Title: Laakson lilja - Maaseutuelämän kuvaus
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laakson lilja - Maaseutuelämän kuvaus" ***


LAAKSON LILJA

Maaseutuelämän kuvaus


Kirj.

HONORÉ DE BALZAC


Suom. K. V. Raitio

Alkuperäinen teos: Le lys dans la vallée.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.



    Herra J. B. Nacquart'ille

    Kuninkaallisen lääketiede-akatemian jäsenelle.

    Rakas tohtori, tässä on yksi työläimpiä kiviä hitaasti ja
    vaivaloisesti suunnitellun kirjallisen rakennuksen toisesta
    kerroksesta; tahdon piirtää siihen teidän nimenne, niin hyvin
    kiittääkseni oppinutta, joka minut kerran pelasti, kuin
    kunnioittaakseni uskollista ystävää.

                                              de Balzac.

       *       *       *       *       *

    Kreivitär Natalie de Manerville'lle.

    'Minä alistun toivomukseesi. Naisella, jota me rakastamme enemmän
    kuin hän meitä, on etuoikeutena saattaa meidät joka tilassa
    unohtamaan terveen järjen vaatimukset. Jottemme näkisi hänen
    rypistävän otsaansa, hävittääksemme nyreämielisen ilmeen noilta
    huulilta, jotka pieninkin kieltäytyminen tekee murheellisiksi,
    me voitamme ihmeellisesti vaikeuksia, vuodatamme vertamme ja
    tuhlaamme tulevaisuuttamme. Tänään sinä tahdot kuulla minun
    menneisyyteni, tässä se on. Tiedä kuitenkin, Natalie: sinua
    totellessani minun on täytynyt tukahduttaa voittamattomia
    vastenmielisyyksiä. Miksi sinä epäilit noita äkillisiä ja
    pitkiä unelmia, jotka joskus valtasivat minut keskellä onnea?
    Miksi minun vaikenemiseni saattoi sinut tuollaiseen rakastetun
    naisen viehättävään vihanpurkaukseen? Etkö sinä voinut leikkiä
    luonteeni vastakohdilla kysymättä niiden syitä? Onko sinun
    sydämessäsi salaisuuksia, jotka ilmitullakseen tarvitsevat minun
    salaisuuksiani? Oli miten oli, sinä olet sen aavistanut, Natalie,
    ja ehkä on parempi, että sinä tiedät kaiken. Niin, minun elämääni
    hallitsee eräs aave. Se hahmottuu hämärästi vähimmästäkin
    sanasta, mikä sitä koskee, se liehuu usein itsestään minun
    yläpuolellani. Minun sieluni pohjalle on haudattu valtavia
    muistoja, ne ovat ikäänkuin nuo meren tuomat, jotka ilmaantuvat
    tyynen hetkinä ja joita tyrskyt vellovat pirstaleina hiekalla.
    Työ, jota aatteiden ilmaiseminen vaatii, on hillinnyt noita
    vanhoja mielenliikutuksia, jotka liian äkkiä herätessään tekevät
    minulle niin pahaa. Jos tässä tunnustuksessa kuitenkin on kohtia,
    jotka loukkaavat sinua, niin muista, että olet uhannut minua,
    ellen tottelisi. Älä siis rankaise minua käskyjesi täyttämisestä.
    Toivoisin, että luottamukseni lisäisi sinun hellyyttäsi. Tapaamme
    tänä iltana.

                                                    Felix.'

Ketä kyynelten ruokkimaa neroa me kerran saamme kiittää
liikuttavimmasta elegiasta, kuvauksesta, joka sisältää äänettömästi
kestettyjä sielunmyrskyjä, myrskyjä, joita saavat kärsiä nuo sielut,
joiden hennot juuret eivät vielä kohtaa kuin kovia kiviä kotoisessa
maaperässä, joiden ensi kukoistusta raastavat vihamieliset kädet,
joiden kukkia ympäröi jää sinä hetkenä, jolloin ne avautuvat? Kuka
runoilija kertoo niiden lasten tuskat, joiden huulet imevät katkeraa
rintaa, joiden hymyilyn tukahduttaa ankaran silmän tuikea välähdys?
Runoelma, joka esittäisi nuo sydän parat, joiden tunne-elämä
kehittyy ympäristön alituisen ahdistelun alaisena, olisi todellinen
kertomus minun nuoruudestani. Kenen turhamielisyyttä saatoinkaan
minä loukata, minä, joka olin vastasyntynyt? Mikä fyysillinen tai
moraalinen puutteellisuus tuottikaan minulle äitini kylmyyden?
Olinko minä siis kuin välttämätön paha, sellainen, jonka syntyminen
on satunnaisuuden varassa, tai sellainen, jonka elämä on moite? Kun
minä, oltuani maaseudulle elätettäväksi jätettynä ja kolme vuotta
perheeni unohtamana, palasin isäni kotiin, merkitsin minä siellä niin
vähän, että sain kokea siitä ihmisten sääliä. En tuntenut ajatusta,
en onnellista sattumaa, joiden avulla olisin voinut päästä tästä
ensimäisestä syrjäytyksestä: olin tajuton lapsi, ihminen ei minussa
vielä ollut herännyt. Vähintäkään lieventämättä minun kohtaloani
veljeni ja kaksi sisartani huvittelivat minun kärsimyksilläni.
Sopimusta, jonka nojalla lapset salaavat pienet rikoksensa ja jonka
jo kunniantunto heille opettaa, ei ulotettu ollenkaan minuun;
vieläpä sain lisäksi usein kärsiä rangaistuksen veljeni rikoksista
voimatta vastustaa tätä vääryyttä. Mielistelykö, jolla on itunsa
lapsissa, sai heidät myötävaikuttamaan minua ahdistettaessa, jotta
he saavuttaisivat heidän kaikkien pelkäämän äidin mielisuosion?
Oliko se heidän jäljittelytaipumustensa vaikutusta, johtuiko se
voimain koettelemisen tarpeesta tai säälin puutteesta? Mahdollisesti
kaikki nämä syyt yhdessä riistivät minulta veljeyden sulot. Kaikesta
tunne-elämästä osattomana minä en voinut ketään rakastaa, ja
luonto oli kuitenkin tehnyt minut rakastavaksi! Onkohan enkeliä,
joka kokoaisi tuon alati hyljätyn tunteellisuuden huokaukset? Jos
muutamissa sieluissa väärin kohdellut tunteet muuttuvat vihaksi,
keskittyivät ne minun sielussani ja kaivoivat sinne vuoteen, josta
ne myöhemmin hyökkäsivät minun elämääni vastaan. Kunkin luonteen
alttiuden mukaan höllentää vapisemiseen tottuminen suonia, synnyttää
pelkoa, ja pelko pakoittaa aina väistymään. Siitä johtuu heikkous,
joka kalvaa ihmistä ja istuttaa häneen jotain niin sanoakseni
orjamaista.

Nuo alituiset hyökkäykset totuttivat minut käyttämään voimaa, joka
kasvoi harjoituksesta ja valmisti minun sieluani siveellisiin
kieltäymyksiin. Alinomaa odottaen uutta surua, kuten marttyyrit
odottivat uutta iskua, minun koko olemukseni ilmaisi synkkää
mietiskelyä, joka hävitti lapsuuden viehätykset ja liikunnot. Se
saattoi minut tilaan, joka lähenteli vähämielisyyttä ja antoi aihetta
äitini turmiokkaille ennustuksille. Varmuus siitä, että minulle
tehtiin vääryyttä herätti ennenaikojaan sydämessäni ylpeyden, tuon
järjen hedelmän, joka epäilemättä ehkäisi ne huonot taipumukset,
joille tuollainen kasvatus antoi virikettä. Vaikkakin äitini
laiminlöi minut, olin minä joskus hänen ajatustensa esineenä. Silloin
tällöin hän puhui minun kasvatuksestani ja ilmaisi halua ottaa siitä
huolehtiakseen; hirveät väristykset kulkivat joka kerta lävitseni
ajatellessani niitä viiltäviä tuskia, joita jokapäiväinen yhdessäolo
äidin kanssa oli minulle tuottava. Minä siunasin yksinäisyyttäni ja
olin onnellinen saadessani pysyä puutarhassa, leikkiä kivillä, tutkia
hyönteisiä ja katsella taivaan sinistä lakeutta. Eristäytyminen
oli tosin omiansa tekemään minusta uneksijan, mutta taipumuksen
mietiskelyihin sain minä eräästä seikkailusta, joka teille on
kertova minun ensimäiset onnettomuuteni. Minusta välitettiin niin
vähän, että lastenhoitaja usein unohti asettaa minut nukkumaan.
Rauhallisesti kyyristyneenä viikunapuun alle minä katselin eräänä
iltana tähtiä tuolla uteliaalla mielenkiinnolla, joka valtaa lapset
ja johon minun aikaiseen kehittynyt melankoliani lisäsi jotakin
sentimentaalista ymmärtämystä. Sisareni leikkivät ja huusivat.
Minä kuuntelin heidän etäistä hälinäänsä kuin säestystä omiin
mietteisiini. Melu lakkasi, yö saapui. Sattumalta äitini huomasi
poissaoloni. Välttääkseen moitteita meidän hoitajamme, peljättävä
Karoline neiti, hyväksyi äitini väärät kuvittelut väittäessään, että
kotini kauhistutti minua, ja että olisin aikoja paennut, ellei hän
olisi pitänyt minua silmällä. Minä en ollut tyhmä, vaan salamielinen;
kaikissa hoitoonsa uskotuissa lapsissa hän ei ollut koskaan
tavannut ketään, jonka taipumukset olisivat olleet niin huonot kuin
minun. Hän oli etsivinään ja kutsui minua, minä vastasin. Hän tuli
viikunapuun luo, jonka juurella hän tiesi minun olevan. -- Mitä teit
sinä täällä? sanoi hän. -- Katsoin tähtiä. -- Sinä et katsellut
tähtiä, sanoi äitini, joka kuunteli meitä parvekkeelta, tunnetaanko
tähtitiedettä sinun ijälläsi? -- Ah! rouva, huudahti neiti Karoline,
hän on avannut vesisäiliön hanan, puutarha on tulvan vallassa. Syntyi
yleinen häiriö. Sisareni olivat huvin vuoksi vääntäneet hanan auki
nähdäkseen veden juoksevan, mutta hämmästyneinä vesisuihkusta, joka
oli heidät ylt'yleensä kastellut, he olivat menettäneet malttinsa ja
paenneet voimatta sulkea hanaa. Yllätettynä ja syypääksi todistettuna
tähän kujeeseen, leimattuna valehtelijaksi, kun minä vakuutin
viattomuuttani, minä sain ankaran rangaistuksen. Mikä pahinta, minua
pilkattiin tähtirakkaudestani ja äitini kielsi minua olemasta iltasin
puutarhassa. Tyrannimainen kielto kiihottaa aina intohimoa lapsissa
vielä enemmän kuin aikaihmisissä. Lapsilla on se etu, että he eivät
ajattele muuta kuin kiellettyä asiaa, ja se tarjoaa silloin heille
vastustamattomia viehätyksiä. Minä sain siis usein kuritusta tähtieni
vuoksi. Kun minä en voinut kehenkään luottaa, lausuin minä niille
suruni tuolla ihastuttavalla hiljaisella jokelluksella, jolla lapsi
ilmaisee ensimäiset ajatuksensa, osatessani tuskin vielä sanoja
sopertaa. Kaksitoista vuotiaana, koulussa, minä vielä tarkastelin
niitä ja tunsin siitä sanomatonta nautintoa, niin syvästi painuvat
elämän aamuna saadut vaikutukset sydämeen.

Charles, joka oli viisi vuotta minua vanhempi, oli yhtä kaunis
lapsena kuin miehenä. Hän oli isäni suosikki, äitini lemmikki ja
perheen toivo ja sen kuningas. Hän oli vartaloltaan sopusuhtainen
ja voimakas, ja hänellä oli kotiopettaja. Minut, joka olin
laiha ja kivuloinen, lähetettiin viideksi vuodeksi erääseen
kaupungin koulukotiin ulko-oppilaaksi. Isäni kamaripalvelija vei
minut sinne aamulla ja haki illalla. Mukaani sain minä laihasti
varustetun eväskorin, sillä välin kun toverini saivat itselleen
yllin kyllin ruoka-aineita. Vastakohta minun köyhyyteni ja heidän
rikkautensa välillä tuotti minulle tuhansia kärsimyksiä. Kuuluisa
Tours'in silavasäilyke oli pääruokana ateriassa, jonka me söimme
keskipäivällä, laitoksen aamiais- ja päivällisajan välillä. Tätä
valmistetta, jota jotkut herkkusuut suuresti ylistävät, nähtiin
harvoin ylhäisten pöydissä Tours'issa, ja vaikka olin kuullut siitä
puhuttavan ennen koulukotiin tulemistani, ei minulle koskaan ollut
sattunut onnea saada maistaa tuota voileivän päälle levitettyä
ruskeata herkkua. Jos se ei olisikaan ollut muodissa koulukodissa, ei
minun haluni silti olisi ollut vähemmän voimakas, sillä tuo valmiste
oli tullut minulle päähänpiintymäksi. Lapset huomaavat katseessa
piilevän halun yhtä hyvin, kuin te näette siinä rakkauden: minusta
tuli siten oivallinen pilkanteon esine. Toverini, jotka melkein
kaikki kuuluivat pikku porvaristoon, tulivat minulle ojentamaan
erinomaisia silavaviipaleitaan ja kysymään, tiesinkö miten niitä
tehtiin, missä niitä myötiin, miksi minulla niitä ei ollut. He
lipoivat kieliänsä ylistellen silavasäilykkeitä, noita paksuja
sianlihamuhennoksia, jotka muistuttivat paistettuja tryffeli sieniä;
he penkoivat minun eväskorini, eivät löytäneet sieltä muuta kuin
oliivijuustoa tai kuivia hedelmiä ja antoivat minulle kuoliniskun
tuollaisella lauseella kuin: -- _Sinulla ei siis ole mitään?_
joka näytti minulle erotuksen veljeni ja minun välillä. Syrjästä
katsoa toisten onnea, tuo ristiriita on tahrannut lapsuuteni ruusut
ja lakastuttanut viheriöitsevän nuoruuteni. Kun minä ensimäisen
kerran jalomielisen tunteen pettämänä ojensin käteni ottaakseni
vastaan tuon niin suuresti haluamani herkun, jota minulle tekopyhin
ilmein tarjottiin, vetikin pilkantekijä silavaleivän takaisin
toverien nauraessa tälle yllättävälle lopputulokselle. Jos kaikkein
kunnioitetuimmatkin henkilöt ovat alttiita turhamielisyydelle,
miksi ei sitä voisi antaa anteeksi lapselle, joka itkee nähdessään
itsensä halveksittuna ja pilkattuna. Kuinka monet lapset olisivatkaan
tällaisessa leikissä tulleet herkuttelijoiksi, kärkkyjöiksi ja
veltoiksi! Vainoja välttääkseni minä taistelin. Epätoivon antama
rohkeus teki minut peljättäväksi, mutta minua vihattiin ja minä
olin suojaton petosta vastaan. Eräänä iltana ulos lähtiessäni minä
sain iskun selkääni nenäliinasta, joka oli kääritty täyteen pieniä
kiviä. Kun kamaripalvelija, joka kovakouraisesti kosti puolestani,
ilmoitti tapahtuman äidilleni, huudahti hän: -- Tuo kirottu lapsi
ei tuota meille kuin suruja! Minä vajosin hirveään itse-epäilykseen
huomatessani koulussa vierottavan minua samalla tavoin kuin kotona.
Siellä, kuten kotonakin, minä syvennyin itseeni. Tämä oli kuin toinen
lumisade, joka hidastutti sieluuni kylvettyjen siementen orastusta.
Ne, joista minä näin pidettävän, olivat todellisia katupoikia,
ylpeyteni sai tukea tästä huomiosta, minä pysyin yksinäni. Siten oli
minun edelleen mahdotonta purkaa tunteitani, joita sydän parkani oli
tulvillaan. Opettaja, nähdessään minut alati synkkänä, vihattuna ja
yksinäisenä, vahvisti vääriä epäluuloja, joita perheelläni oli minun
huonosta luonteestani.

Heti kun minä osasin lukea ja kirjoittaa, antoi äitini viedä minut
oratooriomunkkien johtamaan Pont-le-Voy'n kouluun, jonne minun
ikäisiäni lapsia otettiin vastaan luokalle nimeltä _Pas latins_;
tällä luokalla olivat myöskin oppilaat, joiden vitkalleen kehittyvä
käsityskyky kieltäytyi alkeita oppimasta. Täällä olin minä kahdeksan
vuotta näkemättä ketään ja viettäen hyljätyn elämää. Seuraavassa
selitys tähän. Minulla ei ollut kuin kolme frangia kuussa huvituksia
varten, summa, joka tuskin riitti kyniin, veitsiin, viivottimiin,
musteeseen ja paperiin, joista meidän täytyi pitää huolta. Siten,
kykenemättömänä ostamaan itselleni puujalkoja, nuoraa ja muita koulun
huvituksiin kuuluvia välttämättömiä esineitä, minä sain pysyä poissa
leikeistä; voidakseni ottaa niihin osaa minun olisi pitänyt imarrella
rikkaita ja mairitella osastoni ensimäisiä. Pieninkin tuollainen
raukkamaisuus, johon lapset niin helposti taipuvat, innoitti minua.
Minä vietin loma-aikani puun alla surumielisiin unelmiin vaipuneena,
siellä minä luin kirjoja, joita meille kirjastonhoitaja kuukausittain
antoi. Kuinka paljon tuskia kätkeytyikään tuohon luonnottomaan
yksinäisyyteen, mitä kärsimyksiä synnyttikään hyljätty tilani!
Kuvitelkaa, mitä minun hento sieluni tunsi ensimäisessä palkintojen
jaossa, jossa minä sain kaksi arvokkainta, kirjoitustehtävästä ja
käännöksestä? Saapuessani näyttämölle niitä ottamaan suosionhuutojen
ja torventoitotusten kaikuessa, ei isä eikä äiti olleet minua
juhlimassa, vaikka permanto muuten olikin täynnä toverieni vanhempia.
Sensijaan että minä olisin tavan mukaan suudellut palkintojen
jakajaa, syöksyin minä kyyneleitä vuodattaen hänen rinnoillensa.
Illalla minä poltin uunissa palkintoesineeni. Oppilaiden vanhemmat
olivat kaupungissa sen viikon, joka käytettiin harjoituksiin ennen
palkintojen jakoa. Iloisina lähtivät toverini aamuisin ulos koulusta,
sillä aikaa kun minä, jonka vanhemmat asuivat muutaman peninkulman
päässä kaupungista, sain pysyä opistossa peipposten kanssa; tämä nimi
annettiin oppilaille, joiden kotipaikka oli saarilla tai ulkomailla.
Illalla, rukouksen aikana, nuo sydämettömät kehuskelivat meille hyviä
päivällisiä, joita he vanhempineen olivat syöneet. Te näette, että
onnettomuuteni suurentui, mikäli ne piirit laajenivat, joihin minä
jouduin. Kuinka paljon ponnistuksia minä teinkään horjuttaakseni
tuomiota, joka pakotti minut elämään yksin! Kuinka monia toiveita
minun sieluni tuhansina innostuksen hetkinä suunnittelikaan,
toiveita, jotka yksi ainoa päivä hävitti! Taivuttaakseni vanhempani
tulemaan kouluun minä kirjoitin heille kirjeitä, jotka olivat
täynnä tunteita, yltiömäisesti ilmaistuja ehkä, mutta viattomia
antamaan moitteen aiheita äidilleni, joka ironialla hillitsi
kirjoitustapaani. Rohkeuttani menettämättä minä lupasin täyttää
ne ehdot, jotka isäni ja äitini asettivat saapumiselleen; minä
rukoilin myötävaikutusta sisariltani, joille minä kirjoitin heidän
juhla- ja syntymäpäivikseen, muistaen ne niin tarkasti kuin hyljätyt
lapset tavallisesti tuollaiset asiat muistavat, mutta sitkeyteni
oli turhaa. Palkintojen jakopäivän lähestyessä minä uudistin yhä
hartaammin pyyntöjäni, minä kerroin voitontoiveistani. Vanhempieni
vaitiolon pettämänä minä odotin heitä kiihkeästi ja ilmoitin heidän
tulostaan tovereilleni. Kun minä, perheiden saapuessa, kuulin vanhan
portinvartijan tulevan opiston käytävään kutsumaan oppilaita, tunsin
minä sairaloisia puistatuksia. Tuo vanhus ei lausunut koskaan
minun nimeäni. Päivänä, jolloin minä valitin kirottua kohtaloani,
rippi-isäni osotti minulle taivasta, jossa viheriöitsi palmu,
niille luvattu, joista Vapahtaja on sanonut: _Beati qui lugent!_
[Autuaita ovat murheelliset.] Ensi ripillä käymisestäni alkaen minä
heittäydyin siis rukouksen salattuihin syvyyksiin, minut valtasivat
uskonnolliset aatteet, joiden moraalinen kauneus tenhoaa nuorten
mielet. Palavan uskon innoittamana minä rukoilin Jumalaa tekemään
uudestaan minun hyväkseni noita häikäiseviä ihmetöitä, joista minä
luin marttyyrien elämäkerroissa. Viisivuotiaana minä kiiruhdin
tähtiä kohden, kaksitoistavuotiaana minä kolkutin pyhäkön ovia.
Hurmiotilani synnytti minussa sanoin kertomattomia unelmia, jotka
rikastuttivat mielikuvitustani, lisäsivät herkkyyttäni ja vahvistivat
ajatuskykyäni. Olen usein luullut, että enkelit lähettivät minulle
näitä yleviä näkyjä kääntääkseen sieluni taivaallisiin päämääriin;
he ovat antaneet silmilleni kyvyn nähdä asioiden ytimeen; he ovat
avanneet sydämeni tuolle tenhovoimalle, joka tekee runoilijan
onnettomaksi, kun hän omistaa turmiollisen kyvyn verrata sitä, mitä
hän tuntee, siihen mikä on todellista, tavoittelemiansa taivaita
siihen vähään, mikä hänelle onnistuu; he ovat kirjoittaneet päähäni
kirjan, josta minä voin lukea, mitä minun pitää ilmaista; he ovat
sytyttäneet huuliini välittömän ilmaisutaidon hehkun.

Isäni sai joitakin epäilyksiä munkkien opetuksen etevyydestä ja
otti minut pois Pont-le-Voy'n koulusta asettaakseen minut Pariisiin
Marais'n kaupunginosassa olevaan opistoon. Olin viisitoista vuotta
vanha. Kun tietoni ja taitoni olivat tutkitut, pääsin minä, joka
olin Pont-de-Voy'n retoriikkaluokan oppilas, kolmannelle osastolle.
Kärsimykset, joita minä olin saanut kokea kotona ja koulussa, sain
minä uudella tavalla tuntea Lepitre'n koulukodissa ollessani. Isäni
ei ollut antanut minulle ollenkaan rahaa. Kun vanhempani tiesivät,
että minulla oli ruokaa ja vaatteita ja että latina ja kreikka
kiristivät minua, oli kaikki hyvin. Opintoaikanani olen oppinut
tuntemaan noin tuhat toveria, eikä ketään heistä ole kohdeltu
sellaisella välinpitämättömyydellä. Kiihkeästi Bourbon'eihin
liittyneenä Lepitre'lla oli suhteita isääni aikana, jolloin
uskolliset kuningasmieliset koettivat vapauttaa Temppelitornista
kuningatar Maria Antoinette'a. Isäni ja hän uudistivat tuttavuutensa;
herra Lepitre luuli siis olevansa velvollinen korvaamaan isäni
unhoitusta, mutta summa, jonka hän minulle antoi, oli verrattain
vähäinen, sillä hän ei tiennyt perheeni aikomuksista. Koulukoti
sijaitsi vanhassa Joyeuse-nimisessä rakennuksessa, jossa, kuten
kaikissa vanhoissa ylhäisön asumuksissa, oli portinvartijan huone.
Loma-aikana, ennen hetkeä, jolloin aliopettaja tuli viemään meidät
Kaarle Suuren lyseoon, varakkaat toverit menivät syömään aamiaista
Doisy nimisen portinvartijamme luo. Herra Lepitre joko ei tiennyt
tästä mitään tai salli Doisy'n harjoittaa tuota liikettä. Tämä
portinvartija oli todellinen salakuljettaja, jota oppilaiden oli
tärkeätä kohdella hellävaroen. Hän oli harharetkiemme salainen
kaitsija, myöhäisten kotiintulojemme uskottu, kiellettyjen
kirjalainojen välittäjä. Juoda aamiaiseksi kuppi kahvia maidon
kanssa todisti ylhäistä makua, mikä käy selville siitä korkeasta
hinnasta, jossa siirtomaan tuotteet olivat Napoleonin aikana. Jos
sokerin ja kahvin käyttö oli ylellisyytenä vanhempien kotona,
ilmaisi se meidän keskuudessamme turhamielistä mahtailemista, joka
olisi sytyttänyt intohimomme, jolleivät taipumus jäljittelyyn,
ahneus ja muodinmukaisuus olisi riittäneet. Doisy hankki meille
luottoa, hän käännytti meitä kaikkien sisarten tai tätien puoleen,
jotka hyväksyivät koululaisten kunnianasiat ja maksoivat heidän
velkansa. Pitkän aikaa minä vastustin herkuttelujen viehätystä.
Jos tuomarini olisivat tunteneet viettelysten voiman, sieluni
sankarillisen pyrkimyksen stoalaisuuteen, hillityt raivonpuuskani
pitkän kieltäymiseni aikana, olisivat he pyyhkineet minun kyyneleeni,
sen sijaan että he saattoivat ne vuotamaan. Mutta olisiko minulla
lapsena voinut olla tuo sielun suuruus, joka halveksien suhtautuu
toisten halveksimiseen? Saatoinko minä tuntea hyökkäykset, joita
useimmat yhteiskunnalliset paheet tekivät ja joiden voimaa minun
haluni lisäsivät. Toisen vuoden lopulla isäni ja äitini saapuivat
Pariisiin. Heidän tulopäivänsä ilmoitti minulle veljeni: hän
asui Pariisissa, eikä ollut tehnyt yhtä ainoata vierailua minun
luokseni. Sisareni olivat matkalla sinne ja meidän piti yhdessä
katsella Pariisia. Ensimäisenä päivänä meidän piti mennä syömään
päivällistä Palais-Royal'iin ja sieltä kaikki Théâtre-Français'iin.
Huolimatta hurmauksesta, jonka tämä odottamaton juhlaohjelma minussa
aiheutti, herpautui iloni myrskytuulesta, joka tavallisesti niin
rajusti iskee onnettomiin olentoihin. Minun oli selvitettävä sadan
frangin velka herra Doisy'lle, joka uhkasi itse mennä vaatimaan
rahojansa vanhemmiltani. Minä hoksasin ottaa veljeni Doisy'n
tulkiksi, katumukseni esittäjäksi ja anteeksiannon välittäjäksi.
Isäni oli taipuvainen armahtamaan, mutta äitini oli lepyttämätön.
Hänen siniset, syvät silmänsä kivetyttivät minut, hän singahutteli
hirveitä ennustuksia. "Mitä minusta tulisikaan myöhemmin, kun minä jo
seitsemäntoista vuotiaana tein moisia ajattelemattomuuksia? Olinko
minä ollenkaan hänen poikansa? Oliko aikomukseni saattaa perhe
häviöön? Olinko minä ainoa perheenjäsen? Virkaura, jolla veljeni
Charles oli, vaatihan se vapaita vuosirahoja ja ne hän kyllä ansaitsi
käytöksellään, joka oli perheelle kunniaksi, sillä välin kun minä
tuotin häpeää. Enkö minä siis tiennyt rahan arvoa ja kuinka kalliiksi
minä tulin? Mitä hyödyttävät sokeri ja kahvi kasvatuksessa? Tuolla
tavalla eläminen, olihan se samaa kuin paheiden oppiminen. Marat
[Ranskan vallankumouksen hirmumiehiä. Suom. muist.] oli enkeli minuun
verrattuna." -- Sittenkun tuon tulvan hyökylaineet olivat kulkeneet
ylitseni ja tuoneet sieluuni tuhansia pelkoja, saattoi veljeni minut
takaisin koulukotiin. Minä menetin päivällisen Frères Provencaux'ssa,
enkä saanut nähdä Talman esittävän Britannicusta. Sellainen oli
kohtaukseni äitini kanssa kahdentoista vuoden eron jälkeen.

Kun minä olin lopettanut kouluopintoni, jätti isäni minut herra
Lepitre'n holhouksen alaiseksi. Minun tuli oppia korkeampaa
matematiikkaa, suorittaa ensimäisen vuoden oppikurssi oikeustieteessä
ja alkaa ylemmät opinnot. Koulukodissa asuen ja sen opinnoista
vapaana minä luulin aselevon tulleen kurjuuden ja minun välille.
Mutta huolimatta yhdeksästätoista ikävuodestani tai ehkäpä niiden
johdosta isäni jatkoi samaa menettelytapaa, jota noudattaen minut
ennen oli lähetetty kouluun ilman ruokavaroja, kimnaasiin ilman
taskurahoja, ja joka oli pakottanut minut rupeamaan Doisy'n
velalliseksi. Minulla oli vähän rahaa käytettävänä. Mitä voi
yrittää Pariisissa ilman rahaa? Sitäpaitsi oli vapauteni viisaasti
rajoitettu. Herra Lepitre antoi minulle saattajan lakiopistoon;
eräs aliopettaja vei minut professorin eteen ja haki taas pois.
Nuorta tyttöä ei olisi vartioitu vähemmällä huolella kuin minua
äitini pelkojen johdosta. Pariisi pelottikin hyvällä syyllä
vanhempiani. Koulupojat harrastavat salaisesti samaa kuin mitä
tytöt koulukodeissaan; oli miten tahansa, jälkimäiset puhuvat aina
rakastajista, edelliset naisista. Pariisissa hallitsi tähän aikaan
toverien keskusteluja Palais-Royal'in turkkilainen ja itämainen
maailma, Palais-Royal oli rakkauden kultamaa, jossa iltasin vilisi
kokonaisia kultavuoria. Palais-Royal ja minä, me olimme kaksi
tuollaista matemaattista viivaa, jotka kulkevat toisiansa kohti
kuitenkaan koskaan yhtymättä. Seuraavasta käy selville, kuinka
kohtalo ehkäisi minun yritykseni. Isäni oli esittänyt minut eräälle
tädilleni, joka asui Saint-Louis saarella. Hänen luokseen piti minun
mennä syömään päivällistä joka torstai ja sunnuntai herra tai rouva
Lepitre'n saattamana, jotka näinä päivinä läksivät ulos kaupungille
ja illalla palatessaan ottivat minut mukaansa. Merkillisiä nautinnon
hetkiä. Markiisitar de Listomère oli seuratapoja noudattava
suuren maailman nainen, joka ei koskaan ajatellut tarjota minulle
rahaa. Vanhana kuin katedraali, maalattuna kuin miniatyyrikuva ja
tuhlaavaisena ulkonaisessa esiintymisessään hän eli asunnossaan
ikäänkuin Ludvig XV ei olisikaan kuollut, eikä seurustellut kuin
vanhojen naisten ja aatelisherrain kanssa, kivettynyt seurapiiri,
jossa minä luulin olevani hautuumaalla. Ei kukaan lausunut minulle
mitään, enkä minä rohjennut puhua ensimäiseksi. Vihamieliset ja
kylmät katseet saattoivat minut häpeämään nuoruuttani, joka näytti
kaikille kiusalliselta. Tähän välinpitämättömyyteen minä perustin
juoneni onnistumisen aikoessani eräänä päivänä, heti päivällisen
jälkeen, pujahtaa katsomaan puupiirroskokoelmia. Kerran vistipeliin
antautuneena tätini ei enää kiinnittänyt huomiotansa minuun.
Jean, hänen kamaripalvelijansa, välitti vähät herra Lepitre'sta;
mutta tuo onneton päivällinen pitkittyi sitä mukaa, kuinka
vanhoja syöjät olivat ja kuinka viallisia heidän hammasrivinsä.
Vihdoin eräänä iltana, kahdeksan ja yhdeksän välillä, minä olin
päässyt porraskäytävään asti vapisten kuin Bianca Capello [eräs
venetsialaisnainen, joka pakeni rakastajansa kanssa Firenzeen ja
josta myöhemmin tuli Francesco di Medici'n puoliso. Suom. muist.]
pakopäivänään; mutta juuri kun portinvartija oli vetänyt nauhasta
avatakseen minulle portin, näin minä herra Lepitre'n ajoneuvot
kadulla ja kuulin tuon kunnon miehen kysyvän minua ahdashenkisellä
äänellään. Kolme kertaa asettui sattuma ratkaisevasti Palais-Royal'in
helvetin ja nuoruuteni paratiisin välille. Sinä päivänä, jolloin minä
päätin uhmata mitä vaaroja tahansa päästäkseni vapaaksi häpeästä,
jota tunsin ollessani kaksikymmentävuotias ja vielä tietämätön;
hetkellä, jolloin minä riistäydyin herra Lepitre'n seurasta hänen
noustessaan ajoneuvoihin, mikä oli vaikea tehtävä, sillä hän oli
paksu kuin Ludvig XVIII ja kompurajalkainen -- äitini saapui
postivaunuissa. Hänen katseensa pysähdytti minut ja minä olin kuin
lintu käärmeen edessä. Mikä sattuma saattoi hänet tielleni? Eikä
kuitenkaan mikään luonnollisempaa! Napoleon löi viimeisiä valttejaan;
isäni, aavistaen Bourbon'ien paluuta, saapui ilmoittamaan tästä
veljelleni, joka jo oli keisarivallan politiikan virkamiehiä. Hän
oli lähtenyt Tours'ista yhdessä äitini kanssa. Äitini oli ottanut
tehtäväkseen tuoda minut sinne turvaan vaaroilta, joita pääkaupunki
näytti tarjoavan niiden mielestä, jotka järkevästi harkitsivat
vihollisen liikkeitä. Muutamissa minuuteissa minä olin jättänyt
Pariisin, hetkellä, jolloin sen olemassaolo aikoi käydä minulle
turmiokkaaksi. Tukahutettuja haluja kuohuvan mielikuvituksen
myrskyt, alituisista kieltäymyksistä synkentyneen elämän ikävyys
olivat pakottaneet minut heittäytymään opintoihin, kuten kohtaloonsa
kyllästyneet ihmiset muinoin hautautuivat luostariin. Opiskelu
oli tullut minulle intohimoksi, joka saattoi käydä vaaralliseksi
kahlehtiessaan minua aikana, jolloin nuorten tulee jättäytyä
keväisten luonteidensa ihastuttavaan vilkkauteen.

Tämä päältäpuolinen kuvaus nuoruudesta, jossa te voitte havaita
lukemattomia elegillisiä kohtia, oli välttämätön sen vaikutuksen
selville saamiseksi, mikä sillä oli minun tulevaisuuteeni. Yli
kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, niin monien katkerien vaikutusten
koskettamana, minä olin vielä pieni, laiha ja kalpea. Minun sieluni,
joka oli täynnä tahtoa, taisteli ruumiin kanssa, joka oli näöltänsä
heikko, mutta joka, erään vanhan Tours'in lääkärin sanojen mukaan,
sai viimeistä karkaisuansa soveltuakseen rautaiseen luonteensävyyn.
Ruumiiltani lapsena ja ajatuksiltani vanhana minä olin lukenut ja
miettinyt niin paljon, että minä tunsin metafyysillisesti elämän
korkeudet hetkellä, jolloin minun oli koettava sen rotkoteiden
mutkaisia vaikeuksia ja sen tasankojen hiekkaisia polkuja.
Harvinaiset sattumat olivat jättäneet minun sieluni tuohon hurmaavaan
ajanjaksoon, jolloin sielun ensimäiset epäilykset alkavat, jolloin se
avautuu nautinnoille, jolloin kaikki on sille mieluista ja raikasta.
Minä olin työn pidentämän poikaiän ja hitaasti vihreitä oksiaan
työntävän miehuusiän välillä. Ei kukaan nuori mies ollut niin valmis
kuin minä tuntemaan ja rakastamaan. Jotta ymmärtäisitte täysin
kertomukseni, siirtäkää itsenne takaisin tuohon ihanaan aikaan,
jolloin huulet eivät lausu valheita, jolloin silmät ovat kirkkaat,
vaikka niitä verhoavat innon ja arkuuden ristiriidasta raskaat
silmäluomet, jolloin mieli ei taivu maailman kavaluuteen, jolloin
sydämen herkkyys on yhtä voimakas kuin ensimäisen tunteenliikutuksen
jalous.

En kerro teille ollenkaan matkasta, jonka tein äitini kanssa
Pariisista Tours'iin. Hänen olemuksensa kylmyys ehkäisi hellyyteni
puhkeamisen. Joka kerta hevosta vaihdettaessa minä olin aikeissa
ruveta puhumaan; mutta yksi katse, yksi sana karkoitti älykkäästi
mietityt lauseet, joilla tahdoin alkaa. Orléans'issa, levollemenon
hetkenä, äitini moitti vaitioloani. Minä heittäydyin hänen
jalkoihinsa, syleilin hänen polviansa kuumia kyyneliä vuodattaen,
minä avasin hänelle hellyyttä uhkuvan sydämeni. Minä koetin vaikuttaa
häneen hiutuvan rakkauden innoittamalla puolustuspuheella, jonka
sävy olisi koskenut jonkun äitipuolenkin sisimpään. Äitini ei
vastannut minulle muuta kuin että näyttelin komediaa. Minä valitin
hänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi
pojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin
sillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti
itsemurhani.

Saapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua
ollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin
he kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua
kohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte
tilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle,
kaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne
kuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa
kuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin
toisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä
hän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka
nainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä
voidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia,
joihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en
nähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen,
leikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère
suvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin.
Hänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä.
Kaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia
uskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten
pappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen
loppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä
oli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on
sydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä
kohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset
tunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan
kohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota,
ympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista
okaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä
siihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä
aloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten
kosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen
ajan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot
suurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius
karkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut
tyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon
ja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni
vapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne
raskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on
naimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus
lohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa
minä olin. Halusin kuolla.

Minulle tuntemattomia suuria tapahtumia oli tulossa silloin.
Angoulême'n herttua, joka oli lähtenyt Bordeaux'sta yhdistyäkseen
Ludvig XVIII:een Pariisissa, sai matkallaan joka kaupungissa
noita kiihkeitä suosionosotuksia, jotka valtasivat vanhan Ranskan
Bourbon'ien palatessa. Touraine oli levottomassa liikkeessä
laillisten prinssiensä hyväksi, kaupunki kuohui, ikkunat olivat
liputetut, asukkaat juhlapuvuissa, juhlia valmistettiin, ja itse ilma
oli täynnä jotakin huumaavaa -- kaikki tuo herätti minussa halun
olla läsnä prinssin kunniaksi toimeenpannuissa tanssiaisissa. Kun
minä rohkenin ilmaista tämän toivomuksen äidilleni, joka silloin oli
liian sairas ottaakseen juhlaan osaa, suuttui hän kovin. Tulinko minä
Kongo'sta, koska en tiennyt mitään? Kuinka minä saatoin kuvitella,
ettei meidän perheemme olisi edustettuna tanssiaisissa? Kenen, ellei
minun oli sinne mentävä isäni ja veljeni poissaollessa? Olihan
minulla äiti, ja hän kyllä piti huolta lastensa onnesta. Tällä
hetkellä tuli poika, joka oli ollut ikäänkuin perheestä hyljätty,
tärkeäksi henkilöksi. Minä olin yhtä hämmästynyt merkityksestäni
kuin siitä ironisten päätelmien tulvasta, jolla äitini otti vastaan
pyyntöni. Tiedustelin sisariltani ja kuulin, että äitini, jota
tällaiset teatteritemput huvittivat, oli kovassa touhussa minun
puvustani. Yllätettynä näiden toimenpiteiden suurenmoisuudesta
ei ainoakaan Tours'in räätäleistä ottanut tehdäkseen minulle
pukineita. Äitini oli lähettänyt hakemaan kotiompelijatartansa,
joka maakunnan tavan mukaan osasi tehdä kaikkea neulomatyötä.
Vaaleansininen puku valmistettiin minulle joten kuten kaikessa
hiljaisuudessa. Silkkisukat ja uudet tanssikengät oli helppo saada;
liivit olivat liian lyhyet, mutta saatoin käyttää isäni liivejä;
ensi kertaa oli päälläni rinnuspaita, jonka röyhelöt paisuttivat
rintaani ja kietoutuivat kaulahuivini solmun ympäri. Kun minä
olin puettu, muistutin minä itseäni niin vähän, että sisarteni
kohteliaisuuksien rohkaisemana saatoin mennä kokoontuneiden
tourainelaisten eteen. Tukala yritys! Juhlaan oli kutsuttu liian
paljon väkeä, jotta kaikki olisivat voineet olla valituita. Hoikka
vartaloni oli minulle avuksi, minä pujottauduin erääseen Papion'in
talon puutarhaan pystytettyyn telttaan ja pääsin lähelle nojatuolia,
joka oli prinssin kunniaistuin. Kuumuus oli tukahduttava, ensimäinen
julkinen juhla, jossa minä olin läsnä, häikäisi minut loisteellaan,
punaisilla seinäverhoillaan, kullatuilla koristeillaan, puvuillaan ja
timanteillaan. Joukko miehiä ja naisia, jotka syöksyivät toisiansa
tungeksien ja törmäilivät toisiinsa pölypilven ympäröiminä, tyrkki
minua. Loistavat vaskitorvet ja sotilasmusiikin bourbonnelaiset
juhlasäveleet hukkuivat hurraahuutoihin: -- Eläköön Angoulême'n
herttua! eläköön kuningas! eläköön Bourbon'it! Tämä juhla oli
innostuksen purkaus, jossa jokainen koetti voittaa toisensa
raivokkaassa riennossa Bourbon'ein nousevaa aurinkoa kohden; se oli
todellista puolueitsekkyyttä, joka jätti minut kylmäksi, alensi
minua, saattoi minut syventymään itseeni.

Tämä pyörre vei minua mukanaan kuin oljenkortta, ja minussa
syntyi lapsellinen halu olla Angoulême'n herttua, kuulua noihin
prinsseihin, jotka astelivat suunniltaan joutuneen yleisön edessä.
Tourainelaisen turhamainen kateus sytytti kunnianhimon, jota minun
luonteeni ja olosuhteet jalostuttivat. Kuka ei ole kadehtinut
tuota ihailua, jonka suurenmoisen toistumisen minä sain nähdä pari
kuukautta jälkeenpäin, kun koko Pariisi syöksyi keisaria vastaan
hänen palatessaan Elban saarelta? Tämä herruus massan yli, jonka
tunteet ja elämä purkautui kuin yhdestä sielusta, saattoi minut
äkkiä tavoittelemaan kunniaa, tuota papitarta, joka tänäpäivänä
saattaa perikatoon Ranskan, kuten muinoin druidipapit uhrasivat
gallialaiset. Lisäksi minä äkkiä tapasin naisen, joka oli lakkaamatta
kiihottava kunnianhimoisia aikeitani ja saattava ne huippuunsa
heittämällä minut kuningaskunnan sydämeen. Liiaksi arkana pyytääkseni
ketään tanssiin ja muuten peljäten hämmentäväni asentoja minä
luonnollisesti olin hyvin kömpelö, enkä tiennyt mitä tehdä. Hetkellä,
jolloin minä tunsin pahoinvointia paikallaan seisomisesta, johon
väkijoukossa on pakotettu, eräs upseeri astui jaloilleni, jotka
olivat turvonneet yhtä paljon kenkien ahtaudesta kuin kuumuudesta.
Tämä viimeinen harmi teki juhlan minulle vastenmieliseksi. Oli
mahdotonta mennä ulos, minä pakenin erääseen nurkkaan tyhjän penkin
päähän ja jäin istumaan silmät tuijottavina, liikkumattomana ja
jurona. Heiveröisen ulkonäköni pettämänä eräs nainen piti minua
lapsena, joka nukkumaisillaan odottaa äitinsä tuloa, ja istuutui
viereeni liikkeellä, jolla lintu laskeutuu pesäänsä. Heti minä tunsin
naistuoksun, joka saattoi sieluni säteilemään, kuten myöhemmin
itämaiden runous. Minä katsahdin naapuriini ja hämmästyin enemmän
kuin juhlasta. Jos olette oikein ymmärtänyt kuluneen elämäni,
voitte aavistaa ne tunteet, jotka pulppusivat sydämestäni. Silmäni
kiintyivät heti valkeisiin kaareviin hartioihin, joita vasten minä
olisin tahtonut painaa kasvojani; heikosti rusottaviin hartioihin,
jotka näyttivät punastuvan ikäänkuin ne olisivat ensimäistä kertaa
paljaina; kainoihin hartioihin, joilla oli sielu ja joiden hieno
pinta hohti valossa kuin silkkikudos. Nuo hartiat jakoi uurre,
jota myöten katseeni kulki, rohkeampana kuin käteni. Hänen päänsä
pienimmätkin yksityiskohdat olivat viehätyksiä, jotka herättivät
minussa sanomatonta iloa. Hänen välkkyvät hiuksensa olivat
samettipehmeän niskan yläpuolella sileiksi kammatut, kuten pienellä
tytöllä, ja mielikuvitukseni kulki noita vaikeita jakauksia myöten
kuin uusia polkuja; kaikki saattoi minut hämmennyksiin. Tultuani
vakuutetuksi, ettei kukaan minua nähnyt, minä painauduin hänen
selkäänsä vasten, kuin lapsi, joka heittäytyy äitinsä syliin, ja
suutelin hänen hartioitansa. Nainen päästi läpitunkevan huudon,
jonka kuulumisen soitto esti. Hän kääntyi, näki minut ja sanoi:
"Herra!" Ah! jos hän olisi sanonut: "Pikku ystäväiseni, mikä teidän
on!" olisin minä luultavasti tappanut hänet; mutta tuo _herra_
sai kuumat kyyneleet puhkeamaan silmistäni. Minut kivetytti pyhää
vihastusta säkenöivä katse, ylevä pää, jota kaunisti tuhkanväristen
hiusten diadeemi, sopusointuinen hurmaavan selän kanssa. Loukatun
häveliäisyyden purppura hehkui hänen kasvoillaan, mutta samalla näkyi
niissä jo sellaisen naisen anteeksianto, joka ymmärtää mielettömyyden
puuskan ollessaan sen vaikuttimena ja aavistaa katumuksen kyynelissä
loputonta jumaloimista. Hän meni pois kuningattaren liikkein. Minä
huomasin silloin asemani naurettavuuden; vasta nyt minä älysin, että
olin puettu kuin savoialaisen apina. Häpesin itseäni. Minä jäin
paikoilleni aivan tyhmistyneenä, maistellen hedelmää, jonka olin
vastikään ryöstänyt, tuntien huulillani lämmön verestä, jota olin
hengittänyt, katumatta mitään ja seuraten katseillani tuota taivaasta
laskeutunutta naista. Kuumeen vallassa, jonka ensimäinen aistillinen
näkemys sydämessäni herätti, minä harhailin tyhjiksi jääneissä
tanssiaisissa, löytämättä tuntematontani. Minä palasin kotiin ja
asetuin levolle perinpohjaisesti muuttuneena.

Uusi sielu, kirjavasiipinen sielu oli puhkaissut kotelonsa. Rakas
tähteni, jota minä olin ihaillut sinisissä lakeuksissa, oli pudonnut
alas ja tullut naiseksi säilyttäen kirkkautensa, säteilynsä ja
raikkautensa. Minä rakastin äkkiä tietämättä mitään rakkaudesta.
Eikö siinä ole jotain ihmeellistä, tuossa miehen kiihkeimmän tunteen
ensimäisessä purkauksessa? Minä olin kohdannut tätini salissa
muutamia kauniita naisia, mutta ei yksikään heistä tehnyt minuun
mitään vaikutusta. Onkohan siis olemassa hetki, tähtien liitto,
erityisten olosuhteiden yhtyminen, yksi ainoa naisten joukossa,
joka aiheuttaa yksinomaisen intohimon aikana, jolloin intohimo
kohdistuu sukupuoleen sen kokonaisuudessa? Ajatellessani, että
valittuni eli Touraine'ssa, minä hengitin nautinnolla ilmaa, minä
näin sen sinessä värin, jota minä en ole sen jälkeen enää nähnyt.
Vaikka olin sisällisesti ihastuksissani, näytin minä vakavasti
sairaalta ja äitini tunsi katumuksen sekaista pelkoa. Kuten eläimet,
jotka tuntevat onnettomuuden lähestyvän, minä lyykistyin puutarhan
nurkkaan unelmoimaan ryöstämästäni suudelmasta. Muutamia päiviä
noiden muistettavien tanssiaisten jälkeen äitini luuli työstä
luopumiseni, välinpitämättömyyteni, jolla minä suhtauduin hänen
painaviin katseisiinsa, hänen ironiansa tehottomuuden ja synkän
tilani johtuvan niistä luonnollisista käännekohdista, joita nuorilla
minun iälläni on. Maaseutu, tuo ikuinen parannus mielenliikutuksille,
joita lääketiede ei ollenkaan tunne, katsottiin minulle parhaimmaksi
keinoksi vapautua mielen haluttomuudesta. Äitini päätti, että minun
oli vietettävä muutamia päiviä Frapesle'ssa, linnassa, joka sijaitsi
Indre joen varrella Montbazon'in ja Azay-le-Rideau'n välillä, erään
hänen ystävänsä luona, jolle hän epäilemättä antoi salaisia ohjeita.
Päivänä, jolloin maaseudun ovet minulle avautuivat, minä olin uinut
niin pitkälti rakkauden merta, että olin kulkenut sen yli. En tiennyt
tuntemattomani nimeä; kuinka oli häntä nimitettävä, mistä oli
hänet löydettävissä, kenelle saatoin minä hänestä puhua? Luonteeni
arkuutta lisäsi vielä selittämätön pelko, joka valtaa nuoren sydämen
rakkauden ensi yrityksessä; se alkoi minussa melankolialla, joka on
toivottomien intohimojen merkki. En halunnut parempaa kuin saada
kulkea ja juosta vapaasti pitkin kenttiä. Tuolla lapsen rohkeudella,
joka ei epäile mitään, ja johon sisältyy, kuinka sanoisin, jotain
ritarillista, minä päätin tutkia kaikki Touraine'n linnat, jalkasin
kulkien ja lausuen joka kauniin pienen tornin nähdessäni: -- Tuolla
hän asuu!

