eikä vähään aikaan puhunut yhtään sanaa.

-- Voi kauhistus, nyt hän pahastui enkä tiedä mitä tehdä! Rose
ajatteli lannistuneena.

-- Suo anteeksi, Febe, en minä tahtonut loukata sinua, toivottavasti
et luule... hän änkytti sovittaakseen loukkauksen heti paikalla
mikäli mahdollista.

Mutta samassa Febe yllätti hänet toistamiseen. Tämä otti esiliinan
silmiltään, hän hymyili vaikka silmät olivat täynnä kyyneliä, kietoi
molemmat kätensä Rosen ympärille ja sanoi yhtaikaa nauraen ja itkien:

-- Sinä olet maailman kultaisin tyttö ja saat tehdä minulle mitä
ikinä haluat.

-- Sittenhän sinä pidit minun suunnitelmastani? Etkö itkenytkään
siksi, että arvelit minun yrittävän olla armollinen ja suojeleva? En
minä tarkoittanut olla sellainen, vakuutti Rose ilahtuneena.

-- Tietysti minä pidän siitä. Minä itkin vain siksi, ettei kukaan
ole ikinä ollut minulle niin ystävällinen. Sinä saat olla suojeleva
ja tehdä mitä tahansa, minä en pahastu, Febe sanoi kiitollisuuden
puuskassa, sillä sanat "me olemme kaikki sisaria" painuivat
unohtumattoman syvälle hänen mieleensä.

-- No se on hyvä! Leikitään nyt, että minä olen hyvä hengetär tai
paremminkin haltijakummi, joka tuli savupiipusta, ja sinä olet
nyt Tuhkimo ja sanot mitä haluat, sanoi Rose koettaen esittää
kysymyksensä niin hienotunteisesti kuin suinkin.

Febe ymmärsi sen kyllä, sillä hän oli älykäs ja teräväsilmäinen tyttö.

-- En minä tarvitse kerrassaan mitään. Kunpa vain osaisin kiittää
sinua kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt, hän sanoi
hieraisten pois kyynelen, joka kovin arkisesti vieri pitkin hänen
nenänvarttaan.

-- Kiittää! Enhän minä vielä ole tehnyt muuta kuin antanut vähän
makeisia. Tässä on lisää, syö niitä ja mieti, mitä voisin tehdä.
Minun täytyy nyt mennä laittamaan kaikki kuntoon. Hei, äläkä unohda
että olen ottanut sinut sisarekseni.

-- Sinä olet antanut minulle paljon parempaa kuin makeiset, enkä
koskaan unohda sitä.

Ja pyyhittyään käsistään hiilenpölyn Febe tarttui Rosen ojennettuun
käteen ja puristi sen karkeitten käsiensä väliin. Ja kun hän katseli
vieraansa jälkeen, hänen mustista silmistään säteili kiitollisuutta,
joka teki katseen sydämelliseksi ja loistavaksi.



6

ALEC-SEDÄN HUONE


Heti päivällisen jälkeen, ennen kuin Rose oli ehtinyt tutustua
puoleenkaan uutta omaisuuttaan, Alec-tohtori ehdotti, että he
lähtisivät ajelulle ja veisivät ensimmäiset tuomiset tädeille ja
serkuille. Rose oli heti paikalla valmis, varsinkin kun hänen teki
mielensä pukea ylleen valkoinen arabialainen viitta, jonka hän oli
löytänyt matka-arkusta; siinä oli huppu ja tupsuja joka puolella.

Isot vaunut olivat täynnä paketteja, Benin penkille oli
ladottu intiaanien sotanuijia, päällimmäisenä oli kiillotetut
antiloopinsarvet ja jättiläismäinen kiinalainen paperileija.

Paahtunut Alec-setä istui ryhdikkäänä sinisessä puvussaan ja katseli
kiinnostuneena tuttuja seutuja. Rose taas oli kääriytynyt mukavasti
pehmeään viittaansa ja tunsi olevansa kuin itämainen prinsessa, joka
juhlakulussa matkusti maittensa halki.

Kolmessa paikassa heidän vierailunsa oli perin lyhyt. Myra-tädin
katarri oli tavallista pahempi, Clara-tädillä oli talo täynnä
vieraita, ja Jane-täti osoitti niin kiihkeää halua keskustella
Euroopan, Aasian ja Afrikan väestökysymyksistä, tuotteista ja
politiikasta, että Alec-setäkin pelästyi ja lähti tiehensä niin pian
kuin saattoi.

-- Nyt pidetään oikein hauskaa. Toivottavasti pojat ovat kotona,
sanoi Rose huoaten helpotuksesta, kun vaunut vierivät ylämäkeä
Jessie-tädin asunnolle.

-- Minä jätin tämän käynnin viimeiseksi, että pojat ehtisivät
koulusta kotiin. Aivan, tuolla Jamie pitää portilla vahtia; kaikki
seitsemän ovat varmasti täällä -- hehän ovat aina yksissä.

Sillä hetkellä, kun Jamie huomasi lähestyvät vieraat, hän päästi
kimeän vihellyksen, johon kaikuna vastattiin niityltä, talosta ja
tallista, ja joka suunnalta tuli poikia juosten ja huutaen täyttä
kurkkua: -- Hei, Alec-setä! Kuin rosvojoukko he piirittivät vaunut,
ryöstivät kaikki paketit, ottivat huostaansa sotavangit ja veivät
heidät raikuvalla riemulla sisään.

-- Katso äiti! Tässä he nyt ovat, ja tuomisia ihan hirveästi! Tule
katsomaan näitä jännittäviä tavaroita! Nopeasti! kiljuivat Will ja
Geordie repien papereita, katkoen käärenuoria ja heitellen niitä
ympäriinsä, niin että siisti huone oli tuossa tuokiossa mullin mallin.

Jessie-täti juoksi alas myssy vinossa, mutta kasvot niin
aurinkoisina, että tuo lentoon pyrkivä pääkoriste näytti vain
pukevan häntä. Hän tuskin ehti tervehtiä Rosea ja tohtoria, kun
pojat piirittivät hänet, ja jokainen vaati meluten häntä katsomaan
lahjojaan, sillä hänen piti osallistua kaikkeen. Isot sarvet
risteilivät ympärillä kuin valmiina heittämään hänet kattoon;
sotakirveet kalisivat uhkaavasti hänen päänsä päällä, ihmeelliset
esineet, joita oli koottu kaikista maanosista, täyttivät hänen
helmansa, ja seitsemän poikaa puhua pajatti hänelle yhteen ääneen.

Mutta hän nautti siitä, totisesti! Hän istui hymyillen, ihaillen
ja selittäen välittämättä hiukkaakaan hurjasta melusta, joka sai
Rosen tukkimaan korvansa ja Alec-tohtorin uhkaamaan, että hän
häipyisi silmänräpäyksessä, ellei meteli lakkaisi. Uhkaus sai aikaan
hiljaisuuden, ja sillä välin kun setä kuunteli kiitoksia huoneen
toisessa nurkassa, oli tädillä ja Rosella toisessa luottamuksellinen
keskustelu.

-- No, kultaseni, miltä nyt tuntuu? Varmaan paremmalta kuin viikko
sitten?

-- Minä olen oikein onnellinen nyt kun setä tuli. Hän puhuu joskus
omituisesti, mutta hän on reilu ja kiltti, enkä voi olla pitämättä
hänestä, ja painautuen lähemmäksi tätiään Rose kertoi kaikki, mitä
oli tapahtunut, kuvaillen lopuksi hienon laatikkonsa ihastuttavaa
sisältöä.

-- Kuulostaa hauskalta. Mutta Rose, minun täytyy varoittaa sinua
eräästä asiasta: älä anna sedän hemmotella itseäsi pilalle.

-- Mutta tuntuu mukavalta, kun hemmotellaan.

-- Sitä en epäile yhtään; mutta jos sinä vuoden kuluessa kehityt
huonoon suuntaan, niin setä saa siitä moitteet, ja hän tuntee
epäonnistuneensa. Sinäkin olisit siitä varmaan pahoillasi. Setähän
tahtoo tehdä kaikkensa sinun hyväksesi ja pystyykin auttamaan sinua,
ellei hyväsydämisyys johda harhaan hänen arvostelukykyään.

-- Sitä en ole ajatellut. En minä haluakaan tulla hemmotelluksi.
Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Rose kysyi levottomasti.

-- Koeta noudattaa valittamatta sedän määräyksiä, rakasta häntä, ole
iloinen ja valmis joskus uhrauksiinkin hänen tähtensä.

-- Minä yritän! Ja jos tulee hankaluuksia, saanko tulla kysymään
sinulta neuvoa? Setä arveli että saisin, ja silloin minun ei
tarvitsisi pelätä.

-- Tule toki, kultaseni. Tässä on paikka, jossa pienet huolet
haihtuvat, olkoon se sinulle äidin syli. Jessie-täti veti kiharaisen
pään olkaansa vasten, ja hänen hellä katseensa osoitti kuinka hyvin
hän tiesi, mitä lääkettä tyttö kipeimmin tarvitsi.

Rosen oli siinä niin suloinen ja hyvä olla, että hän istui aivan
hiljaa, kunnes kuuli pienen äänen sanovan:

-- Äiti, Pumpula varmasti tahtoisi muutamia minun tavaroitani? Rose
on antanut Febelle osan omistaan, ja minusta hän teki siinä kiltisti.
Saanko minäkin antaa Pumpulalle?

-- Kuka on Pumpula? Rose kysyi kohottaen päätään.

-- Minun nukkeni -- haluatko nähdä sen? kysyi Jamie, johon Rosen ja
Feben uusi sisaruussuhde oli vaikuttanut syvästi.

-- Haluan. Minä olen ihan hulluna nukkeihin, mutta älä kerro pojille,
muuten he nauravat minulle.

-- Eivät he minullekaan naura. He leikkivät itsekin minun nukkeni
kanssa vaikka kuinka -- mutta minusta se kuitenkin pitää enimmän. Ja
Jamie juoksi tiehensä noutaakseen lemmikkinsä.

-- Minä toin vanhan nukkeni mukanani. Se on kyllä piilossa, sillä
olen liian iso leikkimään nukeilla, mutta en raski heittää sitä
menemäänkään, Rose tunnusti tädilleen.

-- Tule tänne milloin ikinä tahdot, sillä täällä leikitään yhä
nukeilla, sanoi Jessie-täti hymyillen itsekseen.

Samassa Jamie jo tuli takaisin, ja Rose ymmärsi tädin hymyn. Nukke
olikin suloinen tytön tyllerö, joka tepsutti sisään minkä jaloistaan
pääsi ja porhalsi suoraa päätä makeislaatikolle, sieppasi molemmat
kätensä täyteen ja sanoi nauraen niin että valkoiset hampaat
loistivat:

-- Kaikki Dimmin ja minun, Dimmin ja minun!

-- Tässä on minun nukkeni. Eikös olekin sievä? kysyi Jamie katsellen
ylpeästi lemmikkiään kädet selän takana ja hajasäärin.

-- Hän on todellakin suloinen. Mutta miksi häntä sanotaan Pumpulaksi?
kysyi Rose uuteen leikkikaluun ihastuneena.

-- Koska hän on tuollainen pieni pyöreä pallero, aina liikkeessä ja
pistää nenänsä joka paikkaan; poikien mielestä Pumpula sopii hänelle
mainiosti.

Ja aivan oikein, tarkastettuaan makeislaatikot ahkera vieras jatkoi
tutkimistaan tarttuen kaikkeen minkä käsiinsä sai. Archie sieppasi
tytön käsistä kaiverretut norsunluiset sakkinappulat, joita tämä
imeskeli kuin makeisia. Riisipaperikuvia hän oli rutistanut ja
sullonut pieneen taskuunsa ja lopuksi hän oli vähällä särkeä Willin
saaman strutsinmunan koettaessaan istua sen päälle.

-- Hei Jim, vie se pois, se on pahempi kuin marakatti, emmekä me voi
vahtia sitä täällä, komensi vanhempi veli työntäen tytön Jamielle,
joka otti tämän avosylin vastaan ja varoitti:

-- Teidän on parasta pitää varanne, sillä minä aion ottaa Pumpulan
ottosiskokseni niin kuin Rose Feben, ja silloin saatte kyllä olla
hänelle kilttejä.

-- Pötki siitä kauemmas. Minä annan sinulle häkin, johon saat panna
ottosiskosi jos haluat hänet pitää, sillä tuo tenava on pahempi
kuin paviaani, sanoi Archie ja meni takaisin toisten luo. Mutta
Jessie-täti, joka huomasi myrskyn lähestyvän, ehdotti että Jamie
veisi nuken kotiin, koska se oli vain lainassa ja vierailun oli jo
aika loppua.

-- Minun nukkeni on parempi kuin sinun, eikös olekin? Se osaa
kävellä, puhua, tanssia ja laulaa, eikä sinun nukkesi varmaan osaa.
Vai osaako? kysyi Jamie katsellen ylpeästi Pumpulaansa, joka juuri
lattialla hyppien laulaa sirkutti:

    "Pimpula pampula pinkuu,
    kitta ja viulu vinkuu..."

Sitten Pumpula lähti Jamien saattamana kotiin ja molemmat pitivät
hirvittävää meteliä puhaltamalla merisimpukan kuoreen.

-- Meidän täytyy riistäytyä irti täältä, Rose, haluan viedä sinut
kotiin ennen auringon laskua. Lähdetkö mukaan ajelulle, Jessie? kysyi
Alec-tohtori, kun musiikki lakkasi kuulumasta.

-- En nyt, kiitos vain. Mutta pojat kyllä mielellään, ellei sinulla
ole mitään sitä vastaan. Ainoastaan portille asti, sisään he saavat
tulla vain lupapäivinä.

Sanat olivat tuskin päässeet Jessie-tädin huulilta, kun Archie
komensi:

-- Huomio, pojat! Saappaisiin ja satulaan, mars!

-- Selvä, kaikui yhdestä suusta, eikä pojista näkynyt enää
jälkeäkään, vain hirvittävä epäjärjestys lattialla.

Ratsastusseurue kiiti mäenrinnettä sellaisella vauhdilla, että
Rose tarrautui setänsä käsivarteen, sillä vanhat lihavat hevoset
laukkasivat minkä jaksoivat sivuilla ja takana kiitävien ratsuponien
ja edessä rätisevien koreiden metsästysrattaiden kiihdyttäminä.
Charlie ja Archie olivat halveksineet shetlanninponeja siitä pitäen,
kun nämä komeat juhlarattaat saatiin kuntoon. Ben istui etupenkillä
ja nautti poikien hurjista hypyistä, ja Rose selitti, että
sirkusjoukkue oli heille sittenkin kaikkein sopivin nimitys.

Kun seurue saapui perille, ratsastajat astuivat satulasta ja
asettuivat sotilaalliseen asentoon kolme kummallekin puolen porrasta
ja Alec-setä auttoi armollisen neidin vaunuista sirosti kuin
hovimies. Samassa pojat kumarsivat hyvästiksi, heittäytyivät Archien
komennon mukaan satulaan ja kiitivät puistokujaa takaisin karjuen
kuin villit.

-- Se oli hienoa, mutta onneksi takanapäin, sanoi Rose astellen ylös
portaita ja keikutti päätään nähdäkseen, miten somat tupsut heiluivat.

-- Minä annan sinulle ponin, kunhan vähän vahvistut, tohtori lupasi
katsellen tyttöä hymyillen.

-- Hui, minä en uskaltaisi ikinä ratsastaa tuommoisella kamalalla
villipedolla! Nehän mulkoilevat kauheasti ja laukkaavat niin
hurjasti, että kuolisin pelosta, parahti Rose ristien kauhusta
kätensä.

-- Oletko sinä pelkuri?

-- Hevosten suhteen minä olen.

-- Ei sitten puhuta siitä enää. Tulehan nyt katsomaan minun uutta
huonettani. Ja hän johdatti tytön yläkertaan.

Astellessaan jäljessä Rose muisti Jessie-tädille antamansa lupauksen
ja katui, että oli niin päättävästi vastustanut setää. Vielä
enemmän asia kangersi häntä viittä minuuttia myöhemmin -- ja sieti
kangertaakin.

-- Katselehan nyt ympärillesi ja sano mitä tästä pidät, sanoi
Alec-tohtori avaten oven ja päästäen Rosen edellään sisään. Molemmat
näkivät Feben rientävän rikkalapioineen takaportaita alas.

Rose astui keskelle huonetta, seisoi siinä hiljaa ja tuijotti
ympärilleen, ja kuta kauemmin hän katseli, sitä enemmän hänen
silmänsä alkoivat loistaa, sillä kaikki oli muuttunut perin pohjin.

Tämä huone oli rakennettu kirjaston yläpuolelle aivan kuin
tyydyttämään jotakin oikkua, eikä sitä ollut käytetty vuosikausiin
muulloin kuin joulunseutuun, jolloin vanha talo oli tulvillaan
vieraita. Siinä oli kolme ikkunaa. Itäisestä avautui näköala
lahdelle, eteläisen puolella hevoskastanjat huojuttivat vihreitä
latvojaan ja läntisestä näki kukkulat ja auringonlaskun.

Iltarusko purppuroi lännen taivaan ja täytti huoneen hohteellaan.
Meren loiskinta kuului hiljaisena, ja punarinta sirkutti hyvää yötä
vasta lehteen puhjenneissa puissa.

Tämän Rose näki ja kuuli ensimmäiseksi. Sitten vasta hänen silmänsä
alkoivat lähemmin tarkastella huonetta, joka oli ollut kolkosti
verhoiltu, hiljainen ja juhlallinen, mutta uhosi nyt valoa ja lämpöä
ja yksinkertaista ylellisyyttä.

Lattian peitti intialainen matto, sinne tänne oli levitetty
iloisia ryijyjä, avarassa takassa paloi iloinen valkea, että kauan
asumatta olleen huoneen ilma kuivuisi ja puhdistuisi. Huoneessa
oli bambusohvia ja tuoleja, nurkkauksissa sirot pienet pöydät ja
niillä kaikenlaista tavaraa: tuossa oli ihana ompelukori, tuolla
taas kirjoja, jotka tuntuivat tutuilta, ja tuolla kirjoitusvälineet.
Vuodekomerossa oli kapea valkoinen sänky, jonka yläpuolella
riippui kaunis madonnan kuva. Japanilaisen kaihtimen takaa näkyi
marmoripöytä, jolla oli somat sinivalkoiset pesuastiat, ja vähän
syrjemmällä oli iso kylpyamme. Naulassa riippui pehmeitä pyyhkeitä ja
Rosen pään kokoinen pesusieni.

-- Setä varmaan rakastaa kylmää vettä kuin sorsa, Rose ajatteli ja
häntä värisytti.

Sitten hänen katseensa osui pieneen kaappiin, jonka puoliavoimesta
ovesta näkyi laatikoita, hyllyjä ja kaikenlaisia houkuttelevia
lokeroita.

-- Tuolla olisi mainioita säilytyspaikkoja minun uusille
tavaroilleni, hän ajatteli eikä voinut olla kummastelematta, mitä
setä mahtoi säilyttää tuossa aarrekammiossa. Ja seuraavassa hetkessä
hän pysähtyi ihastuneena pukeutumispöydän eteen.

Sen yläpuolella riippui pyöreä vanhanaikainen peili, jonka
yläreunassa istui kullattu kotka. Lintu piti nokassaan sinistä
silkkinauhaa, jolla kahta puolen laskeutuvat musliiniverhot oli
sidottu kiinni. Pöytä oli täynnä pikku tavaraa: norsunluupäisiä
harjoja, pari siroa hopeista kynttilänjalkaa, posliininen
tulitikkujen pidin, pieniä sieviä rasioita. Mutta kaikkein
ihmeellisin oli pullea sininen silkkityyny, jonka ympäri kiersi
soma kultahelainen koriste ja jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset
ruusunnuput.

Rosea viehätti erityisesti tämä tyyny, mutta myös koko pöytä, ja hän
ajatteli hymyillen itsekseen:

-- Onpas setä aikamoinen keikari, sitä ei olisi ikinä uskonut!

Samassa setä aukaisi suuren vaatekaapin ja sanoi huolettomasti
huitaisten:

-- Miehet tarvitsevat paljon tilaa pikku kapineilleen. Luuletko että
tämä riittää minulle?

Rose kurkisti sinne ja säpsähti, vaikka siellä oli juuri sellaista
tavaraa kuin vaatekaapissa tavallisesti on -- vaatteita, kenkiä,
laukkuja ja lippaita. Niin, mutta vaatteet olivat pieniä mustia
ja valkoisia mekkoja; pienet sievät kengät, jotka siellä olivat
rivissä, eivät olleet koskaan olleet Alec-sedän jalassa; vihreästä
nauhalippaasta pisti esille harmaa harso, ja -- kas! ovessa riippui
Rosen ikioma tilkkupussi, jonka toisessa nurkassa oli reikä. Hän
silmäsi ympäri huonetta ja ymmärsi, miksi se oli tuntunut liian
hennolta miehen huoneeksi, miksi hänen omat testamenttinsa ja
rukouskirjansa olivat pöydällä vuoteen vieressä ja mitä ruusunnuput
sinisen tyynyn nurkissa tarkoittivat. Varmuutena hänelle välähti,
että koko tämä pieni paratiisi oli hänen, ja tietämättä, kuinka
oikein ilmaisi kiitollisuutensa, hän heittäytyi setänsä kaulaan ja
sanoi kiihkeästi:

-- Setä kulta, sinä olet ihan liian hyvä minulle! Minä teen mitä
ikinä käsket, ratsastan villeillä hevosilla, otan jääkylmiä kylpyjä,
syön pahanmakuisia ruokia ja vaatteet saavat roikkua ylläni kuin
säkki, sillä minä olen äärettömän kiitollinen sinulle tästä ihanasta
huoneesta!

-- Pidätkö sinä siitä? Mutta miksi sinä arvelet, että se on sinun?
kysyi Alec-tohtori näyttäen tyytyväiseltä vetäessään ihastuneen
veljentyttärensä polvelleen.

-- Minä en arvele vaan tiedän, että se on minun, vaikka en ole sitä
lainkaan ansainnut. Näen sen sinun silmistäsi. Jessie-täti sanoi,
että minä en saa antaa sinun hemmotella itseäni. Minusta tuntuu, että
tämä on hemmottelua... ja ehkä -- voi kuitenkin! -- ehkä minun ei
ollenkaan pitäisi saada tätä kaunista huonetta! Rose koetti näyttää
kyllin sankarilliselta luopuakseen siitä, jos niin olisi parasta.

-- Siitä minä vielä torun Jessie-rouvaa, sanoi tohtori koettaen
rypistää otsaansa, vaikka hänen rehellinen sielunsa myönsi että käly
oli oikeassa. Sitten hän hymyili herttaista hymyään, joka kirkasti
kuin päivänpaiste hänen ruskeat kasvonsa, kun hän jatkoi:

-- Tämä kuuluu hoitomenetelmiini. Sinun täytyy asua täällä,
että voisit nauttia kolmea lääkettäni parhaalla ja mukavimmalla
tavalla. Paljon aurinkoa, raitista ilmaa ja kylmää vettä; mieluisa
ympäristö ja myös työtä joka päivä. Febe näyttää sinulle, kuinka
pidät huoneesi kunnossa -- hän on sinun pikku apulaisesi ja samalla
ystäväsi ja opettajasi. Tuntuuko tämä kaikki sinusta vaikealta ja
vastenmieliseltä?

-- Ei, tohtori, vaan oikein miellyttävältä, ja minä koetan olla hyvä
potilas. Mutta ei kai näin ihanassa huoneessa kukaan voi olla sairas,
Rose sanoi onnesta huoaten.

-- Sinä taidat pitää minun rohdoistani enemmän kuin Myra-tädin
lääkepulloista etkä heitäkään niitä ikkunasta ulos.



7

MATKA KIINAAN


-- Tulehan, tyttöseni, minulla on sinulle uutta lääkettä. Se ei taida
olla sinusta aivan yhtä hyvänmakuista kuin viimekertainen, mutta ajan
oloon se kyllä maistuu, sanoi tohtori, kun suuresta yllätyksestä oli
kulunut viikon päivät.

Rose istui sievässä huoneessaan, ja siellä hän olisi viettänyt
kaiken aikansa, jos se olisi sallittu. Hän nosti hymyillen päätään,
sillä hän oli jo lakannut pelkäämästä setänsä hoitomenetelmiä ja oli
aina valmis kokeilemaan uusia. Viime kerralla hän oli saanut pienet
puutarhatyökalut, joilla auttoi setää kunnostamaan kukkapenkkejä.
Työskennellessään hän oppi paljon uusia ja hauskoja asioita kasveista
ja niiden elämästä, sillä sedän elävään opetukseen verrattuina koulun
kasvioppitunnit tuntuivat sisällyksettömiltä ja kuivilta.

-- Mitä se sitten on? Rose kysyi ja sulki mutisematta ompelukorinsa.

-- Suolavettä.

-- Miten minä sitä nautin?

-- Pue päällesi se uusi puku, jonka neiti Hemming eilen lähetti, ja
tule rantaan, niin saat nähdä.

-- Heti, tohtori, vastasi Rose lisäten kauhistuneena mielessään, kun
setä hävisi ovelta: -- On vielä liian aikaista uida, sen täytyy siis
liittyä tavalla tai toisella tuohon hirvittävään veneeseen.

Pukeutuessaan uuteen siniseen flanellipukuunsa, joka oli sievästi
koristettu valkoisella, ja pannessaan päähänsä pienen pitkänauhaisen
merimieshatun hän viehättyi uutukaiseen asuunsa niin, ettei
muistanutkaan lähestyvää vaaraa, ennen kuin kimakka vihellys
huomautti sedän odottavan. Rose juoksi hiekoitettua käytävää
puutarhan läpi venerantaan ja tapasi siellä tohtorin panemassa
kuntoon punaiseksi ja valkoiseksi maalattua venettä, jota nousuvesi
keveästi keinutteli.

-- Sievä vene, ja "Sorea sotka" on oikein kaunis nimi, sanoi Rose
koettaen salata, miten kauheasti häntä pelotti.

-- Se on sinun veneesi, niin että mene perään ja opettele ohjaamaan
sitä, kunnes vankistut soutamaan.

-- Keikkuvatko kaikki veneet noin kauheasti? Rose kysyi ja sitoi
aikaa voittaakseen hatunnauhaansa kireämmälle.

-- Voi veikkonen, ihan kuin pähkinänkuoret, kun meri vähänkin
aaltoilee.

-- Aaltoileeko se nyt?

-- Ei paljon; idässä näyttää kyllä vähän uhkaavalta, mutta ei meillä
ole mitään hätää, jos tuuli ei käänny. Tule.

-- Osaatko sinä uida? Rose kysyi puristaen lujasti setää kädestä, kun
tämä auttoi häntä veneeseen.

-- Kuin kala. No, tulehan nyt!

-- Pidä minusta oikein lujasti kiinni, kunnes pääsen sinne! Mitä
varten perä on noin kaukana? Nieleskellen esiinpyrkiviä hätähuutoja
Rose hiipi etäiselle paikalleen ja piti sitten kaksin käsin
peräsimestä kuin odottaen jokaisen aallon heittävän veneen kumoon.

Alec-setä ei ollut tietääkseen tytön pelosta, vaan opetti
kärsivällisesti ohjaustaitoa, kunnes Rose syventyi ajattelemaan, mikä
oli ylä- mikä alahanka, ja unohti sanoa "voi" joka kerta, kun iso
aalto heitti venettä.

-- Mihin me menemme? kysyi Rose, kun raikas tuuli hyväili hänen
kasvojaan ja pitkät, voimakkaat aironvedot veivät heidät keskelle
lahtea.

-- Huvittaisiko sinua pistäytyä Kiinassa?

-- Eikö sinne ole pitkänpuoleinen matka?

-- Ei, kun mennään oikotietä. Ohjaa niemen ympäri satamaan, niin saat
kahdenkymmenen minuutin kuluttua nähdä vilauksen Kiinasta.

-- Sehän hauskaa! Rose istui miettien mitä setä tarkoitti ja nautti
täysin siemauksin vaihtuvista näkymistä.

Mäenrinnettä peittävän vihreän metsän keskeltä pilkotti Tätilä, ja
tutut talot reunustivat rannikkoa kodikkaina ja maalauksellisina.
Kun käännyttiin niemen ympäri, avautui silmien eteen suuri lahti
täynnä aluksia, ja sen takaa häämötti kaupunki, jonka suipot tornit
kohosivat korkeammalle kuin iloisten viirien koristamat mastot.

-- Tuonneko me menemme? Rose kysyi ihastuneena, sillä hän ei ollut
ennen nähnyt vanhaa, vilkasta kaupunkia tältä puolen.

-- Sinne. Mac-sedän laituriin on juuri tullut laiva Hongkongista, ja
arvelin, että haluat nähdä sen.

-- Tietysti haluan! Minusta on hauskaa nuuskia ja penkoa Mac-sedän
kanssa tavaramakasiineissa; siellä on kaikenlaista ihmeellistä, ja
Kiina kiinnostaa minua aivan erityisesti, koska sinä olet ollut
siellä.

-- Näytän sinulle kaksi oikeata kiinalaista, jotka ovat juuri tulleet
kotimaastaan. Toivotat varmaan mielelläsi Wang Lon ja Fun Seen
tervetulleiksi.

-- Älä pyydä minua puhuttelemaan heitä, minua rupeaa varmasti
naurattamaan, kun näen heidän palmikkonsa ja vinot silmänsä. Minä
kiertelisin mieluummin sinun mukanasi.

-- Hyvä on. Ohjaapas nyt tuonne laituriin, missä on tuo iso laiva
omituisine lippuineen. Se on "Radzha". Mennään sinne, jos vain
päästään.

He soutivat laivojen välistä pujotellen syvemmälle satamaan, missä
vesi oli tyyntä ja vihreää. Ilmassa leijuvat tuoksut ja laivojen
näkymät olivat outoja, mutta Rose piti niistä ja oli todellakin
saapuvinaan Hongkongiin, kun he hiljalleen soluivat korkean "Radzan"
varjoon.

Laivan ruumasta nostettiin juuri isoja laatikoita ja paaleja, joita
rotevat miehet ähkyen ja meluten kantoivat, hinasivat ja kärräsivät
varastohuoneeseen, ja satamassa työskenteli iso nostokurki, joka
tarttui rautakoukuillaan raskaimpiin esineisiin ja heilautti ne
ilmaan, mistä leveä ovi kuin ammottava kita ne nielaisi.

Tohtori auttoi Rosen laivan kannelle, ja tyttö sai ilokseen pistää
uteliaan nenänsä joka soppeen, mutta hän oli samalla alituisesti
vaarassa eksyä, rutistua kuoliaaksi tai tulla tuupatuksi mereen.

-- Miltä sinusta tuntuisi, jos lähtisimme kiertämään maailmaa
tällaisella vanhalla aluksella? kysyi Alec-setä, kun he hetkisen
levähtivät kapteenin kajuutassa.

-- Tahtoisin kauhean mielelläni nähdä maailmaa, mutta en tällaisessa
pienessä, likaisessa ja haisevassa laivarähjässä. Meillä pitäisi
olla hieno ja mukava huvialus; Charlie sanoo, että se on oikea tapa
matkustaa, vastasi Rose tarkastellen kajuuttaa hiukan nyrpeästi.

-- Et sinä ole oikea Campbell, ellet pidä tervan ja suolaveden
hajusta, eikä liioin Charlie loistopursineen. Lähdetään nyt maihin,
niin saat jutella 'taivaanpoikien' kanssa.

He seikkailivat läpi ison varastohuoneen kurkistellen ihastuneina
ympärilleen ja löysivät viimein Mac-sedän ja kiinalaiset sedän
yksityishuoneesta, missä oli suloisessa sekamelskassa tavaranäytteitä
ja juuri saapuneita merkillisiä itämaisia esineitä.

Rose vetäytyi heti sopivan tilaisuuden tullen nurkkaan, jossa häntä
vartioi toiselta puolen posliinijumala, toiselta vihreä lohikäärme.
Rose katseli niitä hämmentyneenä, mutta vielä pahemmin hänet sai
hämilleen Fun See, joka istui häntä vastapäätä teelaatikolla ja
tuijotti sysimustilla silmillään, niin ettei Rose lopulta tiennyt
mihin katseensa kääntäisi.

Herra Wang Lo oli vanhanpuoleinen, amerikkalaiseen tapaan
pukeutunut herra, ja hänen palmikkonsa oli sidottu sirosti pään
ympäri. Hän puhui englantia, jutteli ja touhusi Alec-sedän kanssa
aivan kuin kuka tahansa, ja Rose ajatteli, että hän oli vallan
epäonnistunut kiinalainen. Fun See sen sijaan oli kiinalainen
nyöripohjasannikkaista pagodahattunsa huippuun asti. Yllään
hänellä oli koko joukko silkkitakkeja, ja jalassa oli omituiset
palmikoidut kengät. Hän oli lyhyt ja lihava ja huojutti ruumistaan
hullunkurisesti, hänen silmänsä olivat hyvin kallellaan, kuten Rose
sanoi, palmikko oli pitkä, samoin kynnet, keltaiset kasvot turpeat
ja kiiltävät; kaiken kaikkiaan hän oli siis sangen tyydyttävä
kiinalainen.

Alec-setä selitti Roselle, että Fun See oli tullut länsimaihin
opiskelemaan ja osasi solkata englantia vasta muutaman sanan; Rosen
tuli olla poikaparalle ystävällinen, sillä tämä oli vielä kovin
nuori, vaikka näyttikin lähes yhtä vanhalta kuin Wang Lo. Rose
lupasi olla ystävällinen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan,
kuinka huvittaa omituista vierasta, joka näytti olevan kotoisin
seinällä riippuvasta riisipaperimaisemasta ja nyökytti kuin sadun
menninkäinen, niin että oli vaikea pysyä totisena.

Kesken Rosen kohteliaan hämmennyksen Mac-setä sattui huomaamaan,
kuinka nuoret päätään vaivaten katselivat toisiaan, ja häntä näytti
kovasti huvittavan tuo hankala tuttavuudenteko. Hän otti pöydältä
laatikon ja antoi sen Fun Seelle sanoen jotain, mistä poika oli
selvästi mielissään.

Fun See hyppäsi istuimeltaan ja alkoi kätevästi ja nopsaan purkaa
laatikkoa Rosen katsellessa jännittyneenä. Ja kas vain, kääreistä
tuli esille teekannu, joka sai Rosen ihastuksesta taputtamaan
käsiään, sillä se oli pienen, pullean kiinalaismiehen muotoinen.
Kantena oli hattu, kädensijana palmikko ja nokkana piippu. Jalassa
oli sannikkaat, jotka oli sidottu varpaiden kohdalta, ja hymy miehen
lihavilla unisilla kasvoilla oli niin Funin hymyn kaltainen, ettei
Rose voinut olla nauramatta, ja sekös huvitti kiinalaispoikaa.

Kaksi kannellista kuppia ja tulipunainen tarjotin täydensivät
astiaston, joka oli niin soma, että teki mieli heti saada kupillinen
teetä kiinalaiseen tapaan ilman sokeria ja kermaa.

Kun Fun oli asettanut astiat pienelle pöydälle Rosen eteen, hän
selitti merkeillä ja viittauksilla, että Mac-setä oli lahjoittanut
ne hänelle. Rose lausui kiitoksensa samalla tavalla, minkä jälkeen
Fun palasi takaisin teelaatikolleen. Kun he eivät muutenkaan voineet
jatkaa seurustelua, he vain istuivat hymyillen ja nyökytellen
toisilleen, kunnes Fun äkkiä näytti saaneen uuden ajatuksen. Hän
kierähti alas istuimeltaan ja taapersi tiehensä niin nopeasti
kuin helmat sallivat. Rose saattoi vain toivoa, ettei poika toisi
hänelle paistettua rottaa, muhennettua sammakkoa tai jotakin muuta
kiinalaista herkkua, joka hänen kohteliaisuudesta olisi pakko syödä.

Odottaessaan lystikkään uuden ystävänsä paluuta Rose käytti aikansa
tavalla, jonka Jane-täti varmaan olisi hyväksynyt. Herrat puhuivat
monenlaisista asioista, ja hän kuunteli tarkkaavasti painaen
mieleensä mitä kuuli. Hänellä oli hyvä muisti, ja hän toivoi voivansa
käyttää näitä hyödyllisiä tietoja hyväkseen heti kun häntä seuraavan
kerran toruttaisiin tietämättömyydestä.

Hän koetti juuri takoa päähänsä, että Amoy oli yli neljänsadan
kilometrin päässä Hongkongista, kun Fun tuli touhuten takaisin.
Kädessään hänellä oli esine, jota Rose luuli pieneksi miekaksi,
kunnes Fun leväytti sen auki isoksi viuhkaksi. Fun ojensi viuhkan
Roselle lausuen joukon kiinalaisia kohteliaisuuksia, jotka olisivat
kovasti huvittaneet Rosea, jos hän olisi ymmärtänyt ne.

Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista viuhkaa, ja hän tarkasti sitä
innokkaana. Kuvat olivat sikin sokin, mutta juuri se viehätti Rosea.
Tuolla istui upean kirkontornin huipussa suloinen nainen tukassaan
pitkät siniset puikot. Toisessa sievässä kuvassa juoksi joki suoraan
pääovesta komeaan palatsiin ja virtasi savutorvesta pois. Kolmannessa
kiemurteli kummallinen muuri kohti taivaita ja katosi kuin salama
pilviin, ja kaksipyrstöinen lintu istui hautomassa kalastajan pään
päällä, ja vene oli ajautumaisillaan karille kuussa.

Se oli kerrassaan lumoava esine, ja Funin suureksi mielihyväksi
Rose olisi varmaan leyhytellyt sitä koko illan, ellei viuhkasta
lähtevä tuulenpuuska olisi puhaltanut hiuksia Alec-tohtorin silmille.
Säpsähtäen tämä huomasi, että oli jo aika lähteä kotiin.

Niinpä kaunis kalusto pakattiin takaisin laatikkoonsa, Rose kääri
kokoon viuhkan, ja kun tohtori oli sullonut taskuihinsa teepakkauksia
viemisiksi vanhoille tädeille, he lähtivät Funin tervehtiessä
heitä 'kolmesti kumartaen ja yhdeksästi naputtaen', kuten hänen
kotimaassaan tervehdittiin keisaria.

-- Minusta tuntuu tosiaan kuin olisin käynyt Kiinassa, ja minä
varmaan näytänkin siltä, sanoi Rose veneen soluessa ulommaksi
"Radzhan" varjosta.

Siltä hän tosiaan näytti, sillä Wang Lo oli antanut hänelle
kiinalaisen päivänvarjon, Alec-setä oli löytänyt muutamia lyhtyjä
valaistakseen niillä Rosen parvekkeen, iso viuhka oli tytön polvella
ja teekalusto hänen jalkojensa juuressa.

-- Ei hullumpi tapa opetella maantiedettä, vai mitä arvelet? kysyi
Alec-setä.

-- Oikein hauska tapa, ja olen tainnut oppia tänään enemmän Kiinasta
kuin kaikilla koulutunneilla yhteensä. Tähän asti olen tiennyt
Kiinasta vain sen, että sieltä saadaan teetä ja silkkiä ja että
naisilla on pienet jalat. Huomasin Funin katsovan jalkojani, ja
hänestä ne olivat varmaan hirveän isot, sanoi Rose silmäillen
nyrpeänä tukevia kenkiään.

-- Otetaan esille kartta ja maapallo, niin minä näytän missä olen
kulkenut ja kerron niistä seuduista. Silloin me olemme melkein kuin
matkalla.

-- Kun sinä olet noin innostunut matkustamiseen, eikö sinulla ole
täällä hirveän ikävä? Plenty-täti sanoo, että vuoden tai parin
perästä sinä varmasti taas lähdet.

-- Enköhän.

-- Mitäs minä sitten teen? huokasi Rose epätoivoissaan, ja selvästi
ilahtuneena tästä Alec-setä vastasi merkitsevästi:

-- Ensi kerralla otankin pienen ankkurini mukaan. Mitäs arvelet siitä?

-- Ihanko totta?

-- Ihan totta. Rose pomppasi niin että vene keikahti ja se sai tytön
heti rauhoittumaan. Mutta hänen poskensa punoittivat innosta, kun
hän koetti ratkaista, mitä kysyisi ensimmäiseksi niistä sadoista
asioista, jotka pyörivät hänen mielessään. Samassa Alec-setä huomasi
veneen, joka tuli kovalla vauhdilla heidän jäljessään.

-- Katsopas kuinka nuo pojat soutavat! Ota heistä oppia, kun alat
itse opetella käyttämään airoja.

Lähestyvän "Myrskylinnun" miehistönä oli puolisen tusinaa reippaan
näköisiä merimiehiä, joiden sinisissä puseroissa ja vaaleissa
lakeissa koreili joka puolella ankkureita ja tähtiä.

-- Vene tulee aika kyytiä, vaikka soutamassa on vain poikia. Mutta
setä, nehän taitavat olla meidän poikia! Varmasti, nyt näen Charlien
nauravan olkansa yli. Souda, setä, souda! Voi, souda nyt, etteivät he
saa meitä kiinni! huusi Rose niin tohkeissaan, että uusi päivänvarjo
oli pudota mereen.

-- Koetetaan vain. Pitkät voimakkaat aironvedot saivat "Sorean
sotkan" kiitämään niin että aallot kohisivat kokassa.

Pojat yrittivät parastaan, mutta tohtori olisi silti kerinnyt niemeen
ennen heitä, ellei Rose olisi innoissaan kiskaissut peräsinnuoraa
irti, ja juuri kun hän sai sen taas kiinni, tuulenpuuska pyyhkäisi
häneltä hatun päästä.

Se pysäytti kilpasoudun. Sillä välin kun he onkivat hattua, solui
toinen vene airot koholla heidän rinnalleen ja sieltä kuului
riehakasta hälinää.

-- Saitko sinä ravun, setä?

-- En, se oli sinikampela, setä vastasi asettaen vettä tippuvan lakin
tuhdolle kuivumaan.

-- Mitä te olette tehneet?

-- Olimme katsomassa Funia.

-- Mekin tunnemme hänet. Aiomme pyytää häntä näyttämään, kuinka
leijaa oikein lennätetään, kun me emme saa sitä liikkeelle. Eikös Fun
olekin valtavan metka heppu?

-- Ei Fun ole valtava, Fun on pieni.

-- Älkääs naljailko siellä vaan näyttäkää, mitä olette saaneet.

-- Nosta tuo viuhka purjeeksi.

-- Lainaa Keikarille päivänvarjosi, ettei aurinko polta hänen hienoa
nenäänsä.

-- Aiotko sinä järjestää lyhtyjuhlan, setä?

-- En, minä aion järjestää voileipäjuhlan, sillä nyt on teeaika.
Ellei tuo musta pilvi häviä, saadaan kohta myrsky niskaan, ja siksi
on parasta, että tulette kotiin kiireen vilkkaa, muuten äitisi on
levoton, Archie.

-- Joo joo, kippari. Hei, Rose, tule usein vesille, meiltä kyllä opit
kaiken, mitä soutamisesta pitää tietää, kuului Charlien vaatimaton
kutsu.

Sitten veneet erosivat, ja etenevästä "Myrskylinnusta" kajahteli
poikien suosikkilaulu:

    -- Oi Timballoo; majan onnekkaan
    me saimme seulaan ja purnukkaan!
    Yön kaiken me valossa tähtien
    pavunvihrein purjein purjehtien
    kuulaulua tahtiin kumistimen
    näin laulamme viheltäen.
       Niin kaukana, kaukana ovat ne maat
    missä oudot olennot kohdata saat;
    kädet siniset heillä, päät vihreät,
       ja he merille seulassa lähtivät.



8

JA MITÄ SITTEN TAPAHTUI


-- Setä, voitko lainata kymmenen centtiä? Minä maksan ne takaisin
heti, kun saan taskurahani, sanoi Rose samana iltana syöksyen setänsä
luo kirjastoon.

-- Enköhän minä voi. En vaadi korkoja eikä sinun tarvitse pitää
kiirettä maksamisella. Tule tänne järjestämään minun kanssani
kirjoja, ellei sinulla ole hauskempaa tehtävää, tohtori vastasi ja
ojensi tytön pyytämän lantin.

-- Tulen heti paikalla takaisin. Olisin jo kauan sitten järjestänyt
kirjani, mutta en ole uskaltanut koskea niihin, sillä sinä pudistat
aina päätäsi kun luen.

-- Pudistan päätäni silloinkin kun kirjoitat, jos kynänjälkesi on
aina sellaista kuin tämä luettelo.

-- Tiedän että se on kurja, mutta minulla oli kauhea kiire silloin,
ja niin on nytkin, sanoi Rose lentäen tiehensä iloissaan, kun pääsi
kuulemasta nuhteita.

Mutta ei hän niin helpolla selvinnyt, sillä kun hän palasi
kirjastoon, setä katseli vielä otsa rypyssä hänen tuhertamaansa
kirjaluetteloa ja kysyi totisena osoittaen epävakaista ja horjuvaa
riviä:

-- Onko tämä "Kannattava puutalous", neitiseni?

-- Ei, se on "Kadotettu paratiisi".

-- Hyvä. Aloinkin jo luulla, että aiot keskittää opiskelusi
metsätalouteen. Hm, selvästi huomaa, ettei neiti Power opettanut
teille niin vanhanaikaista ainetta kuin kauno- ja oikeinkirjoitusta.
Katsopas näitä Plenty-tädin muistiinpanoja ja huomaa, miten selvää
ja kaunista tuo käsiala on. Täti on käynyt aikoinaan tyttökoulua, ja
siellä opetettiin vain muutamia tarpeellisia aineita, mutta ne sitten
perusteellisesti. Luvalla sanoen, minusta se on järkevämpää kuin tuo
pinnallinen näpertely monien muka hienojen aineiden parissa, kun
mitään ei opita kunnolla.

-- Minua kyllä pidettiin koulussa etevänä, puolustautui Rose aika
loukkaantuneena. -- Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat,
varsinkin ranskassa ja musiikissa.

-- Niinpä kai, mutta jollet sinä tiedä ranskan kieliopista enempää
kuin oman äidinkielesi säännöistä, niin loisto ei tainnut olla aivan
aitoa, kultaseni.

-- Miten niin? Kyllä me luimme englannin kielioppia, ja minä osaan
mainiosti jäsentää lauseita. Meidän piti aina näyttää taitojamme, kun
kouluun tuli vieraita. Kai minä puhun englantia yhtä oikein kuin kuka
muu tahansa.

-- Aivan, mutta me puhummekin kaikki liian huolimattomasti. Mietipäs
onko oikein sanoa: "Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat."

Rose ravisti närkästyneenä kiharoitaan ja puraisi huultaan, mutta
tunnusti kuitenkin itselleen, että oli väärässä ja sanoi nöyrästi
murjotettuaan vähän aikaa:

-- Minun olisi kai pitänyt sanoa: "Lulu ja minä olimme kaikkein
parhaat."

-- Kiitos! Katso, en minä halua asettua miksikään esikuvaksi; sinä
saat vapaasti oikaista lauseitani, tapojani ja käytöstäni joka kerta,
kun arvelet minun olevan väärässä. Minä olen kiertänyt maailmaa
vuosikausia ja käynyt siellä huolimattomaksi, mutta tahtoisin että
sinusta tulisi hyvin kasvatettu, vaikka et tänä koevuotenamme oppisi
kuin alkeet. Meidän pitää olla perinpohjaisia, vaikka se kävisikin
hitaasti.

Setä puhui niin vetoavasti ja näytti niin vakavalta, ettei Rose
voinut olla istahtamatta hänen tuolinsa käsinojalle. Ja Rose sanoi
katuvana:

-- Anteeksi että nyrpistelin, vaikka minun pitäisi kiittää sinua
kaikesta vaivasta, jota minun takiani näet. Tietysti sinä olet
oikeassa siinäkin, mitä sanoit perinpohjaisuudesta. Koulussa kaikki
saksat ja ranskat, historiat ja matematiikat, kieliopit ja musiikit
pyörivät hullunmyllyä minun aivoissani, joskus tuntui kuin pää
halkeaisi. En ollenkaan ihmettele, että sitä niin kauheasti pakotti,
hän jatkoi aivan kuin tuon hullunmyllyn muisto olisi vieläkin
pyörryttänyt.

