Title: Sevastopoli
Author: Tolstoy, Graf Leo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sevastopoli" ***


SEVASTOPOLI

Kirj.

Leo Tolstoi



WSOY, Porvoo, 1912.



Sevastopoli joulukuulla 1854.


Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella.
Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja
odottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen
värileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole
missään -- kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin
ja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton
kohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva
laukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki
vaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.

Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän
häärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen,
tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies
maaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja
kääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen
Jumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat
kamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle
vainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen
kuormatut... Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen,
lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa:
halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. -- on kasottain
maallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia
sotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja
kiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen,
raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan
kohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa -- sotilaita,
merimiehiä, kauppiaita, naisia -- laskee rantaan ja vesille.

-- Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, -- tarjoo
teille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten
veneistään.

Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen
hevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte
peräsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa
välkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa
päällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat
vaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia
laivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella
-- pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat
taivaansinisellä merenpinnalla -- kauniita, kirkasvärisiä kaupungin
rakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat
tuolla puolen -- aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen
laivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti
törröttävät vedestä -- kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää
meren kuulakassa etäisyydessä -- vaahtopäisiä laineita, joissa
airojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, -- kuuntelette tasaista
äänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin
mahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.

Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla
herättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta
ja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!

-- Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän
jalosukuisuutenne -- sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy
tarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.

-- Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, -- huomauttaa vaaleatukkainen
nuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.

-- Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli -- virkkaa ukko,
hänkin laivaa silmäillen.

-- Katsohan, missä räjähti! -- sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen,
katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt
korkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa
räjähtäneen pommin räikeä pamaus.

-- Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, -- lisää ukko ja sylkäisee
välinpitämättömästi kouriinsa. -- No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin
ohi painamme. -- Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä
mainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine
päälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet
epätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen
veneiden joukkoon Grafskajan laiturille.

Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja,
mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät
vehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen
varimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii
kaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja
valurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin
haiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia
sotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja
kuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja,
upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita -- kuljetetaan vankkureilla
heiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja
upseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu
suljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia,
joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on
kaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä
ja veriset paarit, -- kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä
jälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin
vastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus,
kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista,
vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki
olisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta
katsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat
ympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain
tuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa
ja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee,
ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota
ei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se
millainen hyvänsä -- juottaa hevosen tai raahaa tykkiä -- yhtä
rauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi
jossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin
kasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu
ohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä
työsotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen
portailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen
hameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.

Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin
ensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen,
hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden
merkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä
rauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties
syytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään
Sevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat
herättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja
näkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään,
menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse
puolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan
taloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo
sotamiehiä paareineen, -- siellä näette Sevastopolin puolustajat,
näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia,
mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.

Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven,
kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai
viisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin
haavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää
teitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä
-- se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että
tulitte ikäänkuin _katselemaan_ kärsiviä, elkää hävetkö mennä
vuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät
mielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään
kärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton
sanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja
kärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.

-- Mihin sinä olet haavottunut? -- kysytte epäröiden ja arasti
vanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen
seuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen.
Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät
kärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta
kunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.

-- Jalkaan, -- vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peiton
poimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. -- Jumalan kiitos nyt, --
lisää hän: -- pois rupean jo pyrkimään.

-- Kauanko olet ollut haavottuneena?

-- Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!

-- Onkos nyt kovia kipuja?

-- Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuin
pohkeessa repisi, muuten ei yhtään.

-- Kuinka oikein tulit haavotetuksi?

-- Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinen
pommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin,
toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuin
kuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.

-- Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?

-- Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkätty
jalkaan.

-- No, entäs sitten?

-- Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle,
rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,
_ettei ajattele mitään_: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.
Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.

Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen
hameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne
ja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,
epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä
kuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen
meikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat
puhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja
kuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle
opettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen
kaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin,
milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin
kuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään
loistaa aivan kuin hurmaus.

-- Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! -- huomauttaa teille
matruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähän
akkaväen -- tyhmiä lavertelevat."

Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain
syystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle
kovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta
te ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat
mieleenne, -- ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan,
itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa
kainostelun edessä.

-- No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, -- sanotte hänelle ja
pysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää
sietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.

Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän
makaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka
ilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin
koriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet
nurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden
tynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää
teitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän
kaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.

-- Onkos hän tajuttomana? -- kysytte naiselta, joka käy perässänne ja
katselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.

-- Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, -- virkkaa hän kuiskaten.
-- Annoin sille äsken vähän teetä -- vaikk'on vieras, täytyy toki
sääliä, -- niin tuskin maistoi.

-- Miltäs nyt tuntuu? -- kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää
silmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä
ymmärrä teitä.

Sydäntä kouristaa.

Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.
Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin
luurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu
pois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta,
himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista
näette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.

Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot
naiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.

-- Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi
jalkaan, -- kertoo teille oppaanne: -- vei päivällistä miehelleen
vallinsarvelle.

-- No, poisko leikattiin?

-- Yläpuolelta polven leikattiin.

Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle:
siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette
siellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine,
synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin
silmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia
ja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen
alaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä
leikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan
terveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti,
vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka
välskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla
samassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa
leikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta
kivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, -- näette kauhistavia,
mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan -- ei säännöllisessä,
kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen
päristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä
ratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, --
veressä, kärsimyksissä, kuolemassa...

Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti
elpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa,
nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden
kärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,
epäröimättä menette vallin sarville...

"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema
tuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Mutta
pilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen
kirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian
taas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen
viehtymisen tilaan.

Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto
ruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine
kirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä
vallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne,
hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,
laukausten äänet -- kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä
tuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne
kohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte
sitomispaikassa.

Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin
vilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on
puotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset
naiset, keikailevat upseerit -- kaikki puhuu asukkaiden
mielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.

Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten
ja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,
Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla
ja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai
surmansa.

-- Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! -- sanoo
bassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli
riippuu kudottu vihreä vyöhikkö.

-- Missä meillä? -- kysyy toinen.

-- Neljännellä vallinsarvella -- vastaa nuori upseeri, ja te
katsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella
jopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan:
"neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa,
huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä
on tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä
siitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret
miehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka
huonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien
vuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa.
"Mahdotonta mennä patterille", -- virkkaa hän, osottaen saappaitaan,
jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. -- "Ja minulta taas
parhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat",
virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän... no, tuodaankos
sieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolan
palvelijalle... Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa
hyökkäyksessä mukana.

Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon
takana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä,
istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen
kaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta
kaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman
hutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan,
epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja
ennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa
tuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän
poikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän
teitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan
Venäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville,
nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin
monella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä
vallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja
ylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin
hänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta
kylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan:
sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan
paarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä
vallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta
kauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä
olleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on
varma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden,
jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun
puhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin
vai kylmä maaluolassa j.n.e.

Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää
kerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi,
ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa
vihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat...

Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista
oikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen
takana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä
ei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on
seinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät
iäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta,
jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne
kompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin,
joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte
ja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin
tällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen
nainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa.
Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen
rinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita,
kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä
mäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin
uurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi... Täällä tapaa
ihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet
rientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte
täällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät
kasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut?
niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan
tai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti
vaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai
vaikeasti haavottunut.

Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva
tykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä
käsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten
merkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen
muisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa
enemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin
huomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen
tunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta
äänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te,
varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja
luisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen
ohitsenne, -- te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti
oikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös
niljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän
matkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista
tussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä
saartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa;
mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää,
keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli,
semminkin kun näette, että _kaikki kulkevat sitä tietä_. Kun olette
astunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle
likaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat,
multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret
valurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä
viruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman
mitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla
joukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna
puoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen
menee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä
liassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette
pirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä,
kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne
olette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan
erilaisia kuulan ääniä -- surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia
tai vinkuvia kuin soittimen kieli, -- kuulette hirmuisen jymähdyksen,
joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.

"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se
kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien
pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta
herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi.
Se on Jasonin redutti -- verrattain hyvinkin vaaraton paikka
eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle
suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin,
jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä
kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette
miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään
vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain
jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat
piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa,
leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa
muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan
patterille -- tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota
mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat
ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia
pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin,
joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille
talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen
upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin
tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan
luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta,
joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte
kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin
kertomuksia. Upseeri kertoo teille -- mutta ainoastaan jos kyselette
-- viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan
vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain
kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana
kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille
kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi
yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen
pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40
sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta
vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos
näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin
lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri
tuo valkoinen valli onkin vihollinen -- _se_, niin kuin sotamiehet ja
matruusit sanovat.

Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi
yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne
hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista
matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua
suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset
saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan
noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden,
kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa,
noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka
ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä --
tyynessä, varmassa, maltillisessa -- ovat nähtävinä ne pääpiirteet,
jotka muodostavat Venäläisen voiman, -- yksinkertaisuus ja
itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla,
että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja
kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä
mielen että tunteen ylevyyden.

Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne
tärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän.
Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea
ruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain
matruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla
matruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja
tunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties -- se
on vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa.
"Ihan _ampuma-aukkoon_ osui; taisi tappaa kaksi... pois kantavat",
kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossa
paikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen
jälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova
vahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaa
ohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen
vesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta,
käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa
puolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita,
saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas
huutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat
vesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pommin
vihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea
yhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän,
kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin
kajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka
suunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne
lika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon
ja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä
kohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta
itserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä,
joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi
teihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen
elpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että
löydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja
kuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja
putoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies
kuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys,
isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää
ihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa
on kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa.
Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä
silmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain
peljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme,
joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun
hänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään,
huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman
ajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää
kohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan
ylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla
äänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoo
sanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa,
mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöin
matruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän,
jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi
käsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päivä
seitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastaten
kauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää
keltaisesta paperista paperossin...

       *       *       *       *       *

Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse
puolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta
mitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä
aina hävitetylle teatterille asti, -- astelette tyynin, ylennetyin
mielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne
-- se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan
murru, -- ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa
poikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa
saartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä
enempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen
silmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin
puolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin
yksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata
kertaa enemmän... voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne,
joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden,
turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin
toinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka
yhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa
sen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, -- eläen
näissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä.
Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua
noihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja
se vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä,
mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä -- rakkaus synnyinmaahan.
Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä
ajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja,
ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan
epäillyt, että se antautuisi viholliselle, -- noista ajoista, jolloin
tuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti
pitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme
Sevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä,
vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" -- vasta nyt ovat kertomukset
noista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena
traditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään
ymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte,
niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet,
vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan -- ei
kaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan
painanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka
sankarina oli Venäjän kansa...

Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin
harmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä
valaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja
vihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset,
leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja
kaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin
säveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä
vallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti
säestävät.

Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.



Sevastopoli toukokuulla 1855.


I.

On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen
tykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata
vihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja,
tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta
saartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja
kuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.

Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt
tulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa.
Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta
yhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla
pelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään
Sevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina
iltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä
laskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti
ammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista
kiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan,
telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja
saartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä -- ja yhä tulvii samalla
kuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä
kirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys,
jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta
ruudilla ja verellä.


II.

Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan
läheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä
naisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas
kevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten
yläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja
Nikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille
laski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti
hopeankirkkaana.

Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta
ei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta,
jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja
miettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä
bulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut
suurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta,
kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli
huonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot.
Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän
omituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti
näkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat,
välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää
ulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet
puhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin
majotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset)
tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne
ratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä
siirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä,
jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta
eronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan,
vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän
muisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:

"Kun meille tuodaan _Invalid-lehti_, niin _Pupka_ (näin kutsui
eronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa
sanomalehden, juoksee sohvalle _lehtimajaan_, (jossa, muistathan,
niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti
majaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla _teidän_
sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän
sinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on _kultainen mies_. Minä
olen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän _taistelee
vallinsarvilla_ ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä
kirjotetaan sanomalehtiin... j.n.e., j.n.e... niin että alan jo olla
hirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti:
"meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia
muutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen
esimerkiksi kertoivat sinullekin tutut _soitannon ihailijattaret_,
että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja
että hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä
sitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on
ministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen,
ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena _rattona_ meille,
ettet voi arvatakaan...) niin, hän puhuu varmana asiana, että
meikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, _niin ettei ranskalaisilla
enää ole yhteyttä Balaklavan kanssa_, ja että meiltä siinä kaatui
200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin
haltioissaan tästä uutisesta, että _mellasti_ koko yön ja sanoo, että
sinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja
kunnostit itseäsi."

Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen
alleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov
sanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka
he istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat _tunteesta_, muisteli
kunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun
he kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi
hänelle, -- muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä
hänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä
puolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen
mielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja
hymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo
hänelle niin _armas_ kirje oli.

Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin
ja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään",
ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, -- "kun hän
yht'äkkiä saa _Invalidista_ lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä
kapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti
entisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä
tänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on
kaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee
taas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti...
everstiluutnantti... Annannauha kaulaan... eversti..." -- ja hän oli
jo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa
leskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin
säveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa,
kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa
bulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.


III.

Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia,
joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivät
ja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaan
kuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja ja
lapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui ja
käveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeat
hansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskenteli
kaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa,
useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), mutta
yksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivat
nuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujilla
käyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.

Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeni
Mihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia ja
Suslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivat
hänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikä
hansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset,
toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, että
hävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiin
puettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeni
Mihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinut
tervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavan
luona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojen
Obzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättä
kuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut _musiikkia kuuntelemaan_.

Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt,
puhelemaan noiden herrojen kanssa -- ei sen vuoksi, että muka
kapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muut
saisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisesti
siksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset
-- ehkä kertoisivatkin jotain.

Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennä
heidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiä
minua -- miettii hän, -- tai tervehtivät, mutta puhelevat vain
keskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevät
matkoihinsa ja minä jään sinne yksin _aristokraattien_ joukkoon.
Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevan
valiopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kenties
ei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittu
ja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vain
turhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuo
surkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurien
upseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkialle
missä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa
on ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.
_aristokraatteja_, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekä
_aristokraatin_ että _ei aristokraatin_ kintereillä.

Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov _aristokraatti_,
alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin _aristokraatti_,
koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. Ajutantti
Kaluginin mielestä taas on kreivi Nordov _aristokraatti_, koska hän
on sivusajutantti.

Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuutta
kaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiit
kuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se on
meidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus.
Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kuten
rokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajia
ihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästi
olemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelematta
alistuvat siihen; -- niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, mutta
voittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottoman
orjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros ja
Shakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaan
meidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuuden
romaani?

Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon oman
_ylimyspiirinsä_, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen ja
astui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutantti
Kalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, joka
vieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, eversti
Neferdov, eräs niin kutsutuista _sadastakahdestakymmenestäkahdesta_
hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleen
ruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestari
Praskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta.
Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraali
oli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti ja
ruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänen
luokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeni
Mihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvin
usein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituista
kertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänelle
kaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä sen
paremmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansa
tavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehti
ohimennen.

-- No kapteeni, -- sanoi Kalugin, -- koskas taas vallinsarvelle?
Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla -- eikö ollut kuuma?
vai?

-- Kuuma oli, -- sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönä
hiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin,
joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellen
miekkaansa.

-- Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä on
eräs upseeri sairaana, -- jatkoi Mihailov -- niin että...

Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanian
päällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki,
niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskin
sijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntä
kuunnellut.

-- Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin -- sanoi hän
ruhtinas Galjtsinille.

-- Mitä niin, ei kai tänään mitään? -- kysyi arasti Mihailov, katsoen
vuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.

Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummalla
tavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähän
aikaa ääneti, virkkoi: -- Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivi
päässä. Ettekö tunne, kapteeni?

-- Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär -- vastasi
alikapteeni.

-- Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.

Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin,
toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämä
voinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikä
todella olikin aivan oikein.

Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näin
ennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaa
hän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin ja
Kalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomasti
hämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannut
kuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse.
Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsinia
tehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kun
käytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänen
kävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsa
kuuluisan, urhoollisen meriupseeri _Servjaginin_, joka oli lähestynyt
takaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkin
yhtyä _aristokraattien_ piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisesti
jäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin,
jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin _mitättömäksi_
mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoa
tuttavuudestaan _tämän_ merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, että
se oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollut
neljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenen
askeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakin
yhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaan
ihan turhasta -- hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota!
Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa,
että hän unohti T:stä saapuneen _suloisen_ kirjeen ja synkät
mietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvelle
lähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivat
puhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näin
huomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättivät
hänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessään
junkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensi
kertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyt
tämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkari
huomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.


IV.

Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kun
kokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näki
pienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperilla
paikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatun
maton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia,
likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsa
junkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansa
kynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaiset
saappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, josta
törrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula ja
muisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansa
kanssa tykkikaivantoihin.

"Varmasti kaadun tällä kertaa", -- ajatteli alikapteeni, -- "tunnen
sen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaan
itse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeään
kaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa?
Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaan
mies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmasti
saan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellytti
kun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij on
sairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin risti
ainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih,
13:han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaan
jonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäs
jos tapahtuisi jotakin, -- onhan kysymyksessä koko rykmentin,
armeijan kunnia. Minun _velvollisuuteni_ on mennä,... niin pyhä
velvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti ettei
sellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistus
tullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle,
eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana tai
heikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettä
velvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäin
kehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaan
jäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissa
kirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukien
ajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainen
ja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha,
jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessään
ei ollut paikattu).

-- Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat,
senkin vetelys! -- sanoi vihaisesti Mihailov.

-- Makaat? -- murahti Nikita: -- saat päivät päästään juosta kuin
koira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!

-- Olet taas juovuksissa, näen minä.

-- En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.

-- Vaiti, tolvana! -- karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä.
Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli
loukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa
hemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.

-- Tolvana, tolvana? -- matki palvelija: -- miksi tolvanaksi
haukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on
haukkua.

Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.

-- Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! -- sanoi
hän lempeällä äänellä. -- Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla
pöydällä eläkä siihen koske, -- lisäsi hän punehtuen.

-- Kuulen, herra -- sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan
vaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi _omilla rahoillaan_, ja
räpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.

Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niin
Nikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti
suutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen.
Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla
hänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi
likaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että
kyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat
päälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo
sadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä
oli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä
oli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen)
j.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän
tytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä
riitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.

"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" -- mietiskeli itsekseen
alikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa
kanssa vallinsarvea. -- "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai
tuohon?" -- puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa
ja rintaansa, -- "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi
kierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"

Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti
tykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen
pimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen
suojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin
meikäläisten milloin _sen_ puolella leimaus ja loistava pomminputki
piirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit
putoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä,
missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa,
haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman
nukkumaan.


V.

Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei
kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka
yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät
nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.

-- No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, -- virkkoi
Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen
pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin
palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: -- kuinkas hän sitten joutui
naimisiin?

-- Sepä oli hassua veliseni! _je vous dis, il y avait un temps, on
ne parlait que de ca à Petersbourg_[1] -- sanoi nauraen ruhtinas
Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa
lähelle Kaluginia-- kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja
myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan
jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä
huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas
Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat
asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat
ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken
bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys,
jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään
he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin,
herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia
virkatovereita ja tuttavia.

-- Mitä Maslovskista?

-- Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?

-- Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta
koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi -- ratsumestariko?

-- Oo, jo aikoja sitten.

-- Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?

-- Ei, hyljännyt on... j.n.e. samaan tapaan.

Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti
erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä
laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin
jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.

Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella
tarjottimella.

-- Tarjoa ruhtinaalle, -- sanoi Kalugin.

-- Onpa kummallista ajatella, -- virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin
ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on
pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta
vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.

Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, -- virkkoi kaikkeen tyytymätön
vanha everstiluutnantti: -- niin kerrassaan sietämätöntä olisikin
tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu... nähdä joka päivä
tapettavan ja tapettavan -- loppumattomiin -- jos sitten vielä
täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. --

-- Entäs meidän jalkaväen upseerimme, -- sanoi Kalugin, -- jotka
elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät
sotamiehen ruokaa, -- entäs he sitten.

Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he
ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.

Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.

-- Minä... minulla on käsky... voisinkohan puhutella ken... hänen
ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? -- kysyi hän ujosti, kumartaen.

Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi
loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan,
eikö _hänen_ sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja
luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja
rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli
jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten
pienuudessaan olla, mitä tehdä.

-- Asia olisi erittäin tärkeä -- sanoi upseeri hetkisen vaitiolon
jälkeen.

-- Ahaa! no sitten tehkää hyvin, -- sanoi Kalugin, pani sinellin
päälleen ja saattoi häntä ovelle.

-- _Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit_,[2]
-- sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.

-- No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.

-- En vielä tiedä -- saatte itse nähdä, vastasi Kalugin
salaperäisesti hymyillen.

-- Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä
lähteä, -- sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.

Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla
menemättä.

Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen:
"Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä
yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov
kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten
kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.

-- _Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose
cette nuit_,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja
katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.

-- Sinulle voin sen kertoa, näetkös... olethan ollut vallinsarvilla?
(Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran
neljännellä vallinsarvella.) -- Vastapäätä meidän lunettiamme oli
saartokaivanto, -- ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin
hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi
hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan
meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun
suunnitelmasta.

-- Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen
seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai _sen?_ nyt räjähti, --
huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita
ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka
tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja,
sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.

-- _Quel charmant coup d'oeil!_[4] eikö totta? -- virkkoi Kalugin,
kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään.
-- Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.

-- Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi...
kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti -- mikä sen nimi onkaan? sekin
on ihan kuin pommi.

-- Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan
näen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja
taivaalla; niin siihen tottuu.

-- Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? --
virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä
päästäkään, -- vastasi Kalugin. -- Kylläpähän kerkiät, veliseni!

-- Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä,
niinkö...

Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin
jyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia
pikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.

Kas vain, nyt se vasta tosi tulee...! sanoi Kalugin.

-- Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se
ihan tunkee sieluun. Nyt _hurraavat!_ -- lisäsi hän, kuunnellen
kaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a--a--aa", joka vyöryi
hänen kuuluviinsa vallinsarvelta.

-- Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?

-- En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on
tauonnut.

Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja
hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.

-- Mistä?

-- Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.

-- Tulkaa. No mitä?

-- Ryntäsivät tykkikaivantoihin... valtasivat... Ranskalaiset toivat
suunnattomia varajoukkoja... hyökkäsivät meidän kimppuumme... meitä
oli vain kaksi pataljoonaa, -- puhui hengästyneenä sama upseeri, joka
oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui
kuitenkin aivan tyynesti ovelle.

-- Mitä, peräydyittekö? -- kysyi Galjtsin.

-- Emme, -- vastasi upseeri vihaisesti: -- Parahiksi saapui
pataljoona lisää -- hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja
monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä...

Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme
häntä kumminkaan seuraa.

Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä
taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten
olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen
miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään
perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta
tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa
mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää
sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää
astumaan edestakaisin.


VI.

Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalosta
haavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyi
valoa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta.
Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samat
tulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuului
kavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneen
voihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneiden
naisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaan
ammuntaa.

Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanha
matruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akan
kymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhui
itsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallot
lentelivät puolelta toiselle: "-- noita hirmuja, voi noita hirmuja!
Y--hy--hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kas
missä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."

-- Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikki
putoilevat, -- sanoi tyttö.

-- Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? -- puhua leperteli Nikita,
vielä hieman humalassa. -- Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, en
mä itsekään tiedä, -- niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyt
tappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sitten
en tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra,
että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuolla
pelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyy
mun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria,
missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij piti
kekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnantti
Ugrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa ja
kasvot turvoksissa...

-- Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! -- keskeytti Nikitan
sanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: -- tuolla,
tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?

Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, -- sanoi akka huoaten ja vastaamatta
tytön kysymykseen.

-- Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, -- jatkoi
laulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö -- niin suu-uuri lojui
ihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinän
ja lentänyt sitten kamariin... suuri sellainen, ettei jaksanut
nostaakaan.

-- Kellä oli mies ja rahaa, muutti -- sanoi akka -- tuon viimeisenkin
tuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies,
Herra Jumala, Herra Jumala!

-- Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le--entää ja
ha--alkee ja viskaa maata y--ympäri ja siltä siltä oli ettei yksi
sirpale osunut minuun ja setään.


VII.

Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen
toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas
Galjtsinin ohitse.

-- Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, -- puhui bassoäänellä
eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: -- kun
loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen
toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan
kiipeää -- minkäs teet. Oli kuin muurahaisia... Vaan kun hän oli
kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:

-- Tuletko vallinsarvelta?

-- Tulen, teidän jalosukuisuutenne!

-- No kuinkas kävi? Kerro.

-- Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, _voimalla_,
kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat
meidät, teidän jalosukuisuutenne.

-- Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?

-- Mitenkäs siinä torjui, kun _se_ koko _voimallaan_ tuli: tappoivat
kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.

Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen
seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut
sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.

Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? -- sanoi
Galjtsin ärtyisesti -- ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit
lähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?

-- Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! -- vastasi sotamies: --
tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.

-- No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän
on hirmuista! -- sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta
välinpitämättömyydestä.

-- Minkäs teit, kun se voimalla! -- murahti sotamies.

-- Niin teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui tällöin puheeseen
eräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen:
-- täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa
meillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään
hinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa
kun iskee minua... o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin
kävelkää... o-o-oo -- voihki haavottunut.

-- Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä --
virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka
kantoi kahta kivääriä. -- Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!

Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.

-- Mihin menet ja mitä varten? -- huusi Galjtsin ankarasti. -- Lur...

Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei
kättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli
veressä kyynäspäätä myöten.

-- Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!

-- Miten haavottunut?

-- Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, -- virkkoi sotamies,
näyttäen kättään: -- vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki
-- ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa
niskassa.

-- Ja kenen on tuo toinen kivääri?

-- Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä
olisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt
lähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, -- lisäsi
hän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen
kivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.

Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti
hävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä
sen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään
lähti sitomispaikalle.

Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien,
haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat
haavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen
huoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi
takaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.


VIII.

Suuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevat
kynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myöten
täynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivat
ne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niin
ahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan,
ja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjillä
paikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajien
hiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossa
kynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa,
huokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkeva
huuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen. _Sisaret_
rauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistä
naisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisen
toimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneiden
yli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellen
lääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoin
olivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessä
vieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaan
pistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista ja
rukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä ja
kirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.

-- Ivan Bogajev, sotamies S:n rykmentin 3:sta komppaniasta, _fractura
femuris complicata!_ -- huusi toinen salin päästä, koetellen
ruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.

-- Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! -- huusi sotamies, rukoillen
ettei häneen kajottaisi.

-- _Perforatio capitis_.

-- Semen Neferdov, everstiluutnantti N:n jalkaväkirykmentistä.
Hieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitän
sikseen -- sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettoman
everstiluutnantin päätä.

-- Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!

-- _Perforatio pectoris_... Sebastian Sereda, sotamies... mistä
rykmentistä? vaan elkää kirjottako: _moritur_. Kantakaa hänet pois,
-- sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jo
korisi.

Nelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaan
sidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella ja
katseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää...


IX.

Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta
kun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky
vaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään
heiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään
huomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka
täyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.

-- Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.

-- No, mitä?

-- Mistä tulette?

-- Tykkikaivannoilta.

-- No, kuinkas siellä on? kuumako?

-- Uh, hirmuista!

Ja ordonanssi nelisti edelleen.

Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä
enenevällä kiihkolla ja raivolla.

"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja
hänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa
tilaisuudessa, -- kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen
ja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei
antautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan
itseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka
toimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin
luo.

"_Vous êtes blessé_?"[6] sanoi hänelle Napoleon. -- "_Je vous demande
pardon, sire, je suis mort_",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä
kuolleena.

Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman
kuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla
hevostaan, otti entistä reippaamman _kasakanryhdin_, katsahti
taaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään,
ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen
selästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen
polttelivat piippua.

-- Mitä te täällä teette? -- huusi hän heille.

-- Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme
vähän huokaamaan, -- vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä
taakse ja ottaen lakin päästään.

-- Vai vielä huokaamaan! -- mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän
kanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella
haavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja
kuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan
yksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien
saartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti
lentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi
minkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan
kun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi
ylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan,
vaan ketään ei näkynyt.

Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille
tunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes
kumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin
saartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassa
kompastuen -- "auttamatta kaadun", -- ja tuntien kuinka hengitys
kävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa
itseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.

Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä
nopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen
miekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää
tuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat,
erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle:
"Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä
loistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä
saartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon
vaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.

-- Kas, tuopas vasta rohkea! -- sanoi matruusi, joka aivan
levollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä
samassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon
asti: -- kun ei tahdo heittäytyä maahan.

Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman
yli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen
mielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi
tykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä
ponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.

-- Kuinka olette niin hengästynyt? -- sanoi kenraali, kun Kalugin oli
ilmottanut käskyt.

-- Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!

-- Haluatteko lasin viiniä?

Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu
oli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin.
Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja
vielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin,
puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa,
vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva,
sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä
paloi lamppu, -- silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän
paksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan
ammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin
ei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut
tuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän
suuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen
koetellakseen itseään.

-- Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi
hän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille,
jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan
salalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen
patterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. -- Kenraali käski minun
tiedustella, -- jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut
puhumasta kenraalin kanssa: -- voitteko tykeillänne ampua raehauleja
saartokaivantoon?

-- Vain yhdellä tykillä, -- vastasi kapteeni jurosti.

-- Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja
mörähti vihaisesti.

-- Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan,
-- sanoi hän: -- ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni,
luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.

Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta
patteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia
vielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa
merimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti
ällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajatteli
hän.

-- No, sitten lähden yksin, jos sallitte, -- sanoi hän hieman
ivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa
huomaavankaan.

Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli
useampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia
vallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.

Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja
maineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa:
ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut,
jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki
nämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli
asioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa,
ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei
enää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan
ilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka
viikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä
Kaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa
ampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin
mielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.

Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle,
Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka
ordonansseineen oli menossa tähystystorniin.

-- Ratsumestari Praskuhin! -- sanoi kenraali: -- tehkää hyvin ja
menkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin
toiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä
ja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on
varaväkenä vuoren juurella... Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne
rykmenttiinsä.

-- Ymmärrän, herra kenraali.

Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.

Ammunta alkoi harveta.


X.

-- Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? -- kysyi Praskuhin,
saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka
kantoivat maata säkeissä.

-- On kyllä.

-- Missä on päällikkö?

Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi
kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi
lakinlipulla.

-- Kenraali käski teitä... suvaitkaa lähteä... mitä pikimmin... mutta
ennen kaikkea hyvin hiljaa... takaisin... ei takaisin, vaan varaväen
luo, -- sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.

Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään
perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi
elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin
liikkeelle.

Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota
ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen
sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov,
joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä
pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen,
että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan.
Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa
juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa
lähti tykkikaivannoista.

-- Näkemiin, -- sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan
toista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa
istuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, -- ja onnellista matkaa.

-- Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää
hiljenevän.

Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan
varmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin.
Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi
uudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla.
Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien
räjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet
marssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen
toisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi
ammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa
ja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, Herra
Jumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja
huuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi
yksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä
taivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!"
ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli
ylt'ympäri kiviä.

"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin,
katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla.
"Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn
toimitin... Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri.
Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."

"Vaan miksikähän se minua seuraa", -- ajatteli puolestaan Mihailov,
-- "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan
onnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."

Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka
reippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin
käskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun
hän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen
tarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei
oltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain
upseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli
kertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän
kanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan
saartokaivantoon.

-- No mitä uutta? -- kysyi upseeri, joka söi illallista yksin
huoneessa.

-- Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.

-- Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin.
Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on... kuuletteko? Taas alkavat
kivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? -- lisäsi upseeri,
huomattuaan Kaluginin liikkeen.

"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" -- tuumi
itsekseen Kalugin, -- "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa
pannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."

-- Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, -- virkkoi hän.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa
seurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei
Praskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet
tykkikaivannot.

Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin
kanssa salalinnotuksesta.


XI.

-- Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollut
käsikahakassa? -- kysyi häneltä Kalugin.

-- Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan... Ja Pesth alkoi kertoa,
kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö oli
kaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilman
häntä olisi jouduttu tappiolle.

Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö oli
kaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta;
mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.

Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollut
kuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollut
oikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvin
ymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleen
edulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.

Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen,
seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä;
sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, --
komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeelle
rintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyi
järjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikealla
siivellä toisessa komppaniassa.

Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäi
junkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmien
väreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeään
etäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut,
sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta ja
kummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoi
pataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseerit
puhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanian
muodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käsky
heittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan,
jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisen
pataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsa
paljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkui
komppanian edessä.

-- Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko,
vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa",
niin eteenpäin joka mies -- se muistakaa!... näyttäkäämme niille,
elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!

-- Mikä on komppanian päällikkömme nimi? -- kysyi Pesth junkkarilta,
joka makasi hänen vieressään: -- kuinka hän on urhoollinen!

-- Niin on, sekä taistelussa että muualla... -- vastasi junkkari. --
Hänen nimensä on Lisinkovskij.

Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahti
jyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivat
kivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosi
maahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeelta
ammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, että
ranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.

-- Vai pommeja viskelet!... Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niin
saat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! -- puhui
komppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päällikön
täytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Heti
senjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen.
Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. -- Pesth
oli niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätä
kesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa.
Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahti
ja ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikki
muutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkin
päälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksi
komppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttui
hänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa ja
noussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällä
lyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä!
mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkin
pehmeään. _"Ah Dieu!"_ kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevalla
äänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksi
ranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntä
puistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Mutta
sitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hän
on sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssa
huutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaan
parisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivat
meikäläiset ja pataljoonan päällikkö.

-- Minä pistin yhden kuoliaaksi! -- sanoi hän pataljoonan päällikölle.

-- Tepä urhea poika, parooni!


XII.

-- Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, -- sanoi Pesth
saattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.

-- Se ei voi olla mahdollista!

-- Miksikä ei: itse näin.

-- Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.

"Olen hyvin tyytyväinen", -- ajatteli Kalugin kotia palatessaan, --
"ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia:
olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan
varmasti. Ja onhan se ansiosta."

Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni
huoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä
odotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.

Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona
turvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen
Galjtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat
hyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs
ja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, -- jota oli tarpeeton
huomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään
ollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta
kenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt
suurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen
salaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä
mainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle
menoa kuin kuolemaa.

Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa,
eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo
hieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan
ja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevan
sotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"

Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen
korkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli
aivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä
saapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen
turmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan
keskustaa.

-- Heittäytykää maahan, -- kuului joku kiljasevan. Mihailov ja
Praskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli
vain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului
sekunti, pitkä kuin tunti -- pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi:
turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja
hänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän
avasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta
makaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat
hänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan
sytytysputkeen.

Kauhu -- jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, --
kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.

Kului vielä sekunti, -- sekunti, jonka kuluessa kokonainen
maailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen
mielikuvituksessaan.

"Kenen tappaa -- minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut,
niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos
jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan
kloroformilla, -- ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin
vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet
tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä... minut!"

Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville
velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten
olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut,
johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota
rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut
viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui
hänen mieleensä -- vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin
muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne -- kuoleman odotus --
ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", --
tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä.
Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski
hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin
häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin,
kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui
kyljelleen.

"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa;
mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi
kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi
tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo
tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli
hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että
millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja
kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän
sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että
murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut,
mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen
jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla:
se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin.
"Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän
ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä
mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi
kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen
sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan.
Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, -- ja hän
oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet
vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin,
painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet
päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä
tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet
tappanut siihen paikkaan.


XIII.

Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin
Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän
paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa
räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen:
"tapahtukoon Sinun tahtosi! -- Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, --
ajatteli hän samalla, -- ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni
sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin,
viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän
rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos
pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan
parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän,
kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla)
ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi
rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui
tunnottomana selälleen maahan.

Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen
nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa
heikommaksi. "Henki erkanee", -- ajatteli hän -- "mitenkähän
_siellä_ on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua
kummastuttaa", -- mietiskeli hän, -- "että kuollessani niin selvästi
kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."

-- Tuokaa paarit... hei... kapteeni on kaatunut! -- kuului hänen
päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin
äänen.

Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä
ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia,
jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan;
näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin,
saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan
toisessa maailmassa.

Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi
tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti
valmistautunut muuttamaan _sinne_, että palaaminen todellisuuteen
pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä
vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo
siitä, että oli elossa, ja kolmas -- halu mitä pikimmin päästä pois
vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä
kainalosta ja talutti sitomispaikalle.

"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" -- ajatteli
alikapteeni hieman toivuttuaan. -- "Velvollisuuteni on jäädä
komppaniaani eikä lähteä ennen muita, -- varsinkin kun komppaniakin
pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.

-- Ei tarvitse, veliseni, -- sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin
käsivarresta: -- en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.

Ja hän kääntyi takaisin.

-- Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän
jalosukuisuutenne, -- sanoi Ignatjev, -- noin ensituimaan vain
tuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä
myllerryksessä... totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.

Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan
noudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut,
kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla.
"Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni,
ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin
komppaniaansa.

-- Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? -- kysyi hän,
kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.

-- En tiedä... taitaa olla kaatunut, -- vastasi vänrikki
vastahakoisesti.

-- Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä
matkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?

-- Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!

-- No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, -- sanoi Mihailov
suuttuneena: -- kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä;
ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt
ottaa.

-- Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! -- sanoi
vänrikki. -- Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa
voisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia
singahuttelemaan, -- lisäsi hän.

Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli
ruvennut kauheasti pakottamaan.

-- Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on
hengissä, -- sanoi Mihailov. -- Se on meidän _velvollisuutemme_,
Mihail Ivanitsh!

Mihail Ivanitsh ei vastannut.

"Sellaista se on kun ei ottanut silloin -- nyt täytyy lähettää
sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa
voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.

-- Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on
haavottuneena tuolla kaivannossa, -- sanoi hän hillityllä äänellä ja
käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen
oli sotamiehille, -- ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään
erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.

"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, _eikä_ siis _maksa vaivaa_
panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin
yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja
otan selvän, onko hän elossa. Se on minun _velvollisuuteni_", sanoi
Mihailov itsekseen.

-- Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan,
-- sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä,
toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon
hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi
saartokaivantoa pitkin.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä
laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä
ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin
komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren
juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon _melkein_, sillä
tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.

"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun
paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.


XIV.

Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntia
sitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiä
toiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteesta
kimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannon
välissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä,
kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, vääntelihe
ja voihki -- toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toiset
paareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamalla
lattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyi
sarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkea
sumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamurusko
hehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellä
taivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihana
aurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.


XV.

Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, ja
upseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taas
huolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkin
kukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.

Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässä
paviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kuten
tällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itse
taistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensä
oli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäivän
tappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaan
koska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivan
läheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka he
katsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstin
mielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taisteluja
saanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet joka
kerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikein
on kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan
uhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushovilta
tai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainen
meistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaan
taistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen tai
kolmanneksen korotuksen palkkaansa.

-- Ei, suokaa anteeksi, -- sanoi eversti: -- ensin alkoi vasemmalla
siivellä. _Minä olin siellä itse_.

-- Saattaa niin olla, -- vastasi Kalugin: -- _minä olin enimmäkseen
oikealla; kävin siellä kaksi kertaa_, _ensimmäisellä kerralla
etsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellä
vasta kuuma oli_.

-- Niin, Kaluginhan sen tietää -- virkkoi ruhtinas Galjtsin
everstille. -- Kuulehan, V. kertoi minulle tänään -- että sinä olit
ollut aika urho...

-- Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, -- sanoi eversti -- _minun
rykmentistäni_ kaatui _neljäsataa miestä_. Ihme on, _että minä pääsin
sieltä hengissä_.

Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessa
päässä bulevardia heitä vastaan.

-- Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.

-- Olen hiukan, kivi sattui päähäni, -- vastasi Mihailov.

-- _Est-ce que le pavillon est baissé deja?_[8] kysyi ruhtinas
Galjtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.

-- _Non, pas encore_[9] -- vastasi Mihailov, jota halutti näyttää
että hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.

-- Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? -- sanoi Galjtsin
puhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen -- kuten
alikapteenista tuntui -- että teidän on varmaankin vaikea puhua
ranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti...
minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas
niinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita
herroja -- toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta
-- istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa
paperossia.

Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa
mukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien
kanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: _s'il n'avait
pas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient
été reprises_,[10] ja kuinka hän oli vastannut: _monsieur! je ne dis
pas non, pour ne pas vous donner un dementi_,[11] ja kuinka mainiosti
se oli sanottu j.n.e.

Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä,
ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä
kyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin
kovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt
edestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta
ranskalaisilta: _de quel régiment êtes vous?_ Hän sai vastauksen
-- eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle
puolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata
että tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa
persoonassa: "_Il vient regarder nos travaux ce sacré_..." sanoi hän,
jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti
kotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt
lateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi
kovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä
tykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä
naisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt,
iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä
joku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän
ruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.


XVI.

Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle on
nostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossa
viruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottuja
ruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhaju
täyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinut
väkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen ja
hyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevat
keskenään.

Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerin
ympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuen
ranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.

-- E sesii purkuaa se uazoo liee?[12] -- kysyi hän.

-- _Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur,
qui porte l'aigle imperial_.[13]

-- E vu de la gard?[14]

-- _Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne_.[15]

-- E sesii u ashtee?[16] -- kysyy upseeri, osottaen ranskalaisen
keltaista puista paperossin imuketta.

-- _A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme_.[17]

-- Zholii,[18] -- sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensa
vähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan,
joita taitaa.

-- _Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cette
rencontre, vous m'obligerez_.[19]

Ja kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeen
upseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikki
läsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvin
tyytyväisiltä ja hymyilevät.

Tuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla ja
toisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin,
uteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiselta
tulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää ja
karistaa tulen venäläisen piippuun.

-- Tupakka _bun!_ -- virkkoi punapaitainen sotamies -- ja katselijat
hymyilevät.

-- _Oui, bon tabac, tabac turc_ -- sanoo ranskalainen: _et chèz
vous autres, tabac -- russe? bon?_[20] -- rus -- bun, -- sanoo
punapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen.
-- _Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee!_[21] -- puhuu edelleen
punapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa ja
taputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.

-- _Ils ne sont pas jolis ces b...de Russes_,[22] -- sanoo eräs zuavi
ranskalaisten joukosta.

-- _De quoi de ce qu'ils rient donc?_[23] -- kysyy toinen, tumma
sotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.

-- Kaftan bun[24] -- sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavin
kirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.

-- _Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom!_[25] --
huutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavan
tyytymättöminä.

Vaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinen
ratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästä _comte
Sazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur_,[26] -- puhuu
yksipolettinen ranskalainen upseeri -- _c'est un de ces vrais comtes
russes, comme nous les aimons_.[27]

-- _Il y a un Sazonov, que j'ai connu_ -- sanoo ratsu-upseeri, --
_mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun de
votre âge à peu prés_.[28]

-- _Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir ce
cher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mes
compliments. -- Capitaine Latour_,[29] -- sanoo hän kumartaen.

-- _N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Ça
chauffait cette nuit, n'est-ce pas?_[30] -- kysyy ratsu-upseeri,
tahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.

-- _Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats,
quels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec des
gaillards comme eux_.[31]

-- _Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied non
plus_,[32] -- sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansa
hyvin miellyttävä.

Vaan jo riittää.

Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jolla
on vanha -- kenties isänsä -- lakki päässä, jalassa paljaat kengät
ja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja joka
ilmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossa
tylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita ja
poiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson.
Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsä
tuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasan
ääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntä
likinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä ja
koskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsi
hieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin.
Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen.
Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkä
jalat kantavat linnotukselle päin.

Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput,
kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseen
mereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissa
säteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaan
ja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa ylevää
rakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivät
katsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksesta
polvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisen
sydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen,
ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovat
valkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet,
taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.

Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Mutta
raskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkään
puhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia,
jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavat
käydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, joka
sekotettuna pilaa viinin.

Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä,
jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovat
hyviä ja kaikki ovat pahoja.

Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkien
tekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminen
Praskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen ja
isänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta ja
periaatteita vailla oleva lapsi, -- voi olla kertomuksen konnana eikä
sankarina.

Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jota
olen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut,
on ja tulee olemaan yhtä kaunis -- on totuus.



Sevastopoli elokuulla 1855.


I.

Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa
Sevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä,
käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit
(sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja
jotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä
kuormarattaita korineen).

Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki
päällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia
nykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen
päällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli
saattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman
tukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli
tukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet
ja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä -- hoikennusta keskivälissä
vartaloa -- ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan;
päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka
olivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet
kauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut
rypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet
kasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen
silmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat;
viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa
ja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän
vanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin
pirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä,
ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän
matkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili
jossain siellä mistä kuului laukauksia, -- mutta Sevastopolissa,
Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut
keltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun
vuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään,
taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin
värisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat
nopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys,
jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas
kaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun
myrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata.
Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä
hirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan
päästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko
venäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja
Sevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä
sairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin
päällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja
parrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston
nostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen
ja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa,
upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat
hänen ohitsensa.

-- Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies -- sanoi
tensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka
täpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.

Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki
päässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa.
Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri
asennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan
päällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha
ja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin,
vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain
raappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden
pohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni
rattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot
heiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja
jonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat
laidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti
nukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.

-- Dolzhnikov! -- huusi hän.

-- Minä-ä! -- vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin
päästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin
parisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.

-- Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset
tihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.

-- Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! -- virkkoi hän
samalla katkonaisella bassoäänellä.

-- Missä rykmentti nyt majailee?

-- Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän
jalosukuisuutenne.

-- Mihin?

-- En tiedä... varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne!
Nyt, teidän jalosukuisuutenne, -- lisäsi hän ääntään venyttäen ja
pannen lakin päähänsä: -- jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan,
yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on
temmellys -- että auta armias, niin jotta...

Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen
kasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen
ilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.

Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään
tusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain
siksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja
toisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän
oli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin
sujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita,
mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta
huomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka,
vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli
sellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa
oli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten
kehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt
muuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja
että itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä:
hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili
itseään.

-- Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä _moskova_[34]
lavertelee! -- mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen
raskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden
kuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä
pommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. --
_Naurettava tuo moskova_... Aja, Nikolajev! annahan mennä... Oletko
nukkunut! -- lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten
sinellinsä liepeitä.

Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat
vierivät ravia eteenpäin.

-- Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt... eteenpäin, --
virkkoi upseeri.


II.

Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen
sortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja
tykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli
kasaantunut tielle.

Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä
tien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.

-- Kauasko on matka, maamies? -- virkkoi heistä muuan leipää purren
sotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.

-- Komppaniaan menemme, -- vastasi sotamies vilkaisten syrjään
arbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. -- Me olimme näetsen,
kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en
tiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että
meikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös
ole kuulleet, hyvät herrat?

-- Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, -- virkkoi toinen,
vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa,
valkoista arbuusia. -- Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän
tienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!

-- Mitä niin, hyvät herrat?

-- Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää
missään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!

Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.

Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti
kielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta
panematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan
sotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.

-- Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! -- sanoi
hän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.

-- Elähän, odottelisit ennemmin! -- virkkoi vakuuttavasti arbuusin
kaivelija.

-- Yhtä kaikki! -- jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä
rykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.


III.

Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinen
henkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies,
katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvän
upseerin kanssa.

-- Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa!
kenraalitkin odottavat, herra hyvä! -- puheli katsastusmies, tahtoen
puhua pisteliäästi matkaa tekeville: -- en minä ainakaan rupea teille
valjaisiin.

-- Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerran
ei ole!... Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? --
kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäen
teitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kyllä
päinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.

-- Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, -- puheli
kangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, -- emme me oman huvimme
vuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidät
on kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille.
Sitäpaitsi, tämähän on... tarkotan -- te ette kunnioita
upseerinkutsumusta.

-- Aina te sotkette! -- keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: --
te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nyt
hän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! --
kuulettekos?

-- Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?... Katsastusmies vaikeni
hieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoen
puhumaan.

-- Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitäs
teette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastui
toivoa)... antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun -- niin ei
minua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuin
jään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla ei
ole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eivät
hevoset ole heinän rivettäkään nähneet.

Ja katsastusmies katosi portista.

Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.

-- Kas niin! -- virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti,
vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: -- olemme jo
matkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää --
kyllä ennätämme perille.

Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja,
että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihin
istuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesi
tekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydän
ympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertynein
kuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istui
pääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainen
takki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeria
virui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään alla
sohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistia
kädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria,
toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli ja
laukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitä
kuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, poltti
sikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaan
kuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Ei
heidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinen
tyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalin
läheisiin väleihin -- tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina sen
peittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori ja
saksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvalla
makaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielä
nelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivat
matkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänyt
kaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hän
rupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kuten
hän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneet
upseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat,
että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulusta
eräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissa
taas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikki
vastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, jos
hänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istui
pankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerina
ei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä luki
molemmat upseerit.


IV.

-- On se kuitenkin aika kiusallista, -- puhui muuan nuorista
upseereista, -- olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties
nyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.

Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka
karkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni
tuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu
oikein paikalleen.

Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.

-- Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, -- virkkoi hän.

Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja,
joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen
teen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen
ryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni
paljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että
mitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan:
"kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin
kyllä tehdä, jos vaan tahdon."

-- Kuinkas nyt päätetään, -- virkkoi taas nuori upseeri
kaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: -- jäädäänkö tänne
yöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?

Toveri kieltäytyi lähtemästä.

-- Ajatelkaahan, kapteeni, -- jatkoi teetä jakeleva, kääntyen
kädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä oli
pudottanut, -- meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliita
Sevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.

-- Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?

-- Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistä
yhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? -- lisäsi hän
kääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.

-- Ei, jos hevonen on nuori, -- sanoi Kozeljtsov.

-- Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis...
tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin sen
olevan aika elukan.

-- Mistä upseerikoulusta tulette? -- kysyi Kozeljtsov, joka halusi
tietoja veljestään.

-- Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä ja
me matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, -- kertoi
puhelias upseeri: -- me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat:
toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkin
Odessassa.

-- Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? -- kysyi
Kozeljtsov.

-- Eivät tiedä... Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassa
ja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä... ajatelkaahan kuinka
epämiellyttävää... Suvaitsetteko valmiin paperossin, -- sanoi
hän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiin
sikarikotelonsa.

Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.

-- Tulettehan tekin Sevastopolista? -- jatkoi hän.

-- Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa
ajattelimme teitä, kaikkia sankareja! -- sanoi hän, kääntyen
Kozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.

-- Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? -- kysyi luutnantti.

-- Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen
ja hankimme kaikki mitä tarvitaan -- spriillä kiehuvan kahvipannun
sekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, -- niin meiltä
on rahat ihan lopussa, -- sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti
toveriinsa: -- niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme
tiedä mitä on tehtävä.

-- Ettekös saanet muuttorahoja? -- kysyi Kozeljtsov.

-- Emme, -- vastasi hän kuiskaten: -- meille kyllä luvattiin täällä
antaa.

-- Mutta onhan teillä todistus?

-- Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi
Moskovassa eräs senaattori -- hän on minun setäni -- kun olin hänen
luonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle
antanut. Annetaan kai siis siellä?

-- Kyllä varmaan annetaan.

-- Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, -- virkkoi hän tavalla,
joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa
asiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut
niin ketään.


V.

-- Kuka on tilannut juurikassoppaa? -- toitotti jotakuinkin likainen
emäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseen
liemimaljaa kantaen.

Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivät
ravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.

-- Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, -- virkkoi nuo upseeri: -- täytyy
hänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvalla
nukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.

Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinen
nuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyi
keskelle lattiaa.

-- Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, -- sanoi hän tohtorille,
jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.

Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.

-- Etkö tunne? -- sanoi hän hymyillen.

-- A a-a! -- huudahti nuorempi veli: -- sepä ihmeellistä! -- ja
rupesi suutelemaan veljeään.

He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivat
hämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänyt
päähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?

-- Kas niin, sepä oli hauska, -- virkkoi vanhempi, tarkastellen
veljeä. -- Mennään portaille juttelemaan.

-- Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä... syö sinä,
Federson! -- virkkoi hän toverilleen.

-- Vaan tahdoithan sinä syödä.

-- En tahdo mitään.

Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä,
kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut
mitään.

Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt
syntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi
ollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.

-- Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee
vielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan
täällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista
kenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!

-- Oletpas sinä veitikka! -- virkkoi veli hymyillen.

-- Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, -- sanoi nuorempi hymyillen
ja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin
hävettävää: -- kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin
päästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa,
kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla
sinunkin kanssasi, -- lisäsi hän vielä ujommin.

-- Sinäpäs olet lystikäs, -- sanoi vanhempi veli, ottaen esiin
paperossikotelon ja häneen katsomatta. -- Vahinko vaan, ettemme saa
olla yhdessä.

-- Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? --
kysäsi äkkiä nuorempi.

-- Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.
Itse tulet kokemaan.

-- Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan
Sevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.

-- Jumala ties.

-- Se vaan on kiusallista... Ajatteleppas mikä paha onni: meiltä
varastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minun
huopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun en
tiedä kuinka voin esiintyä.

Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen,
muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinutta
orjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea ja
suortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellä
vaalea hiustupsu -- onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat.
Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreili
sielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuin
veljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkin
siitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haivenia
rupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotka
usein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat.
Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään,
jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä,
nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissään
oli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanut
häntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katseli
häntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi;
mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen,
ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa,
tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsi
paremmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun,
sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin asti
vain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista ja
oli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talosta
Moskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.