Eräänä torstai-aamuna minä siis läksin Tours'ista Saint-Eloy'n
tulliportin kautta, kuljin Saint-Sauveur sillan yli, saavuin
Poncher'hen nostaen nenääni joka talon kohdalla ja käännyin kulkemaan
pitkin Chinon'in tietä. Ensi kertaa elämässäni minä saatoin pysähtyä
puun alle, kulkea mieleni mukaan hitaasti tai nopeasti, kenenkään
minua kuulustelematta. Surkuteltava olento, jonka monenlainen
yksinvaltius on masentanut (rasittaahan se enemmän tai vähemmän
kaikkea nuoruutta), tuntee ensi kertaa vapaata tahtoaan käyttäessään,
kohdistuipa se vaikka vähäpätöisyyksiinkin, sielussaan jotakin
riemastuksen tapaista. Monet syyt yhdessä vaikuttivat, että tuo
päivä muodostui minulle ihastuttavaksi juhlaksi. Lapsuudessani eivät
kävelyretkeni vieneet minua peninkulmaa pitemmälle kaupungista.
Retkeni Pont-le-Voy'n ympäristössä samoin kuin Pariisissa eivät
olleet lainkaan turmelleet minulta maaseudun luonnonkauneuksia. Siitä
huolimatta oli minulle säilynyt elämäni ensimäisistä muistoista
tunne toursilaisen maiseman kauneudesta, johon minä olin tutustunut.
Vaikka seutujen runous oli minulle täydelleen uutta, olin minä
kuitenkin tietämättäni vaatelias, kuten ne, jotka tuntematta taiteen
käytännöllistä puolta, heti kohta kuvittelevat korkeimman päämäärän
saavuttamista. Ne, jotka kulkevat jalan tai hevosella Frapesle'n
linnaan, lyhentävät matkaa kulkemalla niin sanottujen Kaarle Suuren
nummien kautta. Nämä nummet, jotka ovat käyttämättömiä, sijaitsevat
sillä ylängöllä, joka erottaa Indre ja Cher jokien vesilaaksot
toisistaan, ja sinne vie oikotie Champy'sta. Nuo hiekkaiset
tasangot, jotka peninkulman matkan synkistyttävät mieltänne,
yhdistää pieni metsikkö Saché'n tiehen. Se vie siihen kuntaan, johon
Frapesle kuuluu. Tämä tie, joka yhtyy Chinon'in tiehen kaukana
Ballan'in toisella puolella, kulkee aaltomaista tasankoa pitkin
ilman merkittäviä käänteitä Artanne'n pieneen paikkakuntaan asti.
Siellä tulee näkyviin laakso, joka alkaa Montbazon'ista, päättyy
Loire jokeen ja näyttää ikäänkuin hypähtelevän kaksoiskukkuloille
rakennettujen linnojen alla. Suurenmoinen smaragdi-halkio, jonka
pohjalla virtasi Indre käärmeen kiemuroissa. Tuon laakson nähdessäni
minut valtasi aistillinen hämmästys, jota nummien ikävyys tai
matkan väsymys oli valmistanut. -- Jos tuo nainen, sukupuolensa
kukka, asuu jossakin maailman nurkassa, asuu hän varmaan täällä.
Näin ajatellessani minä nojauduin erästä pähkinäpuuta vasten, jonka
alla minä tuosta päivästä alkaen joka kerta levähdän palatessani
rakkaaseen laaksooni. Tuon puun alla, joka oli minun ajatusteni
uskottu, minä tein itselleni selkoa niistä muutoksista, joita minussa
oli tapahtunut matkaanlähtöpäivästä alkaen. _Hän_ asui siellä,
sydämeni ei ollut minua pettänyt. Ensimäinen linna, jonka minä
näin nummen rinteellä, oli hänen asuntonsa. Istuessani pähkinäpuun
suojassa välkehti keskipäivän aurinko hänen kattonsa liuskoissa
ja hänen ikkunaruuduissaan. Hänen pumpulihameensa näkyi valkeana
pisteenä katoksen alta viiniköynnöstarhassa. Hän oli, kuten te jo sen
tiedätte, vaikkette vielä mitään tiedä, _tuon laakson lilja_. Hän
kasvoi siellä taivasta varten ja täytti sen hyveidensä tuoksulla. Tuo
pitkä vesinauha, joka virtasi auringon säteissä vihreiden rantojen
välitse, nuo poppelirivit, jotka huojuvilla lehtikudoksillaan
koristivat rakkauden laaksoa, nuo tammet, jotka kohosivat
viinitarhojen välistä rinteillä, joita joki alati vaihtelevana
kiertää, nuo näköpiirit, jotka toisilleen vastaisina häipyivät
etäisyyteen, kaikki ilmaisi minulle ääretöntä rakkautta, rakkautta,
jonka sytyttäjä ja ylläpitäjä oli tuo vain tuokion näkemäni olento.
Jos te tahdotte nähdä luonnon kauniina ja neitseellisenä kuin
morsiamen, menkää tuohon laaksoon jonakin kevätpäivänä; jos te
tahdotte viihdyttää sydämenne verta vuotavia haavoja, palatkaa
sinne syksyn viimeisinä päivinä; keväällä kohottaa siellä rakkaus
siipensä taivasta kohden, syksyllä muistelee siellä sitä, mikä on
mennyttä eikä palaa. Sairaat keuhkot hengittävät siellä virkistävää
raikkautta; silmä lepää siellä kullankeltaisissa metsiköissä, jotka
painavat sieluun rauhaisaa surumielisyyttään. Tällä hetkellä antoivat
myllyt, jotka olivat Indre'n putouksien varsilla, äänen tuolle
kohisevalle laaksolle, poppelit keinuivat hymyillen, ei pilveäkään
ollut taivaalla, linnut lauloivat, heinäsirkat sirittivät, kaikki
oli säveltä. Älkää kysykö enää, miksi minä rakastan Touraine'a.
En rakasta sitä, kuten kehtoani, en kuten kosteikkoa erämaassa;
rakastan sitä kuin taiteilija rakastaa taidettaan; rakastan sitä
vähemmän kuin teitä, mutta ilman Touraine'a minä tuskin enää olisin
elossa. Tietämättäni miksi, kääntyivät silmäni jälleen tuohon
valkoiseen pisteeseen, naiseen joka loisti puutarhan keskellä
kuin loistaa pensaikossa kosketukselle arka konvolvuluskasvin
kellokukka. Liikutettuna minä laskeuduin alas tuon syvänteen pohjaan
ja näin pian kylän, jonka ylitsevuotavassa runotunnelmassani
havaitsin olevan ilman vertaista. Kuvitelkaa mielessänne kolme
myllyä viehättävän muotoisten saarten keskellä, jotka puuryhmien
seppelöiminä kohosivat vesikeitaasta; minkä muun nimen antaisi
tuolle niin elävälle ja värikkäälle vesikasvistolle, joka verhoaa
puron, kohoaa sen yläpuolelle, aaltoilee sen mukana, mukautuu sen
oikkuihin ja taipuu myllyjen rattaan ruoskiman veden riehuntaan!
Siellä täällä kohoaa sorakasoja, joihin vesi murtuu kimalteleviksi
kuohuviiruiksi. Amaryllis, ulpukka, vesililja, kaisla koristivat
rantoja suurenmoisella peitteellään. Lahoista puista kyhätty värisevä
silta, jonka arkut ovat kukkien peitossa ja jonka pehmeätä sammalta
ja tuoreita yrttejä kasvavat kaidepuut kallistuvat putoamatta puroon
päin; kuluneet ruuhet, kalastajien verkot, paimenen yksitoikkoinen
laulu, ankat, jotka soutivat saarien välissä tai kynivät itseään
karkeassa, Loiren kuljettamassa hiekassa; mylläripojat, jotka lakki
korvilla lastasivat muulejansa, kaikki nämä yksityisseikat antoivat
tälle kuvalle hämmästyttävän viehkeyden. Kuvitelkaa sillan toiselle
puolelle kaksi tai kolme maataloa, kyyhkyslakka, tunturikyyhkysiä,
kolmisenkymmentä puutarhojen ja kuusamia, jasmineja ja köynnöksiä
kasvavien aitojen erottamaa mökkiä; lisäksi kukkiva lantakasa joka
portin eteen, kanoja ja kukkoja teille -- kas siinä Pont-du-Ruan'in
kylä, ihana kylä, jonka ylitse kohoaa vanha tyypillinen kirkko,
ristiretkien ajoilta, sellainen, joita maalarit etsivät tauluihinsa.
Reunustakaa kaikki tämä vanhoilla pähkinäpuilla, nuorilla, vaalean
kultalehtisillä poppeleilla, asettakaa somia tehtaita pitkien
tasankojen keskelle, joissa silmä hukkuu höyryyn ja savuun, ja te
saatte käsityksen yhdestä tämän kauniin maan tuhansista näköaloista.
Minä seurasin Saché'n tietä vasemmalle päin purosta pitäen tarkkaan
silmällä kukkuloita, jotka olivat vastakkaisella rannalla. Lopulta
minä osuin satavuotisten puiden kaunistamaan puistoon, josta arvasin
olevani Frapesle'n linnassa. Minä saavuin täsmälleen hetkellä,
jolloin kello soi aamiaiselle. Aterian jälkeen isäntäni, joka
ei voinut epäillä minun tulleen jalkaisin Tours'ista, vei minut
katsomaan maittensa ympäristöjä, joista minä joka paikassa näin
laakson kaikissa sen muodoissa; täällä vilaukselta, tuolla kokonaan.
Silmäni kiintyivät usein Loiren kultaviirun vetäminä taivaanrantaan,
jossa pilvet ajelivat toisiaan. Ne muodostivat haaveellisia kuvioita,
jotka tuulen mukana pakenivat. Noustessani erästä harjannetta minä
ensimäistä kertaa ihailin Azay'n linnaa, särmikästä Indre joen
kiinnittämää timanttia, joka kohosi kukkien peittämillä paaluilla.
Sitten minä näin eräässä syvänteessä Saché'n linnan romantilliset
rakennukset, tuon melankolisen ja sopusuhtaisen paikan, joka on
liian synkkä pintapuolisille ihmisille, mutta rakas surumielisen
runoilijan sielulle. Myöhemminkin minä rakastin sen hiljaisuutta, sen
suuria, valkopartaisia puita ja tuon yksinäisen laakson omituista
salaperäisyyttä. Mutta joka kerta, kun katseeni osui viereisellä
rinteellä olevaan sievään linnaan, jonka ensiksi olin huomannut,
pysähdyin minä sitä ihaillen tarkastamaan.

-- Kas! sanoi isäntäni minulle lukien silmistäni yhden
noista sykähtelevistä toiveista, joita minun iälläni niin
teeskentelemättömästi ilmaistaan, te aavistatte jo kaukaa kauniin
naisen, kuten koira vainuaa otuksen.

En pitänyt tuosta viimeisestä sanasta, mutta kysyin linnan ja sen
omistajan nimeä.

-- Se on Clochegourde, sanoi hän, kaunis rakennus, jonka omistaa
kreivi de Mortsauf, vanhan touraine'laisen suvun edustaja. Suvun
menestys sai alkunsa Ludvig XI:stä ja sen nimi ilmaisee tapauksen,
joka sille tuotti sen vaakunan ja maineen. Se polveutuu miehestä,
joka jäi eloon hirttämisen jälkeen. Mortsauf suku kantaakin
kultavaakunaa, johon on kuvattu musta hirsipuiden muodostama risti
ja sen keskelle kultainen liljankukka ynnä tunnuslause: Jumala
varjelkoon Kuningasta meidän Herraamme. Kreivi asettui tälle
tilalle maanpaosta palattuaan. Hän sai tämän omaisuuden vaimoltaan,
entiseltä neiti de Lenoncourt'ilta, joka kuuluu Lenoncourt--Givry
sukuun. Tämä sammuu, sillä rouva de Mortsauf on ainoa tytär.
Perheen vähäinen omaisuus ja nimien kuuluisuus ovat niin suuressa
ristiriidassa keskenään, että herra ja rouva de Mortsauf asuvat alati
Clochegourde'ssa näkemättä ketään, johtuipa se sitten joko ylpeydestä
tai välttämättömyydestä Tähän asti on heidän eristäytymistänsä
voitu selittää Bourbon'eihin liittymisestä johtuneeksi, mutta mini
epäilen, muuttaako kuninkaan paluu heidän elintapaansa. Asettuessani
tänne viime vuonna minä tein heille kohteliaisuusvierailun. He
vastasivat siihen ja kutsuivat meidät päivällisille. Talvi erotti
meidät muutamiksi kuukausiksi ja lisäksi poliittiset tapahtumat ovat
hidastuttaneet vierailun uudistumista; olen vasta vähän aikaa ollut
Frapesle'ssa. Rouva de Mortsauf on nainen, joka kaikkialla voisi olla
ensimäinen.

-- Käykö hän usein Tours'issa?

-- Hän ei käy siellä koskaan. Niin, sanoi hän oikaisten puhettansa,
rouva de Mortsauf kävi siellä viimeksi Angoulême'n herttuan
tullessa kaupunkiin. Herttua osotti sangen suurta suosiota herra de
Mortsauf'ille.

-- Se on hän! huudahdin minä.

-- Kuka hän?

-- Nainen, jolla on kauniit hartiat.

-- Touraine'ssa on paljon naisia, joilla on kauniit hartiat, sanoi
hän nauraen. Mutta ellette ole väsynyt, voimme mennä joen yli ja
nousta Clochegourde'en. Siellä voitte ottaa selville, tunnetteko
jälleen kauniit hartianne.

Minä myönnyin punastuen ilosta ja häpeästä. Neljässä tunnissa me
saavuimme pienelle linnalle, jota silmäni jo kauan olivat hyväilleet.
Tuo rakennus, joka näyttää kauniilta maisemassa, oli todellakin
vaatimaton. Siinä oli viisi ikkunaa julkipuolella; kukin niistä
ikkunoista, jotka olivat eteläisen fasadin päässä, ulkoni muusta
rakennuksesta noin kaksi syltä, ja tämän rakennustaiteellisen tempun
avulla olivat ne kahden paviljongin näköisiä, siten kaunistaen
rakennusta. Keskimäinen ikkunoista oli ovena ja siitä päästiin
kaksoisportaita myöten pengermiksi järjestettyyn puutarhaan, joka
ulottui erääseen kapeaan niittyyn Indre'n varrella. Vaikka yleinen
tie erottaa tuon niityn viimeisestä puutarhan pengermästä, jota
varjostaa akaasioiden ja jaappanilaisten kiiltopuiden reunustama
käytävä, näyttää se kuitenkin puutarhan osalta, sillä tien tekee
yhdeltä puolen syväksi puutarhan penger ja toiselta puolen sitä
reunustaa normandilainen aita. Hyvin viljellyt rinteet asumuksen
ja joen välillä olivat tarpeeksi laajat estämään veden läheisyyden
tuottamia ikävyyksiä ryöstämättä kuitenkaan sen viehätystä.
Taloon kuului vielä vaunuvajoja, talleja, säilytyshuoneita ja
keittiöitä, joiden eri ovet oli kaavailtu holvikaarten malliin.
Katot olivat sirosti kulmioituja ja taitteilla koristettuja,
ikkunoiden puitteet veistoksilla kaunistetut ja niiden päädyissä
lyijykukkia. Vallankumouksen aikana ränstymään päässyt ulkokatto
oli matalista, punertavista sammalista syntyneen ruosteen vallassa.
Ulkoportaiden lasioven yläpuolella oli kellotorni, johon oli
veistetty Blamont-Chauvry'n vaakuna: _pinta nelijakoinen, oikealla ja
vasemmalla puolella kullan ja ihonvärinen koura, kumpaisessakin musta
keihäs, jotka suuntautuvat ristikkäin_. Tunnuslause: _Nähkää tämä,
kukaan älköön koskeko!_ vaikutti minuun voimakkaasti. Kannattimet,
joina oli korppikotka ja kultakahlein sidottu lohikäärme, olivat
erittäin vaikuttavia veistoksia. Vallankumous oli hävittänyt herttuan
kruunun ja kypärinkoristeen, jonka muodosti kultahedelmäinen palmu.

Nämä seikat antoivat hienon näön tuolle pienelle linnalle, joka
oli taitehikkaasti valmistettu kuin kukka ja näytti olevan aivan
kuin irti maasta. Laaksosta nähtynä näytti alin kerros ensimäiseltä
kerrokselta, mutta pihan puolelta se oli samalla tasolla kuin leveä
hiekkakäytävä, joka johti useampien kukkalavojen kaunistamalle
nurmikentälle. Oikealla ja vasemmalla kiersivät rakennusta
viinitarhat, puutarhat ja muutamat jyrkät pähkinäpuita kasvavat
rinteet. Ne ulottuivat aina Indre'n rannoille, joita tässä kohden
reunusti itse luonnon värittämä vehreävivahduksinen puisto.
Noustessani Clochegourde'en vievää tietä minä ihailin noita niin
hyvin järjesteltyjä ryhmiä, minä hengitin onnellisuutta huokuvaa
ilmaa. Onkohan moraalisella luonnolla, kuten fyysilliselläkin,
tuo sähköinen välityskyky ja nuo nopeat lämpömäärän muutokset?
Salaperäiset tapaukset, joita minä lähenin ja joiden tuli
ainiaaksi muodostaa sydämeni, saattoivat sen vavahtelemaan, kuten
eläimet ilostuvat vainutessaan kaunista ilmaa. Tuolta elämälleni
niin tärkeältä päivältä ei puuttunut mitään, mikä voi kohottaa
juhlatunnelmaa. Luonto oli kaunistanut itsensä kuin nainen, joka
käy rakastettuansa kohtaamaan. Minun sieluni oli ensimäistä kertaa
kuullut sen ääntä, minun silmäni olivat ihailleet sitä yhtä uhkuvana
ja vaihtelevana kuin minä se esiintyi minulle kouluajan unelmissani,
joista olen teille muutamilla sanoilla puhunut, riittämättömillä
ilmaisemaan niiden vaikutusta. Ne ovat olleet minulle
ilmestyskirjana, josta olen elämäni vertauksellisesti edeltäkäsin
lukenut. Jokainen tapaus, onnellinen tai onneton, piirtyy siihen
kummallisina kuvina, suhteina, jotka ainoastaan sielu voi nähdä.

Me kuljimme etupihan poikki, jota ympäröi maanviljelykseen
tarpeelliset rakennukset, riihi, viininpuserrus-huone, navetta,
tallit. Vahtikoiran haukunnan ilmoittamana eräs palvelija tuli
meitä vastaan ja sanoi meille, että herra kreivi, joka jo aamulla
oli mennyt Azay'hen, oli epäilemättä pian palaava, ja että rouva
kreivitär oli kotona. Isäntäni katsahti minuun. Minä vapisin pelosta,
ettei hän tahtoisi tervehtiä rouva de Mortsauf'ia, tämän puolison
poissaollessa, mutta hän pyysi palvelijan ilmoittamaan meidät. Lapsen
kiihkeydellä minä kiiruhdin pitkään etehiseen, joka kulki talon läpi.

-- Astukaa sisään, hyvät herrat, sanoi silloin kullanheleä ääni.

Vaikka rouva de Mortsauf ei ollut lausunut kuin yhden sanan
tanssiaisissa, tunsin minä hänen äänensä. Se tunki minun sieluuni
ja täytti sen, kuten auringonsäde täyttää ja kultaa vankikomeron.
Ajatellessani, että hän saattoi muistaa minun näköni, minä tahdoin
paeta; siihen ei ollut enää aikaa, hän ilmestyi oven kynnykselle,
meidän silmämme kohtasivat toisensa. En tiedä, kumpi meistä enimmän
punastui. Liiaksi hämmentyneenä mitään sanoakseen, hän palasi jälleen
kirjo-ompeluksensa ääreen istumaan, sittenkun palvelija oli vetänyt
esiin kaksi nojatuolia. Hän täydensi neulanvetoaan peittääkseen
vaikenemistaan, laski muutamia pisteitä ja käänsi päänsä, joka oli
samalla kertaa sekä suloinen että jalo, herra de Chessel'in puoleen
kysyen häneltä, mitä onnellista tapahtumaa hänen oli kiitettävä
vierailusta. Vaikka hän oli utelias tietämään, kuka minä olin, ei
hän katsonut meihin kumpaankaan. Hänen silmänsä olivat pysyvästi
kiintyneet jokeen. Mutta tavasta, jolla hän kuunteli, te olisitte
sanoneet, että hän, kuten sokeat, osasi tuntea sielun liikutukset
sanojen huomaamattomista koroista. Ja se oli totta. Herra de Chessel
sanoi minun nimeni ja kertoi vaiheistani. Minä olin muutamia
kuukausia sitten saapunut Tours'iin, jonne vanhempani olivat minut
ottaneet luokseen sodan uhatessa Pariisia. Touraine'n lapsena
ja Touraine'a tuntemattomana kreivitär näki minussa liiallisen
työn heikontaman nuoren miehen, joka oli lähetetty Frapesle'en
virkistymään. Hän oli näyttänyt minulle maitansa, minä kun olin
täällä ensi kertaa. Vasta mäenrinteen juurella minä olin kertonut
hänelle matkani Tours'ista Frapesle'en. Peloissaan heikon terveyteni
vuoksi hän oli rohjennut tulla Clochegourde'en ajatellen että
kreivitär sallisi minun siellä levähtää. Herra de Chessel lausui
totuuden, mutta tämä onnellinen sattuma näytti niin etsityltä, että
rouva de Mortsauf'ille jäi epäilyksen aiheita. Hän käänsi minuun
kylmän ja ankaran katseen, joka saattoi minut luomaan alas silmäni
niin hyvin jostakin nöyryytyksen tunteesta kuin kätkeäkseni silmiini
puhjenneita kyyneleitä. Mahtava linnanvaltijatar näki otsani olevan
hiessä; ehkäpä hän myöskin aavisti kyyneleet, sillä hän tarjosi
minulle mitä minä tarvitsin, ilmaisten lohduttavaa hyvyyttä, joka vei
minulta sanat. Minä punastuin kuin virheestä tavattu nuori tyttö ja
vastasin värähtelevällä vanhuksen äänellä:

-- Kaikki mitä minä toivon, lausuin minä hänelle kohottaen katseeni
hänen silmiinsä, jotka minä kohtasin toisen kerran, mutta vain
salamanlyhyen hetken, on, ettei minun tarvitsisi lähteä takaisin
täältä. Olen niin väsymyksen uuvuttama, että tuskin jaksaisin kävellä.

-- Miksi te epäilette meidän kauniin maakuntamme vieraanvaraisuutta?
sanoi hän minulle. Myönnätte meille epäilemättä ilon syödä
päivällistä Clochegourde'ssa? lisäsi hän kääntyen naapurinsa puoleen.

Minä loin suojelijaani niin monia rukouksia sisältävän katseen, että
hän hankkiutui hyväksymään tuon tarjouksen, vaikka sen muoto vaati
kieltäytymistä. Suuren mailman tottumus auttoi herra de Chessel'iä
erottamaan nuo vivahteet, mutta kokemattomana nuorukaisena minä
uskoin niin vahvasti kauniin naisen sanojen ja ajatusten yhteyteen,
että olin hyvin hämmästynyt, kun isäntäni illalla palatessamme
sanoi minulle: -- Minä jäin, koska te olitte kuolla halusta, mutta
jos te ette saa asioita paremmalle kannalle, rikkoutuvat ehkä
välini naapureihini. -- Tuo _jos te ette saa asioita paremmalle
kannalle_ saattoi minut pitkiin unelmiin. Jos minä miellytin rouva de
Mortsauf'ia ei hän voinut osottaa nurjaa mieltä sitä kohtaan, joka
oli tuonut minut hänen luoksensa. Herra de Chessel otaksui minun
omaavan miellyttämiskykyä, olihan se samaa kuin antaa sitä minulle.
Tämä selitys vahvisti toiveitani, hetkellä, jolloin minä tarvitsin
apua.

-- Pyyntönne näyttää vaikealta, vastasi isäntäni, rouva de Chessel
odottaa meitä.

-- Saahan hän olla kaikki päivät teidän kanssanne, sanoi kreivitär,
ja voimme hänelle ilmoittaa. Onko hän yksin?

-- Apotti de Quélus on hänen luonansa.

-- Siispä, sanoi hän nousten soittamaan kelloa, te syötte päivällistä
kanssamme.

Tällä kertaa herra de Chessel uskoi hänen todellakin olevan suoran
ja loi minuun onnittelevia katseita. Heti kun olin varma siitä,
että sain viettää tuon katon alla yhden illan, tuntui ikuisuus
lähestyvän minua. Monelle onnettomalle olennolle on huominen
merkityksetön sana, ja minä kuuluin silloin niiden joukkoon, jotka
eivät vähintäkään usko seuraavaan päivään. Kun minulla oli muutamia
hetkiä käytettävänäni, sisällytin minä niihin kokonaisen nautintojen
elämän. Rouva de Mortsauf alkoi puhua maista, elonkorjuusta ja
viiniköynnöksistä, keskustelu, joka oli minulle vierasta. Talon
rouvan puolelta todistaa tällainen menettely joko kasvatuksen
puutetta tai halveksumista sitä kohtaan, jonka hän näin asettaa
aivan kuin keskustelun syrjään; kreivittärellä se kuitenkin oli
hämmennystä. Minä luulin ensiksi, että hän tahtoi kohdella minua
lapsena; minä kadehdin kolmekymmenvuotiaiden miesten etuoikeutta,
jonka nojalla herra de Chessel saattoi keskustella kreivittären
kanssa vakavista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään; minä
kiusasin itseäni ajattelemalla, että kaikki oli tarkoitettu hänelle.
Vielä muutamia kuukausia ja minä tiesin, kuinka merkitsevä on naisen
vaitiolo ja kuinka paljon ajatuksia peittää hajanainen keskustelu.
Koetin ensin asettua nojatuolissani niin mukavasti kuin suinkin,
sitten minä huomasin asemani edut heittäytyessäni kuuntelemaan
kreivittären lumoavaa ääntä. Hänen sielunsa henkäys ilmeni tavujen
lausunnassa, kuten ääni jakautuu huilun soittoreijissä; se huokui
aaltoilevana korvaan ja kiirehti veren toimintaa. Hänen tapansa
lausua _i_-päätteitä kuului lintujen laululta, _ch_ oli hänen
suussansa kuin hyväily ja huolitellut _t_-kirjaimet todistivat
sydämen itsevaltiutta. Hän laajensi siten tietämättään sanojen
sisällystä ja vei kuulijan sielun yli-inhimilliseen maailmaan.
Kuinka monta kertaa minä pitkitinkään keskustelua, jonka muuten
olisin saattanut lopettaa; kuinka monta kertaa väittelin ilman syytä
saadakseni kuulla noita ihmisäänen konsertteja, hengittääkseni ilmaa,
joka kävi hänen sielukkailta huuliltaan, syleilläkseni tuota sanojen
valkeutta tulisuudella, jolla minä olisin puristanut kreivitärtä
rintaani vasten. Mikä pääskysen iloinen viserrys, kun hän nauroi!
mikä ystäviään kutsuvan joutsenen ääni, kun hän puhui suruistaan!
Tarkastelin kreivitärtä hänen huomaamattansa. Katseeni lepäsi
hekumoiden kauniissa puhujassa. Se pusersi hänen vartaloaan, suuteli
hänen jalkojaan ja piti leikkiä hänen hiuskiehkuroissaan. Minut
valtasi kuitenkin pelko, jonka ymmärtävät ne, jotka omassa elämässään
ovat tunteneet todellisen intohimon rajattomia iloja. Pelkäsin, että
hän yllättäisi minun silmäni kiintyneinä hänen hartioihinsa, joita
minä olin niin tulisesti suudellut. Tämä pelko lisäsi kiusausta.
Minä lankesin, minä katsoin niitä! Silmäni tunkeutui kankaan läpi,
minä näin kesakkopilkun, joka ilmaisi hänen kauniin selkäuurteensa
lähtökohtaa. Se oli kuin maitoon pudonnut kärpänen, ja tanssiaisista
lähtien se loisti joka ilta noissa siimeksissä, joissa nuorten uni
virtaa, nuorten, joiden mielikuvitus on hehkuva ja elämä puhdas.

Minä voisin luonnostaa teille pääpiirteet jotka kaikkien katseille
ilmaisisivat kreivittären; mutta vaikkapa piirros olisi mitä
sattuvin, niin lämpiminkään väri ei kuitenkaan riittäisi vielä
mihinkään. Hänen kasvonsa olivat noita kasvoja, joiden kuvaamiseen
vaaditaan verratonta taituria, sellaista, jonka käsi osaa maalata
sisäisen tulen heijastuksen ja joka osaa saada esille tuon utuisen
kirkkauden, joka pakenee tutkimusta ja jota sana ei ilmaise, mutta
jonka rakastaja näkee. Hänen hienot, tuhkanharmaat hiuksensa
ilmaisivat usein sattuvia kärsimyksiä, joita epäilemättä aiheutti
veren äkilliset nousut päähän. Hänen kaareva, ulkoneva otsansa, joka
muistutti Mona Lisan otsaa, näytti olevan täynnä ilmaisemattomia
aatteita, pidätettyjä tunteita, katkeriin vesiin vajonneita kukkia.
Hänen vihertävissä, ruskeapilkkuisissa silmissään oli alati raukea
ilme. Mutta jos oli kysymys hänen lapsistaan, jos hän sattui
laskemaan valloilleen noita ilon ja tuskan voimakkaita purkauksia,
jotka ovat niin harvinaisia kohtaloonsa alistuneiden naisten
elämässä, silloin hänen silmistänsä välkehti ylevä loiste, joka
näytti liekehtivän ja kuivaavan elämän lähteitä. Noiden silmien
salamathan olivat pakottaneet minut kyyneliin silloin kun hän antoi
pelottavan halveksumisensa käydä ylitseni, ja ne olivat riittäviä
painamaan alas rohkeimmatkin silmäluomet. Kreikkalainen nenä, kuin
Feidiaan muovailema, yhdistyi kaarevin sivuin hienosti poimuileviin
huuliin. Se loi henkevyyttä hänen soikeille kasvoilleen, joiden iho
valkean kameliakudoksen kaltaisena rusotti poskipäissä viehättävin
ruusuvärein. Hänen ruumiinsa täytelyys ei turmellut vartalon
kauneutta eikä pyöreyttä, niin että sen muoto oli viehättävä,
joskin verhottu. Te saatte heti käsityksen tuosta täydellisyydestä,
kun tiedätte, että nuo häikäisevät aarteet, jotka olivat minut
lumonneet, näyttivät liittyvän kyynärvarsiin ilman mitään poimuja.
Hänen päänsä alaosassa ei ollut ollenkaan noita uurteita, jotka
saattavat muutamien naisten päät muistuttamaan puiden runkoja;
lihaksissa ei näkynyt mitään jänteitä, ja kaikki viivat pyöristyivät
taipuisuudella, joka saattoi epätoivoon niin katseen kuin siveltimen.
Ihountuvat kulkivat tuskin huomattavina pitkin hänen poskiaan ja
niskaansa ja antoivat iholle silkinhienon tunnun. Hänen pienet, hyvin
muodostuneet korvansa olivat hänen omien sanojensa mukaan samalla
kertaa sekä orjan että äidin korvat. Myöhemmin, kun minä omistin
hänen sydämensä, sanoi hän minulle: "Kas tuossa herra de Mortsauf!"
Ja hän oli oikeassa, vaikkakaan minä herkkäkuuloisuudessani en sitä
vielä vähääkään kuullut. Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen
kaarevasormiset kätensä pitkät ja hänen sormenpäänsä kapeat, kuten
antiikkisissa kuvapatsaissa. Minä en miellyttäisi teitä antaessani
etusijan mieluummin soukalle kuin pyöreälle vartalolle, ellette olisi
poikkeus. Pyöreä vartalo merkitsee voimaa, mutta sellaiset naiset
ovat vallanhimoisia, oikullisia ja enemmän aistillisia kuin helliä.
Soukkavartaloiset naiset sitävastoin ovat uskollisia, hienotunteisia
ja melankoliaan taipuvaisia; he ovat naisellisempia kuin nuo toiset.
Hoikka vartalo on notkea ja pehmeä, pyöreä vartalo taipumaton ja
luule vainen. Te tiedätte nyt minkä näköinen hän oli. Hänellä oli
tuollainen hienon ja säädyllisen naisen jalka, joka astuu vähän,
väsyy nopeasti ja ilahuttaa silmää pilkistäessään esiin hameen
helmoista. Vaikka hän oli kahden lapsen äiti, en minä ole koskaan
hänen sukupuolessaan tavannut nuorempaa tyttöä kuin hän. Hänen
näkönsä ilmaisi teeskentelemättömyyttä, johon oli yhdistynyt jotain
niin sanoakseni hämmennystä ja uneksivaisuutta. Hän veti puoleensa,
kuten maalaria vetää kuva, johon hänen neronsa on kiinnittänyt
kokonaisen tunne-maailman. Näitä näkyviä ominaisuuksia ei voida
muutoin ilmaista kuin vertauksilla. Muistelkaa noita kanervia,
joita me poimimme palatessamme villa Diodati'sta, niiden villiä ja
puhdasta tuoksua, tuota kukkaa, jonka mustaa ja punaista väriä te
niin ylistitte, ja te aavistatte, kuinka tuo nainen saattoi olla
aistikas kaukana maailmasta, luonnollinen ilmaisuissaan, samalla
kertaa sekä ruusuinen että tumma. Hänen ruumiillansa oli tuo vehreys,
jota me ihailemme vasta puhjenneissa lehdissä, hänen sielullansa
oli luonnonihmisen syvä ytimekkäisyys. Hän oli lapsi tunteiltaan,
vakava kärsimyksiltään, linnanrouva ja neito. Hän ihastutti myöskin
teeskentelemättömillä eleillään, tavoillaan istuutua, nousta,
vaieta, lausua joku sana. Hän piti tavallisesti ajatuksensa koossa,
tarkkaavaisena kuin vahtisotamies, jonka vastuulla on kaikkien
menestys ja joka tähystelee vaaraa, mutta joskus häneltä kuitenkin
pääsi hymyily. Se toi julki hänen luonteensa iloisuuden, jonka elämä
oli pakottanut hänet hautaamaan. Hänen viehättelystänsä oli tullut
mysteerio. Hän saattoi uneksimaan sen sijaan että olisi synnyttänyt
tuota liehittelevää huomaavaisuutta, johon naiset houkuttelevat. Hän
antoi nähdä heleästi liekehtivän ensimäisen luontonsa, ensimäiset
kirkkaat unelmansa, kuten nähdään taivas pilvien lomitse. Tämä
tiedoton paljastus teki miettiväiseksi ne, jotka eivät tunteneet
itsessään himojen tulen kuluttamaa sisäistä kyyneltä. Hänen
liikkeidensä ja etenkin hänen katseidensa harvinaisuus (paitsi
lapsiinsa hän ei yleensä katsonut kehenkään) antoi uskomatonta
juhlallisuutta kaikelle, mitä hän teki ja sanoi, hänen tehdessään
tai sanoessaan jotain tuolla ilmeellä, jonka naiset osaavat ottaa
hetkellä, jolloin he tunnustuksellaan saattavat arvokkuutensa
vaaraan. Tuona päivänä rouva de Mortsauf'illa oli päällään
monijuovainen ruusuvärinen hame, leveäpäärmeinen poimukaulus, musta
vyö ja samanväriset kengät. Hänen hiuksiansa, jotka yksinkertaisesti
oli kierretty pään päälle, piti koossa kilpikonnankuorinen kampa.

Tällainen on tuo lupaamani epätäydellinen luonnos. Hänen sielunsa
pysyvä vaikutus hänen omaisiinsa, se ravitseva ydinmehu, joka hänestä
vuoti, kuten aurinko vuodattaa valoansa, hänen sisin olemuksensa,
hänen mielialansa kirkkaina hetkinä, hänen alistuvaisuutensa
pilvisinä päivinä, sanalla sanoen kaikki nuo elämän käänteet, joissa
luonne tulee julki, riippuvat, kuten taivaan ilmiöt, odottamattomista
ja häilyvistä seikoista, joilla ei ole muuta yhteistä keskenänsä
kuin perusta, josta ne saavat alkunsa. Niiden kuvaus liittyy
välttämättömästi tähän kertomukseen, josta on tuleva todellinen
perhe-epopea, yhtä suuriarvoinen viisaalle, kuin mitä murhenäytelmät
ovat kansalle. Se tulee kiinnittämään teidän mieltänne niin hyvin
sen osan vuoksi, mikä minulla siinä on, kuin yhtäläisyydellään niin
monien naiskohtaloiden kanssa.

Kaikella Clochegourde'ssa oli oikein englantilaisen säädyllisyyden
leima. Sali, jossa kreivitär istui, oli täydelleen paneloitu ja
maalattu kaksivärisellä harmaalla. Uunia koristi mahonkijalustaisen
lasikuvun sisään asetettu kello ja kaksi kultajuovaista,
kanervankukilla täytenä valkoista maljaa. Peilipöydällä oli
lamppu. Vastapäätä uunia oli lautapeli. Kaksi leveätä puuvillaista
uutimenpidintä kiinnitti ripsuttomia, valkeasta puuvillakankaasta
tehtyjä ikkunaverhoja. Harmaat, vihreällä nauhalla reunustetut
päälliset peittivät istuimia. Tuossa yksinkertaisuudessa oli
suuruutta. Ei mikään sittemmin näkemäni huoneusto ole vaikuttanut
minussa niin hedelmällisiä, niin versovia tunteita, kuin ne, mitä
minä sain tuossa Clochegourdje'n salissa. Se oli rauhallinen ja
hillitty, kuten kreivittären elämä, ja siitä saattoi aavistaa hänen
toimiensa luostarimaista säännöllisyyttä. Suurin osa aatteistani,
vieläpä kaikkein rohkeimmat tieteen tai politiikan alalta, ovat
syntyneet siellä, kuten tuoksut lähtevät kukista. Siellä viheriöitsi
tuo tuntematon kasvi, joka siroitti minuun hedelmällistä pölyään,
siellä säteili auringon lämpö, joka kehitti minun hyviä ja ehkäisi
minun huonoja ominaisuuksiani. Ikkunasta näkyi laakso, sitten
kukkula, jolla Pont-de-Ruan levitteleikse, aina Azay'n linnaan
asti vastaisen rannan kaarrelmia myöten, joille Frapesle'n tornit
antoivat vaihtelua; lisäksi vielä kirkko, kauppala ja Saché'n vanha
aatelishovi, jonka rakennuksilta oli laaja näköala ruohokenttien yli.
Sopusoinnussa tuon rauhallisen elämän kanssa, jota eivät häirinneet
muut kuin perheen aiheuttamat liikutukset, nuo seudut välittivät
hänen sieluunsa omaa kirkkauttaan. Jos minä olisin ensimäistä
kertaa kohdannut hänet täällä kreivin ja lapsiensa keskuudessa,
tapaamatta häntä häikäisevänä tanssiaispuvussa, en olisi häneltä
ryöstänyt tuota huimaa suudelmaa, jota minä nyt kaduin, luullen että
se hävittäisi rakkauteni tulevaisuuden. Ei, synkässä tilassani,
johon onnettomuus minut oli asettanut, minä olisin taivuttanut
polveni, olisin suudellut hänen kenkiänsä, jättänyt niihin ehkä
muutamia kyyneleitä ja mennyt heittäytymään Indre'en. Mutta kun
minä olin tuntenut hänen ihonsa raikkaan jasminituoksun ja juonut
maitoa tästä rakkauden täyttämästä maljasta, sain minä sieluuni
ihmisnautintojen maun ja toivon. Minä tahdoin elää ja odottaa
nautinnon hetkeä, kuten villi vaanii koston hetkeä. Minä tahdoin
riippua puissa, madella viinitarhoissa, lymytä Indre'ssa. Minä
tahdoin rikostovereikseni yön äänettömyyden, elämän väsymyksen,
auringon kuumuuden syödäkseni loppuun tuon hurmaavan omenan, josta
minä jo olin maistanut. Jos hän olisi pyytänyt minulta laulavaa
kukkaa tai Morgan hävittäjän seuralaisten kätkemiä rikkauksia, minä
olisin ne tuonut hänelle saadakseni pysyväisen aarteen ja äänettömän
kukan, jota minä toivoin. Kun lakkasi tuo unelma, johon epäjumalani
pitkä katseleminen oli minut saattanut ja jonka aikana eräs palvelija
saapui ja puhui kreivittärelle, kuulin minä hänen kysyvän kreiviä.
Olin siihen aikaan yksinomaisesti sitä mieltä että naisen tuli kuulua
puolisolleen. Tuo ajatus pyörrytti minua. Sitten minut valtasi
raivokas ja synkkä uteliaisuus nähdä tämän aarteen omistaja. Kaksi
tunnetta oli minussa vallitsevana, viha ja pelko; viha, joka ei
tuntenut mitään esteitä, joka arvioi ne kaikki pelkäämättä niitä,
ja epämääräinen mutta todellinen pelko taistelua, sen päättymistä
ja etenkin _häntä_ kohtaan. Selittämättömien aavistusten valtaamana
minä pelkäsin noita käden puristuksia, jotka ovat häpeäksi, minä näin
kimmoisia vaikeuksia, joihin voimakkaimmatkin tahdot kilpistyvät ja
menettävät tehonsa; minä pelkäsin tuota jatkuvaisuuden voimaa, joka
ryöstää yhteiskunnalliselta elämältä intohimoisten sielujen etsimät
loppuratkaisut.

-- Tuolla on herra de Mortsauf, sanoi kreivitär.

Minä käännähdin jaloillani kuin pelästynyt hevonen. Vaikka tuo liike
ei jäänyt herra de Chessel'ilta yhtä vähän kuin kreivittäreltäkään
huomaamatta, en minä joutunut minkään äänettömän huomion esineeksi,
sillä tämän johti pois nuori, luullakseni kuusivuotias tyttö, joka
astui sisään lausuen: -- Tuolla on isä.

-- Mitä nyt, Madeleine? kysyi hänen äitinsä.

Lapsi ojensi herra de Chessel'ille kätensä, jota tämä pyysi, ja
silmäili minua hyvin tarkkaavasti kohdistettuaan minuun suurta
hämmästystä ilmaisevan pikku tervehdyksensä.

-- Oletteko tyytyväinen hänen terveyteensä? kysyi herra de Chessel
kreivittäreltä.

-- Se on parempi, vastasi hän, sivellen hänen helmaansa jo
vetäytyneen pikku tyttösen tukkaa.

Eräs herra Chessel'in kysymys ilmaisi minulle, että Madeleine oli
yhdeksän vuotias; minä osoitin hiukan hämmästystä erehdyksestäni, ja
se kokosi pilviä äidin otsalle. Esittelijäni loi minuun yhden noita
merkitseviä katseita, joilla hienon maailman ihmiset parantavat
meidän kasvatustamme. Tässä oli epäilemättä joku arka äidillinen
haava, jonka sidettä ei saanut koskea. Kivuloisena lapsena, jonka
silmät olivat raukeat, jonka iho oli valkoinen kuin valaistu
porsliini, Madeleine epäilemättä ei olisi voinut elää kaupungin
ilmakehässä. Maaseudun ilma ja huolenpito, jolla äiti näytti hänet
peittävän, piti elämää yllä tuossa ruumiissa, joka oli yhtä hento,
kuin kasvi, joka vieraan ilmaston ankaruudesta huolimatta on tuotu
ansariin. Vaikka Madeleine ei missään muistuttanut äitiään, näytti
hän kuitenkin saaneen äidin sielun, ja tuo sielu piti häntä yllä.
Hänen ohut, musta tukkansa, hänen syvälle painuneet silmänsä,
hänen kuoppaiset poskensa, hänen laihtuneet käsivartensa ja hänen
kapea rintansa ilmaisivat elämän ja kuoleman taistelua, loputonta
kamppailua, jossa kreivitär tähän asti oli voiton puolella. Madeleine
epäilemättä tekeytyi elämänhaluiseksi ollakseen tuottamatta surua
äidilleen, sillä muutamina hetkinä, kun hän ei ottanut itsestänsä
vaarin, hänellä oli kyynelpajun asento. Te olisitte sanoneet häntä
pikku kulkijattareksi, joka kärsii nälkää ja joka on tullut kerjäten
maastaan tyhjänä, mutta rohkeana ja koristettuna yleisöänsä varten.

-- Minne sinä olet jättänyt Jacques'in? kysyi äiti häneltä suudellen
häntä tuolle valkealle juovalle, joka jakoi hänen hiuksensa kahteen,
korpin siipiä muistuttavaan suortuva-nauhaan.

-- Hän tulee isän kanssa.

Tällöin astui kreivi sisään taluttaen kädestä poikaansa. Jacques,
joka oli todellinen sisarensa kuva, osoitti aivan samoja heikkouden
merkkejä. Kun näki nuo kaksi hentoa lasta niin suurenmoisesti
kauniin äitinsä vieressä, oli mahdotonta olla aavistamatta lähdettä
tuohon suruun, joka hellytti kreivittären ohimoita ja saattoi
hänet vaieten kätkemään yhden noista ajatuksista, joiden uskottuna
on ainoastaan Jumala, mutta jotka jättävät otsaan peloittavia
merkkejä. Tervehtiessään minua loi herra de Mortsauf minuun
silmäyksen, joka ei ilmaissut niin paljon tarkkaavaa katselijaa kuin
joutavanlevotonta miestä, jonka epäilys johtuu hänen vähäisestä
tottumuksestaan arvostella ihmisiä. Esitettyään hänet ja lausuttuaan
minun nimeni hänen vaimonsa luovutti hänelle paikkansa ja jätti
meidät. Lapset, joiden silmät kiintyivät äidin silmiin ikäänkuin
he niistä olisivat saaneet valonsa, tahtoivat seurata häntä, mutta
hän sanoi heille: -- Jääkää, rakkaat enkelini! ja asetti sormensa
huulilleen. Lapset tottelivat, mutta heidän katseensa himmenivät.
Mitäpä ei olisi tehnyt saadakseen kuulla lausuttavan tuon sanan
_rakkaat?_ Kuten lapsilla niin minullakin oli vähemmän lämmintä,
kun häntä ei enää ollut huoneessa. Nimeni sai aikaan muutoksen
kreivin suhtautumisessa minuun. Kylmyys ja ynseys hävisi ja hän
tuli, jolleikaan sydämelliseksi, niin ainakin kiihkeän kohteliaaksi.
Hän osoitti minulle kunnioitusta ja näytti onnelliselta saadessaan
minut vieraakseen. Isäni oli kerran uhrautunut hallitsijahuoneen
puolesta ottaen suoritettavakseen suuren, mutta hämärän tehtävän,
vaarallisen, mutta ehkä tehokkaan. Kun kaikki oli menetetty
Napoleonin tultua asioiden ylimmäksi johtajaksi, oli hän, kuten
monet salaliittolaisista, paennut maaseudun ja yksityiselämän
hiljaisuuteen saaden osakseen syytöksiä, jotka olivat yhtä ankaria
kuin ansaitsemattomia. Sehän on välttämätön palkka niille,
jotka panevat kaikki alttiiksi kaikki voittaakseen ja sortuvat
palveltuaan poliittisen pyörän akselina. Minä en tiennyt mitään
perheemme vaiheista, sen entisyydestä tai sen tulevaisuudesta
yhtä vähän kuin yksityiskohtaisemmin tuosta karille ajautuneesta
tarkoitusperästäkään, jonka kreivi de Mortsauf muisti. Mahdollisesti
nimen vanhuus, joka hänen silmissään oli ihmisen arvokkain
ominaisuus, saattoi selittää tuon minua niin hämmästyttävän
vastaanoton, todellisen syyn siihen sain minä kuitenkin tietää vasta
myöhemmin. Tällä hetkellä oli tämä äkillinen muutos minulle mitä
tervetullein. Kun nuo kaksi lasta näkivät meidän kolmen ryhtyneen
keskusteluun, taivutti Madeleine pois päänsä isänsä käsistä, vilkaisi
aukinaiselle ovelle ja puikahti ulos kuten ankerias ja Jacques
seurasi häntä. Molemmat he liittyivät äidin seuraan, sillä minä
kuulin heidän äänensä ja liikkeensä, jotka etäältä muistuttivat
mehiläisten surinaa rakkaan pesän ympärillä.

Minä tarkastelin kreiviä koettaen arvailla hänen luonnettansa, mutta
mieltäni kiinnittivät siksi paljon muutamat hänen pääpiirteensä,
että minä jäin tutkimaan hänen kasvojensa ulkonaisia juonteita.
Vaikka hän oli vasta neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, näytti
hän lähestyvän kuudettakymmentä, niin nopeasti hän oli vanhentunut
tuossa suuressa haaksirikossa, joka päätti kahdeksannentoista
vuosisadan. Hiuskehän puolikas, joka luostarimaisesti reunusti
hänen kaljun päänsä takaosaa, kuoleutui korviin ja hyväili ohimoita
muutamilla mustanharmailla tupsuilla. Hänen kasvonsa muistuttivat
jonkun verran kuonostaan verisen valkoisen suden päätä, sillä
hänen nenänsä oli tulehtunut, kuten niiden, joiden elämä on
järkytetty perustuksiaan myöten, joiden vatsa on heikontunut,
joiden mielialan ovat vioittaneet vanhat sairaudet. Hänen matala
otsansa, joka oli liian leveä hänen suipentuviin kasvonpiirteisiinsä
nähden ja johon epätasainen taival oli vetänyt poikittaisryppyjä,
ilmaisi ulkoilma-elämän tottumuksia, eikä älyn puutetta, pysyvän
onnettomuuden painoa, eikä sen voittamiseksi tehtyjä ponnistuksia.
Ulkonevat ja ruskeat poskipäät muuten kalpeassa ihossa ilmaisivat
luustoa, tarpeeksi vankkatekoista takaamaan hänelle pitkän elämän.
Hänen kirkas, keltainen ja karski silmänsä kohtasi teitä kuin
talviauringon säde, loistavana ilman lämpöä, levottomana ilman
ajatusta, epäilevänä ilman aihetta. Hänen suunsa oli väkivaltainen ja
käskevä, hänen leukansa suora ja pitkä. Laihana ja korkeavartaloisena
hän oli sovinnaisarvoon nojautuvan aatelismiehen näköinen, joka
oikeuteen katsoen tietää olevansa muiden yläpuolella, mutta tekoihin
katsoen alapuolella muita. Maaseudun huolimattomuus oli saattanut
hänet laiminlyömään ulkonaisen esiintymisen. Hänen päällänsä oli
maalaispuku, jossa talonpojat sen enempää kuin naapuritkaan eivät
kunnioita muuta kuin maaomaisuutta. Hänen ruskeat ja suonikkaat
kätensä todistivat, ettei hän käyttänyt käsineitä muulloin kuin
ratsastaessaan tai sunnuntaisin mennessään messuun. Hänen jalkineensa
olivat karkeatekoiset. Vaikkakin kymmenen maanpaossa vietettyä ja
kymmenen maanviljelysvuotta oli vaikuttanut hänen ruumiiseensa, oli
häneen kuitenkin jäänyt aateluuden jälkiä. Kiukkuisinkin liberaali,
sana, joka ei vielä ollut päässyt käytäntöön, olisi hänessä helposti
tuntenut ritarillisen rehellisyyden, _Quotidienne'n_ ainaisen
lukijan horjumattomat vakaumukset. Hän olisi ihaillut uskonnollista,
asiansa puolesta innostunutta, valtiollisissa vastenmielisyyksissään
suoraa miestä, joka oli kykenemätön omakohtaisesti palvelemaan
puoluettansa, mutta sangen kykenevä saattamaan sitä turmioon, ja joka
ei tiennyt mitään Ranskan asioista. Kreivi oli todenteolla yksi noita
kunnon miehiä, jotka eivät sovellu mihinkään ja jotka jarruttavat
itsepintaisesti kaikkea. Hän oli noita miehiä, jotka kelpaavat
kuolemaan ase kädessä paikalle, johon heidät on määrätty, mutta
jotka ovat tarpeeksi ahneita antaakseen mieluummin henkensä kuin
rahansa. Päivällisen aikana minä huomasin hänen kalpeiden poskiensa
kutistumisessa ja muutamissa hänen salavihkaa lapsiin luomissa
katseissaan jälkiä tuskallisista ajatuksista, joiden hyöky kuoleutui
pinnalle. Hänet nähdessään, kukapa ei olisi häntä ymmärtänyt? Kuka
ei olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli onnettomasti antanut
lapsillensa nuo ruumiit, joista elämä puuttui. Jos hän myönsi
itsensä syylliseksi, kielsi hän toisilta tuomitsemisoikeuden.
Katkerana, kuten rikollisuudestaan tietoinen voima, jolla ei ole
kylliksi suuruutta tai vaikutuskykyä tasata sitä tuskien määrää,
jonka hän oli heittänyt vaakalautaan, hänen sisäinen elämänsä
sisälsi varmasti jyrkkyyksiä, joita hänen kulmikkaat piirteensä
ja hänen alati levottomat silmänsä ilmaisivat. Kun kreivitär tuli
sisään, hänen sivuillensa kiintyneiden lastensa seuraamana, epäilin
minä siis onnettomuutta, kuten rotkon ylitse käydessä jaloilla on
ikäänkuin jonkinlainen tajunta syvyydestä. Nähdessäni nuo neljä
henkilöä yhdessä, sulkiessani heidät katseeni piiriin, silmäillessäni
vuorotellen kutakin heistä, tutkiessani heidän kasvonjuonteitaan ja
heidän keskinäistä asemaansa melankolian vetistyttämät ajatukset
laskeutuivat sydämeeni, kuten hieno, harmaa sade kietoo usvaansa
hymyilevän maan jonkun kirkkaan auringonnousun jälkeen. Kun
keskustelun aihe oli lopussa, veti kreivi minut vielä kerran esiin
herra de Chessel'in kustannuksella ilmaisten vaimollensa useampia
perhettämme koskevia seikkoja, jotka olivat minulle tuntemattomia.
Hän kysyi minun ikääni. Kun olin sen sanonut, oli kreivittären
vuoro hämmästyä, kuten minä olin hämmästynyt hänen tyttärensä iän
kuullessani. Hän luuli minua ehkä neljäntoista vuotiaaksi. Se oli,
kuten sittemmin sain tietää, toinen side, joka hänet kiinnitti
niin voimakkaasti minuun. Minä luin hänen sielustaan. Hänen
äidillisyytensä värisi myöhäisen auringonsäteen valossa, joka hänelle
antoi toivoa. Nähdessään minut kaksikymmentä vuotta täyttäneenä,
niin kivuloisena, niin hentona ja kuitenkin niin jäntevänä, joku
ääni huusi hänelle ehkä: -- _He jäävät eloon!_ Hän katseli minua
uteliaasti, ja minä tunsin, että tällä hetkellä paljon jäätä suli
meidän väliltämme. Hänellä näytti olevan tuhansia kysymyksiä minulle
ja hän piti ne kaikki mielessään.

-- Jos opinnot ovat saattaneet teidät sairaaksi, sanoi hän, tulee
meidän laaksomme ilma parantamaan teidät.

-- Nykyinen kasvatus on turmiollinen lapsille, aloitti kreivi. Me
teloitamme heitä matematiikalla, me tapamme heidät tieteen iskuilla,
me kulutamme heitä ennen aikojaan. Teidän pitää levätä täällä,
sanoi hän minulle, aatteiden tulva, joka on vyörynyt ylitsenne, on
musertanut teidät. Minkä vuosisadan valmistaa meille tuo kaiken
käsittämiseen suunnattu opetus, jollei ajoissa ryhdytä ehkäisemään
onnettomuutta jättämällä julkinen opetus uskonnollisten yhdyskuntien
haltuun!

Nämä lauseet tekivät hyvin ymmärrettäväksi sanan, jonka hän sanoi
eräänä päivänä vaaleissa kieltäytyessään äänestämästä miestä, joka
lahjoillaan olisi voinut hyödyttää kuninkaallismielisten asiaa:
"Minä epäilen aina nerokasta väkeä", vastasi hän vaaliäänten
kalastelijalle. Hän ehdotti meille kierrosta puutarhoihin ja nousi
ylös.

-- Herrani... sanoi kreivitär hänelle.

-- Mitä nyt, rakkaani? vastasi hän kääntyen tuolla ylhäisellä
maltittomuudella, joka osoitti, kuinka itsenäinen hän tahtoi olla
kotonaan, mutta kuinka vähän hän sitä kuitenkin oli.

-- Vieraamme on saapunut Tours'ista jalkasin, herra de Chessel ei
tiennyt siitä mitään ja on kävelyttänyt häntä Frapesle'ssa.