-- Neiti Powerin opistoa pidetään erinomaisena kouluna, ja se
olisikin varmaan hyvä, jos neiti Power ei ahtaisi oppilaitaan täyteen
kuin kiitosjuhlan kalkkunat, vaan ravitsisi heitä luonnollisella
ja terveellisellä tavalla. Se on meillä melkein kaikissa
kouluissa vikana, ja päänsärkyä riittää kunnes keksimme paremmat
opetusmenetelmät.

Tämä oli Alec-tohtorin keppihevosia, ja Rose pelkäsi hänen jatkavan
pitkään, mutta tohtori hillitsi ajoissa itsensä. Hän otti taskustaan
kukkaron ja sanoi:

-- Mac-setä antoi kaikki sinun asiasi minun hoitooni, ja tässä on
taskurahasi tältä kuulta. Sinä kai hoidat itse pienen kirjanpitosi,
vai kuinka?

-- Kiitos. Sain kyllä Mac-sedältä tilikirjan kun menin kouluun
ja kirjoitin siihen kaikki menot, mutta en saanut koskaan lukuja
täsmäämään. En osaa käsitellä numeroita, sanoi Rose penkoen
pöytälaatikostaan tilikirjaansa, jota ei millään olisi kehdannut
näyttää.

-- Saattaa olla niin. Mutta numerot ovat hyvin tärkeitä, ja koska
sinäkin kerran saat paljon laskeaksesi, eikö olisi viisainta, että
oppisit pitämään huolta pienistä rahoista, ennen kuin suuret summat
panevat pääsi pyörälle?

-- Minä toivoin, että sinä hoitaisit kaikki nuo ikävät asiat.
Täytyykö minun kiusata itseäni niillä? Numerot ja laskut kammottavat
minua.

-- Minä hoidan niitä kunnes tulet täysi-ikäiseksi, mutta tarkoitan,
että sinun pitää myös itsesi ymmärtää, kuinka omaisuuttasi hallitaan;
silloin et ole riippuvainen toisten ihmisten rehellisyydestä.

-- Mutta setä! Luuletko etten uskoisi sinulle miljoonia ja biljoonia,
jos minulla olisi? huudahti Rose, jota moinen viittauskin loukkasi.

-- Mutta minä voisin joutua kiusaukseen. Holhoojille on usein käynyt
niin, ja siksi on parasta, että pidät minua silmällä. Siksi sinun
myös täytyy oppia ymmärtämään kaikkea, mikä koskee numeroita, tohtori
vastasi avaten oman siistin tilikirjansa.

Rose kurkisti siihen hänen olkapäänsä yli, katsoi sitten omaa
sotkuista kirjaansa ja huokasi epätoivoisena.

-- Kun sinä lasket menosi, tapahtuuko sinulle koskaan, että rahaa on
enemmän kuin aluksi.

-- Ei. Tavallisesti minulla on vähemmän. Käykö sinun päinvastoin?

-- Käy. On oikein ihme, etten erehdyksessäkään saa oikeata summaa.

-- Ehkä minä voin auttaa sinua, sanoi Alec-setä asiallisesti.

-- Kai se on parasta. Jos minun kerran täytyy pitää kirjanpitoa,
se on saatava oikein alkuun. Et saa nauraa! Tiedän olevani hirveän
tyhmä, ja minua hävettää, kun tämä kirja on tämän näköinen, mutta
en saanut pidetyksi sitä kunnossa. Ja Rose ojensi hämillään sedälle
sotkuisen vihkonsa. Hän oli syvästi kiitollinen, kun setä ei
nauranut, vaan sanoi asiaan paneutuen:

-- Dollarit ja centit ovat menneet hieman sekaisin. Jos minä oikaisen
ne, tilinpäätös täsmää varmasti.

Kun Rose seisoi setänsä vieressä ja katseli, kuinka helposti ja
nopeasti tämä sai sekasotkun järjestykseen, hän päätti etsiä
vanhan laskuoppinsa ja opetella perin pohjin neljä laskutapaa sekä
kokonaisilla että murtoluvuilla, ennen kuin lukee ainoatakaan
haltijatarsatua.

-- Setä, olenko minä rikas tyttö? Rose kysyi äkkiä sedän
kirjoittaessa numeroita sarakkeisiin.

-- Sanoisin sinua pikemminkin köyhäksi, juurihan tässä olit
pyytämässä lainaa.

-- Se oli sinun syysi, kun unohdit antaa taskurahani. Mutta ihan
totta, rikastunko minä ajan oloon?

-- Pelkään että rikastut.

-- Minkä tähden sinä pelkäät?

-- Ei ole hyvä omistaa liian paljon rahaa.

-- Mutta voinhan minä antaa sitä muille; se on rikkauden hauskin
puoli.

-- Hauskaa että ajattelet noin, sillä sinä voit tehdä todella paljon
hyvää omaisuudellasi, jos vain ymmärrät käyttää sitä oikein.

-- Opeta sinä minua, ja sitten kun olen aikuinen, perustetaan koulu,
jossa opetetaan vain kolmea ainetta, mutta oikein perusteellisesti.
Kaikki lapset syövät siellä pelkkää kaurapuuroa ja tyttöjen
vyötärönmitta on ainakin metri, sanoi Rose vallattomasti.

-- Sinä olet nenäkäs vekara hyökätessäsi kimppuuni tuolla tavalla
juuri kun ensimmäisen kerran koetan sinua opettaa. No viis siitä,
varaanpa sinulle ensi kerraksi oikein katkeria pillereitä.

-- Huomasin että sinua naurattaa salaa, ja annoin sinulle
tilaisuuden. Hyvä herra, nyt olen taas kuuliainen oppilas ja teen
kiltisti tehtäväni.

He nauroivat kumpikin, ja Rose sai kirjanpidon oppitunnin, joka jäi
hänen mieleensä.

-- Tulehan lukemaan minulle ääneen. Silmäni ovat väsyneet ja istun
oikein mielelläni tässä takan ääressä, kun ulkona sataa taivaan
täydeltä ja Jane-täti pitää luentoa yläkerrassa, sanoi Alec-setä, kun
edellisen kuun tilinpäätös oli saatu valmiiksi ja uusi sivu siististi
aloitettu.

Rosesta oli hauskaa lukea ääneen. Hän haki Dickensin "Nicholas
Nicklebyn" ja luki siitä Kenwigsin neitien ensimmäisestä
ranskantunnista. Hän koetti parhaansa ja toivoi, ettei osoittautuisi
ääneenlukijana yhtä taitamattomaksi kuin kaikessa muussa.

-- Vieläkö minä jatkan? hän kysyi nöyrästi, kun luku loppui.

-- Jatka toki, ellei sinua väsytä. On oikein nautinto kuunnella
sinua, sillä luet mainiosti, vastasi setä.

Rose punastui ilosta. -- Oletko tosiaan sitä mieltä, setä? Se on
hauskaa! Isä opetti minua, ja minä luin hänelle usein tuntikausia,
mutta arvelin, että hän kuunteli mielellään vain siksi, että piti
minusta niin paljon.

-- Niinhän minäkin pidän, mutta sinä luet todella harvinaisen hyvin.
Istu tähän mukavasti, siinä näet paremmin, ja minä voin nykäistä
sinua kiharoista, jos luet liian nopeasti. Alec-tohtori veti tytön
luokseen niin isällisen hellästi, että Rosesta tuntui helpolta
rakastaa häntä.

Toinen luku oli juuri lopetettu, kun vaunujen jyrinä ilmoitti, että
Jane-täti oli lähdössä kotiin. Ennen kuin he ehtivät eteiseen, täti
ilmestyi sadetakkiin kääriytyneenä ovelle kuin mikäkin kummallinen
muumio, hänen silmälasinsa vain kiilsivät kuin kaksi välkkyvää
kissansilmää.

-- Enkös minä arvannut! Lellittelemässä lasta pilalle ja luettamassa
hänellä yömyöhään ties mitä roskaa. Kai sinä ymmärrät, minkä vastuun
olet ottanut kantaaksesi, Alec, hän sanoi tuntien julmaa tyydytystä,
kun asiat näyttivät menevän juuri siihen suuntaan kuin hän oli
ennustanutkin.

-- Minä tajuan vastuuni sangen selvästi, vastasi tohtori ja vilkaisi
hartioitaan surkuhupaisesti kohauttaen Rosen iloisiin kasvoihin.

-- Ikävää nähdä ison tytön tuhlaavan tuolla tavalla kallista aikaa.
Katsopas, minun poikani ovat lukeneet koko päivän, ja Mac on varmaan
vieläkin kirjojensa ääressä. Sinä sitä vastoin et ole tänne tulosi
jälkeen opiskellut mitään.

-- On minulla ollut tänäänkin neljä oppituntia, vastasi Rose
yllättäen.

-- Sehän hauskaa kuulla. Mitä sinä olet opiskellut? Rose vastasi
hiukan epäröiden:

-- Merenkulkua, maantiedettä, kielioppia, laskentoa ja... lisäksi
luonteenkasvatusta.

-- Merkillisiä aineita. Tekisipä mieleni tietää, mitä olet oppinut
tuosta kaikesta.

Rosen silmät välähtivät vallattomasti ja vilkaisten veitikkamaisesti
setäänsä hän vastasi:

-- En tietenkään jaksa selostaa kaikkea, mutta olen kerännyt
Kiinasta muutamia hyödyllisiä tietoja, joista sinäkin olet varmaan
kiinnostunut. Tiedän esimerkiksi, että parhaita kiinalaisia
teelaatuja ovat Lapsing Soutshong, Assamin Pekoe, kukkiva Pekoe,
verraton Aukoe, tuoksuva Kaper, Fadral, musta Kongou, ja vihreä
Twanki. Shanghai on Huangpu-joen varrella. Hongkong on 'saari, jota
ympäröi suolaton vesi'. Singapore on 'Leijonakaupunki'. Monet
kiinalaiset asuvat veneissä, ja he juovat teensä pikkuriikkisistä
kulhoista. Tärkeimmät tuotteet ovat posliini, tee, kaneli, silkki,
tupakka, tina ja oopiumi. Kiinassa on ihania temppeleitä, ja
Kantonissa säilytetään pyhiä sikoja, niitä on yhteensä neljätoista,
hyvin isoja ja kaikki sokeita.

Tämän erinomaisen tiedonnäytteen vaikutus oli kerrassaan
suurenmoinen. Se vei tuulen Jane-tädin purjeista; purkaus oli
niin äkillinen, vaihteleva ja odottamaton, ettei täti keksinyt
sanaakaan vastaukseksi. Kiiltävät silmälasit tuijottivat hetkisen
Rosea, sitten kuului nopeasti: -- Ai todellakin! Ja arvon rouva
kiiruhti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä aika lailla hämillään ja aivan
kuohuksissaan.

Vielä enemmän hän olisi raivostunut, jos olisi nähnyt, kuinka
parantumaton lankomies otti Rosea vyötäisiltä ja tanssi hänen
kanssaan riemupolskaa ympäri salia iloissaan siitä, että vihollisen
patteri oli ainakin siksi kertaa vaiennettu.



9

FEBEN SALAISUUS


-- Miksi sinä hymyilet itseksesi, Febe? kysyi Rose kun he eräänä
aamuna yhdessä tekivät työtä. Rose sai nyt opetella lakaisemaan,
tomuttamaan ja kunnostamaan vuoteita, sillä Alec-tohtorin mielestä
taloustoimet olivat hyvää voimistelua.

-- Minä ajattelin hauskaa salaisuutta enkä voinut olla hymyilemättä.

-- Saanko minäkin joskus tietää sen?

-- Luulisinpa.

-- Pidänkö minä siitä?

-- Varmasti, aivan kauheasti.

-- Milloin minä saan kuulla sen?

-- Tällä viikolla jonakin päivänä.

-- Silloin minä tiedänkin! Pojat aikovat järjestää ilotulituksen
neljänneksi päiväksi, ja he keksivät jonkin yllätyksen minulle. Eikö
niin?

-- Enpä sano.

-- No, ole sanomatta, voin kyllä odottaakin. Sano kuitenkin yksi asia
-- onko setä siinä mukana?

-- Totta kai, kaikessa ilonpidossahan hän on mukana.

-- No, sitten on kaikki niin kuin pitääkin.

Rose meni parvekkeelle tomuttamaan mattoja, ja paukutettuaan niitä
aika lailla hän ripusti ne parvekkeen kaiteelle tuulettumaan ja
ryhtyi tutkimaan kasvejaan. Hänellä oli siellä monta isoa maljakkoa
ja ruukkua, ja kesäaurinko ja sade olivat kuukaudessa tehneet ihmeitä
niille siemenille ja taimille, joita hän oli kylvänyt ja istuttanut.
Ruusupapu ja köynnöskuusama kiipesivät kiipeämistään, ja varsinkin
kuusama tarttui hanakasti joka paikkaan, mihin suinkin saattoi.

Lahti loisti ja väikkyi auringon paisteessa ja raikas tuuli sai
hevoskastanjat humisemaan. Puutarhan ruusujen ympärillä lehahtelivat
perhoset, ja mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan. Ilma oli täynnä
viserrystä ja sirkutusta, kun linnut puuhasivat pesäaskareissaan.
Kauempana valkosiipiset lokit tekivät rohkeita kaaria kohoten
korkealle ilmaan ja syöksyen alas mereen, missä laivat purjehtivat
edestakaisin kuin vielä isommat linnut.

-- Oi Febe, onpas ihana päivä! Toivon että sinun salaisuutesi
täyttyisi juuri tänään. Kaikki tuntuu olevan nyt hyvin. Eikö
sinustakin? sanoi Rose ojentaen käsiään kuin valmistautuen lentoon.

-- Minusta tuntuu usein semmoiselta, mutta ei auta, täytyy vain
odottaa, kunnes ilon aika tulee, enkä minä haluakaan keskeyttää
työtäni. No niin. Saat pyyhkiä viimeiset pölyt kunhan ne ovat
laskeutuneet, minä menen lakaisemaan portaat, Febe sanoi ja kiiruhti
laulaen harja kädessä tiehensä.

Rose nojasi kaidepuuhun miettien, kuinka paljon tällaisia hyviä
hetkiä hänellä oli viime aikoina ollut: puutarha menestyi
erinomaisesti, hän opetteli ahkerasti uimaan ja soutamaan, oli
tehty hauskoja ajelu- ja kävelymatkoja, oli vietetty rauhallisia
keskustelu- ja lukuhetkiä sedän kanssa, mutta kaikkein ihaninta oli,
että entinen tuska ja ankeus vaivasivat häntä enää harvoin.

Hän jaksoi tehdä työtä ja leikkiä päiväkaudet, nukkui yönsä hyvin
ja nautti elämästä täysin siemauksin. Ei hän ollut läheskään yhtä
voimakas ja rohkea kuin Febe, mutta hän vahvistui päivä päivältä.
Kalpeat posket olivat saaneet väriä, käsivarret pyöristyivät ja
tulivat pian ruskeiksi, eikä vyökään ollut enää liian väljä. Kukaan
ei puhunut Roselle enää hänen terveydestään, ja tyttö unohti
kokonaan, että hänen "ruumiinrakenteensa oli heikko". Plenty-täti
piti edistymistä kyllä sedän pillerien ansiona, mutta kun pillereitä
ei sen koommin enää leivottu, vanha neiti taisi erehtyä.

Rose oli kuin puhkeava ruusunnuppu seisoessaan ja hymyillessään
itsekseen.

    -- Katso, sanoi nuorukainen,
    tyttö sinihamosessa,
    hiuksilla silkkiliina,
    kengissä kultaiset soljet,

kuului äkkiä alhaalta ja samassa lensi iso ruusu vasten Rosen kasvoja.

-- Mitä kuuluu, riippuvan puutarhan prinsessa? kysyi Alec-setä Rosen
vastatessa hänen aamutervehdykseensä.

-- Haluaisin tehdä jotain oikein hauskaa, kun on näin kaunis
päiväkin, jotain oikein jännittävää, sillä tämä raikas tuuli saa
ihmisen villiintymään.

-- Voitaisiin tehdä retki saareen. Arvelin että mentäisiin vasta
iltapäivällä, mutta jos sinua huvittaa, niin lähdetään heti.

-- Lähdetään! Minä olen valmis viidessätoista minuutissa. Minun
täytyy vain saada ensin huoneeni kuntoon, sillä Febellä on kauheasti
työtä.

Rose tarttui puhuessaan mattoihinsa kadoten sen tien, ja Alec-tohtori
palasi sisään hyväksyvästi hymyillen ja tuumiskellen:

-- Tämä voi vähän rikkoa suunnitelmia, mutta lapsen ilo on
kaksinkertainen, kun hän saa huvinsa juuri silloin, kun itse sitä
haluaa.

Harvoin on pölyriepu huiskinut vilkkaammin kuin sinä aamuna Rosen
kädessä, ja tuskin koskaan on huone tullut kuntoon sellaisella
hopulla kuin nyt. Pöydät ja tuolit lensivät pyyhkäisten paikoilleen;
ikkunaverhot heiluivat kuin myrsky olisi niitä puistanut; posliinit
kilisivät ja pikku esineet hyppivät kuin maanjäristys olisi leikkinyt
niillä. Purjehduspuku pujahti ylle silmänräpäyksessä, ja hyppien ja
tanssien Rose kiiti matkoihinsa -- tuskin aavistaen, että kuluisi
monta tuntia, ennen kuin hän taas näkisi huoneensa.

Rosen tullessa rantaan Alec-setä oli juuri lastaamassa isoa koria
veneeseen, ja ennen kuin he lähtivät, ehätti Febe juosten veneelle
mukanaan kummallinen, sadetakkiin sidottu käärö.

-- Me emme jaksa syödä puoliakaan näistä ruuista emmekä tarvitse näin
paljon huopia. Minä en tahtoisi täyttää niillä turhanpäiten koko
venettä, sanoi Rose, joka vieläkin hieman pelkäsi vesillä liikkumista.

-- Etkö olisi voinut tehdä vähän pienempää pakettia? tohtori kysyi
Febeltä katsellen kääröä epäluuloisesti.

-- En, herra, en tällaisessa hirveässä hopussa, Febe vastasi nauraen
ja koetti taputella muodotonta pakettiaan tasaiseksi.

-- No, mikäpäs siinä, kelpaahan se painolastiksi. Älä vain unohda
lähettää Jane-rouvan kirjettä, koeta muistaa se.

-- En unohda. Lähetän sen heti paikalla, ja Febe juoksi mäkeä ylös
kuin siivitettynä.

-- Pistäydytään ensin majakalla, koska et ole vielä käynyt siellä,
sen näkeminen maksaa kyllä vaivan. Sitten syödään välipalaa puiden
varjossa.

Rose oli valmis kaikkeen, innoissaan hän nousi niemen kärkeen ja
majakalle, missä kiipesi juoksujalkaa kapeita portaita aina suureen
lyhtyyn asti. He viipyivät siellä kauan, sillä Alec-tohtori ei
tosiaan pitänyt kiirettä, vaan katseli pitkät ajat kiikarillaan joka
puolelle aivan kuin olisi luullut löytävänsä jotain merkillistä
maalta tai mereltä. Kello oli jo yli kahdentoista, kun he tulivat
saareen ja Rose vihdoin sai välipalansa, jota jo kauan oli odottanut.

-- Kyllä tämä on ihanaa! Kunpa pojatkin olisivat täällä. Minusta on
hauskaa, että he viettävät koko lomansa meidän kanssamme. Mutta sehän
alkaa tänään, eikö niin? Kas kun en muistanut sitä aikaisemmin, ehkä
he olisivat lähteneet mielellään mukaan, sanoi Rose kun he istuivat
mukavasti vanhan omenapuun juurella ja söivät herkullisia voileipiään.

-- Niin varmaan. Ensi kerralla ei lähdetäkään sellaisella kiireellä.
Pojat voivat joutua suunniltaan, kun huomaavat meidän karanneen,
tohtori vastasi juoden rauhallisesti kylmää teetä.

-- Setä, minä tunnen paistetun hajua, huudahti Rose, kun hän puolisen
tuntia myöhemmin korjasi ruuan tähteitä.

-- Siltä minustakin tuntuu -- paistettua kalaa, ellen erehdy.

He istuivat hetken nuuhkien ilmaa. Sitten Alec-setä ponkaisi
päättävästi pystyyn.

-- Ei, tämä ei vetele! Kellään ei ole oikeutta tulla tänne kysymättä
lupaa. Minun täytyy ottaa selvää, kuka uskaltaa käristää kalaa minun
yksityisalueellani.

Kaapaten korin toiseen käteensä ja vaatemytyn toiseen setä lähti
harppomaan paljastavaa hajua kohti kuin raivostunut leijona, ja Rose
marssi hänen kannoillaan kiinalainen päivänvarjo levällään.

-- Sinä olet Robinson Crusoe ja minä hänen Perjantainsa, ja me
menemme katsomaan, ovatko villit tulleet, sanoi Rose.

-- Katso tuolla ne ovat. Kaksi telttaa ja kaksi venettä, totta
totisesti! Nuo veijarit aikovat nähtävästi huvitella oikein perin
pohjin.

-- Siellä pitäisi olla enemmän veneitä eikä yhtään telttaa. Missähän
heidän vankinsa ovat.

-- Tuolla on niiden jätteitä, sanoi Alec-setä osoittaen ruohikossa
lojuvia kalan päitä ja pyrstöjä.

-- Ja tuolla lisää, naurahti Rose osoittaen punaista tavarakasaa,
joka näytti hummeriläjältä.

-- Villit kai syövät parhaillaan uhrejaan. Etkö kuule kummallista
veitsenkalinaa tuolta teltasta?

-- Meidän täytyy hiipiä hiljaa ja kurkistaa sisään; Crusoe oli
varovainen ja Perjantai pelkuri kuin jänis, lisäsi Rose, jota leikki
huvitti entistä enemmän.

-- Mutta tämä Crusoe hyökkää heidän päälleen kuin rajuilma
välittämättä seurauksista. Jos minä kaadun ja joudun villien ruuaksi,
anasta sinä kori ja juokse takaisin veneeseen; eväät riittävät kyllä
sinulle kotimatkaksi.

Alec-setä hiipi teltan oviaukolle, ja heittäen ison myttynsä kuin
pommin keskelle telttaa hän huusi jyrisevällä äänellä:

-- Merirosvot, antautukaa hyvällä!

Kuului hirveätä melua, naurua, huutoa ja karjuntaa, ja villit
hyökkäsivät ulos aseinaan veitsiä, haarukoita, kananluita ja
peltituoppeja, ja kaikki mukiloivat tungettelijaa armottomasti ja
pauhasivat:

-- Te tulitte liian aikaisin! Täällä ei ole vielä läheskään valmista!
Kaikki menee päin mäntyä! Missä Rose on?

-- Täällähän minä! vastasi naurava ääni ja Rose näkyi
istuvan äskeisellä hummeriläjällä, joka olikin kasa punaisia
flanelliuimapukuja. Hän oli heittäytynyt sinne ilonpuuskassa
huomattuaan, että ihmissyöjät olivatkin hänen vallattomia serkkujaan.

-- Senkin lurjukset, te teette minulle aina kepposia, ja minä annan
teidän narrata itseäni, kun en ole tottunut moisiin kujeisiin. Setä
on ihan samanlainen -- ja siksi tämä onkin niin hurjan hauskaa, sanoi
Rose, kun pojat kerääntyivät hänen ympärilleen nauraen ja meluten.

-- Odotimme teitä vasta iltapäivällä, äidin piti olla teitä vastassa.
Täällä on kaikki ihan kesken paitsi teidän telttanne; sen me
laitoimme ensimmäiseksi kuntoon. Voit sieltä käsin katsella kun me
puuhaamme, sanoi Archie tehden kunniaa kuten hänellä oli tapana.

-- Rose tunsi jäsenissään -- niin kuin Debby sanoo --, että
jotain oli tekeillä ja tahtoi välttämättä lähteä retkelle. Olisin
minä voinut viivyttää häntä vielä tunnin verran, mutta tuo kalan
paistaminen kavalsi teidät, selitti Alec-setä muuttuen julmasta
Crusoesta hyväntuuliseksi sedäksi.

-- Tämä paikka tuntuu vähän kostealta, taitaa olla parasta nousta,
sanoi Rose, kun ensimmäinen riemunpuuska oli vähän asettunut.

Monta epäilyttävän likaista kättä tarjoutui avuksi, ja Charlie sanoi
levitellen melalla uimapukuja nurmikolle:

-- Meillä oli tässä ennen ateriaa reipas uimanäytös ja minä käskin
poikien levittää nämä nurmelle kuivumaan. Toivottavasti sinäkin otit
uimapuvun mukaan; sinähän haluat pistäytyä hummerien luona, ja on
hauskaa jos saamme opettaa sinua sukeltamaan, kellumaan ja pyörimään
vedessä.

-- Minä en ottanut mitään mukaan, Rose aloitti, mutta Will ja Geordie
keskeyttivät hänet. He raahasivat myttyä, joka oli pudotessaan
hajonnut niin, että sen toisesta päästä pursui punaflanellinen
uimapuku ja toisesta sininen aamunuttu. Mytyn kohoumat olivat
saippuakotelo, kalossit ja hopeapikari.

-- Voi sitä viekasta Febeä! Tämä hänen salaisuutensa oli, ja hän
kääri tavarat kokoon, kun minä jo olin lähtenyt rantaan, nauroi Rose.

-- Mytyssä on särkynyt jotain, koska sieltä putosi pieni lasinpala,
huomautti Will, kun he laskivat nyytin Rosen eteen.

-- Tytöt eivät tietenkään voi lähteä mihinkään ilman peiliä! Meistä
ei kellään ole sellaista kapinetta mukanaan, tuhahti Mac.

-- On Keikarilla, minä näin hänen laittelevan haiveniaan puun takana,
kun oli tultu uimasta, paljasti Geordie ja osoitti sormellaan
härnäävästi Steveä. Tämä vaiensi serkkunsa kopauttamalla tätä päähän
rumpupalikalla, jota juuri oli kiillottamassa.

-- Töihin, senkin laiskurit, muuten emme joudu valmiiksi ennen äidin
tuloa. Vie Rosen tavarat telttaan ja auta häntä järjestämään ne,
Prinssi. Mac ja Steve, pankaa te oljet paikoilleen; ja pikku veijarit
saavat tyhjentää pöydän, jos kaikki ovat jo popsineet kylläkseen.
Setä hyvä, minä tarvitsisin sinun neuvoasi, kun määrään rajalinjaa ja
valitsen keittiönpaikkaa.

Kaikki tottelivat päällikköä, ja Charlie saattoi Rosen telttaan
tarjoutuen hänen käskettäväkseen. Rose oli ihastunut majapaikkaansa
ja vielä enemmän ohjelmaan, jota Charlie toisten työskennellessä
hänelle selitti.

-- Me olemme aina loman aikana leirillä. Asetumme milloin mihinkin,
ja tänä vuonna päätimme majoittua saarelle. Tämä on lähellä ja
itsenäisyyspäivän ilotulitus näyttää täällä komealta.

-- Olemmeko me täällä neljänteen päivään asti? Kolme vuorokautta!
Siitä tulee hauskaa!

-- Mitä tuo nyt on! Usein me isot pojat olemme viikkokausia leirillä,
mutta tänä vuonna pikku nassikatkin tahtoivat mukaan. Meillä on
hauskoja puuhia, saatpa nähdä. Täällä on luolakin, siellä voi leikkiä
merirosvoa; sitten me järjestämme haaksirikkoja, kilpailuja ja muuta.
Monet leikit ovat tietysti Archielle ja minulle hiukan lapsellisia,
mutta me olemme silti aina mukana, Charlie lisäsi ylpeillen
kuudestatoista ikävuodestaan.

-- En ikinä aavistanut, että poikien leikit voisivat olla näin
hauskoja. Minusta ne ovat aina tuntuneet liian rajuilta. Enhän minä
ennen tuntenutkaan poikia, tai jospa te olette mallikappaleita, sanoi
Rose, ja kuulijasta kiitos tuntui täysin ansaitulta.

-- Tuossa, armollinen neiti, sanoi Charlie kohteliaasti, tuohon
naulaan voit ripustaa särkyneen peilisi, että voit järjestää sievät
kiharasi. Saat valita punaisen tai sinisen peitteen ja olki- tai
untuvatyynyn, kumman haluat. Täällä voi rauhassa riisua ja pukea ja
olla vapaa ja huoleton kuin intiaaninainen wigwamissaan, sillä tämä
nurkka on varattu naisille, emmekä me astu ilman lupaa rajaviivan
sisäpuolelle. Millä minä vielä voin palvella sinua?

-- Kiitos, en tarvitse enää mitään. Minä jätän valmistelut siksi kun
täti saapuu ja tulen auttamaan teitä, jos sopii.

-- Tulekin katsomaan keittiötä. Osaatko sinä valmistaa ruokaa?
Charlie kysyi viedessään Rosen kallioiden väliin, minne Archie juuri
pingotti purjekangaskatosta.

-- Osaan minä laittaa teetä ja paahtaa leipää.

-- Hyvä. Me opetamme miten paistetaan kalaa ja valmistetaan keittoa.
Pane sinä padat ja pannut järjestykseen ja siisti täällä jotenkin.
Jessie-täti tahtoo aina välttämättä auttaa meitä keittiössä, ja
täällä saisi olla säädyllisen näköistä.

Kello neljältä leiri oli kunnossa, ja raatajat istahtivat
näköalakalliolle tähystämään kaivattuja vieraitaan, Jessie-rouvaa
ja pikku Jamieta, joka aina kulki äitinsä liepeissä. He kyyhöttivät
siinä kuin sininen lintuparvi, joka oli istahtanut kalliolle, sillä
kaikilla oli merimiespuku, ja hattujen pitkät nauhat liehuivat
tuulessa. Aika soinnukas lintuparvi he olivat, sillä pojat lauloivat,
ja Jessie-rouva kuuli heidän äänensä jo paljon ennen kuin näki heidät.

Sinä hetkenä, kun vene tuli näkyviin, vedettiin lippu liehumaan, ja
meripojat hurrasivat. Tervehdykseen vastasi liehuva nenäliina ja
raikuva "hei, hei, hei!" Pikku merimies seisoi perässä ja heilutti
miehekkäästi hattuaan äidin pidellessä häntä lujasti kiinni.

Ei Kleopatrakaan noustessaan maihin kultaisesta purrestaan voinut
saada juhlallisempaa vastaanottoa kuin Jessie-täti, kun hänet
kannettiin telttaan. Innokas Jamie meni heti paikalla Rosen luo ja
vannoi suojelevansa häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, jotka heitä
saattoivat kohdata.

Tietäen kokemuksesta, että pojilla oli aina nälkä, Jessie-täti
ehdotti melkein heti, että syötäisiin jo illallista, ja ryhtyi
valmistamaan sitä edessään suunnattoman suuri esiliina ja päässään
Archien vanha hattu. Rose auttoi häntä ja koetti olla yhtä taitava
kuin Febekin vaikka oudonmallinen ruokapöytä teki koko touhun
vaikeaksi. Pian ateria oli valmis ja seurue istuutui puiden alle
syömään ja juomaan välittämättä siitä, että muurahaiset ja hämähäkit
kiipeilivät jakamaan yhteistä hyvää.

-- En olisi ikinä voinut kuvitella, että on näin hauskaa pestä
astioita, sanoi Rose, kun hän illallisen jälkeen huuhteli lautasia
meressä ja vene keinahteli hauskasti hänen allaan.

-- Äiti on ihan turhan tarkka; me hankaamme niitä vähän hiekalla ja
pyyhimme paperinpalalla. Se on minun mielestäni paras tapa, vastasi
Geordie, joka loikoi siinä vieressä toisessa veneessä.

-- Miten Febe olisikaan mielissään! Kumma ettei setä antanut hänen
tulla mukaan.

-- Setä kai koetti, mutta Debby harasi vastaan ja sanoi, ettei tule
toimeen ilman Febeä. Minusta se on ikävää.

-- Feben pitäisi joskus saada viettää lomapäiviä niin kuin mekin
saamme. Minusta on hirveän väärin, että hänen täytyy aina jäädä pois
kaikesta hauskasta.

Tätä Rosen ajatusta toistettiin monta kertaa sinä iltana, sillä
Febe olisi innokkaasti ottanut osaa siihen pieneen konserttiin,
jota pidettiin kuutamossa. Hän se vasta olisi nauttinut leirillä
kerrotuista tarinoista, koettanut kilvan ratkaista arvoituksia
ja nauranut sydämensä pohjasta kaikelle hauskalle. Ja nukkumaan
mentäessä olisi ilo ollut vieläkin suurempi, sillä Rose olisi
välttämättä tahtonut jonkun kyyhöttämään kanssaan sinisen peitteen
alle, supattelemaan, nauraa kukertamaan ja kertomaan salaisuuksia.

Vielä kauan sen jälkeen kun toiset rauhallisesti nukkuivat, Rose
loikoi valveilla, sillä kaikki uusi mikä häntä ympäröi teki hänet
virkeäksi ja eräs ajatus kyti hänen mielessään. Etäältä kuului
kaupungin kellon ääni, kun se löi kaksitoista; suuri tähti, kuin
lempeä silmä, pilkisti sisään teltan aukosta, ja aaltojen hiljainen
loiske tuntui kutsuvan häntä ulos. Jessie-täti oli vaipunut syvään
uneen, ja pikku Jamie oli kääriytynyt kuin kissanpoika hänen
jalkoihinsa. Kumpikaan ei huomannut, kun Rose huopaansa kääriytyneenä
hiipi ulos. Yö oli ihana, ja hän istahti sydän tulvillaan kalliolle
katsomaan sitä.

Onneksi Alec-tohtori huomasi tytön, ennen kuin tämä ehti kylmettyä.
Hän nousi vetämään oviverhoja hiukan syrjään saadakseen telttaansa
raitista ilmaa, ja silloin hän keksi pienen olennon, joka kyyhötti
kalliolla kuutamossa. Tohtori hiipi varovasti tytön luo, laski hiljaa
kätensä hänen hiuksilleen ja sanoi:

-- Mitäs minun tyttöseni täällä tekee?

-- Nautin ihanasta yöstä, Rose vastasi ollenkaan pelästymättä.

-- Mitä sinä mietit, kun katseesi on niin vakava?

-- Mietin kertomaasi tarinaa jalosta merimiehestä, joka luovutti
vanhalle vaimolle paikkansa pelastusveneessä ja antoi viimeisen
vesipisaran lapsiraukalle. Kyllä kai niitä ihmisiä, jotka ovat
valmiina uhrauksiin, rakastetaan ja ihaillaan kovin, sanoi Rose
vakavana.

-- Selvä se, mutta usein kukaan ei saa tietää mitään jaloimmista
uhreista eivätkä ne siis herätä huomiota. Se ei kuitenkaan vähennä
uhrin arvoa, vaikka ehkä tekee antamisen vähän raskaammaksi, sillä
kaikki me kaipaamme myötätuntoa. Alec-setä huokasi.

-- Sinä olet varmaan monta kertaa uhrautunut toisten takia? kysyi
Rose kuultuaan sedän huokauksen.

-- Viimeksi silloin, kun heitin tupakanpolton, kuului arkipäiväinen
vastaus.

-- Miksi sinä heitit?

-- Etten olisi huonona esimerkkinä pojille.

-- Oliko se vaikeata?

-- Hävettää sanoa, hyvin vaikeata. Mutta eräs viisas mies on kerran
sanonut: "On välttämätöntä tehdä oikein; ei ole välttämätöntä olla
onnellinen."

Rose mietti lausetta niin kuin se olisi erityisesti miellyttänyt
häntä, ja hänen katseensa oli kirkas ja avoin, kun hän sanoi:

-- Oikea uhrautuvaisuus on siis sellaista, että antaa pois jotakin,
josta oikein paljon pitää, tai kieltäytyy jostakin huvista, eikö niin?

-- Niin.

-- Kun tekee sen oikein mielellään ja iloisesti eikä ollenkaan odota
kiitosta?

-- Niin, ystäväni, se on paras tapa koetella luonnettaan; sinä tunnut
ymmärtävän sen ja sinulle tulee elämässäsi monta kertaa tilaisuus
tutkia asiaa. Toivon ettei elämä vaatisi sinulta liian raskaita
uhreja.

-- Minä toivon, että se vaatisi, aloitti Rose, mutta keskeytti
samassa.

-- Kas niin, nyt on aikasi uhrautua ja mennä nukkumaan, muuten olet
huomenna sairas, ja tädit sanovat ettei leirielämä ole sinulle
hyväksi.

-- Minä menen -- hyvää yötä! Ja heittäen lentosuukon pikku aave
katosi jättäen Alec-sedän pitkäksi aikaa rannalle kävelemään ja
miettimään niitä uhrauksia, jotka olivat tehneet hänet siksi, mikä
hän nyt oli.



10

ROSEN UHRI


Kuten Charlie oli ennustanut, saaressa harrastettiin seuraavana
päivänä hauskoja puuhia, ja Rose osallistui niihin innokkaasti, sillä
hän oli päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta minuutista.
Aamiaisen jälkeen tehtiin pieni kalastusretki, ja kun päivä yhä
lämpeni, sukelsi koko punainen hummerijoukko mereen, yksinpä
Jessie-tätikin. Alec-setä osasi tehdä vedessä mainioita temppuja, ja
pojat koettivat kilpailla hänen kanssaan voimassa ja taidossa. Rose
ui Alec-sedän turvin rohkeasti syvälle, mutta Jessie-täti polski
rauhallisesti rantavedessä, ja Jamie pulikoi hänen ympärillään kuin
pikku valas emonsa kupeella.

Tuskinpa mikään muu kuin kalakeitto olisi saanut joukon
viekoitelluksi kuiville, mutta tuon perinteisen herkun valmistaminen
vaati kokonaisen komennuskunnan keskitettyä toimintaa. Niinpä
'Vellamon lapset' nousivat rannalle keittopuuhiin.

Asianomaisten mielestä siitä tulikin oivallisin kalakeitto, mitä
milloinkaan on keitetty, ja sitä upposi leiriläisiin uskomaton määrä.
Aterian jälkeen oli lepo tarpeen; jokainen heittäytyi pitkäkseen
telttaan tai nurmikolle, mihin ketäkin huvitti, ja pojat nukahtivat
siinä samassa kuin väsyneet sotamiehet pitkän taistelun jälkeen.

Vanhemmat pääsivät unen päästä kiinni vasta silloin, kun nuoret jo
virkistyneinä nousivat uusiin urotöihin. Päällikön viittauksesta he
lähtivät luolaan, josta löytyi nuolia ja jousia, sotanuijia, vanhoja
miekkoja ja monia muita verrattomia esineitä. Rose istua kyyhötti
kallionkielekkeellä katselemassa historian kohtauksia, joita hänen
etevät serkkunsa taitavasti esittivät. Pikku Jamie istui hänen
rinnallaan, ja 'selitti' vaikeatajuiset kohtaukset.

Saatiin nähdä, kuinka alkuasukkaat surmasivat kapteeni Cookin
kamalalla tavalla, miten kapteeni Kid kätki satumaisen aarteen
keittokattilaan ja ampui molemmat vahdissa olleet villit, jotka yksin
tiesivät salaisen piilopaikan. Sindbad laski maihin koettuaan monia
seikkailuja, ja myrsky heitteli lukemattomia laivoja karille, niin
että koko rannikko oli täynnä pirstaleita.

Rosen mielestä esitykset olivat kerrassaan jännittäviä, ja kun sarja
vihdoin loppui fidzhisaarelaisten villiin tanssiin, johon liittyvä
karjunta säikytti lokit pakosalle, ei Rose enää keksinyt sanoja,
millä ilmaista ihastustaan.

He uivat vielä uudestaan auringon laskiessa ja viettivät illan
kallioilla katsellen loistavasti valaistuja laivoja, kun ne
suuntasivat kulkunsa merelle, tai huvialuksia, jotka verkalleen
palasivat satamaan. Näin loppui leirielämän toinen päivä ja
kaikki menivät aikaisin levolle kootakseen voimia huomisen päivän
juhlallisuuksia varten.

-- Archie, olin kuulevinani, että setä pyysi sinua käymään aamulla
kotona hakemassa tuoretta maitoa ja muuta tarpeellista. Eikös
pyytänytkin?

-- Pyysi kyllä -- entäs sitten?

-- Saanhan minä tulla mukaan? Minulla on hirveän tärkeää asiaa;
tiedäthän kuinka kauhealla kiireellä minut lennätettiin kotoa,
kuiskasi Rose hiljaa sanoessaan serkuilleen hyvää yötä.

-- Kernaasti minun puolestani. Ei Charliellakaan varmaan ole mitään
sitä vastaan.

-- Kiitos! Pidä sitten minun puoliani, kun aamulla pyydän lupaa,
mutta älä puhu asiasta kenellekään muulle kuin Charlielle. Lupaathan?
tiukkasi Rose niin tosissaan, että Archie teki asennon ja lausui
juhlallisesti:

-- Kuu olkoon todistajani.

-- Hiljaa! Selvä on, hyvää yötä! Rose meni tyytyväisenä telttaansa.

-- Hän on kummallinen pikku olento, eikö olekin, Prinssi?

-- Kerrassaan suloinen.

Matkalla telttaan Rose kuuli molemmat huomautukset, ja hän tuumi
unisen loukkaantuneena:

-- Pikku olento, tosiaankin, aivan kuin olisin mikäkin vauva. No,
kylläpä kohtelevat minua kunnioittavammin huomisen jälkeen.

Archie piti todella hänen puoliaan seuraavana aamuna, ja hänen
pyyntöönsä suostuttiin heti, aikoivathan pojat palata saman tien
saareen. Niin he lähtivät rannasta, ja Rose heilutti mietteissään
hyvästiksi saarelaisille, sillä hän oli sankarillisesti päättänyt
näyttää, miten voi unohtaa itsensä ja uhrautua toisen puolesta.

Sillä aikaa kun pojat odottivat maitoa, Rose juoksi Feben luo ja
käski hänen jättää astiainpesun ja pukeutua vähän siistimmin, sillä
hänen piti viedä Alec-sedälle kirje joka selitti, miksi Rose ei
palannut poikien mukana. Febe totteli. Rose meni hänen mukanaan
rantaan ja kertoi pojille, ettei päässyt vielä lähtemään; he voisivat
tulla noutamaan häntä, kun hän ripustaisi parvekkeelle merkiksi
valkoisen vaatteen.

-- Mutta mikset sinä tule nyt? Mitä sinulla on mielessä? Setä
loukkaantuu varmasti, intti Charlie pahoillaan.

-- Tehkää vain niin kuin sanon, setä kyllä ymmärtää ja selittää
teille. Tottele kuten Febekin äläkä kysele turhia. Minulla voi olla
salaisuuksia yhtä hyvin kuin muillakin ihmisillä.

Rose lähti rannasta niin itsetietoisena ja ylväänä, että toiset
katselivat silmät pyöreinä hänen jälkeensä.

-- Hänellä ja sedällä on jokin salajuoni, johon ei voida sekaantua.
Oletko valmis, Febe? Työnnä irti, Prinssi!

Ja he lähtivät takaisin mukanaan kirje, joka tuotti saarelaisille
suuren yllätyksen. Sillä kirje kuului näin:

    Rakas setä! Minä jään Feben sijaan täksi päiväksi ja päästän
    hänet huvittelemaan. Älä välitä siitä, mitä Febe sanoo, vaan pidä
    häntä siellä ja pyydä, että pojat ovat kilttejä hänelle minun
    tähteni. Älä luule, että minun on helppoa tehdä näin; päinvastoin
    on sangen vaikeaa menettää kaikkein hauskin päivä. Mutta minusta
    tuntuu liian itsekkäältä nauttia ja huvitella yksin ja jättää
    Febe aivan osattomaksi, siksi minä tahdon antaa tämän pienen
    uhrin. Älä kiellä sitä äläkä naura minulle. Vakuutan sinulle,
    että teen sen vilpittömästi enkä toivo kiitosta. Sano kaikille
    terveisiä

                                              Roselta.

-- Jumala siunatkoon tuota tyttöä, hänellä on kultainen sydän!
Noudammeko hänet takaisin, Jessie, vai annammeko hänen tehdä mielensä
mukaan? kysyi Alec-tohtori, kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli
asettunut.

-- Anna tytön tehdä niin kuin hän itse haluaa äläkä turmele hänen
pientä uhraustaan. Rose on todella tehnyt sen vilpittömästi, tiedän
sen, ja jo hänen takiaan meidän on annettava Febelle mahdollisimman
hauska päivä. Olen varma, että hän on sen ansainnut, sanoi
Jessie-rouva.

Oli vaikea estää Febeä palaamasta heti kotiin, hän selitti, ettei
hänellä voinut olla hauskaa ilman Rosea.

-- Lyön vaikka vetoa, ettei hän pysy päätöksessään, vaan tulee
takaisin jo ennen puolta päivää, sanoi Charlie, ja toiset yhtyivät
mielellään ajatukseen, koska toivoivat Rosen tosiaan tulevan.

Mutta tunti tunnin perään kului, eikä parvekkeelta näkynyt merkkiä,
vaikka Febe niin toivoi. Veneitä kulki paljon, mutta mikään niistä ei
tuonut karkuria takaisin, vaikka rannalta katseli monta silmäparia,
eikö pyöreän hatun peittämiä vaaleita kiharoita jo alkaisi näkyä.
Mutta kun aurinko laski purppuraiseen mereen, lakkasivat kaikki
odottamasta.

-- En todellakaan uskonut, että Rose oli päättänyt asian näin
vakaasti. Luulin hänen toimivan vain mielijohteesta. Tyttö
kulta! Minä koetan korvata hänelle tämän kieltäymyksen ja pyydän
anteeksi, että luulin hänen vaihtaneen osaa Feben kanssa vain
itsetehostushalusta, sanoi Alec-tohtori katuvaisena.

-- Ilotulitusta hän ei voi olla näkemättä, ellei ole niin tylsä, että
piiloutuu jonnekin pimeään putkaan päästäkseen näkemästä sitä, sanoi
Archie, jota oikein harmitti Rosen näennäinen kiittämättömyys.

-- Meidän ilotulitustamme hän kyllä voi seurata mainiosti, mutta
häneltä jäävät näkemättä kaikkein suurimmat ja komeimmat raketit,
jotka sytytetään kukkulalla, ellei isä ole kokonaan unohtanut asiaa,
lisäsi Steve.

-- Minä haluaisin nähdä mieluummin Rosen kuin maailman komeimmankaan
ilotulituksen, sanoi Febe, joka koko ajan oli miettinyt keinoa, miten
päästä pakoon jollakin ohikulkevalla veneellä.

-- Antaa asioiden mennä menoaan. Jos hän voi vastustaa sitä loistavaa
kutsua, jonka hänelle lähetämme, hän on sankaritar, puheli Alec-setä
tyynnyttävästi.

Sillä aikaa Rose vietti kotona päivänsä ahkerassa työnteossa. Hän
auttoi Debbyä, palveli Peace-tätiä ja torjui päättävästi kaikki
Plenty-tädin yritykset lähettää hänet takaisin onnellisten saarelle.
Aamulla oli ollut vaikeata tulla sisään ihanasta ulkoilmasta, missä
liput liehuivat, kanuunat jymisivät, raketit rätisivät ja jokainen
valmistui viettämään riemukasta juhlapäivää -- vaikeata oli ollut
ryhtyä pesemään astioita ja kuunnella Debbyn murinaa ja tätien
valitteluja. Vaikeata oli nähdä päivän kuluvan, kun tiesi kuinka
hauskoja hetkiä vietettiin salmen toisella puolella ja kuinka yksi
ainoa sana olisi voinut viedä hänet sinne.

Mutta kaikkein raskainta oli kun tuli ilta, jolloin Peace-täti
nukkui, Plenty-tädillä oli vieraita salissa, Debby oli istahtanut
portaalle ihailemaan ilotulitusta eikä pienellä palvelustytöllä ollut
muuta tehtävää kuin istua yksin parvekkeella ja katsella, kuinka
monet raketit lensivät kohti korkeuksia kaupungin joka puolelta.
Ilmassa kuului ihanaa soittoa ja kirkkaasti valaistut veneet ja
laivat kulkivat edestakaisin, kaikki täynnä iloisia ihmisiä. Silloin
kyynel tai parikin pirahti sinisiin silmiin, ja kerran kun oikein
loistava raketti valaisi hetken saarta niin että Rose kuvitteli
näkevänsä siellä seisovat teltatkin, kiharainen pää painui kaidetta
vasten ja vasta puhjennut intiankrassi kuuli huokauksen:

-- Kunpa siellä edes joku kaipaisi minua!