VI.

Puheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähän
yhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauan
aikaa ääneti.

-- Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, -- virkkoi vanhempi.

Nuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.

-- Suoraanko Sevastopoliin mennään? -- kysyi hän hetken vaiti oltuaan.

-- Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kai
kokoon.

-- Mainiota! lähdetään heti paikalla, -- virkkoi nuorempi huoaten ja
meni sisään.

Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneena
ja rupesi miettimään:

"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen... kauheata! Vaan
samantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythän
on edes veli kanssani..."

Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuu
kärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikään
sattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästi
vaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara oli
lähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän meni
sisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin,
niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. Nuorempi
Kozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P:n
kanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.

-- Heti, heti tulen! -- virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. --
Varrohan siellä hieman, ole hyvä.

Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoaten
veljensä luo.

-- Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoi
hän.

-- Mitä loruja! Mikset?

-- Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaa
ja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit.
Kovin häpeällistä!

Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanut
sanaakaan.

-- Paljonko olet velkaa? -- kysyi hän tähystellen kulmainsa alta
veljeään.

-- Paljonko... ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän on
kolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut aina
hänen... niin etten tiedä... ja preferanssiakin olemme pelanneet...
minä jäin hänelle vähän velkaa.

-- Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minua
tavannut? -- sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.

-- Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa,
niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänen
kanssaan huomenna.

Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähän
vapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.

-- Tuossa on minun rahani, -- sanoi hän. -- Paljonko olet velkaa?

Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivan
totta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varalta
hihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnasta
kajoamatta.

Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokerista
yhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi ne
hänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelata
preferanssia, kun ei rahaa ole.

-- Millä sinä pelasit?

Nuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänen
rehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeä
teon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin ja
loukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivät
herkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, ettei
hän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä,
joka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.


VII.

Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanut
sillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista,
rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä,
joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset,
vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisesti
äänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.

"Miksikä hän loukkasi minua -- ajatteli nuorempi, -- eikö hän olisi
voinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minä
olen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin että
kyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahden
olisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään,
molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, ei
kovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori...
myöskin reipas poika... Viikon perästä olisin kaikille voinut
todistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvot
käyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät jo
siihen mennessä melkolailla kasvaa, -- ja hän nipisti ylähuulestaan
esiinpistävää haiventa. -- Ehkä jo tänään pääsemme perille ja heti
joudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen ja
hyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremmin
kuin muut. Haluaisinpa tietää -- jatkoi hän, -- tunkeeko hän minut
tahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee että
minun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemme
perille, -- mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaa
vasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaa
asentoaan, -- ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, veli
komppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaiset
kimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkin
ne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla ole
pelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekka
kädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssa
rupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksen
väliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni.
Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen.
Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselen
häntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme!
Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, -- sanon, --
ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinen
tai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvät
jälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itse
Pelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisen
kerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan.
Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitä
tahdon. Sanon, etten tahdo mitään, -- kunhan minut vain viedään
veljeni luo -- että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan ja
asetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain:
'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivat
isänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet... Jumala teille anteeksi
antakoon!' ja kuolen."

Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.

-- Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? -- kysyi hän äkkiä
veljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.

-- En ole, en kertaakaan, -- vastasi vanhempi, -- meidän
rykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan,
minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei ole
ollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!

Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välit
veljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.

-- Ethän ole vihainen minulle, Misha? -- sanoi hän hetken vaitiolon
jälkeen.

-- Mistä?

-- Ei mistään, niin... siitä mitä oli... ei mitään.

-- En ollenkaan, -- vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden
häntä polveen.

-- Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.

Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat
nousseet hänen silmiinsä.


VIII.

-- Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? -- kysyi nuorempi veli, kun he
olivat päässeet mäen päälle.

Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana
siintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit,
vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat,
sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta,
kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka
kirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.

Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli
niin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa
ja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo
puolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli
keskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina
siihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin
kuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin
asemapaikoista.

Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua
uutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat
muodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista
tammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.

Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa
isolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen
pöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä
oli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin
puhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten
kanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja
tutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja
oli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine
pöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on
tapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta
lehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille
ja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin
muodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman,
amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota
peitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny
ja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen,
kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut
rasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine,
punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon
oli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta,
kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat
kortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin
johdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen
kanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli
tarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa
teltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin
ennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa
ulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli
vain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen
pienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria)
ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin
paljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin
kärpännahkatohveleihin.

-- Onpas siinä rahaa! -- sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan
lehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät
setelitukkuun: -- etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij
Mihailitsh!

Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti
nousematta istualtaan.

-- Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra... Vaan kuka
teillä on mukananne? -- kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli
hänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.

-- Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä
tiedustelemaan missä rykmentti on.

-- Istukaa, hyvät herrat, -- sanoi hän nousten, ja kääntämättä
huomiota vieraisiin lähti telttaan. -- Haluatteko jotain juotavaa,
portteria ehkä? -- sanoi hän.

-- Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!

Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen
huolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli
hänelle osotti.

"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat:
varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajatteli
hän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.

-- Niin, missähän meidän rykmenttimme on? -- kysyi vanhempi veli,
korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.

-- Mitä?

Hän toisti kysymyksensä.

-- Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirrytty
viidennelle vallinsarvelle.

-- Todellako?

-- Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hän
paljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? --
sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.

-- Olkoon menneeksi, juon kyllä, -- sanoi Kozeljtsov.

-- Entäs te, Osip Ignatjevitsh? -- jatkoi teltasta kuuluva ääni,
nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.

-- Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.

-- Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, -- vastasi laiska, kimeä
ääni.

-- No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseeri
tuli takaisin vieraiden luo.

-- Anna simferopolilaista portteria! -- huusi hän. Palvelija, jonka
kasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja
sysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.

Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut
jotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja
sieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu
yönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän
punoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin
huomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.

-- Antakaapas minullekin lasillinen! -- sanoi hän istuen pöydän
ääreen. -- Pietaristako tulette, nuori mies? -- sanoi hän
ystävällisesti puhutellen Volodjaa.

-- Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.

-- Omastako pyynnöstänne?

-- Niin.

-- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! --
jatkoi asioitsija. -- Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään
Pietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä
kirotusta elämästä.

-- Miksikä se teistä niin huonoa on? -- kysyi vanhempi Kozeljtsov
häneltä; -- mikäs teidän täällä on eläessä!

Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.

-- Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu -- jatkoi hän,
kääntyen Volodjan puoleen. -- Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en
tosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä,
niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä
raajarikoksi koko elämäkseen?

-- Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! -- puuttui
vanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.

-- Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! -- sanoi
ylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, joka
tällöin myöskin rupesi nauramaan. -- Virittäkääpäs tuo soittamaan
"Luciaa": me kuuntelemme, -- sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: --
siitä minä pidän.

-- Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? -- kysyi Volodja
veljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivät
jatkamaan matkaa Sevastopoliin.

-- Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa en
voi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.


IX.

Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuin
ahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurelle
merenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanut
nähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielä
tuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosali
parkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusi
univormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessa
oli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä oli
kutsunut heitä lapsikseen -- kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oli
aivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.

-- Kas niin, nyt ollaan perillä! -- sanoi vanhempi veli, hypäten
rattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. -- Jos meidät
lasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinä
jäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini -- tiedustelen,
missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.

-- Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, -- sanoi Volodja. --
Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.
Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.

-- On parempi, ettet mene.

-- Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka...

-- Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot...

Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien
pommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä.
Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät
pimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset
ja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä
voimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää
kuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi
mereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle.
Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti
kiväärillä käteen ja huusi:

-- Kuka siellä?

-- Sotamies.

-- On kielletty päästämästä!

-- Kuinka niin? meidän täytyy päästä.

-- Kysykää upseerilta.

Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää
menemään.

-- Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa!
-- huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita
ahtautui sillalle.

Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä,
jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.

-- Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit --
se on varma.

-- Hei pojat -- sanoi toinen ääni: -- kun pääset Severnajan puolelle,
niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämä
kerrassaan.

-- Puhut joutavia! -- sanoi edellinen: -- joku päivä sitten lensi
tuohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että...

Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivät
kuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, joka
paikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunut
heikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkeja
vastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineet
siltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä musteneva
meri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaasta
sinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivat
vihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivan
hämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyi
höyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin.
Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottuja
vallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä ja
laivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtona
murtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräs
mies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolin
yläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemmin
jymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aalto
huuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksi
sotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiä
kuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevat
kuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoa
pärskähyttäen vinkuen veteen.

-- Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensa
vanhemman Kozeljtsovin eteen: -- no, oletteko jo ihan toipunut?

-- Kuten näette. Minne teillä on matka?

-- Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentin
ajutantti... odotamme rynnäkköä joka hetki.

-- Mutta missä Martsov on?

-- Eilen jalka ruhjoutui... kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui...
Kuinka, tunnetteko hänet?

-- Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?

-- On, tuli M:n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: siellä
on meikäläisiä -- neuvovat kyllä teitä.

-- No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?

-- Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ette
tunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, ei
musiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nyt
käynyt... Hyvästi!

Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.

Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuula
tai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän.
Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojen
äkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs,
ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivät
koskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden -- että hänen
pitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauas
pois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistä
kääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän,
säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunki
saappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.

Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.

"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä -- minä? Hyvä Jumala, armahda minua!"
sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.

-- No, mennään, Volodja! -- sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaat
olivat ajaneet sillalle. -- Näitkö pommin?

Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneita
ja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisella
puolella ei kukaan heitä pidättänyt.

Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja ääneti
kuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevien
pirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikalle
patteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää,
että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oli
Korabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennä
yöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltä
huomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaan
pitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin
sitomispaikalle.


X.

Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuilla
telttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnä
kamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksi
laupeudensisarta.

Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen ja
ankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoi
käskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinen
oli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö,
jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomasti
valkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemman
rinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.

Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä
Martsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.

-- Hän on kai P:n rykmentistä? kysyi vanhempi. -- Onko hän teidän
sukulaisenne?

-- Ei, vaan toverini.

-- Saattakaa te heitä, -- sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: --
tänne näin -- ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.

-- Mennään... mitä sinä katselet! -- sanoi Kozeljtsov Volodjalle,
joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijotti
haavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. -- Mennään.

Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen ja
toisti lakkaamatta:

-- Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!

-- Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, -- virkkoi sisar
Kozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astui
heidän perässään pitkin käytävää.

-- Vastikään on tullut.

Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hän
epätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasi
selällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsä
alla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin sillä
joka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalka
pistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niin
näkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.

-- No, miten on laitanne? -- kysyi sisar, kohottaen ohuilla,
hennoilla käsillään -- sormessa Volodja huomasi kultasormuksen --
hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. -- Toverinne
tulivat teitä tervehtimään.

-- Tuskia on tietysti -- sanoi hän kiukkuisesti. -- Antaa olla, nyt
on hyvä, -- varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. -- Päivää!
Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi... -- virkkoi hän Kozeljtsoville.
-- Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, -- sanoi hän, kun tämä
oli sanonut nimensä. -- Mehän olemme asuneet yhdessä, -- lisäsi hän,
vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.

-- Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.

-- Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen
-- sanoi hän, otsa rypyssä. -- Voi, kuinka tuskallista!... Parempi
olisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.

Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaan
peitti kasvonsa käsillään.

-- Hänet täytyy jättää rauhaan, -- kuiskasi sisar kyynelsilmin: --
hänen tilansa on hyvin huono.

Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennelle
vallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaan
virkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.

-- En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, -- sanoi vanhempi. -- Vaan
voihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin ja
tulen huomenna luoksesi.

Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.


XI.

Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu,
jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oli
autio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suuret
talot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinen
katukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiä
ja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hän
näki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertä
istutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisine
lehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaasti
hengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievä
laupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen,
pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänen
mielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoi
ja ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyys
vaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaan
minua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämän
sijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivät
ja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin,
keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievän
sillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähellään
merenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteella
orvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.

-- Kas kun ei sammunut! -- sanoi Nikolajev käheästi.

-- Niin -- vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkealla
äänellä, joka häntä itseään hämmästytti.

He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentin
vallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan;
ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri.
Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyään
hevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyi
ja ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin,
yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö",
ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.

Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle,
jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommit
lakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, joka
tuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.

-- Niinpä, jos hän on kunnon mies -- mutisi akka, -- pardon, teidän
jalosukuisuutenne upseeri.

Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustalla
taivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin ja
yhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään.
Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneen
hiljaisella äänellä.

-- Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.
Mokomaankin paikkaan vielä kiire.

-- No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, -- vastasi Volodja,
toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet
oli vallannut.

-- Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka
on vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina
aikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei
muuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa
sellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua.
Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä -- saat lukea kaikki
rukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti --
lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin
pirstaleeseen. -- Sellaista se on, -- jatkoi Nikolajev -- on käsketty
saattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin
totella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät
ajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta...
Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin
Nikolajev saa siitä vastata.

Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli
ääneti ja huokaili.

-- Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! --
sanoi hän äkkiä: -- kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.

Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut
takanaan Nikolajevin huokauksia.

Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä
yksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä
tuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi
keskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui
päähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohan
todellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri... tällaistako onkin
kuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella
nautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Ja
todellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä
lumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön
asuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.


XII.

Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, oli
pienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta.
Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeä
kynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hän
lähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoi
hänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisen
peilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja,
rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.

Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies -- vääpeli --
hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarin
sodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunut
sinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri,
ajettunut poski siteessä.

-- Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II:nen,
komennettu 5:een keveään patteriin, -- puhui Volodja ulkoa
opettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasi
kuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.

Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypisteli
saksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoi
äänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla,
niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vain
silloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.

Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälaki
melkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävät
ruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet ja
hyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisesti
ja hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesi
mikä hän oli miehiään.

