Title: Kolme kohtausta - Novelleja
Author: Didring, Ernst
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kohtausta - Novelleja" ***


KOLME KOHTAUSTA

Novelleja


Kirj.

ERNST DIDRING


Suom. Hilja Nuormaa



Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1910.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

 1. Kolme kohtausta.
 2. Kasvot vasten kasvoja.
 3. "Hyppy".
 4. Ilman vastuuta.
 5. Lähtö.
 6. Lautamies Rosbergin Tukholman matka.



ERNST DIDRING.


Mukana julkaistavan novellikokoelman ohella mainittakoon muudan sana
näiden kertomuksien tekijästä.

Ernst Didring on ammatiltaan rautatien virkamies, ja hänen
jokapäiväisenä työnään on numeroiden, tariffien ja ratapituuksien
laskeminen rautatien konttorihuoneistossa. Mutta tämän hengettömän
työn ammattimies on yksin ajoin nykyisen nuoren Ruotsin kaikkein
huomatuimpia ja etevimpiä kirjailijoita ja Ruotsin sivistyksellisen
nuorisoliikkeen johtaja.

Didring on kirjoittanut useita novellikokoelmia, joissa kaikissa
esitystä leimaa terävä yhteiskuntakritiikki, ihanteellinen usko
hyvään ja oikeaan, kaunis kieli ja mukaansatempaava kertomistapa.
Hänen näytelmistänsä on viimeksi "Örnarne" tänä keväänä saanut
Tukholmassa osakseen erinomaisen menestyksen, ja on sikäläinen
arvostelu maininnut Didringia Ruotsin uudeksi Strindbergiksi.

Tässä kokoelmassa suomeksi julkaistut novellit ovat Didringin
"Trälar" (Orjia) nimisestä teoksesta.

Turussa, toukokuulla 1910.

_Suomentaja_.



KOLME KOHTAUSTA.


Ensikerran kun hänet näin, istui hän mallina eräässä atelierissä,
jonka ilmaa minulla oli tapanani huonontaa tupakan sauhulla.

Italialaisen posetiivinsoittajan mustanpuhuva jälkeläinen
Lasitehtaankadulta oli valmiiksi maalattu edestä ja takaa ja sivulta.
Hänen sijaansa oli saatu hoidokas Sabbatsbergistä.

Istuessaan siinä näytti hän oppilaitaan opettavalta apostolilta.
Ensimäinen vaikutus hänestä oli tukkaa, paljon tukkaa, aivan
jäänharmaata, pitkää ja vanuksista. Päälaelta valui se sekaisina
säikeinä alas ja yhtyi pitkään aaltoilevaan partaan, joka muistutti
vanhan kuusen naavaa. Otsa oli matala, kurttuinen kuin maatunut
viikuna, nenä leveä ja nuuskainen, suupielet rypyssä ja silmät --
niin, silmät olivat apostolin, täynnä suurta rohkeutta, luottamusta
ja mielikuvitusta ja kärsimystä.

Hän puhui syvällä, rosoisella, hiukan jäätyneellä äänellä.

Atelierin valossa näyttivät hänen kasvonsa päivällä kylmiltä,
kalpeankeltaisilta, kuin ensimäiset sitruunat, mutta varjossa
lämpimiltä, tumman vihertäviltä kuin öljymarjat.

Hiukan kiivas keskustelu oli sukeutumassa atelierissä. Hermotautia
poteva nainen, joka vuokrasi huoneiston toisille sillä ehdolla, että
itse saisi käyttää mallia ilmaiseksi, sanoi:

"Te ette saa käyttää sellaisia sanoja täällä! Minä kiellän teitä
siitä!"

Tämä tarkoitti mallia. Ukko oli käyttänyt voimasanaa.

Hän näytti hyvin kummastuneelta.

"Neiti rakas, suokaa minulle anteeksi. Eivät suinkaan sanat mitään
tee. En tarkoittanut mitään pahaa."

"Teidän ei tarvitse ollenkaan puhua tässä asiassa. Teidän tulee vain
istua mallina ja muuta mitään."

"Anteeksi, neiti. Mutta se oli tuo herra tuolla, joka kysyi minulta
mitä minä arvelen."

"Minä en tahdo kuulla mitään hävyttömyyksiä ja karkeuksia täällä
ylhäällä, muistakaa se!"

"En ole oppinut panemaan sanojani niin kauniisti, sen neiti
huomatkoon, mutta sen verran tiedän, että tulee vastata, jos toinen
puhuttelee."

"Vaiti! sanon minä. Tämä on minun atelierini. Minä kiellän teitä
mitään puhumasta!" huusi hän.

Ukko nousi. Apostolin silmät kiilsivät: "Ei minulle tarvitse niin
äänekkäästi puhua. Kuulen kyllä ja ymmärrän myöskin. Ja älköön neiti
luulko, että annan kohdella itseäni kuin koiraa. Minä en istu täällä
ruuan enkä asunnon tähden. Ne minä saan vaivaistalolla. Mutta minä
halusin saada hiukan kahviin ja nuuskaan, mutta voinpa kyllä olla
ilman niitä."

Syntyi hälinä. Hermotautinen vaikeroitsi ääneen ja toiset
kerääntyivät ukon ympärille ja koettivat saada häntä jäämään.

"Kiitos kiitos", sanoi ukko. "Teette hyvin kiltisti ja minä pidän
niin paljon teistä kaikista, mutta tuo --." Hän osotti, ketä
tarkoitti.

Hän otti lakkinsa ja keppinsä ja läksi. Hän oli niin kookas, että
hänen täytyi kumartua ovessa -- --

Toisen kerran näin hänet Kansantalon vihkijäisissä n:o 2.

Suuri näyttelijä oli lukenut vihkijäisrunon. Sitten soitteli
soittokunta, paremminkin hyväntahtoisesti kuin kauniisti.

Kasvot salissa alkoivat käydä kuumiksi ja punaisiksi.

Räätäli nousi lavalle ja puhui vallankumousta, puhui kaunopuheisin
juonin ja kääntein, neulanpistoksilla ja solmivin langoin ja
keinotekoisilla pysähdyksillä, jotka hän jo edeltäkäsin tiesi
täyttyvän kättentaputuksilla ja suosionosotuksilla, sillä hän tunsi
kuulijakuntansa.

"-- sillä nähkääs, nyt tulevat toiset ajat. Aamupäivän juhlassa,
tuossa hienossa vihkiäisjuhlassa -- jossa ette te enkä minä saanut
olla mukana! -- istui täällä eräs ministeri, eräs kuninkaan
luottamusmies ensi penkillä. Tiedättekö, kuka hänen vieressään
istui? Vaivaishoitolainen Sabbatsbergistä. Ja tiedättekö, mikä minua
ihmetytti, kun sen sain kuulla? Minä, joka tunsin ministerin ja
tunsin hoitolaisen? En sitä niinkään ihmetellyt, että he istuivat
vieretysten, vaikka olihan sekin kummallista, ajan merkki sekin
-- kuvitelkaappa ministeriä hännystakissa ja kunniamerkeissä ja
koristuksissa ja hänen vieressään hoitolaista -- suvutonta --
sarkavaatteissa ja puukengissä! -- hyvä! -- hyvä! -- En, mutta sitä,
että ministeri oli tarvinnut kuukauden tullakseen ministeriksi,
mutta hoitolainen seitsemän vuotta päästäkseen vaivaistaloon --
hyvä! kuulkaa! -- Siinä näette! On paljon, paljon vaikeampaa päästä
vaivaistaloon kuin päästä ministeriksi tässä maassa! -- hyvä!
hyvä! -- Kysykää Alinilta! Hän istuu tuolla sarkavaatteissaan ja
puukengissään nytkin, mutta ministeri on poissa, hän."

Alettiin kurkistella. Minäkin kumarruin eteenpäin.

Se oli apostoli atelieristä.

Hän näytti tuntuvasti tyytyväisemmältä nyt, kuin viimein tavatessamme.

Täällä hän nähtävästi ei ollut mikään koira. Ihmiset, jotka istuivat
hänen takanaan, taputtivat häntä olalle.

Ukko oli ylpeä ja onnellinen.

En kuunnellut enään räätälin puheita.

Ajattelin hermotautista naista ja arvelin, miltä hänestä tuntuisi
täällä salissa. Niinkuin voipalasesta leivinuunissa.

Soittokunta soitteli. Laulukuoro lauloi.

Sukkela herrasmies, mielenliikutuksesta hermostuneena seisoessaan
kasvot vasten joukon kasvoja, joi tyhjäksi koko vesikarahvin,
esittäessään tiliä Kansantalon taloudenhoidosta monien numeroitten
avulla, joita ei kukaan ymmärtänyt.

Hän lopetti: "Ja koska tämä on ensikerran kun kansa istuu omassa
talossaan, pyydän saada julkisesti kiittää teroittaja Alinia. Hän
lahjoitti ensimäisen perustuksen tähän taloon. Kahdeksan tuhatta
kruunua hän lahjoitti, koko omaisuutensa, jonka hän oli hionut kokoon
ja minkä turvissa hän olisi voinut elää huolettomana vanhuutensa
päivät -- kaikki lahjoitti hän tälle talolle! -- sitten meni hän
vaivaistaloon."

Rajaton riemu pääsi valloilleen. Huudettiin ja hurrattiin ja
korkeimmalle nousi riemu, kun puhuja lavalta huusi: "Kiitos setä!"

Silloin huusi koko sali: "Kiitos setä!"

Ukko loisti kuin aurinko. Hän puhui ja nauroi ja puristi käsiä, joita
hänelle tutut ja tuntemattomat joka taholta ojensivat.

Suuri, valtava ihmisonnen virta kävi salin läpi. Ukko nousi seisomaan
ja yritti puhua, mutta ei voinut. Hän vain huitoi käsillään.

Joku tunkeusi hänen luokseen ja kuiskutteli.

Ukko näytti hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten päätään, silitti
partaansa ja seurasi kuiskaajaa.

Eräs mies nousi puhujalavalle.

"Useitten pyynnöstä pyytää teroittaja Alin saada lausua pienen runon."

Riemu puhkesi uudelleen, nousten ja laskien kuin kellonheiluri ja
kohosi ylimmilleen, kun apostoli astui puhujalavalle. Sitten vaipui
se alas laineittain ja kuoli.

Ukosta huomasi, että häneen koski seisoa yksin ja tuijottaa
kansanpaljouteen. Hänen katseensa liitivät ympäri, etsien
kiinnekohtaa. Ehkäpä löysi hän sen joukon seasta, jonkun kalpeissa
innostuneissa kasvoissa. Hän yskähti hämillään, silitti partaansa ja
alkoi.

Se oli runo vapaudesta. Siinä oli kaikkea: elämää ja verta ja
sotilastöminää ja katusulkuja ja naisten ja miesten kirkunaa.

Hän osasi runoelman. Nähtävästi ei hän sitä ensi kertaa lausunut.
Hän pani painoa merkitsevimmille paikoille ja kohotti ääntään niin
että seinät tärähtelivät. Hänen käsivartensa pyrkivät ylös sanojen
tueksi ja hän polki runojalkoja lattiaan. Hän tunsi runon sisällyksen
ja lämpeni sen suurista sanoista; silmät loistivat haaveilua ja
hurjuutta, kasvot paistoivat kuin kirkastettuina ja viimeisessä
värsyssä ei hän enään voinut käsivarsiaan pidättää, vaan ne kohosivat
ylös, kuin tahtoisi hän vedota johonkin korkeampaan. Mutta se ei
ollut mikään avunpyyntö. Hän tahtoi pikemminkin näyttää, että hän,
teroittaja, seisoi unelmainsa täyttämyksessä ja katseli ympärilleen
talossaan, omien ihmistensä joukossa. Toinen olisi ehkäpä itkenyt.
Hän seisoi siinä kuin fantasian apostoli valkein aaltoilevin parroin,
kuin ylpeä ja iloinen julistaja, että oli elämässä voittanut.

Hyvähuudot vyöryivät myrskynä. Pari vanhaa ukkoa, jotka eivät
ollenkaan näyttäneet apostoleilta, itkivät. Sedälle hurrattiin, ja
setä nyökkäili ja viittoi puhujalavalta.

Juhla oli loppunut.

Salin ovella seisoi muutamia nuorukaisia ja lasketteli kokkapuheita
ukon kustannuksella yhtä helposti kuin aina, milloin kysymyksessä on
innostus. Nuorukaiset tirskuivat ja ravistivat päätään, niin että
pitkät Heikintukat valahtivat silmille.

Ulkona sateli hiukan lunta. Juopunut mies seisoi portilla ja
selvitteli vapautta. Lumihiutale toisensa jälkeen putoeli hiljalleen
ja pysähtyi takinkäänteille, hienoimpien kunniamerkkien tavoin.
Alhaalla pohjoisella rautatientorilla värisivät kuusten myyjät:
"Ostakaa joulukuusi" -- -- -- --

-- Kolmannen kerran, kun kohtasin apostolin, tapahtui se kauniina
kevätaamuna, vuosi jälkeenpäin. Tikat nakuttelivat elämää puissa.
Minä astelin Hagaan päin.

Pitkät vaunurivit kulkivat ohitseni ja etummaisena matkasi aina
yksinään yksi, mustankiiltävällä laudalla, hienoimmassa vaunussa,
joko kukitettuna tai ilman.

Kuljin porttien ohi, jotka vievät kuolon kaupunkiin.

Järjestyttiin surusaattoon. Muutamia punaisia lippuja aukoiltiin.
Elämän veripunainen vastalause hautuumaalla.

Menin lähemmäksi.

Surusaaton kulkiessa ohitseni, erotin nimen kirstunlevyltä.

Santa ratisi askelten alla. Joku puheli puoliääneen. Tuulenhenkäys
liikutteli lippuja. Veriset kankaat tummenivat ja kultatupsut
sammuivat. Surusaatto solui puistokäytävän varjoon.



KASVOT VASTEN KASVOJA.


"Minne menet?"

He seisoivat kahvilan edustalla ja sateli. Oli vielä varhainen
aamupäivä.

"Minnekö menen? Niin, kuinka voin sen tietää?"

"Mitä tarkoitat?"

"En mitään. Se oli vain sanantapa."

Sköldman käänsi takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi: "Teen muuten
kierroksen Djurgårdeniin ja katselen kevättä."

"Tässä ilmassa? Ei kiitos!"

"En minä pyytänyt sinua mukaan."

"Kuule Sköldman, mikä sinun oikeastaan on?"

"Minunko? Olen väsynyt, väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ei ole enään
hupaista liimata postimerkkejä kirjeisiin. Suuri elämäntehtävä, mitä?"

"Odota hiukan."

"Enkö saa olla rauhassa? Enkö ole vapaa ihminen, jolla on vapaa
tahto?"

"Ei vapaata tahtoa ole olemassakaan. Se on vain korupuhetta."

"Ei, meillä ei ole muussa vapautta kuin yhdessä, ja siinäkin on se
negatiivista laatua."

"Kirkegaard, oletko siinä jälleen -- niin hyvästi sitten. Mutta
älä hyppää järveen äläkä hirtä tai ammu itseäsi, vaan tule minun
luokseni kun tarvitset negatiivista vapautta, niin keitän sinulle
kattilallisen karvaita manteleita haisteltavaksesi. Hyvästi."

Sköldman yritti hymyillä ystävän sanoille ja onnistui saamaan kokoon
irvistyksen.

Toinen kohautti olkapäitään, huusi ajuria ja läksi.

Sköldman jatkoi pitkin Strandvägeniä

Hän meni surmaamaan itsensä.

Hänellä oli ollut päätös selvillä jo kauvan aikaa. Eikä hän pitänyt
sitä salaisuutena. Hän antoi sen sopivasti pilkistää esiin muutamissa
elämänväsymystä osottavissa sanoissa toverien kesken, herättääkseen
harrastusta kohtaloonsa, ja itse nautti hän itsemurha-aikeestaan
yksinäisinä hetkinä.

Se maistui yhtä hyvältä kuin lasi punssia ja hän kuvaili
yksityiskohtia myöten, kuinka se tulisi tapahtumaan.

Oikeastaan oli päätös käynyt hänelle niin rakkaaksi, että oli
vaikeata sitä toteuttaa. Muutamia kuukausia onnistui hänen siirtää
ratkaisu toistaiseksi uskottelemalla itselleen, että hänen
täytyy jättää elämä rehellisenä miehenä, toisin sanoen maksettua
pikkuvelkansa. Suuria ei hän missään tapauksessa koskaan ennättäisi
maksaa.

Näin venytti hän asian jäänlähdöstä lähemmä lehdenpuhkeamista.

Joka päivä kävi hän katselemassa kevätvihreyttä Kungsträdgårdissa.
Jota vaaleampina ja vihreämpinä ja laajempina lehväkuvut levisivät,
sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Versovan elämän ja hänen
peruuttamattoman päätöksensä välillä oleva vastakohta teki hänet
yhä synkemmäksi. Ja pahinta kaikesta oli, ettei hän voinut syyttää
enään mitään. Pikkuvelat olivat maksetut ja välttämättömät kirjeet
kirjoitetut. Kaikki oli selvänä. Tuntemattomaan johtava tie oli
milloin vaan sen käytettävissä, ken vain halusi poiketa sille.

Hänen täytyi siis.

Toverit alkoivat tehdä pilaa hänestä. Tarjosipa Floberg hänelle vielä
apuaankin. Se meni jo liian pitkälle. Ehkei kukaan uskonut että
hän ottaisi itseltään hengen. Saisivatpa nähdä. Kunhan odottivat
huomispäivään. Oliko hän maksanut aamiaislaskut kahvilassa? Oliko hän
pannut pöydälle Hannalle tarkoitetun kirjeen, niin että se löytyisi
huomenna, kun piika tulisi sisään herättämään. Herättämään?