Kyynelet kuivuivat kuitenkin pian, ja innoissaan Rose katseli miten
kukkula ja saari kilvan vastasivat toisilleen. Häntä nauratti, kun
hän kuvitteli, kuinka kiireissään pojat touhusivat ehtiäkseen vastata
kilpailijan rakettitulvaan. Silloin kuului hänen vierestään yhtäkkiä
Mac-sedän ääni:

-- Tule, Rose, pane jotain lämmintä päällesi ja lähde mukaan. Minä
tulin hakemaan Febeä, mutta tädit sanoivat, että hän on saaressa,
ja nyt minä haluan viedä sinut. Fun odottaa venerannassa. Olen
järjestänyt yhden ilotulitusnumeron erityisesti sinua varten ja olen
oikein pahoillani, jollet tule katsomaan sitä.

-- Mutta setä, Rose aloitti tuntien, että hänen tänään tulisi
kieltäytyä kaikesta ilosta. -- Ehkä...

-- Tiedän, ystäväiseni, minä tiedän kaiken, täti kertoi. Mutta
kukaan ei tällä hetkellä tarvitse sinua niin paljon kuin minä, ja
siksi vaadin sinua tulemaan, sanoi Mac-setä, joka näytti kiirehtivän
kovasti, mutta oli silti tavallistakin ystävällisempi.

Niinpä Rose lähti sedän mukaan. Pieni kiinalainen oli koreine
lyhtyineen odottamassa, että saisi auttaa hänet veneeseen, ja Rose
oli katketa naurusta, kun Fun koetti kehnolla englannintaidollaan
ilmaista tunteitaan. Kaupungin kellot löivät yhdeksän, kun he tulivat
lahden suulle. Saaren ilotulitus näytti loppuneen, sillä yksikään
raketti ei vastannut viimeiseen roomalaiseen kynttilään, joka säkenöi
kukkulalla.

-- Meidän ilotulituksemme on loppunut, mutta se jatkuu vielä monessa
paikassa kaupungissa. Kyllä se on kaunista, sanoi Rose kietoen
vaippaansa tiukemmin ympärilleen ja katseli ihastuneena näytelmää.

-- Toivottavasti poikia ei ole kohdannut mikään odottamaton vastus,
Mac-setä mutisi, mutta lisäsi mielissään myhäillen, kun näki sakenen
leimahtavan: -- Ei, siinä se nyt tulee! Katsohan, Rose. Pian saamme
nähdä mitä pidät siitä; se on tehty sinun kunniaksesi.

Rose katsoi tarkkaan ja näki sakenen kasvavan kultaiseksi
maljakoksi, josta nousi vihreitä lehtiä, ja näiden keskeltä kohosi
karmosiininpunainen loistava kukka hehkuen kuin sädehtivä kruunu.

-- Setä, onko se ruusu? Rose kysyi taputtaen ihastuksesta käsiään.

-- Ruusupa tietenkin! Katsohan tarkemmin ja koeta arvata, mitä nuo
merkitsevät, sanoi Mac-setä nauraa kihertäen innoissaan kuin pikku
poika.

Maljakon alapuolelta kohosi valokuvioita, jotka aluksi näyttivät
purppuranpunaisilta luudilta, mutta Rose arvasi, mitä ne
tarkoittivat. Seisten suorana veneessä ja pitäen kiinni sedän
olkapäästä Rose huudahti haltioissaan:

-- Ohdakkeita, setä, Skotlannin ohdakkeita! Niitä on seitsemän --
yksi kutakin poikaa kohden. Ja ruusu tarkoittaa minua. Voi miten
hieno keksintö! Rose nauroi niin, että lysähti veneen pohjalle ja
tähysti sieltä taivaalle, kunnes loistava näytös oli ohi.

-- Se oli kyllä soma keksintö, minäkin voin onnitella siitä itseäni,
sanoi Mac-setä tyytyväisenä, kun ilotulitus oli onnistunut niin
hyvin. -- Menetkö sinä nyt saareen vai viemmekö sinut takaisin
kotiin, tyttöseni? hän lisäsi nostaen Rosen pystyyn, ja hänen äänensä
oli niin sydämellinen, että Rose otti setää kaulasta ja antoi hänelle
suukon.

-- Menisin kotiin. Ja kiitoksia oikein paljon tästä ihanasta
ilotulituksesta, jonka järjestit minulle. Olen niin iloinen siitä,
että taidan nähdä ensi yönä untakin raketeista, vastasi Rose
varmasti, vaikka loikin kaihoisan silmäyksen saareen, sillä vene
oli niin lähellä rantaa, että he tunsivat ruudin hajua ja näkivät
varjojen liikkuvan edestakaisin.

He palasivat siis kotiin, ja Rose nukahti tunnustaen itselleen:

-- Se oli vaikeampaa kuin osasin aavistaakaan, mutta olen hyvilläni,
että jaksoin kestää sen, enkä pyydä muuta palkintoa kuin että Febellä
olisi ollut hauskaa. Se on minun rehellinen toivomukseni.



11

MAC-PARKA


Rosen uhri oli eräässä suhteessa epäonnistunut, sillä vaikka
vanhemmat antoivat sille täyden arvon, pojat eivät näyttäneet
kunnioittavan häntä sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin, hän
kuuli sattumoisin Archien sanovan, ettei koko jutussa ollut mitään
järkeä, ja se loukkasi hänen tunteitaan syvästi. Prinssi teki asian
vielä pahemmaksi lisäämällä, että Rose oli kummallisin kana, jonka
hän milloinkaan oli nähnyt.

Niin on aina ja se tuntuu ikävältä. Vaikka ihminen ei tahtoisikaan,
että hänen ansioitaan toitotetaan maailmalle, sitä toivoo kuitenkin
että ne huomattaisiin ja tuntee pettyvänsä, jos ne näyttävät jäävän
unhoon.

Pian tuli kuitenkin aika, jolloin Rose aivan tietämättään voitti
serkkujensa kunnioituksen.

Vähän jälkeen saaren tapahtumien Mac sai auringonpiston ja makasi
jonkin aikaa hyvin sairaana. Se tapahtui aivan äkkiä, ja kaikki
olivat epätoivoisia, sillä muutamia päiviä pojan elämä oli vakavassa
vaarassa. Hän läpäisi sairauden, mutta juuri kun perhe iloitsi hänen
parantumisestaan, ilmestyi uusi huoli, joka heitti varjon koko suvun
elämään.

Mac-paran silmät tulivat hyvin kipeiksi. Ne olivat aina olleet
heikonlaiset, ja kun hän jatkuvasti rasitti niitä liikaa, olivat
seuraukset kohtalokkaat.

Kukaan ei uskaltanut kertoa hänelle, miten pelottavia tietoja etevä
silmälääkäri oli antanut tutkittuaan perusteellisesti Macin silmät.
Poika koetti olla kärsivällinen ja arveli, että muutaman viikon lepo
parantaisi vahingon, minkä monen vuoden liikarasitus oli aiheuttanut.

Nyt hän ei saanut katsoakaan kirjaan, ja koska lukeminen oli ollut
Macin mieliharrastus, se oli hänelle kova isku. Kaikki olivat
valmiita lukemaan hänelle ääneen, ja aluksi pojat ihan kilpailivat
tästä kunniasta. Mutta kun viikko viikon perään kului ja Mac oli
yhä tuomittu toimettomuuteen puolihämärässä huoneessa, heidän
intonsa laimeni ja toinen toisensa jälkeen luopui esilukijan
virasta. Tietysti tuo puuha olikin ikävää vilkkaille pojille
keskellä loma-aikaa, eikä kukaan moittinut heitä, kun he tyytyivät
vain pistäytymään toisinaan sairaan luona, juoksemaan asioilla ja
osoittamaan myötätuntoa.

Vanhemmat koettivat parhaansa, mutta Mac-sedällä ei ollut aikaa, ja
Jane-täti puolestaan luki niin murheellisella nuotilla, ettei sitä
jaksanut kauan kuunnella. Toiset tädit taas olivat vajonneet omiin
huoliinsa ja tyytyivät hankkimaan pojille kaikenlaisia herkkuja.

Alec-setä oli hyvin ystävällinen, mutta hän ei voinut omistaa
sairaalle kaikkea aikaansa, ja ilman Rosea onneton Kirjatoukka olisi
joutunut viettämään aikansa peräti yksin. Mutta Rosen miellyttävä
ääni tyynnytti Macia, tytön kärsivällisyys ei loppunut, ja hänellä
näytti olevan aina aikaa.

Rose jäi uskollisesti paikalleen, kun toiset karkasivat pois. Tunnin
toisensa jälkeen hän istui hämärässä huoneessa; vain kapea valokeila
lankesi kirjalle, kun hän luki. Mac loikoi ääneti silmät peitettyinä
ja nautti tästä ainoasta ilosta, joka valaisi hänen pimeitä päiviään.
Joskus hän oli ärtyinen ja häntä oli vaikea viihdyttää, joskus hän
riiteli siitä, ettei lukija voinut syventyä niihin kuiviin kirjoihin,
joita hän tahtoi kuulla, ja toisinaan hän oli niin epätoivoissaan,
että Rosen oli vaikea sitä kestää.

Näissä koettelemuksissa Rose pysyi kuitenkin lujana ja käytti
monenlaisia pikku keinoja ilahduttaakseen Macia. Kun sairas
tuskitteli, hän oli kärsivällinen; kun tämä riiteli ja torui, hän
ponnisteli urhoollisesti kuivien sivujen yli, ja kun poika antautui
tuskan valtaan, Rose lohdutti häntä niin toiveikkaasti kuin tohti.

Mac puhui vähän, mutta Rose tiesi tämän olevan kiitollinen, sillä hän
sopeutui sairaan oikkuihin paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tuli
myöhään, Mac oli kärsimätön; kun hänen täytyi mennä, tämä näytti
hylätyltä; ja kun väsynyttä päätä pakotti, Rose viihdytti Macia
laulamalla hiljaa vanhoja lauluja, joista isä oli paljon pitänyt.

-- En ymmärrä, miten tulisin toimeen ilman Rosea, sanoi Jane-täti
usein.

-- Hän on parempi kuin kaikki nuo meluavat pojat yhteensä, lisäsi Mac
ja hamuili käsillään saadakseen selville, oliko pieni tuoli valmiina
Rosea varten.

Muuta palkintoa Rose ei tarvinnut. Aina kun häntä väsytti, hänen
tarvitsi vain katsoa vihreää silmäsuojusta, hapuilevia käsiä ja
kiharatukkaista päätä, joka levottomana pyöri tyynyllä. Silloin hänen
sydämensä värähti ja hänen väsynyt äänensä sai uutta eloa.

Hän ei tiennyt opettivatko häntä enemmän ne kirjat, joita hän
luki, vai ne kieltäymykset, joita hän mielellään kesti joka päivä.
Hän piti itse romaaneista ja runoista, mutta Mac ei välittänyt
niistä vähääkään; ja kun Macilta oli kielletty hänen mieliaineensa
kreikka ja latina, hän tyydytti tiedonhaluaan matkakuvauksilla,
elämäkerroilla ja keksintöjen ja löytöretkien historialla. Tällaista
makua Rose aluksi halveksi, mutta pian hän itsekin mieltyi
Livingstonen seikkailuihin, Hobsonin harharetkiin Intiassa ja Wattin,
Fultonin ja Arkwrightin kärsivällisiin kokeisiin, joista vihdoin
koitui voitto. Vaikeatajuiset kirjat olivat haaveelliselle tytölle
suureksi hyödyksi, hänen alttiutensa ja kärsivällisyytensä liikutti
poikaa ja valloitti tämän; ja jälkeenpäin molemmat ymmärsivät, miten
hyödyllisiä nämä näennäisesti vaikeat ja ikävät hetket olivat olleet
heille molemmille.

Eräänä aamuna, kun Rose oli juuri ryhtymässä hirvittävän paksuun
teokseen, jonka nimi oli "Ranskan vallankumouksen historia" ja joka
vilisi pelottavan pitkiä ja vaikeita nimiä, Mac keskeytti hänet
äkkiä. Poika köntysteli ympäri huonetta kuin sokea karhu ja kysäisi:

-- Mikä päivä nyt on?

-- Eiköhän nyt ole elokuun seitsemäs.

-- Lomasta on jo kulunut yli puolet enkä minä ole saanut nauttia
siitä kuin yhden viikon! Se on kurjaa, Mac valitti synkkänä.

-- Ikävää se on, mutta onhan vielä paljon jäljellä, ehkä sinä voit
nauttia siitä.

-- Voin ehkä! Minä tahdon nauttia siitä! Luuleeko se vanha hölmö,
että minä suostun ikuisesti olemaan tällä tavalla sisälle suljettuna?

-- Pelkään pahoin että hän todella luulee niin, elleivät silmäsi
parane joutuisampaan kuin tähän asti.

-- Onko hän hiljan sanonut mitään?

-- Tiedäthän etten ole tavannut häntä. Joko minä aloitan? Tämä
näyttää aika jännittävältä.

-- Lue jos haluat, minulle on kaikki samantekevää. Ja Mac heittäytyi
vanhaan leposohvaan, jossa hän parhaiten saattoi lepuuttaa raskasta
päätään.

Rose aloitti oikein vilkkaasti, ja pian oli luettu pari lukua. Hän
oli hyvillään, kun osasi lausua vaikeat nimet aivan oikein, ainakaan
Mac ei korjannut ainoatakaan kertaa, vaan lepäsi hiljaa, ja Rose
luuli hänen seuraavan kiinnostuneena. Mutta kesken mielenkiintoisen
luvun Mac keskeytti hänet. Hän hypähti seisomaan polkien jalkaansa
rajusti lattiaan ja sanoi käheällä, kiihtyneellä äänellä:

-- Lopeta! Minä en kuule sanaakaan siitä mitä luet. Säästä ääntäsi ja
vastaa minun kysymykseeni.

-- Mitä sinä sitten kysyt? Rose sanoi levottomana, sillä hän aavisti,
mitä Mac aikoi.

-- Katso minuun, Rose. Minä tahdon tietää jotakin ja sinun pitää
vastata minulle.

-- Mac kiltti, älä kysy..., pyysi Rose pelästyneenä.

-- Sinun täytyy vastata, muuten otan pois suojuksen ja tuijotan
aurinkoon niin tiukasti kuin ikinä jaksan. No sanotko vai et? Ja
poika kohottautui aivan kuin aikoen panna uhkauksensa täytäntöön.

-- Kyllä, kyllä minä vastaan, jos vain tiedän. Mutta älä nyt tee
mitään kauheaa, Rose huudahti onnettomana.

-- Hyvä on. Kuuntele sitten äläkä suotta kiemurtele, niin kuin kaikki
muut tekevät. Eikö tohtori sanonutkin, että silmäni ovat pahemmat,
kun hän viimeksi oli täällä? Äiti ei tahtonut kertoa, mutta sinun
täytyy.

-- Minä luulen, että hän sanoi niin, änkytti Rose.

-- Enkös arvannutkin! Sanoiko hän, että voin mennä syksyllä kouluun?

-- Ei, et voi, Mac, kuiskasi Rose.

Mac parahti kerran, sitten hän puristi huulensa yhteen ja veti
syvään henkeä aivan kuin Rose olisi antanut hänelle kovan iskun.
Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi hetkisen kuluttua aivan
rauhallisesti:

-- Kuinka pian hän luulee minun voivan jatkaa lukujani?

Oli suunnattoman vaikeaa vastata tähän kysymykseen. Mutta Rose tiesi,
että hänen täytyi, sillä Mac-setä oli pyytänyt Rosea ilmoittamaan
kauhean sanoman onnettomalle serkulleen.

-- Ei vielä moneen kuukauteen.

-- Kuinka moneen? Mac kysyi kiivaasti.

-- Ehkei vuoteen.

-- Kokonaiseen vuoteen! Ja minä kun toivoin pääseväni siihen mennessä
ylioppilaaksi. Mac kohotti suojuksen silmiltään ja tuijotti Roseen
kauhistuneena, mutta huoneeseen tunkeutuva vähäinen valo pakotti
hänet pian sulkemaan silmänsä.

-- Siihen sinulla on vielä aikaa; sinun täytyy olla nyt kärsivällinen
ja hoitaa silmäsi terveiksi, muuten ne voivat tulla uudestaan
kipeiksi silloin, kun tarvitset niitä kaikkein eniten, Rose koetti
lohdutella, vaikka hänen omat silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

-- Minä en tahdo! Minun täytyy lukea ja päästä eteenpäin, käyköön
kuinka tahansa. Silkkaa hullutusta, että tässä täytyy muka
laiskotella niin kauan. Ihan lääkärien tapaista koettaa pitää kiinni
saaliistaan niin kauan kuin suinkin. Mutta minä en siedä sitä! Ja
Mac iski nyrkkinsä viattomaan tyynyyn aivan kuin olisi mukiloinut
kovasydämistä tohtoria.

-- Kuule nyt, Mac, Rose sanoi tyynesti ja vakavasti, vaikka ääni
värisi ja sydäntä kivisti. -- Tiedäthän että olet turmellut silmäsi
lukemalla takan valossa ja hämärässä ja istumalla kirjojesi ääressä
myöhään yöhön. Nyt saat kärsiä siitä, niin lääkäri sanoo. Sinun
täytyy olla varovainen ja tehdä kuten hän käskee, sillä muuten...
muuten sinusta tulee sokea.

-- Ei!

-- Tulee, se on totta, ja hän käski meidän sanoa sinulle, että vain
täydellinen lepo voi parantaa sinut. Tiedän että se on äärettömän
kovaa, mutta me tahdomme kaikki auttaa sinua kestämään sen. Minä luen
sinulle päivät päästään, talutan ja palvelen sinua ja koetan tehdä
kaiken helpommaksi...

Siihen hän pysähtyi, sillä hän huomasi, ettei toinen kuullut
tavuakaan; sana 'sokea' näytti lannistaneen Macin tyystin, sillä hän
oli haudannut päänsä tyynyyn ja makasi niin hiljaa, että Rose aivan
kauhistui. Rose istui liikkumatta monta minuuttia ja tahtoi lohduttaa
poikaa, mutta ei tiennyt kuinka. Siksi hän toivoi, että Alec-setä nyt
tulisi, olihan hän luvannut ilmoittaa tämän surusanoman Mac-paralle.

Äkkiä kuului tyynyn sisästä tukahdettu ääni, joka tunki suoraan hänen
sydämeensä -- katkerampaa nyyhkytystä Rose ei ollut milloinkaan
kuullut. "Ranskan vallankumous" putosi lattialle hänen sylistään, ja
hän juoksi sohvan luo, heittäytyi polvilleen sen viereen ja sanoi
hellästi:

-- Rakas Mac, et saa itkeä! Se on vaarallista silmillesi. Nosta pääsi
tuosta kuumasta tyynystä ja anna minun lohduttaa. Ymmärrän hyvin,
että tunnet itsesi onnettomaksi, mutta älä silti itke. Minä itken
sinun puolestasi, minua se ei vahingoita.

Ottaessaan tyynyn Macilta hellästi mutta päättävästi hän näki, että
vihreä silmäsuojus oli mennyt ruttuun ja kastunut pilalle. Mac
hypähti istualleen ja sanoi koettaen pyyhkiä paljonpuhuvat kyynelet
takkinsa hihaan.

-- Älä välitä; heikot silmät valuvat aina vettä. Ei minua mikään
vaivaa.

Mutta Rose tarttui hänen käteensä ja huudahti:

-- Älä koske niihin karkealla villavaatteella! Lepää siinä ja anna
minun hautoa niitä, ettei tehdä mitään vahinkoa.

-- Niitä pistelee niin vietävästi. Ethän kerro pojille, että
käyttäydyin kuin vauva? Mac sanoi huoaten ja teki niin kuin hoitaja
käski. Rose otti silmäveden ja ohuen pellavaisen nenäliinan ja puheli:

-- Ole huoletta, en minä puhu; mutta kuka tahansa olisi joutunut
suunniltaan ajatellessaan, että olisi -- oi ei -- sellaiset huolet
kauas pois. Olen varma, että sinä kestät sen miehekkäästi, eikä hoito
ole läheskään niin kauheata, kunhan ensin totut ajatukseen. Vuosi
ei lopultakaan ole pitkä aika, ja vaikka et voikaan opiskella, voit
tehdä paljon muuta hauskaa, uskotko? Sinä saat siniset suojalasit.

Ja puhellessaan lohduttavia sanoja Rose hautoi Macin kirveleviä
silmiä ja valeli kuumaa otsaa kölninvedellä. Sillä aikaa potilas
makasi aivan hiljaa, ja hänen ilmeensä koski kipeästi Rosen sydämeen.

-- Homeros oli sokea, samoin Milton, ja siitä huolimatta koko
maailma muistaa heitä kiitollisuudella, sanoi Mac kuin itsekseen
juhlallisella äänellä, eivätkä siniset suojalasit häntä lainkaan
naurattaneet.

-- Isällä oli kuva Miltonista ja hänen tyttärestään, joka oli hänen
kirjurinaan. Minusta se oli suloinen taulu, huomautti Rose vakavana
koettaen asettua Macin asemaan.

-- Ehkä minä kuitenkin voisin opiskella, jos joku lukisi minulle
ja tekisi kaiken sen, mihin silmiä tarvitaan. Luuletko että minä
vähitellen voisin? kysyi Mac ja toivo kuulsi jälleen hänen äänestään.

-- Ihan varmasti, jos vain jaksat. Auringonpisto vahingoitti sinua
kovin, ja nyt tohtori sanoo, että sinun hermosi ja aivosi tarvitsevat
täydellistä lepoa.

-- Minä kysyn ukolta, kun hän seuraavan kerran tulee tänne, mitä
minä oikeastaan saan tehdä. Sittenpä voin päättää, mitä minun on
tehtävä. Mikä hullu minä olinkaan, kun annoin auringon paahtaa aivoni
ja paistaa kirjaan, niin että kirjaimet tanssivat silmissä! Näen
vieläkin mustia palloja hyppimässä toistensa ympäri ja tähtiä ja
kaikenlaisia ihmeellisiä esineitä kun suljen silmäni. Näkevätköhän
kaikki sokeat sellaisia?

-- Älä ajattele sitä. Jospa jatkan lukemista? Me tulemme kohta
kaikkein hauskimpaan paikkaan ja silloin sinä unohdat tämän huolen,
Rose ehdotti.

-- Ei, sitä minä en ikinä unohda. Hiiteen koko vallankumous! En tahdo
kuulla siitä sanaakaan. Päätäni särkee ja minulla on kuuma. Miten
hauskaa olisikaan päästä "Myrskylinnulla" merelle. Ja Mac parka pyöri
ja heittelehti tietämättä, miten tyynnyttäisi tuskansa.

-- Minä laulan sinulle, ehkä nukahdat, ja silloin päivä tulee
lyhyemmäksi, Rose sanoi ottaen esille viuhkan ja istuutui hänen
viereensä.

-- Ehkäpä. En nukkunut paljonkaan viime yönä ja silloinkin näin ihan
hulluja unia. Kuule, sano nyt toisille, että minä tiedän kaiken
ja että ei siitä sen enempää. En tahdo, että he puhuvat siitä
tai parkuvat minun takiani. Laula nyt, niin koetan nukkua. Jospa
voisinkin nukkua koko vuoden ja herätä sitten terveenä!

-- Voi, miten minäkin toivoisin sitä.

Rose sanoi sen niin sydämensä pohjasta, että Mac liikuttui. Hän
hapuili tytön esiliinaa ja piteli sen nurkasta kiinni aivan kuin
olisi tuntunut hyvältä pitää sitä lähellään. Mutta hän sanoi vain:

-- Sinä olet reilu ja kiltti, Rose. Laula nyt se tuutulaulu, johon
minä aina nukahdan.

Iloisena kiitoksesta Rose liehutti viuhkaansa ja lauloi vienolla
äänellä vanhan skotlantilaisen laulun, joka alkaa:

    "Pieni paimentyttönen
    uinuu unten maille."

Mene tiedä, uinuiko paimentyttönen, mutta paimenpoika matkasi
vajaassa kymmenessä minuutissa unten maille, sillä murheellinen
uutinen, jonka hän oli koettanut miehekkäästi kestää, oli uuvuttanut
hänet tyystin.



12

TOISET POJAT


Rose kertoi toisille koko asian, eikä kukaan 'parkunut' Macin
onnettomuuden takia tai sanonut sanaakaan, joka olisi tehnyt pojan
levottomaksi. Mac keskusteli lääkärin kanssa, mutta se tuotti hänelle
sangen vähän lohtua, sillä hän ei oikeastaan saanut tehdä kerrassaan
mitään. Kuitenkin se toivo, että hän saisi kerran opiskella jos
kaikki menisi hyvin, antoi hänelle voimaa kestää onnettomuuden. Hän
alistui kohtaloonsa niin tyynenä, että kaikki ihmettelivät, sillä
kukaan ei ollut aavistanut, että hiljaisessa Kirjatoukassa olisi niin
paljon miehuutta ja mielenlujuutta.

Toisiin poikiin onnettomuus ja Macin osoittama kärsivällisyys tekivät
syvän vaikutuksen. He olivat kaikki kilttejä hänelle, mutta eivät
aina erityisen tahdikkaita koettaessaan lohduttaa ja huvittaa häntä;
ja Rose huomasi, että hän oli usein masentunut heidän vierailujensa
jälkeen.

Rose piti yhä edelleenkin paikkansa ylihoitajattarena ja esilukijana,
vaikka pojatkin koettivat parhaansa omalla meluisella tavallaan.
Joskus he olivat pahoillaan, kun näkivät että Rosen palvelukset
olivat mieluisampia kuin heidän, ja salaa he kuiskailivat toisilleen,
että "vanha kunnon Mac alkaa pitää tyttömäisestä hemmottelusta".
Mutta he eivät voineet kieltää, että Mac tarvitsi Rosea ja että vain
hän oli pysynyt uskollisesti paikallaan. Tuo tosiasia tuotti heille
jokaiselle silloin tällöin ankaria omantunnon tuskia.

Rose hallitsi tässä huoneessa, sillä Jane-täti uskoi potilaan
hoivaamisen melkein kokonaan hänelle huomattuaan, kuinka paljon
kokemusta tyttö oli saavuttanut hoitaessaan sairasta isäänsä, ja
tässä tapauksessa hänen nuoruutensa oli enemmän hyödyksi kuin
vahingoksi. Mac oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei kukaan osannut
hoitaa häntä niin hyvin kuin Rose, ja Rose puolestaan oppi yhä
enemmän pitämään hoidokistaan, vaikka oli ensin ajatellut, että tämä
kaikista seitsemästä serkusta oli vähimmän viehättävä. Hän ei ollut
yhtä kohtelias ja herkkä kuin Archie, ei yhtä iloinen ja kaunis kuin
Charlie, ei liioin yhtä vilkas ja valmis palvelemaan kuin Steve. Hän
ei osannut pitää hauskaa kuten 'nulikat' eikä ollut niin sydämellinen
ja luottavainen kuin pikku Jamie. Hän oli jörö, hajamielinen,
huomaamaton, kömpelö ja vähän rikkiviisaskin, ei siis lainkaan sitä
lajia, jolle Rosen kaltainen nirso, kauneutta rakastava tyttö antoi
arvoa.

Mutta tämän koettelemuksen aikana Rose keksi Macissa monia hyviä
ominaisuuksia, ja hän oppi paitsi säälimään myös kunnioittamaan
ja rakastamaan onnetonta Kirjatoukkaa. Mac koetti olla miehekäs,
kärsivällinen ja iloinen, mutta se oli vaikeampaa kuin kukaan osasi
edes kuvitella. Vain pikku hoitaja näki myös hänen raskaimmat
hetkensä. Rosesta alkoi tuntua, etteivät toiset antaneet Macille
kylliksi arvoa, ja kerran hän ilmaisi sen tavalla, joka teki poikiin
voimakkaan vaikutuksen.

Loma oli melkein lopussa, eikä Mac päässyt toisten mukana kouluun. Se
masensi hänen mielensä, ja serkut koettivat kaikin keinoin piristää
häntä; varsinkin eräänä iltapäivänä näytti heidät kaikki vallanneen
oikea alttiuden puuska. Jamie taapersi mäkeä alas ja suoraan sairaan
luo kädessään tuokkosellinen karhunvatukoita, jotka hän sanoi
poimineensa kaikki itse, mikä muuten näkyikin hänen tahraisista
sormistaan ja mustista huulistaan. Will ja Geordie toivat kumpikin
koiranpenikkansa ajankuluksi, ja vanhemmat pojat puhuivat käydessään
pelkästään jalkapallosta, kriketistä ja muista urheiluharrastuksista,
jotka olivat omiaan muistuttamaan potilaalle, mistä kaikesta hän oli
osaton.

Alec-setä oli vienyt Rosen kanssaan ajelulle, koska tämä hänen
mielestään oli käynyt kalpeaksi kuin perunanitu istuessaan
lakkaamatta puolipimeässä huoneessa. Rosen ajatukset olivat kuitenkin
kaiken aikaa Macissa, ja palattuaan hän juoksi suoraa päätä sairaan
huoneeseen. Siellä vallitsi hirveä sekamelska.

Pojat olivat tulleet hyvin aikein, mutta he olivat tehneet enemmän
pahaa kuin osasivat aavistaakaan, ja se näkymä, joka hoitajatar
Rosea kohtasi, oli surkea. Koirat haukkuivat, pikku pojat hyppivät
ja tanssivat, kaikki isot pojat puhuivat yhteen ääneen; ikkunaverhot
vedetty syrjään, ilma oli painostava, marjoja oli heitelty ympäriinsä
ja suojus oli puoliksi poissa Macin silmiltä. Hänen kasvonsa
hehkuivat ja hän oli aivan kuohuksissaan, sillä hänen äänensä
kuului yli muiden, kun hän väitteli tulisesti Steven kanssa eräästä
mieluisasta kirjasta.

Rose piti tätä huonetta omana valtakuntanaan, ja hän kävi
rauhanhäiritsijöitten kimppuun niin kipakasti, että se hämmästytti
kaikkia ja lopetti melun silmänräpäyksessä. Pojat eivät olleet
koskaan ennen nähneet Rosen suuttuvan, ja vaikutus oli nyt mahtava.
Oli hullunkurista nähdä, kun hän ajoi koko poikajoukon huoneesta
kuin raivostunut pieni kana, joka taistelee poikasensa puolesta. He
tottelivat kaikki nöyrinä; pikkupojat syöksyivät päätä pahkaa ulos,
mutta kolme vanhinta jäi viereiseen huoneeseen saadakseen tilaisuuden
selittää ja puolustautua. He toivoivat hartaasti voivansa lepyttää
suuttuneen nuoren neidin, joka heti ryhtyi asettamaan pöytiä ja
tuoleja paikoilleen.

Siinä seisoskellessaan he näkivät puoliavoimesta ovesta Rosen
askartelun ja olivat onnettomia todetessaan, että he olivat
ajattelemattomuuttaan aiheuttaneet paljon vahinkoa.

-- Hän pani huoneen käden käänteessä kuntoon! Me olimme aika
tylsimyksiä, kun toimme sisään koirat ja pidimme niin hirveää melua,
huomautti Steve katseltuaan ovenraosta.

-- Vanha Kirjatoukka kiemurtelee niin kuin saisi kyytiä, vaikka
Rose hoitelee häntä kuin kissaemo. Onkohan hänkin suuttunut? lisäsi
Charlie, kun kuuli Macin valittavan 'kirottua päätänsä'.

-- Kyllä Rose hänet lepyttää; mutta on kurjaa, että me saatamme
hänet kiihdyksiin ja jätämme sitten Rosen tyynnyttelemään häntä.
Minä tahtoisin mennä auttamaan, mutta en tiedä miten, sanoi Archie
masentuneena.

-- En minäkään tiedä. Mutta eikö olekin ihme, miten käteviä naiset
ovat hoitamaan sairaita? sanoi Charlie pohtien tätä kieltämätöntä
tosiseikkaa.

-- Hän on ollut tavattoman kiltti Macille, aloitti Steve ikään kuin
moittien itseään.

-- Parempi kuin hänen oma veljensä, pisti Archie väliin lohduttautuen
sillä, että sai syyttää toista.

-- Ei sinun tarvitse minulle saarnata. Te ette ole tehneet hänen
hyväkseen sen enempää, vaikka olisitte kyllä voineet, sillä hän pitää
teistä enemmän kuin minusta. Minä ärsytän häntä, niin hän väittää,
eikä ole suinkaan minun syyni, etten ole pystynyt enempään, penäsi
Steve puolustautuen.

-- Me olemme kaikki olleet itsekkäitä ja jättäneet hänet oman onnensa
nojaan. Eikä siitä kannata riidellä, vaan meidän täytyy koettaa
tehdä parannus, sanoi Archie ottaen jalomielisesti moitteista
omille niskoilleen enemmän kuin oikeastaan oli syytä, sillä hän oli
muistanut Macia useammin kuin toiset.

-- Rose on ollut hänen luonaan kuin hyvä hengetär, eikä ollenkaan
ihme, että Mac tahtoo mieluimmin hänet hoitajakseen. Minäkin
tahtoisin Rosen, jos olisin niin kurjassa jamassa kuin Mac, lisäsi
Charlie tuntien, ettei ollut kohdellut Rosea oikeudenmukaisesti.

-- Suoraan sanoen, pojat, me emme ole olleet Roselle niin reiluja
kuin olisi pitänyt, ja meidän täytyy keksiä hänelle jokin hyvitys,
sanoi Archie, joka aina tahtoi maksaa rehdisti velkansa vaikkapa
velallinen olisi ollut vähäinen tyttölapsi.

-- Minua harmittaa, että härnäsin häntä sen nuken takia, jonka Jamie
penkoi esille, ja sanoin häntä kapalovauvaksi, kun hän itki kuollutta
kissanpoikaa. Tytöt ovat kyllä joskus aikamoisia hanhia, sitä ei voi
auttaa, sanoi Steve tunnustaen vilpittömästi rikkomuksensa ja oli
valmis hyvittämään ne, vaikkei tiennyt niillä tavalla.

-- Minä pyydän häneltä polvillani anteeksi, että olen kohdellut häntä
kuin pikku tenavaa. Se on varmasti raivostuttanut häntä. Oikeastaan
hän on vain pari vuotta minua nuorempi. Mutta hän on niin pieni ja
soma, että häntä pitää melkein nukkena, sanoi Prinssi katsellen sadan
kahdeksankymmenen senttinsä korkeudesta alas, aivan kuin Rose tosiaan
olisi ollut kääpiö hänen rinnallaan.

-- Olkoon vain kuin nukke, mutta hänellä on hyvä sydän ja mainion
terävä pää. Mac sanoo, että Rose käsittää muutamia asioita nopeammin
kuin hän, ja äidin mielestä Rose on tavattoman taitava tyttö, vaikkei
tiedäkään kaikkia maailman asioita. Ei sinun ollenkaan tarvitse
pöyhistellä, Charlie, vaikka oletkin noin pitkä. Rose pitää Archiesta
enemmän kuin sinusta, sillä Archie kohtelee häntä kunnioittavasti.

-- Kas vain, Stevehän hyökkäilee kuin tappelukukko; mutta älä
ollenkaan kiukuttele, poika, siitä ei ole apua. Tietenkin kaikki
pitävät Päälliköstä eniten, ja elleivät pitäisi, minä kyllä
opettaisin heitä. Tyynny sinä vain ja tarkkaa omaa käytöstäsi, ennen
kuin tulet toisia neuvomaan.

Prinssi sanoi tämän hyvin arvokkaasti ja hyväntahtoisesti; Archie
näytti ujon tyytyväiseltä saatuaan näin imartelevaa tunnustusta,
ja Steve rauhoittui täytettyään velvollisuutensa veljenä ja
serkkuna. Seurasi hetken hiljaisuus, ja sinä aikana Jane-täti
ilmestyi viereiseen huoneeseen teetarjottimineen, jolle oli asetettu
monenlaisia herkkuja, ja valmistautui syöttämään isoa poikaansa,
sillä sitä tehtävää hän ei tahtonut jakaa kenenkään kanssa.

-- Jos voit viipyä vielä vähän aikaa, pyytäisin sinua tekemään
Macille uuden silmäsuojuksen; pojat ovat tahrineet tämän marjoilla
ja sen pitää olla siisti, sillä huomenna Mac pääsee ulos, jos on
pilvinen päivä, sanoi Jane-täti voidellen tottuneesti paahtoleipää.

-- Kyllä minä teen, Rose vastasi niin lempeällä äänellä, että poikien
oli vaikea uskoa sitä samaksi, joka hetkistä aikaisemmin oli vihan
vimmassa komentanut: "Ulos tästä huoneesta, heti paikalla joka mies!"

Samassa Rose astui saliin ja istahti sanaakaan virkkamatta työpöydän
ääreen. Oli hullunkurista nähdä kolmen ison pojan tuijottavan pientä
tyttöä, joka vakavana pujotti vihreää silkkilankaa neulansilmään.
Kaikki he tahtoivat jotenkin ilmaista katumustaan, mutta eivät
tienneet miten aloittaa. Rosen juhlallinen ilme osoitti selvääkin
selvemmin, että tyttö aikoi säilyttää arvokkuutensa, kunnes
syylliset olisivat perin juurin nöyrtyneet. Äänettömyys alkoi käydä
painostavaksi, kun Charlie, jolla oli erinomainen taito hieroa
sovintoa, äkkiä heittäytyi polvilleen Rosen eteen, löi rintoihinsa ja
sanoi epätoivoisella äänellä:

-- Rakas serkku, suo anteeksi tämä kerta! Minä en enää milloinkaan
tee sellaista.

Rosen oli vaikea pysyä totisena, mutta hän onnistui sentään ja sanoi
arvokkaasti:

-- Macilta sinun on pyydettävä anteeksi, ei minulta. Minulle te
ette ole tuottaneet mitään vahinkoa, mutta hänelle ehkä paljonkin
päästäessänne sisään niin ajattelemattomasti valoa ja melutessanne ja
puhuessanne hänelle asioista, jotka kiihdyttivät häntä.

-- Luuletko todella, että me olemme saaneet pahaa aikaan? kysyi
Archie huolissaan, ja Charlie heittäytyi omantunnon vaivoissa
lattialle pöydän jalkoihin.

-- No ihan varmasti, sillä hänellä on kauhea päänsärky, ja hänen
silmänsä ovat punaiset kuin -- kuin tämä tyyny, vastasi Rose
pistäen vakavana neulansa tyynyyn, joka oli punainen ja pullea kuin
hyötymansikka.

Tämän lyhyen tiedotuksen kuultuaan Steve kirjaimellisesti repi
hiuksiaan, sillä hän työnsi sormensa huolellisesti kammattuun
tukkaansa ja pörrötti sitä aika lailla, aivan kuin se olisi ollut
ankarin rangaistus jonka hän saattoi itselleen keksiä. Charlie
rukoili lattialla, että joku hirttäisi hänet; mutta Archie, johon
tapaus koski syvimmin, ei puhunut mitään, vaan vannoi itsekseen
lukevansa Macille ääneen, kunnes hänen omat silmänsä olisivat
punaiset kuin tusina neulatyynyjä.

Kun Rose näki, kuinka terveellisen vaikutuksen hänen esiintymisensä
oli tehnyt pahantekijöihin, hänestä tuntui, että oli aika leppyä
ja herättää heissä vähän toivoa. Hän ei voinut kuitenkaan olla
antamatta lattialla loikovalle Prinssille pientä ojennusta, sillä
tämä oli loukannut hänen tunteitaan useammin kuin ehkä aavistikaan;
niinpä Rose antoi sormustimellaan luunapin pojan päälaelle ja sanoi
alentuvasti kuin joku korkeampi olento, joka katsoo maan matosen
puoleen:

-- Älä ole typerä, vaan nouse pystyyn. Minä neuvon sinulle paljon
järkevämpää tekemistä kuin tuo kieriskely lattialla.

Charlie totteli heti ja istahti jakkaralle Rosen jalkojen juureen;
toisetkin syntiset vetäytyivät lähelle kuullakseen viisauden
sanoja hänen huuliltaan, ja tämän nöyryyden lepyttämänä Rose sanoi
äidillisesti:

-- Jos te todella tahdotte olla kilttejä Macille, muistakaa ettette
koskaan puhu hänelle peleistä, joihin hän ei voi ottaa osaa, ettekä
lavertele kuinka hauskaa teillä itsellänne on ollut. Lukekaa
hänelle rauhallisesti jotakin hyvää kirjaa, rohkaiskaa häntä sillä
ajatuksella, että hän vielä pääsee kouluun, ja auttakaa häntä vähä
vähältä opiskelemaan. Te voitte tehdä sen paremmin kuin minä, sillä
minähän olen vain tyttö enkä opiskele latinaa, kreikkaa enkä muita
vaikeita aineita.

-- Mutta silti sinä osaat monia asioita paljon paremmin kuin me; sen
sinä olet osoittanut käytännössä, sanoi Archie katsoen Roseen niin
lämpimästi, että tyttö ilahtui. Silti hän ei malttanut olla antamatta
Charlielle vähän lisää kuritusta vaan sanoi niskojaan nakaten ja
muikistaen huulia, jotka väkisinkin olivat vetäytyä hymyyn:

-- Hauskaa että ajattelet noin, vaikka olenkin vain tällainen
'kummallinen kana'.

Huomautus sai Prinssin kätkemään kasvonsa; Steve taas kohotti
ylpeästi päänsä huomattuaan, ettei tuo nuoli ollut tarkoitettu
hänelle. Archie nauroi, ja nähdessään sinisten silmien vilkkuvan
veitikkamaisesti ruskeitten sormien lomasta Rose nipisti
sovinnollisesti Charlieta korvasta ojentaen näin palmunoksan rauhan
merkiksi.

-- Nyt siis kaikki on hyvin ja suunnitelma valmis Mac-paran hyväksi,
sanoi Rose hymyillen niin suopeasti, että pojista tuntui kuin aurinko
olisi äkkiä alkanut täydellä terällä paistaa paksun pilven väistyttyä.

Myrsky oli puhdistanut ilman ja sitä seurasi neuvottelu, jonka aikana
tehtiin varsin vaihtelevia ja yllättäviä suunnitelmia, sillä jokainen
oli valmis uhraamaan Mac-paran alttarille, ja Rose oli johtotähti,
johon toiset nöyrinä katsoivat. Tietenkään näin ylevä mieliala ei
voinut kestää kauan, mutta sen muisto säilyi vielä sittenkin, kun
ensimmäinen innon puuska oli jäähtynyt.

-- No niin, nyt se on valmis, ja toivottavasti huomenna on pilvistä,
Rose sanoi saatuaan valmiiksi uuden suojuksen, jonka edistymistä
pojat olivat kiinnostuneina seuranneet.

-- Minä olen tilannut oikein paisteisen päivän, mutta teenkin ilmojen
kirjurille muutosehdotuksen. Hän on hyväntahtoinen kaveri ja ottaa
sen kyllä huomioon, olkaa huoletta, sanoi Charlie, jonka vallaton
mieli oli palannut.

-- Helppo sinun on laskea leikkiä, mutta miltähän itsestäsi tuntuisi
käydä viikosta viikkoon silmät peitossa, herraseni? Ja Rose hillitsi
Charlien kuohuvaa vallattomuutta sitomalla suojuksen pojan silmille,
kun tämä istui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa.

-- Se on inhottava! Ota se pois, kuule, ota se pois! En ollenkaan
ihmettele, että Mac-parka on synkkämielinen käyttäessään tällaista
kapinetta. Charlie katseli tuota kidutusvälinettä niin totisena, että
Rose suopeasti irrotti sen ja meni sanomaan Macille hyvää yötä.

-- Minä saatan Rosen kotiin, sillä alkaa jo hämärtää ja hän on arka,
sanoi Archie unohtaen, että oli usein virnistellyt tuon arkuuden
takia.

-- Kai se tehtävä kuuluu pikemminkin minulle, minun veljeänihän hän
hoitaa, ryhtyi Steve puolustamaan oikeuksiaan.

-- Mennään kaikki yhdessä; se on hänestä hauskaa, ehdotti Charlie
tarttuvassa ritarillisuuden puuskassa.

-- Mennään vaan! vastasivat toiset, ja he lähtivät kaikki Rosen
mukaan tämän suureksi ihmeeksi ja salaiseksi tyydytykseksi. Tosin
Archie yksin huolehti Rosesta, sillä toiset kaksi loikkivat aitojen
yli, juoksivat kilpaa ja painivat keskenään koko matkan.

Perille päästyään he rauhoittuivat, kättelivät sydämellisesti ja
tekivät parhaan kumarruksensa; sitten he kääntyivät arvokkaasti
kotiinpäin kuin ainakin herrasmiessaattajat. Rose katseli heidän
jälkeensä tyytyväisenä ja tuumi:

-- Juuri noin minua pitää kohdella!



13

VUORISTOSSA


Loma-aika loppui, pojat menivät kouluun, ja Mac-parka jäi kotiin.
Hänen ei tarvinnut enää oleskella hämärässä; hän käytti sinisiä
silmälaseja, kuljeskeli ympäriinsä ja koetti huvittaa itseään miten
parhaiten taisi rasittamatta silmiään. Jokainen joka on joskus ollut
tuomittuna toimettomuuteen, tietää kuinka tukalaa se on, ja ymmärtää
myös Macin mielentilan, joka sai hänet eräänä päivänä sanomaan
epätoivoissaan Roselle:

-- Kuule, ellet sinä keksi minulle jotain työtä ja huvia, minä ammun
kuulan kallooni niin totta kuin elän.

Rose juoksi Alec-sedän luo neuvoa kysymään, ja tämä määräsi sekä
potilaan että hoitajan kuukaudeksi vuoristoon Jessie-tädin ja
Jamien kanssa. Pumpula ja hänen äitinsä liittyivät joukkoon, ja
eräänä kirkkaana syyskuun aamuna astui kuusi varsin iloista ihmistä
Portlandiin menevään pikajunaan. Siinä oli kaksi hymyilevää äitiä
ruokakoreineen ja huopineen, nuori tyttö kirjasalkku käsivarrellaan,
pitkä hoikka poika lakki silmillä ja kaksi lasta, jotka istuivat
jalat ojossa, pyöreät kasvot säteillen sanomatonta ihastusta.

Vihdoin he pitkän päivämatkan jälkeen ajoivat avaraan vihreään
pihaan, jossa valkoinen varsa, ruskea lehmä, kaksi kissaa, neljä
kissanpoikasta, joukko kanoja ja tusinan verran vanhoja ja nuoria
ihmisiä huvitteli parhaansa mukaan. Kaikki nyökyttivät ja hymyilivät
herttaisesti, ja vanha vilkas rouva suuteli vastasaapuneita vieraita
puhellen samalla sydämellisesti:

-- Onpa hauska nähdä teitä. Tulkaa sisään lepäämään, tee joutuu
tuossa tuokiossa, te olette varmasti kovin väsyneitä. Lizzie, ohjaa
vieraat yläkertaan; Kitty, mene sinä auttamaan isää, että saatte
tavarat sisään; Jenny ja minä katamme pöydän siksi kun tulette alas.
Siunatkoon noita pienokaisia, he tahtovat mennä katsomaan kissoja --
no kyllä te saatte ne nähdä.

Kolme sievää tytärtä pyyhälsi töihinsä, ja vieraat tunsivat heti
kotiutuvansa, sillä kaikki olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä.
Jessie-täti oli iki-ihastunut kotikutoisiin mattoihin, peitteisiin
ja sieviin huonekaluihin; Rose juoksi ikkunasta ikkunaan, sillä
jokaisesta avautui kuin kaunis taulu; ja pikku väki ystävystyi
heti talon lasten kanssa, kun nämä kantoivat heille sylin täydeltä
kissanpentuja ja kananpoikasia.

