Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ulfvungit - Lehti intohimojen kirjasta
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ulfvungit - Lehti intohimojen kirjasta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ULFVUNGIT

Lehti intohimojen kirjasta


Kirj.

JONAS LIE


Norjankielestä suomensi Maija Halonen



Otava, Helsinki, 1904.



Ei ole helppo sanoa milloinka Ulfvungien suku oikeastaan alkoi
kohota, tai mihin erityiseen seikkaan perustui se yksimielinen
kunnioitus, jota se nautti nyt jo kolmannessa, neljännessä polvessa
niinhyvin rannikkokaupungissa kuin maaseudulla sen ympärillä. Sen
sukuperän voi johtaa aina kaappariajoilta, -- siitä englantilaisesta
laivasta, josta jotenkin tarumainen otaksuminen oli tietävinään,
että sen oli eräs Knut Ulfvung muutamien ulkosataman merimiesten
kanssa tuonut sisään saaliina, tai johtui se rahdeista vapaakaupan
hyvinvointi ajoilta.

Suuri ratkaiseva käänne suvun varallisuussuhteissa, -- se
joka nyt kolmannessa polvessa oli tehnyt sen vallitsia-aseman
kaikessa määrääväksi, siihen ei kaikessa tapauksessa ollut kuin
kuusikymmentä, seitsemänkymmentä vuotta, -- se alkoi silloin kun
Knut Ulfvung vaimonsa perintöosan kautta sai omakseen Leeren suuret
lohenpyyntipaikat ylhäällä laaksossa.

Erityinen anastamishalu ja kunnianhimo näkyy olleen ominaista
suvulle, -- joka myöskin näkyi niistä tutkimuksista, joita muutamat
suvun sukurakkaat jäsenet olivat tehneet siinä tarkoituksessa, että
saisivat todistetuksi suvun merkillisyyden kohottamalla Knut ja Ulf
Ulfvung nimiset jäsenet maalaiselämän mitättömyydestä.

Kaikki Ulfvungit olivat säilyttäneet puheessaan jonkinmoisen
erityisen sorahtelemisen, muistuttaen sitä mikä vielä pyörähti
valkoisten, terveitten, ruisleivän kirkkaaksi kiilloittamien,
pilaantumattomien hampaiden välissä susien kotikylässä, kapeassa
syrjäisessä laaksossa, korkealla lumisten tunturien juurella.

Kaikilla Ulfvungeilla oli jonkinlainen salaperäinen tunne siitä,
että jossain siellä ylempänä oli suvun paratiisi, sen kehto
ollut, -- tuolla, aivan kallion rintamalla, jonne seudun pellot
päättyivät ja jossa voitiin viljellä ainoastaan perunoita ja
kauroja, jossa vaivaiskoivu polvillaan ryömi, josta kalavedet ja
lammikot pilkistivät kuin rauhalliset silmät, kimallellen kangas- ja
harmaakivikenttien välitse ja tunturimetso painautui kivien ja soran
alle, ja maa oli liian karua voidakseen antaa laidunta muille kuin
vuohille ja lampaille -- että tuolla ylhäällä ajan myrskyiltä ja
muutoksilta tyystin suljetussa tunturilaaksossa, -- siellä oli sen
kehto seisonut.

Ja sieltä se oli saanut tuon ihmeellisen hallitsevan kykynsä.

Sieltä oli nimi ja suku polvi polvelta ikäänkuin soudellut jokea
pitkin talosta taloon, kaupanteon, vaihdon ja naimisten kautta,
kunnes se lopullisesti asettui tänne alas laakson mahtaviin taloihin,
Lindestadjärven ympärille.

Paljon oli tapahtunut, ja paljon oli sekä unohdettu että peitetty
tänä pitkänä aikana ja suvun hämärästi kuiskattu muinaistaru sisälsi
viittauksia kylläkin väkivaltaisista varjopuolisaduista.

Rouvat ja tyttäret olivat hallinneet voimakkaalla kädellä.

Eivätkä ainoastaan seuraelämässä. He voivat myöskin itsevaltiaasti
tahdollaan määrätä virkojen antamisia ja sekä ottaa että eroittaa
alustalaisia. Kaupungissa tiedettiin vanhastaan kertoa, mitenkä
se tai se oli tanssinut itsensä kapteeniksi, tai ylhäällä
Lindestadjärven luistinjäällä kiemurrellut itselleen viran.

Kansan kesken kuiskailtiin hyvinkin tulisista rakkaushistorioista,
salaisista yhtymisistä ja epätoivon ja kyynelten valtaamista eroista,
-- puhumattakaan semmoisesta, jonka Lindestadjärven vesi voi sulkea
helmaansa.

Kansan mielessä leijaili kuin usva salaperäisiä tarinoita.

Mutta sentapaiset huhut painautuivat hiljaisuuteen, kuin haudan
helmaan. Ei siellä milloinkaan uskaltanut kukaan tunnustaa
kertoneensa niitä.



II


Sammuvan talvipäivän säteet kimaltelivat vielä siellä täällä valkean
kuuraisissa puunlatvoissa.

Kelkkoja ja rekiä liikkui teillä, ja etempänä mäenrinteillä näkyi
yksinäisiä hiihtäjiä kiirehtävän hyvää vauhtia alas kaupunkia kohti.

Jäätynyt, rikaslahtinen Lindestadjärvi alkoi halkeilla, kumahdellen
kuin pitkäsenjyrinä iltapäivän pakkasessa. Ja virrasta, joka koskena
kuohahti sahalaitoksen luona, kohosi kuin humina kylmään, hiljaiseen
ilmaan.

Konsuli, tukkukauppias ja laivanvarustaja Knut Ulfvungin talo,
Lindestad, kohosi uljaana harjun törmällä. Jykevä taitekatto pisti
esiin puiston lumisten puiden lomitse. Ja päädyn kahdesta suuresta
ikkunarivistä loistivat illalla keltaiset ja punaiset tulet alas
rantakaupunkiin ja satamaan, jonka mastot etäällä himmenivät
epämääräiseen sumuun.

Kaupungin asukkaat katselivat kunnioituksella ja pelolla ylös noihin
ruutuihin. Ja kullakin oli ehkä oma mykkä, salaperäinen suhteensa
niiden kimalteluun. He olivat niin sanoen syntyneet sen merkin
alla. Ja ihmeellistä olisikin, jos eivät nämä sädevälähdykset olisi
yhdistyneet yhteen tai toiseen muistoon hänen elämässään. Tai
ainoastaan se, että hänen oli mahdoton ajatella syntymäkaupunkiansa
ilman tätä ruusunpunaista ja uhkaavan tummaa leikkivää kimmellystä
tuolta ylhäältä harjulta.

       *       *       *       *       *

Lindestadjärvi oli nyt talvipukeissa, -- verannat lumen ja jään
vallassa ja kellarinluukut oljilla tukettuina.

Läheltä ja etempää kuului kulkusten kilinää ja kahlekoirien äkäistä
haukuntaa, joka ilmoitti vieraiden tuloa.

Vuoroin yksin istuttava, vuoroin leveä reki solahti sisään portista,
joka oli auki sunnuntai iltapäivän vieraiden vastaanottoa varten ja
lumi oli luotu molemmin puolin korkeiksi valleiksi pylväitten taa.

Siellä sisällä vietettiin hämyhetkeä tuossa tunnetussa rauhallisessa,
mattojen peittämässä arkihuoneessa, istuttiin takkavalkean ääressä,
jonka leikkivää puolivalaistusta tasaisesti ylläpidettiin.

Keskustelu jatkui katkonaisena ja laimeana. Talon poika,
tukkukauppias Ulf, ja vävy, laivanvarustaja Wendelbo, joka oli
naimisissa talon vanhimman tyttären Martinen kanssa, olivat, kuten
tavallista sunnuntaina, syöneet päivällisensä täällä.

Sitäpaitse oli siellä päivällisvieraana neiti Winsloff, perheen vanha
ystävätär, joka toimitti taloon kaupungin uutiset. Hän istui koettaen
pidättää haukotusta toisensa perästä, ja taisteli urhoollisesti
nukkumahaluaan vastaan.

Viereisissä huoneissa vedettiin pelipöydät esille ja järjestettiin
vhistiä ja bostonia varten.

Kysymyksenä oli, niinkuin tukkukauppias Ulf lausui, saataisiinko
kokoon korttiseura isälle. Siihen tarvittiin kolme tahi ainakin kaksi
ja puoli seudun suurmiestä.

"Ja nyt ei hänellä ole vielä muita kuin sinä, lanko Wendelbo, joka
olet mahdoton heti kun hän oikasee sinua pelissä."

Ulf oli nähnyt vilahdukselta isänsä ovessa ja huomasi kyllä
yhteenpuristetuista huulista että hän oli kärsimätön.

Äänetönnä astuskeli vanhus siellä sisällä, kädet selän takana,
Vähäväliä poikkesi hän puutarhan puoleiseen huoneeseen ja katseli
maantielle päin. Hän jäi seisomaan ikkunan ääreen, huulet hörröllään,
kerran toisensa perästä.

Poika alkoi tulla miettiväiseksi. Jonkun täytyy nyt heti tulla, sanoi
hän Wendelbolle, joka istui ja lisäsi puita valkeaan. Muuten hän
räjähtää.

"Lindestadin päivänpaiste", -- oli talon nuorin tytär Margrethe. Niin
kutsuttiin häntä tuolla hyväntahtoisen innostuneella kielellä, jota
oli totuttu käyttämään, kun puhuttiin perheestä siellä ylhäällä,
-- vaaleatukkainen, voimakas, teräväsilmäinen tyttö, jonka kaikki
sanoivat olevan oikean merkin siitä, että perheen henki asui hänessä.

Aina pienestä asti oli hän kuullut itseään kutsuttavan Lindestadin
päivänpaisteeksi. Ja nyt odotettiin uteliaana prinssiä, jonka tuleman
piti.

Margrethe kyllästyi uneliaisuuteen. Hän luuli kuulevansa koirien
haukunnan ja ihmetteli ketä sieltä voisi tulla.

Hän meni ulos tähystämään ja palasi riemuiten sisään takaisin:

"Setä pankinjohtaja", -- huusi hän "ja tullinhoitajan, postimestarin
ja apteekarin ja kapteenin reet näkyvät alhaalla maantiellä!"

Se helpoitti!...

"Nyt saat pelitovereita, isä!" -- ilmoitti Ulf sisään hänelle.

"Vai niin", vastattiin sieltä äreästi. Konsuli otti kellon
taskustaan. -- "Puoli viisi... siis näiden jälkeen ei enää ole muita
vieraita odotettavissa."

Äkkiä valo välähti Ulfille... Uusi satamapäällikkö, -- mistä olikin
hänen päähänsä pistänyt tehdä ensimmäinen visiitinsä majurin luona
ylhäällä rautatehtaalla? -- Eikä täällä? -- meillä?...

Poika lausui tämän, puistellen päätään kuin arvoituksen edessä.

"Ky-yllä, -- hän tulee, katsos", virkkoi konsuli ivallisesti, "kunhan
hän ensiksi on saanut housunsa vihreiksi voidelluksi tuolla ylhäällä
majurin luona... Tuommoisella tulokkaalla ovat omat tarkoituksensa,
-- tahtoo vaikuttaa, hallita, -- mutta eiköhän tuolla tule reki ja
mies."

Ulf seisoi katse kuin syventyneenä isän silmiin. Kun oli vallasta
puhe, ymmärsivät he toisensa. Se kieli värähti ylipäänsä jokaisessa,
jolla oli hiukkanenkaan Ulfvungien verta rinnassa.

Margrethe oli taas kävässyt ulkona tuulisessa porstuan ovessa ja oli
heittänyt yleissilmäyksen pääportaiden eteen ajaviin rekiin.

"Isä", kuiskasi hän nyt hengästyneenä ja veti häntä takinrinnuksesta,
-- "Niils Bjelke on myöskin mukana!"

"Niils Bjelke?" tumma varjo levisi konsulin kasvoille.

"Niils Bjelke, hän on tullut kotiin", toisti Margrethe kiihkeästi.
"Elä vaan unhota kutsua häntä insinööriksi. Hän on suorittanut
menestyksellä tutkintonsa ulkomailla... Muistathan sen, isä!"
vakuutteli hän. samalla nykäisten häntä takin hihasta.

Margrethe oli isän lemmikki ja piteli häntä ankarasti ikeen alla; --
aina voimakas, jonka alle konsuli näki hyväksi alistua.

"Muistathan sen vaan, isä", sanoi hän taas painolla, vilvoitellessaan
kuumia poskiaan käsillään ja kiiruhti sitten sisään arkihuoneeseen.

Etehisen ovi avautui ja sisään astuivat setä pankinjohtaja,
kapteeni Vold ja hänen muhkea rouvansa, tullikassöörin, apteekarin
ja pormestarin ja heidän rouviensa seuraamina, vielä talvikylmän
ympäröiminä ja hieroen mielihyvästä käsiään tullessaan lämpimiin
huoneisiin.

"Tervetuloa kaikki!" huusi konsuli.

"Noh, päivää, herra insinööri. Onnittelen erinomaisen onnistuneista
tutkinnoista", kuului niinpian kuin nuori Bjelke astui sisään.
"Tuletteko ajaen?" seurasi sitten osaaottavasti.

"Sain seisoa takana, yhden ruukilaisen reen jaluksilla", selitteli
Niils Bjelke.

"Takana, takana... Ei kelpaa takana seisoa. Ei pidä antaa vetää
itseään perässä."

"Sitten hyppää pois, herra konsuli, -- valitsee oman tiensä", kuului
rohkea vastaus.

"Kaikki riippuu ehkä teistä itsestänne, hra Bjelke, siitä miten
asetutte täällä paikkakunnalla", sanoi konsuli merkitsevästi ja
erityisen kylmästi.

-- Hämärä oli loppuun vietetty ja lamput ja kynttilät loivat
huoneiden korkeille huonekaluille ja raskaille uutimille kodikkaan
tunnelman.

Nurkkahuoneen peilipöydistä kuului yksitoikkoisesti: Boston, Petit,
Grand, tupakkapilvien sisästä...

"Tänne näkyy tulevan voimia, jotka tahtovat kulkea omia teitään,
-- raakoja", -- sai konsuli sanotuksi hiljaa pankinpäällikölle,
valmistellessaan totilasijaan.

"Siksi kunnes saat heidän siipensä tarpeeksi tasatuiksi", hirnui
pankinjohtaja. "Taitaakin olla tämä uusi satamapäällikkö mielessäsi,
luulen minä."

Salissa naiset paraillaan etsivät esille käsityönsä.

Rouva Ulfvung oli tapansa mukaan päivällisen perästä vetäytynyt
rauhaan makuuhuoneensa sohvaan, levätäkseen hetkisen. Ja nyt
odottivat naiset jännityksellä ketä heistä hän halusi luokseen.

Oli kuin ilmassa, että "täti Narnan" tietoisuuteen oli kaikki
saatettava. Kaikki piirin ja kaupungin enemmin tai vähemmin
harvinaiset salaisuudet olivat täällä säilytettyinä, kuin lukon
takana. Ja jokainen, -- nuori tyttö tai vanha rouva, -- tunsi
Lindestadista palatessaan itsetietoisuutensa kohonneen ja
tulleensa kuin korkeamman suojeluksen alaiseksi, kun täti Narna
vastustamattomalla selvänäköisellä tavallaan oli antanut heidän
antaa hänelle luottamuksensa pienempiin yksityiskohtiin asti, --
avanneet hänelle sydämmensä kuin äidille tai samanikäiselle, huolissa
kokeneelle ja osaaottavalle, joskin luonnollisesti aivan toisessa
asemassa olevalle kanssasisarelle.

Talon keskimmäinen tytär, Bolette, hento solakka tyttö, tuli sisään
ovesta heittäen yltään silkkihuivin, kun tuntui liian kuumalta siellä
sisällä.

"Olin vähän luistelemassa alhaalla jäällä päivällisen jälestä",
selitteli hän. "On ihanaa luistella kuutamossa."

Hän riensi ylös makuuhuoneeseensa riisuakseen jaloistaan raskaat
luistinkengät.

"Tahtoisinpa tietää liekö siellä kuutamoa ensinkään?" kuiskasi eräs
rouvista ja katseli ikkunaan päin -- ei ainakaan tällä puolen.
"Taitaapa tuo luutnantti Stenvig, meriupseeri, olla vielä ihanampi
kuuta", lisäsi hän terävästi. "Sanotaan todellakin, ettei Bolette ole
niinkään vähän rakastunut häneen."

"Niin, onko hän meriupseeri, vai eikö hän ole", kysyttiin
vastaukseksi.

"Ainoastaan reserviupseeri", selitti apteekarin rouva tuntijan
tavalla, -- "yksi niitä, jotka kutsutaan palvelukseen kun valtio
tarvitsee... Ei hänestä toki ole konsulille vävypojaksi, ei
suinkaan", sanoi hän päättäväisesti, päätään puistaen.

"Mutta sehän onkin korkeintaan vaan pieni seikkailu", arveli
tullinhoitajan rouva.

"Olkaa varovaisempia!" sanoi postimestarin rouva merkitsevällä
äänellä, silmiään vilkuttaen. "Neiti Winsloffilla on herkät korvat."

Neidin lankakerä putosi lattialle... Hän otti sen kiireesti ylös ja
vaipui läheisimpään nojatuoliin --

"Sanokaa minulle, kudotteko terävän vaiko pyöreän kantapään, rouva
Strand?" kysyi hän näyttäen sukankudintaan...

"Kyllä minä, -- pyöreän -- -- --. Minä sanoin, että Bolette on hyvin
reipas tyttö, kun hän uskaltaa luistella näin myöhään tuolla alhaalla
jäällä, -- yksinään."

Rouvat katselivat toisiinsa.

"Kyllähän te sen tiedätte, että kaikki Ulfvungit ovat rohkeita",
tokasi tullikasöörin rouva.

-- "Voiko ajatella kahta erilaisempaa luonnetta kuin Wendelbon ja
minun", lausui Martine rouva astuessaan sisään saliin, istuttuaan
hoitamassa miehensä kortteja. -- "Minä pidän pelistä, hän sitä
inhoo. Minä tahdon purjehtia, hän tulee merikipeäksi. Minä tahdon
varman suojan ja aituuksen kaiken sen ympäri, joka on meidän, hän
laskee sinne marjanpoimijoita ja huvimatkueita kaupungista, jotka
laittelevat tulia ja keittävät kahvia meidän metsissämme, niin että
minä saan valvoa metsäpalojen pelosta. Häntä nyt kerran huvittaa
tuommoinen liikuttava, yleinen"...

Nyt iltapäivällä tulimme vihdoinkin yksimielisiksi siitä, että
talomme on maalattava ja perinpohjin korjattava kevääksi. Oi mitenkä
iloitsen, kun saan oikein uudistaa ja ylös alasin kääntää kaiken
sen, mikä siellä on aikojen alusta seisonut pyhästi koskemattomana.
Tuo näköala satamasillalle ja muutamille merimiesmökeille ja
saarille päin on se, josta hän on nauttinut jo syntymästään asti!
-- Sen sijaan saa hän ryhmän ikkunan alle ja ajan mukaan komean
puistokäytävän tielle asti!

Sitä hän nyt tuolla miettii allapäin.

"Kuuleppas, Bolette!" keskeytti hän äkkiä ja viittasi sisarelleen,
joka astui sisään. Hän otti sisarta kainalosta ja kulki hänen
kanssaan puolipimeään puutarhahuoneeseen...

"Kylläpä sinä liehut ja lennät alhaalla jäällä. Olethan jo kyllin
vanha, että ymmärrät pitää varasi. Onko se tuo luutnantti?"

"Vi, eihän se nyt niin vaarallista ole. Minusta hän on niin hauska!"
-- lisäsi Bolette päätään keikauttaen.

"Niin katsos, sitä vaan tahdoin sinulle muistuttaa että mitä
hauskempi mies on, sitä vaikeampi on hänestä päästä. Tahdon vaan
varoittaa sinua" -- hän kumartui Boletten puoleen ja jatkoi
kuiskaten: -- "tahdon uskoa sinulle jotakin... olin melkein
elämälläni maksaa sen, että otin Wendelbon!... Ei pidä liian kauvan
luistella vaan yhden ihmisen kanssa."

"Voit säästää viisaat neuvosi ja antaa minun olla rauhassa", huudahti
sisar. "Pitäneehän toki edes saada luistella ilman että maailma siitä
kokoon romahtaa."

"Voisin kertoa sinulle ihmeellisiä asioita, Bolette. On tapahtunut
paljon kaikenlaista meidän perheessämme... Muistathan täti Katjan,
josta ei milloinkaan mitään puhuta. Hän oli rakastunut köyhään
kotiopettajaan eikä tietysti voinut häntä saada. Hänet löydettiin
sitten eräänä aamuna koskesta, sahan luota. Hän oli ollut niin
kaunis, ja siitä syntyi suuri suru perheessä."

"Niin, se oli ennen aikaan se", keskeytti Bolette, -- "silloin
elettiin romaaneissa ja mentiin koskeen"...

Hän kääntyi pois salinovelle ja pääsi kiusallisesta puheenaineesta.

       *       *       *       *       *

Niils Bjelkeä ei haluttanut istua siellä naisten välissä
illan sensatsioninumerona. Hän oli hiljan palannut kotiin
syntymäkaupunkiinsa, ja tiesi niin hyvin jo vanhastaan, miten siellä
käsitöiden takana salavihkaa kyseltiin, ihmeteltiin ja arvosteltiin.

Hän oli paennut biljardihuoneeseen ja käveli siellä hajamielisenä,
sysäillen palloja.

Hän säpsähti, nähdessään Margrethen astuvan sisään ja hän sinkautti
äkisti onnistuneen lyönnin.

"Miksi et istu sisällä puhelemassa toisten kanssa, Niils?" kysyi hän
kiusotellen. -- "Oletko sinä vieläkin sama jörö, vaikka olet ollut
niin kauvan ulkomailla ja suorittanut niin suurenmoiset tutkinnot."

"Nuo kasvot ja silmäykset on kuin tulisi sihvilöidyksi siilin
lävitse... Ei kiitoksia minä tunnen ne!" vastasi hän.

"Sepä ikävää, sillä sitten sinua ei kutsuta tanssiaisiin talvella...
Ja se on vahinko, sillä minä muistan, että sinä tanssit niin hyvin."

"Pelkäänpä, ett'en milloinkaan tule täällä polkemaan oikeassa
tahdissa", sai Bjelke sanoneeksi. Hän leikitteli sauvallaan ja
kumartuen biljardipöydän yli asettui lyömäasentoon.

"Minun mielestäni sinun pitäisi koettaa asettua hyviin väleihin
isän kanssa", huomautti Margrethe hiljaa. -- "Ilman häntä et pääse
pitkälle. Ja sinä tiedät miten hyvä hän on, kun hän vaan saa tahtonsa
perille...

"Sinä et tahtonut ottaa vastaan minkäänlaista apua häneltä silloinkaan
kun matkustit ulkomaille", jatkoi hän, silmien harhaillessa biljardin
veralla. -- "Se ei ollut kauniisti eikä kiitollisesti tehty sinulta,
Niils. Mutta sinun tätisihän on se... joka..."

"Minä ajattelin, että oli kunniallisempaa kuin pidin huolen
itsestäni. Enkä tuntisikaan itseäni niin vapaaksi kuin nyt olen, jos
minulla olisi ollut senlainen kiitollisuuden taakka kannettavana
hartioillani."

"Niin, nyt sinä ainakin olet kyllin vapaa ja itsenäinen!" huudahti
Margrethe. "En todellakaan ensin tiennyt uskaltaisinko sinutella
sinua, niin olet tullut arvokkaaksi!"

Hän nojasi sauvaansa ja jatkoi miettiväisesti: "Kuules, Margrethe!
-- silloin kun koti-ikävä sai minut liiaksi valtoihinsa, näin aina
edessäni puolikasvuisen tytön... Näin hänet niin selvästi, kun hän
kulki puutarha-aitamme ohitse siellä kotona ja antoi linjaalin lyödä
aitausta vasten, -- aina sen mukaan millä tuulella oli. En ole voinut
unhottaa sitä kalinaa..."

"Muuten", keskeytti hän, -- "en minä tullut isäsi tähden tänne tänä
iltana --"

Margrethen huulilla oli jo valmiina: Kenenkäs vuoksi? Mutta hän
pidätti sen äkkiä ja punastui.

"Ei, kuuletko", sanoi Bjelke, laskiessaan sauvan pois, -- "en sinun
isäsi kanssa, vaan sinun kanssasi, neiti Margrethe Ulfvung, tulin
minä tänä iltana puhumaan."

Margrethe katsoi hämillään häneen.

"Ulkomailla ollessani sain kolme nimetöntä kirjettä, kussakin
samansuuruinen rahamäärä, kolmena vuonna peräkkäin. Niissä oli
harhaanjohtavat postileimat ja ne oli kirjoitettu koneella. Niihin
summiin en ole koskenut. Ja nyt minä kysyn sinulta, Margrethe, sinäkö
nämä rahat lähetit? -- Sano totuus ja minä kiitän ja ylistän sinun
hyvää tahtoasi. Mut-ta, mut-ta", hänen tummat silmänsä polttivat
Margrethea kohti. -- "Ei... minä en tahdo myödä itseäni!"

"Minä? -- Minulleko! --" huudahti Margrethe.

Kuului hänen helmeilevä naurunsa. Mutta kasvot kalpenivat, ja
tahtomatta jähmeni iloisuus, hänen ajatustensa turhaan etsiessä
pelastuksen tietä.

"Minulle... joka?" toisti hän melkein kuulumattomasti.

Äkkiä heittäysi hän nahkasohvaan, peittäen kasvot käsiinsä:

"En, minä en tiennyt, että olit niin paha, Niils!" huudahti hän
nyyhkyttäen -- "paha -- paha"...

Niils Bjelke seisoi ja katseli häntä:

"Lindestadin päivänpaiste", sanoi hän...

Hän ryntäsi ulos.

-- -- Sisällä rouvan luona oli ollut kaksi puhelua.

Neiti Winsloff oli saanut puretuksi ylenpalttiset tietonsa ja
kuulumisensa viimeisistä päivän tapahtumista kaupungissa. Ja
kapteenin rouva Vold oli huoaten ja valittaen keventänyt huolensa
vanhemman ystävättärensä helmaan ja tuntenut hänen ymmärtävän kätensä
omassaan.

Rouva Ulfvung nousi nyt sohvasta, järjesteli pukuaan peilin edessä,
silittäen röijyään täyteläistä vartaloaan myöten.

Mennessään sisään vieraiden luokse, heitti hän sivumennen tutkivan
silmäyksen nurkkahuoneeseen, josta konsulin ja pankinjohtajan päät
häämöittivät tupakansavusta.

Kapteenin punaiset kasvot ja äänekäs puhe osoittivat, ettei hän
ensikertaa valmistanut uutta totilasia.

Rouva Ulfvung pudisti hiukkasen päätään... Eihän kukaan voinut
moittia miestä siitä, että hän mielellään kallisti lasia, vaimon
hallitessa kotona raskaasti ja ärtyisenä.

Hänen astuessaan saliin vilkas keskustelu ikäänkuin taukosi hetkeksi.
Hänen silmänsä ja korvansa katselivat ja kuulostivat ylt'ympäri
huoneen, ennenkun hän viimeinkin istuutui alas omaan tuoliinsa pöydän
ääreen.

Kiivas väittely oli äkkiä lakannut. Jokainen koetti nyt vaan olla
varuillaan, että pysyisi oikealla kulkureitillä; ei tahdottu
vahingoittaa itseään mielipiteillä, jotka eivät olleet täti Narnan
mielen mukaisia.

Hän tuli aina siksi keskustaksi, joka osasi antaa jokaisesta asiasta
oikean arvostelun ja asettaa sen oikeaan yhteyteensä -- johon lujasti
ja vakavasti voi luottaa.

Rouva Ulfvung oli ikäisekseen vielä nuoren näköinen. Ääni kaikui
luonnostaan vähän kovalta ja vähän itsetietoiselta niinkuin
miehensäkin.

Martine tuli sisään ja avasi selälleen molemmat ruokasalin ovet.

"Turskaa ynnä munakasteketta, -- tuoretta, niinkuin juuri järvestä
nostettua!" huusi hän.

Tuolit kolisivat. Noustiin äänekkäästi puhuen ja meluten ylös,
valmiina astumaan runsaasti varustetun illallispöydän ääreen.