-- Te olette tehnyt tyhmyyden, sanoi kreivi minulle, joskin teidän
ikänne!... Ja hän kohotti päätään surkuttelun merkiksi.

Keskustelu alkoi jälleen. Minä en vitkastellut ottaa selville, kuinka
itsepintaista hänen kuninkaallismielisyytensä oli ja kuinka paljon
varovaisuutta tarvittiin liikkuakseen ilman yhteentörmäyksiä näillä
aloilla. Palvelija, joka oli sukkelasti vetänyt livrée'n päälleen,
ilmoitti päivällisen. Herra de Chessel tarjosi käsivartensa rouva
de Mortsauf'ille, ja kreivi tarttui iloisesti minun käsivarteeni
mennäksemme ruokasaliin, joka alimman kerroksen huonejärjestyksessä
oli salin vieressä.

Touraine'ssa valmistetuilla valkoisilla kivineliöillä laskettu ja
rinnan tasalle laudoituksella vuorattu ruokasali oli paperoitu
kiiltoöljypaperilla, joka muodosti suuria kukkien ja hedelmien
reunustamia levyjä. Ikkunoissa oli punaisilla nauhoilla
reunustetut puuvillauutimet, astioiden säilytyskalusto oli Boule'n
vanhaa rokoko-mallia, ja tuolien käsin tehdyillä kirjauksilla
reunustetut puuosat olivat veistettyä tammea. Runsaasti katettu
pöytä ei tarjonnut mitään ylellistä: tyyliltään sekalaista
perheen pöytähopeaa, Saksin porsliinia, joka ei ollut vielä
päässyt uudelleen muotiin, 8-kulmaisia karahveja, agaattivartisia
veitsiä, kiinanlakkaympyröitä pullojen alla, lisäksi vielä kukkia
vernissatuissa ja leikkausten yläpuolelta kultaisilla laitahampailla
koristetuissa astioissa. Nuo vanhat esineet miellyttivät minua, minä
tapasin Réveillon-paperia komeine kukkareunuksineen. Kaikki purjeeni
täyttävä tyytyväisyys esti minun näkemästä niitä selvittämättömiä
vaikeuksia, joita maaseudun yksinäisen elämän yhtäjaksoisuus
asetti kreivittären ja minun välille. Minä olin hänen vieressänsä,
hänen oikealla puolellaan, minä tarjosin hänelle juomista. Niin,
odottamaton onni! minä kosketin hänen hamettansa, minä söin hänen
leipäänsä. Jo kolme tuntia minun elämäni liittyi hänen elämäänsä!
Kaiken lopuksi meitä sitoi tuo hirveä salaperäinen suudelma,
joka synnytti meissä molemminpuolista häpeän tunnetta. Minä olin
ylvästelevän veltto, minä pyrin miellyttämään kreiviä, joka oli altis
minun kaikille liehakoimisilleni. Minä olisin hyväillyt koiraa, minä
olisin myöntynyt lasten pienimpäänkin toivomukseen, minä olisin
tuonut heille vanteita, agaattipalloja, minä olisin ollut heidän
hevosenaan, minä olisin tahtonut, että he olisivat vallanneet
minut, kuten heille kuuluvan esineen. Rakkaudella on näkemyksensä
kuten nerollakin, ja minä näin hämärästi, että väkivalta, nyreys
ja vihamielisyys oli turmeleva minun toiveeni. Päivällinen kului
minulle suureksi sisäiseksi iloksi. Nähdessäni itseni kreivittären
luona minä en voinut ajatella hänen todellista kylmyyttään enkä
välinpitämättömyyttä, joka peitti kreivin kohteliaisuuden.
Rakkaudella on, kuten elämälläkin, miehuusikä, jolloin se on itse
itsellensä kylliksi. Minä annoin muutamia vääriä vastauksia, jotka
olivat sopusoinnussa intohimon salaisten vuolteiden kanssa, mutta
kukaan ei voinut sitä aavistaa, ei edes _hänkään_, joka ei tiennyt
mitään rakkaudesta. Jäljelläoleva aika oli kuin unelma. Se haihtui,
kun minä kuun valossa kuumana tuoksuavana iltana kuljin Indre'n
ylitse keskellä valkeita haavekuvia, jotka kaunistivat niittyjä,
rantoja ja kukkuloita, ja kuulin kirkasta laulua, yhtä ainoaa
melankolian täyttämää säveltä, jota lakkaamatta tasaisessa tahdissa
äänteli eräs lehtisammakko, jonka tieteellistä nimeä en tiedä, mutta
jota minä tuosta merkittävästä päivästä lähtien aina kuuntelen mitä
suurimmalla ihastuksella. Minä huomasin myöhemmin siellä, kuten
muuallakin, tuon marmorinkovuuden, jota vastaan minun tunteeni tähän
asti olivat tylsistyneet. Kysyin itseltäni, olisiko aina käyvä
niin. Minä luulin olevani jonkin turmiollisen vaikutuksen alaisena;
menneisyyden synkät tapaukset taistelivat puhtaasti personallisten
nautintojen kanssa, joita minä olin maistanut. Ennen Frapesle'en
saapumista minä silmäilin Clochegourde'a ja näin alhaalla venheen,
jolla Touraine'ssa on nimenä _toue_. Se oli kiinnitetty erääseen
saarnipuuhun ja vesi keinutti sitä. Tämä ruuhi kuului herra de
Mortsauf'ille, joka käytti sitä kalastamiseen.

-- No, sanoi herra de Chessel minulle, kun ei enää tarvinnut peljätä
jonkun kuulevan meitä, minun ei tarvitse kysyä teiltä, oletteko
löytänyt kauniit hartianne. Teitä täytyy onnitella vastaanotosta,
jonka herra de Mortsauf teille valmisti! Lempo soikoon, valtasittehan
te ensimäisellä iskulla linnoituksen sydämen.

Tämä lause, jota seurasi tuo jo edellä mainitsemani lause,
elähytti minun masentunutta sydäntäni. En ollut lausunut sanaakaan
Clochegourde'sta lähtien ja herra de Chessel luki vaitioloni minun
hyväkseni.

-- Miten niin! vastasin minä ironisella sävyllä, jota yhtä hyvin
olisi voinut luulla pidätetyn intohimon ilmaisuksi.

-- Hän ei ole koskaan ottanut ketään niin hyvin vastaan.

-- Tunnustan teille, että olen itsekin hämmästynyt tuosta
vastaanotosta, sanoin minä hänelle, tuntien sen sisäisen katkeruuden,
joka tuossa viimeisessä sanassa ilmeni.

Vaikka en ollut perehtynyt hienon maailman elämään ymmärtääkseni
tunnetta, jota herra de Chessel koki, herätti minun huomiotani
kuitenkin sävy, jolla hän sen toi ilmi. Isännälläni oli se
heikkous, että hän ei mielellään sallinut nimittää itseään
Durand'iksi. Hän teki itsensä naurettavaksi luopumalla isänsä
nimestä; isä oli kuuluisa tehtailija, joka vallankumouksen aikana
oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden. Hänen vaimonsa
oli Chessel'ien ainoa perijätär, vanhaa parlamentillista sukua,
joka oli ollut porvarillista Henrik IV:nnen aikana, kuten enin
osa Pariisin virkamiehistöä. Kunnianhimossaan korkealle pyrkivänä
herra de Chessel tahtoi hävittää alkuperäisen Durand nimensä,
päästäkseen päämääriinsä, joista hän uneksi. Hän kutsui ensin
itseään nimellä Durand de Chessel, sitten D. de Chessel ja nyt hän
oli herra de Chessel. Restauratsionin aikana hän oli hankkinut
itselleen sukukartanon ja kreivin tittelin Ludvig XVIII:nnen
myöntämän valtakirjan nojalla. Hänen lapsensa poimivat hedelmät
hänen rohkeudestaan tuntematta sen suuruutta. Erään teräväkielisen
ylhäisen henkilön sanat raskauttivat usein hänen mieltänsä: -- Herra
de Chessel'issa on yleensä vähän Durand'ia, oli hän sanonut. Tämä
lause huvitti pitkät ajat Touraine'a. Nousukkaat ovat kuten apinat,
joiden ketteryys heillä on. Heidät nähdään korkeudessa, ihmetellään
heidän kerkeyttään kiipeämisessä, mutta kun he ovat päässeet
huipulle, ei heistä huomata enää muuta kuin heidän häpeälliset
puolensa. Isäntäni nurjana puolena olivat kateuden suurentamat
pikkumaisuudet. Päärin-arvo ja hän eivät voi tavata toisiansa. Pyyde
ja sen oikeutetuksi osoittaminen on voiman häikäilemättömyyttä,
mutta tunnustettujen vaatimustensa alapuolella oleminen merkitsee
pysyväistä naurettavuutta, josta pikku sielut saavat ravintonsa.
Herra de Chessel'illa ei ollut tuota voimakkaan miehen suoraviivaista
kulkua. Hänet valittiin kaksi kertaa edusmieheksi ja kaksi kertaa
hänet vaalissa hyljättiin; eilen hän oli pääjohtaja, tänään ei
mitään, ei edes prefekti. Nämä menestykset tai nämä tappiot ovat
turmelleet hänen luonteensa ja antaneet hänelle kunnianhimoisen
invaliidin katkeruuden. Vaikka hän oli kohtelias, älykäs ja suuriin
töihin kykenevä mies, oli mahdollisesti kateus, joka on intohimona
Tours'issa, jossa maakunnan asukkaat käyttävät järkeänsä kaikkia
kadehtiakseen, hänelle turmiollinen. Korkeissa yhteiskuntapiireissä
menestyvät huonosti toisten menestyksestä nyrpistyneet kasvot ja
jurot huulet, jotka ovat hitaita kohteliaisuuksiin ja herkkiä
pistopuheisiin. Vähempään pyrkien hän mahdollisesti olisi enemmän
saavuttanut, mutta onnettomuudeksi hänellä oli alati riittävästi
ylemmyyden tuntoa marssiakseen pää kenossa. Tällä hetkellä herra de
Chessel oli kunnianhimonsa iltahämyssä, kuningasmielisyys hymyili
hänelle. Hän teeskenteli ehkä suuren maailman käytöstä, mutta minun
silmissäni hän oli täydellinen. Sitäpaitsi hän miellytti minua
hyvin yksinkertaisesta syystä: minä löysin hänen luonansa ensi
kertaa levon. Myötätunto, heikko ehkä, jota hän minulle osoitti,
tuntui minusta, onnettomasta ja hyljätystä lapsesta, isänrakkauden
kaltaiselta. Vierasystävyyden osoitus oli niin vastakkainen
välinpitämättömyydelle, jota tähän asti olin saanut kokea, että minä
tunsin lapsen kiitollisuutta saadessani elää vapaana ja melkeinpä
helliteltynä. Frapesle'n isäntäväki on sitäpaitsi niin läheisesti
liittynyt onneni aamuruskoon, että ajatuksissani sekoitan heidät
muistoihini, joihin palautuminen on minulle niin rakasta. Myöhemmin
ja juuri kuninkaallisessa käskykirje-asiassa minulla oli mieluisa
velvollisuus tehdä muutamia palveluksia isännälleni. Herra de
Chessel käytti hyväkseen omaisuuttaan loistolla, josta muutamat
hänen naapurinsa loukkaantuivat. Hän saattoi jälleen laittaa kuntoon
kauniit hevosensa ja koreat ajoneuvonsa, hänen vaimonsa oli hienon
hienosti puettu, hän piti suurenmoisia kutsuja, hänen palvelus
väkensä oli lukuisampi, kuin mitä maakunnan tavat vaativat, hän
esiintyi kuin ruhtinas. Frapesle'n alue on suunnattoman suuri.
Naapurinsa ja kaiken tuon ylellisyyden rinnalla kreivi de Mortsauf
sai tyytyä perheajoneuvoihin, jotka olivat jonkinlainen kyyti- ja
postivaunujen välimuoto, ja keskinkertaisen omaisuutensa takia hän
oli pakotettu pitämään arvossa Clochegourde'a. Kreivi oli siis
tourainelainen siihen päivään asti, jolloin kuningasmielisten suosio
hankki hänen perheelleen loiston, joka ehkä oli odottamaton. Hänen
vastaanottonsa tuon köyhtyneen suvun nuorimpaan haaraan, jonka
vaakuna oli peräisin ristiretkien ajoilta, oli kreivin mielestä
omansa alentamaan hänen aatelittoman naapurinsa suurta rikkautta
ja halventamaan hänen metsiään, kesantojaan ja niittyjään. Herra
de Chessel oli käsittänyt kreivin. He olivat alati toisilleen
kohteliaita, mutta ilman mitään tuttavallisia suhteita, ilman
tuota miellyttävää läheistä ystävyyttä, mikä olisi voinut syntyä
Clochegourde'n ja Frapesle'n välille. Olivathan nämä kaksi Indren
eroittamaa sukutilaa niin lähellä toisiaan, että kumpainenkin
kartanonomistaja saattoi antaa ikkunastaan merkin toinen toisilleen.

Kateus ei ollut ainoa syy yksinäisyyteen, jossa kreivi de Mortsauf
eli. Hänen ensimäinen kasvatuksensa oli samanlainen kuin useimmilla
ylhäisten perheiden lapsilla. Se oli epätäydellistä ja pintapuolista
opetusta, jota täydensi hienon maailman seura, hovitavat, kruunun-
tai muiden huomattujen virkojen hoitaminen. Herra de Mortsauf
oli lähtenyt maanpakoon juuri sinä aikana, jolloin hänen toisen
kasvatuksensa piti alkaa, hän jäi siis sitä ilman. Hän oli niitä,
jotka uskoivat yksinvallan nopeaan palauttamiseen Ranskassa; tämän
vakaumuksen johdosta hänen maanpakonsa oli mitä surkuteltavinta
toimettomuutta. Kun Condé'n armeija, jossa hän rohkeutensa puolesta
oli kaikkein uhrautuvaisimpia, hajosi, odotti hän pian saavansa
palata valkean lipun alle, eikä ryhtynyt, kuten jotkut emigrantit,
toimeliaaseen elämään. Luultavasti hänellä ei ehkä ollut voimaa
luopua nimestään ja ansaita leipäänsä halveksitussa työssä
ponnistellen. Hänen toiveensa, jotka alati odottivat lähintä päivää,
ja mahdollisesti myöskin kunnia esti häntä astumasta ulkomaisten
valtojen palvelukseen. Kärsimys kulutti hänen rohkeutensa. Pitkät
jalkamatkat ilman riittävää ravintoa ja alati särkynein toivein
turmelivat hänen terveytensä ja masensivat hänen sielunsa. Asteettain
hänen köyhyytensä tuli äärimmäiseksi. Monille ihmisille kurjuus on
vahvistavana pohjana; toisille se on hävittävä voima, ja kreivi
oli näitä ihmisiä. Ajatellessani tuota köyhää tourainelaista
aatelismiestä kävelevänä ja nukkuvana Unkarin maanteillä ja jakavana
neljänneksen lammasta ruhtinas Esterházy'n paimenten kanssa, joilta
kulkuri pyysi leipää, vaikka aatelismies ei olisi tahtonut siihen
suostua, ajatellessani, että hän monta monituista kertaa kieltäytyi
Ranskan vihollisten tarjoamasta avusta, minä en ole koskaan
tuntenut vihaa tuota maanpakolaista kohtaan, en silloinkaan, kun
näin hänet voitossaan naurettavana. Herra de Mortsauf'in valkeat
hiukset olivat kertoneet minulle hämmästyttävistä suruista, ja minä
tunnen liiaksi myötätuntoa maanpakolaisia kohtaan voidakseni heitä
tuomita. Ranskalainen ja tourainelainen iloisuus katosi kreivistä.
Hän tuli synkäksi, sairaaksi ja hoidettiin hyväntekeväisyydestä
jossakin Saksanmaan sairaalassa. Hänen sairautensa oli suolipalteen
tulehdusta, sairaus joka usein tuottaa kuoleman, mutta jonka
parantaminen tuo mukanaan mielialan muutoksen ja aiheuttaa melkein
aina luulotaudin. Hänen rakkaussuhteensa, jotka olivat haudatut
hänen sielunsa syvimpään ja joista minä yksin olen päässyt selville,
olivat alhaisen luokan rakkautta, joka ei ainoastaan hyökännyt hänen
elämäänsä vastaan, vaan turmeli häneltä vielä tulevaisuudenkin.
Kaksitoista vuotta kestäneen kurjuuden jälkeen hän käänsi silmänsä
Ranskaa kohden, jonne Napoleonin asetus salli hänen palata.
Kulkiessaan Rein'in yli huomasi kärsivä jalkamies eräänä kauniina
iltana Strassburg'in kellotapulin ja pyörtyi. -- "Ranska! Ranska!
Minä huusin: Tuolla on Ranska! sanoi hän minulle, kuten lapsi huutaa:
Äiti! kun se on loukannut itsensä." Oltuaan rikas ennen syntymistään
hän nyt huomasi olevansa köyhä, aiottuna komentamaan rykmenttiä tai
hallitsemaan valtiota hän oli vailla valtaa, vailla tulevaisuutta;
oltuaan terve ja vankka hän palasi voimattomana ja loppuun kuluneena.
Ollen ilman tietoja maassa, jossa ihmiset ja olosuhteet olivat
suurentuneet, ehdottomasti vailla mahdollista vaikutusvaltaa
hän näki itseltänsä riistetyn kaiken, vieläpä ruumiilliset ja
siveelliset voimatkin. Omaisuuden puute teki hänelle hänen nimensä
raskaaksi kantaa. Hänen järkähtämättömät mielipiteensä, hänen
entisyytensä Condé'n armeijassa, hänen surunsa ja hänen menetetty
terveytensä loivat häneen arkatuntoisuuden, joka ei ole paikallaan
Ranskassa, tuossa pilkantekijöiden maassa. Puolikuolleena hän saapui
Maine'en, jossa ehkä kansalaissodasta aiheutuneen sattuman johdosta
vallankumouksen hallitus oli unohtanut myödä erään laajuudeltaan
huomattavan maatilan. Hänen vuokraajansa oli sen pidättänyt hänelle
siten, että tekeytyi sen omistajaksi. Kun de Lenoncourt'in perhe,
joka asui tuota maatilaa lähellä olevassa Givry'n linnassa, kuuli
kreivi de Mortsauf'in saapumisesta, meni herttua de Lenoncourt
pyytämään häntä asumaan Givry'ssa sen välttämättömän ajan, jonka hän
tarvitsi asunnon järjestämiseen. Lenoncourt'ien perhe oli suuresti
jalomielinen kreiville, joka useampia kuukausia voimisti itseään
täällä ja koetti kätkeä surujaan tämän ensimäisen levähdyksen aikana.
Lenoncourt'it olivat kadottaneet suunnattoman omaisuutensa. Nimensä
takia oli herra de Mortsauf sopiva tarjous heidän tyttärelleen.
Kaukana siitä, että olisi vastustanut naimisiinmenoa viidenneljättä
ikäisen, sairaan ja vanhentuneen miehen kanssa neiti de Lenoncourt
näytti siitä tuntevan onnea. Naimisen kautta sai hän oikeuden elää
yhdessä tätinsä herttuatar de Verneuil'in, ruhtinas Blamont-Chauvry'n
sisaren kanssa, joka oli hänen kasvatusäitinsä.

Bourbon'in herttuattaren läheisenä ystävättärenä rouva de Verneuil
kuului erääseen hengelliseen yhdistykseen, jonka sieluna oli herra
Saint-Martin, Touraine'ssa syntynyt ja kutsuttu liikanimellä
_tuntematon filosoofi_. Tämän filosoofin oppilaat harjoittivat
hyveitä mystillisen illuminismin [mystillis-teosoofinen,
vapaamuurarien salamenoja sisältävä hurmahenkinen liike. Suom.
muist.] korkeiden mietelmien mukaan. Tämä oppi antaa taivaallisten
maailmojen avaimen, selittää olemassaolon kehityskuluksi,
jossa ihminen käy eteenpäin yleviä tehtäviä kohden, vapauttaa
velvollisuuden kiinalaisesta alennustilastaan, sovittaa elämän
tuskiin kveekarien muuttumattoman lempeyden ja käskee halveksimaan
kärsimyksiä antaen jotain äidillistä tuolle enkelille, jota me
kannamme taivaaseen. Se on tulevaisuusvoimaista stoalaisuutta.
Toimiva rukous ja puhdas rakkaus ovat alkuaineksina tuossa uskossa,
joka lähtee roomalaisen kirkon katolilaisuudesta palatakseen
alkuaikojen kirkon kristinuskoon. Neiti de Lenoncourt pysyi kuitenkin
apostolisen kirkon helmassa, kuten hänen tätinsäkin, joka oli sille
aina muuttumattomasti uskollinen. Vallankumousmyrskyjen ankarasti
koettelemana herttuatar de Verneuil oli elämänsä viime päivinä
saanut hartaan hurskauden sävyn, joka vuodatti hänen rakastetun
lapsensa sieluun _taivaallisen rakkauden valoa ja sisäisen ilon
öljyä_, käyttääkseni itse Saint-Martin'in sanoja. Kreivitär otti
useampia kertoja vastaan tuon rauhan ja hyveellisten tietojen
miehen Clochegourde'en tätinsä kuoleman jälkeen, sillä Saint-Martin
oli usein käynyt hänen tätinsä luona. Clochegourde'sta käsin
Saint-Martin piti huolta viimeisistä kirjoistaan, jotka painettiin
Tours'issa Letaurmy'n painossa. Elämän ahdistavia myrskyjä kokeneiden
vanhojen naisten viisaudella rouva de Verneuil antoi Clochegourde'n
nuorelle rouvalle pystyttääkseen hänelle kodin. Tuolla vanhusten
hyvänsävyisyydellä, joka on aina täydellistä, silloin kun he ovat
ystävällisiä, herttuatar luovutti kaikki sisarentyttärelleen, tyytyen
siihen huoneeseen, joka oli hänen entisen huoneensa yläpuolella,
ja jättäen entisen kreivittärelle. Hänen melkein äkillinen
kuolemansa kietoi suruharsoihin tämän avioliiton ilot ja painoi
lähtemättömän murheellisuuden sekä Clochegourde'en että nuoren
rouvan taikauskoiseen sieluun. Ensimäiset Touraine'ssa vietetyt
päivät olivat kreivittären elämässä ainoa, en sano onnellinen, mutta
huoleton aika.

Ulkomailla vietettyjen vaellusvuosien jälkeen herra de Mortsauf, joka
oli tyydytetty nähdessään lempeän tulevaisuuden koittavan, tunsi
ikäänkuin sielun toipumista. Hän hengitti tuossa laaksossa kukkivan
toivon huumaavia tuoksuja. Pakotettuna ajattelemaan omaisuuttaan hän
heittäytyi maanviljelyspuuhiinsa ja sai aluksi kokea jonkunverran
iloa; mutta Jacques'in syntyminen oli ukkosenisku, joka hävitti
nykyisyyden ja tulevaisuuden: lääkäri tuomitsi äskensyntyneen.
Kreivi piti tämän päätöksen huolellisesti salassa äidiltä, sitten
hän kysyi neuvoa itseänsä varten ja sai toivottoman vastauksen, jota
vahvisti Madeleinen syntyminen. Nämä kaksi tapausta, jotka antoivat
jonkinlaisen sisäisen varmuuden onnettomalle tuomiolle, lisäsivät
siirtolaisen sairaloisuutta. Hänen nimensä oli ainiaaksi sammunut;
nuori, puhdas ja moitteeton vaimo oli onnettomana hänen sivullansa,
sai kärsiä äitiyden tuskat tuntematta sen iloja; tuo hänen entisen
elämänsä _mustamulta_, josta iti uusia kärsimyksiä, laskeutui hänen
sydämeensä ja täydensi hänen häviönsä. Kreivitär aavisti menneisyyden
nykyisyydestä ja luki tulevaisuuden. Vaikkei mikään ole vaikeampaa
kuin tehdä onnelliseksi mies, joka tietää itsensä rikokselliseksi,
ryhtyi kreivitär tähän enkelimäiseen yritykseen. Yhdessä päivässä
hänestä tuli stoalainen. Laskeuduttuaan syvyyteen, josta hän vielä
saattoi nähdä taivaan, hän omistautui yhtä ainoata ihmistä varten
sellaiseen lähetystehtävään, jota laupeudensisar harjoittaa kaikkia
kohtaan. Sovittaakseen miehensä oman itsensä kanssa, kreivitär
antoi hänelle anteeksi sen, mitä hän itse ei antanut itsellensä
anteeksi. Kreivistä tuli ahne, hänen vaimonsa suostui olemaan vailla
määrättyjä tarpeita; hän pelkäsi tulevansa petetyksi, kuten tekevät
kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet maailman elämää muutoin kuin
saamalla inhoa sitä kohtaan, kreivitär pysyi yksinäisyydessä ja
taipui valittamatta hänen epäilyksiinsä. Kreivitär käytti naisen
viekkautta saadakseen hänet tahtomaan sitä, mikä oli oikein. Kreivi
uskoi siten omistavansa aatteita ja nautti hänen luonansa ylemmyyden
iloa, jota hän ei missään muualla olisi saanut. Sitten, pitemmälle
avioliiton tietä astuttuaan, kreivitär päätti pysyä ikuisesti
Clochegourde'ssa, tuntien kreivissä hysteerillisen sielun, jonka
purkaukset saattoivat tuossa juomien ja juorujen maassa vahingoittaa
hänen lapsiansa. Myöskään ei kukaan epäillyt herra de Mortsauf'in
todellista kykenemättömyyttä, sillä hänen vaimonsa oli koristanut
hänen raunionsa paksulla murattiverholla. Kreivin tyytymätön ja
vaihteleva luonne kohtasi siis hänen vaimossaan lempeän ja keveän
maaperän, johon hän asettui tuntien siinä salaiset surunsa palsamin
raikkaudella lievennetyiksi.

Tämä kertomus on yksinkertaisin selostus niistä puheista, joita
salainen harmi sai lähtemään herra de Chessel'in suusta. Hänen
maailmantuntemuksensa oli antanut hänelle vihiä muutamista
Clochegourde'en haudatuista salaisuuksista. Mutta vaikka rouva
de Mortsauf ylevällä käytöksellään pettikin maailmaa, ei hän
voinut johtaa harhaan rakkauden hienovainuisia aistimia. Kun minä
olin pienessä kamarissani, saattoi todellisuuden aavistus minut
hypähtelemään vuoteessani. Minä en sietänyt Frapesle'ssa oloa, kun
minä voin nähdä hänen huoneensa ikkunat; minä pukeuduin, hiivin
hiljaa alas ja tulin erään kiertoportailla varustetun tornin ovesta
ulos. Yön viileys rauhoitti jälleen minut. Minä menin Indre'n
yli Punaisen myllyn siltaa pitkin ja saavuin ennen mainitussa
onnellisessa ruuhessa Clochegourde'n edustalle. Linnassa loisti tuli
viimeisestä Azay'hen päin olevasta ikkunasta. Vanhat mietelmäni
valtasivat minut, mutta leppoisina, rakkausöiden sävel virtojen ja
vesien satakielen yksisävelisen laulun sekoittamina. Minussa heräsi
aatteita, jotka liukuivat kuin aaveet, kohottaen pois harsot, jotka
tähän asti olivat peittäneet kaunista tulevaisuuttani. Sielu ja
aistimet olivat yhtä paljon ihastuksen vallassa. Millä kiihkeydellä
taivaani kohosivatkaan aina hänen luokseen asti? Kuinka monasti
minä kertasinkaan mielettömän tavoin loppusäettä: Tuleeko hän
omakseni? Jos edellisinä päivinä maailman kaikkeus oli laajentunut
minulle, sai se yhdessä ainoassa yössä keskipisteen. Kreivittäreen
kiintyivät minun tahtoni ja kunnianhimoni, minä toivoin olevani
hänelle kaikki kaikessa, uudistaakseni ja täyttääkseni hänen
särkyneen sydämensä. Se oli kaunis yö, jonka minä vietin hänen
ikkunansa alla keskellä myllyjen sulkuluukkuihin syöksevien vesien
kohinaa, jota katkaisi Saché'n tornikellon tuntilyönnit. Tänä valoa
kylpevänä yönä, jolloin tuo tähtikukka kirkasti minun elämäni, minä
kihlasin hänelle sieluni tuolla köyhän kastilialais-ritarin uskolla,
jota me pilkkaamme Cervantes'issa ja jolla me alamme rakkauden.
Ensimäisen valon sarastaessa taivaalla, ensimäisen linnun laulaessa
minä riensin Frapesle'n puistoon. Kukaan maaseutulaisista ei ollut
minua nähnyt, ei kukaan epäillyt minun keppostani ja minä nukuin
aina siihen asti, jolloin kello ilmoitti aamiaisaikaa. Huolimatta
kuumuudesta laskeuduin minä aamiaisen jälkeen niitylle mennäkseni
jälleen katsomaan Indre'a ja sen saaria, laaksoa ja sen rinteitä,
joiden intohimoiseksi ihailijaksi minä näytin tulleen. Mutta rientäen
nopeudella, joka veti vertoja kiitävän hevosen vauhdille, minä
jälleen löysin veneeni, pajuni ja Clochegourde'n. Kaikki oli siellä
hiljaista ja värähtelevää, kuten päiväsydän maaseudulla on. Lehdet
kuvastuivat tarkkapiirteisinä taivaan sineä vasten; hyönteiset, jotka
elävät valosta, vihreät sudenkorennot, espanjankärpäset lensivät
saarnimetsikköihin ja ruusupensaisiinsa. Karjalaumat märehtivät
siimeksessä, viinitarhojen punaamat maat hehkuivat, ja tarhakäärmeet
kiemurtelivat mäenrinteillä. Mikä muutos tuossa maisemassa, niin
raikkaassa ja niin viehkeässä, ennen levolle menoani. Äkkiä minä
hyppäsin veneestä ja läksin kiipeämään tietä pitkin sivuuttaakseni
Clochegourde'n, josta minä luulin nähneeni kreivin lähtevän ulos.
Enkä pettynytkään, hän meni pitkin niittyä ja käytti epäilemättä
hyväkseen porttia, joka johti joen rantaa noudattavalle Azay'n tielle.

-- Kuinka voitte tänä aamuna, herra kreivi? Hän katsahti minuun
onnellisen näköisenä, hän ei usein kuullut nimitettävän itseään sillä
tavoin.

-- Hyvin, sanoi hän; mutta tehän todella rakastatte maaseutua
kävellessänne tällaisessa kuumuudessa?

-- Onhan minut lähetetty tänne saadakseni oleskella ulkoilmassa.

-- Aivan niin! Tahdotteko tulla katsomaan rukiini leikkuuta?

-- Hyvin mielelläni, sanoin minä hänelle. Tunnustan teille, että
olen uskomattoman tietämätön. Minä en erota ruista vehnästä enkä
poppelia haapapuusta; en tiedä mitään viljelyksistä enkä maan eri
käyttämistavoista.

-- Siispä tulkaa! sanoi hän iloisesti lähtien kulkemaan. Käykää
sisälle pienestä portista tuolla ylhäällä.

Hän nousi pitkin niityn sisäpuolta ja minä sen ulkopuolta.

-- Te ette tule oppimaan mitään herra de Chessel'in luona, sanoi
hän minulle, herra de Chessel on aivan liian suuri herra pitääkseen
huolta muusta kuin pehtorinsa esittämistä laskuista.

Hän näytti minulle sitten pihansa, rakennuksensa, huvipuutarhansa,
hedelmä- ja vihannestarhansa. Lopuksi hän vei minut tuolle
jaappanilaisia kiiltopuita ja akaasioita kasvavalle tielle, jota
joki reunusti. Sen toisessa päässä minä huomasin eräällä penkillä
rouva de Mortsauf'in kahden lapsensa kanssa. Nainen on hyvin kaunis
tuollaisen hienon, värisevän ja siropiirteisen lehdistön alla.
Hämmästyneenä luultavasti minun lapsellisesta innostani, hän pysyi
alallaan tietäen hyvin, että tulimme hänen luoksensa. Kreivi saattoi
minut ihailemaan laakson näköalaa, mikä täältäkäsin oli aivan
erilainen kuin ylängöiltä, joita olimme kulkeneet. Täällä te olisitte
sanonut näkevänne pienen palasen Sveitsiä. Ruohotasanko, jota
Indre'n virtaavat purot halkoivat, paljastui kaikessa pituudessaan
ja katosi etäisiin sumuihin. Montbazon'in puolelta silmä näki
suunnattoman vehreän lakeuden ja kaikilta muilta tahoilta sulki
näköpiirin kukkulat, puistikot ja kalliot. Me pitensimme askeleitamme
mennäksemme tervehtimään rouva de Mortsauf'ia, joka antoi äkkiä
pudota kirjan, josta Madeleine luki, ja otti polvilleen Jacques'in.
Pikku poikaa kouristi yskänpuuska.

-- Mitä nyt! mikä hänellä on? huudahti kreivi kalveten.

-- Hänen kurkkuansa ahdistaa, vastasi äiti, joka ei näyttänyt minua
huomaavan, ei se ole mitään.

Kreivitär piti lasta samalla kertaa sekä päästä että hartioista,
ja hänen silmistänsä läksi kaksi sädettä, jotka vuodattivat elämää
tuohon heikkoon olentoparkaan.

-- Sinä olet aivan äärimmäisen varomaton, jatkoi kreivi
närkästyneenä. Sinä annat hänet alttiiksi joen kylmälle ja annat
hänen istua kivipenkillä!

-- Mutta, isä, penkkihän ihan polttaa, huudahti Madeleine.

-- Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä, sanoi kreivitär.

-- Naiset tahtovat aina olla oikeassa! sanoi kreivi katsahtaen minuun.

Välttääkseni katseellani joko hyväksymästä tai epäämästä minä
tarkastelin Jacques'ia, joka valitteli kipeää kurkkuaan ja jota hänen
äitinsä läksi kantamaan pois. Ennenkun hän jätti meidät, saattoi hän
kuulla miehensä äänen.

-- Kun on tehnyt noin heikkoja lapsia, pitäisi myöskin osata heitä
hoitaa! sanoi kreivi.

Nämä sanat olivat syvästi vääriä, mutta hänen itserakkautensa
yllytti hänet julistamaan syyttömäksi itsensä hänen vaimonsa
kustannuksella. Kreivitär kiirehti nousten porraskäytäviä ja
penkereitä myöten. Minä näin hänen katoavan lasiovesta. Herra de
Mortsauf oli istuutunut penkille, pää painuksissa, mietiskellen.
Asemani tuli sietämättömäksi, hän ei katsonut minuun eikä puhunut
minulle. Sain sanoa hyvästit tälle kävelyretkelle, jolla minä toivoin
hyvin pääseväni hänen suosioonsa. En muista elämässäni viettäneeni
hirvittävämpää neljännestuntia kuin tämä oli. Suuria hikikarpaloita
kihosi minusta kysyessäni itseltäni: Pitääkö minun lähteä vai jäädä?
Kuinka paljon surullisia ajatuksia nousikaan hänen mieleensä, koska
hän unohti mennä tiedustelemaan, kuinka Jacques jaksoi! Äkkiä hän
nousi ylös ja tuli luokseni. Me käännyimme takaisin katsellaksemme
hymyilevää laaksoa.

-- Siirrämme toiseen päivään kävelyretkemme, herra kreivi, sanoin
minä hänelle silloin vienosti.

-- Menkäämme, vastasi hän. Minä olen onnettomasti tottunut näkemään
usein samallaisia kohtauksia, minä, joka huoletta antaisin oman
elämäni säilyttääkseni lapseni elämän.

-- Jacques voi paremmin, hän nukkuu, ystäväni, sanoi kultainen ääni.
Rouva de Mortsauf näyttäytyi äkkiä käytävän päässä. Hän saapui ilman
vihaa, ilman katkeruutta ja tervehti minua.

-- Näen ilokseni, sanoi hän minulle, että pidätte Clochegourde'sta.

-- Tahdotko, rakkaani, että nousen hevosen selkään ja menen hakemaan
herra Deslandes'ia? sanoi kreivi hänelle osoittaen halua hyvittää
vääryytensä.

-- Älä hätäile ollenkaan, sanoi kreivitär, Jacques ei ole nukkunut
viime yönä, siinä kaikki. Tuo lapsi on hyvin hermostunut, hän on
nähnyt pahaa unta ja minä olen koko ajan saanut kertoa hänelle
tarinoita saadakseni hänet nukkumaan. Hänen yskänsä on puhtaasti
hermostosta johtuvaa, tyynnytin sen yhdellä kumipastillilla ja hän
vaipui heti uneen.

-- Vaimo parka! sanoi kreivi ottaen hänen kätensä omiinsa ja luoden
häneen kostean katseen, en tiennyt siitä mitään.

-- Miksi sinä olet levoton turhan päiten? mene katsomaan
rukiinleikkuuta. Tiedäthän sinä, että ellet ole siellä, antavat
arentimiehet vieraiden tähkänpoimijain tulla vainiolle, ennenkun
lyhteet ovat korjatut.

-- Minä saan siellä ensimäisen maanviljelys-oppini, rouva, sanoin
minä hänelle.

-- Te olette hyvässä koulussa, vastasi hän, osoittaen kreiviä, jonka
huulet vetäytyivät kokoon ilmaisemaan tuota tyytyväisyyden hymyä,
jota tuttavallisesti nimitetään suun mutistamiseksi.

Vasta kaksi kuukautta jälkeenpäin minä sain tietää, että kreivitär
oli viettänyt tuon yön hirveissä tuskissa, hän oli pelännyt, että
hänen pojallansa oli kuristustauti. Ja minä, minä olin tuossa
venheessä, jota rakkauden ajatukset vienosti keinuttivat, kuvitellen
että hän ikkunastaan näki minun jumaloivan tuon kynttilän loistetta,
joka silloin valaisi hänen kuolettavien levottomuuksien vaivaamaa
otsaansa. Kuristustauti liikkui Tours'issa ja teki siellä kauheata
hävitystä. Kun me olimme portilla, sanoi kreivi minulle liikutetulla
äänellä: -- Rouva de Mortsauf on enkeli! Tämä sana horjutti minua.
En tuntenut vielä kuin pintapuolisesti tuota perhettä ja tuo niin
luonnollinen tunnonvaiva, joka valtaa nuoren sielun tällaisessa
tapauksessa, huusi minulle: "Millä oikeudella sinä häiritset tätä
syvää rauhaa?"

Onnellisena saadessaan kuulijakseen nuoren miehen, josta hän
helposti voi saada voittoja, kreivi ilmaisi minulle tulevaisuuden,
jota Bourbon'ien paluu valmisti Ranskalle. Meillä oli häilyvä
keskustelu, jossa minä sain kuulla todellisia lapsellisuuksia,
jotka minua oudosti hämmästyttivät. Selvät tosiasiat olivat hänelle
tuntemattomia. Hän pelkäsi ihmisiä, jotka paljon tietävät, hän
kielsi kaiken etevämmyyden; hän pilkkasi, ehkäpä syystä, edistystä;
sanalla sanoen minä opin tuntemaan, että hänessä oli suuri määrä
arkoja hermoja, jotka loukkaamisen välttämiseksi vaativat niin suurta
varovaisuutta, että keskustelun jatko antoi minulle ajatuksen vaivaa.
Kun minä olin niin sanoakseni koetellut hänen puutteellisuuksiensa
valtasuonta, sopeuduin minä niihin yhtä suurella taitavuudella, kuin
millä kreivitär häntä hyväili. Jonakin toisena elämäni ajanjaksona
minä olisin hänet epäilemättä musertanut, mutta arkana, kuten lapsi,
uskoen, etten mitään tiennyt tai että kypsyneet miehet tiesivät
kaiken, minä ällistelin ihmeitä, joita tuo sitkeä maanviljelijä
oli saanut Clochegourde'ssa aikaan. Minä kuuntelin ihailulla hänen
suunnitelmiansa. Sanalla sanoen, vastentahtoisella imartelulla, joka
minulle hankki vanhan aatelismiehen suosion, minä kadehdin tuota
kaunista maata ja sen asemaa. Minä asetin tuon maallisen paratiisin
paljon yläpuolelle Frapesle'a.

-- Frapesle, sanoin minä hänelle, on raskas hopeateos, mutta
Clochegourde on kallisarvoisten kivien lipas!

Lause, jota hän sittemmin usein kertasi mainiten lähteen.

-- Niin, ennenkun me sinne tulimme, oli se hävityksen paikka, sanoi
hän.

Minä olin pelkkänä korvana, kun hän puhui minulle kylvöistään ja
taimitarhoistaan. Minä, joka olin perehtymätön maatalouteen latelin
hänelle kysymyksiä hinnoista, viljelyskeinoista ja hän näytti
onnelliselta saadessaan minulle opettaa niin paljon yksityisseikkoja.

-- Mitä teille sitten opetetaan? kysyi hän minulta hämmästyneenä.

Jo tuona ensimäisenä päivänä kreivi sanoi sisäänastuessaan
vaimolleen: -- Herra Felix on ihastuttava nuori mies.

Illalla minä kirjoitin äidilleni pyytäen häntä lähettämään minulle
puku- ja liinavaatteita ja ilmoittaen hänelle, että jäin Frapesle'en.
Minä en tiennyt suuresta vallankumouksesta, joka täydentyi silloin
ja ymmärtämättä mikä vaikutus sillä oli oleva minun kohtalooni, minä
uskoin palaavani Pariisiin täydentämään lakiopintojani. Opisto alotti
toimintansa vasta marraskuun ensi päivinä; minulla oli siis kaksi ja
puoli kuukautta edessäni.

Oloni ensi aikoina minä koetin turhaan liittyä kreiviin. Tuo aika
oli täynnä repiviä vaikutuksia. Minä havaitsin tuossa miehessä
aiheetonta äkäpäisyyttä ja toivottoman tapauksen sattuessa
äkkipikaista toimintaa. Kumpainenkin seikka pelästytti minua.
Hänessä saattoi äkkiä tulla näkyviin Condén armeijassa niin arvossa
pidetty aatelismies, muutamia noita tahdonilmausten salamia, jotka
voivat vakavien olosuhteitten vallitessa pommin tavalla lävistää
politiikan ja jotka suoruuden tai rohkeuden uhmailulla tekevät
aateliskartanoonsa suljetusta miehestä elbalaisen, Bonchamp'in
tai Charette'n. Muutamat mielipiteenilmaisut saivat hänen
nenänsä nyrpistymään, hänen otsansa säihkyi ja hänen silmistänsä
sinkosi nopeasti sammuvia salamoita. Minä pelkäsin, että jos
herra de Mortsauf yllättäisi silmieni kielen, hän tappaisi minut
siekailematta. Tuona aikana minä olin yksinomaisesti hellämielinen.
Tahto, joka niin ihmeellisesti muuttaa ihmiset, alkoi minussa vasta
orastaa. Yltiömäiset toiveeni synnyttivät minussa tunteellisuuden
rajuja väristyksiä, jotka muistuttavat pelon puistatuksia. Taistelu
ei minua värisyttänyt, mutta en tahtonut kadottaa elämää maistamatta
vastatun rakkauden onnea. Vaikeudet ja toiveeni suurenivat
rinnakkain. Mitenkä puhuisin tunteistani? Minut oli vallannut
liikuttava neuvottomuus. Minä odotin sattumaa, tein huomioita,
minä seurustelin tuttavallisesti lasten kanssa ja kiinnytin heidät
itseeni, minä koetin perehtyä talon asioihin. Huomaamattomasti
kreivi hillitsi itseänsä vähemmän minun seurassani. Minä opin siten
tuntemaan nuo äkilliset mielialan muutokset, nuo syvät, aiheettomat
surumielisyydet, äkilliset kuohahdukset, tylyt ja katkerat
valitukset, vihamielisen kylmyyden, tukahutetun hulluuden puuskat,
lapsen huokaukset, epätoivoisen miehen huudot, odottamattomat
kiukustumiset. Moraalinen luonto eroaa fyysillisestä luonnosta siinä,
että moraalisessa ei ole mikään itsenäistä: vaikutusten voimakkuus
riippuu luonteen laajuudesta tai aatteista, joita me ryhmitämme
jonkun teon ympärille. Oloni Clochegourde'ssa, elämäni tulevaisuus
riippui tuosta oikullisesta tahdosta. En voi ilmaista teille mikä
tuska pusersi minun sieluani, joka silloin vielä yhtä helposti
sekä laajentui että supistui, kun minä sisäänastuessani sanoin
itselleni: Miten ottaa hän minut vastaan? Mikä sydämen ahdistus
minua raastoi silloin, kun myrskypilvet äkkiä kokoontuivat hänen
lumiotsalleen! Se oli yhtämittaista vahdilla-oloa. Minä jouduin
siis tuon miehen yksinvaltiuden alaiseksi. Omat tuskani antoivat
minulle aavistuksen rouva de Mortsauf'in kärsimyksistä. Me aloimme
vaihtaa ymmärtäviä katseita, kyyneleeni vuotivat välistä, kun hän
pidätti omiansa. Kreivitär ja minä, me koettelimme siten suruilla
toisiamme. Kuinka paljon salaisuuksia minulle selvenikään noina
neljänäkymmenenä ensimäisenä päivänä, jotka olivat täynnä todellisia
katkeruuksia, hiljaisia iloja, milloin painuvia, milloin pinnalle
kohoavia toiveita! Eräänä päivänä minä tapasin hänet uskonnollisissa
mietteissä katsomassa auringon laskua, joka punasi niin viehättävästi
huippuja ja saattoi laakson näyttämään vuoteen kaltaiselta. Oli
mahdotonta olla kuulematta tuota ikuista laulujen laulun säveltä,
jolla luonto kutsuu olentonsa rakkauteen. Saavuttiko nuori tyttö
jälleen paenneet harhakuvansa? Kärsikö nainen jostakin salaisesta
vertaamisesta? Minä luulin näkeväni hänen asennossaan hyljätyn
yksinäisyyttä, joka oli edullista ensi tunnustukselle, ja sanoin
hänelle:

-- Teillä on vaikeita päiviä!

-- Olette lukenut minun sielustani, sanoi hän minulle, mutta miten?

-- Meillä on niin monta yhteistä kohtaa! vastasin minä. Kuulummehan
me tuohon pieneen ryhmään olentoja, jotka ovat etuoikeutettuja
surun ja ilon puolesta, joiden tunteelliset osat värisevät kaikki
yhteen ääneen synnyttäen suuria sisäisiä kaikuja ja joiden hermosto
on pysyvässä sopusoinnussa asioiden alkusyyn kanssa. Asettakaa
tuollaiset henkilöt paikkaan, missä kaikki on epäsoinnussa, ja
he kärsivät hirvittävästi, kuten heidän ilonsakin kohoaa aina
innostukseen asti, kun he kohtaavat aatteita, vaikutuksia tai
olentoja, jotka heille ovat myötätuntoisia. Mutta meitä on olemassa
kolmaskin laji, joiden onnettomuuksia eivät tunne muut kuin sielut,
joita vaivaa sama sairaus. Heidän kesken vallitsee veljellinen
ymmärtämys. Voi sattua, ettei meissä ole pyrkimystä hyvään eikä
pahaan. On kuin heikentyvät ja paisuvat urut täyttäisivät silloin
meidän tyhjän sielumme, sytyttäisivät intohimon ilman päämäärää,
soisivat säveleitä muodostamatta sävelmää, löisivät korkoja, jotka
häipyvät äänettömyyteen. Sen on jonkinlainen tyhjyyden hyödyttömyyttä
vastaan nousseen sielun hirvittävä vastalause; kuolettava leikki,
jossa meidän voimamme kuluu kokonaan loppuun ilman ravintoa,
kuten veri vuotaa tuntemattomasta haavasta. Tunteellisuus pursuaa
hyökylaineissa, se tuottaa hirveän uupumuksen ja sanomattoman
melankolian, jolle rippituolilla ei ole korvia. Olenko ilmaissut
meidän yhteiset surumme? Hän vapisi ja yhä katsellen auringon laskua
vastasi:

-- Kuinka te niin nuorena tiedätte nämä asiat? Oletteko ollut siis
nainen?

-- Ah! vastasin minä liikutetulla äänellä, lapsuuteni on ollut kuin
pitkällistä sairautta.

-- Kuulen Madeleinen yskivän, sanoi hän minulle, jättäen minut
hätäillen.

Kreivitär näki minun usein tulevan luoksensa olematta siitä
loukkaantunut, kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli puhdas kuin lapsi,
eikä hänen ajatuksensa horjahtanut minnekään harhateille, toiseksi
minä huvitin kreiviä, minä olin ravintoa tuolle kynnettömälle ja
harjattomalle leijonalle. Lopultakin minä olin keksinyt saapumisen
syyn, joka näytti kaikista pätevältä. En osannut pelata lautapeliä,
herra de Mortsauf tarjoutui opettamaan sitä minulle ja minä suostuin.
Hetkellä, jolloin me teimme sopimuksen, kreivitär ei voinut olla
lähettämättä minulle säälin katsetta, joka tahtoi sanoa: "Mutta
tehän heittäydytte suden kitaan!" Minä en aluksi ymmärtänyt siitä
mitään, vasta kolmantena päivänä minä tiesin, mihin olin sitoutunut.
Kärsivällisyyteni, jota ei mikään väsytä, tuo lapsuuteni hedelmä,
kypsyi tänä koettelemusten aikana. Kreivi tunsi nautintoa saadessaan
heittäytyä purevaan ivailuun, kun minä en sovittanut käytäntöön
periaatetta tai sääntöä, jonka hän oli minulle selittänyt. Jos minä
mietin, valitti hän pelin hitautta, jos minä pelasin nopeasti,
kiukustui hän ahtaalle joutumisestaan, jos minä tein virheitä,
sanoi hän niitä hyväkseen käyttäen, että hutiloin liiaksi. Se oli
opettajatyranniutta, patukkaitsevaltiutta, josta minä en voi antaa
teille käsitystä muutoin kuin vertaamalla itseäni Epikteteeseen
[stoalainen filosofi, eli vv. 50-120 j.kr.], joka on joutunut
pahanilkisen lapsen valtaan. Kun me pelasimme rahasta, synnyttivät
hänen alituiset voittonsa hänessä kunniatonta, halpamaista iloa. Yksi
ainoa hänen vaimonsa sana korvasi minulle kaiken ja palautti kreivin
nopeasti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden tuntoon. Pian vajosin minä
odottamattoman vaivan liekkeihin. Tuo peli vei kaikki minun rahani.
Vaikka kreivi pysyi alati vaimonsa ja minun välillä aina siihen
asti, jolloin minä heidät jätin, joskus hyvinkin myöhään, toivoin
minä yhä löytäväni hetken, jolloin minä olisin voinut puikahtaa
hänen sydämeensä. Mutta saavuttaakseni tuon hetken, jota minä odotin
metsästäjän tuskaisella kärsivällisyydellä, täytyi minun jatkaa
noita kiusallisia pelejä, jotka yhtämittaa repivät minun sieluani ja
kuluttivat kaikki rahani. Kuinka monta kertaa me jo olimme ääneti
katselleet auringon valovaikutuksia ruohoaavikkoon, pilviä harmaalla
taivaalla, utuisia kukkuloita tai joen pinnalla hopeana helmeilevää
kuunvaloa sanomatta toisillemme muuta kuin: -- Yö on kaunis!

-- Yö on nainen, rouva.

-- Mikä rauhallisuus!

-- Niin, täällä ei voi tuntea itseään täysin onnettomaksi.

Vastaukseksi tähän hän palasi kirjailutyönsä ääreen. Minä olin
lopettanut kuulemalla hänen sisimmästään levotonta liikettä, jonka
aiheutti esille pyrkivä tunneliikutus. Rahattomana sain minä sanoa
hyvästit iltavierailuille. Kirjoitin äidilleni ja pyysin hänen
lähettämään minulle. Äitini nuhteli minua eikä antanut mitään
kahdeksaan päivään. Keneltä saatoin siis pyytää? Ja kysymyksessä oli
elämäni! Minä tunsin siten ensimäisen suuren onneni ääressä samoja
kärsimyksiä, jotka olivat minua ahdistaneet kaikkialla. Pariisissa,
opistossa ja koulukodissa minä olin päässyt siitä mietiskelevällä
kieltäytymisellä, minun onnettomuuteni oli ollut negatiivista;
Frapesle'ssa se tuli aktiiviseksi. Minä tunsin silloin varkauden
halua, minä uneksin rikoksia, minulla oli hirvittäviä kiusauksia,
jotka murtavat sielun ja jotka meidän täytyy tukahuttaa, jos mielimme
oman arvomme säilyttää. Muistot katkerista mietiskelyistä, tuskista,
joita äitini säästäväisyys minulle tuotti, ovat synnyttäneet minussa
nuorta väkeä kohtaan niiden pyhän laupeuden, jotka lankeamatta ovat
saapuneet kuilun reunalle ikäänkuin mitatakseen sen syvyyttä. Vaikka
kyynelten ruokkima rehellisyyteni voimistui noina hetkinä, jolloin
elämä avautuu ja paljastaa vuoteensa hedelmättömän pohjasoran, olen
joka kerta, kun pelottava inhimillinen oikeus kohottaa miekkansa
jonkun ihmisen kaulan yli, itselleni sanonut: Rikoslain ovat tehneet
ihmiset, jotka eivät tunne onnettomuutta. Tässä äärimmäisessä
hädässäni minä löysin herra de Chessel'in kirjastosta lautapeliä
käsittelevän kirjan ja tutkin sitä. Isäntäni suostui kernaasti
antamaan minulle muutamia opetustunteja; vähemmän kovakouraisesti
pideltynä minä saatoin edistyä, sovelluttaa sääntöjä ja laskuja,
jotka minä opin ulkoa. Vähässä ajassa minä kykenin lannistamaan
mestarini. Mutta kun minä voitin hänet, tuli hänen mielialansa
sietämättömäksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin, hänen
kasvonsa vetäytyivät kokoon, hänen kulmakarvansa liikkuivat
tavalla, jota en ole kenessäkään huomannut. Hänen valituksensa
olivat hemmotellun lapsen valituksia. Välistä hän heitti nopat,
polki raivoissaan jalkaansa, puri arpamaljaansa ja lausui minulle
loukkaavia sanoja. Näillä väkivaltaisuuksilla oli rajansa. Kun minä
olin saanut pelin haltuuni, ohjasin minä taistelua mieleni mukaan.
Minä järjestin niin, että lopussa peli kävi jokseenkin tasan, antaen
hänen voittaa pelin ensiosassa ja palauttaen tasapainon toisessa
osassa. Maailman loppu olisi vähemmän hämmästyttänyt kreiviä kuin
hänen oppilaansa äkillinen etevämmyys, syytä siihen hän ei saanut
koskaan tietää. Peliemme pysyvä loppuratkaisu oli hänen mielellensä
uutta ravintoa.