Torven törähdys kutsui kaikki illalliselle, ja seurue, johon
Campbellin lasten lisäksi kuului kuusi lasta, kokoontui pitkään
ruokasaliin. Kaikilla oli vuoristoilman synnyttämä erinomainen
ruokahalu ja hilpeä mieli. Äiti Atkinson, kuten kaikki talon emäntää
kutsuivat, oli kaikkein iloisin ja työteliäin; tavan takaa hän
nousi pöydästä tuodakseen sisään uuden ruokalajin tai auttaakseen
lapsia. Ja samalla hän ajeli pois kotieläimiä, jotka olivat niin
seuranhaluisia, että varsa tuli eteiseen pyytämään sokeria, kissat
istuivat vieraiden polvilla makupaloja kärkkyen ja kirjavat kanat
nokkivat muruja keittiön lattialta ja yhtyivät vimmatusti kaakattaen
yleiseen iloon.

Illallisen jälkeen kaikki menivät ulos katsomaan auringonlaskua ja
viipyivät pihalla, kunnes illan purppurainen hohde oli sammunut. Oli
ihmeen tyyntä ja hiljaista, vain hyttysten kimeä laulu täytti ilman.
Vastatulleita hämmästytti yhtäkkiä urkujen vieno soitto, ja salissa
he tapasivat isä Atkinsonin soittamassa pieniä omatekoisia urkujaan.
Lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja soittaen ja laulaen
kului ilta, kunnes Pumpula nukahti ovensuuhun ja Jamie haukotteli
kuuluvasti kesken mielilaulunsa:

    "Kuherra kyyhkyläinen, kuherra vaan,
    illan tullen kuusikosta ääntäs kuulla saan."

Väsyneet matkamiehet sanoivat kaikki yhtaikaa hyvää yötä ja
vetäytyivät yöpuulle. He nukahtivat makeasti äiti Atkinsonin
kotikutoisilla lakanoilla ja kaislapatjoilla, joihin hän varmaan oli
ripottanut unijauhoa, niin syvä ja suloinen heidän unensa oli.

Seuraavana päivänä oli ilma ihana ja vuorten tuulet tekivät lapset
virkeiksi kuin nuoret vuonat. Vanhemmat kulkivat ympäriinsä hymyillen
toisilleen ja puhellen: -- Eikös tämä olekin ihanaa! Vieläpä Mac,
väsynyt veikko, hyppäsi aidan yli ihan kuin ei olisi mahtanut sille
mitään. Ja kun Rose juoksi Macin jälkeen viemään hänen leveälieristä
hattuaan, poika ehdotti kevytmielisesti, että lähdettäisiin
metsästämään villikissoja.

Jamie ja Pumpula kirjoittautuivat heti Alppilan kevyeen jalkaväkeen.
Se oli mahtava komppania, johon kuului yksinomaan upseereita.
Kaikilla oli kolmikolkkahattu päässään ja lippu kädessään,
kulkiessaan he heiluttivat isoja miekkoja tai löivät rumpua. Ei
kukaan voinut murjottaa tai olla pahalla tuulella, kun näki tämän
mainion joukon marssivan sotilaallisessa järjestyksessä kapteeni
Doven johdolla.

Dove oli isopäinen yksitoistavuotias poika; hän jakeli käskyjä
juhlallisesti kuin kenraali, ja rykmentti totteli niitä suuremmalla
innolla kuin taidolla. Snow'n pienokaiset tekivät temput hyvin, myös
luutnantti Jack Dovea kelpasi katsella, ja rumpali Frank, talon pieni
juoksupoika, päristeli innolla palikoitaan. Jamie oli 'harjoitellut'
aikaisemmin, ja siksi hänestä tehtiinkin heti eversti; mutta Pumpula,
joka muodosti jälkijoukon, oli paras kaikista ja herätti katsojissa
suosionosoitusten myrskyn taapertaessaan viimeisenä kolmikolkkahattu
toisella silmällä. Lippunsa hän oli heilauttanut olan yli ja se
melkein viisti maata, mutta puumiekka oli juhlallisesti kohotettuna
taivasta kohti. Tytön pyöreät kasvot paistoivat intoa, kun hänen
lyhyet jalkansa koettivat tarmokkaasti tepsuttaa tahdissa.

Mac ja Rose poimivat karhunvatukoita tienposken pensaista, kun
sotajoukko heitä huomaamatta marssi ohi, ja lapsilauma oli samalla
liikuttava ja hullunkurinen. Vähän aikaisemmin oli metsän tähän
laitaan haudattu suurin juhlallisuuksin kissanpoikanen, ja kun
komppania saapui paikalle, kapteeni Fred Dove komensi joukkonsa
pysähtymään ja ilmoitti ajatuksensa seuraavin sanoin:

-- Tämä on hautausmaa. Nyt rummutetaan hiljaa ja lasketaan liput, kun
kuljetaan ohi. Taitaisi olla hyvä ottaa vielä hattu päästä, se kai
osoittaisi kunnioitusta.

-- Eivätkö he ole herttaisia? kuiskasi Rose, kun pieni joukkue
marssi rumpujen hiljaa päristessä ohi, liput ja miekat alhaalla ja
päät paljastettuina tuuheittein puiden luodessa varjojaan vakaville
lapsenkasvoille.

-- Mennään perässä katsomaan, mitä he oikein tekevät, ehdotti Mac,
joka oli syönyt kyllikseen karhunvatukoita ja istui nyt ojan reunalla
lepäämässä.

Niin he seurasivat heitä, ja pärrytys voimistui taas, kun hautuumaa
oli sivuutettu. He näkivät lippujen liehuvan tuulessa ja huomasivat,
että joukko meni vanhaan rappeutuneeseen kirkkoon, joka oli kolmen
metsätien risteyksessä. Laulu sai kuuntelijat kiirehtimään kulkuaan,
ja saavuttuaan paikalle he kurkistivat sisään rikkinäisestä ikkunasta.

Kapteeni Dove oli kiivennyt vanhaan puiseen saarnatuoliin ja katseli
juhlallisesti seurakuntaansa, joka oli jättänyt aseensa eteiseen
ja istui nyt penkeillä laulaen kovaäänisesti ja hartaasti erästä
pyhäkoululaulua.

-- Rukoilkaamme, sanoi kapteeni Dove ihan armeijanpapin nuotilla,
ja pannen kätensä ristiin hän lausui kaikille tutun rukouksen; se
oli oivallinen pieni rukous, mutta ei erityisen sopiva aamupäiväksi,
sillä se kuului: "Levolle lasken Luojani."

Jokainen yhtyi siihen kerraten sanat, ja oli soman näköistä, kun
pienokaiset taivuttivat päänsä ja kuiskasivat nuo tutut sanat.
Kyynelet herahtivat Rosen silmiin, ja Mac otti vaistomaisesti hatun
päästään, mutta painoi sen takaisin kuin häveten näyttää tunteitaan.

-- Nyt minä pidän teille saarnan ja minun tekstini on: Lapset,
rakastakaa toisianne. Pyysin äitiä antamaan minulle tekstin, ja hän
arveli että tämä olisi hyvä; istukaa nyt kaikki hiljaa niin minä
saarnaan. Älä kuiski, Marion, vaan kuuntele minua. Se merkitsee, että
meidän pitää olla kilttejä toisillemme ja leikkiä kauniisti eikä
riidellä niin kuin tänä aamuna vaunuista. Jack ei saa aina ajaa, eikä
kenenkään tarvitse olla vihoissaan vaikka minä olenkin mielelläni
Frankin kanssa. Annette, sinunkin täytyy olla joskus hevosena, et saa
aina istua vaunuissa. Willien pitää antaa Marionin rakentaa talonsa
naapuriksi, koska Marion tahtoo, eikä siitä saa ollenkaan marista.
Jamie näyttää olevan hyvä poika, mutta kyllä minä pauhaan hänelle,
ellei hän ole. Kuules Pumpula, ihmiset eivät suutele kirkossa eivätkä
pane hattua päähänsä kesken saarnan. Teidän täytyy muistaa mitä minä
sanon, ja minua on toteltava, koska minä olen kapteeni.

Tässä luutnantti Jack keskeytti saarnan ja julisti rohkeasti
kapinalliset mielipiteensä:

-- Siitä minä viis veisaan. Pidä sinä huoli omista asioistasi ja sano
mihin panit minun hihnani. Ja sinä otat aina suurimmat tortut etkä
vetänyt kunnolla, kun leikittiin karavaania.

-- Niin, ja sinä löit Frankia, minä näin, huusi Willie Snow hypäten
penkille seisomaan.

-- Ja sinä otit minun kirjani ja piilotit sen, kun en tullut
keinumaan vaikka pyysit, lisäsi Annette, vanhin Snow'n kolmikosta.

-- Minä tahdon tuukotella Dimmia ja minä panin hatun päähän, kun
neula pitti minua, kirkui Pumpula, vaikka Jamie yritti estää häntä.

-- Minä en mene Willien naapuriksi, ellei hän itse pyydä, se on
varma! sanoi pikku Marion liittyen hänkin kapinoitsijoihin.

Kapteeni Dove oli ihan hämillään, kun rivit näin murtuivat, mutta
menettämättä arvokkuuttaan hän tyynnytti nousevan kapinan taitavasti
ja hienotunteisesti:

-- Nyt lauletaan loppuvirsi: "Hyvästi, armas kuusisto", sen te kaikki
osaatte. Lauletaan kauniisti ja lähdetään sitten päivälliselle.

Rauha oli silmänräpäyksessä palautettu ja Rosen ja Macin hillitty
naurunkikatus hukkui sävelten tulvaan. Viidessätoista minuutissa
korviasärkevä ääni oli vaiennut ja komppania marssinut ulos kirkosta
yhtä hiljaa ja juhlallisesti kuin tullutkin. Koko joukko kiiruhti
nyt kotiin minkä pienet jalat kantoivat, ja lounaspöydässä he
kinastelivat täyttä päätä "kapteenin loistavasta saarnasta".

On vallan ihme, kuinka paljon tekemistä kaikki löysivät Alppimajassa;
ja Mac, joka oli aikonut vain maata riippumatossa ja antaa
jonkun lukea ääneen, oli kaikkein ahkerin. Häntä pyydettiin
laatimaan pohjapiirros kaupungille, jonka lapset aikoivat rakentaa
karhunvatukkatarhaan. Se työ huvitti häntä kovin: hän suunnitteli
pienet kadut, määräsi talojen tontit, järjesti vesijohdot ja
keskusteli 'valtuuston' kanssa julkisten rakennusten paikoista; sillä
Mac oli vieläkin poika viidestätoista ikävuodestaan ja lukuhalustaan
huolimatta.

Sitten hän kävi kalastamassa erään lännestä tulleen miellyttävän
herran kanssa; ja vaikka he harvoin saivat mitään pataan pantavaa,
heitä kiehtoi kuitenkin lohenpyynti. Sen lisäksi Mac harrasti
geologisia tutkimuksia. Hän tarkasteli kiviä ja kallioita ja
keskusteli hyvin viisaasti eri aikakausien kerrostumista ja
kivettymistä. Rose taas keräsi lehtiä ja jäkäliä ja opetti Macille
kasvioppia geologisten luentojen vastapainoksi.

Heillä oli oikein hauskaa, sillä Atkinsonin tytöt keksivät alituiseen
pieniä huviretkiä, ja kaikki sujui niin mainiosti, että kukaan ei
pitkästynyt. Ja ennen kuin kuukausi oli lopussa, kaikki saattoivat
todeta, että Alec-tohtori oli määrännyt hoidokilleen tepsivää
lääkettä.



14

ONNELLINEN SYNTYMÄPÄIVÄ


Lokakuun kahdentenatoista oli Rosen syntymäpäivä, mutta kukaan ei
näyttänyt muistavan tätä tärkeätä tapausta, eikä hän itse kehdannut
siitä muistuttaa. Niinpä hän nukahti edellisenä iltana miettien,
saisiko huomenna ainoatakaan lahjaa.

Kysymykseen hän sai vastauksen varhain seuraavana aamuna. Hän
heräsi siihen, että jokin pehmeä esine kosketti hänen kasvojaan,
ja avatessaan silmänsä hän huomasi pienen mustavalkoisen olennon
istuvan päänalusella. Pyöreät silmät kuin mustikat katselivat häneen
untuvaisen käpälän hyväillessä hänen nenäänsä.

Se oli Kitty Comet, kissanpojista kaunein, ja ilmeisesti sillä
oli suoritettavanaan jokin tehtävä, sillä sen kaulassa koreili
vaaleanpunainen nauha, jossa riippui paperipala ja siinä luki:
"Rose-neidille Frankilta."

Tämä oli vain alkua, sillä yllätyksiä ja lahjoja tippui pitkin
päivää. Atkinsonin tyttäret olivat tällaisissa asioissa tavattoman
kekseliäitä ja Rose oli heidän suosikkinsa. Mutta paras kaikista tuli
iltapäivällä, kun päivän kunniaksi lähdettiin kolmena joukkueena
eväskorien kanssa vuorelle. Kaikki näyttivät etukäteen päättäneen
pitää oikein hauskaa, varsinkin äiti Atkinson. Hänellä oli päässään
hattu, joka oli leveä kuin päivänvarjo, ja hän oli ottanut mukaan
torven pitääkseen sen avulla joukkonsa koossa.

-- Minun täytyy mennä ajamaan tädin ja lasten hevosta, sinä saat
ratsastaa minun ponillani. Mutta pysyttele reilusti jäljessä, sillä
me käymme hakemassa asemalta paketin, jota et saa nähdä ennen kuin
päivällispöydässä. Ethän pahastu? kuiskasi Mac hiljaa Roselle, kun
toiset melusivat lähdön touhussa.

-- En toki, Rose vastasi. -- Muulloin minua loukkaisi kauheasti, jos
en saisi olla salaisuuksissa mukana, mutta jouluna ja syntymäpäivänä
kuuluu asiaan olla tyhmä ja sokea ja pysytellä nurkissa. Minä tulen
mukaan sitten, kun sallitaan.

-- Jää ison vaahteran alle odottamaan, kunnes minä kutsun sinua
-- sieltä et voi nähdä mitään, lisäsi Mac auttaessaan Rosen ponin
selkään. Barkis, jonka Macin isä oli lähettänyt poikansa käyttöön,
oli niin tyyni ja tasainen, että Rosea olisi hävettänyt, jos
hän olisi pelännyt ratsastaa sillä. Niinpä hän oli harjoitellut
uutterasti tuottaakseen kotiin palattuaan Alec-sedälle yllätyksen.
Hän oli tehnyt Macin kanssa monta hauskaa retkeä 'yli kasteisten
vuorten'; Rose oli ratsastanut Barkiksella ja Mac oli tyytynyt
Atkinsonin vanhaan Sorreliin.

Niin he lähtivät, ja kun he tulivat punaisen vaahteran luo, Rose
pysähtyi tottelevasti, mutta hän ei malttanut olla salaa katselematta
kiellettyyn suuntaan jo paljon aikaisemmin kuin kutsu kuului. Ja
aivan oikein; oli tullut paketti, joka työnnettiin istuimen alle, ja
Rose huomasi myös pitkän miehen, jota Mac hoputti vaunuihin. Yksi
ainoa silmäys paljasti Roselle, kuka tulija oli, ja ihastuneena hän
lähti mäkeä alas niin kovaa kuin poni ikinä pääsi.

-- Nyt minä hämmästytän setää, hän ajatteli. -- Ratsastan hänen
luokseen täyttä laukkaa ja näytän, etten sittenkään ole pelkuri.

Tämän kunnianhimoisen tuuman kannustamana hän läimäytti vähän
Barkista ja antoi sen valtoimenaan porhaltaa alas kivistä tietä.
Kaikki olisi onnistunut loistavasti, ellei jokunen säikähtänyt kana
olisi hirveästi kaakattaen räpiköinyt poikki tien juuri kun Rose
valmistui juhlallisesti tervehtimään. Pelästyneenä poni pysähtyi
äkkiä, ja varomaton ratsastaja syöksyi päistikkaa pelästyneen
Sorrelin jalkoihin.

Rose pääsi pystyyn ennen kuin Alec-tohtori ehti vaunuista ja kiersi
likaiset kätensä sedän kaulaan huutaen hengästyneenä:

-- Voi setä, kyllä on hauskaa nähdä taas sinut! Se on kaikkein
parasta -- parempi kuin vaunulastillinen lahjoja. Olitpas kiltti, kun
tulit!

-- Et kai vain loukkaantunut, lapsi? Se oli kamala keikahdus,
näytti siltä, että sinun käy ihan huonosti, vastasi tohtori hellän
levottomana ja katseli ylpeänä tyttöään.

-- Minun tunteeni ovat kyllä loukkaantuneet, mutta luuni ihan
kunnossa. Harmi! Minun piti näyttää kuinka taitava olen, ja sitten
nuo tyhmät kanat pilasivat kaiken, Rose sanoi masentuneena.

-- Kysyin Macilta missä olet enkä ollut uskoa silmiäni, kun hän
osoitti pientä amatsonia, joka kiiti hurjaa vauhtia mäkeä alas. Et
olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi ilahduttanut minua enemmän.
Sinähän ratsastat hienosti. Jatkatko vielä vai vaihdatteko Macin
kanssa? kysyi tohtori, kun Jessie-täti ehdotti, että lähdettäisiin,
sillä etumaiset viittoilivat jo kärsimättömästi.

-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä, niin se on. On kai parasta, ettet
koeta näyttää enää taitoasi, neitiseni, Mac sanoi kiusoitellen.

-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sillä taisin nyrjäyttää nilkkani,
ajatteli Rose salaten uljaasti tuskansa ja vastasi hyvin arvokkaasti:

-- Minä ratsastan mieluummin. Saammepa nähdä, kuka on ensiksi perillä.

Hän kiipesi ponin selkään ja kiiti pois. Hän koetti parhaansa mukaan
unohtaa onnettoman putoamisensa. Siksi hän istui hyvin suorana ja pää
pystyssä Barkiksen laukata kiepsuttaessa tietä pitkin rauhallisesti
kuin keinutuoli.

-- Sinun pitäisi nähdä, miten hienosti hän pysyy Barkiksen selässä
kun ylitämme esteitä. Sitä paitsi hän juoksee kuin hirvi, kun
loikimme 'viimeistä paria' ja heittää kiviä ja palloa melkein yhtä
hyvin kuin minä, Mac yhtyi setänsä kiitoksiin.

-- Sinä taidat pitää häntä poikatyttönä, Alec; mutta hän näyttää
todellakin niin terveeltä ja onnelliselta, ettei minulla ole sydäntä
kieltää häntä. Hän pursuaa iloa ja elämänhalua niin, että hänen
täytyy juosta ja hosua, olkoon se sitten hyvää käytöstä tai ei, sanoi
Jessie-rouva, joka nuoruudessaan oli ollut vallaton huimapää.

-- Hyvä, hyvä! Parempia uutisia et voisi minulle kertoa. Anna tytön
juosta ja huutaa niin paljon kuin haluaa, se on varmin terveyden
merkki ja yhtä luonnollista onnelliselle lapselle kuin hyppiminen
nuorelle eläimelle. Poikatytöistä tulee tavallisesti voimakkaita
naisia, ja mieluummin näkisin Rosen pelaavan Macin kanssa jalkapalloa
kuin virkkaavan pitsiä kuten tuo käsityöhullu Annabel Bliss.

-- Mutta ei hän enää kauan voi pelata jalkapalloa emmekä saa unohtaa,
että hänen täytyy vähitellen oppia naistenkin töitä, Jessie-rouva
huomautti.

-- Ei Mac liioin voi enää kauan pelata jalkapalloa, mutta hän
menestyy luvuissaan paremmin, kun ulkoilu on karaissut hänen
ruumistaan. Ulkonainen kiilto saadaan pian, jos pohja on luja, mutta
mitä ulkosilaus hyödyttää, jos itse rakennus on virheellinen. Olet
varmasti oikeassa, Jessie; ja jos työni on yhtä menestyksellistä
seuraavan kuuden kuukauden aikana kuin kuluneitten, niin kokeeni on
onnistunut.

-- Kyllä se onnistuu, sillä kun vertaa noita eloisia, kukoistavia
kasvoja niihin haluttomiin ja kalpeihin, joiden näkeminen vielä vähän
aikaa sitten teki ihan kipeää, alan melkein uskoa ihmeisiin, sanoi
Jessie-rouva katsellen Rosea, jonka koko olemus uhkui voimaa ja
terveyttä.

Kun kaikki olivat perillä, tarjottiin oikea mustalaisaamiainen, jonka
valmistamiseen nuori väki innokkaasti osallistui. Äiti Atkinson puki
ison esiliinan päälleen, kääri hihansa ja kävi työhön yhtä iloisena
kuin omassa keittiössään. Hän hämmensi kolmen seipään varassa
roikkuvaa kattilaa, jonka alla roihusi tervaksia ja kuivia käpyjä.
Sillä aikaa tytöt kattoivat vihreälle sammalpöydälle maalaisherkkuja,
ja lapset pyörivät touhuissaan jokaisen tiellä, kunnes torven
toitottaessa kerääntyivät ruokapöydän ympärille kuin parvi nälkäisiä
lintuja.

Kun ateria oli syöty ja sen jälkeen levähdetty hetkinen, ruvettiin
esittämään kuva-arvoituksia. Pehmyt vihreä tasanne kahden komean
petäjän välissä valittiin näyttämöksi, ja esirippu tekaistiin
huiveista.

Ensimmäisenä esiintyi Mac aivan surkeassa tilassa, yllään kehnot
vaatteet ja ilmeisesti raskaiden huolten murtamana. Hänen luokseen
hiipi eriskummallinen eläin. Sillä oli päässään ruskea paperipussi,
jonka rei'istä näkyi kaksi kiiluvaa silmää, punerva nenännykerö ja
rivi valkoisia hampaita. Suun molemmilla puolilla sojotti viiksinä
ruohokimppu. Pussin yläkulmat oli taivutettu korviksi ja selässä
roikkuva musta huivi oli ilmeinen häntä.

Eläin osoitti monin elein haluavansa lohduttaa ja neuvoa murheellista
miestä. Vihdoin tämä taipui, riisui saappaansa, veti ne pikku eläimen
jalkaan ja antoi tälle säkin selkään. Nuolaistuaan rohkaisevasti
miehen kättä eläin poistui niin onnistuneesti naukuen, että kaikki
huusivat:

-- Saapasjalkakissa!

-- Se oli kissa, vastattiin näyttämöltä ja esirippu sulkeutui.

Seuraava arvoitus oli vaikeampi. Näyttämölle tuli taas nelijalkainen,
mutta tällä eläimellä oli toisenlainen häntä ja pitkät korvat.
Sillä ratsasti itämaalaisen näköinen pieni herra, joka oli koko
ajan tipahtamaisillaan ratsun kulkiessa. Eteen ilmestyi äkkiä
valkopukuinen henki selässään pitkät sanomalehtisiivet ja kasvojen
ympärillä vaaleat kiharat. Mies ei ilmeisesti nähnyt tiellä seisovaa
henkeä, hän ruoski tuimasti ratsua, mutta eläin ei suostunut
liikkumaan eteenpäin. Lopulta pieni herra tipahti sananjalkojen
sekaan, ja lempeä eläin polvistui hengen eteen.

Lapset olivat aivan ymmällä, mutta äiti Atkinson sanoi:

-- Ellei tuo ollut Bileam ja hänen aasinsa, niin ihme ja kumma. Rose
oli suloinen enkeli, eikö ollutkin?

'Aasi' oli ilmeisesti oikea sana, ja enkeli vetäytyi pois
mairiteltuna osakseen tulleesta kohteliaisuudesta.

Seuraavana oli satukuvaelma. Näyttämölle tepsuttivat käsi kädessä
Jamie ja Pumpula, ja he alkoivat toimekkaasti poimia marjoja.
Kuvaelma oli käyty kulissien takana läpi moneen kertaan, ja kaikki
sujui niin kuin pitikin: korit täyttyivät, tietä ei löytynyt,
kyynelet valuivat, ja lopulta eksyneet paneutuivat selälleen
sananjalkojen sekaan ja kuolivat silmät selällään ja kengän kärjet
taivasta kohti.

-- Nyt ne linnut taa tulla. Ole tinä kuollut, Dimmi, minä tahdon
kattoa niitä, kuului tukahdutettu sipinä.

-- Saisivatkin tulla kiireesti, sillä minun allani on kivi ja
muurahaiset polttavat jalkoja, mutisi toinen.

Paikalle lensi hurjasti räpytellen parvi punarintoja. Niillä oli
suussaan lehtiä, ja ne asettelivat niitä lasten päälle niin tiheästi
kuin riitti. Kesken kaiken tipahti karhea karhunvatukan lehti
Pumpulan nenänpäähän ja sai tytön aivastamaan niin ankarasti, että
lyhyet sääret nousivat ilmaan ja Jamie huusi kauhistuneena: "Oh!"
mikä sai linnut tirskuen hajaantumaan.

Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin, että kuvaelma esitti satua
"Metsän peitossa".

Seuraava esitys oli lyhyt mutta vaikuttava. Kaksi junaa vihelsi
vastakkaisilla suunnilla ja ne törmäsivät kauhealla rytinällä
toisiinsa keskellä näyttämöä. Kaikki arvasivat, että sana oli
'onnettomuus'.

-- Nyt tulee oikein opettava kuvaelma, ilmoitti Rose.

Viiden minuutin kuluttua esirippu avautui. Aluksi ei näkynyt muuta
kuin puuhun kiinnitetty ruskea pahvilevy, iso kellotaulu, jonka
osoittimet näyttivät neljää. Alla oleva pieni lappu ilmoitti, että
kello oli neljä aamulla. Heti kun katsomolle oli selvinnyt tämä
tosiasia, kohosi kannon takaa näkyviin sadetakkiin kietoutunut
käärme, tai liikehtimisestä päätellen pikemminkin mittarimato.
Samassa paikalle lennähti hyvin valpas ja toimekas lintu, joka keräsi
siipiään räpytellen ahkerasti toukkia. Sillä oli töyhtönä vihreä
lehtivihko, pyrstönä keikkui sananjalkakimppu, ja monivärinen huivi
toimitti siipien virkaa. Pöyhistellen tämä komea lintu tepasteli
eteenpäin. Sen silmät kiilsivät terävinä ja ääni sai ilmeisesti
mittarimadon kauhistumaan -- mikäli se oli mittarimato. Koukistellen
ja kiemurrellen se koetti ryömiä pakoon, mutta kaikki oli turhaa.
Lintu keksi sen, kiekaisi innoissaan, iski kiinni matoon ja lepatteli
voitonriemuisasti tiehensä.

-- Varhainen lintu sai muhkean saaliin, oikean kirjatoukan, nauroi
Jessie-täti.

-- Tämä oli erityisnäytäntö Alec-sedälle, hän aina huomauttelee,
että aamunvirkku se talon elättää, nauroi Rose ilmaantuen katsomoon
kaksijalkainen toukka vierellään.

-- Oikein näppärä. No, ja mikä on seuraava? kysyi Alec-tohtori. Rose
istahti hänen viereensä.

-- Doven pojat tahtovat välttämättä esittää kohtauksen Napoleonin
elämästä. Lapset pitävät siitä, ja pikku miehet esittävät sen oikein
sievästi, vastasi Mac suojelevaan sävyyn.

Näyttämöllä oli teltta, jonka edessä vahtisotilas kulki edestakaisin
puhellen itsekseen ja ilmaisten siten kuulijoille, että hän oli
lopen väsynyt marssittuaan sinä päivänä useita satoja kilometrejä.
Sitten hän pysähtyi, nojautui pyssyynsä ja nukahti; pian hän lysähti
maahan ja kuorsasi siinä supisuorana kivääri vieressään uskoton
pieni vahti. Astuu esiin Napoleon kolmikolkkahatussaan ja harppoo
edestakaisin käsivarret ristissä rinnalla ja katse tuimana. Jokin
suuri suunnitelma on nähtävästi kypsymässä hänen mielessään -- ehkä
matka yli Alppien, Moskovan palo tai Waterloon taistelu. Hän kulkee
edestakaisin majesteettisen hiljaisuuden vallitessa, kunnes kuorsaus
häiritsee keisarillisia mietteitä. Hän huomaa sotilaan, tuijottaa
häntä hetken ja sanoo ankarasti:

-- Haa, nukkuva vartiomies! Hänen on kuoltava!

Napoleon ottaa kiväärin ja aikoo heti panna tuomion täytäntöön, mutta
katsoessaan nukkuvaa hän näyttää äkkiä liikuttuvan -- eikä ihmekään,
sillä Jack oli hyvin herttainen pieni soturi maatessaan siinä suuret
mustat viikset sojottaen ja lapselliset kasvot totisina. Napoleon
lauhtuu ja tehden komean anteeksiantavan eleen hän sanoo:

-- Poika urhokas, hän on väsynyt. Minä pidän vahtia hänen puolestaan.

Vartiosotilas herää ja luulee turmionsa tulleen. Mutta hallitsija
ojentaa hänelle aseen huulillaan valloittava hymy ja sanoo osoittaen
kalliota, jolla nyt sattui istumaan varis:

-- Muista, että näiltä pyramideilta vuosisadat katselevat sinua.

Näytelmän nostattamat suosionosoitukset olivat tuskin lakanneet,
kun äkkiä kuului veden polsketta ja kimakka huuto, joka sai
kaikki ryntäämään vesiputoukselle. Lähellä virtasi näet pienoinen
vuoristopuro, joka hyppeli kallionrinnettä alas iloisesti poristen.
Pumpula oli koettanut hypellä samaan tahtiin, mutta horjahtanut
matalaan lammikkoon, jonne Jamie oli häntä ritarillisesti
seurannut. Molemmat pulikoivat siellä nyt hiukan hädissään, mutta
samalla ihastuneina odottamattomaan kylpyynsä. Onnettomuus pakotti
toimittamaan likomärät lapset kiireen vilkkaa kotiin.

Rose otti osaa kaikkeen iloon eikä paljastanut ainoallakaan sanalla
tai katseella, miten kovaa kipua hän tunsi nilkassaan. Hän kieltäytyi
kuitenkin illan leikeistä ja istui setänsä luona vilkkaasti
jutellen, mikä hämmästytti ja ilahdutti kovin tohtoria. Rose kertoi
leikkineensä hevosta lasten kanssa, harjoitelleensa 'kevyessä
jalkaväessä', kiipeilleensä puissa ja osallistuneensa moniin muihin
hurjiin yrityksiin, jotka olisivat saaneet tädit suunniltaan, kuten
Alec-setä arveli.

-- En välitä hiukkaakaan siitä mitä he sanovat, jos sinä vain et pidä
sitä pahana, sanoi Rose.

-- Selvä on, uhmaa vain heitä, mutta taidat villiintyä täällä niin,
että uhmaat pian aikaa minuakin, ja mitäs sitten?

-- Ei, en minä sinua uskalla, sillä sinä olet minun holhoojani ja
voit panna minut pakkopaitaan jos haluat, Rose nauroi ja työntyi
luottavasti sedän kainaloon.

-- Totisesti, Rose, minä alan tuntea itseni mieheksi, joka on
ostanut norsun eikä sitten tiedä mitä tekisi sillä. Luulin saaneeni
pienokaisen, jonka kanssa leikin vanhoilla päivilläni, mutta sinä
kasvat kasvamistasi ja olet kohta pitkä kuin humalasalko. Yks kaks
minulla on huostassani tarmokas pikku nainen, joka alkaa pitää minua
kurissa. Kas siinä miehelle pulma pohdittavaksi.

Kun Rose meni nukkumaan, hän huomasi, ettei Alec-setä ollut unohtanut
häntä: yöpöydällä oli siro pieni jalusta ja samettipohjalla kaksi
pienoismuotokuvaa. Hän seisoi katsellen niitä, kunnes silmät
sumentuivat kyynelistä. Kuvat esittivät hänen isäänsä ja äitiään ja
ne oli maalattu vanhojen muotokuvien mukaan, joiden väri vaaleni sitä
mukaa kuin vuodet kuluivat.

Rose sulki pienet pyhäinjäännökset käsiensä väliin ja lupasi: Koetan
tehdä elämäni sellaiseksi, että te ilolla voitte seurata sitä.

Se oli Rosen pieni iltarukous hänen neljäntenätoista syntymäpäivänään.

Kahta päivää myöhemmin Campbellit matkustivat takaisin kotiin. Heitä
oli nyt enemmän kuin tullessa, sillä sekä Alec-setä että Kitty Comet
matkasivat mukana. Kissanpoika oli pienessä korissa, johon sille oli
pantu evästä.

Siinäkös syleiltiin ja suudeltiin, heilutettiin nenäliinoja ja
heitettiin hyvästiä, kun lähdön aika koitti. Ja kun he vihdoin
pääsivät liikkeelle, juoksi äiti Atkinson vielä heidän jälkeensä ja
tuikkasi mukaan pieniä piirakoita, jotka juuri oli otettu uunista.

Taas lähdettiin, mutta taas piti pysähtyä, sillä Snow'n tyttäret
saavuttivat heidät ja vaativat kimakasti takaisin ne kolme
kissanpoikaa, jotka Pumpula oli pistänyt matkalaukkuunsa. Mirriparat
olivat melkein läkähtyneet, kun ne vapautettiin vankilastaan ja
luovutettiin laillisille omistajilleen, vaikka pieni anastaja kuinka
valitti ja selitti, että ne tahtoivat tulla sisarensa Kittyn mukaan.

-- Rose ei taida kovinkaan mielellään tulla kotiin, sillä hän tietää,
että riehumisen aika on ohi, sanoi Mac, kun he lähestyivät vanhaa
taloa.

-- Minä en voisikaan riehua, vaikka kuinka tahtoisin, en ainakaan
vähään aikaan. Nyrjäytin jalkani kun putosin Barkiksen selästä, ja se
on tullut koko ajan pahemmaksi, vaikka olen koettanut varoa sitä. En
ole puhunut siitä, ettette turhan päiten huolestuisi, kuiskasi Rose
purren tuskasta hampaitaan, kun nousi astuakseen vaunuista. Salaa
hän toivoi, että setä ottaisi kantaakseen hänet itsensä eikä hänen
pakettejaan.

Hän ei tajunnutkaan kuinka se oikein kävi, mutta yhtäkkiä Mac oli
kantanut hänet portaita ylös ja asettanut salin sohvalle.

-- Siinä sinä nyt olet -- tämä puoli ylöspäin! Ja muista että
jos nilkkasi kiusaa sinua ja joudut vuoteeseen, minä olen sinun
lakeijasi. Se on oikeus ja kohtuus, kuten tiedät, sillä ikinä en
unohda kuinka reilu sinä olet ollut minulle.



15

KORVARENKAAT


Rosen nilkan nyrjähdyksestä näytti tulevan vakava juttu, kun se
oli ollut hoitamatta niin kauan, ja Alec-tohtori määräsi tytön
makaamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Mielessään Rose valitti
sitä kauheasti, mutta ääneen hän ei uskaltanut voivotella, sillä
silloin pojat olisivat ruvenneet pitämään hänelle samoja saarnoja
kärsivällisyydestä, joita hän itse oli niin usein pitänyt heille.

Nyt oli Macin vuoro toimia sairaanhoitajana, ja hän maksoi velkansa
kunniakkaasti. Kun hän ei vieläkään saanut mennä kouluun ja vapaata
aikaa jäi sen takia paljon, hän vietti sen enimmäkseen Rosen
seurassa. Hän auttoi tyttöä kaikin tavoin, salli tämän opettaa
itselleen käsitöitäkin vakuututtuaan siitä, että moni uljas
skotlantilainen mies on itse osannut 'paikata purjeensa'. Rosen oli
kuitenkin pyhästi luvattava pitää asia salassa.

Eräänä kirkkaana lokakuun iltapäivänä Rose korjaili toverinsa
käsityötä. Hän oli asettunut mukavasti yläkerran aulaan sohvalle,
ja Jamie ja Pumpula, jotka oli varta vasten 'lainattu' häntä
huvittamaan, leikkivät nurkassa Cometin ja Rosen vanhan nuken kanssa.

Silloin Febe toi käyntikortin. Rose luki sen ja irvisti, sitten hän
nauroi ja sanoi:

-- Minä otan vastaan neiti Blissin. Samassa hänen kasvoilleen tuli
vakava seurusteluilme ja hän järjesti medaljonkinsa ja kiharansa.

-- Päivää, Rose. Minun on tehnyt joka päivä mieleni tulla
tervehtimään, mutta on ollut niin paljon puuhaa, etten ole mitenkään
ennättänyt. Hauskaa että sinä olet yksin, sillä äiti lupasi että saan
viipyä hetken, ja minä otin mukaan pitsinvirkkauksen näyttääkseni
kuinka ihana malli siinä on, toitotti neiti Bliss ja tervehti Rosea
suudelmalla, johon ei kovin lämpimästi vastattu. Rose kiitti kyllä
kohteliaasti pistäytymisestä ja pyysi Febeä tuomaan vieraalle
nojatuolin.

-- On varmaan hauskaa, kun on oma kamarineiti, sanoi Annabel
istahtaen. -- Mutta kai sinä olet yksinäinen ja kaipaat läheistä
ystävää.

-- Onhan minulla serkkuni, vastasi Rose arvokkaasti, sillä vieraan
suojeleva esiintyminen suututti häntä.

-- Mutta eivät kai nuo pojat voi olla ystäviäsi? Äiti sanoo, ettei
sinun todellakaan sopisi olla heidän kanssaan niin paljon.

-- He ovat kuin veljiäni, ja tätien mielestä se sopii, Rose vastasi
terävästi.

-- Minä tahdoin vain sanoa, että olisi mukavaa, jos tulisit minun
parhaaksi ystäväkseni, sillä riitelimme kauheasti Hatty Masonin
kanssa emmekä puhu enää toisillemme. Hän on alhainen luonne, ja minä
hylkäsin hänet. Ajattele nyt, hän ei koskaan maksa karamellivelkaansa
takaisin eikä pyytänyt minua kutsuihinsa.

Karamellit olisin vielä antanut anteeksi, mutta en voi sietää, että
hän syrjäyttää minut noin sivistymättömästi. Sanoin ettei hän saa
elämän päivänään edes vilkaista minua.

-- Kiitos vain, kun ajattelit minua, mutta minä en taida kaivata
parasta ystävää, sanoi Rose päättävästi.

Annabel Blissin mielestä Rose oli 'nenäkäs ipana', mutta toiset
tytöt tahtoivat tutustua Roseen, ja kun he eivät sitä voineet, he
lähettivät Annabelin valmistamaan maaperää. Olihan vanha kartano
tavattoman viehättävä vierailupaikka, poikia pidettiin miellyttävinä
nuorukaisina ja lisäksi Campbellit olivat varsin huomattu suku, kuten
Annabelin äiti sanoi. Siksi Rosen kylmäkiskoisuus harmitti kovasti
Annabelia, mutta hän peitti sen ja muutti heti puheenaihetta.

-- Sinä näyt opiskelevan ranskaa. Kuka sinua opettaa? hän kysyi
selaillen pöydällä olevaa romaania.

-- En minä oikeastaan opiskele, luen sitä samalla tavalla kuin
englantiakin, ja setä ja minä puhumme ranskaa usein tuntikausia. Hän
puhuu kuin synnynnäinen ranskalainen ja sanoo, että minä äännän hyvin.

Rose ei todellakaan malttanut panna kynttiläänsä vakan alle, sillä
ranskantaito oli hänen vahva puolensa ja hän oli siitä aika ylpeä. Ja
Annabel sieti hänen mielestään pienen näpsäyksen.

-- Niinkö, todella! vastasi Annabel Bliss hieman nolona, sillä hän
osaltaan ei voinut suinkaan sanoa ranskaa vahvaksi puolekseen.

-- Minä matkustan sedän kanssa ulkomaille vuoden tai parin kuluttua,
ja hän tietää, miten välttämätöntä on osata kieliä. Läheskään kaikki
tytöt, jotka pääsevät koulusta, eivät osaa kunnolla ranskaa, ja
ulkomailla heillä on vain ikävää. Minä autan sinua mielelläni jos
tahdot, sillä sinullahan ei ole ketään, jonka kanssa voisit puhua
kotona.

Vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin
sahajauhoa, ja Rosen pöyhkeä puhetapa loukkasi häntä syvästi. Rose
oli hänen mielestään nenäkkäämpi kuin koskaan, ja hänen teki mielensä
nujertaa tämä kerta kaikkiaan, mutta hän ei keksinyt miten. Tuntui
kuin hän olisi saanut korvapuustin, ja vaistomaisesti Annabel kohotti
kätensä suojellakseen korviaan. Samassa hän huomasi korvakorunsa ja
sai niistä ajatuksen.

-- Kiitos vain, mutta minä en tarvitse apua, sillä meidän opettajamme
on Pariisista, ja hän puhuu varmasti parempaa ranskaa kuin sinun
setäsi. Sitten hän keikautti päätään, niin että hänen korvissaan
olevat kelloset heilahtivat ja lisäsi:

-- Mitäs pidät uusista korvakoruistani? Isä antoi ne minulle viime
viikolla, ja kaikki sanovat, että ne ovat ihanat.

Rose putosi kopeutensa kukkuloilta aika vauhtia, sillä Annabel oli
nyt todella päässyt voiton puolelle. Rose ihaili kauniita koruja.
Hänen salaisia haaveitaan oli laitattaa reiät korviinsa, mutta hän
pelkäsi sedän pitävän sitä pelkkänä hupsutuksena eikä uskaltanut
puhuakaan asiasta. Hän olisi ilomielin antanut ranskantaitonsa,
jos olisi saanut korviinsa tuollaiset kultakelloset, joiden kieliä
koristivat helmet. Hän risti kätensä ja sanoi haltioituneena:

-- Ne ovat ihanat! Olisin onnellinen jos setä antaisi minunkin
käyttää korvakoruja.

-- Minä en sinuna välittäisi mitä hän sanoo. Isäkin nauroi
minulle ensin; mutta nyt hän pitää niistä, ja hän lupasi antaa
timanttikoristeet, kun täytän kahdeksantoista, sanoi Annabel
tyytyväisenä täysosumaansa.

-- Sain äskettäin sievät korvarenkaat, jotka ovat olleet äidilläni.
Niissä on helmiä ja turkooseja ja haluaisin kuollakseni pitää niitä,
huokasi Rose.

-- No, pidä sitten. Minä pistän reiät korviisi, ja pidä niissä
silkkilankaa, kunnes ne ovat terveet -- hiuksesi peittävät ne
mainiosti. Pujota sitten korvarenkaat paikoilleen, ja usko pois,
setäsikin pitää niistä.

-- Koskeeko se hirveästi? kysyi Rose epäröiden.

-- Eikä mitä! Pieni pisto vain ja sillä selvä. Minä olen tehnyt reiät
monen korviin ja tiedän miten se käy. Sido hiukset ylös ja anna
minulle paksu neula.

-- Haluaisin sentään kysyä ensin sedältä, sammalsi Rose, kun kaikki
oli valmiina toimitusta varten.

-- Onko hän milloinkaan kieltänyt sitä? Annabel kysyi pitäen kiinni
uhriaan kuin vampyyri.

-- Ei, ei koskaan.

-- Et kai sinä pelkää, huudahti Annabel, joka oli päättänyt saada
tahtonsa läpi.

Viimeinen sana ratkaisi asian, Rose sulki silmänsä ja sanoi
tuskallisesti kuin olisi odottanut mestausta: -- Lävistä nyt.

Annabel lävisti ja uhri kesti sen sankarillisesti, vaikka tuli
kalmankalpeaksi ja sai silmänsä täyteen kyyneliä.

-- Kas niin! Pane nyt silkkilanka reikiin ja voitele korvalehtiä joka
ilta rasvalla. Pian ne ovat terveet ja saat renkaat paikoilleen,
sanoi Annabel tyytyväisenä työhönsä, sillä tyttö joka puhui
erinomaisesti ranskaa, makasi nyt sohvalla niin masentuneena kuin
häneltä olisi leikattu molemmat korvat.

-- Niitä pakottaa kauheasti, ja minä tiedän, ettei setä pidä tästä,
huokasi Rose, kun omatunto alkoi soimata häntä. -- Lupaa ettet puhu
tästä kenellekään, muuten pojat kiusaavat minut kuoliaaksi, hän
lisäsi levottomana -- unohtaen kokonaan kaksi pientä olentoa, joilla
oli sekä silmät että korvat ja jotka suurella mielenkiinnolla olivat
etäämmältä seuranneet toimitusta.

-- En puhu. Varjelkoon, mitä tuo on? Annabel hätkähti kuullessaan
ääniä ja askelia, jotka reippaasti lähenivät alakerrasta päin.

-- Pojat tulevat! Piilota neula. Näkyvätkö minun korvani? Äläkä
hiiskahda sanaakaan, kuiskasi Rose ja koetti peittää pahan työn
jäljet poikien teräviltä katseilta.

Siinä he tulivat koko joukko mukanaan kantamus kastanjoita, joita
olivat olleet poimimassa.

-- Ai kuinka paljon ja komeita! Pidetäänkin teen jälkeen kekkerit ja
paahdetaan ne, sanoi Rose upottaen molemmat kätensä pussiin, joka oli
melkein täynnä isoja ruskeita kastanjoita.

-- Nämä on poimittu erityisesti sinua varten, Rose. Minä olen omin
käsin kerännyt jokaisen, ja ne ovat valiolaatua, sanoi Mac ojentaen
hänelle pussinsa, jossa oli litrakaupalla kastanjoita.

-- Sinun olisi pitänyt nähdä Mac kiipeilemässä. Kerran hän putosi
päistikkaa maahan ja olisi varmasti taittanut niskansa, ellei
Archie olisi saanut häntä kiinni, huomautti Steve heittäytyessään
huolettomasti ikkunapenkille.

-- Sinun ei kannata puhua, Keikari, kun et itse erottanut
kastanjapuuta pyökistä, ja ravistelisit kai vieläkin sitä vanhaa
pyökkiä, jollen minä olisi tullut hätiin, sinkautti Mac takaisin
heittäytyen Rosen sohvan selustaa vasten, sillä hänellä oli
erikoisoikeuksia.

-- Pitääkö minun ruveta ravistelemaan sinua, vastasi Steve
osoittamatta vähintäkään kunnioitusta vanhempaa veljeään kohtaan.

-- Alkaa jo hämärtää, minun täytyy lähteä kotiin, muuten äiti tulee
levottomaksi, sanoi Annabel nousten lähteäkseen, vaikka toivoikin,
että häntä pyydettäisiin jäämään kastanjakesteihin.

Mutta kukaan ei pyytänyt, ja sillä aikaa, kun hän valmistautuessaan
lörpötteli Rosen kanssa, pojat neuvottelivat salamerkein siitä
ikävästä tosiasiasta, että jonkun olisi lähdettävä saattamaan
nuorta neitiä kotiin. Mutta kukaan ei tuntunut tällä kertaa
haluavan tililleen sankaritekoja; jopa kohtelias Archiekin pakoili
velvollisuutta sanoen Charlielle, kun he hiljaa pujahtivat viereiseen
huoneeseen:

-- Ei kai minun tarvitse olla jokaiselle mieliksi. Vieköön Steve
tytön kotiin ja näyttäköön hyvät tapansa.

-- Minut saa kyllä ennemmin hirttää, sanoi Prinssi, joka ei voinut
sietää neiti Blissiä.

-- Sitten minä menen, sanoi Alec-tohtori poikien häpeäksi ja lähti
tarjoamaan palvelustaan vieraalle.

Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä Mac oli Rosen katseen
kehottamana uhrautunut ja tallustellut nöyrästi Annabelin mukaan.

-- Minä kai saan viedä tämän neidin teepöytään, koska toinen löysi
ritarin kotimatkalle. Alakerran lamput on sytytetty ja tunnen
nenässäni, että tädillä on jotain erikoisherkkuja meille illaksi.

Puhuessaan Alec-tohtori valmistautui kantamaan Rosen alakertaan kuten
tavallisesti; mutta silloin Archie ja Prinssi törmäsivät esiin ja
pyysivät katumustaan peitellen innokkaasti, että saisivat kantaa
hänet kultatuolissa. Rose suostui, sillä hän pelkäsi tarkkasilmäisen
sedän huomaavan kohtalokkaat silkkilangat. Pojat panivat kätensä
ristiin, Rose kiersi kätensä heidän kaulansa ympärille ja niin hänet
kannettiin juhlallisesti alas toisten poikien seuratessa heitä
käsipuuta pitkin liukuen.

Tee tarjoiltiin tänä iltana tavallista aikaisemmin, jotta Jamie ja
hänen nukkensa saisivat edes hetken olla juhlassa mukana. He olivat
saaneet luvan olla jalkeilla seitsemään asti ja kummallekin luvattiin
kaksitoista paahdettua kastanjaa, jos he söisivät ne vasta seuraavana
päivänä.