Puheltiin ja keskusteltiin, ja Ulf ja pankinjohtaja setä esittivät
toisten naurun ja hyväksymisien kaikuessa runsaan varastonsa
kaupunkilais- ja laivurijuttuja. -- --

Niin oli taas vietetty yksi näistä tunnetuista hauskoista
sunnuntai-illoista Lindestadissa.

Yksi ja toinen vieraista tirkisteli rautujen läpi ulos pimeyteen,
jossa etäältä kaupungin tulet tuikkivat.

-- Sitten huudettiin rekiä ja kulkuset soivat aina sen mukaan kun
hevoset ajoivat ylös.

Ylöspääsyn porstuan ovesta esti tulliherra, joka oli tarttunut
postimestarin napinreikään ja piteli häntä kiinni. Oli kysymys siitä,
mistä eräät sakot olivat aiheutuneet...

"Minä tahdon vaan sanoa", kuultiin kapteenin puhuvan, joka punaisena
ja kiivaasti huitoi käsillään, "jos joku sotilas olisi toiminut
niin ajattelemattomasti ja ilman järkeä, niin olisi hänet viety
sotaoikeuteen."

"Arnold... Arnold", -- kuului reestä, "annathan minun taas istua
täällä odottamassa", kiirehti hänen rouvansa.

Palvelustyttö hiipi vieraitten lomitse tuoden viestin rouvalta
neiti Winsloffille, joka seisoi täysissä matkatamineissa, odottaen
Ulfia, joka hänet veisi kotiin... "Hänen ei pitäisi unhottaa tilata
ompelijaa keskiviikko aamuksi, -- aivan varmasti!"

"Ei, ei, Wendelbo!" intoili rouva Martine. "Emme anna pojan ajaa,
ennenkun olemme sivuuttaneet jäärailan siellä alhaalla puron luona.
Minä otan ohjakset..."

"Niin, niin, hyvästi sitten!" kuului koiranhaukunnan lomitse, kun
heidän rekensä pyörähti ulos portista.

Kaasulyhdyn valo lankesi rappusilta lumelle pankinjohtajan ja
pienen paksun apteekarin pitentyneille varjoille. He seisoivat ja
katselivat, kun Ulf, pitäen ohjaksia kireällä käsissään, näytteli
äsken ostamaansa, komeaa juoksijaa.

"Ei päivääkään yli viiden vuoden vanha", halkaisi nuoren
tukkukauppiaan ääni ilman. "Ei alkuakaan patteihin. Jalat kuin luodut
ojentautumaan ulos, näetkö setä pankinjohtaja! Minä harjoittelen sitä
joka päivä alhaalla jäällä. Majuri, näetkös, on aivan innostunut
asiasta, ja hän tekee nyt kaiken voitavansa saadakseen kilpa-ajot
keskiviikoksi neljäntoista päivän perästä, -- ennenkun Robert
matkustaa pääkaupunkiin. Siitä ei tulekaan pienet lystit, usko pois,
-- viisitoista hevosta on jo ilmottautunut."

Portailta kuului kärsimätöntä murinaa, konsuli seisoi siellä
pensylvanianahkalakki päässään ja hän viittasi pojalleen, että tämä
vihdoinkin lähtisi!

... "Mutta kyllä se saa ihan toisen painoiset kengät
taistelupäiväksi", intoili tukkukauppias, istuutuessaan rekeen neiti
Winsloffin viereen.

       *       *       *       *       *

Margrethe seisoi kulmahuoneessa, jossa kynttilät pelipöydillä olivat
loppuun palaneet ja nojasi otsaansa ikkunaruutua vasten.

Ne katosivat tienkäänteessä, reki toisensa perästä...

Kuu levitti hopeaisen hohteensa, sinne tänne muodostui suuria ja
pieniä mustia varjoja -- kuin kuiluja...

       *       *       *       *       *

Kynttilä sytytettiin ja sammutettiin, ja uudelleen sytytettiin
konsulin makuuhuoneessa.

Tuntui kuin olisi jokin rasvainen painanut rintaa.

Tietysti maksa, joka oli saanut taas sopimatonta ruokaa...

Hän makasi ja koetti miettiä mitä he olivat antaneet hänelle ruuaksi
tänäpäivänä. Mutta aina törmäsi tämä ajatus yhteen toisen kanssa --
kilpa-ajoradan.

Majuri oli omanvaltaisesti ottanut määrätäkseen kilpa-ajojen
päivän... Jotensakin itsevaltiasta!...

He koettivat päästä hänen yläpuolelleen... pitää häntä
ulkopuolella... majuri ja hänen veljenpoikansa.

Ja Ulf ei ymmärtänyt mitään, -- meni aivan yksinkertaisesti sileälle
jäälle.

Kaikki oli saanut alkunsa rautatehtaan disponentista, Herra
Robertista, majurin veljenpojasta. Ja, kun nyt seura, yhä
innostuneempana hevosurheilusta, oltuaan yksityinen astuu nyt
julkisuuteen, niin ovat tietysti majurin ja hänen veljenpoikansa
nimet eroittamattomasti yhdistyneet asiaan, niinkuin miesten, jotka
ovat asettuneet tämän "maalle tärkeän" yrityksen etunenään.

Ja siten makaat sinä kunnollasi omalla jäälläsi, Knut Ulfvung!

Tekisi mieli lyhyesti ja kauniisti ilmoittaa herrasväelle, että jää
alhaalla ja koko kilpa-ajorata on minun maani sisällä, -- on minun,
-- minun omaisuuttani!

He ovat niin korkeasti sivistyneitä siellä ylhäällä tehtaalla, --
vanhaa ylhäistä sukua, -- jotka etuoikeutetusti omistavat "oikean
seurustelutavan".

Nämä kirotut syyt, tuntuu kuin olisi vangittuna.

Kohta senjälkeen nousi hän ylös ja meni ikkunan luokse.

Palanen Lindestadin järveä kaareili lumivalkeana sisäänpäin...

Konsuli laski äkkiä alas rullakartiinin ja tohvelit löivät lattiaan
hänen kävellessään levottomasti edestakaisin.

Vihdoin taukosi kävely ja hän jäi seisomaan käsi sängynkaiteella. Hän
puri huulta ja tuumi...

Keinotella? -- panna alkuun jääafääri? lähettää ulos summissa.

Heidän kauniin kilpa-ajorata tuumansa täytyi ikävä kyllä uhrata --
meni ikävä kyllä myttyyn.

Jää ei saisi likaantua ajamisesta, kaikenmoisesta liikkeestä ja
hevosenlannasta -- tahi kaikesta heidän roskastaan.

Täytyy miehen voimalla ottaa koko kaunein osa Lindestadin järveä --
joka on kuin onkin minun! -- ja muuttaa se rahaksi...

-- Konsuli makasi sinä yönä kauvan ja laski ja sovitteli.

Hän vuoroin istui, vuoroin makasi. Marmoripöytä hänen edessään
peittyi vähitellen kokonaan numeroilla ja muistiinpanoilla.

Viimeinkin hervahti hänen etusormensa leveine sinettisormuksineen
alas ja hän nukkui autuaallista unta.



III


Wendelbo oli juonut kahvinsa ja istui nyt heitellen itseään tuolissa
edestakaisin. Kasvot olivat hiestyneet ja värähtelivät hermostuneesti.

"Vai niin -- hevosurheilu saa nyt jäädä sikseen -- rypistää hienosti
kasvoja, -- surkutella, -- peruuttaa" --

Rouva Martin oli ollut hyvin kaunopuhelias koko aamiaisen ajan,
todistellut ja perustellut. Hän oli tullut eilen alas Lindestadista
aivan innostuneena isänsä uudesta suuresta tuumasta.

"Senvuoksihan minä tässä pureskelen kynteni poikki", mutisi hän,
tuijottaessaan vaimoonsa -- "ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin
tietää: _miksi_ tämä jäähomma nyt tulee niin tulisella kiireellä,
kirjoitetaan, sähkötetään jääagentteja joka taholta?... Kaiverretaan
ja kaiverretaan, tutkitaan syvintä lähdevettä, -- mutta syyt."

"Niin niin, voithan sinä tutkia ja miettiä, Wendelbo, niin pääset
kai asian perille", kuului päättävä vastaus. Hän oli tarttunut
laivalistaan, joka oli päiväpostin joukossa aamiaispöydällä ja
kuletti sormeaan pitkin sen sivuja.

... "Jos jää toimitetaan ensiluokan tavarana, niin ei se siedä
ajoradan likaa, sanot sinä?" huudahti Wendelbo. "Hyvin mahtavaa.
Sehän on vaan johdonmukaisuutta, joka... joka..."

"Siis täytyy meidän yhtäkkiä kulkea täällä noloina, sekä meidän että
hevosten! Viking parka, joka seisoo hyvin kengitettynä tallissaan,
ja jonka silmät tulta säihkyvät heti kun reki vedetään esille ja se
tuntee pääsevänsä alas jäälle."

"Jatka vaan. Jatka vaan. Wendelbo, -- mieti sinä ja haaveksi",
tiuskahti Martine kyllästyneenä.

"Jos nyt asia olisi pantu alulle Lindestadissa eikä ruukilla, -- niin
silloin!" Wendelbon silmät loistivat kylmän ivallisesti...

"Tässä olisi oikeastaan velvollisuus nousta vastaan, tehdä kapina",
mutisi hän. "Jokainen, joka uskaltaa ajatella toisin, -- vastustaa,
-- se muserretaan, painetaan alas, -- sääntöperäisesti alas, --
rangaistaan niin perinpohjin, ettei enää potki vastaan!...

"Minä kysyn vaan, mihin joutuu sinun personallisuutesi, sinun pyhä
minuutesi, Kristen Wendelbo, -- se, josta kerran saat vastata
taivaan valtakunnassa? Tämä minä, sehän ryömii täällä kuin tahdoton,
tarkoitukseton nolla"...

Samassa pysähtyi reki rappusten eteen ja Martin kiiruhti ulos.

"Minä tunsin sinun kulkusista, isä", huusi Martine konsulille vastaan.

Hän tarkasti tutkivasti isänsä kasvoja, riisuessaan päällysvaatteita
hänen yltään.

Konsuli Ulfvung tuli vauhdilla tänään, kuin voitonriemulla siitä,
että oikeuksiaan oli loukattu. Toisessa leukapielessä oli hänellä
jonkinlainen nystyrä, voimasolmu, niinkuin purisi hän alituiseen
tupakkamälliä.

Hän astui matoilla peitetyn lattian poikki, suoraan kakluunin luo.
Sieltä näki hän ikkunaruudun läpi suoraan edessään kirkontornin ja
asetellessaan kelloaan, kysyi hän:

"Yksitoista, -- eikä vielä sanomalehteä. -- Mitä eikö vieläkään? --
Siinä on tänäpäivänä aika puhdistus kilpa-ajoradan johdosta, sangen
tärkeä ilman puhdistaja, selitykseksi yleisölle. Toimittaja sai eilen
luonani kaikki tarvittavat tiedot."

"Käsitäthän sinä sen hyvästi, Wendelbo", hän kääntyi vävypojan
puoleen, -- "että tämä jääliike on yksi talon tulolähde, joka olisi
ollut otettava esille jo kauvan, kauvan sitten, mutta johon ryhdytään
nyt vasta viimeisessä, tärkeässä silmänräpäyksessä; sillä kuuden
tahi kahdeksan viikon päästä on kevätlämpimät käsissä. Niin että
tässä nyt on tehtävä muutakin kuin pantava aikaa kohteliaisuuksiin ja
hienotunteiseen odottamiseen, kunnes korkea-arvoinen herrasväki on
ehtinyt huvitella tuolla alhaalla jäällä. Herrat ja naiset saavat nyt
luvan suoda anteeksi!"

"Niin, tämä tulee epäilemättä yhtä odottamatta kaikille, niinkuin
antaisitte pommin räjähtää jään alta", vastasi Wendelbo kiivaasti.
"Ja onhan jo osaksi tehty kalliita valmistuksia!"

"Mutta Wendelbo!" huudahti Martine, "et kai sinä yhtyne samaan
litaniaan, jota lauletaan tuolla ylhäällä ruukilla!"

"Noh", keskeytti hänet konsuli, -- "minä tiedän kyllä, että he
pitävät minua sekä epäinhimillisenä että hävittömänä, puhumattakaan
pahemmasta, joksi minua voidaan ajatella tuolla ylhäällä setäsi
majurin luona... hm. tahditon...

"Mutta, sinä Martine... ja sinä Kristen"... konsuli alkoi kävellä
edestakaisin kädet takinhelmojen alla. "En tahdo mainitakaan
semmoisia vähäpätöisyyksiä kuin sen töiden ja ansioiden paljouden
minkä näin suurenmoinen liike toisi pitäjään. Vaikka olisikin
inhimillistä uhrata ajatus siihenkin puoleen... Täällä on niin moni
raukka työtönnä ja saa imeä huuliaan talvipakkasessa, ilman puita ja
lämmintä tuvassa...

"Mu-utta, mu-tta --." Hän seisattui äkisti, -- "koko tämä
hevosurheilu ja tämä teeskennelty luulottelu, että se edistää muka
maan harrastuksia, se on ollut jo alusta asti minulle suoraan sanoen
vastenmielistä! Sanokaa minulle, oletteko oikein tarkastaneet
tuollaista hevosparkaa, kun se juuri tulee ajosta, sieramet punaisina
ja väristen, tulisesti huohottaen ja kaikki lihakset ja jäsenet
vapisten, senvuoksi, että se on maksanut jokaisen ennätyksen
juoksustaan palasella omaa elämäänsä? Inhoittavaa eläinrääkkäystä! Se
ei ole siveellisesti vähääkään yläpuolella kukko- ja härkätaisteluja.

"Ja hienotunteisuudesta semmoiseen, pitäisi minun olla ryhtymättä
yrityksiin, kun se tarjoo niin edullisia hintanoteerauksia, kuin nämä
nyt ovat!"

"Siinä kuulet syyt ja todisteet isän tekotapaan, Kristen", virkkoi
Martine.

Konsuli seisattui keskelle lattiaa:

"Syyt ja todisteet?... siitä miksi voin sahata oman jääni? -- E-ei,
minä en kuulu niihin, joiden on pakko esittää syyt toimintaansa."

Hänen katseensa lepäsi viivähtäen vävypojassa: "Sinun setäsi
ei luonnollisesti ymmärrä asiaa, hän, joka ikänsä on elänyt
seuraelämän näkökannan mukaan ja tuhat peninkulmaa syrjällä kaikesta
kauppamieskäsityksestä. Vaan sano hänelle suoraan ja lyhyesti, että
kun vesi nousee, käy mylly, ja kun ajat paranevat, silloin luistaa
liikepyörä!"

Konsuli katsoi äkkiä ulos ikkunasta -- Etäällä kulki joku katua ylös,
levitetty sanomalehti kädessä.

Vähän sen jälestä vielä toinen hajamielinen lukija...

"Jaha, nyt ne tutkivat artikkelia", mutisi hän. "Ett'ei vaan konsuli
Breien tuolla kompastu luminietokseen."

Sanomalehtipoika juoksi heidän ohitsensa, vähä väliä heitellen lehden
sisään ovesta tai pistäen sen kirjelaatikkoon.

Konsuli ojensi äkkiä käsivartensa:

"Turkkini, Martine! -- hyvin pian!"...

Ja heti sen jälestä kuului hänen kulkustensa helinä alhaalta kadulta.

Konsuli ajoi suurta juutilaista hevostaan varovasti, suitset kireällä.

Hän nyykäytti päätään muutamille vastaantulijoille ja tervehti
kohteliaasti rehtori Guldbergin rouvaa, joka seisoi ikkunan luona
kukkasiaan kastelemassa.

Hevonen astuskeli hauraassa sohjussa, jonka aamupäiväaurinko
ja kaupunginliike oli pehmittänyt ja jääpalaset räiskyivät
teräslanka-aitausta vasten.

Hän pysäytti äkkiä:

"Noh, Breien, sillin tai kalan hintojako te niin innokkaasti
tutkitte?"

Konsuli ajoi aivan Breienin viereen, tämän seisoessa jalkakäytävällä
sanomalehteä lukien.

Tukkukauppias Breien havahti hämmästyneenä lukemisestaan, kasvoilla
vielä äkäinen ilme.

"Hintojako?... Sillinkö?"... Vilkkaat, kiihoittuneet kasvot koettivat
vetäytyä niin kohteliaisiin poimuihin kuin suinkin --

"E-ei, ei nyt juuri niitäkään, Hra Konsuli!" Hän katsoi konsulia
terävästi silmiin. "Mutta tämä mies, joka esiintyy sanomalehdissä
tänään... sepä oli vasta tuhattulimmainen! Se oli tuhattulimmainen,
sanon minä! Minä tarkoitan vaan sitä että... että -- että tuolla
tapaa ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta antaa kokonaisen
suuren asian polskahtaa veteen, se -- se. Niin, tiedättehän että olen
suora mies, joka puhun suuni puhtaaksi."

"Mutta minullekin selvisi asia ennakolta ilmoittamatta ja
varoittamatta, rakas Breien!" huudahti konsuli. "Tai mitä te
sanoisitte, jos täyteen sullotut sillitynnyrit seisoisivat
teidän konttoorinne oven edessä? Jos tunnen teidät oikein, niin
ette te ainakaan olisi odottaneet siksi kunnes saisitte kaikki
kohteliaisuudet ympäriltänne suoritetuiksi."

"Niin, ne nyt ovat senlaisia vertauksia, jotka... jotka --" sanoi hän
hiukan mairitellen. "Mutta minä sanon konsulille, että on ihmisiä,
jotka tuntevat itsensä kuin hiukan syrjäytetyiksi", lisäsi hän
hiljemmin.

Konsuli siristi merkitsevästi silmiään, vetäessään suitsia
tiukemmalle.

"Ohoh, ajattelenpa, että me molemmat vanhat liikemiehet näemme
asian samalta kannalta. Selitys tämän päivän lehdessä on erittäin
miellyttävä, järkevä ja maltillinen."

Breien sai yskäkohtauksen:

"Tietysti, tietysti. Ja onneksi voin kertoa konsulille, että näyttää
siltä, että asia selvenee itsestään. Niils Bjelke, insinööri,
ehdoittaa nimittäin, että meidän pitää koettaa saada ajorata
siirretyksi yhdelle Grongmetsän pienistä järvistä... hyyrätä se
Wolmarilta. Hän on kitsas rahoistaan, se ukonnahjus."

Konsuli ojensi kätensä kiivaasti.

"Liian etäällä tiestä... liian etäällä, Breien, -- hullutusta --
mahdotonta. Sitäpaitse juuri hänen talviajojensa aikana! Mutta
siinä se nyt on! Saa olla varuillaan, eikä laskea tuonlaisia nuoria
kokemattomia rauhattomuuden aikaansaajia piiriin -- uusien tuumien
takoja kuin isänsäkin."

"Tänään iltapäivällä on kokous. Ja minä puolestani en ainakaan
voi pitää ajatusta muuta kuin onnistuneena", lisäsi tukkukauppias
jotenkin tylysti. "Asia pelastettu, eikä ketään loukattu... Enkö koko
yön luullut kuulleeni hevoseni hirnuskelevan..."

"Silloin kuulin ainakin minä aivan toisenlaisen äänen tallistani,
herra Breien", virkkoi hän jääkylmästi. "Meidän täytyy saada
lopetetuksi tämä inhoittava eläinrääkkäys, jonka aikojen kuluessa
juopot talonpojat ovat tehneet maalaistavaksi, ja joka nyt näytään
tahdottavan kohottaa meidän pitäjämme ylhäisiin piireihin."

"Niin, katsottuna siltä näkökannalta, herra konsuli, jota voisi
kutsua maalaispoliitilliseksi", sanoi Breien leikillisesti, -- "voi
sekin tietysti olla oikeutettua. Mutta onhan maailma jo aikoja sitten
luonut itselleen toisen mielipiteen. Minun ei tarvitse huomauttaa
konsulille sitä, että juuri suurien maiden kilpa-ajoista on meidän
viimeisinä viitenä vuosikymmenenä kohonnut hevossiitoksemme saanut
alkunsa."

"Jaha!" Konsulin vartalo leveni ja piteni, hänen istuessaan reessä.
-- "Meidän pitäisi siis omistaa itsellemme kaikki ulkonainen rähinä
ja humbuugi, -- ehkäpä vielä lisäksi heidän vedonlyöntinsä, niin
että saisimme koko Europan mädännäisyyden kaduillemme. -- -- Minä
otaksun, että tapaatte kokouksessa monta, jotka jakavat europpalaisia
mielipiteitänne."

Se sanottiin omituisella virallisella äänellä, hänen kohottaessaan
nahkalakkiaan ja aikoessaan ajaa edelleen:

"Täytyy joutua säästöpankinjohtokunnan kokoukseen", lisäsi hän.
"Huonot ajat, -- puute rahoista... Johtokunta on pian pakotettu
hylkäämään paraimmatkin tarjoukset... Hyvin vastenmielistä työtä!"

Reki katosi, mutta yhä seisoi tukkukauppias jalkakäytävällä. Hän näki
selvästi konsulin kasvot edessään, -- näki tämän äkkiä syntyneen
kylmyyden ja yhteenpuristetut huulet.

Tuska valtasi hänet, niinkuin olisi paras liikeyhteys häneltä
katkaistu...

Hänen suuren vekselilainansa uudistus, joka hänellä oli pankista ja
joka aina luisti hyvästi, se voisi tulla johtokunnassa esille tänään.

Hän olisi voinut lyödä itsensä kuoliaaksi, niin ajattelematon oli hän
ollut!

Yhtäkkiä kääntyi hän, kohotti turkinkauluksen korvilleen ja kiiruhti
pitkin askelin, melkein juoksujalassa, säästöpankkiin.

-- Konsulin reki pysähtyi silmänräpäyksen alhaalla käänteessä, jossa
harvaan rakennetulta kadulta avautui näköala kaupunkiin ja satamaan
päin.

Hän aina mielellään viivähti siellä hetken ja katseli näköalaa ja
hevonenkin oli tottunut siihen...

Piiskan läimäys hevosen selkään sai reen tänään yhdellä nykäyksellä
menemään edelleen.

Tämä näköala muuten aina virkisti mieltä, sillä oli muistonsa.

Juuri tuossa vastapäätä oli kaunis tiilikivikirkko terävine
tornineen, kuin muistomerkkinä hänen voitostaan siinä pitkällisessä
taistelussa, minne kirkko ja hautausmaa olivat sijoitettavat...

Oli oikeastaan ollut kaksikin taistelua, jotka kulkivat yhtämatkaa,
-- josko kirkkomaa olisi siirrettävä, tai olisiko se ainoastaan
laajennettava. Kaupungin insinööri oli perustellut innokkaasti sitä
puolta, että se sijaitsi liian lähellä kaupunkia.

Mutta siellä mättäiden alla, enemmin tai vähemmin komeiden
hautalaitteiden alla, lepäsivät Ulfvung-vainajat, miehet ja naiset,
nyt jo monessa polvessa. Heidän auktoriteettiaan yhtävähän kuin
hänenkään ei saanut loukata.

Konsuli istui kumarassa jääräiskeen tähden ja yksi ajatus häntä
vaivasi.

Musta, laiha insinööri, terävine silmineen ja luisevine nenineen oli
yhtäkkiä astunut hänen sisällisen silmänsä eteen.

Ikäänkuin salaman valaisemana esiintyi kokonainen jakso hänen
elämäänsä kuin silmänräpäys valokuvana hänen eteensä.

Ja silloin oli viha vallinnut hänessä --

Insinöörin isä oli koettanut vastustaa häntä paikkakunnalla, --
kerran toisensa perästä, -- se oli ollut pitkällinen vedenalainen
sota, joka loppui siihen, minkä ansaitsikin -- tappioon ja
murtumiseen!

Hänen kiihoittuneessa mielessään tuntui siltä kuin uudistuisi
taistelu nyt pojan kautta, -- samanlainen intoilija, samat
päähänpistot ja ehdoitukset.

Konsuli tuijotti uhkaavasti eteensä, kuin tahtoisi hän voittaa
vastustuksen, jonka näki edessään ilmassa.

Äkkiä kohotti hän piiskaa...

"Niin, niin, nuori herrani... niin, niin, nuori herrani!"...

Hän pysähtyi ulkopuolelle kaupunkia, vanhanaikuisen puurakennuksen
eteen, jossa oli korkeat raput ja pitkä katonräystäs, jonka alta
kimalsivat pienet ruudut.

"Onko Evensen kotona?" huusi hän iloisesti puoleksi avonaisesta
ovesta.

Naisen kasvot näyttäytyivät silmänräpäyksen aikaa ikkunassa, ja
sisältä kuului ovien paiskimista.

Ulos rappusille tuli vähänpäästä Arild Wolmarsin metsäpäällysmies,
Evensen, kumarrellen ja vielä pannen kiinni takkinsa nappia.

"Uskallanko kysyä mistä minulle tulee tämä suuri kunnia" --

"Taidat muistella sitä vanhaa riitaa?" hymyili konsuli. "Niin, teidän
isäntänne ja minä olimme aina riidassa siellä ylhäällä... Pankaa
hattu päähän, -- hattu päähän, Evensen. Te olette liian vanha ja hyvä
mies seisoaksenne vilustuttamassa itseänne täällä lumessa paljaasta
kohteliaisuudesta... Ja miten jaksaa vaimonne? Minä luulen nähneeni
hänet vilaukselta ikkunassa. Eivätpä näyttäneet vuodet häneen paljo
koskeneen."

"Meillä on onneksi ollut molemmilla hyvä terveys, herra konsuli ja
kiitän kysymästä."

"Katsokaas, Evensen, minulla oli tärkeää kysyttävää eräiden
asioitteni tähden, tahtoisin saada varman tiedon siitä, tuleeko tänä
vuonna Grongmetsistä laskettavaksi tukkia enempi kuin tavallista?
Jäänsahausta varten olisi minun sen mukaan asetettava Lindestadjärven
sulkulaitos."

Evensen oikasihe suoraksi ja suun ympärille kuvastui viekas ilme. Hän
koetti vainuta piilikö ehdotuksessa jotain vaarallisempaa...

"Hirrenhakkuusta meidän metsissämme voin sanoa ainoastaan sen,
että se kaikessa muodostuu samanlaiseksi kuin viime vuonna.
Muuten on siellä kyllälti kaksitoista- ja neljätoista tuumaisia
-- puhumattakaan mastometsästä, joka seisoo kuin pilaristona
Grongmetsässä, eikä ole tuntenut vielä kirveenterää. Niissä puissa
sitä on toinenkin miljoona tallessa, sanon minä."

"Niin, niin, rakas Evensen", keskeytti konsuli metsäpäällysmiehen
halua kehua isäntäänsä. "Olette olleet niin ystävällinen ja
vastanneet kysymykseeni ja ei muuta kuin kiitoksia!"

Hän vetäsi suitsia, kuin aikoisi hän ajaa edelleen; mutta pidätti
vielä...

"Ja sittenhän saan onnitella Arild Wolmaria siitä, että hän pian saa
kilpa-ajoradan sinne ylös yhdelle järvistään."

"Mitä?" -- kyseli Evensen ihmeissään.

"Siellä vasta liike syntyy metsissä."

"En minä ole kuullut siitä mitään", virkkoi Evensen.

"He aikovat pyytää Herra Wolmarin suostumusta, kuulin sanottavan.
Ja sitten saatte luonnollisesti koko kaupungin sinne, -- kaikki ne,
jotka aikovat kilpa-ajoihin."

"Niin, kyllä sinne sitten kansaa kokoontuu", tuumi Evensen.

... "Ja koko irtolaisjoukon, joka tekee valkeita ja ottaa itselleen
kaikenlaisia vapauksia."

"Niin, siinä voi olla jotain", mutisi Evensen miettiväisenä.

"Sitten saa hän vielä kaupanpäälle sinne metsästysseurat, sekä
koirien kera että ilman, -- lentäviä ja juoksevia. Niin niin,
siellä voi olla tilaisuudessa tarjoomaan vierailleen sekä pyitä
että metsoja, siksi kunnes metsä tyhjenee niistä", virkkoi konsuli
leikillisesti.

"Ei milloinkaan isäntäni myönny siihen!" huudahti Evensen suuttuneena.

... "Entä sitten kauvastähtäävien kiväärien harhaantähdätyt kuulat,
jotka vinkuvat mastopuiden välissä ja kaivautuvat tuuman, jopa
kaksikin puun kuoren alle."