-- Niin -- sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: -- tykistöhevosille
täytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovin
laihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?

-- Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkin
kaurat hiukan halvempia, -- vastasi vääpeli, seisoen asennossa,
vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaa
keskustelua. -- Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk,
kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, että
meidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä -- kuuluvat olevan
huokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?

-- Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. -- Ja patterin päällikkö
rupesi uudelleen kävelemään lattialla. -- Mutta missä teidän
matkatavaranne ovat? -- kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.

Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannut
Volodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa
oli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaan
ainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinyt
hänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämillään
että tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannut
toimittaa ne hänelle huomenna.

Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyi
vääpeliltä.

-- Mihin sijottaisimme vänrikin?

-- Vänrikinkö? -- sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmän
hämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuin
näkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" -- Kyllähän alakertaan,
teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänen
jalosukuisuutensa, -- jatkoi hän, hetken tuumittuaan: -- nyt on
alikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa on
tyhjänä.

-- Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? -- kysyi patterinpäällikkö.
-- Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.

Volodja nousi ja kumarsi.

-- Ettekö halua teetä? -- kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessa
ovelle. -- Voidaan panna samovaari kiehumaan.

Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alas
tyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekä
rautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkui
punapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.

Volodja luuli häntä sotamieheksi.

-- Pjotr Nikolaitsh! -- sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaa
olkapäästä. -- Tähän tulee vänrikki nukkumaan... Tämä on meidän
junkkarimme, -- lisäsi hän vänrikille.

-- Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! -- sanoi Volodja, mutta
junkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvin
tyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen ja
lähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.

-- Ei se mitään tee, makaan pihalla, -- mutisi hän.


XIII.

Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen
tunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut
hänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä
ja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi
vuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta,
joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen
mieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet
siihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä
kuului patterinpäällikön askeleet.

"Vaan jos lentääkin -- ajatteli hän -- niin tappaa ensin nuo tuolla
ylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatus
rauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähän
jos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaiset
tunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousi
uudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa.
Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon.
Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaa
asetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!"
tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaa
ylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyi
jälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloin
päivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan,
samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunan
tärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinään
milloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita,
joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoo
hänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taas
äitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi,
kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä -- ja taas
hänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaasta
Jumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen,
välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, teki
ristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessa
opetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleen
ilahuttavan lohdullisen tunteen.

"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin,
Jumala, -- ajatteli hän, -- tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaan
urhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin anna
sitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksa
kantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinun
tahtosi."

Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta,
kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hän
vielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnetta
kesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvan
pommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.

Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat,
vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksen
rukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi,
jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta
-- kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjön
ristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaan
sotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaalla
lattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansa
palkintoa kaikista kärsimyksistään.


XIV.

Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen ja
lähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.

-- Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi
sotamies.

-- Miksikä niin?

-- On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkin
tänne päin, -- sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvan
äänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.

Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskellä
katua.

Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samat
voihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit,
rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaan
Sevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vielä
synkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissa
entistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsi
Kushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan,
entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla on
raskaan odotuksen ja väsymyksen leima.

Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluu
P:n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanian
päällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneena
kolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksi
valaisevat -- kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.

-- Missä on rykmentinpäällikkö? -- kysyi Kozeljtsov.

-- Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! --
vastasi avulias sotamies. -- Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.

Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovin
pieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänen
takanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.

-- Saanko mennä?

-- Ilmotan heti, -- ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntä
puheli oven takana.

-- Jos Preussi pysyy puolueettomana, -- sanoi toinen ääni: -- niin
silloin Itävaltakin...

-- Mitä Itävallasta, -- virkkoi toinen, -- kun slaavilaiset maat...
no, pyydä sisään.

Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Se
hämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä oli
varjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suuri
kultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainen
lamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri,
toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istui
keskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. Vaikka
Kozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoin
rikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan,
joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa,
everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.

"Kummallista, -- ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, --
vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy
jo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan
rykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän,
kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko
viikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään
ja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt!
silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka
olenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko
pois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi
vain olla minun paikallani!"

-- Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, -- virkkoi eversti
katsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.

-- Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan
umpeen.

-- Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, -- sanoi eversti,
vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. -- Te
voitte kuitenkin hoitaa virkanne?

-- Kyllä, varmasti.

-- No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen
yhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.

-- Ymmärrän.

-- Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni,
-- lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella
huomauttaen, että audienssi oli loppunut.

Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain
itsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut
tukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin -- ei
rykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko
ympäristöönsä hän oli tyytymätön.


XV.

Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimään
komppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopista
tehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hän
sivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikki
tuo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänelle
hyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsa
kolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missään
liikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissä
muistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuin
kiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetyt
pari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tutut
paikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vasten
kuudennen vallinsarven puolelle.

Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseen
salalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan.
Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se oli
sisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisella
puolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies piteli
toisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästä
puolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oli
aapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:

"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja..."

-- Niistäkäähän kynttilää! -- sanoi eräs ääni.

-- Mainio kirja. -- Jumala... minun... -- jatkoi lukija.

Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivat
liikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyyden
jälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästä
ryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollut
missään tilaa, tuli upseerin luo.

-- Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?

-- Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne --
vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin.
-- Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidän
jalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitä
ikävöineet.

Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.

Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikkö
on tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh",
j.n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tuli
kädestä tervehtimään.

-- Päivää Obantshuk! -- sanoi Kozeljtsov: -- yhä elossa ja eheänä? --
Hyvää päivää, pojat! -- sanoi hän sitten ääntään korottaen.

-- Terveyttä toivotamme!--jyrähti salalinnotuksessa.

-- Mitä kuuluu, pojat?

-- Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on
voiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta
avoimelle kentälle ei vain tule.

-- Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä
kentällekin, pojat! -- sanoi Kozeljtsov -- enhän minä ensi kertaa
teidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.

-- Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut
äänet.

-- Näes kun on rohkea -- virkkoi taas ääni.

-- Rohkea kuin pahuus! -- sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin
niin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin
komppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se
ollut mitään kerskailua eikä valetta.

Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille
upseeritoveriensa luo.


XVI.

Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-,
tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat
puhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla,
toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat
holvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat
portteria ja pelasivat korttia.

-- Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!... Miten on
haavasi laita? -- kuului eri tahoilta. -- Täälläkin huomasi, että
hänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.

Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan
joukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat.
Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen
upseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat
viikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan,
sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja
huolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, -- tahtoen vain
näyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä
nojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani
peliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli
kyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti
hymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti
hän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti
rahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää
ollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä
upseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä
kädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen,
laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti
aina.

Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.

-- Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, -- sanoi
pankinpitäjä: -- arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.

-- Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin
menemään kaupungissa.

-- Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne
Simferopolissa jonkun kustannuksella.

-- Toden totta, hyvin vähän, -- sanoi Kozeljtsov, mutta halusi
nähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja
otti vanhat kortit käteensä.

-- Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin
joskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.

Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja
muutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.

Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataa
ruplaa.

-- Ei näy vetelevän, -- virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.

-- Suvaitkaapa hommata rahat tänne, -- sanoi pankinpitäjä katsoen
häneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.

-- Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseeri
nousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.

-- Hm! -- mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaan
ja vasempaan jakoi kortit. -- Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, --
sanoi hän ja pani pois kortit: -- minä olen saanut kyllikseni. Ei
tämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, -- lisäsi hän: -- me pelaamme
puhtaalla rahalla emmekä velaksi.

-- Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.

-- Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanut
kahdeksan ruplan verran. -- Olen pannut peliin yli kaksikymmentä
ruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.

-- Mistä minä maksan? -- sanoi pankinpitäjä: -- kun pöydällä ei ole
rahaa.

-- Siitä minä en välitä! -- huusi majuri nousten istualtaan -- minä
pelaan teidän kanssanne enkä hänen.

-- Hikinen upseeri tulistui äkkiä.

-- Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua
minulle hävyttömyyksiä?

--. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! --
kiljasi majuri.

-- Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! -- huusivat kaikki koettaen
hillitä majuria.

Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna
tai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja
ylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta
elämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka
kauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään
toivoa pelastua -- ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden
hävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä,
joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä
kirkkaasti -- koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa
ilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.


XVII.

Seuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoista
tienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerien
seurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusia
kasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerien
vaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellytti
että herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunis
ulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhin
upseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahti
otsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, -- suuri naisten
ritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinut
mielestään -- kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusista
keksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan ja
somista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa,
mikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko,
nuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinen
sinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhui
hyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseen
sapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillä
tuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perin
hyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaan
Volodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissa
olivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taas
korkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa,
vaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin,
ei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiin
ja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hän
kyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoi
luonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valitteli
kuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensä
itsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; mutta
jostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä ja
luonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseerit
juuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang,
jonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän ei
puhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kun
oli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekä
tarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö se
vaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavalla
häntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa,
tai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kuten
sotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystä
feminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisia
suuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakolta
arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajan
jonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisesti
huomasivat, tehden siitä pilaa.

Ennen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta ja
yhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen,
kaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset ja
poskiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisesti
ja kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hän
oli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainio
toveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä,
juuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltä
jotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, oli
hän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille,
"praktisch" kiireestä kantapäähän.

-- Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! -- sanoi kapteeni, kun
Kraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. -- Mitä
haluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?

-- Minä käskin jo tuomaan teetä, -- vastasi hän: mutta voinhan sillä
välin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaa
tehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne ja
ystävyydestänne, -- sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: --
alikapteeni Kraut... aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, että
tulitte jo eilen.

-- Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.

-- Liekö teillä vain ollut mukava? siitä on jalka poikki; ei ole kuka
korjaisi -- tässä piiritystilassa; -- täytyy asettaa tukia alle.

-- No päättyikö päivystysvuoro onnellisesti? -- kysyi Djadenko.

-- Päättyi kyllä, ei juuri mitään tapahtunut; Skvortsov vain sai
siipeensä ja eräs lavetti korjattiin eilen. Ampuivat palasiksi
sivulaudan.

Hän nousi paikaltaan ja rupesi kävelemään: näkyi, että hän oli
kokonaan sellaisen miellyttävän tunteen vallassa, joka ihmisellä on
päästyään juuri vaarasta.

-- No, Dmitrij Gavrilitsh, -- sanoi hän ravistaen kapteenia polvista:
-- kuinka jaksatte, hyvä herra? teidän ylenemisestänne ei vain kuulu
mitään.

-- Ei vielä mitään.

-- Niin, eikä siitä mitään tulekaan, -- puuttui Djadenko puheeseen:
-- olen sen jo ennemmin teille todistanut.

-- Vaan miksi ei?

-- Siksi, ettei raportti ollut sillä tavalla laadittu.

-- Äh teitä, senkin kiistelijä! -- sanoi Kraut iloisesti hymyillen:
-- oikea vähävenäläinen härkäpää! No, mutta teille se on paljon
kiusallisempaa, tekevät teistä luutnantin.

-- Ei, eivät tee.

-- Vlang! tuokaapas ja täyttäkää piippuni, -- sanoi hän junkkarille,
joka samassa halukkaasti juoksi piippua hakemaan.

Kraut sai kaikki reippaalle tuulelle: hän kertoi pommituksesta,
kyseli mitä hänen poissaollessaan oli tehty ja puheli kaikkien kanssa.


XVIII.

-- No olettekos jo kotiutunut luonamme? -- kysyi Kraut Volodjalta...
-- Anteeksi, mikä on oma- ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näet
sellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?

-- En ole, -- sanoi Volodja: -- en tiedä mitä tehdä. Olen puhunut
kapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saan
muona- ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterin
päälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.

-- Apollon Sergejetshiltä! -- hän päästi huuliltaan suurta epäilystä
ilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. -- Tuskinpa vain!

-- No, jos kieltää, ei se mitään tee, -- sanoi kapteeni: -- eihän
tässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa;
kysyn jo tänään.

-- Kuinka! te ette tunne häntä, -- puuttui Djadenko puheeseen, --
kaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan... tahdotteko lyödä
vetoa?

-- No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.

-- Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kyllä
itara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.

-- Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa?
-- sanoi Kraut: -- eihän lisähevosen pito tuota voittoa!

-- Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! -- sanoi Vlang, palaten
piippu kädessä Krautin luo: -- se on mainio hevonen.

-- Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? --
huomautti alikapteeni.

-- Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavat
kahdeksan ruplaa, -- kiisti yhä Djadenko: -- kun hänen laskunsa
näyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.

-- Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun te
tulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.

-- Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saada
neljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.

-- Kun eletään, niin nähdään -- virkkoi alikapteeni: -- ja niin tekin
teette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, --
lisäsi hän osottaen Volodjaa.

-- Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh?
-- puhui Tshernovitskij puheeseen, -- voihan hänellä olla varoja:
miksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?

-- En minä ainakaan... suokaa anteeksi, kapteeni, -- sanoi Volodja
punastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.

-- Kas, kas, mikä huimapää! -- sanoi Kraut.

-- Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voi
niitä ottaa.

-- Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, -- rupesi
alikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: -- tiedättekös, että
kun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinä
kaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitse
puuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Jos
olette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee yli
menoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa),
toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksi
kansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevosta
kohti, hyvä herra -- se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkia
sotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon,
teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönä
teidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienot
turkit ja yhtä jos toistakin... Ei kannata puhuakaan...

-- Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, -- puuttui nyt puheeseen
kapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, -- on tämä: ajatelkaahan,
että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensin
kahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisi
leivän palasta vanhoilla päivillään?

-- Kas siinä se on! -- virkkoi taas alikapteeni: -- elkää olko kovin
kärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli paha
omatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti,
mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenko
kerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään ja
todistelemaan päinvastaista.

Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.

-- Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniä
pöytään, -- sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. --
Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.

