Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kertomuksia I
Author: Chekhov, Anton Pavlovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia I" ***


KERTOMUKSIA I

Kirj.

Anton Tshehov


Suomentanut Rob. A. Seppänen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kataja,
1906.

Osakeyhtiö Kauppakirjapaino.



SISÄLLYS:


 Öljytikku.
 Yksi monista.
 Virkateitä.
 Nopeaa apua.
 Hermostunut.
 Käräjiin menossa.
 Mokomaa väkeä.
 Haudalla.
 Se ei ollutkaan hän.
 Pieni erehdys.
 Toimen miehiä.
 Onnenmyyrä.
 Anjuta.
 Molempi parempi.
 Ei kelpaa.
 Tupakan vahingollisuudesta.
 Matkan varrella.



ANTON PAWLOWITSH TSHEHOW.


Anton Tshehow on suomalaiselle lukijalle jonkun verran tuttu
etupäässä sanomalehtiemme kautta, joissa silloin tällöin on ollut
tämän venäläisen oivallisen kertojan pieniä, hauskoja pätkiä.
Ei ole tarkotus tässä ruveta tarkemmin selittämään Tshehowin
kertojaluonnetta eikä syventymään hänen tuotteidensa jäsentelyyn.
Pari piirrettä tahdomme kuitenkin mainita.

Tshehow, joka syntyi Taganrogin kaupungissa 1860, oli linnaorjan
poika. Tultuaan ylioppilaaksi Moskowan yliopistoon, opiskeli hän
lääketiedettä ja suoritti lääkärin tutkinnon 1884, mutta lääkärin
ammattia ei hän harjottanut juuri ollenkaan. Jos vielä mainitsemme
kuolinvuoden -- 1904 -- niin siinäpä onkin hänen ulkonaisen elämänsä
puitteet. Tshehow oli kertoja Jumalan armosta, kuten eräs tunnettu
saksalainen kirjallisuuden historioitsija hänestä sanoo. Hänen
lyhyet, humoristiset kertomuksensa ovat pärskyneet kuin kimalteleva
ilotulitus hänen nuoruutensa vallattomasta, voipa melkein sanoa
rajusta kynästään. Mutta kun neljännesvuosisatainen oli vierähtänyt
iästä taakse, jolloin nuori kirjailija jo oli saavuttanut laajan
ja hartaan lukijakunnan, käy hänen sanomisensa sävy vakavammaksi.
Huoleton elämän ilmiöiden ilvehtivä valokuvaaja panee koneensa
piiloon ja hän kehittyy taitavaksi maalariksi, jonka sivellin luo
kuvan toisensa jälkeen kansansa elämästä ja ennen kun ahkera käsi on
ainiaaksi hervonnut, on kuvia kasonut suuri kokoelma.

Tshehowin tuotteet ovat yhtenäistä kuvausta 1880-luvun ja 1890-luvun
alkupuolen henkisestä köyhyydestä. Hänen havaintokykynsä tutkain
oli terävä ja hieno kuin orjantappuran oka ja hänen sielullinen
analysitaitavuutensa osottaa tavatonta ihmistuntemusta. Tshehow on
kuvannut kokonaisen maailman henkisesti raajarikkoja, avuttomia,
onnettomia ihmisiä, jotka kituivat yhteiskunnallisten olojen
henkisesti karussa maaperässä, ihmisiä, jotka eivät saaneet
vilaukseltakaan nähdä toivoa uuden huomenesta, jotka olivat puutuneet
tylsään välinpitämättömyyteen kaikesta, jopa oman asemansakin
auttamattomasta ummesta. Näistä kuvista huokuu tosiaankin haudan
hyytävää kylmää ja Tshehowia ovat useat arvostelijat moittineetkin
siitä, että hän on liian synkkä väreissään.

Niin jyrkältä ja oudolta kuin tuntuukin ero hänen nuoruutensa
humoristisien kertomustensa ja kypsyneen tuotantokauden ilottomien
elämänkuvien välillä, huomaa kuitenkin, että jo edellisissäkin
huolettoman ilon veikeissä lastuissa soinnahtaa siellä täällä
katkera, kolea sävel, joka antaa aavistaa, että hänen herkkään
sydämeensä kipeimmin koski kansansa elämän syvä orpous. Ja niin
hänestä tulee vähitellen aikansa arimpien kohtien, elämän nurjimpien
puolten ja henkisen hädän syvä, mestarillinen tulkki. Pienten
kertomusten rajoitetulta alalta hän siirtyy tunteen ja aikalaistensa
mielialojen kuvailun leveälle tielle. Armotta ja voimallisesti
vetää hän päivänvaloon aikalaistensa pahimmat viat, itsekkyyden,
valheen, ulkokultaisuuden, sydämmettömyyden, alhaisen kylmyyden
ja ynseyden. Näissä lukemattomissa kertomuksissa, jotka vyöryvät
kuin meren sähisevät aallot, hän tosiaankin viskaa aaltojen tavoin
ihmisten ilmoille elämän likaisten pohjamutien mädän ja lemun.
Ihminen ja elämä hänen kertomuksissaan on yhtä onneton ja räikeä
kuin se oli todellisuudessa. Hän ei anna henkilöittensä käsiin edes
elonkorttakaan, jolla nämä voisivat toivoa pelastuvansa. Hän antaa
heidän kärsiä yhteiskunnan syvien syntien tähden, kantaa ikeensä
loppuun asti ja kuolla avuttomina. Semmoinen oli aika silloin,
semmoisia olivat ihmiset ja hän oli aikansa lapsi näitä kuvatessaan.
Samalla olivat kuitenkin hänen kuvauksensa mitä voimakkainta
vapauden vaatimusta, sillä kertomusten sankarien henkinen orjuus
kaikessa alastomuudessaan huusi hätäänsä ja oli semmoisenaan myöskin
vaatimusta vapautua orjuuden kahleista.

Mutta vuosien vieriessä tapahtuu kirjailijassa muutos valoisampaan
päin. Vaikka hän viimeisissäkin tuotteissaan yhä edelleenkin valitsee
ilottomia aiheita, ei hän enää ole elämän kylmä kuvaaja. Hän ei
enää pidä pahaa välttämättömänä ilmiönä, jonka täytyy olla ja pysyä
semmoisena. Hän muuttuu räikeästä realistista sovinnollisemmaksi
miettijäksi, jonka sävelissä kuulostaa seestyvän mustan sumusään enne
ja keveämpi henki. Hän alkaa nähdä valoisan päivän kaukaista koittoa
ja tuntee, että raikkaat tuulet tulevat ja haivuttavat raskaan
hämärän.

Tshehow oli omintakeinen, aito alkuperäinen kirjailijaluonne, joka
koko elämänsä kulki omaa tietään. Hänen lahjakkuutensa voima ei
koskaan väsynyt. Hän kuvasi aina tuoreilla, selvillä väreillä ja
jos vielä lisäämme, että hänen tuotteensa ovat teentä-tavaltaan
harvinaisen eheitä taideluomia, olemme siten maininneet pääpiirteet
hänen kirjailijaluonteestaan.

Tshehow on tunnustettu nuorimman venäläisen kirjailijapolven
etevimmäksi edustajaksi. Hänen teoksiaan luettiin kautta koko
Venäjän tavattoman ahneesti ja jokaista uutta tuotetta odotettiin
jännitetyin mielin. Hänen kertomuskokoelmistaan on Venäjällä
ilmestynyt aina 10-14 painosta ja muutamilla hänen näytelmillään
("Setä Vanja", "Kolme sisarusta" ja "Kirsikkapuutarha") on Venäjällä
ollut ja on vielä tänäkin päivänä tavaton näyttämöllinen menestys.
Paljon odotettiin vielä lahjakkaalta kirjailijalta, mutta yltyvä
keuhkotauti, jonka hän oli luultavasti saanut Sahalinilla, missä hän
oli käynyt tutkimassa sikäläistä elämää, vei hänet ennenaikaiseen
hautaan mistään parannuskokeista huolimatta.

Kun suomalaiselle yleisölle tarjotaan nyt kokoelma Tshehowin
kertomuksia, tapaa hän siinä melkein yksinomaan kirjailijan
lyhyitä, vallattomia kertomuksia, joissa rajaton humori iloaan
pitää. Olisi väärin, jos tyytyisimme ainoastaan tältä puolen
tutustuttamaan suomalaista yleisöä Tshehowin tuotteisiin. Sen vuoksi
olemmekin aikoneet jatkaa valikoitua kertomussarjaa, jonka olemme
tahtoneet alkaa samassa järjestyksessä kuin kirjailijan tuotteet
johdonmukaisessa kulussa eri kehityskausina ovat ilmestyneet.

_Suomentaja_.



KERTOMUKSIA



ÖLJYTIKKU.

(Rikosjuttu).


I.

Aamulla 6 p:nä lokakuuta 1885 tuli S:n kihlakunnan 2:sen piirin
pristavin luo hyvin puettu nuorimies ja ilmotti, että hänen
isäntänsä, virasta eronnut kaartin kornetti Mark Iwanowitsh Kljausow,
oli murhattu. Tätä ilmottaessaan oli nuorimies hyvin kalpea ja kovan
mielenliikutuksen vallassa.

-- Ketä minulla on kunnia puhutella? -- kysyi pristavi.

-- Psekow, Kljausowin tilanhoitaja. Agronoomi ja mekaniko.

Pristavi ja vieraatmiehet, jotka saapuivat Psekowin kanssa
tapahtumapaikalle, havaitsivat seuraavaa. Sen rakennuksen luona,
jossa Kljausow oli asunut, tungeksi paljo rahvasta. Tapauksesta
oli lentänyt viesti nuolen nopeudella kautta seudun, ja kun oli
pyhäpäivä, tulvi kansaa rakennukselle kaikista lähikylistä. Puheltiin
ja hälistiin. Siellä, täällä näkyi joukossa kalpeita, itkettyneitä
naamoja. Kljausowin makuuhuoneeseen vievä ovi huomattiin olevan
lukossa. Sisäpuolella näkyi retkottavan avain.

-- Nähtävästi ovat roistot tunkeutuneet sisään ikkunan kautta, --
huomautti Psekow ovea tutkittaissa.

Mentiin puutarhaan, jonne makuuhuoneen ikkuna antoi. Ikkuna kuumotti
synkän ja kumman näköisenä. Se oli verhottu vihreällä, haljistuneella
vaatteella. Yksi verhon kulma oli hieman kääntynyt sisäänpäin, joten
voi kurkistaa huoneeseen.

-- Onko joku teistä katsonut sisään? -- kysyi pristavi.

-- Ei suinkaan, herra pristavi, -- sanoi puutarhuri Jefrem, pieni,
harmaapäinen ukonkääpä, jolla oli virasta eronneen aliupseerin
kasvot. -- Vielä tässä katsomaan, kun ilmankin vapisuttaa ja
hervottaa.

-- Ohhoh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! -- huokasi pristavi
huoneeseen katsoessaan. -- Johan minä sanoin sinulle, ettet hyvällä
lopu! Vaan etpäs totellut! Ei se semmoinen elämä hyvään pääty!

-- Kiitos Jefremille, -- sanoi Psekow, -- ilman häntä ei olisi
arvattukaan. Hänelle johtui ensiksi mieleen, ettei täällä asiat
taida olla oikein. Tulee aamulla luokseni ja sanoo: "miksikäs
se meidän herra makaa niin kauan? Kokonaiseen viikkoon ei tule
makuuhuoneestaan". Silloin minua vihlasi kuin veitsellä... Paikalla
välähti ajatus... Hän ei ollut näyttäytynyt viime lauantaista pitäen
ja nyt jo on sunnuntai! Seitsemän päivää -- se ei ole leikin asia!

-- Mies parka... -- huokasi pristavi uudestaan. -- Viisas, sivistynyt
ja hyvä mies. Seurassa ensimäinen, saattaa sanoa. Mutta koko
turmelus, rauha hänen sielulleen! Eipä sattunut odottamattani!
Stepan, -- sanoi pristav eräälle vieraallemiehelle, -- mene
hetipaikalla meille ja lähetä Andrjusha ispravnikan luo sanomaan,
että tulkoon tänne. Sano, että Mark Iwanitsh on tapettu! Ja pistäydy
urjadnikalle -- mitä se siellä kuhnii! Tulkoon tänne! Vaan joudu itse
niin sukkelaan kuin voit tutkijatuomari Nikolai Jermolaitshin luo ja
sano, että tulisi tänne. Maltahan, minä kirjotan hänelle kirjeen.

Pristavi asetti rakennuksen ympärille vahdit, kirjotti
tutkijatuomarille kirjeen ja läksi tilanhoitajan luo juomaan teetä.
Kymmenisen minuutin kuluttua hän istuu jakkaralle, haukkailee
varovasti sokeria ja kiskoo tulikuumaa teetä.

-- Niin se kävi... -- puheli hän Psekowille. -- Niin kävi...
Aatelismies, rikas... ja jumalten lemmikki, saattaa sanoa, kuten
Pushkinilla oli tapana sanoa, ja mitä hänestä on tullut? Ei mitään!
Joi ja renttuili ja siinä se nyt on! Tapettiin!

Kahden tunnin kuluttua saapui tutkija. Nikolai Jermolajewitsh
Tshubikow (se oli tutkijan nimi), pitkä, tanakka, 60-ikäinen vanhus,
on ollut virassaan neljännesvuosisadan. Hänet tunnetaan piirissään
rehelliseksi, viisaaksi, tarmokkaaksi ja tointaan rakastavaksi
mieheksi. Tapahtumapaikalle saapui myöskin hänen ainainen
seuralaisensa, apurinsa ja kirjurinsa Djukowski, pitkä, 26 vuoden
korvilla oleva nuorukainen.

-- Ihanko totisesti? -- kysyi Tshubikow astuessaan Psekowin
huoneeseen ja hätäisesti puristaen kaikkien kättä. -- Ihanko
totisesti? Mark Iwanitsh surmattu? Ei, se ei voi olla totta! Ei voi
olla totta!

-- Menkääpäs katsomaan... -- huokasi pristavi.

-- Herra taivasten tekijä! Minähän näin hänet viime perjantaina
Tarabanjkowin markkinoilla! Ja yhdessä viinaa ryypittiin.

-- Menkäähän katsomaan... -- huokasi pristavi uudelleen.

Huokailtiin ja päiviteltiin, juotiin lasilliset teetä ja mentiin
rakennukselle.

-- Tie auki! -- kiljasi urjadnikka rahvaalle. Kun oli tultu sisään,
ryhtyi tutkijatuomari ensinnä tarkastamaan makuuhuoneen ovea. Ovi oli
petäjäinen, keltaseksi maalattu ja vahingoittumaton. Mitään erityisiä
jälkiä, joista olisi saatu jonkullaista osviittaa, ei löydetty.
Ryhdyttiin särkemään ovea.

-- Asiattomat, olkaa hyvä ja poistukaa! -- sanoi tutkijatuomari, kun
ovi kovan jyskytyksen ja räiskeen jälkeen oli antanut perää kirveelle
ja taltalle. -- Minä pyydän sitä tutkimuksen nimessä... Urjadnikka,
ei saa laskea ketään sisään!

Tshubikow, hänen apulaisensa ja pristavi avasivat oven ja epäröiden
astuivat toinen toisensa perästä huoneeseen. Heidän silmiään kohtasi
seuraava näky. Huoneen ainoan ikkunan vieressä oli suuri puusänky,
jossa oli tavattoman paksu untuvapatja. Patja oli ankarasti survottu
ja sillä oleva peite monessa sykkyrässä. Puuvillapäällyksinen tyyny,
jota myöskin oli vatvottu, virui lattialla. Pienellä pöydällä
sängyn vieressä oli hopeainen taskukello, ja kahdenkymmenen kopekan
hopearaha. Samalla pöydällä oli myöskin rikkitikkuja. Paitsi pöytää,
sänkyä ja yhtä tuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa. Sängyn
alle pilkistettyään huomasi pristavi siellä parisenkymmentä tyhjää
pulloa, vanhan olkihatun ja neljännesämpärillisen viinaa. Pöydän alla
vetelehti pölyttynyt saapas. Luotuaan yleissilmäyksen huoneeseen,
rypisti tutkijatuomari naamaansa ja punastui.

-- Roistot! -- mutisi hän nyrkkiään pudistellen.

-- Missäs Mark Iwanitsh on? -- kysyi Djukowski hiljaa,

-- Pyydän olemaan sotkeutumatta minun asiohini! -- sanoi Tshubikow
äreästi. -- Suvaitkaapas tarkastaa lattiaa! Tämä on toinen
samallainen tapaus minun toimiajallani, Jewgraf Kusmitsh, -- sanoi
hän pristaville matalalla äänellä. -- Vuonna 1870 sattui minulle
ihan samalla lailla. Ja tehän muistanettekin... Kauppias Portretowin
murha. Siellähän oli näin. Roistot ensin tappoivat ja sitte
laahasivat ruumiin ikkunasta pellolle...

Tshubikow astui ikkunan luo, työnsi verhon syrjään ja tyrkkäsi
varovasti ikkunaa. Se avautui.

-- Aukeni, siis se ei ole ollut kiinni... Hm!... Ikkunalaudalla
on jälkiä, näettekö? Tuossa on polven jälkiä... Joku on kiivennyt
ulkoapäin... Ikkuna täytyy tutkia juurtajaksain.

-- Lattiassa ei ole mitään erityistä huomattavissa, -- sanoi
Djukowski. -- Ei pilkkuja eikä naarmuja. Löysin vain palaneen
öljytikun. Tässä on! Mikäli minä muistan, ei Mark Iwanitsh tupakoinut
ja tavallisessa elämässään hän käytti rikkitikkuja, mutta ei
milloinkaan öljytikkuja. Tämä tikku saattaa olla todistuskappaleena...

-- Ah, pitäkää suunne kiinni! -- viittasi tutkijatuomari kädellään.
-- Tikkuineen siinä telläytyy! Kyllä on viisas! Sen sijaan, että
tikkujen kanssa nuohotte, tutkisitte edes sänkyä!

Tarkastettuaan sängyn ilmotti Djukowski:

-- Ei veri- eikä muitakaan pilkkuja ole huomattavissa... Tuoreita
repeytymiä ei myöskään: Tyynyssä on hampaan jälkiä. Peitteelle on
kaatunut jotain nestettä, joka haisee oluelta ja maultaan on myöskin
sitä... Patjan yleinen muoto antaa aiheen otaksua, että sillä on
tapahtunut kamppailu.

-- Tiedän ilman teitäkin, että on kamppailtu. Eikä teiltä kamppailua
kysyttykään. Sen sijaan tekisitte paljon paremmin, jos...

-- Toinen saapas on tässä, toista ei ole näkösällä?

-- No, mitä sitte?

-- Sitä, että hänet on kuristettu sillä aikaa, kun hän riisui
saappaitaan. Hän ei ole ehtinyt riisua toista saapastaan, kun...

-- Sen vei!... Mistä te tiedätte, että hänet kuristettiin?

-- Tyynyssä on hampaan jälkiä. Itse tyyny on pahasti vatvautunut ja
viskattu 2 1/2 arssinan päähän sängystä.

-- Älkää tyhjiä lorutko! Lähdetään puutarhaan. Paljon tarpeellisempi
olisi teidän katsastaa puutarhassa eikä täällä turhanpäiten
nuuskia... Osaan minä sen tehdä itsekin ja ilman teitä.

Kun oli tultu puutarhaan, kohdistettiin tutkimus ensinnäkin nurmeen.
Ikkunan alta oli nurmea tallattu. Seinän vieressä ikkunan alla
kasvava takiaispensas oli ruhjoutunut. Djukowskin onnistui löytää
siitä muutamia katkenneita oksia ja pieni puuvillatukku. Pensaan
ylimmistä kukkanupuista löytyi muutamia tummansinisiä silkkihaituvia.

-- Minkä värinen oli hänen viimeinen pukunsa? -- kysyi Djukowski
Psekowilta.

-- Keltainen, purjekankaasta.

-- Mainiota. Heillä oli siis sininen puku. Muutamia takiaisen
nuppuja leikattiin ja käärittiin huolellisesti paperiin. Nyt
saapui ispravnikka Artsibashew-Swistakowski ja tohtori Tjutjujew.
Ispravnikka tervehti ja ryhtyi heti tyydyttämään uteliaisuuttaan.
Lääkäri, pitkä ja tavattoman laiha mies, jolla oli kuopahtaneet
silmät, pitkä nenä ja terävä leuka, ei tervehtinyt ketään eikä
kysynyt mitään, vaan istuutui kannolle, huokasi ja virkkoi:

-- Taas ovat ne serbialaiset riivautuneet! En ymmärrä, mitä kummia ne
tahtovat! Oo, Itävalta, Itävalta! Sinun syytäsi se on!

Ikkunan tarkastus ulkopuolelta ei vienyt mihinkään tuloksiin. Nurmea
ja ikkunaa lähinnä olevien pensaiden tarkastus antoi sen sijaan
tutkimukselle paljon hyödyllisiä neuvoja. Djukowskin onnistui
esimerkiksi keksiä nurmella pitkä, tumma juova, joka oli muodostunut
jälistä ja joka ulottui ikkunalta jonkun sylen puutarhan sisäosaa
kohti. Juova päättyi erään sireenipensaan alle suureen tumman
ruskeaan täplään. Saman pensaan alta löydettiin toinen saapas, joka
osottautui huoneessa tavatun pariksi.

-- Vanhaa, hyytynyttä verta! -- sanoi Djukowski täplää tarkastaen.

Kun lääkäri kuuli verestä puhuttavan, nousi hän vetelästi ylös ja
vilkasi pikinpäin täplään.

-- Verta näkyy olevan, -- murahti hän.

-- Siis ei kuristettu, jos verta on! -- sanoi Tshubikow myrkyllisesti
Djukowskiin katsahtaen.

-- Kuristus on tapahtunut makuuhuoneessa, vaan täällä on häntä
lyöty jollain teräaseella, ettei olisi vironnut. Pensaan alla oleva
täplä osottaa, että hän on virunut siinä verrattain pitkän aikaa,
kunnekka he olivat saaneet käsiinsä asuja, joilla hänet on kuletettu
puutarhasta pois.

-- No, entäs saapas?

-- Saapas vahvistaa vieläkin enemmän sitä ajatustani, että hänet
on murhattu silloin, kun hän nukkumaan käydessään oli riisumassa
saappaitaan. Yhden saappaan hän on ehtinyt riisua, vaan toisen
eli tämän hän on saanut vain puoliväliin, josta se on tärinän ja
kaatumisen tähden itsestään lähtenyt...

-- Suurenmoista kekseliäisyyttä! -- naurahti Tshubikow. -- Niin se
poika laskee kuin laastaria! Milloinka te Herran nimessä opitte
hillitsemään viisasteluhaluanne? Sen sijaan, että tyhjää horisette,
ottaisitte veren tahraamaa ruohoa analysia varten!

Kun paikka saatiin tutkituksi ja siitä oli tehty piirros, siirtyi
tutkijakunta tilanhoitajan luo laatimaan pöytäkirjaa ja murkinoimaan.
Murkinoidessa sukeusi keskustelu.

-- Kello, rahat ynnä muu on koskematta, -- alkoi Tshubikow
keskustelun. -- Niin selvästi, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ei
murhaa ole tehty ryöstön aikeessa.

-- Sen on tehnyt aivan sivistynyt henkilö, -- lisäsi Djukowski.

-- Mistä te sen päätätte?

-- Minun tukenani on siitä öljytikku, jonka käyttöä täkäläiset
talonpojat eivät ollenkaan tunne. Semmoisia tikkuja käyttävät
vain tilanomistajat eivätkä nekään kaikki. Ja murhaa, tarkemmin
huomauttaakseni, ei ole tehnyt yksi henkilö, vaan minimum kolme:
kaksi on pitänyt kiinni, kolmas on kuristanut. Kljausow oli vahva
mies ja murhamiesten on pitänyt tietää se.

-- Mitäs hyötyä hänen voimastaan on ollut, jos hän esimerkiksi on
nukkunut?

-- Murhamiehet ovat tavanneet hänet saappaita riisumassa. Jos hän
kerran riisui saappaitaan, ei hän tietystikään nukkunut.

-- Lepuuttakaa järkeänne ja syökää sen sijaan!

-- Vaan minun ymmärtääkseni, herra pristavi, -- sanoi puutarhuri
Jefreni, joka toi teekeittiön pöytään, -- ei tuota turmelusta ole
tehnyt kukaan muu kuin Nikolashka.

-- Hyvin mahdollista, -- sanoi Psekow.

-- Kukas se Nikolashka on?

-- Herran kamaripalvelija, herra pristavi, -- vastasi Jefrem. -- Ken
muu, jollei juuri hän? Rosvomies, herra pristavi! Semmoinen juoppo ja
renttu, ettei mokomaa. Hän kuletti aina viinaa herralle, pani hänet
makaamaan... Kukas se sitte, jollei hän? Ja sitte vielä uskallan
sanoa sen herra pristaville, se iletys oli kerran kehunut kapakassa,
että tappaa herransa. Ja kenestä kaikki johtui? Akulkasta, akan
tähden... Hänellä oli semmoinen nainen... Se oli herran mieleen ja
ne ottivat sen luokseen ja se tietysti häntä suututti... Tuolla se
nytkin keittiössä rötkehtii. Itkee ja valehtelee, että herraa on muka
surku...

-- Akulkan tähden voi tosiaankin suuttua, -- sanoi Psekow. -- Hän on
yksinkertainen nainen, mutta... Ei Mark Iwanitsh suotta sanonut häntä
Nanaksi. Hänessä on jotain, joka muistuttaa Nanaa... mielyttävää
viehkeää...

-- On se nähty... tiedettiin... -- sanoi tutkijatuomari niistäen
nenäänsä punaiseen liinaan.

Djukowski punastui ja loi katseensa maahan. Pristav alkoi rummuttaa
sormellaan lautasen laitaa. Ispravnikkaa rupesi ryvittämään ja hän
alkoi etsiä jotain paperilaukustaan. Lääkäriin yksistään ei näyttänyt
tehneen mitään vaikutusta Akulkan eikä Nanan nimen mainitseminen.
Tutkijatuomari käski kutsua Nikolashkan. Nikolashka, nuori,
pitkätekoinen mies, jolla oli pitkä, kirjava nenä, sisäänpainunut
rinta ja herrasperuinen nuttu, tuli Psekowin huoneeseen ja kumarsi
tutkijatuomarin jalkoihin. Hänen kasvonsa olivat uniset ja itkun
pöhössä. Hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi jaloillaan.

-- Missä herra on? -- kysyi häneltä Tshubikow.

-- Murhattiin, herra tuomari.

Tämän sanottuaan rupesi Nikolashka räpyttelemään silmiään ja alkoi
itkeä.

-- Kyllä se tiedetään, että murhattiin. Vaan missä on hän nyt? Missä
on hänen ruumiinsa?

-- Sanovat, että ikkunasta on viety ulos ja puutarhaan kuopattu.

-- Hm... Tutkinnon tuloksista tiedetään jo keittiössäkin...
Inhottavaa! No, veikkonen, missäs sinä olit sinä yönä, jolloin herra
surmattiin? Lauantaina toisin sanoen?

Nikolashka nosti päänsä pystyyn, oikasi kaulansa ja mietti.

-- En voi muistaa, herra tuomari, -- sanoi hän. -- Olin ryypyksissä
enkä muista.

-- _Alibi!_ -- kuiskasi Djukowski hymähtäen ja käsiään hykertäen.

-- Vai niin. Mutta mistäs se veri on tullut sinne ikkunan alle?

Nikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.

-- Ajattele sukkelaan! -- sanoi ispravnikka.

-- Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin
kanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan
sekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa... Ja siitä se veri
tuli.

Jefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut
kanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken
tapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut
ehdottomasti kieltääkään.

-- _Alibi!_ -- hymähti Djukowski. -- Ja miten tyhmä _alibi!_

-- Kävitkö Akulkan luona?

-- Tulihan sitä tehdyksi.

-- Houkuttelikos herra hänet sinulta?

-- Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan
Mihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian
laita on.

Psekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä.
Djukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti.
Tilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen
huomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä
puutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti
vuorostaan epäilevästi Psekowiin.

-- Saat mennä! -- sanoi hän Nikolashkalle. -- Vaan sallikaa minun
nyt tehdä teille, herra Psekow, eräs kysymys. Te tietysti olitte
lauantaina sunnuntaita vasten täällä?

-- Olin, me söimme kymmenen aikaan Mark Iwanitshin kanssa iltasta.

-- Ja sitte?

Psekow hämmentyi ja nousi pöydästä.

-- Sitte... sitte... En tosiaankaan muista, -- sopersi hän. -- Join
paljon sinä iltana... enkä muista milloin ja mihin nukuin... Mitäs te
minusta kaikki tähystelette? Niin kuin minä olisin murhaaja!

-- Missä te heräsitte?

-- Heräsin pereentuvan keittiössä uunilla... Kaikki voivat sen
vakuuttaa. Miten jouduin uunille, en tiedä...

-- Älkää kiihtykö. Tunsitteko Akulinan?

-- Mitäs merkillistä siinä olisi!

-- Teiltä hän joutui Kljausowille?

-- Niin... Jefrem, tuoppas vielä sieniä! Tahdotteko teetä Jefrem
Kusmitsh?

Seurasi äänettömyys, raskas ja painostava, jota kesti viiden minuutin
verran. Djukowski ei hellittänyt purevaa katsettaan Psekowin
kalpeilta kasvoilta. Äänettömyyden katkaisi tutkijatuomari.

-- Täytyy lähteä, -- sanoi hän, -- toiseen taloon puhuttelemaan
vainajan sisarta Maria Iwanownaa. Eiköhän hän antaisi meille hyviä
neuvoja.

Tshubikow ja hänen apulaisensa läksivät kiitettyään aamiaisesta
herrastaloon. Kljausowin sisaren Maria Iwanownan joka oli
neljänkymmenen viiden vuoden vanha neiti, he tapasivat rukoilemassa
suuren perhepyhimyskuvan edessä. Kun hän näki tulijoilla
asiapaperilaukkuja ja kokardilakit, kalpeni hän.