Miksi piti hänen kirjoittaa Hannalle? Selittääkseen itseään ja
sanoakseen tyhmyyksiä. Tyhmyyksiä kaikkityyni! Ottiko hän todellakin
hengen itseltään tuon tyttöletukan vuoksi? Olipa hän silloin
pöllöpää, niin vanha kuin olikin. Että tytöllä oli toinenkin
rakastaja paitsi häntä ei niin kummaa ollut. Ei kyllä hänkään ollut
pysynyt niin nuhteettoman uskollisena. Hyi helkkari, kuinka kurjaa
kaikki oli!

Miksi pitikään hänen nostaa sellaista rymyä, kun hän yllätti Hannan.
Hänellä ei ollut mitään hienoa käytöstä.

Tulisiko Hanna murheelliseksi? Itkisikö hän lukiessaan hänen
lopustaan?

Toinen sai kait lohduttaa häntä ja niin oli se asia ohitse. Kaikki
oli ohitse huomenna. Kaikkityyni. Hän itse myöskin. Oliko se
todellakin tarpeellista?

Voisihan hän mennä Flobergin luokse katsomaan hänen analyysejään.
Siellä oli aina saatavissa totivettä. Jalat olivat märät eikä hänellä
ollut kalosseja. Lämmintä totia -- olisipa se sentään. Muuten hän
ehkä saisi nuhaa -- huomenna.

Mitäs minä siitä "huomisesta"? Eihän sitä tulekaan. Ei ainakaan
minulle. Jumala, miten ryöpyttää alas. Enkelit tuolla ylhäällä
itkeä tillittävät varmaankin minun tähteni. Täytynee mennä johonkin
porttiin hetkiseksi.

-- Miksi piti minun lörpötellä palvelustytön kanssa? Vanha Aatami!
Nyt juoksee hän kadun poikki. Mustat sukat -- kyllä kiitoksia.
Nostiko hän sateen tähden vai --? No, yhdentekevää.

Kuka tässä talossa asuu? Ehkäpä joku tuttu, joku, jonka kanssa
olen tullut sinuksi jossakin juhlassa ja jota en koskaan sitten
ole nähnyt. Mitähän jos hän tietäisi herrasmiehen seisovan täällä
alhaalla portissa, herrasmiehen, joka -- no, onpa se naurettavaa --
pitääkö minun pelätä kastumista, minun, joka -- --?

Meninhän vain sisälle sytyttääkseni sikaarin. Varmasti niin tein.
Eikä tulitikkuja! Herra armahtakoon! Millaista kurjuutta! Samapa tuo,
vaikka viskaan sikaarin pois. Hyvin tähdätty. Keskelle katuojaa.

Flobergin hieno havanna purjehtimassa katuojassa. Näkisipä hän sen.
Silloin saisi hän kiukusta halvauksen sellaista tuhlausta nähdessään.

Ettei nyt voi lakata satamasta! Kastunhan läpimäräksi ja siihen ei
minulla ole ollenkaan halua, ennenkuin se on tarpeellista.

Minä purjehdin kait jonkun ajan kuluttua niinkuin sikaari. Ja Floberg
kutsuu sitä tietysti tuhlaavaisuudeksi. Minähän olen vain puoliksi
poltettu, minäkin. Vaikka en minä tosin ole mikään havanna, jollen
mahdollisesti Skinnarvikista.

Sinua käy sääliksi, Sköldman!

Niinpä niin.

Onpa surkeata seistä itkemässä itseään.

Voithan olla surmaamatta itsesi? Ei, minun täytyy, täytyy. Sitä ei
voi siirtää kauvemmaksi. Minun täytyy. Mitä Hanna muuten ajattelisi
ja sanoisi ja toverit? Ja sitten saisin jatkaa postimerkkien
liimausta? Minä en kestä sitä.

Istua koko ikänsä postimerkkiä liimaamassa? Ja sitä varten piti minun
oppia oratio obliqua ja Cannaen taistelu ja pyhä allianssi.

Mitä pyhä allianssi oikeastaan oli? Totisesti muistanko minä sitä.

Mitä minulla on sen kanssa tekemistä nyt? Tyhmyyksiä, verukkeita.

Pelkäänkö?

Nyt se on tapahtuva --

Hän läksi portista ja meni kadun poikki. Sade hakkasi
rummunpärrytyksenä hänen korkeata hattuaan ja lopsutti hänen
kengissään. Hän tunsi kosteuden imeytyvän oikeaan jalkaan ja muisti
että puolipohja oli rikki ja että hän oli sillä lohkaissut sirun
konttorin lattiasta aamupäivällä. Raitiotien ratakiskolla virtasi
kaksi keltamullan väristä yhdensuuntaista jokea ja kun vaunu
kilistäen kulki ohitse, pärskäyttivät hevosenkaviot kuran kauvas
ympärille. Ja puistokäytävän lehtien läpi välppäsi sade ja roiski
hänen kasvoilleen. Ja hatusta alkoi tippua suuria raskaita pisaroita
hänen nenänsä editse.

Kun hän tuli sillalle hiljentyi sade. Hän vaivaantui kääntämään
päätään ja näki silloin että, pilvet telefoonitornin ristikkohäkin
takana olivat revenneet ja rikinkeltainen taivaanjuova loisti siitä
kapeana kuin kissan silmäterä.

Hän katsoi alas veteen. Kissan silmäterä kuvastui siinä, mutta
tummempana, syvempänä väriltään. Häntä kauhistutti; hän jatkoi
matkaansa. Hetkisen hän epäröi tietä, mutta sitten hän kääntyi
Framnäsiin päin.

Alussa loi hän arkoja katseita ympärilleen kuin olisi häntä
vainottu, mutta hetken kuluttua suoristi hän itsensä. Hän laski alas
takinkauluksensa, otti hatun päästään ja ravisti pois sadepisarat.
Hän surkeili hattua ja muisti nähneensä mustan setterikoiran nousevan
järvestä, turkki likomärkänä.

Silloin kirosi hän ajatuksiaan jälleen. Ne kääntyivät alituiseen
takaisin johonkin vettä muistuttavaan.

Hän koetti kiinnittää ajatuksiansa siihen kuinka hän koulupoikana
oli etsiskellyt mistelkukkia ja se auttoi. -- Nyt tunsi hän myöskin
metsän ja sammalen märän tuoksun ja näki joukottain kevätesikkoja ja
käenrieskoja. Hän sopersi vanhaa muistisäettä kouluajoilta:

    gagéa lutéa
    primula veris
    kun lapset on pahoja
    ne saavat vitsaa.

Hän hymyili sen väärille koroille ja taittoi kevätesikon ja pisti
napinläpeensä.

Muutaman minuutin kuluttua huomasi hän hämmästyksekseen
viheltelevänsä. Kottaraiset häntä viekottelivat tai mikä liene?
Kuinka hän saattoi? Nyt juuri ennenkuin --?

Se ei voinut olla mahdollista.

Hän kääntyi.

Aurinko paistoi todellakin jälleen. Ilma kimalteli vesipisareista,
jotka vielä putoilivat puista. Ne loistivat ja välkkyivät timanteista
ja märkä vuorenseinämä kiilsi kuin olisi se kultalevyillä lyötetty.

Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä. Tie johti tyhjänä valkoisten
koivunrunkojen lomitse. Mätänevistä, ruskeista lehtikasoista
nousi harsonkeveitä usvia. Sade oli kirvoittanut kahlehditun
kuoleman siellä alhaalla ja nyt nousi se ylös ja nuoleksi hentoja
elämänvihreitä lehviä tuolla ylhäällä. Ja silloin ne värisivät. Tai
ehkäpä se oli tuuli, joka niitä liikutteli.

Hän meni rannalle. Siellä oli sohva.

Eikö hän ollut istunut siellä kerran Hannan kanssa? Kesäyön?

Oh, ensimäistä rakkautta!

Kuumina onnesta ja toivosta olivat he olleet. Ja sitten kotimatka
metsän läpi Bellmansron sivu! Maa oli aivan lämmin silloin.

Ja nyt?

No niin, unelma oli lopussa. Kaikki muuttunut ja hävinnyt,
olemassaolo tahraantunut ja toivo kadonnut.

Mahtoikohan vedessä olla kylmä? Joutavaa! Silmänräpäys kylmää ja
sitten oli kaikki mennyttä, mennyttä sekä postimerkit että rakkaus,
mennyttä päivä ja yö, mennyttä aurinko, mutta varjot myöskin.

Ei, ei vielä. Ei siihen kiirettä. Kauvemmaksi kaupungista tuli hänen
mennä. Johonkin paikkaan, jossa oli varjokasta ja elämään väsymystä,
jossa lepät painuivat veteen päin ja jossa kaisla suojeli häntä. Ei
täällä keskellä kirkasta ilta-aurinkoa, joka houkutteli muistoja
esiin.

Hän painautui varjostoon jälleen, palellen ja kylmä hiki otsallaan.

Miksi pelkäsi hän? Koskihan kaikki vain aikaa, pitempää tai
lyhyempää. Sillä tapahtuisihan "tuo" joka tapauksessa ennemmin tai
myöhemmin. Ennättikö hän kiinnittää vielä muutamia postimerkkejä, ei
merkinnyt mitään. Toinen tekisi sen kyllä yhtä hyvin. Kuka hyvänsä
saattoi jatkaa hänen elämäntyötänsä ja ehkäpä suorittaa sen paremmin,
tunnollisemmin. Olihan sellaisiakin, jotka liimasivat postimerkkejä
oikein intohimoisesti.

Nyt kiehui varmaankin Flobergin totivesi ja hän analyseerasi,
selvitteli ja etsiskeli arvoituksia.

No niin, olihan siinä jokin tarkoitus. Olihan kuolemakin eräänlainen
analyysi, arvoituksen ratkaisu, hajaantuminen.

Suuri rupisammakko loikkasi tien yli, harmaanvihertävä ja limainen.

Sköldman hätkähti.

Nyt! Tuolla!

Hän kävi äkkiä aivan tyyneksi. Varmoin askelin meni hän alas
järvelle. Sekunnin ajan viivähti hän ja katseli vettä. Hän kuuli
keilapallojen pyörivän Djurgårdsbruninilla, näki lyijynmustan,
salaperäisen pinnan ja kuvastuvia runkoja syvällä ihan hänen
vieressään, etäämpänä viininpunaisen rantamaan auringonvalossa.

Hän astui veteen, tunsi märän kylmyyden kiitävän ylöspäin vaatteiden
alla ja paiskausi suulleen.

Hän kuuli veden loiskahtavan pään ympäri, surisevan korvissa ja
tukkivan nenää. Hän liikutti käsivarsiaan itsesäilytysvaistosta ja
levitti silmänsä nähdäkseen.

Hän tahtoi huutaa, mutta sai vettä suuhunsa, näki pikakuvan
äärettömän moninaisista tapauksista elämässään, potki jaloin
päästäkseen irti jostakin paulasta, huomasi ympärillään valkenevan ja
hengitti jälleen vapaasti.

Suoraa hänen kohdallaan leijaili kaksi pientä purppurapilveä hyvin,
hyvin korkealla; vähän matkaa hänestä uiskenteli hattu vedenpinnalla.

Hän mittasi silmillään etäisyyttä maahan ja taisteli silmänräpäyksen
epätoivoisen taistelun sisäisen elämänhalunsa kanssa. Sitten taivutti
hän päänsä alas ja antoi ruumiinsa vaipua.

Loppu -- loppu kohisi hänessä. Jälleen surisi korvissa ja rintaa
painoi.

Taivaan Jumala, mitä se oli?

Jotain pehmeätä, kauheata, hirmuista solui ylös hänen vieressään,
suuri tumma esine kohosi hiljaa aivan hänen rinnalleen -- hän potkasi
jaloillaan, päästäkseen siitä erilleen ja onnistui nousemaan pinnalle
jälleen -- hän tuijotti pelästyksissään ympärilleen -- vedenpinta
liikahti ja sieltä nousi esine tahdottomasti ja kääntyi vitkaan
kyljelleen. Hän näki suuret, punasinervät kasvot, kaksi jäykkää
lasintapaista silmää ja mustia tahmeentuneita hiusssuortuvia, kasvot
lähenivät häntä hiljaa -- kuvaamaton kauhu iski häneen ja rajusti
huitoen käsivarsillaan kohotti hän pelosta käheällä äänellä pitkän
yhtämittaisen hätähuudon ja koetti päästä takaisin rantaan. Hänestä
tuntui kuin olisi joku imeytynyt häneen kiinni, että vaatteet kävivät
lyijynraskaiksi ja että joku kuiskasi ympärillä -- loppu - loppu.
Ja kuiske kiiti ilkkuen ja kylmänä hänen päähänsä ja lamautti hänen
liikkeensä -- se ei käy päinsä -- ei koskaan -- nyt sinä kuolet --
nyt -- nyt sinä vaivut -- etkö tunne -- tuossa sait vettä suuhusi
--. Hän huitoi käsivarsillaan ja vaipui syvemmälle, vesi loiskahteli
kauvas ympärille ja hän itki ja huusi pelosta ja raivosta ja
tuskasta. Hän ei tahtonut, ei, hän ei tahtonut!

Auttakaa! Auttakaa!

Nyt tuli se jälleen! Ei, se olikin jotain kiinteätä, jota hän
tallasi. Hän kompasteli kivissä ja kaatui jälleen suulleen, mutta nyt
hän ei huutanut, sillä hän tunsi olevansa pelastettu. Hän kahlasi
maihin lepän juurten kohdalla.

Mutta nähdessään puittenrunkojen mustat varjot, heräsi hänen pelkonsa
uudelleen.

Taivaan Jumala mitä se oli? Oliko se kuolema? Oliko hän uneksinut?
Ei, olihan hän läpimärkä.

Hän vaipui leppien alle.

Oliko hän tullut hulluksi?

Taasen tuntui hänestä kuin olisi hän järvessä ja taistelisi henkensä
edestä ja että jotain kammottavaa tarttui häneen, kietoutui hänen
ympärilleen, keikkui hänen vierellään, jotain suurta, muodotonta. Hän
tunsi tuon tuntemattoman, hirvittävän pehmeän, inhottavan kosketuksen
ja tyrskähti itkuun, hysteeriseen tärisyttävään itkuun, välillä
valitellen hiljaa.

Hän loi pelästyneen katseen järvelle päin. Sitten ryntäsi hän ylös ja
juoksi -- -- -- --

Djurgårdsbrunnin luona istui mies onkimassa.

Kuullessaan hätähuudot, lennätti hän vavan sillalle ja kuunteli.

Keilapallot pyörivät, keilat kolisivat -- kahdeksan kaksikkoa! huusi
ääni.

Paljaspäinen herra juoksi sillalle.

"Onko joku hukkumaisillaan?" kysyi onkija.

Sköldman ei vastannut heti. Hän pysähtyi ja tuijotti mieheen. Sitten
alkoi hän änkyttää: "joku - jotakin -- on tuolla."

"Mitä?"

"Jotakin -- joku, joka on -- tuolla leppien luona."

Mies vihelsi ymmärtävästi ja meni ottamaan keksin, joka riippui
sillan kaidepuussa.

"Missä? Näyttäkää minulle", hän sanoi.

"Tuolla." Sköldman osotti sormellaan, mutta varoi menemästä edellä,
vaan seurasi miehen jälestä.

He olivat perillä.

"Ohoh", sanoi mies. "Nainen. Niinpä kyllä, kevätpuoleen ne nousevat
pinnalle. Tarvitaan vain hyvin vähän."

Hän tähtäsi keksillä esinettä.

Mustat suortuvat tuolla irtaantuivat.

"Tämäpä ei ole eilispäiväisiä", selitti hän ja koetti uudelleen.

Hän iski kiinni ihan keskelle.

Fuff! kuului esineestä. Se painui kokoon.

"No herra, nyt me saamme hänet."

Hän kääntyi.

Sköldman ei vastannut mitään. Hän makasi kappaleen matkan päässä
sieltä tainnoksissa.

Seuraavana päivänä istui Sköldman kalpeana ja hiljaa postikonttorissa
ja leimasi postimerkkejä, ja tämä oli hänestä suuri ja ihana
elämäntehtävä, ja kärpästensurina tuolla aurinkoisella
ikkunanruudulla kuului suloisimmalta soitolta.



"HYPPY"


Suurtilallinen laaksossa piti kestiä. Maitokehlon kokoiset kakut
pöyhistelivät pöydällä ja puuhaarikat isänmaanväreissä kuohuivat
kotipanoista.

Miehet olivat pesseet kätensä ja naisilla oli verenpunaiset huivit ja
hopeasoljet korkeilla povillaan.

Oli melua ja naurua isossatuvassa, jossa tanssittiin. Tomu kohosi
kattoon asti.

"Kenenkä kanssa Anni tanssii?" kyselivät tytöt.

"Knutin, Ulfheimin uuden rengin kanssa", vastasivat pojat.

Tytöt katselivat.

Anni oli pieni, Knut suuri ja leveäharteinen kuin muinaisajan urho.
Hei, kuinka hän tyttöä pyöritteli! Ja millaiset pohkeet hänellä oli!
Tytöt kuiskuttelivat.

Anni oli kuin kukkanen myrskyssä. Hänen jalkansa tuskin koskettivat
lattiaa, niin kannattivat häntä Knutin käsivarret, keinuvat,
voimakkaat käsivarret, jotka heilauttivat hänet ylös, niin että hän
näki pojan reippaat, hymyilevät kasvot alapuolellaan. Ja kun hän
teki tanssihypyn ja lennätti jalkansa kattoon tuntui kuin olisi hän
potkaissut parrut tieltä pois ja Anni saisi nähdä tähtien loistavan
reijästä.

He tanssivat yhteen sinä yönä.

"Nyt on Anni kiinni", sanoivat tytöt.

"Vihdoinkin!" sanoivat pojat.

Anni oli kiinni.

Sen kesän he tanssivat, Knut ja Anni. Ja syksyn ja talven. Ihmiset
ympäristöllä alkoivat puhua heistä.

Suurtilallinen sai uniset silmänsä auki.