"Jaha, totisesti kutsuisin senlaista julkiseksi pahanteoksi!"
huudahti Evensen karkealla äänellä.

"Niin, minun metsiini he eivät ainakaan pääse! Mutta kokouksessa
kaupungin talolla tänäiltana päätetään, pyytävätkö kaupunkilaiset
teidän isäntänne suostumusta kilpa-ajorataan."

Konsuli puhutteli hevostaan, joka levottomana kaappi jalallaan.

"Noh -- minulle se ei kuulu. Mutta minusta tuntuu siltä, että olisi
paras ajoissa valmistaa hra Wolmaria tästä hyökkäyksestä, joka on
tekeillä hänen metsäänsä vasten."

Hän läiskäytti hevosta piiskalla --

"Hyvästi, Evensen!" -- --

-- -- Konsuli ajoi tänään torille odottamattomalta suunnalta. Jo
kaukaa tunsi hänen matalan, lipalla varustetun, karvalakkinsa ja
hänen ajaessaan nostettiin lakkeja ja hattuja, ilman että hän
erityisesti otti niitä huomioon.

Kolme tai neljä kaupungin suurempaa liikemiestä vetelehti
edestakaisin korukauppias Lundin peililasi-ikkunoiden ja apteekin
väliä. Toisia seisoi postihuoneen rappujen edessä kopistellen
pakkasessa jalkojaan; muutamia pienempiä ryhmiä käveli keskustellen
alas siltakatua.

Konsulin pitkänäköinen, tarkkaava silmä teki heti yleiskatsauksen.

Kuin kaukonäkijä tunsi hän hermoissaan kaiken, mitä siellä ajateltiin
ja tunnettiin, -- hän tunsi niin hyvin heidät kaikki, hallittuaan
seudulla kauvan ja valppaasti. Hän tunsi nuo rohkeat imartelut,
kasvojen ilmeet ja kumartelut, joita hän näki joka päivä, hän tiesi
miksi yksi ja toinen tekeytyi leijonaksi hiirenkolonsa eteen tahi --
kuin sattumalta -- katosi talonovesta.

Konsulin kasvot saivat silmänräpäykseksi uhkaavan ilmeen. Hän tunsi
että hänen vallassaan oli tyhjentää tai punnita koko tori.

... "Puhelevatko herrat tanssiaisista seurahuoneella?" tervehti
hän ja pysäytti hevosensa. "Meillä kotona ajatellaan ja toivotaan
ainoastaan tanssiaisia."

"Ei nyt juuri sitäkään", hymyiltiin salavihkaa ja katseltiin
miettiväisinä alas.

Oltiin kuin hiukan säikäyksissä, vaarallisilla vesillä. Täytyi varoen
ajatuksensa lausua, ei esittää minkäänlaisia määrätyitä mielipiteitä,
vaan taitavasti etsiä sanoja, jotka sopivat kummallekin puolueelle.

"Ei, ei", virkkoi konsuli äkkiä terävästi, -- "olenhan kuullut, että
toisetkin tanssit ovat tulossa seurahuoneella tänään. Se ei kuulu
minulle; -- Mutta jos olisi vähänkin enemmän älyä, niin huomattaisiin
selvästi, että sitä liikettä ja niitä suoranaisia ja sivullisia
etuja, jotka olisivat seuranneet kilpa-ajorataa Lindestadjärvellä,
ei kaupunki voi ajatellakaan saavansa peninkulman päässä ylhäällä
metsissä. Tai miten?"

Hymyiltiin mieltymyksen osoitteeksi.

Postitalosta astui ulos uusi satamapäällikkö, postinsa kädessään. Hän
katseli vähän ympärilleen ja oikasi sitten suoraan torin yli.

"En kai erehtyne, hra konsuli Ulfvung", kumarteli hän. "Rohkenen
esittää itse itseni kaupungin uutena satamapäällikkönä. Olen aikeissa
tehdä kunnioittavan käyntini Lindestadissa, kunhan ensipäivän ikävät
muuttopuuhat ovat ohitse." --

Konsuli korotti käsivarttaan osoittamatta vähääkään käsittäneensä
puhuttelua, ja jatkoi kovemmalla äänellä, viitatessaan ulospäin...

"Tuolla ylhäällä on Lindestadjärvi kuin leipäpala hätääkärsiville,
josta voivat leikellä koko talven. Ja tuolla alhaalla konttoorini
oven edessä seisoo ihmisiä, jotka etsivät työtä, tungokseen asti
kadulla..."

"Mutta, minun olisi luonnollisesti ennemmin pitänyt rääkätä hevosia!"

Se herätti yleistä iloisuutta ympäri seisovissa.

"Ja kuka epäilisikään että meidän hyvällä majurillamme ylhäällä
ruukilla olisi sellainen mielessä", virkkoi hän leikillisesti. "Hän
ei ota mitään edesvastuulleen, ei otakaan! Jos piiri edistyy tai ei,
-- sama käsittämätön hieno levollisuus ja rauha, sama..."

"Maailman melu ei ulotu sinne pilventasaisiin asuntoihin", jatkoi hän.

"Suokaa anteeksi minulle, joka vielä olen vieras paikkakunnalla",
keskeytti hänet satamapäällikkö. "Minä olin ylhäällä tehtaalla
pyhänä, -- nuori Düring asui pari vuotta meillä, ollessaan lukemassa
pääkaupungissa. Ja hra majuri antoi minulle hyvin mieltäkiinnittävän
yleiskatsauksen kaupungista ja sen ympäristöstä. Niin että minä
tahtoisin vaan hiljaisuudessa sanoa, että hän teki minuun aivan
toisen vaikutuksen."

Konsuli kohotti huulensa aivan nenän alle, kuin vainuten jotain
pahaa...

Siinä oli ääni, joka --

"Tietysti se lähde, josta on ammennettava --", sanoi hän
väliäpitämättömästi, katsoessaan ulos ilmaan.

"Niin, te hymyilette, herra apteekari..."

Korukauppias Lund ja tulliherra vaihtoivat silmäyksiä.

Tässä oli tapahtunut pieni läksytys torilla. Satamapäällikön
sopimaton käytös tuntui tuskastuttavalta.

Konsuli tarttui äkkiä hattuunsa, läimäytti hevostaan ja ajoi edelleen
säästöpankkia kohti.

Hänen rekensä pysähtyi sisäänkäytävän eteen. Palvelijalle, joka
kiiruhti esille, heitettiin suitset ja yksi kirjureista, kynä korvan
takana, kiiruhti etehiseen vastaanottamaan turkkia, jonka hän viskasi
yltään.

Konsuli kulki pankin molempien toimitushuoneiden läpi johtokunnan
huoneeseen.

Melkein hänen tiellään seisoi tukkukauppias Breien, valmiina
tervehtimään. Mutta juuri silloin nyykäytti konsuli aivan toiselle
suunnalle.

"Ainoastaan pari sanaa, hra konsuli", kuiskasi Breien kiihkeästi.
"Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille, että insinööri Bjelken täytyy
luopua ehdotuksestaan, Minkätähden? -- se jää minun asiakseni",
selitteli hän erityisellä painolla.

"Kas vaan, kas vaan", huudahti konsuli ivallisesti. "Olenhan aina
sanonut, että tukkukauppias Breienillä on hyvä pää, -- ja nopea
käsityskyky! Muuten, minä kyllä tunnen Bjelket! Heillä on jo veressä
itsepäisyys ja nuo ainaiset ehdotukset. Poika antaisi ennemmin
taittaa niskaluunsa."

"Minä vakuutan. Minä vakuutan", jatkoi Breien innokkaasti. "Mutta
minun täytyi käyttää hyväkseni aikaa ennen kokouksen alkamista
viideltä". Ovi sulkeutui konsulin jälestä. Hän kääntyi lankonsa
pankinjohtajan puoleen ja huudahti, ojentaessaan mielihyvällä
jänteistä vartaloansa:

"Luulenpa tukahduttaneeni sen!"

"Kilpa-ajoradanko", huudahti pankinjohtaja jonkinlaisella säälillä.
-- "Syy..."

"Syy, syy!" -- jatkoi konsuli siihen intohimoisesti -- "syy on siinä,
seisooko vhistipöytä Lindestadissa vaiko ruukilla."

"Vai niin, satamapäällikkö ei ole ainakaan, niinkuin äsken kuulin,
epätietoinen siitä, missä hän ensi pyhänä pelaa iltapäivä vhistinsä",
ivaili pankinjohtaja.



IV.


Kuului kohina koskelta, viileänä kesäaamuna Lindestadin ruukin luona.

Oli kova kiire, vesi oli vähänä ja täytyi tänä tilausten aikana
sahata käsivoimalla, tehdä työtä yöllä ja päivällä.

Sahajauhot kasautuivat lattian alle, ketjulaitoksen jatkaessa
säännöllisesti palaavaa kulkuaan; ja ulkona kasautuivat lautapinot
talojen korkuisiksi, käytävät välissä.

Vaunujonoja, täyteen lastattuna sahatuilla laudoilla rämisi raskaasti
alas tietä pitkin, ja toisia tyhjiä saapui lastattaviksi.

Siellä sisällä astuskeli konsuli narisevalla lattialla, tarkasti ja
kontrolleerasi. Hän vastaanotti ja merkitsi kirvesmiehen lyijykynällä
laskuselvityksiä pieniin neliskulmaisiin paperiliuskoihin, jotka
sahanhoitaja antoi hänelle ja jotka vähitellen läjäytyivät
ammottavaan muistikirjaan.

Lopuksi oli hän käynyt tutkimassa erästä epäilyttävää tukkia, oliko
se täysimittainen, ja irroitti nyt kaulastaan keltaisen silkkihuivin,
jota hän piti alhaalla kostean kylmyyden tähden.

Konsuli oikasihe, puisti päältään tomun, jota siellä lenteli ja
ruukinhoitaja puhdisti häntä harjalla ja ojensi hänelle kepin.

Leveässä olkihatussaan ja vaaleassa kesäpuvussaan astui hän
asunnolleen.

Portilla hän pysähtyi ja pyyhki hien otsaltaan.

"... Niin, niin, Sultan,... niin, niin Gripan" -- puhutteli hän
hyväntahtoisesti molempia kahlekoiria, jotka haukkuen ja toisilleen
mustasukkaisina yhä ja yhä hyppivät häntä vasten.

Tilavalle pihalle jäi hän seisomaan ja katseli ylös toiseen
kerrokseen, tytärtensä makuuhuoneeseen, jossa uutimia ei vielä oltu
nostettu ylös. He olivat olleet eilen kesäjuhlassa majurin luona
ruukilla.

Hän astui Halvor-kuskin luo, joka seisoi etempänä liiterin luona ja
huuhtoi ja puhdisteli vaunuja ajon jälestä...

"Ettekö tulleet kotiin ennenkun kello kolmen jälestä", tiedusteli
hän. "Oliko paljon väkeä?"

"Oli... tungokseen asti! Vaunuja ja trilloja aina alas tielle! --
amtmannin ja tuomarin ja" --

"Näkyikö siellä myöskin vanhanaikuisia korkeita perhevaunuja?"
keskeytti konsuli.

"Ei toki!... Vaunuja semmoisia kuin meidän ei ole koko kaupungissa",
Halvor käänsi äkkiä purjeen.

-- "Useimmat olivat tulleet trilloilla ja hyyrätyillä keiseillä
kaupungista", selitteli hän.

Mutta kuuroille korville.

Konsuli oli jo kaukana pihamaalla.

Aamuviileys oli ohitse, ja hieno usva ilmassa ennusti kuumaa päivää.

Konsuli kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli Gripan'in haukkuvan portilla,
ja näki sen heiluttavan häntäänsä...

"Tollef -- hra Terjesen... Arvasin sen. Nyt on mies pulassa..."

"Minuako te etsitte?" huusi konsuli.

"Niin, juuri konsuliahan minä etsin", vastattiin arasti. -- "Ei voi
kukaan muu auttaa kuin hän!" huokaili mies.

"Vai niin? -- Vai -- niin... Mutta hän auttaa..."

"Niin, konsuli on kuin isä, johon voi turvata hädässä, Ja sitten
ajatteli minun vaimoni, että jos koettaisin..."

"Vai niinkö vaimonne ajatteli. No, koettakaa sitten!"

"Sydämeni tykyttää, herra konsuli. Ja jos ei Gripan niin hyvästi
olisi tuntenut minua, en olisi rohjennut pistää jalkaani portista...
Se nyt olisi siitä tervasta, katsokaas --"

"Joka otettiin takavarikkoon sinulta. Kyllä, minä olen sen kuullut."

"Mutta mistä sen osasi arvata, herra konsuli, -- että hinnat
alenisivat niin yhtäkkiä, juuri kun ne olivat korkeimmillaan, niin
että sitä vaan koetti ostaa niin paljon kuin sai."

"Mutta nyt kadut, vai mitä?"

"Satakymmenen tynnyriä varastossa... eikä saa muutetuksi rahaan!"

"Ja minkävuoksi, rakas Tollef? Senvuoksi, että spekulanteilta puuttuu
se, joka tukkukauppiaalle on välttämätön, nimittäin raha, jolla voisi
antaa tervan olla paikoillaan puolen tai koko vuoden ajan, kunnes
hinnat kohoavat. Ja siten sitä joutuu pahaan pulaan. Taitaa olla
erilaiset asemat? Niin, niin, paras on olla rupeamatta kilpailemaan
vanhojen liikkeiden kanssa, sillä tuloksen jo edeltä arvaa."

"Tulee vararikko, jos ei konsuli auta!" huudahti Tollef hädässään.
Hän katseli ympärilleen kuin pelastusta hakien.

"Niin, täällä on kyllä paljon muuttunut siitä asti kun sinä olit
sahanhoitajana", virkkoi konsuli. "Suuret, valoisat ikkunat navettaan
ja talliin. Vesijohto joka paikassa, -- kalliita laitoksia."

"Ei, ei, ei! Kyllä on niin rakasta muistella sitä vanhaa tallia
ja kahdeksaa pilttuuta... Entä Sokken, joka juoksi peninkulmansa
kolmessa neljännestunnissa ja aina tahtoi juosta majurista edelle,
niin että konsulin täytyi pyytää anteeksi kirkon luona."

"Silloin oltiin nuoria eikä aina niin hienotunteisia kuin olisi
pitänyt olla. Muuten sai Sokken kunniallisen kuoleman. Se alkoi
kompastua mäissä, ja sai luotinsa."

"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, -- "josta kuulet
röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina
jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän
leikillisesti... "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."

"Niin, niin, kyllähän minä sen arvasin, ett'ei konsuli tahtoisi olla
tekemisissä niiden kanssa. Minun olisi pitänyt mieluummin seurata
Iversenin neuvoa ja mennä ylös majurin luo. Hän olisi ehkä muistanut,
että minä annoin hänen kulettaa rautamutansa maani läpi, sekä viime
vuonna, että sitä edellisenä!"

"Niin, majuri, kyllä kai, hän olisi auttanut. Tietysti!" ivasi
konsuli.

"Mutta minun vaimoni, hän väitti vaan, että kun oli oikein suuren
avun tarpeessa, niin sieltä Lindestadista se oli haettava. Siellä oli
koko kaupungin ja piirin pelastava käsi."

Konsuli käveli vähän aikaa edestakaisin...

"Sinä olit hyvä talonhoitaja ja palvelija talossani, Tollef", --
puheli hän, "ja minulla ei ollut muuta muistuttamista sinua vastaan,
kuin halustasi vaihtaa kelloja. Mutta se oli kai enne siitä, että
sinä aikaa myöten tahdoit ilmestyä kauppanerona. Ja, kun sinä sitten
äkkiarvaamatta sait tuon perinnön Ameriikasta, silloin sitä alettiin.
Ensin halkokaupalla ja sitten hypättiin tervatynnyriin."

"Ah, jumalan kiitos!" kuului helpotuksen huokaus.

"Mitä nyt?"

"Niin, katsokaas kun konsuli alkaa leikkiä laskea, tunnen minä ett'ei
hän hylkää vanhaa palvelijaa, joka kerran on ollut hänen leivissään",
sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.

"No, no, rakas Tollef! Minä ostan sinun tervasi päivän hintoihin ja
se jää sinun varastohuoneeseesi maksutta. Sinä voit huomenna mennä
poikani konttooriin..."

Hän näki Margrethen tulevan ulos rappusille ja nyökäytti tyytyväisenä
hänelle.

"Noh, oliko sinulla hauska?"

"Neitsy Tank on kattanut aamiaispöydän ulos verannalle... tule niin
saat kuulla."

"Tuolla alhaalla tiellä tulee Ulf, ratsastaen Hebellä", huusi
hän. "Hän tulee tietysti tänne juttelemaan tanssiaisista", sanoi
Margrethe, heidän poistuessaan käytävää pitkin.

... "Sinä kyllä arvaat, äiti, mitenkä kaupungin ompelijattaria oli
piinattu, että tultaisiin hienoiksi juhlaa varten", jutteli Bolette
istuessaan siellä ulkona.

"Entä Martine sitten", kuulusteli rouva innokkaasti, "miltä hän
näytti?"

"Hui, äiti, koristeltu kuin aina! Sehän oli tarkoitettu
jonkinlaiseksi maalaisjuhlaksi, -- puoleksi ulkona vapaassa ilmassa,
kirjavia lyhtyjä ja ilotulitukset puistossa ja soittoa ja tanssia
salissa. Ja sitten kahisee Martine keltasessa, raskaassa silkissä,
pitsikoristeissa ja hyvin avokaulaisena."

"Voi sentään, Martine on aina teeskennelty ollessaan ruukilla",
huokaili rouva. "Hän koettaa kaikin voimin olla hyvissä väleissä
siellä, -- hän on kuuluvinaan perheeseen ja kutsuu heitä sedäksi ja
tädiksi, -- sillä Wendelbollahan on salaiset juurensa kokonaan siellä
ylhäällä. Mutta se ei sovi, se on hänelle vielä vahingoksi."

"Minä en voi ymmärtää, mitenkä ne kaksi milloinkaan ovat tahtoneet
toisensa", ihmetteli Bolette.

"Ovat tahtoneet -- tahtoneet?" keskeytti hänet äiti... "Martine
parka", hän lopetti ajatuksensa, konsulin ja Margrethen puhellessa ja
huutaessa alas Ulfille. "Olen usein miettinyt, että olisikohan hänen
voimakas luonteensa tullut onnellisemmaksi, jos hän olisi saanut
komean, solakan perämies Witin."

"... Kyllä, meidät korotettiin armossa aina kolmanteen taivaaseen",
huusi Ulf, joka astui ylös rappusia, "joimme teemme ruokasalissa,
vietiin sitten pitkän eteisen kautta saliin, jossa tanssittiin
pianonsoiton mukaan suuremmoisella lattialla..."

"... Vahinko vaan, ettei ruukin metsistä enää saada semmoisia
lautoja!" valitteli hän olkapäitään kohauttaen... "Sitten puoli yhden
aikana loistavat illalliset ruokasalissa, äiti. Jälkiruoka syötiin
tulisoihtujen valossa ulkona leveällä verannalla, jossa ovat ne
vanhat pilarit, ja jossa voi kuvitella olevansa kuin Kreikassa."

"Oli niin ihana kuutamo!" huudahti Bolette innostuneena.

"Ja mustaviiksinen luutnantti kävelytoverina, eikös niin!" -- jatkoi
Margrethe.

"Kuka? -- Kuka?" kysyi konsuli äkkiä, tyhjentäessään
maitolasiaan. -- "Vai niin, tuo Stenvig, joka täällä oleskelee.
-- Kaupunkilaiskurtiisia... ei minkäänlaista tulevaisuutta."

"Elä nyt, isä, sitä et sinä niin varmasti voi sanoa", huudahti
Margrethe vallattomasti, nähdessään Boletten punastuvan ja istuvan
siellä alakuloisena ja levottomana. "Voihan hän tulla laivan
päälliköksi ja saada muitakin virkoja, isä, Mutta isä tahtoo, että
heidän pitää jo alusta olla rikkaita."

"Eiköhän tuommoisten pienten viisaudenlintujen sietäisi hiukan varoa
nokkaansa", sanoi konsuli, nykäisten häntä pitkästä letistä, joka ei
ollut vielä ylöskierretty päiväksi.

"He olivat saaneet Niils Bjelken sinne ylös auttamaan tulituksen
laittoa ja kirjavien lyhtyjen ripustamista", virkkoi Ulf. "Todellakin
sovelias tehtävä insinöörille, hänelle aivan sateli ylistyksiä ja
kiitoksia sekä majurilta, rouvilta että pääkaupungin vierailta.
Kylläpä nyt Niils Bjelke pidetään lämpimänä siellä!"

"Karin ja hän olivat kokonaista kaksi päivää tehneet valmistuksia",
huudahti Margrethe.

"Vai niin... vai niinkö! Vai on Niils Bjelke niin ruukilaisten
suosiossa", sanoi konsuli miettiväisenä... "Vai niin. Vai niin. Entä
itse Karin..."

"Suoraan sanoen, mies ei viitsisi noin vaan ilman muuta ruveta
taloustoimiin ja juhlia valmistamaan", sanoi Ulf.

... "Ja kenen kanssa alkoi Karin tanssin? Kenen kanssa hän tanssi?"
kysyi rouva kiihkeästi.

"Karin tanssi kokonaista kaksi tanssia Ulfin kanssa, äiti", selitteli
Bolette vähän ivallisesti.

Konsuli käveli hajamielisenä edestakaisin verannalla ja pysähtyi
välistä, katse tuijottaen jäykästi ulos lämpimään kesäaamun sumuun,
joka vielä puoleksi peitti lähiseudun ja satamakaupungin katot ja
antoi näköalan loppua etäiseen kirkkaaseen juovaan, siniseen mereen,
jossa purjelaivat näyttivät valkeilta pieniltä linnuilta.

Hän löi äkkiä kädellään kaiteesen, niin että kaikki säpsähtivät:

"Mitä siihen herraan tulee, on heillä kyllä omat tuumansa hänen
suhteensa", mutisi hän, astuessaan alas puutarhan rappusia.

       *       *       *       *       *

Aurinko poltti ja paahtoi yhä kuumemmin ja kuumemmin.

Lindestadissa se hohti tulikuumista seinistä. Hiljaisuudessa kuului
kaappimista tallista, ja ylhäällä kyyhkyslakassa riitelivät kyyhkyset
paikoista. Taloudenhoitajatar katosi maitohuoneen ovesta, kädessä
korillinen munia, jotka oli koonnut kanakopista.

Koirat makasivat, kielet riippuen punaisina ja ähkyivät ja puhkuivat,
ja talon siivelliset ja siivettömät elukat olivat piiloutuneet
harvoihin varjopaikkoihin.

Talon kissa, liukas kuin ankerias, tuli hiipien kierrettyään
kellaria, jossa se oli vahtinut hiirenkoloa, ja paneutui nyt maata
kellarinportaiden kapeaan varjoon ja mittaili, vaanien, silmät
puoleksi ummessa varpusta, joka kylpi hiekkaläjässä...

Kaikkialla raskasta, unista hiljaisuutta.

Kesätuuli liikutteli hiljaa lasku-uutimia ylhäällä neitien huoneessa,
ja niiden rautalanka löi aina väliin ikkunapuitteisiin.

Molemmat sisarukset olivat pitkään levänneet päivällisen jälkeen,
tanssiaisväsymystä...

Äkkiä alkoivat koirat pihalla haukkua kovasti ja oikoen itseään ja
haukotellen meni Margrethe ikkunan luo:

"Martine trilloissa, ponyllään ajaen tulee alhaalla tiellä, Bolette",
kuului hän sanovan.

"Kahvi valmiiksi, neiti Tank! Rouva Wendelbo on tulossa", huusi hän
alas rappusiin.

"Voi, oli niin rauhallista ja niin hyvä olla!" valitteli Bolette. Hän
nousi hitaasti ja vastenmielisesti ylös, ja kuin siveli otsaltaan
ihanan unen. Hänet oli äkkiä riuhtaistu pois kotiljongista ja hän
näki vielä edessään kapealippaisen merimieshatun, jota hänelle
heilutettiin jäähyväisiksi, heidän ajaessaan ulos portista. --

-- -- Talon pikenttipoika oli portaitten luona vastaanottamassa
hevosta, ja sisäpiika seisoi käsivarret ojolla, valmiina
vastaanottamaan vaippaa ja kaikkia niitä monenlaisia pikkutavaroita
ja neilikkavihkoja, joita rouva Wendelbo aina toi muassaan
kaupungista. "Nukutaanko vielä tuolla ylhäällä, Nella?" sanoi
hän, vilkaisten ylös makuuhuoneen ikkunoihin, ennenkun astui
puutarhahuoneeseen.

"Kiitos vaan, olen jo juonut kahvini kotona", sanoi hän,
tervehtiessään neiti Tank'kia, joka astui sisään höyryävä kahvikannu
kädessä, Ulfin järjestäessä pöytää kahvivhistiä varten.

"Kaikki näyttävät olevan unisia tanssiaisten jälestä" -- lisäsi hän
ja astui korttipöydän luokse, jossa hän päättäväisesti veti tuolin
allensa ja alkoi asetella pasiensia.

Hän huokasi syvään kun se ei päättynyt hyvästi ja jäi hajamielisenä
istumaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, kunnes hän taas äkkiä
tarttui kortteihin ja alkoi uudelleen pelata.

"No mutta, istuthan sinä taas täällä sen ainaisen pasiensisi kanssa",
tervehti Margrethe ovessa.

"Minä taidan lähteä hiukan kävelemään, että pääsisin päänkivustani",
virkkoi Bolette, hän oli jo etehisessä ja asetti hattua päähänsä.

"Sitten minä tulen mukaasi", esitti Margrethe. "Sinäkin! Täytyyhän
jonkun olla kotona, Martinen luona".

"Minä vaan ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, onko Stenvig saanut
yhtään harria tuolla laivatelakan luona. Hän käy onkimassa siellä
melkein joka päivä tähän aikaan", selitteli Margrethe viattomana.

"Vai niin! Sitten lähden minä toisaallepäin metsään, jossa saan olla
rauhassa", sanoi Bolette säihkyvin silmin ja kiiruhti alas rappusia.

Siellä sisällä jatkui pasiensi keskeytymättä. Kortit lyötiin pöytään
yhä kasvavilla ryhdikkäillä napsauksilla, yhä ja yhä uudelleen.
Kasvojen ilme oli jännittynyt ja suu vetäysi vinoon, puristui kiinni,
niinkuin purisi hän itsensä yhä lujemmin ja lujemmin kiinni siihen
asiaan, jota ajatteli.

Äkkiä kirkastuivat kasvot. Terävät piirteet ja harmaat silmät
heijastivat syvää iloa, joka hetkeksi teki hänet melkein miellyttävän
näköiseksi. Pasiensi oli onnellisesti päättynyt. Tyytyväisenä kokosi
hän kortit pöydältä ja kiiruhti isänsä konttooriin.

Katse etsi suurta maailmankarttaa, maapallo jalustallaan ja kartta
sen yläpuolella täyttivät kokonaisen seinän ja iltapäivän valossa
näytti se olevan pilkutettu täyteen punasia ja sinisiä merkkiä.

Hän kääntyi yhä enempi sitä tarkastamaan, -- hän asetti sormensa
sille ja seurasi erästä viivoilla merkittyä laivankulku linjaa,
samalla kääntäen maapalloa.

"Kulkeekohan se Chinquasin tai Valparaison kautta, Ulf?" kysyi hän
ajatuksissaan, kun veli astui ovesta.

"Mitä, kuka? -- Ai, kapteeni Witt ja Clio". --

"Eikö niiden pitäisi jo olla perillä? Eikö ole tullut
sähkösanomaa?... Koeta urkkia sitä isältä, Ulf", sanoi hän
tuttavallisesti veljeensä kääntyen. "Mutta elä vaan sano, että minä
olen kysynyt sitä."

"Witillä on aina ollut onni mukanaan -- paitsi rakkaudessa", virkkoi
veli poikamaisesti, ja meni taas ulos ovesta.

"Roskaa! -- Rakkautta... Hui, hai. Mitä hän tietäisi."

Hän heittäysi konttoorituoliin, ja unisena yönvalvonnasta jäi siihen
istumaan.

Villiintynyt kärpänen lenteli ympäri huonetta. Yhä suristen
törmäsi se napsahtaen ruutua vasten tai rapisi se ylhäällä katon
kipsirappauksessa.