Ateriasta selvittiin sen takia nopeasti ja seurue kokoontui
ruokasalin avaran takan ympärille. Pian kastanjat tanssivat iloisesti
kuumilla paahtimilla tai sinkoilivat paahtajien syliin aiheuttaen
pienimmissä ihastunutta pakokauhua.

-- Hei, Rose, kerro sinä meille jokin tarina sillä aikaa kun me
teemme työtä, ehdotti Mac, joka istui hieman syrjässä valitsemassa
kastanjoita.

-- Sitä minäkin, täytyy meilläkin olla jotain hauskaa, lisäsi Charlie
heittäen kasan kuumia kastanjoita Rosen helmaan ja pyyhkien käsiään.

-- Olkoon menneeksi. Minulla onkin parahiksi pieni opettavainen
tarina, vaikka se sopisi paremmin pienemmille lapsille kuin te,
vastasi Rose.

-- Anna tulla! sanoi Geordie, ja Rose totteli aavistamatta lainkaan,
kuinka tuhoisaksi juttu koituisi hänelle itselleen.

-- Kerran eräs pieni tyttö meni tervehtimään nuorta naista, joka piti
hänestä kauheasti. Sattui niin, että tämä nuori nainen oli loukannut
jalkansa ja hänen täytyi pitää siinä kylmiä kääreitä; siksi hänellä
oli aina valmiina korillinen sievästi käärittyjä siteitä.

Pikku tyttö leikki mielellään tuolla korilla, ja kerran, kun hän
luuli ettei kukaan näkisi, hän otti omin lupinsa yhden siteen ja
pisti sen taskuunsa.

Nyt Pumpula, joka oli ihastuneena katsellut viittä paahdettua
kastanjaa pienen taskunsa pohjalla, kohotti äkkiä päätään ja sanoi:
-- Ai! Hänen äänensä oli niin hätääntynyt kuin kertomus olisi äkkiä
muuttunut peräti jännittäväksi.

Rose kuuli ja näki, miten pieni synnintekijä kauhistui, ja hän jatkoi
kertomustaan varsin mahtipontisesti, poikien nykiessä toisiaan ja
osoittaen salamerkeillä, että he ymmärsivät pilan.

-- Mutta olipa yksi silmä, joka näki tämän pienen tyhmän tytön, ja
kenen silmä se oli?

-- Jumalan tilmä, mutisi omantunnonvaivoihin joutunut Pumpula kätkien
pyöreät kasvonsa kahden pienen pullean käden väliin.

Rose oli joutua ymmälle tästä vastauksesta, mutta huomattuaan
että hänen kertomuksensa teki tarkoitetun vaikutuksen, hän jatkoi
vakavasti:

-- Niin, Jumala näki hänet, mutta myös nuori nainen näki sen, vaikka
ei puhunut mitään; hän halusi tietää mitä tyttö aikoi tehdä siteellä.
Lapsi oli ollut hyvin onnellinen, ennen kuin otti sen, mutta tunsi
itsensä onnettomaksi, kun se oli hänen taskussaan. Hän lopetti pian
leikin ja istui vakavana nurkassa. Tyttö mietti muutamia minuutteja
ja kävi sitten panemassa siteen pois, ja hänen oli taas kevyt olla.
Nuori nainen oli tästä kovin iloinen ja mietti, mikä sai tytön
viemään siteen takaisin.

-- Omatunto pitti, mutisi murtunut ääni pienten käsien takaa, jotka
puristivat punaisia kasvoja.

-- Voitko sinä ollenkaan sanoa minkä tähden hän otti sen, kysyi Rose
koulumestarin äänellä.

-- Te oli niin tievä ja hän tahtoi ten, vastasi vieno ääni.

-- Hyvä on, minä olen iloinen, että hänellä oli niin herkkä omatunto.
Tämän tarinan opetus onkin, että se joka varastaa ei voi olla
iloinen, ennen kuin on palauttanut varastamansa tavaran.

Minkäs tähden tämä pieni tyttö peittää kasvonsa? kysyi Rose
lopetettuaan kertomuksensa.

-- Pumpula häpeää, kuiskasi pieni rikollinen, joka oli aivan murtunut
omantunnonvaivojen ja tämän kauhean paljastuksen vuoksi.

-- Kuule nyt, Rose, ei tuo ole oikein, että sinä kerrot hänen
pienistä erehdyksistään kaikkien kuullen ja saarnaat hänelle tuolla
tavalla; et sinä itsekään pitäisi siitä, sanoi tohtori ottaen itkevän
tyttösen polvelleen ja koettaen lohduttaa tätä.

Ennen kuin Rose ehti sanallakaan ilmaista katumusta, hyökkäsi
Jamie kuin suuttunut kalkkuna nurkastaan, jossa oli punaisena ja
levottomana seurannut Rosen tarinaa. Vakaasti päättäen kostaa
Pumpulan saaman iskun hän puuskahti:

-- Minäpä tiedän mitä sinä itse olet tehnyt ja minä kerron sen nyt
kaikille. Sinä luulit ettei kukaan näe, mutta me näimme kaiken,
ja sinä sanoit ettei setä pidä siitä ja että pojat kiusaavat
sinut kuoliaaksi, ja sinä vaadit Annabelin lupaamaan, ettei kerro
kenellekään, ja hän pisti reiät sinun korviisi, että saisit panna
niihin korvarenkaat. Siinä se. Ja se on paljon pahempaa kuin jonkin
vanhan rätin näpistäminen, ja minä vihaan sinua, kun panit Pumpulan
itkemään.

Tämä hiukan hajanainen tunteenpurkaus haihdutti Pumpulan hairahduksen
siinä silmänräpäyksessä, ja Rose tunsi että nyt oli hänen hetkensä
tullut.

-- Mitä! Mitä! Mitä! huusivat pojat yhteen ääneen, jättivät
innoissaan paahtimensa ja veitsensä siihen paikkaan ja syöksyivät
Rosen ympärille, joka ei voinut olla äkkiä koettamatta korviaan. Tuo
liike paljasti oitis hänen syyllisyytensä, ja kuin säikähtynyt jänis
hän peitti päänsä tyynyihin huudahtaen hiljaa:

-- Annabel yllytti minua!

-- Nyt hän voi sitten riiputtaa korvissaan lintuhäkkejä ja koreja ja
kärryjä ja sianporsaita ja kaikkea mitä ajatella saattaa ihan niin
kuin muutkin tytöt. Ja kai hän näyttää aikamoiselta hanhelta, sanoi
yksi kiusanhengistä tarttuen kiharaan, joka pisti esiin tyynyjen
seasta.

-- Minä en olisi ikinä uskonut, sanoi Mac niin pettyneellä äänellä,
että Rose ymmärsi arvonsa laskeneen hirvittävästi viisaan serkkunsa
silmissä.

-- Tuo Blissin tyttö on semmoinen kiusankappale, että häneltä pitäisi
kieltää pääsy tähän taloon, sanoi Prinssi.

-- Mitäs sinä sanot tästä, setä? kysyi Archie, joka piti itseään
tavallaan perheen päänä ja tahtoi säilyttää kurin hinnalla millä
hyvänsä.

-- Minä olen kovin hämmästynyt; mutta hänhän on tyttö eikä voi sille
mitään, että on tyttöjen tapaan vähän turhamainen, vastasi Alec-setä
huokaisten niin kuin olisi luullut Rosea enkeliksi, joka on kaikkien
maallisten kiusausten yläpuolella.

-- Mitä aiot tehdä, Alec-setä? kysyi Geordie miettien, mikä
rangaistus parhaiten sopisi rikolliselle naiselle.

-- Kun hän kerran pitää niin hirveästi koruista, on parasta antaa
hänelle myös nenärengas. Minulla pitäisi olla jossakin sellainen,
se on aikoinaan kuulunut jollekin Fidzhi-saarten kaunottarelle. Minä
käynkin hakemassa sen, sanoi Alec-tohtori ja jättäen Pumpulan Jamien
hoivaan hän nousi pannakseen ehdotuksensa täytäntöön.

-- Hyvä! Hyvä! Tässä on naskali. Pidelkää te häntä, niin minä kaivan
hänen sievään nenäänsä reiän, hihkui Charlie paiskien tyynyt menemään
toisten poikien tanssiessa sohvan ympärillä kuten fidžisaarelaiset
konsanaan.

Se oli kauhea hetki, sillä Rose ei voinut juosta pakoon, hän saattoi
vain suojella uhattua nenäänsä ja ojentaa samalla toisen kätensä
sedälle kauhuissaan huutaen:

-- Voi setä, pelasta minut, pelasta!

Ja tietysti setä pelasti hänet; ja kun Rose oli varmassa turvassa
sedän voimakkaan käsivarren suojassa, hän tunnusti hupsuutensa niin
nöyrästi, että pojat naurettuaan tarpeeksi hänelle päättivät antaa
anteeksi ja panna kaiken syyn kiusanhengen, Annabelin, niskoille.
Myös Alec-setä leppyi ja jopa lupasi kaksi kultaista korvarengasta
yhden pronssisen nenärenkaan asemesta. Tällä lupauksellaan hän
antoi Rosen naiselliset heikkoudet anteeksi; jopa taipuikin niihin
huolimatta omasta paremmasta arvostelukyvystään.



16

LEIPÄ JA NAPINREIÄT


-- Mitä ihmettä minun tyttöni miettii istuessaan täällä noin yksin
ja juhlallisen näköisenä? kysyi Alec-tohtori tullessaan eräänä
marraskuun päivänä kirjastoon, kun Rose istui siellä kädet ristissä
vakaviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Setä, minä tahtoisin keskustella kanssasi vakavasti jos sinulla on
aikaa, Rose vastasi heräten unelmistaan aivan kuin ei olisi kuullut
setänsä kysymystä.

-- Minä olen tässä vain sinua varten ja kuuntelen mielelläni, vastasi
setä kohteliaasti, sillä aina Rosen esiintyessä kuin pieni nainen
setä kohteli häntä leikillisen kunnioittavasti, ja se oli tytölle
hyvin mieleen.

Kun setä nyt istui Rosen viereen, tämä sanoi hyvin vakavana:

-- Olen koettanut miettiä mille alalle antautuisin, ja tahtoisin että
neuvot minua.

-- Mille alalle -- mitä sinä tarkoitat, ystäväni? Alec-setä näytti
niin kummastuneelta, että Rose kiirehti selittämään:

-- Unohdin ihan, ethän sinä ollutkaan vuoristomajalla, kun puhuimme
siitä. Me istuimme siellä usein kuusien alla käsitöitä tehden ja
juttelimme monista asioista, -- me naiset, tarkoitan -- ja minusta se
oli oikein hauskaa. Äiti Atkinson oli sitä mieltä, että jokaisella
pitää olla ammatti, jolla hankkii toimeentulonsa, sillä rikas voi
tulla köyhäksi, kuten tiedät. Jessie-täti myönsi että hän oli
oikeassa. Kun minä näin, kuinka onnellisia ja riippumattomia äiti
Atkinsonin omat tyttäret olivat, aloin toivoa että minäkin oppisin
jonkin ammatin. Silloin en olisi riippuvainen rahoista, vaikka onkin
mukavaa, että niitä on.

Tohtori kuunteli tytön selitystä omituinen ilme kasvoillaan, hän
ihmetteli, oli hyvillään ja samalla huvittunut katsellessaan pientä
veljentytärtään, joka äkkiä tuntui muuttuneen nuoreksi naiseksi. Rose
oli kasvanut paljon puolen vuoden aikana, ja hänen pienessä päässään
versoi uusia ajatuksia. Tohtori olisi varmasti ollut ihmeissään,
jos olisi tiennyt mitä kaikkea tyttö mielessään pohti, sillä Rose
oli niitä nuoria, jotka tekevät havaintoja ja miettivät paljon ja
hämmästyttävät silloin tällöin ystäviänsä viisailla, omintakeisilla
mielipiteillään.

-- Minä olen samaa mieltä kuin naiset siellä majalla ja olen iloinen,
jos voin auttaa sinua valitsemaan itsellesi elämänuraa, sanoi tohtori
vakavasti. -- Mihin sinä tunnet sopivasi? Luontaiset taipumukset
merkitsevät valinnassa paljon.

-- Ei minulla ei ole mitään erikoistaipumuksia. Sen takia minusta
tuntuu, että olisi parasta valita jokin hyödyllinen työ ja opetella
se hyvin, koska en tee sitä huvin vuoksi vaan kouluttaakseni itseäni
ja valmentautuakseni sen varalle, että tulisin joskus köyhäksi,
vastasi Rose sen näköisenä kuin olisi todella tahtonut hiukan
köyhtyä, jotta joutuisi harjaannuttamaan käytännöllisiä lahjojaan.

-- Hyvä. On muuan tärkeä ja oivallinen taito, joka jokaisen tytön
pitäisi hankkia ja jota tarvitsee yhtä hyvin rikas kuin köyhä. Ja
minä tiedän erinomaisen koulutuksen saaneen naisen, joka opettaisi
sitä sinulle.

-- Mikä se on? kysyi Rose innokkaasti.

-- Taloudenhoito! vastasi tohtori Alec.

-- Onko sekin taito? kysyi Rose ja iloinen ilme hänen kasvoiltaan
katosi, sillä sedän puhuessa hänen mielessään oli herännyt
monenlaisia epämääräisiä, mutta viehättäviä unelmia.

-- On, se on parhaita ja hyödyllisimpiä taitoja mitä ylipäänsä voi
oppia. Se ei ehkä tyydytä turhamaisuutta yhtä paljon kuin laulaminen,
maalaaminen, kirjoittaminen tai lasten opettaminen; mutta sen varassa
on monien onni ja tyytyväisyys. Niinpä niin, sinä katselet minua
kummissasi, mutta tosiasia on, että mieluummin näkisin sinut kunnon
emäntänä kuin kaupungin kehutuimpana kaunottarena. Ei keittotaito
tukahduta sinun muita lahjojasi, mutta se kuuluu välttämättömästi
kasvatukseen. Toivoisinkin että alkaisit opetella sitä heti, kun olet
nyt noin hyvässä kunnossa.

-- Kuka se nainen on? kysyi Rose, johon sedän vakava puhe oli tehnyt
tarkoitetun vaikutuksen.

-- Plenty-täti.

-- Onko hän saanut erinomaisen koulutuksen? ihmetteli Rose, sillä
Plenty-täti tuntui kaikista tädeistä vähimmän sivistyneeltä.

-- Vanhan hyvän ajan mittojen mukaan hän on, ja Plenty-täti on tehnyt
tämän talon onnelliseksi kodiksi meille kaikille niin kauan kuin
voimme muistaa. Hän ei ole suuren maailman tapaan tyylikäs, mutta hän
on hyvä nainen, ja kaikki rakastavat ja kunnioittavat häntä niin,
että suru mahtaa olla syvä, kun hänen paikkansa kerran on tyhjä.

-- Kunpa ihmiset pitäisivät minustakin sillä tavoin. Voisiko
Plenty-täti opettaa minua taloustoimissa, niin että minusta tulisi
yhtä hyvä kuin hän? kysyi Rose tuntien hieman omantunnonvaivoja
siitä, että oli pitänyt Plenty-tätiä varsin jokapäiväisenä vanhana
naisena.

-- Voi hyvinkin, ellet halveksi sitä vaatimatonta oppia, jota hän
sinulle antaa. Hän on iloinen ja ylpeä, jos joku välittää hänen
opetuksestaan, sillä täti kuvittelee aikansa olevan jo ohi.

-- Mutta miten minä aloitan?

-- Minä puhun asiasta hänelle, ja hän sopii Debbyn kanssa, sillä
ruuanlaitto on tärkein asia, kuten tiedät.

-- Niin on. Sitä minä en ollenkaan pelkää, sillä minä keitän
mielelläni ja yritinkin joskus kotona, mutta siellä ei ollut ketään
neuvomassa, eikä puuhasta juuri syntynyt muuta kuin likainen
esiliina. Piirakoita on hirveän hauska laittaa, mutta Debby on niin
kiukkuinen, ettei hän varmaan anna minun ikinä tehdä kerrassaan
mitään keittiössä.

-- No silloin me keitämme olohuoneessa. Usko pois, Plenty-täti
järjestää kyllä asian, ei sinun tarvitse olla siitä huolissasi. Ja
muista minun toivomukseni: parempi että osaa leipoa hyvää leipää kuin
maailman parhaita kakkuja. Kun tuot minulle kauniin, uunilämpöisen
leivän, jonka olet leiponut aivan omin päin, olen iloisempi kuin jos
antaisit minulle tohvelit, jotka olet kirjaillut viimeisen muodin
mukaan. En suinkaan halua lahjoa sinua, mutta silloin saat suukon
ja lupaan syödä yksin koko leivän, niin ettei siitä jää muruakaan
tähteeksi.

-- Sovittu. Tule puhumaan siitä tädille, sillä minä tahdon aloittaa
heti! huudahti Rose tanssien setänsä edellä saliin, missä Plenty-täti
istui yksin ompelemassa.

Ei tarvinne mainita, miten hämmästynyt ja iloinen vanha täti oli,
kun häntä pyydettiin opastamaan Rosea taloudenpidossa ja miten
innokkaasti hän antautui mieluisaan tehtävään. Debby ei uskaltanut
nurista, sillä Plenty-neiti oli ainoa, jota hän totteli, ja Febe
iloitsi avoimesti, sillä tämä harjoittelu toi Rosen lähemmäksi häntä.

Totta puhuen tädit olivat joskus tunteneet joutuneensa syrjään Rosen
seurasta, ja he surivat sitä, sillä tyttö oli voittanut heidän
sydämensä. Joskus he asiasta keskenään puhelivatkin, mutta päätyivät
siihen, että kun Alec oli saanut kantaakseen kaiken vastuun, hänen
piti saada myös eniten tytön aikaa.

Alec-tohtorille oli valjennut tämä pieni salaisuus, ja moitittuaan
itseään siitä, että oli ollut sokea ja itsekäs, hän oli koettanut
keksiä keinon, miten korjaisi asian ketään loukkaamatta. Nyt Rosen
uudet tuumat soivat erinomaisen tilaisuuden. Mutta Alec-setä tunsi
olonsa aika haikeaksi, kun Rose vietti päivänsä uuden opettajan
hoivissa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkisti ovenraosta
nähdäkseen kuinka tyttö voi, tai katsoi salaa luukusta, kun Rose
alusti taikinaa tai kuunteli tarkkaavasti Plenty-tädin kodikasta
esitelmöintiä. Joskus naisväki huomasi katselijan ja komensi hänet
pois kaulinta heristäen; toisinaan, kun työ oli sujunut hyvin ja
leipojat olivat sen vuoksi leppeällä tuulella, hänet houkuteltiin
paikalta piparkakulla tai leivoksella.

Tietysti tohtori otti koko sydämestään osaa heidän puuhiinsa ja
kehui lakkaamatta pöytään ilmestyviä ruokalajeja. Jokin laji saattoi
maistua muita herkullisemmalta, ja kun hän silloin rehellisesti
kiitteli, Rose punastui viattomasti ylpeydestä ja sanoi kainosti:

-- Minä valmistin sen, hauskaa että pidät siitä.

Kului jonkin aikaa ennen kuin odotettu leipä ilmestyi, sillä
leivän leipominen ei ole suinkaan helppoa, ja kun Plenty-täti oli
perinpohjainen opettaja, oli Rosen aloitettava aivan aakkosista.
Vasta kun hän oli laittanut erilaisia kakkuja ja pikkuleipiä, tuli
lopuksi kaiken kruununa 'hyvän, kauniin ja uunilämpöisen' leivän
vuoro.

Se ilmestyi teepöytään hopeatarjottimella, jonka Febe ylväästi kantoi
sisään, eikä hän voinut olla kuiskaamatta asettaessaan sitä kasvot
loistaen tohtorin eteen:

-- Eikö se ole hieno?

-- Todella komea leipä. Onko se tosiaan Rosen tekemä? Alec-setä
kysyi katsellen kaunista, hyvälle tuoksuvaa leipää kiinnostuneena ja
mielissään.

-- Hän on tehnyt sen alusta lähtien kysymättä ollenkaan neuvoa,
vastasi Plenty-täti ristien kätensä tyytyväisenä.

-- Minä olen epäonnistunut niin monta kertaa, etten uskonut koko
jutusta tulevan mitään. Kerrankin unohdin leipomuksen uuniin eikä
tuo kelvoton Debby hiiskunut mitään, vaikka tunsi palaneen käryä.
Perästäpäin hän sanoi, että kun kerran rupeaa leipomaan, ei saa
ajatella muuta. Eikö se ollut julmaa? Olisi hän voinut edes kutsua
minua, sanoi Rose ja hänen rinnastaan pääsi raskas huokaus, kun hän
muisti tuon kurjan hetken.

-- Hänen mielestään sinä opit kokemuksesta parhaiten, aivan niin kuin
Swinburnen Rosamond, muistathan?

-- Minusta hänen äitinsä oli halpamainen, kun ei ollenkaan neuvonut
tyttörukkaa edeltäpäin. Minun on aina tehnyt mieleni ravistella sitä
ilkeätä naista, olipa hän kuinka hyvää tarkoittava äiti tahansa.

-- Jääköön hän omaan arvoonsa. Puhutaan nyt tästä leivästä, sanoi
setä, jota Rosen harminpurkaus huvitti.

-- Ei siinä mitään puhumista ole. Minä vain tein parhaani, jätin
mielestäni kaiken paitsi leivän paistamisen ja vahdin sitä koko ajan
kun se oli uunissa, niin että olin itsekin paistua. Kaikki kävi nyt
hyvin, ja minä otin uunista kauniin pyöreän, kypsän leivän, niin kuin
näet. Maista nyt sitä ja sano, maistuuko se yhtä hyvältä kuin näyttää.

-- Täytyykö minun todella leikata siitä? Panisin mielelläni sen
lasikuvun alle ja veisin näytteille saliin.

-- Höpsistä, setä. Pianhan se homehtuisi ja pilaantuisi. Ihmiset vain
nauraisivat meille. Sinä lupasit syödä sen, niin että syö nyt, mutta
älä yhdellä kertaa, vaan aina kun maistuu. Sitten saan leipoa sinulle
lisää.

Alec-tohtori leikkasi juhlallisesti aimo kimpaleen ja söi sen
sanaakaan virkkamatta; sitten hän suuteli Rosea otsalle.

-- Hyvä neiti, sinä tuotat opettajallesi kunniaa. Kun meille
perustetaan talouskoulu, annan palkinnon parhaasta leivästä, ja sinä
saat sen varmasti.

-- Minä sain sen jo ja olen mielissäni, sanoi Rose koettaen kääntyä
tuolillaan niin, että saisi piilotetuksi oikean kätensä, jossa oli
palohaava.

Mutta Alec-setä näki sen ja arvasi, mistä se oli tullut. Illallisen
jälkeen hän pani siihen lievittävää voidetta, josta Rose oli hyvin
kiitollinen.

-- Clara-täti sanoo, että käteni pilaantuvat, mutta siitä minä viis
veisaan, sillä minulla on ollut tosi hauskaa Plenty-tädin kanssa, ja
hän on tainnut iloita työstä yhtä paljon kuin minä. Mutta yhdestä
asiasta olen huolissani ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa, sanoi
Rose, kun he illan hämärtyessä kävelivät edestakaisin alakerran
salissa ja Rose oli varovasti sujauttanut kääreessä olevan kätensä
Alec-sedän kainaloon.

-- Vieläkin salaisuuksia? Minä pidän niistä tavattomasti.

-- Katsos, minusta tuntuu että Peace-tätikin mielellään opettaisi
minua, ja nyt olen keksinyt, mitä hän voisi tehdä. Hänhän ei kykene
liikkumaan ja touhuamaan niin kuin Plenty-täti, ja hän on tainnut
tuntea viime aikoina olevansa yksinäinen ja hylätty. Mutta Peace-täti
on taitava käsitöissä, ja sekin on hyödyllinen taito. Siksi aion
pyytää, että hän opettaisi minua ompelemaan.

-- Siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! Samaa minäkin ajattelin tässä
muutama päivä sitten, kun Peace-täti valitti näkevänsä sinua
kovin harvoin. Aioin puhua sinulle heti, mutta jätin sen, kun
sinulla oli kädet täynnä työtä. Kyllä täti mahtaa ihastua, kun saa
opettaa sinulle käsityötaitoaan, varsinkin napinreikien tekemistä,
sillä siinä te nuoret naiset ette taida olla erityisen taitavia.
Opettelekin tekemään kunnollisia napinreikiä; tee niitä kaikki
minun vaatteeni täyteen, jos tarvitset harjoituskappaleita. Minun
puvuissani saa olla napinreikiä kuinka paljon hyvänsä.

Rose nauroi rohkealle tarjoukselle ja lupasi ryhtyä opettelemaan
tuota tärkeätä taitoa, vaikka arveli että parsiminen sujuisi vielä
huonommin. Silloin Alec-setä lupasi toimittaa hänelle sukkia, jotka
ovat niin risaisia kuin ikinä saattoi toivoa.

Niinpä he yhdessä menivät yläkertaan Peace-tädin luo ja esittivät
virallisesti pyyntönsä, joka sai tätiparan suunniltaan ilosta. Hän
oli koko sydämestään mukana, kun he kerivät lankaa, etsivät neuloja
ja järjestivät Roselle sievän parsimakorin.

Rose vietti nyt päivänsä ahkerassa työssä. Aamuisin hän tarkasti
Plenty-tädin kanssa liinavaatekaappeja ja varastohuoneita, ullakoita
ja kellareita tai teki työtä keittiössä oppien hoitamaan suurta
taloutta. Iltapäivisin käytyään setänsä kanssa kävelemässä tai
ajelulla hän istui Plenty-tädin kanssa Peace-tädin luona käytellen
ahkerasti neulaa. Plenty-täti, jonka silmät olivat käyneet heikoiksi,
kutoi sukkaa ja kertoi vilkkaasti hauskoja juttuja menneiltä
päiviltä, kunnes kaikki kolme nauroivat tai itkivät yhdessä.

Ja jos keittiö oli houkutellut tohtoria silloin, kun Rose siellä
työskenteli, niin ompeluhuone oli hänestä kerrassaan vastustamaton.
Täältä ei kukaan hennonut ajaa häntä pois, varsinkaan kun hän
tottelevaisesti luki ääneen tai kertoi merimiesjuttuja.

-- No niin setä, tässä on sinulle kasa yöpaitoja, ja jokaisessa on
neljä napinreikää. Voit tarkastaa ne, sanoi Rose muutamia viikkoja
sen jälkeen kun oli ryhtynyt opiskelemaan ompelemista.

-- Ihan lankasuoraan ja kärjissäkin sievät pistot. Loistotyötä,
neitiseni, ja minä olen syvästi kiitollinen. Napit minä ompelenkin
itse paikoilleen, ettei sinun tarvitse käyttää väsyneitä sormiasi.

-- Sinäkö? huudahti Rose katsellen häntä hämmästyneenä.

-- Odotahan hetkinen, haen vain ompelutarvikkeeni, niin saat nähdä
mitä minä osaan.

-- Osaako hän tosiaan? kysyi Rose Peace-tädiltä, kun tohtori oli
lähtenyt huoneesta.

-- Osaa toki, minä opetin häntä ennen kuin hän lähti merille. Ja
varmaan hän on joutunut matkoilla käyttämään taitoaan.

Kai hänen taitonsa oli säilynyt, sillä hän palasi pian kädessään
mukava ompelurasia, ja pantuaan rihman neulansilmään hän ryhtyi
ompelemaan nappeja niin kätevästi, että se huvitti ja hämmästytti
Rosea.

-- Mahtaako maailmassa ollakaan sellaista työtä, jota et osaisi, hän
sanoi ihailevasti.

-- On pari asiaa, joita en koskaan opi tekemään, vastasi setä
ilkikurisesti pistellen vilkkaasti neulalla.

-- Mitä ne ovat?

-- Leipä ja napinreiät, neitiseni.



17

HYVIÄ SOPIMUKSIA


Oli sateinen sunnuntai-iltapäivä, ja neljä poikaa koetti viettää
aikaansa 'kirjannossa', kuten Jamie sanoi sitä huonetta, joka
Jessie-tädin kodissa oli varattu kirjastoksi ja poikien huoneeksi.
Will ja Geordie loikoivat sohvalla syventyneinä rosvo- ja
salapoliisijuttuihin, Archie venytteli nojatuolissa ympärillään
huiskin haiskin heiteltyjä sanomalehtiä, Charlie seisoi takkamatolla,
ja ikävä sanoa molemmat tupakoivat.

-- Tämä päivä ei tunnu ikinä loppuvan, sanoi Prinssi haukotellen
niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.

-- Lue ja kehitä itseäsi, vastasi Archie kurkistaen sanomalehden
takaa.

-- Älä saarnaa, pastori, vaan vedä saappaat jalkaan, niin mennään
vähän kävelemään. Sinä haudot itseäsi takan ääressä kuin mikäkin
mummo.

-- Ei kiitos, tuollainen myrsky ja sade eivät juuri houkuttele
kävelemään. Archie pysähtyi ja kohotti kätensä, sillä herttainen ääni
kuului eteisessä kysyen:

-- Ovatko pojat kirjastossa, täti?

-- Ovat ja kaipaavat auringonpaistetta; mene sinäkin sinne, niin he
saavat sitä, vastasi Jessie-rouva.

-- Rose, totesi Archie ja heitti sikarinsa tuleen.

-- Miksi sinä sen sinne heität? kysyi Charlie.

-- En minä koskaan polta naisten läsnäollessa.

-- Mutta minä en aio tuhlata tuolla tavalla hyvää sätkää, sanoi
Prinssi ja pisti sikarinsa tyhjään mustepulloon, jota he käyttivät
tuhkakuppina.

Kuului hiljainen koputus ja pojat vastasivat yhteen ääneen: --
Sisään. Rose astui huoneeseen posket kolean ilman punaamina.

-- Ajakaa minut vain pois jos häiritsen, hän sanoi pysähtyen
kynnykselle epäröiden, sillä vanhempien poikien ilme teki hänet
uteliaaksi.

-- Et sinä koskaan häiritse, sanoivat tupakoitsijat, ja toiset
pojat jättivät sankarinsa kapakkoihin tai katuojiin siksi aikaa kun
tervehtivät serkkuaan.

Kun Rose kumartui lämmittelemään käsiään, hän huomasi tuhkassa
Archien sikarin pään, joka savusi kauheasti ja haisi väkevältä.

-- Senkin tuhmilukset, kun teette tuollaista, hän sanoi moittivasti.

-- Mitä pahaa siinä on? kysyi Archie.

-- Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Se on huono ja epäterveellinen
tapa, joka kuluttaa vain rahaa.

-- Loruja. Kaikki miehet polttavat, Alec-setäkin, ja hänhän on sinun
mielestäsi malli-ihminen, aloitti Charlie härnäävästi.

-- Eipäs, ei hän polta. Hän on tehnyt lakon, ja minä tiedän miksi,
sanoi Rose innokkaasti.

-- Tosiaan, en ole nähnyt sedän vanhaa merenvahapiippua nyt koko
aikana. Tekikö hän lakon meidän takiamme? kysyi Archie.

-- Teki. Ja Rose kertoi tapauksen, joka sattui merenrannalla
leiriaikoihin.

Se vaikutti Archieen, ja hän sanoi miehekkäästi: -- Mitä minuun
tulee, setä ei tehnyt sitä turhaan. Minä en välitä vähääkään koko
tupakasta, ja voin luvata, etten polta enää. Olenkin tupakoinut vain
silloin tällöin huvin vuoksi.

-- Entäs sinä? Rose kääntyi katsomaan Prinssiä, joka oli sytyttänyt
uudestaan sikarinsa kiusatakseen Rosea.

Oikeastaan Charlie ei välittänyt tupakasta sen enempää kuin
Archiekaan, mutta hän ei tahtonut antaa näin helpolla periksi. Niinpä
hän pudisti päätään, veti muutamia uhkeita savuja ja sanoi sitten
ylpeästi:

-- Te naiset vaaditte meitä hylkäämään pienet viattomat huvimme vain
siksi, että te ette niitä hyväksy. Mitähän sanoisitte, hyvä neiti,
jos me menettelisimme samalla tavalla?

-- Jos minä tekisin jotakin tyhmää ja vahingollista, olisin vain
kiitollinen huomautuksesta ja koettaisin parantaa tapani, sanoi Rose
innokkaasti.

-- Hyvä, katsotaan tarkoitatko todella mitä sanot. Luovun kyllä
tupakasta jos haluat, mutta panen sen ehdon, että sinäkin teet jotain
minun mielikseni, sanoi Prinssi uskoen varmasti vetävänsä pitemmän
korren.

-- Minä suostun, jos se on yhtä hullua kuin sikarin polttaminen.

-- Vielä paljon hullumpaa.

-- No, silloin minä lupaan. Mitä se on? Rose aivan värisi
levottomuudesta, niin utelias hän oli tietämään, mistä tavastaan tai
lempiesineestään hänen olisi luovuttava.

-- Heitä pois korvarenkaasi, pamautti Charlie ja nauroi häijysti,
sillä hän oli varma, ettei Rose suostuisi tällaiseen ehtoon.

Rose huudahti ja tarttui molemmin käsin kultaisiin korvarenkaisiinsa.

-- Voi Charlie, eikö mikään muu kelpaisi? Olen nähnyt niiden takia
niin paljon vaivaa ja kärsinyt kiusantekoa, että tahtoisin nyt iloita
korvarenkaistani, kun vihdoinkin voin niitä pitää.

-- Pidä niin paljon kuin haluat, ja minä tupakoin kaikessa rauhassa,
vastasi poika.

-- Etkö tyydy mihinkään muuhun? Rose kysyi nöyrästi.

-- En, vastasi toinen jyrkästi.

Hetkisen Rose seisoi ääneti ja ajatteli, mitä Jessie-täti kerran oli
sanonut: "Sinä voit vaikuttaa poikiin enemmän kuin arvaatkaan; käytä
siis vaikutusvaltaasi heidän hyväkseen, niin minä olen ikäni sinulle
kiitollinen." Tässä hänellä nyt oli tilaisuus tehdä hyvää uhraamalla
vähän omasta turhamaisuudestaan. Mutta uhraus tuntui kovin vaikealta,
ja hän kysyi:

-- Tarkoitatko sinä, etten koskaan saa pitää niitä?

-- Et koskaan, ellet halua minun polttavan.

-- Sitten luovun niistä ainiaaksi.

-- Tähän käteen!

Charlie ei voinut kuvitella, että Rose tarkoitti täyttä totta, ja hän
aivan hämmästyi, kun toinen äkkiä irrotti mieluisat korut korvistaan
ja lausui renkaitaan näyttäen niin herttaisesti, että se nosti punan
Charlien ruskeille poskille:

-- Serkuistani minä pidän enemmän kuin korvarenkaistani, ja siksi
suostun ehdotukseesi.

-- Häpeä, Prinssi. Älä vaadi palkkaa sellaisesta, minkä tiedät
oikeaksi. Anna Rosen pitää killuttimensa jos hän haluaa, puuskahti
Archie ja hypähti suuttuneena sanomalehtensä takaa.

Mutta Rose halusi näyttää tädille, että hän todella tahtoi käyttää
vaikutusvaltaansa poikien hyväksi, ja siksi hän sanoi vakavasti:

-- Tämä on reilu sopimus, ja minä aion pitää sanani, jotta uskoisitte
minun olevan tosissani. Minä annan renkaan teille kumpaisellekin,
voitte pujottaa ne kellonperiinne, että muistatte mitä päätettiin.
Minä en unohda lupaustani, sillä reiät menevät umpeen, ja sen jälkeen
en voisi pitää korvakoruja vaikka tahtoisinkin.

Puhuessaan Rose antoi korvakorun kummallekin serkulleen, ja
nähdessään kuinka vakavissaan hän oli pojat tottelivat. Kun pantti
oli kiinnitetty kellonperiin, Rose ojensi kummallekin kätensä, jota
pojat puristivat sydämellisesti puoleksi huvittuneina, puoleksi
häveten omaa osuuttaan tähän sopimukseen.

Samassa Alec-tohtori ja Jessie-rouva tulivat huoneeseen.

-- Mitäs tämä on? Tanssimassa talkoopolskaa pyhäpäivänä? huudahti
tohtori ja katsoi kolmikkoa ihmeissään.

-- Ei, tässä on tehty vain tupakanvastustajain liitto. Tuletko
mukaan? kysyi Charlie sillä välin kun Rose livahti tätinsä luo ja
Archie heitti toisenkin sikarin liekkeihin.

-- Minä toivoisin, että Rose tekisi sopimuksen myös Willin ja
Geordien kanssa, sillä nuo kirjat ovat yhtä epäterveellisiä nuorille
kuin sikarit isommille, sanoi Jessie-rouva istahtaen sohvalle
lukijoitten väliin, kun nämä kohteliaasti keräsivät jalkojaan
tehdäkseen tilaa hänelle.

-- Ne kai ovat nykyään muodissa kaikkialla, vastasi Alec-tohtori
istuutuen suureen tuoliin Rosen viereen.

-- Niinhän polttaminenkin on, ja kuitenkin se on vahingollista.
Näiden halpahintaisten juttujen kirjoittajatkin tarkoittavat hyvää,
sitä en epäile, mutta minusta näyttää, että he ovat erehtyneet
ottaessaan tunnuslauseekseen: "Ole ovela, niin tulet rikkaaksi",
vaikka sen pitäisi kuulua: "Ole rehellinen, niin tulet onnelliseksi."
Minä en tuomitse äkkipikaisesti, Alec, sillä olen lukenut noita
juttuja ainakin tusinan verran, ja vaikka ne viehättävätkin poikia,
niissä on kuitenkin paljon ala-arvoista.

-- Voi itku, äiti, mitä sinä vaahtoat. Tämäkin kirja on ihan nasta,
puuskahti Will.

-- Hemmetin jänskiä juttuja, enkä ymmärrä mitä vikaa niissä on,
lisäsi Geordie.

-- Itse te juuri näytätte, mitä vikaa niissä on: niistä oppii
katukieltä, vastasi heidän äitinsä arvelematta.

-- Sellaista kieltä niissä pitääkin olla. Jos nämä kaverit puhuisivat
oikein hienosti, ei koko jutuissa olisi jujua, väitti Will.

-- Kengänkiillottaja ei tunne kielioppia ja sanomalehtipoikien täytyy
vähän kirota, muuten ne eivät ole luonnollisia, selitti Geordie.

-- Mutta minun poikani ovat luonnollisia vaikkeivät kiroakaan.
En usko, että tuollaiset tarinat auttavat hulttioita parantamaan
tapojaan, eikä kunnon poikienkaan ole tarpeen tutustua väärentäjien
luoliin, pelihuoneisiin, juopottelupaikkoihin ja kaikenlaiseen
kehnoon elämään.

-- Mutta usein niissä kerrotaan reiluista ja kunnollisista pojista;
he menevät merille ja oppivat paljon ja matkustavat maailman ympäri,
ja heillä on aina hurjia seikkailuja.

-- Minä tiedän nuo sankarit, Geordie, mutta en voi olla
tyytyväinen siihen valheelliseen tapaan, jolla heidän elämänsä
kuvataan. Ajatelkaapa itse pojat. Tuollainen viisitoista-,
kahdeksantoistavuotias poika ei ikinä pystyisi komentamaan laivoja,
hävittämään merirosvoja, johtamaan salakuljettajia ansaan ja
kokoamaan siten itselleen kuolematonta kunniaa, niin että amiraali
Farragut pyytäisi häntä päivälliselle sanoen: "Jalo nuorukainen,
sinä olet kunniaksi isänmaallesi!" Vaikka tuollaisen kirjan sankari
olisikin rehellinen poika, joka koettaa tulla toimeen omin neuvoin,
ei hänen sallita päästä eteenpäin tavalliseen tapaan kovalla
työllä ja ponnistelulla, vaan yhtäkkiä joku miljonääri ottaa hänet
ottopojakseen, koska hän on löytänyt tuon pohatan rahakukkaron, tai
odottamatta rikas setä palaa meriltä juuri oikeaan aikaan. Eikö tämä
kuulosta tutulta, pojat?

-- Kuulostaa. Tietysti noilla kavereilla on hyvä onni, mutta he
ovatkin hurjan rohkeita ja ripeitä, vastasi Will katsellen edessään
olevaa kuvaa, jossa pieni, pirteä nuorukainen kaatoi juopuneen
jättiläisen kapakassa. Alla komeili kirjoitus: "Peter Peloton
nitistää Jerry Juomarin."

-- Nuo jutut antavat pojille aivan väärän käsityksen elämästä; ne
saavat heidät uskomaan, että onnetar suosii heitä, että he saavat
raharuhtinaan tyttären tai maallista kunniaa vaikka he eivät lainkaan
ponnistelisi ja näkisi vaivaa. Jonkun pitäisi kirjoittaa hauskoja,
aitoja ja hyödyllisiä kertomuksia -- tarinoita, joissa kieli on hyvää
ja ihmisten luonteet sellaisia, että voimme rakastaa heitä heidän
virheistään huolimatta. Minusta on ikävää nähdä pienten miehenalkujen
istuvan kirjastoissa ahmimassa tuollaista roskaa; se on kehnoa,
ellei suorastaan kelvotonta, eikä se sovi lainkaan tyydyttämään
lukuhaluisia nuoria, jotka herkuttelevat sillä paremman puutteessa.
Kas niin! Nyt olen lopettanut esitelmäni ja haluaisin tietää, mitä
teillä on siihen sanottavaa.

-- Mutta "Tom Brownista" sinäkin pidät. Toivottavasti Hughes
kirjoittaa uuden yhtä hyvän romaanin, sanoi Archie.

-- Tom Browneista ei nykyaikana välitetä; ne joutavat pyhäkoulujen
kirjastoihin. Ja Jessie-rouva luki katkelman kirjasta, jonka hän otti
Willin kädestä:

-- "Siellä me näimme Johannes Kastajan hampaan. Ben sanoi, että hän
näki heinäsirkkoja ja hunajaa sen kolossa, mutta minä en nähnyt.
Ehkäpä Johannes oli vuollut hammastikkunsa rististä."

-- Tuo on ihan tylsien poikien puheita, ja me hyppäämme sellaisten
sivujen yli, joissa kuvataan mitä he näkivät eri maissa, puolusteli
Will.

-- Ja matkaoppaista otetut kuvaukset ovat kuitenkin arvokkainta
noissa kirjoissa. Muu on vain konnien inhottavia juttuja, ja niitä te
siis niin ahneesti luette, vastasi hänen äitinsä masentuneena.

-- Laivoja koskevat osat ovat ainakin hyödyllisiä. Niissä on hyviä
niksejä, joita tarvitaan sitten kun menemme merille, lisäsi Geordie.

-- Saattaa olla. Silloin te varmaan voitte selittää minulle, mitä
tämä merkitsee. Jessie-rouva luki toiselta aukeamalta seuraavan
merenkulkua koskevan kohdan:

-- "Tuuli on länsilounaassa, ja me voimme kulkea neljä piirua
myötätuuleen ja kuitenkin olemme vielä kuusi piirua tuulen
yläpuolella. Jos se kiihtyy, miehitämme etu- ja isonpurjeen, jos ilma
asettuu, tiukennamme tyynen puolella olevat nuorat."

-- Kyllä minä varmasti osaisin, mutta pelkään vähän setää. Hän tietää
niin paljon enemmän kuin minä ja nauraa minun tiedoilleni, sanoi
Geordie selvästi hämillään kysymyksestä.

-- Mitä vielä, turha sinun on uskotella. Me ymmärrämme tuskin puolta
merikuvauksista, ja senkin päin honkia, huudahti Will siirtyen äkkiä
vihollisen puolelle Geordien suureksi harmiksi.

-- Poikien ei pitäisi puhutella minua niin kuin olisin laiva, valitti
Rose. -- Kun tulimme aamulla kirkosta ja tuuli oli viedä hatun
päästäni, huusi Will ihan keskellä katua, että "reivaa etuseili ja
kääri kasaan liehuva viistopurje, niin se pysyy"!

Pojat nauroivat täyttä kurkkua kuullessaan Rosen loukkaantuneena
toistavan Willien sanat, ja turhaan Will koetti selittää, että oli
vain pyytänyt Rosea vetämään viittaa tiukemmalle ja ottamaan kiinni
hattunsa liehuvista harsoista, kun ne aikoivat lentää tiehensä.

-- Mutta toden sanoakseni, jos poikien välttämättä täytyy puhua
eri kieltä kuin meidän muiden, niin mieluummin minä kuuntelen
merimieskieltä kuin katuslangia. Minua loukkaa vähemmän, jos
pojat 'reivaavat etuseilin' kuin jos he 'painuvat hirteen'. Mutta
roskakirjoja minä en kärsi. Archie, ole hyvä ja toimita nuo kaksi
kirjaa pois silmistäni.

Jessie-rouvan kädet olivat lujasti Willin ja Geordien ympärillä,
kun hän antoi tämän määräyksen, eivätkä pojat voineet muuta kuin
kiemurrella epätoivoissaan. -- Kätke ne ylimmälle hyllylle kirjarivin
taakse, hän jatkoi päättävästi. -- Kas niin, jungmannit -- siinä
teille merimieskieltä -- luvatkaapa nyt, ettette kokonaiseen
kuukauteen lue tuollaista roskaa. Minä toimitan teille kunnon
luettavaa.

-- Emmekö saa lukea edes noita loppuun? pyyteli Geordie.

-- Archie ja Charlie heittivät pois puoleksi poltetut sikarit, ja
teidän kirjanne saavat mennä perässä. Ette suinkaan te halua olla
huonompia kuin isot pojat.

-- No ei sitten.

Will antoi lupauksensa kuin sankari. Hänen veljensä suostui huoaten,
mutta päätti itsekseen lukea kertomuksensa loppuun sillä hetkellä,
kun kuukausi olisi kulunut.

-- Sinä otit vaikean tehtävän suorittaaksesi, Jessie, kun lupasit
hankkia hyvää lukemista pojille, jotka ovat eläneet helppohintaisilla
jutuilla. Sehän on samaa kuin siirtyä vadelmatortusta voille ja
leivälle. Mutta nähtävästi sinä tahdot pelastaa heidät sappitaudilta,
sanoi Alec-tohtori huvittuneena.

-- Minä muistelen isoisän sanoneen, että mieltymys hyviin kirjoihin
on miehen paras turva, sanoi Archie mietteissään katsellen edessään
olevaa hienoa kirjastoa.

-- Olkoon, mutta nykyään ei ole aikaa lukemiseen; pitää oppia
haalimaan rahaa, muuten mies ei ole mistään kotoisin, pisti Charlie
väliin muka maailmanmiehenä.

-- Niin, rahanhimo on Amerikan kirous. Sen vuoksi miehet syövät
kunniansa ja rehellisyytensä, niin ettei enää tiedä, kehen voi
luottaa. Vain joku nero, sellainen kuin luonnontieteilijä Agassiz,
uskaltaa sanoa: "En voi tuhlata aikaani tullakseni rikkaaksi", tuumi
Jessie-rouva alakuloisena.

-- Toivotko sinä, että meistä tulisi köyhiä? kummasteli Archie.

-- En, hyvä ystävä, eikä sinusta toki tulekaan niin kauan kuin
voit käyttää käsiäsi. Mutta minä kauhistun tätä rahanhimoa ja sen
aiheuttamia kiusauksia. Voi pojat, pelkään sitä aikaa, jolloin minun
täytyy päästää teidät maailmalle, sillä sydämeni varmaan murtuisi,
jos te joutuisitte turmioon kuten niin moni muu. Muistattehan, että
suuresta neekerien puolustajasta Sumnerista sanottiin: "Kukaan
ei olisi uskaltanut yrittää lahjoa häntä." Toivoisin että teistä
voitaisiin sanoa samoin.

Jessie-rouvan ääni vapisi, kun hän lausui viimeisiä sanoja. Hän
puristi poikia rintaansa vasten, aivan kuin peläten päästää heitä
tästä rauhallisesta satamasta elämän suurelle merelle, jossa moni
pieni pursi on tuhoutunut. Nuoremmat pojat painautuivat lähemmäksi
häntä, ja Archie sanoi rauhallisesti ja päättäväisesti:

-- En voi luvata, äiti, että minusta tulee Agassiz tai Sumner; mutta
lupaan, että minusta tulee rehellinen mies.