-- Kaikista ensin saan pyytää anteeksi, että häiritsemme teidän niin
sanoakseni rukoukseen vaipunutta mielentilaanne, -- alkoi kohtelias
Tshubikow. -- Meillä olisi teille eräs pyyntö. Te tietysti olette jo
kuulleetkin... On olemassa epäily, että teidän veljenne on jollain
tavoin murhattu... Herran tahto, ymmärrättehän itsekin... Kuolemaa ei
kukaan voi välttää, yhtä vähän tsaari kuin kyntäjäkään. Ettekö voisi
auttaa meitä jollain neuvolla, selityksellä?...

-- Ah, älkää kyselkö minulta! -- sanoi Maria Iwanowna entistään
enemmän kalveten ja peittäen kasvonsa käsillään. -- En voi kertoa
teille mitään! En mitään! Rukoilen teitä! En mitään voi... Ah, ei,
ei... ei sanaakaan veljestä! Vaikka kuolisin, en voi kertoa!

Maria Iwanowna purskahti itkuun ja meni toiseen huoneeseen. Tutkijat
vaihtoivat katseita, kohauttivat olkapäitään ja poistuivat.

-- Saakelin akka! -- kirosi Djukowski poistuessaan herrastalosta. --
Hän näyttää jotain tietävän, vaan salaa. Ja sisäkönkin kasvoihin oli
jotain kirjotettu... Malttakaahan riiviöt! Kyllä se selvä otetaan!

Illalla palasi Tshubikow apulaisineen kotiin kuun kalpeassa valossa.
Kärryissä istuessaan he laskivat päässään kuluneen päivän puuhien
tuloksia. Kumpikin oli uuvuksissa ja ääneti. Tshubikow ei yleensä
pitänyt puhelusta matkalla, hölökielinen Djukowski taas oli vaiti
isäntänsä mieliksi. Matkan lopulla ei apulainen kuitenkaan jaksanut
enää olla ääneti, vaan virkkoi:

-- Että Nikolashka on asianosallinen, _non dubitandum est_. Näkeehän
sen naamastakin, mikä kapine se on... _Alibi_ ilmaisee hänet
karvoineen päivineen. Ei ole myöskään epäilyä siitä, ettei hän olisi
teon alkuunpanija. Hän on ollut vain tyhmänä, tylsänä aseena. Vai
mitä? Eikä Psekowkaan näyttele tässä jutussa aivan mitätöntä osaa.
Siniset housut, hämmästys, makaaminen uunilla peloksissa murhan
jälkeen, _alibi_ ja Akulka.

-- Niin tulee kuin turkinhihasta! Murhamies on teidän mielestänne se,
joka on tuntenut Akulkan? Voipas sitä tolkkua! Maitoa pitäisi teidän
imeä eikä asioita tutkia! Hakkailittehan tekin Akulkaa -- tekin siis
olette asianosallinen.

-- Olihan Akulka teilläkin kuukauden päivät palvelijattarena, vaan
en minä siitä mitään puhu. Yöllä sitä sunnuntaita vasten minä
löin teidän kanssa korttia, ja näin teidät, muussa tapauksessa
kävisin teidänkin kimppuunne. Eikä se asia akassa ole. Vaan se on
inhottavassa, uskottomassa ja konnamaisessa tunteessa... Vaatimaton
nuorimies ei nähkääs pitänyt siitä, ettei hän saanut voittoa.
Itserakkaus, nähkääs... Kosto tuli mieleen ja sitte... Hänen paksut
huulensa puhuvat erittäin selvästi aistillisuudesta. Muistatteko,
kuinka hän maiskutteli huuliaan, kun hän vertasi Akulkaa Nanaan? Ja
että se roikale palaa intohimosta -- on päivän selvää! Siis: loukattu
itserakkaus ja tyydyttämättä jäänyt intohimo. Siinä on riittävästi
aiheita murhan tekoon. Kaksi on jo käsissämme, vaan ken on kolmas?
Nikolashka ja Psekow ovat pitäneet kiinni, vaan kuka kuristi? Psekow
on arka, kainosteleva ja yleensä pelkuri. Nikolashkan tapaiset taas
eivät osaa tukehduttaa tyynyllä, ne toimiskelevat kirveellä ja
seipäällä... Kuristuksen on toimittanut joku kolmas, vaan ken?

Djukowski veti lakin silmilleen ja vaipui mietteisiin. Hän ei
päästänyt ääntä, ennen kuin oli saavuttu tuomarin asunnolle.

-- Eijaa, -- huudahti hän sitte palttoa eteisessä riisuessaan. --
Eijaa, Nikolai Jermolaitsh! Kummallista, ettei se ennen päähäni
pälkähtänyt. Arvatkaas, ken on kolmas?

-- Rauhoittukaa, hyvä ihminen! Katsokaa iltanenkin jo on valmis.
Käykää syömään.

Tuomari ja Djukowski istuutuivat syömään. Djukowski kaatoi itselleen
ryypyn viinaa, nousi seisomaan, otti uljaan ryhdin ja sanoi säihkyvin
silmin:

-- Tietäkää siis, että kolmas, joka on toiminut yksistä puolin tuon
heittiön Psekowin kanssa ja joka on tukehduttamisen toimittanut
on ollut -- nainen! Niin juuri! Tarkotan murhatun sisarta Maria
Iwanownaa!

-- Tuota tuokkeroista... Eikös teidän päänne vähän niin kuin... eikö
sitä kivistä?

-- Olen aivan terve. -- Sama se, olkoon, että olen menettänyt
järkeni, vaan miten te selitätte hänen hämmennyksensä meidän
ilmestyttyä? Miten te selitätte hänen haluttomuutensa antaa
selityksiä? Otaksutaan, ettei sekään vielä merkitseisi mitään --
hyvä on, olkoon menneeksi -- vaan muistakaapas heidän suhteitaan!
Hän vihasi veljeään. Sisar on vanha-uskolainen, veli riettailija,
jumalaton iletys... Kas siinä se vasta viha pesii! Kerrotaan veljen
saaneen hänet vakuutetuksi siitä, että hän, veli, on paholaisen
kätyri. Ja hän oli harjottanut spiritismiä sisarensa näkyvissä!

-- No, entäs sitte?

-- Ettekö vieläkään tajua? Hän, vanha-uskolainen, on tappanut
veljensä uskonraivosta! Ja vähät siitä, että hän on tuhonnut
harhaoppisen riettailijan -- hän on vapauttanut maailman
anttikristuksesta ja siinä juuri, ajattelee sisar, on hänen
ansionsa ja uskonnollinen sankarityönsä! Oo, te ette tunne noita
vanhojapiikoja, vanha-uskolaisia! Lukekaapas Dostojewskiä! Ja mitä
kirjottaa Leskow ja Petsherski?... Hän, hän se on, vaikka tähän
paikkaan takertuisin! Hän on kuristanut! Voi sinuas kyykäärmeen
sikiö! Ja eikö hän polvistunut rukoilemaan vasta sen jälkeen, kun me
olimme saapuneet sisään. Silmän palvelusta ja meidän pimittämistä!
Käyn muka tähän rukoilemaan, niin luulevat, että olen rauhallinen
ja etten heitä ollenkaan ole odottanut. Se on kaikkien alkavien
rikollisten metoodi. Rakas ystäväni, Nikolai Jermolowitsh, isäni,
antakaa tämä asia minun ajettavakseni! Antakaa minun ajaa se loppuun
asti! Olkaa armollinen! Kun kerran olen sen alkanut, niin voinhan sen
päättääkin.

Tshubikow pyöritteli päätään ja rypisteli naamaansa.

-- Osataan tässä itsekin selvittää vaikeat asiat, -- sanoi hän. --
Eikä teidän sovi telläytyä sinne, missä teitä ei tarvita. Kirjottakaa
vain, mitä teille sanellaan -- se on teidän toimenne!

Djukowski sävähti tulipunaiseksi, kiskasi oven auki ja meni.

-- Älykäs poika se lurjus sentään on! -- mutisi Tshubikow oveen
katsellen, josta Djukowski oli kadonnut. -- Älykäs ihan kerrassaan!
Mutta hieman sopimattoman tulinen ja pikainen. Täytyy sille ostaa
ensi markkinoilta paperossikotelo lahjaksi...

Seuraavan päivän aamulla tuotiin tuomarin luo Kljausowin kylästä
nuorimies, jolla oli suuri pää ja jäniksen huulet, joka sanoi
olevansa paimen Danilka ja joka antoi hyvin tärkeän todistuksen.

-- Olin ryypyksissä, -- kertoi hän. -- Puoleen yöhön istuin kuoman
luona. Kotimatkalla menin minä humalapäissäni uimaan jokeen. Siinä
uidessa katsahdin ylös ja näin silloin kaksi miestä, jotka kantoivat
jotain mustaa. Hih! kiljasin minä niille. Ne säpsähtivät ja minkä
koivesta läksi ala latmistaa Mukarjewskin pelloille päin. Jumala
minut riivatkoon, elleivät ne silloin retuuttaneet herraa!

Samana päivänä illansuussa vangittiin Psekow ja Nikolashka ja
lähetettiin sotilassaattueen vartioimana kaupunkiin, jossa heidät
pistettiin linnaan.


II.

Kului kaksitoista päivää.

Oli aamu. Tuomari Nikolai Jermolaitsh istui kotonaan vihreän pöytänsä
ääressä ja selaili "Kljausowin jutun" asiapapereita. Djukowski käveli
levottomana kuin häkkisusi huoneen nurkasta toiseen.

-- Te olette vakuutettu Nikolashkan ja Psekowin syyllisyydestä, --
puheli hän hermostuneesti nykien nuoren partansa oraita. -- Miksi
ette sitte tahdo varmistua Maria Iwanownan syyllisyydestä? Eivätkö
teistä riitä todistukset?

-- Enhän sanokaan, etten tahdo varmistua. Vakuutettu kyllä olen,
mutta on vaikeanlaista uskoa... Puuttuu päteviä todistuksia, kaikki
semmoista filosofiaa... fanatismia ja ties mitä...

-- No pitäisikö teille välttämättömästi tuoda kirves tai verinen
lakana käteen... Kyllä olette juristeja! Vaan kun minä todistan
teille, niin lakkaatte noin välinpitämättömästi ajattelemasta asian
psyykillistä puolta. Siperiaan teidän Maria Iwanownanne joutuu ja sen
minä näytän toteen! Jos ei teistä filosofia riitä, niin on minulla
sitä aineellistakin... Se tulee teille näyttämään, miten oikeutettu
minun filosofiani on. Antakaa minun vain lähteä liikkeelle.

-- Mitäs te nyt?

-- Sitä öljytikkuahan minä... Ettekö muista? Kyllä minä muistan! Otan
selvän, ken oli sillä ottanut tulta murhatun huoneessa. Sitä ei ollut
sytyttänyt Nikolashka eikä Psekow, vaan se kolmas eli Maria Iwanowna.
Ja minä saan sen toteen! Antakaa minun vain lähteä liikkeelle,
nuuskimaan... -- No, no, käykäähän istumaan... Ryhdytään kuulusteluun.

Djukowski istuutui pienen pöydän ääreen ja upotti nenänsä papereihin.

-- Nikolai Tetehow sisään! -- huudahti tuomari.

Nikolashka saatettiin sisään. Hän oli laiha ja kalpea kuin ranko ja
vapisi.

-- Tetehow! -- alkoi tuomari. -- V. 1879 tuomitsi teidät 1:sen piirin
tuomari varkaudesta vankeusrangaistukseen. V. 1882 tuomittiin teidät
toiskertaisesta varkaudesta ja silloinkin vankeuteen... Me tiedämme
kaikki...

Nikolashkan kasvoille nousi ihmettelyn leima. Tuomarin
kaikkitietäväisyys hämmästytti häntä. Mutta kohta muuttui hänen
ihmettelynsä katkeraksi suruksi. Hän purskahti itkuun ja pyrki ulos.
Hänet laskettiin.

-- Psekow sisään! -- komensi tuomari. Psekow tuli. Tämä nuorimies oli
viime päivinä pahasti laihtunut ja muokkautunut. Silmistä paistoi
haluttomuus.

-- Käykää istumaan Psekow, -- käski tuomari. -- Toivon, että tällä
kertaa olette järkevä ettekä rupea valehtelemaan, kuten edellisillä
kerroilla. Kaikkina edellisinä kertoina te olette kieltäneet
osallisuutenne Kljausowin murhaan, vaikka on olemassa koko joukko
todisteita teitä vastaan. Se ei ole järkevästi. Tunnustus huojentaa
rangaistusta. Tänään keskustelen kanssanne viime kerran. Ja jos ette
nyt tunnusta, niin huomenna on se jo myöhäistä. Alkakaapas siis
kertoa...

-- Minä en tiedä mitään... Enkä tunne todisteitannekaan, -- sohisi
Psekow.

-- Ikävää! Sallikaa siis minun kertoa teille, miten asia on ollut.
Lauantai-iltana te istuitte Kljausowin makuuhuoneessa ja joitte
hänen kanssaan viinaa ja olutta. (Djukow iski kuin kotka katseensa
Psekowiin ja tuijotti häneen koko monologin ajan). Teille tarjoili
Nikolai. Yhtä käydessä ilmaisi Mark Iwanowitsh teille haluavansa
käydä levolle. Hänen oli tapa käydä levolle ensimäisellä tunnilla.
Kun hän oli saappaitaan riisumassa ja antoi teille taloudenhoitoa
koskevia määräyksiä, niin te ja Nikolai sovitun merkin johdosta
tartuitte päihtyneeseen isäntäänne ja heititte hänet vuoteeseen.
Toinen teistä istuutui hänen jaloilleen, toinen pään päälle.
Tällöin tuli viereisestä huoneesta eräs teille tuttu mustapukuinen
nainen, joka oli ennakolta sopinut teidän kanssanne osanotostaan
tähän rikokseen. Hän tempasi tyynyn ja alkoi sillä tukehduttaa
veljeään. Temmellyksen aikana sammui kyntteli. Nainen otti taskustaan
öljytikku-laatikon ja sytytti kynttelin. Eikö niin? Huomaan teidän
kasvoistannekin, että puhun totta. Mutta etemmä... Kuristettuanne
hänet ja tultuanne vakuutetuksi, ettei hän enää hengittänyt,
kannoitte te ja Nikolai hänet ikkunan kautta takiaispensaan juurelle.
Peläten, että hän virkoaisi, iskitte te häntä jollain teräaseella.
Sitte te kannoitte hänet vähäksi aikaa sireenipensaan alle. Hieman
levättyänne ja tuumittuanne te läksitte häntä kantamaan... Veitte
aidan yli... Läksitte sitte tietä myöten... Sitte tuli joki, sen
luona säikytti teidät eräs mies. Mikä teitä vaivaa?

Psekow nousi kalmankalpeana ylös ja hoippui.

-- Minua ahdistaa! -- sanoi hän. -- Hyvä... olkoon... Mutta laskekaa
minut toki ulos... olkaa hyvä.

Psekow vietiin ulos.

-- Tunnustipas viimeinkin! -- hymyili Tshubikow makeasti. -- Antoi
ilmi itsensä! Mutta kovalla minä poikaa pidinkin! Yhtenä hyrynä
laskettelin...

-- Eikä kieltänyt mustapukuista naistakaan, -- nauroi Djukowski.
-- Mutta minua kiusaa kauheasti se öljytikku! En siedä kauempaa!
Hyvästi, nyt lähden!

Djukowski painoi lakin päähänsä ja läksi. Tshubikow alkoi kuulustella
Akulkaa. Akulka sanoi, ettei hän tahdo tietää ei kerrassaan mistään...

-- Teidän kanssanne olen vain elänyt enkä kenenkään muun! -- sanoi
hän.

Kuudetta käydessä illalla palasi Djukowski. Hän oli niin liikutettu
kuin olla voi. Hänen kätensä vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut
palttoa päältään. Kasvot leimusivat. Näki, ettei hän tyhjänä palannut.

-- _Veni, vidi, vici!_ -- sanoi hän Tshubikowin huoneeseen lentäen ja
nojatuoliin retkahtaen. -- Vannon kunniani kautta, että alan uskoa
olevani nero! Kuulkaahan lempo soikoon! Kuulkaa ja ihmetelkää te
vanhus! Naurettavaa ja surullista! Käsissämme on jo kolme... eikö
niin? Minä olen löytänyt neljännen ja sekin on -- nainen. Oo, mikä
nainen! Pienestä kosketuksesta hänen olkapäähänsä antaisin kymmenen
vuotta elämästäni! Mutta kuunnelkaa... Ajoin Kljausowin kylään ja
ala kiertää kaaria sen ympäri! Kävin jokaisessa puodissa, kapakassa
ja kellarissa kyselemässä jokapaikassa öljytikkuja. Kaikkialla
vastattiin: "ei ole". Siihen saakka olin yhtäpäätä kiertänyt.
Kaksikymmentä kertaa olin kadottanut toivoni, mutta yhtä monta kertaa
sain sen takaisin. Kokonaisen päivän maleksin ja nuuskin ja vasta
tunti sitte osuin oikeille perille. Kolme virstaa tulee täältä...
Minulle annettiin kymmenlaatikkoinen paketti... Mutta yhtä laatikkoa
puuttuu. Hetipaikalla kysyn: "ken on ostanut laatikon?" Se ja se.
Tikut olivat häntä miellyttäneet, kun ne sähähtivät. Rakkaani,
Nikolai Jermolaitsh! Ajatelkaa, mitä ihmeitä voi joskus saada aikaan
mies, joka on potkittu seminaarista ja joka on päntännyt päähään
kaikenmoista järjelle käsittämätöntä moskaa! Ja tästä päivästä pitäen
minä alan kunnioittaa itseäni! Uhhuhhuu... No, lähdetäänpäs!

-- Mihin?

-- Sinne, sen neljännen luo... Täytyy joutua, muuten... muuten minä
palan poroksi kärsimättömyydestä. Tiedättekö, ken hän on? Mahdotonta
arvata! Meidän pristavimme, sen vanhan Jewgraf Kusmitshin nuori vaimo
Olga Petrowna -- kuulitteko! Hän oli ostanut sen tikkulaatikon.

-- Te... sinä... te... oletko järjiltäsi?

-- Se on ihan selvä juttu! Ensiksikin hän tupakoi. Toiseksi hän
oli korviaan myöten rakastunut Kljausowiin. Kljausow hylkäsi hänen
rakkautensa mokoman Akulkan tähden. Kosto. Nyt juuri muistan,
kuinka minä kerran yllätin heidät kyökistä verhon takaa. Hän
vannoi rakkauttaan Kljausowille, vaan tämä poltteli Olga Petrownan
paperossia ja puhalteli sauhua hänen kasvoihinsa. Mutta lähdetään
joutuin tai muuten pimenee... Mennään!

-- Niin hulluksi en ole vielä tullut, että tuommoisen nahkan tähden
läksisin häiritsemään jalosukuista, siveää naista.

-- Jalosukuinen ja siveä! Jos niin sanotte, niin te olette riepu,
ettekä mikään tuomari! En koskaan vielä ole uskaltanut soimata,
vaan nyt te itse pakotatte minut siihen. Riepu! Hame! Mutta, rakas
ihminen, Nikolai Jermolajewitsh! Minä pyydän!

Tuomari viittasi kädellään ja sylkäsi.

-- Minä pyydän teitä! En pyydä itseni tähden, vaan oikeuden nimessä!
Rukoilen! Tehkää mulle palvelus edes kerran elämässä!

Djukowski lankesi polvilleen.

-- Nikolai Jermolajewitsh! Olkaa, olkaa niin hyvä! Sanokaa minua
vaikka heittiöksi ja konnaksi, jos olen erehtynyt tuon naisen
suhteen. Ajatelkaa, miten suuri juttu on kysymyksessä! Suorastaan
romaani, vaan ei juttu. Sen maine kiitää kautta koko Venäjän. Teistä
tehdään erityisen tärkeiden asiain tutkijatuomari! Ettekö käsitä,
järjetön vanhus?

Tuomari rypisteli kasvojaan ja ojensi epäröivästi kättään lakkiaan
kohti. -- Lempo sinut vieköön! -- sanoi hän. -- Lähdetään.

Oli jo pimeä, kun tuomarin kärryt vierivät pristavin portaiden eteen.

-- Aika sikoja me olemme, -- sanoi Tshubikow kellonnappulaan
tarttuen. -- Häiritsemme ihmisiä.

-- Ei se tee mitään... Älkää arkailko... Sanotaan, että meiltä
katkesi linjaarit.

Tshubikowia ja Djukowskia vastaan tuli kynnyksellä korkeakasvuinen,
täyteläinen nainen, ijältään kahdenkymmenen kolmen korvissa,
kulmakarvat mustat kuin piki ja huulet hohtavan punaiset ja paksut.
Se oli itse Olga Petrowna.

-- Ah... erittäin hauskaa! -- sanoi hän hymyillen kasvojen täydeltä.
-- Parhaiksi jouduittekin illalliselle. Minun Jewgraf Kusmitshini
ei ole kotona... Papin luokse on jäänyt istumaan. Mutta tulemme me
hänettäkin toimeen... Käykää istumaan! Tutkinnosta kai olette tulossa?

-- Niin... Meiltä särkyi, tuota, linjaari, -- alkoi Tshubikow saliin
astuttuaan ja nojatuoliin laskeutuen.

-- Käykää asiaan... tyrmistyttäkää hänet yhdellä iskulla... --
suhahti hänelle Djukowski. -- Tyrmistyttäkää...

-- Linjaari... Niin... tuota... Otettiin ja tultiin.

-- Tyrmistyttäkää, ettekö kuule! Hän arvaa, jos rupeatte
kiemurtelemaan.

-- Tee sitte, kuten itse tiedät, vaan säästä minua! -- mutisi
Tshubikow nousten nojatuolista ja mennen ikkunan luo. -- Minä en voi.
Sinä olet sopan keittänyt ja saat sen särpiäkin!

-- Niin, linjaari... -- alkoi Djukowski astuen rouvan luo ja pitkää
nenäänsä nyrpistellen. -- Me emme ole tulleet tänne sitä varten,
että... e-e-e-e... iltaselle emmekä Jewgraf Kusmitshia tervehtimään.
Olemme tulleet kysymään teiltä, arvoisa rouva, missä on Mark
Iwanowitsh, jonka te olette murhanneet?

-- Mi-mitä? Mikä Mark Iwanowitsh? -- sopersi rouva ja hänen leveille
kasvoilleen lehahti yht'äkkiä, silmänräpäyksessä, helakka puna. --
Minä en käsitä rahtuakaan.

-- Kysyn teiltä lain nimessä, missä on Kljausow? Me tiedämme kaikki!

-- Keneltä olette saaneet tietää? -- kysyi rouva hiljaa voimatta
sietää Djukowskin katsetta.

-- Suvaitsetteko sanoa, missä hän on!?

-- Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?

-- Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!

Tutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen
eteensä ja sanoi:

-- Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa...

-- Mitäs te hänellä teette?

-- Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan
hänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette... Niin,
hän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet!
Osakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.

Rouva kalpeni.

-- Mennään, -- sanoi hän käsiään väännellen. -- Minä olen piilottanut
hänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni!
Rukoilen teitä, sitä hän ei kestä!

Rouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön
ja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti
hienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat
hänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja
likalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut
enää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden
ääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli
pahasti kallistunut.

-- Se on sauna, virkkoi rouva. -- Vielä kerran rukoilen, ettette
kellekään hiiskuisi.

Saunan eteen tultuaan huomasi Tshubikow ja Djukowski sen ovessa
tavattoman suuren lukon venkaleen.

-- Ottakaa kynttelintynkä ja tikkuja, -- kuiskasi tuomari
apulaiselleen.

Rouva aukasi lukon ja laski vieraat saunaan. Djukowski raapasi tulta,
josta kotapuoli valostui. Keskellä lattiaa oli pöytä. Pöydällä oli
pienen, pullean teekeittiön vieressä soppamalja, siinä hyytynyttä
kaalia ja lautanen, jolla oli kastikkeen tähteitä.

-- Etemmä!

Tultiin seuraavaan huoneeseen, saunapuolelle. Siellä oli myöskin
pöytä. Pöydällä suuri lautasellinen kinkkua, viinapullo, lautasia,
veitsiä ja kahvelia.

-- Missä hän on? Missä murhattu on? -- kysyi Djukowski.

-- Hän on lauteilla, -- sopersi rouva entisestään kalveten ja yhä
vavisten.

Djukowski otti käteensä kynttelintyngän ja kapusi lauteille. Täällä
hän näki pitkän ihmisruumiin, joka virui liikkumattomana suurella
untuvapatjalla. Ruumiista kuului kevyttä kuorsausta...

-- Meitä petkutetaan, saakeli soikoon! -- sävähti Djukowski. -- Se ei
ole hän! Täällä viruu joku elävä rötkäle. Hoi, mikä lempo te olette?

Ruumis veti vinkuen henkeä sisäänsä ja alkoi liikkua. Djukowski
nykäsi ruumista kyynäspäähän. Ruumis nosti kätensä pystyyn, oikasihe
itseään ja kohotti päätään.

-- Kuka siinä kapuaa? -- kysyi käheä, paksu bassoääni. -- Mitä sinä
tahdot?

Djukowski vei kynttelintyngän lähelle ruumiin kasvoja ja parkasi.
Mustanpunervasta nenästä, takkuisesta tukasta, sysimustista
viiksistä, joista toinen oli mahtavassa kierroksessa ja katseli
lakeen hävyttömän näköisenä, hän tunsi kornetti Kljausowin.

-- Tekö... Mark Iwanowitsh!? Mahdotonta!

Tuomari kohotti katseensa ylös ja kivettyi...

-- Minä, minä... Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on
tekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät
ihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?

Kljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti
ulos.

-- Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon!
Tra-ta-ta-ti-ta-tam... Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä
te tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.

Kljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.

-- Tuota... minä en käsitä sinua, -- sanoi tuomari käsiään
levitellen. -- Sinäkö se olet vai et?

-- Rauhoitu... Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata
itseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään
tä-ä-mää... Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!

-- Mutta sittenkään en jaksa käsittää, -- sanoi tuomari koneellisesti
kallistaen lasiaan. -- Miksi olet täällä?

-- Miksi en sitte saisi olla, jos täällä on hyvä olla?

Kljausow ryyppäsi ja haukkasi kinkkua päälle.

-- Asun pristavin rouvalla, kuten näet. Korven rotkossa, kuin
mikäkin haltija. Juo! Sääliksi, veikkonen, kävi rouvaa ja sen vuoksi
pesiydyin tähän majaan kuin erakko... Tulevalla viikolla aijon
lähteä, jo kyllästyttää.

-- Käy yli ymmärryksen! -- sanoi Djukowski.

-- Mikä käy yli ymmärryksen?

-- Totisesti yli ymmärryksen! Sanokaa Jumalan nimessä, miten teidän
saappaanne joutui puutarhaan?

-- Mikä saapas?

-- Me löysimme yhden saappaan makuuhuoneesta, vaan toisen puutarhasta.

-- Se ei ole teidän asianne. Ryypätkää lempo vieköön! Kun kerran
herätitte, niin ryypätkää! Se on lysti juttu se saapasjuttu. En
tahtonut lähteä Olgan luo. En sattunut olemaan sillä tuulella ja
olin hienossa hutikassa... Vaan hän tuli ikkunan alle ja alkaa
haukuskella... Arvaathan, kuten akat ainakin... Silloin minä
humalapäissäni viskasin saappaalla, ettei olisi turissut. Hän kapusi
sisään, sytytti lampun ja ala vanuttaa minua humalaista. Antoi aika
löylyn, retuutti tänne ja pani telkien taa... Lempi, viina ja kinkku!
No, mihinkäs teillä on kiire, Tshubikow?

Tuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää
painuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin
ja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan
niin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti.
Tshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa
kauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat
nähneet häpeän hänen kasvoillaan.

Kotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori
istui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.

-- Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! -- sanoi hän
surullisin katsein tuomaria tervehtäen. -- Taas se Itävalta siellä
jotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain...

Tshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.

-- Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa
olen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, --
kääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, -- vaan sinä... en
iki pitkinä päivinä unohda!

-- Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!

-- Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai
muuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!

Djukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.

-- Juon itseni täyteen! -- päätti hän portista päästyään ja paarusti
apein mielin kapakkaan.

Kun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.

-- Mitäs se tuomari kävi täällä? -- kysyi mies.

-- Kävi sanomassa, että Kljausow on löydetty. Ja ajatteles, hänet
löydettiin toisen vaimon luota!

-- Oh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! -- huokasi pristavi kohottaen
katseensa ylös. -- Enkös minä sanonut sinulle, ettei renttuilemisesta
hyvää koidu! Sain sanoa, mutta et totellut.



YKSI MONISTA.


Tuntia ennen junan lähtöä astuu perheenisä, jonka joukko asuu
kesähuvilassa, erään ystävänsä huoneeseen ja puolinääntyneenä
retkahtaa sohvalle. Hänellä on kantamuksena suuri lasivarjostin
lamppua varten, lasten leikki-polkupörä ja pieni ruumisarkku.

-- Voi, velikultani, -- läähättää hän silmät päässä äimöttäen kuin
mielipuolella. -- Kuule rakas ystävä, kuule taivaan nimessä... lainaa
mulle huomiseksi revolveri, ole niin laupias!

-- Mitä sinä sillä teet?

-- Tarvitsen... Oh, Jumalani! Anna vettä sukkelaan! Tarvitsen sen,
yöllä on ajettava pimeän metsän halki, ja ken tietää, mitä siellä...
Lainaa, veli, ole armollinen!

Ystävä katsoo perheenisän kalpeisiin, kärsiviin kasvoihin, hänen
hikiselle otsalleen ja tajuttomiin silmiin.

-- Valehtelet, Iwan Iwanitsh! -- sanoo hän. Senkö pimeä metsä siellä
on? Jotain on ehkä pälkähtänyt päähäsi! Näkeehän sen jo naamastasi,
että paha on mielessä. Mikä sinun on! Mitä tuolla ruumisarkulla teet?
Kuule, kääntääkö mieltäsi?