Yhä uudelleen herisi se Martinen korvan ja posken juurella ja hän
torjui sen aina koneellisesti luotaan.

Hänen silmiensä eteen kuvastui vieläkin maapallon sininen puoli, joka
näytti Tyyntämerta.

Unen horroksissaan kuvastui hämärästi hänen eteensä keinuva
fregattilaiva, purjeissa jotain epäselvän tummaa... ja kasvot, jotka
aina pysyivät pimennossa.

"Chinquas", -- huusi hän ääneen ja heräsi siitä, että isä astui
sisään.

"Mitä, mitä sinä sanot?"

"Voi, en mitään. Unissa näkee kaikenlaista turhaa, senhän tiedät."

"Totisesti pahempaakin, tässä oli puhdasta guanoa", hymyili konsuli
leikillisesti.

Martine sysäsi nopeasti kiinni pari kirjoituspöydän pikkulaatikkoa ja
nousi...

"Niin, nyt on ruukin suuri kesäjuhla jo ohitse. Wendelbo läksi sinne
nyt iltapäivällä nauttimaan jätteistä ja kaupunkilaisvieraista. Mutta
ei kiitos, niistä en minä välitä... Minun täytyy kiirehtiä kotiin
katsomaan maalaria, jotka juuri maalaavat uutta aitausta."

"Hoi, antakaa pojan ajaa hevonen esille! huusi hän alas avonaisesta
ikkunasta. Minä pistäyn sill'aikaa Anne Weums'in luona."

-- Vanhalla matami Weums'illa oli asuntonsa silityshuoneessa. Siellä
oli hänen oma paikkansa taloon kuuluvana, aina siitä asti kun hän
elämänsä vaiherikkaina aikoina oli hoitanut Martinea, tämän ollessa,
pienenä. Mutta se ei ollut hänen alansa. Paljon enempi kirjat, --
ominaisuus, jolla hän voitti koulunopettaja Weums'in sydämen ja
tuli hänen puolisokseen. Weums'in silmäteränä oli kokoelma vanhoja,
kellastuneita, revityltä kirjoja ja papereita, jotka oli löydetty
yhdeltä pakkahuoneen yliseltä, alhaalla satamassa, silloin kun se
revittiin alas.

"Weums ei kuoltuaan jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin tämän hänen
niinkutsutun 'kirjastonsa' -- jonka matami huolellisesti säilytti, ja
jossa oli lähteet niihin moniin ihmeellisiin kertomuksiin vanhoilta
ajoilta, joita hän kertoi."

"No, miten jaksat, Anne?" kysyi Martine heti sisään astuessaan. --
"Hyvinkö, vai miten? Minä olen sanonut Tank'ille, että hän ei saa
antaa kovaa leipää sinulle kahvin kanssa..."

Martine haisteli ilmaa... "Minusta täällä haisee tupakalle, Anne.
Ethän vaan ole taas ruvennut tupakoimaan?"

Hän kurkisti uunin suuovien sisäpuolelle:

"Totisesti, -- täällä on savipiippu... Sinun ei pitäisi ruveta enää
Weums'in aikuisiin tapoihisi, Anne.

"... Vai vaikea tulla toimeen ilman, valittelet sinä, pieni piipun
pahanen! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät, -- tiedät --.

"On ollut hirveitä myrskyjä Tyynellä merellä, Anna. -- Eikä yhtään
sähkösanomaa...

"Minä ajoin tänne ylös ajatellen, että olisi ehkä tullut jotain
tietoja", sanoi hän synkästi.

"... Sinä tiedät, -- mutta ei sanaakaan tästä, Anne!

"Niin, piiloittele ja narraa heitä tupakallasi, niin paljon kuin vaan
voit", sanoi hän hyvästellessään ovessa.



V.


"Kaivodeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, -- se tai
hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, -- hän ja sukunsa,
-- sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", -- luki Margrethe
vanhasta kirjan kannesta Anne Weums'in luona, -- hän oli hiipinyt
silityshuoneeseen iltahetkeksi. "Se on jonkinlainen vanha kansan- tai
sankarilaulu", selitteli matami.

Margrethen mielestä kaikui se niin ihmeelliseltä, niinkuin jokin,
joka olisi voinut tapahtua puolihämärässä, kauvan, kauvan sitten.

Tuo, joka poltti sysiä, ja veti kuin näkki puoleensa "kaivovedessä"
ja oli niin mustaihoinen, -- yhä selvemmin ja selvemmin oli se Niils
Bjelke.

Tuntui kuin olisi hänessäkin jotain, joka veti puoleensa!

Sanat tykyttivät hänen veressään, -- tykyttivät niin että tuntui kuin
tukahuttaisi se hengityksen. Ja kerran alotettuaan, täytyi hänen
lukea ne yhä uudelleen ja uudelleen ja seurata niitä loppuun saakka.
Ilman loppusointuja kuin ne olivat, oli hän kuitenkin seurannut sitä
rytmiä, jossa ne olivat lausuttavat, -- jännittävät ja houkuttelevat
kuin unessa...

Jos Niils vaan tietäisi, mitenkä hän aina oli hänen mielessään!...

-- Matami Weums'in viisaat silmät tarkastivat Margrethea, joka istui
ikkunan luona hypistellen sinistä hortensia kukkaa.

"Nuoruudenverta! Nuoruudenverta!" -- sanoivat nuo savunharmaat,
varovaiset silmät, vetäytyessään arasti pois.

Tuossa hän nyt oli istunut joka päivä ja vahtinut ruukille vievää
tietä, odottaen tulisiko Niils kulman takaa, -- niin jännityksissä,
että hän oli kokonaan unhoittanut sen mitä äsken kysyi.

Ei, rakkaus ei siedä pakkoa, ei kahleita. Se on kuin tulenliekki,
mietiskeli matami. Tuommoiset avosydämiset nuoret uskovat, että
siinä on koko maailman onni. Sitten niitä voi olla yksi, kaksi jopa
kolmekin --.

Matami katseli ympärilleen --

Margrethe oli kadonnut -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Kellertävä ilta-aurinko valaisi niitty törmää, jossa väki vielä
työskenteli, pitentäen epämääräisiksi miesten ja hevosten varjot.

Ilma huumasi...

"Margrethe... Neiti Margrethe Ulfvung!" -- huusi Niils Bjelke tieltä.
Hän näki Margrethen kulkevan tietä alaspäin, jolla ylempänä seisoi
heinäväkeä.

"Ai, sinäkö se olit Niils!" vastasi hän hämmästyneenä. "Oletko saanut
uuden koneiston ruukilla käymään?"

"Olen, huomenna sitä koetellaan."

"Neiti Tank'illa on avain, jota ei saada avainreiästä pois, ja vanha
proomu vuotaa, ja kalkkikaivoksen luona on työntökärryt, joista pohja
on poissa, -- sinä kyllä voisit korjata ne!" kiusotteli hän.

Niils Bjelkestä tuntui kuin olisi näky tuossa loihtinut hänet...

Ilta ja Margrethe suojaten silmiään kädellään katsoessaan häneen, --
hän oli kuin noiduttu -- Lindestadin päivänpaiste!... Tuon mahtavan,
vanhan saatanan tytär juuri! -- se selvisi hänelle äkkiä.

"Mitä sinä ajattelit, Niils, -- mitä se oli? Näytti aivan siltä kuin
olisi käärme sinua puraissut."

"Hyi, minkälainen tämä maailma on, jossa me elämme!" huudahti hän.
"Tule, tule Margrethe, niin lähdemme kävelemään."

Heidän siinä ääneti kulkiessaan, löi hän vähä väliä kepillään
ruohikkoon, kuin vihollisia hätyytellen...

"Uskotko sinä, Margrethe, että voisit luvata minulle jotain",
sanoi hän äkkiä ja katsoi tutkivasti Margrethea silmiin, --"ettet
milloinkaan usko kun minusta pahaa puhutaan, tehköön sen ken tahansa?
Vaan tule minun luokseni ja ota itse selvä asiasta."

Hänen rintaansa ahdisti... nyt se taas valtasi hänet, tämä sama tuska
siitä, että hänen täytyi pettää joko isänsä tai Niils.

"Kas nyt, miten epäluuloinen sinä olet", -- kierteli hän kysymyksen.
"Minä ajattelin, että meillä olisi ollut niin hauska kävelyretki ja
sensijaan sinä mietiskelet maailman luomista ja lyöt nurmikkoa...

"Kaikki on niin surullista!" -- valitteli hän. "Kotona hiipii
Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, -- ei ajattele muuta kuin tuota
luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa
hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla
pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen
itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. --

"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, -- että isä ei suostu,
että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan
Stenvig vaan oikein koittaa."

"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi
voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja
sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"

Margrethe pysähtyi ja silmänsä säkenöivät:

"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos
maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils
Bjelke!" -- huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.

"Mutta Margrethe... Mutta Margrethe"... Hän seurasi häntä kiireesti.
"Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli
vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen... Minulla on ollut niin
paljon vastoinkäymisiä, katsos, -- olen ollut niin yksin. Enkä
milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."

Margrethe katseli poispäin ja käveli edelleen niinkuin ei haluaisi
sovintoa.

"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän
tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"

Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta
Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, --
ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet
taas yksikseen tänne elämän tielle?

"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen,
-- oikein tyhmä"... Ja heti senjälkeen huudahti hän:... "Mennään
poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."

Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja
katseli vähäväliä taakseen --

"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; --
"etkö sinä pidä niistä?...

"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin
hyviksi ystäviksi?"

"Ystäviksi? Ystäviksi? -- Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa.
Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat
harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä
vihamiehiäkin!" huudahti hän.

"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla
viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja
syödessään ahkerasti.

"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja
voi innostua asioista!... Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson
aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi
hän viitaten ympäriinsä... "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä
siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin
kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme
siihen elämää!"

Margrethe lopetti äkkiä marjansyöntinsä.

"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, -- vähitellen
ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, -- niitä on siellä
kyllälti, -- ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi
niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on
valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, -- niin, kuka tietää,
-- tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko
laaksoa."

"Mutta Niils... mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain
pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle?
Ensiksi isälle."

Niils kiivastui...

"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja
tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."

"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti;
-- "et onnistu milloinkaan."

"Ei ei, -- sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan.
Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.

"Elä nyt, Niils, -- nyt katsot taas niin pahasti."

"Minä en osaa väistyä tieltä, tiedätkö", sanoi hän lyhyesti.

"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä
ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.

Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain
katsoa Niilsiin.

Tuntui että ratkaiseva käänne oli tulossa...

Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, --
hän oli vieras -- petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen
kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi
mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.

Semmoinen oli asia.

Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaan
Niilsiin. Ne hakivat apua...

Oli yhä enempi ja enempi asioita, jotka hän tahtoisi sanotuiksi.

Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja
matalalla äänellä:

"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi
suoritetuksi."

"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et
kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi
katsoen häneen.

"Kaiken, Niils, mitä aijot", jatkoi hän melkein rukoillen.

Niils katseli häntä kauvan ääneti, mutta kääntyi äkisti pois:

"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta
itsestäni"...

Jotain erikoista oli nyt tullut heidän väliinsä.

Sanat tulivat katkonaisina, kumpasenkin ajatellessa omaansa -- samaa
asiaa.

Hän tunsi olevansa voimakas, -- tunsi voivansa voittaen nostaa
morsiamensa satulaan.

Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden
ja kaiken...

-- Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä --,
Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä
kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan
Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin
sen kimmeltäviä ruutuja vasten...

"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, -- se
tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, -- hän ja
hänen sukunsa", --

Se tykytti hänen suonissaan koko illan, kunnes se sulautui uneksi.



VI


-- Ajatuksiinsa vaipuneena riensi Niils Bjelke aika vauhtia ylös
tätinsä paperikaupan rappusia. Hän tarttui niin kovaa lukkoon, että
puodin ovi helisten paukahti auki.

Enin osa päivän liikkeestä oli jo ohi; pieni palvelustyttö vaan
järjesteli myyntipöytää.

Sisähuoneessa, jossa lainakirjasto täytti hyllyt ja seinät, istui
neiti Bjelke kumartuneena karkean liinavaatteen ylitse ja vuoroin
ratkoi ja ompeli lampun valossa. Tukka oli melkein harmaa, mustat
kulmakarvat erityisesti silmiinpistävät ja paksut, kaareutuen
molemmin puolin terävää nenää.

"Voitko antaa minulle jotain illalliseksi, täti?" Niils piteli
vastausta odotellen kättään ovenkahvalla. -- "Viivyin niin myöhään
Lindestadissa."

Syntyi äänettömyys, -- kuului ainoastaan rat, rat, rat, neidin
repiessä karkeaa liinavaatetta.

"Luulenpa, että konsuli huomaa, että kone saatiin hyvinkin pian
käymään, täti."

Rat, rat, rat...

"Minä olen iloinen, kun olen voinut näyttää hänelle, että ymmärrän
asiani", jutteli hän edelleen.

"Niin, olet kai, poikani!" sanoi neiti vihdoin raskaasti. -- "Mutta
sinä tiedät kyllä, Niils, että on pitkältä vielä varmaan asemaan
siellä... sinulle nimittäin, isäsi ajoilta asti."

"Sinä tarkoitat samaa kuin konsuli Breien puhuessaan paikallisesta
laivaliikkeestä... kaupungin nenä, jolla haistelisi itsensä
eteenpäin", ivaili Niils.

"Rat, rat, rat",... Hän istui ääneti kuin musta lintu, joka katseli
kynsiään.

"Minä sanon, ole voimakas", alkoi hän äkkiä puhua. "Ole voimakas,
Niils, juuri nyt, kun sinä alat."

"Vai niin, täti, minä ymmärrän kyllä! Se sinua pistelee, että olen
oleskellut näinä päivinä niin paljon Lindestadissa", sanoi hän
äkäsesti.

"Varo itseäsi, varo itseäsi, Niils!" kuiskasi hän. "Sinä olit
vaarallisella seudulla. He ovat kaikki saaneet potkun selkäänsä, --
kaikki paitsi isäsi, joka makaa kankeana kirkkomaalla. Kaikki ovat
menettäneet omat silmänsä ja omat mielipiteensä, -- he käyttävät Knut
Ulfvungin lasisilmiä."

Niils tunsi tuon lyhyen pään nyökäyksen ja tuon päänpuistutuksen.

"Mutta meidän täytynee muistaa", jatkoi hän hurskaasti, että konsuli
hankki minulle tämän paperikaupan, -- kukistettuaan ensin isäsi ja
saatettuaan hänet vararikkoon.

"Ja senvuoksi täytyy minun kulkea täällä kuin krapuna, tuo ikuinen
kiitollisuus taakkana!"

"Rat, rat, rat"...



VII


Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat
tavallisista vieraista.

Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella
verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.

-- "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", --
nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."

Hän ihaili nykyään ruusuja ja kulki aina ruusunnuppu napinlävessä.

"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän
sisarelleen, -- "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi
hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, -- "elää
runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja
kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni
puupalana, -- yksinäisenä vanhana poikana -- --

"Niin, hyvästi!"

Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista.
Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä...

Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di
Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa
lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen
kasvattamista.

... Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks,
kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt
kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.

Kristen Wendelbo seisoi katsellen kesyä varista, joka hyppeli
nurmikolla.

"Sinä raakut siinä, Morten --

"Nii-in, täällä näkyy olevan jotain tekeillä...

"Ja minä tässä uskottelin, että Robertin ja Niils Bjelken
suokuivaukset huvittivat Ulf lankoani, kun hän viime aikoina
niin usein ajoi ruukille", mutisi hän. "Hän piilottautuu siis
kytösavuihin...

"Mutta rakas herra Morten, ei ole niinkään yksinkertainen asia astua
avioliiton ikeen alle. Siellä on kylliksi sijaa tyytymättömyydelle,
kritiikille ja muulle, -- suuressakin määrässä." -- --

-- -- -- Konsuli oli seisonut verannalla ja katsellut Ulfin jälestä,
joka ajoi pihasta.

"Kuuleppas Martine", sanoi hän tuttavallisesti tyttärelleen, --
"Solvang on myytävänä, tiedätkö. Minun tekisi mieleni lähteä sitä
katsomaan jonain päivänä, -- ehkä se olisi sopiva talo Ulfille, se
näyttäisi niin komealta satamaan. Olen aikonut jättää koko jäähomman
hänen hoitoonsa nyt syksystä...

"Siten saa hän yhdellä kourauksella sen mitä nuo toiset -- Robert
Düring ja Niils Bjelke tuolla kaivavat vuosikausia", -- sanoi hän
tyynesti, nähdessään insinöörin pyörähtävän portista ja hyppäävän
rattailta.

"Päivää, päivää, hyvä herrasväki!" huusi hän.

"Minä sanon teille", sanoi konsuli kääntyen toisten puoleen, -- "että
hän on musta kuin neekeri suonsavusta kuusi päivää viikossa, ja
näkösensä on hän ainoastaan seitsemäntenä.

"... Hänen aikomuksensa on näet -- ja nuorillahan on aina suuret
aikeet, niin että elämällä on niissä tinkimisen varaa, -- luoda uusi
vesivoima, nopeasti virtaava joki noista monista umpi lammikoista
ylhäällä meidän suomaillamme. Heillä on vahva usko, noilla kahdella
keksijällä. Ja juuri tuota uskoa minä kunnioitan, rakas Bjelke."

"Olen minäkin kävellyt omin jalkoineni siellä ylhäällä, minä
myöskin", nauroi apteekari, -- "olen käynyt katselemassa, tulisiko
heidän raudansekaisesta vedestään rikkaudenlähde, joka pantaisiin
pulloihin ja vietäisiin edemmäksi."

"Niin, siellä he pysyvät suolla, nämä molemmat", jatkoi konsuli
-- "saraheinien ja raudanpitoisten ruskeiden lätäköiden keskellä,
puettuna sekä tulta että vettä kestämään, tehden mittauksiaan, ja
kirpeän savun häikäistessä heidän silmiään siltä puolelta, jossa suo
palaa...

"Yhtenä päivänä tietysti iloisia ja toisena päivänä epätoivon
vallassa, -- vai miten?" sanoi hän leikillisesti. "Kyllä minä tunnen
tuon!"

"Epätoivon vallassa?" vastusti Niils, -- "nyt, kun meillä on varmat
mittaukset pitkästä, yhtäjaksoisesta vesireitistä!"

"Nerokas ajatus, joka voi muuttaa majurille kivet leiviksi", huusi
kapteeni innostuneena.

"Tahi oikeammin paljaasta mädänneestä mudasta!" matki apteekari.

"Hm... m!... Muuten aivan minun vanha ajatukseni noin
seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten", sanoi konsuli
painavasti... "Minä pyysin toisia mukaani soille, minäkin; mutta en
tavannut ainoatakaan sielua, joka olisi tukenut yritystä säästöpankin
varoilla! Toisenlaiset ajat nykyään, herra kapteeni, toisin asiat
arvostellaan! Ei ainoatakaan epäilystä, kun ehdoitin lainaa
suonkuivauksianne varten...

"Ja minun vähäpätöinen ääneni on valmis palvelukseenne, jos
tarvitaan enemmän", jatkoi hän, -- "tai mitä sinä siihen sanot,
pankinjohtaja? On oleva minulle ilo kuulla takomista ystäväni majurin
naulatehtaasta."

Niils seisoi kunnioittavasti kuunnellen, -- hänen katseensa
harhaillessa ja etsiessä jotain...

"Bolette! Margrethe", huusi konsuli, "toimittakaa insinöörille
kahvia".

-- Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä,
kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui
omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin
kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.

Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut
hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat
syntyneet hänen päässään, -- runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.

Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se
virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda
uuden tulevaisuuden koko laaksoon.

Ja tämä näky, -- nämä toiveet, -- tämä salaisuus, joka nyt -- vielä
sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, -- synnytti hänessä
halun puhua siitä, -- ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin
oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, --
eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle!
-- Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, -- ei päästää toista
porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia
yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen...

Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava
yksin, kunnes voitto oli varma... Pieninkin hymyily tai iva
Margrethen puolelta, -- tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa
uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui,
että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, -- sammua ja himmetä --
ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.

"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän
kulkiessaan omenapuiden välissä, -- "tuntuuko sinusta vieläkin, että
isä vastustaisi sinun aikeitasi!"

Niils kulki hajamielisenä, nyykäyttäen omille ajatuksilleen...

"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken
pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja
muutenkin apua. -- Mutta sitten on vaan se, -- että kuka sitten
viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?

"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se,
joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus... Ja se oli sinun isälläsi
jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"

Hän toisti -- "seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta"...

"Hui", huudahti Margrethe, -- "sinä näet taas kaiken niin väärässä
valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä...

"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" -- jatkoi hän.
"Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, -- eikä niinkuin
muiden... Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen
käsissään, -- "koko hattu on uhkaa täynnä."

"Niin, voisi kysellä ja kysellä, mitä oikeastaan tahdon tässä
talossa?"

"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän
veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.

"Hm... taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoi
Niils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on
kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"

"Niin, -- joka on pohjaton, -- musta, -- kuin silmä"...

"Mikä vesi se on?"

"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen
ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."

"Mutta mikään lampi ei ole pohjaton", -- hymyili Niils. "Jos niin
olisi, niin olisin voittanut leikkini!"

"Hyi", huudahti Margrethe. "Sinä et ajattele muuta kuin soiden
kuivaamista ja kaikkea senlaista ikävää!"

"Niin, totisesti ei ole hauskinta olla siellä suossa rähmimässä.
Tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi, ennenkun siitä jotain
tulee... etsii edes yhtä ainoata silmäystä, joka mahdollisesti
voisi heijastaa samaa vakuutusta tai jotka alkaisivat uskoa edes
vähäisenkään...

"On vaan kysymyksessä voittaminen, -- lyhyesti ja varmasti, ainoastaan
voittaa! -- Se mies, joka tahtoo luoda jotain uutta, hänen täytyy
kulkea vaikeuksien kautta. Mutta hänen sydämmessään vallitsee suuri
tunne, joka kohottaa hänet korkealle yli kaiken pikkumaisuuden."

"Mutta Niils!... Nehän uskovat kaikki sinuun..."

"Nii-iin, että ajatus pienestä naulatehtaasta kyllä on hyvä",
hymyili hän...

"Mutta jo ainoastaan tuo kotiintulo iltasilla tädin luokse, kun hän
kulkee epäilevänä siellä huoneessaan, kuin omien kenkiensä narinan
säveleen mukaan, ja aina tarkottaen jotain, joka vain silmännurkissa
välähtää."

"Niin, hän vihaa isää", sanoi Margrethe hiljaa, -- "eikä hän
varmaankaan sallisi sinun tulevan tänne ylös"...

He olivat tulleet melkein totisiksi kulkiessaan siinä ja ajatellen
kumpikin omiaan...

Sieltä johti tie alas puiston metsäisempään osaan, josta se taas
kääntyi ylöspäin.

He kulkivat hiljempaa ja hiljempaa ajatellen, että täältä pitäisi
heidän kääntyä pois.

He pysähtyivät pysähtymistään -- useammin ja useammin -- pysähtyivät
suuren tammen alle, jonne päivä paistoi vihreitten lehtien lomitse...

Hän otti esille linkkuveitsensä ja alkoi hajamielisesti piirrellä
puunkuoreen...

Mutta sitten kuului lähenevän parin puhelua. Ja arasti kääntyivät
molemmat nopeasti taas ylöspäin.

"Hui", huudahti Margrethe, "tuolla lentää Bolette kuin kuiva nahka,
ja vie hattua isälle, ja juuri äsken kantoi hän tyynyjä ja vaippoja
äidille alas verannalle. Hän koettaa keksiä jos jotain, ja olla
huomaavainen, että he olisivat tyytyväisiä häneen... Ja sitten tulee
hän yht'äkkiä äidin luo itkien ja nyyhkien. Ja äiti sanoo, että se on
veren vähyyttä ja saa lääkärin määräämään hänelle rautaa.

"Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hän ja Witt ovat kihloissa ja
salaisessa kirjevaihdossa. Hän aivan säteili ilosta eilen saatuaan
kirjeen häneltä, jossa hän kertoo saaneensa perämiehen paikan eräällä
rannikkolaivalla, -- se on varma tulevaisuudenasema. Mutta nyt hän
taas pelkää sitä että Witt kirjoittaa isälle ja äidille"...

-- Ylhäällä, hiljaa lorisevan suihkulähteen luona kävelivät
tullikasööri ja kapteeni, haukottelivat ja olivat ikävissään,
odotellessaan vhistiä.

Ja merkitsevästi nyykäyttäen päätään Niilsille, juoksi Margrethe ylös
rappusia verannalle, jossa osa naisista istui juomassa iltapäiväteetä.

Kapteeni Woldin rouva oli kyllä toivonut saavansa vähän
sielunlohdutusta tänään. Mutta täti Narna sai sen vältetyksi,
asettuessaan istumaan muiden luokse sinne ulos. Ja kapteenin rouvan
täytyi nyt hiljaisuudessa vetää raskaita, haikeita huokauksiaan.

... "Oli niin painostavaa, että kärpäset putosivat pyörtyneinä
alas katolle!" päivitteli Martine ruokasalissa äidilleen, joka
tuli sinne antamaan ohjeita neiti Tank'ille, -- "se ei ollut muuta
kuin vatsakuumetta, hän olisi yhtähyvin voinut mennä tohtorin tai
apteekarin luo, eikä istua siellä kiusaamassa kanssaihmisiään"...

-- Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä
auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti
Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike --
uusia vieraita!

Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta
hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.

Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen
herroista -- hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki
painettuna alas silmille -- huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan
Strömvigin tilanomistajan pojaksi.

"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa
maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.

He kiiruhtivat kaikki tervehtimään isäntäväkeä ja molempia tyttäriä.

Pormestarin rouva kumartui verannan kaiteen yli:

"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään;
hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin
päiväpaisteen suoraan silmiinsä...

"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" -- sanoi hän
leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla
kosimakirje taskussa."

"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva;
"minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä -- jotain, jota
ei oikein voi ymmärtää. Miksi? -- miksi ei koko talvena enempää
kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset
kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta.
Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin
vähän huvitettuja niistä tänä talvena."

"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi
apteekarin rouva -- "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen
reserviluutnanttinsa, -- kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa
anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne
ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin.
He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina
tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei
ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen..."

"Katsokaahan", keskeytti apteekarin rouva kiivaasti, -- "rouva
Ulfvung on vienyt Karsten Verön istumaan viereensä penkille. Hän
kuulustelee häntä niin tyynesti ja tarkkaan kuin ainoastaan täti
Narna sen voi tehdä. Minä tunnen hänet niin hyvästi... Katsokaapas
vaan noita läpitunkevia silmiä. Minä olen varma siitä, että hän ottaa
selvän sekä siitoseläimistä, että lehmäroduista ja siitäkin miten hän
on viettänyt aikansa Skotlannissa."

"No mutta, hyvät ystävät", keskeytti heidät rehtorin rouva
kärsimättömästi -- "tai luuletteko todellakin, että rouva Ulfvung on
niin paljon parempi kuin joku meistä muista?"

"Ei--ei, -- jos nyt ruvetaan vertailemaan, niin", virkkoi apteekarin
rouva.

"Mutta hän se peräsintä hoitaa. Ja sille, jolle jumala viran antaa,
sille antaa hän myöskin ymmärryksen, ajattelen minä", -- virkkoi
rehtorin rouva vähän terävästi.

Syntyi hiukan painostava väliaika.

"Tämäköhän se nyt on se prinssi, jota kaikki olemme odotelleet?"
sanoi tullikasöörin rouva, seuratessaan alhaalla verannalla
olijoita...

Ulf tuli äkkiä juosten ylös ja alkoi vääntää isoa kiikaria, joka oli
asetettu jalustalle.

"Keitä ihmeessä nuo ovat, jotka aikovat tänään purjehtimaan
Rastingsin huvijahdilla. Se on täysissä purjeissa", huudahti hän.

"... Kokonainen seurue, joka varmaankin aikoo ulos saaristoon
kalastamaan ja keittämään tänä iltana...

"Ja nyt ne lähtevät rannasta!" sanoi hän innoissaan laskiessaan
kiikarin pois. Naiset lähestyivät uteliaina...

"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli
tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja
tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan
varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse
vaaleassa kesäpuvussaan... Ja tuolla neiti Rosenberg... Ja tuolla"...

Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes
valkoset purjeet katosivat saarien taakse.

"Todellakin... omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut
hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf
punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän,
mennessään taas alas rappusia.