-- Silloin olen tyytyväinen! Ja tarttuen Archien ojennettuun käteen
Jessie-rouva vahvisti hänen lupauksensa suudelmalla, johon sisältyi
äidin usko ja toivo.

-- Minä en ymmärrä, kuinka heistä voisi koskaan tulla kehnoja
miehiä, kun täti on noin onnellinen ja ylpeä heistä, kuiskasi Rose
Alec-sedälle liikuttuneena tästä pienestä kohtauksesta.

-- Sinun täytyy auttaa tätiäsi tekemään heistä miehiä. Sinä olet
jo aloittanut. Kun näen nuo renkaat kellonperissä, sinä olet minun
silmissäni kauniimpi kuin jos timantit välkkyisivät korvissasi,
vastasi Alec-tohtori katsoen Rosea lämpimästi.

-- Olen iloinen, kun sinä uskot minun voivan tehdä jotakin, sillä
minä haluan sydämestäni olla hyödyksi.

-- Minä uskon, että olet oikealla tiellä, sillä kun tytöt hylkäävät
turhamaisuutensa ja pojat pienet paheensa, silloin asiat ovat
oikealla tolalla. Jatka vain eteenpäin, Rose, ja auta poikia
kasvamaan rehellisiksi ja vastuuntuntoisiksi miehiksi.



18

MUOTI JA TERVEYDENHOITO


-- Voi tohtori, teidän pitäisi varmaan heti mennä yläkertaan, muuten
tulette liian myöhään, sillä minä kuulin Rosen sanovan, että te ette
siitä pidä ja ettei hän ikinä uskalla näyttäytyä teille siinä puvussa.

Febe sanoi tämän kiireesti pistäessään päänsä kirjastoon, missä
Alec-tohtori istui lukemassa.

-- Niinkö, väittelevätkö he siitä? sanoi tohtori ponnahtaen
paikaltaan kuin ryhtyäkseen taisteluun.

-- Väittelevät kamalasti, eikä Rose näytä tietävän mitä tehdä, niin
muodikasta ja hienoa kaikki on. Hän on hurjan tyylikkään näköinen,
vaikka kyllä minä pidän hänestä enemmän, kun hänellä on vanha
pukunsa, vastasi Febe.

-- Sinä olet järkevä tyttö. Puolustan mielelläni Rosea, mutta
tarvitsen siihen hieman sinunkin apuasi. Onko kaikki valmiina hänen
huoneessaan, ja tiedätkö varmasti miten ne puetaan päälle?

-- Tiedän, mutta ne ovat aika hassut! Ihan varmasti Rose ensin
luulee, että te vain pilailette, Febe vastasi nauraen katketakseen.

-- Vähät siitä. Pyydä häntä pukemaan ne päälleen minun tähteni,
kyllä hän huomaa, että se on hauskinta pilaa missä hän on koskaan
ollut mukana. Ymmärrän kyllä kohtaavani sitkeää vastarintaa, mutta
sittenkin minä lopulta voitan, sanoi tohtori astellessaan yläkertaan
kirja kädessä ja merkillinen hymy huulillaan.

Arkihuoneessa oli sellainen puheen porina, ettei kukaan kuullut
koputusta. Hän avasi oven ja näki pian, mitä huoneessa tapahtui.
Plenty-täti, Clara-täti ja Jessie-täti olivat syventyneet
tarkastelemaan Rosea, joka yllään viimeisen muodin mukainen talvipuku
hitaasti ja arvokkaasti asteli tätiensä ja ison peilin väliä.

Hyvä tavaton, sehän on kauheampi kuin osasin aavistaakaan,
ajatteli tohtori ja häntä puistatti, sillä tyttö näytti hänen
mielestään riikinkukolta ja uusi puku oli vastenmielinen, ruma ja
epäkäytännöllinen.

Puku oli sinistä kangasta, jossa vaalea ja tumma väri kihtasivat sen
mukaan, miten valo lankesi. Hame oli kaksiosainen: ylempi osa oli
vedetty niin tiukasti taakse, että käveleminen oli hankalaa, alaosaan
oli taas poimutettu niin mahdottomasti kangasta, että se aivan
pursui sekä edestä että takaa. Juuri vyötärön alapuolelle oli taakse
rypytetty paljon kangasta ja huipulla komeili upea nauharuusuke.
Pieni jakku oli samasta kankaasta. Korkea röyhelöinen kaulus kiersi
kaulaa, mutta edestä jakku oli leikattu avoimeksi, niin että
pitseille ja medaljongille jäi tilaa. Puku oli ripsujen, poimujen ja
nauharuusukkeitten peitossa niin että päätä pyörrytti, kun ajatteli
sitä suunnatonta työn ja tarvikkeiden tuhlausta, mitä siihen oli
uhrattu.

Korkea samettihattu, jossa oli kimppu punaisia ruusuja ja upea
sulka, oli asetettu toiselle korvalle ja kiharat palmikoitu taakse
sykkyräksi. Korkeakorkoiset kengät pakottivat ryhdin etukumaraan,
ohut puuhka kahlehti käsiä ja pilkullinen harso oli kietaistu niin
tiukasti kasvoille, että se painoi silmäripsiä.

-- Nyt hän on sen näköinen kuin muutkin tytöt, ja tuollaisena minä
katselen häntä mielelläni, kuuli tohtori Clara-rouvan sanovan
tyytyväisenä.

-- Tosiaan muodikas nuori nainen, mutta kuinka ollakaan, minä kaipaan
pikku Roseani. Minun aikanani lapset puettiin lasten tavalla, vastasi
Plenty-täti katsoen levottomasti silmälasiensa yli, sillä hän ei
voinut kuvitella, että tuo olento juoksisi hänen asioillaan tai
täyttäisi talon lapsellisella ilollaan.

-- Ajat ovat muuttuneet sinun päiviesi jälkeen, tätikulta, ja kestää
kauan tottua uusiin oloihin. Mutta sinä, Jessie, pidät varmaan tästä
puvusta enemmän kuin niistä mekoista, joita Rose on koko kesän
käyttänyt. Myönnä pois, että pidät siitä, sanoi Clara-rouva toivoen
kiitosta työstään.

-- Clara kulta, ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, että
puku on kauhea, vastasi Jessie-rouva niin suorasukaisesti, että Rose
pysähtyi hätkähtäen.

-- Oikein, oikein, kuului ovensuusta syvä basso, ja naiset
säpsähtivät, sillä he ymmärsivät vihollisen päässeen linnoitukseen.

Rose punastui hatunlieriään myöten ja tunsi näyttävänsä
pähkähullulta. Clara-rouva kiirehti selittämään:

-- En toki odotakaan, että sinä pitäisit siitä, Alec, mutta sinä et
toki ole pätevä arvostelemaan, mikä sopii nuorelle tytölle. Siksi
olen ottanut itselleni vapauden hankkia tämän sievän kävelypuvun
Roselle. Tietenkään hän ei pidä sitä jos vastustat, sillä olemmehan
luvanneet että saat menetellä vuoden ajan tyttöraukan suhteen niin
kuin ikinä haluat.

-- Kävelypukuko tuo on? kysyi tohtori tyynesti. -- Ei ikinä olisi
osannut arvata, että joku pystyisi tuossa puvussa kulkemaan jonnekin.
Kävele nyt tuossa lattialla, Rose, ja näytä minulle miten se toimii.

Rose koetti kävellä reippaasti, mutta hameen helmat olivat tiellä ja
sen yläosa niin ahdas, ettei voinut ottaa kunnon askelia; sitä paitsi
hän ei voinut korkeilta koroiltaan seisoa suorana.

-- Minä en ole vielä tottunut tähän, hän sanoi potkaisten ärtyisästi
laahustaan kun kääntyi ympäri.

-- Jos vihainen koira tai pillastunut hevonen tulisi sinua kohti,
voisitko juosta pakoon? kysyi tohtori silmissään veitikkamainen
pilke, kun hän katseli koreaa hattua.

-- Tuskinpa, mutta voinhan koettaa, sanoi Rose ja lähti juoksemaan
huoneen toiseen laitaan. Kengänkorot tarttuivat maton nukkiin, hattu
lensi päästä ja hän heittäytyi tuolille nauraen niin tarttuvasti,
että kaikki Clara-rouvaa lukuun ottamatta yhtyivät iloon.

-- Minun täytyy sanoa, että kävelypuku, jossa ei voi kävellä, ja
talvipuku, joka jättää kaulan, pään ja jalat alttiiksi kylmälle
ja kostealle, ei vastaa tarkoitustaan, Clara. Eikä se ole edes
kaunis, sanoi Alec-tohtori auttaessaan Rosea irrottamaan harson ja
lisäsi hiljemmin: -- Tämä vasta on terveellinen silmille. Pian näet
kaikkialla pilkkuja, olipa tämä silmilläsi tai ei, eikä aikaakaan,
niin saat mennä silmälääkäriin.

-- Vai ei kaunis! huudahti Clara-rouva kiivastuen. -- Tuosta
näkee, miten sokeita miehet ovat. Kangas on parasta silkkiä
ja kamelinkarvaa, strutsinsulat aitoja ja kärpännahkapuuhka
kallisarvoinen. Mikä voisi olla tyylikkäämpää nuorelle tytölle?

-- Minä näytän sen, jos sinä, Rose, menet huoneeseesi pukeutumaan.
Siellä ovat vaatteet valmiina, kuului tohtorin vastaus suoralta
kädeltä.

-- Alec, jos se vain on Amelie Bloomerin tyylinen housumekko, niin
minä panen vastalauseeni. Sellaista sinulta kyllä voi odottaa, mutta
minä en voi sietää, että kaunis lapsi uhrataan sinun hulluille
terveysihanteillesi. Lupaa minulle, ettei se ole Bloomer, vaikeroi
Clara-rouva ristien epätoivoissaan kätensä.

-- Ei ole.

-- Luojan kiitos. Ja helpotuksesta huoahtaen Clara-rouva alistui
lisäten surullisesti: -- Minä toivoin, että hyväksyisit tämän puvun,
sillä Rose-parkaa on kiusattu kyllin kauan kauheilla vaatteilla,
jotka pilaisivat maun keneltä tahansa.

-- Sinä sanot, että minä olen kiusannut tyttöä, ja sitten teet itse
hänestä tuommoisen avuttoman linnunpelätin, vastasi tohtori osoittaen
pientä muotinukkea, joka kiiruhti pois näkyvistä minkä hameiltaan
pääsi.

Kohauttaen olkapäitään Alec-tohtori sulki oven, mutta ennen kuin
kukaan ehti lausua sanaakaan, hänen tarkka silmänsä keksi esineen,
joka sai hänet rypistämään kulmiaan ja kysymään suuttuneena:

-- Mitä ihmettä? Aioitteko te todella viekoitella minun tyttöni
pitämään noita kapineita?

-- En aikonut tyrkyttää niitä väkisin, mutisi Clara-rouva pyyhkäisten
pienet korsetit piiloon syyllisen näköisenä. -- Toin ne vain
koeteltaviksi, sillä Rosesta tulee aika paksu, ellei niitä pian
ruveta käyttämään, hän lisäsi haikealla äänellä, joka suututti
tohtoria vielä enemmän, sillä hänestä korsetit olivat kauheinta mitä
ajatella saattaa.

-- Vai paksu! Luojan kiitos, hän on viime aikoina vahvistunut
kovasti. Hän saa kehittyä edelleenkin vapaasti, sillä luonto tietää
paremmin kuin korsetintekijä millaiseen muottiin nainen on valettava,
enkä minä halua estää sitä. Clara hyvä, oletko sinä kadottanut
järkesi, kun tahdot puristaa kasvavan tytön tuollaiseen pakkopaitaan?

Ja äkillisellä liikkeellä tohtori tempasi pahennusta herättävät
korsetit sohvatyynyn alta ja levitteli niitä kauhuissaan aivan kuin
olisi löytänyt jonkin muinaisajan kidutusvälineen.

-- Älä ole mahdoton, Alec. Ei niissä ole mitään piinallista, sillä
tiukat eivät enää ole muodissa, ja nykyään me käytämme vain kauniita
mukavia liivejä. Lapsetkin tarvitsevat kankeita liivejä tukemaan
heikkoa selkäänsä, puolusteli Clara-rouva tarmokkaasti.

-- Minä tiedän sen, ja siksi noilla pikku raukoilla onkin huono selkä
kuten heidän äideillään ennen heitä. Turhaa siitä on väitellä, enkä
minä väittelemään rupeakaan; sanon vain kerta kaikkiaan, että jos
näen korsetit Rosen lähettyvillä, heitän ne oikopäätä tuleen.

Hänen puhuessaan korsetit olivat jo matkalla kohti tuhoaan, mutta
Jessie-rouva tarttui hänen käteensä iloisesti huudahtaen:

-- Älä herran tähden polta niitä. Ne ovat täynnä valaanluita ja
niistä tulee kauhea haju. Anna ne minulle. Minä katson, etteivät ne
enää ole vastuksina.

-- Vai valaanluita! Aikamoinen aita ja rautaiset portinpylväät!
Aivan kuin omat luunne eivät täyttäisi tehtäviään, jos niille vain
annetaan tilaisuus, pauhasi tohtori heittäen haarniskan halveksivasti
pois. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hymyili sanoessaan:
-- Kuulkaas tuota iloa. Sellaista ääntä ei tule keuhkoista, joita
korsetti puristaa.

Hilpeätä naurua kuului Rosen huoneesta, ja tahtomattaan kuulijatkin
hymyilivät, kun välitön ääni kantautui heidän korviinsa.

-- Onko sinulla jokin uusi kuje mielessäsi, Alec? kysyi Plenty-täti
hyväntuulisesti.

-- On, ja toivottavasti pidät siitä. Minä huomasin mitä Clara
puuhasi, ja niinpä suunnittelin täksi päiväksi puvun kilpailemaan
Claran asun kanssa. Minä en suinkaan aio 'kiusata' Rosea, vaan annan
hänen itsensä valita, ja ellen erehdy, hän pitää minun antamastani
puvusta enemmän. Selitän tässä odotettaessa tarkoitukseni, että
osaatte antaa puvulle arvoa. Sain käsiini tämän pienen kirjan ja
huomasin mielihyväkseni, että siinä esitetään järkeviä mielipiteitä
naisten terveellisestä ja kauniista pukeutumisesta. Järkevä
pukeutuminen alkaa alusvaatteista, ja eiköhän naisilla vain ole syytä
iloita, kun heidän kuormaansa tällä tavalla kevennetään.

Puhuessaan Alec-tohtori pani kirjan Plenty-tädin eteen, joka saatuaan
silmälasit nenälleen katseli sitä tarkasti hetkisen ja huudahti
sitten harmistuneena:

-- Hyvä tavaton, nämähän ovat kuin Jamien yöhousut. Et suinkaan
tarkoita, että Rose esiintyisi tuommoisessa puvussa? Se on kerrassaan
mahdotonta enkä minä ikinä suostu siihen!

-- Kyllä minä sitä tarkoitan ja olen varma, että järkevä tätinikin
hyväksyy ne kun huomaa, miten käytännölliset ne ovat, Rose
voi käyttää niiden päällä vaikka kuinka kauniita pukuja. Tämä
flanellinen, yhdestä kappaleesta ommeltu aluspuku ja hame, joka
kiinnitetään liiviin, pitää tytön lämpimänä, eikä hänen tarvitse
raahata päällään vöitä, solkia, poimutuksia tai rypytyksiä. Lihakset
ovat vapaina, sillä ne tarvitsevat tilaa kehittyäkseen. Jos minä voin
sen estää, hänellä ei ole koskaan selkäkipuja eikä muitakaan vaivoja,
joiden te naiset luulette kuuluvan asiaan.

-- Minusta tämä puku ei tosiaankaan ole sopiva, ja olen varma,
että Rose kauhistuu sitä, sanoi Clara-täti, mutta keskeytti äkkiä,
kun näki Rosen ilmestyvän ovelle eikä tämä näyttänyt hiukkaakaan
kauhistuneelta.

-- Tulehan tänne, minun terveysopillinen mallinukkeni, ja anna meidän
ihailla sinua, sanoi setä, ja tyttö astui huoneeseen vallattoman
iloisena, sillä pila selvästikin huvitti häntä.

-- No, tuossa minä nyt en näe mitään erityistä. Siisti,
yksinkertainen puku, joka on hyvää kangasta. Sopii mainiosti, jos
tahdot hänen näyttävän pieneltä koulutytöltä. Mutta muodikas se ei
ole, eikä kukaan viitsi vilkaistakaan tuommoista, sanoi Clara-rouva,
ja hänen mielestään tämä huomautus antoi koko puvulle lopullisen
tuomion.

-- Juuri niin kuin minä tahdoinkin, sanoi pahanilkinen tohtori
hykerrellen tyytyväisenä käsiään. -- Rose näyttää nyt siltä
mikä onkin, ujolta pikku tytöltä, joka ei halua olla kaikkien
töllisteltävänä. Luulen kuitenkin, että järkevät ihmiset, jotka
ymmärtävät panna enemmän arvoa säädylliselle ja yksinkertaiselle
puvulle kuin höyhenille ja muille hepenille, katsovat kernaasti hänen
pukuaan. Käännyhän, Hebeni, ja anna minun virkistää silmääni.

Eipä siinä kuitenkaan ollut paljon näkemistä, se oli sievä
yksinkertainen, pehmeästä lämpimänruskeasta kankaasta tehty puku,
joka ulottui matalakorkoisten kenkien varsiin asti. Hylkeennahkainen,
väljä päällystakki, hattu ja käsineet, punainen liina kaulassa,
kauniit kiharat sidottuina samettinauhalla -- siinä koko asu. Mutta
se oli lämmin ja miellyttävä ja Rose näytti siinä suloiselta kuin
punarinta.

-- Mitä pidät siitä? kysyi tohtori, sillä Rosen mielipide oli hänestä
tärkeämpi kuin kaikkien tätien yhteensä.

-- Se tuntuu oudolta ja keveältä, mutta silti se on lämmin eikä
mikään tunnu olevan tielläni, vastasi Rose hypähtäen niin, että
jalanmyötäiset säärystimet vilahtivat, sillä hän saattoi liikuttaa
nyt jalkojaan vapaasti ja helposti kuin poika.

-- Nyt kai voit juosta pakoon vihaista koiraa ja kävellä reippaasti
kaatumatta nenällesi?

-- Voin mainiosti! Jos koira tulee, hyppään aidan yli näin, ja kun
olen pakkaspäivänä kävelyllä, marssin tällä tavalla...

Rose antautui niin täydellisesti leikkiin, että hyppäsi sohvan
selustan yli, ja sitten hän harppoi pitkän hallin poikki kuin hänen
kenkänsä olisivat olleet sukua seitsemän peninkulman saappaille.

-- Katsos vain! Pue hänet poikien tavalla, niin kohta hän käyttäytyy
kuin poika. Minä inhoan kaikkia noita tarmokkaiden naisten
keksintöjä, puuskahti Clara-rouva, kun Rose tuli juosten takaisin.

-- Muutamat noista järkevistä keksinnöistä ovat syntyneet etevien
muodinluojien aivoissa, ja he haluavat että vaatteenne olisivat
sekä tyylikkäitä että mukavia. Rouva Van Tassel kävi rouva Stonen
luona juuri tuollaisessa puvussa. Van itse kertoi, kun kyselin hänen
rouvansa vointia, ettei tämä makaile enää päiväkausia sohvalla, vaan
puuhailee innokkaasti, ja hänen terveytensä on kohentunut vallan
merkillisesti.

-- Mitä ihmettä sinä puhut! Anna minun katsella vähän tuota kirjaa,
pyysi Clara-täti ja tutki nyt varsin kunnioittavasti malleja, sillä
jos kerran hienostunut rouva Van Tassel käytti noita 'kauheita
kapineita', ei hänenkään sopinut suhtautua niihin ennakkoluuloisesti.

Alec-tohtori katsoi Jessie-rouvaan ja molemmat hymyilivät, sillä
Jessie tiesi salaisuuden etukäteen ja se oli tavattomasti huvittanut
häntä.

-- Minä arvasin, että se auttaisi, sähkötti tohtori. -- Minä en
jäänyt odottamaan, miten rouva Van suhtautuisi asiaan, ja niinpä
minäkin kerran olen muotiasioissa edellä Claraa. Minun väljä pukuni
on jo valmis, ja saat ennen pitkää nähdä minut pallosilla Rosen ja
poikien kanssa, vastasi Jessie-rouva.

Sillä aikaa Plenty-täti oli tarkastellut Rosen asua, sillä tyttö oli
heittänyt pois hattunsa ja takkinsa ja esitteli paraikaa innokkaasti
alusvaatteitaan.

-- Katsos, täti, kaikki kirkkaanpunaista flanellia! Iloisen värinen
pikku alushame ja pitkät sukat, hurjan lämpimät! Febe ja minä olimme
kuolla nauruun, kun minä pukeuduin, mutta minusta nämä vaatteet
ovat kauhean mukavat. Kaikki on käytännöllistä, ei vöitä eikä
nauhoja, voi olla vapaasti ja huoletta. Minä haluan olla siisti,
mutta hienoja ja koreita pukuja täytyy aina varoa ja siihen väsyy.
Sano, täti, pidäthän tästä. Minä olen päättänyt pitää, vaikkapa vain
sedän mieliksi, sillä hän tietää terveydestä enemmän kuin kukaan, ja
pukeutuisin vaikka säkkiin jos hän niin käskisi.

-- En toki käske mitään, Rose. Mutta mieti tarkkaan, vertaa pukuja ja
valitse sitten se, josta pidät enemmän. Minä jätän ratkaisun sinun
terveen järkesi varaan, vastasi Alec-tohtori tuntien voittaneensa
pelin.

-- Tietysti minä otan tämän. Tuo toinen on muodikas ja kieltämättä
sievä, mutta se on hankala ja minä olisin siinä kuin kävelevä nukke.
Olen tädille hyvin kiitollinen, mutta pidän tämän jos vain saan.

Rose puhui sävyisästi, mutta päättävästi, vaikka katsoikin
kaihoisasti toista pukua, jonka Febe oli tuonut arkihuoneeseen.
Clara-täti huokasi, tohtori hymyili ja sanoi herttaisesti:

-- Kiitos, ystäväni! Lue nyt tämä kirja, niin ymmärrät miksi pidän
tätä tärkeänä. Jos tahdot, alan opettaa sinulle ihan uutta ainetta;
puhuit siitä eilen, ja se on paljon tärkeämpää kuin ranska ja
taloudenhoito.

-- Mitä se on, setä? kysyi Rose ottaen kirjan, jonka Clara-rouva
pettyneenä oli heittänyt kädestään.

Vaikka Alec-tohtori oli nelikymmenvuotias, ei hän ollut vielä
unohtanut poikamaista kiusoittelunhaluaan, ja ylpeänä voitostaan hän
ei voinut vastustaa kiusausta härnätä hieman Clara-rouvaa. Siksi hän
vastasi puoliksi vakavana, puoliksi leikillään:

-- Terveydenhoitoa, Rose. Etkö haluaisi opiskella lääketiedettä, että
olisit valmis jatkamaan ammattiani, kun minä sen jätän? Jos sinua
haluttaa, pengon huomisaamuna esille vanhan luurangon, jota itse
aikoinani tutkin.

Tämä oli Clara-rouvalle liikaa, hän sanoi äkkiä hyvästit ja poistui,
ja hänen mielessään myllersivät rouva Van Tasselin uusi puku ja Rosen
uudet opinnot.



19

VELI LUURANKO


Rose oli suostunut setänsä tarjoukseen, Myra-täti huomasi sen
parin kolmen päivän kuluttua. Hän tuli aamulla pistäytymään ja
kuullessaan puhetta kirjastosta avasi oven, mutta sulki sen samassa
kauhistuneena. Tohtori riensi kysymään mikä oli hätänä.

-- Vielä sinä kysyt! Tuo pitkä kapea laatikko on niin ruumisarkun
näköinen, etten voinut muuta ajatellakaan, ja tuo kauhea kapine
tuijottaa minua, vastasi Myra-rouva osoittaen luurankoa, joka roikkui
kattokruunusta ja hymyili ystävällisesti läsnäolijoille.

-- Tämä on lääketieteellinen korkeakoulu, johon naisilla on vapaa
pääsy. Astukaa sisään, hyvä rouva, ja liittykää opiskelijain
joukkoon, jos tahdotte tuottaa minulle sen kunnian, sanoi
Alec-tohtori ja kumarsi kohteliaasti vieraalleen.

-- Tule, täti, tämä on aivan suurenmoista! huusi Rose ja hänen
kukoistavat kasvonsa hymyilivät ja nyökyttivät iloisesti luurangon
kylkiluitten välitse.

-- Mitä ihmettä sinä teet? kysyi Myra-täti heittäytyen tuolille ja
tuijottaen kauhuissaan Rosea.

-- Tänään opettelen luustoa, ja se on kauhean jännittävää. Kylkiluita
on kaksitoista, kuten tiedät, ja kaksi alinta liikkuvat, koska ne
eivät ole kiinni rintalastassa. Sen tähden ne painuvat helposti
sisään, jos niitä puristetaan vyöllä ja liiveillä, ja painavat
sydäntä ja keuhkoja rintaontelossa. Rose säteili ylpeydestä
saadessaan näyttää mitä oli jo ennättänyt oppia.

-- Onko Rosen sinun mielestäsi hyvä tutkia tuota kauheata kapinetta?
Tyttöhän on hermostunut. Kunhan opiskelu ei vain pahentaisi asiaa,
sanoi Myra-täti katsellen levottomana Rosea, kun tämä laski
selkänikamia ja keikutti tutkivasti lonkkaniveltä.

-- Päinvastoin, Rose pitää tästä. Haluan opettaa hänet hallitsemaan
hermonsa, ettei niistä koidu hänelle riesaa niin kuin niin monille
naisille. On aivan mieletöntä kauhistella näitä asioita tai pitää
niitä salassa, ja toivon Rosen oppivan kunnioittamaan ruumistaan niin
paljon, ettei kevytmielisesti turmele sitä kuten naiset yleensä.

-- Ja hän pitää tosiaan opiskelusta?

-- Pidän, pidän kovasti! On aivan ihmeellistä tietää, miten hienosti
kaikki on järjestetty. Ajattele, että meillä on keuhkoissa kuusisataa
miljoonaa ilmarakkulaa ja ihossa kaksituhatta huokosta neliötuuman
alalla. Siitä voi päätellä, miten hurjasti ihmisen täytyy saada ilmaa
ja miten tarkkaa huolta on pidettävä ihosta, että kaikki pienet ovet
avautuvat ja sulkeutuvat oikealla tavalla. Entä aivot sitten, ne
vasta ovat merkilliset laitteet. Minä en ole vielä päässyt niihin
saakka, mutta pääsen pian, ja setä on luvannut hankkia tutkittavaksi
kipsi-ihmisen, jonka voi hajottaa pieniin osiin. Kuvittele kuinka
hauskaa on nähdä kaikki elimet oikeilla paikoillaan.

Kelpasi katsella Myra-tädin kasvoja, kun Rose seisoi hänen edessään
ja puhui vilkkaasti käsi luurangon olkapäällä. Jokainen sana, jonka
Rose ja tohtori lausuivat, satutti häntä arimpaan kohtaan, ja oli
kuin hänen silmiensä eteen olisi ilmestynyt pitkä rivi pulloja
ja pillerirasioita. Ne muistuttivat häntä 'tietämättömyydestä ja
ajattelemattomuudesta', jotka olivat tehneet hänet siksi mikä hän nyt
oli: hermostunut, sairaalloinen ja onneton vanha nainen.

-- Voit olla oikeassa, Alec. Älä vain mene liian pitkälle. Naiset
eivät tarvitse paljon tuollaista tietoa, eikä se sovikaan heille.
Minä en ainakaan koskaan voisi koskea tuota inhottavaa esinettä, ja
oikein selkäpiitäni karmii, kun kuulen teidän puhuvan elimistä, sanoi
Myra-täti huoaten ja veti kätensä selän taakse.

-- Eikö olekin hauska tietää, että maksa on oikealla eikä vasemmalla
puolella? sanoi Rose vallattomasti hymyillen, sillä hän oli äskettäin
päässyt selville, ettei Myra-tädin maksatauti ollut oikealla paikalla.

-- Me elämme katoavaisuuden maassa, ja siksi on samantekevää missä
tauti piilee, sillä ennemmin tai myöhemmin me kaikki lähdemme emmekä
enää palaa, huomautti Myra-täti.

-- Oli miten oli, jos suinkin pystyn siihen, minä aion ottaa
selville, mihin minä kuolen. Mutta ennen sitä aion nauttia elämästä,
vaikka tämä onkin 'katoavaisuuden maa'. Sinä voisit tehdä samoin,
täti, ja tulla opiskelemaan sedän johdolla; se tekisi varmasti
sinulle hyvää. Ja Rose palasi laskemaan luurangon selkänikamia niin
onnellisen näköisenä, ettei Myra-tädillä ollut sydäntä hillitä hänen
intoaan.

-- Ehkä on parasta antaa hänen tehdä mitä haluaa niin kauan kuin hän
on keskuudessamme. Pyydän vain, ettet anna hänen rasittaa itseään
työllä, Alec, hän kuiskasi lähtiessään.

-- Päinvastoin, minä koetan keksiä hänelle työtä niin paljon kuin
ikinä voin, tohtori sanoi sulkien oven huolellisesti Myra-rouvan
jälkeen. Tädit tuntuivat joskus olevan kovasti hänen tiellään.

Puolen tunnin kuluttua tuli uusi keskeytys. Mac ilmestyi oviaukkoon
ja tokaisi:

-- Heipä hei! Mitäs uutta leikkiä täällä harrastetaan?

Rose selitti, ja Mac päästi kummissaan pitkän vihellyksen. Sitten hän
asteli luurangon ympäri huomauttaen vakavasti:

-- Veli Luuranko näyttää hauskalta hepulta, mutta ei sitä voi
kauniiksi kehua.

-- Et saa pilkata sitä. Se on vanha kunnon veikko, etkä näyttäisi
itse yhtään kauniimmalta, jos sinusta olisi liha poissa, sanoi Rose
puolustaen hartaasti uutta ystäväänsä.

-- Kiitos, siksi pidänkin mielelläni lihani. Sinulla taitaa olla niin
paljon työtä, ettet ehdi lukea eräälle toiselle kaverille, vai mitä?
kysyi Mac, jonka silmät olivat jo paremmat, mutta vielä liian heikot
lukemiseen.

-- Etkö tulisi mukaan tunnille? Setä kyllä selittää kaiken, ja
myöhemmin voit tutkia kuvatauluja. Mutta jätetään luut tältä päivältä
ja keskitytään sen sijaan silmiin. Ne kiinnostavat sinua enemmän,
lisäsi Rose huomatessaan, ettei toinen ollut erityisen kiinnostunut
luuston tutkimiseen.

-- Hyvä on, kuta täydempi luentosali, sitä parempi, sanoi tohtori
koputtaen rystysillään pöytää.

-- Tule minun viereeni, Mac, niin näemme kumpikin kuvat; ja jos pääsi
väsyy, voit käydä pitkäksesi, sanoi Rose ystävällisesti.

He istuivat siinä rinnakkain ja kuuntelivat esitystä silmän
rakenteesta; heidän mielestään luento oli oikein jännittävä, sillä
väritaulut havainnollistivat esityksen ja innostunut opettaja selitti
asiat tuoreesti ja eloisasti.

-- Totta totisesti, jos olisin tiennyt, minkä tihutyön tein tuolle
hienolle ja ihmeelliselle koneistolle, en olisi ikinä lukenut takan
valossa enkä antanut auringon paistaa suoraan kirjaani, sanoi Mac
katsellen vakavana suurennettua silmämunaa. Sitten hän työnsi
kuvataulun luotaan ja sanoi katkerasti: -- Miksei ihmiselle opeteta
ajoissa tämmöisiä asioita, ettei tarvitsisi kulkea silmät ummessa
suoraa päätä kiipeliin? Kun onnettomuus on jo tapahtunut, ei asian
kuulemisesta ole enää paljon iloa -- kokemuksesta sen jo tietää.

-- Niin, Mac, tuota minä juuri saarnaan, mutta ihmiset eivät halua
kuunnella minua. Te nuoret tarvitsette paljon enemmän elävää tietoa,
ja vanhempienne täytyisi kyetä antamaan sitä teille. Harvat siihen
kuitenkin pystyvät, ja juuri siksi onnettomuuksia tapahtuu. Vähemmän
kreikkaa ja latinaa ja enemmän tietoa terveyden laeista! Matematiikka
on hyväksi, mutta oikeat elämäntavat ovat tarpeellisempia, ja minä
tahtoisin auttaa opettajia ja vanhempia ymmärtämään tämän seikan.

-- Jotkut ymmärtävät. Jessie-täti ja hänen poikansa keskustelevat
usein tärkeistä asioista, mutta meillä äiti on niin kiinni
taloustoimissaan ja isä liikkeessään, ettei heillä ole aikaa. Ja
vaikka olisikin, minusta tuntuu, ettei heille olisi helppoa puhua
huolistaan, kun meillä ei ole koskaan juteltu sellaisesta.

Mac-parka tuli tässä lausuneeksi moitteen, johon moni hänen
ikätoverinsa voisi yhtyä. Isät ja äidit ovat liian kiireissään;
heiltä ei riitä kylliksi aikaa lapsille. Siksi nuoret salaavat
heiltä huolensa ja kiusauksensa, kunnes onnettomuus on tapahtunut ja
molemminpuolinen katumus tulee liian myöhään.

Alec-tohtori katsoi myötätuntoisesti Macia, läjäytti kirjansa kiinni
ja sanoi lämpimästi:

-- Lapset, te voitte koska tahansa tulla minun luokseni puhumaan
murheistanne; minä koetan auttaa teitä selviytymään niistä. Minusta
tuntuu, että olen täällä juuri sitä varten, ja olen vain iloinen, jos
voitte luottaa minuun.

Sekä Mac että Rose nyökkäsivät niin innokkaasti, että tohtori tuli
hyvälle mielelle.

-- Selvä on. Tunti on nyt loppunut ja minä neuvoisin teitä täyttämään
keuhkojenne kuusisataa miljoonaa rakkulaa raittiilla ilmalla. Tule
sinä, Mac, mukaan milloin vain haluat. Me koetamme auttaa sinua,
ettei sinun enää tarvitsisi "kulkea silmät ummessa suoraa päätä
kiipeliin".

-- Minä tulen, tohtori, kiitos vain, sanoi Mac, ja fysiologian
opiskelijat lähtivät ulos jaloittelemaan.

Mac kävi tämän jälkeen usein tunneilla ja oli mielissään, kun saattoi
heikoista silmistään huolimatta opiskella. Tietysti toiset pojat
tekivät pilaa koko yrityksestä ja kiusasivat Alec-tohtorin oppilaat
henkihieveriin. Mutta nuo kaksi jatkoivat itsepintaisesti opintojaan,
ja eräänä päivänä sattui tapaus, joka sai toiset pojat tarkistamaan
käytöstään.

Oli lupapäivä. Rose luuli kuulleensa huoneeseensa serkkujen ääniä ja
juoksi alakertaan, mutta ei nähnyt ketään.

-- No pian he kuitenkin tulevat, hän tuumi mennessään kirjastoon
odottamaan. Hän nojautui pöytään katsellen karttaa, kun hänen
korvansa erotti oudon äänen. Kuului hiljaista koputusta, ja se tuntui
tulevan siitä pitkästä laatikosta, jossa luuranko oli silloin, kun
sitä ei käytetty opetustarkoituksiin. Laatikko oli kahden kirjakaapin
välisessä syvennyksessä huoneen peränurkassa, missä Veli Luuranko,
kuten pojat sitä nimittivät, ei ollut kenenkään tiellä.

Katsellessaan nurkkaan Rose näki kauhukseen laatikon oven hiljaa
avautuvan; luinen käsi kohosi ja sormet viittoivat hänelle. Hän
säikähti kuollakseen ja juoksi sydän pamppaillen ovelle, mutta juuri
kun hän oli tarttumaisillaan ripaan, sai pidätetty nauruntyrskähdys
hänet pysähtymään.

Rose puhui hetken itselleen järkeä, sitten hän hiipi hämärään
nurkkaan luurangon luo. Lähemmin tarkastettuaan hän huomasi, että
sen käteen ja sormiin oli sidottu mustia lankoja. Langanpäät menivät
pieniin reikiin, jotka oli tehty laatikon seinään. Kurkistettuaan
peremmälle syvennykseen hän huomasi karkealla harmaalla kankaalla
peitetyn kyynärpään, jonka hyvin tunsi.

Halveksivasti tuhahtaen Rose otti sakset ja leikkasi poikki langat,
niin että luinen käsi retkahti kolahtaen alas. Ennen kuin hän ehti
sanoa: "Tule pois, Charlie, ja anna luurangon olla rauhassa",
ilmaantuivat pojat nauraen ja meluten selittämään piiloutuneelle
veijarille, että hänen kepposensa oli kerta kaikkiaan epäonnistunut.

-- Minä kyllä kielsin häntä, sillä pelkäsin sinun säikähtävän
kuoliaaksi, sanoi Archie työntyen ulos kaapista.

-- Minulla oli hajusuolapullo valmiina siltä varalta, että olisit
pyörtynyt, lisäsi Steve kömpien esiin ison tuolin takaa.

-- Olipa ikävää, ettet alkanut juosta ja kaakattaa kuin hanhi! Me
veikkasimme sitä, ja olisi totta vie ollut hauska kiusata sinua,
sanoivat Will ja Geordie vierien esiin sohvan alta sykkyrässä.

-- Sinä alat tulla liian rohkeaksi, Rose; useimmat tytöt olisivat
päästäneet kauhean porun, kun tuo vanha veikko alkoi viittoilla,
valitti Charlie ryömien pois ahtaasta piilopaikastaan tomuisena ja
tyytymättömänä.

-- Minä olen jo tottunut teidän ilveilyihinne ja osaan pitää varani.
Mutta ei Veli Luurankoa saa pilkata. Setäkään ei pitäisi siitä,
aloitti Rose juuri kun Alec-tohtori astui sisään. Hän huomasi heti,
mitä oli tapahtunut, ja sanoi tyynesti:

-- Minäpä kerron, kuinka olen saanut tämän luurangon. Sen jälkeen
kunnioitatte sitä varmasti.

Pojat istuutuivat kuuntelemaan.

-- Vuosia sitten, kun työskentelin sairaalassa, sinne tuotiin
mies, jolla oli hyvin harvinainen ja tuskallinen tauti. Hänen
parantumisestaan ei ollut toiveita, mutta me koetimme parhaamme
mukaan lievittää hänen tuskiaan. Hän oli niin kiitollinen,
että testamenttasi ruumiinsa meille, jotta voisimme tutkia
sen perusteellisesti ja ehkä auttaa toisia, jotka joutuisivat
saman taudin uhriksi. Siitä olikin paljon hyötyä. Pitkän aikaa
jälkeenpäinkin muistelimme miehen urheutta ja kärsivällisyyttä. Minä
olin hänen mielestään kohdellut häntä erityisen ystävällisesti, ja
siksi hän oli sanonut tovereilleen: "Sanokaa tohtorille, että minä
jätän hänelle luuni, koska minulla ei ole mitään muuta koko avarassa
maailmassa, enkä tarvitse niitä sen jälkeen kun nämä kauheat tuskat
ovat minut tappaneet." Näin ne tulivat minulle ja siksi minä olen
huolellisesti säilyttänyt ne. Vaikka Mike Nolan oli vain köyhä,
yksinkertainen mies, hän teki silti kaikkensa auttaakseen toisia ja
osoittaakseen kiitollisuuttaan niille, jotka olivat koettaneet auttaa
häntä.

Kun tohtori lopetti, Archie sulki laatikon oven niin kunnioittavasti
kuin sen sisässä olisi säilytetty Egyptin faaraon muumiota; Will ja
Geordie katsoivat toisiinsa, ja Charlie huomautti miettiväisenä:

-- Monessakin talossa kuuluu olevan luuranko kaapissa, mutta tuskin
missään yhtä hyödyllistä ja mielenkiintoista kuin meidän.



20

MISTELIN ALLA


Rose sai Feben lupaamaan, että tämä toisi jouluaamuna sukkansa
kammioon, kuten Febe hänen huonettaan kutsui, sillä lahjojen
penkominen olisi menettänyt puolet viehätyksestään, ellei kaksi
pientä yömyssyä olisi yhdessä kumartunut aarteiden yli ja kaksi
onnellista ääntä yhdessä puhjennut ihastuksen huutoihin.

Kun Rose jouluaamuna avasi silmänsä, hän näkikin ensimmäiseksi
uskollisen Feben, joka isoon vaippaan kääriytyneenä istui matolla
räiskyvän takkavalkean ääressä, ja vieressä pötkötti hänen avaamaton
sukkansa, jossa joululahjat olivat.

-- Iloista joulua! huudahti pikku emäntä reippaasti hymyillen.

-- Iloista joulua! vastasi pikku apulainen sydämensä pohjasta.

-- Tuokin sukat tänne, niin katsotaan, mitä olemme saaneet, sanoi
Rose kohottautuen istumaan tyynyjensä väliin, ja hän näytti
uteliaalta kuin pikkulapsi.

Pahkurainen sukkapari pantiin peitteelle ja niiden sisällys
tutkittiin suurella riemulla, vaikka kumpikin tiesi jok'ikisen
esineen, mikä toisen sukassa oli.

Vaikkeivät lahjat kovin ihmeellisiä olleet, tytöt selvästi
pitivät niistä, sillä nojautuessaan tyynyjä vasten Rose sanoi
tyytyväisyydestä huokaisten: -- Nyt olen saanut kaiken mitä ikinä
olen toivonut, ja katsellessaan hymyillen täpötäyttä syliään Febe
vastasi:

-- Tämä on ihanin joulu, mikä minulla eläissäni on ollut. Sitten hän
lisäsi tärkeän näköisenä: -- Toivo nyt vielä jotakin, sillä minä
tiedän kaksi lahjaa, jotka odottavat sinua tuolla oven takana.

-- Voi tätä runsautta! huudahti Rose jännittyneenä. -- Ennen minä
aina toivoin, että saisin lasikengät niin kuin Tuhkimo, mutta kun en
voi saada niitä, en tosiaan tiedä, mitä toivoisin.

Febe taputti käsiään, kun hän loikkasi sängynlaidalta ja juoksi
ovelle sanoen iloisesti:

-- Toinen lahja onkin sinun jalkojasi varten. Mitä mahdat toisesta
tuumia, minusta se on ihastuttava.

Ja Rosen ihastus oli rajaton, kun hän näki välkkyvät luistimet ja
siron kelkan.

-- Nämä ovat sedältä, varmasti ovat. Nyt voin luistella ja laskea
mäkeä. -- Katso, ne sopivat täsmälleen, sanoi Rose, kun hän uudessa
kelkassaan istuen sovitteli luistinta paljaaseen jalkaansa.

-- Nyt meidän täytyy nopeasti pukeutua, sillä tänään on paljon
tehtävää ja minä tahtoisin kokeilla luistimia ennen päivällistä.

-- Voi kauhistus, ja minun olisi pitänyt pyyhkiä pölyt salista jo
aikoja sitten!

Rose ja Febe erosivat niin onnellisen näköisinä, että jo heidän
kasvoistaan olisi arvannut, mikä päivä nyt oli.

-- Kas vain, Rose, nyt "Dunsinanin vuorta ylös mennen Birnamin metsä
kulkee", lainasi Alec-tohtori Shakespearea, kun hän kesken aamiaisen
avasi oven kulkueelle, joka asteli portaita kantaen rautatammen,
kuusen ja setripuiden oksia.

Lumipallot ja iloisen joulun toivotukset lentelivät hetken, sitten
kaikki kävivät koristamaan vanhaa taloa vihreillä oksilla, sillä suku
kokoontui aina joulupäivälliselle tänne.

-- Minä olen ravannut mailikaupalla etsimässä tätä harvinaisuutta ja
ripustan sen nyt tähän, jotta takila olisi täydellinen, sanoi Charlie
kiinnittäessään tummanvihreän oksan salin kynttiläkruunuun.

-- Ei tuo koristeeksi kovin häävi ole, sanoi Rose, joka koristi takan
reunaa rautatammen hehkuvilla oksilla.

-- Vähät siitä. Se on mistelinoksa, ja kuka ikinä pysähtyy sen alle,
häntä saa suudella, olkoon hän siitä hyvillään tai pahoillaan.
Pitäkää siis varanne, naiset! Nenäkäs Prinssi katseli kiusoitellen
tyttöjä, jotka vetäytyivät pakoon vaaralliselta paikalta.

-- Minua ei ainakaan, sanoi Rose hyvin arvokkaasti.

-- Katsotaan kuinka käy!

-- Minä olen iskenyt silmäni Febeen, huomautti Will tärkeällä
äänellä, joka sai kaikki nauramaan.

-- Siunatkoon tuota poikaa! Saat suudella minua oikein kernaasti,
Febe vastasi niin äidillisesti, että nuoren kavaljeerin into sammui
siinä hetkessä.

-- "Oi oksa mistelin", lauloi Rose.

-- "Oi oksa mistelin", yhtyivät kaikki pojat, ja vanha tuttu balladi
teki kiusoittelusta lopun.

Roselle jäi hyvin aikaa kokeilla uusia luistimiaan ennen päivällistä.
Hän luisteli pienellä lahdella, joka näytti jäätyneen varta vasten
hänen ensimmäistä harjoitteluaan varten. Hän kaatui ja kömpi
pystyyn yhtä mittaa niin että hiki valui, mutta kuuden opettajansa
iloksi hänen onnistui lopulta pysytellä jaloillaan omin neuvoin.
Tyytyväisenä saavutukseensa hän virkisti mieltään laskemalla
kaksitoista kertaa kelkallaan ison mäen.

-- Voi tuota pahanenteistä väriä hänen poskillaan! Sydämeni
ihan pakahtuu, valitti Myra-täti, kun Rose vähän myöhemmin tuli
päivälliselle posket punaisina kuin orjanlaakerin marjat ja kiharat
niin sievästi järjestettyinä kuin Feben näppärät kädet ikinä osasivat.

-- Minua ilahduttaa, että Alec järjettömistä mielipiteistään
huolimatta sentään antaa tyttöparan kaunistaa itseään, Clara-täti
totesi tyytyväisenä huomatessaan Rosen sinisessä silkkipuvussa kolme
rimsua.

-- Hän on älykäs tyttö ja käyttäytyy sievästi, huomautti Jane-täti
tavattoman ystävällisesti, sillä Rose oli juuri tuonut Macille
varjostimen, että poika suojaisi silmänsä kirkkaalta valolta.

-- Jospa minulla olisi tuollainen tyttö, olisin onnellinen ja ylpeä,
ajatteli Jessie-täti, mutta moitti samassa itseään kiittämättömäksi,
kun ei ollut tyytyväinen, vaikka hänellä oli neljä kelpo poikaa.

Plenty-täti oli niin kiinni päivällispuuhissaan, ettei nähnyt
eikä kuullut mitään, muuten hän olisi varmasti huomannut, miten
suurenmoisen vaikutuksen hänen uusi myssynsä teki poikiin. Tämä kelpo
neiti tunnusti, että hänen heikkoutenaan olivat pukevat myssyt, ja
tällä kertaa hänen päähineensä oli kerrassaan muhkea; tuo pitseistä
rakenneltu torni oli koristettu niin runsaasti liehuvilla nauhoilla
ja ruusukkeilla, että näytti kuin hänen herttaisen päänsä päälle
olisi kerääntynyt parvi keltaisia perhosia. Kun hän asteli huoneessa,
nauhat lepattivat niin hullunkurisesti ja ruusukkeet törröttivät niin
pystyssä, että Archien oli pakko toimittaa pojat ikkunaverhojen taa
tirskumaan naurunsa.

Mac-setä oli tuonut Fun Seen mukanaan päivälliselle, ja isommat
pojat saivat oivallisen varaventtiilin kiusoitellessaan nuorta
kiinalaista hänen muuttuneen ulkonäkönsä johdosta. Hänellä oli nyt
yllään amerikkalainen puku, tukka oli lyhyeksi leikattu ja hän puhui
jokseenkin hyvin englantia opeteltuaan sitä koulussa puoli vuotta;
mutta keltaisine kasvoineen ja vinoine silmineen hän erottui silti
lystikkäästi Campbellien vaaleasta joukosta.