-- Vettä... oi, taivasten tekijä! Odota, anna levähtää. Olen väsynyt
kuin koira. Koko ruumiissa ja kallossa on semmoinen kolotus, kuin
olisi minusta joka suoni kiskottu ja kärvennetty paistinvartaalla.
En jaksa enää kärsiä... Ole oikea veli eläkä enää kysele, elä utele
yksityiskohtia... anna revolveri! Rukoilen!

-- Ole joutavia! Iwan Iwanitsh, muista, että olet perheenisä ja
valtioneuvos! Häpeä!

-- Helppo se on sinun muita häväistä, kun asut kaupungissa eikä
sulla ole hajuakaan kirotuista kesähuviloista... Anna vielä vettä...
Vaan olisitpa minun housuissani, niin toista virttä vetäisit... Olen
marttyyri! Olen vetojuhta, orja, konna, joka yhä vain odottaa ja
puuhailee henkeään toiseen maailmaan! Riepu, tollikko, idiotti! Mitä
varten elän?

Perheenisä kimmahtaa pystyyn ja hurjasti lyöden kätensä yhteen alkaa
harppailla lattialla.

-- Sano nyt, mitä varten elän? -- kiljuu hän hypähtäen ystävänsä
eteen ja tarttuen tätä napista kiinni. -- Mitä on tämä ruumiillisten
ja henkisten tuskien sarja? Olla aatteiden marttyyri, se on
toista, mutta olla lempo ties minkä marttyyri, naisten hameiden,
ruumisarkkujen, eih! Ei, ei, ei! Riittää minun osakseni, riittää!

-- Älä huuda, naapurit kuulevat!

-- Anna kuulla, se on minusta samantekevä! Ja ellet sinä anna
revolveria, niin antaa joku muu, sillä elää en jaksa, en!

-- Katso nyt, napin repäisit... Puhu levollisemmin. En ymmärrä, millä
tavoin elämäsi on huono?

-- Milläkö tavoin, kysyt. Pidä korvasi auki, niin kuulet! Anna kun
tyhjennän sydämmeni, niin ehkä se vähän helpottaa... Istutaan...
Selitän lyhyesti, sillä juna lähtee kohta ja sitä ennen on
kipaistava puodista parikymmentä silliä ja kaksi naulaa marmeladia
Marja Osipownalle. Kiskokoot lemmot siltä kielen... No kuulehan.
Otetaan esimerkiksi vaikka tämä päivä. Kuten tiedät, on minun
hikoiltava kymmenestä neljään kansliassa. Kuumuus, pöly ja kärpäset
ovat yhtenä mylläkkänä! Sihteerillä on virkalomaa, Hrapow läksi
kosintamatkalle, kanslian häntäjoukko ravaa muuna työnään huviloissa,
seuranäytelmissä. Kaikki ovat unisia, velttoja kutkaleita, joista
ei ole mihinkään. Ei auta hyvä, ei paha. Sihteerin virkaa toimittaa
muuan subjekti, joka ei vasemmalla korvallaan kuule ja on rakastunut
eikä erota tuloja menoista. Minun täytyy tehdä tuon pölkkypään työt.
Ilman kirjuria ja Hrapowia ei kukaan tiedä, missä mikin on, mihin
mitäkin on lähetettävä ja anojat ovat kuin pahan riivaamia, aina
tulisessa kiireessä, uhkailevat... Oi, ihan kuin olisivat kaikki
elementit raivostuneet! Kaikki yhtenä sekasotkuna ja savuna, että
tukki seisoisi... Ja työ sitte vihoviimeistä! Aina samaa ja samaa!
Ihan silmät tahtovat kuopistaan tipahtaa... ja entä sitte vielä
päällikkö niskassa, joka parhaillaan puuhailee avioeroa ja potee
hermotautia, marmattaa ja härisee aina, ettei kukaan rauhaa saa.

Perheenisä lennähtää taas seisalleen, mutta laskeutuu tällä kertaa
kohta takaisin paikoilleen.

-- Kaikki tämä on vielä leikkiä, kuulehan eteenpäin! -- sanoo hän.
-- Virastosta lähtiessä tuntee itsensä kuin pieksetyksi. Olisi
mentävä päivällistä haukkaamaan ja vähän venähtämään, jokos toki!
Muista, että olet huvila-asukas, s.o. orja, heittiö, luutturiepu ja
ala mennä haipattaa kuin päätön kana ympäri kaupunkia ostoksille.
Meidän huviloissa on otettu käytäntöön kaunis tapa: jos joku
lähtee kaupunkiin, niin kaikilla senkin seitsemillä hynttäntyillä,
puhumattakaan omasta eukosta, on oikeus kuormittaa lähtevä täyteen
tehtävillä. Eukko vaatii, että menisin muotikauppaan haukkumaan,
kun hänen liivinsä tuli iso, vaan harteista ahdas. Sonjalle on
vaihdettava kengät, kälylle on ostettava tulipunaista silkkinauhaa 20
kop. ja kolme kyynärää samettia... Ahah, vuotappas, minä luen koko
läksyn.

Perheenisä haroo taskustaan rutistuneen paperin ja lukee kiukuissaan:

-- Lampunvarjostin; naula sianliha-makkaraa, neilikkoja ja kanelia
5 kop.; kalaöljyä pienelle Mishalle; 10 n. sokeria; käydä kotoa
vaskitaasa ja sokerihuhmar, karbolihappoa ja luteenmyrkkyä 20 kop.,
20 pulloa olutta ja 1 p. etikkaspriitä; kureliivi m:lle Chansòlle
N:o 82 Gwosdevin makasiinista ja käydä kotoa syksypaltto ja kalossit
pienelle Mishalle. Tämä on puolison ja perheen tarpeeksi. Nyt
seuraa rakkaiden naapurien. Paholainen ne periköön! Wlasinilla
on huomenna Walodjan nimipäivät, sille on raahattava polkupyörä;
Kurkinilta kuoli kakara ja sille on ruumisarkku tuotava; Marja
Mihailownalle keitetään hilloa ja tätä toimitusta varten on minun
joka tulimmainen päivä hilattava puolipuutaa sokeria; everstin rouva
on pahimmoillaan ja vaikka en ole pienintäkään pahaa tehnyt, niin
olen velvollinen ajamaan kätilölle ja käskemään tulemaan silloin
ja silloin... Semmoisista tehtävästä kuin kirjeet, makkarat,
sähkösanomat, hammaspulverit, ei ole puhettakaan. Nytkin on viisi
luetteloa taskussa! Kieltäytyminen on mahdotonta: se olisi sopimaton,
epä-ystävällistä! Lempo soikoon! Latoa harteille puuta sokeria
ja kätilö, se on sopivaa, mutta kieltäytyminen olisi kauheinta
sopimattomuutta... Ja niin sitä saa virastosta päästyä junan lähdölle
haipattaa ympäri kaupunkia kuin koira kieli pitkällä, makasiinista
apteekkiin, apteekista muotikauppaan, sieltä makkarapuotiin ja
sitte taas apteekkiin. Saat langeta monet kerrat, hävittää rahoja,
paikoin unohtaa maksaa, jolloin lähetetään takaa-ajamaan kuin
rosvoa, neljännessä kohden astut jonkun helmoille... hyi! Moisesta
metelistä väsyy ja höyhentyy, niin että sitte koko yön luut ruskaa
ja jäseniä juhmoo. No niin! Kun kamsut on koossa ja kaikki ostettu,
alkaa niiden kokoonpano. Miten sinä esimerkiksi sijoitat vierekkäin
raskaan rautahuhmareen ja lasisen lampunvarjostimen tai karbolihapon
ja teemytyn? Ei se naurata! Miten sinä sovittaisit tämän polkupyörän
olutpullojen naapuriksi? Se, veikkonen, oli julmempaa kuin pakkotyö,
se on arvoitus järjelle! Kääripä ja sitoipa kuinka tahansa, niin
aina jotain lopulta särkyy tai ruhjoutuu. Ja asemalla ja vaunussa
saa sitte seistä kuin hunsvotti kädet kuormasta katketakseen,
kuumaan kuollakseen ja leuan alla joku nyytti ja koko mies pussien,
nassakkojen ja muun rojun peitossa. Ja kun juna lähtee, silloin
rupeavat naapurisi penkomaan tavaroitasi, kun muka olet ne laskenut
muiden paikoille. Huudetaan, konduktööriä kutsutaan, uhataan ajaa
junasta pois, mutta minkäs minä sille mahdan. Ulosko minä ne viskaan?
Antakaa pakasiin! Hyvä sitä on sanoa, mutta hankippas sitä varten
ensin laatikot ja muut joka ikinen päivä. Tämmöistä valitusta ja
hammasten kiristystä kestää koko matkan ajan. Ja annahan olla,
mitä naikkoset sanovat tänään tästä ruumiskirstusta? Ohhoh! Anna,
veikkonen, vielä vettä! Nyt tulee lisää. Ostoksille lähettäminen
on yleinen tapa, mutta onko rahojen antaminen niihin yhtä yleinen?
Äläppäs nuolaisekaan! Rahoja olen hukannut suuret määrät ja
hyvä, jos puolet saan takaisin. Ruumiskirstun lähetän Kurkinille
palvelijaa myöten, mutta kun niillä on suru, ei raha-asioita ole
ajattelemistakaan. Ja saamatta ne jäävät. Muistuttaa velasta ja
vielä naisille, herra varjelkoon! Isommat summat toisinaan kyllä
maksetaan, mutta pienemmät menee ikipäiviksi. N-noo, pääsen sitte
huvilaan. Mieleen olisi tietysti tämmöisen uskollisen työn päälle
ottaa hyvät ryypyt, syödä ja käydä levolle -- eikö totta -- mutta
eipäs! Eukko on jo pitänyt vahtia. Hädin tuskin ehtii saada lientä
sisäänsä, kun se jo kiekailee edessä ja vie herransa ja mestarinsa
jotakuta seuranäytelmää katsomaan tai tanssi-iltamaan. Vastustella ei
uskalla. Sinä olet muka mies ja se sana käännettynä naisten kielelle
on yhtä paljo kuin riepu, idiotti ja mykkä elukka, jolla saa ajaa
ja vedättää kokonaisia kuormia, ilman että tarvitsee pelätä, että
eläinsuojelusyhdistyksen jäsenet tulisivat apuun. Ei muuta kun lähde
ja sitte saa kykkiä katsomassa jotain "Perheskandaalia", pieksää
käsiään eukon vaatimuksesta ja joka hetki pelätä siihen paikkaan
loppuvansa. Iltamassa saa tölläillä tanssivia ja etsiä paremmalle
puoliskolleen kavaleeria, mutta jollei niitä satu saamaan, niin
ala hölkkiä itse! Ja kun puoliyön seudussa pääsee täältä pois niin
ei ole enään ihminen, vaan haiseva raato, jonka saa heittää vaikka
tunkiolle. Viimein pääsee sitte tarkoituksensa perille: kaikki on ohi
ja saa käydä levolle. Sulje silmäsi ja nuku... Kaikki on niin hyvin,
on lämmin, lapset ei älise seinän takana, eukkoa ei ole vieressä,
omatunto on puhdas -- paremmasta ei apua. Juuri kun on uneen
vaipumassa, niin äkkiä... äkkiä kuuluu: iiiii... Nyt se lennätti
peijakkaan itikat, nuo kolmenkertaisesti kirotut inisijät!

Perheenisä kavahtaa pystyyn ja huitoo nyrkeillään.

-- Itikat! Se on Egyptin vitsaus, inkvisitsioni! Iiiii... inisevät
ne niin surkeasti, että luulisi niiden jotain rukoilevan, mutta kun
yksikään riiviö purasee, niin vihavoittaa koko tunnin. Eikä auta
mikään, polta, tapa tai vedä peite korvillesi, yks' kaikki! Lopulta
täytyy syläistä ja antautua niiden raadeltavaksi: syökää, riiviöt!
Tuskin on ehtinyt tottua näihin, kun salissa eukko alkaa opettaa
solisteille uusia romansseja. Päivät nukutaan, yöt valmistellaan
seuranäytelmiä. Oo, taivasten tekijä! Solistit ovat kiusaus, joille
itikat eivät riitä likimainkaan vertoja vetämään.

Perheenisä vääntää kasvonsa itkuun ja laulaa:

    "Oi, ällös nuoruuttani syytä...
    Taas ihastuksissain mä sua katson"...

Konnat, ne riistävät hengen! Jotta edes vähänkään estäisin niiden
ääntä kuulumasta, rupean sormellani jyskyttämään ohimoani korvan
kohdalta. Ja sitä saa tehdä hyvästi neljä tuntia, ennen kuin ne
lähtevät. Mutta sitte seuraa uusi rangaistus. Tulee eukko, jota
pelkään kuin kuolemaa... Oh, veliseni annahan vielä juoda...
Nukkumisesta ei tule mitään, sillä aamulla kello kuusi mars junalle!
Täytyy juosta ja joutua, ettei myöhästyisi, tie on kurainen,
sumua, kylmä... Ja kun pääsee kaupunkiin, silloin alkaa kaikki
uudestaan! Niin veikkonen, tämä on ryövärin elämää, jota en soisi
vihamiehellenikään. Tiedätkö, olen ihan sairastunut. Ahdistaa,
uuvuttaa, ruokahalua ei ole, sanalla sanoen elämä on lopussa! Eikä
kukaan sääli eikä ota osaa, niin kuin sen niin pitäisi ollakin.
Vieläpä nauravat. Huvilaeläjä, huvila-perheenisä, sen se sietääkin,
nääntyköön! Kuule, ellet anna revolveria, niin sääli toki!

-- Minä säälinkin.

-- Siltä näyttää... Hyvästi... Pitää käydä vielä sillit ja sitte
asemalle.

-- Missä teidän huvilanne on? -- kysyy ystävä.

-- Rajajoella...

-- Ahaa, tuttu paikka... Kuulehan, tunnetko siellä neiti Olga
Pawlovna Finbergin?

-- Tunnen...

-- Vai niin! -- ihmettelee ystävä ja hänen kasvonsa muuttuvat
sädehtiväksi. -- Sitä en tiennyt. Siinä tapauksessa, velihopia,
rakkaani, etkö voisi suostua pieneen pyyntööni. Tee veljen työ Iwan
Iwanitsh! Vakuuta kunniasanallasi!

-- Mitä?

-- Rukoilen, veli hyvä! Ensiksikin vie tervehdys Olga Pawlovnalle ja
toiseksi vie hänelle pikkarainen kapine. Hän pyysi minua ostamaan
ompelukoneen, mutta ei ole, ken veisi. Vie, veikkonen, sinä!

Perheenisä katsoo hetkisen tylsästi ystäväänsä aivan kun ei
ymmärtäisi mitään, mutta sitte sävähtää kasvoiltaan siniseksi ja
alkaa kiljua jalkaa polkien:

-- Syökää tämä ihminen! Kuristakaa hänet! Kiduttakaa! Käyköön koko
maailma sen selkään! Vettä, vettä tuokaa! Miksi elän?...



VIRKATEITÄ.

(Arkistotutkimus.)


"Minulla on kunnia nöyrimmästi ilmottaa: 8 p. tätä marraskuuta on
huomattu tauti kahdessa pojassa, jotka lapset koulusta tultuaan
sanoivat, että muutkin koululaiset sairastavat kurkkutautia ja koko
ruumis on rokahtumilla, ne käyvät kunnan koulua Sharowissa. 19 p.
marraskuuta 1885. Kylänvanhin Jefim Kirilow".

"N:n Kihlakunnan Kuntahallitus. Kunnanlääkäri G. Radushnille.
Kurnosowin kylän kylänvanhimman ilmotuksen johdosta 19 p:ltä
marraskuuta pyydän Teitä K.H. matkustamaan Kurnosowiin ja tieteen
sääntöjen mukaisesti peräänkatsomaan, että tämä tauti, kaikista
merkeistä päättäen kurkkumätä, mitä pikemmin ehkäistäisiin. Sanotusta
ilmotuksesta selville käy, että sairastumiskohtaukset ovat alkaneet
Sharowin koulussa, johon pyydän huomiota kiinnittämään. 4 p.
joulukuuta 1885. Esimiehen puolesta: S. Parkin".

"N:n Kihlakunnan 2:sen piirin H. Poliisipäällikölle. Kihlakunnan
kuntahallituksen kirjelmän N:o 102 johdosta 4 p:ltä joulukuuta, jonka
tähän myötäliitän, pyydän Teitä K. H. ryhtymään toimenpiteisiin
Sharowin kylän koulun sulkemiseksi siksi, kunnes kurkkumädän
raivoaminen lakkaa. 13 p. joulukuuta 1885. Kunnanlääkäri Radushni".

"N:n kihlakunnan 2:sen piirin Poliisipäällikkö. Sharowin kunnan
koululle. Kunnan lääkäri G. Radushni on ilmottanut minulle 13 p:ltä
joulukuuta tätä vuotta, että hän on havainnut Sharowin kylän lapsissa
raivoavan tarttuvaa laatua olevaa kurkkumätää (tahi difteria,
kuten kansan kesken sanotaan). Vaan että vältettäisiin tämän yhä
suuremmassa määrin yltyvän taudin pahemmat seuraukset, olen minä,
pitäen välttämättömänä ryhtyä lain määräämiin toimenpiteisiin
mahdollisten sairastumistapausten varalta ja niiden ehkäisemiseksi,
puolestani pakotettu nöyrimmästi kysymään: olisiko mahdollista
päästää Sharowin kunnan koulun oppilaat lomalle siihen asti, kunnes
mainittu raivoava tauti kokonaan lakkaa ja että muusta minulle
ilmoitettaisiin vastaisten toimenpiteiden varalta. 2 p. tammikuuta
1886. Poliisipäällikkö Podprunin".

"H:n läänin kansakoulujen hallitukselle. Kansakoulujen H.
Tarkastajalle. Sharowin koulun opettajan Fortjanskin tiedonanto.
Täten on minulla kunnia ilmottaa Teidän Korkeajalosukuisuudellenne,
että 2:sen piirin Poliisipäällikön kirjelmän johdosta N:o 1011
2 p:ltä tammikuuta on Sharowin kylässä ilmestynyt tarttuvatauti
kurkkumätä, josta minulla on kunnia Teille tiedoksi antaa. 12 p.
tammikuuta 1886. Opettaja Fortjanski".

"N:n Kihlakunnan 2:sen piirin H. Poliisipäällikölle. Sen johdosta,
että kurkkumätä on lakannut raivoamasta jo kuukausi sitte, ei
minulla väliaikaisesti suletun Sharowin kylän koulun uudelleen
avaamista vastaan mitään sanottavaa ole, josta jo olen kahdesti
kuntahallitukselle kirjottanut, vaan kirjotan nyt Teille ja pyydän
nöyrimmästi, että vast'edes lähettäisitte paperinne kihlakunnan
lääkärille, koska minulla on tarpeeksi työtä kunnan piirissä. Olen
aamusta iltaan toimessa eikä minulla ole aikaa vastata kaikenmoisiin
virastohoureisiinne. 26 p. tammikuuta. Kunnanlääkäri Radushni".

"2:sen piirin Poliisiviraston Piiripäällikölle. Raportti. Tämän
kautta on minulla kunnia jättää Kunnanlääkäri Radushinin menettely
H. Poliisipäällikön harkinnan alaiseksi lääkäri Radushnin
syytteeseen vetämisestä semmoisten sopimattomien ja suuresti
loukkaavien lauseiden käyttämisen johdosta virkakirjeissä, kuin
esim. 'virkahoureisiinne' on. 8 p. helmikuuta 1886. Poliisipäällikkö
Podprunin".

Yksityisessä kirjeessään kirjotti piiripäällikkö viimemainitulle
m.m.: "Aleksei Manuilowitsh, palautan Teille raporttinne. Lopettakaa
toki alituinen kinanne tohtori Radushnin kanssa. Moinen menettely
on lievimmin sanoen sopimatonta poliisiviranomaiselle, jonka
velvollisuutena on tahdin ja maltillisuuden noudattaminen. Mitä taas
tulee Radushnin paperiin, niin ei siinä minun mielestäni mitään
erityistä ole. Kurkkumädästä Sharowissa jo olen kuullut ja ensi
opettajakokouksessa tulen minä vetämään esille opettaja Fortjanskin
väärän menettelyn, sillä hänen syykseen katson yksistään koko tämän
ikävän kirjevaihdon".

"H:n läänin kansakoulujen Tarkastaja, N:o 810. Sharowin koulun H.
Opettajalle. Kirjelmänne johdosta 12 p:ltä tammikuuta tätä vuotta
annan täten Teille tiedoksi, että opetus Teille uskotussa koulussa on
viipymättä lakkautettava ja oppilaat lomalle päästettävä kurkkumädän
enemmän raivoamisen ehkäisemiseksi. 22 p. helmikuuta 1886.
Kansakoulujen Tarkastaja Shiletkin".

Kaikkien näiden todistuskappaleiden jälkeen, jotka koskevat
kurkkumädän raivoamista Sharowin kylässä (paitsi tässä lueteltuja on
niitä vielä kaksikymmentäkahdeksan), käy lukijalle selväksi monta
seikkaa seuraavasta kuvauksesta, joka oli H:n Läänin-Lehden 36 n:ssa:

-- -- "puhuttuamme näin tavattoman suuresta lasten kuolevaisuudesta,
siirrymme nyt paljoa iloisempaan asiaan. Eilen toimitettiin p.
Mikael Arhistratigin kirkossa tunnetun paperitehtailija M:n tyttären
ja perinnöllisen kunniaporvari K:n juhlallinen vihkiminen, jonka
toimitti isä Kliopa Grosder yhdessä muiden tuomiokirkon pappien
kanssa. Krasnoperowin kööri lauloi. Nuori pari säteili kauneutta
ja nuoruutta. Puhutaan hra K:n saavan perintöä vähilleen miljoonan
ja sitä paitsi Blagodushnin tilan hevossiitoslaitoksineen ja
puutarhoineen, joissa kasvaa ananas-hedelmiä ja kukkivia palmuja,
jotka vievät inehmon ajatukset kauas etelään. Nuori pari matkusti
heti vihkimisen jälkeen ulkomaille."

Hyvä on olla paperitehtailijana.



NOPEAA APUA.


-- Tie auki! Kylänvanhin ajaa kirjurin kanssa!

-- Hauskoja pyhiä, Gerasim Alpatish! -- huutaa väkijoukko
kylänvanhimmalle. Anna Jumala, ettei mitään... että, tuota, ei
teidän, Gerasim Alpatish, eikä meidän, vaan Jumalan mieliksi!

Hyvässä hiprakassa oleva kylänvanhin aikoo jotain sanoa, vaan ei voi.
Hän viittilöi hämillään sormillaan, mulkoilee silmillään ja pullistaa
pöhöttyneitä poskiaan kuin tahtoisi ottaa torvesta kimeimmän äänen.
Kirjuri, pieni miehen tallukka, jolla on punainen nykerönenä ja
päässä jockeylakki, pakottaa naamansa arvokkaan näköiseksi ja astuu
väkijoukkoon.

-- Kuka täällä on hukkunut? -- kysyy hän. -- Missä hukkunut on?

-- Tämä samainen se on!

Pitkä, laiha ukko sinisessä paidassa ja nuorasta punotuissa
töppösissä sekä kiireestä kantapäähän märkänä, sillä hänet on äsken
vedetty vedestä ylös, istuu sääret ja kädet hajallaan rantalätäkössä,
mulkoilee silmillään ja sopertaa:

-- Kaikki suojeluspyhimykset... oikeauskoiset veljet... Rjäsanin
läänistä, Saraiskin pitäjää... Kaksi poikaa oli... itse
savensotkijana... Nyt se samainen mies sanoo seitsemän ruplaa, sanoo,
saat... Susi sinut syököön...

-- Mistä olet kotoisin? -- kysyy kirjuri.

-- Seitsemän ruplaa, sanoo... Susi sinut seitsemästä syököön...

-- Tuolleen se purmentaa eikä itsekään tiedä, mitä mäihkii, --
huutaa työnjohtaja Anisim vyötäreitä myöten märkänä ja touhuissaan
äskeisen tapahtuman johdosta. -- Anna kun minä selitän koko jutun
Jegor Makaritsh! Älkäähän rähiskö siellä! Se oli sillä tavalla, että
tämä tuli Kurnewista... Kuuletteko, olkaa ääneti! Niin, tämä tuli
Kurnewista ja mikä häntä lie riivannutkin! Vesi oli eilen sateesta
noussut kokonaisen kyynärän... Ja eihän sillä humalaisella ole
järkeä muilta kysellä, vaan otti ja meni hyötähyvöisiään veteen,
jalat luiskahti alta pois ja ala pyöriä kuin väkkärä. Huutaa kohti
kulkkuaan ja kiljuu... No, siinä olin minä ja Santeri näkemässä...
Mitäs tehdä? Heitä hiiteen se pelisi, sanon Santerille, miestä
pelastamaan! Mitäs muuta kun veteen... Ja se pyörii ja pulajaa ja
pyörii ja pahimpaan hätään me siihen tullaan... Santeri tarttuu
paitaan, minä tukkaan. Väkeä lentää huutaen rannalle, kaikki muka
henkeä pelastamaan. Ja kyllä siinä hiki heltisi, Jegor Makaritsh!
Olla vielä minuttikaan, sinne sen olisi surmannut.

-- Nimesi? -- kysyy kirjuri hukkuneelta. Tämä mulkoilee tajuttomilla
silmillään eikä virka mitään.

-- Sen on äimistänyt, -- selittää Anisim, eikä se kumma olekaan! Mene
tiedä, suolet on vettä täynnä ja naama ihan sininen!

-- Mies hoi! -- huutaa kirjuri ja nujuuttaa hukkunutta harteista. --
Älyätkö vastata! Toljottaa vaan eikä vastaa! Hoi!

-- Seitsemästäkö ruplasta? -- möräjää hukkunut. -- Jokos läksi
seitsemästä... ei tule...

-- Mitä ei tule?

Hukkunut ei vastaa, vaan vapisee, että hampaat kalajaa.

-- Kun olisi antaa roppia? -- arvelee Anisim.

-- Roppia, matkii kirjuri. -- Senkö roppia niitä hukkuneelle?
Sitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö
älyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä,
jumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!

Muutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän
innostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan
ja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä
ole alun ottajaa.

-- Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, -- hokee hän. -- Joutavat pois!
Onko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, -- sanoo hän
kylänvanhimmalle, -- voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo
kyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.

Kylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli
ei käänny suussa.

-- Nostakaa mies siihen, -- huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. --
Tarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.

-- Laputa ja laula, -- mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan
kuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. -- Jokos tuli
seitsemästä...

-- Älä ole milläsikään, -- hokee hänelle kirjuri, -- älä pelkää.
Anna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota
tuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra
hyvästi siunatkoon!

Kahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin
kolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan
kuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät
puhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he
heiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat
varpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan
yhdessä heilutettavan kanssa.

-- Yks, kaks, yks, kaks!

Heiluttajien ympärillä käpelehtelee kirjuri ja ponnistellen voimiensa
takaa saadakseen hänkin kiinni kulista huutaa ääni käheänä:

-- Lujemmin! Yhtaikaa, tahdissa! Sillä tavalla!

Lyhyen hengähdyksen lomassa pistää kulista esiin takkuinen miehen pää
ja kalpeat kasvot, joilla kuvastuu ällistys, kauhu ja ruumiillinen
kipu, mutta samassa lentää taas kuli ilmaan, jytkähtää alas ja taas
ylös. Katsojajoukosta kuuluu hyväksymishuutoja.

-- Niin sen pitää käydä. Ei se ole leikintyö henkiin saaminen! Tokkos
virkoo!

-- Oikein, Jegor Makaritsh!

-- Ei sitä nointuostaan lasketakaan. Kun jaloilleen pääsee ja
järkiinsä tulee, niin ei muuta kun pane ämpäri viinaa!

-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Katsokaapas pojat, kartanon
rouva ajaa puukhollarin kanssa! Puukhollarilla on uusi lakki. On ne
nuo hevosetkin herrasväkeä!

Väkijoukon luo pysähtyvät ajopelit, joissa istuu lihava, vanhahko
naishenkilö kakkulat nenällä ja kirjava päivänvarjo kädessä. Selin
häneen istuu ajopukilla ajajan vieressä puukhollari, nuori mies,
päässä olkihattu. Rouvalla on pelästynyt katse.

-- Mitä tämä on? -- kysyy hän. -- Mitä täällä tehdään?

-- Hukkunutta heilutetaan henkiin! Hauskoja pyhiä rouva! Antakaa
anteeksi, on vähän ryypätty, kun nähkääs asia sietää -- koko kylän
läpi on jumalankuvia kuleteltu!

-- Herranen aika! -- parahtaa rouva. -- Hukkunutta heiluttavat!
Mitä ihmeitä, Etienne? -- päivittelee hän puukhollarille. -- Menkää
herran nimessä sanomaan, että sitä ei saa tehdä! Ne tappavat
hänet! Heiluttaminen on ennakkoluulo! Pitää hieroa ja saada aikaan
keinotekoinen hengitys. Menkää, pyydän!

Etienne hypähtää pukilta alas ja lähenee heiluttajia. Hänen katseensa
on ankara.

-- Mitäs te teette? -- kiljasee hän vihaisesti. -- Onko tämä laitaa,
että tuolla tavoin heilutetaan?

-- Mitenkäs sitä muuten? -- kysyy kirjuri. -- Sehän on hukkunut!

-- Mitä sitte, jos on hukkunut? Hukkumisesta pyörtyneitä ei saa
heiluttaa, vaan hieroa. Kaikissa almanakoissa neuvotaan siten.
Antakaa olla heiluttamisen! Kuuletteko tahi paikalla tehdään
protokolla! Juovat, heittiöt, itsensä täyteen ja sitte miestä
heiluttamaan! Rentut!

Kirjuri kohottelee hämillään olkapäitään ja poistuu syrjemmä.
Heiluttajat laskevat kulin maahan ja katsovat ihmeissään vuoroon
rouvaan, vuoroin Etienneen. Hukkunut retkottaa jo silmät kiinni ja
hengittää raskaasti.

-- Juopot! -- ärjäsee taas Etienne.