"Mikä on tarkoitus, Anni?" hän kysyi.

"Aijomme mennä naimisiin!" vastasi tyttö.

"Ulfheimin renki ja minun tyttäreni?" Hän nauroi niinkuin vain
suurtilallinen nauraa.

Anni kalpeni.

Sinä kevännä ei tanssinut Knut eikä Anni.

Tavatessaan rakensivat he ilmalinnoja, jotka romahtivat kun he vain
käänsivät selkänsä toisilleen.

Eräänä päivänä, kun tunturivirta oli vuolainmillaan, tuli Knut
suurtilallisen luokse laaksoon.

"Tahdon tyttäresi, Ole?" hän sanoi.

"Ei ihminen aina saa mitä tahtoo!" vastasi Ole ja irvisti leveästi.

"Saapi kyllä, kun vaan lujasti tahtoo."

"Niin, mutta minäpä en tahdo", sanoi Ole. "Anni saa suurtilallisen
pojan Otasta. Hän on rikas, hän. Sinä olet vain renki. Ei sinulla ole
taloa eikä lehmää."

"Ei, mutta minulla on kaksi vahvaa käsivartta. Suostutko odottamaan,
Ole?"

"Kuinka kauvan?"

Knut mietti.

"Ota lujasti", sanoi Ole. "Se ei maksa mitään."

"Ottaisimmeko kaksi vuotta?" uskalsi Knut.

"Olkoon", vastasi Ole.

Hän tiesi että paljon voisi tapahtua sillä ajalla.

Knut ja Anni seisoivat tienhaarassa ja suutelivat hyvästiä. Ilta
oli lämmin ja punainen ja hehkui rakkautta ja auringonlaskua.
Tunturipurot helisivät kuin kultarahat pitkin auringon valaisemia
jyrkänteitä ja hävisivät laakson pimentoon.

"Sinä tulet?" kysyi Anni.

"Ole varma siitä." Hän katsoi tyttöä vilpittömästi silmiin. "Ja sinä
odotat?"

"Tottahan minä odotan."

"Tulee pitkä aika, jolloin emme toisiamme näe", sanoi Knut, "mutta
kun kerran tulen, niin tulen kuin purot ylhäältä päin."

"Minä alan kutoa kotiamme varten, niin ei aika käy pitkäksi."

"Mutta ei kyyneleitä kuteiksi!"

"Naurua, Knut. Odotanhan sinua."

He syleilivät, niin että luulivat tunturien horjuvan.

Anni näki hänen vaeltavan Ulfheimin tietä ylöspäin. Hän nousi yhä
korkeammalle, seuraten poimutteluja. Hän kävi yhä pienemmäksi, mutta
hän pääsi kukkuloille, jotka välkkyivät ilta-auringossa. Siellä hän
kääntyi ja heilahutti lakkiaan jäähyväisiksi. Hän seisoi hetkisen
hiljaa siellä ylhäällä ja katseli alas Anniin. Sitten heilahutti hän
vielä kerran lakkiaan ja katosi vuorenseinämän taakse.

Varjot lankesivat yhä syvemmin ja kylmemmin Annin ympärille. Kävi
niin omituisen hiljaiseksi hänen ympärillään, mutta sitten kuuli hän
jälleen purojen kohinan. Hän kääntyi kotiin päin ja lauloi:

    Jos tulee päivä kylmä
    ja päivä valoton,
    niin kerran kevät koittaa
    ja taivas kirkas on;
    ja sua minä varron ja varron vaan,
    nyt vaikkakin varjot peittää maan.

    Ja kerran saapi aika
    sinullen, minullen,
    kun aurinkoinen loistaa
    lempemme polullen.
    Ja sitä me kuljemme kahden niin,
    ylös taivahan sinisiin auteriin.

"Minne sinä lähdet?" kysyi Ulfheimin isäntä seuraavana päivänä, kun
Knut sanoi irti renginpaikkansa.

"Aijon olla oma itseni." Knut hymyili.

"Toivotan onnea. Oletko saanut rahaa?" naurahti isäntä.

"Minä saan", Knut vastasi.

"Mitä aijot tehdä?"

"Ohoh, varonpa sitä kyllä puhumasta. Minulla on suunnitelmani. En
tahdo siitä tulevan sinun."

"Onko se niin hyvä?"

"Joka elää, niin näkee!"

Kun Knut läksi matkaan seuraavana päivänä, istui isäntä tuvan
portailla.

"Menet kait väärään suuntaan, Knut?" hän sanoi. "Ei rahoja
tuntureilla ole. Lähde alas laaksonpohjukkaan ihmisten luokse, jos
mielit tulla rikkaaksi."

"Ihmiset saavat tulla minun tyköni", vastasi Knut ja meni, minne hän
halusi.

Ennenkuin kesä oli oikein alullaan, oli Knut oppaana tuntureilla.
Päivät pääksytysten raatoi hän kuin kyntöhevonen. Unta hän ei
koskaan saanut. Oli vaan käveltävä ylös ja alas, alas ja ylös.
Tuli upporikkaita englantilaisia ajaen ja ratsastaen, mukanaan
valokuvauskoneita kuin kokonaisia vuoria. Saksalaisia, tanskalaisia,
ruotsalaisia ja norjalaisia, löysipä vielä jokunen ranskalainenkin
tien tänne. Kaikki halusivat maan korkeimmalle tunturille.

Knut sai melkeinpä eräänlaisen erikoisoikeuden opastamiseen. Hän
ponnisti niin monta kertaa ylös ja alas, että tunturiin muodostui
kapea polku. Kaikki olivat hirmuisesti ihastuneet häneen. Hän oli
mies, johon sopi luottaa ja jolla oli oivalliset hartiat, jotka
pelastivat repun toisensa jälkeen läähättäviltä matkamiehiltä. Jos
hänen jälkiään seurasi, niin ei milloinkaan jalka luiskahtanut. Ja
tuulessa ja tuiskussa oli hän valmis lähtemään. Kun muut oppaat
istuivat ja ruikuttelivat ilmaa, veti Knut kengät jalkoihinsa,
lohdutti matkailijoita sillä, että tunturilla voipi olla yllätyksiä
varalta -- niin, ja yllätyksiä tulikin. Sade saattoi äkkiä lakata,
pilvet hajaantua ja aurinko loistaa ihanan lämpimästi sokerin
valkeisiin avaruuksiin.

Silloin ilostuivat matkailijat ja korottivat opastajan taksaa.

Sitä vastaan ei Knutilla mitään ollut ja se kiihotti häntä
hellittämättä jatkamaan.

Kun kesä rupesi lähenemään loppuaan, alkoivat matkailijat vähetä.
Mutta Knut piti puoliaan kauvemmin kuin toiset oppaat. Vielä
myöhään syksylläkin, kun koivut jo aikaa sitten olivat pudottaneet
ruosteenpunaiset ja hallankeltaiset lehtensä, opasti hän korkeimmalle
tunturille.

Kun lumi tuli, laski Knut yhteen yhdeksänsataa kolmekymmentä kruunua.

Siinä oli hänellä rahaa. Hän tunsi olevansa ylpeä kuin kuningas.

Hän taisteli ankaraa kiusausta vastaan lähteä laaksoon etsimään
Annia, levittääkseen hänen eteensä aarteensa, mutta hän voitti
kiusauksen.

Sen sijaan alkoi hän kaataa hirsiä ja kuljettaa niitä ylös
tunturille. Yksin, jättiläisvoimaisena, laahasi hän raskaita tukkeja
lumella, yksitellen, väsymättömänä ja sitkeänä, kantoi niitä
jyrkänteitä ylös huojuvin polvin, kantoi niitä hartioilla, niinkuin
Atlas muinoin maapalloa. Ylös piti hänen päästä. Se oli hänelle
taistelua. Lumimyrskyt piiskasivat häntä toisinaan hengettömäksi ja
jääsirut polttivat hänen kasvojaan, mutta mikään ei häntä hillinnyt,
jos milloin hänessä heräsi heikko epäily, tappoi hän sen heti
ajattelemalla Annia.

Hänen tähtensä hän kantoi. Hänen tähtensä hän taisteli.

Hirsi nousi hirrelle. Sukkelaan se ei käynyt, mutta kasa kasvoi.
Toisinaan kun hän uutta toi, oli koko kasa hautaantunut lumen alle.
Silloin saattoi hän joskus kuvitella, ettei hän ollutkaan mitään
tehnyt, vaan että hän oli ihan ensi alulla. Mutta kun hän sitten otti
lapion ja lapioitsi itsensä hirsien luokse ja näki niiden loistavan
voinkeltaisina ja maukkaina lumessa, luikkasi hän ilosta. Ja silloin
hänestä tuntui, että hän oli oikealla paikalla. Ylhäällä tunturilla.

Kevään tullessa alkoi hän rakentaa. Hän kaivautui niin alas, että
hän tunsi itse vuoren allaan. Sitten liitti hän hirsilinnoituksensa
kokoon lujiin liitoksiin, jotta se kestäisi kamppailla myrskyjen
kanssa siellä ylhäällä.

Se oli verraton riemun yö, kun hän ensi kerran saattoi nukkua oman
katon alla tunturilla. Rikkaammaksi ei hän koskaan luullut tulevansa.
Oli kylliksi, että hänellä oli jokin suoja itselleen ja niille
toisille, jotka tulivat kesän mukana.

Hieno ei mökki ollut, mutta luja, luja niinkuin hänen oma tahtonsa.
Matalakattoinen se oli, mutta suorana siellä saattoi seistä, eikä
enempää tarvittukaan. Ken tahtoi korkeampaa kattoa, hänen tarvitsi
vain mennä nurkkien ulkopuolelle. Siellä oli hyvää tilaa, sekä
korkeutta että leveyttä. Sillä vaikka hän olisi pannut tupansa miten
korkealle vain, pysyi taivaankatto yhtä kaukana.

Tuvassa oli kylmä ja vetoista nukkua, tunsi Knut. Kokonaisia
jäkälä- ja sammalsylyyksiä kantoi hän alhaalta metsästä tilkitäkseen
hirsien väliset rakoset. Se auttoi. Mutta toinen tarve synnytti
toisen. Hänen täytyi saada takka, oikein komea avonainen liesi, jossa
matkailijat voisivat kuivata kenkiään ja vaatteitaan ja jonka ääreen
voisi asettua lepäämään, kun vilutti.

Takka muurattiin ja kalkittiin.

Knut kyhäsi kokoon muutamia vuodelavoja.

Nyt on kaikki valmista. Nyt saivat he tulla.

Ja he tulivat.

Ei milloinkaan ollut niin paljon ihmisiä tullut tälle seudulle ennen.
Knut ei voinut ennättää kaikkien kanssa. Silloin keksi hän keinon
lyöttää yhteen suuren joukon yht'aikaa ja opastaa heitä korkeimmalle
tunturille.

Kaikki kiittelivät hänen tupaansa. Ja ihana se oli. Sillä tunturit
voivat olla oikullisia. Toisena päivänä aurinkoinen kesäpäivä,
toisena syöksyvä lumimyrsky. Mutta silloin ryömivät matkailijat
tupaan ja myhäilivät tyytyväisinä, kun pääsivät olemasta ulkona ja
taistelemasta tunturikauhun kanssa. He oikoilivat piirissä takan
ääressä, jossa koivupölkyt hehkuivat.

Huii! Huii! huusi myrsky ja pyrki sisälle lämmittelemään. Matkailijat
nauroivat. He oljentelivat mielihyvillään lammasnahkavällyillä.
Takkatuli lämmitti, kahvipannu porisi ja Knut kertoili historioita.

Jos myrsky kävi pitkällisemmäksi, täytyi hänen lähteä ulos ruokaa
hakemaan. Silloin meni hän alas ja ylös puolessa päivässä ja toi
hevoskuormallisen voita, olutta ja lihaa selässään. Ja silloin
hurrasivat matkailijat.

Knut tahtoi nähdä tyytyväisiä ihmisiä ympärillään. Saadessaan heidät
kauniilla ilmalla korkeimmalle tunturille oli hän joukosta iloisin
ja hän osotti alapuolella olevia huippuja jonkunlaisella ylpeydellä,
minkä kaikki soivat hänelle anteeksi.

Hänestä se oli hänen valtakuntansa.

Eikä kukaan tahtonut sitä häneltä kieltää.

Syksyn jälleen saapuessa oli Knut enemmän kuin toistavertaa
rikkaampi. Hän taisteli kovan kamppailun. Hän tahtoi niin mielellään
tavata Annin. Mutta ajatellessaan, mitä hän voisi hänelle tarjota,
häpesi hän. Kaksi vuotta hänen piti odottaa. Ja sen hän kyllä
tekisikin.

Niin tarttui hän työhön jälleen.

Hän kaatoi enemmän puita ja veti hirret ylös.

Tupa oli liian pieni, sen hän oli huomannut. Hän rakensi ylisen ja
sinne pieniä sokkeloita, töhersi toiseen sivustaan keittiön ja pani
peltitorvia kaikkiin pikku sokkeloihin, niin ettei kukaan palelisi.
Torvet hän johdatti kamiinaan, jonka oli halvalla ostanut. Sitten
alkoi ylellisyys täydellä todella. Hän osti vanhan veripunaisella
kankaalla päällystetyn vetosohvan. Sen kantoi hän toisen oppaan
kanssa majalle. Sohva asetettiin pitkälle seinälle. Sitten tuli
tuolia ja pöytiä ja astiakaappi ja porsliinia ja pöytäliinoja ja
säilykkeitä ja olutta.

"Oletteko nähneet Knutin tupaa?" kysyttiin alhaalla laaksossa. "Se on
vasta hieno."

Helluntain seutuvilla sai Knut seinäpaperit isoon huoneeseen. Hän
kattoi pitkänpöydän lumivalkealla liinalla, asetti siihen porsliinia
ja mitä talo kykeni. Sitten puki hän ylleen pyhävaatteet ja meni
tunturilta alas.

"Hyvää päivää, Anni, nyt minä tulen,"

Anni katsahti ylös kankaaltaan.

Hän itki.

"Tämä on iloa vain, Knut."

Knut nauroi.

Syleily.

Häät ja ruuat seurasivat.

Knut piteli Annia vyötäisiltä. Oli raskasta astua tunturia ylöspäin.

"Asut korkealla, Knut?"

"Kuin haukat. Olemme kohta perillä."

"Kastun", valitti Anni.

"Ne ovat kultapurojen lähteitä. Minä kannan sinut."

Hän otti Annin syliinsä.

"Olen liian raskas."

Knut muisteli hirsiä ja hymyili. Anni kumartui hänen puoleensa. Hän
oli väsynyt ja uninen. Hän kuuli Knutin sydämen lyövän voimakkaasti
ja lujasti karkean takin alla.

"Paleletko?" kysyi Knut. Hän antoi Annin hiipiä takin alle, ikäänkuin
hän olisi ollut linnunpoika, joka tarvitsi lämmittämistä.

"Täällähän on vielä talvi", valitti Anni. "Olihan meillä alhaalla
kesä."

"Odotahan, kun tullaan ylös ja lähemmäs aurinkoa. Olemme varjossa
täällä ja se on kylmempi täällä kuin muualla."

Anni vaikeni, sillä hän ajatteli kuinka monta kertaa Knut oli
kulkenut näissä varjoissa päästäkseen ylös aurinkoon. Hän täyttyi
rajattomalla rakkaudella ja kumartui Knutin puoleen ja suuteli häntä.
Sitten käveli hän itse.

"Oi, millainen pieni tupa", huudahti hän, kun olivat perillä.

"Ei se niin pieni ole kuin miltä näyttää. Ne ovat tunturit, jotka
ovat niin suuria."

Anni pujahteli sinne tänne tuvassa ja hypisteli kaikkea. Hän ravisti
vuoteitten olkityynyjä, nyppi sohvakangasta, silitti tutkistellen
liinoja, kilisteli laseja ja haisteli patoja.

Knut teki tulen takkaan.

Auringon ollessa korkealla, söivät he päivällistä.

Nyt oli Anni jälleen vahva. Hän nauroi ihastuksesta katsellessaan
ikkunasta ulos. Hän oli pelännyt heidän ponnistellessaan varjojen
läpi ylöspäin, mutta nyt oli pelko poissa. Ylhäällä oli kaikki
päivänvalkeata ja hienoa. Tunturit olivat puetut häikäisevän
valkoiseen vastakiilloitettuun pukuun. Ja jos siellä täällä löytyikin
varjoja, olivat ne sinertäviä kuin ilma, eivätkä tummanvihreitä ja
limakkaita, niinkuin nousutiellä.

"Tahdon ylemmäksi", sanoi Anni.

"Luuletko jaksavasi?"

Hän juoksi Knutin syliin. He seisoivat ylimmällä tunturilla. Huiput
loistivat keltaisina ja syvällä heidän alapuolellaan liiteli pieniä
ruusuhattaroita laaksokäytävien yli, minne sumut ja iltavarjot jo
olivat tiheästi laskeneet.

"Nyt on heillä jo yö tuolla alhaalla, Knut."

"Niin, mutta meillä on monta tuntia vielä aurinkoa. Anni, tahdotko?"

Hän tarjosi hänelle kätensä.

"Sinä olet houkka, Knut! Tanssiako täällä, pohjaton syvyys jalkaimme
alla!"

"Luota minuun. Miksemme sitä tekisi nyt kun olemme täällä ylhäällä?"

He tanssivat "hyppyä" niin että lumi pyrysi keveänä alas syvyyteen.

"Näin me tanssimme elämän vaarojen yli, Anni."

"Sinä raadoit minun tähteni; nyt on vapaus tullut."

"Ei, Anni. Vapaaksi ei kait kukaan ihminen pääse, mutta minä olen
vapaampi kuin nuo toiset tuolla alhaalla, senvuoksi että minä
raadoin... Nyt menemme kotiin."

"Kotiin?" sanoi Anni.

Knut osotti alas.