-- Varmaankin, sanoi hän, minun pää parkani väsyy. Te voitatte aina
pelin lopussa, silloin kun minulta ovat kaikki keinot kadonneet.

Kreivitär, joka ymmärsi pelin, huomasi minun menettelytapani
jo ensimäisellä kerralla ja aavisti siinä suuria kiintymyksen
osoituksia. Noita yksityiskohtia eivät voi arvostella muut, kuin
ne, joille lautapelin hirvittävät vaikeudet ovat tunnettuja. Mitä
kaikkea ilmaisikaan tuollainen pikku seikka! Mutta rakkaus, kuten
Bossuet'n Jumala, asettaa rikkaimpienkin voittojen yläpuolelle
köyhälle tarjotun vesilasin, tuntemattomana kaatuvan sotamiehen
ponnistuksen. Kreivitär soi minulle yhden noita mykkiä kiitoksia,
jotka murtavat nuoren sydämen: hän loi minuun katseen, jolla hän
silmäili lapsiaan. Tuosta onnellisesta illasta alkaen hän katsoi aina
minuun puhuessaan minulle. En osaisi selittää minkä tilan vallassa
minä olin poismennessäni. Minun sieluni oli niellyt ruumiini, minä
en painanut, minä en kävellyt ollenkaan, minä lensin. Minä tunsin
itsessäni tuon katseen, hän oli peittänyt minut valkeudella, kuten
hänen lähtiessään lausumansa: _hyvästi herra!_ sai minun sielussani
kaikumaan sointuja, joita pääsiäishymni _O filii, o filiae!_
sisältää. Minä synnyin uuteen elämään. Minä olin siis jotain hänelle!
Minä nukuin purppurakehtoon. Liekkejä kulki minun suljettujen
silmieni edessä ajaen toisiansa takaa pimeyksissä, kuten nuo kauniit
tulikiemurat, jotka peräkkäin juoksevat poltetun paperin tuhkassa.
Unissani hänen ääneensä tuli jotain värähtelevää, se ympäröi minut
tuoksujen ja valon kehällä, sävelmällä, joka hellästi kosketti minun
mieltäni. Seuraavana päivänä hänen vastaanottonsa ilmaisi minun
unelmani oikeutetuiksi, ja siitä lähtien minä olin osallinen hänen
äänensä salaisuuksiin. Päivällisen jälkeen me kävelimme ylängöillä
ja menimme nummelle, jossa ei mitään voinut kasvaa; maa oli kivinen,
kuiva ja hedelmätön. Siellä oli kuitenkin muutamia tammia ja
pensaita, mutta ruohon asemesta vaalea, käpristynyt sammalmatto, jota
laskevan auringon säteet punasivat ja jolla jalat luisuivat. Minä
pidin Madeleineä kädestä, tukeakseni häntä, ja rouva de Mortsauf
antoi kätensä Jacques'ille. Kreivi, joka kävi edellä, kääntyi, iski
kepillään maata ja sanoi minulle hirvittävällä korostuksella: --
Tällainen on minun elämäni! Ennenkun opin teidät tuntemaan, jatkoi
hän, luoden anteeksipyytävän katseen vaimoonsa. Hyvitys oli liian
myöhäinen, kreivitär oli tullut kalpeaksi. Kuka nainen ei olisi
horjunut, kuten hän, saadessaan tuollaisen iskun?

-- Mikä viehättävä tuoksu täällä on ja miten kauniita
valovaikutuksia! huudahdin minä. Tahtoisin mielelläni omistaa tämän
nummen, tutkiessani minä löytäisin sieltä ehkä aarteita, mutta varmin
rikkaus olisi teidän naapuruutenne. Kukapa ei maksaisi paljon tästä
silmälle niin sopusointuisesta näöstä ja tuosta kiemurtelevasta
joesta, jossa sielu kylpee saarnien ja leppien keskellä. Katsokaa,
kuinka erilainen maku on! Teille tämä maankohta on nummi; minulle se
on paratiisi.

Kreivitär kiitti minua katseella.

-- Mikä tunneihminen te olette! sanoi kreivi katkeralla sävyllä, tämä
ei ole oikea paikka teidän nimeänne kantavan miehen elämälle. Sitten
hän keskeytti ja sanoi: -- kuuletteko Azay'n kelloja? Minä kuulen
varmasti kellonsoittoa.

Rouva de Mortsauf katsoi minuun pelästyneenä, Madeleine puristi
kättäni.

-- Tahdotteko, että menemme pelaamaan erän lautapeliä? sanoin minä
hänelle, nappien melu estää teitä kuulemasta kellojen ääntä.

Me palasimme Clochegourde'en, matkalla ei paljoa puhuttu. Kun olimme
salissa, valtasi meidät kaikki jokin määrittelemätön epävarmuus.
Kreivi heittäytyi nojatuoliin ja vaipui mietiskelyyn, jota hänen
vaimonsa piti silmällä. Hän tunsi sairauden merkit ja huomasi
ennakolta kohtauksen tulon. Minä vaikenin, kuten hän. Koska hän ei
pyytänyt minua menemään pois, luuli hän mahdollisesti, että lautapeli
virkistäisi kreiviä ja hävittäisi tuon hermoherkkyyden, jonka puuskat
olivat kreivittärelle niin kuolettavia. Ei mikään ollut vaikeampaa
kuin saada kreivi ryhtymään ehdotettuun lautapeliin, johon hän
kuitenkin aina tunsi suurta halua. Häntä piti pyytää ja taivutella
kuin pientä sievistelevää naista, häntä piti pakottaa, jottei
näyttäisi siltä, kuin tehtäisiin hänen mieliksensä, mahdollisesti
sentähden, että asia oli juuri niin. Jos minä mieltäkiinnittävän
keskustelun aikana hetkeksi unohdin nöyrän asemani, tuli hän
nyrpeäksi, tylyksi, loukkaavaksi ja suuttui keskustelusta, vastustaen
kaikkea. Hänen huonon tuulensa varottamana minä ehdotin hänelle yhtä
pelierää; silloin hän teki verukkeita: -- Ensiksikin oli liian myöhä,
sanoi hän, toiseksi minä en muka pelistä välittänyt. Sanalla sanoen
hillitöntä teeskentelyä, kuten naisilla, jotka lopettavat jättämällä
teidät epätietoiseksi todellisista toiveistaan. Minä nöyryytin
itseäni, minä rukoilin häntä pitämään minussa vireillä taitoa, joka
harjoituksen puutteessa niin helposti unohtuu. Tällä kertaa minä
tarvitsin hurjaa iloisuutta saadakseni hänet suostumaan peliin.
Hän valitti hajamielisyyttään, joka esti häntä tekemästä laskuja,
hänen päätänsä puristi kuin pihdeissä, hän kuuli vihellyksiä, hän
tukahutti ja päästi syviä huokauksia. Lopulta hän suostui istumaan
pöydän ääreen. Rouva de Mortsauf jätti meidät mennäkseen asettamaan
lapset levolle ja lukemaan iltarukouksen talonväelle. Niin kauan
kuin hän oli poissa, kävi kaikki hyvin. Minä järjestin niin,
että herra de Mortsauf voitti, ja hänen onnensa teki hänet äkkiä
iloiseksi. Äkillinen siirtyminen surumielisyydestä, joka aiheutti
hänelle synkkiä aavistuksia, tuohon juopuneen miehen iloon, tuohon
hulluun ja melkein järjettömään nauruun, teki minut levottomaksi
ja värisytti minua. En ollut koskaan nähnyt hänen ilmaisevan niin
peittelemättömästi puuskaansa. Meidän läheinen ystävyytemme oli
kantanut hedelmiä, hän ei enää kursaillut minun kanssani. Joka päivä
hän koetti kietoa minua valtansa alle ja tehdä minut yhä uudelleen
mielialojensa uhriksi. Näyttää todellakin siltä, että moraaliset
sairaudet ovat olentoja, joilla on omat halunsa ja vaistonsa ja
jotka tahtovat lisätä valtakuntansa alaa, kuten maanomistaja
tiluksiansa. Kreivitär tuli alas ja istuutui lautapelin ääreen
saadakseen enemmän valoa käsityölleen, mutta hän ryhtyi työhön
huonosti salatun pelon vallassa. Turmiollinen heitto, jota minä en
voinut estää, muutti kreivin kasvot: hän tuli iloisesta synkäksi,
purppuranpunaisesta keltaiseksi, hänen silmänsä pyörivät. Sitten
tapahtui uusi onnettomuus, jota minä en voinut edeltäkäsin nähdä
enkä torjua. Herra de Mortsauf aiheutti itse itsellensä musertavan
nopanheiton, joka ratkaisi hänen häviönsä. Hetikohta hän nousi ylös,
heitti minua pelipöydällä, viskasi lampun maahan, iski nyrkillään
pöytään ja syöksyi salin läpi -- en voi sanoa, että hän kulki. Siitä
loukkausten, kirousten, huudahdusten ja sekavien lauseiden tulvasta,
mikä tuli hänen suustaan, olisi voinut luulla että olin henkiorjana
jossakin keskiaikaisessa maakartanossa. Mitä oli minun tehtävä.

-- Menkää puutarhaan, sanoi kreivitär minulle, puristaen kättäni.

Minä menin ulos kreivin huomaamatta katoamistani. Terassilta, jonne
minä hitain askelin olin siirtynyt, minä kuulin hänen meluavan
äänensä ja nuo huokaukset, jotka tulivat hänen kamaristaan,
ruokasalin viereisestä huoneesta. Myrskyn lävitse minä kuulin myöskin
enkelin äänen, joka aika ajoittain kohosi kuin satakielen laulu
rankkasateen lakattua. Minä kävelin akaasioiden alla mitä ihanimpana
loppuelokuun yönä odottaen, että kreivitär liittyisi seuraani. Hän
oli tuleva, joku hänen liikkeensä oli sen minulle luvannut. Jo
muutamia päiviä häilyi meidän välillämme selvitys. Näytti siltä, että
sen täytyi puhjeta ensimäisestä sanasta, joka saattoi sielujemme
liian täyden lähteen kuohumaan. Mikä häveliäisyys viivytti meidän
täydellisen ymmärtämyksemme hetkeä? Luultavasti hän rakasti yhtä
paljon kuin minäkin tuota pelon tunnetta muistuttavaa värisemistä,
joka tappaa tunteellisuuden noina hetkinä, jolloin hillitään elämää,
kun se on ylitse vuotamaisillaan, jolloin epäröidään paljastaa
sisimpänsä, totellen tuota kainoutta, joka vallitsee nuoressa
neitsyeessä, ennenkun hän näyttäytyy rakastetulle puolisolleen. Me
olimme ajatuksiamme kokoomalla paisuttaneet itsemme, tämä ensimäinen
luottamuksen hetki oli tullut välttämättömäksi. Kului tunti. Minä
olin istuutunut tiilirintanojalle. -- Silloin hänen askeltensa kaiku,
johon sekoittui liehuvan hameen aaltoilevaa kahinaa, vilkastutti
illan tyyntä ilmaa. Sellaiset ovat aistivaikutuksia, joihin sydän ei
riitä.

-- Herra de Mortsauf on nyt vaipunut uneen, sanoi kreivitär minulle.
Kun hän on tuollainen, annan minä hänelle lasin vettä, johon on
liuotettu muutamia unikukan nuppuja. Kohtaukset seuraavat toisiaan
siksi pitkien väliaikojen päästä, että tuolla niin yksinkertaisella
lääkkeellä on aina sama teho. Herra de Vandenesse, sanoi hän
minulle, muuttaen ääntänsä ja ottaen vakuuttavimman äänensävynsä,
onneton sattuma on ilmaissut teille salaisuuksia, joita tähän asti
on huolellisesti varjeltu. Luvatkaa, että hautaatte sydämeenne
muiston tuosta kohtauksesta. Tehkää se, pyydän teitä. En tahdo teiltä
lupausta, sanokaa minulle kunnon miehen sananne _kyllä_, ja minä olen
tyytyväinen.

-- Pitääkö minun lausua teille tuo _kyllä?_ sanoin minä hänelle.
Olemmehan me jo ymmärtäneet toisemme.

-- Älkää arvostelko epäsuosiollisesti herra de Mortsauf'ia
nähdessänne maanpaon aikana koettujen pitkien kärsimysten
vaikutukset, jatkoi hän. Huomenna kreivi on täydelleen tietämätön
asioista, joita hän on sanonut, ja te tapaatte hänet hyvänä ja
ystävällisenä.

-- Lakatkaa, rouva, vastasin minä hänelle, puolustamasta kreiviä,
teen kaiken, mitä tahdotte. Minä heittäytyisin tällä hetkellä
Indre'en jos voisin sillä parantaa herra de Mortsauf'in ja tehdä
teidän elämänne onnelliseksi. Ainoa, mitä minä en voi muuttaa, on
mielipiteeni, ei mikään ole minussa pysyvämpää. Minä annan teille
elämäni, mutta minä en voi antaa teille omaatuntoani; minä voin
olla sitä kuulematta, mutta en voi estää sitä puhumasta. Minun
mielipiteeni mukaan herra de Mortsauf on...

-- Ymmärrän teidät, sanoi hän keskeyttäen minut kummallisen
hätäisesti, te olette oikeassa. Kreivi on hermostunut kuin oikullinen
rouva, jatkoi hän lieventääkseen hulluuden käsitettä lieventämällä
sanaa; mutta kreivi ei ole sellainen kuin ajoittain, korkeintaan
kerran vuodessa kuumina aikoina. Kuinka paljon pahaa onkaan
maanpakolaisuus saanut aikaan! Kuinka monta toivorikasta elämää se on
tuhonnut! Kreivi olisi ollut, olen siitä varma, suuri sotilas, maansa
kunnia.

-- Tiedän sen, sanoin minä keskeyttäen vuorostani hänet ja antaen
hänen ymmärtää, että oli hyödytöntä pettää minua.

Hän pysähtyi asettaen kätensä minun otsalleni ja sanoi minulle:
-- Kuka teidät on näin johtanut meidän elämäämme? Tahtooko Jumala
lähettää minulle apua, sydämellisen ystävyyden, joka minua tukisi?
jatkoi hän nojautuen kädellänsä voimakkaasti minuun; sillä
te olette hyvä, jalo... Hän kohotti silmänsä taivasta kohden
ikäänkuin kutsuakseen näkymätöntä todistajaa vahvistamaan hänen
toiveensa. Sitten loi hän silmänsä jälleen minuun. Tuo katse,
jonka sielu loi minuun sieluuni, sähkötti minut ja minä tein
maailman seurustelusääntöjen kannalta käytösvirheen. Mutta onhan
se muutamilla sieluilla jaloa vaaran edelle kiiruhtamista, halua
torjua isku, tapahtumattoman onnettomuuden pelkoa; ja vielä useammin
on se äkillinen kysymys, jonka sydän tekee toiselle sydämelle ja
jolla tahdotaan tiedustaa, ovatko sydämet sopusoinnussa keskenään.
Useita ajatuksia tuli minun mieleeni, kuten valovälähdyksiä, ja ne
kehottivat minua pesemään pois pilkun, joka tahrasi minun puhtauttani
hetkellä, jolloin aavistin täydellisen selvityksen olevan tulossa.

-- Ennenkun menemme pitemmälle, sanoin minä hänelle muuttuneella
äänellä, jonka värinän saattoi helposti kuulla siinä syvässä
hiljaisuudessa, jossa olimme, sallikaa minun puhdistaa eräs
menneisyyden muisto.

-- Vaietkaa, sanoi hän minulle kiihkeästi ja asetti huulilleni
sormensa, jonka hän kuitenkin heti otti pois. Hän katsoi minuun
ylpeästi, kuten nainen, joka on liian korkealla, jotta loukkaus voisi
häneen ylettyä, ja sanoi minulle hämmentyneellä äänellä: -- Tiedän,
mistä tahdotte puhua. Kysymys on ensimäisestä, viimeisestä, ainoasta
häväistyksestä, jonka minä olen saanut kärsiä! Älkää puhuko koskaan
noista tanssiaisista. Jos kristitty onkin antanut teille anteeksi,
kärsii nainen vielä.

-- Älkää olko leppymättömämpi kuin Jumalakaan, sanoin minä hänelle
puristaen ripsieni väliin kyyneleet, jotka nousivat silmiini.

-- Minun pitäisi olla ankarampi, sillä minä olen heikompi, vastasi
hän.

-- Mutta, jatkoin minä lapsellisella kapinallisuudella, kuulkaa
minua, vaikkapa se olisi ensimäisen, viimeisen ja ainoan kerran
elämässänne.

-- Hyvä! sanoi hän, puhukaa! Muutoin te luulisitte, että minä pelkään
kuunnella teitä.

Tuntiessani silloin, että tämä hetki oli ainoa elämässämme, minä
puhuin hänelle tuolla painolla, joka vaatii tarkkaavaisuutta. Sanoin
hänelle, että kaikki tanssiaisissa olleet naiset olivat jättäneet
minut kylmäksi, samoinkuin ne, jotka tähän asti olin nähnyt. Mutta
hänet nähdessäni minut, jonka elämä oli ollut niin opintoihin
hautautunutta, jonka sielu oli niin vähän rohkea, minut oli vallannut
kiihko, jota saattavat tuomita vain ne, jotka eivät ole sitä itse
koskaan kokeneet. Ei koskaan miehen sydän ole ollut niin täynnä
tuota halua, jota ei ainoakaan luotu olento vastusta ja joka voittaa
kaikki, yksin kuolemankin...

-- Ja halveksimisen? sanoi hän pysähdyttäen minut.

-- Te olette siis halveksinut minua? kysyin minä häneltä.

-- Älkäämme puhuko enää näistä asioista, sanoi hän.

-- Päinvastoin, puhukaamme! vastasin minä hänelle kiihtymyksellä,
jonka yliluonnollinen tuska aiheutti. Kysymyksessä on koko minun
olemukseni, tuntematon elämäni, salaisuus, joka teidän pitää tietää.
Muussa tapauksessa minä kuolen epätoivosta! Kysymys on myöskin
teistä. Tehän tietämättänne olette ollut nainen, jonka käsissä loisti
turnajaisten voittajalle luvattu kruunu.

Minä kerroin hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni, en kuten sen
olen teille tehnyt kaukaa arvostellen, vaan sanoilla, joita
haavoistaan vielä kärsivä nuori mies käyttää. Minun ääneni kaikui
kuin halonhakkaajan kirves metsässä. Suurella ryskeellä kaatui
kreivittären eteen kuolleet vuodet, joilta pitkät surut olivat
riistäneet lehdettömät oksat. Minä kuvasin hänelle kuumeisin sanoin
joukon hirvittäviä yksityisseikkoja, joista teitä olen säästänyt.
Minä levitin hänen eteensä loistavien lupausteni aarteen, toiveideni
neitseellisen kullan, koko hehkuvan sydämeni, joka oli säilynyt
ikuisen talven painamien Alppien jäätiköissä. Kun minä, vaipuneena
Jesaiaan tulisanoilla kuvattujen kärsimysteni alle, odotin jotakin
sanaa tuolta naiselta, joka kuunteli minua pää painuksissa, kirkasti
hän yhdellä katseella pimeydet, hän elävöitti yhdellä ainoalla
sanalla jumalalliset ja maalliset maailmat.

-- Meillä on ollut samanlainen lapsuus! sanoi hän näyttäen
minulle kasvot, joilla hohti marttyyrin sädekehä. Vallitsi hetken
äänettömyys, jolloin meidän sielumme yhdistyivät toisiinsa tuossa
samassa lohduttavassa ajatuksessa: Minä en ole siis yksin kärsinyt!
Sitten kreivitär lausui minulle äänellä, jolla hän puhutteli rakkaita
pienokaisiaan, kuinka väärin hän oli tehnyt syntyessään tytöksi,
silloin kun pojat olivat kuolleet. Hän selvitti minulle, mikä ero
oli niillä tuskilla, joita hän tyttö asemassaan alati äidin sivulle
kiinnitettynä oli saanut kärsiä, verrattuna koulujen maailmaan
heitetyn lapsen tuskiin. Minun yksinäisyyteni oli ollut paratiisi
verrattuna siihen hiomakiven kosketukseen, joka lakkaamatta oli
kuolettanut hänen sieluansa siihen päivään asti, jolloin hänen
todellinen äitinsä, tuo hyvä täti, oli pelastanut hänet kidutuksista,
joiden aiheuttamista tuskista hän kertoi minulle. Se oli ollut
selittämätöntä pikkumaisuutta, sietämätöntä hienohermoisille
luonteille, jotka eivät peräydy tikarin iskua ja jotka kuolevat
Damokleen miekan alla: milloin jaloa sydämellisyyttä, jonka kylmä
käsky tukahutti, milloin kylmästi saatu suudelma, vuoroin vaadittua,
vuoroin moitittua vaikenemista, nieltyjä kyyneleitä, jotka jäivät
hänen sydämeensä; sanalla sanoen tuhansia luostari-tyrannimaisuuksia,
joita vieraiden silmiltä kätki ylvästelevän intoileva äidillisyys.
Hänen äitinsä ylpeili hänestä ja kehui häntä; mutta seuraavana
päivänä hän sai kalliisti maksaa nuo imartelut, joilla tahdottiin
näyttää hänen hyvää kasvatustansa. Kun hän kuuliaisuuden ja lempeyden
voimalla luuli voittaneensa äitinsä sydämen ja avasi itsensä hänelle,
ilmestyi tyranni jälleen hänen salaisuuksillaan asestettuna. Vakooja
ei olisi ollut niin halpamainen, niin petturi. Kaikki nuoren tytön
ilot ja juhlat sai hän kalliisti ostaa, sillä hänen onnekkaita
hetkiään moitittiin, ikäänkuin hän olisi rikoksen avulla ne
saanut. Hänen jaloa kasvatustansa ei hänelle koskaan oltu annettu
rakkaudella, vaan loukkaavalla ivalla. Hän ei tahtonut syyttää siitä
äitiään, hän luki ainoastaan itselleen moitteeksi sen, että hän tunsi
pikemmin pelkoa kuin rakkautta äitiänsä kohtaan. Ehkä, ajatteli tämä
enkeli, tuo ankaruus oli välttämätön, olihan se valmistanut häntä
hänen nykyiseen elämäänsä. Kreivitärtä kuunnellessani minusta tuntui
kuin Jobin harppu, josta minä olin lyönyt villejä sointuja, olisi
hänen kristittyjen sormiensa käsittelemänä vastannut niihin laulaen
ristin juurella seisovan neitsyen virsiä.

-- Me elimme samassa ilmakehässä, ennenkun me tapasimme toisemme
täällä, te tulitte auringon noususta ja minä sen laskusta.

Hän liikahutti päätään epätoivoisesti: -- Teille kuuluu nousu,
minulle lasku, sanoi hän. Te elätte onnellisena, minä kuolen
surusta. Miehet luovat itse itsellensä elämänsä kohtalot, ja minun
on ainiaaksi määrätty. Ei mikään mahti voi murtaa tuota raskasta
kahletta, johon naisen sitoo kultainen rengas, aviovaimojen puhtauden
vertauskuva.

Tuntiessamme siten olevamme saman rinnan elättämiä kaksosia hän
ei ollenkaan käsittänyt, että samasta lähteestä juoneet veljet
jakaisivat luottamuksensa vain puoleksi. Huokauksen jälkeen, joka on
niin luonnollinen puhtaille sydämille hetkellä, jolloin ne avautuvat,
hän kertoi minulle avioliittonsa ensimäisistä päivistä, ensimäisistä
pettymyksistään, onnettomuutensa _keväästä_. Hän oli, kuten minäkin,
saanut tuntea, kuinka pienetkin teot ovat suuria sieluille, joiden
läpikuultava olemus järkkyy pienimmästäkin sysäyksestä, samalla
tavoin kuin järveen heitetty kivi kuohuttaa yhtäpaljon sekä pintaa
että syvyyttä. Mennessään naimisiin, hänellä oli säästöjä, pieni
määrä kultaa, joka edusti onnellisia päiviä, nuoruuden tuhansia
toiveita. Eräänä ahdistuksen päivänä hän oli ne jalomielisesti
antanut miehelleen sanomatta, että ne olivat muistoja, eivätkä
kultarahoja. Hänen miehensä ei niistä milloinkaan tehnyt hänelle
tiliä, hän ei tiennyt olevansa vaimollensa velkaa! Korvaukseksi
tuosta unohduksen nukkuviin vesiin uponneesta aarteesta hän ei ollut
saanut edes tuollaista kosteata katsetta, joka palkitsee kaiken, joka
jaloille sieluille on kuin ikuinen kalleus, joka hohtaen välkkyy
vaikeina päivinä. Kuinka hän olikaan kulkenut surusta suruun! Herra
de Mortsauf unohti antaa hänelle välttämättömiä talousrahoja. Tämä
heräsi kuin unesta, kun hän voitettuaan kaiken naisellisen arkuutensa
pyysi niitä mieheltänsä; eikä tämä ainoatakaan kertaa koettanut
välttää tuottamasta hänelle tuskallista sydämen ahdistusta! Mikä
pelko hänet valtasi hetkellä, jolloin tuon sortuneen miehen sairas
luonto tuli ilmi! Ensimäinen mielettömän kiukustumisen puuska oli
hänet murtanut. Kuinka paljon raskaita mietelmiä hän olikaan jättänyt
taakseen, ennenkuin hän saattoi pitää miestänsä arvottomana, tuota
mahtavaa olentoa, joka hallitsee naisen elämää! Mitä hirveitä
onnettomuuksia oli seurauksena hänen kahdesta synnytyksestään!
Mikä tuska kahden kuolleena syntyneen lapsen edessä! Mikä rohkeus
sanoa itselleen: "Minä puhallan heihin elämää! minä synnytän heidät
uudestaan joka päivä!" Lisäksi, miten epätoivoista tuntea vastarintaa
siinä sydämessä ja kädessä, josta nainen saa apunsa! Hän oli nähnyt
tuon suunnattoman onnettomuuden nöyryttävän ohdakkeisia aavikoitaan
jokaisen voitetun vaikeuden perästä. Jokainen kiivetty kallio oli
avannut hänen eteensä uusia erämaita, aina siihen päivään asti,
jolloin hän täysin oppi tuntemaan miehensä, lastensa rakenteen ja
maan, jossa hänen täytyi elää; siihen päivään asti, jolloin hän,
kuten lapsi, jolta Napoleon oli riistänyt kodin lempeän suojan,
oli totuttanut jalkansa likaan ja lumeen, otsansa kuuliin ja koko
olemuksensa sotamiehen passiiviseen kuuliaisuuteen. Nämä seikat,
jotka minä teille lyhyesti esitän, hän kertoi minulle niiden synkässä
laajuudessa, masentavine tekoineen, menetettyine aviollisine
taisteluineen ja hedelmättömine yrityksineen.

-- Kaiken lopuksi, sanoi hän minulle lopettaessaan, teidän pitäisi
asua täällä muutamia kuukausia saadaksenne tietää, kuinka paljon
vaivaa minulle on maksanut Clochegourden parantaminen, kuinka
paljon väsyttävää suostuttelemista minä olen saanut käyttää
taivuttaakseni mieheni asioihin, jotka ovat mitä hyödyllisimpiä
hänen eduilleen! Mikä lapsellinen pahanilkisyys hänet valtasi, kun
jokin asia, johon minun kehotuksestani oli ryhdytty, ei aivan heti
ottanut onnistuakseen. Millä ilolla hän luki menestymisen omaksi
ansiokseen! Kuinka suurta kärsivällisyyttä minä tarvitsenkaan
kuunnellakseni alati valituksia, minä, joka otan hengen itseltäni
tehdessäni hänen päivänsä siedettäviksi, palsamoidessani hänen
ilmansa ja hiekottaessani ja kukittaessani hänen tiensä, jotka hän
on kylvänyt kivillä. Korvauksenani on tuo ainainen hirveä loppusäe:
"Minä kuolen! elämä tukahduttaa minut!" Jos kreivillä on onni saada
vieraita luokseen, häviää kaikki, hän on viehättävä ja kohtelias.
Minkätähden hän ei ole sellainen perheellensä? En osaa selittää tuota
rehellisyyden puutetta miehessä, joka kerta on ollut ritarillinen.
Hän voi salaa ratsastaa Pariisiin ostamaan minulle juhlapukua, kuten
hän teki viimeksi kaupungin tanssiaisia varten. Vaikka hän on saita
taloudessa, olisi hän tuhlaavainen minun tähteni, jos sitä tahtoisin.
Asian pitäisi olla päinvastoin: minä en tarvitse mitään ja hänen
taloutensa tulee kalliiksi. Haluten tehdä hänen elämänsä onnelliseksi
ja ajattelematta, että olen äiti, minä ehkä olen tottunut pitämään
itseäni hänen uhrinaan; minä joka vähänkin imarteluja käyttämällä
johtaisin häntä kuin lasta, jos voisin alentua näyttelemään osaa,
joka tuntuu minusta häpeälliseltä! Perheen etu vaatii, että olen
tyyni ja ankara kuin oikeuden jumalattaren kuvapatsas, ja kuitenkin
on minullakin rakkautta kaipaava, hellä sielu!

-- Minkätähden, sanoin minä hänelle, ette käytä vaikutustanne
saadaksenne hänet valtaanne, hallitaksenne häntä?

-- Jos kysymys olisi vain minusta, en ryhtyisi voittamaan hänen
tylsää vaitioloaan, jolla hän tuntikausia vastustaa oikeutettuja
esityksiä, enkä vastaamaan hänen järjettömiin huomautuksiinsa, jotka
ovat todellisia lapsen päätelmiä. Minulla ei ole voimaa heikkoja
eikä lapsia vastaan. He voivat tehdä minulle pahaa minun sitä
vastustamatta. Voisihan mahdollisesti panna kovan kovaa vastaan,
mutta minä olen voimaton niitä kohtaan, joita minä surkuttelen.
Jos Madeleineä pitäisi hänen oman itsensä pelastamiseksi pakottaa
johonkin, kuolisin minä hänen kanssansa. Sääli sitoo ja lamauttaa
kaikki minun hermoni. Näiden kymmenen vuoden väkivaltaiset sysäykset
ovat myöskin masentaneet minua. Nykyään minun niin usein ahdistettu
tunteellisuuteni välistä horjuu, ei mikään elvytä sitä; joskus
minulta puuttuu tarmo, jolla minä kestin hyökkäykset. Niin, välistä
minä olen voitettu. Minulla ei ole lepoa eikä merikylpyjä, jotka
karkaisisivat hermojani, minä tulen sortumaan. Herra de Mortsauf
tappaa minut ja hän tulee kuolemaan minun kuolemani johdosta.

-- Minkätähden ette jätä Clochegourde'a muutamiksi kuukausiksi? Miksi
ette mene lastenne kanssa merenrannikolle?

-- Ensiksikin herra de Mortsauf uskoisi olevansa hukassa, jos
minä poistuisin. Vaikka hän ei tahdo uskoa tilaansa, on hän siitä
kuitenkin tietoinen. Hänessä yhdistyy ihminen ja sairas, kaksi
erilaista luontoa, joiden ristiriita selvittää monta kummallisuutta.
Toiseksi hänellä olisi syytä pelätä. Kaikki kävisi täällä huonosti.
Te olette ehkä nähnyt minussa perheen äidin suojaamassa lapsiaan
haukalta, joka liitelee niiden yläpuolella. Raskas tehtävä, jota
vielä lisää herra de Mortsauf'in aiheuttamat huolet. Hän kulkee
alati kysellen: "Missä on rouva?" Se ei ole mitään. Olen myöskin
Jacques'in opettaja ja Madeleinen opettajatar. Eikä sekään vielä
riitä! Minä olen maatilan johtaja ja ohjaaja. Jonakin päivänä
te tiedätte sanojeni merkityksen, kun opitte tuntemaan, että
maanviljelys täällä on mitä väsyttävintä elinkeinoa. Meillä on
vähän tuloja rahassa, tilamme ovat viljellyt puolittain, menetelmä,
joka vaatii yhtämittaista silmälläpitoa. Meidän täytyy itse myödä
viljamme, eläimemme ja kaiken satomme. Meillä on kilpailijoina omat
arentimiehemme, jotka kapakoissa tekevät sopimuksia kuluttajien
kanssa ja määräävät hinnat päästyään myömään ensiksi. Ikävystyttäisin
teidät, jos selittäisin teille maanviljelyksemme tuhannet vaikeudet.
Olinpa kuinka uhrautuvainen tahansa, minä en voi valvoa, etteivät
arentimiehet paranna maitaan meidän lannoitusaineillamme; minä en voi
mennä katsomaan, tekevätkö työmiehemme heidän kanssansa sopimuksia
satojen jakamisen aikana, en voi tietää myynnille sopivinta hetkeä.
Jos olette sattunut ajattelemaan herra de Mortsauf'in vähäistä
muistia, vaivoja, joita minä olen saanut nähdä saadakseni hänet
pitämään huolta asioistaan, käsitätte silloin minun taakkani painon
ja mahdottomuuden hetkiseksikään siitä luopua. Jos minä poistuisin,
olisimme me tuhon omia. Ei kukaan kuuntelisi kreiviä, enimmän
osan aikaa hän antaisi ristiriitaisia määräyksiä; kukaan ei häntä
sitäpaitsi rakasta, hän on liiaksi riitelijä, liiaksi käskijä ja
lisäksi hän on liian taipuvainen kuuntelemaan alempiaan herättääkseen
ympäristössään ystävyyssuhteita, jotka yhdistävät perheitä
toisiinsa. Jos minä menisin pois, ei ainoakaan palvelijoista pysyisi
täällä kahdeksaa päivää. Te näette hyvin, että minä olen kiinni
Clochegourde'ssa, kuten nuo lyijylaatat katoillamme. Minä en ole
tahtonut mitään peitellä teiltä, herra. Ei kukaan ympäristössä tiedä
Clochegourde'n salaisuuksia, ja nyt te ne tiedätte. Älkää lausuko
niistä mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä ja minä kunnioitan
teitä ja olen teille kiitollinen, lisäsi hän vienolla äänellä. Tällä
ehdolla te voitte alati tulla Clochegourde'en ja te tapaatte siellä
ystävällisiä sydämiä.

-- Mutta, sanoin minä, minä en ole ollenkaan kärsinyt! Vain te
yksin...

-- Ei, jatkoi hän hymyillen tuota alistuneiden naisten hymyä,
joka murtaa graniitin, älkää hämmästykö tästä luottamuksesta. Se
näyttää teille elämän sellaisena kuin se on, eikä niinkuin te
mielikuvituksessanne olette toivonut sen olevan. Meillä kaikilla
on virheemme ja hyvät puolemme. Jos minä olisin mennyt naimisiin
jonkun tuhlarin kanssa, olisi hän saattanut minut perikatoon. Jos
minut olisi annettu jollekin tuliselle nuorelle miehelle, olisi
hänellä ollut muilla tahoilla menestystä, minä en olisi ehkä voinut
häntä säilyttää, hän olisi hylännyt minut, minä olisin kuollut
luulevaisuudesta. Minä olen luulevainen! sanoi hän kiihkeällä
poljennalla, joka muistutti ohitse kulkevan rajuilman kohinaa.
Herra de Mortsauf rakastaa minua niin paljon kuin hän voi rakastaa.
Kaiken rakkauden, mikä hänen sydämeensä mahtuu, hän vuodattaa
minun jalkoihini, kuten Magdalena vuodatti voiteittensa jäännöksen
Vapahtajan jalkoihin. Uskokaa minua! rakkauselämä on onneton poikkeus
maallisen elämän alalla. Jokainen kukka lakastuu, suurilla iloilla
on onneton huomen, jos niillä sitä ollenkaan on. Todellinen elämä
on ahdistuksien elämää, sen vertauskuvana on tämä nokkonen, joka on
kasvanut terassin juurelle ja joka ilman aurinkoa säilyttää vartensa
vihreänä. Täällä, kuten pohjoisissakin seuduissa, on taivaalla
hymyilyjä, harvinaisia, se on totta, mutta ne palkitsevat paljon
vaivoja. Sanalla sanoen naiset, jotka ovat pelkästään äitejä,
kiintyväthän he enemmän uhrausten kuin ilojen kautta? Täällä minä
käännän itseeni myrskyn, jonka näen olevan tulossa väkeni tai
lapsieni päälle, ja sitä torjuessani minulla on omituinen tunne,
joka antaa minulle salaista voimaa. Tämän päivän alistuminen on
aina valmistusta seuraavalle päivälle. Jumala ei muutoin jätä minua
toivottomaksi. Aluksi lasteni terveys saattoi minut epätoivoon, mutta
nyt, kuta pitemmälle he elämässä ehtivät, sitä paremmin he voivat.
Lopultakin meidän olomme ovat parantuneet, onni tekee tuloaan.
Kuka tietää eikö herra de Mortsauf minun kauttani vielä saavuta
onnellista vanhuutta? Uskokaa se! olento, joka tulee suuren tuomarin
eteen vihreä palmu kädessä, tuoden hänelle lohdutettuina ne, jotka
kirosivat elämäänsä, tuo olento on kääntänyt murheen riemuksi. Jos
minun kärsimykseni hyödyttävät perheeni onnea, ovatko ne silloin
mitään kärsimyksiä?

-- Kyllä, sanoin minä, mutta ne olivat välttämättömiä, kuten
omanikin, osatakseni antaa oikean arvon meidän louhikoissamme
kypsyneelle hedelmälle. Nyt me ehkä nautimme siitä yhdessä,
ihmettelemme sen vaikutuksia, noita liikutuksen tulvavirtoja, joihin
se hukuttaa meidän sielumme, tuota ydinnestettä, joka elähyttää
kellastuneet lehdet. Elämä ei paina enää silloin, se ei ole meille
mitään. Jumalani! ymmärrättekö minua! jatkoin minä käyttäen
mystillistä kieltä, johon uskonnollinen kasvatuksemme oli meidät
totuttanut. Näettekö, mitä teitä me olemme kulkeneet toisiamme
kohden? Mikä rakastava olento on ohjannut meidät katkerien vesien
meren ylitse suloisen veden lähteelle, joka virtaa vuorten juurella
kultakimalteisessa hiekassa kahden vehreän ja kukkaisan rannan
välissä? Mehän olemme, kuten tietäjät, seuranneet samaa tähteä.
Meidän edessämme on jumalallisen lapsen seimi, hänen, joka sinkoaa
nuolensa alastomien puiden latvoihin, joka elähyttää meille maailman
iloisilla huudoillaan, joka lakkaamattomilla riemuillaan antaa meille
elämän halua, öille niiden unen, päiville niiden hilpeyden. Kuka
on joka vuosi kutonut meidän välillemme yhä uusia siteitä? Emmekö
me ole enemmän kuin veli ja sisar? Älkää erottako koskaan sitä,
mitä taivas on yhdistänyt. Kärsimykset, joista te puhuitte, olivat
kylväjän siroittelemia siemeniä, joista on kasvanut vilja, jota jo
kaunein aurinko kultaa. Katsokaa! katsokaa! Emmekö me mene yhdessä
poimimaan kaikki korsi korrelta? Mikä voima antaa minulle rohkeutta
puhua teille tällä tavoin! Vastatkaa minulle siis, tai minä en tule
menemään Indre'n ylitse.

-- Te olette välttänyt lausumasta minulle sanaa _rakkaus_, sanoi
hän keskeyttäen minut ankaralla äänellä; mutta te olette puhunut
minulle tunteesta, jota minä en tunne ja joka ei ole minulle
luvallinen. Te olette lapsi, annan teille vielä anteeksi, mutta
viimeisen kerran. Tietäkää herra, minun sydämeni on kuin hurmautunut
äitiydestä! Minä en rakasta herra de Mortsauf'ia yhteiskunnallisesta
velvollisuudesta, enkä ikuisen autuuden saavuttamisen toivossa,
vaan tuon vastustamattoman tunteen vuoksi, joka kiinnittää
hänet kaikkiin sydämeni säikeisiin. Olenko minä ollut pakotettu
avioliittooni? Myötätuntoni onnettomia kohtaan ratkaisi sen. Onhan
naisten velvollisuus parantaa ajan onnettomuuksia, hoivata niitä,
jotka syöksyvät kuumimpaan taisteluun ja palaavat haavoitettuina.
Mitä teille sanoisinkaan? Minä olen tuntenut jonkinlaista itsekästä
tyytyväisyyttä nähdessäni, että te huvititte häntä. Eikö se ole
puhdasta äidillisyyttä? Olenhan minä tunnustuksessani jo osoittanut
teille tarpeeksi noita kolmea lasta, joilta minä en saa koskaan
puuttua, joille minun pitää vuodattaa parantavaa ruusuöljyä ja antaa
sieluni loistaa sallimatta pienimmänkään osan siitä olla uskoton.
Älkää katkeroittako äidin maitoa! Vaikka aviopuoliso minussa onkin
haavoittumaton, älkää enää puhuko minulle sillä tavalla. Jos te ette
kunnioita tätä niin yksinkertaista kieltoa, ryhdyn minä varokeinoihin
teitä vastaan; pääsy tähän taloon on teiltä silloin ainiaaksi
kielletty. Minä uskoin puhtaaseen ystävyyteen, vapaaehtoiseen
veljeyteen, joka on varmempi kuin pakotettu veljeys. Erehdys! Minä
tahdoin ystävää, joka ei olisi ollut tuomari, ystävää, joka olisi
kuunnellut minua noina heikkouden hetkinä, jolloin riitelevä ääni on
kuolettava ääni, pyhää ystävää, jonka kanssa minun ei olisi tarvinnut
mitään pelätä. Nuoruus on jalo, valheeton, uhrauksiin kykenevä,
epäitsekäs; nähdessäni teidän kestävyytenne minä uskoin, tunnustan
sen, johonkin taivaan tarkoitukseen; minä uskoin saavani lähelleni
sielun, joka olisi ollut vain minua varten, kuten pappi on kaikkia
varten; sydämen, johon olisin voinut vuodattaa suruni silloin, kun ne
paisuivat yli äyräittensä; jolle olisin voinut huutaa, kun huutoni
olivat vastustamattomia, kun ne olisivat minut tukahuttaneet, jos
olisin jatkanut niiden pidättämistä. Sillä tavoin minun elämäni,
joka on niin kallisarvoinen noille lapsille, olisi voinut pidentyä
siihen hetkeen asti, jolloin Jacques olisi ollut mies. Mutta onhan se
liiallista itsekkyyttä. Voisiko Petrarcan Laura ilmaantua uudelleen?
Olen pettynyt, Jumala ei tahdo niin. Minun on kuoltava paikalleni
kuten sotilaan ilman ystävää. Rippi-isäni on ankara, synkkä; ja...
tätiäni ei enää ole.

Kaksi suurta kuun säteen valaisemaa kyyneltä pulpahti hänen
silmistään ja vieri poskia myöten alas maahan, mutta minä ojensin
käteni kylliksi ajoissa ottaakseni ne vastaan ja juodakseni ne
tuolla pyhällä ahneudella, jonka hänen kymmenen vuoden salaiset
kyyneleensä, tuhlattu tunteellisuutensa, pysyvät huolensa, alituiset
säikähdyksensä, sukupuolensa jaloin sankaruus minussa herättivät. Hän
katsoi minuun suloisen tyrmistyneenä.

-- Tämä on, sanoin minä hänelle, ensimäinen pyhä rakkauden
ehtoollinen. Niin, minä olen nyt osallinen teidän suruihinne, olen
tullut teidän sielunne yhteyteen, kuten me yhdistymme Kristukseen
juodessamme hänen jumalallista olemustansa. Toivoton rakkaus on vielä
onnea. Mikä nainen maailmassa voisi aiheuttaa minulle yhtä suurta
iloa kuin teidän kyyneltenne juominen! Minä hyväksyn tuon sopimuksen,
joka tulee tuottamaan minulle vain kärsimyksiä. Minä antaudun teille
ilman sivutarkoitusta ja olen sitä, mitä te tahdotte minun olevan.

Hän pysähdytti minut liikkeellä ja sanoi minulle syvällä äänellään:

-- Minä suostun tähän sopimukseen, jos ette tahdo milloinkaan
tiukentaa siteitä, jotka meitä kiinnittävät.

-- Olkoon niin, sanoin minä, mutta mitä vähemmän te minulle
myönnätte, sitä varmemmin pitää minun tuo vähä omistaa.

-- Te alatte epäluottamuksella, vastasi hän ilmaisten epäilyksen
melankoliaa.

-- En, vaan puhtaalla ilolla. Kuulkaa! tahtoisin saada nimittää teitä
nimellä, joka jäisi vain meidän väliseksi, kuten pitää olla tuon
tunteenkin, johon me itsemme vihimme.

-- Se on paljon, sanoi hän, mutta minä olen vähemmän pikkumainen kuin
te luulette. Herra de Mortsauf kutsuu minua Blanche'ksi. Yksi ainoa
henkilö maailmassa, hän, jota minä olen enimmän rakastanut, minun
jumaloitu tätini, nimitti minua Henriette'ksi. Minä olen siis jälleen
Henriette teille.

Minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä. Hän antoi sen minulle
tuolla luottamuksella, joka kohottaa naisen niin paljon meidän
yläpuolellemme, luottamuksella, joka painaa meidät maahan. Hän
nojautui rinta-aidaketta vastaan ja katseli Indre'a.

-- Etteköhän ole tehnyt väärin, ystäväiseni, sanoi hän, tahtoessanne
näin ensi tempauksella saavuttaa menestyksen huipun? Te olette
tyhjentänyt ensi siemauksella puhtaalla sydämellä tarjotun maljan.
Mutta todellinen tunne ei ja'a itseään, sen tulee olla kokonaisen tai
ei sitä ole ensinkään. Herra de Mortsauf, sanoi hän minulle hetken
äänettömyyden jälkeen, on sitäpaitsi täysin oikeudentuntoinen ja
ylpeä. Te ehkä koettaisitte minun tähteni unohtaa hänen sanansa; jos
hän ei tiedä niistä mitään, ilmoitan minä siitä hänelle huomenna.
Olkaa jonkun aikaa poissa Clochegourde'sta, hän teitä kunnioittaa
silloin enemmän. Ensi sunnuntaina kirkosta ulos lähdettäessä hän
tulee itse teidän luoksenne; minä tunnen hänet, hän tulee hyvittämään
vääryytensä ja rakastamaan teitä, sentähden että olette kohdellut
häntä teoistaan ja sanoistaan vastuunalaisena miehenä.

-- Viisi päivää teitä näkemättä, teitä kuulematta!

-- Älkää koskaan lausuko minulle sanojanne tuollaisella kiihkolla,
sanoi hän.

Me teimme vaieten kaksi kierrosta terassilla. Sitten sanoi hän
minulle käskevällä sävyllä, joka minulle ilmaisi, että hän otti
sieluni ohjat käsiinsä: -- On myöhäistä, erotkaamme.

Tahdoin suudella hänen kättänsä, hän epäröitsi, veti kätensä pois ja
sanoi minulle rukoilevalla äänellä: -- Älkää ottako sitä muulloin
kuin milloin minä sen annan, jättäkää minulle vapaus itseni suhteen.
Ilman sitä minä olisin teidän alaisenne, ja niin ei saa olla.

-- Jääkää hyvästi, sanoin minä hänelle.

Minä menin ulos pienestä alaportista, jonka hän minulle avasi.
Juuri kun hän oli sen sulkemaisillaan, hän avasi sen jälleen ja
ojensi minulle kätensä sanoen: -- Toden teolla, te olette ollut
hyvin hyvä tänä iltana, te olette tehnyt lohdulliseksi koko minun
tulevaisuuteni; tässä käteni, ystäväni!

Minä suutelin useampia kertoja hänen kättään; ja kun minä kohotin
katseeni, näin minä kyyneleitä hänen silmissään. Hän nousi terassille
ja katseli minua vielä hetkisen kulkiessani ruohokentän poikki. Kun
minä olin Frapesle'n tiellä näin minä vielä hänen kuun valaiseman
valkoisen hameensa; sitten muutamien hetkien perästä tuli syttyi
hänen huoneeseensa.

-- Oi Henrietteni! sanoin minä itsekseni, sinulle kuuluu puhtain
rakkaus, mikä koskaan on säteillyt tämän maan päällä!

Minä palasin Frapesle'en kääntyen joka askeleella. Minä tunsin
itsessäni jotain sanomatonta tyytyväisyyttä. Loistava menestys
seurasi vihdoinkin uhrautumisintoa, joka täyttää jokaisen nuoren
sydämen ja joka minussa oli pitkän aikaa ollut käyttämättömänä
voimana. Papin kaltaisena, joka yhdellä askeleella siirtyy uuteen
elämään, minä olin pyhitetty, vihitty. Noilla yksinkertaisilla
sanoilla _kyllä, rouva!_ minä olin sitoutunut sulkemaan sydämeeni
vastustamattoman rakkauden ja olemaan käyttämättä ystävyyttä siten,
että se johtaisi tuon naisen vähitellen rakkauteen. Kaikki jalot
ja ylevät tunteet kohottivat minussa sekavat äänensä kuultaville.
Ennenkun minä sulkeuduin huoneeni ahtauteen, tahdoin minä
hekumallisesti viipyä tähdillä kylvetyn sinilaen alla, kuunnella
vielä itsessäni haavoittuneen sepelkyyhkysen laulua, tuon jalon
luottamuksen koruttomia säveleitä, minä tahdoin koota ilmasta tuon
sielun säteet, joiden kaikkien piti kuulua minulle. Kuinka suurelta
minusta näytti tuo nainen täydellisessä uhrautumisessaan, hänen
uskonnollinen säälinsä haavoittuneita, heikkoja ja kärsiviä olentoja
kohtaan, hänen alttiutensa, joka ei tarvinnut lain kahleita! Hän
seisoi kirkkaana pyhimys- ja marttyyriroviollaan! Minä ihailin
hänen kasvojansa, jotka näkyivät minulle pimeyden keskeltä; äkkiä
luulin minä aavistavani tarkoituksen hänen sanoissaan, salaperäisen
merkityksen, joka teki hänet minun silmissäni ylimaailmalliseksi.
Ehkäpä hän tahtoi, että minä olisin hänelle samaa kuin hän pikku
maailmalleen? Hän tahtoi ehkä minusta saada voimaa ja lohdutusta,
kohottaen minut siten omaan piiriinsä, omalle tasalleen tai
korkeammalle? Tähdet, sanovat jotkut rohkeat maailmojen rakentajat,
välittävät siten toisilleen liikettä ja valoa. Tämä ajatus kohotti
minut äkkiä eteerisiin korkeuksiin. Minä huomasin olevani entisten
unelmieni taivaassa ja sain selityksen lapsuuteni tuskiin tuosta
suunnattomasta onnesta, jossa minä uin.

Kyyneliin sammuneet nerot, väärinarvostellut sydämet, pyhät,
tuntemattomat Clarisse Harlowet, hyljätyt lapset, viattomat
maanpakolaiset, te kaikki, jotka olette kulkeneet elämän autiomaita
myöten, te, jotka kaikkialla olette löytäneet kylmiä kasvoja, tylyjä
sydämiä ja sulkeutuneita korvia, älkää milloinkaan valittako! Te
yksin voitte tuntea ilon äärettömyyttä sillä hetkellä, jolloin teille
sydän avautuu, korva teitä kuuntelee ja katse teille vastaa. Yksi
ainoa päivä hävittää kaikki onnettomat päivät. Surut, mietiskelyt,
epätoivot, menneet, mutta ei unohdetut melankoliat ovat yhtä monia
siteitä, joilla sielu liittyy uskottunsa sieluun. Kuihtumattomien
toiveidemme kaunistama nainen saa silloin osakseen huokauksemme ja
kadotetut rakkautemme, hän palauttaa meille suurennettuna kaikki
pettyneet hellyytemme, hän opettaa meitä pitämään surumme kohtalon
vaatimana korvauksena siitä ikuisesta onnesta, jonka hän antaa meille
sielumme kihlautumispäivänä. Enkelit yksin tietävät sen uuden nimen,
jolla tätä pyhää rakkautta olisi nimitettävä, samoin kuin te yksin,
rakkaat marttyyrit, täysin tiedätte, miksi rouva de Mortsauf oli
äkkiä muodostunut minulle, köyhälle ja yksinäiselle!