-- Rakas ihminen! -- sanoo Anisim hengästyneenä ja painaen kättään
sydämmelleen. -- Stepan Iwanits, miksi moititte? Juoppo juo
läämältään, mutta me vain vähän pyhän kunniaksi... jumalankuviakin
kanneltiin. Ei suinkaan me, herra nähköön, sikoja olla, ettei
ymmärrettäisi.

-- Heiluttaa ei saa! Pitää hieroa! Riisukaa vaatteet pois ja ruvetkaa
hieromaan!

-- Hoi, pojat, hieromaan!

Hukkunut riisutaan ja hieronta alkaa Etiennen johdolla.

-- Etienne! -- voihkii rouva. -- Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö,
miten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta
toiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä
konjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.

-- Pyöritelkää kupeelta toiselle! -- komentaa Etienne. -- Painelkaa
vatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!

Kirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy
myöskin hieromaan.

-- Tästä ei tule ei niin mitään, -- huokailee hän. -- Nahka ketetään
mieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.

-- Etienne! -- voihkaa rouva. -- Tulkaa tänne! Antakaa hänen
haistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa... Käskekää kutkuttelemaan
joutuin taivaan nimessä!

Kuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen
keskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta
ja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry
ja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain
jatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä
punottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.

-- Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. -- Minkä sille
nyt enää mahtaa!

-- Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, -- huoahtaa Anisim. --
Myöhään alettiin.

-- Miten on? -- kysyy rouva. -- Elääkö?

-- Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! -- huokasee Anisim silmiään
ristien.

-- Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään
aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.

-- Oi, kuinka on sääli!

-- Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen
piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!

Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka
hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.



HERMOSTUNUT.


Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa
mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta.
Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli
kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä
hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu
pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa.
Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta.
Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä
näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin... Eräs herrasmies oli
lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt
arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille,
miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin
setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö
minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" -- johon setä oli
vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".

"Paljon salaperäistä ja... kauheaa on luonnossa" -- mietti Waksin
sukeltaessaan peitteen alle. -- "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia,
vaan itse tietämättömyys"...

Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi
peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli
lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä
Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.

"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" -- välähti
Waksinin päähän.

-- "Ei, se on mahdotonta!"

Näyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä
huolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki
tiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt
ruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen
toverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat... Waksin alkoi hätistellä
ajatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän
hätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea
olla.

"Lempo vieköön... Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!"

Tik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta
kuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja
sydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet.
Hänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan
kuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan
päänpohjiin... Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli
kauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan
kovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää
vuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi
vimmatusti kellon soittimesta.

-- Dmitri Osipowits, _was wollen sie?_ -- kuului hetken perästä oven
takaa kotiopettajattaren ääni.

-- Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? -- virkkoi Waksin
ilostuneena. -- Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan
Gawrilakin...

-- Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla
jonnekin... Ei ole ketään kotona... _Was wollen sie doch?_

-- Minä tuota ajattelin vain sanoa... Tuota... Olkaa hyvä ja astukaa
vain sisään! Täällähän on pimeä...

Makuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja
jäi odottavaan asentoon.

-- Painakaa puuta... Asia on nähkääs sitä laatua... -- "Mitä kummaa
häneltä kysyisi?" -- ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja
tuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. -- Oikeastaan
minua halutti kysyä teiltä seuraavaa... Kun palvelija lähtee huomenna
kaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa... että... tuota...
tuota... toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.

-- Hylssyjä? Hyvä on. _Was wollen sie noch?_

-- _Ich will_... En minä mitään _will_. Käykää nyt istumaan. Minä
vielä tässä vähän ajattelen.

-- Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te,
Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä... Kyllä minä ymmärrän. Ei
hylssyjen tähden ketään... Kyllä minä ymmärrän...

Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut
keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen
korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen
jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama
mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta
sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt
mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän
silmät liikkuivat.

-- Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. -- Sanon
hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.

Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja
aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista
kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää
kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien
ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa
kotiopettajattaren huoneen ovelle.

-- Rosalia Karlowna! -- alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.
-- Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä... tuota... olen sairas.
Olisiko teillä lääkettä?...

Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.

-- Olkaa niin hyvä... ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus
toimittaa. Teidän ijässänne...

-- Minä sanon teidän rouvallenne... Ei anna rauhaa kunnialliselle
tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla
hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä
tikkuja ja sanoin paroonittarelle...

-- Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa!
Minä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?

-- Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä
rakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.

-- Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!

Waksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen
ja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut
voimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli
seinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä
alusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi
kaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään.
Käytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin
kääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku
hiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä...

-- Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!

Vastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti
huoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu
valaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja.
Waksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä.
Nukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi
olla.

"Maatkoon, nappulasaksa", -- ajatteli hän. -- "Istunpahan tässä,
kunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu
aikaseen"...

Aamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani
kätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin...

"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja
ajatteleva, mutta kuitenkin... Hävettää ihan".

Kuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin
rauhottui kohta täydellisesti.

Kuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei
tavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään
pientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan
häntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan
kelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla
kuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja
pelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti
miehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä
lasken voimattomana aseeni.



KÄRÄJIIN MENOSSA.


-- Tuo on pahan merkki, -- sanoi kyytimies minulle, osottaen
piiskanvarrella jänikseen, joka puikki tien poikki editsemme.

Tiesin ilman jänistäkin, että tulevaisuuteni oli mennyttä kalua.
Olin matkalla S:n piirioikeuteen, jossa minun tuli istua syytettyjen
penkillä kaksinnaimisesta.

Sää oli vallan kauhea. Päästyäni viimein yönsuussa majataloon olin
sen näköinen, kuin olisi minua pyöritelty lumessa, huudeltu avannossa
ja sitte piesty puolikuolleeksi. Minut otti vastaan siniraitaisiin
alushousuihin puettu majatalon hoitaja. Hän oli kaljupäinen,
unenpöpperössä, mutta viikset olivat harvinaisen tuuheat ja ne
näyttivät kasvaneen suoraan sieramista siten estäen pääsemästä
niihin mitään hajua, jota täällä tuntui olevan yllinkyllin.
Avattuaan minulle erään huoneen oven osotti hän mitään virkkamatta
kyynäspäällään sijaa, jossa saisin levätä. Vastaan tulvi väkevä
happamen, kirjelakan ja tapettujen luteiden haju. Läkkipeltinen
lamppu, joka paloi pöydällä ja loi valoa huoneen paljaille
seinähirsille, savusi kuin tervaspäre.

-- Ompa täällä katkua, herraseni! -- sanoin astuessani huoneeseen.

Hoitaja veti ilmaa sisäänsä ja pudisti epäillen päätään.

-- Tavallinen haju, -- virkkoi hän.

-- Pakkasesta tullen tuntunee vain oudolta. Kyytimiehet nukkuvat
hevosiensa luona ja herrasväki ei haise...

Laitoin hoitajan pois ja aloin tarkastaa asuntoani. Sohva, jolla
minun tuli unta ottaa, oli leveä kuin kahden maattava sänky,
päällystetty vahakankaalla ja kylmä kuin jääkilikka. Paitsi sohvaa
oli huoneessa vielä suuri rautauuni, mainittu pöytä lamppuineen, pari
huovikkaita, matkalaukku ja kehysaidake yhdessä nurkassa. Sen takana
nukkui joku. Laitoin vuoteeni ja aloin riisuutua. Nenäni tottui
vähitellen hajuun. Riisuttuani nutun, housut ja kengät, aloin hyppiä
ja teiskua uunin ympäri, viskelin koipiani, heiluttelin käsiäni...
Temput lämmittivät minua perinpohjin... Nyt oli vain vetäydyttävä
sohvalle pitkälleen ja nukuttava, mutta tässäpä tuli väliin pieni
juttu. Katseeni sattumalta kohdistui kehysaidakkeeseen ja... voitteko
arvata kauhuani! Sen takaa kurkisti minuun sievä naisen pää. Sillä
oli mustat silmät, hiukset hajallaan ja poskilla veitikkamaiset
hymykuopat. Hän siis nauroi! Hämmästyin hirveästi. Huomattuaan, että
olin hänet nähnyt, pää myöskin hämmästyi ja samassa katosi. Hiljaa
ja häpeissäni kuin piesty koira hiivin sohvalle ja vedin turkin
korvilleni.

-- Lempo olkoon! -- ajattelin. -- Hän siis näki minun tanssini! Hyi...

Miellyttävien kasvojen piirteet muistuivat mieleeni ja tahtomattani
vaivuin haaveiluun... Kuvia toinen toistaan kauniimpia ja
houkuttelevampia tungeskeli mielikuvituksessani ja aivan kuin
rangaistukseksi syntisistä ajatuksistani tunsin äkkiä oikealla
poskellani kovaa kipua. Tartuin poskeeni, mutta en saanut mitään
käsiini. Samassa tunsin rutistuneen luteen hajua.

-- Kyllä tämä on oikea lemmon pesä! -- kuulin samassa naisäänen
sanovan. -- Kirotut luteet syövät ihan hengiltä!

Hm... Muistui mieleeni hyvä tapani pitää aina mukanani persialaista
pulveria. Tuota pikaa kaivoin kapsäkistäni pulverilaatikon. Sitä oli
vain annettava tuolle sievälle päälle ja -- tuttavuus olisi valmis...
Mutta miten tarjoisin?

-- Tämä on kauheata!

-- Kuulkaa, -- sanoin niin makealla äänellä kuin voin, -- mikäli
käsitin viimeisen huudahtuksenne, teitä purevat luteet. Minulla on
persialaista pulveria. Jos suvaitsette, niin...

-- Oo, mainiota!

-- Siinä tapauksessa viskaan turkin päälleni ja tulen tuomaan...

-- Ei, ei... Antakaa kehyksen yli, tänne ei saa tulla!

-- Tiedänhän sen itsekin, että kehyksen yli... Älkää pelätkö, en minä
mikään rosvo ole.

-- Kuka sen tietää kuleksivan...

-- Hm... no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi...
varsinkin kun olen lääkäri, -- valehtelin minä, sillä lääkäreillä,
poliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen
elämään.

-- Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?

-- Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?

-- Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne.
Minä voin lähettää mieheni hakemaan... Fedja! -- sanoi mustatukka
kokonaista oktaavia matalammalla äänellä. -- Fedja! Etkö herää, aasi!
Nouse ylös ja mene kehyksen taa... Lääkäri on niin ystävällinen, että
tarjoo meille persialaista pulveria.

"Fedjan" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla
päähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn
hana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja
tuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut,
viisissäkymmenissä oleva mies.

-- Olette erittäin ystävällinen, tohtori, -- sanoi hän ottaen
kädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. -- Kiitos! Teidätkin
taisi tavata lumipyry?

-- Niin teki! -- murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin
kiukustuneena turkin korvilleni. -- Niin teki!!

-- Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan...

-- Tapa vain, -- naurahti Sinotshka. -- Etpäs saanutkaan kiinni!
Kenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle...

-- Sinotshka, vieraan läsnäollessa... (huokaus). -- Aina sinä vain...
jumaliste...

-- Siat, eivät anna nukkua! -- ärhentelin minä suutuksissani.

Kohta vaikenivat puolisot. Sulin silmäni ja koetin pakottaa itseäni
uneen. Kului puoli tuntia, kului kokonainen, vaan unta en saanut.
Viimein alkoivat puolisotkin riidellä nahistaa.

-- Ihme ja kumma, ettei persialainen pulverikaan auta! -- ärisi
Fedja. -- Niitä on sen syöttiläitä kuin sumua! Tohtori! Sinotshka
käski teiltä kysymään, miksi luteet haisevat niin ilettävälle?

Syntyi keskustelu. Puheltiin luteista, ilmoista, Venäjän talvesta ja
lääketieteestä, josta minulla oli yhtä paljo tietoa kuin Fedjalla ja
Sinotshkalla giraffin metsästyksestä. Sitte puheltiin Edisonista.

-- Älä sinä, Sinotshka, yhtään kainostele. Onhan hän tohtori! --
kuulin keskustelun päätyttyä heidän supattelevan. -- Kysy vain
kursailematta. Sherwentsow ei osannut auttaa, mutta tämä ehkä tekee
sen...

-- Kysy itse! -- supatti Sinotshka.

-- Tohtori, -- kysyi sitte Fedja, -- miksi vaimoltani aina ahdistaa
rintaa? Rykii ja röhisee toisinaan ihan tikahtuakseen...

-- Siitä olisi pitkältä selittämistä. Ei sitä noin tuostaan... --
koetin estellä joutumastani kiinni valheesta.

-- Mitä sitte, jos on pitkältä? On tässä aikaa eikä toisekseen
nukkumisestakaan tule mitään. Tutkikaapa, veikkoseni, tosiaankin.
Nähkääs, tähän asti on häntä hoitanut Sherwentsow. Se on hyvä mies,
mutta en minä siihen oikein luota. Näen, ettei teitä haluta, vaan
tehkää kuitenkin mielikseni! Sillä aikaa kun te tutkitte, menen minä
käskemään, että panisivat teekeittiön kiehumaan.

Fedja työnsi tohvelit jalkaansa ja läksi. Menin kehysaidakkeen taa.
Sinotshka istui leveän sohvan laidalla tyynyjen välissä ja piteli
toisella kädellään kiinni pitsikauluksestaan.

-- Näyttäkää kieli! -- aloin minä istuutuen hänen eteensä ja kulmiani
rypistellen.

Hän näytti kielensä ja naurahti. Se oli yhtä punanen kuin muillakin
ihmisillä. Sitte aloin etsiä valtasuonta.

-- Hm -- murahdin minä, vaikka en sitä löytänytkään.

En muista, mitä kysymyksiä vielä tein, mutta tutkimusteni lopulla
olin niin hölmistynyt, etten enää osannut virkkaa mitään.

Viimein istuin Fedjan ja Sinotshkan seurassa teetä juoden ja koetin
hikoilla kokoon reseptiä, jonka sitte laadinkin kaikkien lääketieteen
sääntöjen mukaisesti näin:

Rp: Sic transit 0,05 Gloria mundi l,00 Aque destillatae 0,1 Kahden
tunnin kuluttua ruokalusikallinen. Rva Sjelowalle. T:ri Saitsew.

Kun aamulla otin hyvästejä ainiaaksi näiltä uusilta tuttaviltani,
piti Fedja kiinni nuttuni napista ja sanoi kultakolikkoa tarjoten:

-- Teidän pitää ottaa! Olen tottunut maksamaan kelpo avusta. Te
olette saaneet lukea ja työskennellä. Tietonne maksavat teille
verisiä hikihelmiä!! Kyllä minä ymmärrän!

Ei auttanut muuta kuin ottaa.

Näin vietin yöni yleisin piirtein kuvaten. En käy kertomaan
tunteitani, kun minut sitte osotettiin syytettyjen penkille. Sanon
vain, että kalpenin ja ällistyin, kun näin tuhansien silmien
tähtäilevän minuun ja että pidin itseäni menneenä miehenä, kun
näin valamiesten juhlallisen vakavat naamat. Mutta ei riitä sanat
kuvaamaan kauhistustani, ettekä te kykene sitä käsittämään,
kun nostettuani silmäni ylös, näin punasella veralla peitetyn
oikeuspöydän takana prokuraattorin paikalla -- Fedjan! Hän näytti
jotain kirjottavan. Katsoessani häneen muistui mieleeni luteet,
Sinotshka, taudin tutkiminen ja tunsin kuin olisi kaikki pohjoisnavan
kylmä raadellut selkäpiitäni. Päätettyään kirjotuksensa katsahti hän
minuun. Alussa hän ei minua tuntenut, mutta sitte hänen silmäteränsä
laajenivat, alaleuka arveluttavasti tutisi, kädet vapisivat.
Vakavasti nousi hän seisaalleen ja hänen katseensa muuttui yhä
murheellisemmaksi. Minäkin vaistomaisesti nousin pystyyn...

-- Syytetty, sanokaa nimenne ja kotipaikkanne oikeudelle j.n.e., --
alotti tuomari.

Prokuraattori kävi istumaan ja joi lasin täyden vettä. Kylmää hikeä
herneili hänen otsallaan.

-- Nyt se löyly alkaa! -- ajattelin. -- Loppu tuli!

Kaikesta päättäen näytti prokuraattori aikovan panna minut uuteen
syytteeseen.

Mutta täytyy jo lopettaa. Kirjotan tätä käräjätalossa päivällisloman
aikana. Kohta alkaa prokuraattori puheensa. Mitenkähän käynee?



MOKOMAA VÄKEÄ!


-- Stop tykkönään, en tilkkaakaan enää juo tästä lähtien! Ei, vaikka
mikä! On jo aika tulla järkiinsä. Työtä täytyy tehdä lujasti ja
ahertaa. Jos kerran palkkaa himoitset, niin tee työtä rehellisesti,
uutterasti ja omantunnon mukaisesti lepoa ja untakin halveksien.
Renttuileminen pois! Ilmaiseksi olet rahoja ansainnut, vaan se ei ole
hyvin, ei totisesti ole hyvin...

Luettuaan itselleen vielä jonkun aikaa tällaista lakia alkaa
ylikonduktööri Podtjagin tuntea vastustamatonta työ-intoa. Vaikka
kello käy jo kolmatta yöllä, herättää hän alikonduktöörit ja menee
niiden kanssa vaunuihin tarkastamaan lippuja.

-- Liput, olkaa hyvä! -- komentaa hän iloisesti saksiaan naksutellen.

Uniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään
ja ojentavat lippunsa.

-- Näyttäkää liput! -- sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle,
laihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja
peitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. -- Lippunne!

Laiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri
liikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:

-- Lippunne!

Matkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena
Podtjaginiin.

-- Mitä? Kuka? Häh?

-- Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!

-- Herra siunatkoon! -- voihkaa laiha mies surkein naamoin. --
Herra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole
nukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä
lippuinenne... Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte
mikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman
tähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt
tuli! Typerää!

Podtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää
loukkautua.

-- Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! -- sanoo hän.

-- Kapakassa ovat ihmiset toki armeliaampia -- rykii matkustaja.
-- Ota nyt ja koeta nukahtaa uudestaan! Vaan kummallisinta on se,
että olen matkustellut ulkomaat ristiinrastiin, vaan ei kukaan ole
tullut lippua kyselemään, mutta täällä muuna työnään ihan kuin lempo
käsipuolista kulettelisi.

-- No, matkustakaa sitte ulkomaille, kun siellä on niin hyvä olla.

-- Hyi, häpeä, herraseni! Eikö se jo riitä, että täällä tapetaan
matkustajat häkään, huonoon ilmaan ja vetoon, vaan tahdotaanko,
hiisi vieköön, vielä viimeistää muodollisuuksilla. Lippu muka
pitää näyttää! Sepä vasta on intoa! Jos vielä se pitäisi näyttää
tarkastuksen vuoksi, niin tekisihän sen, vaan kun puoli junaa kulkee
lipuitta!

-- Kuulkaapas, herra! -- sävähtää Podtjagin. -- Ellette te lakkaa
kiljumasta ja häiritsemästä yleisöä, niin olen minä pakotettu
poistamaan teidät junasta ensi asemalla ja teettämään pöytäkirjan
tästä tapauksesta.

-- Hävytöntä! -- kuuluu yleisöstä. -- Antakaa sairaan olla rauhassa!
Säälikää toki!

-- Itsehän he riitelevät, -- arastelee Podtjagin. -- Olkoon, en
tahdo lippua. Olipa miten hyvänsä, mutta tiedättehän te itsekin,
että virkani vaatii sitä... Ellei virka vaatisi, niin olisi toinen
juttu... Saatte kysyä vaikka asemapäälliköltä ja kysykää keneltä
tahansa...

Podtjagin kohauttaa olkapäitään ja poistuu sairaan luota. Alussa
hän tuntee itsensä loukkaantuneeksi, mutta kulettuaan parin kolmen
vaunun läpi alkaa hän tuntea ylikonduktöörin rinnassaan levottomuuden
oireita, jotka ovat omantunnon soimauksen sukua.

"Eihän sitä sairasta olisi tosiaankaan tarvinnut herättää", --
ajattelee hän. -- "Mutta ei se minun syyni ole... Luulevat, että minä
yltäkylläisyydestä ja muun työn puutteesta puuhailen, vaan eivät näe,
että virkavelvollisuus vaatii sitä. Elleivät usko, niin tuon heille
asemapäällikön."

Asema. Juna seisoo viisi minuuttia. Vähää ennen kolmatta soittoa
saapuu mainittuun toisen luokan vaunuun Podtjagin. Hänen jälestään
tulee punalakkinen asemapäällikkö.

-- Se oli tämä herra, -- alkaa Podtjagin. -- He sanoivat, ettei
minulla ole täyttä oikeutta pyytää heiltä lippua ja... ja
loukkautuvat. Pyydän teitä, herra asemapäällikkö, selittämään heille,
vaadinko minä lippua viran puolesta tai turhanpäiten. Herra, --
sanoo Podtjagin laihalle matkustajalle. -- Herra hoi! Kysykää nyt
asemapäälliköltä, ellette minua usko.

Sairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein
kasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.

-- Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi
pääsin nukuksiin, kun se on taas... taas siinä! Minä rukoilen,
säälikää minua ja armahtakaa!

-- Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi
oikeus pyytää lippua vai ei?

-- Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa!
Ostan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla
rauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia
ihmisiä!

-- Tuo on suorastaan raakaa ivaa! -- vihottelee eräs sotilaspukuinen
herra. -- Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.

-- Antakaa hänen olla, -- murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee
ylikonduktööriä hihasta.

Podtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön
jälestä.

"Ota sitte ja kelpaa niille! -- murahtelee hän. -- Juuri häntä
varten kutsuin asemapäällikön, että käsittäisi, mistä on kysymys ja
rauhottuisi, vaan jokos! Haukkumaan rupeaa!"

Toinen asema. Juna seisoo kymmenen minuuttia. Vähää ennen toista
soittoa, kun Podtjagin seisoo puhvetissa ja juo seltterivettä, tulee
hänen luokseen kaksi herrasmiestä, toinen insinööri, toinen upseerin
puvussa.

-- Kuulkaas, ylikonduktööri! -- sanoo insinööri hänelle. -- Teidän
käytöksenne sairasta matkustajaa kohtaan on herättänyt inhoa kaikissa
silminnäkijöissä. Minä olen insinööri Pusitski ja tämä... herra
eversti. Jollette te tule pyytämään anteeksi matkustajalta, niin
teemme me teistä valituksen liikennepäällikölle, joka on meidän hyvä
tuttavamme.

-- Hyvänen aika, minähän vain... te tuota... -- koetti Podtjagin
puolustaida.

-- Emme huoli selityksistänne, mutta vastaamme, että jollette te
pyydä anteeksi, niin me otamme matkustajan puolustettavaksemme.

-- Olkoon menneeksi, minä... minä pyydän.

Mietittyään sanat, joilla pyytäisi anteeksi ja jotka tyydyttäisivät
sairasta matkustajaa eivätkä alentaisi hänen omaa arvoaan, tulee
Podtjagin vaunuun.

-- Herra! -- virkkaa hän sairaalle. -- Kuulkaa herra!

Sairas vavahtaa ja kavahtaa ylös.

-- Mitä?

-- Minä tuota... että tuota... Älkää huoliko loukkaantua.

-- Oooh... vettä! -- läähättää sairas ja tarttuu sydämeensä. --
Otin kolmannen morfinipulverin, nukahdin ja... taas! Hyvä Jumala,
milloinka päättyy tämä kidutus?

-- Tuota... antakaa anteeksi.

-- Kuulkaa, jättäkää minut seuraavalle asemalle... En jaksa enää
kärsiä... Minä... minä kuolen!

-- Tämä on inhottavaa, konnamaista! -- kuuluu yleisöstä! --
Laputtakaa tiehenne täältä, ulos! Te saatte maksaa häpeämättömän
raakuutenne! Ulos!

Podtjagin heiluttaa kättään, huokailee ja poistuu vaunusta. Hän
menee palvelusmiehistön vaunuun, istuu uupuneena pöydän ääreen ja
valittelee:

-- Mokomaa väkeä! Koetelkaa kelvata sille! Palvele nyt sitte ja tee
työtä ja uurasta. Väkisinkin sylkäsee kaikelle ja rupeaa juomaan. Kun
ei tee mitään -- ovat vihaisia, vaan jos tekee jotain -- sittenkin
vihottelevat... Täytyy juoda!

Podtjakin kiskoo yhteen vetoon puoliputelia viinaa eikä sen koommin
enää ajattele uurastamista, velvollisuutta eikä rehellisyyttä.



HAUDALLA.


Eräänä kauniina aamuna haudattiin kolleginasessori Kiril Iwanowitsh
Wawilonowia, joka oli kuollut kahteen meidän isänmaassamme hyvin
levinneeseen tautiin: vaimon häjyyteen ja alkoholismiin. Kun
hautajaissaatto läksi kirkolta hautausmaalle, otti eräs vainajan
virkatovereista, muuan Poplawski, ajurin, jolla riensi ystävänsä
Grigori Petrowitsh Sapoikinin luo. Nuoreksi mieheksi oli tämä jo
verrattain populaari. Hän oli näet harvinaisen lahjakas puhuja,
joka häissä, hautajaisissa y.m. juhlatilaisuuksissa valmistamatta
lasketteli kuin aikamies. Ja hän voi pitää puheen milloin tahansa:
unenpöpperössä, nälänkuoliaana, sikahumalassa ja kuumeen kourissa.
Hän valoi vetenä sanoja ja hän puhui aina kauniisti ja niin kauan,
että toisinaan, varsinkin kauppiaiden häissä, oli kutsuttava poliisi
häntä asettamaan.

-- Piti pistäytyä luoksesi, -- sanoi Poplawski tavatessaan tämän
kotona. -- Pane heti paikalla päällesi ja joudu matkaan! Erästä
meikäläistä hilataan juuri toiseen maailmaan ja haudalla pitää
tietysti hyväisiksi puhe pitää... Sinussa on kaikki toivo. Jos
olisi kuollut joku vähäpätöinen, niin emme olisi sinua vaivanneet,
vaan tämä on sihteeri, kanslian pääpylväs melkein. Semmoisen pomon
haudalla sietää vähän puhua.

-- Vai sihteeri! -- virkkoi Sapoikin haukotellen. -- Sekö juoppo?

-- Se sama. Bliniä saadaan, haukattavaa kaikellaista... ajuristasi
maksetaan. Joudu veikkonen! Anna haudalla tulla kuin parhaan Ciceron
suusta.

Sapoikin suostui mielellään. Hän karhisti tukkansa pörrölleen,
rypisti naamansa totiseksi ja läksi.

-- Minä tunsin sen sihteerin, -- sanoi hän kärryihin istuutuen. --
Lurjus ja suuri sika!

-- Ole, veikkonen, vainajista tuolla tavoin puhumatta!

-- Tosiaankin -- _aut mortuis nihil bene_ -- heittiö se sittenkin oli.

Vähän ajan kuluttua saavuttivat he saaton ja liittyivät siihen.
Arkkua kannettiin niin hitaasti, että he ehtivät matkalla pistäytyä
kolmisen kertaa ravintolassa ottamassa pienet tuikkarit vainajan
muistoksi.

Hautausmaalla toimitettiin sielumessu. Anoppi, vaimo ja käly
itkivät kovasti, kuten kaunis tapa vaatiikin. Huudahtipa vaimo
arkkua hautaan laskettaessa: "päästäkää minutkin hautaan!", mutta
sinne hän ei kuitenkaan mennyt luultavasti siitä syystä, että eläke
muistui mieleen. Kun aika tuli, astui Sapoikin esiin, loi katseen
saattoväkeen ja alkoi:

-- Uskommeko, mitä näemme ja kuulemme? Eikö tämä hauta, nuo itkusta
menehtyneet kasvot, kyyneleet ja valitukset ole vain kauheaa unta?
Oo ei, ne eivät ole unta ja meidän näkömme ei meitä petä! Hän, jonka
vielä äsken näimme keskuudessamme reippaana, nuorekkaan terveenä ja
raittiina, joka vielä äsken meidän nähtemme väsymättömän mehiläisen
tavoin kuletti mettään valtakunnallisen hyvän järjestyksen yhteiseen
pesään, hän, joka... hän juuri on nyt tomuksi muuttunut. Synkkä kalma
on niittänyt hänet meiltä pois juuri silloin, kun hän, huolimatta
korkeasta ijästään, oli voimiensa parhaassa kukoistuksessa ja
täynnä suuria toiveita. Tappio on korvaamaton! Kuka sen meille
korvaa? Kunnon virkamiehiä on meillä paljo, mutta Prokofi Osipitsh
oli laatuaan ainoa. Sisintä sydäntään myöten täytti hän aina ja
rehellisesti velvollisuutensa, ei säästänyt voimiaan, yöt valvoi,
oli vaatimaton, lahjomaton... Hän vihasi niitä, jotka yleisten
etujen vahingoksi koettivat häntä lahjoa, jotka houkuttelevilla
elämän mukavuuksilla koettivat järkyttää hänet pois velvollisuuden
ja oikeuden tieltä. Me näimme, miten Prokofi Osipitsh auliisti
jakeli pienen palkkansa köyhimpien toveriensa kesken ja kauniina
todistuksena siitä näemme tässä hänen antimistaan eläneiden leskien
ja orpojen kyyneleet, kuulemme heidän valituksensa. Uskollisena
virkansa velvollisuuksille ja hyvien töittensä kaunistamana hän
ei välittänyt elämän iloista eikä edes pyrkinyt avioliiton onnen
osallisuuteen. Me tiedämme, että hän viimeiseen päiväänsä saakka
pysyi naimattomana. Ken meistä voi astua hänen sijalleen hänen
laisenaan toverina? Minä näen vieläkin hänen parrattomat kasvonsa,
jotka meille sulaa hyvyyttä hymyilivät, kuulen vieläkin hänen
pehmeän, ystävällisen äänensä soinnun. Rauha tomullesi, Prokofi
Osipitsh! Nuku rauhassa, jalo, kunnon työmies...