"Ihminen saapi mitä tahtoo, jos hänellä vain on luja tahto. Minä
tahdoin saada sinut ja mökin täällä ylhäällä. Nyt omistan teidät
kummatkin."

Anni punastui.

"Me kaksi yksiksemme", kuiskasi hän.

"Yksiksemmekö, ei, Anni. Kuule!"

Knut pani kätensä huutotorven tapaan suunsa eteen.

"Norja!" luikkasi hän.

He kuuntelivat. Hetkisen oli kaikki hiljaista, sitten kiiri se
takaisin idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, vyöryi ja
vastasi, kaikui ja suhisi näkyvistä ja näkymättömistä suista:

Norja -- Norja -- Norja -- Norja!

"Kotiin!" Anni kuiskasi.



ILMAN VASTUUTA.


Kun hän tuli maailmaan, kirosi isä hänet. Siinä oli suu lisäksi,
johon täytyi työntää ruokaa, ja ilmankin oli elanto vähissä. Ja että
lapsia syntyi, siihen hän ei mitään mahtanut, kun täytyi elää yhteen
nurkkaan sullottuna huoneessa, missä ilmankin asui kaksi perhettä.

Siellä syntyi Kusti.

Se oli kaukana etelälaidalla, pienessä puuhökkelissä, jossa oli suuri
kamari ja pieni keittiö. Maalari Berggren asui huoneen toisessa
osassa ja toinen puoli oli jaettu leski Strömin, jolla oli kolme
lasta, ja Kustin vanhempien kesken.

Siellä kasvoi Kusti.

Isänsä hän harvoin näki. Tämä teki kummallisia kauppoja, jotka
panivat hänet aina väliin viipymään poissa muutamia kuukausia.
Silloin täytyi äidin mennä köyhäinhoidolta apua hakemaan.

Hän kävi apuihmisenä, kun oli terve, mutta harvoin kyllä hän jaksoi
mennä ulos. Hän oli pieni ja lihava, kasvot kummasti pöhöttyneet,
keltaiset ja silmät laimean harmaat. Hän pieksi vesojaan, kuin vain
ulottui niihin. Jos hän joskus oli ystävällinen heille, oli hänen
rakkautensa vallan ylenpalttinen. Mutta Kusti ei koskaan pitänyt
hänen hyväilyistään, sillä hän haisi pahalle.

Kusti alkoi ymmärtää ja tehdä johtopäätöksiä. Hänelle selvisi, mihin
isä toisinaan katosi ja että äiti joi. Sisarusten kanssa hän tappeli,
mutta sai aina selkäänsä.

Huonetovereitten kanssa oli ainaista riitaa ja rähinää. Perheet eivät
koskaan olleet yksimielisiä muussa, kuin yhdessä asiassa: vihassaan
rikkaita kohtaan, joiden ei tarvinnut asua yhdessä huoneessa eikä
haistella toistensa likaa. Kun maalari maksupäivän iltana tuli kotiin
ja oli hönössä, noitui hän "parasiittejä, noita elukoita, jotka vain
imivät. Ja silloin istui leski Ström, Kustin äiti ja kaikki vesat ja
kuuntelivat ja tulivat niin täyteen vihaa, kuin sienet vettä. Mutta
sitä vihaa ei koskaan puristettu heistä pois, vaan se jäi heihin ja
kasvoi suureksi, kunnes siitä tuli osa heitä itseä.

Kesäilloin, kun mentiin loikoilemaan vuorenonkaloihin ja maalari
tarjoili jotakin väkevää, saarnaili hän julmasti tuolla alhaalla
olevien loiseläinten asunnoista. Ja silloin saattoi Kusti puida
nyrkkiänsä kaupungin suuria taloja kohden ja uhata niitä. Hän toivoi,
että vesi nousisi niitten yli tai että ne olisivat säkissä, jonka
hän sitten voisi upottaa asujamineen päivineen Hammarbyn järveen,
niinkuin kissanpojat, kun Liisa oli poikinut.

Hänestä oli maalari parhain ja jaloin ihminen koko maailmassa ja
kaikki nuo tuolla alhaalla olivat hirveitä olennoita, joita olisi
pitänyt kivittää ja nylkeä, aivan niinkuin maalari toivoi.

Ja jos maalari vielä lisäksi sanoi, että rikkaat ne olivat ottaneet
Kustin isän talteen, jottei hänestä tulisi rikasta, niinkuin he itse
olivat, oli mitta täysi. Kusti itki kiukusta ja vannoi hirmuisimpia
valoja kostaaksensa kerran.

Ei siltä, että hän olisi oikein ymmärtänyt, mitä hän vannoi, mutta
se kuului niin miehekkäältä. Maalari ihastui ja antoi hänen maistaa
väkevää. Ensin Kusti irvisteli ja sylki pois, mutta viimein hän
nielasi mielellään. Hän tuli lämpimäksi ja iloiseksi siitä. Kun
Kusti joskus meni yksin vuorille katselemaan loiseläimiä, oli hänen
vaikeata vihata yhtä lujasti, kuin maalarin seurassa. Mutta hän
yritti.

Eräänä iltana ei hän osannut ollenkaan vihata. Se oli elokuuta ja
vuoret olivat vielä lämpimät, sillä aurinko oli paahtanut koko
päivän. Ja koska Kusti käveli avojaloin, niinkuin muutkin etelälaidan
vekarat, tuntui hyvältä astua siihen, missä lämpöä vielä oli. Hän
kiipesi vuoren korkeimmalle kohdalle, nähdäkseen oikein hyvin.

Mitään niin kaunista ei hän ollut koskaan nähnyt. Kaikki
ikkunanruudut kaupungissa olivat pelkkää kultaa. Laivoissakin, jotka
kulkivat edes ja takaisin, olivat ikkunat kullasta.

Maailma oli suuri ja kaunis ja Kusti oli pieni ja mitätön. Ainakin
se hänestä niin tuntui. Häntä varten ei löytynyt mitään. Voi! miten
onnellisia ne ihmiset lienevätkään, jotka saivat asua tuolla alhaalla.

Hän ymmärsi miksi häntä kutsuttiin retkaleeksi. Ennen oli hän
luullut, että se oli paljasta ilkeyttä eikä sen pahempaa kuin
sekään, että hän kutsui hienosti puettuja poikia keikareiksi, mutta
nyt hänestä tuntui, että retkale oli saanut syvemmän merkityksen,
sellaisen, joka liittyi hänen sisäiseen minäänsä. Hän istahti alas ja
itki, itki niin että vapisi.

Kusti alkoi koulunsa. Se oli hänelle koko mullistus. Opettajat olivat
ensi alussa melkein yhtä hyviä kuin maalari, vaikkei heillä ollut
väkeviä tarjottavana.

He saarnasivat myöskin, vaikkeivät niinkuin maalari. He puhuivat,
että kaikki ihmiset voivat tulla rikkaiksi, mutta ettei rikkautta
ollut niinkään haluttava. Se oli Kustin mielestä valetta, sillä hän
muisti kultaikkunoita. Ja se kuului niin kummalta, kun opettaja puhui
jostakin, jota sanottiin velvollisuudeksi ja joka varmaankin oli
hyvin korkealla, koska kaikkein ihmisten tuli kaikin voimin pyrkiä
velvollisuutta kohti.

Kusti sai paljon miettimisen aihetta. Hän kuuli luvuista ja
numeroista, kasveista ja eläimistä ja sitten jostakin, jota
kutsuttiin katkismukseksi ja joka kertoi eräästä miehestä, jonka nimi
oli Jumala ja joka oli hyvin vanha ja valkopartainen ja mahtava.
Hänestä ei Kusti koskaan ollut kuullut puhuttavan, mutta nyt
heräsi hänessä suuri pelko häntä kohtaan ja varovaisemmin hän nyt
sieppasi omenia puutarhoista. Hän pelkäsi melkein enemmän Jumalaa,
kuin hovineuvoksetarta, joka omisti puutarhat ja joka oli aivan
ihmeellisen häijy, ankara ja -- vanha.

Kun hän tuli ulos ja noitui poikaviikareita, jotka syysöinä
hiipivät puutarhaan ja yrittivät siepata joitakuita hänen suuria
hillo-omeniaan, riensivät he tiehensä, minkä jalat kannattivat.

Sentähdenpä muodostui hänestä ja Jumalasta melkein yhtäläinen käsite
Kustin mieleen. Kusti kuvitteli Jumalaa aina vanhaksi ukoksi, joka
toruili paljon ja oli hyvin ankara. Opettajat sanoivat aina, että
"siitä ei Jumala pidä", tai "sen näkee Jumala."

Kusti rukoili häntä aina peläten. Poika oli kasvanut lemmettömissä
oloissa eikä koskaan ymmärtänyt, että voipi löytyä muitakin tunteita
kuin vihaa ja ankaruutta. Sekin vähäinen määrä lempeyttä, mikä
hänessä oli, hävisi koulussa, jossa toverit ivailivat heikkoutta
ja halveksivat kyyneliä. Huolimatta opettajien ystävällisyydestä
kävi Kustin mieli yhä synkemmäksi. Heistä taasen tuntui poika
kummalliselta ja he kuulustelivat häneltä, olisiko hänellä
mahdollisesti joitakin salaisia paheita.

Vuosien vieriessä kävi hän yhä synkemmäksi. Hän vetelehti poissa
viikottain ja kun häneltä kysyttiin syytä siihen, syytti hän
vanhempiaan, joita hänen muka täytyi auttaa kotona.

Se onnistui jonkun aikaa, kunnes saatiin selville, ettei hän
ollutkaan kotosalla, vaan että hän oli valehdellut. Kosto tuli
heti. Hän lähetettiin kasvatuslaitokseen. Sellaiselle luonteelle,
kuin hänen, oli se turmioksi. Ulkonaisesti kävi hän paremmaksi. Hän
käyttäytyi hyvin, mutta se ei tapahtunut sentähden, että hän olisi
ymmärtänyt että päinvastainen menettely olisi ollut väärin, vaan
ainoastaan päästäkseen pikemmin vapaaksi.

Hän ymmärsi, että hänen piti valehdella ympäristölleen, ja niin
valehteli hän käytöksessään, puheissaan ja oloissaan, töissään
ja kaikessa, vaan ei ajatuksissaan. Totuus alkoi käydä hänelle
vastenmieliseksi, koska joka kerta, kun hän oli yrittänyt sitä puhua,
oli se vain tuottanut hänelle harmia. Se seikka, ettei hän saanut
nukkua kotona ja kuulla isän ja äidin toraa, ei ollut niinkään suuri
vahinko. Mutta ettei saanut olla yhdessä poikien kanssa, jotka
vetelehtivät ja tupakoivat ja varastelivat hedelmiä, se oli hänestä
kovaa. Ja hän halusi kuollakseen päästä vuokraamaan "ruumiskirstun"
Hammarbyn luota ja lähteä purjehtimaan poikien ja tyttöjen kanssa
ja nousta maihin Isoäidin saarelle ja ilakoida heidän kanssaan yöt
läpeensä ja toisinaan päivätkin. Tytöillä oli aina rahaa, jota
ansaitsivat tehtaissa ja he tarjosivat mielellään väkijuomia.

Se oli elämää, se!

Koulu päättyi. Kusti ei koskaan suorittanut sitä kokonaan, sillä
maalari oli toimittanut hänelle levysepän oppilaan paikan. Kustilla
ei ollut koskaan ollut niin iloista päivää, kuin silloin, kun hän
jätti koulun ja katkismuksen, velvollisuuden ja totuuden. Veistoa hän
vain kaipasi, mutta nythän hänestä tulisi levyseppä ja se oli sentään
vasta jotakin. Ei hänen koskaan enään tarvitse lukea läksyjään eikä
pelätä Jumalaa. Nyt oli hän oma herransa.

Kusti oli vahva poika, muuten ei hän mitenkään olisi kestänyt.
Kisällit pitivät häntä kurissa ja jollei hän ollut nopsa ja
huomaavainen liikkeissään, lensi pellinpalasia ja pihtejä pitkin
hänen ruumistaan. Kun niin sopi, löi hän takaisin, mutta ylipäänsä
oli hän alakynnessä ja sai pitää hyvänään.

Ei ollut suurtakaan eroa koulun ja verstaan välillä. Huomasipa hän,
että koululla oli joitakuita hyviäkin puolia, joita hän ei koskaan
ennen olisi voinut aavistaa. Siellä sai hän toisinaan ruokaakin.
Täällä sai hän sitä itse hankkia. Siellä puhuivat opettajat
ystävällisesti -- ainakin ylimalkaan. Täällä ärjyivät ja kiroilivat
kisällit ja mestarit.

Mutta kun hän sai nostaa ensimmäisen palkkansa ja ostaa sillä
itselleen kiiltonappisen lakin ja nälkävyön, tuntui verstaanelämä
kumminkin melkolailla paremmalta. Ja verstaanelämässä heräsi hänen
vanha vihansa rikkaita kohtaan uudelleen eloon. Siellä tapasi hän
samoinajattelevia, sekä vanhempia että nuorempia, kaikissa piili
sama tuikea viha ylempiä kohtaan. Oppipoika vihasi kisälliä,
kisälli mestaria, sillä mestari oli rikas, sanottiin, vaikka hän
antoi kansalle nälkäpalkkoja. Kun mestari oli ollut kisällinä, oli
hänkin vihannut mestariaan, mikäli kerrottiin. Kaikkia, jotka olivat
ylempänä, tuli vihata. Hänen ei tarvinnut tai hän ei ollut oppinut
tekemään päätelmiä, sillä hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi
mestaria.

Kaikki väärinkäytökset ja vääryydet, joita verstaassa oli kasaantunut
vuosien kuluessa, syötettiin häneen ja hänen vihansa paisui siitä
vielä vankemmaksi.

Vanhempiaan ei hän koskaan enään nähnyt. Hän ei heistä välittänyt
eivätkä he hänestä. Sisaruksiaan ei hän myöskään tavannut. Ainoastaan
vanhemman siskonsa, Hannan, oli hän eräänä iltana kohdannut
Kungsträdgårdissa. Hänellä oli turkinkaulus ja valkoinen alushame,
jota hän näytteli niin paljon kuin suinkin, ja hän ilostui nähdessään
Kustin ja tarjosi hänelle punssia Bernsissä. Siellä oli lämmintä ja
valoisaa ja hienoa. Kustia hävetti olla työpuvussa, ja kun hän oli
juonut pari lasia, ei hän enään ollut selvä.

Hän suuttui, kun näki korkeahattuisen herran tuijottavan sisareen
ja oli jo rynnätä tämän niskaan, mutta kun hän näki sisarensa
vilkuttavan silmää herralle, nousi hän ja meni pois sanaakaan
sanomatta.

Sinä yönä ei hän paljon nukkunut.

Hänellä itsellään oli steariinikynttilätehtaassa tyttö, jota
jumaloitsi ja jonka kanssa läksi Nackaskogeniin sunnuntaisin.

Silloin oli elämä aika miellyttävää. Mutta se ei kestänyt. Tyttö otti
toisen ja Kusti sai mennä.

Siitä hetkestä alkoivat onnettomuudet, kuvitteli hän. Verstaassa
riitaantui hän erään toverinsa kanssa ja löi häntä niin, että itse
tuli poisajetuksi paikastaan. Hän näki nälkää kaksi vuorokautta,
sitten meni hän kotiin vanhempainsa luokse kerjäämään ruokaa.

Kun hän koputti, avasi maalari. Jos hän tahtoi tavata äitiään, niin
ei se käynyt päinsä. Isä oli tavallisessa paikassaan. Missä äiti oli?
Äiti oli muuttanut. Minne? Hautuumaalle. Eikö hän haluaisi astua
sisälle saamaan ryyppyä?

Kusti pudisti päätään ja meni pois. Hän kuljeksi Slusseniin päin
tavatakseen jonkun tutun. Uutinen äidin kuolemasta ei häneen liikoja
koskenut, kun ensimäinen välitön vaikutus oli haihtunut. Hän oli
vihainen itselleen, kun oli hyljännyt maalarin ystävällisen kutsun.
Hän tuumiskeli.

Mitähän, jos kääntyisi takaisin ja saisi ryypyn, ehkäpä voileivänkin
maalarilta? Hän oli joka tapauksessa hyväntahtoinen mies.

Koskahan eukko oli kuollut? Olipa se sentään kummaa, ettei hän
ollut saanut siitä tietoa tai luulivatko ehkä, ettei hän elänyt?
Miksi oli hän kuollut? Oliko juonut itsensä kuoliaaksi? Hän joi
kyllä tuntuvasti, mutta se lohdutti, sen tiesi kyllä vähin itse
kukin. Kun ukko oli poissa, ei hänellä totisesti ollut paljoa millä
elää, varsinkin niin monen vesan kanssa. Hautausmaa? Sateliko
sielläkin, lumiräntää, lumisohjua -- paljon kumpuja, puuristineen
-- köyhien hautuumaa. Rikkailla oli hienot asunnot hopearistineen
ja marmoritauluineen ja haravoitua santaa. Ja siinäkö sitten oli
kaikki? Ensin rehkiä ja nähdä vaivaa koko ikänsä ja sitten ajella
tuonne yksin alas santaan pistettäväksi. Äiti oli aina kalpea. Ei hän
varmaankaan ollut paljon muuttunut, vähän kalpeampi vaan. Ja siellä
hän nyt makasi. Loppunut oli juominen. Mutta loppunut oli myöskin
kurjuuden näkeminen ja siten oli hän päässyt sekä miellyttävästä että
epämiellyttävästä. Jos hän saisi valita, niin tuskinpa hän tahtoisi
tulla takaisin jatkamaan. Kyllä sentään, jos hän saisi vaihtaa
ja ruveta muutteesta rikkaaksi. Saisi panna yllensä silkkipuvun
kuuraushameen asemesta, silkkisukat ja kultaiset rannerenkaat ja
tuoksuta hajuvedelle ja ajella teatteriin vaunuissa, kaksi apinaa
edessä ja yksi takana, pakahduttaa itsensä ruualla ja viinillä niin,
siitä eukko kyllä pitäisi -- ja osaisi komentaa piikoja ja pesuakkoja.