Tuo kohtaus tapahtui eräänä tiistaina. Minä odotin sunnuntaihin
saakka menemättä kävelyretkilläni Indre'n yli. Noiden viiden
päivän aikana sattui Clochegourde'ssa suuria tapahtumia. Kreivi
sai itselleen sotamarsalkan arvonimen, Pyhän Ludvigin ristin ja
neljäntuhannen frangin vuotuisen eläkkeen. Lenoncourt-Givry'n
herttua, joka oli nimitetty Ranskan pääriksi, ryhtyi toimeensa
hovissa, ja hänen vaimonsa sai takaisin omaisuutensa, jota ei oltu
myöty ja joka oli ollut keisarin perintömaiden osana. Kreivitär
de Mortsauf'ista tuli siten yksi Maine'n rikkaimpia perijättäriä.
Hänen äitinsä oli tullut tuomaan hänelle satatuhatta frangia,
jotka oli koottu Givry'n tuottamista tuloista. Ne olivat hänen
myötäjäisrahojaan, joita ei oltu ollenkaan maksettu ja joista kreivi
ei ollut koskaan puhunut, huolimatta köyhyydestään. Ulkonaisessa
elämässä kreivin käytös ilmaisi mitä ylpeintä välinpitämättömyyttä
omista eduista. Yhdistämällä tuohon summaan omat säästönsä kreivi
saattoi ostaa kaksi naapurialuetta, jotka tuottivat korkoa noin
yhdeksäntuhatta frangia. Pojalleen, joka tuli seuraamaan isoisäänsä
pääriydessä, hän ajatteli hetikohta perustaa sukutilan. Se olisi
muodostettu kumpaisenkin suvun maaomaisuudesta, vahingoittamatta
Madeleineä, jolle herttua de Lenoncourt'in suosio epäilemättä
takasi edullisen naimisen. Nämä puuhat ja tämä onni vuodattivat
jonkun verran palsamia maanpakolaisen haavoihin. Herttuatar de
Lenoncourt'in tulo Clochegourde'en oli huomattava tapaus maakunnassa.
Minä ajattelin surumielin, että tuo nainen oli ylhäinen henkilö ja
huomasin silloin hänen tyttäressään säätyhenkeä, jonka hän ylevällä
käytöksellään osasi minulta salata. Mitä olin minä, köyhä, jolla ei
ollut muuta tulevaisuutta kuin rohkeus ja opinnot? Minä en ajatellut
Restauratsionin merkitystä itselleni enkä muille. Sunnuntaina kirkon
yksityiskappelista, jossa minä olin herra ja rouva Chessel'in ja
apotti Quelus'in kanssa, minä loin kiihkeitä katseita erääseen
toiseen sivukappeliin, jossa oli herttuatar, hänen tyttärensä,
kreivi ja lapset. Olkihattu, joka kätki minun epäjumalani, ei
liikahtanut, ja tämä minun unhottamiseni koski minuun enemmän kuin
koko menneisyys. Tuo ylhäinen Henriette de Lenoncourt, joka nyt
oli minun rakas Henrietteni ja jonka elämän minä tahdoin kukittaa,
rukoili kiihkeästi. Usko antoi hänen asennolleen jotain syvyyksiin
vaipunutta, jotain masentunutta, jotain uskonnollisen muistopatsaan
kaltaista, joka järkytti minua.

Kylän pappien tavan mukaan pidettiin iltajumalanpalvelus vähän
ajan perästä messun jälkeen. Kirkosta ulostultaessa ehdotti rouva
de Chessel luonnollisesti naapureilleen, että nämä odottaisivat
nuo kaksi tuntia Frapesle'ssa, sen sijaan että helteessä olisivat
kulkeneet kahteen kertaan ruohokentän ja Indren poikki. Tarjous
otettiin suosiollisesti vastaan. Herra de Chessel antoi käsivartensa
herttuattarelle, rouva de Chessel sai kreivin ja minä ojensin
käteni kreivittärelle tuntien ensi kertaa sivullani hänen raikkaan,
kauniin käsivartensa. Kirkosta Frapesle'en palatessa kävi matka
Saché'n metsikön läpi, jossa lehtikatoksen siivilöimä valo muodosti
käytävän hiekalle iloisia valojuovia, jotka muistuttavat maalattuja
silkkikankaita. Minussa oli ylpeitä tunteita ja aatteita, jotka
aiheuttivat minussa voimakasta sydämentykytystä.

-- Mikä teidän on? sanoi kreivitär minulle käveltyämme hetkisen
äänettömyydessä, jota minä en uskaltanut katkaista. Teidän sydämenne
lyö niin nopeasti?...

-- Olen saanut kuulla teille onnellisista tapahtumista, sanoin
minä hänelle, ja minulla on hämäriä pelkoja, kuten kaikilla, jotka
suuresti rakastavat. Eiköhän teidän suuruutenne ole vahingoksi teidän
ystävyydellenne?

-- Minunko! sanoi hän, hyi! Vielä samanlainen ajatus ja minä en teitä
halveksi, minä unohdan teidät ainiaaksi.

Minä katsoin häneen hurmauksen vallassa, joka näytti tarttuvan
myöskin häneen.

-- Me käytämme hyväksemme lakien etuja, joita me emme ole
aiheuttaneet emmekä vaatineet, mutta me emme kiirehdi niistä
nauttimaan kuten kerjäläiset ja ahneet; ja muutoin tiedätte hyvin,
jatkoi hän, että niin hyvin minä kuin herra de Mortsauf emme
voi poistua Clochegourde'sta. Minun neuvostani hän on hylännyt
päällikön paikan muskettisoturien rykmentissä, johon hänellä oli
oikeus. Meille on kylliksi, että isälläni on toimensa. Pakollinen
vaatimattomuutemme, sanoi hän katkera hymy huulilla, on jo ollut
hyödyksi lapsellemme. Kuningas, jonka luona isäni on palveluksessa,
on sanonut hyvin suosiollisesti, että hän on siirtävä Jacques'ille
armonosotuksen, jota me emme ole tahtoneet käyttää. Jacques'in
kasvatus, jota tulee miettiä, on nyt vakavan pohdinnan alaisena.
Hän tulee edustamaan kahta sukua, Lenoncourt'eja ja Mortsauf'eja.
Minulla ei ole kunnianhimoa muuta kuin häntä varten, siinä minun
lisääntyneen levottomuuteni syy. Jacques ei ole ainoastaan
säilytettävä elämälle, mutta hänen tulee myöskin olla nimensä
arvoinen, kaksi velvollisuutta, jotka ovat ristiriidassa keskenään.
Tähän asti minä olen voinut pitää huolta hänen kasvatuksestaan
sovittaen hänen tehtävänsä hänen voimiensa mukaan, mutta nyt, mistä
ensiksikin saadaan mieleiseni opettaja? Lisäksi myöhemmin: kuka
ystävä säilyttää hänet minulle tuossa hirveässä Pariisissa, jossa
kaikki on ansana sielulle ja vaarana ruumiille? Ystäväni, sanoi hän
minulle liikutetulla äänellä, katsomalla teidän otsaanne ja silmiänne
voi jokainen ennustaa, että te olette niitä lintuja, jotka tulevat
lentämään korkealle; kohottakaa siipenne, olkaa jonakin päivänä
meidän rakkaan lapsemme ystävä ja ohjaaja. Menkää Pariisiin. Jollei
teidän veljenne ja isänne avusta teitä, tulee meidän perheemme
vaikutus ja etenkin äitini, jolla on liikeneroa, olemaan teille
varmasti suureksi hyödyksi. Käyttäkää hyväksenne meidän luottoamme,
teiltä ei puutu silloin tukea eikä apua, minkä elämänuran itsellenne
valitsettekin! Käyttäkää siis liika voimanne jaloon kunnianhimoon.

-- Ymmärrän teidät, sanoin minä keskeyttäen hänet, kunnianhimon
tulisi olla minun valtiattareni. Mutta en tarvitse sitä ollakseni
kokonaan teidän. -- Ei, minä en tahdo, että ystävyyttäni korvataan
suosionosoituksilla. Minä menen, minä suurenen yksin, itse kauttani.
Minä hyväksyn teidän apunne, muilta minä en tahdo mitään.

-- Lapsellisuuksia! sanoi hän nuristen, mutta ei voinut täysin salata
tyytyväisyyttä ilmaisevaa hymyä.

-- Muutoin, minä olen tehnyt lupauksen, sanoin minä hänelle.
Miettiessäni meidän asemaamme, olen ajatellut kiinnittää itseni
teihin siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea.

Hänen lävitsensä kävi heikko väristys ja hän pysähtyi katsoakseen
minuun.

-- Mitä tahdotte sanoa? lausui hän antaen kahden edelläkulkevan parin
mennä eteenpäin ja pidättäen ainoastaan lapsensa vieressään.

-- Niin, vastasin minä, sanokaa minulle suoraan, miten tahdotte minun
rakastavan teitä.

-- Rakastakaa minua kuten minua rakasti tätini, jonka oikeudet
minä olen teille antanut salliessani teidän kutsua minua hänen
valitsemallaan ja käyttämällään nimellä.

-- Minä tulen rakastamaan siis ilman toivoa, täydellisellä
uhrautuvaisuudella. Olkoon niin, minä teen teidän tähtenne sen,
mitä ihminen tekee Jumalan tähden. Olettehan te sitä pyytänyt? Minä
menen pappisseminaariin, tulen sieltä pappina ja rupean ohjaamaan
Jacques'in kasvatusta. Teidän Jacques'inne tulee olemaan minun toinen
minäni: poliittiset suunnitelmat, ajatukset, tarmon, kestävyyden,
kaiken annan minä hänelle. Siten saan minä pysyä teidän lähellänne,
ilman että rakkauttani, joka pyhyydessään on kuin hopeakuva
kristallissa, voidaan epäillä. Teidän ei tarvitse peljätä ainoatakaan
tuollaista hillitöntä kiihkon purkausta, mikä valtaa miehen ja joka
jo yhden kerran on voittanut minut. Liekki tulee kuluttamaan minut,
tulen rakastamaan teitä puhdistetulla rakkaudella.

Hän kalpeni ja sanoi kiireellisesti: -- Felix, älkää kiinnittäkö
itseänne siteillä, jotka jonakin päivänä olisivat esteenä teidän
onnellenne. Minä kuolisin surusta tietäessäni olevani syypää tuohon
itsemurhaan. Lapsi, onko epätoivoinen rakkaus sitten samaa kuin
kutsumus? Odottakaa elämän koettelemuksia tuomitaksenne elämää; se on
tahtoni ja käskyni. Älkää menkö naimisiin kirkon eikä naisen kanssa,
älkää menkö ollenkaan naimisiin, minä kiellän sen. Pysykää vapaana.
Teillä on kaksikymmentä yksi vuotta. Te tuskin tiedätte, mitä
tulevaisuus teille tuo. Jumalani! olisinko arvostellut teitä väärin?
Kuitenkin minä luulin, että kaksi kuukautta riittäisi muutamien
sielujen tuntemiseen.

-- Mikä toivo teillä on? sanoin minä hänelle välähdysten leimahtaessa
silmistäni.

-- Ystäväni, hyväksykää minun apuni, kohottakaa itsenne, luokaa
onnenne ja te saatte tietää, mikä minun toivoni on. Lyhyesti, sanoi
hän, näyttäen ikäänkuin vahingossa päästävän salaisuuden ilmi, älkää
jättäkö koskaan Madeleinen kättä, jota te tällä hetkellä pidätte.

Hän oli kallistunut minun korvaani sanoakseen minulle nuo sanat,
jotka osottivat, kuinka paljon hän ajatteli minun tulevaisuuttani.

-- Madeleinekö? sanoin minä hänelle, ei koskaan! Nämä kaksi sanaa
synnyttivät meissä hiljaisuuden, joka oli täynnä mielenliikutusta.
Meidän sielumme joutuivat tuollaisen mullistuksen valtaan, jonka
kyntämät vaot säilyvät ikuisesti.

Meidän näkyvissämme oli puuportti, josta päästiin sisälle
Frapesle'n puistoon. Minusta tuntuu kuin vieläkin näkisin sen kaksi
rappeutunutta, köynnöskasvien, sammalien ja karhunmaaramapensasten
peittämää pylvästä. Äkkiä eräs ajatus, kreivin kuoleman ajatus, kulki
kuin nuoli aivojeni läpi, ja minä sanoin hänelle: -- Ymmärrän teidät.

-- Se on hyvin onnellista, vastasi hän sävyllä, josta minä huomasin,
että edellytin hänellä olevan ajatuksen, jota hänellä ei koskaan
tulisi olemaan.

Hänen puhtautensa pusersi minulta ihailun kyynelen, jonka intohimon
itsekkyys teki hyvin katkeraksi. Palatessani jälleen omaan itseeni
minä ajattelin, että hän ei rakastanut minua tarpeeksi toivoakseen
vapauttaan. Niinpian kun rakkaus peräytyy rikoksen edessä, näyttää
sillä olevan rajansa, ja rakkauden pitäisi olla äärettömän. Minussa
vallitsi hirvittävä sydämen ristiriita.

-- Hän ei rakasta minua, ajattelin minä.

Estääkseni häntä lukemasta minun sielustani minä kumarruin
suutelemaan Madeleinen hiuksia.

-- Minä pelkään teidän äitiänne, sanoin minä kreivittärelle
saadakseni jälleen keskustelun käyntiin.

-- Ja minä myöskin, vastasi hän tehden aito lapsellisen liikkeen,
mutta älkää koskaan unohtako nimittää häntä rouva herttuattareksi ja
puhua hänestä kolmannessa persoonassa. Nykyajan nuoriso on kadottanut
tottumuksen näihin kohteliaisiin muotoihin, uudistakaa te ne,
tehkää se minun tähteni. Muutoin, todistaahan se hienoa sivistystä,
jos kunnioitetaan naisia, olivatpa he minkä ikäisiä tahansa, ja
tunnustetaan yhteiskunnalliset eroavaisuudet, asettamatta niitä
kysymyksenalaiseksi. Kunnioitus, jota te osoitatte korkeammalle
arvoasteelle, onhan se takeena siitä kunnioituksesta, mikä teille
on tuleva. Kaikki on yhteiskunnassa yhteisvastuullista. Kardinaali
Rovère ja Raphael Urbinolainen olivat muinoin kaksi yhtä paljon
kunnioitettua mahtia. Te olette juonut kouluissanne vallankumouksen
maitoa ja teidän poliittiset aatteenne ovat voineet saada siitä
vaikutuksia, mutta edistyessänne elämässänne te saatte huomata,
kuinka epäselvät vapauden periaatteet ovat voimattomia luomaan
kansojen onnea. Ennenkuin minä mietin, Lenoncourt-sukua ollen,
mitä aristokratia on tai mitä sen pitäisi olla, sanoi minun terve
maalaisjärkeni minulle, että yhteiskuntien olemassaolo perustuu
säätyeroon. Te olette elämänne käänteessä, jolloin on valittava
hyvin. Olkaa omaa puoluettanne, etenkin, lisäsi hän nauraen, kun se
on voiton päällä.

Minua liikuttivat elävästi nuo sanat, joissa poliittinen syvyys
kätkeytyi tunteen sydämellisyyteen, yhdistys, joka antaa naisille
niin suuren vakuuttamisvoiman. He kaikki osaavat pukea mitä
terävimmät todistelut tunneilmaisun muotoon. Näytti siltä kuin
Henriette, halussaan puolustaa kreivin tekoja, olisi aavistanut ne
mietelmät, jotka syntyisivät sielussani hetkellä, jolloin ensimäisen
kerran saisin nähdä imartelun vaikutukset. Herra de Mortsauf,
linnansa kuninkaana ja historiallisen sädekehänsä ympäröimänä, oli
minun silmissäni saanut suurenmoisuutta, ja minä tunnustan, että
olin suuresti hämmästynyt siitä välimatkasta, jonka hän nöyrillä
kohteliaisuuksillaan asetti herttuattaren ja itsensä välille. Myöskin
orjalla on turhamielisyytensä, se ei tahdo totella muuta kuin
suurinta itsevaltiasta. Minä tunsin itseni ikäänkuin nöyryytetyksi
nähdessäni alentuneena hänet, jonka edessä minä vapisin, koska
hän hallitsi koko minun rakkauttani. Tuo sisäinen liikutus teki
minulle ymmärrettäväksi niiden naisten kidutuksen, joiden jalo
sielu on sidottu mieheen, jonka alhaisuuksia he saavat joka päivä
kätkeä. Kunnioitus on suojamuuri, joka turvaa samalla tavalla niin
suuren kuin pienen, jokainen voi omalla puolellaan katsoa toista
kasvoihin. Minä olin kunnioittavainen herttuattarelle nuoruuteni
takia, mutta missä muut näkivät herttuattaren, näin minä Henrietteni
äidin ja panin jonkinlaista pyhyyttä kunnianosoituksiini. Me tulimme
Frapesle'n suurelle pihalle, jossa tapasimme seurueemme. Kreivi de
Mortsauf esitti minut erittäin kohteliaasti herttuattarelle, joka
tarkasti minua kylmän ja hillityn näköisenä. Rouva de Lenoncourt oli
silloin viisikymmentäkuusi vuotias nainen, täydelleen säilynyt ja
käytöksessään ylhäinen. Nähdessäni hänen tuikeat, siniset silmänsä,
hänen juovikkaat ohimonsa, hänen laihat ja näivettyneet kasvonsa,
hänen käskevän ja suoran vartalonsa, hänen harvat liikkeensä,
hänen vaaleanpunakan ihonsa, joka niin loistavana oli periytynyt
hänen tyttärelleen, minä tunsin tuon kylmän suvun, josta äitini
oli peräsin, yhtä varmasti kuin kivennäistieteilijä tuntee Ruotsin
raudan. Hänen kielensä oli vanhan hovin kieltä, jossa _oit_ pääte
oli _ait_ ja _frait_ froid-sanan asemesta, _forteux forteurs_-sanan
sijasta. Minä en ollut mielistelevä enkä jäykkä; minä käyttäydyin
niin hyvin, että iltamessuun mentäessä kreivitär sanoi korvaani: --
Te olette täydellinen!

Kreivi tuli luokseni, tarttui käteeni ja sanoi: -- Emmehän ole
suuttuneita, Felix? Jos minä olen ollut kiivas, annatte te anteeksi
vanhalle toverillenne. Me jäämme luultavasti tänne päivälliseksi,
ja me pyydämme teidät vieraaksemme torstaiksi, illaksi ennen
herttuattaren lähtöä. Minä matkustan Tours'iin päättämään muutamia
asioita. Älkää laiminlyökö Clochegourde'a. Minun anoppini on
tuttavuus, jota minä kehotan teitä käyttämään hyväksenne. Hänen
salinsa on johtavana faubourg Saint-Germain'issa. Hänellä on
ylhäisen seuran vanhat tavat ja suunnattomat tiedot, hän tuntee niin
ensimäisen kuin viimeisen Europan aatelismiehen vaakunan.

Kreivin hieno käytös, luultavasti hänen kotihengettärensä aiheuttama,
tuli ilmi uusissa olosuhteissa, joihin hänen puolueensa voitto hänet
asetti. Hänessä ei ollut ylpeyttä eikä loukkaavaa kohteliaisuutta,
hän oli ilman pöyhkeyttä, ja herttuatar ilman suojelijan elkeitä.
Herra ja rouva de Chessel ottivat kiitollisuudella vastaan
päivälliskutsun seuraavaksi torstaiksi. Minä miellytin herttuatarta
ja hänen silmäyksensä ilmaisivat minulle, että hän tarkasti minussa
miestä, josta hänen tyttärensä oli hänelle puhunut. Kun me palasimme
iltamessusta, tiedusteli hän minulta perheestämme ja kysyi, oliko
Vandenesse, joka oli toimessa diplomatian alalla, minulle sukua. --
Hän on veljeni, sanoin minä hänelle. -- Hän tuli silloin puolittain
sydämelliseksi minua kohtaan. Hän ilmaisi minulle, että äitini
täti, vanha markiisitar de Listomère, oli kunnioitettavaa sukua.
Herttuattaren käytös oli kohteliasta, kuten herra de Mortsauf'inkin
sinä päivänä, jolloin hän näki minut ensimäisen kerran. Hänen
katseestaan hävisi tuo ylhäinen ilme, jolla maan ruhtinaat antavat
teidän huomata, mikä ero on heidän ja teidän välillä. Minä en tiennyt
tuskin mitään perheestämme. Herttuattarelta sain kuulla, että isäni
setä, vanha apotti, jonka nimeä en edes tiennyt, oli salaneuvoston
jäsen ja että veljeni oli saanut ylennyksen ja että kaiken lisäksi
isästäni oli tullut erään perustuslain säädöksen nojalla, jota minä
en vielä tuntenut, markiisi de Vandenesse.

-- Minä olen vain yhtä, Clochegourde'n orja, sanoin minä hiljaa
kreivittärelle.

Restauratsionin taikaisku toteutui nopeudella, joka tyrmistytti
keisarivallan aikana kasvaneet lapset. Tuo vallankumous ei
merkinnyt minulle mitään. Rouva de Mortsauf'in pieninkin sana,
yksinkertaisinkin liike olivat ainoat tapahtumat, joihin minä
kiinnitin huomiota. En tiennyt, mitä salaneuvosto oli; en tietänyt
mitään politiikasta enkä maailman asioista; minulla ei ollut muuta
kunnianhimoa kuin rakastaa kreivitärtä enemmän kuin Petrarca rakasti
Lauraansa. Tämä välinpitämättömyys saattoi herttuattaren pitämään
minua lapsena. Frapesle'en tuli paljon vieraita, päivällisiin otti
osaa kolmekymmentä henkeä. Mikä huumaus nuorelle miehelle nähdä
rakastamansa naisen olevan kauneimman kaikista, olla hartaiden
katseiden esineenä, tietää olevansa ainoa, jolle kuului noiden
kainojen silmien loiste, tuntea täysin hänen äänensä kaikki
vivahteet, huomata hänen keveissä tai ilkamoivissa sanoissaan
vakavan ajatuksen osoitteita, vieläpä silloinkin, kun tuntee
kalvavaa luulevaisuutta maailman huvituksia kohtaan. Kreivi,
onnellisena huomaavaisuuksista, joiden aiheena hän oli, näytti
melkein nuorelta. Hänen vaimonsa toivoi sen vaikuttavan parantavasti
hänen mielialaansa. Ja minä, minä nauroin Madeleinen kanssa,
joka, muistuttaen noita lapsia, joiden sielu kehittyy ruumiin
kustannuksella, sai minut hymyilemään hämmästyttävillä huomioillaan,
jotka olivat täynnä hyväntahtoista, sukkelaa pilaa, mutta jotka eivät
säästäneet ketään. Se oli kaunis päivä. Yksi sana, yksi aamunkoitossa
syntynyt toive oli valaissut luonnon; ja nähdessään minut niin
iloisena, Henriettekin oli iloinen.

-- Tämä onni kreivin harmaassa ja pilvisessä elämässä näyttää tekevän
hänelle hyvää, sanoi Henriette minulle seuraavana päivänä.

Tuon päivän minä luonnollisesti vietin Clochegourde'ssa; minä olin
ollut sieltä viisi päivää karkoitettuna, minä janosin elämääni.
Kreivi oli lähtenyt jo kello kuuden aikana matkalle Tours'iin.
Tyttären ja äidin välille oli syntynyt vakava erimielisyyden aihe.
Herttuatar tahtoi, että kreivitär seuraisi häntä Pariisiin, jossa hän
saattoi toimittaa kreivittärelle paikan hovissa, ja jossa kreivi,
kieltonsa peruuttaen, voisi saada itselleen korkeita virkoja.
Henriette, joka kävi onnellisesta naisesta, ei tahtonut paljastaa
kenellekään, ei edes äitinsä sydämelle hirvittäviä kärsimyksiään
eikä ilmaista miehensä kykenemättömyyttä. Jottei hänen äitinsä olisi
voinut tunkeutua hänen perheensä salaisuuksiin, oli hän lähettänyt
herra de Mortsauf'in Tours'iin keskustelemaan notarioiden kanssa.
Minä yksin, kuten hän oli sanonut, tiesin Clochegourde'n salaisuudet.
Kokemuksesta tietäen, kuinka tuon laakson puhdas ilma ja sininen
taivas tyynnyttivät mielen kiihtymyksiä tai sairauden katkeria tuskia
ja mikä vaikutus Clochegourde'lla oli hänen lastensa terveyteen, hän
toi esiin perusteltuja kieltoja, joita herttuatar koetti kumota.
Herttuatar oli vallanhimoinen nainen, joka tunsi pikemmin nöyryytystä
kuin surua tyttärensä epäedullisesta avioliitosta. Henriette huomasi,
että hänen äitinsä välitti vähän hänen lapsistaan, hirveä huomio!
Kuten kaikki äidit, jotka ovat tottuneet itsevaltiaasti hallitsemaan
tyttäriään vielä heidän naimisiin mentyäänkin, herttuatar toi esiin
mielipiteitä, joita ei käynyt vastustaminen. Herttuatar teeskenteli
milloin kiehtovaa ystävyyttä saadakseen tyttärensä taivutetuksi
suunnitelmiinsa, milloin katkeraa kylmyyttä voittaakseen pelon avulla
siinä, missä lempeys ei tehonnut; lopuksi huomatessaan ponnistuksensa
hyödyttömiksi, hän päästi valloilleen saman ironian, minkä minä olin
huomannut äidissäni. Kymmenessä päivässä Henriette oppi tuntemaan
kaikki sielun tuskat, joita nuorille naisille tuottaa heidän
riippumattomuutensa säilymiselle välttämätön taistelu. Te, jolla
onneksenne on parhain äideistä, te ette voi ymmärtää näitä asioita.
Saadaksenne käsityksen tuosta taistelusta, jossa toisella puolella oli
kuiva, kylmä, laskeva ja kunnianhimoinen nainen, toisella puolella
hänen tyttärensä, täynnä tuota henkevää ja raikasta hyvyyttä,
joka ei koskaan ehdy, täytyisi minun kuvata teille lilja, johon
sydämeni on häntä aina verrannut, musertuneena kiiltävän teräskoneen
rattaisiin. Tuo äiti ei ollut koskaan koettanut päästä tytärtänsä
lähelle, hän ei osannut aavistaa ainoatakaan niistä todellisista
vaikeuksista, jotka pakottivat hänen tyttärensä jättämään käyttämättä
Restauratsionin etuja ja jatkamaan yksinäistä elämäänsä. Se sana,
jolla herttuatar ilmaisi epäilyksensä, avasi näiden kahden naisen
välille kuilun, jota siitä lähtien ei mikään voinut täyttää. Vaikka
perheet salaavat huolellisesti sietämättömät riitansa, ottakaa
niistä selvä: te tapaatte melkein kaikissa syviä, parantumattomia
haavoja, jotka vähentävät luonnollisia tunteita. On joko todellisia,
liikuttavia intohimoja, jotka luonteiden sopusointuisuus tekee
ikuisiksi, ja silloin on kuolema kohtalon isku, jonka seurauksia ei
voida enää parantaa; tai piileviä vihoja, jotka jäähdyttävät hitaasti
sydämen ja kuivaavat kyyneleet ikuisten jäähyväisien päivänä.
Ahdistettuna eilen, ahdistettuna tänään, kaikkien hätyyttämänä,
vieläpä noiden kahden kärsivän enkelinkin, jotka eivät olleet
syypäitä onnettomuuksiin, joita he saivat kokea, eikä niihin, joita
he tuottivat, kuinka ei tuo sieluparka olisi rakastanut sitä, joka
ei häntä ollenkaan hätyyttänyt ja joka tahtoi ympäröidä hänet
kolminkertaisella oka-aidalla suojellakseen häntä myrskyiltä,
kosketukselta ja kaikilta loukkauksilta? Vaikka minä kärsinkin
noista taisteluista, olin minä joskus onnellinen tuntiessani, että
hän heittäytyi minun sydämeeni, sillä Henriette uskoi minulle uudet
tuskansa. Minä saatoin silloin arvostella hänen tyyneyttään tuskissa
ja tarmokasta kärsivällisyyttä, jota hän osoitti. Joka päivä minä
opin paremmin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti sanoessaan: Rakastakaa
minua, kuten tätini minua rakasti.

-- Teillä ei siis ole ollenkaan kunnianhimoa? sanoi minulle
päivällisillä herttuatar tuiman näköisenä.

-- Rouva, vastasin minä luoden häneen vakavan katseen, tunnen
itsessäni voiman lannistaa maailman, mutta minulla ei ole kuin
kaksikymmentäyksi vuotta ja minä olen aivan yksin.

Hän katseli tytärtään hämmästyneenä. Hän luuli, että hänen
tyttärensä, pitääkseen minut lähellään, sammutti minussa kaiken
kunnianhimon. Herttuatar de Lenoncourt'in olo Clochegourde'ssa
oli yhtämittaista kiusaantumisen aikaa. Kreivitär vaati minulta
hillittyä käytöstä, hän pelästyi hellästi lausuttua sanaa ja häntä
miellyttääkseni minun täytyi pukeutua teeskentelyn haarniskaan.
Suuri torstaipäivä tuli. Se oli ikävystyttävien juhlamenojen päivä,
yksi niitä, joita rakastajat vihaavat. He ovat tottuneet huolettoman
arkielämän kuherruksiin, näkemään tuolinsa paikallaan ja kartanon
valtiattaren omistautuvan kokonaan heille. Rakkaus kauhistuu
kaikkea, mikä ei ole sitä itseänsä. Herttuatar läksi iloitsemaan
hovin loistosta ja kaikki tuli järjestykseen Clochegourde'ssa.
Pieni epäsopuni kreivin kanssa juurrutti minut entistä enemmän
Clochegourde'en. Minä saatoin tulla sinne milloin tahansa,
herättämättä pienintäkään epäluuloa, ja kuin köynnöskasvi ympäröidä
tuon kauniin sielun, joka avasi minulle molemminpuolisten tunteiden
lumotun maailman. Joka aika, hetki hetkeltä meidän luottamukseen
perustettu veljellinen avioliittomme tuli kiinteämmäksi; me lujitimme
kumpainenkin asemaamme: kreivitär verhosi minut elatusäidin
suojeluksilla ja puhtaasti äidillisen rakkauden valkeilla vaatteilla,
sillävälin kun minun rakkauteni, joka oli taivaallista hänen
läheisyydessään, hänestä etäällä tuli jäytäväksi ja janoiseksi
kuin tulipunainen rauta. Minä rakastin häntä kaksinkertaisella
rakkaudella, josta sinkosi tuhansia intohimon nuolia taivaalle, jossa
ne raukenivat läpitunkemattomaan eetteriin. Jos te kysytte minulta,
minkätähden minä, joka olin nuori ja täynnä tulisia pyyteitä, pysyin
platonisen rakkauden harhaanvievässä uskossa, tunnustan teille, että
minussa ei ollut vielä tarpeeksi miestä ahdistamaan tuota naista,
joka pelkäsi alinomaa jonkun onnettomuuden kohtaavan hänen lapsiansa,
joka alati odotti puolisonsa mielialan myrskyistä vaihtelua; joka oli
miehensä vaivaamana silloin, kun Jaques'in tai Madeleinen sairaus ei
häntä huolettanut, ja sai istua heidän vuoteensa ääressä, kun hänen
puolisonsa salli hänen hiukan levähtää. Liian kiihkeästi lausutun
sanan sointi järkytti hänen olemustansa, intohimo loukkasi häntä;
hänelle piti rakkauden olla verhottua, hellyydensekaista voimaa,
lyhyesti sanoen sitä, mitä hän oli toisille. Lisäksi, sanon sen
teille, joka olette niin täysin nainen, tuohon asemaan sisältyi
hurmaavaa hiutumista, jumalallisen sulon hetkiä ja tyytyväisyyttä,
joka seuraa hiljaisia uhrauksia. Hänen puhtautensa oli tarttuvaa,
hänen uhrautumisensa, jolle ei ollut maallista korvausta, vaikutti
kestävyydellään; tuo elävä, salainen hurskaus, joka yhdisti hänen
muut hyveensä, vaikutti kuin uskonnollinen suitsutus. Lisäksi minä
olin nuori, kyllin nuori keskittääkseni olemukseni tuohon suudelmaan,
jonka hän niin harvoin salli minun painaa hänen kädelleen; hän
antoi minulle aina kätensä yläpuolen, eikä koskaan sisäpuolta, joka
hänen mielestään luultavasti oli aistillisten nautintojen rajana.
Koskaan ei kaksi sielua ole syleillyt toisiaan kiihkeämmin, koskaan
ei ruumista ole urheammin ja voittoisammin lannistettu. Myöhemmin
minä opin tuntemaan syyn tuohon täydelliseen onneen. Minun iälläni
ei mikään hyötynäkökohta häirinnyt minun sydäntäni, eikä mikään
kunnianhimo kääntänyt tuon tunteen kulkua, joka oli päässyt irralleen
kuin tulvavirta ja joka hukutti aaltoihinsa kaiken, minkä se vei
mukanaan. Niin, myöhemmin me rakastamme naisessa naista, ensimäisessä
rakastetussa naisessa me sitävastoin rakastamme kaikkea. Hänen
lapsensa ovat meidän lapsiamme, hänen kotinsa on meidän kotimme,
hänen etunsa ovat meidän etujamme ja hänen onnettomuutensa meidän
suurin onnettomuutemme. Me rakastamme hänen pukuansa ja hänen
huonekalujansa; me tunnemme enemmän mielipahaa nähdessämme hänen
viljansa laossa kuin jos olisimme kadottaneet rahamme; me olemme
valmiita nurisemaan vieraalle, joka saattaa epäjärjestykseen uunin
reunustalla olevat pienet korukapineemme. Tuo pyhä rakkaus siirtää
meidät toisen ihmisen elämään, kun me sitä vastoin myöhemmin vedämme
itseemme toisen elämän, pyytämällä naista nuorilla tunteillaan
rikastuttamaan meidän köyhtyneitä tunteitamme. Minä kotiuduin
hetikohta taloon ja sain ensimäistä kertaa kokea tuollaista ääretöntä
sulon tunnetta, joka on ahdistetulle sielulle samaa kuin kylpy
väsyneelle ruumiille; sielu virkistyy silloin joka taholle ja se saa
hyväilyjä kaikkein syvimpiin poimuihinsa asti. Te ette voi ymmärtää
minua, te olette nainen, ja tässä on kysymyksessä onni, jonka te
annatte saamatta koskaan vastaanottaa samanlaista. Mies yksin tuntee
tuon herkullisen nautinnon olla vieraan perheen keskuudessa, sen
valtiattaren etuoikeuttamana, hänen tunneliikutustensa salaisena
keskipisteenä. Koirat eivät enää hauku teitä, palvelijat tuntevat
yhtähyvin kuin koiratkin teidän salaiset merkkinne, joita te
kannatte; lapset, joissa ei ole mitään turmeltunutta, jotka tietävät,
ettei heidän osansa koskaan tule vähentymään ja että heitä suojellaan
ja tehdään heille hyvää, nuo lapset omistavat ennustajan kyvyn. He
ovat kuin kissanpoikasia, heillä on lempeä itsevaltiutensa, jota he
harjoittavat rakastamiaan ja jumaloimiaan olentoja kohtaan; heissä
on älykästä herkkätuntoisuutta ja he ovat viattomia rikostovereita;
he tulevat teidän luoksenne varpaisillaan, hymyilevät teille ja
menevät äänettömästi pois. Teidän tähtenne kaikki kiiruhtavat,
jokainen rakastaa teitä ja hymyilee teille. Todelliset intohimot
näyttävät olevan kauniita kukkia, jotka tuottavat sitä enemmän iloa,
mitä kiittämättömämmässä maassa ne kasvavat. Mutta jos minulla oli
ihania etuja tuosta oikeudestani kuulua perheeseen, jossa minä löysin
sydämeni mukaiset omaiset, oli minulla myöskin velvollisuuksia. Tähän
asti herra de Mortsauf oli hillinnyt itseään minun läsnäollessani;
minä olin nähnyt vain, mitä suuria vikoja hänellä oli, mutta nyt minä
pian pääsin tuntemaan niiden käytäntöön sovelluttamista niiden koko
laajuudessa ja näin, kuinka jalon hyväsydäminen kreivitär oli ollut
kuvatessaan minulle jokapäiväisiä taistelukaan. Minä opin tuntemaan
tuon sietämättömän luonteen kaikki puolet; minä kuulin nuo hänen
alituiset tyhjänhuutamisensa, hänen valituksensa onnettomuuksista,
joista ulospäin ei näkynyt mitään merkkejä, minä käsitin tuon
luontaisen tyytymättömyyden, joka riisti elämältä sen kukat, ja
tuon alituisen itsevaltiuden tarpeen, joka saattoi hänet joka vuosi
etsimään uusia uhreja. Kun me kävelimme iltasin, valitsi hän itse
tien, mutta mikä tahansa se olikin, hän ikävystyi siihen aina; kotiin
palattaessa hän asetti toisten niskoille väsymyksensä kuorman; hänen
vaimonsa oli ollut siihen syynä viedessään häntä sinne, minne hän ei
tahtonut; unohtaen johtaneensa meitä hän valitti, että hänen vaimonsa
hallitsi hänen elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia, ettei hänellä
saanut olla omaa tahtoa ja ajatusta ja että hän oli nolla talossaan.
Jos nämä tylyt sanat kohtasivat äänetöntä kärsivällisyyttä, suuttui
hän tuntiessaan voimansa rajoitetuksi; hän kysyi katkerasti eikö
uskonto käskenyt naisen totella miestään ja oliko soveliasta
halveksia lapsien isää. Hän lopetti aina koskettamalla vaimossaan
jotakin arkaa kieltä, ja kun hän oli saanut sen soimaan, näytti hän
nauttivan erikoista iloa näistä hallitsijamitättömyyksistään. Joskus
hän teeskenteli synkkää vaitioloa ja sairaalloista alakuloisuutta;
se pelästytti äkkiä hänen vaimoaan, jolta hän silloin sai osakseen
liikuttavaa huolenpitoa. Muistuttaen turmeltuneita lapsia, jotka
harjoittavat valtaansa äidin pelosta välittämättä, hän antoi
hemmotella itseään kuten Jacques ja Madeleine, joita kohtaan hän
tunsi mustasukkaisuutta. Lyhyesti sanoen minä ajan pitkään huomasin,
että kreivi niin pienimmissä kuin suurimmissakin asioissa toimi
palvelijoitansa, lapsiansa ja vaimoansa vastaan, kuten minua vastaan
lautapelissä. Kun minä viimein olin päässyt perille, mitä juuria
ja oksia oli noilla vaikeuksilla, jotka loiskasvien kaltaisina
tukahuttivat ja ahdistivat tuon perheen liikkeitä ja hengitystä,
kietoivat hienoilla, mutta moninkertaisilla siteillä talouden
kulun ja hidastuttivat omaisuuden kasvamista, vaikeuttaen kaikki
välttämättömimmät toimet, minä tunsin ihmettelevää kauhistusta, joka
hallitsi rakkauttani ja tunki sen sydämeni pohjalle. Hyvä Jumala,
mitä olen minä? Kyyneleet, jotka minä olin juonut, synnyttivät
minussa ikäänkuin ylevän juopumuksen, ja minä tunsin onnea
yhdistäessäni itseni tuon naisen kärsimyksiin. Minä olin äskettäin
taipunut kreivin omavaltaisuuteen niinkuin salakuljettaja maksaa
sakkonsa; tästä lähtien minä tarjouduin vapaaehtoisesti hirmuvaltiaan
iskuille ollakseni lähempänä Henrietteä. Kreivitär ymmärsi minut,
salli minun ottaa paikan hänen sivullaan ja palkitsi minut jakamalla
tuskansa, kuten muinoin katuva uskonluopio, joka tahtoi päästä
taivaaseen yhdessä veljiensä kanssa, sai armon kuolla sirkuksessa.

-- Ilman teitä minä en kestäisi tätä elämää, sanoi Henriette minulle
eräänä iltana, jolloin kreivi oli ollut, kuten kärpäset hyvin kuumana
päivänä, pisteliäämpi, purevampi ja oikullisempi kuin koskaan ennen.

Kreivi oli mennyt levolle. Me vietimme, Henriette ja minä, osan
iltaa akaasioidemme alla; lapset leikkivät meidän ympärillämme
kylpien laskevan auringon säteissä. Meidän harvat sanamme, jotka
olivat pelkästään huudahduslauseita ilmaisivat ne yhteiset
ajatukset, joita meillä oli ja joilla me lepuutimme itseämme
yhteisistä kärsimyksistämme. Kun puuttui sanoja, palveli äänettömyys
uskollisesti sielujamme, jotka niin sanoakseni seurustelivat
esteettömästi toistensa kanssa, olematta siihen suudelmalla
yllytettyjä. Kumpainenkin nautti ajattelemisen ja uneksumisen
viehätyksiä, molemmat laskeutuivat saman unelman laineille,
sukeltausivat yhdessä jokeen ja nousivat ylös kuin kaksi nymfiä,
mitä likeisimmin yhtyneinä, mutta ilman mitään maallisia siteitä.
Me painuimme pohjattomiin syvyyksiin, me nousimme pinnalle kädet
tyhjinä, katseella kysyen toisiltamme: -- "Onko niin monien päivien
joukossa ainoatakaan meitä varten?" Kun aistillisuus poimii meille
juurettomina syntyneitä kukkia, minkätähden meidän lihamme on
levoton? Huolimatta runollisesti riutuvasta illasta, joka levitti
rintanojan tiilille tuon niin rauhoittavan ja puhtaan oranssin
värin; huolimatta tuosta hartaasta ilmakehästä, jossa lasten vienot
huudot vaimenivat ja joka vaikutti meihin tyynnyttävästi, intohimo
kiemurteli minun suonissani kuin ilovalkean liekki. Kolmen kuukauden
jälkeen minä en enää tyytynyt osaani, joka minulle oli annettu, ja
minä hyväilin hiljaa Henrietten kättä koettaen siten siirtää häneen
sitä uhkuvaa tunnetta, joka minussa hehkui. Henriette tuli jälleen
rouva de Mortsauf'iksi ja veti pois kätensä; kyyneleitä nousi minun
silmiini, hän näki ne ja loi minuun lauhan katseen vieden kätensä
huulilleni.

-- Tietäkää, sanoi hän, että tämä maksaa minulle paljon kyyneleitä!
Ystävyys, joka tahtoo niin suurta suosionosoitusta, on hyvin
vaarallista.

Minä laskin tunteeni valloilleen, minä sulauduin moitteisiin, minä
puhuin hänelle kärsimyksistäni ja siitä vähäisestä huojennuksesta,
jota minä pyysin voidakseni niitä kantaa. Minä rohkenin sanoa
hänelle, että jos minun iälläni tunteet olivat pelkkää sielua,
oli sielulla myöskin sukupuoli; että tulisin kuolemaan, mutta
en sulkeutunein huulin. Hän vaiensi minut luoden minuun ylpeän
katseensa, jossa minä luulin lukevani intiaanipäällikön sanat: _Ja
minä, olenko minä ruusujen päällä?_ Voi olla, että minä myöskin olin
erehdyksissä. Siitä päivästä lähtien, jolloin minä Frapesle'n portin
edessä olin väärin koettanut taivuttaa häntä siihen ajatukseen,
että haudasta voisi nousta meidän onnemme, minä häpesin tahrata
hänen sieluansa loukkaavaa intohimoa sisältävillä toiveilla.
Hän otti sananvuoron ja lausui minulle sulohuulin, että hän ei
voinut olla kokonaan minun, ja että minun olisi pitänyt se tietää.
Sillä hetkellä, jolloin hän sanoi nuo sanat, minä ymmärsin, että
minä, ellen mukautuisi hänen tahtoonsa, kaivaisin kuilun meidän
välillemme. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi sanoen, että hänellä
oli uskonnollinen varmuus siitä, että hän voi rakastaa veljeä
loukkaamatta Jumalaa tai ihmisiä ja että oli suloista pitää tuota
rakkautta todellisena vertauskuvana jumalallisesta rakkaudesta, joka
hänen kunnon Saint-Martin'insa mukaan oli maailman elämä. Jos minä
en voinut olla hänelle jotenkin samaa kuin hänen vanha rippi-isänsä,
vähemmän kuin rakastaja, mutta enemmän kuin veli, ei meidän pitänyt
enää toisiamme nähdä. Hän tulisi kuolemaan kantaen Jumalalle
ylijäämän noista viiltävistä kärsimyksistä, joita hän kyynelin ja
ahdistuksin sai kestää.

-- Minä olen antanut, sanoi hän lopettaen, enemmän kuin minun piti,
niin ettei minulla ole enää mitään jäljellä, ja minä olen saanut
siitä jo rangaistuksen.

Minun piti tyynnyttää häntä, luvata etten koskaan aiheuttaisi
hänelle tuskaa ja että rakastaisin häntä kaksikymmenvuotiaana, kuten
vanhukset rakastavat viimeistä lastaan.

Seuraavana päivänä minä tulin sopivaan aikaan. Hänellä ei ollut
enää kukkia harmaan salin maljakoihin. Minä kiiruhdin niityille
ja viinitarhoihin ja etsin sieltä kukkia laittaakseni hänelle
kaksi kukkavihkoa. Mutta koko ajan niitä toisen toisensa jälkeen
poimiessani, taittaessani niitä juuresta, ihaillessani niitä, minä
ajattelin, että väreillä ja lehdillä oli oma musiikkinsa, runoutensa,
joka tulee ilmi katseen tuntemassa viehätyksessä, kuten säveljaksot
herättävät tuhansia muistoja rakastavien ja rakastettujen sydämissä.
Jos väri on määrätyllä tavalla järjestettyä valoa, eiköhän sillä ole
jokin tarkoitus, kuten ilman värinällä säveleessä on omansa? Jacques
ja Madeleine auttoivat minua ja me kaikki kolme olimme onnellisia
saadessamme yhdessä valmistaa yllätyksen rakastetullemme. Viimeisillä
käynneillä ulkoportailla, jonne me olimme asettaneet kukkiemme
pääkortteerin, minä ryhdyin järjestämään kahta kukkavihkoa koettaen
kuvata niillä tunteitani. Kuvitelkaa itsellenne kahdesta maljakosta
aaltoillen ja sekavana ryöppynä kumpuava kukkien lähde ja sen
keskelle minun toiveeni, kohoten hopeamaljasta valkeina ruusuina ja
liljankukkina. Tämän raikkaan kudoksen yllä välkkyivät sinikaunokit,
lemmenkukat ja neidonkielet, kaikki sinisiä kukkia, joiden taivaiset
värivivahteet soveltuvat niin hyvin yhteen valkoisen kanssa. Onhan
siinä kaksi viatonta, toinen, joka ei tiedä mitään, ja toinen, joka
tietää kaiken, lapsen ajatus, marttyyrin ajatus. Rakkaudella on
vaakunansa ja kreivitär tulkitsi sen salaisesti. Hän loi minuun yhden
noita läpitunkevia katseita, jotka muistuttavat sairaan huutoa hänen
haavaansa koskettaessa. Kreivitär oli samalla kertaa sekä häpeissään
että ihastunut. Mikä palkinto tuossa katseessa! mikä kehoitus tehdä
hänet onnelliseksi ja virvoittaa hänen sydäntänsä! Minä keksin siis
uudestaan isä Castel'in teorian rakkautta varten ja löysin sille
tieteen, jota ei ole Europassa, jossa mustesäiliön kukat korvaavat
sivuja, jotka Itämailla kirjoitetaan tuoksuvin värein. Mikä viehätys
ilmaista tunteensa noiden auringon tyttärien, rakkauden säteestä
puhjenneiden kukkien sisarten kautta! Minä opin pian ymmärtämään
maaseudun kukkien kieltä, kuten eräs mies, jonka minä kohtasin
myöhemmin Grandlieu'ssa, oli perehtynyt mehiläisten kieleen.

Kaksi kertaa viikossa Frapesle'ssa oloni loppuaikoina minä ryhdyin
tuohon pitkälliseen runoteokseen, jonka täydentämiseen tarvittiin
kaikkia ruohokasvilajeja. Minä tutkin niitä perinpohjaisesti, mutta
pikemmin runoilijana kuin kasvientutkijana, pitäen enemmän silmällä
niiden sielua kuin muotoa. Löytääkseni jonkun kukan sen kasvupaikalta
minä usein tein pitkiä matkoja vesien rantamille, laaksoihin,
kukkuloiden huipuille, aukeille kankaille, saalistaen ajatuksia
kanervametsikköjen keskellä. Näillä retkillä minä tutustutin
itseni nautintoihin, jotka ovat tuntemattomia mietelmissään
elävälle oppineelle, erikoisalaansa kiintyneelle maanviljelijälle,
kaupunkeihin suljetulle käsityöläiselle ja konttoriinsa sidotulle
kauppiaalle, mutta joita muutamat metsänvartijat, halonhakkaajat
ja jotkut uneksijat tuntevat. Luonnossa on vaikutelmia, joiden
merkitykset ovat rajattomia ja jotka kohoavat suurimpien moraalisten
aatteiden korkeudelle. Milloin se on ruusutimanttien peittämä kukkiva
kanervikko, jossa aurinko välkehtii; äärettömyys katseelle, joka
osuu sinne oikeaan aikaan. Milloin sortuneiden kallioiden ympäröimä
metsänkolkka, hiekaton, sammalten peittämä ja katajien reunustama;
se tekee teihin villin, uhkaavan ja peljättävän vaikutuksen ja sen
sisältä kuuluu merikotkan huuto. Milloin kasvullisuutta puuttuva,
kivinen, suoraviivainen, kuuma kangas, jonka ääret muistuttavat
erämaata; siellä minä kohtasin jalon ja yksinäisen kukan,
lehmänkellon, jonka kultaheteille kaartuu violettisilkkinen kupu;
se oli liikuttava kuva valkeasta jumalattarestani, joka oli yksin
laaksossaan! Milloin suuria vesilammikolta, joiden pinnalle luonto
hetikohta luo vihreitä läikkiä, jonkinlaisia kasvin ja eläimen
välimuotoja ja joihin elämä syntyy muutamissa päivissä, kasvit ja
hyönteiset uiskentelevat siellä kuten maailma eetterissä. Milloin
mökki kaalimaineen, viinitarhoineen ja aitauksineen, likalätäkön
yläpuolella, muutamien laihojen ruispeltojen ympäröimänä; niin
monen vaatimattoman elämän kuva! Milloin pitkä metsätie, joka
muistuttaa jotain kirkon laivaa; puut ovat sen pilareita, oksat
sen holvikattona; tien päässä on etäällä aukko, josta valo lehtien
välitse tulee näkyviin varjokkaana tai iltaruskon värittämänä, se
muistuttaa värillistä ikkunaa, johon on kuvattu lintujen laulava
kuoro. Tuosta raikkaasta ja tuuheasta metsästä ulos tultaessa aukenee
eteen jokin liituinen kesantomaa, jonka kumisevalla ja polttavalla
sammaltantereella kylläksi syöneet käärmeet matelevat pesiinsä
nostaen siroja, ylpeitä päitään. Lisätkää näihin kuviin milloin
auringon valotulvia, jotka vyöryvät kuin elähyttävät laineet, milloin
harmaiden pilvien röykkiöitä, jotka ovat järjestyneet rivittäin kuin
rypyt vanhuksen kasvoilla, milloin heikosti oranssinvärisen taivaan
kylmiä tuntuja, joita vaaleahkot juovat uurtavat, ja kaiken lopuksi,
tarkatkaa! te kuulette lukemattomia sointuja tuossa painostavassa
hiljaisuudessa. Syys- ja marraskuun aikana minä en pannut kokoon
ainoatakaan kukkakimppua, joka ei olisi minulle maksanut kolmen
tunnin etsiskelyjä. Niin suuresti minä runoilijoiden suloisella
antaumuksella ihailin noita lyhytaikaisia vertauksia, joissa minulle
kuvastuivat ihmiselämän vastakkaisimmat muodot, majesteetillisia
näkemiä, joista minun muistoni nyt ammentaa. Nykyään minä usein
yhdistän noihin suuriin kuviin muiston sielusta, joka oli silloin
avoin luonnolle. Minä olen vielä näkevinäni siellä kuningattaren,
jonka valkea hame hulmusi vesakoissa ja liehui nurmikoilla ja johon
ajatus, kuten luvattuun hedelmään, kohosi jokaisesta rakastavilla
heteillä täytetystä verhiöstä.