"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti
rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."

"Niin, niin, en minä tiedä", -- sanoi tullikasöörin rouva
miettiväisesti rehtorin rouvalle, -- "kun ihmiset eivät tahdo pistää
sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" --

"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai
koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä
olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin
koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten
ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa
ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan
paikkakunnalla."

"Niin, te olette varmaan oikeassa", -- sanoi rehtorin rouva
hymyillen, -- "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin
ollut täällä vaan pari vuotta."

Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi
pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten
pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.

Ilma tuntui hiukan viileältä, ja naiset siirtyivät pois verannalta.

Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän
senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.

Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja
ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa
olivat pelanneet pari tuntia.

Konsuli astui kiireesti sisään, Ulf kantapäillään...

Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen
sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.

"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", -- virkkoi hän.
"Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisesti
Leith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä...

"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen,
että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin
saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa
vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa
ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella
lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä
satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi
tuolla toisella puolen...

"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta
valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? --
sehän on taas valittava...

"Ei, sanon minä, -- ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei
saa...

"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että
välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa.
Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta
purjeisiinsa."

"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings
viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja
katseli miettiväisenä ylös ilmaan.

"Puuttuu oikea ymmärrys asiasta. Se vaan puuttuu", intti apteekari.

Iloisin kasvoin astuivat nuoret sisään kirkkaasti valaistuihin
huoneisiin.

"Nälkäiset kuin sudet, äiti!" huusi Ulf... "Vaikkemme olekaan olleet
kalastamassa saaristossa."

Ovet avattiin, ja riennettiin illallispöytään...



VIII


Aamupuolella tuli konsuli ajaen jahtivaunuissaan, tomupilvien
ympäröimänä ja Margrethe vieressään.

Kurkistettiin kaupungissa ikkunoista ja tervehdittiin eritavalla,
aina aseman ja tuttavuuden mukaan.

Hänen kasvoissaan oli tänään vallanhimoinen ilme. Oli kai yhden ja
toisen niska taivutettava...

Hän kohotti hattua ja viittasi usealle tuttavalle, joiden ohitse ajoi
ja nyökäytti silloin tällöin vastaantulijoille, sukaisten kiireessä
sanan tai jonkun selityksen ja ajaessaan näin edelleen oli hän jo
yhdellä yleissilmäyksellä saanut selville mitä tapahtui tai mistä
keskusteltiin kadulla, jota hän ajoi.

... Margrethe tarttui äkkiä suitsiin:

"Ei, aja Pohjois-kadulle, isä, niin käväsen katsomassa onko ompeliani
kotona."

Hän istui jännityksessä, vaunupeite jo valmiiksi irroitettuna.

"Kyllä, hän on kotona", huudahti Margrethe ja hyppäsi alas.

"Minun täytyy mennä puhumaan hänen kanssaan --"

"Ja sitten tapaan sinut Wendelbon luona kello kaksi, isä", -- kuului
alhaalta jalkakäytävältä.

"Kaunispa onkin tuo sinun uusi pukusi", sanoi konsuli katsellen
häntä. "Sillä saatat heidän kaikkien päät pyörälle! Vaikka muut
kuinka koristaisivat itseään, niin ei heillä ole kuitenkaan oikeata
ryhtiä tai tuota katsetta, joilla ihmisiä musertaisivat", mutisi
hän...

"Jos ehdin, niin pistäydyn luoksesi puistoon viimeisen musiikinumeron
ajaksi", huusi hän taakseen, pyörien jyristessä katukivitystä pitkin.

Margrethe kulki solakkana, pyöritellen auringonvarjostintaan
olkapäällään, -- hän kulki nopeaan -- kiirehti -- poiketen
syrjäkadulle, kulki hän aivan Kofs'in puutarhamuurin vierite, ett'ei
tarvitsisi tavata Tiinaa...

Mutta nyt hän pysähtyi aina vähän päästä.

Auringonvarjostin pyöri hiljempaa ja hiljempaa, se nyt melkein
varjosti kasvoja.

Hänen mielessään oli viime päivinä ollut ajatus, joka vähitellen oli
muodostunut varmaksi päätökseksi.

Hän oli tuntenut itsensä niin rohkeaksi.

Mutta nyt kulki hän siinä sydän kovaa tykyttäen.

Aina kasvavasta asti oli hän tuntenut melkein salaperäistä pelkoa ja
kunnioitusta Niilsin tätiä, vanhaa neiti Bjelkeä kohti.

Samat mustat silmät kuin Niilsilläkin, mutta niissä oli jotain
selittämätöntä.

Siihen aikaan liikkui niin paljon juttuja siitä... miten kaupungin
insinööri Bjelke oli tehnyt vararikon ja kuollut.

Ja, mistä hän oli ne kuullut? -- ehkä matami Weums'ilta, -- hän oli
näkevinään neiti Bjelken hajalla hapsin seisovan murtuneen talon
raunioilla ja huutavan kaupungin ylitse...

Hän muisti selvästi, mitenkä hän lapsena oli seurannut Martinea
neiti Bjelken luokse, ja mitenkä hän oli nojannut myyntipöytään ja
odottaessaan seurannut noita kylmiä, välkkyviä silmiä, jotka tiesivät
niin paljon niistä, mitä oli tapahtunut; -- ja miten jäykästi hän
toimitti asian ja kiitti kunniasta --

Ja nyt, kun Margrethe astui paperikaupan rappusia ja edessään oli
oven kaksi lasiruutua, painoi hän äidin lainaromaania -- jonka oli
ottanut mukaansa tekosyyksi -- kiivaasti rintaansa vasten.

Hän jäi seisomaan myyntipöydän viereen, niinkuin kerran ennenkin ja
odotteli kunnes eräs ostaja, joka pyysi paperia ja kirjekuoria, kahta
teräskynää ja imupaperia, oli saanut pyydettävänsä neidiltä.

Margrethe seisoi siinä silmät alasluotuina. Mutta heidän katseensa
kohtasivat sill'aikaa pari kertaa toisensa.

Tuntiessaan Margrethen, oli niinkuin jotain olisi äkkiä sammunut
neidin kasvoissa. Ne tulivat kylmiksi ja jäykiksi, sill'aikaa kun
katse, epäluuloisena haki syitä nuoren tytön käyntiin ja Margrethe
tunsi täydellisesti sen vastenmielisyyden ja kylmyyden, joka virtasi
kuin ilkeä viima häntä vasten.

"Äitini lähetti kirjan vaihdettavaksi, neiti Bjelke", änkytti hän,
ojentaessaan sen.

"Vai niin. Ja minkä kirjan hän tahtoisi sijaan?" kysyi neiti
väliäpitämättömästi.

"Eikö mitään erityistä? Olkaa niin hyvä, tuossa on luettelo."

"En minä oikein ymmärrä minkä ottaisin. Unohdin kysyä", -- änkytti
Margrethe. "Tohtisinkohan pyytää neiti Bjelken auttamaan minua", --
sopersi hän.

Vähän ajan kuluttua antoi neiti hänelle hyvin nidotun kirjan:

"Olkaa niin hyvä. Luulisin tämän olevan äitinne makuun. Pyydän
lausumaan terveiseni."

Juuri kääntyessään, sattui neiti Bjelke vahingossa kaatamaan
mustepullon pöydältä.

"Voi, ei, ei, -- elkää vaivatko itseänne neiti!" -- sanoi hän
kylmästi, musteen valuessa ja Margrethen näppärästi koettaessa sitä
estää.

"Elkää toki, en sitä tahtoisi, neiti Ulfvung!" sanoi hän erityisellä
painolla.

"Mutta, jos en minä pidätä sitä tällä paperiarkilla, niin valuu se
alas noihin kahteen laatikkoon", -- huomautti Margrethe. "Nostakaa
te ylös pullo. Se on teidän kyynäspäänne takana, siitä yhä vaan
valuu." Syntyi äänetön yhteistyö, kunnes laatikot ja paperikasat oli
pelastettu mustevirrasta.

"Mutta teidän kätenne ovat aivan mustat, näen minä, siitä avusta,
jota en pyytänyt; mutta josta kiitän teitä paljoa...

"Ja mustetta hihustimillanne -- ja hihallanne", huomautti hän
pelästyneenä.

"Se pitää heti ottaa pois. Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani
sisään. Palvelija pyyhkii kyllä täältä." Margrethe tuli pieneen
huoneeseen, johon valo puista lankesi vihreänä. Seinillä riippui
tässä omituisessa valaistuksessa muutamia, vanhoja perhemuotokuvia.

... "Tämä on varmaan Niils, maalattu hänen ollessaan lapsena",
virkkoi Margrethe.

"Ja tuo muotokuva, jota musta harso ympäröi, on hänen isästään",
vastattiin terävästi.

Hieroessaan ja pestessään mustepilkkuja vedellä, seurasi neiti
jonkinlaisella uteliaisuudella Margrethen katseita:

"Niin, niin, katsokaa vaan, neiti Ulfvung, -- siinä on häviöön
joutuneen suvun kuvia", sanoi hän tyynesti, mutta Margrethen mielestä
hänen silmänsä melkein iskivät tulta.

"Niin, juuri senvuoksi minä tulin tänne", -- huudahti Margrethe...
"En vaihtamaan kirjoja, enkä muutakaan.

"Ja nyt teidän pitää sanoa minulle, mitä isä on tehnyt teille", sanoi
hän värisevällä äänellä. "Se on kyllin kauvan synkistänyt sekä
lapsuuttani, että ystävyyttäni Niilsin kanssa...

"Kaikki on ollut niin epävarmaa, niinkuin hänellä oikeastaan olisi
oikeus vihata minua!" sanoi hän katkerasti. "Minä ymmärrän, että on
voitu tehdä teille ja teidän omaisillenne vääryyttä. Ja enhän minä
tahdo kuulla mitään pahaa isästäni... Mutta kaikkihan on kerrankin
anteeksi annettava, muuten se kivettyy vihaksi ja tuo onnettomuutta
ja tuskaa muille."

"Onnettomuutta ja tuskaa, sanotte te, nuori neitini... Nuo sanat
teidän suustanne voisivat saada muotokuvat putoamaan alas seinältä. --

"Ja anteeksiantoa! -- Niilsin isä nukkuu nyt hautausmaalla ja kaupunki
on pessyt kätensä hänen haudallaan --.

"Ei, olisi synti manata hänet hänen rauhastaan... Ha-ha-ha, hän ei
voisi ei tänäpäivänäkään löytää mitään erityistä huomautettavaa. Hän
kuoli vaan nuppineulanpistoista, -- siitä, että hänet joka paikassa
pysäytti kuin näkymätön sormi, -- siitä, että hän kohtasi vastuksia
kaikkialla ja että näki epäilevien katseiden seuraavan kaikkia
aikeitaan, kunnes hän tunsi olevansa kuin takaa-ajettu eläin... Mutta
miksi? Ja keneltä?"

Margrethen kasvot värähtivät suonenvedontapaisesti, hänen seisoessaan
kalpeana kuunnellen.

"Voitiin selvästi todistaa", jatkoi neiti, "ett'ei kukaan ollut
tehnyt veljelleni vääryyttä hänen yli kahdenkymmenen vuotisen
toimintansa aikana. Oli vaan niin selvää ja luonnollista, että koko
hänen toimintansa veisi perikatoon. Ja jälestäpäin oltiin kyllä niin
auttavaisia...

"Ei, kaikki oli niinkuin olla piti!" sanoi hän jäisellä ivalla.

"Tätä minä en ymmärrä!" huudahti Margrethe epätoivoisesti. "Ette kai
tarkoittane isääni tuolla kuvauksellanne?"

"Koska nuori neiti vaatii minut puhumaan", -- sanoi hän kylmästi. --
"Niin, tässä olisi kirja äidillenne."

Margrethe katseli onnettomana häneen:

"Ei, ei, elkää antako minun lähteä luotanne siinä luulossa, että
teillä on kivenkova, kostonhaluinen sydän!"

"Katsokaa neitini, ei taitaisi olla kovinkaan hauskaa tirkistää
tämmöisen, katkeroituneen vanhanpiian sieluun, joka ikänsä on
ikävöinyt oikeutta."

Margrethe heittäytyi äkkiä avutonna nyyhkyttäen hänen syliinsä:

"Antakaa anteeksi... anteeksi..." huusi hän yhä uudelleen...

-- Hän ei tiennyt, miten oli ulos tullut...

Sekavana kiirehti hän pois erästä mäkistä katua, jolla luuli vähiten
tapaavansa ihmisiä.

Margrethen täytti kokonaan tuo yksi ainoa tunne, että hän oli
niin lämpimästi syleillyt Niilsin tätiä... Margrethe oli saanut
häneltä katseen, silloin kun hän sivumennen pisti hänen käteensä
lainakirjastoromaanin ja se oli sanonut hänelle enemmän kuin tuhannet
sanat...

Hänellä oli ihmeellinen, hämärä tunne siitä, että nyt hän oli tehnyt
päätöksensä. Mutta se oli kaikki hänelle vielä yhtä epäselvää, kuin
olisi hän ollut jossain räjähdyksessä.

Kulettuaan pitkän matkan kapeaa, kivistä sivukatua karvari Bärumin
torille, johon liimapalat levitettiin öiksi, vasta sitten hän
pysähtyi ja silloin alkoivat äskeisen tapahtuman yksityiskohdat
selvetä hänelle.

Sinne ylhäälle kiviaidan luokse jäi hän seisomaan ja kulki läpi koko
kohtauksen, joka sanan, koetti johtaa mieleensä mitä tarkimmasti
kaiken mistä oli puhuttu ja mikä oli tapahtunut. Sen kaiken hän
säilyttäisi, lukitseisi sielunsa ja sydämmensä sisimpään...

On luonteita, jotka eivät sovi maailmalle -- semmoinen oli
Niilsinkin. -- Voi, miten ne kärsivät!...

-- Hajamielisenä oli Margrethe kävellyt edestakaisin puistossa muiden
kaupunkilaisystäviensä ja ystävättäriensä keskessä, ja hän oli kuin
puoleksi unissaan kuunnellut soittoa, kun isä kahden aikana pysähtyi
portille.

Konsuli katseli ympärilleen, nähdäkseen missä seurassa tyttärensä
oli, ja hymyili tyytyväisenä, kun Karsten Verö kiirehti auttamaan
häntä vaunuihin.

... "Vaarallisia olennoita nuo naiset", varoitteli konsuli sormeaan
kohottaen; "-- pitää varoa joutumasta naimisiin heidän kanssaan."

Margrethe istui vaunussa syvästi liikutettuna; tämä päivä oli ollut
sydäntä järistyttävä.

Hän tunsi, että oli ollut sokea isänsä suhteen, ja ett'ei hän tänä
hetkenä voinut olla katsomatta isäänsä järjen kylmillä silmillä...

Kun katukivitys loppui ja tomuinen maantie alkoi, antoi konsuli
hevosen kulkea astuen.

... "Hieno nuori mies, tuo Karsten Verö", huomautti hän; mutta ei
saanut vastausta.

"Hieno, kaunis, nuori mies!" -- toisti hän vieläkin. Margrethe
keikahutti hiukan päätään, joka ei juuri ollut myönnytyksen osoitus.

"Kunnon mies, sanon minä sinulle", jatkoi hän hiukan ärtyisästi.
"Kelpo, vaikutusvaltainen mies... Ottaa haltuunsa isän liikkeet, --
omistaa vähintäin miljoonan!"

Vilkaistuaan sivulleen, huomasi hän tyttärensä istuvan
hajamielisenä...

... "Se on vahvistanut suuressa määrin päätöstäni antaa Ulfin haltuun
koko jääliike."

"Ulf! -- hoitaa liikettä, -- ilman sinua." Ajatusta seurasi epäilevä
päänpuistatus.

"Vai niin, ne taisivat siellä alhaalla saattaa sinut pahalle
tuulelle, -- eivät olleet kylliksi kohteliaita vai miten? Mutta
olihan Verö ainakin kohtelias, hän juoksi -- minä näin sen itse --
kahden kukkapenkereen yli, auttaakseen sinua vaunuun."

"Minähän puhuin Ulfista, ett'ei hän kelpaa suuren liikkeen
johtajaksi!"

"Vai niin, -- sehän kuuluu aivan hirveältä! -- Ja niin selvänä se on
sinulle"...

"Käy kuitenkin aina niin, että sinä otat haltuusi johdon ja toimit
kaikessa niinkuin itse tahdot."

"Entä sitten" --

"Eikä niinkuin Ulf tahtoo, tarkoitan minä."

"Se tahtoo sanoa, että minä sen teen oikeimmalla tavalla."

"Ja juuri sillä tavalla. Ulf ei milloinkaan voi itsenäisesti asioita
hoitaa", sanoi Margrethe lyhyesti. "Ja Ulf saa kulkea kuin liikkeen
käskyläisenä."

Konsuli nauroi tyytyväisenä ja sylki ulos vaunusta:

"No mutta kuulkaapas tyttöä! Siinä on oikea ajatustenjuoksu... Vai
olet sinä päässyt sen perille, sinä!... Aivan oikein... Aivan oikein!
En ole kasvattanut häntä kantamaan kuormaa yksinään, en.

"Sen saa hän nyt tehdä tässä jääliikkeessä", -- huudahti konsuli
läimäyttäen hevostaan. "Nyt olen asettanut hänelle kaiken
järjestykseen, niin ettei hänen tarvitse muuta kuin astua toimeen."
Margrethe loi omituisen katseen isäänsä. Konsuli tervehti ja
nyökäytti päätä Martinelle ylhäällä ikkunassa, heidän ajaessaan
sisään Wendelbon portista.

... "Sainpa kuitenkin estetyksi tuon satamapäällikön ikuiset puuhat!"
huudahti hän salissa.

"Minulle oli kerrottu, että hän kulki hyvin toimissaan ja koetti
puuhata lauttasiltaa sisäsatamaan. Varmaankin hänen päässään
kummittelee tuommoinen uudenaikainen vedenpäällä kelluva telakka.

"Minä ajoin kuitenkin alas klubihuoneelle tänään ja sain sinne
kootuksi Andersenin, Villumsenin ja pari muuta laivanvarustajaa. Ja
päätimme mitä ankarimmin vastustaa tuota ehdotusta, emmekä luopua
laivojemme tavallisista ankkuripaikoista.

"Ja siten meni koko ehdoitus myttyyn!"

Konsuli käveli tyytyväisenä, kädet selän takana.

"Nii-in, hän hengitti syvään, pitäisi saada pakotetuksi tämä mies
hakemaan pois paikkakunnalta."

"No mutta, eihän tuollainen satamapäällikkö ole muuta kuin lehti
tuulessa, kun appi-isä on ulkona puhaltamassa", jutteli Wendelbo
tyynesti ikäänkuin ajatuksissaan.

"Yksinkertainen ihminen", -- jatkoi konsuli... "Ei edes ymmärtänyt
lähestyä minua, joka totisesti seisoin valmiina kädet ojolla
vastaanottaakseni hänet, tämän hutiloidun sataman hoidon vuoksi.
Mutta kas, piti vaan alkaa mielistellä majuria."

Hän kääntyi äkkiä:

"Minä en tavannut tänään Ulfia konttoorissa, Martine!"

"Voi tiedätkö, hän läksi jo aikaseen ylös ruukille", hymyili Martine.
"Hän on niin huvitettu noista suotöistä."

"Minä tahtoisin... Minä tahtoisin"... Konsuli napsautti sormillaan...
"Oh, kulkea noin pilvien ajamana ja poimia ruusuja"...

... "Tuhannesti", tiuskahti hän, -- "toivoisinpa, että hän kerrankin
sanoisi, minkä vuoksi hän tulee...

"Niin, niin, -- arkoja asioita, -- semmoisista ei puhuta --

"Mutta itse asiassa on täällä kaikki valmiina odottamassa häntä, sekä
liike että muukin...

"Ja siinä voi tyttö olla oikeassa. Ulfilta puuttuu ryhti ja vauhti,
ja se voi vaikuttaa läheisimpiin suhteisiinkin; -- ja johon minä
tunnustan osaksi olevani syypää."

... "Kolme nuolta lähetti rakkaudenjumala", luki Wendelbo hiljakseen.
"Yhden hän ampui taivasta kohti, yhden syvyyden kuiluun ja yhden hän
piilotti Tamajindrin silmään"...

Konsuli vaan hymähti hänelle. Hän oli tottunut vävypoikansa
mietelmiin, eikä välittänyt niistä.

"Niin hyvästi!" sanoi hän lyhyesti. "Hyvästi Martine, -- te tulette
kai sunnuntaina!"

-- Hevonen kulki tavallista tietä Lindestadiin. Konsuli, hevonen ja
tie olivat vanhoja tuttuja.

Siellä oli taloja puutarhojen ja istutusten ympäröiminä, vuoroin
merimies- ja työväenasuntoja, jossa villi orjantappurapensas kasvoi
kiviaidan takana.

Ajettiin astuen ja hiljaista juoksua, aina senmukaan miten konsuli
vaipui ajatuksiinsa ja antoi piiskan vaipua alas.

He jättivät taakseen suuren, laajan näköalan satamaan päin ja
saapuivat viimein Lindestadin pitkään varjokkaaseen puistokäytävään,
jossa oli niin mukava istua ja muistella mitä oli tapahtunut ja
toimitettu kaupungissa.

Ilma tuli raittiimmaksi ja kirkkaammaksi mitä korkeammalle he tulivat
ja lähestyivät Lindestadia.

Konsuli läimäytti hevosta. Hän oli saanut ruokahalun, -- oli jo
myöhäistä...

-- Margrethe oli päässyt päivällisen ja kahvin ohi.

Hän kulki nyt koko iltapäivän ympäriinsä kuin arka lintu, koetellen
selvittää omia ajatuksiaan...

Kukin jutteli omia asioitaan. Ja ylhäällä makuuhuoneessa istui
Bolette kirjoittamassa pitkää kirjettä, ja oli vaan peloissaan siitä,
osaisiko Margrethe kyllin varovasti toimittaa sen postiin? Tai
eiköhän olisi viisainta säilyttää se ylihuomiseksi, jolloin hän itse
menisi kaupunkiin...

Epäilyksiä, levottomuutta ja arveluita, niin että Margrethe viimein
pakeni ja hiipi vanhan Anne Weums'in luokse.

Hänen veressään soi vanha rakkauslaulu. Se laulu oli hyrissyt niin
monta kertaa uneenvaivuttavana keinona jo hänen lapsuudessaan ja
loppui surumielisesti: "Silloin tiesi tyttönen, mik' oli rakkaus..."

Hänellä oli oma välitön tunne siitä, että tänään hän oli ottanut
askeleen, -- ollut ulkona taistelemassa rakkautensa puolesta!

Ja myrsky ei ollut vielä asettunut.

Ja Margrethe alkoi sen ohella nähdä sekä isän, että maailman uudessa,
kylmässä valossa. Kamari-ilman esirippu oli ikäänkuin halennut; ja
hänen sisimmässä tietoisuudessaan oli jotain, joka melkein vaati
itsepuolustukseen.

Hän istui nyt ja katseli miten matami Weums kiinnitti Boletten
kesäpuvun koristeita.

"Mutta Anne", kysyi hän äkkiä, -- "voitko sinä ymmärtää, mitenkä
Martine ja Wendelbo... Minä tarkoitan, mitenkä heidän päähänsä pisti
mennä naimisiin keskenään? Minulle tuntuu lopulta oikein pahalta sitä
ajatellessa!"

Matami painoi päänsä koristeihin ja ompeli edelleen. Alaosa kasvoista
tutisi niinkuin aina hänen ajatellessaan...

"Ovathan he aivan vastakohtia."

"Monet pitävät toisistaan juuri sen vuoksi", virkkoi Anne.

"Mutta eivät he koskaan ole voineet oikein pitää toisistaan", intti
Margrethe.

"Mutta voidaan jälestäpäin ruveta pitämään toisistaan", sanoi matami
varovasti. "Moni sanoo, että semmoiset naimiset, jotka perustuvat
ensimmäisen rakkauden huumeeseen, eivät ole onnellisimpia."

Margrethe vihelteli kiihoittuneena.

"Turhaa puhetta, Anne!" -- sanoi hän kiivaasti. "Nyt olen saanut
niin paljon selville tänään. Nyt tahdon myöskin tietää, miten tämä
naiminen syntyi."

Anne oikasihe suoraksi, melkein niinkuin konsuli olisi seisonut hänen
edessään.

"Niin", -- alkoi hän viimein. -- "Voihan olla niin, ettei tämä ollut
hänen nuoruudenrakkautensa, mutta se, jonka kanssa Martine astui
alttarille oli joka suhteessa hyvä mies ja rikas...

"Mutta perämies Witt, hän oli kaunis mies... Ei Martine niinä aikoina
ajatellut muuta kuin tuota komeaa, miellyttävää merimiestä. Missä
Martine oli, siellä oli hänkin...

"Mutta kun konsulista näytti, että hän alkoi käydä liian usein
talossa, käski hän hänet eräänä päivänä luokseen konttooriin. Ja
mitä siellä sanottiin, sitä ei tiedä kukaan. Mutta hänet lähetettiin
kolmivuotiselle matkalle konsulin suurella Clio'lla.

"Ja siitä asti on hän kulettanut rahtilaivaa Tyynenmeren linjalla,
niin että lienee jo montakin valkeata hiusta hänen tukassaan, siitä
kun Martine seisoi mykkänä ylhäällä tiellä ja näki Clio'n purjeiden
vaipuvan etemmäs ja etemmäs saarien taakse."

"Ja sitten unohti Martine hänet!" huudahti Margrethe ivallisesti.

"Unohtiko? Unohtiko? -- Niin, jos olisi edes!... Ei, kyllä siitä suru
syntyi, joka ei sulanut kyyneliin. --

"Konsuli otti hänet mukaansa ulkomaanmatkalle kevätpuolella. Mutta
vähän siitä oli apua.

"Kesällä osti konsuli hänelle sitten sen hienon huvipurren. Ja se
taisikin olla parasta. Sillä siinä sai hän olla perämiehenä, --
toivoi kai monet kerrat, että Witt istuisi hänen vieressään.

"Sanottiin hänen olleen oikein kuin nuoren merimiespojan, ei pelännyt
vaaroja eikä tuulia...

"Seuraavana kesänä kutsui sitten konsuli nuoren rikkaan Wendelbon
heidän kanssaan suureen kilpapurjehdukseen. Silloin oli Martine sekä
perämiehenä että kapteenina veneessään, -- kaunis, notkea ja reipas
hän oli. Ja palkinnon he saivat...

"Eivätkä he ehtineet kotiin, ennenkun jo Wendelbo kosi.

"Niin se kävi! -- Voi sanoa siitä, niinkuin sadussa seisoo: Valoista
edessäni ja pimeätä takanani...

"Mutta senkaltaista tahtoa ei konsulilla ole milloinkaan ollut
taivutettavana."

Margrethe oli istunut kumartuneena pää käsien varassa ja tuijottanut
eteensä. Ja viimein sopersi hän kuin jatkona omille ajatuksilleen:

"Eikä minuakaan... Eikä minuakaan"...



IX


Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. --
Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja
terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.

Konsuli palasi aamupäiväkävelyltään sahalta.

"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", -- huudahti
hän, -- "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös
kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä
ja lunta tuolla ylhäällä.

"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, -- ja osaa
hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään... "Hän
tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia
hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, -- keinotella...

"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan
katsoa eteensä, ymmärrätkös."

Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi
keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle
ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille,
arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.

"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. --
"Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy
todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla... maksaa
hevosvoimia joka kevät"...

Konsuli varjosti kädellään... Olihan se hänen oma hevosensa ja
rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta
hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä...

"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän.
"Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."

Nyt katsoivat naisetkin ulos.

Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.

Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.

Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja
katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa...

"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; -- "miten
tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni
ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun
kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen
tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."

"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.

"Kyllä", -- neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, -- "Majurin
Karin on kihloissa!"

Hän katseli ympärilleen... "Ja kenen kanssa? -- Niin ajatelkaa,
-- ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli
kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."

Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikki katseet harhailivat ilmassa.

Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui
suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.

"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff
itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti
pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla
piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut
ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva,
-- saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä
nämä kaksi saman seudun lasta" --

"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti
konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla
ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"

"Ei toki", -- koetteli neiti puolustella, -- "johan minä
ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti
Narnallemme."

"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia
myötäjäisiä, -- jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" -- sanoi
konsuli olkapäitään kohauttaen...