Sitä olisi hauska katsella. Ja hän -- tuo toinen, jonka kanssa äiti
vaihtaisi, hänen pitäisi muuttaa maalarin väen ja leski Strömin
luokse ja elää silavasta ja happamista herneistä, pukea ylleen
märkä kuuraushame ja tallustaa tiehensä rikkinäisissä jalkineissa
talviaamuisin pesemään rikkaitten lattioita, maata lapsivuoteessa
kerran vuodessa, saada selkäänsä ukolta, kun tämä tuli kotiin ja
haukkumisia lapsilta, jotka olivat siihen kylliksi isoja -- niin sitä
hän saisi! -- ja sitten kuolla yksin ja hyljättynä, niinkuin vanha
lude nurkassaan, kenenkään häntä kysymättä.

Kuka oli maksanut hautauksen? Vaivaishoitohallitus tietenkin. Hän
oli siis saanut ajaa tuossa mustassa laatikossa, jonka Kusti kohtasi
melkein joka aamu mennessään verstaalle. Ehkä oli äiti jonakin aamuna
ajanut hänen sivutsensa Nygatanilla hänen siitä tietämättä, ajanut
yksin tuossa inhottavassa arkussa, jota ei kukaan koskaan saattanut,
vaan joka täristeli eteenpäin ruumisvaunussa ilman seppelettä,
kiireesti kuin kolera-aikoina.

No niin, sitä hän ei voinut auttaa. Se ei ollut hänen syynsä. Olisipa
vainaa voinut olla torailematta, niin ehkä hän olisi jäänyt asumaan
kotiin, kaiken lian joukkoon.

Etpä olisi jäänyt sinne, Kusti! Sen sinä valehtelet itsellesi, jotta
se kuuluisi hyvältä. Etkö muista, että tytön vuoksi sinä matkaan
läksit?

Niinpä tietenkin.

Sinä olet liikutettu nyt, kun eukko on kuollut. Ei se ole sinun
syysi, poikani.

Kenenkä sitten?

Ei kenenkään. Ei kenenkään. Ja jos se on jonkun syy, niin se on
rikkaitten. He ovat kuluttaneet hänet, heidän lattiansa ovat
tuottaneet hänelle suonenvenähdyksiä. Sinä olet typerä, Kusti.
Rikkaat hänen tappoivat, vaikka sitä ei saa ääneen sanoa.

Niin, mutta ehkäpä hän joi itsensä kuoliaaksi? Miksi hän joi?
Lohduttaakseen itseänsä.

Miksi tarvitsi hän lohdutusta? Vastaa Kusti. Vai pelkäätkö?

Sen kyllä tiedän.

No, katsoppa nyt.

Kusti sanoi viimeiset sanat ääneen itsekseen, kulkiessaan katua
eteenpäin.

Hän katsahti ympärilleen, oliko kukaan huomannut sitä.

Kun hän tuli Ritarihuoneentorille, meni hän äkkiä niin sekasin, että
oli kaatua kumoon. Hänen oli pakko nojautua rakennukseen. Maailma
pyöri hänen silmissään, muistopatsas keikkui ja koko tori lainehti.

"Hän on juovuksissa", kuuli hän jonkun sanovan. "On kauheata, että
nuoret ihmiset" -- enempää hän ei kuullut.

Hän heräsi poliisiasemalla. Hän tahtoi mennä. Kysyttiin tuimalla
mahtipontisella äänellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei kehdannut sanoa,
että hänen oli nälkä. Missä hän asui? Hän oli asukkina. Missä?
Koksikadulla 43, Lundqvistilla.

Ylikonstaapeli avasi suuren kirjan.

Mikä hänen nimensä oli? Kusti Öberg. Ammatti?

Levyseppä. Kenenkä työssä? Hän oli nykyisin ilman paikkaa.

Oli vaan parasta, että hän toimittaisi sen itselleen, niin pian kuin
suinkin, sillä muuten. -- Saiko hän mennä?

Kyllä, jollei hän ollut päihtynyt.

Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä.

"En ole syönyt kahteen päivään", sanoi hän mennessään ja löi oven
kiinni.

Oli siis rikos olla niin nälissään, että kaatui kumoon kadulla?
Mikä maailma! Vaan senvuoksi vietiin hän poliisikamariin ja siellä
kuulusteltiin kuin rikoksellista hänen asuntoansa, nimeänsä ja
ammattiansa. Olipa se kuvaavaa! Nälkäisenä oleminen on rikos. Mikä
yhteiskunta! Kylläisten yhteiskunta, joka ei sietänyt nälkäisiä.
Jos hän nyt kaatuisi kerran vielä, niin joutuisi hän kiinni taasen.
Mutta ehkä sitten huomattaisi antaa hänelle ruokaa. Olipa hirveätä,
kuinka hänen jalkansa tuntuivat epävarmoilta. Vaikuttiko syömättömyys
todella niin paljon? Kuinka ihminen oli epäkäytännöllisesti
sisustettu. Ajatellapa miten vähän boakäärme menaseriassa tarvitsi.
Vain yhden kaniinin kuukaudessa! Olisi ihanata olla boakäärme ja
saada ruokaa, paljon ihanampaa kuin olla ihmisenä ja nähdä nälkää.

Tavattoman hyviä tavaroita tuossa puodissa; Ruokatavarainkauppa --
Albertina Johansson. Mikä kaunis kinkku, hienoa silavaa ruskean
kuoren alla, ja sellaista sveitsiläistä juustoa, aivan keltaista ja
siinä suuria reikiä, reijistä ei niin olisi väliä, mutta se näkyi
olevan mehukasta, sillä niihin oli kertynyt kirkasta nestettä. Ja
tuossa oli krapuja, voi taivaan Jumala! suuria, punaisia krapuja,
koko vati aivan täynnä ja paljon dilliä ympärillä, aivan niinkuin
silloin kun Lotalla ja hänellä oli krapukestit Isoäidinsaarella ja
kravut olivat ruohikossa. Ja tuossa oli, kas sehän oli säädytöntä,
vai niin, nehän olivatkin lihapullia tai jotain sinne päin; ja tuohon
vierelle oli kasattu pitkiä ja lyhyitä pehmeitä leipiä, joista
voisi laittaa aika hyviä voileipiä, jos ne leikkaisi palasiksi ja
levittäisi voita päälle, jota oli tuossa vieressä ja sitten sen
päälle sveitsiläistä juustoa tai kinkkua tai kravunhäntiä tai mitä
vaan kaikesta tuosta muusta ympärillä olevasta kamasta. Kuinkahan
monta voileipää voisi tulla päällimmäisestä leivästä? Riippuisi
siitä, kuinka paksuja viipaleita leikkaisi. Niin, mutta jos leikkaisi
parahultaisia, sormenpaksuisia -- tulisi kai siitä sitten ainakin
viisitoista. Aivan varmaan. Ehkäpä kuusitoistakin. Mutta ehkei voi
silloin piisaisi? Niin, mutta heillä oli kyllä enemmänkin. Mitä hän
ottaisi särpimeksi? Kinkkua, paljasta kinkkua, juuri tuota lihavaa,
joka suussa suli, paksuja, ihania viipaleita, joissa olisi punainen
reunus laihaa lihaa, reunus vain, sillä se ei ollut mitään hyvää.
Ja voisipa hän sitten ottaa pari juustovoileipää ja sitten vähäsen
olutta ja paperossin. --

Lumous haihtui. Kusti oli mennyt liian pitkällä unelmissaan.
Ikkunassa ei ollutkaan olutta. Hän kuljeksi eteenpäin.

Kusti oli juonut suihkukaivosta Norrmalmintorilla. Aina se vähän
lievensi, kun sai jotakin sisäänsä. Hän meni Berzeliuksen puistoon.
Alkoi hämärtää ja santakäytävät pimenivät. Kaksittain istui miehiä ja
naisia sohvilla ja syleilivät ja suutelivat hämärän turvissa. Kun hän
istahti eräälle sohvalle, huomasi hän kyllä, ettei ollut tervetullut.
Kaartilainen heitti sikseen hyväilemiset ja neitonen vetäysi hiukan
syrjään. Molemmat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Kustiin, mutta
sitten siirtyivät he yhteen taas ja kuiskivat ja suutelivat.

Kusti istui siinä kauvan. Musiikki soitteli ja ihmisten sorina, jotka
istuivat Bernsin luona, valui kuin kohiseva virta hänen ohitseen.
Kohinan läpi kuuli hän lasien kilinää ja pöytänaputuksia. Toisinaan
kajahti nauru melun lävitse, sitten liiti solina taasen soiton
mukana ohitse jonnekin suureen, leveään ja mahtavaan, joka sai
hänet tuntemaan itsensä vieläkin enemmän poisajetuksi, hyljätyksi
ja yksinäiseksi. Vieressä olevan parin tirskuna ja matalaääniset
sanat koskivat häneen myöskin. Mutta viimein hiipi autuas, uuvuttava
tunne häneen, soitto, ihmisäänet, kilinä, nauru ja kuiskauksetkin
kuuluivat heikommin, kuin tulisivat ne kaukaa takaapäin. Hän asettui
veltosti sohvalle, niin että pää nojasi käsivarteen, avasi raskaat
silmäluomensa ja näki suuren pimeyden ja siinä keltaisia pilkkuja, ja
sulki ne jälleen väsyneenä, haluamatta mitään maailmassa.

Hän heräsi palelemiseen. Aamun sarastus näkyi heikosti puistopuiden
ja rakennusrivien takaa. Ruohokentillä väikkyi yökaste kuin
hämähäkinseitti ja siinä yks ja toinen hopealanka tai helmi. Ja
harmaavarpuset piipittivät.

Kusti ravisteli itseänsä ja napitti takkinsa kiinni. Hänen niskansa
oli kankea epämukavan asennon vuoksi ja oikea käsivarsi tuntui olevan
täynnä neuloja. Puistossa ei ollut ainoatakaan muuta ihmistä, kuin
hän. Kaikki sohvat olivat tyhjät ja kun hän meni niitten ohi, ei hän
voinut olla tekemättä vertailuja, miltä ne näyttivät, ennenkuin hän
nukahti. Ja silloin naurahti hän katkerasti itsekseen.

Ihmeellistä kyllä, hän ei tuntenut nälkää enään. Mutta hän joi
aamukahvinsa torilla olevasta suihkukaivosta, josta hän illalla oli
teensä nauttinut.

Kadunlakasijat olivat jo liikkeellä. Myöhästyneitä yökulkijoita
hoippui suuria kaaria tehden tai kiirehtivät hypähdellen, joustavin
askelin kotiin tai pois. Vanhanpuoleinen herra taputti häntä olalle
ja sanoi hänelle jotakin Nybrogatanin kulmassa. Kusti sylkäsi häntä
kasvoihin. Vanhus nauroi, kuin olisi hän siihen tottunut.

Kusti kulki sarastusta kohden puoliksi tiedottomasti. Ehkä luulotteli
hän saavansa tuntea aurinkoa pikemmin, jos hän jatkaisi kulkuaan
pitkin Strandvägenia, kuin jos hän kääntyisi kaduille. Suuret, komeat
talot, jossa hänen verivihollisensa asuivat, näyttivät suurimmaksi
osaksi autioilta. Monet pitkät asuinrivit olivat paperilla liimatut
tai liidutut. Hän asettui niitä katselemaan. Eikö se ollut juuri
jossakussa noista taloista, noissa asunnoissa, joissa verstaan
Antti oli ollut panemassa kamiinilevyä ja kiinnittämässä putkea?
Varmasti oli se jossakin noista. Silloin oli siellä peilejä ja
kultaa ja silkkiä ja paneleja ja palmuja ja parkettilattioita ja
kristallikruunuja ja ties herra mitä kaikkea. Ja sellaiset huoneet
he jättävät ja antavat olla tyhjinä monta kuukautta vuodesta, kun
löytyi ihmisiä -- Kusti ja muita -- joiden täytyi nukkua penkeillä
Berzeliuksen puistossa. Nyt asuivat he, herra nähköön, maalla ja
heillä oli hienot purjeveneet ruuhineen, laivamiehineen ja kulkivat
valkoisissa vaatteissa, kuin enkelit. Kauniina enkeleinä, kruunulla
somistetut purjehduslakit päässään. Niin oli Antti sanonut. Ja hän
sen kyllä tiesi, sillä hän oli ollut erään hyvin hienon ja rikkaan
herran laivamiehenä kokonaisen kesän, herran, joka myi konjakkia
talvisin.

Ja parvekkeita oli heillä myöskin ja hieno rauta-aita ympärillä.
Siellä oli varmaankin aika hyvä istuskella. Istuskella iltasin ja
katsella kansaa ja kaikkia vaunuja, jotka kulkivat alta ohitse.

Miksi kääntyi poliisi? Luuliko hän, että Kusti aikoi --?

Kusti jatkoi Djurgårdeniin, Skansenin ohi. Siellä meni hän metsään ja
paneusi maata.

Hän ei nukkunut, ennenkuin auringonlämpö löysi tien häneen.

Viikot vierivät ja syksy tuli. Kustin, joka oli nälkiintyneenä elänyt
niillä muutamilla kolikoilla, jotka hän sattumalta ansaitsi laivojen
luona, kävi yhä vaikeammaksi nukkua ulkosalla. Mitään paikkaa ei
hän voinut saada, sillä hakijoita oli ääretön paljous kaikkialla,
mihin hän yritti. Hänen muotonsa kävi surkeammaksi päivä päivältä.
Vaatteista ja uutuuksista, joita hän verstaassa työskennellessään oli
hankkinut, oli jälellä vain nälkävyö, jota kiristettiin yhä enemmän.
Kiiltonappinen lakki ja sininen puku oli pantattu. Niiden sijaan oli
hän kerjännyt kokoon muutamia ryysyjä ja ripustanut ylleen vanhan,
ruskearuutuisen pitkäliepeisen takin ja tomunharmaat housut ja
munankeltaiset kesäkengät, joissa oli vihertävä vivahdus.

Kusti seisoi eräässä porttikäytävässä Österlonggatanilla ja kuunteli.
Hän vapisi koko ruumiiltaan ja sydän tykytti kovin.

Ei, ketään ei kuulunut! Hän oli juossut heitä pakoon. Se oli oikein
hauskaa. Aivan kuin entisaikoina, kun hovineuvoksetar oli hänen
kintereillään, kun hän koetti nyppiä hillohedelmiä. Mutta nyt se oli
vakavampaa laatua. Mitä hänellä oli takin alla? Nyt tuli joku. Ei. Se
oli vaan ovi, joka tuulessa narahti. Pitkä, pehmeä päällystakki se
oli, jonka hän oli sattunut saamaan. Hiljaa, mikä se oli! Kuinka olet
pelkuri, Kusti. Ei kukaan tule. Voit olla levollinen. Niin, mutta
mihin joutui mies, tuo pitkä, iso lierihattuinen mies, joka juoksi
jälessäni ja huusi varas? Ottakaa kiinni varas! Ja kaikki ne muut
kiltit ihmiset, jotka tunsivat pyhien tunteittensa loukkaantuneen?
Mene portaisiin, niin olet turvassa. Mutta jos joku tulee ulos?

Naisen päällysnuttu, mitä minä sillä teen? Enhän voi sitä panna
ylleni. En voi vaihtaa sitä takkiini, joka on aivan läpimärkä.
Miksi otin sen sitten? Hienoa, pehmyttä lankaa, oikein hyvä nuttu
se on. Miksi otit sen, Kusti? Panttitoimisto. Ei, siellä joudun
kiinni heti. Kuinka sinä olet typerä, Kusti! Niinpä kyllä olenkin.
Eikö ollut mitään muuta otettavaa, kun sinun nyt vihdoinkin piti se
tehdä? Olisihan tietenkin voinut ottaa kalossit tai sateenvarjot.
Miksi et tehnyt niin? Olet aasi. Pitää varastaa aprikoimalla eikä
vaan sokeasti rynnätä eteenpäin. Ajatteleppas nyt, jos olisivat
ottaneet sinut kiinni ja pistäneet tyrmään tuon kurjan päällysnutun
vuoksi. Sinä et voi sitä käyttää, et muuttaa sitä rahaksi, mitään et
voi sillä tehdä. Ja sen tähden olet tehnyt itsesi varkaaksi. Naisen
päällysnutun takia. Pane se yllesi ja lähde sen kanssa kadulle. Olin
nälissäni. Oletko nyt sitten kylläisempi? Et, vaan olet vieläkin
nälkäisempi, sillä nyt olet samalla peloissasi. Panisikohan nutun
porrasikkunalle? Tee se. Siitäpä sen kyllä joku löytää. Ja sitten?
Niin, sitten on sinun jälleen mentävä ulos sateeseen ja olet yhtä
väsynyt ja paleltunut ja nälkäinen. Mutta varo itseäsi kun menet
ulos. Ajatteleppas, jos joku seisoo portin ulkopuolella ja odottaa
sinua. Suuri, pitkä, lierihattuinen mies. Mitä olikaan minulla tuon
kanssa tekemistä? --

Kusti pani nutun portaisiin ja hiipi hiljaa alas. Hän seisoi
liikkumatta ja kuunteli. Sade pärskyi ränneistä. Pitkän aikaa odotti
hän porttikäytävässä.

Nyt olivat he kyllä taasen muuttaneet suuriin, komeisiin
rakennuksiin. Nyt olivat ikkunat jälleen kylläkin kirkkaita. Mutta
tänä iltana eivät he voineet istua ulkona parvekkeilla katselemassa
alapuolella liikuskelevaa kansaa. He olivat laskeneet ikkunaverhot
alas ja sulkeneet sateen ja koko pimeän, märän elämän ulos, jota ei
heidän koskaan tarvinnut kohdata ja tuntea. He astuivat pehmeillä
matoilla. Kuinka peilit kiilsivät!