Ei millään rakkaudentunnustuksella, ei millään mielettömän intohimon
näytteellä ollut voimakkaampaa viehätyskykyä kuin noilla kukkien
sinfonioilla, joihin minun petetty toiveeni sai minut käyttämään
sielunvoimia, joita Beethoven ilmensi nuoteillaan; olihan hänen
musiikkinsa syvää kääntymystä omaan itseensä, suunnatonta nousua
taivasta kohden. Rouva de Mortsauf ei ollut muuta kuin Henriette
katsellessaan kukkia. Hän palasi niiden luo lakkaamatta, hän sai
niistä ravintoa, hän otti niistä ne ajatukset, jotka minä olin
niihin asettanut, kun hän, kukat vastaanottaessaan nosti päänsä
kirjailutyöstään sanoen: -- Jumalani, kuinka ne ovat kauniita!
Te ymmärrätte tätä kukkakimpun yksityisillä kukilla suoritettua
kirjevaihtoa, kuten te ymmärsitte eräästä runokatkelmasta Saadin
runot. Oletteko te tuntenut ruohokentillä toukokuussa tuota tuoksua,
joka saattaa kaikki olennot rakkauden huumaukseen, joka saa aikaan,
että te veneessä ollessanne riiputatte käsiänne vedessä, hajotatte
hiuksenne tuulen liehuteltaviksi ja että teidän ajatuksenne
viheriöitsevät kuin metsän viidakot? Eräs pieni kasvi, tuoksuva
simake, on yksi tuon verhotun sopusoinnun suurimpia aiheuttajia. Ei
kukaan voi sitä myöskään rankaisemattomana pitää lähellään. Asettakaa
kukkavihkoon noita kuituja, jotka ovat kiiltäviä ja juovikkaita kuin
valkea- ja vihreäsäikeinen kudos, ja loppumaton hurmaus värisyttää
teidän sydämenne pohjalla olevia ruusunnuppuja, joita häveliäisyys
siellä musertaa. Olettakaa porsliinimaljakon reunoille vahva kerros
yksinomaan noita valkeita Tourainen viinitarhoissa erikoisesti
kasvavia kukkakimppuja. Asettakaa tuo kukkien puhe ikkunan valoon,
jotta siitä pääsisivät näkyviin raikkaat yksityiskohdat, viehättävät
vastakkaisuudet ja arabeskit, jotta liikutettu valtiatar näkisi
siinä yhden enemmän avautuneen kukan, josta vierähtää kyynel.
Hän on hyvin lähellä antautumista ja tarvitaan enkeli tai hänen
lastensa ääni vetämään häntä pois syvyyden reunalta. Mitä annetaan
Jumalalle? tuoksuja, valoa ja laulua, meidän luontomme kaikkein
puhtaimpia ilmaisuja. Mutta kaikkea sitä, mikä uhrataan Jumalalle,
eikö sitä tarjottu rakkaudelle tuossa valoisassa kukkien runossa,
joka lakkaamatta hymisi sydämelle melankolisia laulujaan hyväillen
sen kätkettyjä nautintoja, tunnustamattomia toiveita, harhoja, jotka
syttyvät ja sammuvat kuin Neitsyt-tähdistön tähdet kuumana yönä?

Nämä huvitukset olivat meille suureksi avuksi vaimentamaan luontoa,
joka oli kiihtynyt rakastetun olennon pitkällisestä katselemisesta,
noista silmäyksistä, jotka nauttien säteilivät aina toisen sisimpään
olemukseen saakka. Ne olivat minulle, en uskalla sanoa hänelle,
kuten nuo halkeamat, joista murtamattoman padon sulkemat vedet
syöksyvät esiin, ja jotka usein estävät onnettomuuden vähentämällä
veden voimaa. Kieltäytymisellä on kuolettavia uupumuksia, joita
torjuvat jotkut yksitellen pudonneet murut tuosta taivaasta, joka
Dan'ista Saharaan antaa mannaa kulkijalle. Kuitenkin minä olen
usein yllättänyt Henrietten seisomassa noiden kukkien edessä kädet
riipuksissa ja vajonneena myrskyisiin unelmiin, joiden aikana
ajatukset paisuttavat rintaa ja kiihdyttävät otsaa; ne tulevat
aaltoina, puhkeavat kuohuina, uhkaavat ja jättävät jälkeensä
herpaisevan väsymyksen. En ole sittemmin koskaan tehnyt kenellekään
kukkavihkoja! Kun olimme keksineet tämän kielen käytettäväksemme,
tunsimme me samanlaista tyytyväisyyttä kuin orja, joka pettää
herraansa.

Tuon kuukauden loppuaikana kulkiessani puutarhoja pitkin minä näin
joskus hänen kasvonsa ikkunaa vasten painettuina, ja kun minä tulin
sisälle saliin, tapasin minä hänet käsityönsä ääressä. Jos minä en
saapunut äänettömästi sovittuun aikaan, jota emme muuten koskaan
määränneet, näin minä välistä hänen valkean vartalonsa harhailevan
terassilla; ja kun minä hänet siellä yllätin, sanoi hän minulle:
-- Olen tullut teitä vastaan. Täytyyhän viimeistä lasta hiukan
viehätellä.

Kiusalliset lautapelit olivat keskeytyneet kreivin ja minun välillä.
Hänen viimeiset ostonsa vaativat koko joukon asioilla käyntejä,
tutkimuksia, tarkastamisia, rajantekoa ja maanmittausta. Hänen piti
antaa määräyksiä ja pitää huolta maatöistä, jotka vaativat isännän
silmää ja jotka päätettiin hänen ja hänen puolisonsa kesken. Me
menimme usein, kreivitär ja minä, tapaamaan häntä uusille alueille
lasten kanssa, jotka matkan kestäessä juoksivat hyönteisten,
tamminkaisten ja leppäkerttujen perässä ja tekivät kukkavihkojansa.
Kävellä rakastetun naisen kanssa, antaa hänelle käsivartensa! nuo
rajattomat ilot ovat riittäviä yhdelle elämälle. Keskustelu on
silloin niin tuttavallista! Me menimme yksin ja palasimme kenraalin
kanssa, leikillinen pilanimi, jonka me annoimme kreiville, kun hän
oli hyvällä tuulella. Nämä kaksi matkan suorittamistapaa antoivat
meidän nautinnollemme vaihtelua vastakohdillaan, joiden salaisuuden
tuntevat vain yhtymisessään häiriytyneet sydämet. Kotimatkalla
sekoittui samoihin onnellisuuksiin, katseeseen, kädenpuristukseen,
levottomuutta. Menomatkalla niin vapaa keskustelu sai paluumatkalla
salaperäisiä merkityksiä, kun toinen meistä keksi jonkun väliajan
jälkeen vastauksen verhottuihin kysymyksiin tai kun alotettu
keskustelu jatkui noissa arvoituksellisissa muodoissa, joihin
meidän kielemme on niin taipuisa ja joita naiset niin nerokkaasti
sepittävät. Kuka ei ole tuntenut tuota nautintoa tehdä itsensä
ymmärretyksi ikäänkuin tuntemattomassa piirissä, jossa ajatukset
pysyvät erillään muusta joukosta ja yhdistyvät välittämättä
tavallisista säännöistä? Eräänä päivänä minulla oli hillitön toive,
joka nopeasti hävisi, kun Henriette erääseen kreivin kysymykseen,
jolla hän tiedusteli mistä me puhuimme, vastasi kaksimielisellä
lauseella, johon kreivi tyytyi. Tämä viaton pilanteko huvitti
Madeleineä ja saattoi punastumaan hänen äitinsä, joka ilmaisi minulle
ankaralla katseella, että hän saattoi vetää minulta pois sielunsa,
kuten hän äskettäin oli vetänyt kätensä, tahtoen pysyä moitteettomana
puolisona. Mutta tällä puhtaasti henkisellä yhteydellä oli niin
suuria viehätyksiä, että me seuraavana päivänä aloimme taas uudelleen.

Tunnit, päivät ja viikot kuluivat siten täynnä yhä uudistuvia
iloja. Tultiin viininkorjuun aikaan, joka Tourainessa on todellista
juhlaa. Syyskuun loppupuolella on aurinko vähemmän kuuma kuin
elonkorjuun aikana, ja niityillä voi olla tarvitsematta pelätä
hellettä ja väsymystä. On helpompi poimia viinirypäleitä kuin
leikata viljaa. Hedelmät ovat aivan kypsiä. Sato on korjattu,
leipä halventuu ja tämä yltäkylläisyys tekee elämän onnelliseksi.
Pelko, jolla odotettiin yhtäpaljon rahaa kuin vaivoja kysyneiden
maatöiden tulosta, on hävinnyt täysinäisen vilja-aitan ja
täyttymäisillään olevien viinikellarien edessä. Viininkorjuu on
silloin kuin elojuhlan iloinen jälkiruoka, taivas hymyilee siihen
aikaan alituisesti Tourainessa, jossa syksyt ovat suurenmoisia.
Tässä vieraanvaraisessa maakunnassa saavat viininkorjaajat talon
puolesta ruuan. Nämä ateriat ovat ainoat, joilla köyhä väki joka
vuosi saa ravitsevaa ja hyvin valmistettua ruokaa, ja he ovat
niihin yhtä mieltyneitä kuin patriarkaalisissa perheissä lapset
vuotuisiin perhejuhliin. He kiiruhtavatkin joukottain kartanoihin,
joissa isännät kestitsevät heitä ilman itaruutta. Talo on silloin
täynnä väkeä ja ruoka-aineita. Viininpuserrushuoneet ovat yhtämittaa
auki. Kaikkia näyttää elähyttävän tynnyrintekijöiden ja iloisilla
tytöillä lastattujen vaunujen liikkeet ja väki, joka paremman palkan
toivossa laulaa joka hetki. On sitäpaitsi toinenkin ilon aihe,
kaikki säätyarvot sekaantuvat: naiset, lapset, isännät ja työväki,
koko maailma ottaa osaa tähän viininkorjuu-juhlaan. Nämä eri seikat
voivat selittää tuon hilpeyden, joka tarttuu iästä ikään, joka noina
viimeisinä vuoden kauniina päivinä puhkeaa esiin ja jonka muisto
aiheutti muinoin Rabelais'lle hänen suuren teoksensa baccanaalisen
muodon. Jacques ja Madeleine, alati sairaina, eivät olleet koskaan
saaneet olla läsnä viininkorjuussa. Minun oli laita samoin, ja
heidät valtasi lapsellinen iloisuus, kun he näkivät, että heidän
ilonsa oli jaettu. Heidän äitinsä oli luvannut tulla meidän mukaamme
katsomaan viininkorjuuta. Meidän piti mennä Villaines'iin, jossa
valmistettiin maakunnan korit, tilaamaan niitä oikein kauniita.
Oli kysymys, että me neljä korjaisimme sadon muutamista meidän
saksillemme säästetyistä lohkoista; mutta oli sovittu, ettei
syötäisi liiaksi viinirypäleitä. Syödä viinitarhoissa tourainelaisia
paksuja rypäleitä oli jotain niin herkullista, että halveksittiin
kauneimpiakin pöydällä olevia rypäleitä. Jacques sai minut antamaan
lupauksen, etten ollenkaan menisi katsomaan viininkorjuuta muualla,
vaan rajoittuisin Clochegourde'n alueeseen. Nuo kaksi pientä olentoa,
jotka tavallisesti olivat kärsiviä ja kalpeita, eivät koskaan
olleet verevämpiä, ruusuisempia eivätkä myöskään liikkuvampia ja
vilkkaampia kuin tuona aamupäivänä. He lörpöttelivät pelkästään
lörpöttelyn halusta, he juoksentelivat, tulivat ja menivät ilman
näkyvää syytä; heillä, kuten muilla lapsilla, näytti olevan liiaksi
elämää pudisteltavanaan. Herra ja rouva de Mortsauf eivät koskaan
olleet nähneet heitä tuollaisina. Minä tulin lapseksi heidän
kanssaan, ehkäpä enemmän lapseksi kuin he, sillä myöskin minä toivoin
satoani. Me menimme mitä ihanimman sään vallitessa viinitarhoihin
ja olimme siellä puolipäivää. Kuinka me kiistelimmekään siitä, kuka
löytäisi kauneimmat rypäleet, kuka saisi pikemmin korinsa täyteen!
Viinirypäleitä tuli ja meni äidille, ei poimittu ainoatakaan terttua,
jota ei olisi hänelle näytetty. Hän alkoi nauraa nuorekkaan heleästi,
kun minä, saapuen hänen tyttärensä jäljessä koreineni, sanoin
hänelle, kuten Madeleine: -- Entäs minun rypäleeni äiti? Hän vastasi
minulle: -- Rakas lapsi, älä kuumenna itseäsi liiaksi! Sitten vieden
kätensä vuorotellen kaulaani ja hiuksiini hän antoi minulle keveän
lyönnin poskelle lisäten: -- Sinä olet aivan hiessä! Se oli ainoa
kerta, jolloin minä kuulin tuon äänen hyväilyn, rakastajien _sinä_
sanan. Minä katselin iloisia punaisten hedelmien ja sinivadelmien
peittämiä pensasrivejä, minä kuuntelin lasten huutoja, minä
tarkastelin viininkorjaajien joukkoa, tynnöreillä täytettyjä vaunuja
ja selkäkoreja kantavia miehiä!... Ah! minä painoin kaikki muistiini,
kaikki aina tuohon nuoreen mantelipuuhun asti, jonka alla hän seisoi
raikkaana, värikkäänä, hymyilevänä päivänvarjonsa suojassa. Sitten
minä aloin poimia rypäleitä, täyttää koriani ja tyhjentää sitä
viinitynnöriin äänettömin ja hillityin ruumiin liikkein, hitain,
täsmällisin askelin, jotka jättivät sieluni vapaaksi. Minä tunsin
sanomatonta iloa ulkonaisesta työstä, joka ohjaa elämää intohimoa
hillitessään. Ilman tätä koneellista liikuntoa olisi intohimo piankin
sytyttänyt tuleen kaiken. Minä sain kokea kuinka paljon viisautta
yksitoikkoiseen työhön sisältyy, ja minä ymmärsin luostarisäännöt.

Ensi kertaa pitkästä ajasta oli kreivi vailla kärtyisyyttä ja
pisteliäisyyttä. Hänen terve poikansa, tuleva Lenoncourt-Mortsauf'in
herttua, vaalea, ruusuinen ja rypäleiden tahraama, ilahdutti hänen
sydäntänsä. Koska tämä päivä oli viimeinen viininkorjuupäivä, antoi
kenraali luvan tanssia illalla Clochegourde'n edustalla Bourbon'ien
paluun kunniaksi; juhla oli siten täydellinen kaikille. Palatessa
tarttui kreivitär minun käsivarteeni. Hän nojasi minuun tavalla, joka
antoi sydämeni tuntea koko hänen painonsa, liikkeellä, jolla äiti
tahtoi ilmaista iloansa, ja sanoi korvaani: -- Te tuotte meille onnea!

Toden teolla, minulle, joka tiesin hänen unettomat yönsä, hänen
levottomuutensa ja hänen aikaisemman elämänsä, jossa Jumalan käsi oli
häntä tukenut, mutta jossa kaikki oli ollut kuivaa ja väsyttävää,
minulle tuo hänen niin rikassointuisen äänensä korostama lause
ilmensi iloja, joita ei kukaan nainen maailmassa voinut minulle enää
tuottaa.

-- Päivieni onneton yksitoikkoisuus on katkaistu, elämä kaunistuu
toiveineen, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden perästä. Oi, älkää
jättäkö minua! Älkää pettäkö koskaan minun viattomia taikauskojani!
Olkaa vanhin poika, joka tulee veljiensä huoltajaksi!

Tässä, Natalie, ei ole mitään romaanimaista: havaitakseen siinä
syvien tunteiden äärettömyyden tulee nuoruudessaan olla heittänyt
luotinauhan noihin suuriin järviin, joiden rannalla on elänyt. Jos
monille olennoille intohimot ovat olleet laavavirtoja, jotka ovat
vyöryneet kuivettuneiden rantojen välissä, onhan myös sieluja, joissa
uskomattoman vaikeasti hillitty intohimo on täyttänyt tulivuoren
aukon kirkkaalla vedellä?

Meillä oli vielä toinen samanlainen juhla. Rouva de Mortsauf tahtoi
totuttaa lapsiaan elämän toimiin ja antaa heidän tuntea rahan
ansaitsemisen vaivaloista työtä. Hän oli sentähden määrännyt heille
tuloja, jotka riippuivat maanviljelyksen vaihtelevasta onnesta:
Jacques'ille kuului pähkinä-, Madeleinelle kastanjasato. Muutamia
päiviä jälkeenpäin meillä oli kastanjoiden ja pähkinöiden poiminta.
Mennä lyömään alas Madeleinen kastanjoita, kuulla niiden putoavan
maahan, jossa ne kovakuorisina hypähtelivät nuutuneella ja kuivalla
nurmella; nähdä pikku tytön vakavan ja tärkeän näköisenä tarkastavan
kastanjakasoja ja arvostelevan niitä -- niiden arvohan tarjosi
hänelle nautintoja, joita hän vapaasti saattoi itselleen hankkia; --
taloudenhoitajatar Manetten onnittelut, joka yksin auttoi kreivitärtä
lasten hoitamisessa; opetukset, joita tarjosivat ponnistukset noiden
sään vaihteluista niin suuresti riippuvien hyödykkeiden kokoamiseksi,
se oli näky, jossa lapsuuden viattomat ilot viehättävinä kuvastuivat
alkaneen syksyn vakavaa taustaa vasten. Madeleinellä oli oma
säilytyshuone, jonne minä tahdoin nähdä hänen kastanjaomaisuutensa
suljettavan, ottaen osaa hänen iloonsa. Niin, minä vapisen vielä
tänäpäivänä muistellessani jokaisen kastanjakorin synnyttämää melua,
kastanjoiden vyöryessä kellertävälle, mullansekaiselle perustalle,
jota käytettiin säiliöhuoneen lattiana. Kreivi osti niitä taloa
varten; käsityöläiset, palkkalaiset, jokainen Clochegourde'n
tienoolla asuva hankki ostajia Lemmikille, jonka ystävällisen
lempinimen talonpojat seudullaan suovat kernaasti yksinpä
vieraillekin, mutta joka näytti yksinomaan kuuluvan Madeleinelle.

Jacques'illa oli vähemmän onnea pähkinöitä poimittaessa. Satoi
muutamia päiviä, mutta minä lohdutin häntä ja neuvoin häntä
säilyttämään pähkinänsä ja myömään ne hiukan myöhemmin. Herra de
Chessel oli ilmaissut minulle, että pähkinöistä tuli huono sato
Brehémont'issa, Amboise'n maakunnassa ja Vouvray'ssa. Pähkinäöljyä
käytetään hyvin paljon Tourainessa. Jacques oli saava vähintäin
neljäkymmentä penniä jokaisesta pähkinäpuusta, hänellä oli niitä
kaksisataa, summa oli siis melko suuri! Hän tahtoi ostaa itselleen
varusteet ratsastamista varten. Tämä hänen halunsa sai aikaan
yleisen keskustelun, jossa isä koetti saada hänet miettimään
tulojen epävakaisuutta ja välttämättömyyttä koota säästöjä niitä
vuosia varten, jolloin puut olisivat hedelmättömiä, jotta edes
keskinkertainen tulo voitaisiin saada. Minä tunsin kreivittären
ajatukset, vaikka hän oli ääneti. Hän oli iloinen nähdessään
Jacques'in kuuntelevan isäänsä ja isän saavuttavan jälleen hiukan
tuota vanhemman pyhyyttä, jota häneltä puuttui, kiitos tuon ylevän
valheen, jonka kreivitär oli edeltäpäin valmistanut. Olenhan
tätä naista kuvatessani sanonut teille, että maallinen kieli on
voimaton ilmaisemaan hänen piirteitään ja hänen olemustansa. Kun
tämäntapaisia kohtauksia sattuu, nauttii sielu niiden herkullisuuksia
niitä tutkimatta; mutta millä elävyydellä niiden yksityiskohdat
myöhemmin kohoavat muistoon levottoman elämän synkältä pohjalta! Ne
säihkyvät timanttien kaltaisina ajatusten keskellä, jotka ovat täynnä
kiintymystä ja häipyneen onnen muistoihin hautautuneita katumuksia.
Minkätähden nimet Cassine ja Rhetorière, noiden kahden äskettäin
ostetun alueen nimet, joista herra ja rouva de Mortsauf'illa on
niin paljon huolta, liikuttavat minua enemmän kuin kauneimmatkaan
pyhän maan tai Kreikan nimet? _Joka rakastaa, sanokoon sen!_ on
La Fontaine huudahtanut. Näillä kahdella nimellä on sellaisten
sanojen tenhovoima, joita tavallisesti käytetään henkiä manatessa,
ne selvittävät minulle noituuden, ne nostavat hereille nukkuneita
henkilöitä, jotka heti liikkuvat ja puhuvat minulle, ne vievät minut
jälleen tuohon onnelliseen laaksoon, ne luovat taivaan ja maiseman.
Mutta onhan henkien esiinkutsumisessa aina jotain yliluonnollista!
Älkää siis ihmetelkö nähdessänne minun kertovan teille kohtauksia,
jotka ovat niin tavallisia. Pienimmätkin tuon yksinkertaisen
maalaiselämän yksityiskohdat ovat olleet minulle yhtä monia,
näöltänsä heikkoja siteitä, jotka ovat yhdistäneet minut lujasti
kreivittäreen.

Lasten taloudelliset edut aiheuttivat kreivittärelle yhtä paljon
murheita kuin mitä hänellä oli heidän heikon terveytensä takia.
Minä opin pian tuntemaan todeksi sen, mitä hän oli minulle puhunut
salaisesta osastaan talon asioissa, joihin minä hitaasti perehdyin
saaden tietooni maaelämän yksityiskohtia, joita valtiomiehen tulee
tuntea. Kymmenen vuoden ponnistusten jälkeen rouva de Mortsauf oli
saanut muutetuksi maidensa viljelyksen; hän oli ottanut käytäntöön
nelivuoroisen viljelyksen, jota nimitystä käytetään maaseudulla
ilmaisemaan uuden menettelytavan tuloksia. Sitä seuraten viljelijät
kylvävät peltoon samaa viljaa vain neljänä vuonna, jotta maa pysyisi
tuotantokykyisenä. Talonpoikien vastustuksen voittamiseksi oli
täytynyt purkaa vuokrasopimukset, jakaa alueet neljäksi suureksi
tilaksi ja antaa ne _puolinjakovuokralle_, vuokraamistapa, joka oli
erikoista Tourainessa ja sen ympärillä olevissa seuduissa. Omistaja
antaa vuokraajalle asumuksen, viljelykseen tarvittavat huoneet sekä
siemenet ja jakaa hänen kanssansa viljelyksen kulungit ja tulot.
Tätä jakoa valvoo erityinen henkilö, jonka tehtävänä on eroittaa
omistajalle tuleva osa, kallis järjestelmä ja kirjanpitoon nähden
mutkikas, jaettavien laatu kun alinomaa vaihtelee. Kreivitär oli
herra de Mortsauf'in avulla asettanut viljelyksenalaiseksi viidennen
arentimaan, jonka muodostivat Clochegourde'n ympärillä olevat muut
maat, niin hyvin viljelläkseen sitä kuin selvillä tosiasioilla
näyttääkseen _puolinjakovuokraajilleen_ uuden menettelytavan
oivallisuutta. Ollen mestari ohjaamaan maanviljelystä hän oli
vähitellen ja naisellisella itsepintaisuudellaan jälleen pannut
kuntoon kaksi tuollaista tilaa Artois'n ja Flandre'n mailla.

Kun puolinjakokontrahtien aika oli kulunut loppuun, tahtoi
kreivitär muodostaa näistä vuokramaista kaksi kaunista tilaa ja
antaa ne rahasta vuokralle toimeliaille ja älykkäille miehille
saadakseen Clochegourde'n tulot yksinkertaisemmiksi. Peläten
kuolevansa ensiksi hän pyrki jättämään kreiville tuloja, joita
olisi helppo valvoa, ja lapsilleen omaisuuksia, joita ei mikään
taitamattomuus voisi järkyttää. Tänä hetkenä kymmenen vuotta
sitten istutetut hedelmäpuut olivat täynnä hedelmiä. Aitaukset,
jotka varjelivat perintöalueita kaikilta tulevilta rajariidoilta,
olivat pystytetyt. Poppelit, jalavat, kaikki olivat hyvin
kasvaneet. Uusine alueineen ja käyttämällä kaikkialla uutta
maanviljelemisjärjestelmää Clochegourde'n maa-alue, jaettuna neljään
suureen tilaan, joista kaksi oli vielä rakennuksen alaisina, kykeni
tuottamaan kuusitoistatuhatta frangia rahaa, neljätuhatta frangia
kustakin arentitilasta; tähän ei vielä otettu lukuun viinitarhoja,
kahtasataa auranalaa metsää ja mallitilaa. Näiden neljän tilan tiet
saattoivat kaikki yhtyä suureen puistotiehen, joka Clochegourdesta
kävi suoraviivaisena haarautuen Chinon'in tielle. Puistotien
ja Tours'in väliä ei ollut kuin viisi peninkulmaa, vuokraajia
oli kyllä ilmaantuva, etenkin kun koko maailma puhui kreivin
aikaansaamista parannuksista, menestyksestä ja hänen maidensa
laajennuksista. Kumpaankin äskenostettuun alueeseen hän tahtoi
käyttää viisitoistatuhatta frangia muuttaakseen herraskartanot
kahdeksi suureksi viljelystilaksi, jotta saisi ne paremmin
vuokratuiksi viljeltyään niitä vuoden tai pari. Hän tahtoi asettaa
niiden hoitajaksi erään Martineaun, parhaimman ja kunnollisimman
palkkalaisensa, joka sattui olemaan ilman paikkaa; sillä hänen
neljän vuokralaisensa puolinjakokirjain sopimusaika loppui ja hetki
yhdistää ne kahdeksi maatilaksi ja antaa ne rahasta vuokralle oli
käsissä. Nämä niin yksinkertaiset, mutta kolmenkymmenen tuhannen
frangin kulunkeihin kiedotut aatteet olivat tänä hetkenä kreiville
ja kreivittärelle pitkien keskustelujen aiheina: inhottavia
riitoja, joissa kreivitärtä ei tukenut muu kuin hänen lastensa etu.
Tuo ajatus: "Jos minä kuolen huomenna, miten kävisi?" puistatti
häntä. Lempeät ja rauhalliset sielut, joille kiukustuminen on
mahdotonta ja jotka tahtovat ympärillään vallitsevan heidän
syvän sisäisen rauhansa, he yksin tietävät kuinka paljon voimaa
vaaditaan tuollaisiin taisteluihin, mitä runsaita verivirtoja tulvii
sydämeen ennen taistelun alkua, mikä väsymys valtaa olemuksen, kun
taisteltuaan ei ole mitään saavuttanut. Hetkellä, jolloin hänen
lapsensa olivat vähemmän kalpeat, vähemmän laihat ja hilpeämpiä,
sillä hedelmien aika oli tehnyt heihin vaikutuksensa; hetkellä,
jolloin hän kostein silmin seurasi heitä heidän leikeissään
tuntien tyytyväisyyttä, joka uudisti hänen voimiansa virkistämällä
hänen sydäntänsä, tuolla hetkellä vaimo parka kesti loukkaavat
pisteliäisyydet ja haavoittavat hyökkäykset terävällä vastustuksella.
Kreivi, joka oli pelästynyt kaikista noista muutoksista, kielsi
niiden edut ja mahdollisuuden tylyllä itsepäisyydellä. Päivänselviin
tosiasioihin hän vastasi kuin lapsi, joka saattaa asettaa
väittelynalaiseksi esimerkiksi auringon vaikutuksen kesällä.
Kreivitär pääsi voitolle. Terveen järjen voitto hulluuden yli
tyynnytti kreivittären haavoja, hän unohti loukkaukset. Sinä päivänä
hän teki kävelyretken Cassine'en ja Rhetorière'en päättääkseen
siellä suunnitelmat. Kreivi kävi yksin edellä, lapset tulivat hänen
perässään ja me kaksi olimme takimmaisina kulkien hitaasti, sillä
kreivitär puhui minulle tuolla suloisella ja hiljaisella äänellään.
Hänen sanansa muistuttivat meren laineita, jotka viihtyvinä hiljaa
solahtelevat heleälle hiekalle.

Hän sanoi minulle olevansa varma menestyksestä. Oli muodostumassa
kilpaileva ajuriliike Tours'in ja Chinon'in välille. Sen yrittäjä
oli eräs toimelias mies, Manetten serkku, joka tahtoi saada
itselleen suuren arentitilan tien varrelta. Hänen perheensä oli
lukuisa: vanhin poika ohjasi ajoneuvoja, toinen kuormavaunuja, isä,
sijoittuneena keskiväliin tienvarrella Rabelaye'n vuokratilalle,
saattoi siitä valvoa hevosten vaihtoa ja viljellä hyvin maitaan
käyttämällä niihin lantaa, jota hän sai talleistaan. Mitä toiseen
haaratilaan, Baude'en tulee, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä
Clochegourde'sta niin yksi heidän neljästä vuokralaisestaan,
kunnollinen, älykäs ja toimelias mies, joka tunsi uuden viljelystavan
edut, oli tarjoutunut vuokraamaan sen. Cassine ja Rhetoriére taas
olivat seudun parhaimmat tilat; kerran rakennusten valmistuttua ja
viljelysten saatua täyden arvonsa, riitti ilmoittaa vain niistä
Tours'issa. Kahdessa vuodessa Clochegourde siten tuottaisi korkoja
suunnilleen kaksikymmentäneljätuhatta frangia. Gravelotte, Maine'ssa
oleva arentitila, jonka kreivi oli saanut takaisin, oli juuri
vuokrattu seitsemäntuhannen frangin vuotuismaksusta yhdeksäksi
vuodeksi; sotamarsalkan vuosiraha teki neljätuhatta frangia;
jos nämä tulot eivät vielä muodostaneetkaan omaisuutta, saattoi
niillä kuitenkin hyvin mukavasti elää. Myöhemmin muut taloudessa
aikaansaadut parannukset sallisivat hänen ehkä jonakin päivänä mennä
Pariisiin valvomaan Jacques'in kasvatusta kahtena vuotena, sitten kun
kruununperillisen terveys olisi vahvistunut.

Millä väristyksellä hän lausui sanan _Pariisi!_ Minä olin tuon
suunnitelman perillä, hän tahtoi niin vähän kuin mahdollista olla
erossa ystävästään. Tuo sana saattoi minut kiihkoon, minä sanoin
hänelle, että hän ei tuntenut minua; että minä, hänelle siitä
puhumatta, olin ryhtynyt täydentämään kasvatustani tehden työtä yöt
ja päivät voidakseni olla Jacques'in opettaja; sillä minä en voisi
sietää ajatusta, että hänen talossaan tulisi asumaan joku nuori mies.
Näistä sanoista hän kävi vakavaksi.

-- Ei, Felix, sanoi hän, siitä ei tule enempää kuin teidän papiksi
rupeamisestannekaan. Te olette yhdellä sanalla koskettanut äitiä aina
sydänjuuriin asti, mutta nainen rakastaa teitä liian vilpittömästi
antaakseen teidän joutua intonne uhriksi. Olisi korvaamaton vahinko,
jos käyttäisi hyväkseen tuota uhrautuvaisuutta, enkä minä voisi sitä
millään tavalla hyvittää. Ah! ei, en tahdo millään tavalla tulla
teille turmiolliseksi. Teistäkö, vikontti de Vandenesse, opettaja?
Te, jonka ylevä tunnuslause on: _ei myö itseänsä!_ Vaikka te olisitte
joku Richelieu, te olisitte ainaiseksi sulkenut elämänuranne. Te
aiheuttaisitte mitä suurimpia suruja perheellenne. Ystäväni, te ette
tiedä, miten paljon loukkaavaa sellainen nainen kuin minun äitini
osaa asettaa suojelevaan katseeseen, miten paljon nöyryyttävää yhteen
sanaan, halveksumista yhteen tervehdykseen.

-- Ja jos te minua rakastatte, mitä välitän minä maailmasta?

Hän teeskenteli ikäänkuin hän ei olisi kuullut ja jatkoi:

-- Vaikka minun isäni on hyvä ja taipuisa myöntämään minulle sen,
mitä häneltä pyydän, ei hän antaisi teille anteeksi sitä, että
olette joutunut huonoon asemaan maailmassa, ja kieltäytyisi teitä
suojelemasta. En tahtoisi teitä nähdä itse kruununprinssinkään
opettajana! Ottakaa yhteiskunta sellaisena kuin se on, älkää astuko
mitään harha-askeleita elämässä. Ystäväni, tuo mieletön ehdotus, joka
lähtee...

-- Rakkaudesta, sanoin minä hänelle hiljaa.

-- Ei, armeliaisuudesta, lausui hän pidättäen kyyneleitään; tuo hullu
ajatus valaisee minulle teidän luonnettanne. Sydämenne on tuottava
teille vahinkoa. Otan tästä hetkestä alkaen itselleni oikeuden
opettaa teille muutamia asioita. Jättäkää minun naissilmieni huoleksi
nähdä joskus teidän edestänne. Niin, Clochegourde'ni perukasta minä
tahdon, äänettömänä ja ihastuneena, seurata teidän menestystänne.
Mitä opettajaan tulee, olkaa rauhallinen, me löydämme kyllä jonkun
vanhan, kunnon apotin, jonkun vanhan, oppineen jesuiitan, ja isäni
on mielellään luovuttava rahasumman sen lapsen kasvatusta varten,
joka tulee kantamaan hänen nimeään. Jacques on minun ylpeyteni. Hän
on kuitenkin vasta yhdentoista vuotias, sanoi kreivitär hetkisen
vaiettuaan. Mutta hänen laitansa on samoin kuin teidän: nähdessäni
teidät minä luulin teitä kolmentoista vuotiaaksi.

Me olimme saapuneet Cassine'en, jossa Jacques, Madeleine ja minä
seurasimme kreivitärtä, kuten pikku lapset seuraavat äitiään; mutta
me olimme hänelle vaivaksi. Minä jätin hänet hetkiseksi ja menin
puutarhaan, jossa Martineau vanhempi, tilan kaitsija, tarkasteli
Martineau nuoremman, vuokraajan, kanssa puita, oliko ne hakattava
maahan vai ei. He väittelivät tästä asiasta aivan kuin heidän
omaisuutensa olisi ollut kysymyksessä. Minä näin silloin, kuinka
suuresti kreivitärtä rakastettiin. Lausuin sen eräälle köyhälle
päivätyöläiselle, joka jalka lapion päällä ja nojaten kyynärpäällään
sen varteen, kuunteli noita kahta puutarhatieteen tohtoria.

-- Kyllä, herra, vastasi hän minulle, kreivitär on hyvä nainen,
eikä ylpeä, kuten kaikki nuo Azay'n riikinkukot, jotka mieluummin
näkisivät meidän nälkiintyvän kuin koirien, kuin että maksaisivat
penniäkään päälle kuusijalkaisesta ojasta! Sinä päivänä, jolloin tuo
nainen jättää paikkakunnan, itkee pyhä Neitsyt ja me samoin. Hän
tietää, mikä hänelle kuuluu, mutta hän tuntee meidän puutteemme ja
ottaa ne huomioon.

Millä ilolla minä annoin kaikki rahani tuolle miehelle!

Muutamia päiviä jälkeenpäin tuli ponyhevonen Jacques'ille, jota
hänen isänsä, oivallinen ratsastaja, tahtoi vähitellen totuttaa
ratsastamisen vaivaloisuuksiin. Pikku pojalla oli kaunis ratsupuku,
joka oli ostettu pähkinöistä saaduilla rahoilla. Aamu, jona hän sai
ensimäisen oppituntinsa isän seuraamana ja Madeleinen hämmästyneenä
huutaessa ja hypellessä nurmikolla, jonka ympäri Jacques ajoi, oli
kreivittärelle ensimäinen suuri äidillisyyden juhla. Jacques'illa oli
äidin kirjailema kaulus, pieni, taivaansininen, kiiltonahkavöinen
päällystakki, valkeat, poimuilevat housut ja skottilainen
samettihattu, jonka alta vaaleat hiukset valuivat paksuina kiharoina:
hän oli ihastuttavan näköinen. Kaikki talon muukin väki ryhmittyi
hänen ympärilleen ottaen osaa tähän kotoiseen onneen. Nuori
perillinen hymyili äidilleen ajaessaan hänen ohitsensa ja pysyi
rohkeana. Tämä ensimäinen miehen toimi tuolta lapselta, jota kuolema
niin usein näytti lähestyvän, toivo kauniista tulevaisuudesta,
jota hänelle ennusti tuo ratsastusretki, jolla hän näyttäytyi niin
kauniina, niin iloisena, niin raikkaana, mikä viehättävä korvaus!
Iloitseva isä, joka ensi kertaa pitkästä ajasta oli jälleen
nuorekas ja hymyilevä, onni, joka kuvastui koko talonväen silmissä,
Lenoncourt'in vanhan tallimestarin huudahdus -- hän palasi Tours'ista
ja nähdessään tavan, jolla lapsi piteli ohjaksia, lausui hänelle:
"Bravo, herra vikontti!" -- se oli liikaa, rouva de Mortsauf suli
kyyneliin. Hän, joka niin tyynesti kantoi surunsa, oli liian heikko
kestämään iloa nähdessään lapsensa ratsastavan tuolla hiekalla, johon
hän niin usein ennen oli vuodattanut kyyneleitä kävelyttäessään
poikaansa auringonpaisteessa. Tuona hetkenä kreivitär nojautui minun
käsivarteeni ilman omantunnon tuskia ja sanoi minulle:

-- Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan kärsinyt. Älkää jättäkö meitä
tänään.

Kun oppitunti oli loppunut, heittäytyi Jacques äitinsä syliin.
Äiti otti hänet vastaan ja puristi häntä syliinsä voimalla, jonka
ylitsevuotava autuas riemu synnyttää, ja suudelmia ja hyväilyjä
riitti loppumattomiin. Minä menin Madeleinen kanssa tekemään kaksi
komeata kukkavihkoa koristaaksemme pöydän ratsastajan kunniaksi. Kun
me palasimme saliin, sanoi kreivitär minulle: Viidestoista lokakuuta
tulee varmaankin olemaan merkkipäivä! Jacques on ottanut ensimäisen
tuntinsa ratsastamisessa, ja minä olen saanut valmiiksi ompelukseni.

-- Tosiaan, Blanche, sanoi kreivi nauraen, minä tahdon sen sinulle
maksaa.

Hän tarjosi vaimolleen käsivartensa ja vei hänet etupihaan, jossa
kreivitär näki ajoneuvot, jotka hänen isänsä oli hänelle antanut ja
joita varten kreivi oli ostanut kaksi hevosta Englannista. Ne oli
tuotu herttua de Lenoncourt'in hevosten mukana. Vanha tallimestari
oli laittanut kaikki valmiiksi etupihassa oppitunnin kestäessä. Me
otimme vaunut ja menimme katsomaan uutta puistokujan suunnitelmaa,
jonka mukaan tien piti kulkea suorassa viivassa Clochegourde'sta
Chinon'in tielle. Äsken ostetut maa-alueet tekivät mahdolliseksi tien
kulkemisen suoraan uusien alueiden poikki. Palatessa sanoi kreivitär
minulle syvällä surumielisyydellä: -- Minä olen liian onnellinen,
minulle on onni sairautta, se ahdistaa minua ja minä pelkään sen
katoavan kuin unen.

Minä rakastin häntä liian intohimoisesti voidakseni olla tuntematta
mustasukkaisuutta. Minä, minä en voinut antaa hänelle mitään, ja
raivoissani minä etsin keinoa saada kuolla hänen edestänsä. Hän kysyi
minulta mitkä ajatukset verhosivat silmiäni. Minä ilmoitin ne hänelle
suoramielisesti, ja hän oli siitä enemmän liikutettu kuin kaikesta
edellätapahtuneesta. Hän vuodatti palsamia sydämeeni, kun hän,
vietyään minut portaille, sanoi korvaani: -- Rakastakaa minua, kuten
tätini minua rakasti, annattehan te silloin minulle elämänne. Ja jos
minä sen siis otan, teenhän minä silloin joka hetki itseni teidän
velalliseksenne!

-- Oli aika saada käsityöni valmiiksi, jatkoi hän astuen sisälle
saliin, jossa minä suutelin hänen kättänsä ikäänkuin uudistaakseni
lupaukseni. Te ette ehkä tiedä, Felix, minkätähden minä olen ryhtynyt
tähän pitkälliseen työhön? Miehet löytävät elämänsä toimissa keinoja
suruja vastaan, liikeasioiden kulku hälventää ne, mutta me naiset,
meillä ei ole sielussa ainoatakaan tukikohtaa surujamme vastaan.
Voidakseni hymyillä lapsilleni ja miehelleni, silloin kun surulliset
mielteet minua painoivat, minä tunsin tarvetta järjestää kärsimystäni
ruumiillisen liikkeen avulla. Minä vältin siten velttouden, joka
seuraa suuria voimain kulutuksia, samoinkuin kiihtymyksen purkaukset.

Käden säännöllinen nostaminen viihdytti ajatuksiani ja vuodatti
sieluuni, jossa myrsky kohisi, vuoksen ja luoteen rauhan,
järjestäen siten sen mielenliikutukset. Ymmärrättekö, jokainen
piste ompeluksessani tunsi minun salaisuuteni? Tehdessäni viimeistä
tuolinpäällystä minä ajattelin liiaksi teitä, niin, aivan liiaksi,
ystäväni. Sen mitä te asetitte kukkavihkoihinne, sanoin minä
itselleni kuvioillani.

Päivällinen oli iloinen. Jacques, kuten kaikki lapset, joille
omistetaan huomiota, hyppäsi kaulaani nähdessään kukat, jotka
olin hänelle kunniaseppeleen puutteessa poiminut. Hänen äitinsä
teeskenteli minulle suuttumusta tämän uskottomuuden johdosta; voitte
ymmärtää, millä sulolla tuo rakastettava lapsi tarjosi tuon leikillä
kadehditun kukkavihkon äidilleen. Illalla me pelasimme kaikki
kolme erän lautapeliä, minä yksin herra ja rouva de Mortsauf'ia
vastaan, ja kreivi oli ihastuttava. Lopuksi päivän laskiessa
he saattoivat minut Frapesle'n tielle asti tuollaisena tyynenä
iltana, jonka sopusointu korvaa tunteille syvyydessä sen, minkä ne
elävyydessä menettävät. Tämä päivä oli ainoa laatuaan tuon vaimoparan
elämässä, se oli loistava piste, joka vaikeina hetkinä tuli usein
hyväilemään hänen muistojansa. Ratsastamisharjoitukset tulivat pian
eripuraisuuden aiheeksi. Kreivitär pelkäsi syystä kyllä isän ankaraa
menettelyä poikaa kohtaan. Jacques alkoi jo laihtua, hänen kauniiden
sinisilmiensä ympärille tuli tummat renkaat; ollakseen aiheuttamatta
surua äidilleen Jacques piti parempana kärsiä hiljaisuudessa. Minä
keksin parannuskeinon tätä onnettomuutta vastaan neuvoen häntä
sanomaan isälleen, että hän oli väsynyt, silloin kun kreivi alkoi
kiivastua. Mutta nämä lievennykset olivat riittämättömiä. Täytyi
asettaa vanha tallimestari isän sijalle, joka ei ilman riitaisuuksia
antanut riistää itseltään oppilastaan. Riidat ja väittelyt alkoivat
jälleen. Kreivi valitsi aiheeksi yhtämittaisiin valituksiinsa naisten
vähäisen kiitollisuuden; hän soimasi kaksikymmentä kertaa päivässä
vaimoaan ajoneuvoista, hevosista ja palvelijoiden puvuista. Lopuksi
sattui yksi noita tapahtumia, joihin tämänkaltaiset luonteet ja tämän
lajiset sairaudet mielellään ryhtyvät: kustannukset nousivat puolta
suuremmiksi kuin mitä oli arvioitu Cassine'a ja Rhetorière'a varten,
joiden huonot seinät ja lattiat murtuivat. Eräs työmies saapui
onnettomuudeksi ilmoittamaan tämän uutisen herra de Mortsauf'ille,
sen sijaan että hän olisi sanonut sen kreivittärelle. Tämä oli
aiheena riitaan, joka alkoi vienosti, mutta joka kasvoi asteettain
ja jossa kreivin muutamiksi päiviksi asettunut luulotauti vaati
korkojansa Henriette paralta.

Tuona päivänä minä olin lähtenyt Frapesle'sta puoli yhdentoista
aikana mennäkseni Clochegourde'en tekemään kukkavihkoa Madeleinen
kanssa. Lapsi oli tuonut minulle terassin rintanojalle kaksi
kukkamaljakkoa ja minä kiertelin lähistöllä olevissa puistoissa
etsien syksyn kukkia, niin kauniita, mutta niin harvinaisia.
Palatessani viimeiseltä käynniltäni minä en enää nähnyt pientä
ruusuvöistä, nirhalaitaiseen peleriiniin kääriytynyttä luutnanttiani,
ja minä kuulin huutoja Clochegourde'sta.

-- Kenraali, sanoi minulle Madeleine kyynelehtien, ja hänellä tämä
sana ilmaisi vihaa isää kohtaan, kenraali toruu äitiä, menkää häntä
puolustamaan.

Minä lensin portaita pitkin ja saavuin saliin kreivin ja hänen
vaimonsa minua huomaamatta tai tervehtimättä. Kuullessani hullun
kirkuvia huutoja minä menin sulkemaan kaikki ovet, sitten minä
palasin; minä olin nähnyt Henrietten yhtä valkeana kuin hänen
vaatteensa.

-- Älkää menkö koskaan naimisiin, Felix, sanoi kreivi minulle;
naisella on paholainen neuvonantajanaan. Hyveellisinkin heistä
keksisi pahan, ellei sitä olisi olemassa, he ovat kaikki raivoisia
petoja.

Minä kuulin sitten todisteluja, joissa ei ollut alkua eikä loppua.
Pöyhkeillen aikaisemmista ehkäisy-yrityksistään herra de Mortsauf
toi uudelleen esille turhanpäiväiset verukkeet, joilla maalaiset
kieltäytyivät omaksumasta uusia menettelytapoja. Hän väitti, että
jos hän olisi ohjannut Clochegourde'a, olisi se kaksi kertaa
rikkaampi kuin mitä se oli. Sommitellessaan loukkaavia ja vääriä
häväistyksiään hän kiroili, ryntäsi huonekalusta toiseen, saattoi
ne epäjärjestykseen ja kolhi niitä; sitten keskellä lausetta hän
keskeytti itsensä puhuakseen selkäytimestään, joka häntä poltti, tai
aivoistaan, jotka menivät hajalle kuten hänen rahansa. Hänen vaimonsa
saattoi hänet perikatoon. Onneton, yli kolmenkymmenen tuhannen
koroista, jotka hän omisti, oli hänen vaimonsa tuonut hänelle enemmän
kuin kaksikymmentä. Herttuan ja herttuattaren Jacques'ille varattu
omaisuus tuotti enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frangia korkoja.
Kreivitär hymyili ylevästi ja katsoi taivasta kohden.

-- Niin juuri, Blanche, huusi hän, sinä olet minun pyövelini, sinä
tapat minut; minä olen sinulle vaivaksi... sinä tahdot vapautua
minusta, sinä olet tekopyhimys-hirviö. Hän nauraa! Tiedätkö,
minkätähden hän nauraa, Felix?

Minä olin vaiti ja annoin pääni painua.

-- Tämä nainen, jatkoi hän vastaten kysymykseen, hän riistää
minulta kaiken onnen, hän on yhtä paljon minun kuin teidän ja
väittää olevansa minun vaimoni! Hän kantaa minun nimeäni eikä
täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita jumalalliset ja
inhimilliset lait hänelle asettavat, hän valehtelee siten sekä
ihmisille että Jumalalle. Hän kiusaa minua antamalla minun juosta
asioilla ja väsyttää minut, jotta jättäisin hänet yksin. Minä en
miellytä häntä, hän vihaa minua ja panee kaiken taitonsa liikkeelle
pysyäkseen neitseenä. Hän tekee minut hulluksi kieltäytymisillä,
joita hän minulle aiheuttaa, sillä kaikki nousee silloin minun
pääparkaani; hän tappaa minut vähitellen ja luulee olevansa pyhimys,
hän käy ripillä joka kuukausi.

Kreivitär vuodatti tuona hetkenä kuumia kyyneleitä nöyryytettynä tuon
miehen olemuksesta. Hänen ainoa vastauksensa oli: -- Herra! herra!
herra!

Vaikkakin kreivin sanat olisivat saattaneet minut punastumaan niin
hyvin hänen kuin Henrietten puolesta, liikuttivat ne voimakkaasti
minun sydäntäni, sillä ne koskivat niihin puhtauden ja hienouden
tunteisiin, jotka ovat ensimäisen rakkauden niin sanoakseni
alkuaineksina.

-- Hän on neitsyt minun kustannuksellani, sanoi kreivi.

Näihin sanoihin huudahti kreivitär: -- Herra!

-- Mitä merkitsee, sanoi kreivi, teidän kopea herra sananne? Enkö
minä ole valtias täällä? täytyykö minun lopultakin opettaa se sinulle?

Hän lähestyi kreivitärtä kurottaen häntä kohden valkoista
sudenpäätänsä, joka nyt oli inhottavan näköinen. Hänen keltaisissa
silmissään oli ilme, joka sai hänet muistuttamaan metsästä uloskäyvää
nälkiintynyttä petoa. Kreivitär luisui tuolistaan maahan ottaakseen
vastaan iskun, jota ei tullut; hän oli vaipunut lattialle tajuntansa
menettäneenä ja aivan murtuneena. Kreivi oli kuin murhaaja, joka
tuntee uhrinsa veren räiskyvän kasvoilleen, hän pysyi aivan
tyrmistyneenä. Minä otin vaimo paran käsivarsilleni, kreivi antoi
sen tapahtua, aivankuin hän olisi pitänyt itseänsä ansiottomana
häntä kantamaan; mutta hän kävi minun edelläni avatakseen minulle
salin viereisen kamarin oven, pyhitetyn kamarin, johon minä en ollut
koskaan astunut. Minä asetin kreivittären seisaalleen ja pidin häntä
hetkisen toisella käsivarrellani kiertäen toisen hänen vyötäistensä
ympäri, sillä aikaa kun herra de Mortsauf otti pois vuoteen
päällyksenä olevan haahkanuntuvaisen irtopeitteen; sitten me nostimme
ja asetimme hänet pitkälleen vuoteeseen täysin puettuna. Palatessaan
tajuntaan pyysi Henriette kädenliikkeellä meitä irroittamaan hänen
vyönsä. Herra de Mortsauf löysi sakset ja leikkasi vyön poikki,
minä annoin kreivittären hengittää hajusuolaa, hän avasi silmänsä.
Kreivi meni pois enemmän häpeissään kuin surullisena. Kaksi tuntia
kului syvässä hiljaisuudessa. Henrietten käsi oli minun kädessäni,
ja minä puristin sitä voimatta puhua mitään. Aika ajoittain hän
kohotti silmänsä sanoakseen minulle katseella, että hän tahtoi pysyä
levossa ja hiljaisuudessa; sitten oli hetkinen rauhallista väliaikaa,
jolloin hän kohottautui kyynärpäilleen ja sanoi minun korvaani: -- Se
onneton! jos te tietäisitte...

Hän laski päänsä tyynylle. Menneiden kärsimysten muisto yhdistyneenä
hänen nykyisiin tuskiinsa aiheutti hänelle hermo-kohtauksia, joita
minä en muulla tavoin saanut tyynnytetyiksi kuin rakkauden vetovoiman
avulla; vaikutus, joka oli minulle vielä tuntematon, mutta jota minä
vaistomaisesti käytin. Minä käsittelin häntä hellästi hillityllä
voimalla, ja tämän viimeisen käännekohdan aikana hän loi minuun
katseita, jotka saivat minut itkemään. Kun hermoston kiihtymys
lakkasi, korjasin minä hänen epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa,
joita minä koskettelin ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni;
sitten minä otin jälleen hänen kätensä ja tarkastelin pitkään
tuota harmaan ja ruskean väristä huonetta, tuota yksinkertaista
vuodetta persialaisine uutimineen, antiikkiseen tyyliin koristettua
toalettipöytää, halpaa sohvaa pisteompeleisine patjoineen. Mikä
runollisuus tuossa huoneessa! Mikä omakohtaisesta ylellisyydestä
luopuminen! Hienon hieno puhtaus oli hänen ylellisyytensä. Jalo
uskonnollisen aviovaimon kammio, täynnä pyhää alistumista; sen
ainoa koristus oli vuoteen vieressä oleva ristiinnaulitun kuva,
jonka yläpuolella oli hänen tätinsä kuva; sitten molemmin puolin
vihkivesimaljaa hänen kahden lapsensa kuvat, jotka hän itse oli
lyijykynällä piirtänyt, sekä vihkonen heidän hiuksiansa siltä
ajalta, jolloin he olivat pieniä. Mikä turvapaikka naiselle, jonka
ilmestyminen suureen maailmaan olisi saanut kauneimmatkin kateudesta
kalpenemaan! Sellainen oli naistenhuone, jossa alati itki kuuluisan
perheen tytär, tällä hetkellä katkeruuden tulvan peittämänä ja
kieltäytyen rakkaudesta, joka olisi häntä lohduttanut. Salainen,
auttamaton onnettomuus! Ja uhri vuodatti kyyneleitä pyövelin
tähden ja pyöveli vuodatti kyyneleitä uhrin tähden. Kun lapset ja
kamarineiti tulivat sisälle, menin minä ulos. Kreivi odotti minua,
hän piti minua jo välittävänä voimana hänen ja hänen vaimonsa
välillä; ja hän tarttui minun käsiini huutaen: -- Jääkää, jääkää
Felix!

-- Onnettomuudeksi, sanoin minä hänelle, herra de Chessel'illa on
vieraita, ei olisi sopivaa, että he rupeaisivat tiedustelemaan
poissaoloni syytä, mutta päivällisen jälkeen minä tulen.

Kreivi läksi ulos minun kanssani, ja saattoi minut alaportille asti
sanomatta sanaakaan; sitten hän seurasi minua Frapesle'en asti
tietämättä, mitä hän teki. Lopuksi, perillä minä sanoin hänelle: --
Taivaan nimessä, herra kreivi, antakaa hänen ohjata taloanne, jos se
häntä miellyttää, ja älkää häntä enää kiduttako.

-- Minulla ei ole pitkiä aikoja elettävänä, sanoi hän minulle vakavan
näköisenä; vaimoni ei tarvitse kauvoja kärsiä minun tähteni, minä
tunnen, että pääni halkeaa.