Sapoikin yhä vain jatkoi, mutta kuulijat alkoivat keskenään suhkia.
Puhe oli kaikkien mieleen, se sai monet kyyneltymään, mutta siinä
oli paljo omituista. Ensiksikin oli käsittämätöntä, miksi puhuja
nimitti vainajaa Prokofi Osipitshiksi, koska hänen nimensä oli Kiril
Iwanowitsh. Toiseksi kaikki tiesivät, että vainaja oli koko ikänsä
käynyt sotaa laillisen vaimonsa kanssa, joten häntä ei voinut sanoa
naimattomaksi. Kolmanneksi hänellä oli ruskea, tuuhea parta, joka ei
ikänään ollut veistä nähnyt ja sen tähden tuntui omituiselta, miksi
puhuja sanoi vainajan kasvoja parrattomiksi. Kuulijat olivat ymmällä,
katselivat toisiinsa ja kohauttelivat olkapäitään.

-- Prokofi Osipitsh! -- jatkoi puhuja haltioissaan hautaan katsoen.
-- Sinun kasvosi eivät olleet kauniit, päinvastoin rumat, sinä olit
tuima ja ankara, mutta me tiesimme, että tämän näennäisen kuoren alla
sykki lämmin ja rehellinen sydän...

Nyt alkoivat kuulijat nähdä jotain omituista itse puhujassakin. Hänen
katseensa kiintyi yhteen kohtaan, hän muuttui levottomaksi ja itsekin
kohotteli olkapäitään. Äkkiä hän vaikeni ja äimistyneenä katsoi
Poplawskiin.

-- Kuulehan, hän elää! -- sanoi hän kauhusta vavisten.

-- Kuka?

-- Prokofi Osipitsh! Tuollahan hän seisoo hautapatsaan vieressä!

-- Eihän se hän olekaan kuollut, vaan Kiril Iwanitsh!

-- No mutta sinä sanoit, että teiltä kuoli sihteeri?

-- Kiril Iwanitsh juuri olikin sihteeri, sinä, hölmö, olet sotkenut
asian. Prokofi Osipitsh oli tosin ennen meillä sihteerinä, mutta
hänet siirrettiin meiltä jo toissa vuonna uuteen virkaan.

-- Lempo teistä tolkulle pääsköön!

-- No mitä sinä pysähdyt? Jatka vain!

Sapoikin katsahti uudelleen hautaan ja alkoi jatkaa keskeytynyttä
puhettaan. Erään hautapatsaan luona seisoi tosiaankin Prokofi
Osipitsh, vanha sileänaamainen virkamies. Hän tuijotti puhujaan
synkkänä kuin ukkospilvi.

-- Senkö vimmattu sinut sillä tavoin opetti puhumaan! -- nauroivat
toverit hänelle haudalta poistuessaan.

-- Hyvin tyhmästi, -- murisi Prokofi Osipitsh puhujalle. -- Teidän
puheenne olisi kyllä mennyt mukiin vainajalle, mutta elävälle se
oli sulaa pilaa! Voiko nyt sillä tavoin puhua? Lahjomaton, ainoa
laatuaan... Elävästä ihmisestä sanottuna se on suorastaan pilantekoa!
Ja kuka teitä, hyvä herra, käski lavertelemaan minun naamastani. Jos
se on ruma, niin olkoon, mutta mitä varten sitä piti toitottaa koko
maailman kuullen? Se on loukkaavaa!



SE El OLLUTKAAN HÄN.


-- Kertokaapa jotain, Pjotr Iwanitsh! -- pyysivät neidit.

Eversti kierrälti harmaita viiksiään, rykäsi ja alkoi:

-- Se tapahtui v. 1843. Rykmenttimme majaili Tshenstohowin luona.
Huomatkaa, hyvät naiset, että silloin oli ankara talvi, ei kulunut
päivääkään, ettei joku vahtisotilas olisi palelluttanut nenäänsä tai
ettei pyry olisi tukennut teitä. Pakkanen alkoi paukkua syyskuussa
ja sitä kesti ihan huhtikuuhun asti. Siihen aikaan, pyydän saada
huomauttaa, minä en näyttänyt näin vanhalta ja kuivettuneelta
rangolta kuin nyt, vaan minä, hyvät neitoset, olin reilu poika,
posket verevät, sanalla sanoen komea mieheksi... Kiekailin ja
pöyhistelin kuin riikinkukko, annoin rahan huilata puoleen jos
toiseenkin eikä yhdelläkään muulla luutnantilla ollut niin
ihastuttavia viiksiä kuin minulla. Ei tarvinnut kuin iskeä silmää,
kilauttaa kannuksilla ja pyöräyttää viiksiä, niin kopeinkin kaunotar
lauhkeni lampaaksi. Olin hirveän naisiin menevä ja jos, hyvät neidot,
rupeaisin luettelemaan tuttuja puolalais- ja juutalaistyttöjä, niin
uskallanpa teille huomauttaa, ettei sitä lukua merkitsemään numerot
riittäisi. Lisätkää vielä tähän, että olin rykmentin adjutantti,
osasin mainiosti masurkkaa ja naimisissa äärettömän viehättävän
kaunottaren kanssa. Rauha hänen tomulleen!

Adjutantin toimi vaati minua usein liikkumaan ympäri seutua.
Milloin olin heinän tai kauran ostossa, milloin möin puolalaisille
ja juutalaisille rykmentistä erotettuja hevosia, mutta useimmin,
neitoseni, tein virkamatkoja mennäkseni vain tervehtimään puolattaria
tai lyömään korttia jonkun rikkaan kauppiaan luo. Kerran yöllä
joulupäivää vasten matkustin Shewelkin kylään virkatoimissa. Ilma,
sen vakuutan teille, oli kauhea. Pakkanen paukkui ja äyski niin, että
hevosetkin olivat tukehtua, minä ja kyytimieheni muutuimme puolessa
tunnissa jääpuikoiksi. Pakkasen vielä kyllä voi kestää, mutta,
ajatelkaas, että puolitiessä nousi äkkiä vimmattu pyry. Valkoiset
ryöpyt ulvoivat ja piehtaroivat kuin paha jumalanpalveluksen edellä,
myrsky voihki niinkuin siltä olisi vaimo ryöstetty, tie katosi
umpeen...

-- Herra luutnantti, olemme eksyneet tieltä, -- sanoo kyytimies.

-- Lempo vieköön! Mitä sinä sitte olet töllistellyt? Anna mennä
suoraan, tottapahan aikaa myöten jollekin asunnolle tullaan!

No niin, sitte sitä ajettiin, ajettiin, kulettiin ja kierrettiin,
kunnes puoliyön tienoossa hevosemme tupsahtivat muistaakseni kreivi
Bajadlowskin talon porttia vasten. Puolalaiset ja juutalaiset ovat
minusta sama kuin piparuutti ruuan päälle, mutta totta puhuen alempi
puolalainen aatelisto on vierasvaraista väkeä ja tulisempaa naista ei
ole kuin tämän kansan tyttäret... Meidät päästettiin sisään... Itse
kreivi asui tällöin Parisissa ja meidät otti vastaan hänen voutinsa
Kasimir Haptsinski. Eipä kulunut tuntiakaan, kun jo istuin voudin
asunnossa, simanoin hänen vaimonsa kanssa, join ja löin korttia.
Voitettuani jonkun verran ja juotuani hyvänlaisesti pyysin päästä
levolle. Kun voudilla ei ollut tilaa omissa huoneissaan, vietiin
minut erääseen huoneeseen kreivin puolelle.

-- Pelkäättekö näkyjä? -- kysyi vouti saatettuaan minut huoneeseen,
jonka seinän takana oli suuri, kylmä sali.

-- Onkos niitä sitten täällä? -- kysyin kuullen, miten kumea kaiku
salissa kertoi sanani.

-- En tiedä, -- naurahti hän, -- mutta minusta tuntuu, että tämä on
mitä otollisin paikka näyille ja pahoille hengille.

Olin pistänyt liiviini vahvanlaisesti, jonka vuoksi olin päissäni
kuin neljäkymmentä tuhatta suutaria yhteensä, mutta täytyy tunnustaa,
että äskeinen tieto sai minut kylmästä kouristumaan. Hiisi olkoon,
ennen sata tsherkessiä kuin yksi näky! Mutta tyytyä täytyi,
riisuuduin ja kävin levolle. Kynttelin valo tuskin riitti valostamaan
seiniä, hyvät neitoset, ja niillä riippui esi-isien kuvia, toinen
toistaan julmemman näköisiä, iänikuisia aseita, metsästystorvia
ja muuta moskaa. Haudan hiljaisuus vallitsi, vierushuoneessa vain
elämöi rottia ja huonekalut ruskivat kuivuuttaan. Ikkunan takana
oli jotain hirmuista... Viima ulvoi kuolinvirttä, puut nääntyivät
itkien ja valittain. Jokin lemmon kapine, arvattavasti paalu,
jyskytti kiivaasti ikkunaan. Lisätkää tähän kaikkeen vielä, että
pääni pyöri yhtenä hurinana ja pään kanssa koko maailma... Kun suljin
silmäni, tuntui kuin sänkyni olisi kieppunut avaran salin ilmassa ja
lasketellut kuperkeikkaa kilpaa henkien kanssa... Pelkoa poistaakseni
sammutin ensi työkseni kynttelin, koska autio huone tulen valossa on
kahta kaameampi kuin pimeässä.

Kolme neideistä, jotka kuuntelivat everstin kertomusta, hiihättivät
tuolejaan lähemmä kertojaa ja katsoa nalittivat häneen silmää
väräyttämättä.

-- No niin, -- jatkoi eversti, -- yritykseni saada unta raukenivat
turhiin. Milloin kummitteli rosvo ikkunassa, milloin olin kuulevinani
supatusta, milloin taas tunsin jonkun koskettavan olkapäähäni ja
yleensä kaikki oli yhtenä mylläkkänä, kuten tavallista, kun hermot
ovat jännityksessä. Mutta, ajatelkaas hyvät neitoset, että keskellä
tätä äänien ja näkyjen myllerrystä kuulen aivan selvään kopsetta,
joka syntyi tohveleista. Kuuntelen henkihieverinä ja tiedättekö mitä?
Kuulen jonkun lähenevän huoneeni ovea, rykäisevän ja avaavan sen...

-- Ken siellä? -- kysäsin päätäni nostaen.

-- Minä se vain olen... älä pelkää! -- vastaa naisen ääni.

Läksin ovelle. Kului tuokioinen ja minä tunnen, miten kaksi naiskättä
pehmeät kuin haahkan untuvat laskeutuu olkapäilleni.

-- Minä rakastan sinua... olet minulle elämääni kalliimpi, -- sanoi
naisen soinnukas ääni.

Tunsin kuumaa hengitystä poskellani... Unohtaen myrskyn, näyt ja
maailman, otan häntä kiinni vyötäreiltä. Mikä vartalo! Semmoisia
valmistaa luonto vain erityisestä tilauksesta kerran kymmeneen
vuoteen. Solakka aivan kuin sorvattu, lämmin ja hento kun lapsen
henkäys! En voinut pidättää itseäni, syleilin lujasti... Huulemme
sulivat pitkään suuteloon ja vannon kautta kaikkien maailman naisten,
että tuon suutelon muistan hautaani saakka.

Eversti vaikeni, joi puolen lasia vettä ja jatkoi sitte matalammalla
äänellä:

-- Kun seuraavana aamuna katselin ulos, näin pyryn yhä yltyneen.
Mahdoton oli jatkaa matkaa. Koko päivän sain istua voudin luona,
juoda ja peitoa korttia... Illalla menin taas autioon taloon, jossa
täsmälleen sydänyöllä syleilin samaa vartaloa... Niin, neitoseni,
ellei olisi tätä lemmenkohtausta ollut, olisin kuollut ikävästä.

Eversti huokasi ja nousi kävelemään pitkin lattiaa.

-- No, -- entä sitte? -- kysyi eräs neideistä kalpeana
uteliaisuudesta.

-- Eipähän mitä... Seuraavana päivänä olin jo matkalla...

-- No ken sitte oli se nainen? -- kysyivät neidit ymmällä.

-- Arvaahan sen!

-- Se on mahdotonta...

-- Se oli minun vaimoni!

Kaikki kolme naista ihan lekahtivat ja ällistyneinä tuijottivat
everstiin.

-- Mitä... mitenkä niin? -- kysyivät he.

-- Hyvänen aika, mitäs merkillistä siinä on, -- sanoi eversti
olkapäitään kohauttaen. -- Olen kai minä selvästi kertonut. Minä
matkustin Shewelkiin vaimoni kanssa... Hän nukkui viereisessä
huoneessa... Selvä juttuhan se on!

-- Mmm... -- murisivat neidit tyytymättöminä. -- Aloitte hyvin, mutta
lopetitte tyhjällä... Vaimo... Höpsin köpsin, kaikkea muuta kuin
hauskaa eikä ollenkaan sukkelaa...

-- Hahhah! Siis teidän mielestänne sen ei olisi pitänyt olla
laillinen vaimoni, vaan joku muu! Aijai, tyttöset, tyttöset! Jos te
jo nyt noin ajattelette, niin miten sitte kun naimisiin joudutte!

Neidet joutuivat hämilleen eivätkä hiiskuneet mitään. He istuivat
nenät kippurassa murjottaen ja alkoivat ääneen haukotella...
Illallispöydässä eivät he syöneet mitään ja olivat ääneti.

-- Ei, se oli hävytöntä! -- sanoi viimein eräs heistä. -- Miksi
sitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus,
hölynpölyä koko juttu!

-- Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte... --
lisäsi toinen. -- Pilantekoa eikä mitään muuta.

-- No, no, no... minä vaan hieman kujeilin, -- sanoi eversti. --
Älkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain... Se ei ollutkaan
minun vaimoni, vaan voudin...

-- Niinkö?!

Neitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät
everstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet
kysymyksillä... Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä
neidit alkoivat syödä aika vauhtia.



PIENI EREHDYS.


Ilja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna
seisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa
huoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä
Natashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.

-- Hyvä tulee, kun hautuu! -- supatti Peplow kärsimättömänä vavisten
ja käsiään hieroskellen. -- Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain
alkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva
nurkasta ja mennään siunaamaan... Jumalankuvan siunaus on pyhä ja
luja... Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!

Oven takana tapahtui seuraavaa:

-- Älkää joutavia! -- puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen
ruudukkaisista housuistaan. -- En ollenkaan ole kirjottanut teille
kirjeitä!

-- Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! -- nauraa hohotti
neiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. -- Ensi kerrasta jo tunsin!
Kummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin
kuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte
kirjottamaan, kun itse niin söherrätte?

-- Hm... se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana
käsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella
korvalle, ketä sormille... Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään!
Nekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää
nähdä.

-- Nekrasow oli toista, toista te... (huokaus). Minä menisin
kovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi
muistovärssyjä.

-- Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.

-- Mistäs te osaisitte kirjottaa?

-- Rakkaudesta... tunteista... teidän silmistänne... Ja kun
lukisitte, niin ihastuisitte kyyneliin asti... Jospa tosiaankin
kirjottaisin teille värssyjä, niin antaisitteko suudella kättänne?

-- Ompahan tämä nyt kummaa! Pussatkaa vaikka paikalla!

Shtshupkin kimmahti ylös ja silmät ällistyksestä naljallaan kumartui
suutelemaan tervasaippualle haisevaa kättä.

-- Joutuin jumalankuva nurkasta! -- ehätti Peplow muksauttaen
vaimoaan kylkeen ja vaaleana mielenliikutuksesta nuttunsa nappia
kiinni jouduttaen. -- Mars, nyt mennään!

Tuokiotakaan viivyttelemättä kiskasi Peplow oven selälleen.

-- Lapset... -- sammalsi hän kädet siunaukseen kohotettuina ja
silmiään itkuun pakottaen. -- Herrapa teitä siunatkoon! Eläkää...
hedelmöittykää... lisääntykää...

-- Ja... minäkin siunaan, -- tihersi äiti itkun seasta. -- Olkaa
onnelliset, lapsukaiset! Oo, te viette viette minun ainoan aarteeni!
-- sanoi hän Shtshupkinille. -- Rakastakaa tytärtäni, hellikää häntä.

Kansakoulunopettajan suu lensi selälleen äimistyksestä ja pelosta.
Vanhempien tulo oli niin odottamaton ja rohkea, ettei hän saanut
halaistua sanaa suustaan.

"Jo pakanat yllättivät!" ajatteli hän kauhasta kohmettuen.

Ja tottelevasti kallisti hän päänsä ottamaan siunausta vastaan.

-- Si... siunaan teitä, -- jatkoi isäukko itkusta ulisevalla
äänellä... -- Natashenka, lapseni... polvistu hänen viereensä...
Petrowna, jumalankuva tänne!...

Mutta samassa valtavanhin lakkasi itkemästä. Vaalean vihan leimaus
välähti kasvoille.

-- Pölkky! -- ärjäsi hän vaimolleen. Tyhmä pässinpää! Onko tämä sinun
mielestäsi jumalankuva?...

-- Ah, voi, taivastentekijä!

Mitä oli tapahtunut? Kaunokirjotuksen opettaja oikasi arasti silmänsä
ylös ja näki itsensä pelastetuksi. Äiti rukka oli hätäpäissään
kiskonut seinältä jumalankuvan sijasta kirjailija Lashetshnikowin
muotokuvan. Ukko Peplow ja hänen puolisonsa Kleopatra Petrowna
seisoivat tämä muotokuva kädessä kuin pilvistä pyörähtäneet
tietämättä, mitä tehdä, mitä virkkaa.

Kaunokirjotuksen opettaja käytti tilaisuutta hyväkseen ja laputti
tiehensä.



TOIMEN MIEHIÄ.

(Kaksinäytöksinen mysteria)


Ensimäinen näytös.

Kaupungin valtuuston ylimääräinen istunto.

_Kaupunginpää_ (maiskuttaen huulillaan ja korvallistaan vetelästi
kaahnuttaen): -- Tässä tapauksessa, hyvät herrat, eikö sopisi
kuulla palomestari Semjon Wawilitshin mielipidettä, joka on asiaan
perehtynyt? Selittäköön ensin, saammepahan sitte nähdä!

_Palomestari_: -- Minä ymmärrän asian näin... (niistää nenäänsä).
Kymmenen tuhatta, jotka ovat määrätyt palokuntaa varten, on
ehkä suurikin summa, mutta... (raapii kaljua päätään) se on
vain näennäistä. Tietysti näillä rahoilla saa vaikka kokonaisen
palokunnan, mutta se on taas sitä maata. Nähkääs... Palotorni, jos
kategoorisesti ajatellaan, ei kelpaa, se on pieni... Talot ovat
korkeita (nostaa kätensä ylös), ne sullovat palotornin väliinsä ja
siten ei näkisi tulipaloa, hyvä jos edes taivastakaan! Minä torun
palokuntalaisia, mutta heidänkö se on syy, jollei näe. Sitte hevosten
suhteessa ja tynnörien näkökannalta... (aukoo liiviään ja jatkaa
puhettaan samaan nuottiin).

_Valtuusmiehet_ (yksimielisesti): -- Kustannusarvion yli lisättävä
vielä kolme tuhatta!

_Kaupunginpää_ tekee hetken pysähdyksen, kunnes eräs reportteri on
saatettu istuntosalista pois.

_Palomestari_: -- Se hyvä... Nyt kai te harkitsette, että palotorni
korotettaisiin kaksi kyynärää. Hyvä... mutta jos katsastetaan
siltä kannalta ja siinä ajatuksessa, että tässä ovat kysymyksessä
niin sanoakseni yhteiskunnalliset kysymykset, niin täytyy minun
huomauttaa, herrat valtuusmiehet, että jos urakoitsija ottaa sen
rakentaakseen, niin täytyy minun teille esiintuoda, että se tulee
kaupungille kahta kalliimmaksi, koska urakoitsija noudattaisi omaa
kysymystään eikä yhteiskunnallista. -- Jos rakennetaan tarkasti,
kiirehtimättä, niin... jos esimerkiksi tiilejä pannaan 15 ruplaa
tuhat... (katsoo lakeen)... hyviä hirsiä... jos sitte... (laskee).

_Valtuusmiehet_ (48 äänen enemmistöllä 3 vastaan):-- Palotornin
rakentaminen on annettava Semjon Wawilitshille, jota tarkoitusta
varten hänelle ensi käteen määrätään viisisataa kaksikymmentä kolme
ruplaa ja neljäkymmentä neljä kopekkaa!

_Palomestarin rouva_ (istuu parvella yleisön joukossa ja suhkaa
naapurilleen): -- En tiedä, miksi minun Semjani ottaa päälleen moisia
puuhia! Hänenkö terveytensä sietäisi semmoisia hommia! Hyötyy jonkun
hituisen, kolme neljä sataa ja terveyttään menettää tuhannen edestä.
Ihan se pilaa itsensä hyvyydellään, hölmö...

_Palomestari_: -- Hyyä... Nyt te luultavasti henkilökunnasta...
Minä tietysti, hyvällä syyllä sanoen, asiaan kuuluvana henkilönä
(hämillään) voin vain huomauttaa, että minusta... on samantekevä...
Olen vanha mies, joka voin, jos en tänään, niin huomenna nukahtaa. --
On se Herra antanut hyvyyttään, mitäs siitä enemmästä... Mutta minua
ihmetyttää... ja loukkaa... (viittilöi loukkautuneena kädellään). Saa
palvella ja palvella palkan edestä rehellisesti, nuhteettomasti... ei
yön, ei päivän lepoa... eikä tiedä, miksi palvelee! Mikä on intressi?
En minä omaa kohtaani aprikoi, se on samantekevä... Joku muu ei
tämmöisellä nälkäkurssilla rupeaisikaan. Juopporenttu kyllä käy
moiseen virkaan, vaan toimelias mies sylkäsee koko roskalle... Mikä
intressi? (Puhuu kauan silmät maahan luotuina).

_Valtuusmiehet_: -- Semjon Wawilitshille myönnetään 200 ruplaa
palkkioksi pitkästä palvelusajasta!

_Palomestarin rouva_ (supattaa naapurilleen): -- Oli hyvä, että
pyysi. -- Ukon nöpykkäni... Viikolla tässä pistäydyttiin papille ja
menetettiin nakissa kokonainen sata, koko sääli! (Haukottelee). On jo
aika lähteä kotiin.


Toinen näytös.

Kohtaus palotornilla.

_Vahti tornissa_ (huutaa alas): -- Hoi! Sahalla palaa! Antakaa
hätämerkki!

_Vahti alhaalla_: -- Vastakos sinä sen näet? Kansaa on jo juossut
puolen tuntia ja nyt se pöllö vasta älyää (antaa hätämerkin).

(Minuutin kuluttua pistää tornin vastapäätä olevasta rakennuksesta
esiin palomestari alusvaatteissa ja unentohjakassa).

_Palomestari_: -- Missä palaa, Denis?

_Vahti alhaalla_ (rinta ulkona ja käsi kulmalla): -- Sahalla, herra
palomestari!

_Palomestari_ (pyörittäen päätään): -- Herra siunatkoon!
Tuulee, tämmöinen kuumuus... (viittoo kädellään). Istu ja pala!
Kaikennäköisiä onnettomuuksia! (Pyyhittyään naamansa). Kuulehan,
Denis, sanoppas niille siellä, että panisivat valjaisiin ja
menisivät, minä tästä kyllä... kunhan saan vähän päälleni.

_Vahti alhaalla_: -- Ei ole ketään lähtemään, herra palomestari.
Kaikki ovat tipotiessään. Antti vain on kotona.

_Palomestari_ (säikähtäen): -- Missä ne kirotut sitte ovat?

_Vahti alhaalla_: -- Makar pohjasi saappaita ja taisi lähteä viemään
niitä kylälle... Mikon herra palomestari suvaitsi laittaa kauroja
myymään. Jegorka läksi palohevosilla inspehtorin minikkoa kyytiin
joelle ja Mikitkan raato makaa humalassa... Ja Aleksanteri läksi
rapuja pyytämään, koska suvaitsitte hänelle sanoa, että huomenna on
teillä päivällisillä vieraita.

_Palomestari_ (inhoten pyörittäen päätään). -- Ota nyt ja palvele
mokomien kanssa! Sitä ihan tulee hulluksi näiden riiviöiden parissa!
Raakuus, sivistymättömyys, juoppous... hyi! On tulipalo -- mutta nämä
ovat kuin senkin kattilaan kadonneet! (Kääntyy asunnolleen päin).
Mariseni, laitappas se puku käsille!



ONNENMYYRÄ.


Bologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna.
Eräässä toisen luokan vaunussa "tupakoitsijoille" kyhjöttää viisi
matkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa
asemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee
hiljaisuus.

Ovi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on
ruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden
kirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja
tirkistelee hyvän aikaa sohville.

-- Ei, tämäkään ei ole se! -- mutisee hän. -- Mitä hittoa! Tämähän on
käsittämätöntä!

Eräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:

-- Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?

Puhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan
hänet lyö iloissaan kätensä yhteen.

-- Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani
tässä junassa.

-- Mitä kuuluu?

-- Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.
Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!

Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.

-- Kaikkeen sitä joutuu! -- jatkaa hän. -- Toisen soiton jälkeen
menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun
seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja
minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen.
Semmoinen kollo, pässinpää...

-- Näytte olevan hyvällä tuulella, -- hymähtää Pjotr Petrowitsh. --
Painakaa puuta!

-- Ei, ei... menen etsimään vaunuani.

-- Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään
asemalle, niin löydätte heti vaununne.

Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin
tulisilla hiilillä.

-- Mihin matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh.

-- Minullako? Maailmalle... Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu
on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan
menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse
oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on
onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?

-- Huomaa, että... te... himppusen olette...

-- Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole
peiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni,
että olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa... tiedättekö,
että olen häämatkalla?

-- Tekö? Oletteko menneet naimisiin?

-- Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.

-- Katsoppas sitä, -- nauraa Pjotr Petrowitsh. -- Ilmankos te
olettekin keikarin tamineissa.

-- Se on tietty... Ja täydellistä illusionia varten oikein
hajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia,
ei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai
miksi häntä sanoisi... Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!

Hän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.

-- Hirveän onnellinen! -- jatkaa hän. -- Voittehan sen itsekin
ymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua
nöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka,
pikkuinen nypykkätyttö... Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni
päivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se
on kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain
pienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja
ihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään!
Tehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja
miten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan,
kun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan
se Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä
odotetaan jo ikävällä... tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut
vastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella
näinikään nipistän pikku leuasta... Sitte lasken tämän päärustinkini
hänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä
vallitsee hiljaisuus... runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin
syleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!

-- Olkaa niin hyvä!

Matkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka
jälkeen onnenmyyrä jatkaa:

-- Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan,
illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä
-- nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen
elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen
ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni
rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun...!

Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista
äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on
hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan,
ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.

-- Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään... Kun tekee mieli,
niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä
hyötyä vai vahinkoa... Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri,
jumaliste!

Vaunuun ilmestyy konduktööri.

-- Rakas ystävä, -- sanoo hänelle äskenvihitty, -- kun menette vaunun
N:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä
valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.

-- Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.

-- Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen
miehensä on tallella ja voi hyvin.

Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:

-- Aviomies... rouva... Miten kauan? Aviomies... ha-haa! Selkääni
sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä
kassapää kana... Vaikea on uskoa!

-- Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, -- sanoo
eräs matkustajista.

-- Ennen näkee valkoisen elehvantin.

-- Kuka se sitte on syyssä? -- virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät
jalkansa suoristaen.

-- Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te
luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette
tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti
pakenette onnea.

-- Sepä oli somaa! Mitenkä niin?

-- Hyvin yksinkertaisesti... Luonto on asettanut niin, että ihminen
rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin
ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon
ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että
normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon... Ilman avioliittoa ei ole
onnea... Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä
reistailematta... Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain!
Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää... Ja jos
on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin... Pois
jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä.
Järjestys on suuri lahja!

-- Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä
hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen
töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa... Jos nyt sattuisi
yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.

-- Lörpön lörpön! -- inttää äskenvihitty. -- Yhteentörmäyksiä on
vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei
ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä
huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla
pysäkille.

-- Mihin teillä nyt on matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko
vai jonnekin etemmä?

-- Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin
jonnekin etelään?

-- Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.

-- Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.

-- Ohoh, Moskovaanpas.

-- Mitenkä Moskovaan? -- ällisteli äskenvihitty.

-- Omituista... Mihinkäs teillä on lippu?

-- Pietariin.

-- Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.

Syntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja
silmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.

-- Niin, niin, -- vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla
hyppäsitte te väärään junaan.

Iwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea
pitkin vaunun lattiaa.

-- Voi minua pölkkyä! -- intoilee hän. -- Voi minua roistoa! Mitä nyt
teen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee...

Äskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on
polettu pyrstölle.

-- Onneton, onneton! -- voihkii hän. -- Mitä nyt teen?

-- Tyyntykää! -- rauhoittavat häntä matkustajat. -- Sähköttäkää
vaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin
menevään pikajunaan.

-- Pikajunaan! -- itkee äskenvihitty.

-- Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!

Nauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen
kokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.



ANJUTA.


Kalustettujen huoneiden "Lissabonin" kaikista huokeimmassa
huonepahasessa kulki 3:nella kurssilla oleva lääketieteen-ylioppilas
Stepan Klotshkow nurkasta toiseen ja pänttäsi päähään
lääketiedettään. Pitkästä, kovasta pänttäyksestä oli suu kuivunut ja
otsalle kihonnut hien kaste.

Ikkunan ääressä, jonka ruutujen laidat pakkanen oli jääharsolla
kirjaillut, istui jakkaralla hänen asuintoverinsa Anjuta, pieni,
hintelä, tummatukkainen, noin 25-vuotias tyttö, joka oli hyvin kalpea
ja jolla oli lempeät, harmaat silmät. Hän kyyhötti selkä koukussa
ja ompeli punaisella langalla koristeita miehen paidan kaulukseen.
Oli keskipäivä ja käytävän kello löi kähisevällä äänellä kaksi, vaan
huone oli vielä siivoamatta. Tyynyt ja peite viruivat vuoteella
hajallaan, kirjat ja vaatteet vetelehtivät siellä täällä hujanhajan,
suuri, likainen pesuvati oli täynnä saippuaista pesuvettä, jossa
uiskenteli paperossinpätkiä, lattia oli täynnä rojua -- kaikki yhtenä
sekasotkuna ympäri ämpäriä.

-- Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, -- jankkasi
Klotshkow. -- Rajat! Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen
ja 5:nen kylkiluun välille, kylkipuolella 4:teen kylkiluuhun asti,
takapuolella _spina scapulae'hen_ asti...

Koettaen kuvitella havainnollisesti äsken lukemaansa loi Klotshkow
silmänsä lakeen. Saamatta kuitenkaan selvää kuvaa alkoi hän kopeloida
omia kylkiluitaan liivien päällitse.

-- Nämä kylkiluut muistuttavat pianon näppäimiä, -- virkkoi hän. --
Jottei erehtyisi niiden luvusta, täytyy niihin ehdottomasti tottua.
Täytyy tutkia luurangosta ja elävästä ihmisestä. Kuuleppas, Anjuta,
annahan kun rupean tutkiskelemaan.

Anjuta heitti ompelunsa, riisui röijyn päältään ja ojentui suoraksi.
Klotshkow istuutui hänen eteensä, rypisteli naamaansa ja rupesi
laskemaan kylkiluita.

-- Hm... Ensimäistä kylkiluuta ei tunnu. Se on solisluun peitossa...
Tuossa on sitte toinen kylkiluu... Jahah... Tuossa on kolmas ja
tuossa sitte neljäs... Hm... Jahah... Mitä sinä vääntelehdät?

-- Teillä on kylmät sormet!

-- Noo, ei siitä kuole, älä pyöri. Tuossa on siis kolmas kylkiluu
ja tuossa neljäs... Vaikka oletkin huonon näköinen, eivät kylkiluut
tunnu paljon ensinkään. Tämä on toinen... tämä kolmas... Ei, ei tästä
näin tule mitään, ei saa ollenkaan täyttä kuvaa eikä selvyyttä.
Täytyy piirustaa. Missä minun hiilipalani on?

Klotshkow otti hiilen ja alkoi sillä vetää Anjutan rintaan muutamia
poikittaisia viivoja, jotka kuvasivat kylkiluita.

-- Mainiota. No, nyt ne ovat kuin kämmenellä. Kas, sillä tavalla! Nyt
sopii jo koputellakin. Nousehan ylös!

Anjuta nousi ja nosti leukansa. Klotshkow rupesi koputtelemaan
kylkiluita ja syventyi niin tähän tutkisteluun, ettei huomannut,
miten Anjutan huulet, nenä ja sormet vetäytyivät kylmästä sinisiksi.
Anjuta värisi ja pelkäsi, että jos ylioppilas huomaisi hänen
värisemisensä ja vilunsa, niin hän lakkaisi piirustamasta ja
koputtelemasta ja saattaisi sitte suorittaa huonosti tutkinnon.

-- Nyt on kaikki selvillä, -- sanoi Klotshkow herettyään
koputtelemasta. -- Istu sinä sentään siinä paikallasi äläkä pyyhi
viivoja, minä tässä vähän aikaa vielä tavailen.

Ja ylioppilas alkoi taas jauhaa läksyjään. Anjuta istui ajatuksissaan
aivan kuin tatueerattu ja kylmästä vavisten. Hän puhui yleensä hyvin
vähän, oli melkein aina vaiti, ajatteli myötäänsä...

Niinä kuutena, seitsemänä vuonna, jolloin hän oli saanut siirtyä
paikasta toiseen, oli hän kohdannut semmoisia, kuin Klotshkow oli,
viisi muuta. Ne olivat jo kaikki päättäneet opintonsa, hajonneet
maailmaan ja kunnollisina ihmisinä olivat he tietysti ammoin sitte
unohtaneet hänet. Eräs näistä asui Parisissa, kahdesta oli tullut
lääkäri, neljäs oli taiteilija ja viidennen sanoivat jo päässeen
professoriksi. Klotshkow oli kuudes. Kohta tämäkin päättää opintonsa
ja pääsee ihmisten ilmoille. Klotshkowin tulevaisuus on varmaankin
onnellinen ja hänestä tulee luultavasti suurmies. Mutta nykyisyys on
aivan kurja: Klotshkowilla ei ole tupakkaa, ei teetä ja sokeriakaan
ei ole kuin neljä palaa. Täytyy saada ompelu valmiiksi niin pian
kuin mahdollista ja ostaa sitte siitä saaduilla kahdellakymmenellä
viidellä kopekalla teetä ja tupakkaa.

-- Saako tulla? -- kuului oven takaa.

Anjuta viskasi sukkelaan villahuivin harteilleen. Huoneeseen astui
taidemaalari Fetisow.

-- Minulla olisi teille vähän asiaa, -- alkoi hän Klotshkowiin
kääntyen ja petomaisesti katsoen otsalle valahtaneiden hiusten alta.
Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kaunis tyttönne pariksi tunniksi.
Maalaan nähkääs erästä taulua, vaan ilman mallia ei tule mitenkään
aikaan.

-- Aivan mielelläni! -- myöntyi Klotshkow. -- Mene, Anjuta.

-- Siellä sitä taas saa nähdä jos jotain, -- huokasi Anjuta hiljaa.

-- No, no... Taidetta vartenhan sinua pyydetään eikä turhan tähden.
Miksi et sitte auttaisi, kun kerran voit?

Anjuta alkoi pukeutua.

-- Mitä te maalaatte? -- kysyi Klotshkow.

-- Psykeä. Aihe on hyvä, mutta ei oikein ota syntyäkseen, kun täytyy
maalata eri mallien mukaan. Eilen esimerkiksi maalasin eräästä
mallista, jolla oli siniset jalat. Miksi sinun jalkasi ovat siniset?
kysyin. Sukat ovat värjänneet, vastasi hän. Te vain yhä pänttäätte
päähänne! Onnellinen mies, kun riittää kärsivällisyyttä!

-- Lääketiede on semmoista visaa, että sitä sietää pänttäillä.

-- Hm... Suokaa anteeksi, Klotshkow, mutta minun täytyy sanoa, että
te elätte kauhean sikamaisesti. Lempo vieköön, minkälaista täällä on!

-- Mitenkä niin? Mitenkäs sitä sitte muuten eläisi... Isäukoltani
saan vain kaksitoista ruplaa kuukaudessa ja niillä ei kannata elää
kunnollisesti.

-- Liehän tuo niinkin, -- virkkoi taiteilija ja katseli inhoovasti
ympärilleen, -- mutta voisi sitä sentään vähän paremmin. Sivistyneen
ihmisen täytyy olla estetiko, vai mitä arvelette? Vaan teillä näkyy
täällä olevan mitä inhottavin siivo! Vuode on hajallaan, pesuvesi
paikallaan, eilistä puuroa lautasella... hyi!

-- Niin on, -- sanoi ylioppilas hämillään, -- mutta Anjutalla ei ole
ollut tänään aikaa siivota. Hänellä on ollut kiireellistä työtä.

Kun taiteilija ja Anjuta olivat lähteneet, paneutui Klotshkow
pitkälleen sohvalle ja alkoi taas takoa, sitte nukahti vahingossa,
vaan herättyään tunnin perästä asetti päänsä käsiensä väliin ja
vaipui miettimään. Hänen mieleensä muistuivat taiteilijan sanat,
että sivistyneen ihmisen täytyy välttämättä olla estetiko ja nyt
hänestä näytti hänen huoneensa todellakin inhottavalta. Oli kuin
hän olisi nähnyt henkensä silmällä sen tulevaisuutensa, jolloin
hän ottaa vastaan sairaitaan kabinetissaan, juo teetä hauskassa
ruokasalissa vaimonsa kanssa, joka on kunnollinen nainen -- ja tähän
verraten oli pesuvati vesineen ja rojuineen todellakin uskomattoman
saastaisen näköinen. Anjuta tuntui myöskin rumalta, siivottomalta,
säälittävältä... Ja hän päätti erota hänestä hetimmiten, kävi miten
kävi.

Kun Anjuta taiteilijan luota palattuaan riisui turkkiaan, nousi
Klotshkow ylös ja sanoi hänelle vakavasti:

-- Tiedätkö mitä, rakkaani? Käyhän istumaan ja kuuntele. Meidän
täytyy erota! Sanalla sanoen, minä en tahdo enää asua sinun kanssasi.

Anjuta näytti taiteilijan luota tultuaan tavattoman uupuneelta ja
nääntyneeltä. Hänen kasvonsa olivat pitkästä seisomisesta mallina
kuopahtaneet, laihtuneet ja leuka oli venynyt terävämmäksi. Hän ei
vastannut mitään ylioppilaan sanoihin, mutta hänen huulensa alkoivat
omituisesti vavista.

-- Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy
erota, -- virkkoi ylioppilas. -- Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole
tyhmä ja ymmärrät...

Anjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa
paperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn,
jossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.

-- Ne ovat teidän sokerinne, -- sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin
salatakseen kyyneleensä.

-- Mitä sinä itket? -- kysyi Klotshkow.

Hän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:

-- Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on
erottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.

Anjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin
sanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä
sääli.

"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?" ajatteli hän. "Asukoon
sentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä".

Ja harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle
ankarasti:

-- No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun
et tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!

Anjuta riisui turkkinsa ääneti, hiljaa ja arasti, sitte niisti
nenänsä yhtä hiljaa, huoahti ja varovasti asteli entiselle paikalleen
jakkaralle ikkunan ääreen.

Ylioppilas veti kirjan luokseen ja alkoi taas kävellä nurkasta
nurkkaan.

-- Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, -- jauhoi hän. --
Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun
väliin.

Vaan käytävässä huusi joku kohti kurkkuaan:

-- Grigori, teekeittiö!



MOLEMPI PAREMPI.


-- Poiketkaa välttämättömästi, rakkaat lapset, paroonitar
Schöpplingin (kahdella "p":llä) luo, -- toisti anoppini kymmenennen
kerran, saattaessaan minua ja nuorta vaimoani vaunuihin. --
Paroonitar on äitini vanha ystävä. Käykää myöskin kenraalin rouva
Sherebtshikowin luona. Hän voisi pahastua, ellette tekisi visiittiä.

Istuuduimme vaunuihin ja läksimme ensi visiiteille häittemme jälkeen.
Vaimoni naama näytti minusta juhlalliselta, mutta itse istua kyhjötin
nolona. Paljon erilaista oli minun ja vaimoni välillä, mutta ei
ainoakaan niistä kaivellut sydäntäni niin kuin meidän tuttavapiirimme
erilaisuus. Vaimoni tuttavien luettelossa oli kirjavanaan everstin ja
kenraalin rouvia, paroonitar Schöppling (kahdella "p":llä), kreivi
Dersai-Tshertowshtshinow ja kokonainen liuta ylhäisöön kuuluvia
instituutti-ystävättäriä. Minulla taas ei ollut muita kuin setä,
eronsaanut vankilan tarkastaja, naisserkku, joka piti muotikauppaa,
tshinownikkatovereita -- kaikki läämältään vihoviimeisiä
viinastelijoita, joista ei ainoakaan ollut korkeampi nimineuvosta --
kauppias Plewkow y.m. Minua hävetti. Skandaalia välttääkseni ei minun
olisi ollenkaan sopinut lähteä käymään tuttavieni luona, mutta se
olisi tuottanut minulle paljo harmia. Serkusta tosin ei ollut paljoa
väliäkään, mutta sedän ja Plewkowin visiitit olivat välttämättömät.
Sedältä olin lainannut rahat häiden pitämiseen ja Plewkowille olin
velkaa huonekalut.

-- Kohta, sirkkuseni, päästään setäni Pupkinin luo, -- aloin puhella
vaimolleni. -- Se on vanhanaikainen aatelismies... hänen setänsä
kuuluu olevan jossain hiippakunnassa sijaisena, omituinen ukon kölli
ja elää sikamaisesti, -- ei sijainen, mutta hän itse, Pupkin, se se
elää sikamaisesti. Eipähän siitä muuta kuin, että saat nauraa...
Kauhea tolvana...

Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, jossa oli kolme ikkunaa.
Astuimme vaunuista ja soitimme ovikelloa... Kuului kovaa koiran
haukuntaa ja sitte varoitus: "huut, kirottu!" Pitkän aikaa kuului
käpelehtämistä oven takaa, sitte se aukeni ja me astuimme eteiseen...
Meidät otti vastaan serkkuni Masha, pikkuinen tyttö, jolla oli
päällä äitinsä yöröijy ja nenä paksussa tartissa. En ollut häntä
tuntevinanikaan, jonka vuoksi kiiruhdin naulapuulle, jossa sedän
ketunnahkaturkin vieressä roikkui alushousut ja tärkätty alushame.
Kalossia riisuessani vilkasin arasti saliin. Siellä istui setäni
pöydän ääressä pitkässä kauhtanassa ja rikkinäiset tohvelit paljaissa
jaloissa. Toivoni, etten olisi häntä tavannut kotoa, oli nyt tomua...
Silmiään siristäen ja rinta koristen, että seinät tärisivät, oli hän
rautalangalla onkimassa viinapullosta appelsiinin kuoria. Hänellä
oli julman huolestunut ja miettivä muoto, aivan kuin olisi ollut
keksimässä telefoonia. Astuimme sisään... Meidät havaittuaan joutui
Pupkin hämilleen, pudotti rautalangan lattialle ja sivallettuaan
kauhtanan liepeet kiinni otti ja tömisti salista pois...

-- Heti paikalla tulen! -- huusi hän.

-- Karkuun läksi, -- naurahdin minä tulipunaisena häpeästä ja
uskaltamatta katsoa vaimoni silmiin. -- Somaa, eikö totta, Sonja?
Julman omituinen... Ja katsoppas huonekaluja... Pöytä seisoo kolmella
jalalla, piano on kuin halvauksen saanut, kukkuva kello...

-- Mikäs se on tuo kuva tuolla seinällä? -- kysyi vaimoni.

-- Se on sijaisen muotokuva, kun hän vielä oli seminaarin
johtajana... Näetkö, "Anna" on rinnassa... Se on arvokas mies...
Minä... (tässä minun täytyi aivastaa).

Ei mikään sentään hävettänyt niin kuin haju... Haisi viinalle,
märänneille appelsiineille, tärpätille, jolla setä suojeli itseään
koiperhosia vastaan, kahvin poroille y.m. Huoneeseen astui serkkuni
Milja, pieni koulupojan rehvana, jolla oli suuret hörökorvat. Hän
raapasi jalallaan... Siistittyään pöydän appelsiinin kuorista, hän
otti sohvalta tyynyn ja mennessään pyyhkäsi nuttunsa hihalla pianolta
pölyä... Nähtävästi oli hänet laitettu huonetta siistimään...

-- Tässä minäkin jo olen! -- kuului viimein sedän ääni ovelta, johon
hän oli ilmestynyt liivin nappia kiinni pannen. -- Hyvin hauskaa,
erittäin hauskaa! Käykää, olkaa hyvä, istumaan! Älkää vain sohvalle
käykö, sen takajalka on rikki. Istu, Sonja!

Me istuuduimme. Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä setä silitti
polviaan ja minä koetin olla katsomatta vaimooni.

-- Juuh, -- alkoi setä pannen sikarin palamaan (vieraiden aikana
poltti hän aina sikaria). Sinä olet siis nainut mies... juu, juu...
On se hyväkin yhdeltä puolen... Aina rakas olento luona, mutta
toisekseen kun lapsia tulee, niin jo siinä äläkkä nousee! Kelle
kenkää, kelle nuttua, ketä kouluun, sanalla sanoen kauheaa. Minun
vaimoni onkin Jumalan kiitos kansoittanut puolet maailmaa.

-- Kuinka te jaksatte? -- kysyin, haluten muuttaa keskustelunainetta.

-- Huonosti, veikkonen! Tässä olen viikkokauden vetelehtinyt...
Rintaa korventaa, viluttaa, hiottaa... Vaimoni käskee ottamaan
kininiä ja olemaan suuttumatta, mutta senkö sitä voi olla... Tänä
aamuna käskin lunta luomaan kadulta, mutta ei kukaan tikahdakaan
paikaltaan enkä minä itse sairas mies mihin kykene. Min'oon
kivuloinen, heikko... Minua vaivaavat sisäiset hemoroidit.

Minä sävähdin punaiseksi ja aloin rykiä.

-- Tai kenties se on saunan vika, -- jatkoi hän miettivästi katsellen
ikkunaan. -- Luultavasti! Viime torstaina, tiedättekö, olin saunassa,
kolme tuutia kylpeä hoivailin ja löylystä polttelevat hemoroidit
kuin tuliset kekäleet... Lääkärit sanovat saunaa terveydelle
vaaralliseksi... Se, rouvaseni, on turhaa puhetta... Min'oon pienestä
pahasta siihen tottunut, sillä isäukkoni piti Kijewissä saunaa...
Toisinaan sitä kylpi pitkit päivät...

Minun tuli sietämättömän häpeä. Nousin ylös ja aloin sammaltaen
hyvästellä.

-- Mihinkän nyt? -- ihmetteli setä. Kohta tulee täti. Syödään toki
ensin, on sitä sen verran suuhun pantavaa. Kylläpäs te kursailette!
Olet tullut ylpeäksi, Sonja! Eikä vihkimäpukua ole tilattu Glashilta.
Tyttöni, rouvaseni, pitää muotikauppaa ja te olette tilanneet keltä
lienettekään... Halvemmalla olisi meiltä saanut...

En muista miten läksin sedän luota, miten jouduin vaunuihin. Tunsin
itseni masennetuksi, poljetuksi ja joka hetki odotin vaimollani
pilkkanaurua...

"Ja entä Plewkow!" -- ajattelin minä melkein jäätyneenä kauhusta.
"Eikä sattumaltakaan edes ainoatakaan kenraalia. On eräs tuttava
eversti, mutta sekin on virasta eronnut ja pitää kapakkaa!"

-- Kuulehan, Sonja, -- sanoin vaimolleni itkevällä äänellä, -- anna
anteeksi, että kuletin sinut äsken tuohon sikolättiin... Ajattelin
valmistaa sulle tilaisuuden saada nauraa ja nähdä tyyppejä... Ei se
ole minun syytä, että kaikki meni myttyyn...

Katsahdin arasti vaimooni ja näin paljoa enemmän kuin mitä olin
luullut. Vaimoni silmät olivat vesissä, poskille oli noussut häpeän
ja vihansekainen puna, kädet vapisivat. Veri syöksähti päähäni ja
minä oikein lekahdin.

"Jo tuli tuhoni!" -- ajattelin ja tunsin miten jalkani ja käteni
vähitellen jähmettyivät.

-- Mutta en minä ole syyssä, Sonja! -- huudahdin itku kurkussa. --
Kauhean typerää! Sikoja ne ovat, elukoita!

-- Jos sinua ei miellytä vaatimattomat omat tuttavasi, -- virkkoi
Sonja katsoen minuun rukoilevin silmin, -- niin eivät ne ole
mieleesi minunkaan tuttavani... Minua hävettää ja vaikea on sanoa...
Rakkaani... paroonitar Schöppling alkaa sulle heti kertoa, että äiti
on palvellut hänen taloudenhoitajattarenaan, että me äidin kanssa
olemme kiittämättömiä, kun emme muista hänen entisiä hyviätöitään
nyt, kun hän on köyhtynyt... Mutta älä usko häntä! Se on sulaa
hävyttömyyttä ja valhetta... Vannon, että joka pyhäksi lähetämme
hänelle pään sokeria ja naulan teetä!

-- Sinä lasket leikkiä, Sonja! -- ihmettelin minä tuntien, miten
jäykkyys jäsenistäni alkoi sulaa ja ruumiini läpi virtasi virkistävä
kepeys. -- Paroonittarille pää sokeria ja naula teetä!

-- Ja kun saat nähdä kenraalin rouva Sherebtshikowin, niin
älä veikkonen hänelle naura! Hän on onneton raukka! Kun hän
myötäänsä itkee ja valittaa, niin on se siksi, että kreivi
Dersai-Tshertowshtshinow on nylkenyt hänet putipuhtaaksi. Tietysti
alkaa hän pyytää sinulta lainaa, mutta älä anna, jos olet mies...

-- Vaimoni, enkelini! Sinä olet surprisi! -- huudahdin syleillen
vaimoani. -- Hympympyläni, rakkaani! Sano vaikka, että paroonittaresi
Schöppling (kahdella "p":llä) juoksee kadulla avojaloin ja minä
riemastun vielä enemmän! Kätesi!

Ja minun kävi sääliksi, että kieltäydyin sedällä syömästä. Mutta
samassa muistui mieleeni, että Plewkowilla saa vielä syödä.

-- Anna mennä Plewkowille! -- kiljasin täyttä kurkkua kyytimiehelle.



El KELPAA.


-- -- -- erityis-opistojen kurssin suorittaneet henkilöt istuvat
toimettomina tai ovat ammatissa, jolla ei ole mitään yhteyttä heidän
erityisalansa kanssa ja näin muodoin ilmenee meillä korkeampi
teknillinen sivistys mitään tuottamattomana...

(Eräästä pääkirjotuksesta).

-- Täällä, armollinen herra, juoksee kahdesti päivässä muuan
Maslow teitä kysymässä, -- puheli kamaripalvelija Iwan ajaen
herransa Bukinin partaa. -- Kävi tänäänkin ja kertoi pyrkivänsä
tilanhaltijaksi. Lupasi tulla yhden aikaan uudelleen... Soma mies.

-- Mitenkä niin?

-- Eteisessä istuessaan ei muuta kuin turajaa. En minä, sanoo, ole
mikään lakeija enkä muu puheillepyrkijä, että tässä tuntimääriä
eteisessä istutetaan. Minä, sanoo, olen sivistynyt mies... Vaikka
sinun herrasi, sanoo, on kenraali, niin uskallanpa sanoa, että on
epäkohteliasta näännyttää ihmisiä eteisessä...

-- Hän on aivan oikeassa! -- virkkoi Bukin. -- Kyllä sinä, veikkonen,
olet toisinaan tollo! Nähdessäsi että henkilö on parempaa väkeä ja
siisti kaikin puolin, olisi sinun pitänyt pyytää hänet sisään...
vaikka omaan huoneeseesi.

-- Mokomakin elävä! -- ihmetteli Iwan -- Kannattaa sen pysyä
eteisessä vielä, joka ei ole kenraalin virkaa pyytämässä. Näkyy ne
istuvan paljon pönäkämmätkin eivätkä ole milläänkään... Jos kerran
on tilanhaltija ja herransa palvelija, niin sitä pitää olla se eikä
joutavia reistailemaan ja herrassäätyyn pyrkimään... Oikein saliin
pyrki mokomakin pallinaama tunkio... on niitä, teidän armonne,
nykyisin paljo noita naurettavia ihmisiä!

-- Jos se Maslow vielä tänään ilmestyy, niin käske sisään.

Täsmälleen yhden aikaan saapui Maslow. Iwan vei hänet kabinettiin.

-- Kreivikö on teidät lähettänyt luokseni? -- kysyi Bukin. -- Hyvin
hauskaa tutustua. Istukaa. Kas tähän käykää, nuori herra, tässä on
pehmeämpi... Te olitte jo kuulemma käyneet täällä... anteeksi, minä
olen alinomaa joko virkalomalla tai toimessa. Tupakka, herraseni...
Niin, todellakin olen tilanhoitajan tarpeessa... Edellisen kanssa
tuli pientä kiistaa... Oletteko ennen olleet jossain tilanhoitajana?

-- Kyllä, Kirschmacherilla olin minä vuoden nuorempana hoitajana...
Mutta kun tila myytiin huutokaupalla, niin oli minunkin pakko
lähteä... Kokemusta ei minulla tietysti paljoa ole, mutta olen
suorittanut oppikurssin Petroskin maatalousopistossa, jossa
pääaineena oli agronomia... Toivon, että tietoni jossain määrin
korvaavat kokemuksen puutteen...

-- Mitäs niillä tiedoilla tekeekään? Valvoa töitä pelloilla ja
metsissä, myydä viljaa, tehdä tili kerta vuoteen... ei siinä mitään
tietoja tarvita! On tarpeen vain avoimet silmät, terävät hampaat
ja luja ääni... Eihän ne tiedot muuten häiriöksi ole, -- huokasi
Bukin. -- No niin, maatilani on Orlowin läänissä. Kaikki tarpeelliset
tiedot saatte te näistä kertomuksista ja suunnitelmista, itse en
näet koskaan ole ollut tilalla, en puuttunut asioihin ettekä te
saa minulta muuta selvää, kuin että maa siellä on mustaa ja metsä
vihreää. Ehdot luultavasti jäävät entiselleen, s.o. tuhat ruplaa
palkkaa, huoneusto, ruoka, ajopelit ja täydellinen toimintavapaus.

"Oikukas mies!" -- ajatteli Maslow.

-- Yksi asia vielä... Suokaa anteeksi, mutta parempi ajoissa puhua
kuin perästäpäin riitaantua... Tehkää siellä mitä tahdotte, mutta
Herra varjelkoon teitä uudistuksista, älkää villitkö talonpoikia
ja mikä on kaikista tärkeintä, älkää puhaltako enempää tuhatta
vuodessa...

-- Anteeksi, en kuullut viimeistä lausetta, -- sopersi Maslow.

-- Älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa... Eihän tietysti,
rakkaani, ilman sitä tulee aikaan, mutta määrä olkoon kaikella!
Teidän edeltäjänne meni yli määrän ja yksistään villoissa pisti
taskuunsa viiteen tuhanteen ja... ja me erosimme. Tietysti omalta
kannaltaan hän oli oikeassa... ihminen etsii, missä olisi parasta,
ja oma paita on aina lähinnä ruumista, mutta täytyy myöntää, että
minulle se käy hankalanlaiseksi. No, te siis muistatte: tuhat käy
päinsä... jaa, no olkoon menneeksi kaksi, mutta ei enempää!

-- Te puhuttelette minua kuin varasta! -- kivahti Maslow ja nousi
pystyyn. -- Anteeksi, tuommoiseen kohteluun en ole tottunut!

-- Todellakin? Tehkää tahtonne. En uskalla pidättää...

Maslow sieppasi lakkinsa ja läksi.

-- No, pappa, onko hoitaja otettu? -- kysyi Bukinilta hänen
tyttärensä.

-- Ei... oli vähän sopimaton... tuota... rehellinen...

-- Sehän onkin mainiota! Eihän muuta tarvitakaan!

-- Ei toki! Herra suojelkoon ja varjelkoon rehellisistä ihmisistä...
Jos ken on rehellinen, niin hän joko ei osaa asiaansa tai on
onnenonkija, tuulenpieksäjä... pöllö! Herra varjelkoon... Rehellinen
ei varasta, ei, mutta sen sijaan se voi pyyhkäistä kaikki yhdellä
iskulla, että ei muuta kuin hori perästä... Ei, lapseni, Herra
varjelkoon rehellisistä...

Bukin tuokioisen ajatteli ja sanoi sitte:

-- Viisi henkeä on jo käynyt ja kaikki samanlaisia kuin tämäkin...
Ah, mikä onni! Se on kai otettava se entinen uudelleen.



TUPAKAN VAHINGOLLISUUDESTA.

Monologi-näytelmä.


HENKILÖT: Markel Iwanitsh Njuhin, vaimonsa, naiskasvatuslaitoksen
hoitajattaren mies.