"Mutta Halvor", huusi hän, -- "missä on Halvor? Hänen pitää huoli
kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"

Hän meni kiireesti ulos.

Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle
alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä
oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle
samoin.

... "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" --
sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole
pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla,
-- ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."

"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastusti
Margrethe kiivaasti.

"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, -- soittelee ja hoitaa ruusuja.
Mutta varjelkoon, -- emännäksi suureen taloon!"

Bolette katseli hetkisen äitiään... Neiti Winsloffille ei ensi
kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava
seurapiireissä alhaalla kaupungissa.

Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, --
luonnollisesti...

Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, -- hän tiesi, että tämä istui kuin
kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin
pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.

Hän teki kaiken voitavansa saadakseen neidin syventymään
hattukysymykseen...

Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen
itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen
jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä
ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.

Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli
pitemmän aikaa ulkona...

Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä
kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.

Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.

Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle
asian, joka oli -- Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan
miehelleen: -- talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.

-- Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten
tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada
talvi pois puistetuksi yltään.

Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa
nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään
näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.

"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! -- Niinkuin tavallista
lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, -- siellä saat käyttää
niin pitkiä siipiä kuin tahdot... Muista kohtaloasi, ystäväni.
Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia
omalletunnollesi.

"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine
jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon,
kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, -- sinä
osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät
todellisuudessa! -- sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.

"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko,
jota noilla toisilla ei ole!

"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin
kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka
siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä
tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa,
että Ulf kulki kosima-aikeissa.

"Niin, niin, niin. -- Mutta seuraukset, rakas Morten, -- me niin
vähäsen ajattelemme seurauksia.

"Annappas kun katson. Anna minun ajatella... Niin seuraukset", virkkoi
hän, -- "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien
perheiden välille, -- appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin
kultareunaiselle hatulle...

"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt
aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.

"Myöskin muiden pitää auttaa, -- olla aina valmiina puhkumaan ilkeää
vihaa.

"Jokaisella on lehtensä intohimojen kirjassa, ystäväni...

"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen
silmäsi! -- mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit
nokkasi kananmunaan.

"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa
olemaan tuommoisen munan luona, -- niin sinä hakkaisit, -- hakkaisit,
-- vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit
joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa
nähdä.

"No, hakkaatko -- sinä? -- Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten,
niin" --

"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine,
tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"

Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen
pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa,
ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet,
kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin
majurista. -- "Mutta sanokaa minulle, lanko, -- tämä hyvä mies, joka
on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat
harmaantuneet, -- voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä,
jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku...

"Ei siellä ylhäällä ihailla muuta kuin juuri tätä hyvää miestä.

"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on
epäterveellistä, -- painostaa ympäristöä, --"

"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun
alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä
kasvot kuumeisina. -- "Hyvinkin naurettavaa... Viikkoa ennen joulua
seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin
että rasva karisi, ja sitten äkkiä! -- Voisi melkein luulla, että hän
otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."

"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi
konsuli.

"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että
huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän
laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan
pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän
saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa -- aikaa -- vastaan,
sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."

"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa
niinkuin kaikissa muissakin", -- virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta
pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."

"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin --. Mutta on nähty, että
sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."

Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän
jotain omista ajatuksistaan...

"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai
miten?"

"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi
muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.

"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja
vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se
sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja
valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat
kohoavat yhä korkeammiksi."

"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli
pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.

"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! -- Mutta minäpä ajattelen, että
olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja
ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan
sanoin voivat tulla rikokseksi...

"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, -- tämä ijankaikkinen naulatehdas,
jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon
haju... Hyi, hyi, -- se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.

"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, -- kun te sieltä pankista
vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla
hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy
voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin...

"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota
hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, -- ne, ne
--. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa,
eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.

"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas
nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin
mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"...

Martine pujahti äkkiä ulos ovesta.

Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä
tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo...

"Niin, Martine!" -- sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona,
"Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta
ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä...

"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa
jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu
levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden
kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. --

"Mutta siltä, Martine, -- minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin
emäntä."

"Oi Ulf! -- sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, --
ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."

Ulf seisoi ja puri kynsiään... "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä
ennen ajatelleeksi", -- sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on
minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"...

Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään
poikansa.

Hänen kasvonsa saivat yhä rajumman ilmeen...

Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja meni sisään.



X


Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat
ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, -- ja
myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin
että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.

Konsulin kiesit pyörivät tietä alaspäin...

Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden
yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.

Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä
aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat
kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.

Tullihuoneen viiri paukahteli ja kilisi.

Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka
olivat etsineet talvisuojaa.

Siellä täällä ulkona saarten lomissa vilahteli märkäpurjeinen
luotsivene.

-- Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä
tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä...

Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, -- vaikk'ei
osannutkaan tunkea niiden pohjalle.

... "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista",
virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.

"Mitä hittoa ne aikovatkaan! -- Heillä on jo kylläksi vettä
naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat?
sanoppas se minulle, Breien."

"Hm -- -- hm --", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne
tietää! -- Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja
rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.

"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei
enempää ammenneta", huudahti konsuli.

"Kuka sen tietää... Kuka sen tietää",... Breien kierteli partaansa
kuin nuoralla punoja... "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin,
tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat
sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, -- halpaa liikevoimaa ja lähellä
kaupunkia."

"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa
suopuuhiinsa", viittaili konsuli.

Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi
jonkun raon läpi... "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi
hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia
kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei
tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa,
se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."

"Ei, ei, -- ei enempää viiniä aamupäivällä."

Konsuli työnsi lasin luotaan ja hypähti ylös:

"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, -- "hienolla nenällänne te
kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua
joutumasta joutaviin suohuijauksiin."

-- Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi
toisen töytäyksen toisen perästä...

Hän tunsi vaistomaisesti, että jotain erikoista oli nykyään tekeillä.

Hän nyki kärsimättömästi suitsista, -- tahtoi pakottaa hevosen
kulkemaan aivan tien laitaa pitkin...

"Vai etkö tahdo? -- Etkö tahdo"...

"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden
kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!..."

Hän piti kireällä ohjaksia -- hän tunsi omien käsivarsiensa voiman --
ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi.
Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin
yli.

Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa
alkoi sulaa ja aurinko paahtoi...

"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, -- vieläpä maanalaisen sellaisen",
mutisi konsuli.

"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke
numero kaksi, -- nerokas ja niin edespäin..."

"Hyi, hyi" -- hän sylkäsi.

"No, etkö sinä sen!"... Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin
kiivasta kyytiä kotia kohti.

Hän heitti suitset Halvorille ja meni heti sisälle konttooriin.

Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin
siellä sisällä.

Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin
eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan...

"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi
hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, -- hui --"

"Häkää, -- häkää konttoorissa --. Inhottavaa!" huusi hän sisään
kyökin ovesta.

Hän tarttui hattuun ja keppiin ja lähti kävelemään alas ruukille päin.

-- Kyökissä väännettiin mehuja ja hillottiin.

Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä
veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.

Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in
puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja
lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.

Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien
pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit
juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.

Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna
vietiin konsulin pulpetille.

"Margrethe", -- varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, -- "arvaa
kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"...

Hän piti käsiään sisaren silmien edessä... "Se on sinun tuleva
sulhasesi!"

"Karsten Verö", -- huudahti Margrethe.

"Niin, siitä voit olla
varma!" --

"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä
tiedät", -- sanoi hän lyhyesti, -- "en astu jalallanikaan sisään.
Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet...

"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä
väliaikoja, niin menee hän pian pois", -- neuvoi hän sisarta.

Margrethe katosi äkkiä hillopuuhiin --

Huh -- miten pitkään hän viipyi...

Hän aina vähän päästä kurkisteli kyökin ikkunasta...

Nyt kulettiin ovissa ja kuski otti todellakin peitteen kallisarvoisen
arapialaisen selältä.

Vihdoinkin, -- viimeinkin vierivät ajoneuvot ja herra Verö nuorempi
vaaleine terävine leukapartoineen ajoi ulos portista ja Bolette
nauroi ja hyvästeli rappusilta...

-- Konttoorissa oli kunnollisesti tuuleutettu ja näkymättömät kädet
sulkivat ikkunat, kun konsuli nähtiin alhaalla tiellä.

Hän kävi pikaisesti tarkastamassa postin, ennenkun meni sisään
arkihuoneeseen.

... "Vai niin, -- onko Karsten Verö ollut täällä... Oliko
kauvankin?... Kenen kanssa hän puheli?"

"Meillä oli hauska keskustelu hänen kanssaan, Bolettella ja minulla",
selitteli rouva innostuneena. "Hän kertoi meille oivallisesta
Ayshirnavetastaan. On aivan hirveätä, miten paljon hän panee niihin
yrityksiin."

Konsuli tarttui ovenkahvaan.

Mutta pysähtyi taas päättäväisesti, lyhyesti nyökäyttäen, niinkuin
olisi tarttunut johonkin kiinni:

"Nyt saavat oikut ja päähänpistot loppua!" huudahti hän. "Käske
Margrethe tänne.

"Sinä et näyttäytynyt, kun Karsten Verö oli täällä vierailulla", sanoi
hän hillitysti, Margrethen tullessa sisään äidin kanssa.

"En, hän on niin sietämätön. Ja sitten" --

"Ja sitten?" --

"Niin, sitten tahdoin näyttää hänelle, että minä en välitä hänestä."

"Minulla olisi kyllä sana sinulle sanottava, Margrethe", sanoi hän
painolla, -- "kun vaan tietäisin, että panet sen sydämmellesi, sillä
se on isäsi lämmin ja tosi sana...

"Minä tunnen itseni syylliseksi siinä, että liian kauvan olen pidellyt
sinua kuin lasta. Olethan sinä oikeastaan jo suuri tyttö, jolla on
kypsyneet ajatukset...

"Ja sitten koetamme hetkisen miettiä ja tuntea yhdessä, me molemmat",
virkkoi hän, liikutustaan pidättäen.

"Sen, mitä me kaikki tahdomme, -- voinhan sen sinulle sanoa juuri
meidän suvussamme, -- se on, että miespuoliset hankkivat itselleen
aseman, jossa on sekä rikkautta että valtaa. Ja naiset, kun he
ovat yli kahdenkymmenen, sinäkin, ja ovat saaneet riehua pois osan
romantisista lapsuudentuumistaan, -- he saavat hankkia itselleen
vaikutusvaltaisen aseman naimisten kautta."

"Sen minä sanon sinulle, isä, yhdellä kertaa, että sitä en minä aio",
sanoi Margrethe painolla.

"Et kai sinä luulottele, että tämä lapsuus- ja ystävyyssuhteesi
Niils'iin missään suhteessa voi tulla kysymykseen silloin, kun
todella on kysymyksessä määrätä tulevaisuutesi?...

"Elä nyt enää leikittele nukkien kanssa", -- sanoi hän terävästi, --
"tai kuuntele kun sinua kutsutaan Lindestadin päivänpaisteeksi. Nämä
leikit saavat loppua, -- sen pahempi on kaksi vuotta liikaa kulunut
turhissa haaveiluissa.

"Ajattele järkevästi ja käsitä, että tämä kaikki oli vaan lapsen
leikkiä; mutta joka vaalenee vuosien kuluessa..."

Lindestadin päivänpaiste on leikkinyt valitessaan lapsen tavoin, --
uskonut, ett'ei hänen tarvitseisi muuta kuin viitata siihen korkealla
olevaan kotiin, johon kerran aikoi astua sisään...

"Tai luuletko todella lapseni", virkkoi konsuli ja kohotti päätään, --
"että isäsi tahtoisi viedä sinut johonkin väärään!"

"Minä sanon isä, että se on mahdotonta. Sinä et saa enää puhua
siitä", keskeytti hänet Margrethe.

Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän
kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se
leimahti:

"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", -- sanoi hän
lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään
tänään, juuri siinä paikassa... semmoisessa asiassa kuin tämä.
Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole
vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne
metsästysvaunuissa, me yhdessä...

"Se on asia, jota on mietittävä, tuumittava" --

"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta
muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.

Tuo odottamaton vastarinta melkein kuin pyörrytti konsulia.

Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi
hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.

Syntyi painostava hiljaisuus.

Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä
vaikka vapisevalla äänellä:

"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka
kävi luonasi tänään, -- sillä sinua käynti tarkoitti, -- hän sinut
korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"

Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta... "Mutta
Margrethe", huudahti rouva, -- "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa
isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, -- ett'ei häntä saa
vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon,
että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"

"Niin en vähääkään, äiti."

"Mutta tiedäthän sinä, Margrethe, että, niin hyvä kuin hän onkin,
täytyy hänen saada tahtonsa perille, muuten, -- muuten, -- luulen
minä, kuuletko, että hän voi menettää järkensä."

"Niin, semmoiseksi hän on tullut, senvuoksi, että te ette milloinkaan
ole sanoneet hänelle suoraa sanaa", huudahti Margrethe. "Tämä on
ollut niin kamalaa, ja on pitänyt koettaa pysyä rohkeana...

"Ei, äiti! Isäni, minun oma isäni ei menetä järkeänsä", huusi
hän nyyhkyttäen... "Mutta ihmisenä hän huononee niinkauvan kun
valehtelette hänelle", -- sanoi hän liikutettuna, juostessaan ulos
ovesta...



XI


Konsuli oli viettänyt levottoman yön.

Hän oli eilen suuttunut silmittömästi tyttäreensä, eikä hänen vihansa
ollut vieläkään asettunut.

Mutta vähitellen voittivat sen tärkeämmät asiat, -- ajatus siitä
mitä ruukin soilla toimitettiin valtasi hänet yhä voimakkaammin ja
voimakkaammin.

Hän oli aikaiseen liikkeellä, -- ei ollut vielä tyhjentänyt
aamukahviaan mahtavasta konttoorikupistaan, kun Ulf pysähtyi pihalle,
ja konsuli seisoi voileipäänsä pureskellen ulkona rappusilla,
vastaanottamassa häntä. Ulfille oli lähetetty sana aikaiseen aamulla.
Ja hän ymmärsi heti, että jotain erityistä oli tekeillä.

"Anna hevosesi Halvorin huostaan", sanoi konsuli kärsimättömästi,
mennen edeltä konttooriin.

"Sanoppas minulle Ulf", -- hän istuutui konttoorituoliinsa, "minua
haluttaisi kuulla vähäsen ruukin suoyrityksistä. Olemmehan antaneet
sinne rahoja pankista. Mitenkä pitkälle ovat he tänä vuonna päässeet
töissään, nämä molemmat insinöörit? Heillä on kai pian kylliksi vettä
naulatehdastaan varten?"

"Enpä luulisi olevan, isä. Nuo soiden omistajat ovat kokonaan
soaisseet heidät. Sillä nyt he ovat alkaneet kaivaa myöskin Ole
Asmoenin mailla."

"Ostavatko he? -- Hankkivatko he itselleen uusia soita?" -- Konsuli
alkoi kiivaasti kävellä edes takaisin...

"Mistä sinä olet sen kuullut, Ulf? Puhutaanko siitä kaupungissa?"

"Se on vaan turhaa puhetta, isä", -- rauhoitteli Ulf, -- "ainoastaan
tuo pieni maakaistale Asmoen luota!"

"Oletko sinä kuullut sen klubissa?" kysyi konsuli kiihkeästi.

"Kyllä siitä siellä puhuttiin. Siellä muuten nykyään puhutaan paljon
näistä soista. Sinä tiedät, että Niils aina saa muut innostumaan
asiaansa. He alkavat jo ihailla häntä niinkuin ennen hänen isäänsä",
jutteli Ulf.

Konsuli kääntyi äkkiä.

"Vai niin! -- Vai niin!...

"Niin, siinäpä se juuri on", mutisi hän tyhjentäessään yhdellä kertaa
lasin vettä. "Hän saa heidät innostumaan"...

"Mutta, voitko sanoa minulle, Ulf, mistä he ottavat rahat?" sanoi hän
kääntyessään taas poikaansa päin --

"Ketkä klubissa olivat innostuneet asiasta, kuuleppas?
Laivanvarustaja Holten, yhtyikö hän keskusteluun? Hänellä on rahoja...

"Ja mitä he tahtovat? Mitä he oikeastaan tahtovat?" kysymyksiä aivan
sateli Ulfille.

Konsulin pienet terävät silmät katselivat tutkivasti eteensä...

"Eivät kai he aikone hankkia koko vuodeksi tarvittavaa vesimäärää
kaupunkiin!" huudahti hän äkkiä.

Hän jäi seisomaan ja imi huuliaan...

"Siihen tarvittaisiin paljon lisää!" sanoi hän miettiväisenä. --
"Suuret Grongsuot ovat siellä ylempänä. Ja Arild Wolmar ei ole niitä
miehiä, jotka myivät maitaan."

Hän käveli edestakaisin ja pysähtyi viimein ja tuijotti pöydän
pintaan.

"Niin niin, poikani. Niin, niin --

"Käske Halvorin valjastamaan, Ulf..."

"Koko vuoden vesimäärä!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan miljoona.
Tehkää niin hyvin, herrani, ja hankkikaa ne!"

"... Minun tekee mieleni lähteä sinne katselemaan niitä seutuja",
sanoi hän vetäessään matkahansikkaitaan käsiinsä.

Rouva ja Bolette seisoivat arkihuoneen ikkunassa ja katsoivat
konsulin jälkeen, kun hän ajoi pihasta.

Ulf oli istuutunut päivällispöytään, jonne neiti Tank oli asettanut
hänelle kahvin ja aamuruuan.

"Oli onni, että isä lähti ajelemaan", sanoi äiti. "Hän ei ole tänään
hyvällä tuulella... Jotain on vastahangassa kaupungissa, vai miten
Ulf.

"Vanhus ei rauhoitu, ennenkuin saa asiat mielensä mukaisiksi. Ja jos
jotain puuhataan hänen tietämättään, niin kyllä pian nähdään kuka
kotiljongia johtaa. He saavat kyllä tanssia!"

"Ja olihan hänen ja Margrethen välillä illalla odottamaton kohtaus",
virkkoi rouva. "Oli hyvin ymmärtämätöntä vastustaa isää sillätavoin.
Täytyy naisenkin vähän ymmärtää miten maailman läpi on päästävä. Isän
kanssa kyllä hyvästi tulee toimeen, kun ei vaan asetu jyrkästi hänen
tahtoaan vastustamaan."

"Niin", sanoi Ulf; hän hotasi lopun kahvista, -- "olkoot antamatta
ukolle hiekkaa nuuskan asemasta."

-- Margrethe pistäysi eteiseen, otti hatun ja päällysvaatteensa
ylleen ja katosi kiireesti ulos portista.

Hän kulki harjulle vievää tietä.

Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, -- hän tahtoi hänet nähdä,
tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli
tapahtunut.

Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta
sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.

Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, -- ei ollut häntä
näkevinäänkään.

Ei, tuntui vaikealta pysyä rohkeana...

-- Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai
jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat
lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat
koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.

Margrethe ei enää kulkenut yhtä kiireesti.

Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi
vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään...

Hänellä oli niin paljon mielessä... Ja nyt hän pian näkisi Niilsin --

Pilvet leijailivat kuin villahattarat sinertävällä taivaalla.

Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa
ympäristössä.

Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja
leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse
taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille,
joilta lähtivät.

"Margrethe!" kuului hurja ilon huuto syrjäpolulta, josta Niils
pujahti esille.

"Sinäkö täällä asti?

"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä
samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.

"Emme näe sinua enää milloinkaan", -- sopersi Margrethe punastuen.
"Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja
minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"

"Ei, Margrethe!" -- sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin
minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani...

"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla.
"Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita
pihlajanmarjoja"...

Hän otti marjatertun Margrethelta ja pisti sen hatunnauhaansa.

"Muuten pidän kyllä sinua silmällä, usko pois...

"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen
istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen
seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin
keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."

"Oliko se samana päivänä, jolloin juhlittiin Fremingin uuden
teräslaivan johdosta?" kyseli Margrethe.

"Niin, niin."

"Ja sinä päivänä, jolloin siellä oli laulujuhla?"

"Niin juuri."

"Silloin näin sinut kummallakin kertaa", -- hymyili hän...
"Mustasilmäinen, mustatukkainen ja tummaihoinen", -- puheli hän
ajatuksissaan.

"Niin, tuo päänheitto!" -- huudahti Niils äkkiä tulisesti. "Minä näen
siinä ikäänkuin astraaliruumiin heijastusta, tunnen olevani äkkiä
kuin arvoituksen edessä. Mutta naula, jolla se avataan, on taottava
kullasta. Ja minä tunnen että siitä selviän!" sanoi Niils riemuiten.

"Ja arvoitus, -- arvoitus -- kuuletko. -- Sieltä minä tulen, vaatteet
liassa ja mudassa...

"Oi, mitenkä minun tekisi mieleni puhua sinulle, -- sinun tuossa
seistessäsi niin ihanan ja viisaan näköisenä.

"Miellyttääkseni sinua... saadakseni hymyilyn punasilta huuliltasi,
jotka kuuluvat kuin korkeampaan ihmisrotuun", sanoi hän tulisesti.

"Varo vaan" -- sanoi Margrethe hymyellen, -- "etten tunnusta, että
pikemmin kuulun synkkään, mustaan ihmisrotuun."

Niils seisoi miettiväisenä ja piteli häntä kädestä...

"Minä sanon sinulle, että on salaisuuksia kaikessa, kun vaan voisimme
saada ne selville!" virkkoi hän.

"Meidänkin salaisuutemme, Margrethe...

"Ajatteleppas, jos ikäänkuin uutimet vedettäisiin syrjään ja sinä
äkkiä näkisit koko laakson edessäsi uudesti luotuna, näkisit siellä
surisevat tehtaat ja savupiippujen savuavan.

"Ja sitten... Ja sitten, ajattele, että tuntee, että on tuon ajatuksen
kypsyttänyt aivan alusta asti. Jo ajatuksissa omistaa tuonlainen
paikka, on tuhat kertaa suurenmoisempaa kuin jos sen ostaisi
kullalla."

Margrethe tuijotti häneen... Tuo katse säihkyi ja säkenöi --

"Nyt minä menen, Niils!" sanoi hän äkkiä...

"Minun teki vaan niin kovin mieleni nähdä sinua", sanoi hän,
ollessaan jo menossa tiellä.

Ennenkun poikkesi polulle, kääntyi hän...

Siellä seisoi Niils samalla paikalla.

"Kaivovesi", suhisi hänen korvissaan, -- "pohjattomat silmät..."

Hän viittasi kiireesti ja kiiruhti eteenpäin...

Vähitellen hiljensi hän kulkuaan.

Riemu täytti hänen mielensä.

Hän kulki hyräillen ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi.

Hänen täytyi se päästää valloilleen, istuutua alas ja hengähtää...

Kuinka ihana olikaan tuo väririkas syksy. Kuinka kauniiksi kultasi
iltapäiväaurinko puunrungot, -- kuinka herttainen oli koko maailma...

Mutta hän ei ajatellut tuota "ihanaa", "kaunista", tahi "hurmaavaa"
-- eikä väriä tai muuta sellaista. Vaan hän vaan näki siinä onnensa
heijastavan.

Hän tunsi onnensa!

Niils, Niils, oli joka paikassa...

Kaipaus valtasi hänet ja pian hänet ja hänen onnellisen maailmansa
himmensi suurten, kirkkaitten kyynelten tulva... Niils, Niils...

       *       *       *       *       *

-- Päivällisen jälestä palasi konsuli kotiin, -- sekä hän itse että
hevonen ja kärryt aivan harmaina ravasta, -- ja yksi kiesinkarmi
taittuneena ja sidottuna.

"Valjasta jahtivaunut", käski hän, -- "minun täytyy lähteä
kaupunkiin. Jens Visergut saa tulla mukaan hevosta pitelemään."

Konsuli kävi pikimältään sisällä, söi vähän päivällistä ja vaihtoi
pukua.

... "Kuule Halvor", sanoi hän, seistessään toinen jalka vaunun
jalustimella. -- "Sinun täytyy tilata uudet laitapuut kiesseihin.
Minä ajoin ne rikki niinkuin näit, siellä suomaalla.

"Sinähän olet sieltäpäin. Oletko sinä kuullut, että soiden hinnat
ovat siellä kohonneet, niin että he myivät ne taloistaan, niinkuin
olisivat ne tulleet kullan arvoisiksi?"

"Niin, olenhan minä sellaista kuullut", hymyili Halvor. "Ihmiset
juttelevat, että on tehty tarjouksia sekä Norderutin, Aarstadin että
Bakkepladsin vesipitoisista soista."

"Ja nyt ei heidän enää tarvitse lähteä Ameriikaan, sillä nyt tullaan
varakkaiksi ja rikkaiksi täällä kotonakin", tiuskasi konsuli ja
läimäytti hevostaan... Noin tunti senjälkeen istui hän sohvassa
pankinjohtajan luona, tämän rauhallisessa leskimiehenkodissa, jossa
näki muotokuvia ja kaikenlaisia muistoja hänen vaimovainajastaan,
konsulin sisaresta. Vähän päästä kuului aina kanarialinnun viserrys
ikkunan luota. Keskustelu oli harvasanaista. -- "Ei mitään vaaraa",
-- sanoi konsuli ylenkatseellisesti. "Ei mitään vaaraa, sanot sinä."

"Ei, ei ainakaan pankille, mikäli minä voin nähdä", vakuutti
pankinjohtaja väliäpitämättömästi.

"Ei", irvisteli konsuli, -- "ei ole, silloin kun vaan mukaantuu tai
nukkuu ja ei välitä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Pankilla pitäisi
olla suojanaan viisaat silmät", sanoi hän jotenkin epähienosti
lankoonsa katsoen, -- "erittäinkin silloin, kun se on pannut rahoja
yritykseen niinkuin tämä.

"Tosiasia on se, että he ovat laajentaneet yrityksensä hankkimalla
uusia lainoja, -- ainakin kaksi kertaa enemmin kuin mitä alussa
ajattelivat. Ja yhä yritys kasvamistaan kasvaa. He ostavat suo-osia
ristiin ja rastiin sieltä joka taholta, hiipivät eteenpäin kuin
maanalaista käytävää pitkin.

"Kaupunki sitä ei näe. Ympäristö ei huomaa, -- ja sinä ja minä olemme
umpisokeita, -- vaikka sinä jo kauvan aikaa olet vannonut, ett'eivät
he sinun pankkisi rahoilla enää jatka.

"Tai kuka, kuka rahat hankkii. -- Kuka?... Tässä on paha merrassa,
sanon minä", -- hän kohotti sormensa.

"Jonkun vuoden kuluttua voi koko laakson vesivoima olla vieraissa
käsissä, -- muodostettuna varmaksi vuoden läpeen virtaavaksi
vesivoimaksi, josta voi ansaita miljoonia."

"Niin muutamien vuosien kuluttua!" sanoi pankinjohtaja tyynesti.
"Minun mielestäni sinä ajattelet liian pitkältä eteenpäin, rakas
ystävä... Muutamien vuosien kuluttua, kun me olemme rauhassa mullan
alla, ovat ehkä sekä suot että virrat samassa kunnossa kuin nytkin,
-- Lindestadjärvi myöskin."

"Silloin voisin sanoa sinulle, arvoisa ystävä, että heillä on ollut
varma itsenäinen suunnitelma koko ajan. Ja että se on alkunsa
saanut Niils Bjelkestä... Mutta", -- konsuli hypähti ylös sohvasta
ja löi pöytään, -- "ne täytyy pysäyttää, -- ne täytyy pysäyttää, --
tukahuttaa, siihen täytyy keksiä keinot -- Ne ovat tukahutettavat."

Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tuijotti pimeyteen...

"Hyvästi lanko!" sanoi hän äkkiä. Hetken kuluttua oli hän ulkona
vaunuissaan. Kuului piiskan läimäys, ja vaunut pyörivät edelleen.



XII


Konsuli oli hirveän pahalla tuulella näinä päivinä.

Hän ei puhunut sanaakaan. Hän kulki vaan ajatuksissaan ja puri
huuliaan.

Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa.
Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä
hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.

Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin
pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko
perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.

Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle ja
Wendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.

Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja
epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, --
niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.

Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa
se kesti päiväkausia!

Rouva oli allapäin.

Margrethe tähän oli syypää -- Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla
oli ollut etuoikeutensa, -- oli tottunut pitämään oman tahtonsa.
Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, -- se oli
kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, -- se näytti olleen liikaa
isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea
näkevinäänkään.

Siitä syntyi painostava tunnelma koko taloon.

Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle
pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen
nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.