Peace-täti oli kannettu alakertaan, ja hän istui pöydässä
kunniapaikalla, sillä jouluna hän ei koskaan jäänyt pois joukosta,
vaan oli mukana ja hymyili kaikille kuin rauhantoivotuksen
henkilöitymänä, kuten Alec-setä sanoi istuutuessaan hänen viereensä.

-- Minä säästin vatsaani aamiaisella ja nyt on huikea nälkä, mutta
jos koetan maistaa noita kaikkia, niin varmasti napit pimahtavat
takistani, kuiskasi Geordie Willille, kun he katselivat toivottomina
edessään olevaa herkkujen paljoutta.

-- Ei ihminen koskaan tiedä mihin pystyy, ennen kuin on yrittänyt,
Will vastasi ja hyökkäsi kukkurapäisen lautasensa kimppuun aikoen
nähtävästi täyttää velvollisuutensa kuin mies.

Joulupäivällinen kesti niin kauan, että kaasuvalo piti sytyttää
jo ennen kuin jälkiruoka oli syöty, mutta se teki olon vain
hauskemmaksi. Jokainen oli hyvällä tuulella, mutta kaikkein hilpein
oli Archie -- hän nauroi ja jutteli niin, että Charlie kuiskasi
Roselle pelkäävänsä päällikön kallistaneen viinikarahvia.

Rose kumosi loukkaantuneena syytöksen, sillä maljoja juotaessa hän
oli huomannut Jessie-tädin poikien täyttäneen lasinsa vedellä.
Prinssin kiusoittelusta huolimatta hän itse oli tehnyt samoin.

Mutta Archie oli tosiaan poikkeuksellisen vilkas, ja kun joku
toivoi, että Jem-setä olisi näin hääpäivänään itsekin täällä ja
pitäisi puheen, perheen vanhin poika hämmästytti puhumalla isänsä
puolesta. Se oli kyllä koreasanainen ja hieman hajanainen puhe
niin kuin ensikertalaisen konsanaan, mutta lopussa Archie kääntyi
äitinsä puoleen ja sanoi ääni hiukan värähtäen toivovansa, että
laivanlastillinen onnea pian purjehtisi hänen luokseen maiden ja
merien takaa myrskyjä ja rajuilmoja uhatenkin.

Tämä viittaus kapteeni Jemiin, joka oli paraikaa kotimatkalla,
sai Jessie-rouvan pyyhkäisemään silmäkulmiaan lautasliinaan ja
tyynnyttelemään poikien hyvä-huutoja. Ja ikään kuin tässä ei vielä
olisi tapausta kylläkseen Archie hyökkäsi äkkiä huoneesta kuin
järkensä menettänyt.

-- Liian ujo kuunnellakseen ylistystä, sanoi Charlie tuntien
velvollisuudekseen puolustaa Päällikön omituista käytöstä.

-- Minä näin Feben viittaavan hänelle, huudahti Rose katsoen ovelle.

-- Tuleeko vielä lisää lahjoja? kysyi Jamie, kun Archie ilmestyi
oviaukkoon entistäkin hilpeämpänä.

-- Tulee -- lahja äidille! Archie avasi oven selko selälleen
päästääkseen sisään kookkaan miehen, joka sanoi:

-- Missä minun pikku vaimoni on? Ensimmäinen suukko hänelle, toiset
asettukoot jonoon.

Ennen kuin hän sai tuota sanotuksi, Jessie-rouva hukkui hänen
takkinsa syvyyksiin ja neljä poikaa mekasti hänen ympärillään kukin
vuoroaan tiukaten.

Tämän iloisen hämmingin aikana Rose puikahti ikkunasyvennykseen ja
seurasi sieltä tapahtumia kuin jotakin joulutarinaa. Oli hauska
nähdä, kuinka karu Jem-setä katseli ylpeänä pitkää poikaansa ja
hyväili hellästi pienempiä, kuinka hän ravisti veljensä kättä
kuin ei lainkaan raskisi hellittää ja suuteli kälyjään niin että
kuolemanvakava Myra-tätikin suli hetkeksi. Mutta kaikkein kauneinta
oli nähdä hänen lopuksi istahtavan isoisän tuoliin 'pikku vaimo'
vieressään ja kolme nuorinta poikaa polvellaan Archien kumartuessa
selustan takaa hänen ylitseen kuin jättiläismäinen kerubi.

-- Kaikki terveenä ja koolla, Jumalan kiitos! sanoi kapteeni Jem
katsellen ympärilleen iloisen ja kiitollisen näköisenä.

-- Kaikki paitsi Rose, vastasi pieni uskollinen Jamie unohtamatta
poissaolevaa.

-- Totta, hänethän minä unohdin. Missä on Georgen pieni tytär? kysyi
kapteeni, joka oli nähnyt Rosen vain sylivauvana.

-- Voisit pikemmin kysyä, missä on Alecin iso tytär, sanoi Mac-setä
ja tunnusti olevansa veljelleen kauhean mustasukkainen.

-- Täällä minä olen, Rose vastasi ja tuli ujosti esiin ikkunaverhojen
takaa sen näköisenä, kuin olisi mieluummin tahtonut pysyä
piilopaikassaan.

-- No voi pyhä Yrjänä, miten pikkuinen on kasvanut! huudahti kapteeni
Jem laskien pojat polveltaan ja nousi tervehtimään nuorta neitiä
kuten hänenlaisensa herrasmiehen sopi. Mutta kuinka ollakaan,
Rosen käsi näytti niin pieneltä hänen kädessään ja tytön kasvot
muistuttivat niin paljon kuollutta veljeä, ettei hän voinut olla
sieppaamatta tyttöä syliinsä. Painaen karhean poskensa Rosen pehmeää
poskea vasten hän kuiskasi:

-- Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Suo anteeksi, että unohdin sinut
hetkeksi, mutta usko pois, ettei kukaan ole onnellisempi kuin setäsi
Jem nähdessään sinut täällä.

Ja kun hän päästi tytön sylistään, Rosen kasvot säteilivät, eikä
niissä ollut jälkeäkään äskeisestä masennuksesta, joka oli vallannut
hänet ikkunaverhojen takana.

Sitten kaikki istuutuivat kuulemaan, miten kotimatka oli sujunut.
Kapteeni kertoi päättäneensä lujasti päästä jouluksi kotiin, mutta
kaikki näytti liittoutuneen suunnitelmaa vastaan ja se onnistui vasta
viime hetkessä. Hän oli lähettänyt Archielle sähkösanoman ja pyytänyt
pitämään tulonsa salassa, sillä laiva oli laskenut toiseen satamaan
ja hän tiesi joutuvansa perille vasta hyvin myöhään.

Archie kertoi sitten puolestaan, kuinka sähkösanoma oli polttanut
hänen taskuaan koko päivällisen ajan. Lopulta hänen oli täytynyt
uskoutua Febelle, joka oli ovelasti pidättänyt kapteenia sen aikaa
kun Archie puhui, jotta hänen ilmaantumisensa olisi mahdollisimman
vaikuttava.

Kun oli tunnin verran hartaasti keskusteltu, alkoivat nuoret tulla
levottomiksi, sillä he halusivat leikkiä kuten aina jouluna.
Neuvoteltuaan äänettömästi keskenään he keksivät keinon, jolla saivat
perheneuvottelun keskeytetyksi.

Steve katosi, ja samassa alkoi hallista kuulua hurjaa säkkipillin
kirkunaa, joka kutsui Campbellien klaania ilonpitoon.

-- Hellitä vähän, Steve. Sinä vedät mahdottoman hienosti, mutta
kuulostaa siltä, kuin siellä pelaisi koko hornan soittokunta, huusi
Jem-setä tukkien korviaan, sillä tämä musiikki oli hänelle aivan
uutta ja "pani purjeet paukkumaan", kuten hän sanoi.

Steve soitti sitten erästä skotlantilaista sävelmää niin pehmeästi
kuin taisi, ja toiset pojat tanssivat. Kapteeni Jem ei kuitenkaan
ripeänä merimiehenä voinut seistä joutilaana silloin, kun jotakin
hauskaa tapahtui. Kun Steve sitten hengästyi eikä jaksanut enää
puhaltaa, kapteeni pyöräytti komean kärrynpyörän keskelle salia
ja kysyi: -- Kuka tulee kanssani merimiestanssiin? Ja odottamatta
vastausta hän alkoi viheltää niin kutsuvasti, että Jessie-rouva
kiepsahti hänen luokseen nauraen kuin nuori tyttö. Rose ja Charlie
lähtivät heidän jälkeensä ja nämä neljä tanssivat niin hilpeästi,
että ilo tarttui toisiinkin ja veti pyörteisiinsä kaikki tuossa
tuokiossa.

Tämä oli vasta alkua, seurasi lukemattomia muita tansseja,
eikä kukaan näyttänyt väsyvän. Yksinpä Fun Seekin kunnostautui
valitsemalla parikseen Plenty-tädin, jota ihaili silmittömästi, koska
tämä oli lihavin koko joukosta. Vanha neiti kehui pojan imartelevan
häntä kovin, ja serkukset selittivät, että täti oli pannut Fun Seen
pään pyörälle, sillä muuten tämä ei ikinä olisi uskaltanut ottaa
tätiä kiinni mistelinoksan alla ja varpaisillaan suudella hänen
pulleita poskiaan.

Siinäkös naurettiin tädin hämmästykselle, ja Funin pienet mustat
silmät säteilivät tämän urotyön jälkeen. Charlie oli viekoitellut
pojan siihen, hän itse puolestaan pani kaiken taitonsa liikkeelle
vangitakseen Rosen ja lahjoi toisiakin auttamaan. Mutta Rose piti
varansa ja vältti hänen ansaansa. Febe-parka ei onnistunut yhtä
hyvin, sillä hän sattui tarjoamaan teetä Myra-tädille juuri tuon
onnettoman lehvän alla, ja silloin Archie käytti tilaisuutta
hyväkseen. Isän tulo oli saanut hillityn Päällikönkin heittäytymään
vallattomaksi.

Jamie pyysi rohkeasti, että kaikki naiset tulisivat suutelemaan
häntä, ja Jem-setä puolestaan näytti luulevan, että koko huone oli
täynnä misteleitä. Alec-setä taittoi pienen mistelinoksan, sujautti
sen salaa Peace-tädin myssyyn ja suuteli häntä sitten hellästi. Tämä
pieni pila näytti aivan erityisesti miellyttävän tätiä, sillä hän
otti koko sydämestään osaa yhteiseen iloon, ja Alec oli veljenpojista
hänen ehdoton suosikkinsa.

Charlie vain ei saanut kiinni Rosea, ja kuta useammin tämä pääsi
pakoon, sitä vakaammin hän päätti saada linnun pauloihinsa. Kun
kaikki muut keinot oli turhaan koetettu, hän sai houkutelluksi
Archien ehdottamaan panttileikkiä.

-- Kyllä minä sinun metkusi tunnen, ajatteli Rose ja piti
huolellisesti varansa, ettei ainoakaan panteista ollut hänen.

-- Lunastetaan nyt pantit ja leikitään sitten jotain muuta, sanoi
Will, sillä hän ei tiennyt mitään niistä salajuonista, joita hänen
ympärillään punottiin.

-- Vielä yksi kierros ja sitten lunastetaan, sanoi Prinssi.

Juuri kun Rose sai kysymyksen, Jamie huusi toisesta huoneesta kuin
hengenhädässä: -- Voi, tule pian, pian! Rose hyökkäsi sinne unohtaen
vastata kysymykseen, ja kun hän tuli takaisin, häntä tervehdittiin
yhteishuudolla: -- Pantti, pantti! Ja pikku petturi oli mukana
huutamassa.

-- Nyt hän on kiikissä, ajatteli nuori valloittaja iloiten
suunnattomasti onnistumisestaan.

-- Tässä sitä ollaan, ajatteli Rose antaen neulatyynynsä pantiksi
niin ankaran ja uhmaavan näköisenä, että kuka hyvänsä muu kuin
häikäilemätön Prinssi olisi säikähtänyt. Itse asiassa Charlie
alkoikin jo epäröidä ja päätti päästää Rosen helpolla, koska tämä oli
ollut niin taitava.

-- Hyvä pantti, kaunis pantti. Miten se lunastetaan? kysyi Steve
pitäen neulatyynyä Charlien pään päällä, sillä tämä oli laittautunut
itse tuomariksi ja pyytänyt jättämään neulatyynyn viimeiseksi.

-- Huokeako vai vaikea?

-- Vaikea.

-- Hm, sen omistajan pitää viedä vanha Mac mistelin alle ja kiltisti
suudella häntä. Siitä Mac kyllä hikeentyy! sanoi Charlie nauraen
sydämensä pohjasta kepposelleen.

Syntyi jännittävä hiljaisuus siinä nurkassa, jossa nuori väki oli,
sillä kaikki tiesivät, että Mac todellakin hikeentyisi. Hän ei voinut
sietää tällaista hölynpölyä ja oli sen vuoksi mennyt juttelemaan
aikuisten kanssa panttileikin alkaessa. Hän seisoi parastaikaa
takan luona viisaan näköisenä kuin huuhkaja kuuntelemassa isänsä ja
setiensä keskustelua eikä tiennyt mitään uhkaavasta vaarasta.

Charlie oli odottanut, että Rose kieltäytyisi. Sen vuoksi hän
hämmästyi kovin, kun Rose katsottuaan hetken uhriinsa naurahti.
Sitten hän veti Mac-sedän mistelin alle ja hämmästytti tätä
sydämellisellä suudelmalla.

-- Kiitos, ystäväni, sanoi setä yllättyneenä ja oli hyvillään
odottamattomasta kunniasta.

-- Hei, tuo ei ollut oikein, sanoi Charlie. Mutta Rose keskeytti
hänet niiaten syvään ja sanoen:

-- Sinä sanoit "vanha Mac", ja se oli hyvin epäkohteliasta, mutta
minä noudatin määräystä. Siinä oli sinun viimeinen tilaisuutesi,
herraseni, ja sinä epäonnistuit täydellisesti.

Se olikin viimeinen tilaisuus, sillä puhuessaan Rose otti mistelin
kattokruunusta ja heitti sen tuleen poikien hurratessa nolostuneelle
Prinssille ja korottaessa neuvokkaan Rosen pilviin.

-- Mitäs hauskaa teillä nyt on? kysyi Mac heräten syvistä
mietteistään iloiseen nauruun, johon vanhemmatkin yhtyivät.

Mutta ilo nousi ylimmilleen, kun Macille oli selitetty asia ja hän
tarkkaavasti katseltuaan Rosea silmälasiensa takaa sanoi filosofin
tyyneydellä:

-- No, en minä nyt olisi niin kauheasti suuttunut, vaikka hän
olisikin suudellut minua.

Se huvitti poikia sanomattomasti, ja jollei samassa olisi ilmestynyt
pöydälle suuhunpantavaa, he olisivat kiusoitelleet pitkään onnetonta
Kirjatoukkaa, joka ei nähnyt nöyrässä alistumisessaan mitään
hullunkurista.

Pian huomattiin Jamien nukahtaneen sohvan nurkkaan. Se muistutti
hänen vanhempiaan siitä, että oli aika lähteä kotiin, ja toisetkin
nousivat lähteäkseen.

Kaikki olivat eteisessä pukemassa päällysvaatteita ja toivottamassa
toisilleen hyvää yötä, kun suloinen ääni, joka lauloi hiljaa
"Onnellista kotia", sai heidät vaikenemaan ja kuuntelemaan. Laulaja
oli Febe, tyttö jolla ei ollut kotia ja joka ei ollut milloinkaan
saanut tuntea isän ja äidin, veljien ja sisarten rakkautta. Ja kun
ääni lakkasi kuulumasta, toiset jatkoivat laulua ja lopettivat sen
niin hartaasti, että koko vanha talo tuntui kaikuvan koti-sanaa
näille kahdelle orpotytölle, jotka olivat viettäneet ensimmäisen
joulunsa sen vieraanvaraisen katon alla.



21

SÄIKÄHDYS


-- Mutta Alec, et kai sinä anna tytön mennä ulos tällaisella
kauhealla pakkasella, sanoi Myra-täti pistäen päänsä kirjastoon,
missä Alec-tohtori luki sanomalehteään eräänä kylmänä helmikuun
aamuna.

-- Miksen antaisi? Kun sinunlaisesi heikko ihminen sen kestää, kai
silloin minun vankka tyttönikin, varsinkin kun hänellä on riittävästi
lämmintä yllään, vastasi tohtori ärsyttävän itsevarmasti.

-- Mutta sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka pureva tuuli on.
Minua paleltaa luita ja ytimiä myöten, vastasi Myra-täti hieroen
nenänpäätään tummalla käsineellään. -- Varo leikkimästä tytön
terveydellä ja luottamasta liikaa hänen näennäiseen voimistumiseensa.
Hänhän on heikko lapsi, ja me voimme menettää hänet aivan äkkiä,
kuten menetimme hänen äitipoloisensakin, Myra-täti jatkoi huojuttaen
murheellisesti valtaisaa hattuaan.

-- Minä otan sen riskin, vastasi Alec-tohtori rypistäen kulmiaan
kuten aina, kun tavalla tai toisella viitattiin Rosen äitiin.

-- Muista minun sanoneen, että saat vielä katua sitä. Ja lausuttuaan
synkän ennustuksensa Myra-täti poistui kuin musta varjo.

Täytyy tunnustaa, että tohtorin vioista oli näkyvimpiä miesten
tavaton vastenmielisyys kaikkia neuvoja kohtaan, joita heille
annetaan pyytämättä. Hän kuunteli aina hartaasti isotätejä ja
neuvotteli usein Jessie-rouvan kanssa; mutta toiset kolme tätiä
koettelivat ankarasti hänen kärsivällisyyttään lakkaamattomilla
varoituksillaan, valituksillaan ja neuvoillaan. Myra-täti oli
kaikkein mahdottomin, eikä tohtori voinut kuunnella häntä kinaamatta
heti vastaan. Hän ei mahtanut sille mitään ja häntä itseään huvitti
usein tämä asenne.

Niin nytkin. Vaikka hän oli juuri ajatellut, että Rose saisi lykätä
luisteluretkensä, kunnes tuuli asettuisi ja aurinko paistaisi
lämpimämmin, hän ei voinut olla antamatta palttua Myra-tädin
neuvoille. Ei Rosen takia tarvinnut olla huolissaan, sillä tämä
kävi ulkona joka päivä, ja setä katseli tyttöä tyytyväisenä, kun
tämä muutamia minuutteja myöhemmin käveli katua pitkin muistuttaen
hylkeennahkaturkissaan punaposkista eskimoa.

-- Toivottavasti tyttö ei viivy kovin kauan ulkona, sillä tuuli on
todellakin kylmä, ja nuorempikin ihminen kuin Myra voi palella luita
ja ytimiä myöten, ajatteli Alec-tohtori ajaessaan puolta tuntia
myöhemmin kaupungille katsomaan niitä harvoja potilaita, joita hän
vanhan tuttavuuden vuoksi oli ottanut hoitaakseen.

Ajatus palasi hänen mieleensä monta kertaa aamupäivän kuluessa,
sillä pakkanen oli todella pureva, ja tohtorikin paleli
karhunnahkaturkistaan huolimatta. Mutta hän luotti lujasti Rosen
terveeseen järkeen, eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, että tyttö
tahallaan tekisi itsestään marttyyrin.

Asian laita oli niin, että Mac ja Rose olivat sopineet tapaamisesta
jäällä ja päättäneet antaa komean luistelunäytöksen heti kun Mac
pääsisi niiltä muutamilta tunneilta, joita hänen sallittiin jo
seurata koulussa. Rose oli luvannut odottaa häntä ja odottikin
uskollisesti tunnista toiseen, sillä Mac oli unohtanut heidän
sopimuksensa ja syventyi kemian kokeisiin, kunnes yleinen kaasuhäiriö
karkotti hänet laboratoriosta. Silloin hän äkkiä muisti Rosen ja
olisi heti rientänyt tämän luo, mutta äiti kielsi häntä menemästä
ulos, sillä pureva tuuli voisi vahingoittaa hänen silmiään.

-- Mutta äiti, Rose odottaa minua. Hän pitää aina sanansa ja minä
pyysin häntä odottamaan kunnes tulisin, selitti Mac eikä voinut saada
ajatuksistaan pientä kylmästä hytisevää olentoa, joka tähyilisi
kukkulalle.

-- Joutavia, Alec-setä ei anna hänen mennä ulos tällaisella ilmalla.
Ja vaikka antaisi, Rose on toki siksi järkevä, että tulee tänne tai
menee kotiin, kun sinua ei kuulu, vastasi Jane-täti ja syventyi
jälleen vaikeatajuiseen kirjaansa.

-- Eikö Steve voisi käydä katsomassa onko Rose siellä, kun minä
kerran en saa, sanoi Mac huolestuneena.

-- Steve ei liikuta jalkaansakaan, kiitos vain. Kunhan tässä saa edes
omat varpaansa sulamaan, ja nälkäkin on, vastasi Keikari, joka oli
juuri tullut koulusta ja kiskoi kärsimättömänä kenkiä jalastaan.

Macin täytyi siis alistua, ja Rose odotti nöyrästi, kunnes
päivällisen aika joutui ja hän oli varma, että odotti turhaan. Hän
oli tehnyt parhaansa pysyäkseen lämpimänä, oli luistellut, kunnes oli
väsynyt ja ollut kuumissaan, sitten hän seisoi ja katseli toisten
luistelua, kunnes alkoi väristä, koetti sen jälkeen saada lämmintä
juoksemalla tietä edestakaisin, mutta se ei auttanut, ja lopuksi
hän käpristyi onnettomana vanhan petäjän juurelle katselemaan ja
odottamaan.

Lähtiessään vihdoin kotiin Rose oli perin pohjin vilustunut ja
jaksoi tuskin ponnistella vastatuuleen, joka puski armottomasti. Kun
Alec-tohtori ajelulta palattuaan lämmitteli kirjaston takan ääressä,
hän kuuli äkkiä hiljaista nyyhkytystä, joka sai hänet rientämään
ovelle ja kurkistamaan levottomana halliin. Rose kyyhötti siellä
väristen päällysvaatteet puoliksi riisuttuina ja hieroi käsiään
koettaen pidättää itkuansa, sillä huoneen lämmössä hänen paleltuneita
sormiaan alkoi kauheasti kolottaa ja pistellä.

-- Tyttö kulta, mikä sinun on? Samassa Rose oli Alec-sedän sylissä.

-- Mac ei tullut -- minä en saa itseäni lämpiämään -- koskee
kauheasti! Ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi ankara väristys ja hän
purskahti haikeaan itkuun. Hänen hampaansa kalisivat ja nenä oli
aivan sininen.

Tuossa tuokiossa tohtori oli käärinyt tytön karhunnahkaturkkiinsa
ja pannut hänet sohvalle, ja Feben hieroessa Rosen jalkoja tohtori
hankasi lämpimiksi pisteleviä sormia. Plenty-täti valmisti kuumaa
juomaa ja Peace-täti lähetti lapsikullalle oman jalkojenlämmittimensä
ja koruompeleisen peitteensä.

Täynnä omantunnon vaivoja ja hellää huolenpitoa tohtori hoiteli
potilastaan, kunnes tämä selitti olevansa taas ennallaan. Setä ei
antanut Rosen nousta päivälliselle, vaan syötti häntä itse ja unohti
oman nälkänsä katsellessaan hoidokkiaan, joka vaipui horroksiin,
sillä Plenty-tädin juoma raukaisi.

Rose lepäsi siinä useita tunteja. Hän nukahti pian syvään uneen,
ja vuoteen vieressä istuessaan Alec-tohtori näki huolekseen, että
tytön kasvoihin alkoi ilmestyä kuumetäpliä. Samalla hengitys kävi
läähättäväksi ja epätasaiseksi, ja silloin tällöin potilas valitti
hiljaa. Äkkiä hän säikähtäen heräsi ja nähdessään Plenty-tädin
kumartuneena ylitseen ojensi kätensä kuin sairas lapsi ja pyysi
väsyneesti:

-- Enkö saisi mennä sänkyyn?

-- Se onkin sinulle nyt paras paikka. Tuo hänet heti ylös, Alec;
minulla on siellä lämmin vesi valmiina, kylvyn jälkeen hän saa
vadelmateetä ja sitten tyttö kääritään huopiin, että hän saa nukkua
pois vilustumisensa, puheli vanha neiti rohkaisevasti ja kiiruhti
antamaan määräyksiään.

-- Koskeeko sinuun? kysyi Alec-setä kantaessaan Rosea yläkertaan.

-- Kylkeeni pistää kun hengitän ja tuntuu niin ahdistavalta ja
kummalliselta; mutta ei se mitään tee, älä ole huolissasi, kuiskasi
Rose sivellen kuumalla kädellään sedän poskea.

Mutta tohtoriparka näytti huolestuneelta, eikä syyttä, sillä
kun Rose koetti nauraa nähdessään Debbyn kantavan huoneeseen
vuoteenlämmitintä, hän sai niin ankaran kohtauksen, ettei voinut
hengittää, vaan parahti tuskasta.

-- Pistoksia! huokasi Plenty-täti kylpyammeen äärestä.

-- Keuhkotulehdus, mutisi Debby haudatessaan lämmittimen vuoteeseen,
johon sairas peiteltäisiin.

-- Onko se vaarallista? kysyi Febe ja oli hätäpäissään kaataa
lattialle sangollisen kiehuvaa vettä, sillä hänellä ei ollut
aavistustakaan sairauksista ja Debbyn arvelu tuntui kerrassaan
kamalalta.

-- Hiljaa! komensi tohtori sellaisella äänellä, että se lopetti
kerralla keskustelun asiasta. -- Hoitakaa häntä niin hyvin kuin
voitte, ja kun Rose on vuoteessa, minä tulen sanomaan hänelle hyvää
yötä, hän lisäsi, kun kylpy oli valmis ja huovat riippuivat takan
paahteessa.

Sitten hän käveli pitkän aikaa edestakaisin hallissa punoen partaansa
ja sivellen kulmiaan, mikä oli varma merkki levottomuudesta.

-- Olisikin ollut liian hyvä onni, jos olisi päästy vuoden yli ilman
sairauksia. Kirottu itsepäisyyteni! Olisin vain kuunnellut Myran
neuvoa ja pitänyt Rosen kotona! Nyt lapsiparan täytyy kärsiä minun
rikollisen itsevarmuuteni vuoksi. Mutta keuhkokuume nujerretaan! Ja
hän katsoi uhkaavasti intialaista jumalankuvaa, joka sattui olemaan
hänen edessään, aivan kuin tuo ruma hirviö olisi alkanut vainota
hänen suojattiaan.

Mutta uhmastaan huolimatta hän oli joutua epätoivoon nähdessään Rosen
uudestaan, sillä tuskat olivat entistä kovemmat, kylpy ja peitteet,
vuoteenlämmitin ja tulikuuma vadelmatee eivät olleet vaikuttaneet
mitään.

Juuri pahimman tuskankohtauksen aikana tuli Charlie äitinsä asialle
ja tapasi Feben, joka alakuloisena asteli portaita alas kantaen
lautasella sinappitaikinaa, joka ei ollut tuottanut lievitystä.

-- Mikä kumma täällä on hätänä? Sinäkin olet allapäin kuin vanha
rukkanen, hän sanoi, kun Febe kädellään vaiensi toisen railakkaan
vihellyksen.

-- Rose on kauhean kipeä.

-- Eikä hemmetissä!

-- Ei saa kirota; se on totta, ja se on Macin syytä. Ja Febe kertoi
lyhyesti ja kärkevästi koko tapauksen, sillä hän suhtautui tällä
hetkellä sotaisesti kaikkiin maailman poikiin.

-- Kyllä minä hänelle näytän, siitä saat olla varma, sanoi Charlie
heristellen uhkaavasti nyrkkiään. -- Mutta ei kai Rose ole
vaarallisesti sairas? hän lisäsi huolissaan, kun näki Plenty-tädin
astuvan ylähallin poikki ravistellen mennessään kiivaasti pulloa.

-- On, hän on hyvin sairas! Tohtori ei puhu paljon, mutta hän ei sano
sitä enää vilustumiseksi. Rosella on pistoksia, ja minä olen varma,
että siitä tulee huomenna keuhkomyrkytys, vastasi Febe katsellen
epätoivoissaan taikinaansa.

Charlie purskahti tukahdettuun nauruun kuullessaan uuden nimen
keuhkokuumeelle -- mitä tyttö epäilemättä tarkoitti --, ja se
loukkasi Febeä tavattomasti.

-- Kuinka sinulla on sydäntä nauraa, vaikka Rose kärsii niin kauheita
tuskia? Kuuntele vähän ja naura sitten jos uskallat, Febe sanoi
mustat silmät leimuten.

Tytön kiihkeä huoli tarttui Charlieenkin ja hän lähti siinä
paikassa tiehensä mennäkseen kurittamaan Macia, sillä sen työn
hän katsoi ensimmäiseksi velvollisuudekseen. Ja hän teki sen niin
tarmokkaasti ja perinpohjaisesti, että Kirjatoukka joutui kauheisiin
omantunnontuskiin ja kävi sinä iltana vuoteeseen tuntien kantavansa
Kainin merkkiä otsassaan.

Tohtorin taidon ja hänen apulaistensa alttiuden ansiosta Rosen olo
helpottui puolenyön aikaan, ja kaikki toivoivat, että pahin olisi
voitettu. Febe keitti teetä kirjaston takassa, sillä tohtori oli
unohtanut kokonaan ateriat ja Plenty-täti tahtoi välttämättä, että
hän joisi kupin vahvistavaa teetä ponnistustensa jälkeen.

Hiljainen naputus ikkunaan sai Feben hätkähtämään, ja kun hän kohotti
katseensa, hän näki ikkunan takana kasvot. Febe ei pelästynyt, sillä
tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei katselija ollut rosvo eikä
ryöväri, vaan Mac, joka kuun valossa näytti kalpealta ja hurjalta.

-- Tule päästämään minut, hän sanoi matalalla äänellä, ja astuessaan
sisään hän tarttui kiihkeästi Feben käteen ja kysyi: Kuinka Rose
jaksaa?

-- Luojan kiitos, paremmin, vastasi Febe, ja hänen hymynsä valaisi
kuin päivänpaiste poikaparan levotonta mieltä.

-- Ja on huomenna jo taas terve?

-- Voi, ei. Debby sanoo, että siitä tulee vähintäänkin luuvalo ellei
keuhkotulehdus! Febe koetti tällä kertaa muistaa nimet oikein.

Macin kasvot synkistyivät, ja omantunnon vaivat alkoivat uudestaan
kalvaa häntä. Hän huokasi raskaasti ja kysyi:

-- Enkö saisi nähdä häntä?

-- Et toki tähän aikaan yöstä, kun hänet juuri on saatu nukkumaan.

Mac avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hänet valtasi äkillinen
itkunpuuska.

-- Älähän nyt, sanoi Febe nuhdellen. -- Sinä varmasti herätät hänet.

-- En voi sille mitään. Voi minun huonoa onneani! valitti Mac
valmiina lähtemään tiehensä, ennen kuin hänen onneton läsnäolonsa
ehtisi saada aikaan enemmänkin vahinkoa.

Mutta portaiden yläpäästä kuului hiljaa:

-- Mac, tule tänne, Rose tahtoo tavata sinua. Hän riensi ylös ja
tapasi setänsä odottamassa.

-- Charlie sanoi, että kaikki on minun syytäni, ja jos hän kuolee,
minä olen tappanut hänet. Minä en voinut nukkua, vaan tulin katsomaan
kuinka hän voi. Tästä ei tiedä kukaan muu kuin Steve, Mac vastasi
niin surkean näköisenä, ettei tohtorilla ollut sydäntä torua häntä.

Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, kuului hiljaa: -- Mac! ja tohtori
kuiskasi kiireesti: -- Älä viivy kauan, sillä minä tahdon saada hänet
vihdoinkin nukkumaan, ja niin hän päästi pojan Rosen huoneeseen.

Tyynyllä lepäsivät kalpeat lapsenkasvot ja hymy, joka tervehti Macia,
oli kovin heikko, sillä tuskat olivat uuvuttaneet Rosen, mutta hän ei
saanut rauhaa ennen kuin oli sanonut serkulleen muutaman lohduttavan
sanan.

-- Kuulin sinun äänesi ja arvasin, että tulit katsomaan minua, vaikka
onkin myöhä. Älä ole huolissasi, minä voin jo paremmin eikä se ole
ollenkaan sinun syysi vaan minun; eihän minun olisi tarvinnut odottaa
pakkasessa, vaikka olinkin luvannut.

Mac kiirehti selittämään, sätti itseään julmasti ja rukoili, ettei
Rose vain kuolisi, sillä Charlien läksytys oli saanut pojan ihan
suunniltaan.

-- En tiennytkään, että minun henkeni on vaarassa, vastasi Rose
katsellen häneen juhlallisesti suurilla silmillään.

-- Voi, toivottavasti ei, mutta toisinaan ihmiset kuolevat niin
äkkiä, enkä saanut rauhaa ennen kuin olin pyytänyt sinulta anteeksi,
sammalsi Mac ajatellen, että Rose oli jo nyt kuin enkeli maatessaan
siinä kiharat hajallaan tyynyllä ja kasvoillaan nöyrän alistuva ilme.

-- En minä usko kuolevani; setä ei anna minun kuolla. Mutta jos nyt
kuolisin, niin muista että olen antanut sinulle anteeksi.

Hän katseli Macia lempeästi, ja nähdessään kuinka syvä pojan suru
oli, hän lisäsi hiljaa taivuttaen Macia puoleensa:

-- En tahtonut suudella sinua mistelin alla, mutta nyt minä tahdon,
sillä haluan vakuuttaa, että olen antanut sinulle anteeksi ja
rakastan sinua kuten ennenkin.

Tämä sai Mac-paran ihan hämmennyksiin, hän saattoi vain mutista
kiitoksensa ja rynnätä pois niin nopeasti kuin suinkin. Hän hoippui
hallin sohvalle ja makasi siinä kunnes nukahti, sillä hän oli lopen
väsynyt päivän kaikista mielenliikutuksista.



22

UUSIA PUUHIA


Kuinka vaarallinen Rosen vilustumisesta johtuva sairaus lienee
ollutkin, se meni kuitenkin pian ohi, vaikkei Myra-täti ottanut sitä
uskoakseen. Ja Alec-setäkin vaali ja hoiteli tytärtään vielä monta
kuukautta aivan erityisen huolellisesti.

Sairastaminen oli Rosesta oikein hauskaa heti kun tuskat loppuivat,
sillä parin viikon ajan hän eleli kuin prinsessa kammiossaan ja
jokainen koetti parhaansa mukaan huvittaa, palvella ja vaalia
häntä. Mutta sitten tohtori kutsuttiin erään vanhan ystävänsä
luo, joka oli vaarallisesti sairaana, ja Rose tunsi olevansa kuin
turvattomaksi jäänyt linnunpoika. Hän tunsi sen erittäin voimakkaasti
eräänä iltapäivänä, jolloin tädit nukkuivat päivällisuntaan,
talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja taivaasta putoili suuria
lumihiutaleita.

-- Minäpä etsin Feben käsiini. Jos Debby sattuu olemaan poissa, me
keitämme karamelleja ja yllätämme pojat, kun he tulevat, mietti Rose
heittäessään pois kirjansa ja lähtiessään etsimään seuraa.

Kaiken varalta hän kurkisti luukusta ennen kuin astui keittiöön,
sillä silloin ei keitelty makeisia, kun Debby oli lähettyvillä. Mutta
väylä oli selvä eikä näkyvissä muita kuin Febe, joka istui pöydän
ääressä pää käsien varassa ja näytti torkkuvan. Rose aikoi juuri
herättää hänet, kun tyttö kohottikin päänsä, kuivasi silmänsä sinisen
esiliinansa liepeeseen ja tarttui uudestaan ja päättävästi työhönsä.
Rose ei keksinyt mitä toinen teki, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi
kasvamistaan, sillä Febellä oli edessään pala ruskeata paperia ja
hän kirjoitti siihen kynä täristen, jäljensi kai pöydällä olevasta
pienestä kirjasta.

Rose unohti tyystin makeiset. Kierrettyään oven kautta keittiöön hän
sanoi:

-- Febe, minä haluaisin tehdä jotakin. Voinko auttaa sinua vai
häiritsenkö?

-- Et, hyvä ystävä, et toki. Mitä sinä tahtoisit tehdä? kysyi Febe
avaten laatikkonsa ja aikoi työntää tavaransa piiloon; mutta Rose
esti häntä huudahtaen kuin utelias lapsi:

-- Näytä minulle mitä sinä teet! En minä kerro Debbylle, jos tahdot
pitää sen salassa.

-- Minä vain koetan opiskella, mutta olen niin tyhmä, ettei siitä
tahdo tulla mitään, sanoi Febe, ja hyvin vastahakoisesti hän antoi
pienen emäntänsä tarkastettavaksi ne vaatimattomat välineet, joilla
koetti työskennellä. Vajan katosta lohjennut liuskakiven kappale
tauluna, parin tuuman mittainen lyijykynänpätkä, vanha almanakka
lukukirjana, useita ruskeita tai keltaisia paperipalasia jotka oli
silitetty ja ommeltu vihoksi, pieni pino Plenty-tädin siistejä
ruokareseptejä kirjoitusmalleina -- jos tähän vielä lisää pienen
mustepullon ja ruostuneen kynän, Feben apuneuvot on lueteltu. Ei ihme
ettei uurastuksesta tahtonut tulla mitään näillä välineillä, vaikka
tyttö yritti niin että kyynelet kihosivat silmiin ja koetti yhä
uudestaan saada tottelemattoman kynän kulkemaan mielensä mukaan.

-- Naura pois jos tahdot. Minä tiedän, että kirjoitusvälineeni ovat
kehnot, ja siksi minä ne piilotin. Ei se mitään, vaikka saitkin
selville minun yritykseni. Mutta minua hävettää, kun olen niin paljon
ikäisistäni jäljessä, selitti Febe vaatimattomasti, ja hän punastui
entistä enemmän pestessään kivitaulustaan isoja kömpelöitä kirjaimia,
jotka eivät olleet vielä kuivuneet kyynelten jäljiltä.

-- Minäkö nauraisin sinulle! Pikemmin minun kai pitäisi itkeä, kun
huomaan kuinka itsekäs olen ollut. Minullahan on paljon kirjoja ja
muita tarvikkeita, mutta en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että
voisin antaa niitä sinulle. Mikset tullut pyytämään vaan koetat
ponnistella tuolla tavalla yksin eteenpäin? Se on väärin, ja vastedes
sinun on tultava, muuten en koskaan anna sinulle anteeksi, Rose sanoi
käsi Feben olalla, kun tämä hiljalleen lehteili vaatimatonta vihkoaan.

-- Sinä olet ollut niin hyvä minulle koko ajan, etten halunnut pyytää
sinulta enää mitään, mutisi Febe.

-- Sinä olet liian ylpeä. Antaminen se vasta hauskaa onkin. Kuule
nyt, minulla on suunnitelma, etkä saa käydä poikittain tai muuten
minä kiukustun. Minä kaipaan tekemistä, ja nyt rupean opettamaan
sinua. Ei kestä kauankaan, kun olen kertonut sinulle kaiken mitä
tiedän. Ja Rose nauroi kiertäessään kätensä Feben kaulaan ja
pörröttäessään hänen tummaa tukkaansa.

-- Se olisi taivaallista! sanoi Febe kasvot loistaen. Ne synkistyivät
kuitenkin pian, kun hän lisäsi miettivästi: -- Mutta minun ei kai
pitäisi antaa sinun tehdä sitä. Siihen menee aikaa, ja tohtori ei
ehkä pidä siitä.

-- Hän ei anna minun opiskella liikaa, mutta opettamisesta hän ei
ole koskaan sanonut sanaakaan, enkä usko että hänellä on mitään sitä
vastaan. Ainakin me voimme koettaa siihen asti kun hän tulee kotiin.
Kerää siis tavarasi ja tule minun huoneeseeni, niin aloitetaan heti
paikalla. Minusta opettaminen on hauskaa, ja usko pois, tunneista
tulee oikein hienoja.

Febe keräsi tavaransa esiliinan helmaan ja juoksi yläkertaan aivan
kuin hänen hartain toiveensa olisi nyt äkkiä toteutunut. Ja Rose
juoksi edellä laulaen:

    -- "Kierreportaat, kierreportaat huoneeseeni johtaa,
    Monet kummat, monet kummat siellä sinut kohtaa.
    Kiiruhda, kiiruhda, Febe ystäväin!"

-- Tulenhan minä, vastasi Febe iloisesti ja lisäsi heidän astuessaan
kammioon: -- Sinä olet maailman kiltein hämähäkki, ja minä olen
iloinen, kun olen joutunut sinun verkkoosi.

-- Minäpäs aion olla oikein ankara. Nyt istut tuohon tuolille ja
olet ihan hiljaa, kunnes koulu on valmis avattavaksi, komensi Rose
riemuissaan, kun oli saanut sellaista tekemistä, joka oli samalla
hyödyllistä ja mieluista.

Febe istui ujosti paikallaan sillä aikaa kun uusi opettaja otti
esille kirjat ja taulut, sievän kirjoitustelineen ja pienen
pallokartan. Rose repi vielä palan isosta pesusienestään, teroitti
tarmokkaasti vaikkei kovin taitavasti kynät, ja kun kaikki oli
valmiina, hän hypähti innostuksesta niin ettei Febe voinut olla
nauramatta.

-- Nyt koulu on avattu ja minun täytyy kuulla teidän lukevan,
että tiedän mille luokalle te joudutte, neiti Moore, aloitti Rose
hyvin arvokkaasti. Hän asetti kirjan oppilaansa eteen ja istuutui
nojatuoliin pitkä viivoitin kädessään.

Febe luki melko hyvin, vaikka kangertelikin vierasperäisissä
sanoissa ja sotki joskus d:n ja t:n. Tämä kutkutti aika lailla
Rosen nauruhermoja, mutta hymynhäivähdyskään ei käväissyt hänen
kasvoillaan. Feben tiedot maantieteestä olivat hämäränlaiset,
eikä hänellä ollut aavistustakaan kieliopista, vaikka hän väitti
koettavansa puhua "kuin sivistyneet ihmiset", minkä vuoksi Debby oli
sanonut hänelle, että "suutari pysyköön lestissään".

-- Debby on vanha hanhi, älä välitä hänestä, hän nyt puhuu
"serviisistä", "hantuukista" ja "tropeista" niin kauan kuin elää
ja uskoo varmasti puhuvansa oikein. Sinä puhut luontevan puhdasta
kieltä, sen minä olen huomannut. Kielioppi on vain sitä varten,
että se osoittaa miksi jokin asia on niin eikä toisin, puheli Rose
tuntien, että hänen piti itsensä puhua hyvää kieltä kelvatakseen
Febelle esimerkiksi.

Kun laskentotunti tuli, opettaja huomasi hämmästyksekseen että
oppilas selviytyi toisista laskuista nopeammin kuin hän itse. Febe
oli laskenut leipurin ja lihakauppiaan vastakirjan sarakkeita jo
kauan ja oli tottunut laskemaan oikein ja niin nopeasti, että Rose
ihan hämmästyi ja hänestä tuntui, että tässä aineessa oppilas
piankin olisi opettajaansa etevämpi, jos edistyisi tuota vauhtia.
Rosen kiitos ilahdutti kovin Febeä, ja he jatkoivat niin ahkerasti
ja innoissaan, että aika lensi kuin siivillä, kunnes Plenty-täti
ilmestyi ja nähdessään kaksi päätä kumartuneena taulun yli huudahti:

-- Mitä ihmettä te teette täällä?

-- Pidämme koulua. Minä opetan Febeä, ja se on hurjan hauskaa!
huudahti Rose katsoen tätiä silmät loistaen.

Mutta Feben silmät loistivat vielä enemmän, vaikka hän näyttikin
levottomalta lisätessään:

-- Minun olisi kai pitänyt pyytää lupaa, mutta kun Rose ehdotti tätä,
olin niin onnellinen että aivan unohdin. Pitääkö meidän nyt lopettaa?

-- Ei toki. Olen oikein iloinen nähdessäni, että haluat oppia ja että
Rose auttaa sinua.

Plenty-tädin puhuessa ja katsellessa ystävällisesti tyttöjä Febe
vilkaisi kelloon, ja nähtyään sen osoittavan viittä hän muisti, että
Debby pian saapuisi keittiöön eikä valmistavia töitä illallista
varten ollut vielä aloitettu. Siksi hän pisti äkkiä kynänsä pöydälle
ja hypähti pystyyn sanoen:

-- Saanko jo mennä? Minä jatkan kyllä, kunhan saan valmiiksi
askareeni.

-- Koulu on loppunut, vastasi Rose, ja Febe juoksi kiittäen tiehensä
ja hän lauloi kertotaulua asetellessaan teekeitintä kuntoon.

Näin alkoivat tunnit, ja viikon ajan ne jatkuivat molempien iloksi
ja hyödyksi, sillä Febe oli erinomainen oppilas ja tuli tunnille
kuin juhlaan. Nuori opettaja taas teki parhaansa ansaitakseen sen
luottamuksen, jota Febe hänelle osoitti, sillä Febe oli vuorenvarma,
että parempaa opettajaa kuin Rose ei maailmassa ollutkaan.

Pojat saivat tietää mitä tytöillä oli tekeillä ja kiusasivat heitä
armottomasti 'seminaarin' vuoksi, kuten he tyttöjen yritystä
nimittivät. Itse asiassa se oli heistä hyvä idea, ja he tarjoutuivat
korvauksetta antamaan opetusta latinassa ja kreikassa, koska
arvelivat, ettei Rose täysin hallinnut näitä perustietoja.

Rosella oli omat epäilynsä siitä, miten setä suhtautuisi asiaan, ja
siksi hän suunnitteli jo ennakolta pienen puheen vakuuttaakseen,
että tämä oli hyödyllisin, terveellisin ja hauskin tuuma, mikä ikinä
oli keksitty. Mutta hän ei saanut tilaisuutta pitää puhettaan.
Alec-tohtori palasi näet niin yllättäen, että sanat kerrassaan
haihtuivat hänen päästään.

Rose istui kirjaston lattialla tutkimassa paksua kirjaa, joka oli
hänen polvillaan, eikä tiennyt mitään sedän paluusta, kun kaksi
isoa lämmintä kättä tarttui hänen leukaansa ja taivutti hellästi
hänen päätään taaksepäin. Rose sai suukon molemmille poskilleen, ja
isällinen ääni sanoi muka nuhtelevasti:

-- Miksi minun tyttöni istuu täällä nenä kiinni pölyisessä
tietosanakirjassa, kun hänen pitäisi rynnätä ottamaan vastaan erästä
vanhaa herraa, joka ei olisi voinut kestää hetkenkään pitempää eroa?

-- Voi setä. Minä olen iloinen! Ja pahoillani! Mikset ilmoittanut
tulostasi tai kutsunut minua heti kun olit täällä? Olen ikävöinyt
sinua. Kirja lensi Rosen sylistä kolahtaen lattialle ja hän itse
Alec-sedän syliin. Ja setä painoi hänet rintaansa vasten kuin
konsanaan maailman kalleimman olennon.

Pian hän istui nojatuolissa polvillaan Rose, joka hymyili ja puheli
niin nopeasti kuin kerkeä kieli suinkin ennätti, ja setä katseli
tyttöä tyytyväinen ilme kasvoillaan silitellen tämän pehmeätä poskea
ja pidellen hentoa kättä omassa ruskeassa ja voimakkaassa kädessään.

-- Kuinka sinun aikasi meni? Saitko pelastetuksi sen rouvaparan? Kai
sinusta on hauskaa, kun pääsit taas kotiin tyttäresi kiusattavaksi?

-- Myöntävä vastaus kaikkiin kolmeen kysymykseen. Kerropas nyt sinä,
pieni synnintekijä, mitä oikein olet puuhannut. Plenty-täti sanoo,
että haluat neuvotella kanssani jostakin uudesta merkillisestä
suunnitelmasta, jonka olet punonut minun poissaollessani.

-- Ei kai hän kertonut siitä?

-- Ei. Sinä kuulemma epäilet, etten hyväksyisi sitä, ja haluat puhua
itse riisuaksesi minut aseista, niin kuin sinä aina yrität vaikka
turhaan. Annahan kuulua!