_Njuhin_ (mahtavasti astuen luentosaliin kumartaa, korjaa liiviä ja
alkaa juhlallisesti):

-- Hyvät naiset ja herrat! Vaimolleni oli esitetty, että minä
hyväätekevässä tarkotuksessa pitäisin täällä jonkun helppotajuisen
luennon. Tosioppisuus on vaatimaton, se ei pidä pöyhkeilemisestä,
mutta katsoen mainitsemani tarkotuksen tärkeyteen, suostui vaimoni
esitykseen ja sentähden olen nyt tässä. En ole mikään professori enkä
ole tekemisissä korkeiden oppiarvojen kanssa, mutta ei kellekään
teistä ole tietämätöntä, että minä... että minä (sotkeutuu ja
hätäisesti silmäilee paperia, jonka vetää liivintaskusta)... että
minä jo kolmekymmentä vuotta herkeämättä, uhraten terveyteni ja
elämäni onnen, tutkiskelen ankarasti tieteellistä luonnetta olevia
kysymyksiä ja ompa paikallisissa lehdissä painettukin tieteellisiä
kirjotuksiani. Niimpä esim. viime vuonna syyskuussa ilmestyi
minulta artikkeli "Kotieläinten vahingollisuudesta" nimimerkillä
"Faust". Näinä päivinä olen antanut erään lehden toimitukselle
pitkän artikkelin "Teeismin ja kahvismin vahingollisuudesta
organismille". Tämänpäiväisen luentoni esineeksi olen taas valinnut
vahingollisuuden, jota tupakan käyttäminen ihmiselle tuottaa. Yhdessä
luennossa on tietysti vaikea esittää asiaa koko laveudessaan, mutta
koetan olla lyhytsanainen ja mainitsen vain pääasiat. Sitä ennen on
minun kuitenkin tehtävä eräs huomautus... Kansantajuisuus on yleensä
vahingollinen. Se juurruttaa ihmisiin pintapuolisuutta, harrastusta
saavuttaa helpolla tavalla tietoja ja välinpitämättömyyttä vakavaan,
tositieteelliseen työhön. Minä olen kansantajuisuuden vihollinen
ja tässä kohden olen eri mieltä useiden oppineiden, esim. Vogtin,
(tirkistää paperiin) ja Müllerin kanssa. Vasta viime vuonna lähetin
näille tiedeveljilleni kirjeen kummallekin, jossa esitin kantani
kansantajuisuuskysymyksessä, mutta vastausta en ole heiltä saanut
luultavasti sentähden, etten kirjeitäni varovaisuuden vuoksi
vakuuttanut, vaan lähetin tavallisina. Kansantajuisuuden vihollisena
on minun pysyttävä tieteen ankarissa rajoissa, ja teitä taas,
kuulijana, pyydän tuntemaan aineen tärkeyden koko laveudessaan ja
esiintymään luentoni suhteen asianmukaisella arvokkuudella... -- Jos
ken on kevytmielinen, ken pelkää ankarasti tieteellistä esitystä,
hän olkoon kuuntelematta ja poistukoon! (Tekee mahtavan viittauksen
kädellään ja korjaa liiviään). Siis alkakaamme... Luentoni alussa
olisi minun pitänyt tehdä historiallinen huomautus siitä, milloin
tupakka ensi kerran keksittiin ja minkä aatteiden assosiatsionin
kautta ihmiskunta on joutunut myrkyttämään itseään tällä kauhealla
myrkyllä; mutta ajan vähyyden tähden minun täytyy alkaa kaikista
tärkeimmästä kohdasta... Pyydän huomiotanne. Varsinkin pyydän
läsnäolevien herrojen lääkärien huomiota, jotka esityksestäni
voivat hyötyä monta tärkeää asiaa, koska tupakkaa, huolimatta sen
vahingollisesta vaikutuksesta, käytetään myöskin lääkkeenä. Niimpä v.
1871 helmik. 10 p:nä määrättiin sitä vaimolleni (kurkistaa paperiin).
Tupakka on elimellinen orgaani. Sitä saadaan minun mielipiteeni
mukaan kasvista Nicotiana Tabacum,joka kuuluu heimoon Solaneae.
Se kasvaa Amerikassa. Kokoonpanoltaan on siinä pääosana kauhea,
turmiollinen nikotinimyrkky, joka minun mielipiteeni mukaan ei ole
mitään muuta kuin... kuin (kurkistaa paperiin ja lukee tavuttain)
kuin juokseva nitridi alkoloidi-amiaki, jossa kaikkien vedyn
osien sijasta on kolmiatominen radikali, joka tieteessä tunnetaan
nimellä nikotelina... Kemiallisesti on siinä minun mielipiteeni
mukaan kymmenen atomia hiiliainetta, neljätoista atia vetyä ja
kaksi... atomia... asotia (hengästyy ja tarttuu rintaansa, jolloin
pudottaa paperin). Ilmaa! (Pysyäkseen pystyssä hakee tasapainoa
käsin ja jaloin). Oh... heti paikalla jatkan... täytyy levähtää...
Kohtsillään... Tahdon voimallani karkoitan kohtauksen... (Hakkaa
nyrkillään rintaa). Riittää... uh! (Hetkisen paussi, jonka kestäessä
Njuhin puhkaen kulkee edestakaisin näyttämöllä) Monet ajat... olen
potenut ahdistuskohtauksia... astmaa... Tämä tauti alkoi minussa
v. 1869, syysk. 13 p:nä samana päivänä, jolloin vaimolleni syntyi
kuudes tytär Veronica... Kaikkiaan on vaimollani täsmälleen yhdeksän
tytärtä, poikia taas ei ainoatakaan, josta vaimoni onkin erittäin
iloissaan, koska poikia naiskasvatuslaitoksessa olisi monessa
suhteessa hankala pitää. Koko laitoksessa on vain yksi ainoa mies
-- se olen minä. Mutta, oo kunnioitettavimmat perheet, jotka
olette uskoneet lastenne kohtalon vaimoni käsiin, olkaa minuun
nähden aivan levollisia! Vaimoni on niin taktillinen, että nuoret
neidot eivät näe minussa niin paljon toisen sukupuolen edustajaa
kuin esimerkiksi kelpaavan henkilön, jossa he voivat tutkia sen
korkeimman yhteiskunnallisen järjestysmuodon edustajan esikuvaa,
jota perheenisäksi sanotaan. Tosiaankin, ajan vähyyden tähden
älkäämme poiketko aineestamme... Mihinkäs minä pysähdyinkään? Oh!
Ahdistuskohtaus keskeytti kaikista hauskimmassa kohdassa. Mutta
ei pahaa ilman hyvää. Minulle ja teille varsinkin teille, herrat
lääkärit, tämä kohtaus on mitä kaunopuhelijain opetus! Luennossa ei
ole ainoatakaan ilmiötä ilman vaikutinta. Etsikäämme siis vaikutin
tämänpäiväiseen kohtaukseeni... (Vie sormen otsalleen ja miettii).
Niin! Ainoa keino ahdistusta vastaan on olla syömättä raskasta,
kiihottavaa ruokaa... minä näet lähteissäni tälle luennolle sallin
itselleni pienen ylellisyyden. Teille on huomautettava, että vaimoni
kasvatuslaitoksessa paistettiin tänään bliniä. Jokainen kasvatti saa
paistin asemasta päivälliseksi yhden blinin. Olen vaimoni mies eikä
ole ehkä paikallaan ruveta minun ylistämään tuota jaloa henkilöä,
mutta vannon, ettei missään ruokita niin järkevästi, hygienisesti
ja tarkoituksenmukaisesti kuin vaimoni kasvatuslaitoksessa. Sen
minä voin itse todistaa, sillä vaimoni kasvatuslaitoksessa minulla
on kunnia olla talouspuolen hoitajana. Minä ostan tavarat, pestaan
palvelijat, teen joka ilta vaimolleni tilin menoista, ompelen
vihkoja, keksin keinoja hyönteisten hävittämiseksi, puhdistan ilman
pulveriseeraamalla, pidän luvun pesuun annetuista vaatteista,
katsastan, ettei samaa hammasharjaa saa käyttää useampi kuin viisi
kasvattia ja ettei samaa pyyhinliinaa käyttäisi useampi kymmentä.
Tänään oli vuoroni antaa keittiöön niin paljon jauhoja ja voita,
että se täsmälleen vastaa kasvattien lukumäärää. Minun oli aamusta
pitäen oltava keittiössä pitämässä töitä silmällä. Kuulijani, älkää
luottako palvelijoihin! Oo, usein, usein olen piikojen siivottomuuden
ja typeryyden tähden menettänyt vaimoni luottamuksen! Joka kerran
kun ilman luvatta poistuin keittiöstä, piiat tekivät tyhmyyksiä ja
lopputuloksena oli suojelijattareni oikeutettu viha.

Totta kyllä, rangaistukseni olen kantanut kaikella nöyryydellä,
mutta tappio, jonka varomattomuuteni oli tuottanut, oli korvaamaton.
No niin, tänään paistettiin bliniä. On muistettava, että blinit
olivat tarkotetut vain kasvateille. Vaimoni perheen jäsenille taas
oli valmistettu paistia, joksi esineeksi oli katsottu vasikan
takajalka, jota oli säilytetty kellarissa edellisen viikon
perjantaista asti. Minun vaimoni ja minä tulimme johtopäätökseen,
että jollemme tänään paista tuota jalkaa, niin voisi se huomiseksi
jo pilaantua. Mutta etemmä... Kuulkaahan, mitä nyt seuraa! Kun
blinit olivat paistetut ja luetut, laittoi vaimoni sanan keittiöön,
että kasvatit ovat taas rangaistut menettämään blininsä. Näin
muodoin kävi selville, että oli paistettu kokonaista viisi liikaa
bliniä. Mihin ihmeelle panna ne, mihin? Antaako tyttärille? Mutta
vaimoni on kieltänyt tyttäriä syömästä tahdasta. Tiedättekö,
kuinka kävi? Mihin ne pantiin? (Huokaa ja pyörittää päätään). Oo
sinä rakastava sydän! Oo, hyvyyden enkeli! Hän sanoi: "syö itse
blinisi, Markesha!" Ja minä otin ja söin juotuani alle ryypyn
viinaa... Kas siinä se on se kohtauksen syy! _Da ist Hund begraben!_
Tosiaankin... (katsoo kelloaan) olemmepa hieman poikenneet aineesta.
Jatkakaamme! Kemiallisesti on siis nikotini kokoonpantu... pantu...
(hermostuneesti haroo taskujaan ja vilhuu ympäriltään paperia).
Kehohan teitä muistamaan sen kaavan! Kemiallinen kaava -- se on
kuin johtotähti (huomattuaan paperin pudottaa sille nenäliinansa).
Kun on kysymyksessä kaava, silloin olen minä turhantarkka ja
järkähtämätön. Kasvatin täytyy muistaa kaavat yhtä hyvin kuin
oman nimensä (nostaa paperin yhdessä nenäliinan kanssa). Olen
unohtanut sanoa teille, että vaimoni kasvatuslaitoksessa on minun
toimenani paitsi taloudenhoitoa matematikan, fysikan, kemian,
maantieteen, historian ja havainto-opin opettaminen. Paitsi näitä
tieteen haaroja opetetaan vaimoni kasvatuslaitoksessa ranskan,
saksan ja englannin kieliä, kirjallisuudenhistoriaa, uskontoa,
käsitöitä, piirustusta, musikia, tanssia ja seurustelutapoja.
Kuten huomaatte, siis laveampi kurssi kuin kimnaaseissa! Entä
ruoka! Entä mukavuus! Ja kaikista ihmeellisintä on se, että tämä
hyvyys lankeaa itse kullekin äärettömän mitättömästä maksusta!
Vakinaiset kasvatit maksavat kolmesataa, puolivakinaiset kaksisataa
ja ulkokasvatit sata. Tanssista, musikista ja piirustuksesta on eri
maksu vaimoni sopimuksen mukaan. Erinomainen kasvatuslaitos! Se
sijaitsee Kissa- ja Viiskorwakatujen kulmassa alikapteenin lesken
talossa. Vaimoani voi puhuttelua varten tavata kotona joka aika
ja kasvatuslaitoksen ohjelmia saa ostaa ovenvartijalta 50 kop.
kappale... (katsoo paperiin). No niin, kehoitan siis painamaan
kaavan muistiin! Kemiallisesti on nikotini kokoonpantu kymmenestä
atomista hiiltä, neljästätoista vetyä ja kahdesta asotia. Pyydän
kirjottamaan muistiin... Se on näöltään väritöntä nestettä ja haisee
ammoniakille (ottaa taskustaan rasian ja nuuskaa). Tupakassa on
paitsi tupakkahappoa ja nikotinia, myöskin selvä kanvertin haju
(aivastaa). Jättäen syrjään nikotelinin ja nikotianin (aivastaa)
kohdistakaamme koko huomiomme nikotiinin (kuivaa nenäänsä). Mitä
ihmeitä? Oikeastaan on meille tärkeää nikotinin välitön vaikutus
(katsoo nuuskarasiaan) hermosolmuihin ja ruuansulatuskanavan
lihaksiin. Herranen aika! Taasenkin! (Aivastaa). Mutta minkä niille
kelvottomille tytön ilkiöille tekee? Eilen panivat ne nuuskarasiaani
puuderia ja tänään jotain kirvelevää, haisevaa totkua... (aivastaa
ja hieroo nenäänsä). Tämä on ilettävää! Senkin siivottomat heittiöt!
Herra ties, minkä jomotuksen mokoma sotku saa aikaan sieramissa!
Hyi!... Te ehkä huomaatte tästä heidän menettelystään, ettei vaimoni
kasvatuslaitoksessa vallitse ankara kuri? Ei, kuulijani, siihen ei
ole syynä kasvatuslaitos! Ei ensinkään! Syynä on yhteiskunta. Te
olette syypäät! Perheen on käytävä käsikädessä koulun kanssa, mutta
niinkö on laita? (Aivastaa). Ottakaa esimerkiksi vaimoni perhe...
Tämä perhe on aina kulkenut käsikädessä vaimoni kasvatuslaitoksen
kanssa, saatte uskoa, ettei ainoakaan vaimoni tyttäristä tohdi
tehdä moista työtä vanhaa opettajaansa kohtaan! Mutta se sikseen!
(Aivastaa). Sikseen... Nikotini saattaa vatsan ja suolet tetaniseen
tilaan, s.o. tilaan, jota kutsutaan: tetanus! (Paussi). Huomaan
useiden kasvoilla hymyä... Nähtävästi eivät kaikki kuulijat ole
oivaltaneet käsiteltävänämme olevan aineen arvoa. Teidän joukossanne,
on myöskin sellaisia, jotka pitävät sopivana nauraa, silloin kun
puhujalavalta kaikuu ankaran tieteen pyhittämiä totuuden sanoja!
(Huokaa raskaasti). Tietysti minä en uskalla teitä muistuttaa,
mutta... vaimoni tyttärille sanon minä aina: "älkää naurako sille,
mikä on naurun yläpuolella!" (Aivastaa). Vaimollani on yhdeksän
tytärtä. Vanhin Anna on 27-vuotias, nuorin 17. Kunnioitettavat
läsnäolijat! Kaikki, mitä luonnossa vain on kaunista, puhdasta,
suurta, kaikki se on kertynyt noihin yhdeksään nuoreen, siveään
olentoon! Antakaa anteeksi tämä innostukseni ja... ääneni
vapiseminen, sillä teidän edessänne on onnellisin isä! (Huokaa).
Kuinka vaikeaa onkaan meidän aikoina saada miestä! Äärettömän
työlästä! Ja tuskin yhdellekään ainoalle saa! (Nyökyttelee päätään).
Ah, nuoret miehet! Itsepäisyydellänne ja aineellisella suunnallanne
riistätte te itsellänne yhden korkeimpia nautintoja, perhe-elämän
onnen! Oi, jospa tietäisitte mitä se on! Olen elänyt vaimoni kanssa
33 vuotta ja voin vakuuttaa, että ne ovat olleet elämäni parhaimmat
vuodet. Ne ovat kuluneet kuin suloinen tuokio... (itkee). Kuinka
usein olenkaan häntä vihoittanut heikkoudellani! Vaimo parkani!
Vaikka olenkin nöyrästi ottanut vastaan rangaistukset, millä sitte
olen palkinnut hänen vihansa? (Paussi). Vaimoni tyttäret ovat
näin kauan olleet menemättä naimisiin siitä syystä, että he ovat
kainoja ja siksi, etteivät miehet saa heitä koskaan nähdä. Pitoja ei
vaimoni voi pitää... päivällisille ei kutsu koskaan ketään, mutta...
voin sen teille sanoa salavihkaa... (astuu lähemmä ja kuiskaa),
vaimoni tyttäriä voi nähdä suurina pyhinä heidän tädillään Natalia
Semjonowna Saweiljuhinilla, samalla henkilöllä, jolla on kaatuva ja
joka keräilee vanhoja rahoja... Siellä on kestitystäkin... Ja kun
siellä ei satu olemaan vaimoani, niin voi... (lyö luunapin leukansa
alle). Vaan... tosiaankin... ajan vähyyden tähden älkäämme poiketko
aineestamme... Minä puhuin viimeksi tetanuksesta... Muuten... (katsoo
kelloa)... jääköön seuraavaan kertaan. (Korjaa liiviään ja astuu
mahtavasti pois).



MATKAN VARRELLA.


    Kultapilvi yönsä lepäeli
    Jättivuoren rinnoill' ylevillä...

                  _Lermontow_.

Huoneessa, jota ravintolanpitäjä itse, kasakka Semjon Tshistopljui,
sanoo "vierashuoneeksi", koska se on määrätty ainoastaan
matkustaville, istui suuren maalaamattoman pöydän ääressä kookas,
leveäharteinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän istui pää
käsinojossa pöytää vasten ja nukkui. Talikynttelin tynkä, joka
oli pistetty pumadapurkkiin, valaisi hänen vaaleaa partaansa,
jykevän, leveän nenän, ahavan syömät kasvot ja tuuheat, mustat
kulmakarvat, jotka laskeutuivat ummistuneiden silmien ylle. Nenä,
posket, kulmakarvat -- kaikki piirteet ja kukin niistä erikseen
olivat karheat ja raskaat kuin "vierashuoneen" huonekalut, mutta
yleensä näyttivät ne verrattain sopusuhtaisilta, jopa kauniillakin.
Semmoinenhan se on, kuten sanotaan, venäläisten kasvojen planeetti:
kuta jykevämmät ja räikeämmät niiden piirteet ovat, sitä pehmeämmiltä
ja suopeammilta ne näyttävät. Pukuna oli miehellä herrastakki,
jonkunverran kulunut, mutta raidattu leveällä, uudella nauhalla,
samettiliivit ja leveät housut, joiden lahkeet olivat suurien
saappaiden varsissa.

Eräällä penkillä, joita oli pitkin seiniä, nukkui ketunnahkaturkin
karvapuolella noin kahdeksan vuoden ikäinen tyttö ruskeassa mekossa
ja pitkissä, mustissa sukissa. Tytön kasvot olivat kalpeat, tukka
pellavainen, hartiat hoikat, koko ruumis laiha ja vetelä, mutta
nenä pisti kasvoista samanlaisena paksuna ja rumana pallukkana kuin
miehelläkin. Hän nukkui sikeästi.

Vierashuone oli juhla-asussa. Ilmassa oli äsken pestyjen lattioiden
haju, nuoralla, joka ulottui huoneen läpi seinästä toiseen, ei nyt
riippunut, kuten ennen, riepuja ja nurkassa pöydän yläpuolella paloi
pieni lamppu, josta lankesi valoläiskä Pyhän Yrjänän kuvalle. Nurkan
kummallakin puolen oli seinillä joukko kömpelöitä rahvaankuvia
niin järjestettyinä, että uskonnollisia aiheita esittävät ankaran
asteettain muuttuivat maallista elämää esittäviksi. Kynttelin tyngän
ja lampun himmeässä valossa muodostelivat kuvat yhtäjaksoisen,
mustatäpläisen juovan. Vaan kun kaakeli-uuni, jonka mieli teki laulaa
yhteen ääneen pyryn kanssa, vinkuen veti sisäänsä ilmaa ja halot
aivan kuin henkiin heräten välähyttelivät kirkkaita leimuja, silloin
alkoi pyöreähirsisillä seinillä hyppiä ruskeita pilkkuja ja nukkuvan
miehen pään yläpuolella välkähti milloin isä Serafimin, milloin shahi
Nassr-Eddinin kuvat.

Ulkona myllersi tuisku. Jotain vimmattua, vihaista, mutta syvän
onnetonta ja petomaisen raivokasta kiuhui ja ryöppysi ravintolan
nurkissa ja tuntui kuin olisi se tahtonut hyökätä sisään. Se jyskytti
ovea, kolhi ikkunoita, ruski seinissä ja katolla, toisinaan oli
sen äänessä uhmaa, toisinaan se rukoillen vaikeroi, vaan sitte
tuokioksi taukosi ja voitonriemuisesti, kavalasti ulvoen syöksähti
savutorveen. Vaan uunissa leimahtelivat puut ja tuli hyöksähti
vihaisena kuin kahlekoira vihollista vastaan, alkoi taistelu ja sitte
kuului valitusta, kirkumista ja hurjaa kiljuntaa. Ja kaikessa tässä
kuulosti sen ärjyvää tuskaa, tyydyttämätöntä vihaa ja loukkaantunutta
voimattomuutta, joka aina oli tottunut voittamaan.

Tätä villiä, petomaista leikkiä kuuntelemaan näytti "vierashuone"
iäksi mykistyneen. Vaan jonkun ajan kuluttua kirahti ovi ja
huoneeseen astui palveluspoika, jolla oli uusi karttuunipaita
päällä. Toista jalkaansa ontuen ja unisilla silmillään muljoillen
hän niisti sormillaan kynttelin, lisäsi puita uuniin ja meni pois.
Samassa kuului Rogatshista, jonne ravintolasta oli kolmensadan
askeleen paikoille, kellon ääni, joka ilmotti puoliyötä. Tuuli
ryöpytti kellon ääniä aivan kuin lumihiutaleitakin. Se karkasi niiden
kimppuun, pyöritteli ympäri ilmojen lakeuksia, niin että muutamat
äänet katkeilivat tai venyivät pitkiksi, lainehtiviksi soinnuiksi,
toiset taas kokonaan kuolivat vihurin pauhuun. Eräs ääni soi niin
selvästi, että luuli sen tulevan ikkunan alta. Turkilla nukkuva tyttö
vavahti ja nosti päätään. Hän katsoi tuokioisen pimeään ikkunaan ja
Nassr-Eddiniin, jolla silloin läikkyi uunin punerva hohde ja siirsi
sitte katseensa nukkuvaan mieheen.

-- Isä! -- sanoi hän.

Mies ei liikahtanut. Tyttö liikautti vihaisesti kulmakarvojaan,
painautui pitkälleen ja veti jalkansa koukkuun. Oven takana
haukotteli joku pitkään ja kovasti. Kohta sen jälkeen kuului oven
narinaa ja epäselviä ääniä. Joku oli tullut sisään ja pudisteli lunta
päältään ja kopisteli huopakenkiään.

-- Mitä? -- kysyi veltto naisääni.

-- Neiti Ilowaiskaja on saapunut, -- vastasi bassoääni.

Taas narahti ovi, josta tunkeusi sisään myöskin tuulen ryöppy. Joku,
luultavasti ontuva poika, hypähti vierashuoneen ovelle, rykäisi
kunnioittavasti ja tarttui ovilukkoon.

-- Tänne, matushka-neiti, -- sanoi laulava naisääni, -- täällä on
puhdasta.

Ovi aukeni selälleen ja kynnykselle ilmestyi parrakas mies, joka
oli kyytimiehen kauhtanassa, suuri matkalaukku harteilla ja koko
mies kiireestä kantapäähän lumen pöpperössä. Hänen jälestään astui
huoneeseen pieni, melkein kahta vertaa häntä lyhyempi nainen
kasvoitta ja käsittä, sillä hän oli niin tarkkaan vaatteilla kääritty
ja turottu, että näytti nyytiltä.

Kyytimiehestä ja nyytistä levisi kostea haju ja kynttelin liekki
alkoi häilyä.

-- Kaikellaista tyhmyyttä! -- virkkoi nyytti vihaisesti. -- Mainiosti
olisi voinut ajaa edelleen. Ei jäänyt jälelle kuin kaksitoista
virstaa ja sekin enimmäkseen metsätietä. Mihin sitä olisi eksynyt?

-- Vaikkei olisi eksytty, mutta kun eivät hevoset ota kulkeakseen, --
vastasi kyytimies, -- Enhän minä Herra nähköön tahallani!

-- Mihin ihmeelle lie tultukaan. Hiljaa... täällä taidetaan nukkua.
Mene pois.

Kyytimies laski matkalaukun lattialle, jolloin hänen harteiltaan
luiskahti lumilepeitä, sihautti nenäänsä ja läksi. Sitte näki tyttö,
kuinka nyytin keskestä pisti esiin kaksi kättä, jotka alkoivat purkaa
saalien, huivien ja vöiden paksua kerrosta. Ensin kirposi lattialle
suuri saali, sitte paslikka, sen jälkeen valkea villahuivi. Kun pää
oli vapautunut kääreistä ja nainen oli riisunut matkaturkin, tuli hän
puolta hoikemmaksi. Nyt oli vielä päällä pitkä, harmaa nuttu, jossa
oli suuret napit ja jonka taskut olivat pullollaan. Yhdestä taskusta
hän veti jonkun paperikäärön, toisesta nipun suuria, raskaita
avaimia, jotka hän pani niin varomattomasti pöydälle, että nukkuva
mies liikahti ja avasi silmänsä. Hetkisen mies katsoi tylsästi
ympärilleen aivan kuin käsittämättä missä hän oli, sitte puisteli
päätään ja siirtyi istumaan nurkkaan. Nainen riisui palton, josta
hän kepeni taas puolta hoikemmaksi, veti jaloistaan karvakengät ja
istuutui.

Nyt hän ei ollut enää nyytin näköinen. Hän oli pieni, laiha, 20
paikoilla oleva tummatukkainen nainen, niin hoikka ja soleva kuin
mato, kasvot valkeat, pitkähköt ja tukka aaltoileva. Hänen nenänsä
oli pitkä ja terävä, leuka myöskin pitkä ja terävä, silmäripset
pitkät ja tämän yleisen terävyyden tähden tuntuivat hänen kasvonsa
pistäviltä. Mustassa puvussaan, jonka kaulantiehys ja hihat olivat
täynnä pitsejä, terävine kyynäspäineen ja ruusunpunaisine sormineen
hän muistutti keskiaikaisten englantilaisten naisten muotokuvia.
Ja vakava, miettivä kasvojen sävy lisäsi vielä enemmän tuota
yhtäläisyyttä.

Nainen silmäili huonetta, vilkasi syrjäkariin mieheen ja tyttöön
ja olkapäitään kohauttaen istuutui ikkunan ääreen. Tummat ikkunat
vapisivat kostean länsituulen puhalluksesta. Suuria lumihöytäleitä
tuiskusi valkealle välähtäen ruutuja vasten, josta ne tuuli karisti
kuitenkin pois. Raivokas myrskyn soitto yltyi yltymistään...

Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö mutista ja sanoi vihaisesti:

-- Herra Jumala, miten olen onneton! Kaikista onnettomin!

Mies nousi ylös ja varovin askelin, jotka eivät ollenkaan sopineet
hänen suureen kokoonsa ja tuuheaan partaansa, sipsutteli tytön luo.

-- Etkö nuku, tyttöseni? -- kysyi hän anteeksipyytävällä äänellä. --
Mitä tahdot?

-- En mitään! Olkapäätäni kivistää. Sinä, isä, et ole hyvä ihminen ja
Jumala rankasee sinua! Saat nähdä, että rankasee!

-- Kultaseni, en ole tiennyt, että olkapäätäsi kivistää, mutta minkäs
minä sille voin, lapseni, -- sanoi mies tavalla, jolla juopuneet
miehet pyytävät anteeksi ankarilta vaimoiltaan. -- Sitä pakottaa vain
matkustamisen tähden. Huomenna pääsemme perille, lepäämme ja sitte se
heittää.

-- Huomenna, huomenna... Sinä sanot minulle joka päivä: huomenna.
Meidän on kulettava vielä kaksikymmentä päivää.

-- Totta totisesti, lapseni, me pääsemme huomenna perille. Minä en
valehtele milloinkaan enkä ole syyssä, jos myrsky meidät yllätti.

-- En jaksa enää kärsiä, en jaksa, en! Tyttö potkasi rutosti toisella
jalallaan ja parahti katkerasti itkemään. Hänen isänsä viittasi
kädellään ja katsahti hämillään naiseen. Tämä kohautti olkapäitään ja
meni veltosti tytön luo.

-- Kuulehan, kultaseni, -- sanoi hän, -- älä viitsi itkeä. Eihän se
ole hauska, jos olkapäätä kivistää, vaan minkäs sille tekee.

-- Nähkääs, hyvä neiti, -- sanoi mies nopeasti aivan kuin itseään
puolustellen, -- emme ole nukkuneet kahteen yöhön ja olemme ajaneet
kurjilla ajoneuvoilla. Ei siis ole ihme, jos häntä kivistää. Ja sitte
sattui meille vielä päihtynyt kyytimies, matkalaukku varastettiin
meiltä, koko ajan vinha ryöppy... Minäkin rupesin voimaan pahoin
nukkumisesta istuvassa asennossa. Jumaliste, Sasha, sinuttakin on
tässä paha elämä, vaan sinä vielä itket.

Mies pudisti päätään, viittasi kädellään ja istuutui.

-- Älä tosiaankaan itke enää, -- sanoi neiti, -- pikku lapsethan vain
itkevät. Jos sinä, kultaseni, olet sairas, niin pitää riisuutua ja
nukkua. Ruvetaanpas riisumaan.

Kun tyttö oli riisuttu ja rauhottunut, syntyi taas äänettömyys.
Neiti istui ikkunan edessä ja katseli neuvottomana huonetta,
pyhimyksenkuvaa ja uunia. Hänestä näytti kummalliselta sekä huone
että paksunenäinen tyttö, joka oli lyhyessä pojan paidassa ja tytön
isä. Tämä omituinen mies istui nurkassa, silmäili hämillään kuin
päihtynyt ympärilleen ja hieroskeli kämmenperällään kasvojaan.
Hän oli vaiti, mulkoili silmillään ja hänen muodostaan oli vaikea
päättää, että hän hevin alkaisi puhua. Mutta hän alkoi kuitenkin
ensiksi puhelun. Polviaan sivellen ja rykäistyään hän sanoi
naurahtaen:

-- Kummallista, tosiaankin! Mahdoton on uskoa omia silmiäänkään:
senkö lempoa varten on kohtalo meidät ajanut tähän inhottavaan
ravintolaan? Mitä se on sillä tahtonut ilmaista? Elämä tekee
toisinaan semmoisia _salto mortale_, ettei voi muuta kuin
neuvottomana hölmistellä. Matkustatteko te, neiti, kauas?

-- En, -- vastasi neiti. -- Minä matkustan meidän maatilallemme,
jonne täältä tulee kaksitoista virstaa, meidän karjakartanoomme isäni
ja veljeni luo. Olen itse Ilowaiskaja ja karjakartanoakin nimitetään
Ilowaiskiksi. Kyllä on kauhea sää!

-- Pahempaa ei voi olla.

Ontuva poika tuli huoneeseen ja pisti purkkiin uuden kynttelin,

-- Paneppas, poika, teekeittiö tulelle, -- virkkoi mies hänelle.

-- Kukas tähän aikaan teetä juo? -- sanoi poika. -- Synti on juoda
ennen aamujumalanpalvelusta.

-- Olkoon vain, poika, et sinä tulisessa pätsissä korvennu, vaan me...

Teetä juodessa uudet tuttavukset rupesivat puhelemaan. Ilowaiskaja
sai tietää, että hänen puhetoverinsa nimi oli Grigori Mihailowitsh
Liharew, että hän on sen saman Liharewin veli, joka on erään
naapuri ujesdin päällikkönä ja että hän itsekin oli ennen ollut
tilanomistaja, vaan "joutunut aikoinaan rappiolle". Liharew taas sai
tietää, että Ilowaiskajaa kutsuttiin Maria Mihailownaksi, että hänen
isällään oli suuremmoinen maatila, vaan että isännyyttä täytyy hänen
pitää yksinään, koska isä ja veli katsovat elämää sormiensa välitse
ja pitävät liian paljon hevosista.

-- Isä ja veli ovat karjakartanossa ihan yksinään, -- sanoi
Ilowaiskaja sormiaan vilkuttaen (keskustellessa hänellä oli tapana
vilkuttaa sormiaan kasvojensa edessä ja lipaista jokaisen lauseen
perästä terävällä kielellään huuliaan). Miehet ovat huoletonta
väkeä eivätkä itsensä tähden pane rikkaa ristiin. Saapas nähdä, ken
heille valmistaa paaston päättäjäisaterian! Äitiä meillä ei ole ja
palvelijat ovat semmoisia, etteivät minutta saa siivolleen liinaa
pöydälle. Voi kuvitella heidän asemansa! He jäävät ilman ateriaa ja
minun pitää istua täällä koko yö.