Ja hyvin mielellään lähti Margrethe pois joksikin aikaa.

Kun rouva siitä puhui isälle, nyykäytti hän vaan päätään ja sanoi:

"Anna vaan mennä, anna vaan mennä"...

-- Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä
ja ajatuksissaan.

Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa
kiesit ja oli ajanut pois.

Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli
lähtenyt.

"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun
kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi
jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"

Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä
ylöspäin...

-- "No, -- mikä ääni on kellossa tänään?" -- kuulusteli hän,
astuessaan ylös rappusia, -- "samalla tuulellako?"

"Margrethe parka! Isä on antanut hänen olla liian vapaana. Ja nyt
äkkiä pannaan päitset ja kuolaimet ja opetetaan juoksemaan!" --
jutteli hän riisuessaan päällysvaatetta eteisessä.

"Kiitos lämpimästä teekupista, neiti Tank!" -- huusi hän kyökin
ovesta ja heitti tarkastavan silmäyksen kyökin seinälle, joka oli
täynnä kirkkaita kupari ja messinki astioita...

"Hututu, -- miten kolakka ja kylmä", -- hän hieroi käsiään. "Pistä
muutamia puita uuniin, Grethe...

"Minä jään tänne siksi kun isä palaa, kuule äiti. Tahdon nähdä, millä
mielellä hän on."

-- Viiden aikaan konsuli vihdoinkin palasi. Näytti siltä, että
kaikki, koiratkin, huomasivat, että nyt oli tuuli kääntynyt.

Halvor hymyili ja koirat telusivat, hevonen hirnui talliin päin, ja
kasvot, jotka kurkistivat ruutujen takaa olivat kirkastuneet.

Puhuttiin ja huudettiin taas kovaäänisesti ja kaikki arkuus sekä
puheista että käytöksestä oli kuin pois puhallettu.

Kaikki johtui vaan siitä, että konsuli heitti piiskan niin
leikillisellä liikkeellä Halvorille ja noustessaan rappusia nyökäytti
iloisesti Martinelle, joka seisoi ikkunassa.

Hän kulki suoraan eteisen läpi arkihuoneeseen, jossa Martine riisui
hänen yltään päällystakin ja Grethe päällyssaappaat.

... "Rupesi lopputaipaleella satamaan. Muuten olisi ollut erinomaisen
hauska ja virkistävä retki. --

"Päivällisellä olin Wolmarin luona Grong'illa", sanoi hän iloisena.
"Tulin sinne aivan sattumalta. Aikomukseni oli vaan puhutella
metsäpäällysmies Evenseniä. Ja sitten täytyi minun lähteä katsomaan
hänen ruutanalampeaan. Se kuului aikoinaan ruukille...

"Se oli oikein harvinainen ilmiö ja luonnontieteellinen ihme...
Ruutanoita siellä niin ylhäällä!

"Kyllä oli, -- sitten hän pyysi minut vanhanpojan asuntoonsa
ruutanoita syömään. Ne olivat todellakin lihavia ja hyviä, niin
että minä päätin itsekseni, että sellaisen ruutanalammen me myöskin
hankimme tänne Lindestadiin.

"Ja tuskin minä olin sen sanonut, ennenkun hän jo hyvin kohteliaasti
kutsui sinut, äiti, ja minut ja tytöt sinne huomenna katsomaan
paikkaa ja koettamaan miltä ne maistuvat.

"Erityisenä harvinaisuutena antoi hän palvelustytön nostaa haavilla
muutamia hyvin vanhoja muhkeita kaloja, varmaankin ruukin ajoilta:
jotka jo olivat niin puutuneita, etteivät kelvanneet syötäviksi...

"Niin, siellä se vanhapoika istuu -- eikä tiedä varmaan -- onko
taskuissaan kaksi tai yksi miljoona... Sanotaan, että hän on hiukan
omituinen. Mutta sen nimen saa pian, kun on rikas ja kadehdittu. Eikä
hän mene ansaan vaan kauniiden sanojen vuoksi.

"Ja, vaikka hän ei kulekaan puettuna viimeisen muodin mukaan, --
tänään hän oli sarkavaatteissa, -- niin on hän sensijaan laajojen
Grongmetsien ja mastopuiden omistaja, niin että hän voisi vaikka
pukeutua kultaan."

Konsuli ojensi jalkansa uunin eteen ja oikasihe mielihyvällä itseään.

Hän hieroskeli käsiään ja halusi kolmenkesken Narnan ja Martinen
kanssa pelata pienen vhistin. Halvor ajaisi kyllä Martinen kotiin;
tänä iltana oli pimeä, sillä kuu pysyisi pilvien takana.

Hän tahtoi aikaisin maata, -- ei ollut nukkunut hyvin viime öinä.

"Ja sitten tyttöseni, tuoppas vähän vhiskyä ja lämmintä vettä. Se
tekee hyvää -- noiden lihavien ruutanoiden jälestä". sanoi konsuli
silmää iskien.

... "Miten soma puku sinulla on, lapseni, yksinkertainen ja perin
sievä, -- se vaatettaa niin hyvin pientä, hienoa vartaloasi", hän
nyökäytti hänelle herttaisesti päätään. "Sinun pitää panna se yllesi
kun huomenna lähdemme Grongiin."

Bolette katosi iloisena kyökkiin hankkimaan vhiskyä.

-- -- -- Isä oli poistunut makuuhuoneeseensa ja Martine seisoi
eteisessä pukien ylleen matkavaippaa.

"Uskomattoman pian tuuli kääntyi!" -- ihmetteli hän...

Tämä ilta oli ollut niin rauhallinen ja hupaisa. Isä niin hyvällä
tuulella, lasketellen vanhoja sukkeluuksiaan ja juttujaan.

"Huomasitteko miten hyvä hän oli minulle", sanoi Bolette ihastuneena.

"Ei huomannut vähääkään, että hän olisi kaivannut Margrethea,
-- tai huomasitko sinä?" sanoi hän saatellessaan sisartaan
vaunuihin. -- -- --



XIII.


Oli käyty katselemassa sekä ruutanoita, että talon muita
merkillisyyksiä, ja nautittu hienot päivälliset.

Ja tuossa neljän, viiden tienoilla vierivät konsulin vaunut, kaksi
mustaa hevosta edessä ulos Grongin portista.

"Ajetaan alempaa maantietä, Halvor!" huusi konsuli, -- "ajetaan kylän
läpi Wendelbon kautta."

"Kietokaa turkit hyvästi ympärillenne", muistutti hän naisia. "Täällä
vuorilla on ilma raaempaa."

Hän asetti vaipan hyvästi Boletten ympäri... "Ethän sinä nyt vaan
palele, lapseni?" sanoi hän, istuutuessaan paikalleen vaunuissa.

He ajoivat tiheän, puolihämärän metsän läpi, ja konsuli vaipui
ajatuksiinsa...

Hän alkoi nähdä edessään pienen, hennon tyttärensä, jonka tunteet
olivat aina niin lämpimät ja herkät...

Ei, ei, ei, hän ei sitä tahtonut, -- ei tahtonut...

Pikku Bolettetyttönen, josta hän niin vähän oli välittänyt. Joka aina
katseli niin arasti ja pelokkaasti, -- ujo raukka.

Margrethe oli aina ollut lempi lapsi --.

Mutta nyt muuttuisi asiat.

Hän laski hetkeksi kätensä Boletten käteen ja nyykäytti hänelle...

Päivällisestä ja vaununtärinästä tuli hän uniseksi.

-- -- Mutta, mikä, mikä onkaan heillä mielessä? -- Majurilla,
Robertilla ja Niils Bjelkellä? -- hän oikasihe äkkiä suoraksi.

Ei, ei, se on vaan Niils Bjelke!

Ja, kun hän pääsee peräsimeen, ei hän sitä vähällä päästä. Minä
tunsin isän ja tiedän, miten olisi käynyt, jos mies olisi päässyt
hallitsemaan paikkakunnalla.

... Ensin alkavat he varovasti, hiljaisesti, aivan pienestä. Ja
sitten yhdestä toiseen --

Tehtaan toisensa perästä, ehkä... Kaikki ajanmukaista, -- sähkö
valaistus. Poika on tutkinut kaikkea ulkomailla!

Kyllä hän eteenpäin pääsee... Vesivoimaa vaikka koko laaksoon.

Grongin soista saavat voimaa vaikka kuinka paljon! Ja Wolmarin silmät
loistavat, kun hän näkee rahoja... Hän on vaan mielissään kun noita
mätiä, epäterveellisiä alueita möyhitään.

Sitten jonain kauniina päivänä tehtaanpyörät surisevat, kaupungin
loistaessa kiitollisena sähkövalossa.

Ja me Lindestadissa saamme katsella ihmettä ja ihaella ihanuuksia,
jotka Niils Bjelke, tuo suuri mies on luonut, -- ja kaikkia niitä
hyviätekoja, joita virta luo molemmille rannoilleen...

Ja majuri nimitetään kaupungin pyhimykseksi.

Silmänräpäyksen aikaa kaikui vaunussa ivallinen naurun rähähdys,
joka sai rouvan ja Boletten säpsähtämään, heidän siinä istuessaan
hämärässä.

Ei milloinkaan. Ennen sydän haletkoon.

Siihen ei Knut Ulfvung suostu! "Kuule Halvor!" -- huusi hän äkkiä, --
"Ovatko nuo kaikki Grongin soita, joiden yläpuolella sumu leijailee?
-- Suuret on alat."

"Ovat ne, siellä ei tarvita ei kuokkaa eikä kirvestä käyttää", sanoi
Halvor.

"Ovatkohan ne syviäkin? Eivät taida tietä kannattaa, ennenkun ovat
jäässä?

"Ei toki! Mutta sitten siellä ajetaankin hirsiä, sadottain hevosia on
vetämässä joka talvi, tietääkö konsuli."

"Niin, niin, niin", virkkoi konsuli kärsimättömästi... "Siellä on
vähintäin viisitoista, kaksikymmentä kertaa niin suuret suoalat kuin
ne, joita nyt kaivetaan", mutisi hän. "Siellä on kokonainen salattu
sisäjärvi!"

Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti maisemaa...

Näköala aukeni laaksoon päin, ja meri välkkyi etempää.

-- Kaupungissa sytytettiin jo kaasuliekit.

Vastaantulijat ja kävelijät, jotka olivat ulkona iltahämärissä,
tervehtivät kunnioittavasti ja vähän ihmeissään konsulia, joka ajoi
niin odottamattomalta suunnalta...

-- -- "No, nyt olemme nähneet Grongin kuninkaan!" huudahti konsuli,
heidän astuessaan sisään Wendelbon luo.

"Hyvä mies. Olen varma siitä, ett'ei hän vielä ole viittäkymmentä
vuotta. Linna nyt ei ollut erityisen hauska -- tuommoinen muisto
vanhoilta ajoilta. -- Mutta metsät, Wendelbo -- sankkaa petäjikköä ja
kuusimetsää niin pitkältä kuin silmä kantoi! Ja ylempänä näkee kosken
valkoisena vaahdoten syöksyvän tähän viheriään mereen.

"Sehän se täyttää koko laakson, niin että siitä syntyy kuollut suo ja
rämemaa, siltä puuttuu viemäri", sanoi hän mielissään... "Viemäri
niin, viemäri"...

"Tänäkin syksynä on tuolla miehellä vähintäin sata ajo- ja työmiestä,
jotka hakkaavat ja kaatavat hirsiä ja puhdistavat metsää."

"Hänellä on sukulainen taloudenhoitajana", kertoi rouva. "Mutta nyt
hän oli käymässä sukulaisten luona, väsyttävien syystöiden jälestä.

"Nimi Wolmar on aikoinaan kuulunut tunnettuun, suureen sukuun, ja
hän hyvin mielissään näytteli meille muutamia vanhoja harvinaisia
koristeita, -- vyösolkia ja kengänsolkia, ainakin olivat ne
viimeiseltä vuosisadalta. Ja ylhäällä suuressa salissa oli flyygeli
tai vanha klaveeri... Kuka sen tietää milloinka se viimeksi on ollut
avattu", -- ihmetteli rouva.

"Sitä minäkin", jatkoi Wendelbo... "Sen miehen kasvot ovat niin
jäykät ja umpimieliset, -- vieraat kaikille inhimillisille tunteille."

"Haaveiluja", keskeytti hänet konsuli terävästi.

"Hän tulee pian Lindestadiin katsomaan isän uusia puimakoneita",
sanoi rouva.

"Sitten saat sinä, äiti, Boletten kanssa näyttää hänelle koko
talon", -- jatkoi konsuli, -- "aina ylhäältä alas maitokamariin
asti. Ja uudet mehiläiskeot, -- Boletten oma erikoisala. Se häntä
huvittaa. Hän on viisas ja harrastava mies, joka ottaa asiat niiden
käytännölliseltä puolelta, -- eikä elä tuulentupien ja omien
mietteidensä varassa", sanoi hän lopuksi, vilkaisten Wendelbohon.

"Hm. hm, -- hän alkaa seurustella Lindestadissa?... se... se..."
mietti Wendelbo... "Katsotaanpas. Annahan kun mietin"...

Konsuli ja rouva pukivat päällysvaatteitaan ylleen. Heidän täytyi
joutua kotiin, ennen pimeän tuloa.

"Jotain on tekeillä", sanoi Martine miettiväisenä, vanhusten
kulkiessa alas rappusia.

Bolette tarttui äkkiä Martin en käsivarsiin ja tuijotti häneen
kuolonkalpeana.

"Minä pelkään niin, -- pelkään niin kovasti", kuiskasi hän, väristen
kuin kuolontuskassa.

Martine kietoi matkavaipan yhä uudelleen hänen ympärilleen...

"Tuntuu kuin peitteleisin ruumista", -- sopersi hän soinnuttomasti ja
syleili suojellen sisartaan.

Sisar luisui alas rappusia...



XIV.


Tukkukauppias Breien siristeli silmiään ja rypisteli koirannenäänsä,
-- ojensi sikarinsa hitaasti ja miettivästi eteensä, niinkuin
tahtoisi sitä katsella ja tutkia.

Kaupungin juorut olivat turhaan koettaneet selvitellä syitä siihen
miksi Grongmetsän erakko oli ruvennut käymään konsulin luona.

Vanhanpuolinen erakko tuli kuin tulikin Lindestadiin. Ja konsuli
vastasi vierailuun, -- viimeksi rouvan ja tyttären kanssa.

Pyhänä oli hän päällepäätteeksi peruuttanut tavallisen säännöllisen
kahvivhistinsä, kun Grongin herra saapui yksinajettavassa reessään.

Ei vaan tahdottu saada selville syitä, -- "Eihän se nyt oikeastaan
ole niinkään ihmeellistä", -- huomautti Breien. "Grongin herra ei
pelaa vhistiä."

"Mutta minusta tuntuu siltä", -- sanoi apteekarin rouva innostuneena,
-- "että konsulin perhe on osannut asettua pikkumaisuuksien
yläpuolelle. Minä uskon, että juuri seuran puute on tehnyt hänet niin
omituiseksi -- ja meidän pitäisi oikeastaan sääliä häntä!"

"Vai niin, minun mielestäni voisi kohdistaa säälinsä muuhun kuin
miljoonaan, joka on unohdettu ottaa huomioon", sanoi rehtorin
rouva purevasti. "Teidän mielestänne pitäisi tuoda tuommoinen
puolivillainen herrasmies sivistyneeseen seuraan vaan senvuoksi, että
hänellä on rahoja."

"Niin, ja nyt puuhataan uutta aallonmurtajaa", virkkoi Breien.
"Konsuli ajaa edestakaisin Lindestadin ja sataman väliä, niin että
reenanturat ulvovat ja ulisevat rantakadun kivityksellä, -- hän on
korviaan myöten innostunut. --

"Nyt on uusi satamapäällikkökin, Andersen", ivaili hän. "Heti hän
ymmärsikin asettua 'paikallisen laivaliikkeen mukaan', hän...

"Se entinen, Rasting parka, joutui hyvin pian pois!" hymyili hän.

-- Breien meni neiti Bjelken kauppaan tilaamaan muutaman kirjan
paperia...

... "Mitä kuuluu insinöörille, neiti!... Jääkö hän koko talveksi
sinne konetehtaisiin?

"Hän varmaankin on pitämässä silmällä naulatehtaan konetilauksia... Ja
ehkä muidenkin koneiden?" hän koetti urkkia ja kuulostella.

"Hän on sokea... sokea"... mutisi neiti kiivaasti itsekseen.

-- "Saadaan nähdä. Saadaan nähdä!"... kuului kuin oraakelin
äänellä... "Olen nähnyt saman ennenkin. Kun Ulfvung itse jo toisen
kerran matkustaa pääkaupunkiin, tekee hän sen vaan senvuoksi, että
saa Niilsin työt poispyhkäistyiksi maanpinnalta."

Neidin mustissa silmissä välähti jotain vanhoilta ajoilta yhtä
tuoreena, kun olisi se tapahtunut eilen.

Konsulin tiheät kaupunkimatkat tänä talvena kiihoittivat häntä ja ne
olivat saaneet hänen hulluuteen asti kehittyneen epäluuloisuutensa
vireille.

Breien tarttui äkkiä hattuunsa:

"Teidän mielestänne, vaikka taivas ja maa katoaisivat, niin jää tänne
kuitenkin kaikkivaltias konsuli jälelle", hän poistui hymyillen.

       *       *       *       *       *

-- Wendelbon reki pysähtyi Lindestadin rappujen eteen.

Martine rouva istui hautautuneena syvälle turkiksiinsa ja tuli
näyttämään uutta päällysvaatettaan...

"Ei, minä kulen tämän kautta, Wendelbo", sanoi hän, -- "pistäydyn
hetkeksi Anne Weums'in luo...

"Mitä sanot. Miltä tämä sinusta näyttää, Anna", -- kyseli hän siellä
sisässä, ja käänteli itseään Annan edessä. "Hienointa majavan nahkaa.

"Sanoppas minulle, Anna", sanoi hän äkkiä hiljaa ja istuutui. "Millä
tuulella täällä oikein ollaan? Täällä on viime aikoina tuntunut niin
oudolta ja omituiselta kuuletkos, minä en oikein tahdo ymmärtää...
Tämä Wolmar! -- Häntä hyvitellään täällä, vai miten?

"Minä en pidä hänestä, minä en kärsi häntä, Anne! Mitä hän täällä
tekee? Entä Bolette, kuule?..."

"Niin, minä pesen käteni, rouva Wendelbo", sanoi Anne päätään
puistaen. "Kunhan muutkin voisivat tehdä samaten.

"Tänne neiti Bolette tulee ja istuu, eikä puhu ainoata siunattua
sanaa, on ääneti kuin kivipatsas, ja kun sitten joskus kuulee pienen,
varovaisen tukahutetun huokauksen, niin kuuluu siltä kuin tulisi se
sisimmästä sydämmen pohjukasta.

"Vanhemmat ihmiset ajattelevat niin vähäsen mitä nuoret tuntevat.
Ja kuitenkin he heittelevät arpaa heidän koko elämänsä onnella...
Minusta on hän kuin hallayön vioittama kukkanen.

"Minä kyselen vaan itseltäni, rouva, että mikä tästä tuleekaan?"

"Niin, sitä minäkin kysyn, Anne", -- huokaili Martine.

"Entä isä, hän on niin levoton tänä talvena! Minusta tuntuu, ett'ei
hän milloinkaan kuuntele sitä, mistä muut puhuvat. Ja yhä on hän
matkoilla ja menossa"...

"Niin, sitähän sinäkin mietit, Anne...

"Ja minä myöskin", -- hän sanoi sen raskaasti, ottaessaan turkkinsa
käsivarrelleen ja astuessaan sisään.

-- -- Konsuli seisoi juuri Margrethelta saamansa kirje kädessä ja
luki siitä ääneen vaimolleen:

"Hiihtoretkiä ja luistinretkiä!" huudahti hän. "Ei ainoatakaan
hyödyllistä tulevaisuuden ajatusta...

"Muuten, Narna, -- on se oma syyni! Hevonen, joka kerran on oppinut
nelistämään, on kokonaan pilattu.

"Täytyy käyttää pakkokuolaimia, -- siinä, katsos, on voima", -- sanoi
hän erityisen painavasti.

Joku ajatus johtui hänen mieleensä ja hän kääntyi äkkiä:

"Me annamme hänen jäädä sinne talveksi... Täällä, -- täällä hän vaan
on häiriöksi.

"Ei mutta katsokaa, -- katsokaa", huusi hän leppyneenä ikkunan luota --

"Meidän ystävämme Wolmar uuden uutukaisessa karhuntaljoilla
varustetussa reessä ja loistavat lyhdyt"...

Konsuli kiiruhti ulos rappusille.

"Hm, -- hm", -- mutisi Wendelbo. "Minä en käsitä miksi ihmiset eivät
pelkäisi? -- kun on saanut selville tämän maailman kataluuden. Ei ole
kovinkaan turvallista tässä ihmeellisessä maassa kuun alla, -- onni
ei ole lähimainkaan taattua.

"Mutta kirjoitettu on: -- Kolme asiaa on käsittämätöntä: 'Kalojen kulku
meressä, lintujen kulku ilmassa ja miehen kulku naisen luo'...

"Mutta minä osoittaisin suurella kepillä neljättä: _Miehen kulkua
valtaan!_"...

-- Konsuli huusi kaikkia ulos katsomaan Wolmarin komeaa rekeä ja
kulkusilla varustettua tömistelevää hevosta...

"Kun tämä mies ostaa, niin ostaa hän ensiluokan tavaraa, maksakoon,
mitä maksoi", -- sanoi hän kehuen...

"Mukava ja hyvä istuin", sanoi hän, koetellessaan reen toppauksia.
"Entä nämä vällyt!

"Kuule äiti -- ja sinä Bolette", -- hän viittasi heille, -- "sinä olet
niin ohuesti puettu. Heitä yllesi turkit ja pyydä Wolmaria ajamaan
kanssasi puistokäytävän ympäri, niin saat koetella rekeä...

"Joutuun, joutuun" -- kiirehti hän.

Bolette melkein pakeni eteiseen.

"Grethe", huusi hän, -- "anna turkki neidille. Hartioille vaan"...

... "Kas noin", sanoi konsuli ja tukki vällyt hänen ympärilleen.

Hän läiskäytti piiskaa ja ojensi sen Wolmarille. Hevonen lähti
menemään ja kulkusten helinä eteni etenemistään...



XV.


Apteekarin, tullinhoitajan ja rehtorin rouvat olivat vuokranneet
itselleen vaunut ja kauniina kevätpäivänä olivat he tehneet retken
Grongiin, tervehtiäkseen nuorta Bolette rouvaa.

He eivät olleet käyneet siellä kuin kuukausi sitten, jolloin olivat
olleet häävierailullaan. He olivat innokkaat saamaan selville, miten
asiat siellä oikein luistivat.

Mutta kotimatkalla Grongista olivat he kaikki hyvinkin hiljaisia...

Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.

"En minä ymmärrä. En minä ymmärrä", -- huoahti viimein tullinhoitajan
rouva. "Tuo kamala metsä, jonka helmassa voi piillä vaikka
karhujakin, -- ja minä olin ajatellut, että nyt kun rakkauden jumala
oli päästetty taloon, olisi sinne avattu leveä tie ja kaikki olisi
valoista. Mut-ta --"

"Mutta siinä täti Narna oli oikeassa, kun hän antoi Bolettelle kotoa
Grethen mukaan", virkkoi apteekarin rouva, "niin ettei hän tunne
itseään niin vieraaksi."

"Hän oli niin ihmeellisen hajamielinen, -- ettekö te sitä huomanneet,
silloin kun hän vastaanotti meidät rappusilla", -- jatkoi
tullihoitajan rouva... "Auttaessaan ylleni päällysvaatteita kertoi
Grethe, että hän päivät pitkään istuu salissa soittelemassa vanhalla
klaveerilla. Onhan hyvä, jos edes sillä voi keksiä huvia itselleen."

"Keksiä huvia itselleen kuherruskuukausina", sanoi rehtorin rouva,
omituisesti huuliaan nyrpistellen...

"Minä en ole luotu tutkimaan ihmisten sydämmiä ja munaskuita!" sanoi
apteekarin rouva, vilkaisten rehtorinrouvaan. "Ajan mukaan voi
Bolette siihen tottua. Tulivathan nämät kaikki niin äkkiä, -- häät ja
kaikki tapahtuivat kaikessa hiljaisuudessa, ei edes Margrethe ollut
kotona."

"Tuntui oikein vaikealta", sanoi tullinhoitajan rouva, -- "nähdä tuon
pienen, hennon olennon siellä, noiden kamalien, vastaostettujen,
raskaiden huonekalujen keskellä!

"Sekin oli niin ihmeellistä, että vaikka siellä oli tuo uusi,
hieno soittokone, soitteli Bolette mieluummin vanhaa klaveeria
yläkerrassa..."

Tukkukauppias Breien tuli rantakatua ja viittaili heille:

"Oletteko käyneet katsomassa neittä, jonka haltija ryösti?" sanoi hän
tervehtiessään.

"Sanotaan, että hän häiden jälkeisenä aamuna antoi Bolette-rouvalle
kaksitoista nippua avaimia hoidettavaksi."

"Nii-in, -- ja ne saa hän kantaa koko elämänsä läpi. --"

       *       *       *       *       *

Koko kaupungin puheenaineena oli näinä päivinä ollut konsuli
Ulfvungin rahtilaiva "Clio", joka purjehdittuaan monta vuotta
toisella puolella maapalloa, oli palannut takaisin kotiin.

Kun laiva liehuvine lippuineen ja valkoisine purjeineen liukui
saarien lomitse ja laski ankkuriin satamassa, oli suuri ihmisjoukko
kokoontunut rannalle ja sillalle sitä katsomaan.

Kun sähkösanoma saapui, että Clio oli odotettavissa, syntyi kova
levottomuus Wendelbon talossa. Siellä puhdistettiin paikat katosta
lattiaan asti. Harjoja ja vesisankoja oli kaikkialla, ja täydellä
voimalla hierottiin ja harjattiin.

Ja jos ei Martine rouva ollut niissä hommissa, niin oli hän alhaalla
puutarhassa antamassa neuvoja ja käskyjä työmiehille, jotka kuokkivat
ja kaivoivat tuoksuavaa, tuoretta maata.

Tasailtiin pensaita ja puita, laitettiin multapenkkejä, joihin
istutettiin ja kylvettiin semmoisella kiireellä, kuin olisi maailman
loppu jo huomenna.

Ja sitten lähti rouva uudessa kevätpuvussa merimieskadulle ja seisoi
siellä katsellen satamaan.

... Clio lepäsi nyt satamassa ja kuivaili purjeitaan kevätauringon
paisteessa.

Siellä oltiin täydessä työssä, purettiin tavaroita, jotka olivat
tuodut kotiseutua varten, ja puhdistettiin laivaa.

Joka kerta tuli Martine aina lähemmäksi satamaa, -- tarkastellen yhä
terävämmin miehistöä...

Tuo, jolla oli kultanauhainen hattu päässä, joka niin reippaasti
juoksi komentosillalle, olisikohan se hän?

Tai, olisikohan se tuo? -- tai tuo? -- olihan paitsi kapteeni Wittiä
vielä kaksi perämiestäkin laivalla.

Tänään hän oli tullut alas sillalle asti, Ulfin laivakonttoorin luo.

Martine tarttuu äkkiä kaiteeseen...

Nyt hän ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi.

Hän melkein vapisi.

Se oli hän. Se oli hän... Mutta miten muuttunut! -- tumma, ruskea
kuin etelämaalainen, -- tanakka ja vahva...

Mutta kaunis, kaunis.

Hän havahti siitä, että käsikärryjä työntävä mies huusi kovaa:

"Holoi. Holoi... Väistykää vähän tieltä, rouva Wendelbo!"

Kapteeni Witt tuli äkkiä tarkkaavaiseksi... Hän tunsi kuin pistoksen
nähdessään Martinen.

"Onko se rouva Wendelbo?" tervehti hän huomattavan liikutettuna ja
tarttui hattuunsa... "Martine Ulfvung?"

Syntyi äänettömyys, jonka aikana hän melkein uteliaana ja ihmetellen
tarkasti Martinea.

Martine tunsi hänen katseensa syventymistään syvenevän.

"Niin, siitä on aikoja kun me tapasimme", virkkoi hän viimeinkin...
"Silloin me olimme nuoria", -- sanoi hän heikosti hymyillen.