Miksi? Miksi?

Kusti nosti kauluksensa ja meni. Kun hän sivuutti viereisen portin,
tuli lierihattuinen mies ulos. Kusti ei yrittänytkään juosta.
Mikä tahansa oli parempi, kuin se elämä mikä häntä muuten odotti.
"Seuraatko hyvällä mukanani?" kysyi mies. Kusti ei vastannut mitään,
painoi vain päänsä nöyrästi alas.



LÄHTÖ.


Granön pappi makasi kuolinvuoteellaan.

Kaksi vuorokautta oli koillinen puhaltanut ja myrskynnyt. Meri kuohui
jättilaineina, ja jäät tukkeusivat salmeen pappilan kohdalla niin
että taloa ympäröitsi jäinen vyö. Päivisin oli vyö elämänvihreä,
öisin kuolleenharmaa, mutta aina ylitsepääsemätön.

Tuntui siltä kuin tahtoisi se sulkea sisälle jonkun, joka halusi ulos.

Granön pappi oli kuolemaisillaan.

Hän makasi silmät puoliavoimina ja hengitti raskaasti. Joka
hengenvedolla särisi hänen rintansa, ja suutaan hän piti auki,
niinkuin ei hän saisi kylliksi ilmaa.

"Emmekö voi tehdä mitään?" kysyi vaimo lääkäriltä.

Hän pudisti päätään. Hän ei jaksanut enään vastata samaan
kysymykseen. Hän oli väsynyt ja ylen harmissaan siitä, että myrsky
esti häntä mannermaalle pääsemästä, ja varmaankin sadannen kerran
tuomitsi hän hyvää sydäntään, joka oli vietellyt häntä lähtemään
papin sairasvuoteelle. Hän haukotteli, nousi ja läksi viereiseen
huoneeseen nukkumaan. Ehkäpä ukko eläisi yön yli.

Pappi liikahti.

"Iivari", kysyi vaimo ja kumartui hänen puoleensa.

Sairas sai yskänkohtauksen.

"Minusta ei varmaankaan ole paljoksi mihinkään nyt", hän sanoi.
"Koputetaanko?"

Vaimo pyyhki silmiään.

"Sytytä kynttilä -- lamppu myöskin. Täällä on niin pimeätä." Hän
rypisti otsansa.

"Missä lapset ovat?" kysyi hän.

"He nukkuvat."

Oli hiljaista hetkinen.

"Mikä se on, joka koputtaa?" kysyi hän uudelleen.

"Se on jäänlähtö. Meri on murtautunut vapaaksi. Myrsky käy."

"Kuuluu siltä, kuin tulisi se ylitsemme."

He kuuntelivat.

"Tunnetko itsesi terveemmäkst nyt, Iivari?"

"Tunnen, nyt minun on hyvä olla."

Vaimo itki.

"Itketkö sitä? Että minunkin pitää tehdä lähtöä? Onko täällä ketään
muuta sisällä?"

"Ei, me olemme kahden."

"Minusta tuntui. -- Kuuleppas Anna. Nyt ei minua voida lähettää enään
kauvemmaksi."

"Mitä puhut!"

"Totuutta, Annaseni. Nyt olen minä voimakkain. Onko sinulla jotain
juotavaa? Kiitos!"

Hän joi maidon, jonka vaimo ojensi.

"Sinun ei pitäisi puhua niin paljon."

"Koska sitten puhuisin, jollen nyt?" Hänen suunsa vetäysi heikkoon
hymyyn. "Tahdon, että annat minulle anteeksi, Anna, annat anteeksi,
mitä olen sinulle tehnyt. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinulle
paljon pahaa, mutta näetkö Anna, minä en voinut muuta. Muistatko
pientä kappalaistaloamme alhaalla Daljoella, missä sinä ruusuja
kasvatit ja minä istutin hyötymansikoita jokaiseen soppeen, mikä
saatavissa oli. Muistatko sitä, Anna, ja kuinka me olimme onnellisia?"

Vaimo suuteli häntä.

"Tein sinulle pahasti, kun saarnasin sen pois, mutta minun täytyi
puhua sillä tavalla, minun täytyi sanoa totuus, niinkuin sen silloin
ymmärsin.

"Meidän oli lähteminen hyötymansikoitten ja ruusujen luota. Oli
alkukesän ilta, kun ajoimme sieltä, muistatko? Tuomi tuoksui.
Kauvaksi jälkeemme. Muistatko?

"Se oli tietysti minun syyni silloin, niinkuin ainakin. Minussa on
aina ollut kuin tulivuoren tunne -- minun täytyi puhua -- silloin,
niinkuin nytkin. Älä estä minua! Minulla ei ole ollut aikaa ennen
puhella siitä, kun oli niin paljon tärkeämpää sanottavana. Mutta
minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt oikeus siihen sekä itseni
tähden että sinun vuoksesi. Kukaan ei voi sanoa, että se on liian
varhaista.

"Sitten jouduin minä tuomiorovastin huostaan, jotta hän pitäisi minua
silmällä. Luultiin varmaankin, että minä sen vuoksi puhuisin niinkuin
ne toisetkin.

"Muistatko ensimmäistä saarnaani? Oli hirveätä nähdä sen vaikutusta
kansaan. Ja sitten kaikki taivutukset ja sovittelut, joita eteeni
pantiin ja joiden tähden tahdottiin minua myymään vakaumukseni.
Itsepä kaikkivoipa piispakin kutsui minut luokseen. Voi, hän oli ylen
viisas mies. Hän puhui omasta nuoruudestaan ja sen epäilyistä. Hän
kehotti minua etsimään Jumalaa. Minua, joka juuri etsin häntä enkä
voinut löytää häntä tyhjissä sanoissa. Voi, sinä kyllä tiedät, mitä
etsin."

"Ei sinun pitäisi puhua niin paljon, Iivari."

"No niin, sitten varoitettiin minua kerran, kahdesti, kolmasti,
varoitettiin puhumasta dogmeja vastaan, tunnustuksia ja teessejä
vastaan. Kuivia, hengettömiä dogmeja tahdottiin minua pitämään
enemmän kunniassa kuin omaa haluani saada ihmiset paremmiksi,
jalommiksi. Tahdottiin, että ruokkisin heitä sannalla ja kivillä, kun
minä tahdoin antaa heille itse suuren, ihanan elämän.

"Minulta uhattiin riistää elatukseni ja niin lankesin minä kerran,
poikkesin tähteä kohti johtavasta suunnasta ja käännyin tyynille
vesille ja varmoihin satamiin. Luulin, että minäkin voisin pysyä
rauhallisena ja antaisin haaksirikkoisten purjehtia ulkopuolella
myrskyssä, mutta ankkurini ei pohjannut.

"Niin läksin ulos jälleen.

"Erosin kirkosta. Minut pakotettiin siihen, sen sinä tiedät. Veitsi
pantiin kurkulleni: usko taikka elämä. Valitsin elämän ja pidin
uskoni eli epäuskoni, niinkuin he sitä nimittivät.

"Saanko vähän juotavaa."

"Kas niin, Iivari."

"Älä estä minua. Tämä on puolustuspuheeni kuoleman, sinun ja erään
toisen edessä."

"Saat yskäsi jälleen."

"Kuulethan, etten yski."

"Niin, mutta minähän tiedän kaiken tuon entuudelta."

"Se tulee, se tulee. Odota vain. Mutta ensin täytyy minun lukea
numerot sinulle, ennenkuin teen kirjanpäätöksen. Sillä jos minä nyt
vaan sanoisin: anna anteeksi, Anna, niin ehket muistaisi, mitä sinun
on anteeksi annettava. Tietysti sinä antaisit minulle anteeksi, sen
tiedän. Mutta minä en tahdo, että anteeksi annettaisiin ilman, että
synti olisi siinä mukana myöskin. Sentähden luettelen sinulle nyt
syntini yhden erältään, niinkuin olosuhteet pakottivat minut tekemään
syntiä sinua vastaan. Ymmärräthän, että minun mielestäni se ei
koskaan syntiä ollutkaan --."

"Ei minunkaan, Iivari."

"Oli kyllä, Anna, sen oli täytynyt sitä olla. Muu ei ole mahdollista.
Niin paljon tunnen toki vaimoani, että sen tiedän.

"Niinmuodoin lasken eteenpäin.

"Me muutimme Stugsundiin. Minusta tuli siellä vapaapappi, sosialisti
pappi, niinkuin minua kutsuttiin.

"Minulla ei ollut enään kirkon jollei hyvää, niin kuitenkin riittävää
kappalaisleipää pureksittavana. Me näimme puutetta, mutta se ei
tehnyt mitään, sen kyllä muistan. Muistat kaiketi, kuinka ylistin
elämää, kun saatoin olla vapaa ja rehellinen ja puhua omaa uskoani
semmoisena kuin se itsessäni kasvoi. Tiedät myöskin, kuinka siellä
työmiehille omistin pitkät illat opettaakseni heille, mitä itse
osasin. Se ei ollut paljon, sillä minun painolastini elämässä ei
tullut sen paremmin kuin muittenkaan pappien, sanottavan suureksi.

"Ah, oli monta kaunista sunnuntaita, puhellessani heille mäellä,
muistathan. Päivä paistoi ja Jumala oli suuri. Seisoa siinä kasvot
vasten hänen tekojensa kasvoja, nähdä kuusten viheriyden, taivaan
kohoavan aurinkoiseen avaruuteen, sauhun nousevan punaisista
mökeistä ja kuulla tukkien painivan koskessa! Eikä tarvinnut seisoa
puristettuna valkeakalkkisten kiviseinien väliin, katoissa maalatut
tähdet, ja haistella tomua ja hometta ja nähdä ylpeyden ja rikkauden
pöyhkeilevän parhaimmilla paikoilla. Eikä tarvinnut vetää yllensä
pitkää papinkauhtanaa, leukaliperiä ja kaulusta, jotka kuristivat
sanat kurkkuun, vaan sai puhua kuin ihminen ihmisille, ei pienistä
köyhistä teesseistä ja dogmeista, vaan suurista inhimillisistä
totuuksista, rakkaudesta ja velvollisuuksista.

"Ja aika kului, pitkä aika monenkin mielestä, ja minä aloin jo
luulla joutuneeni oikealle paikalleni. Mutta sitten tulivat lakot
ja työnsulut, nämä pahojen aikojen kauhut, ja irrottivat kaikki
käsitteet oikeasta ja väärästä. Ei tarvittu Jumalaa enään, kun
ihmisistä oli niin paljon tekemistä.

"Minä koetin puhua järkeä, huusin itseni käheäksi myrskyssä ja
pysyttelin siinä.

"Jumalaani pilkattiin; ivattiin uskoani ja saarnojani rakkaudesta
ja velvollisuuksista. Kun koetin puolustautua, osotettiin minulle
ilkeyksiä, vääryyksiä ja julmuuksia, joita harjoittivat ne, joiden
olisi ollut helpointa osottaa rakkautta. Minä pyysin heitä toivomaan;
he näyttivät minulle häädetyitä tavaroitaan. Minä rukoilin heitä
antamaan anteeksi; he osottivat nälkiintyneitä lapsiaan; minä pyysin
heitä uskomaan ja he kysyivät: mihin Jumalaan? Rikkaittenko?

"Ihanuus oli loppunut. Minun täytyi lähteä sieltä. Sosialistipapista
olisi täytynyt tulla ateisti ja sitä hän ei voinut, koska hän oli
deistiksi syntynyt."

Hän ryki hetkisen, ennenkuin jatkoi.

"Me kuljeksimme sinne tänne paikkakunnalla sinä, minä ja lapset, ja
elimme armeliaitten ihmisten turvissa.

"Mutta meille vihellettiin toisinaan ja huudettiin: 'Rukoile vaan
Jumalaa, niin kyllä hän auttaa!'" -- Iva on hirmuista, Anna.
Varsinkin, kun siihen ei osaa vastata.

"Sinä et milloinkaan valittanut, mutta minä näin sinusta, että kärsit.
Ja kärsimykset tekivät meidät katkeriksi ja koviksi toisillemme.
Istuin monta kertaa ja katselin sinua salaa ja ymmärsin, minne
kaihosi liiti.

"Ruusujen luokse, Anna minä tiedän sen. Mutta se ei ollut yksin
minun syyni, Anna, se oli ajan. Sellaisella, kuin minulla, ei ole
mitään täällä tekemistä, ei mitään tekemistä inhassa, voiton- ja
vallanhimoisessa maailmassa, jossa tavotellaan rahaa, ei
välikappaleena, vaan päämääränä, ja jossa yksilöt ryömivät toistensa
kimpussa päästäksensä ylimmiksi vain sentähden, että saisivat kulkea
toisten selässä ja nauttia elämän herkkuja.

"Rauhoitu, Annaseni, nyt pääsen siihen kohta. Muistatko, että minä
kesken meidän suurta puutettamme läksin pois hankkimaan apua?""

"Läksit Upsalaan?"

"Niin tein, ja kun tulin takaisin, oli rahoja taskussani."

"Jotka olit saanut lainaksi Palmgrenilta. Hän oli hyvä mies."

"Niin hän oli. Mutta sitä sinä et tiedä, että hän otti minulta
lupauksen lainan antaessaan. Ei hän vaatinut ainoastaan rahojaan
takaisin maksettaviksi, sillä sehän oli luonnollista, vaan että minun
piti mennä arkkipiispan luokse selittämään kaikkea ja pyytämään armoa
ja anteeksiantamusta."

"Siitä et koskaan mitään puhunut."

"En, ja se oli juuri pelkuruuttani. Katsoppas Anna, jos minä silloin
olisin sen sinulle sanonut, tullessani kotiin, niin olisit sinä
luullut, että minä todellakin olin tehnyt sen vakaumuksesta, että
olin murtunut kovassa taistelussa uskoni puolesta. Niin olisit sinä
luullut! Mutta Anna, niin ei ollut asian laita! En olisi koskaan, en
koskaan, kuuletko! tehnyt sitä, jollei sinua ja lapsia olisi ollut.
Kuuntele! Minä haastelin tähän tapaan: sinulla voipi olla mikä usko
hyvänsä, Iivari, mutta sinulla ei ole oikeutta antaa rakkaimpasi
nähdä nälkää sen takia. Ja nyt minä voin sen sanoa, nyt se ei tee
mitään, mutta jos minä olisin sen silloin sanonut, niin olisin
kiusannut sinua turhaan."

"Ja sinä peruutit kaikki minun tähteni?"

"En kaikkea. Minä sanoin niin kuin asia oli: että minä tosin
ajattelin ja uskoin toisin kuin tunnustuksissa on, mutta että olin
valmis toisten tähden lupaamaan, etten koskaan enään puhuisi dogmeja
vastaan. Asia käsitettiin niinkuin se oli ja sehän olikin oikeastaan
armonasia.

"Minä sain rahat ja joitakuita kuukausia myöhemmin tämän pienen loukon
meren saarella, viattoman kappeliseurakunnan täynnä kalastajia
hoitaakseni.

"Anna minulle nyt anteeksi, Anna! Sitä kyllä tarvitsisin."

"Rakas Iivari! Epäilitkö koskaan sitä?"

"En, Anna."

Hänen silmiinsä tuli omituisen tarkkaava ilme ja hän siirteli käsiään
levottomasti peitteellä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin. Silloin
vaimo ymmärsi ja itki.

Hän alkoi jälleen puhua, mutta hitaasti ja viivytellen, niinkuin
olisi hänen ollut vaikea löytää sanoja.

"Sentähden minä lähden nyt. Minä en sietänyt jäädä suljetuksi tänne.
Sanat, jotka tahtoivat ulos, mutta eivät päässeet, myrkyttivät minut,
ajatukset olivat kuolleina syntyneet, kun ne vihdoinkin pääsivät
esille. Koko sisäinen elämäni tuli saastutetuksi sen kautta, että
kaikki laskutiet tukkeentuivat lupaukseni tähden. Siksipä olen
sellainen kuin nyt olen, siipirikkoinen ja masentunut, ilman kykyä ja
melkeinpä ilman haluakin jatkamaan elämistä pitemmältä.

"Lääkäri on kyllä sanonut, että pian kuolen, niin, sen tiedän. Kuulin
sen hiljattain, ennenkuin aloin puhua.

"No niin, se on hänen tapansa käsittää asia. Minä olen oikeastaan
kuollut jo aikaa sitten. Minä kuolin sinä päivänä, Anna, kun luovuin
oikeudestani, velvollisuudestani sanoa totuus. Että ruumiini on
elänyt parikymmenkunta vuotta sen jälkeen, ei merkitse mitään. Meidän
ei tule elää ruumiimme, vaan henkemme takia."

Hän hengitti lyhyemmin, ääni kävi syvemmäksi ja muutteli sävyä.
Toisinaan vihloi se korkeana ja terävänä kuin kulunut viiri,
toisinaan jylisi se syvänä ja täysinäisenä kuin kaukainen ukkonen.
Nyt hän ei kuullut enään mitään, hän puhui vaan, aika ajoin ilman
yhteyttä.

Vaimo pelästyi ja meni herättämään lääkäriä.

Hän oli ärtyinen ja uninen ja kohautteli olkapäitään, kun näki,
kuinka muuttunut pappi oli. Hän otti sairaan käden ja nosti sitä
kynttilää kohti. Kynnet olivat mustansiniset. Hän kuunteli sydäntä ja
pudisti päätään.

He seisoivat ääneti ja katselivat sairasta. Hän oli sulkenut silmänsä
hetkiseksi, mutta äkkiä avasi hän ne, katsoi tutkivasti heihin ja
sanoi: "Minä ymmärrän." Hän sulki silmänsä jälleen.

Sitten alkoi hän hourailla.

Hän lauloi ja messusi ja puhui ruusuista ja rahoista ja Jumalasta
ja ijäisyydestä ja tutkinnoista ja ystävistä herkeämättömässä
sekamelskassa, kunnes kaikki loppui sekavaan mutinaan ja hän vaikeni.
Huulet vielä liikkuivat ja puhuivat sanoja, joita vaimo ei voinut
ymmärtää, vaikka hän kumartui kuinkakin lähelle häntä.