Ilowaiskaja kohautti olkapäitään, ryyppäsi teetä ja jatkoi:

-- On juhlia, joilla on oma tuoksunsa. Pääsiäisenä, helluntaina ja
jouluna on ilmassa jokin erityinen tuoksu. Suruttomatkin ihmiset
rakastavat noita juhlia. Minun veljeni esimerkiksi selittää, ettei
Jumalaa ole, vaan pääsiäisenä ehättää ensimäisenä aamukirkkoon.

Liharew loi katseensa Ilowaiskajaan ja naurahti.

-- Sanotaan, ettei Jumalaa ole, -- jatkoi Ilowaiskaja myöskin
naurahtaen, -- mutta sanokaas minulle, miksi kaikki kuuluisat
kirjailijat, oppineet ja yleensä viisaat ihmiset kääntyvät elämänsä
lopulla uskovaisiksi?

-- Ken ei nuorena ole osannut uskoa, se ei usko vanhanakaan, olipa
hän vaikka itse viisauden isä.

Rykimisestä päättäen oli Liharewilla bassoääni, mutta luultavasti
peläten puhua kovasti tai liiallisesta kainoudesta hän puhui
tenoriäänellä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän huokasi ja sanoi:

-- Minä käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on sama
kuin lahjakkuus: sen täytyy olla synnynnäistä. Mikäli voin päättää
itsestäni, niistä ihmisistä, joita elämässäni olen tuntenut ja
kaikesta siitä, mitä on ympärilläni tapahtunut, on tuo kyky
ominaista venäläisille mitä suurimmassa määrässä. Venäläinen elämä
muodostaa koko joukon uskoja ja viehtymyksiä, vaan uskon puutetta
ja kieltämistä se ei ole edes haistanutkaan, jos tietää tahdotte.
Jos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo
johonkuhun muuhun.

Liharew otti Ilowaiskajan tarjooman teekupin, härppäsi siitä yhdellä
kertaa puolet ja jatkoi:

-- Kerron teille itsestäni. Minun sieluuni on luonto pannut
tavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien
ja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan
hetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu
tavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua
jo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin. Minun äitini piti
siitä, että lapset söivät paljon, ja kun hän syötti minua, hoppusi
hän: "Syö, tärkeintä elämässä on soppa!" Minä uskoin, söin soppaa
kymmenen kertaa päivässä ja söin kuin haikala, että viimeiseltä
inhotti ja pyörrytti. Lapsenhoitaja kertoi satuja, ja minä uskoin
haltijoihin, hiisiin ja kaikkeen muuhun roskaan. Toisinaan varastin
isältä myrkkyä, ripottelin sitä namusille, joita kuletin ullakolle,
että muka haltijat olisivat kuolleet ja hävinneet maan päältä. Ja kun
opin lukemaan ja ymmärtämään luettua, silloin se vasta rasavillin
elämä alkoi! Karkailin Ameriikkaan, elostelin rosvona, pyrin
luostariin ja otin pieniä poikia piinaamaan minua kuten Kristusta. Ja
huomatkaa, että uskoni oli aina virkeä ja toimelias. Kun karkailin
Ameriikkaan, houkuttelin aina mukaani jonkun samallaisen tyhmyrin
kuin itsekin olin, ja minä olin iloinen, kun vilussa värjöttelin
kaupungin tulliportin takana ja sain selkääni. Milloin elostelin
rosvona, oli minulla kotiin, tullessa ehdottomasti naama verillä.
Lapsuus, kuten huomaatte, oli mitä levottomin! Kun minut sitte
pantiin kouluun ja siellä alkoi suuri totuuksien tulva, kuten
esimerkiksi, että maa kiertää aurinkoa tai ettei valkoinen väri ole
valkeaa, vaan on muodostunut seitsemästä eri värisiä, meni pääni
pyörälle. Kaikki kieppui päässäni yhtenä mylläkkänä: Josua, joka oli
pysähdyttänyt auringon kulustaan ja äitini, joka profeetta Eliaan
nimessä kielsi ukkosen johdon ja isäni, joka ei välittänyt niistä
totuuksista, joita minä olin oppinut. Terävyyteni innostutti minua.
Minä kuleskelin kuin raivoisa vihuri ympäri taloa ja talleissa
ja saarnailin totuuksiani, kauhistuin muiden tietämättömyyttä ja
leimusin vihasta kaikkia niitä kohtaan, jotka valkeassa värissä
näkivät ainoastaan valkeaa... Tyhjänpäiväistähän se muuten oli ja
poikamaista. Vakava ja niin sanoakseni miehevä innostus alkoi minussa
yliopistossa. Oletteko te, neiti suorittaneet jonkun oppikurssin?

-- Olen. Nowotsherkaskissa, Donin instituutissa.

-- Varsinaisilla kursseilla ette ole ollut? Siis te ette tiedä,
mitä ovat tieteet. Kaikilla tieteillä, niin paljon kuin niitä
tässä maailmassa on, on yksi ja sama passi, jota ilman ne pitävät
itseään mahdottomina: pyrkimys totuuteen! Jokaisella niistä,
vieläpä jollakin farmakognosialla on päämääränä totuus, vaan ei
elämän hyöty eikä mukavuudet. Merkillistä! Kun te alatte tutustua
johonkuhun tieteeseen, niin hämmästyttää teitä ennen kaikkia sen
alku. Minä sanon teille, ettei ole mitään sen viehättävämpää eikä
suuremmoisempaa eikä mikään huumaa ja tempaa ihmisen mieltä niin
voimakkaasti kuin jonkun tieteen alku. Jo viidestä ensi luennosta saa
mitä kirkkaimpien toiveiden siivet ja tuntee olevansa totuuden herra.
Ja minä antauduin tieteille rajattomasti ja intohimoisesti kuin
lemmitylle naiselle. Minä olin niiden orja enkä niiden ulkopuolella
tahtonut tietää mistään muusta auringosta. Yöt päivät, selkää
suoristamatta pänttäilin päähäni, itkin ja tuskailin ja kirosin
kirjoja, kun näin ihmisten kytkevän tieteitä itsekkäiden etujen
palvelukseen. Mutta viehätyksen vallassa en pysynyt kauvan. Seikka
on nähkääs semmoinen, että jokaisella tieteellä on alkunsa mutta
ei ollenkaan loppua enemmän kuin murtolukujen jatkuvassa sarjassa.
Eläintiede tuntee 35,000 hyönteislajia, kemia 60 yksiaineista
alkuainetta. Jos näiden numeroiden perään ilmestyy aikaa myöten
kymmeniä nollia, pysyy eläintiede ja kemia yhtä kaukana lopustaan
kuin nytkin ja aikamme tieteellinen työ tulee olemaan kokonaan
numerojen kasvattamista. Tämän konstin minä keksin silloin, kun
tapasin 35,001:nen lajin tyydytystä tuntematta. Pettymystä en
kuitenkaan ole ehtinyt tuntea, koska minut kohta valtasi uusi
usko. Lyöttäydyin nihilistiksi, levittelin sen julistuksia ja
otin osaa sen pimeihin tekoihin ja vehkeisiin. Tunkeuduin rahvaan
syviin kerroksiin, palvelin tehtaissa, olin voitelijan ammatissa ja
lotjanvetäjänä. Mutta kun sitte pitkin Venäjää kuleksien sain hajua
Venäjän kansan elämästä, tuli minusta tuon elämän lämmin ihailija.
Rakastin Venäjän kansaa aina kärsimyksiin asti, rakastin ja uskoin
sen Jumalaan, kieleen, luovaan voimaan. Ja niin edespäin, ja niin
edespäin... Olen ollut aikani slavofili, ukrainafili, arkeologi,
kansan tuotannon parhaiden esineiden kokoilijana... olen ihannellut
aatteita, ihmisiä, tapauksia, paikkoja... viehätystä, viehätystä
loppumattomiin! Viisi vuotta takaperin minä en tunnustanut mitään
omistusoikeutta ja minun viimeisenä uskonani oli se, ettei pahaa pidä
vastustaa.

Sasha huokasi katkonaisesti ja kääntelihe. Liharew meni hänen
luokseen.

-- Lapseni, etkö tahdo teetä? -- kysyi hän hellästi.

-- Juo itse! -- vastasi tyttö äreästi.

Lihavew joutui hämilleen ja palasi nolona paikalleen.

-- Teillä näkyy olleen hauska elo, -- virkkoi Ilowaiskaja. -- On
kyllä muistelemista.

-- Niin, hauskaltahan se tuntunee, kun istuu teekupin ääressä
hyvän puhetoverin kanssa ja loruaa, vaan kysykääpäs, minkä minulle
on se hauskuus maksanut. Kuinka paljo olen saanut maksaa elämäni
vaihtelevaisuudesta? Minä, neitiseni, en ole uskonut, kuten uskoo
saksalainen filosofian tohtori enkä ole korven syvyydessä elämääni
viettänyt, vaan jokainen uusi uskoni on minua vääntänyt ja muokannut
kuin vemmelpuuta ja repinyt kappaleiksi ruumiini. Päättäkää itse.
Olin yhtä rikas kuin veljeni, vaan nyt olen kerjäläinen. Viehätysten
huumeessa menetin sekä oman että vaimoni omaisuuden ja paljo
vieraita varoja. Nyt olen 42 ikäinen, vanhuuden kynnyksellä, vaan
koditon olen kuin koira, joka on yöllä häipynyt isäntänsä kuorman
perästä. Koko elämäni aikana en ole tiennyt, mitä lepo on. Henkeni
on lakkaamatta ahdistusta nähnyt, jopa toivojakin potenut... Olen
saanut kuihtua säännöttömästä, raskaasta työstä, nähnyt puutetta,
istunut viisi kertaa vankilassa, piileksinyt Arhankelin ja Tobolskin
lääneissä... Kirvelee, kun muistelee! Olen elänyt, mutta huumeen
kourissa en ole nähnyt itse elämän kulkua. Uskotteko, etten muista
ainoatakaan kevättä, en ole huomannut, että vaimo minua rakasti, että
minulle syntyi lapsia? Ja mitä vielä sanoisinkaan teille? Kaikille
niille, jotka minua ovat rakastaneet, olen minä ollut onnettomuus...
Äitini käy jo 15 vuotta surupuvussa minun tähteni ja minun ylpeiden
veljieni, jotka minun tähteni ovat saaneet kärsiä katkeria tuskia,
saaneet punastua, raataa olkansa takaa, hukata rahaa, rupesivat
viimeisellä vihaamaan minua kuin myrkkyä.

Liharew nousi ylös, mutta painautui jälleen istumaan.

-- Jos minä olisin ainoastaan onneton, niin Jumalaa korkeasti
ylistäisin, -- jatkoi hän Ilowaiskajaan katsomatta. -- Minun oma
onnettomuuteni haipuu kaukaisuuteen, kun muistelen, miten usein
olen viehätysteni vaiheissa ollut järjetön, kaukana totuudesta,
väärintekevä, julma, vaarallinen. Miten monesti olenkaan sydämeni
syvyydestä vihannut ja halveksinut niitä, joita olisi pitänyt
rakastaa ja -- päinvastoin. Tuhansia kertoja olen nahkaani vaihtanut.
Tänään minä uskon, polvistun maahan, vaan huomenna pelkurina karkaan
äskeisten jumalieni ja ystävieni luota. Jumala yksin on nähnyt, miten
usein olen viehtymiseni tähden häpeästä itkenyt ja päänalustani
järsinyt. En kertaakaan ole elämässäni tahallani valehdellut enkä
pahaa tehnyt, mutta ei ole omatuntoni puhdas! Neitiseni, en saata
edes kehua sillä, ettei omallatunnollani olisi yhdenkään kuolemaa,
sillä omien silmienihän nähden vaimoni heitti henkensä, jonka olin
kuihduttanut huolettomalla hurjuudellani. Niin, vaimoni! Kuulkaa,
jokapäiväisessä elämässä on kaksi käsitystä naisesta tavallisinta.
Yhdet mittailevat naisten pääkalloja todistaakseen, että nainen
on alempana kuin mies, etsivät hänen puutteitaan herjatakseen
häntä, voidakseen olla jotain hänen silmissään ja puolustaakseen
eläimellisyyttään. Toiset taas koettavat voimiensa takaa nostaa
naisen itsensä tasalle eli toisin sanoen pakottaa hänet pänttäämään
päähänsä nuo 35,000 lajia, kirjottamaan ja lukemaan samoja
tyhmyyksiä, joita he itsekin kirjottavat ja lukevat. Liharewin
kasvoille nousi tumma varjo. -- Minä sanon teille, että nainen on
aina ollut ja tulee olemaan miehen orjana, -- jatkoi hän bassoäänellä
ja nyrkkiä pöytään iskien. -- Hän on herkkä ja pehmeä kuin vaha,
josta mies on muovaillut, mitä ikinä on mielensä tehnyt. Herra
Jumala tosiaankin! Miten kurjan kurjasta miehen päähänpistosta
nainen on kerinnyt hiuksensa, hylännyt perheensä, kuihtunut ja
kuollut vieraalla maalla... Niistä aatteista, joiden tähden hän on
uhrannut itsensä, ei ole yhtään naisellista. Rajaton, uskollinen,
altis orja! Pääkalloja en ole mitannut, mutta minä puhun raskaasta,
katkerasta kokemuksesta. Ylväimmät, itsenäisimmät naiset, joille
minun on onnistunut kertoa huumaukseni, ovat kulkeneet perässäni
mitään aprikoimatta ja kyselemättä ja tehden kaikki, mitä olen
tahtonut. Eräästä nunnasta tein nihilistin, joka, kuten jälestäpäin
sain tietää, ampui santarmin. Minun vaimoni ei jättänyt minua mieroa
vaeltaessani hetkeksikään ja tuuliviirin tavoin kääntyi hänen uskonsa
sitä mukaa, kuin minä mistäkin viehätyin.

Liharew hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa.

-- Jaloa, ylevää orjuutta! -- sanoi hän käsiään läiskyttäen. --
Siinä juuri onkin naisen elämän korkea ajatus! Kaikenkarvaisesta
hassutuksesta, jota on kertynyt minun päähäni koko siltä ajalla,
jolloin olen ollut tekemisissä naisten kanssa, on minun muistooni
jäänyt aivan kuin siivilään -- ei suinkaan aatteita, ei järkeviä
sanoja eikä filosofiaa, vaan tuo ääretön alistuminen kohtaloon, tuo
ääretön laupeus, kaikkianteeksiantavaisuus...

Liharew puristeli nyrkkiään, tuijotti yhteen kohtaan ja kummallisen
intohimoisesti ponnistaen, aivan kuin jokaista sanaa imeskellen
jatkoi hän yhteenpurislettujen hampaiden välistä.

-- Tuo... tuo ylevä vaivojen kestäminen, uskollisuus hautaan
saakka, sydämen runollisuus... Elämänajatus on juuri tuossa
marttyyrikuolemassa, josta ei valitus kuulu, kyynelissä, jotka
pehmittävät kiven, rajattomassa, kaikkianteeksiantavassa rakkaudessa,
joka luo elämän kaaokseen valoa ja lämpöä...

Ilowaiskaja nousi hiljaa ylös, otti askeleen Liharewia kohti ja
kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. Kyynelistä, jotka kimaltelivat
miehen silmäripsissä, väräjävästä, intohimoisesta äänestä ja
kasvojen punasta käsitti hän, etteivät naiset olleet Liharewin
puheen satunnaisena ja tyhjänä aiheena. Ne olivat hänen uuden
viehätyksensä tai, kuten hän itse sanoi, uuden uskonsa esineenä. Ensi
kerran elämässään näki Ilowaiskaja edessään innostuneen, tulisesti
uskovan miehen. Kädenliikkeineen ja säihkyvine silmineen hän tuntui
Ilowaiskajasta mielettömältä, raivokkaalta, mutta hänen silmiensä
tulesta, puheesta ja kookkaan ruumiin liikkeistä hehkui niin voimakas
kauneus, että Ilowaiskaja huomaamattaan seisoi hänen edessään
aivan kuin maan alle vajonneena ja riemuavin silmin katsoi hänen
kasvoihinsa.

-- Ja äitini sitte! -- puhui hän ojentaen käsiään Ilowaiskajaa
kohti rukoilevin kasvoin. -- Olen myrkyttänyt hänen elämänsä,
tahrinut hänen käsityksensä mukaan Liharewin suvun maineen ja
tuottanut hänelle niin paljon kipua ja tehnyt pahaa, että vain
pahin vihollinen voi tehdä niin ja mikä on ollut seuraus? Veljet
antavat hänelle muutamia ropoja hartaustoimituksia varten, vaan
äiti kieltäytyy tyydyttämästä uskonnollisia tunteitaan, säästää nuo
rovot ja lähettää salaa tuhlaajapojalleen Grigorille! Yksistään
tämä pikku seikka kasvattaa ja jalostaa henkeä paljoa voimakkaammin
kuin mitkään teoriat ja 35,000 lajia. Voisin kertoa teille tuhansia
esimerkkiä. Otetaan vaikka teidät! Ulkona on yö ja myrsky, vaan te
matkustatte isänne ja veljenne luo lämmittääksenne heitä suurena
juhlana hellyydellänne, vaikka he eivät mahda teitä muistellakaan,
ovat unohtaneet teidät. Mutta rakastukaahan vain kovasti johonkuhun
ihmiseen, niin saattepa nähdä, että menette hänen jälestään vaikka
pohjoisnavalle. Vai mitä?

-- Niin, jos... kerran rakastan.

-- Siinäpä se! -- riemahti Liharew. -- Jumaliste, miten olen
iloinen, että tutustuin teihin! Kohtaloni on niin hyvä, että
se aina antaa minun tavata mainioita ihmisiä. Ei päivää, ettei
semmoista tuttavuutta, että vaikka henkensä antaisi sen edestä.
Tässä maailmassa on paljoa enemmän hyviä ihmisiä kuin pahoja. Teidän
kanssanne olemme tässä avomielisesti ja syviä säikeitä myöten
pakisseet, aivan kuin oltaisi satavuotisia tuttavuksia. Toisinaan
sattuu niin, että kymmenen vuotta saa murjottaa ja olla ääneti,
salata kaikki vaimoltaan ja ystäviltään, vaan kun toisinaan tapaa
rautatievaunussa koulupojan, niin avaa hänelle koko sydämensä. Teitä
on minulla kunnia nähdä ensi kertaa, vaan olen tehnyt teille niin
syvän katumuksen, etten koskaan ole semmoista tehnyt. Ja miksi?

Käsiään hieroskellen ja hymyillen Liharew käveli hieman aikaa
huoneessa ja alkoi sitte taas puhua naisista. Tällä välin oli alettu
soittaa aamukirkkoon.

-- Hyvä Jumala! -- itki Sasha. -- Rupattelee eikä anna nukkua!

-- Tosiaankin, -- häpsähti Liharew, -- anna anteeksi, kultaseni.
Nuku, nuku... Paitsi häntä on minulla vielä kaksi poikaa, -- kuiskasi
hän. -- Ne ovat setänsä luona, vaan tämä ei tule hetkeäkään toimeen
isättä. Kituu, nurkuu ja niin on minuun takertunut kuin kärpänen
hunajaan. Olen tässä, neitiseni, rupatellut tosiaankin liian kauan.
Ei haittaisi, jos tekin levähtäisitte. Sallitteko, niin laitan teille
vuoteen?

Lupaa odottamatta hän otti märän turkin, puistaisi sitä ja levitti
penkille nurin, kokoili hujanhajan heitetyt huivit ja saalit, pani
päänaluseksi torvelle käärityn palton ja kaiken tämän hän teki
ääneti, kasvoilla orjamaisen harras innostus, aivan kuin ei olisi
ollenkaan hamuillut naisen vaateriepuja, vaan kokoillut pyhän astian
pirstaleita. Koko hänen vartalossaan kuvastui syyllisyyttä ja
hätääntynyttä arkuutta, aivan kuin hän olisi häpeillyt hennon olennon
läsnäollessa vartensa väkevyyttä ja kookkuutta.

Kun Ilowaiskaja oli asettunut levolle sammutti Liharew kynttelin ja
istuutui jakkaralle uunin viereen.

-- Niin, niin, neitiseni, -- kuiskaili hän polttaen paksua paperossia
ja puhaltaen savun uuniin. -- Luonto on istuttanut venäläiseen uskon
suuren kyvyn, tutkiskelevan järjen ja ajattelemisen lahjan, mutta
kaikki tämä murskautuu pirstoiksi huolettomuuden, laiskuuden ja
haaveilevan kevytmielisyyden kalliota vasten. Niin, niin...

Ilowaiskaja katseli kummissaan pimeään eikä nähnyt muuta kuin
punaisen pilkun pyhimyskuvalla ja kekäleiden leimujen heijastuksen
Liharewin kasvoilla. Pimeä, kellojen soitto, myrskyn ulvonta,
ontuva poika, valitteleva Sasha, onneton Liharew ja hänen tarinansa
-- kaikki tämä sekottui ja sakoi yhdeksi valtavaksi vaikutukseksi
ja avara maailma tuntui hänestä arvoitukselta, se humisi ihmeiden
paljoutta ja lumoavien voimien huumaa. Kaikki äsken kuultu kaikui yhä
vielä hänen korvissaan ja inehmon elämä kuvastui hänelle ihanana,
runollisena taruna, jolla ei loppua ollut.

Ja valtava vaikutus kasvoi kasvamistaan, kietoi hulpeisiinsa
tietoisuuden ja muuttui makeaksi uneksi. Ilowaiskaja nukkui, mutta
näki pyhimyskuvalampun ja paksun nenän, jolla kekäleiden kerkeä valo
punaisena hyppi.

Hän kuuli itkua.

-- Rakas isä, -- rukoili lapsen ääni, -- mennään takasin sedän luo.
Siellä on joulupuu! Siellä on Stepa ja Kolja!

-- Kultaseni, minkä minä mahdan? -- vakuutteli miehen hiljainen
basso. -- Ymmärrä minua, ymmärrä!

Ja lapsen itkuun yhtyi miehen itku. Tämä inhimillisen surun haikea
valitus soi hänen korvissaan niin suloisena, inhimillisenä säveleenä,
että hänkin herposi sen nauttimisesta ja herahti itkuun. Sitte hän
kuuli, miten kookas musta varjo hiipi hänen luokseen, nosti lattialle
pudonneen saalin ja kääri sen hänen jaloilleen.

Ilowaiskaja heräsi kummalliseen kiljuntaan. Hän hypähti ylös ja
katseli ihmetellen ympärilleen. Ikkunaan, josta toinen puoli oli
lumen peitossa, kurkisti sarastuksen haaleva sini. Huoneessa oli
harmaa hämärikkö, josta selvään erotti uunin, nukkuvan tytön ja
Nassr-Eddinin. Uuni ja kyntteli olivat sammuneet. Avoimesta ovesta
näkyi suuri ravintolahuone tiskineen ja pöytineen. Eräs mies, jolla
oli tylsät mustalaiskasvot, seisoi ällistynein silmin keskellä
huonetta lumesta sulaneessa vesilätäkössä ja piteli seivästä, jonka
nenässä oli suuri, punainen tähti. Hänen ympärillään oli joukko
pieniä poikia, jotka seisoivat yltäalta lumessa ja liikkumattomina
kuin kuvapatsaat. Tähden valo, joka heijasti punaisen paperin läpi,
punersi heidän märkiä kasvojaan. Poikajoukko kirkui kuka miten taisi
ja kirkunasta ymmärsi Ilowaiskaja vain yhden kupletin:

    Hei sinä pikkunen poikanen,
    Otappas veitsesi hienoinen,
    Surmataan juutalainen,
    Se ilkeä muukalainen...

Tiskin luona seisoi Liharew, katsoi ihastuksissaan laulajiin ja löi
jalallaan tahtia. Huomattuaan Ilowaiskajan hän hymyili kasvojensa
täydeltä ja meni hänen luokseen. Ilowaiskaja hymyili myöskin.

-- Hauskaa joulua! -- sanoi Liharew. -- Näin, että nukuitte hyvin.

Ilowaiskaja katsoi häneen ääneti ja hymyili yhä.

Yöllisen keskustelun jälkeen ei Liharew enää näyttänytkään hänestä
kookkaalta eikä leveäharteiselta, vaan pieneltä, samaan tapaan, kuten
meistä tuntuu pieneltä jättiläislaiva, jonka on sanottu kulkeneen
valtameren poikki.

-- No, nyt minun täytyy lähteä, -- sanoi hän. -- Pitää pukeutua.
Sanokaa, mihin te nyt olette menossa?

-- Minäkö? Klinushkan asemalle sieltä Sergijewoon ja Sergijewosta
40 virstaa hevosella erään tolvanan, kenraali Shashkowskin
kivihiilikaivoksille. Veljeni ovat hankkineet siellä minulle
työnjohtajan paikan. Rupean kivihiilen kaivajaksi.

-- Minä tunnen ne kaivokset. Shashkowski on minun setäni. Mutta...
miksi te sinne menette? -- kysyi Ilowaiskaja ihmetellen Liharewiin
katsoen.

-- Työnjohtajaksi, kaivostöitä johtamaan.

-- Käsittämätöntä! -- sanoi Ilowaiskaja. -- Te menette
kivihiilikaivoksille. Mutta siellä on autioita aroja, puute ihmisistä
ja semmoinen ikävä, ettette viihdy päivääkään. Hiili on mitä
kurjinta, sitä ei osta kukaan ja setäni on petkuttaja, itsevaltias
tyranni. Ette saa palkkaannekaan!

-- Sama se, virkkoi Liharew välinpitämättömästi, -- hyvä, kun pääsee
edes kaivoksille.

Ilowaiskaja kohautti olkapäitään ja alkoi kävellä kiihkeästi
edestakaisin.

-- Käsittämätöntä, käsittämätöntä! -- puheli hän vilkutellen sormiaan
kasvojensa edessä. -- Mahdotonta ja... ja järjetöntä! Ajatelkaahan,
että se on... se on pahempi maanpakoa, se on elävänä hautaamista.
Ah, hyvä Jumala, -- sanoi hän tulisesti ja astui Liharewin eteen.
Hänen ylähuulensa värisi ja terävät kasvonsa kalpenivat. -- Ajatelkaa
tosiaankin autiota aroa ja yksinäisyyttä. Siellä ei ole, kenen kanssa
sanan vaihtaisi ja teitä... viehättävät naiset. Hiilikaivos ja naiset!

Ilowaiskaja häpesi samassa tulisuuttaan, kääntyi selin Liharewiin ja
meni ikkunan ääreen.

-- Ei, ei te ette saa mennä sinne! -- sanoi hän ikkunaruutua
sormellaan nopeasti viiltäen.

Hän tunsi ei ainoastaan sydämessään, vaan selässäänkin, että hänen
takanaan seisoo äärettömän onneton, mennyt, hylätty mies, vaan tämä,
aivan kuin tunnustamatta onnettomuuttaan ja aivan kuin yöllä ei olisi
itkenytkään hän, katseli häneen pehmeästi hymyillen. Itkisi edes
vielä nytkin! Ilowaiskaja asteli mielenliikutuksen vallassa muutaman
kerran huoneen yli, sitte pysähtyi nurkkaan ja mietti. Liharew puhui
jotain, mutta hän ei kuunnellut häntä. Käännyttyään selin Liharewiin
hän otti kukkarostaan 25 ruplan setelin, käänteli sitä kauan
sormissaan, vaan vilkaistuaan Liharewiin punastui ja pisti setelin
taskuunsa.

Oven takaa kuului kyytimiehen ääni. Ilowaiskaja rupesi pukeutumaan
ääneti, tuikein, ajattelevin kasvoin. Liharew auttoi häntä iloisesti
rupatellen, mutta joka sana laskeutui raskaana taakkana Ilowaiskajan
sydämelle. Ei ole ilo kuulla, kun onneton tai kuoleva koettaa
kujeilla.

Kun elävän ihmisen muuttaminen muodottomaksi nyytiksi oli päättynyt,
loi Ilowaiskaja viimeisen silmäyksen "vierashuoneeseen", seisoi
tuokioisen ääneti ja läksi ääneti ulos. Liharew meni saattamaan.

Vaan ulkona talven vimma yhä riehui, Herra ties miksi ja mitä
varten. Kokonaisia lumipilviä tupruili ilmassa aivan kuin niillä ei
olisi ollut sijaa, mihin asettua. Hevoset, reki, puut ja pylvääseen
köytetty härkä -- kaikki oli valkeaa ja näytti pehmeältä, villavalta.

-- Suokoon Jumala teille... -- sopersi Liharew auttaen Ilowaiskajaa
rekeen. -- Älkää pitäkö vihaa...

Ilowaiskaja oli vaiti. Kun reki läksi liikkeelle ja kiersi erästä
suurta nietosta, kääntyi hän katsomaan Liharewiin aivan kuin
olisi halunnut jotain sanoa. Liharew juoksi hänen jälestään,
mutta Ilowaiskaja ei virkkanut sanaakaan, katsahti vain häneen
silmäripsiensä alta, joihin oli tarttunut lumihiuteita...

Osasiko Ziharewin herkkä sielu tosiaankin lukea tuon katseen
merkityksen tai ehkä mielikuvitus petti hänet, mutta hänestä alkoi
äkkiä tuntua, että kun olisi vielä vetäissyt parikolme voimakasta
piirtoa, niin olisi tuo tyttö lähtenyt hänen kanssaan kyselemättä,
aikailematta. Kauan hän seisoi siinä kuin kivettyneenä ja katsoi
jälkeen, jonka jalakset olivat uurtaneet. Ahneesti takertui
lumihiuteita hänen tukkaansa, partaansa ja hartioihinsa... Peittyi
kohta jalasten jälki ja hän itse alkoi näyttää lumihaarniskassaan
valkealta kiveltä, mutta silmät yhä vain etsivät jotain lumipilvien
ryöpystä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home