-- Sanokaa te itse.

-- Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.


XIX.

Pöytä, joka oli siirretty pois seinän vierestä ja peitetty likaisella
pöytäliinalla, oli katettu samaan huoneeseen, jossa Volodja eilen oli
esitellyt itsensä everstille. Patterinpäällikkö antoi hänelle tänään
kättä ja kyseli Pietarin uutisia ja hänen matkastaan.

-- No, hyvät herrat, kuka juo viinaa, tehköön hyvin. -- Vänrikit
eivät juo, -- lisäsi hän hymyillen.

Yleensä ei patterinpäällikkö näyttänyt tänään ollenkaan niin
tuimalta kuin eilen, päinvastoin hän kohteli upseerejaan kuin hyvä,
vieraanvarainen isäntä ja vanhempi toveri. Mutta siitä huolimatta
kaikki upseerit vanhemmasta kapteenista vänrikki Djadenkoon saakka
osottivat päällikölleen suurta kunnioitusta mikä näkyi yksistään
siitä, että he puhuessaan katselivat häntä kohteliaasti silmiin ja
aivankuin ujostellen tulivat toinen toisensa perään viinaryyppyä
ottamaan.

Päivälliseen kuului suuri vadillinen hapankaalia, jossa uiskenteli
paksuja naudanlihan paloja, suuri joukko pippuria ja laakerinlehtiä,
puolalaisia kyljyksiä ynnä sinappia sekä lihapiirakoita ynnä hieman
vanhettunutta voita. Ruokaliinoja ei ollut, lusikat olivat tinasta
ja puusta, juomalaseja oli kaksi ja pöydällä oli vain kaulaton
vesikarahvi; mutta päivälliset eivät silti olleet ikävät: puhetta
riitti. Alussa puheltiin Inkermanin taistelusta, johon patteri
oli ottanut osaa, ja jokainen kertoi vaikutelmistaan ja lausui
arvostelujaan sen epäonnistumisen syistä, mutta vaikeni heti,
kun patterinpäällikkö itse rupesi puhumaan; sitten keskustelu
itsestään siirtyi keveän tykistön riittämättömään kaliiberiin ja
uusmallisiin keveihin tykkeihin, jolloin Volodja sai tilaisuuden
näyttää tykistötietojaan. Mutta Sevastopolin nykyisestä, kauheasta
tilasta ei keskusteltu ikäänkuin jokainen olisi liian paljon
ajatellut tätä asiaa voidakseen vielä puhua siitä. Myöskään niistä
virkavelvollisuuksista, jotka kuuluivat Volodjalle, ei hänen
hämmästyksekseen ja mielipahakseen ollut ollenkaan puhetta, ikäänkuin
hän olisi tullut Sevastopoliin vain kertoakseen keveästä tykistöstä
ja syödäkseen päivällistä patterin päällikön luona. Päivällisen
aikana putosi pommi aivan sen talon lähelle, jossa oltiin. Lattia ja
seinät tärisivät kuin maanjäristyksessä ja ruudin savu peitti ikkunan.

-- Tällaista ette luullakseni saa nähdä Pietarissa, vaan täällä
sattuu usein tuollaisia yllätyksiä, -- sanoi patterinpäällikkö.

-- Menkääpäs katsomaan, Vlang, missä se räjähti.

Vlang kävi katsomassa ja toi sen tiedon, että se oli räjähtänyt
torilla eikä pommista puhuttu sen enempää.

Aivan päivällisten lopulla patterin kirjurivanhus astui sisään
kädessään kolme sinetillä suljettua kirjettä, jotka hän ojensi
patterinpäällikölle. "Tämä on hyvin tärkeä, kasakka toi sen juuri
tykistöpäälliköltä." Kaikki upseerit katselivat kärsimättömän
uteliaina odottaen patterin päällikön sormiin, joilla hän tottuneesti
mursi sinetin ja veti kuoresta tuon _perin tärkeän_ paperin. "Mitähän
siinä lienee?" kyseli jokainen itsekseen. Lieneeköhän käsky lähteä
Sevastopolista levähtämään vai onkohan koko patteri komennettu
vallinsarville?

-- Taas! -- sanoi patterinpäällikkö, heittäen suuttuneena paperin
pöydälle.

-- Mistä on kysymys, Apollon Sergeitsh? -- kysyi vanhin upseeri.

-- Käsketään upseeria ja miehistöä johonkin mörssäripatteriin.
Minulla on kaikenkaikkiaan neljä upseeria ja miehistöä ei ole täyttä
määrää -- murahti patterinpäällikkö: -- ja vielä pitäisi lähettää
muualle. -- Vaan jonkun täytyy kuitenkin lähteä, hyvät herrat, --
sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan. -- Seitsemäksi on komennettu
etuvartiolinjoille... Käskekää vääpeli tänne! Kuka tahtoo mennä,
hyvät herrat? päättäkää, -- toisti hän.

-- Hän ei vielä ole ollut missään, -- sanoi Tshernovitskij osottaen
Volodjaa.

Patterinpäällikkö ei vastannut mitään.

-- Niin, lähtisin kyllä mielelläni, -- virkkoi Volodja tuntien kuinka
kylmä hiki nousi hänen selkäänsä ja kaulaansa.

-- Ei, miksikä niin! -- keskeytti kapteeni. -- Tietysti ei kukaan
kieltäydy, vaan ei ole kuitenkaan syytä erityisesti tarjoutua; mutta
jos Apollon Sergeitsh jättää asian meidän päätettäväksemme, niin
heitetään arpaa, kuten viime kerrallakin.

Kaikki suostuivat siihen. Kraut leikkasi paperiliuskoja, kääri ne
rullalle ja pudotti lakkiin. Kapteeni laski leikkiä, vieläpä päätti
pyytää tähän tilaisuuteen viiniä everstiltä mielialan rohkaisuksi,
kuten hän sanoi. Djadenko istui synkkänä, Volodja myhäili itsekseen.
Tshernovitskij vakuutti, että hänelle ehdottomasti lankeaa arpa.
Kraut oli ihan tyyni.

Volodja sai vetää ensimäiseksi. Hän otti muita pitemmän lipun, vaan
äkkiä hänen päähänsä pälkähti vaihtaa, -- hän otti toisen, pienemmän
ja ohuemman, ja kierrettyään sen auki luki siitä: "mene".

-- Minä, -- sanoi hän huoaten.

-- No, Jumalan haltuun. Nytpä saatte tekin tulikasteenne, -- sanoi
patterinpäällikkö, katsellen hyväntahtoisesti hymyillen vänrikin
hämmentyneitä kasvoja: -- valmistautukaa vain mitä pikimmin. Jotta
teillä olisi hupaisempi, Vlang saa seurata teitä tykistöaliupseerina.


XX.

Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaasti
valmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehotti
häntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja
"Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön,
ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksi
lukemaan "Ohjeista"[35] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan ja
varsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassa
työhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko ja
varsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanut
häntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynä
päivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelko
enempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samalla
kiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemän
tienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmin
taakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavat
valmiina.

-- Minä annoin _Vlangalle_ luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidän
jalosukuisuutenne! -- sanoi hän.

Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitään
tarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidän
luokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaan
yksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?"
mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat!
sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään:
"Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikas
ääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveli
ripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkutti
aivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, oli
hänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessään
parhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi,
että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotona
oli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään ja
taivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit ja
tykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamat
sotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsa
ilmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta.
Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.

"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitellut
tuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelematta
tykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhän
minä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä ja
riemastuneena.

Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissä
yllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarven
päällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heilutti
käsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista,
heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänä
ei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaan
heitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.)
Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosi
rintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; mutta
onneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskyt
ja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistölle
määrättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja,
pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hän
sellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuin
oli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysi
kaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinen
rikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunut
aamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaan
ruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinka
kaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hän
parikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänen
avukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli,
joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja sai
hänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimia
sekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuin
omassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi.
Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperään
kaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, ja
peitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottui
kaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksen
matalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päin
ensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutui
nurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikki
sotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamat
polttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytytti
kynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata.
Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, mutta
verrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, joka
pani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessa
oli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria,
puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, milloin
tulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang,
joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen,
päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa,
hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodja
tunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennen
lapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidin
hameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeää
ja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska
olla.


XXI.

Noin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleet
rohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta ja
upseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: -- kaksi
tykistöaliupseeria -- toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikki
mitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen -- nuori
kantonisti,[36] joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kuten
ainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnä
olivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonne
varjoon lähelle sisäänkäytävää olivat _alhaisarvoiset_ asettuneet.
Heidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, joka
syntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.

-- No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laula
tarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.

-- Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaan
kuullut kotikylässäni, -- sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynyt
sotamies.

-- Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! -- virkkoi muuan
aristokraattien nurkasta.

-- Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! -- vastasi verkalleen
Vasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.

-- Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet,
vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitä
päällystö meikäläisille kiitosta lue.

Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.

-- Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, -- sanoi joku.

-- Käskekääpäs se Meljnikov tänne, -- lisäsi vanha aliupseeri: --
muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.

-- Mikä mies se Meljnikov on? -- kysyi Volodja.

-- Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hän
ei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsella
häntä: hän on aivan _karhun_ näköinen.

-- Hän osaa noituakin, -- kuului Vasinin verkkainen ääni toisesta
nurkasta.

Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perin
harvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla oli
suunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.

-- No pelkäätkö sinä pommeja? -- kysyi Volodja.

-- Miksikäs pommeja pelkäisin! -- vastasi Meljnikov, kohauttaen
olkapäitään ja kynsien korvallistaan: -- ei minua pommit tapa, tiedän
sen.

-- Sinä kai tahtoisit elellä täällä?

-- Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! -- sanoi hän ja
rupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.

-- No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhun
kenraalille? -- kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaan
kenraalia.

-- Miksikä ei! tahdon kyllä.

Ja Meljnikov piiloutui toisten taakse.

-- Ruvetaanpa pelaamaan "nenää",[37] pojat. Kellä on kortit? --
kuului hän kiirehtivän.

Ja pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, -- sieltä
kuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joi
teetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut,
kestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan,
toivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinen
kunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotka
huomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivat
puhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piiritys
pian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut,
kuinka Konstantin, tsaarin veli, on "amerikkalaisen" laivaston kanssa
tulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampua
kahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saa
maksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.

Vasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni mies
suurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoi
ensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraa
hohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaa
viettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaan
työhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaan
hänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän ei
tuntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessa
vallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen oli
erinomaisen hauska ja miellyttävä olla.

Useat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynyt
lattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänyt
sinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennen
maatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitä
pihalla tehtiin.

-- Siirtäkää jalkojanne! -- huusivat sotamiehet toiset toisilleen,
heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.

Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui
Volodjan sinellin liepeeseen.

-- Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, -- rupesi hän puhumaan
itkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: -- te ette vielä tiedä, kuinka
siellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.

Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulos
salalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istui
Meljnikov.

Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta -- erittäinkin salalinnotuksesta
tultua, -- yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassa
kuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, ja
ruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidän
yläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävät
pommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä oli
toiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi siellä
asustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään;
edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miesten
kuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat ja
pommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiin
puettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jota
toiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivan
kellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivät
syrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maata
jaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.

-- Kuka tuo musta haahmo on? -- kysyi Volodja Meljnikovilta.

-- En tiedä, menen katsomaan.

-- Elä mene: ei tarvitse.

Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luo
ja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.

-- Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi
hän takaisin tultuaan. -- Pommi puhkaisi kellarin katon, niin että
jalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.

Välistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksen
ovea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautui
taas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlang
salalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan,
istui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoa
kiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuin
ilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillä
vihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.


XXII.

Seuraavana, 27:nä päivänä, Volodja tuli raittiina ja reippaana
aikaisin aamulla, nukuttuaan kymmenen tuntia, salalinnotuksen
kynnykselle. Vlangkin kömpi ulos, mutta kuullessaan ensimäisen kuulan
vinkuvan korvissaan, syöksyi suinpäin, päällään puskien tiensä
joukon halki, takaisin salalinnotuksen aukkoon, sotamiesten nauraa
hohottaessa, joista useimmat myöskin olivat tulleet raikkaaseen
ulkoilmaan. Vlang, aliupseerivanhus ja jotkut muut kävivät vain
silloin tällöin saartokaivannossa, muita ei mikään voinut pidättää:
kaikki kömpivät ulos haisevasta salalinnotuksesta raikkaaseen
aamuilmaan ja asettuivat pommituksesta piittaamatta, joka oli yhtä
voimakas kuin edellisenäkin päivänä, mikä kynnyksen lähelle, mikä
rintavarustuksen suojaan. Meljnikov oli jo aamun sarastuksesta alkaen
kävellyt pattereilla, välinpitämättömästi katsellen ilmaan.

Kynnyksen lähellä istui kaksi vanhaa sotamiestä ja nuori,
kähärätukkainen juutalaissyntyinen sotamies, joka oli komennettu
tänne jalkaväestä. Tämä sotamies otti maassa viruvan kuulan, takoi
sen kivenliuskalla litteäksi ja leikkasi Yrjönristin muotoiseksi;
toiset puhellen keskenään katselivat hänen työtään. Risti tuli
tosiaankin hyvin sievä.

-- Kunhan vielä hyvän aikaa olemme olleet täällä, -- puhui heistä
toinen, -- niin sitten rauhan tultua saamme kaikki palvelleeksi
määräaikamme umpeen.

-- Niinpä kyllä, minulla oli enää kaikkiaan vain neljä vuotta jälellä
ja nyt olen viisi kuukautta ollut Sevastopolissa.