Rose kertoi vakavana koulustaan, Feben opiskelunhalusta ja siitä,
kuinka hauskaa häntä oli opettaa, ja lisäsi nyökäten viisaasti
päätään:

-- Siitä on hyötyä minullekin, sillä Febe on ahkera ja kauhean
vikkelä; muutamissa asioissa minä saan tehdä parhaani, ettei hän
pääse minusta edelle. Tänään meillä oli lukukappaleessa sana
'puuvilla' ja hän kysyi minulta siitä kaikenlaista. Oikein hävetti
huomata, kuinka vähän itse tiesin: vain että sitä kasvaa etelässä
ja siitä tehdään kangasta. Sitä minä juuri olin tutkimassa kun sinä
tulit, ja huomenna kerron hänelle kaiken puuvillasta. Siitä näet,
miten tarpeellista se on minullekin: joudun kertaamaan kaiken mitä
olen oppinut.

-- Senkin ovela tyttölapsi! Olet keksinyt kiertotien selviytyäksesi
minun kiellostani, eikö niin? Tämähän ei ole opiskelemista, vai mitä?

-- Ei, hyvä herra, se on opettamista, minä pidän siitä paljon enemmän
kuin pänttäämisestä omin päin. Sitä paitsi, minähän olen ottanut
hänet ottosisarekseni, ja minun täytyy pitää sanani, eikö pidäkin?
vastasi Rose odottaen hiukan levottomana mutta päättävästi tuomiotaan.

Alec-tohtori oli ilmeisesti jo voitettu, sillä Rose kuvasi
kattokivestä tehtyä taulua ja ruskeasta paperista ommeltua
kirjoitusvihkoa niin vaikuttavasti, että setä oli jo paljon ennen
kertomuksen loppua mielessään päättänyt lähettää Feben kouluun. Hän
moitti vain itseään siitä, että rakkaus Roseen oli saanut hänet
unohtamaan velvollisuutensa toista tyttöä kohtaan. Kun Rose siis
lopetettuaan kertomuksensa koetti saada kasvoilleen niin nöyrän ja
anovan ilmeen kuin suinkin, setä naurahti, nipisti tyttöä poskesta ja
vastasi sydämellisesti:

-- Sinun suunnitelmasi on erinomainen. Oikeastaan olin ajatellutkin,
että saisit jo käydä lukuihisi käsiksi, tietysti rasittamatta itseäsi
liikaa. Tässä on nyt mainio tilaisuus koetella voimiasi. Febe on hyvä
ja järkevä tyttö, ja hän tulee kyllä toimeen maailmassa, jos me vain
autamme hänet alkuun.

Rose sanoi kiitollisena:

-- En voi kyllin kiittää sinua siitä, että olet niin kiltti Febelle.
Mutta hän on itse aikanaan sinulle paras kiitos, sillä hänestä
tulee vielä nainen, josta saamme olla ylpeitä, niin luja, rehti ja
rakastettava hän on.

-- Hyvä lapsi, enhän minä vielä ole tehnyt mitään, ja olen siitä
oikein pahoillani. Mutta nyt pannaan toimeksi. Heti päästyään
jotenkin alkuun hän saa mennä kouluun ja opiskella niin pitkälle kuin
haluaa. Mitäs siitä arvelet?

-- Se on taivaallista, kuten Febe sanoo, sillä hänen hartain halunsa
on aina ollut päästä kouluun. Saanhan kertoa jo hänelle? Tiedän että
hänen silmänsä revähtävät selälleen ja hän taputtaa ilosta käsiään.

-- Tämä on sinun asiasi, toiset pitäkööt sormensa poissa taikinasta.
Mutta älä pidä kiirettä äläkä rakentele turhia pilvilinnoja,
tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä ennen kuin tämä meidän pieni
leipomuksemme kohoaa ja kypsyy.

-- Niin, kuninkaan kaakku, setä! "Ne linnut lauloi niin, kun kaakku
avattiin", naurahti Rose tanssien ympäri huonetta, niin että posket
hehkuivat. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kysyi totisena:

-- Jos Febe menee kouluun, kuka täällä sitten työt tekee? Minä kyllä
auttaisin mielelläni.

-- Tulehan tänne, niin kerron sinulle salaisuuden. Debby näyttää
käyvän yhä hankalammaksi sitä mukaa kuin hänen reumatisminsa pahenee,
ja siksi tädit ovat päättäneet antaa hänelle eläkkeen. Hän saa mennä
asumaan naimisissa olevan tyttärensä luo, joka on hyvissä varoissa.
Minä tapasin Debbyn tyttären tässä viikolla, ja hän ottaa äitinsä
mielellään luokseen. Keväällä on siis odotettavissa suuria muutoksia,
saadaan uusi keittäjä ja sisäkkö.

-- Voi, mitenhän minä tulen toimeen ilman Febeä? Eikö hän sentään
voisi asua täällä, että edes joskus näkisimme toisemme? Mieluummin
maksan hänen täysihoitonsa kuin päästän hänet pois. Pidän hänestä
niin kauheasti.

Ehdotus nauratti kovasti tohtoria, ja Rose oli tyytyväinen kun
tohtori selitti, että Febe jäisi edelleen Rosen 'kamarineidiksi',
mutta hänellä olisi vain sellaisia velvollisuuksia, jotka hän voisi
helposti suorittaa koulutuntien lomassa.

-- Hän on vaatimattomasta käytöksestään huolimatta ylpeä tyttö eikä
varmaan ottaisi vastaan almuja. Siksi tämä järjestely on selvä ja
mukava, ja Febe voi suorittaa koulumaksunsa järjestelemällä hiuksiasi
vaikka kymmenen kertaa päivässä, jos sinä vain annat.

-- Sinä osaat aina järjestää niin että asiat sujuvat. Kuinka kummalla
muut tytöt tulevat toimeen, kun heillä ei ole Alec-setää! Rose
huokasi osaanottavasti kaikkien toisten tyttöjen puolesta.



23

SOVINTO


-- Steve, kerrotko minulle yhden asian, sanoi Rose Keikarille eräänä
päivänä, kun tämä seisoi peilin edessä tarkastelemassa itseään ja
odotti Plenty-tädin vastausta äitinsä kirjeeseen.

-- Saa nähdä. Mitä tahdot tietää?

-- Ovatko Archie ja Charlie riidoissa?

-- Enpä tiedä, meillä pojilla sattuu silloin tällöin pientä
erimielisyyttä. Kas vain, taidanpa saada näärännäpyn oikeaan
silmääni, väisteli Steve ja oli tarkastavinaan keltaisia ripsiään.

-- Ei, ei tuo riitä. Minä tahdon tietää kaiken, sillä ihan varmasti
se on paljon pahempaa kuin pieni erimielisyys. Kerro minulle kaikki,
niin olet kiltti.

-- Loruja! Et suinkaan tahdo, että lörpöttelisin sinulle kuin mikäkin
juoruakka? mutisi Steve silitellen tukkaansa kuten aina hämmillään
ollessaan.

-- Kyllä, tällä kertaa minä tahdon, kuului Rosen päättävä vastaus,
sillä huomattuaan olevansa oikeassa, hän aikoi käyttää kaikkia
keinoja viekoitellakseen salaisuuden esiin. -- Enhän minä tietysti
toivo, että kertoisit kenelle hyvänsä, mutta minulle voit kertoa ja
sinun täytyykin, sillä minulla on oikeus tietää. Te pojat tarvitsette
jonkun, joka huolehtii teistä, ja minä aion pitää sitä virkaa, sillä
me tytöt osaamme rakentaa rauhaa ja käsitellä ihmisiä. Setä on
sanonut niin, ja hän on aina oikeassa.

Steve oli jo hymähtämässä pilkallisesti Rosen huolenpidolle, mutta
äkkiä hänen päähänsä pälkähti muuan ajatus, ja hän päätti tehdä Rosen
mieliksi ja hyötyä samalla itse asiasta.

-- Mitä annat, jos kerron asian juurta jaksaen? hän kysyi karahtaen
punaiseksi, sillä häntä itseäänkin hävetti tällainen kysymys.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Rose ja näytti hämmästyneeltä.

-- Lainata vähän rahaa. En aikonut pyytää sinulta, mutta Macilta
ei liikene nykyään centtiäkään; hänhän pani pystyyn sen kemian
laboratorion, jonka mukana hän vielä jonain päivänä räjäyttää itsensä
ilmaan, niin että sinä ja setä saatte ilon sovitella kappaleet
yhteen. Ja Steve koetti näyttää siltä kuin mielikuva olisi huvittanut
häntä.

-- Lainaan mielihyvin, antaa tulla, sanoi Rose tahtoen välttämättä
tietää salaisuuden.

Lupaus vieritti ilmeisesti raskaan taakan Steven hartioilta, ja
järjestettyään huolellisesti jakauksensa suoraan hän selitti nopeasti
asian.

-- Kyllähän minä sinulle voin kertoa, mutta älä sano pojille, että
olen juorunnut, muuten Prinssi hirttää minut. Katsos, Archie ei voi
sietää niitä poikia, joiden kanssa Charlie seurustelee. Se suututtaa
Charlieta ja hän on heidän kanssaan vain härnätäkseen Archieta. Tätä
nykyä he karttavat toisiaan jos suinkin voivat. Siinä koko juttu!

-- Ovatko ne Charlien ystävät oikein pahaa joukkoa? kysyi Rose
huolissaan.

-- Eivätpä kai, mutta aika hurjia. He ovat vanhempia kuin meidän
pojat, mutta pitävät Prinssistä, kun hän on semmoinen vekkuli; hän
laulaa hyvin, esittää yksintanssia kuten tiedät ja osaa pelata
mitä tahansa. Hän voitti kerran Morsen biljardissa, ja sitä kyllä
kannattaa kehua, sillä ainakin Morse itse luulee olevansa etevämpi
kuin kukaan muu. Minä katselin ottelua ja se oli suurenmoista!

Steve oikein lämpeni, sillä hän oli ylpeä Charliesta, jota hän
ihaili kovin ja koetti kaikin tavoin matkia. Rose ei aavistanut
lainkaan, kuinka suuriin vaaroihin muutamat Charlien luonteenpiirteet
saattoivat viedä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jotakin oli
vinossa, kun Archie oli tyytymätön.

-- Jos Prinssi pitää joistakin biljardipelureista enemmän kuin
Archiesta, niin minä en juuri arvosta hänen makuaan, sanoi Rose
ankarasti.

-- Eihän hän heistä pidäkään, mutta Charlie ja Archie ovat molemmat
niin ylpeitä, ettei kumpikaan käy hieromaan sovintoa. Kyllä
kai Archie on oikeassa, mutta kyllä minusta Charlie saa joskus
seurustella toistenkin kanssa, ainakin sellaisten mukavien heppujen,
sanoi Steve koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät tuikkivat, kun
hän muisteli noiden veikkojen urotöitä.

-- Voi sentään, Rose huokasi. -- Enpä taida pystyä auttamaan.
Mutta toivon hartaasti, että he sopisivat, sillä Prinssi tarvitsee
Archieta, ettei joutuisi vaikeuksiin. Archie on mahdottoman kiltti.

-- Siinäpä se onkin. Archie saarnaa eikä Charlie voi sietää sitä. Hän
pilkkasi Archieta narriksi ja pastoriksi, ja Archie taas sanoi, ettei
Charlie ole herrasmies. Voi saapas, eivätkö he ole molemmat hulluja.
Minä luulin että he hakkaisivat toisensa. Olisi ollutkin parempi,
eivät jurottaisi ja kulkisi nyt happamina nenä pystyssä. Mac ja minä
iskemme sellaisissa tapauksissa mailalla toista päähän ja sillä selvä.

Rose ei voinut olla nauramatta, kun Steve alkoi huitoa nyrkeillään
pulleata sohvatyynyä osoittaakseen mitä tarkoitti. Mukiloimaan hetken
poika heitti tyynyn käsistään, korjasi kalvosimensa ja hymyili
säälivästi naisille, jotka eivät tienneet mitään tällaisesta riitojen
sovittelusta.

-- Pojat ovat hassuja! sanoi Rose ihailevan ja hämmästyneen
näköisenä, ja Steve käsitti ilmeen erityiseksi suosionosoitukseksi
sukupuoltaan kohtaan.

-- Olemmehan mekin sentään hyviä olemassa, neitiseni, ettekä te
tulisi toimeen ilman meitä, hän vastasi nenä pystyssä. Sitten hän
äkkiä siirtyi muihin asioihin ja lisäsi: -- Entäs se raha, jonka
lupasit lainata? Olen jo kertonut, nyt sinun on maksettava.

-- Totta kai! Kuinka paljon sinä haluat? kysyi Rose avaten kukkaronsa.

-- Voisitko lainata kerrassaan viisi dollaria? Tahtoisin maksaa
kunniavelan, joka on aika kiusallinen, sanoi Steve yrittäen olla
miehekkään näköinen.

-- Eivätkö kaikki velat ole kunniavelkoja? kysyi tietämätön Rose.

-- Ovat tietysti; mutta tämä on veto jonka hävisin, ja minä tahtoisin
maksaa sen heti paikalla, sanoi Steve, josta selittelyt alkoivat
tuntua hankalilta.

-- Voi, älä lyö vetoa, se ei ole hyvä, ja tiedän ettei isäsi pidä
siitä. Lupaa ettet milloinkaan enää lyö vetoa, sanoi Rose puristaen
lujasti kättä, johon juuri oli pannut rahan.

-- Hyvä on, lupaan. Se on suututtanut minua kauheasti, mutta tulin
lyöneeksi sen aivan pilanpäiten. Olen sinulle hyvin kiitollinen, nyt
minulla ei olekaan mitään hätää, ehätti Steve sanomaan ja lähti äkkiä
tiehensä.

Rose oli päättänyt olla rauhan rakentajana ja odotti sopivaa
tilaisuutta. Pian se tulikin.

Hän oli viettänyt päivänsä Clara-tädin luona, missä oli muitakin
nuoria vieraina, sillä täti ajatteli, että Rosen pitäisi päästä
ujoudestaan ja alkaa ottaa osaa seuraelämään. Päivällinen oli syöty
ja seura oli hajaantunut. Clara-täti oli mennyt vähän lepäämään, ja
Rose odotti, että Charlie tulisi saattamaan häntä kotiin.

Hän istui yksin komeassa vierashuoneessa, ja hänestä tuntui oikein
hauskalta ja mukavalta, sillä hänellä oli yllään paras pukunsa ja
käsissä kaksi kultaista rannerengasta, jotka hän oli saanut tädiltä.
Hän istui nojatuolissa ja katseli uusia kenkiään, joissa oli kauniit
ruusukkeet, isot kuin syysdaaliat. Äkkiä Charlie ilmestyi hänen
eteensä velttona ja unisena, kuten Rosesta näytti. Hänet huomatessaan
Charlie kohensi ryhtiään ja koetti saada kasvoilleen hymyn, joka pian
kuitenkin muuttui haukotukseksi, kun hän sanoi:

-- Minä luulin, että olit äidin luona, ja siksi minä torkahdin, kun
sain saatetuksi ne tytöt kotiin. Nyt olen valmis palvelemaan sinua
koska vain haluat.

-- Päätäsi näyttää särkevän. Älä välitä minusta. Voin hyvin juosta
yksin kotiin, kun on vielä näin varhaistakin, vastasi Rose, joka
ei voinut olla panematta merkille serkkunsa punoittavia kasvoja ja
väsyneitä silmiä.

-- Siihen minä en suostu. Samppanja saa aina pääni kipeäksi, mutta
kyllä se siitä selviää, kun pääsen raittiiseen ilmaan.

-- Miksi sitten juot sitä? kysyi Rose huolissaan.

-- En kai muutakaan voi, kun olen isäntänä. Älä nyt sinä rupea
minulle paasaamaan; olen kuullut ihan tarpeeksi Archien tylsiä
saarnoja enkä välitä kuulla enää lisää.

Charlien ääni oli tyly, ja hänen olemuksestaan oli kadonnut
tavanomainen hyväntahtoinen iloisuus, niin että Rose aivan masentui
ja sanoi alakuloisesti:

-- En minä aikonut paasata, mutta on vaikea nähdä niiden kärsivän,
joista pitää.

Tämä tehosi Charlieen, sillä Rosen huulet vapisivat, vaikka hän
koetti salata sitä haistelemalla ruusua, jonka irrotti vyöstään.

-- Olen oikea tyhmeliini, ja minun täytyy pyytää sinulta anteeksi
ärtyisyyttäni, sanoi Charlie avoimesti ja miellyttävästi kuten hänen
tapansa oli.

-- Toivon että pyytäisit anteeksi myös Archielta ja että olisitte
taas ystäviä. Sinä et koskaan ollut ärtyinen etkä epäkohtelias, kun
hän oli sinun ystäväsi, sanoi Rose katsahtaen pyytävästi Charlieen,
joka nojasi kyynärpäätään takan reunustaan.

Samassa Charlie oli taas muuttunut. Hän seisoi Rosen edessä suorana
ja jäykkänä kuin heinäseiväs, ja silmät olivat kiukkuiset, kun hän
vastasi töykeästi:

-- Tekisit viisaammin, jos et sekaantuisi asioihin, joita et ymmärrä.

-- Mutta tämän asian minä ymmärrän ja olen pahoillani, kun näen
teidän kohtelevan toisianne noin kylmästi ja välinpitämättömästi.
Ennen olitte aina yhdessä, ja nyt te tuskin puhutte keskenänne. Sinä
olet valmis pyytämään anteeksi minulta, enkä totta totisesti ymmärrä,
mikset voisi pyytää Archieltakin, jos kerran olet väärässä.

-- Mutta minä en ole väärässä! kuului napakka vastaus, joka sai
Rosen hätkähtämään. Ja Charlie jatkoi tyynemmin, mutta silti vielä
kiukkuisesti. -- Herrasmies pyytää aina anteeksi naiselta, jos on
käyttäytynyt häntä kohtaan sopimattomasti, mutta ei koskaan mieheltä,
joka on häntä loukannut.

-- Hyvänen aika, mikä ampiainen! ajatteli Rose ja sanoi ivallisesti
koettaen viekoitella toista nauramaan: -- Minä en puhunut miehistä,
vaan pojista, ja yksi niistä on Prinssi, jonka pitäisi kai näyttää
hyvää esimerkkiä alamaisilleen.

Mutta Charlie ei halunnut leppyä, ja kääntääkseen keskustelun
toisaalle hän irrotti pienen kultaisen korvarenkaan kellonsa peristä
ja sanoi vakavasti:

-- Minä olen rikkonut sanani. Siksi annan tämän sinulle takaisin
ja vapautan sinut lupauksestasi. Olen pahoillani, mutta minusta se
oli hölmö lupaus, enkä minä aio pitää sitä. Saat hankkia mieleisesi
korvarenkaat minun laskuuni. Nythän sinulla on oikeus käyttää niitä.

-- Minähän voisin käyttää vain yhtä, sillä Archie kyllä pitää
sanansa, siitä olen varma! Rose oli niin loukkaantunut ja pettynyt
että puhui pisteliäästi ja kieltäytyi ottamasta korvarengasta, jota
rikkuri hänelle tarjosi.

Charlie kohautti olkapäitään ja heitti korvarenkaan Rosen syliin
koettaen näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä, vaikka se ei oikein
onnistunut, sillä poikaa hävetti ja hän oli poissa tolaltaan. Rosen
teki mieli itkeä, mutta ylpeys ei antanut myöten. Kiihtyneenä hän
nousi tuoliltaan, heitti korvarenkaan menemään, ja hänen äänensä
värisi kaikista ponnisteluista huolimatta, kun hän sanoi:

-- Sinä et ole sellainen poika, joksi sinua luulin, enkä minä
kunnioita sinua pennin edestä. Tahdoin auttaa sinua, mutta sinä et
yritäkään, koska et itse välitä mistään. Sinä sanot aina olevasi
herrasmies, mutta olet kaikkea muuta, koska olet rikkonut lupauksesi.
Minä en ikinä enää luota sinuun. En huoli sinua saattamaan, menen
mieluummin Maryn kanssa. Hyvää yötä!

Ja tämän kauhean iskun jälkeen Rose poistui huoneesta. Charlie jäi
yksin yhtä hämmästyneenä kuin jos hänen lempikyyhkysensä olisi
lentänyt vasten kasvoja ja nokkinut häntä armottomasti. Rose suuttui
harvoin, mutta kun se tapahtui, se teki poikiin syvän vaikutuksen.

Tämä pieni ukkossää purkautui nyyhkytyksenä Rosen pukiessa eteisessä
päällysvaatteita ylleen, mutta se virkisti häntä. Hän sanoi nopeasti
jäähyväiset Clara-tädille, joka oli parhaillaan kähertäjän kynsissä,
ja sitten hän meni etsimään Maryä, sisäkköä. Mutta Mary oli mennyt
ulos, samoin myös talonmies, ja Rose puikahti ulos takaovesta
hyvillään siitä, ettei hänen tarvinnut kärsiä Charlieta saattajanaan.

Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin portti oli sulkeutunut
hänen jälkeensä, kun tutut askelet kuuluivat ja Prinssi oli samassa
hänen rinnallaan. Rosen suuttumus kaikkosi kuin taikavoimalla, kun
Charlie sanoi katuvan kohteliaasti:

-- Sinun ei tarvitse puhua minulle ellet tahdo, mutta minun
velvollisuuteni on pitää huolta, että pääset turvallisesti kotiin.

Rose kääntyi samassa häneen päin, ojensi kätensä ja sanoi
herttaisesti:

-- Minä olin ilkeä. Anna anteeksi ja ollaan taas ystäviä.

Charlie pudisti sydämellisesti Rosen kättä ja pitäen sitä hetken
omassaan hän sanoi koettaen saada kaikki hyväksi jälleen:

-- Katsos, Rose, olen pannut korvarenkaan takaisin kellonperiisi,
aion yrittää uudestaan. Mutta et tiedä, kuinka vaikea on sietää
muitten naurua.

-- Tiedän hyvinkin! Annabel kiusaa minua aina tavatessa, kun en pidä
korvarenkaita vaikka näin niistä niin paljon vaivaa.

-- Hänen lörpötyksensä ei ole läheskään yhtä sietämätöntä kuin
poikien pilkka. Vaatii aika lailla sisua antaa kutsua itseään äidin
helmoissa roikkuvaksi mammanpojaksi tai muuksi sellaiseksi, huokasi
Charlie.

-- Minä luulin, että sinulla olisi aika lailla sisua, niin kuin itse
sanot. Pojat kehuvat sinua koko seitsikon rohkeimmaksi, sanoi Rose.

-- Niin olenkin muutamissa asioissa, mutta en kestä, että minulle
nauretaan.

-- Se on raskasta, mutta eikö helpota, kun tietää olevansa oikeassa.

-- Ei minua. Archien tapainen hurskas pastori voi tietenkin löytää
siitä lohtua.

-- Älä viitsi haukkua Archieta. Minä luulen, että hänellä on henkistä
rohkeutta ja sinulla fyysistä. Setä selitti minulle, mikä ero niillä
on, ja henkinen on parempaa ja jalompaa, vaikkei useinkaan näytä
siltä, sanoi Rose miettivästi.

Mutta Charlie ei pitänyt tästä, ja hän vastasi äkkiä: -- En usko,
että hän kestäisi kiusoittelua sen paremmin kuin minä, jos hän
joutuisi noiden kaverien hampaisiin.

-- Ehkäpä hän sen tähden pysyykiin heistä erillään ja toivoo, että
sinäkin pysyisit.

Rose oli oikeassa, sen Charlie tajusi, mutta hän ei tahtonut
antautua vielä vaikka hänen vastustuksensa olikin murtunut. Kuinka
ollakaan, hän tunsi kuitenkin näin hämärissä löytävänsä asioiden
ytimeen helpommin kuin päiväsaikaan, eikä ollut kovin vaikea tehdä
tunnustuksia, kun kuulija oli 'vain Rose'.

-- Jos hän olisi minun veljeni, hänellä olisi oikeus puuttua minun
asioihini, mutta..., aloitti Charlie loukkaantuneella äänellä.

-- Minä toivoisin, että hän olisi! huudahti Rose.

-- Samaa minäkin toivoisin, vastasi Charlie, ja sitten he molemmat
nauroivat hänen ailahteleville tunteilleen.

Nauru teki heille hyvää, ja Prinssi puhui taas, mutta hänen äänensä
oli nyt vallan toinen -- se oli mietteliäs, ei ylpeä eikä äreä.

-- Katsohan, minun onnettomuuteni on, ettei minulla ole veljiä eikä
sisaria. Toisten asiat ovat paljon paremmin, heidän ei tarvitse
lähteä muualle etsimään seuraa elleivät tahdo. Minä olen ihan yksin,
ja olisin kiitollinen edes pikku siskosta.

Tämä kuulosti kovin liikuttavalta, ja kiinnittämättä huomiota
viimeisen lauseen epäkohteliaaseen edes-sanaan Rose vastasi niin
sydämellisesti, että valloitti siinä paikassa serkkunsa:

-- Leikitään että minä olen sisaresi. Tiedän olevani tyhmä, mutta
ehkä minä sittenkin olen parempi kuin ei mitään, ja olisin kovin
mielelläni siskosi.

-- Sovittu. Sinä olet siis minun sisareni, etkä sinä ole ollenkaan
tyhmä, vaan meidän kaikkien mielestä oikein järkevä tyttö. Minä olen
ylpeä saadessani sinut siskokseni.

Rose hypähti ja kosketti iloissaan hylkeennahkapuuhkallaan Charlieta
käsivarresta.

-- Olet kiltti, kun sanot noin. Ja nyt sinun ei tarvitse olla enää
allapäin. Minä koetan täyttää Archien paikan, kunnes olette jälleen
ystäviä. Archie puolestaan olisi varmasti valmis sovintoon vaikka
heti paikalla.

-- No niin, sinulle voin sen sanoakin: en minä ikinä kaivannut
siskoja tai veljiä tai muitakaan ystäviä niin kauan kuin Archie ja
minä olimme yhdessä; mutta sen jälkeen kun hän hylkäsi minut, olen
haljuillut yksinäisenä kuin Robinson ennen Perjantain tuloa.

Tämä luottamuksen puuska sai Rosen entistä vakuuttuneemmaksi siitä,
että Charlien oli saatava takaisin toverinsa, mutta Rose ei sanonut
enää mitään, vaan oli tyytyväinen saavutukseensa. He erosivat
ystävinä, ja Prinssi palasi kotiin miettien, miksi pojan on helpompi
kertoa tytölle asioita, joita ei kuolemakseenkaan kertoisi toisille
pojille.

Seuraavana päivänä Rose meni Archien luo, ja kerrottuaan
keskustelustaan Charlien kanssa niin paljon kuin katsoi
tarpeelliseksi hän pyysi Archieta unohtamaan ja antamaan anteeksi.

-- Olen kyllä ajatellut, että minun ehkä pitäisi tehdä sovinto,
vaikka tiedänkin olevani oikeassa. Minä pidän hurjasti Charliesta,
hän on maailman hyväsydämisin veikko, mutta hän ei osaa sanoa 'ei',
ja se tuottaa onnettomuutta ellei hän ole varuillaan, sanoi Archie
ystävällisen vakavasti. -- Minä olin paljon yhdessä isän kanssa, kun
hän oli kotona, ja sinä aikana Charlie sai seuralaisia, joista en
pidä. He koettavat elää rennosti ja luulevat olevansa miehekkäitä.
He imartelevat Prinssiä ja houkuttelevat hänet kaikenlaisiin
tyhmyyksiin. Minä en voinut sietää sitä ja koetin saada hänet
luopumaan, mutta olin liian kovakourainen, ja me riitaannuimme.

-- Hän on valmis sovintoon, kunhan et moiti häntä kovin, sillä hän
tunnusti minulle olevansa väärässä, mutta tuskin hän myöntää sitä
sinulle, sanoi Rose.

-- En minä siitä välitäkään. Jos hän vain luopuu tuosta joukosta ja
tulee takaisin, niin olen tyytyväinen enkä saarnaa. Mutta hän taitaa
olla velkaa noille pojille eikä halua katkaista välejään ennen kuin
saa velkansa maksetuksi. En tiedä varmaan enkä viitsi kysyä. Vaikka
Steve varmaan tietäisi, hänhän jäljittelee aina Prinssiä, ikävä
kyllä, sanoi Archie huolestuneena.

-- Kyllä kai Steve tietää, sillä hän puhui minulle kunniaveloista
vastikään, kun annoin hänelle..., tässä Rose keskeytti ja karahti
punaiseksi.

Mutta Archie vaati häntä 'tunnustamaan', ja viidessä minuutissa
hän oli kuullut koko jutun. Loppujen lopuksi Archie pisti väkisin
viiden dollarin setelin Rosen taskuun ja näytti sekä päättävältä että
loukkaantuneelta sanoessaan:

-- Älä koskaan enää tee niin, vaan lähetä Steve minun puheilleni,
jos hän ei uskalla pyytää isältään. Mutta ikävä kyllä Charlie saa
Steven huonoille jäljille, sillä Steve ihailee ja koettaa jäljitellä
häntä kaikessa. Älä puhu sanaakaan -- minä kyllä järjestän asian eikä
kukaan moiti sinua.

-- Voi voi sentään. Minä tuotan aina harmia koettaessani auttaa,
huokasi Rose pahoillaan kerkeästä kielestään.

Archie lohdutti häntä huomauttamalla, että on aina paras puhua totta,
ja sai hänet jälleen iloiseksi lupaamalla sopia Charlien kanssa niin
pian kuin suinkin.

Archie pitikin sanansa, niin että Rose jo seuraavana päivänä
ikkunasta vilkaistessaan näki ilokseen Archien ja Charlien tulevan
katua entiseen tapaan käsi toisen harteilla, ja he keskustelivat
vilkkaasti aivan kuin korvatakseen viikkokausia kestäneen vaitiolon.
Rose laski työn käsistään, riensi avaamaan oven sepposen selälleen ja
odotti heitä niin innokkaasti, että poikien kasvot kirkastuivat, kun
he juoksivat portaita hänen luokseen näyttääkseen, että olivat taas
hyvissä väleissä.

-- Kas niin, rauhanrakentaja, sanoi Archie ravistaen sydämellisesti
Rosen kättä.

Mutta Charlie lisäsi sen näköisenä, että Rose tuli ylpeäksi ja
onnelliseksi: -- Ja minun pikku siskoni!



24

KUKA?


-- Setä, nyt minä tiedän, mitä varten tytöt on luotu, sanoi Rose
sovinnon jälkeisenä päivänä.

-- No mitä varten? kysyi Alec-tohtori joka 'mittaili laivankantta'
niin kuin hän nimitti edestakaista kävelyään alakerran salissa.

-- Pitämään huolta pojista, vastasi Rose tyytyväisyyttä säteillen. --
Febe nauroi, kun kerroin sen hänelle. Hän sanoi, että tytön tärkein
tehtävä on oppia ensin pitämään huolta itsestään. Mutta hän puhuu
niin, kun hänellä ei ole seitsemää poikaserkkua kuten minulle.

-- Hän on silti oikeassa, ja oikeassa olet myös sinä, sillä ne
kaksi asiaa kuuluvat yhteen, ja auttaessasi seitsemää poikaa sinä
tietämättäsi autat myös itseäsi, sanoi Alec-tohtori pysähtyen
hymyillen ja nyökkäsi hyväksyvästi kirkaskasvoiselle tytölle, joka
oli väsyneenä istahtanut nojatuoliin pari tuntia kestäneen pelin
jälkeen.

-- Ihanko totta? Sehän hauskaa. Minun on tosiaan ihan pakko pitää
huolta pojista, sillä he kertovat minulle aina murheitaan ja kysyvät
neuvoa, ja minä olen siitä hurjan iloinen. Minä en vain aina osaa
neuvoa, ja sen tähden neuvottelen salaa ensin sinun kanssasi ja
hämmästytän heidät sitten suurella viisaudellani.

-- Se sopii. Ja mikä on ensimmäinen huolesi? Minä näen kyllä, että
mieltäsi painaa jokin, kerro pois vanhalle sedällesi.

Rose sujautti kätensä hänen kainaloonsa, ja kun he kävelivät siinä
edestakaisin, hän kertoi kaikki Charliesta ja kysyi mitä hänen olisi
tehtävä.

-- Luuletko että voisit muuttaa Clara-tädin luo kuukauden päiviksi?
kysyi tohtori, kun Rose oli lopettanut.

-- Voisin kai, mutta ei se kovin hauskaa olisi. Tahtoisitko sinä
todellakin että minä menisin?

-- Paras lääke Charlielle olisi saada joka päivä annos ruusuvettä,
toisin sanoen ruusu ja vettä. Jospa menisit pitämään huolta, että hän
todella ottaa sitä? nauroi Alec-setä.

-- Tarkoitatko sinä, että jos minä menen sinne ja koetan virkistää
Charlieta, niin hän pysyy kotona ja karttaa huonoa seuraa?

-- Sitä juuri.

-- Mutta voisinko minä virkistää häntä? Poikia hän kaipaisi.

-- Siitä ei hätää; pojathan seuraavat aina sinua. Etkö ole sitä
huomannut?

-- Plenty-täti sanoo, etteivät he ennen käyneet täällä niin paljon
kuin nykyään, mutta en minä ajatellut, että se johtuisi minusta.
Sehän on selvä, että he käyvät täällä usein.

-- Sinä et tiedäkään, millainen magneetti olet, mutta jonakin päivänä
se sinulle vielä selviää. Ja tohtori pyyhkäisi Rosen mielihyvästä
punehtunutta poskea. -- Katsos nyt, jos magneetti siirretään
Clara-tädin luo, se vetää pojat sinne kuin rautahiukkaset, ja Charlie
pysyy kotona eikä välitä ikävistä tovereistaan.

-- Minä lähden heti paikalla! Clara-täti on usein pyytänyt minua ja
ilahtuu varmasti, kun menen. Minä pukeudun hienosti ja syön myöhään
illalla, seuraan tarkasti muotia ja joudun tapaamaan monenlaisia
ihmisiä, mutta koetan varoa, ettei se ole haitaksi. Jos minä joudun
pulaan jonkin asian vuoksi, niin juoksen sinun luoksesi, vastasi Rose.

Niin asia siis päätettiin, ja selittämättä vierailunsa todellisia
syitä Rose muutti Clara-tädin luo; hän tunsi että hänellä oli siellä
tehtävä täytettävänään.

Alec-tohtori oli ollut oikeassa, sillä pojat seurasivat todella Rosea
ja hämmästyttivät Clara-tätiä käymällä tuhkatiheään. Charlie koetti
kaikin tavoin osoittaa kiitollisuuttaan 'pikku siskolle', sillä hän
arvasi mitä varten tämä oli tullut, ja häntä liikutti Rosen harras
halu koettaa auttaa häntä.

Rose katseli usein kaihoten vanhaa taloa, jonka elämä oli
yksinkertaisempaa ja jossa hän saattoi olla enemmän hyödyksi. Mutta
hän oli Feben vastaväitteistä huolimatta saanut päähänsä, että tytöt
on luotu pitämään huolta pojista, ja hän löysi paljon ilon aihetta
niistä uusista velvollisuuksista, jotka oli ottanut suorittaakseen.

Koe onnistui niin hyvin, että kuukauden päätyttyä Mac ja Steve
pyysivät Rosea tulemaan vuorostaan heillekin. Rose otti tarjouksen
vastaan ja toivoi, että töykeä Jane-täti sanoisi kuten Clara-täti
heidän erotessaan: -- Toivoisin että saisin pitää sinut luonani koko
ikäni.

Kun hän oli ollut Macin ja Steven vieraana yhden kuukauden, veivät
Archie ja kumppanit hänet kotiinsa muutamiksi viikoiksi; ja heidän
luonaan hän oli niin onnellinen, että olisi tahtonut jäädä sinne
ainiaaksi, jos vain Alec-setäkin olisi tullut sinne.

Myra-tätiä ei myöskään sopinut unohtaa, ja salaisen kauhun vallassa
Rose meni eräänä päivänä 'Hautakammioon', kuten pojat sanoivat
hänen synkkää kotiaan. Onneksi se oli aivan lähellä vanhaa taloa;
Alec-tohtori pistäytyi siellä usein, eikä vierailusta tullut niin
ankeata kuin Rose oli pelännyt.

Niin meni talvi aivan huomaamatta, ja Rose oli tuskin ennättänyt
palata takaisin kotiin, kun oltiin toukokuussa. Pojat sanoivat häntä
'kuukausiruusuksi', koska hän oli viettänyt kuukauden kunkin tätinsä
luona ja jättänyt jälkeensä niin herttaisen muiston, että kaikki
toivoivat saavansa hänet pian takaisin.

Alec-tohtori iloitsi suuresti saatuaan tytön jälleen luokseen,
mutta kun hänen kokeiluvuotensa lähestyi loppuaan, hän salaa hiukan
pelkäsi, että Rose tahtoisi siirtyä ehkä seuraavaksi vuodeksi
Jessie-tädin luo. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti levottomana
ratkaisua.

Rose vietti näinä aikoina melkein kaiket päivänsä ulkona seuraten
luonnon suloista heräämistä, sillä kevät tuli tänä vuonna sellaisella
kohinalla, kuin sillä olisi ollut tavaton kiire saada tehtävänsä
suoritetuksi. Vanhat kastanjat kukkivat ikkunan alla, kukkaset
rehottivat puutarhassa, ja linnut lauloivat heleästi hänen päänsä
päällä.

Kukaan muu kuin tohtori itse ei muistanut, että oli kulunut vuosi
siitä myrskyisestä keskustelusta, jonka tuloksena syntyi ajatus
vuoden koeajasta. Aavistamatta mitään erikoista tädit tulivat eräänä
lauantaina teelle ja istuivat vilkkaasti keskustellen, kun Alec tuli
sisään kädessään kaksi valokuvaa.

-- Tunnetko tätä? hän kysyi näyttäen toista Clara-tädille, joka
sattui istumaan lähinnä.

-- Totta kai minä tunnen. Sehän on Rose silloin, kun hän tuli tänne
-- juuri sama surullinen, pikkuvanha ilme, laihat pienet kasvot ja
suuret silmät.

Kuva kiersi kädestä käteen ja kaikki olivat samaa mieltä: juuri sen
näköinen Rose oli ollut vuosi sitten. Kun tämä oli todettu, tohtori
näytti toista kuvaa. Sitä ihailtiin kovasti, ja tädit selittivät
yhteen ääneen, kuinka onnistunut kuva oli.

Olihan se onnistunut, ja se oli edellisen täysi vastakohta:
kukoistavat, hymyilevät kasvot täynnä iloa ja terveyttä, eikä
alakuloisuuden merkkiäkään, vaikka lempeissä silmissä olikin
mietteliäs ilme.

Tohtori asetti molemmat kuvat takan reunustalle, astui pari kolme
askelta taaksepäin ja katseli tyytyväisenä niitä muutaman minuutin.
Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi äkkiä kuvia osoittaen:

-- Nyt on koevuosi päättynyt. No, hyvät rouvat, onko minun kokeeni
teidän mielestänne onnistunut?

-- Ai, tottakin, nythän on vuosipäivä! huudahti Plenty-täti pudottaen
hämmästyksissään silmän neuleestaan.

-- Onnistunut erinomaisesti, vastasi Peace-täti hymyillen
veljenpojalleen sydämellisen hyväksyvästi.

-- Onhan hän vankistunut, mutta ulkomuoto pettää usein. Hänellä on
heikko ruumiinrakenne, ei siitä koskaan kestävää tule, ruikutti
Myra-täti.

-- Minä myönnän auliisti, että mikäli on kysymys terveydestä, koe on
onnistunut, myönsi Jane-täti armollisesti.

-- Minä olen samaa mieltä ja menen vieläkin pitemmälle: minusta
Alecin menetelmä on tehnyt lapselle ihmeitä. Tätä vauhtia hän on
parin kolmen vuoden perästä oikea kaunotar, lisäsi Clara-täti ja se
oli paras arviointi, minkä hän antaa saattoi.

-- Minä tiesin aina, että Alec onnistuisi, ja olen oikein iloinen,
kun te kaikki myönnätte sen. Tämä työ tuottaa hänelle enemmän kunniaa
kuin aavistattekaan, ja hän ansaitsee siitä enemmän kiitosta kuin
koskaan saa, huudahti Jessie-täti taputtaen ihastuksissaan käsiään,
niin että pikku Jamien punainen sukka heilui kuin voitonlippu
tuulessa.

Alec-tohtori kumarsi heille ja näytti hyvin tyytyväiseltä sanoessaan
vakavasti:

-- Kiitän teitä. Mutta nyt on edessä kysymys: jatkanko minä, sillä
tämähän on ollut vasta alkua. Kukaan teistä ei tiedä, mitä takaiskuja
on sattunut, mitä erehdyksiä olen tehnyt ja kuinka huolissani olen
usein ollut. Myra on oikeassa eräässä suhteensa: Rose on hento
olento, joka kukoistaa päivänpaisteessa, mutta kuihtuu nopeasti sen
puutteessa. Hän ei ole luonnostaan heikko, mutta hän on perinyt
äitinsä herkän luonteen ja tarvitsee viisasta huolenpitoa. Minä
luulen löytäneeni oikean menettelytavan, ja teidän avullanne toivon
voivani kasvattaa hänestä naisen, joka tuottaa iloa meille kaikille.

Tässä tohtori pysähtyi hengähtämään, sillä hän oli niin liikuttunut,
että viimeiset sanat kuulostivat käheiltä. Tätien hiljainen mumina
näytti rohkaisevan häntä, ja hän jatkoi valloittavasti hymyillen,
sillä hän toivoi pienellä viekkaudella saavansa naiset äänestämään
itseään kun aika tulisi.

-- En halua menetellä itsekkäästi ja omavaltaisesti sen varjolla,
että olen hänen holhoojansa, vaan jätän Roselle vapauden valita. Me
kaikki tahdomme saada hänet, ja jos hän mieluummin haluaa valita
kotinsa jonkun muun luota kuin minun, hänellä on siihen oikeus.
Toden sanoakseni minä järjestin talvella hänen vierailunsa teidän
luoksenne, että hän saisi nähdä, mitä me kukin voimme hänelle tarjota
ja kenen luona hän olisi onnellisin. Eikö se ollut puolueetonta?
Tahdotteko alistua hänen valintaansa?

-- Tietysti, totta kai! sanoivat kaikki tädit.

-- Hyvä! Rose tulee pian tänne ja voimme järjestää asian seuraavaksi
vuodeksi. Se onkin tärkeä vuosi, sillä hän on päässyt nyt hyvään
alkuun ja kehittyy jo sangen nopeasti, jos kaikki käy hyvin. Siksi
pyydänkin: älkää turmelko työtäni, vaan kohdelkaa tytärtäni viisaasti
ja hellästi.

Silloin juuri kaikui iloisia ääniä puutarhasta ja hymy ilmestyi
kaikkien vakaville kasvoille. Tohtori kääntyi toisten puoleen ja
sanoi: -- Siinä hän on.

Serkukset olivat olleet poimimassa kevään ensimmäisiä kukkia ja
palasivat näyttämään saalistaan.

-- Tässä on meidän sievä skotlantilainen ruusumme kaikki okaat
ympärillään, sanoi Alec-tohtori katsellen ylpeästi ja hellästi Rosea,
kun tämä meni näyttämään Peace-tädille koriaan, joka oli täynnä
varhaisia kevätkukkia, vihreitä lehtiä ja harvinaisia sammalia.

-- Olkaapas hiljaa, pojat, ja istukaa rauhassa, jos haluatte jäädä
tänne, sillä meillä on tärkeitä asioita, sanoi Plenty-täti heristäen
sormeaan meluavalle joukolle.

-- Tietysti me jäämme. Emme mistään hinnasta halua menettää
lauantaiteetä, sanoi Päällikkö palauttaen miehensä järjestykseen
pelkällä nyökkäyksellä ja merkitsevällä silmäniskulla.

-- Mitäs täällä on tekeillä? Istuuko sotaoikeus? kysyi Charlie
katsellen kokoontuneita rouvia uteliaasti.

Alec-setä selitti asian niin lyhyesti ja tyynesti kuin taisi, mutta
hänen sanojensa vaikutus oli siitä huolimatta valtava, sillä pojat
alkoivat kilvan lahjoa, mairitella ja houkutella serkkua omaan
kotiinsa.

-- Sinun täytyisi todellakin tulla meille äidin takia. Ymmärräthän,
että hän kyllästyy pelkkiin poikiin, sanoi Archie esittäen tärkeimmän
syyn, jonka sillä hetkellä saattoi keksiä.

-- Voi, tule meille! Me emme koskaan peuhaa emmekä melua kun sinä
olet lähellä, emmekä sano sinua 'sähiseväksi kissaksi', rukoilivat
Will ja Geordie ja väänsivät kauheasti kasvojaan koettaessaan
hymyillä ylenpalttisen herttaisesti.

-- Veljet ja siskot pitävät aina yhtä ja varsinkin veli tarvitsee
jonkun, joka tekee kodin hänelle viehättäväksi, houkutteli Charlie.

-- Teillä hän oli kaikkein kauimmin ja nyt on meidän vuoromme. Mac
tarvitsee häntä enemmän kuin sinä, Prinssi, sillä 'Rose on hänen
silmiensä valo', kuten hän sanoo. Tule meille, niin minä en ikinä
enää rasvaa hiuksiani, kun sinä et siitä kerran pidä, sanoi Steve.

Mac katseli häntä viisaan näköisenä silmälasiensa yli ja sanoi
hartaasti ja vakavasti:

-- Tule, niin voimme yhdessä opiskella kemiaa. Koeputkeni eivät enää
räjähtele kovin usein eikä kaasukaan ole kamalaa, kun siihen tottuu.

Koko ajan Rose oli seisonut aivan hiljaa ja kukat tippuivat hänen
käsistään, kun hän katseli innostuneesta pyytäjästä toiseen. Ääneti
hän silmäsi setäänsä, jonka katseesta kuvastuva hellyys riipaisi
Rosen sydäntä.

-- Varmasti -- niin se on, hän ajatteli. -- Setä tahtoo kaikkein
hartaimmin saada minut! Minä olen jo kauan toivonut, että voisin
antaa hänelle sellaista, josta hän pitää oikein paljon, ja nyt minä
voin.

Rosen kasvoille oli kohonnut kaunis puna, ja katsahdettuaan
rukoilevasti ympäri huonetta hän sanoi ikään kuin pojilta anteeksi
pyytäen:

-- On vaikeata valita, kun te kaikki pidätte minusta niin paljon;
siksi luulen, että menen asumaan sen luokse, joka tarvitsee minua
enimmän.

-- Ei, ystäväni, vaan sen luokse, jota rakastat enimmän ja jonka
luona olet onnellisin, sanoi tohtori, ja Charlie lisäsi toivoen yhä
voittavansa:

-- Mieti tarkasti, älä tee äkkipikaista päätöstä, ja muista 'ikuista
ystävääsi'.

-- En minä tarvitse miettimisaikaa! Tiedän ketä rakastan eniten ja
kenen luona olen onnellisin. Minä valitsen sedän. Huolitko sinä
minut? kysyi Rose, ja samassa hän juoksi Alec-sedän syliin.

Hetkeen kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta sitten tädit joutuivat
liikutuksen valtaan ja pojille tuli kiire estää vesiä tulvimasta.
Siksi he tarttuivat toisiaan kädestä, muodostivat piirin sedän ja
Rosen ympärille ja alkoivat äkki-innostuksen vallassa laulaa tuttua
laulua: "Prinsessa Ruusu linnassa..."

Tunteilu loppui tietysti siihen ja Rose irrottautui nauraen sedän
sylistä vasemmassa poskessaan liivinnapin painama soma merkki. Setä
huomasi sen, painoi siihen suukon ja sanoi sitten:

-- Painoin merkin lampaaseeni, ettei kukaan voi riistää sitä minulta.

Tämä huvitti sanomattomasti poikia ja iloissaan he hoilottivat:

"On setäsellä karitsa!"

Mutta Rose liittyi piiriin, ja samassa Febe, joka oli tullut
kastelemaan kukkia, alkoi visertää, kujertaa ja sirkuttaa, niin että
tuntui kuin kaikki ilman lintuset olisivat kokoontuneet kahdeksan
serkuksen kevätiloon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kahdeksan serkusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.