"Niin, ja silloin te olitte vain perämies! ja poikanulikka", sanoi
Martine leikillisesti.

"Ja nyt on teistä tullut oikein komea kapteeni, näen minä. Teillä on
oivallinen laiva kuletettavananne. Täytyihän minunkin tulla sitä
katsomaan."

"Niin hyvästi!" -- tervehti hän. "Varmaankin lähdette nyt
Strömvikiin, vanhempienne luokse. Siellähän he asuivat?"

Martine kiiruhti kotiin päin...

Huoneessaan pysähtyi hän peilin eteen ja tarkasti itseään hetken
aikaa.

Samassa viskasi hän hattunsa pois ja astui konttooriin.

Siellä heittäysi hän äkkiä miehensä kaulaan.

Miehensä katsoi pelästyneenä häneen, luullen vaimonsa tulleen
hulluksi.

"Meidän suhteemme ei ole ollut oikea", sanoi hän katkerasti...

"Mutta nyt minä tiedän ketä minun tulee rakastaa, -- enkä tarvitse
kulkea maailman ympäri maapallolla", mutisi hän mennessään ovesta.

Wendelbo katseli ihmeissään hänen jälkeensä: "Meilläkin on vähän
auringon paistetta niinkuin muilla linnuilla", -- virkkoi hän
hiljaisesti.

       *       *       *       *       *

-- Ilma oli suhinaa täynnä ja voimakasta, luovaa kevättä.

Aurinko paistoi kuumasti ja paahtavasti, sulatellen routaista maata.

Syvällä puissa kohisi kuin näkymätön voima, mahla virtaeli niiden
suonissa ja hellitteli kuorta simapilleiksi.

Pikkupurot, joista ei kukaan tiennyt, yhdistyivät paisuen valkeiksi,
kuohuviksi koskiksi, jotka riehuvin: syöksyivät eteenpäin.

Jäät pehmenivät ja sulivat...

Pensaissa ja puissa paisuivat lehtien nuput, -- kaikki pyrkivät ylös
elämään.

Nuo vapautuneet, pulppuavat voimat, ne täyttivät ilman ja laakson
huumaavalla kohinallaan, -- kaikkialla kihisi vastasyntynyttä, märkää
ja kiiltävää --, Ihmistenkin mieliin syntyi uudet halut ja toiveet...

Insinöörit, jotka ulkona tekivät mittauksiaan veden korkeudesta,
kuulivat tuskin toistensa huudot, niin korvia huumaava oli suhina
ilmassa.

Vesi oli korkeimmillaan suomailla, nyt oli kiire töillä.

Oli alotettu heti jäittenlähdön jälkeen, -- tehtiin työtä jo
aikaiseen keväällä. Ja sieltä kuului aina väliin kumeita laukauksia.

Konsuli oli tänä talvena neuvotellut neuvottelemistaan asiantuntijain
kanssa pääkaupungissa ja oli tilannut parhaat insinöörit.

Siellä mittailtiin, -- tutkittiin ja otettiin selville suovesien
laajuus, tarkastettiin mihin vedelle tie porattaisiin... puhuttiin
puhdistamisesta, poraamisista ja suluista.

Siellä tehtiin työtä täydellä voimalla. Paljon piti olla tutkittuna
ja valmisna, ennenkun Lindestadjärvi kuivui matalaksi ja pieneksi ja
korkeat hiekkasärkät estivät sisään- ja ulos-pääsön.

Ilmassa suhisi suuria sanoja.

Arvoitus, joka aikojen kuluessa oli ollut laakson yläpuolella, se oli
nyt selvitetty.

Mutta sitä eivät selvittäneet Niils Bjelken eikä Robert Düringin
pikkupuuhat, joissa rahallinen puoli oli aina ollut esteenä.

Se mikä muille oli ollut mahdotonta, sen oli konsuli Ulfvungin
mahtava tahto ja voima saanut aikaan.

Hänellä oli nyt Grongsuot käsissään... piteli niitä niinkuin
vääntäisi hän hanaa, josta ohjasi tämän äärettömän vedenpaljouden
laakson läpi.

-- -- Pitkä, hiukan kumaraharteinen mies käveli siellä käsiään
hieroskellen:

"Kaikki enteet näyttävät, että sekä maalaiskunta että kaupunki
tahtovat kannattaa yritystä."...

-- Konsuli oli tehnyt pitkän retken alusmailleen ja lepäsi nyt
nojatuolissaan, ennenkun taas lähtisi ulos...

"Etkö sinä, Narna, voisi keksiä jotain, josta Bolettelle olisi iloa",
sanoi hän, leikkiessään tuolinkaiteen ripsuilla, -- "jotain, joka
virkistäisi häntä, -- jotain, josta hänelle olisi seuraa, -- jolla
saisi päivän kulumaan?...

"Etkö voisi ostaa jotain hänelle? Eikö hän pidä kauniista koirista?

"Minä näin yöllä niin pahaa unta hänestä. Mutta te olitte varmaan
antaneet minulle jotain epäterveellistä ruokaa", sanoi hän pukiessaan
ylleen päällystakkia.

Hevonen oli valjaissa. Hän aikoi satamapäällikön luokse tuumimaan
erästä ehdotusta, joka koski aallonmurtajaa.

Isä oli oikein liikuttavan sydämmellinen, -- ajatteli rouva;
hän seisoi ikkunassa katsellen konsulin lähtöä. Tänään hän oli
ollut oikein levoton Boletten suhteen... Muuten hän ei mielellään
kosketellut sitä asiaa...

Rouva Narna huokasi...

Siihen tarvittiin aikaa. "Katsotaan nyt vaan Martinea. Ja nyt on hän
hyvinkin tyytyväinen ja innokas ja toimelias emäntä.

"Wolmar on sekä hyvä, että taipuvainen... Bolette tulee viihtymään
siellä mainiosti, kunhan hän vaan pääsee tämän vaikeimman ohi."

       *       *       *       *       *

"Lindestadin päivänpaiste on tullut ihmeen kauniiksi", juteltiin
kaupungissa, kun Margrethe eräänä päivänä palasi höyrylaivalla
käynniltään voudin luona. Kasvot olivat laihtuneet, mutta sitä
somemmat.

Halvor seisoi hevosineen siellä odottamassa, ja Margrethe kiiruhti
rattaille, kiihkeästi haluten kotiin.

Ajaessaan mäkeä ylös, tuntui hänestä kuin kaikki olisi muuttunut.

Heidän kääntyessään sisään portista, katsahti Margrethe tuskaisesti
hänen ja Boletten makuuhuoneeseen päin. Hänestä tuntui kuin sieltä
olisi pitänyt näkyä vilahdus sisaresta...

Oh, tämä oli niin kurjaa, niin kurjaa... Kuinka oli hän niin
raukkamaisesti voinut antautua?

Ikäänkuin jotain harmaata kertyi isän ja äidin ympärille...

-- Makuuhuoneessaan seisoi Margrethe kauvan ympärilleen katsellen.

Se oli tullut tilavammaksi ja niin autioksi... Oli kuin itkua olisi
jäänyt seiniin.

Boletten vuode ja hieno piironki, jonka hän oli saanut ripille
päästyään, olivat poissa, -- ja kaikki hänen lukemattomat
pikkuesineensä. Ja myöskin viuhkanmuotoinen kehys valokuvineen,
joiden taakse hän niin taitavasti oli kätkenyt Stenvigin kuvan.

Ja kaikki tämä oli tehty, suoritettu, kestetty ja kärsitty hänen
ollessaan poissa!

Ei, sitä ei voinut käsittää.

Hän jäi istumaan kädet helmassa ja katsoi ja tuijotti eteensä...

Ja oliko Niils tullut? -- se välähti kirkkaasti hänen ajatuksissaan.

Hänen on täytynyt tulla -- täytynyt tulla!

Hän hypähti ylös ja alkoi innokkaasti purkaa ja järjestää tavaroitaan.

... Äiti oli sanonut, että Bolette tulisi Grongista häntä
tervehtimään. --

Grongista. Uh, kuinka kamalaa... Grongista!

Hetken kuluttua oli hän alhaalla tervehtimässä koiria ja muita
kotieläimiä. Ja sitten suoraa päätä Anne Weums'in luokse, saadakseen
häneltä jotain tietää.

Mutta Anne oli tänään järkähtämättömän vaitelias.

Äkkiä kuului joku ajavan tiellä.

Margrethe riensi makuuhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Bolettea
alhaalla muiden seurassa...

Vähän myöhemmin tartuttiin oveen, ja pieni, kuihtunut olento hiipi
sisään.

Hän tuskin katsoi ylös.

Ja Margrethe, joka oli aikonut kysellä niin paljon... Kuinka saatoit
sinä... Kuinka saatoit sinä... hän voi vaan ottaa sisarensa syliinsä
ja kuulla hänen itkevän, itkevän, itkevän.

"Minä en uskaltanut hypätä Lindestadin lahteen... niinkuin Kaja
täti", -- kuiskasi hän.

-- -- Sisaret jäivät istumaan kahden. Heillä oli kummallakin sydän
täynnä toisilleen uskottavaa.

Ja kun Margrethe sitten joutui kertomaan voudin talossa viettämästään
talvesta ja serkuista, miehistä ja naisista, niin oli taas melkein
kuin entisinä aikoina, -- ulkomaailma ja kaikki olivat unohduksissa!

Mutta kun ilta lähestyi, ja Bolette istui yksin rattailla, kuului
avuton pyyntö:

"Sinä tulet pian minun luokseni. Margrethe... Tulethan huomenna"...

-- -- Konsulilla oli kiire.

Hän tervehti ystävällisesti ja sydämellisesti, vaikkakin hieman
lyhyesti Margrethea.

Illallispöydässä hän keskusteli innokkaasti Ulfin kanssa
satamarakennusta kohdanneista uusista vaikeuksista. Väylä oli yhä
liian matala.

Hänellä oli paljon asioita mielessä, hän poltti aterian jälkeen
sikarin ja meni varhain makuuhuoneeseensa.

-- Oi ihanaa olla kotona ja nukkua omassa vuoteessaan, niin tuntui
Margrethesta.

Hän makasi käsi posken alla ja taisteli unta vastaan.

Ei voinut olla monta päivää Niilsin tuloon. Jäät olivat lähteneet
ja maa oli paljas. Siitä oli hän ottanut selvän, ajaessaan kotiin
tänään...

Pää vaipui tyynylle, ja uni vei hänet maailmaansa.

Hän ja Niils kulkivat yhdessä kaivoveden rannalla...

On niin, sanoi Niils, että jokainen nuori neito, joka uskaltaa katsoa
alas lampeen täysikuun paistaessa, hän näkee siellä sen, jonka tulee
saamaan omakseen maailmassa.

Häntä alkoi niin peloittaa. Jospa hän ei saisikaan nähdä Niilsiä!

Mutta tämä vei itse hänet veden reunalle. Se on välttämätöntä, sanoi
hän.

Ja sitten yhtäkkiä ei kuuta ollutkaan. Kuinka hän tuijottikin ja etsi
silmillään vedestä ja ruskeasta pohjasta, -- ei hän epätoivossaan
nähnyt mitään. Honka siinä varjostaa, sanoi Niils. Silloin kuului
äkkiä hirvittävä huuto, aivankuin kuikan, joka kirkuen lentää
vedenpinnan yli.

Hän heräsi pelästyneenä...

Aivan varmaan joku huusi!

Hän istui ahdistavassa tuskassa ja kuunteli, ikäänkuin odottaen, että
tuo varoitushuuto uudistuisi.

Huoneessa oli hämärä. Tuolinjalkojen heikot, unisen näköiset varjot
muodostivat viivoja pitkin lattiaa. -- -- --

Vasta myöhään aamulla hän heräsi. Arkihuoneen pöydällä oli posti ja
päällimmäisenä eräs kirje --

Hän näki sen heti, -- tuo leveä päällekirjoitus! -- ja hän riensi
takaisin makuuhuoneeseensa kirjeineen.

Niilsin käsiala -- ja niin peittelemättä lähetetty postissa...

Hän tunsi kuin jäätyvänsä, -- istuutui ja puristi kirjettä, -- hän
vapisi niin että tuskin saattoi sen avata.

    'Rakas Margrethe!

    Sinulle, jonka otsa on puhdas, silmät syvät, joka päätäsi jalosti
    nostat ja jonka kanssa sieluni sisimmässään puhuu. --

    Jotain merkitsee se, että voi nähdä enkelinsä. Sinä olet ollut
    minun enkelini siitä hetkestä, jolloin nuorena tyttönä aloit
    vallita mielessäni ja mielikuvituksessani! Margrethe Ulfvungin
    kanssa minä aina sommittelin satuni elämän seikkailuista, hänelle
    puhelin ja kaikki ajatukseni uskoin, -- kaikki, mitä saatoin
    uneksia.

    Minä tunsin sisässäni polttavan hengen, joka väräjämättä tahtoi
    viedä eteenpäin, -- raivata minulle tilaa elämässä. Yhdessä
    suhteessa oli uskoni horjumaton -- minun jälkeeni tulisi jäämään
    suoritettu työ.

    Rakas, ihana, vapaasyntyinen Margrethe!

    Nyt tulevat ne raskaat sanat, joita kaikista vähimmin tahtoisin
    sinulle sanoa. Ja anna anteeksi, jos niistä kylmää huokuu
    ja katkeruutta valuu. Ne tulevat mieheltä, jota on loukattu
    kyvyssään ja syvimmässä kutsumuksessaan, -- nerossaan uskallan
    sanoa.

    Sen herran asemasta, joka uneksi kultavaunuissa tulevansa
    noutamaan Lindestadin päivänpaistetta, kulkee täällä nyt
    mies, jonka pään päällä kaikki toiveet ja elämänunelmat ovat
    luhistuneet kokoon.

    Minun työni, elämäni suuri suunnitelma, se, joka on saanut koko
    minun ajatukseni ja kykyni hehkumaan, se kun myöskin on perintö
    isältäni, -- sen nyt konsuli Knut Ulfvung suorittaa.

    Siitä ei ole mitään sanottavaa! -- Hänellä on rahaa, hänellä on
    valtaa...

    Onnetonta, että meillä molemmilla piti olla sama tuuma... Minulle
    ei ole vääryyttä tapahtunut.

    On jonkunlainen kuolon hiljaisuus ja rauha ympärilläni, kun tätä
    kirjoitan haudatessani kaiken rakkaimpani elämässä.

    Kohtalo on repäissyt aukon meidän väliimme, -- auttamattoman
    kuilun.

    Minä lähetän tämän kirjeen Englannista, ollen matkalla
    Ameriikaan, -- ryhtyäkseni siellä uudelleen taisteluun. Unhotusta
    on oikeassa voimatyössä.

    Rakas, armas, kultakutrinen Margrethe, nyt täytyy meidän lentää
    kummankin omaa tietämme elämässä. --

    Muutamien vuosien, -- jonkun ajan kuluttua tulee rakkautemme
    muisto olemaan mielessä nuoruuden satuna. Niin käskee luonto --
    elämä --

    Mutta sinä tulet olemaan minun suojelusenkelini ja loistamaan
    silmissäni tuolla meluisassa vieraassa maassa.

    Minusta tuntuu kuin kuolema minuun tarttuisi, kun nyt sanon
    sinulle hyvästi!

                                           Niils Bjelke.'



XVI


Noin parikymmentä vuotta oli kulunut.

Kokonaan uusi aika oli humissut laaksoon sen entisen sijaan, jolloin
talonpoikaistalot mataline ikkunoineen tirkistivät soisille,
hapanvetisille nevoille, ja kuoppaisilla, pehmeillä kyläteillä vaunut
särkyivät.

Uusi aika niin, -- entistä tuskin enää muistettiinkaan.

Vesi oli porauksilla ja suluilla tehty ihmistahdolle alamaiseksi, ja
sen nyt luotettava voima synnytti alituiseen uusia ihmeitä.

Kaupunki oli kasvanut suuremmaksi. Liike oli paisunut toisenmoisesti
voimakkaammaksi ja meluavammaksi kaduilla, -- puulaivat olivat
vähentyneet ja höyrylaivat enentyneet.

Kaupungin toiselle laidalle oli jo kohonnut pieni tehdaskaupunki. Ja
pitkin laaksoa suhisivat konerattaat ja uutta alituiseen rakennettiin.

Konsuli Knut Ulfvungista saattoi sanoa, että hän nyt elämänsä
ehtoona, valtaistuimellaan ylpeässä Lindestadissaan, eli omien
loistavien tekojensa ympäröimänä.

Ne kiilsivät hänen silmiinsä sähköllä valaistusta kaupungista, --
tehdasrakennuksista, joita oli saatu aikaan voiman siirtämisellä, ja
satamasta, josta laivasilta näkyi.

Ei myöskään kaupungissa ollut ainoatakaan, joka olisi tahtonut
riistää Knut Ulfvung-vanhukselta sitä kunniaa, että hän oli aatteen
synnyttäjä ja että hän oli sitkeästi vienyt sen voittoon nyt hieman
kumarilla hartioillaan.

Mutta ne erehtyivät, jotka luulivat hänen aikovan selittää olevansa
vanhan tai ilmoittaa eroavansa pelistä. Hän oli edelleenkin
osallisena kaikessa, -- ei sitä johtokuntaa tai hallintoneuvostoa,
johon hän ei olisi kuulunut, ainakin kunniajäsenenä tai etevimpänä
neuvonantajana.

Hänellä oli niinkuin sanotaan, kansan usko ja luottamus. Kaikki, mikä
liittyi häneen, se sai voiton!

Olihan niin, että se yritys, jolla ei ollut Knut Ulfvungin
hyväksymistä, yhtä kernaasti saattoi lakata heti...

Pahansuopiahan on kaikkialla...

Ne, jotka eivät ymmärtäneet asemaansa, eivätkä osanneet sovittautua
järjestöön, ne saivat rangaistuksensa itse asiain seurauksista, --
jäivät yksinkertaisesti alle! Luonto itse raivasi tieltä senlaiset
vahinkoeläimet...

-- -- Ulf, tukkukauppias, asui nyt Solvangissaan.

Hän oli nainut neiti Verön, Strömvigin tilanomistajan tyttären.
Heillä oli aikoja sitten ollut pesä täynnä lapsia.

Sanottiin, että joka toinen polvi Ulfvungin suvussa oli
vallanhimoinen ja lujatahtoinen. Heidän musertava voimansa lannisti
seuraavan polven.

Ulf seurasi mieluummin isänsä tahtoa... Konsuli oli
iltapäiväkävelyllään, hänen täytyi saada ilmaa, -- ei voinut nukkua
öisin.

Teräväkärkinen sauva, jolla hän koetteli eteensä, muodosti nyt
suurempia puoliympyröitä, ja jalka asetettiin varovaisemmin lumelle...

Hän ei sietänyt istua yksin sisällä, -- tarvitsi jotain hauskutusta.
Hän ei sietänyt kaikkia noita ajatuksia, jotka valtasivat hänet.

Hän oli käynyt Grongissa tänään, se oli saattanut hänet huonolle
tuulelle... Hän pysyi mieluummin sieltä poissa; mutta oli täytynyt
neuvotella Wolmarin kanssa parin mastopuun ostosta...

Hän kinaa ja kinaa pennistä; mutta on aulis, kun jotain suurempaa on
kysymyksessä.

Hoh, -- hoh, -- huoahteli konsuli, -- nähdä Boletten seisovan siinä
tylsästi hymyillen ja ikäänkuin pyytäen anteeksi Wolmarilta, ett'ei
voi tehdä häntä onnelliseksi.

Siitä tuli kallis suonosto... Hän ei ole kestänyt menestystä...
Aivojen pehmeyttä...

Nuo raskaat lyijysilmät voivat ilmestyä eteen yöllä ja päivällä -- --

Noo!... keskeytti hän itsensä ja pisti kepin terävästi lumeen.

Tuolta, suoraan alhaalta, loisti säilyketehdas...

Menestyy erinomaisesti!... Uusia tilauksia ulkomailta. Kunnokas
johtaja, tuo Jansen, -- reklameeraa kuin amerikalainen...

Käyn siellä huomenna aamupäivällä... Somaa on katsella miten kaikkia
noita hyviä tavaroita pannaan kokoon ja kuulla tehtaan melua. Siitä
saa paljon hauskutusta.

Ei ole kuin entisinä aikoina, jolloin kaikki oli niin helppoa.

Niin, kolme tytärtä --

Oh hitto, eivätkö ajatukset voi jättää minua rauhaan. --

Minä olen vanha mies! -- huusi hän... Noo, noo, noo, -- voinko nukkua
yöni tämän jälkeen?

Eikä hyödytä mennä lääkäriinkään, -- murahteli hän.

... Se on vatsa...

Tyttö, Tyttö... Lempilapseni...

Se on raskainta. Ja on alituiseen silmien edessä.

Hänen sydämmessään on kuin jää minua vastaan, -- joka ei koskaan sula!

Hän tekee paraansa. Olenhan hänen isänsä, -- mutta ei saa koskaan
tietää kuinka matalalle on vajonnut hänen kunnioituksessaan. -- --

Hän oli ehtinyt takaisin pihamaalle ja seisoi siinä katsellen
sähköllä valaistua kaupunkia...

Hoh, -- hoh, -- hän uhkasi kepillään --

Tietäisivätpä vain tuolla alhaalla, minkälaista vanhan miehen olo on.

Hän kulki tömistäen sisään...

"No, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän tyytyväisesti avatessaan
arkihuoneen oven...

"Täysi korttiseura... Ja vanha tullinhoitajakin liikkeellä!

"No, -- mitä uutta kaupungista", -- tiedusteli hän.

"Ei muuta, mikäli tiedän", -- vastasi apteekari, -- "kuin että rouva
Karen Örnfeldt matkusti tänään kolmen poikansa kanssa takaisin
pääkaupunkiin, pitkältä joulukäynniltään kotona... Wendelbo ja rouva
Martine olivat saattamassa asemalle".

"Karen niin", -- lisäsi Ulf, haaveksivasti silmäten kattoon...
"Tehtaan Karen on mar kauniin näköinen vieläkin, vaikka hän, --
autuas muistossa", -- hymyili hän.

"Oh", -- murahti konsuli vastenmielisesti... "Menkäämme
korttipöytään...

"Viskyä ja lämmintä vettä, Narna."...

       *       *       *       *       *

Margrethe asui entisessä hauskassa huoneessaan Lindestadissa. Seinät
olivat vähitellen peittyneet täysillä kirjahyllyillä.

Sittenkun rajuilma hävitti hänen nuoruutensa, oli hän antautunut
lukemiseen.

Yksi toi toisen mukanaan. Kukin aine vaati tietoja toisessa aineessa.
Harrastus yhtyi yhä enemmän siihen iloon, joka löytyy kirjojen
henkisissä arvoissa.

Häntä miellyttivät pitkät, yksinäiset kävelyretket, elää
ajatuksissaan, -- käydä kaikissa niissä paikoissa, joissa hän
ja Niils olivat tavanneet toisensa, ja uneksia uudelleen ja yhä
uudelleen kaikesta, mikä oli murtunut. Hän seurasi omia jälkiään
noilta ajoilta.

... Tumma lampi, jonka ylitse hongat kumartuivat, oli kaivovesi.
Siihen oli eräs nuori neito hukkunut... Hän ei elänyt enää tässä
maailmassa. -- --

Margrethen ainoaksi seuraksi kaupungissa oli nyt vuosien kuluttua
jäänyt paperikaupan vanha neiti Bjelke.

Niilsin lähdettyä oli vanhuksen sydän sulanut. He tunsivat molemmat
olevansa yhtä yksinäisiä ja hyljättyjä.

Siellä sai hän tietää kaikki mikä koski Niilsiä.

Hänen pari kirjettään vuodessa olivat heidän syvimmän harrastuksensa
ja keskustelunsa esineinä.

-- Kun Margrethe tänään istui vaunuissaan, palatessaan neidin luota,
oli hänen ympärillään omituinen loisto, -- ikäänkuin entisinä aikoina.

Niilsin kirjeessä oli ollut suuria uutisia...

Monien vuosien taistelun perästä oli hän täydelleen voittanut. Hänen
työnsä olivat onnistuneet ja saavuttaneet tunnustusta...

Kirjeessä oli omituinen tunnelma -- ikäänkuin tuulahdus siitä
mahdollisuudesta, että hän voisi tulla kotiin...

Margrethe ei tiennyt mitään tiestä, jota hän ajoi, -- hän ei nähnyt,
-- ei kuullut. Jonkunlainen huumaus oli tullut hänen ylitseen...
siinä oli taaskin Niils, Niils kuin ennenkin...

Huoneessaan puhkesi hän valtavaan itkuun.

       *       *       *       *       *

Illalla käveli hän kauvan edestakaisin ajatuksiin vaipuneena.

Vihdoin meni hän hyllyn luo ja otti esille muutamia vanhoja,
ruskahtuneita, painettuja lehtiä, Anne Weums'in jäännöksistä ja
istuutui pienen sähkölampun ääreen lukemaan:

    Geldernin Margrethe.

    Kolme ruhtinaallista herraa, Flanderin, Itä-Frieslannin, sekä
    Dortrechtin herrat, -- he ratsastivat kosimaan ylhäissukuista
    naista, Geldernin Margrethea.

    Ja kukin heistä seisoi haarniskapukuisine ritariseurueineen kolme
    päivää kolkuttamassa keihäänsä kärjellä Geldernin linnanporttia,
    -- että heidät laskettaisiin sisään.

    Mutta neljäntenä päivänä he lähtivät.

    Ja Margrethe sanoi:

    En minä luule, että tämä minun kiusaantunut ruumiini voi
    enää olla huviksi ja iloksi yhdellekään miehelle, tai että
    hän tahtoisi puristaa tätä laihaa olentoa mielihyvikseen,
    paitsi tavaran ja voiton tähden. Ei ole suunikaan ruusunlehden
    kaltainen. Ja niiden nuorten käsivarsien ja valkeiden rintojen
    asemasta, joissa olisi ollut helma niin monelle lapselle, on
    minulla vain ryppyiset kasvot ja itkettyneet silmät miestä
    ilahuttaakseni. Miksi siis naimisen kautta antautuisin
    kidutukseen, josta ainoastaan kuolemassa vapautuisin?

    Mutta piispa sanoi:

    Sinä olet jumalallesi suuttunut, kun hän ei antanut sinun koskaan
    rakkautta saavuttaa.

    Mutta hän vastasi:

    Minä uneksuin niin ilmielävästi eräänä yönä, että täällä linnassa
    on asunut kuusi Geldernin neitoa, joiden kaikkien nimi oli
    Margrethe, paitsi minua, joka olin seitsemäs, -- ja kaikki ovat
    he kaihonneet ja tuskalla odottaneet sitä oikeata ritaria, joka
    saapuisi portin eteen korkeine kypäritöyhtöineen, -- ja siten
    eläneet, kunnes he tulivat vanhoiksi ja harmaiksi, ja heidän
    nuoret ruumiinsa kuihtuivat.

    Minä näen heidät kaikki silmieni edessä, harmaine suortuvineen ja
    keltaisine kasvoineen, jotka kerran heidän nuoruutensa päivinä
    olivat ruusunpunaiset ihanuudesta.

    Silloin neuvoi piispa innokkaasti häntä menemään Reingaun
    luostariin ja lahjoittamaan kirkolle kaiken omaisuutensa, --
    että hän voisi saavuttaa sen rauhan, joka sallisi hänen nähdä
    Herran teiden ihmeellisyydet, ja mitä Herra, häntä neitsyydessä
    pidättämällä, oli hänen sielunsa oikeaksi hyödyksi tarkoittanut.

    Geldernin Margrethe ei mennyt luostariin. Mutta maatilojensa
    Monsin, Ledamin ja Sluysvaalin tuloilla perusti hän ja määräsi
    kaikkina aikoina ylläpidettäväksi sen suuren, valkoiseksi
    maalatun turvakodin niille varattomille aatelista syntyä ja sukua
    oleville neidoille, jotka saisivat jäädä ilman naimista tai
    kihlausta vielä viisiviidettä vuotta täytettyään.

    Että he eläisivät rauhassa, hyvin tietäen, että heitä varten ei
    kukaan ritari enää portille kolkuta.

Margrethe hymyili hieman, pannessaan vanhan paperin takaisin hyllylle.

Kasvot vavahtivat ikäänkuin tuska olisi niissä värähdellyt.

Hän painoi kädet sydäntään vasten. Niils. Niils.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ulfvungit - Lehti intohimojen kirjasta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home