-- Ei sinua siitä täysin palvelleeksi lueta, hyvä mies, -- sanoi
toinen.

Tällöin tykinkuula lentää viuhahti keskustelevien päiden yli ja
iski maahan kyynärän päässä Meljnikovista, joka lähestyi heitä
saartokaivantoa myöten.

-- Olipa vähällä tappaa Meljnikovin, -- virkkoi muuan.

-- Ei tapa, -- vastasi Meljnikov.

-- Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, -- sanoi nuori
sotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.

-- ... Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä on
tullut päiväkäsky, -- jatkui keskustelu.

-- Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultua
keisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaan
täysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.

Samassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päiden
yli ja iski kiveen.

-- Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi,
-- virkkoi muuan sotamiehistä.

Kaikki nauroivat.

Eikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistä
oli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, mutta
muut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.

Aamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseen
kuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodja
kutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansa
kokoon ja lähti sen kanssa patterille.

Niin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enää
saattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissä
eilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan:
hän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkin
kadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta.
Vaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänyt
hänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, ettei
ainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitä
että on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden hän
tiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon.
Jopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesi
ampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänet
paremmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaan
kiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään,
niin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemään
kaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sievään
nuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paita
ympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat,
joka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: "ensimäinen,
toinen!" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minne
hänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolin
hiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpua
sekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.


XXIII.

Meren lahden pohjoispuolella, Inkermanin ja Severnajan linnotusten
välisellä telegraafikummulla seisoi puolen päivän tienoissa
kaksi merimiestä: toinen oli upseeri ja katseli kaukoputkella
Sevastopoliin, toinen taas oli juuri tullut kasakan kanssa suurelle
merkkipaalulle.

Aurinko helotti kirkkaana korkealla merenlahden yläpuolella,
joka ankkurissa olevine laivoineen, liikkuvine purjeineen ja
veneineen päilyi iloisessa, lämpöisessä värivälkkeessä. Vieno
tuuli kohisi hiljaa kuivavien tammipensaiden lehdissä telegraafin
ympärillä, pullisti veneiden purjeet ja tuuditti aaltoja.
Sevastopoli, yhä samana puolivalmiine kirkkoineen, kolonnineen,
laivasiltoineen, mäellä viheriöitsevine bulevardeineen ja upeine
kirjastorakennuksineen, pienine taivaansinisine poukamineen,
joiden pinnalta mastot ylt'yleensä kohoilivat maalauksellisen
kauniine vesijohtokaarineen ja sinisine ruudinsavupilvineen, joita
purppuranpunaiset tykin leimaukset silloin tällöin valaisivat, --
yhä sama kaunis, iloinen, ylpeä Sevastopoli, jota ympäröivät tuolla
keltaiset, savuavat vuoret, tuolla kirkkaansininen, päivänsäteissä
päilyvä meri, näkyi merenlahden toisella puolen. Meren siintävällä
äärellä, jota pitkin tuprusi höyrylaivan musta savujuova, ajelehti
pitkiä, valkeita pilviä, jotka ennustivat tuulta. Pitkin koko
linnotusriviä, varsinkin vasemmalla puolella vuorilta näkyi
alituisten leimausten keskellä, jotka välähtelivät kirkkaasti
keskipäivälläkin, sakeita, tiiviitä, valkeita savupilviä, jotka
kasvoivat, muuttivat muotoa ja yhä tummeten kohosivat taivaalle.
Näitä savutupruja, joita vilahti milloin siellä milloin täällä,
näkyi vuorilla, vihollisten pattereilla, kaupungissa ja korkealla
taivaalla. Räjähdysten jymähdykset eivät hetkeksikään vaienneet, vaan
yhteen sulautuen tärisyttivät ilmaa.

Kellon lähetessä kahtatoista savupilvet rupesivat harvenemistaan
harvenemaan eikä jylinä enää yhtä kovasti tärisyttänyt ilmaa.

-- Toinen vallinsarvi ei enää vastaa ollenkaan, -- virkkoi
husaariupseeri, joka istui ratsailla, -- se on hajalle ammuttu!
hirmuista.

-- Niin, eikä Malahovkaan vastaa kuin joka kolmanteen laukaukseen, --
virkkoi se, joka katseli kaukoputkella. -- Tuo äänettömyys saattaa
minut raivoon. Ammutaan suoraan Kornilovskin patteriin, eikä se
vastaa mitään.

-- Mutta katsohan, sanoinhan minä, että ne kahdeksitoista aina
lakkaavat pommittamasta. Niinpä tekevät tänäänkin. Tule, niin mennään
aamiaiselle... meitä jo odotetaan... ei kannata katsella.

-- Elä, odota hiukan! -- vastasi kaukoputkella tähystelijä, katsellen
innokkaasti Sevastopoliin.

-- Mitäs siellä on? mitä?

-- Liikettä saartokaivannoissa, taajat kolonnat etenevät.

-- Niinpä näkyy, -- virkkoi merimies: -- marssivat

kolonneissa. Täytyy hälyyttää.

-- Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.

Todellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustia
pilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereilta
poikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummia
juovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eri
paikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan.
Tuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuin
sateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivat
savun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhä
kiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi.
Savu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja suli
lopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi,
jossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänet
yhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.

-- Rynnäkkö! -- virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehen
kaukoputkelle.

Kasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla,
ja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoilla
kuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.

-- Mahdotonta, että se on vallattu, -- virkkoi ratsailla istuva
upseeri.

-- Jumal'auta, lippu! katso, katso! -- sanoi toinen huohottaen ja
lähti kaukoputken luota. -- Ranskan lippu Malahovin kummulla.

-- Ei, se on mahdotonta!


XXIV.

Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaa
takaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellut
kultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä unta
viidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänen
toistama, paljon merkitsevä huuto:

-- Hälyytys!

-- Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! -- huusi ääni.

-- Varmaan jotain koirankuria, -- virkkoi hän avaten silmänsä eikä
uskonut.

Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevan
nurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki.
Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennä
komppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hän
lähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli oli
tauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivät
tulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuin
muuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka,
missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa,
kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita ja
haavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentä
askelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneena
muuriin.

-- Schwartzin redutti on vallotettu, -- sanoi nuori upseeri. --
Kaikki on menetetty.

-- Lorua, -- sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän,
rautaisen miekkansa ja huusi:

-- Eteenpäin, pojat! hurraa-a!

Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksi
eteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestä
juoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukealle
paikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, -- mutta
mihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän ei
kerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiä
univormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja;
muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan ja
huusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitä
hänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamat
sotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyi
sivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä saman
välimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; mutta
hänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään jo
ulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä ja
hän tunsi kipua rinnassaan.

Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarmin
luona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuri
ollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.

Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänen
luokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansa
yli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja,
mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavan
paidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähti
äänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsov
seurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, ja
muistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hän
ajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänyt
velvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan oli
menetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistään
syyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria,
sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaiselle
miehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.

-- Kuolenko minä? -- kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tullut
hänen luokseen.

Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristin
haavottuneelle.

Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiin
käsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.

-- Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? -- kysyi hän kovaa papilta.

-- Kaikkialla on voitto meidän, -- vastasi pappi, lohduttaakseen
haavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehui
jo Ranskan lippu.

-- Jumalan kiitos, -- huudahti haavottunut, tuntematta kuinka
kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle saman
onnen", ajatteli hän.


XXV.

Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan
satua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaiset
tulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi
kuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän
pysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen,
näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja
kömpivän toinen toisensa perään ulos, -- kuulipa vielä erään --
arvatenkin Meljnikovin -- sanovan leikillisesti:

-- Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!

Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt
hänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli
kokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti
vähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön
pelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" -- ajatteli hän ja
juoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat.
Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä
kohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet
välkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa.
Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä
muiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusi
Volodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo
pitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen
ääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten
toisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" -- komensi Volodja,
juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin,
aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja
kiihkeitä huutoja.

Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama
epätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinne
päin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän
takanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden
edellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui
suoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi
silmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän
oli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella
sinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen
päässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula
oli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut
sytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme,
silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh!
seuratkaa minua!" -- huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen
sytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin.
Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa
hän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan
Vlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaa
minua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyi
saartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa,
ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui
samassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki.
Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla,
missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia,
jotka ampuivat meikäläisiä.


XXVI.

Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä
mörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain
kahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen
höyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia
ja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla
vaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina
taivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja
toisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla;
räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia
mustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli
ilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat
veteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin
patterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella
kaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella
riippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä
vihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli
pani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi
uppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat
yhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn
ja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset
korskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin
komentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut
syönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä
pureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin
kovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.

-- Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, -- sanoi
Vasin.

-- Jopa ihmettä! -- sanoi toinen.

-- Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, --
jatkoi hän huoaten, -- ja kuinka paljon meidän poikia siellä on
kaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.

-- Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, -- sanoi Vasin.

-- Se on häpeä kuitenkin.

-- Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai!
Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin
meidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee -- takaisin otetaan,
niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän?
Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät
kaikki ilmaan... Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan
kaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, -- vielä se tehdään
lopputili. -- Varro vain, -- lopetti hän kääntyen puheessaan
ranskalaisten puoleen.

-- Tietenkin tehdään! -- sanoi toinen vakaumuksella.

Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunut
hämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivat
nähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niin
monta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailua
vihollisissa, -- Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enää
ketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista:
yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä ja
hajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja,
joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita,
raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottava
voima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan,
pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleita
salalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissä
sinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeni
räjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.

Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeillä
uhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitseva
kuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynen
vastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidän
järkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta,
vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.

Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä,
kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan,
liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahden
rakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin se
jätti niin monta urhoollista veljeä, -- paikalta, jonka se oli
kyllästänyt verellään, -- paikalta, jota se oli yksitoista kuukautta
puolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, mutta
jonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.

Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä.
Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansa
suojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missä
he olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaan
pimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalisten
toisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväki
yhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerit
tunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat ja
tavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivät
ja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolisten
merenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä ja
puuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästä
tältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se oli
kuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadan
samoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturilla
ja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, joka
viimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseen
tietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaasti
valvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla,
joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksi
tukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneella
upseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja joka
väentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterin
luona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvellut
tykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystä
työntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, se
laivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissa
auki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota.
Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies otti
lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasi
toinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta,
häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyyn
Sevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamaton
katkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.



Viiteselitykset:


[1] Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.

[2] Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.

[3] Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?

[4] Mikä komea näky!

[5] Meidän soturimme olivat turkkilaisten kanssa tapellessaan
niin tottuneet tähän vihollisten huutoon, että kertoivat nyt
ranskalaistenkin huutavan "Allah!"

[6] Te olette haavottunut?

[7] Pyydän anteeksi, olen kuollut.

[8] Joko linnoitus on vallattu?

[9] Ei vielä.

[10] Jos päivä olisi valjennut puolen tuntia myöhemmin, olisimme
vallanneet väijymäpaikat.

[11] En tahdo vastata kieltävästi, hyvä herra, etten pahoittaisi
mieltänne.

[12] Minkätähden tässä on tämä linnunkuva?

[13] Koska se on erään kaartinrykmentin patruunakotelo, joka kantaa
keisarillista kotkaa.

[14] Oletteko siitä rykmentistä.

[15] Anteeksi, herra, kuudennesta linjarykmentistä?

[16] Entäs mistä tämä on ostettu?

[17] Balaclavasta, herra! Se on luonnollisesti palmupuuta.

[18] Ihastuttava.

[19] Jos tahdotte säilyttää sen muistona tästä kohtauksesta, niin
olen teille kiitollinen.

[20] Tupakka on hyvää turkkilaista tupakkaa; onko teillä toisilla
venäläistä tupakkaa, onko se hyvää?

[21] Ranskalainen ei hyvää, hyvästi, herra!

[22] Nuo pahuksen ryssät eivät juuri ole kohteliaita.

[23] Millekäs täällä nauretaan?

[24] Kaunis kaapu.

[25] Älä lähde rivistäsi, paikoillenne, jumaliste!

[26] Kreivi Sazonovista, jonka olen hyvin tuntenut.

[27] Hän on muuan niitä todellisia venäläisiä kreivejä, joita niin
suuresti rakastamme.

[28] Olen tuntenut erään Sazonovin, mutta hänessä ei minun
tietääkseni ole mitään kreivillistä, -- pieni, suunnilleen teidän
ikäisenne tumma mies.

[29] Se on hän, herra, juuri hän. Oi, kuinka tahtoisin tavata
tuon rakkaan kreivin. Jos näette hänet, pyydän teitä viemään
tervehdykseni. Olen kapteeni Latour.

[30] Eikö ole kauhistuttavaa meidän surkea työmme. Viime yönä oli
kuumaa, eikö totta?

[31] Oh, hyvä herra, se on hirmuista! Mutta minkälaisia veitikoita
teidän sotilaanne ovatkaan, minkälaisia veitikoita! On ilo taistella
sellaisten kanssa.

[32] Täytyypä tunnustaa, etteivät teikäläisetkään anna itseään
nenästä vetää.

[33] Ensimäinen kyytiasema Sevastopolista lähtien.

[34] Monessa linjarykmentissä upseerit kutsuvat, puoli-ivallisesti ja
puolileikillisesti, sotamiehiä _moskovaksi_ tai vielä _valoksi_.

[35] Ohjeita tykistöupseereille, julkaissut Bezak.

[36] Kantonisteiksi sanottiin orjuuden aikoina sotamiesten poikia,
jotka lain mukaan myöskin kuuluivat sotaväkeen. Suom. huom.

[37] Eräs korttipelin laji, jossa häviölle joutunutta lyötiin
korteilla nenälle. Suoment. huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sevastopoli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.