Ja hän jätti minut vastentahtoisen itsekkyyden vallassa. Päivällisen
jälkeen minä palasin kuulemaan uutisia rouva de Mortsauf'ista ja
tapasin hänet jo paremmin voivana. Jos hänen avioliittoilonsa olivat
tällaisia, jos tämäntapaiset kohtaukset usein uudistuivat, kuinka
saattoi hän elää? Mikä pitkä, rankaisematon murhayritys! Tuona iltana
minä ymmärsin, millä kuulumattomilla kidutuksilla kreivi hermostutti
vaimoansa. Mille tuomioistuimelle oli tällaisia riitakysymyksiä
esitettävä? Nämä ajatukset hämmensivät minua, minä en voinut sanoa
mitään Henriettelle. Mutta minä vietin yöni kirjoittamalla hänelle.
Kolmesta tai neljästä kirjeestä, jotka minä kirjoitin, on minulle
jäänyt tämä alku, johon minä en ollut tyytyväinen; mutta jos se
minusta näytti mitään ilmaisemattomalta tai liiaksi minusta itsestäni
puhuvalta, silloin kun minun piti käsitellä yksinomaan häntä, saatte
te siitä kuitenkin tietää minun sieluni tilan.

    'Rouva de Mortsauf'ille.

    Kuinka paljon minulla olikaan saapuessani sanottavana teille
    asioita, joita minä matkan varrella olin ajatellut ja jotka minä
    unhotin teidät nähdessäni. Niin, heti kun minä teidät näen, rakas
    Henriette, eivät sanani enää tunnu minusta olevan sopusoinnussa
    teidän sielunne säteiden kanssa, jotka suurentavat teidän
    kauneuttanne. Teidän lähellänne minä tunnen niin ääretöntä onnea,
    että nykyhetken tunne hävittää edellisen elämän tunteet. Joka
    kerta minä synnyn rikkaampaan elämään ja olen kuten matkustaja,
    jolle, hänen noustessaan jotain korkeata vuorta, joka askeleella
    avautuu uusi näköpiiri. Lisäänhän minä jokaisella uudella
    keskustelulla suunnattomiin aarteisiini uuden aarteen. Tässä on
    luullakseni pitkien, ehtymättömien kiintymysten salaisuus. Minä
    en siis voi puhua teille teistä itsestänne muutoin kuin etäällä
    teistä. Teidän läsnäollessanne minä olen liiaksi häikäisty
    nähdäkseni, liiaksi onnellinen tutkiakseni onneani, liiaksi
    teidän täyttämänne ollakseni oma minäni, teidän kauttanne liiaksi
    kaunopuhelias puhuakseni teille, liiaksi kiihkeä tarttumaan
    kiinni nykyhetkeen muistellakseni mennyttä. Ottakaa siis huomioon
    tämä pysyvä hurmaus voidaksenne antaa minulle anteeksi sen
    aiheuttamat erehdykset. Teidän lähellänne minä olen pelkkää
    tunnetta. Kuitenkin rohkenen teille sanoa, rakas Henrietteni,
    etten koskaan ole tuntenut niissä lukuisissa ilon hetkissä,
    joita te olette minulle tuottanut, onnea, jota voisi verrata
    siihen riemuun, joka täytti minun sieluni eilen, kun te, tuon
    hirveän myrskyn jälkeen, jossa te taistelitte pahaa vastaan
    yliluonnollisella rohkeudella, palasitte vain minun luokseni
    puolihämärässä huoneessanne, jonne tuo onneton kohtaus minut
    johti. Minä yksin tiedän, millä loisteella voi säteillä nainen,
    kun hän saapuu kuoleman porteilta elämän kynnykselle ja kun uuden
    elämän aamurusko värittelee hänen otsaansa. Kuinka teidän äänenne
    oli soinnukas! Kuinka sanat, vieläpä teidänkin, näyttivät minusta
    pieniltä silloin, kun teidän jumaloidussa äänessänne tuli esille
    menneen surun hämärät jälkimainingit yhtyneinä jumalallisiin
    lohdutuksiin, joilla te olette minut lopultakin rauhoittanut
    antaessanne minulle siten ensimäiset ajatuksenne. Minä tunsin
    teidät kaikilla inhimillisillä kirkkauksilla loistavana; mutta
    eilen minä sain nähdä uuden Henrietten, joka olisi minun omani,
    jos Jumala niin tahtoisi. Eilen minä näin olennon vapaana
    aineen kammitsoista, jotka estävät meitä kohentamasta sielun
    tulta. Sinä olit kaunis alennuksessasi, majesteetillinen
    heikkoudessasi. Eilen minulle ilmeni jotakin kauniimpaa kuin
    sinun kauneutesi, jotakin suloisempaa kuin sinun äänesi;
    kirkkauksia, sinun silmiesi kirkkautta säihkyvämpiä, tuoksuja,
    joille ei ole sanoja; eilen sinun sielusi oli näkyvissä ja käsin
    kosketeltava. Minä olen paljon kärsinyt siitä, etten ole voinut
    avata sinulle sydäntäni, jotta sinä olisit sieltä saanut voimaa.
    Eilen vihdoin minä jätin kunnioittavan pelon, jota sinä minussa
    herätit, tuo pyörtymyskohtaus lähensihän se meitä toisiimme.
    Silloin minä tiesin, mitä oli hengittäminen, hengittäessäni
    yhdessä sinun kanssasi, sitten kun taudin käänne salli sinun
    hengittää meidän ilmaamme. Kuinka paljon taivaaseen kohotettuja
    rukouksia yhtenä ainoana hetkenä! Jos minä en heittänyt henkeäni
    noilla matkoilla, joita minä tein mennäkseni pyytämään Jumalaa
    jättämään sinut vielä minulle, johtui se siitä, että ilosta ja
    surusta ei kuolla. Tuo hetki on jättänyt minulle muistoja, jotka
    ovat haudatut sieluni pohjalle ja jotka pinnalle noustessaan
    aina tuovat silmiini kyyneleitä; jokainen ilo laajentaa niiden
    uomaa, jokainen suru syventää sitä. Niin, se pelko, joka
    eilen liikutti sydäntäni, tulee olemaan mittapuuna kaikille
    tuleville suruilleni, kuten ne ilot, joita sinä olet minulle
    ylenpalttisesti tuhlannut, sinä ajatusteni ijankaikkisesti
    rakastettu, tulevat hallitsemaan kaikkia niitä iloja, joita
    Jumalan käsi näkee minulle hyväksi suoda. Sinä olet saattanut
    minut ymmärtämään jumalallista rakkautta, tuota pettämätöntä
    rakkautta, joka voimassaan ja kestävyydessään ei tunne epäilyksiä
    eikä luulevaisuutta.'

       *       *       *       *       *

    Syvä raskasmielisyys hivutti minun sieluani, tuon perhe-elämän
    näkeminen haavoitti sydäntä, joka oli nuori ja herkkä kaikille
    inhimillisille vaikutuksille; astuessani maailmaan täytyi minun
    nähdä tuo kuilu, tuo pohjaton syvyys ja kuollut meri. Tuo hirveä
    onnettomuuksien yhtymä herätti minussa lukemattomia ajatuksia, ja
    minulla oli ensi kertaa yhteiskuntaelämään astuessani suunnaton
    mitta, johon verrattuna kaikki muut tapahtumat eivät voineet
    olla muuta kuin pieniä. Surumielisyydestäni saattoivat herra
    ja rouva der Chessel päättää, että rakkauteni oli onneton, ja
    täten intohimoni onneksi ei vähintäkään vahingoittanut suurta
    Henrietteäni.

    Seuraavana päivänä astuessani saliin tapasin minä kreivittären
    siellä yksinään; hän katsoi minuun hetkisen ojentaessaan minulle
    kätensä, sitten hän sanoi: -- Onko ystäväni siis alati liian
    hellä? Hänen silmänsä kostuivat, hän nousi ylös ja sanoi minulle
    epätoivoisen rukouksen sävyllä: -- Älkää kirjoittako minulle enää
    sillä tavoin!

    Herra de Mortsauf oli huomaavainen. Kreivitär oli saanut jälleen
    takaisin rohkeutensa ja kirkkaan otsansa, mutta hänen kasvojensa
    väri ilmaisi edellisen päivän kärsimykset, jotka olivat
    tyynnytettyjä, mutta ei sammuneita. Hän sanoi minulle illalla
    kävellessämme syksyn kuivuneilla lehdillä, jotka kahisivat
    askeltemme alla:

    -- Suru on ääretön, ilolla on rajansa. Lause, joka ilmaisi
    minulle hänen kärsimyksensä hänen verratessaan niitä pian
    haihtuviin onnen hetkiinsä.

    -- Älkää soimatko elämää, sanoin minä hänelle: te ette ota
    huomioon rakkautta, sillä on iloja, jotka säteilevät taivaisiin
    asti.

    -- Vaietkaa, sanoi hän, en tahdo tietää siitä mitään. Minä olen
    rauhallinen ja onnellinen teidän lähellänne, minä voin sanoa
    teille kaikki ajatukseni; älkää hävittäkö minun luottamustani.
    Miksi ei teillä olisi papin hyveellisyys ja vapaan miehen
    viehätys?

    -- Teidän tähtenne voisi tyhjentää myrkkymaljoja, sanoin minä
    hänelle vieden hänen kätensä sydämelleni, joka löi kiihkeästi.

    -- Taaskin! huudahti hän vetäen pois kätensä, ikäänkuin hän
    olisi tuntenut jotain suurta tuskaa. Te ette siis tahdo suoda
    minulle surunsekaista iloa saada ystävän käden avulla pysähdyttää
    haavojeni veri! Älkää lisätkö minun kärsimyksiäni, te ette tunne
    niitä kaikkia! Salaisimmat niistä ovat kaikkein vaikeimpia
    tukahduttaa. Jos te olisitte nainen, te ymmärtäisitte, mikä inhon
    sekainen melankolia valtaa ylevän sielun, silloin kun se huomaa
    itseensä kohdistettavan huomaavaisuuksia, jotka eivät paranna
    mitään ja joilla luullaan kaikki voitavan korjata. Muutamien
    päivien mielistelyllä tahdotaan minut saada antamaan anteeksi
    kärsimäni vääryys. Kaikkein järjettömimpiinkin toivomuksiin
    voisin minä silloin saada suostumuksen. Tuo alennus, nuo
    hyväilyt, jotka lakkaavat heti, kun luullaan minun kaiken
    unhottaneen, nöyryyttävät minua. Kiittää herransa suosiosta hänen
    vikojansa...

    -- Hänen rikoksiansa, sanoin minä kiihkeästi.

    -- Eikö se ole hirveä elämisen tila? sanoi hän hymyillen minulle
    surumielisesti. Sitäpaitsi minä en osaa käyttää tätä hetkellistä
    valtaani. Tällä hetkellä minä muistutan ritareja, jotka eivät
    anna iskuja kaatuneelle vastustajalle. Nähdä maassa hänet, jota
    meidän pitäisi kunnioittaa, kohottaa hänet ylös saadakseen
    häneltä uusia iskuja, kärsiä hänen lankeemuksestaan enemmän, kuin
    hän itse siitä kärsii, pitää itseänsä kunniattomana, jos käyttää
    hyväkseen hetkellistä vaikutusvaltaa, vaikkapa hyödyllistäkin
    tarkoitusta varten; kuluttaa voimansa, tyhjentää sielunsa aarteet
    noissa alhaisissa taisteluissa, hallita ainoastaan hetkellä,
    jolloin saa kuolettavia haavoja! Parempi kuolla. Ellei minulla
    olisi lapsia, heittäytyisin minä tämän elämän pyörteeseen;
    mutta mitä heistä tulisi ilman minun salattua tahdonlujuuttani?
    Minun on elettävä heidän tähtensä, kuinka surullinen se elämä
    lieneekin. Te puhutte minulle rakkaudesta?... Ystäväni,
    ajatelkaahan, mihin helvettiin minä joutuisin, jos minä antaisin
    tuolle olennolle, joka on säälimätön kuten kaikki heikot ihmiset,
    oikeuden halveksia minua? Minä en kestäisi epäluuloa! Elämäni
    puhtaus on minun voimani. Siveydellä, rakas lapsi, on pyhiä
    vesiä, joihin saa kastaa itsensä ja joista noustaan jälleen
    vahvistuneina Jumalan rakkaudessa.

    -- Kuulkaa, rakas Henriette, minulla ei ole enää kuin viikko
    täällä oltavana, tahdon että...

    -- Ah! te jätätte meidät, sanoi hän keskeyttäen minut.

    -- Mutta täytyyhän minun saada tietää, mihin ratkaisuun isäni
    minuun nähden on tullut. Kohta on jo kolme kuukautta...

    -- En ole laskenut päiviä, vastasi hän minulle liikutetun naisen
    avomielisyydellä. Hän kokosi ajatuksensa ja sanoi minulle: --
    Tulkaa, menkäämme Frapesle'en.

    Hän kutsui kreivin ja lapset ja pyysi suojahuivinsa; sitten
    kun kaikki oli valmista, tuli häneen, joka muuten oli niin
    hiljainen ja rauhallinen, pariisilaisnaisen eloisuutta, ja me
    menimme joukolla Frapesle'en vierailulle, jota kreivitär ei
    ollut velkaa. Hän pakottautui puhumaan rouva de Chessel'ille,
    joka onneksi oli hyvin pitkäveteinen vastauksissaan. Kreivi
    ja herra de Chessel keskustelivat asioistaan. Minä pelkäsin,
    että herra de Mortsauf kehuisi ajoneuvojansa ja valjakkoansa,
    mutta hänen käytöksensä oli täysin tahdikasta; hänen naapurinsa
    kyseli häneltä töistä, joihin kreivi oli, ryhtynyt Cassine'ssa
    ja Rhetorière'ssa. Kuullessani kysymyksen minä silmäilin kreiviä
    luullen että hän karttaisi keskustelun aihetta, jonka muistot
    olivat hänelle niin turmiokkaita, niin viiltävän katkeria. Mutta
    hän osoitti, kuinka innokas hän oli parantamaan maanviljelyksen
    asemaa paikkakunnalla, rakentamaan kauniita vuokratiloja
    terveellisille paikoille; sanalla sanoen hän esitti kunniakkaasti
    vaimonsa aatteet ominaan. Minä katsoin kreivitärtä punastuen.
    Tuo hienouden puute miehessä, joka muutamissa tilaisuuksissa
    osoittautui niin säädylliseksi, tuo kuolettavan kohtauksen
    unohtaminen, noiden aatteiden omaksuminen, joita vastaan hän niin
    väkivaltaisesti oli noussut, tuo itseluottamus, kivetyttivät
    minut.

    Kun herra de Chessel sanoi hänelle: -- Luuletteko voivanne saada
    kulunkinne korvatuiksi?

    -- Paljon ylikin! lausui hän vakuuttavalla liikkeellä.

    Tällaisia kohtauksia ei selittänyt muu kuin sana
    _mielipuolisuus_. Henriette, taivaallinen olento, oli säteilevä.
    Näyttäytyihän kreivi järkeväksi, hyväksi tilanhoitajaksi,
    oivalliseksi agronomiksi. Kreivitär silitteli ihastuksella
    Jacques'in hiuksia, onnellisena tyttärensä, onnellisena poikansa
    tähden! Mitä hirvittävää komiikkaa, mikä ilkkuva draama! Minä
    olin siitä hämmästynyt. Myöhemmin, kun yhteiskuntanäyttämön
    esirippu kohosi minun edestäni, kuinka monta Mortsauf'ia minä
    näinkään, vielä vähemmän rehtiä ja hurskasta kuin tämä ajoittain
    oli. Mikä kummallinen ja raateleva voima tuo, joka alituisesti
    antaa hullulle enkelin, totiselle ja runollisesti rakastavalle
    miehelle huonon naisen, suurelle pienen ja tuolle rumalle
    ihmiselle ihanan ja ylevän olennon? Olen etsinyt kauan tämän
    arvoituksen ratkaisua, myönnän sen teille. Olen penkonut esille
    paljon salaisuuksia, olen paljastanut useiden luonnonlakien
    perustuksen, selittänyt monia jumalallisia hieroglyfejä. Tästä
    ainoastaan minä en tiedä mitään, minä tutkin sitä alati kuten
    indialaisen sotanuijan kuvaa, jonka symbolisen merkityksen
    ainoastaan bramaanit tietävät. Tässä pahuuden henki on liian
    selvästi päätekijänä, ja minä en uskalla syyttää Jumalaa.
    Ketä huvittaisi tahallaan syöksyä onnettomuuksiin, joita ei
    voi parantaa? Onko Henriettellä ja hänen "tuntemattomalla
    filosofillaan" siis oikein? Sisältäisikö heidän mystiikkansa
    ihmisarvoituksen ratkaisun?

    Viimeiset päivät, jotka minä vietin tällä paikkakunnalla, olivat
    lehdettömän syksyn päiviä, päiviä, joita pilvet synkensivät.
    Ne peittävät joskus Tourainen taivaan; joka tänä kauniina
    vuodenaikana tavallisesti on alati niin kirkas ja niin lämmin.
    Päivää ennen lähtöäni rouva de Mortsauf vei minut päivällistä
    odotettaessa puutarhapengermälle.

    -- Rakas Felix, sanoi hän minulle käveltyämme hetkisen
    äänettöminä lehdettömien puiden alla, te tulette astumaan suureen
    maailmaan, ja minä tahdon ajatuksissani seurata teitä sinne. Ne,
    jotka ovat paljon kärsineet, ovat paljon eläneet; älkää luulko,
    että yksinäiset sielut eivät tiedä mitään tuosta maailmasta,
    he arvostelevat sitä. Jos minun pitää elää ystävässäni, tahdon
    minä elää sekä hänen sydämessään että hänen omassatunnossaan.
    Taistelun kestäessä on hyvin vaikea muistaa kaikkia sääntöjä,
    sallikaa minun antaa teille muutamia äidin ohjeita pojalle.
    Lähtöpäivänänne minä annan teille, rakas lapsi, pitkän kirjeen,
    josta te löydätte minun naisenajatukseni maailmasta, ihmisistä
    ja tavasta kohdata vaikeuksia tuossa suuressa etujen kiistassa;
    luvatkaa minulle, ettette lue sitä ennenkuin Pariisissa?
    Pyyntöni on ilmaus noista tunteen haaveiluista, joita vain
    me naiset ymmärrämme. En luule mahdottomaksi ymmärtää sitä,
    mutta mahdollisesti me tuntisimme mielipahaa tietäessämme sen
    ymmärretyksi. Jättäkää minulle nuo pienet polut, joilla nainen
    mielellään käy yksin.

    -- Lupaan sen teille, sanoin minä hänelle suudellen hänen
    kättänsä.

    -- Ah! sanoi hän, minun on vielä pyydettävä teiltä eräs lupaus,
    mutta sitoutukaa edeltäkäsin myöntymään siihen.

    -- Tietysti, sanoin minä luullen, että oli kysymys
    uskollisuudesta.

    -- Kysymys ei ole minusta, jatkoi hän katkerasti hymyillen.
    Felix, älkää pelatko missään; en tee poikkeusta kenenkään
    pelisalonkiin nähden.

    -- En pelaa koskaan, vastasin minä.

    -- Hyvä, sanoi hän. Olen keksinyt teille paremman tavan käyttää
    aikaa, jonka tuhlaisitte pelissä; te tulette näkemään, että
    siellä, missä toiset ennemmin tai myöhemmin häviävät, te alati
    voitatte.

    -- Millä tavoin?

    -- Kirje sanoo sen teille, vastasi hän, ja leikillinen ilme hänen
    kasvoillaan poisti hänen varoituksiltaan sen vakavan sävyn, joka
    seuraa vanhempien ohjeita.

    Kreivitär puhui minulle melkein tunnin ajan ja osoitti minulle
    kiintymyksensä syvyyden paljastaessaan minulle, millä huolella
    hän oli minua tutkinut näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana.
    Hän tunkeutui salaisimpiin sydämeni sopukoihin, koettaen sovittaa
    tunteensa minun tunteisiini; hänen äänensä sointu oli vaihteleva
    ja vakuuttava, hänen sanansa vuotivat äidillisiltä huulilta, ja
    ne ilmaisivat niin hyvin sävyn kuin sisällyksen puolesta, kuinka
    monet siteet meitä jo kiinnittivät toisiimme.

    -- Jos te tietäisitte, sanoi hän lopettaen, millä ahdistuksella
    minä seuraan teitä teidän tiellänne, millä ilolla, jos käytte
    oikeaa, millä kyynelillä, jos syöksytte kareihin! Uskokaa minua,
    kiintymykseni teihin on ilman vertaa; se on samalla kertaa sekä
    tahdotonta että tietoisesti valittua. Ah! tahtoisin nähdä teidät
    onnellisena, voimakkaana, kunnioitettuna, teidät, joka olette
    minulle kuin elämän saanut unelma.

    Hän sai minut itkemään. Hän oli yhtä aikaa sekä suloinen että
    peloittava; hänen tunteensa tuli ilmi liian rohkeasti, se oli
    liian puhdas salliakseen vähintäkään toivoa nautintoa janoavalle
    nuorelle miehelle. Korvaukseksi lihallisesta ihmisestäni, joka
    oli hänen sydämessään palasiksi revitty, hän vuodatti minuun
    tuon jumalallisen rakkauden turmeltumatonta ja lakkaamatonta
    loistetta, joka ei tyydytä muuta kuin sielua. Hän nousi
    korkeuksiin, jonne minun rakkauteni siivet eivät voineet minua
    kantaa; päästäkseen hänen lähellensä olisi ihmisellä pitänyt olla
    serafin valkeat siivet.

    -- Kaikissa asioissa, sanoin minä hänelle, tulen minä
    ajattelemaan: Mitä on minun Henrietteni sanova?

    -- Hyvä, minä tahdon olla tähti ja pyhäkkö, sanoi hän viitaten
    minun lapsuuden-unelmiini ja koettaen tarjota minulle
    mahdollisuutta niiden toteuttamiseen pettääkseen minun pyyteeni.

    -- Te olette minun uskontoni ja minun valoni, te olette kaikki,
    huudahdin minä.

    -- Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne
    lähteenä.

    Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä
    tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä.
    Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan
    minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni
    kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne
    uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko
    minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän
    tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä
    venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten
    äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi,
    tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten
    lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset,
    jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat
    vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden
    voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni
    voimakkaimmatkin taistelijat.

    Seuraavana päivänä syötyäni aamiaista Frapesle'ssa ja lausuttuani
    hyvästini isäntäväelleni, joka oli niin hyväntahtoisesti
    suhtautunut rakkauteni itsekkäisyyteen, minä läksin
    Clochegourde'en. Herra ja rouva de Mortsauf olivat päättäneet
    seurata minua Tours'iin, josta minun piti yöllä matkustaa
    Pariisiin. Matkalla oli kreivitär painokkaan vaitelias, hän
    väitti ensiksi päätänsä kivistävän; sitten hän punastui tästä
    valheesta ja korjasi sen äkkiä lausuen, että hän tunsi mielipahaa
    minun lähdöstäni. Kreivi pyysi minua tulemaan heidän luokseen,
    kun milloin Chessel'ien poissaollessa haluaisin nähdä Indre'n
    laaksoa. Me erosimme sankarillisesti ilman näkyviä kyyneleitä;
    mutta kuten moniaat sairaloiset lapset, joutui Jacques
    liikutuksen valtaan, joka sai hänet vuodattamaan kyyneleitä,
    sillä välin kun Madeleine naisellisesta vaistosta puristi äitinsä
    kättä.

    -- Rakas poju! sanoi kreivitär suudellen kiihkeästi Jacques'ia.

    Kun minä olin yksin Tours'issa, valtasi minut päivällisen jälkeen
    selittämätön raivokohtaus, jommoisia ei koeta kuin nuorella
    iällä. Minä vuokrasin hevosen ja ajoin viidessä neljännestunnissa
    Tours'in ja Pont-de Ruan'in välin. Täällä, häveten näyttää
    hulluuttani, minä juoksin jalkasin tietä pitkin ja saavuin kuten
    vakooja hiljaa hiipien puutarhapengermälle. Kreivitär ei ollut
    siellä. Minä kuvittelin, että hän kärsi. Minä olin säilyttänyt
    pienen portin avaimen ja astuin sisälle. Kreivitär laskeutui
    tällä hetkellä portaita alas kahden lapsensa kanssa tullakseen
    hengittämään, surumielin ja hitaasti, tämän seudun vienoa
    kaihomielisyyttä auringon laskiessa.

    -- Äiti, tuolla on Felix, sanoi Madeleine.

    -- Niin, minä olen täällä, sanoin minä hiljaa kreivittärelle.
    Kysyin itseltäni, miksi minä olin Tours'issa, kun minun vielä
    oli helppo nähdä teitä. Minkätähden en täyttäisi toivetta, jota
    viikon perästä en enää voisi toteuttaa?

    -- Hän ei jätä meitä, äiti, huusi Jacques hypähdellen.

    -- Ole hiljaa, sanoi Madeleine, sinä saatat tänne kenraalin.

    -- Tämä ei ole viisasta, jatkoi kreivitär, mikä järjettömyys!

    Tuo kyynelin lausuttu sointu, minkä korvauksen se antoikaan
    tuosta, jota pitäisi kutsua rakkauden tuottavaisuus laskuksi!

    -- Unohdin jättää teille tämän avaimen, sanoin minä hänelle
    hymyillen.

    -- Te ette siis enää palaa? sanoi hän.

    -- Mekö jättäisimme toisemme? kysyin minä luoden häneen katseen,
    joka sai hänet laskemaan alas silmäluomensa verhotakseen
    äänettömän vastauksensa.

    Minä läksin muutamien onnellisessa tyrmistyksessä vietettyjen
    hetkien perästä. Tuollainen tila valtaa sielut, jotka ovat
    saapuneet sinne, missä innostus loppuu ja missä mieletön hurmaus
    alkaa. Minä kävelin hitain askelin kääntyen alinomaa. Kun minä
    ylängön huipulta silmäilin viimeisen kerran laaksoa, valtasi
    minut se vastakohta, jonka se minulle tarjosi verratessani
    laaksoa siihen, mitä se oli ollut silloin, kun minä sinne ensi
    kerran tulin. Vihersihän se silloin, liekehtihän se silloin,
    kuten liekehtivät ja vihersivät minun haluni ja toiveeni! Nyt,
    minulla oli tiedossani erään perheen synkät ja surulliset
    salaisuudet, minä jaoin kristityn Nioben tuskat, olin surullinen
    kuten hän ja minun tummentuneesta sielustani tuntui kuin laakso
    olisi ollut sopusoinnussa ajatuksieni kanssa. Tällä hetkellä
    niityt olivat paljaat, poppelien lehdet varisivat ja ne, jotka
    vielä pysyivät, olivat ruosteen värisiä; viiniköynnökset olivat
    kuivuneet, metsien huipuilla lepäsi raskaana tuo tummanruskea
    väri, jota kuninkaat muinoin käyttivät puvuissansa ja joka kätki
    valtapurppuran surujen tummalla verholla. Alati sopusoinnussa
    ajatuksieni kanssa laakso, jossa viileän auringon keltaiset
    säteet kuoleutuivat, tarjosi minulle elävän kuvan sielustani.
    Ero rakastetusta naisesta on kunkin luonteen mukaan joko hirveää
    tai helppoa; minusta tuntui kuin minä olisin äkkiä joutunut
    vieraaseen maahan, jonka kieltä minä en ymmärtänyt; en voinut
    ryhtyä mihinkään nähdessäni asioita, joihin sieluni ei enää
    tuntenut kiintymystä. Silloin rakkauteni avaruus selvisi minulle
    ja rakas Henrietteni kohosi silmiini kaikessa ylevyydessään
    tuossa autiomaassa, jossa minä elin ainoastaan hänen muistonsa
    avulla. Hän oli niin uskonnollisesti jumaloitu olento,
    että minä päätin pysyä salaisen jumalattareni läsnäollessa
    tahrattomana ja puin itseni ajatuksissani leviittain valkeaan
    vaatteeseen jäljitellen siten Petrarcaa, joka ei koskaan
    näyttäytynyt Lauralle muuten kuin täysin valkeaan puettuna.
    Millä kärsimättömyydellä minä odotin ensimäistä yötä, jolloin
    minä isäni luokse saapuneena saatoin lukea tuon kirjeen. Minä
    koskettelin sitä matkan kestäessä kuten saituri tunnustelee
    setelirahasummaa, jota hän on pakotettu kantamaan mukanaan. Yön
    aikana minä suutelin paperia, jolle Henriette oli ilmaissut
    tahtonsa, josta, minä olin saava lukea hänen kätensä kirjoittamat
    salaperäiset ajatukset, josta hänen äänensä korostukset
    kaikuivat tarkkaavaiseen mieleeni. En ole koskaan lukenut hänen
    kirjeitänsä muulla tavoin kuin luin hänen ensimäisen kirjeensä,
    vuoteella, täydellisen hiljaisuuden vallitessa; kuinka voisikaan
    lukea muulla tavalla kirjeitä, jotka rakastettu henkilö on
    kirjoittanut. Kuitenkin on miehiä, jotka eivät ansaitse
    rakkautta, miehiä, jotka sekoittavat päivän toimiin kirjeidensä
    lukemisen, heittävät sen ja ryhtyvät siihen jälleen vihattavalla
    tyyneydellä. Tässä, Natalie, tuo jumalainen ääni, joka äkkiä
    soinnahteli yön hiljaisuudessa, tässä tuo ylevä olento, joka
    kohoutui osoittamaan minulle oikeata tietä risteyksessä, johon
    minä olin tullut:

       *       *       *       *       *

    'Mikä onni, ystäväni, saada koota teitä varten kokemukseni
    hajanaiset ainekset, jättää ne teille ja asestaa teidät niillä
    vaaroja vastaan maailmassa, jonka läpi teidän on taitavasti
    kuljettava. Minä olen tuntenut äidillisen kiintymyksen luvallisia
    iloja työskennellessäni muutaman yön ajan teidän hyväksenne.
    Kirjoittaessani tätä lause lauseelta, siirtäessäni itseni
    edeltäkäsin elämään, jota te tulette viettämään, minä joskus
    menin ikkunan luokse. Nähdessäni siitä Frapesle'n kuun valaisemat
    tornit minä sanoin usein itselleni: "Hän nukkuu ja minä valvon
    hänen tähtensä!" Lumoavia vaikutelmia, jotka muistuttivat minulle
    elämäni ensimäisiä onnen hetkiä, silloin kun minä katselin
    kätkyeeseensä nukkunutta Jacques'ia ja odotin hänen heräämistänsä
    ruokkiakseni häntä. Olettehan te iso lapsi, jonka sielun pitäisi
    tulla vahvistetuksi muutamilla ohjeilla, joita te ette ole
    voinut saada noissa hirvittävissä kouluissa, joissa te olette
    niin paljon kärsinyt. Meillä naisilla on etuoikeutena tarjota
    niitä teille. Nämä mitättömät pikkuasiat vaikuttavat teidän
    menestykseenne, ne valmistavat sitä ja lujittavat sitä. Eikö sen
    järjestelmän muodostaminen, jota miehen tulee noudattaa elämänsä
    toimissa, ole henkistä äitiyttä, äitiyttä, jonka lapsi hyvin
    ymmärtää? Rakas Felix, sallikaa minun, vaikkapa tekisin siinä
    muutamia virheitäkin, korostaa ystävyytemme pyyteettömyyttä, joka
    on sen pyhittävä: jättää teidät maailmalle, onhan se sama kuin
    luopua teistä. Mutta rakastan teitä tarpeeksi paljon voidakseni
    uhrata iloni teidän kauniille tulevaisuudellenne. Kohta lähes
    neljän kuukauden ajan te olette saattanut minut kummallisesti
    miettimään lakeja ja tapoja, jotka hallitsevat meidän
    aikakauttamme. Keskustelut, joita minulla oli tätini kanssa
    ja joiden sisällys kuuluu teille, teille, joka olette hänen
    sijaisenansa! hänen elämänsä vaiheet, jotka herra de Mortsauf
    on minulle kertonut; sanat, joita lausui minun isäni, hän, joka
    oli niin perehtynyt hovielämään, kaikkein suurimmat samoin
    kuin kaikkein pienimmätkin seikat, kaikki on kokoontunut minun
    muistiini tuon lapsen hyväksi, jonka minä olen ottanut omakseni
    ja jonka minä näen olevan valmiin heittäytymään ihmisten keskelle
    melkein yksin, valmiin ohjaamaan neuvonantajitta kulkunsa maahan,
    jossa useimmat sortuvat hyvien ominaisuuksiensa harkitsemattoman
    käyttämisen vuoksi, jossa jotkut onnistuvat huonojen, mutta hyvin
    käytettyjen ominaisuuksiensa nojalla.

    Ennen kaikkea miettikää sitä lyhyttä ilmaisua, jonka minä olen
    antanut mielipiteelleni yhteiskunnasta sen kokonaisuuteen
    katsoen, sillä teidän kanssanne ei tarvita paljon sanoja. Minä
    en tiedä, ovatko yhteiskunnat jumalallista alkuperää, vai ovatko
    ne ihmisen keksimiä, olen samoin tietämätön niiden liikkeelle
    panevasta voimasta; se, mikä minulle on varmaa, on niiden
    olemassaolo. Heti kun te otatte ne vastaan, sen sijaan että
    eläisitte niistä erillään, on teidän sitouduttava noudattamaan
    niiden perussäädöksiä. Teidän ja niiden välille syntyy huomenna
    jonkinlainen sopimus. Onko nykyajan yhteiskunta ihmiseen nähden
    enemmän palveluksia vaativaa kuin hyötyä tuottavaa? Luulen niin.
    Mutta saako ihminen siitä enemmän vaivaa kuin etuja tai ostaako
    hän liian kalliisti hyödyn, jonka hän siitä saa, nämä kysymykset
    koskevat lainsäätäjää eikä yksilöä. Minun mielipiteeni mukaan
    teidän tulee siis kaikessa totella yleistä lakia katsomatta
    siihen, loukkaako se vai edistääkö se teidän etujanne. Niin
    yksinkertaiselta kuin tämä periaate voi teistä näyttääkin, on
    se vaikea sovittaa käytäntöön. Se on kuin ydinneste, jonka
    pitää tunkeutua hienoimpiinkin hiuspilleihin elävöittääkseen
    puuta, säilyttääkseen sen vehreyden, kehittääkseen sen kukkia ja
    kasvattaakseen sen hedelmät niin erinomaisesti, että se herättää
    yleistä ihmettelyä. Ystävä rakas, kaikki lait eivät ole kirjaan
    kirjoitettuja; myöskin tavat luovat lakeja, kaikkein tärkeimmät
    ovat kaikkein vähimmin tunnettuja. Ei ole professoreja, ei
    tutkielmia eikä koulua tuota oikeutta varten, joka hallitsee
    teidän toimianne, teidän keskustelujanne, ulkonaista elämäänne,
    tapaa, jolla esittäydytte maailmalle tai tavoittelette onneanne.
    Näiden salaisten lakien rikkominen merkitsee pysymistä
    yhteiskunnan aliasteilla, sen sijaan että sitä hallitsisi.
    Vaikkakin tämä kirje useissa kohdin ollee sopusoinnussa teidän
    ajatuksienne kanssa, sallikaa minun kuitenkin ilmaista teille
    minun naisellinen politiikkani.

    Selittää yhteiskunta toisten vahingoille taitavasti rakennetun
    yksilöllisen onnen kannalta, on turmiollista oppia, jonka
    johtopäätökset vakavasti tehtyinä saattavat ihmisen uskomaan,
    että kaikki se, minkä hän salaisesti itselleen omistaa, ilman
    että laki, maailma tai yksilö huomaa vahingon, on oikein ja
    kohtuudella omistettua. Tämän teorian mukaan sukkela varas on
    rankaisematon, nainen, joka salassa lyö laimin velvollisuutensa,
    on onnellinen ja viisas; tappakaa ihminen siten, ettei oikeus
    saa ainoatakaan todistusta teitä vastaan; jos te voitatte sillä
    tavoin itsellenne jonkin Macbeth'in diadeemin, olette te tehnyt
    hyvin. Teidän etunne tulee ylimmäksi laiksi, kysymyksessä on vain
    todistajitta ja todistuksitta syrjäyttää ne vaikeudet, joita
    lait ja tavat asettavat teidän ja teidän pyrkimyksenne välille.
    Sille, joka näkee yhteiskunnan tässä valossa, muodostuu onnen
    saavuttamisen problemi peliksi, jonka panoksena on miljoona tai
    kaleeriorjuus, poliittinen asema tai häpeä. Vihreän pelipöydän
    ääressä ei sitäpaitsi ole tilaa kylliksi kaikille pelaajille,
    ja vaaditaan nerokkuutta heiton suunnittelemisessa. En puhu
    teille uskonnosta enkä tunteista; tässä on kysymyksessä kulta-
    ja rautakoneen pyörät, joiden välittömiä tuloksia ihmiset
    hartaasti vaarinottavat. Rakas sydämeni lapsi, jos te minun
    tavallani tunnette kauhua tätä rikosten teoriaa kohtaan,
    ei yhteiskuntaa selvitä teille muu kuin se, mikä terveelle
    järjelle näyttää oikealta, velvollisuuksien teoria. Niin,
    kaikki, myöskin te lukuunotettuna, ovat toinen toisillensa
    velkaa tuhansissa eri muodoissa. Minun mielestäni herttua ja
    pääri ovat paljon enemmän velkaa käsityöläiselle tai köyhälle
    kuin köyhä ja käsityöläinen ovat velkaa herttualle ja päärille.
    Molemminpuoliset velvollisuudet kasvavat rinnan niiden etujen
    kanssa, joita yhteiskunta tarjoaa ihmiselle tätä peruslauselmaa
    seuratessa, joka pitää paikkansa niin hyvin kauppaan kuin
    politiikkaan nähden. Palvelukset ovat alati suhteessa hyötyjen
    suuruuteen. Kun meidän Rhetorière'mme köyhä palkkalainen asettuu
    levolle töistänsä uupuneena, luuletteko, ettei hän ole täyttänyt
    velvollisuuksiansa? Varmasti hän on täyttänyt omansa paremmin
    kuin moni korkeassa asemassa oleva henkilö. Tarkastettaessa tältä
    kannalta yhteiskuntaa, jossa teidän on saatava kykyjenne ja
    älynne mukainen asema, on teidän otettava perusohjeeksenne tämä
    sääntö: älä salli itsellesi mitään, mikä on vastoin omaatuntoa
    ja yleistä mielipidettä. Vaikkakin minun horjumaton mielipiteeni
    saattaa näyttää teistä tarpeettomalta, rukoilen teitä, niin,
    teidän Henriettenne rukoilee teitä tarkoin punnitsemaan näiden
    kahden ohjeen merkitystä. Näöltänsä vähäpätöisinä merkitsevät
    ne, rakas ystävä, että oikeus, kunniallisuus, rehellisyys ja
    kohteliaisuus ovat teidän menestyksenne varmimmat ja nopeimmat
    välikappaleet. Tässä itsekkäässä maailmassa on joukko ihmisiä,
    jotka sanovat teille, ettei tunteilla pitkälle päästä ja että
    liiaksi huomioonotetut siveelliset näkökohdat hidastuttavat
    heidän kulkuansa. Te tulette näkemään ihmisiä, jotka ovat
    huonosti kasvatettuja, raakoja tai kykenemättömiä arvostelemaan
    tulevaisuutta, ihmisiä, jotka loukkaavat heikompiaan, jotka ovat
    epäkohteliaita vanhalle naiselle, jotka eivät hetkeäkään tahdo
    ikävystyttää itseään jonkun kunnon vanhuksen seurassa, sentähden
    että kaikesta tästä ei ole heille mitään hyötyä. Myöhemmin
    te näette näiden ihmisten tarttuvan orjantappuroihin, jotka
    eivät ole heille piikittömiä, ja jäävän onnestaan osattomiksi
    mitättömän pikku seikan takia, sillävälin kun hyvissä ajoin
    velvollisuuksien teoriaan harjaantuneet ihmiset eivät kohtaa
    mitään esteitä. Mahdollisesti näiden onni ei tule niin pian,
    mutta se on pysyväistä ja säilyy silloin, kun toisten onni katoaa.

    Kun minä teille sanoin, että tämän opin käytäntöön sovittaminen
    vaatii ennen kaikkea tapojen tuntemista, näyttää teistä ehkä
    siltä kuin lainoppineisuuteeni vaikuttaisi jonkun verran hovi ja
    ne opetukset, joita minä olen saanut Lenoncourt'in perheessä.
    Oi ystäväni! minä pidän mitä tärkeimpänä tätä opetusta, niin
    vähäpätöiseltä kuin se näyttääkin. Ylhäisen seurapiirin tavat
    ovat teille yhtä välttämättömiä, kuin voivat olla ne laajat ja
    monipuoliset tiedot, jotka te omistatte; jälkimäiset ovat usein
    täydennyksenä edellisille. Muutamat todellisesti vähätietoiset
    henkilöt, joilla kuitenkin on ollut luonnollinen järki ja jotka
    ovat tottuneet pitämään järjestyksessä ajatuksiansa, ovat
    kohonneet suuruuteen, johon monet heitä ansiokkaammat eivät
    ole päässeet. Olen tutkinut teitä tarkoin, Felix, saadakseni
    tietää, onko teidän kasvatuksessanne, jonka olette kouluissa
    yhteisesti muiden kanssa saanut, mitään mennyt teiltä hukkaan.
    Jumala tietää, mitä iloa minä tunsin huomatessani, että voitte
    hankkia itsellenne sen vähän, mitä teiltä puuttuu! Monilla
    henkilöillä, jotka ovat kasvatetut näiden vanhojen sääntöjen
    mukaisesti, ovat tavat jotain puhtaasti ulkonaista; sillä
    hienoinkin kohteliaisuus, kauneimmatkin tavat tulevat sydämestä
    ja personallisen arvon suuresta tunteesta, siinä syy, miksi
    muutamilla aatelisilla, huolimatta heidän kasvatuksestaan, on
    moitittava käytös, kun sitävastoin muutamilla porvarillista
    syntyperää olevilla henkilöillä on luonnostaan hyvä aisti,
    niin että heidän tarvitsee vain ottaa muutamia oppitunteja
    saavuttaakseen väärästä jäljittelemisestä vapaan hienon
    käytöksen. Uskokaa naisparkaa, joka tulee alati pysymään
    laaksossaan, kaikki tuo jalous, tuo miellyttävä yksinkertaisuus,
    mikä ilmenee sanoissa, liikkeissä, asennossa ja vieläpä
    kodissakin, perustuu fyysilliseen runouteen, jonka viehätys
    on vastustamaton; kuinka suuri onkaan sen voima silloin kun
    se saa alkunsa sydämestä! Kohteliaisuus, rakas lapsi, on
    itsensä unohtamista toisten takia. Hyvin monilla se ilmenee
    yhteiskunnallisena irvikuvana, joka paljastuu, niin pian kun
    hyötynäkökohdat tulevat kysymykseen. Ylhäinen tulee silloin
    alhaiseksi. Mutta, ja tahdon, että olisitte sellainen, Felix,
    todellinen kohteliaisuus sisältää kristillisen ajatuksen; se
    on kuin laupeuden kukka, ja se perustuu todelliseen itsensä
    unohtamiseen. Henrietten muiston nimessä, älkää siis olko vedetön
    lähde, olkaa henkevä ja hieno! Älkää pelätkö pettymyksiä, joita
    tämä yhteiskunnallinen hyve teille usein tuottaa, ennemmin tai
    myöhemmin te poimitte hedelmän niin monista näöltänsä tuuleen
    siroitetuista siemenistä. Isäni teki kerran sen huomion, että
    yksi loukkaavimpia väärän kohteliaisuuden menettelytapoja on
    lupauksien väärinkäyttäminen. Kun teiltä pyydetään jotakin, jota
    ette tule tekemään, kieltäkää, älkääkä antako mitään turhia
    toiveita; hyväksykää nopeasti se, minkä tahdotte myöntää;
    te saavutatte siten sekä kieltäytymisen että hyvän teon
    miellyttäväisyyden, kaksinkertaista kunnollisuutta, joka kohottaa
    erinomaisesti luonnetta. Ja ennen kaikkea, ystäväni, -- nämä
    pikku seikat ovat erikoisesti minun alaani kuuluvia ja minä voin
    nojautua siihen, mitä minä luulen tietäväni -- älkää olko liian
    tuttavallinen, arkipäiväinen älkääkä tungettelija: kolme karia!
    Liian suuri tuttavallisuus vähentää kunnioitusta, jokapäiväisyys
    tuottaa halveksimista ja into asettaa meidät alttiisti toisten
    käytettäväksi. Ja ensiksikin, rakas lapsi, teillä ei tule olemaan
    elämänne varrella enempää kuin kaksi tai kolme ystävää, joilla
    on koko teidän luottamuksenne; jos te suotte sen useammille,
    onhan se heidän pettämistänsä! Jos te liitytte toisiin ihmisiin
    lähemmin kuin toisiin, olkaa silloin pidätteliäs omaan itseenne
    nähden, olkaa alati varuillanne, aivan kuin jos tietäisitte
    heidän jonakin päivänä olevan teidän kilpailijoitanne,
    vastustajianne tai vihamiehiänne; elämän sattumukset vaativat
    sitä. Ottakaa siis itsellenne käytös, joka ei ole kylmä eikä
    kiihkeä, koettakaa löytää keskitie, jota mies voi käydä
    asettamatta mitään alttiiksi. Niin, uskokaa, että kohtelias
    mies on yhtä kaukana Philinte'n pelkurimaisesta kaikkien
    miellyttämisestä kuin Alceste'n [henkilöitä Molièren draamassa
    Le "Misanthrope". Suom. muist.] synkästä hyveellisyydestä.
    Komediain runoilijan nero tulee loistavana ilmi juuri oikean
    keskitien ilmaisemisessa, jota ylhäiset katselijat seuraavat.
    Varmasti kaikki ovat enemmän taipuvaisia hyveen naurettaviin
    puoliin kuin tuohon rajattomaan halveksimiseen, joka on kätketty
    itsekkyyden hyväntahtoisuuteen. Mutta teidän on osattava varjella
    itsenne niin toisesta kuin toisesta. Mitä jokapäiväisyyteen
    tulee, niin jos se saattaa jonkun tyhmyrin teistä sanomaan, että
    te olette ihastuttava mies, mutta ihmiset, jotka ovat tottuneet
    tutkimaan ja punnitsemaan ihmisen inhimillisiä kykyjä, oppivat
    pian tuntemaan heikkoutenne, niin kunnioitus teitä kohtaan katoaa
    nopeasti, sillä jokapäiväisyys on heikkojen ihmisten turva.
    Heikot ihmiset ovat huonossa huudossa yhteiskunnassa, joka pitää
    jokaista jäsentään välikappaleena; mahdollisesti se on oikeassa,
    luonto tuomitsee heikot olennot kuolemaan. Myöskin naisen
    liikuttava huolenpito on mahdollisesti syntynyt nautinnosta, jota
    hän tuntee taistellessaan sokeaa voimaa vastaan, saattaessaan
    sydämen viisauden voittamaan aineen raakuuden. Mutta yhteiskunta,
    joka on enemmän äitipuoli kuin äiti, jumaloi lapsia, jotka
    imartelevat sen turhamielisyyttä. Mitä liialliseen intoon tulee,
    tuohon ensimäiseen ja ylevään nuoruuden erehdykseen, joka löytää
    todellisen tyydytyksen voimien tuhlauksessa ja joka alkaa siten,
    että nuori ihminen on sen itsensä pettämä, ennenkuin hän tulee
    muiden pettämäksi, säästäkää se teidän vastattuja tunteitanne
    varten, säilyttäkää, se vaimoanne ja Jumalaa, varten. Älkää tuoko
    maailman turulle, älkääkä poliittisen keinottelun markkinoille
    aarteita, joiden vastineeksi te saatte lasirihkamaa. Teidän pitää
    uskoa ääntä, joka teitä kehoittaa aateluuteen kaikissa asioissa,
    milloin se rukoilee teitä, ettette tuhlaisi hyödyttömästi
    voimianne; sillä ihmiset ikävä kyllä arvostelevat teitä teidän
    hyödyllisyytenne mukaan ottamatta lukuun teidän arvoanne. Käytän
    kuvaa, joka piirtyy teidän runolliseen mieleenne: kirjain,
    olkoonpa kuinka suuri tahansa, kullasta piirretty, lyijykynällä
    kirjoitettu, ei ole koskaan muuta kuin kirjain. Eräs tämän
    aikakauden miehiä on sanonut: "Älkää koskaan olko intoilija!"
    Liika into saa petoksen kukkimaan, se aiheuttaa sortuneita
    toiveita. Ette koskaan tapaa teitä ylemmissä henkilöissä kiihkoa,
    joka olisi sopusoinnussa teidän omanne kanssa: kuninkaat kuten
    naiset uskovat, että kaikki on heille tuleva. Niin surullinen
    kuin tämä periaate onkin, on se tosi, mutta se ei heikennä
    ollenkaan sielua. Sijoittakaa tunteenne luoksepääsemättömiin
    paikkoihin, jossa niiden kukkia intohimoisesti ihaillaan,
    jossa taiteilija rakkautta henkien uneksii pääteostaan.
    Velvollisuudet, ystäväni, eivät ole tunteita. Tehdä sitä, mihin
    on pakotettu, ei ole samaa kuin tehdä sitä, mikä miellyttää.
    Miehen on mentävä kylmästi kuolemaan isänmaan edestä, ja hän
    voi onnellisena uhrata elämänsä naisen tähden. Yksi tapojen
    tieteen tärkeimpiä sääntöjä on melkein ehdoton vaikeneminen
    teihin itseenne nähden. Jos te jonakin päivänä näyttelette
    komediaa puhumalla teistä itsestänne tuttavillenne, jotka
    eivät ole teihin lähemmässä suhteessa, jos te puhutte heille
    kärsimyksistänne, iloistanne tai asioistanne, saatte te pian
    nähdä välinpitämättömyyden tulevan teeskennellyn osanoton
    sijalle; sitten, kun ikävystyminen alkaa ja jollei talon emäntä
    teitä kohteliaasti keskeytä, jokainen poistuu jonkun taitavasti
    haetun tekosyyn nojalla. Mutta jos te tahdotte saavuttaa
    kaikkien myötätunnon, niin olkaa rakastettava, henkevä, tottunut
    seuramies. Keskustelkaa heidän kanssansa heistä itsestään,
    etsikää jokin keino saada heidät näyttämölle, vaikkapa tehden
    kysymyksiä, jotka näköjään eivät ole sopusoinnussa asianomaisten
    henkilöiden kanssa. Päät kumartuvat, huulet hymyilevät teille,
    ja kun te olette mennyt pois, lausuu jokainen teistä ylisteleviä
    sanoja. Omatuntonne ja sydämenne ääni sanoo teille rajan,
    missä alhainen imartelu alkaa ja kohtelias keskustelu loppuu.
    Vielä sana keskustelusta yleensä. Ystäväni, nuoruus on aina
    taipuvainen jonkinlaiseen arvostelun nopeuteen, joka on sille
    kunniaksi, mutta joka voi sitä vahingoittaa; tästä johtui tuo
    ennen muinoin nuorison kasvatuksessa niin tärkeänä pidetty
    vaikeneminen. Suurten seurassa nuoret tekivät palvelusta tutkien
    tänä aikana elämää; sillä muinoin aateluudella kuten taiteellakin
    oli oppipoikansa, paashinsa, jotka olivat heitä elättävien
    mestariensa käskynalaisia. Nykyajan nuorilla on epäterveellinen
    kasvihuonesivistys, joka saattaa heidät arvostelemaan ankarasti
    tekoja, ajatuksia ja kirjoituksia, he leikkaavat säikeitä
    sielusta, joka ei vielä ole palvelustaan suorittanut. Olkaa te
    vapaa tästä epäkohdasta. Teidän arvostelunne voisivat loukata
    monia henkilöitä ympärillänne, ja kaikki antavat ehkä vähemmän
    anteeksi salaisen loukkauksen kuin vääryyden, jonka te julkisesti
    teette. Nuorilla ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä, sillä he
    eivät tiedä mitään elämästä ja sen vaikeuksista. Vanhojen
    arvostelu on hyväntahtoinen ja lievä, nuorten armoton. Edelliset
    eivät tiedä mitään, jälkimäiset tietävät kaikki. Muutoin kaikkien
    ihmistoimintojen pohjalla on monisokkeloiset perussyyt, joiden
    lopullisen arvostelun Jumala on pidättänyt itsellensä. Älkää
    olko ankara muita kuin itseänne kohtaan. Teidän onnenne on
    teidän edessänne, mutta ei kukaan tässä maailmassa voi saavuttaa
    onneansa ilman apua; käyttäkää siis hyväksenne minun isäni
    taloa, pääsy sinne on teille hankittu, suhteet, joita siellä
    saatte, ovat teille hyödyksi tuhansissa tilaisuuksissa. Mutta
    älkää väistykö askeltakaan äitini edestä, hän musertaa sen, joka
    antautuu, ja ihailee sen ylpeyttä, joka häntä vastustaa; hän
    muistuttaa rautaa, joka taottuna voi liittyä toiseen rautaan,
    mutta joka musertaa kosketuksellaan kaiken, millä ei ole sen
    kovuutta. Seurustelkaa siis äitini kanssa; jos hän tahtoo
    teille hyvää, vie hän teidät noihin saleihin, joissa te opitte
    tärkeän suuren maailman tuntemuksen, taidon kuunnella, puhua,
    vastata, esitellä itsenne, mennä pois; te opitte täsmällisen
    kielen, tuon selittämättömän jonkin, joka ei merkitse sen
    suurempaa ylemmyyttä, kuin mitä puku merkitsee nerolla, mutta
    jota vailla kauneintakaan kykyä ei oteta milloinkaan vastaan.
    Tunnen teidät tarpeeksi ollakseni varma siitä, etten tee mitään
    harhakuvitelmia nähdessäni teidät edeltäkäsin sellaisena kuin
    toivoisin teidän olevan: yksinkertaisena tavoissanne, hillittynä
    käytöksessänne, ylpeänä ilman pöyhkeyttä, kunnioittavaisena
    vanhusten seurassa, palvelukseen alttiina ilman orjamaisuutta
    ja ennen kaikkea vaiteliaana. Antakaa älynne tulla näkyviin,
    mutta älkää koettako huvittaa toisia; sillä tietäkää, jos teidän
    etevyytenne vaikuttaa masentavasti keskinkertaiseen mieheen,
    vaikenee hän, sitten hän sanoo teistä: "Hän on hyvin huvittava!"
    -- halveksumista osoittava lause. Olkoon teidän ylemmyytenne
    aina leijonan ylemmyyttä. Älkää muutoin koettako miellyttää
    miehiä. Suhteissanne heihin minä suositan teille kylmyyttä,
    joka voi mennä välinpitämättömyyteen asti, josta he eivät voi
    suuttua; kaikki miehet kunnioittavat sitä, joka heitä halveksii,
    ja tämä halveksiminen tuottaa teille kaikkien naisten suosion;
    he pitävät teitä arvossa sen vähäksymisen johdosta, jota te
    miehille osoitatte. Älkää koskaan suvaitko lähellänne ihmisiä,
    joita ei pidetä arvossa, ei edes silloinkaan, kun he eivät ole
    ansainneet huonoa mainettansa, sillä maailma vaatii meiltä
    samalla tavalla tiliä sekä ystävistämme että vihamiehistämme.
    Tähän katsoen olkoot teidän päätöksenne kauan ja kypsästi
    harkittuja, mutta peruuttamattomia. Kun miehet, jotka olette
    työntänyt pois luotanne, antavat teille oikeutuksen siihen,
    pidetään teidän ystävyyttänne arvokkaana; te herätätte siten
    tuota kunnioittavaa äänettömyyttä, joka miesten keskuudessa
    suurentaa miestä. Te olette siten asestettu nuoruudella, joka
    miellyttää, viehätyksellä, joka lumoaa ja viisaudella, joka osaa
    säilyttää valloitukset. Kaikki, mitä minä teistä olen tässä
    sanonut, sisältyy lyhyesti tuohon vanhaan lauseeseen: _aateluus
    velvoittaa!_