Mutta silloin näki hän kuinka huulet pysähtyivät ja silmät aukenivat,
ikäänkuin pimeyteen katsoakseen.

Vaimo lankesi polvilleen, suuteli hänen otsaansa ja itki katkerasti.



LAUTAMIES ROSBERGIN TUKHOLMAN MATKA.


Juna mennä rämisti tunnelin sisälle.

Lautamies Rosberg nipisti silmänsä kiinni. Äkkinäinen pimeys teki
epämiellyttävän vaikutuksen ja hän painautui tiukemmin sohvannurkkaan.

Hän näki vielä päivänpaisteiset niityt, joiden ohi vasta oli
kiitänyt, ja muutamia vekaroita, jotka olivat heilutelleet tien
ylimenopaikalla, ja suuria, luonnottoman suuria rakennuksia, joissa
oli ikkunoita joukottain, -- vihainen vihellys veturista ja sitten
kävi kaikki pimeäksi yhtäkkiä.

Hän kuuli nyt selvemmin kuin ennen pyörien kolahdukset kiskojen
jatkopaikoissa ja omituista kohinaa ulkoa. Hänestä tuntui, että
voimakas ilmavirta vastustamattomasti imi häntä eteenpäin mustan,
äärettömän putken läpi.

Hän raotti hiukan silmiään ja pimeys näytti vieläkin mustemmalta.
Hän laski itsekseen, missä matkustajat istuivat, potkasi jalallaan
penkin alle, koettaakseen oliko matkalaukku tallella ja muistutteli
tyttäriensä osotetta. Sitten alkoi häntä pelottaa ja hän kuvitteli
radalta suistumisia synkässä pimeydessä ja päällekarkauksia ja
murhia, ja levitti silmänsä auki niin, että ne kyyneltyivät.

Veturi vihelsi taas yhtä vihaisesti kuin äsken, ikkunanruudut
valkenivat savunharmaiksi, vuorenseinämä liiti ohi aivan läheltä,
silmänräpäyksen aikaa pimeyttä jälleen ja sitten, niin äkkiä, kuin
olisivat ameriikkalaiset kaihtimet ponnahtaneet ilmaan, paljastui
laaja näky.

Hän näki lukemattoman joukon taloja, jotka loistivat aamuauringon
valossa, ja katuja, jotka varjoisina johtivat niitten läpi; hän
näki toreja ja mahtavia siltoja, joiden alla vesi virtasi ja
kimalteli miljoonin hopealevyin; hän näki kirkkaan, terässinisen
ulapan ankkuroituine aluksineen, ja hän näki kirkontorneja, jotka
tunkeutuivat rakennusryhmistä esille, kuin olisivat ne tukehtua
niitten joukkoon ja toiset olisivat huipustaan läpinäkyvät, niin
että ilma pääsi siintämään läpi, toiset vaskenvihertävät, raskaat ja
uhmailevat. Savupiipuista kohosi savu ruusunpunervana ja tyynenä.
Kaikkialla kaareili taivas sinikellonsinisenä, vapaana ja avarana.

Ja vaunuja vieri. Ja ihmisiä käveli.

Lautamies pysähtyi portaille. Häntä melkein -- huikaisi.

Asematalon edusta loisti valkoisena auringon valossa. Poliisi seisoi
messinkilaatat käsissään ja jakeli niitä matkustajille.

Lautamies oli vähällä saada ajurin. Hän antoi hiukan hämillään laatan
takaisin poliisille, mutta oli taas joutua kiikkiin hotellilähettien
takia, jotka kultakoristeisissa lakeissaan tahtoivat auttaa häntä
matkalaukun kantamisessa.

Rosbergin mielestä oli Tukholma kummallinen kaupunki. Kaikki ihmiset
olivat niin auttavaisia.

No, kylläpä hän suoriutuisi ilman noita kenraaleja.

Mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, missä Brahenkatu
oli.

Hän tarttui matkalaukkuunsa ja lähti osotettua suuntaa kohti.

Nytpä hän oikein hämmästyttäisi tyttäriään! Tosin kyllä olivat he
kirjoittaneet hänelle ja pyytäneet häntä ilmoittamaan, milloin hän
aikoi tulla heidän luoksensa, mutta niin olivat asiat nyt sopineet
ja hän läksi matkalle kirjoittamatta. He tahtoivat tietenkin tulla
isäänsä vastaan, mutta hän, lautamies, oli kyllä mies suoriutumaan
omin päin. Hän oli ollut ennenkin kaupungeissa, sekä Vestervikissä
että Oskarshamnissa ja Eksjössä. Tämä kaupunki näytti tosin hiukan
suuremmalta, mutta siitä selviytyisi kyllä siitäkin, kunhan oli aikaa
tarpeeksi.

Hän katsoi kelloaan. Puoli kahdeksan! Hyvä. Hänellä oli siis paljon
aikaa. Ehkäpä tapaisi hän heidät ihkasten sängyssä, ennenkuin olivat
ennättäneet lähteä kahvilaan. Siellä ei heidän toki tarvinnut olla
ennen yhdeksää. Hm! Brahenkatu? Eiköpähän joku henkilö historiassa
ollut nimeltä Brahe?

Hän meni pitkän kadun poikki. Drottninggatan luki hän kadunkulmasta.
Eihän sen loppua näkynytkään toisesta päästä, se meni vallan umpeen.
Olipa hyvä, ettei hänen matkansa vienyt sinnepäin.

Kahviloita näkyi olevan paljon. Hän tuumiskeli, että missähän hänen
tyttäriensä paikka oli. Eihän se toki voinut olla tuollaisissa
pienissä kahviloissa, joissa oli marmoripöytä ikkunan vieressä ja
kaksi wienertuolia, ja hyasintti pöydällä. Ei maar, he olivat kyllä
hienommissa paikoissa. Eivät he olleet missään kahviloissa, vaan
konditoriassa. Tietysti se niin oli. Hienossa konditoriassa, missä
oli paljon karamellejä ja leivoksia, aivan kuin mamselli Strandin
luona Storgatanilla Eksjössä, jonne hän kerran pistäysi ja sai
kuohulimunaatia ja hedelmätorttua.

Kyllä tytöt aina suoriutuivat. Sekä Elli, Klara, että Signe. Ja
käyttäytyivät hyvin myöskin. Niin olivat he aina tehneet.

Rosberg suoristi selkänsä. Hänellä oli vahva yhdysside kaupungin
kanssa, vaikka se saattoikin näyttää suurelta ja vieraalta. Hänen
tyttönsä olivat ehkä kävelleet samalla kadulla, katselleet samoja
ikkunoita ja ajatelleet vanhaa isäänsä.

Pastori siellä kotona oli puhunut synnistä ja vaaroista. Ei Rosberg
vaan voinut nähdä mitään sellaista, ei toista eikä toista lajia.

Tukholma näytti oikein rauhalliselta ja hyvänlaiselta. Eivätkä
ihmiset olleet niin kovinkaan hienosti puetut. Mutta kiire heillä
oli. Pienet neitoset kiitivät eteenpäin kuin västäräkit ja
kieputtivat häntäänsä. Kasvot eivät näyttäneet iloisilta.

Minkähän näköisiä hänen tyttärensä olivat?

Hän pitensi askeleitaan.

Olivatkohan he jo lähteneet kotoaan? Sepä olisi harmillista.

Hän tuli eräälle torille ja kyseli taas Brahenkatua.

Jatkaessaan matkaansa ihmetteli hän, että talot kävivät suuremmiksi,
hienommiksi ja kallisarvoisemmiksi, mutta että ihmispaljous väheni.

Kului hetkinen ennenkuin hän pääsi siihen lopputulokseen, että hän
alkoi tulla rikkaitten kaupunginosaan, jossa ei ollut pakkoa nousta
ylös näin varhain.

Ja silloin ei hän käsittänyt, mitenkä hänen tyttärensä voisivat asua
siellä.

Tosin olivat he kirjoittaneet, että he olivat vuokranneet komean
asunnon yhdessä, mutta eihän toki voinut olla mahdollista, että he
asuisivat tuollaisissa palatseissa, joissa oli marmoriseinät ja
koristettuja tammiportteja, suuria kuin tuomiokirkon ja paljon,
paljon uljaammat kuin itse lääninhallituksen talo. Mutta kaiken
tämän ohitse piti hänen kaiketi vain kulkea, tullakseen tyttäriensä
asunnolle. Ne raukat asuivat kyllä syrjäosissa, tuolla puolen
hienojen rakennuksien ja katujen, jotka olivat kolme kertaa leveämmät
valtamaantietäkin.

Sturenkatu! Olipa kummaa, miten paljon historiaa oli katujenkulmiin
ajettu.

Herra Jumala, pitäisikö hänen nyt taivaltaa koko tuo pitkä katu.

Häntä alkoi hiottaa. Hän asetti matkalaukun kadulle ja riisui
päällystakkinsa. Kenenkähän puisto tuo oli? Ihmettä, että kellään oli
varaa sellaista pitää. Kun tontit olivat niin kalliit. Varmaankin oli
se jokin kreivi, joka asui tuossa suuressa talossa keskellä puistoa
tai ehkäpä maaherra. Se kyllä sopisi.

Hän kysyi poliisilta Brahenkatua. Seuraava katu!

Hyvä. Mutta missä olivat ihmiset?

Miksi rakennettiin niin julman leveitä katuja, kun ei kukaan niillä
liikkunut?

36!

Sepä kaunis talo! Portti oli kiinni. Hän ravisteli sitä. Huiviin
puettu tyttö, joka kiirehti ohitse, kori toisessa ja kerma-astia
toisessa kädessä, sanoi:

"Pitää soittaa."

Rosberg meni portaita ylös. Kuinka siellä oli koreata. Kaidepuut
mahonkia ja ovissa himmeäksi hiottuja lasikoristeita.

Elli Rosberg, luki hän kilvestä.

Hän painoi nappia.

Nyt hän hämmästyttäisi heidät!

Hän kuuli soiton kilisevän sisällä pitkälti sen jälkeen, kun hän oli
päästänyt napin irti.

Joku läheni ovea. Hänen sydämensä alkoi tuimasti sykkiä. Avainta
väännettiin. Hän pyyhkäisi suutaan, ollakseen valmis.

Ovi aukesi ja nenäkäs tytönletukka kysyi:

"Ketä haetaan?"

Lautamies joutui hämilleen ja kului hetkinen, ennenkuin sai sanotuksi:

"Tyttäriäni, tiemmä, minun tyttöjäni Elliä ja Signeä ja Klaaraa."

Tyttö hymyili. "Neidit eivät vielä ole nousseet."

Rosberg yskähti hämillään. "Eivät vielä nousseet?"

"Ehkä herra tulisi takaisin hiukan myöhemmin?"

"Ohoh, tottapa tuolla sisällä löytyy jokin paikka, jossa sopii
odottaa." Hän työnsi tytön syrjään ja astui sisälle. Tottapa hänellä
oli oikeus tulla sisälle ja käydä istumaan.

Tyttö johdatti häntä pitkän käytävän läpi.

Lautamies astui huoneeseen ja ällistyi.

Hän etsi paikkaa, mihin laskisi matkalaukkunsa, mutta hänen täytyi
avata ovi ja panna se ulkopuolelle käytävään. Hän otti nenäliinansa
esille, pyyhki otsaansa ja vaipui alas tuolille.

Taivaan Jumala! Asuivatko hänen tyttönsä täällä? Silkkisiä
huonekaluja ja pianiino ja palmuja ja paksuja mattoja, joihin vajosi
nilkkoja myöten. Oliko hän mahdollisesti tullut väärään? Ja semmoisia
tuolejakin! Paljon hienompia kuin Odensviholmassa. Ja tauluja ja
kirjoja ja kullalla kirjailtuja pöytäliinoja. Ja millainen kello
naksutti uunin reunalla! Se maksoi varmaankin monta sataa kruunua.

Kymmenen minuuttia yli puoli yhdeksän, eivätkä neidit olleet vielä
nousseet! Hän murti suutaan.

Mistä olivat he saaneet rahat kaikkeen tähän koreuteen? Ei voinut
olla mahdollista, että konditoria kannattaisi niin hyvin. Ainakaan
ei Eksjössä. Elli oli tosin erittäin järkevä tyttö, mutta sittenkin?
Seinäpeili tuolla marmorilevyineen, jota kullatut kotkat kannattivat,
maksoi hyvinkin tuhat kruunua ja sohva ja nojatuolit ja matot ja
liinat. Ei, se ei käynyt. Ei hänelle kannata ruveta uskottelemaan
minkäänlaisia juttuja. Hänen täytyi saada selville koko asia, oikein
perinpohjin. Hän ei antaisi itseänsä pettää. Miksi eivät he olleet
nousseet?

Lautamies nousi.

Menisiköhän sisälle ja yllättäisi heidät vuoteessa? Mihin johti tuo
ovi? Hän meni sen luokse ja kuunteli. Siellä oli hiljaista. Hän avasi
sen hiljaa, hyvin hiljaa ja kurkisti sisälle.

Se oli suuri kolmi-ikkunainen ruokasali. Hän näki vilahdukselta
suuren astiakaapin hopeakaluineen ja lasineen.

Hän sulki oven ja istahti jälleen odottamaan.

Kaikki kävi yhä selittämättömämmäksi.

Käytävään johtava ovi aukeni. Oliko se Elli? Hänen Ellinsä?
Samettisessa aamunutussa?

He syleilivät ja suutelivat toisiaan. Hän tunsi, että tyttärestä
tuoksahti hyvä hajuveden lemu, ja hän taputteli isää selkään,
niinkuin entisaikoinakin.

Lautamies sai joukon nuhteita, ettei ollut ilmoittanut, milloin aikoi
tulla. Oliko matka sujunut hyvin? Oliko hän väsynyt? Hän oli kai
matkustanut kolmannessa luokassa eikä ollut saanut nukkua. Tahtoiko
hän peseytyä? Klara ja Signe nukkuivat. He olivat väsyksissä ja
tarvitsivat niin hyvin lepoa. Kyllä hän voisi odottaa? Ajatellappa,
kuinka hauskaa, että isä on tullut! Nyt hulluttelisivat he oikein
lujasti yhdessä. Mitä hän halusi päivällä tehdä? Tahtoiko hän
ajelemaan ja kaupunkia katselemaan?

Hän ei muuta tahtonut kuin kupin kahvia ja voileivän.

Sen hän kyllä saisi. Eikö hän halunnut munaa myöskin ja pilsneriä tai
portteria.

Hän teki torjuvia kädenliikkeitä.

"Rakas lapsi, näin varhain aamusella."

Elli nauroi.

"Teilläpä on hienoa, teillä", sanoi isä.

"No niin, ne ovat vain vanhoja tavaroita. Mutta syksyllä aijomme
ostaa uudet. Meillä täytyy olla suurempi asunto. Signe ja Klara
tarvitsevat kumpikin oman huoneensa."

Lautamies rykäsi. Eräs kysymys pyrki esille, mutta hän ei uskaltanut.
Hän hiukan aristeli Elliä. Tyttö oli niin muuttunut. Hiukset
törröttivät kuin hatunreunus pään ympärillä ja silmiin oli ilmestynyt
väsynyt ilme, jota ei ennen niissä ollut.

Elli taputti häntä polvelle, hänen siinä ääneti istuessaan, ja
silloin näki hän, että tytöllä oli kaksi kiiltokivistä sormusta.

Silloin ei hän enään voinut hillitä itseänsä.

"Entä konditoria? Mihin aikaan alotatte siellä?"

"Konditoria?" Elli nauroi. "Minä olen vapaa tänään ja siskojen ei
tarvitse mennä sinne ennenkuin kello kaksitoista."

Lautamies katseli häntä. Elli nyökkäsi iloisesti.

Sitten yskähti isä jälleen.

Hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän oli vallan pyörällä päästään.

Kun hän oli saanut kahvia, paneusi hän nukkumaan.

Hän heräsi nauruun. Hänen ympärillään seisoivat hänen kaikki kolme
tytärtänsä.

Ja siinä sateli syleilyjä ja suuteloita kahdelta nuoremmalta.

Lautamies tunsi vieläkin olevansa aivan ymmällä.

Tyttönsä olivat puetut silkkipuseroihin ja laahustimiin.

He menivät ruokasaliin ja söivät suurusta. Tytönletukka tarjoili
ja Elli istui rouvana. Isäukko sai pienen ryypyn ja se selvitti
ajatuksia.

Tällaiseksi ei hän koskaan ollut heidän tapaamistansa kuvitellut.

Istua Tukholman hienoimmassa osassa tyttäriensä luona ja syödä
leimatuilla hopeahaarukoilla. Syödä hummeria ja kaviaaria ja pihviä
ja juoda portteria korkeista kristallilaseista. Kas, se oli toista,
kuin syödä hapanta leipää ja silliä ja saada puolisen tuoppia vasta
kellarista tuotua kaljaa.

Aina kun hänen piti kysyä jotakin, puhuttiin hän heti kumoon.
Tyttäret juttelivat toistensa suihin pelkästä ilosta ja valitsivat
herkkupaloja ja panivat hänen lautaselleen.

Hänellä ei ollut sydäntä kysyä, mistä rahat tulivat. Sehän oli
heidän asiansa. Hän sai ryypyn lisää ja kävi vieläkin herkemmäksi
ja hellämielisemmäksi, kun hänellä oli sellaisia tyttöjä. Mihinkään
huonoon he eivät voisi ryhtyä, sen hän kyllä tiesi, menisipä
valallekin siitä, jos niin tarvittaisiin. Oli oikein hupaista
katsella, kuinka he liikuttivat käsiään ja käsivarsiaan, pehmeästi ja
joustavasti. Hohhoo! Se johtui varmaankin leivoksien ja krokaanien
pitelemisestä. Niitä oli kyllä varoen käsiteltävä. Hohhoo!

"Mitä naurat, isä?"

"Hohhoo! Ajattelen teitä, kun olitte pieniä, lapseni. Ette te silloin
liikutelleet käsiänne tuolla tavoin. Kun kirnusitte ja lypsitte ja
haravoitte. Hohhoo!"

"Sen kyllä pian oppii, kun vaan on ymmärrystä", vastasi Elli.

"Ja sitä teillä on, sen tiedän. Sitä meillä smoolantilaisilla on
kaikilla. Oikein hyvä ymmärrys."

He nauroivat kaikin.

"Nyt pitää meidän lähteä", sanoi Signe.

"Konditoriaan?" uskalsi lautamies.

"Niinpä niin."

"Hohhoo! Kuinka te mahdatte ansaita rahoja siellä?"'

"Siitä voit olla varma."

Lautamies sai tytöiltä jäähyväissuutelon ja jäi Ellin kanssa yksin.
Tytönletukka toi kahvia ja konjakkia. Ja Elli otti esille sikaareja
ruokakaapista.

"Nytpä isä saat oikein hienon sikaarin."

"Onko teillä niitäkin?"

"Me itse poltamme vain paperosseja, mutta jos joku tuttu tulee,
niin -- --"

Elli keskeytti.

Lautamies ei huomannut mitään. Hän maisteli paraillaan konjakkia ja
havaitsi sen suloiseksi. Hän käänsi pulloa.

"No, kiitoksia paljon, Salignacia, niinkuin itse maaherralla!" Hän
katsoi Elliin.

"Jospa tietäisit, kuinka minusta on hauskaa, kun teillä on näin hyvä
olla, pikku tyttöseni." Hän taputti Elliä polvelle.

Tyttö hymyili ja kohotti kulmakarvojaan halveksivin ilmein.

"Me saamme ahertaa myöskin. Emme koskaan pääse vuoteeseen, ennenkuin
myöhään yöllä. Ja kun tulemme kotiin, olemme niin väsyneitä
toisinaan, että tuskin jaksamme riisuutua."

"Onko se niin myöhään auki?"

"Siellä on enin tehtävää iltaisin."

"Hm!" Lautamiehen ei tehnyt mieli jatkaa. Tänään ei hän tahtonut
sanoa mitään. Rauhan ja ilon ja tyytyväisyyden piti vallita koko
päivä, mutta huomenna --! Selvää oli, että jotakin piili Ellin
sanojen takana. Minkälaisia konditorioja ne olivat, joita pidettiin
auki myöhään yöhön asti?

"Signe ja Klara eivät tule kotiin päivällisellekään."

"Vai niin." Lautamies pureskeli sikaariaan.

"Niin että me kaksi saamme tehdä mitä haluamme, isä. Vaikka lähteä
ajelemaan kaupungille."

"Voidaan kait kävelläkin?"

"Eilen sateli. On likaista Djurgårdenissa päin ja se pitää sinun
nähdä."

Lautamies ja Elli ajoivat avonaisessa ajurinvaunussa. Elli istui
taaksepäin nojaten ja keikkui niin, että hatunkukkaset heiluivat
tahdissa.

Lautamies poltti toista sikaariaan ja huomasi maailman olevan
aurinkoisen ja leppeän. He ajoivat leveitä katuja pitkin, joita
reunustivat moninkertaiset puurivit ja niiden lomissa näkyi sohvia,
joissa ihmisiä istui paistattelemassa. Hän oli mielestään kuin
kuningas, ajellessaan siinä hienon tyttärensä rinnalla ja jäykän
ajajan istuessa tuossa edessä ajurinistuimella, kiiltävä silinteri
päässään ja kiiltonappisessa takissa, ja piiska mitä komeinta lajia.

Läiskis!

Hevoset keikistelivät ja vaunut vierivät ääneti eteenpäin keveillä
kummipyörillä.

Ja Elli näytteli ja jutteli:

Tuossa oli linna ja lippu, joka merkitsi, että kuningas oli kotona,
ja tuossa eduskuntatalo, joka oli rakennettu paaluille, ja tuossa
Isokirkko ja Katariinankirkko ja saksalainen, joka paloi muutama
vuosi sitten. Ja tuossa oli Skeppsholma, jossa laivasto asusti
pitkän pitkissä riveissä ja Kastelholma, jossa kuninkaallisten
nimi- ja syntymäpäivisin ammuttiin. Ja tässä oli näyttely 97 ja
tuolla oli Skansen ja biolooginen museo, jossa oli eläimiä ja eräs,
jonka nimi oli Hazelius, mutta joka on kuollut nyt. Ja tuossa oli
yleinen kujatie, josta saattoi veneillä päästä Slussille, missä
aurinko kirkkaimmin helotti. Ja tuolla takana oli Söder. Siellä asui
köyhää kansaa. Ja siellä aijottiin rakentaa ajotie ihan vuorenseinän
läpitse.

Tässä oli Hasselbacken hienon maailman ihmisiä varten ja kaartin
soittokunta ja tuossa oli hän monta kertaa syönyt päivällistä
-- illallisista ei hän puhunut -- ja tuossa oli sirkus ja
Djurgårdenin kenttä, jossa Kasperi esiintyi kesäisin ja siellä
oli hyvin vaarallista kulkea sunnuntai-iltaisin päihtyneitten ja
tappeluhaluisten kaartilaisten vuoksi. Signe oli kerran no, mitäpä
siitä.

Ja tuossa oli vanha Tivoli. Tiesikö hän, mitä varieté oli? Eikö? No,
siellä tanssi ja lauloi hyvin heikosti puettuja naisia ja --

"Onko se auki nyt?" kysyi lautamies.

"Ei, ennenkuin illalla." Elli nauroi ja uhkaili häntä sormella.

Rosberg punastui.

Hohhoo! Mitä Elli tarkoittaa. Hänpä ei ollutkaan tyhmä tyttönen, hän!

Kun he tulivat kotiin ajoretkeltä, oli lautamies vallan lopussa. Koko
hänen päänsä oli täynnä vaikutelmia, jotka kiersivät toistensa ympäri
kuin muurahaiset. Hänen täytyi saada konjakkia ja sitten nukkumaan.

Illalla meni hän Ellin kanssa oopperaan. Ja se oli julman kaunista.

Sitten söivät Elli ja hän kultaisessa huoneessa. Ja se maksoi
paljon rahaa, monta seteliä, jotka Elli pisti hänelle pöydän alta.
Sitten menivät he toiseen kultaiseen huoneeseen ja joivat kahvia ja
punssia. Sitten hän ei muistanut muuta, kuin että muutamia herroja
oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja olivat kutsuneet häntä sedäksi
ja syleilleet häntä ja että hän varmaankin oli juonut paljon, paljon
-- -- vaunut, pyörät, jotka rämisivät, tähtikirkkaan taivaan, Ellin
hatun, jonkun, joka piteli häntä käsipuolesta, lämpimän huoneen,
jonkun, joka riisui häneltä kengät ja sitten loppui kaikki -- vaikeni.

Päivät kuluivat lautamieheltä pienessä onnellisuuden ja Salignacin
humalassa. Joka aamu kävi hän äkäiseksi, nähdessään koreudet
ympärillään, mutta ei vaan saanut mitään sanotuksi. Tytöt olivat niin
kilttejä ja herttaisia hänelle. He vuorottelivat pitämään hänelle
seuraa, kun he olivat vapaita konditoriasta, ja näyttelivät hänelle
kaikki kaupungin nähtävyydet.

Mutta eräänä iltapäivänä ei heillä ollut aikaa.

Lautamies istui salin ikkunan ääressä tyttäriensä asunnossa ja ikävöi
ulos. Hän ei tiennyt minne menisi. Hän näki kuosikkaita naisia
kulkevan kadunkulman ohi ja tuumiskeli lähteä seikkailulle. Hän
maisteli konjakkia.

Alkoi hämärtää. Eräs mies kulki ristiin rastiin kadulla ja sytytteli
lyhtyjä.

Lautamies asteli alas kaupungille.

Se tuntui suurelta ja pelottavan eksyttävältä lyhtyvaloineen ja
ihmisineen ja ajoneuvoineen. Hän alkoi pelätä yksinäisyyttään ja
kysäsi eräältä herralta konditoriaa.

"Ei se ole mikään konditoria, se on kahvila", selitti tämä.

Rosberg lähti neuvottuun suuntaan. Ihastuttavat naiset, kokonaiset
kukkaistarhat hatuissaan, heittivät häneen katseita, niin että hän
sai sydämentykyntää ja ankaraa kiirettä ennättääkseen nähdä kaikkea,
mitä he näyttelivät sekä ylhäältä että alhaalta.

Hän pysähtyi kahvilan ulkopuolelle.

Hohhoo!

Vai sellaisessa kahvilassa tyttäret olivatkin!

Hän katsoi nimeä. Se oli sama.

Tuolla sisällä siis ansaitsivat tytöt rahansa. Herrakahvilassa!

Hän meni puistoon ja katsoi sisälle ikkunanruuduista.

Tupakansauhu kaareili paksuna siellä. Huone oli täynnä herroja,
pelkkiä herroja, nuoria enimmäkseen. Seinissä oli peilejä ja ne
monistivat loppumattomiin herrat ja kattokruunut ja pöydät ja
punssilasit ja jäähdytysastiat.

Hän etsi tyttäriään.

Tuossa istui Signe oviverhon luona ja näytti harmistuneelta. Klara
tuli kantaen tarjotinta täynnä pulloja ja laseja -- että hän jaksoi
mutta missä oli Elli.

Hohhoo!

Hän laski seitsemän sotilashenkilöä -- lienevät luutnantteja --
pöydässä. He kilistelivät ja joivat ja tupakoivat. Mitä Ellillä oli
heidän kanssaan tekemistä? Miksi seisoi hän naureskellen ja jutellen
heidän kanssaan? Jumala armahtakoon! Yksi tarttui häntä vyötäisiin.
Tyynny Rosberg, tyynny! Ellihän nauraa vaan ja lyö häntä olalle
ruokaliinalla. Se ei merkitse mitään. Se kuuluu virkaan. Hänen täytyy
olla ystävällinen ja kohtelias, muuten eivät luutnantit mene sinne
enään, ja sitten et sinä enään voisi saada Salignacia. Ja nyt viittaa
Elli Signeä. Pitääkö nyt hänenkin tulla siihen? Hän ei ole harmissaan
enään. Hän nauraa, hänkin. Luutnantit nauravat. Sinä yksin, Rosberg,
seisot pelottavan vakavana ikkunan takana.

Hohoo! Jospa he vain tietäisivät! Vain tietäisivät, että heidän
isänsä näkee heidät. Että hän seisoo täällä ulkona eikä uskalla mennä
sisälle ottamaan noita penikoita niskakarvoista kiinni ja paiskaamaan
ne ulos. Katso, nyt tarttuu hän tyttöön taas!

Sepä on kärkässorminen herra. Missä olen hänet nähnyt? Eikö hän
ollutkin mukana silloin kerran ja syleili minua ja kutsui sedäksi?

Mitä hän nyt sitten tahtoo? Entä tuo vanha ukonrahjus, joka näyttää
porsliiniäijältä? Koira mukana, herra nähköön, se saa sokeria ja
istuu tuolilla vieressä. Napsuttele kohtalaisesti!

Hän taputti häntä sormille -- minun Klaraani? Ja sitten tarttui hän
tyttöä leuvan alta ja hän niiasi -- no, kyllä kiitos! Tämähän on
paljon hauskempaa kuin teatterissa.

Vai niin, vai on tämä konditoria! Ja sentähden täytyy pukeutua
silkkipuseroihin ja laahushameisiin eikä pääse nukkumaan ennenkuin
myöhään yöllä. Mutta he liikkuvat kuin kuningattaret. Elli on suora
selästään kuin honka ja Signe ja Klara myöskin. Smoolantilaisia!
Tyttäreni!

Mitä sanoisi heidän äitinsä, jos hän eläisi? Mutta hän on poissa,
herran kiitos, ja pääsee näkemästä pahennusta. Lautamies Rosbergin
tyttäret herraskahvilassa! Ja sinä, Rosberg, luulit heidän tarjoavan
leivoksia ja limunaatia. Hohhoo, maailma on nurinkurinen!

Lautamies seisoi kauvan ja katseli sisälle. Hän pyöritteli rohkeita
tuumia mennä ilmestymään taivaan rangaistuksena keskelle synnin
pesää, mutta kun hän näki tyttöjen suorat silkkiin puetut selät ja
heidän pörröisen tukkansa, niin ei hän uskaltanut. He kuuluivat
toiseen luokkaan, niin hänestä tuntui, eikä hän kyennyt löytämään
ylimenoa heidän luoksensa, joka olisi sopinut. Ja entä sitten! Hänet
voitaisiin aivan yksinkertaisesti paiskata tai kantaa ulos, aivan
tyttärien silmien alta. Ja kuinka sitten kunnioittamisen kävisi?

Hän läksi hitain askelin kahvilasta pois. Sellaiseksi ei hän koskaan
ollut asiaa kuvitellut. Olisivatpa edes kertoneet senverran, että hän
olisi voinut aavistaa jotain sellaista. No niin, olipa hän ollut aika
aasi, kun ei ollut voinut ymmärtää, että jotakin tässä hullusti oli.

Aivan odottamatta alkoi eräitä muistoja johtua mieleen.

Tytönletukka oli eräänä aamuna ripustanut piiloon jotakin
ihmeellistä, kun lautamiehen piti mennä ulos kävelemään, tyttärien
vielä nukkuessa. Hohoo! Siinä oli ollut jotain kiiltävää. Se oli
tietystikin ollut sotilastakki.

Lautamies hymähteli. Luutnantti vai kapteeni?

Hänen tyttärensä!

Ja eräänä toisena yönä oli hän kuullut, kuinka jotkut tirskuivat ja
juttelivat ruokasalissa.

Lautamies pysähtyi äkkiä.

Hän näki ihmiset ja puodit ja lyhdyt, kuuli ajoneuvojen räminän ja
raitiovaunujen kolinat ja sitten hän sylkäsi.

Pastori siellä kotona oli siis kuitenkin oikeassa. Synti ja vaara
väijyi kaikkialla kaupungissa.

Oh, hän kyllä lukisi heille lakia, vaikka sitten pitäisi istua
valveilla koko yö ja odotella heitä. Ja sitten matkustaisi hän
tilalleen takaisin, syömään hapanta leipää ja silliä.

Lautamies istui salissa ja odotti. Katu oli pimeä ja autio, jokunen
lyhty vain paloi siellä ja täällä. Toisinaan meni joku ohitse ja
lauloi ja hihkasi. Askeleet kuuluivat selvästi.

Hän kuuli portin paukahtavan kiinni. Etehisen ovi avattiin. Kuului
kuiskeita etehisestä.

Hän odotti hiljaa kuin huuhkain salin pimeässä.

Joku läheni ja tarttui salin oveen. Tulitukkua raapaistiin.

Se oli Elli.

"Mitä täällä teet?" Hän sytytti lampun, veti hansikkaat käsistään ja
istuutui. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.

"Odotatko meitä?"

Lautamies viivytti vastausta. Hänen rohkeutensa alkoi kadota, kun
hän näki miten kuollakseen väsyneenä tyttö pöytään nojausi. Synti
ja vaarat eivät nyt näyttäneetkään hänestä niin todennäköisiltä
kuin ennen, kun hän istui yksin pimeässä ja opetteli nuhdesaarnaa
pahantapaisia lapsia varten. Hän alkoi ymmärtää, että Salignac-juoma
ostettiin kalliimmasti, kun mitä oli luullut. Ellin silmät olivat
tupakan sauhusta punaiset ja huulet kalpeat. Ja hänen vasen kätensä,
joka piteli päätä hänen siinä istuessaan ja katsellessaan isäänsä,
vapisi väsymyksestä.

"Olen nähnyt konditorian", sanoi lautamies työläästi.

Tyttö kumartui hänen puoleensa. Katse kävi hetkiseksi terävän
tutkivaksi, sitten vetäysi suu puoliksi tuskaiseen hymyyn. Hän
meni ruokakaapille, avasi laatikon ja otti esille kokoonkäärityn
sanomalehden. Hän avasi sen ja pani sen levälleen pöydälle.

"Tule tänne", sanoi hän.

Lautamies nousi.

Tyttö osotti erästä kirjoitusta. Lautamies luki ääneen: "Eniten
taksoitetut Tukholmassa" ja katsoi sitten kysyvästi häneen.

Silloin seurasi hän sormellaan rivejä, kunnes pysähtyi jotenkin
keskelle sivua.

-- "Lue!" keskeytti hän.

Lautamies kumartui lähemmäksi. "Elli Rosberg, neiti, 16,500 -- Signe
Rosberg, neiti, 7,000 -- Klara Rosberg, neiti, 8,950 --."

Lautamies tirkisteli sanomalehteä ja sitten tyttöä ja taas jälleen
sanomalehteä.

"Onko se totta?" änkytti hän ja vaipui viereiseen tuoliin.

Elli ei vastannut, kohautti vain silmäkulmiaan äärettömän ylimielisin
elein ja taputti häntä päähän.

"Tuota sinä et ymmärrä, Isäseni."

Kun lautamies viikkoa myöhemmin matkusti tunnelissa, menossa
kotipuoleen jälleen, ei hän enään sulkenutkaan silmiään pelosta.

Pimeys ei tuntunut enään vaaralliselta. Se oli ohimenevää se,
niinkuin kaikki muukin.

Synti ei ollut aina syntiä ja lika ei aina likaa, filosofeeraili hän,
ja sitten näki hän tunnelin pimeydessä itsestään loistavia numeroita
ja lukuja 16,500 -- 7,000 -- 8,950.

Hän ajatteli suurta, pitkää seteliä, jonka Elli oli pistänyt hänen
lompakkoonsa, ja hän halusi päästä pimeydestä pois voidakseen oikein
sitä katsella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme kohtausta - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.