    Sovittakaa nyt nämä ohjeet käytännölliseen elämäntoimintaanne.
    Te kuulette useiden henkilöiden sanovan, että viekkaus on
    menestyksen ehto, ja että pitää kyynäspäillään raivata itselleen
    tietä joukon läpi. Ystäväni, nämä periaatteet olivat hyviä
    keskiajalla, jolloin ruhtinailla oli kilpailijoita, jotka
    oli toinen toisensa kautta saatava tuhotuiksi; mutta nykyään
    tapahtuu kaikki julkisuudessa, ja tämä järjestelmä tekisi teille
    sangen huonoja palveluksia. Todenteolla, te tulette kohtaamaan
    milloin rehellisen ja oikeamielisen miehen, milloin petollisen
    vihamiehen, miehen, joka käyttää aikeisiinsa viekkautta,
    panettelua, konnankoukkuja. Tietäkää silloin, että teillä ei
    ole voimakkaampaa apulaista kuin hän itse; tuo mies saa omasta
    itsestänsä vihamiehen itsellensä; te voitte taistella häntä
    vastaan rehellisillä aseilla, ennemmin tai myöhemmin hän saa
    osakseen halveksumisen. Mitä ensinmainittuun mieheen tulee,
    teidän suoramielisyytenne hankkii teille hänen kunnioituksensa,
    ja jos teidän etunne ovat yhteiset (sillä kaikki voidaan
    järjestää), auttaa hän teitä. Älkää peljätkö vihamiesten
    saamista, onneton se, jolla niitä ei ole siinä maailmassa,
    jonne te olette menossa; mutta koettakaa olla asettamatta
    itseänne alttiiksi pilkalle tai kunnioituksen menettämiselle.
    Minä sanoin koettakaa, sillä Pariisissa mies ei aina voi olla
    oma herransa, hän on kohtalokkaiden olosuhteiden alainen; te
    ette voi sillä välttää katuojien likaa, ette varoa itseänne
    putoavalta tiilikiveltä. Siveydellä on katupuronsa, joista
    kunniattomat ihmiset koettavat pirskoittaa jalojen henkilöiden
    päälle lokaa, jossa he itse rypevät. Te voitte aina saada
    itsenne kunnioitetuksi pysyessänne kaikissa piireissä horjumatta
    lopullisissa päätöksissänne. Tuossa kunnianhimojen ottelussa,
    keskellä ristiinkäyviä vaikeuksia ryhtykää aina suoraan asiaan,
    tehkää se päättävästi ja keskittäkää aina kaikki voimanne yhteen
    kohtaan. Te tiedätte, kuinka suuresti herra de Mortsauf vihasi
    Napoleonia, kirosi häntä ja vartioi häntä kuten oikeus vartioi
    rikoksellista. Hän vaati Napoleonilta joka ilta Enghien'in
    herttuaa, ainoa onnettomuus, ainoa kuolema, joka on saanut hänet
    vuodattamaan kyyneleitä. Mutta siitä huolimatta, hän ihaili
    Napoleonia rohkeimpana päällikkönä ja on usein selittänyt minulle
    hänen taktiikkaansa. Eikö tätä sotataitoa voitaisi sovittaa
    myöskin etujen sotaan? Se säästäisi siinä aikaa, kuten se
    toisella alalla on säästänyt miehiä ja tilaa. Miettikää tätä,
    sillä nainen pettyy usein näissä asioissa, joita me arvostelemme
    vaistolla ja tunteella. Yhdessä kohdassa minä voin olla
    horjumaton: kaikki viekkaus, kaikki petos paljastuu ja loppuu
    onnettomasti käyttäjälleen, kun sitävastoin jokainen muu asema
    näyttää minusta vähemmän vaaralliselta silloin, kun ihmisellä on
    rehellisyyden maaperä allaan. Jos minä voisin mainita oman itseni
    esimerkkinä, sanoisin teille, että minä Clochegourde'ssa olen
    herra de Mortsauf'in luonteen takia ollut pakotettu ennakolta
    ehkäisemään kaiken petoksen ja ratkaisemaan välittömästi riidat,
    jotka olisivat hänelle kuin sairaudeksi, mutta sellaiseksi,
    joka tuottaisi hänelle mielihyvää. Minä olen aina itse
    päättänyt kaiken käymällä suoraan solmuun käsiksi ja sanomalla
    vastustajalle: aukaiskaamme tai leikatkaamme! Teille tulee usein
    tilaisuutta olla hyödyllinen toisille, tehdä heille palveluksia
    ja te saatte siitä vain vähän korvausta. Mutta älkää olko niiden
    kaltainen, jotka moittivat ihmisiä ja kerskuen sanovat tapaavansa
    vain kiittämättömiä. Eikö se ole samaa kuin asettaa itsensä
    jalustalle? ja lisäksi, onhan hiukan tyhmää näyttää, kuinka vähän
    tuntee maailmaa. Mutta tekisittekö te hyvää kuten koronkiskuri
    tarjoo rahaansa? Teettehän te sitä hyvän teon itsensä tähden!
    _Aateluus velvoittaa!_ Älkää kuitenkaan tehkö sellaisia
    palveluksia, joilla pakotatte ihmiset kiittämättömyyteen, sillä
    nämä tulevat silloin teidän sovittamattomiksi vihamiehiksenne: on
    olemassa kiitollisuuden velan epätoivo kuten perikadon epätoivo,
    molemmatkin synnyttävät edeltäpäin laskemattomia voimia. Mitä
    teihin tulee, ottakaa vastaan mahdollisimman vähän toisilta.
    Älkää olko kenenkään vasalli, nostakaa itsenne omin voimin.
    Lausun teille mielipiteeni, ystäväni, ainoastaan elämän pikku
    asioista. Poliittisessa maailmassa kaikki muuttaa muotoaan,
    säännöt, jotka hallitsevat teidän persoonaanne, väistyvät
    suurten etujen edessä. Mutta jos te tulisitte piiriin, jossa
    suuret miehet liikkuvat, te olisitte, kuten Jumala, ainoa
    päätöstenne tuomari. Te ette olisi silloin enää ihminen, vaan
    elävä laki; te ette olisi enää yksilö, teissä olisi kansakunta
    ruumiillistutettuna. Mutta jos te tuomitsette, tuomitaan teitä
    myöskin. Myöhemmin te ilmestytte vuosisatojen eteen, ja te
    tunnette tarpeeksi historiaa antaaksenne arvoa ajatuksille ja
    teoille, jotka johtavat todelliseen suuruuteen.

    Minä tulen nyt erittäin tärkeään kohtaan, teidän suhteeseenne
    naisiin. Salongeissa, joihin menette, pitäkää periaatteena
    olla tuhlaamatta voimianne heittäytymällä keimailun joutavaan
    harjoittamiseen. Yhdellä noista miehistä, joilla edellisellä
    vuosisadalla oli enimmin menestystä, oli tapana seurustella
    samoissa iltakutsuissa ainoastaan yhden naisen kanssa ja liittyä
    niihin, jotka näyttivät enimmin laiminlyödyiltä. Tuo mies, rakas
    lapsi, hallitsi aikakauttansa. Hän oli viisaasti laskenut,
    että määrätyn ajan kuluttua kaikki tulisivat häntä jatkuvasti
    ylistämään. Enin osa nuorisoa menettää arvokkaimman onnensa
    tekijöistä laiminlyömällä välttämättömän ajan noiden suhteiden
    rakentamiseen, jotka ovat puolet yhteiskuntaelämää. Kun he omalla
    personallaan miellyttävät, on heidän helppo saada itsellensä
    kannattajia; mutta tuo kevät on lyhyt, tietäkää käyttää se hyvin.
    Pyrkikää sentähden vaikutusvaltaisten naisten tuttavuuteen.
    Vaikutusvaltaiset naiset ovat vanhoja naisia, he antavat
    teille tietoja liitoista, kaikkien perheiden salaisuuksista ja
    oikoteistä, joita myöten voitte päästä nopeammin päämäärään. He
    tulevat osoittamaan sydämellisyyttä teitä kohtaan; suojelus on
    heidän viimeinen rakkautensa, elleivät he ole umpiuskonnollisia;
    he tulevat palvelemaan teitä erinomaisesti, he ylistävät
    teitä ja saattavat teidän seuranne halutuksi. Paetkaa nuoria
    naisia! Älkää uskoko, että pieninkään personallinen näkökohta
    on kysymyksessä tässä, mitä minä teille sanoin! Viidenkymmenen
    vuotias nainen tulee tekemään kaikki teidän hyväksenne,
    kaksikymmenvuotias ei mitään; jälkimäinen tahtoo koko teidän
    elämänne, edellinen ei pyydä teiltä muuta kuin yhden hetken,
    yhden huomaavaisuuden. Pilkatkaa nuoria naisia, ottakaa heidät
    kokonaan leikin kannalta, he eivät kykene vakavasti ajattelemaan.
    Nuoret naiset, ystäväni, ovat itsekkäitä, pikku sieluja,
    vailla todellista ystävyyttä; he rakastavat vain itseään, he
    uhraisivat teidät yhden ainoan menestyksen saavuttamiseksi.
    Muutoin, kaikki he vaativat uhrautumista, ja teidän asemanne
    vaatii, että teidän hyväksenne uhraudutaan: kaksi sovittamatonta
    pyrkimystä. Ei ainoakaan heistä välitä teidän eduistanne,
    kaikki he ajattelevat itseään eikä teitä, kaikki vahingoittavat
    teitä enemmän turhamielisyydellään kuin hyödyttävät teitä
    kiintymyksellään; he riistävät teiltä huolettomasti teidän
    aikanne, saattavat teidät laiminlyömään onnenne ja tuhoavat
    teidät mitä herttaisimman näköisinä. Jos te valitatte, todistaa
    kaikista typerin heistä teille, että hänen käsineensä on maailman
    arvoinen ja ettei mikään ole kunniakkaampaa kuin palvella
    häntä. Kaikki he vakuuttavat antavansa teille onnen ja saavat
    teidät unohtamaan kauniin tulevaisuutenne; heidän onnensa on
    epävakainen, teidän suuruutenne tulee olemaan varma. Te ette
    tiedä, millä salakavalalla taidolla he toimivat tyydyttääkseen
    haaveitaan, kääntääkseen ohimenevän kiintymyksen rakkaudeksi,
    joka alkaa maanpäällä ja jatkuu taivaassa. Sinä päivänä, jolloin
    he jättävät teidät, sanovat he teille, että sanat _en rakasta
    enää_ antavat heille siihen oikeutuksen, kuten sana _rakastan_
    riitti selittämään heidän rakkautensa ja että rakkautta ei
    voida pakottaa. Inhottava oppi! Uskokaa se, todellinen rakkaus
    on ikuinen, loputon, alati muuttumaton; se on tasainen ja
    puhdas, ilman rajuja osoituksia; valkein hiuksinkin on se
    alati nuori sydämeltään. Ei mitään tämän kaltaista ole noissa
    maailmannaisissa, he näyttelevät kaikki komediaa: tämä tässä
    kiinnittää teidän mieltänne onnettomuuksillaan, hän näyttää
    maailman vienoimmalta ja vähimmän vaativalta naiselta; mutta kun
    hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi, hallitsee hän vähitellen
    teitä ja saa teidät taipumaan tahtoonsa; te tahdotte olla
    diplomaatti mennä, tulla, tutkia ihmisiä, hyötynäkökohtia, maita,
    mitä vielä, te jäätte Pariisiin tai hänen maa-alueellensa, hän
    taivuttaa teidät pahanilkisesti tohvelin alle, ja kuta enemmän
    te uhraudutte, sitä kiittämättömämpi hän on. Tuo toinen tuolla
    koettaa kiehtoa teidät alistumisellaan, hän on teidän paashinne,
    hän seuraisi teitä romantillisesti maailman loppuun asti, hän
    asettaa itsensä alttiiksi säilyttääkseen teidät ja riippuu
    kuin kivi teidän kaulassanne. Te uppoatte jonakin päivänä,
    mutta tuo nainen ui pinnalla. Vähimminkin viekkaalla naisella
    on ansoja loppumattomiin; kaikkein yksinkertaisin viettää
    voittoja sen nojalla, että hän herättää niin vähän epäluuloa;
    vähemmän vaarallinen olisi sievistelevä nainen, joka rakastaisi
    teitä tietämättä miksi, joka jättäisi teidät ilman aihetta ja
    ottaisi teidät jälleen turhamielisyydestä. Mutta kaikki he
    vahingoittavat teitä joko nykyisyydessä tai tulevaisuudessa.
    Jokainen nuori nainen, joka käy maailmaan, joka elää huveista
    ja turhamielisyyden tyydytyksistä, on puoleksi turmeltunut ja
    turmelee teidät. Heidän joukossaan ei tule olemaan se puhdas ja
    ajatteleva olento, jonka sydämessä te tulette aina hallitsemaan.
    Ah! hän on yksinäinen, hän, jota te rakastatte: teidän katseenne
    ovat hänen kauneimpia juhliansa, hän elää teidän sanoistanne.
    Olkoon tämä nainen sentähden koko teidän maailmanne, sillä te
    olette hänelle kaikki: rakastakaa häntä paljon, älkää antako
    hänelle suruja eikä kilpailijoita, älkää herättäkö hänessä
    luulevaisuutta. Olla rakastettu, rakas ystävä, olla ymmärretty
    on suurin onni; minä toivon, että te saisitte sitä tuntea,
    mutta älkää asettako alttiiksi sielunne kukkaa, olkaa hyvin
    varma sydämestä, johon te sijoitatte tunteenne. Tuo nainen ei
    elä koskaan itseänsä varten, hän ei koskaan ajattele itseänsä,
    vaani teitä; hän ei väittele teidän kanssanne mistään, hän ei
    koskaan kuuntele omia etujaan, ja hän vainuaa vaaran, joka
    teitä uhkaa siellä, missä ette mitään sellaista huomaa, siellä,
    missä hän unohtaa oman itsensä; jos hän kärsii, kärsii hän
    valittamatta, hänessä ei ole mitään personallista keimailua,
    mutta hän ikäänkuin kunnioittaa itsessänsä sitä, mitä te hänessä
    rakastatte. Vastatkaa tuohon rakkauteen rakkaudella, joka
    on jotain vieläkin enemmän. Jos te olette kyllin onnellinen
    saavuttaaksenne sen, mikä aina tulee puuttumaan teidän ystävätär
    raukaltanne, molemminpuolisen, tasan tunnetun rakkauden,
    muistakaa, että niin täydelliseksi kuin tuo rakkaus tulleneekin,
    eräässä laaksossa elää teille äiti, jonka sydämen te olette
    täyttänyt niin syvällä tunteella, ettette voi koskaan löytää
    sen pohjaa. Niin, minä tunnen teitä kohtaan kiintymystä, jonka
    laajuutta ette saa koskaan tietää: jotta se tulisi näkyviin
    sellaisena kuin se on, pitäisi teidän olla menettänyt tuo
    suuri älykkäisyytenne, ja silloinkaan te ette tietäisi, mihin
    asti minun kiintymykseni voisi mennä. Herätänkö epäilystä
    kehottaessani teitä välttämään nuoria naisia, jotka kaikki
    ovat enemmän tai vähemmän teeskentelijöitä, pilkantekijöitä,
    turhamaisia, kevytmielisiä, tuhlaajia; kehoittaessani teitä
    kiintymään vaikutusvaltaisiin naisiin, noihin kunnioitusta
    herättäviin leskirouviin, jotka ovat täynnä järkeä, kuten minun
    tätini oli, ja jotka ovat teille niin suureksi hyödyksi; he
    puolustavat teitä salaisia syytöksiä vastaan kumoamalla ne, he
    sanovat teistä sen, mitä itse ette voisi itsestänne sanoa? Kaiken
    lopuksi, enkö minä ole jalomielinen käskiessäni teidän säästämään
    jumaloimisenne puhdassydämiselle enkelille? Jos sanat _aateluus
    velvoittaa_ sisältävät suuren osan minun ensimäisiä ohjeitani,
    sisältyvät mielipiteeni teidän suhteestanne naisiin myöskin
    tuohon ritarilauseeseen: _palvele kaikkia, mutta rakasta vain
    yhtä_.

    Teidän tietonne ovat laajat, teidän kärsimysten suojelema
    sydämenne on pysynyt tahrattomana; kaikki on kaunista, kaikki
    on hyvin teissä, _tahtokaa siis!_ Teidän tulevaisuutenne on nyt
    näissä kahdessa sanassa, jotka ovat suurten miesten sanat. Eikö
    niin, lapseni, te tottelette Henrietteänne, te sallitte hänen
    jatkaa niiden ajatuksien lausumista, joita hänellä on teistä ja
    teidän suhteestanne maailmaan? Minun sielullani on joku silmä,
    joka näkee teidän tulevaisuutenne samoin kuin lapsienikin,
    antakaa minun siis käyttää hyväksenne tätä kykyä, salaperäistä
    lahjaa, joka on antanut rauhan minun elämälleni ja joka ei
    suinkaan heikonnu, vaan säilyttää voimansa yksinäisyydessä ja
    hiljaisuudessa. Minä pyydän teiltä palkinnoksi suurta onnea: minä
    tahdon nähdä teidän suurentuvan miesten joukossa, ilman että
    ainoakaan teidän menestyksistänne tuottaa minulle mielipahaa,
    tahdon, että kohottaisitte nopeasti onnenne nimenne tasalle ja
    että voisin sanoa itselleni edistäneeni enemmän kuin pelkillä
    toiveilla teidän suuruuttanne. Tämä salainen myötävaikutus on
    ainoa nautinto, jonka minä voin sallia itselleni. Minä odotan. En
    sano teille jäähyväisiä. Me olemme erotettuja, te ette voi viedä
    huulillenne kättäni; mutta teidän pitäisi hyvin tietää, mikä sija
    teillä on minun sydämessäni.

                                      Teidän Henriettenne.'

Kun olin lukenut tämän kirjeen, tunsin käsiäni vastaan sykkivän
äidillisen sydämen hetkellä, jolloin minua vielä jäädytti äitini
ankara vastaanotto. Minä aavistin, minkätähden kreivitär oli
kieltänyt minua lukemasta Touraine'ssa tätä kirjettä, hän pelkäsi
epäilemättä saavansa nähdä minun heittäytyvän hänen jalkoihinsa ja
kyynelteni kostuttavan niitä.

Minä tein lopultakin tuttavuutta veljeni Charles'in kanssa, joka
tähän asti oli ollut minulle aivan kuin vieras. Mutta hänessä oli
aina pikku seikkoihin asti jotain ylpeätä ja hillittyä, mikä asetti
rajan välillämme liian jyrkäksi voidaksemme toisiamme veljellisesti
rakastaa; kaikki hellät tunteet perustuvat sielujen yhtäläisyyteen,
ja meidän välillämme ei ollut mitään vetovoimaa. Hän opetti minulle
oppineesti tuollaiset pikkuseikat, jotka järki tai sydän arvaa;
joka tilaisuudessa hän näytti halveksivan minua. Jollei rakkauteni
olisi ollut minun tukenani, olisi hän tehnyt minut tyhmäksi ja
hölmöksi, sillä hän uskoi aina, etten tiennyt mitään. Kuitenkin hän
tutustutti minut maailmaan, jossa minun avuttomuuteni piti loistaa.
Ilman lapsuuteni onnettomuuksia minä olisin voinut pitää hänen
turhamielistä holhoustaan veljellisenä ystävyytenä; mutta siveellinen
yksinäisyys saa aikaan samoja vaikutuksia kuin maallinen yksinäisyys:
hiljaisuus sallii silloin kuulla herkimmänkin ääni-ilmiön, ja
tottumus paeta itseensä kehittää tunteellisuuden, jonka hienous
paljastaa pienimmätkin mielenliikutusten vivahteet, mitkä koskettavat
meitä. Ennenkuin minä olin oppinut tuntemaan rouva de Mortsauf'in,
loukkasi kova katse minua, ankaralla äänen painolla lausuttu sana
sai sydämeni levottomasti lyömään; minä kärsin siitä, mutta en
tiennyt mitään hyväilyjen elämästä. Clochegourde'sta palattuani
minä sitävastoin saatoin tehdä vertailuja, jotka täydensivät
minun ennenaikaisia tietojani. Huomio, joka perustuu kestettyihin
kärsimyksiin, on epätäydellinen. Myöskin onnella on valonsa. Minä
antauduin sitä kernaammin esikoisoikeuden ylemmyyden muserrettavaksi,
koska en ollut Charles'in narri.

Minä kävin yksin herttuatar de Lenoncourt'in luona, jossa minä en
kuullut ollenkaan puhuttavan Henriettestä, jossa ei kukaan, vanhaa
herttuaa lukuunottamatta, joka oli itse yksinkertaisuus, puhunut
minulle hänestä; mutta tavasta, jolla hän otti minut vastaan, minä
aavistin hänen tyttärensä salaiset suositukset. Siihen aikaan,
jolloin minä aloin päästä avuttomasta hämmästyksestä, jonka suuren
maailman näkö synnyttää jokaisessa ensikertalaisessa; jolloin minä
vilahdukselta näin nautintoja ja ymmärsin apukeinot, joita tuo
maailma tarjoo kunnianhimoiselle, ja jolloin minä ilolla aloin
käytännössä toteuttaa Henrietten lauselmia ihmetellen niiden syvää
totuutta, sattuivat huhtikuun 20:nnen päivän tapaukset. Veljeni
seurasi hovia Gent'iin; minä, kreivittären neuvosta, -- olin
hänen kanssansa ryhtynyt kirjevaihtoon, joka oli minun puoleltani
hyvin vilkasta -- seurasin herttua de Lenoncourt'ia Alankomaihin.
Herttuan tavanomainen hyväntahtoisuus muuttui sydämelliseksi
suojelukseksi, kun hän näki minun kiireestä kantapäähän olevan
Bourbon'ien puolella; hän itse esitti minut Hänen Majesteetilleen.
Onnettomuuden kohdatessa hallitsijaa on hänen ympärillään vähän
onnentavoittelijoita; nuoruudella on luonnolliset ihailunsa, hyötyä
tavoittelematon uskollisuutensa, kuningas osasi arvostella ihmisiä;
se joka ei ollut huomattu Tuileries'sa, oli sitä paljon Gent'issä,
ja minulla oli onni miellyttää Ludvig XVIII:ta. Eräästä rouva de
Mortsauf'in isällensä kirjoittamasta kirjeestä, jonka Vendée'n
lähetti oli tuonut virkakirjeiden mukana ja jossa oli sananen
minullekin, minä sain tietää, että Jacques oli sairaana. Herra de
Mortsauf epätoivoissaan niin hyvin poikansa huonosta terveydestä kuin
toisesta maanpakolaisuudesta, jonka hän näki alkavan itselleen, oli
lisännyt muutamia sanoja; ne antoivat minun aavistaa rakastettuni
aseman. Epäilemättä hänen miehensä häiritsi häntä hänen viettäessään
kaiken aikansa Jacques'in vuoteen ääressä, saamatta niin päivän
kuin yön rauhaa. Hän oli etevämpi väittelyissä, mutta kykenemätön
puolustamaan itseään asettaessaan koko sielunsa lapsensa hoitamiseen.
Henriette varmaankin tarvitsi avuliasta ystävää, joka tekisi
elämän hänelle vähemmän raskaaksi; jos ei muulla tavoin, niin edes
pitämällä toimessa herra de Mortsauf'ia. Jo useampia kertoja minä
olin vienyt kreivin muualle, silloin kun hän uhkasi ruveta kiusaamaan
vaimoansa; tämän viattoman viekkauden menestys on tuottanut minulle
muutamia ylitsevuotavaa kiitollisuutta ilmaisevia katseita, joissa
rakkaus näkee lupauksia. Vaikka minä kärsimättömänä pyrin käymään
samoja teitä kuin veljeni, joka äskettäin oli lähetetty Wienin
kongressiin, vaikka minä tahdoin henkeni uhalla toteuttaa Henrietten
määräykset ja vapauttaa itseni veljellisestä alamaisuudesta, minun
kunnianhimoni, pyrkimykseni riippumattomuuteen, etu, joka minulla
oli kuninkaan luona pysymisestä, kaikki kalpeni rouva de Mortsauf'in
surumielisten kasvojen edessä. Minä päätin jättää Gent'in hovin ja
mennä palvelemaan todellista valtijatarta. Jumala palkitsi minut.
Vendée'sta tullut lähetti ei voinut palata Ranskaan. Kuningas
tarvitsi miestä, joka ottaisi viedäkseen sinne hänen määräyksensä.
Herttua de Lenoncourt tiesi, että kuningas ei unhottaisi sitä, joka
ottaisi tämän vaarallisen yrityksen suorittaakseen. Hän oli, minulta
ollenkaan kysymättä, saanut minut hyväksytyksi tähän tehtävään,
ja minä otin sen vastaan hyvin onnellisena saadessani palata
Clochegourde'en ja samalla palvella hyvää asiaa.

Päästyäni, jo kaksikymmentäyksi vuotiaana, kuninkaan puheille minä
palasin Ranskaan, jossa minulla niin Pariisissa kuin Vendée'essa
oli onni täyttää Hänen Majesteettinsa tahto. Toukokuun lopulla
minusta tiedon saaneiden bonapartistivirastojen vainoamana minä
olin pakotettu pakenemaan puettuna mieheksi, joka näyttää palaavan
takaisin kotimaahansa. Minä kävelin jalkasin alueelta alueelle,
metsästä toiseen, Vendée'n ylängön, Bocage'n ja Poitou'n poikki,
turvallisuuden mukaan muuttaen tietäni.

Minä saavutin Saumur'in, Saumur'ista minä tulin Chinon'iin ja sieltä,
yhtenä ainoana yönä Nueil'in metsiin, jossa minä eräällä nummella
kohtasin kreivin ratsain. Hän otti minut satulan taakse ja vei minut
kotiinsa ilman että olimme nähneet ketään, joka olisi voinut minut
tuntea.

-- Jacques on parempi, olivat hänen ensimäiset sanansa.

Minä tunnustin hänelle diplomaattisoturin asemani, jossa
minä olin vainottu kuin villipeto, ja aatelismies verhoutui
kuningasmielisyydellään kilpaillakseen Chesselin kanssa vaarasta
ottaa minut vastaan. Huomatessani Clochegourde'n tuntui minusta kuin
olisivat nuo kahdeksan vastikään mennyttä kuukautta olleet unta.
Esitellessään minut sanoi kreivi vaimolleen: -- Arvaa, kenen minä
sinulle tuon?... Felix'in.

-- Onko se mahdollista! kysyi hän kädet hervottomina ja kasvot
tyrmistyneinä.

Minä astuin esiin, me pysyimme molemmat kaksi liikkumattomina, hän
kahlehdittuna nojatuoliinsa ja minä hänen ovensa kynnykselle. Me
katsoimme toisiimme tuolla kiihkeällä tuijotuksella, jolla kaksi
rakastajaa katsovat toisiinsa tahtoessaan korvata yhdellä katseella
koko menetetyn ajan. Mutta häveten hämmästystään, joka paljasti hänen
sydämensä, hän nousi ylös; minä lähestyin häntä.

-- Olen paljon rukoillut teidän puolestanne, sanoi hän minulle
ojennettuaan kätensä suudeltavaksi.

Hän kysyi minulta kuulumisia isästään; sitten hän arvasi väsymykseni
ja meni toimittamaan minulle vuodetta, sillä aikaa kun kreivi
laitatti minulle ruokaa, sillä olin kuolemaisillani nälästä. Minä
sain sen huoneen, joka oli kreivittären huoneen yläpuolella, hänen
tätinsä huoneen. Hän antoi kreivin saattaa minut sinne asetettuaan
jalkansa ensimäiselle portaalle nähtävästi neuvotellen itsensä
kanssa, seuraisiko hän minua. Minä käännyin, hän punastui, toivotti
minulle hyvää yötä ja vetäytyi äkkiä takaisin. Kun minä laskeuduin
aamiaiselle, sain kuulla Waterloo'n mellakoista, Napoleonin paosta,
liittolaisten marssimisesta Pariisiin ja Bourbon'ien todennäköisestä
paluusta. Nämä tapahtumat olivat kaikki kaikessa kreiville, meille
ne eivät merkinneet mitään. Tiedättekö, mikä oli suurin uutinen,
jonka minä sain kuulla, tervehdittyäni lapsia? Sillä minä en puhu
levottomuudestani nähdessäni kreivittären kalpeana ja laihtuneena;
minä arvasin minkä mullistuksen hämmästystä osoittava liike voisi
saada aikaan enkä ilmaissut sentähden muuta kuin iloa kreivittären
nähdessäni. Tuo suuri uutisemme oli: -- "Te saatte jäätä!" Kreivitär
oli usein kuluneena vuonna pahoitellut sitä, ettei hänellä ollut
tarpeeksi raikasta vettä minua varten, joka, muun juoman puuttuessa,
pidin jääkylmästä vedestä. Jumala tiesi millä vastuksien hinnalla
hän oli saanut hankituksi itselleen jääkaapin. Te tiedätte paremmin
kuin kukaan, että rakkaudella on kylliksi yhdessä sanassa, yhdessä
katseessa, yhdessä äänen käänteessä, yhdessä näköjään vähäpätöisessä
huomaavaisuudessa; sen kaunein etuoikeus on tuoda itse itsensä ilmi.
No niin! Hänen sanansa, hänen katseensa, hänen ilonsa paljastivat
minulle hänen tunteidensa laajuuden, kuten minä olin hänelle
niukasti ilmaissut omani käytökselläni lautapelissä. Mutta hänen
hellyytensä viehättävät osoitukset kävivät runsaiksi: seitsemäntenä
päivänä tuloni jälkeen hän ilmestyi jälleen pirteänä; hän säkenöitsi
terveyttä, iloa ja nuoruutta; minä löysin rakkaan liljani
kaunistuneena, täydellisemmin puhjenneena, samoin kuin minä löysin
sydämeni aarteet kasvaneiksi. Eivätkö ne ole vain pikku sieluja,
tai alhaisia sydämiä, joissa poissaolo heikentää tunteita, hävittää
rakastetun piirteet ja vähentää hänen kauneuttansa? Olennoille,
joilla on hehkuva mielikuvitus, joilla ihastus on veressä, joiden
ihoa värittää purppura ja joilla intohimo saa pysyväisiä muotoja,
muodostuuhan poissaolo heille kidutuksiksi, joilla ensimäiset
kristityt saivat vahvistaa uskonsa ja jotka tekivät heille Jumalan
näkyväksi! Asuuhan rakkauden täyttämässä sydämessä lakkaamattomia
toiveita, jotka saavat antamaan enemmän arvoa kaivatuille ruumiin
muodoille saattaessaan ne näkyviin unelmien tulen värittäminä! Saahan
silloin kokea kiihtymyksiä, jotka luovat ihanteellista kauneutta
jumaloiduille kasvonpiirteille, ajatusten niihin syventyessä.
Menneisyys muistosta muistoon kerrattuna suurentuu; tulevaisuus
täyttyy toiveilla. Sydämille, joissa nämä sähköiset vivahteet
kuohuvat, on ensimäinen kohtaus silloin kuin hyväätekevä rajuilma,
joka elähyttää maan ja hedelmöittää sen kohdistaessaan siihen
salaman äkillisiä leimahduksia. Kuinka paljon suloisia iloja minä
tunsinkaan nähdessäni, että meissä nuo ajatukset, nuo tunteet
olivat molemminpuolisia! Millä ihastuneella katseella minä seurasin
Henrietten onnellisuuden lisääntymistä! Nainen, joka elää rakastetun
katseiden alaisena, antaa ehkä suuremman todistuksen tunteestaan
kuin nainen, joka kuolee epäilyksen tappamana tai elinmehun
puutteesta kuihtuu. En tiedä kumpi näistä kahdesta on enemmän
liikuttava. Rouva de Mortsauf'in virkistyminen oli luonnollista,
kuten toukokuun vaikutus ruohotasangoilla, kuten auringon ja veden
vaikutus surkastuneisiin kukkiin. Kuten meidän rakkaudenlaaksollamme,
niin Henriettelläkin oli ollut talvensa, ja hän elpyi jälleen,
kuten laakso keväällä. Ennen päivällistä me laskeuduimme rakkaalle
pengermällemme. Siellä, silitellen lapsi raukkaansa, joka oli
tullut hennommaksi entisestään ja kulki äitinsä sivulla äänettömänä
ikäänkuin vielä sairautta kärsien, hän kertoi minulle sairaan vuoteen
ääressä vietetyt yönsä. -- Noiden kolmen kuukauden aikana hän oli
elänyt kokonaan sisällistä elämää. Hän oli asunut aivan kuin synkässä
palatsissa peljäten astua sisälle ylellisiin huoneisiin, joissa valot
välkkyivät, joissa pidettiin juhlia, juhlia, joihin hän ei saanut
ottaa osaa. Hän oli seisonut ovella toinen silmä kiintyneenä lapseen,
toinen epäselvään olentoon, toisella korvalla kuunnellen tuskia,
toisella erästä ääntä. Hän oli lausunut yksinäisyyden siivittämiä
runoja, joita kukaan runoilija ei ollut milloinkaan sepittänyt;
mutta kaiken tämän hän oli tehnyt luonnollisesti, tietämättä
oliko siihen vaikuttanut pieninkään rakkauden jälki, hekumallisen
ajatuksen värähdys, itämainen runous, suloinen kuin Frangistanin
ruusu. Kun kreivi liittyi meihin, jatkoi hän samaan tapaan naisena,
joka on ylpeä itsestään, joka voi luoda ylvään katseen mieheensä
ja punastumatta painaa suudelman poikansa otsalle. Hän oli paljon
rukoillut, hän oli pitänyt kokonaisia öitä käsiään ristissä
Jacques'in yli tahtoen pelastaa hänet kuolemalta.

-- Minä menin, sanoi hän, aina pyhäkön ovelle asti rukoilemaan
Jumalalta poikani elämää. Hänellä oli ollut näkyjä; hän kertoi
ne minulle. Mutta hetkellä, jolloin hän enkelin-äänellään lausui
nuo ihmeelliset sanat: -- Kun minä nukuin, minun sydämeni valvoi!
keskeytti kreivi hänet sanoen: Se on, että te olette ollut melkein
hullu.

Kreivitär vaikeni viiltävän tuskan koskettamana, ikäänkuin tämä
olisi ollut ensimäinen loukkaus, ikäänkuin hän olisi unohtanut, että
kolmeentoista vuoteen tuo mies ei ollut laiminlyönyt sinkauttaa
nuolia hänen sydämeensä. Kreivitär oli kuin jalo lintu, jonka karkea
lyijynjyvä on lennosta satuttanut, hän vajosi raskaaseen masennuksen
tilaan.

-- Niinkö, herra, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen,
eikö ainoakaan minun sanoistani ole milloinkaan löytävä armoa
teidän älynne tuomioistuimen edessä? Eikö teissä koskaan ole
suvaitsevaisuutta minun heikkouttani kohtaan, ei minun naisellisten
ajatuksieni ymmärtämystä?

Hän pysähtyi. Tuo enkeli katui jo valituksiaan ja mittasi yhdellä
silmäyksellä niin hyvin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa:
voisiko hän olla ymmärretty, olihan hän juuri saanut vastaanottaa
myrkyllisen hyökkäyksen. Hänen siniset suonensa takoivat voimakkaasti
ohimoissa, hänellä ei ollut kyyneliä, mutta hänen silmiensä kirkkaus
himmeni. Sitten hän loi katseensa maahan, jottei hän näkisi minun
silmissäni suurentunutta tuskaansa, aavistettuja tunteitansa,
sieluansa minun sieluni hyväilemänä ja ennenkaikkea koko tuota nuoren
rakkauden värittämää myötätuntoisuutta, rakkauden, joka oli valmis
kuten uskollinen koira siekailematta repimään sen, joka loukkaisi
sen valtijatarta. Noina hirveinä hetkinä oli näkemisen arvoista
se ylemmyys, jolla kreivi esiintyi; hän luuli saaneensa voiton
vaimostaan ja vuodatti silloin hänen ylitsensä sanojen raesateen,
jossa sama ajatus kertautui ja joka muistutti alati saman äänen
synnyttäviä kirveen iskuja.

-- Hän on siis yhä kaltaisensa, sanoin minä kreivittärelle,
kun kreivi jätti meidät häntä hakemaan tulleen tallimestarin
kiireellisestä kutsusta.

-- Aina, vastasi Jacques minulle.

-- Aina erinomainen, poikani, sanoi kreivitär Jacques'ille koettaen
siten ylläpitää herra de Mortsauf'in arvoa hänen lastensa silmissä.
Sinä näet nykyhetken, sinä et tunne menneisyyttä, sinä et voi
arvostella isääsi tekemättä hänelle jotain vääryyttä, mutta jos
sinulla on onnettomuus nähdä virheitä isässäsi, vaatii perheen kunnia
sinua hautaamaan sellaiset salaisuudet syvimpään vaitioloon.

-- Kuinka menestyvät muutostyöt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssä?
kysyin minä kreivittäreltä saadakseni hänet pois näistä katkerista
ajatuksista.

-- Yli toiveitteni, sanoi hän minulle. Kun rakennukset olivat
valmistuneet, saimme me kaksi kunnollista arentimiestä, joista
toinen maksoi veroissa neljätuhatta viisisataa frangia, toinen
viisituhatta; ja vuokrasopimus on tehty viideksi vuodeksi. Me
olemme jo istuttaneet kolme tuhatta puuta uusille arentimaille.
Manetten isä ihastui saadessaan Rabelay'n, ja Martineau'lla on
Baude viljeltävänään. Meidän neljän arentimiehemme omaisuus on
niityissä ja metsissä, ja niihin he eivät ollenkaan käytä, kuten
jotkut vähemmän omantunnontarkat vuokraajat tekevät, lantaa, joka on
määrätty meidän viljelyksiämme varten. _Meidän_ ponnistuksiamme on
siten seurannut mitä kaunein menestys. Clochegourde, ottamatta lukuun
säästettyjä maita, joita me nimitämme pääkartanon vuokratiluksiksi,
sekä metsiä ja viinitarhoja, tuottaa yhdeksäntoistatuhatta frangia,
ja viljelykset ovat antaneet hyviä vuosituloja. Minä taistelen
saadakseni vuokraamattomat maa-alueemme annettaviksi Martineau'lle,
maittemme silmälläpitäjälle, joka nyt voi asettaa poikansa sijalleen.
Hän tarjoaa kolme tuhatta frangia, jos herra de Mortsauf rakentaa
hänelle arentitalon Commanderie'hin. Me voisimme silloin saada
vapaaksi Clochegourde'n lähistön, jatkaa suunniteltua puistokujaamme
aina Chinon'in tielle asti, eikä meidän tarvitsisi huolehtia muusta
kuin metsistämme ja viinitarhoistamme. Jos kuningas palaa takaisin,
saamme _me_ jälleen vuosirahamme; _me_ annamme suostumuksemme siihen
vastustettuamme muutamia päiviä _meidän_ vaimomme tervettä järkeä.
Jacques'in omaisuus on silloin hävittämätön. Nämä viimeiset tulokset
saavutettuani minä antaisin herra de Mortsauf'in tehdä säästöjä
Madeleineä varten, jolle kuningas muutoin vanhan tavan mukaan on
antava myötäjäiset. Omatuntoni on rauhallinen; minun tehtäväni tulee
loppuun suoritetuksi. Ja te? sanoi hän minulle.

Minä selitin hänelle lähettilästehtäväni ja annoin hänen nähdä kuinka
hyödyllisiä ja viisaita hänen neuvonsa olivat olleet. Oliko hänellä
näkijän lahja, kun hän siten saattoi ennustaa tapahtumat?

-- Enkö minä teille kirjoittanut sitä? sanoi hän. Vain teitä varten
minä voin käyttää ihmeellistä kykyä, josta minä en ole puhunut
muille kuin herra de la Berge'lle, rippi-isälleni, ja hän selittää
sen jumalallisen välityksen avulla tapahtuvaksi. Usein syvien
mietiskelyjen jälkeen, joita pelko lasteni tilasta minulle aiheuttaa,
minun silmäni sulkeutuvat tämän maan asioille ja katsovat toiseen
maailmaan; kun minä siellä näin Jacques'in ja Madeleinen loistavina,
olivat he määrätyn ajan terveinä, jos minä näin heidät usvan
ympäröiminä, tulivat he pian sairaiksi. Teitä minä en ainoastaan näe
alati säteilevänä, vaan minä kuulen myöskin suloisen äänen, joka
minulle sanoitta, sisällisen välityksen avulla, ilmaisee, mitä teidän
pitää tehdä, Mikä laki estää minua käyttämästä tätä ihmeellistä
lahjaa muiden kuin lasteni ja teidän hyväksi? sanoi hän vajoten
unelmiin. Tahtooko Jumala olla heidän isänsä? kysyi hän itseltään
hetken vaiettuaan.

-- Sallikaa minun uskoa, sanoin minä hänelle, etten tottele muita
kuin teitä!

Hän hymyili minulle tuota täydellisesti viehättävää hymyilyään, joka
saattoi minun sydämeni niin suureen hurmioon, etten olisi silloin
tuntenut kuoleman iskuakaan.

-- Niin pian kun kuningas jälleen on Pariisissa, menkää sinne,
jättäkää Clochegourde, jatkoi hän. Yhtä paljon kuin on alentavaa
etsiä virkoja ja suosiota, yhtä paljon on naurettavaa laiminlyödä
niiden vastaanottaminen. Tulee tapahtumaan suuria muutoksia.
Kykenevät ja varmat miehet ovat välttämättömiä kuninkaalle, olkaa
siis hänen saatavissansa. Te joudutte nuorena virkatoimiin, ja te
suoriudutte niistä hyvin; sillä valtiomiehillä kuten näyttelijöillä
on ammattiasioita, joiden perille nerokkuudella ei päästä, ne täytyy
oppia. Isäni sai tämän lauseen herttua de Choiseul'iltä. Muistakaa
minua, sanoi hän hetken vaiettuaan, antakaa minun tuntea suuruuden
iloja sielussa, joka kuuluu kokonaan minulle. Olettehan te minun
poikani?

-- Teidän poikanne? toistin minä nyrpeän näköisenä.

-- Minun poikani, ei muuta, sanoi hän tehden minusta pilkkaa; eikö
teillä silloin ole hyvin kaunis paikka minun sydämessäni.

Päivälliskello soi, hän tarttui minun käsivarteeni ja nojautui siihen
mielihyvällä.

-- Te olette kasvanut, sanoi hän minulle portaita noustessamme. Kun
olimme pengermällä, liikutti hän levottomasti käsivarttani ikäänkuin
minun katseeni olisivat koskettaneet häntä liian kiihkeästi; vaikka
hänen silmänsä olivat alasluodut, hän tiesi hyvin, että katsoin
vain häneen. Hän sanoi minulle sitten tuolla teeskennellyllä, niin
suloisella, niin viehättävällä kärsimättömyydellä: -- Katselkaamme
toki hiukan rakasta laaksoamme! Hän kääntyi, levitti valkeasilkkisen
päivänvarjonsa ylitsemme ja asetti Jacques'in sen suojaan. Päänliike,
jolla hän osoitti minulle Indre'ä, ruuhta ja niittyjä, todisti, että
hän minun vierailustani ja kävelyretkistämme alkaen ymmärsi noita
sinertäviä taivaanrantoja ja niiden utuisia kaarrelmia. Luonto oli
viitta, johon hän verhosi ajatuksensa. Hän tiesi nyt, mitä satakieli
huokaa yön aikana ja mitä soiden laulaja yhä toistaa veisatessaan
valitussäveltään.

Kello kahdeksan illalla minä sain olla läsnä kohtauksessa, joka minua
syvästi liikutti ja jota minä en koskaan ennen ollut voinut nähdä,
sillä minä olin siihen aikaan aina pelaamassa herra de Mortsauf'in
kanssa. Tuo kohtaus tapahtui ruokasalissa ennen lasten levolle
asettamista. Kello soi kaksi kertaa, kaikki talon väki saapui.

Te olette meidän vieraanamme, alistukaa luostarin sääntöihin, sanoi
kreivitär vetäen minua kädestä tuolla viattomalla leikillisyydellä,
joka on ominaista todella uskonnollisille naisille.

Kreivi seurasi meitä. Isäntäväki, lapset, palvelijat, kaikki
polvistuivat paljain päin totutuille paikoilleen. Madeleinen vuoro
oli lukea rukoukset: rakas pikku olento lausui ne lapsenäänellään,
jonka teeskentelemättömät käänteet erottuivat kirkkaina ympäristön
sopusointuisessa äänettömyydessä ja antoivat lauseille viattomuuden
pyhän valkeuden, enkelisulon. Se oli liikuttavin rukous, minkä minä
olen kuullut. Luonto vastasi lapsen sanoihin tuhansin iltaväreilyin,
joka oli kuin vienoa urkujen säestystä. Madeleine oli kreivittären
oikealla, Jacques vasemmalla puolella. Nuo kaksi kiharapäätä, joiden
keskeltä kohosi äidin palmikoitu tukka ja joiden ylitse näkyi
herra de Mortsauf'in valkeahiuksinen, kellastunut pää, muodostivat
taulun, jonka värit jollakin tavalla toistivat mieleen rukouksen
herättämiä ajatuksia. Ja lopuksi ylevänä yhdyssiteenä verhosi tuota
kokoontunutta joukkoa laskevan auringon riutuva loiste, jonka rusotus
väritti salin, niin että runolliset tai taikauskoiset sielut olisivat
luulleet taivaan tulien olevan läsnä rukouksessa, jota nuo uskolliset
Jumalan palvelijat tuolla pitivät polvistuneina, ilman arvoeroa,
kirkon vaatimassa tasa-arvoisuudessa. Minun ajatukseni siirtyivät
patriarkkaalisen elämän aikoihin ja suurensivat vielä tuota
kohtausta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jo oli niin suuri.
Lapset sanoivat hyvää yötä isälle, väki hyvästeli meitä, kreivitär
meni pois ojentaen käden kummallekin lapselle, ja minä astuin saliin
kreivin kanssa.

-- Me annamme teille autuuden tuolla ja helvetin tässä, sanoi kreivi
osoittaen lautapeliä.

Kreivitär liittyi meihin puolen tunnin perästä ja siirsi käsityönsä
pöytämme ääreen.

-- Tämä tulee teille, sanoi hän, käännellen kanavakangasta; mutta
työ on jo viivästynyt kolme kuukautta. Tämän neilikan ja tuon ruusun
välillä on lapsi parkani sairastanut.

-- Peliin käsiksi, sanoi herra de Mortsauf, älkäämme puhuko tuosta.
Kuusi -- viisi, herra kuninkaan lähetti.

Kun minä menin levolle, jännitin minä tarkkaavaisuuttani kuullakseni
kreivittären kävelevän kamarissaan. Jos hän pysyi alallaan ja
hiljaisena, ahdistivat minua hurjat ajatukset, jotka herättivät
sietämättömiä haluja. -- Minkätähden hän ei olisi minun omani?
sanoin minä itselleni. Onkohan hänkin, kuten minä, aistillisen
pyörremyrskyn vallassa? Kello yksi minä laskeuduin alakertaan,
minä kävelin äänettömästi, tulin hänen ovensa eteen ja laskeuduin
siihen pitkäkseni; korva oven rakoon painettuna minä kuuntelin
hänen tasaista ja suloista lapsen hengitystänsä. Kun minun tuli
kylmä, nousin minä jälleen yläkertaan, asetuin vuoteelle ja nukuin
rauhallisesti aamuun asti. En tiedä, minkä luonnonlain vaikutus
ilmenee siinä nautinnossa, jota tunnen käydessäni eteenpäin aina
syvyyksien reunalle asti, tunnustellessani pahan kurimusta,
tutkiessani sen pohjaa, tuntiessani sen kylmyyden ja vetäytyessäni
takaisin järkytettynä. Tuo yön hetki hänen ovensa kynnyksellä, johon
minä vuodatin raivon kyyneleitä hänen koskaan saamatta tietää, että
hän seuraavana aamuna oli kulkenut minun kyynelteni ja suudelmieni
ylitse siveydessään, joka oli vuoroin rikottu, vuoroin kunnioitettu,
kirottu ja jumaloitu; tuo useimmista typerältä näyttävä hetki antoi
minulle aavistuksen siitä innostuksesta, joka ajaa sotamiehiä
eteenpäin: jotkut heistä ovat kertoneet minulle asettaneensa elämänsä
sillä tavoin vaaraan, että he heittäytyivät patteria vastaan
saadakseen tietää, pääsisivätkö he karteesitulesta ja olisiko
heillä onnea karauttaessaan siten mahdollisuuksien kuilun ylitse,
kuten Jean Bart [ranskal. merisankari kuoli v. 1702. Suom. muist.]
tupakoidessaan ruutitynnörin päällä. Seuraavana päivänä minä menin
poimimaan kukkia ja tein kaksi kukkavihkoa; kreivi ihaili niitä, hän,
jota ei muuten mikään tämäntapainen liikuttanut.

Minä vietin muutamia päiviä Clochegourde'ssa tehden ainoastaan
lyhyviä vierailuja Frapesle'en, jossa minä olin kuitenkin kolme
kertaa päivällisillä. Ranskalainen armeija valtasi Tours'in. Vaikka
minä ilmeisesti rouva de Mortsauf'ille merkitsin elämää ja terveyttä,
pyysi hän minua hartaasti lähtemään Chateauraux'hon ja palaamaan
kaikessa kiireessä Issoudun'in ja Orleans'in kautta Pariisiin. Minä
tahdoin kieltäytyä, mutta hän käski minua lausuen, että perheen
suojelushenki oli puhunut; minä tottelin. Meidän jäähyväisemme olivat
tällä kertaa kyynelillä kostutetut. Hän pelkäsi tuota viettelevää
maailmaa, jonne minä olin menossa. Olinhan minä nyt täydellä todella
joutumassa noiden etujen, intohimojen ja nautintojen pyörteisiin,
jotka tekevät Pariisista meren, yhtä vaarallisen siveälle rakkaudelle
kuin puhtaalle omalletunnolle. Minä lupasin kirjoittaa hänelle joka
ilta päivän tapahtumista ja ajatuksistani pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Tämä lupaus sai hänet nojaamaan raukeata päätänsä olkaani
vasten, ja hän sanoi minulle: -- Älkää unohtako mitään, kaikki tulee
kiinnittämään minun mieltäni.

Hän antoi minulle vietäväksi kirjeitä herttualle ja herttuattarelle,
joiden luo minä menin toisena päivänä tuloni jälkeen.

-- Teillä on onnea, sanoi minulle herttua; syökää päivällistä täällä,
tulkaa kanssani tänä iltana linnaan, teidän menestyksenne on valmis.
Kuningas on puhunut teistä tänä aamuna lausuen: "Hän on nuori,
kykenevä ja uskollinen!" Ja kuningas pahoitteli kun hän ei tiennyt,
olitteko kuollut vai elossa ja minne tapaukset olivat viskanneet
teidät, senjälkeen kun olitte niin hyvin täyttänyt teille annetun
tehtävän.

Illalla minä olin valtioneuvoston esittelijäsihteerinä, ja minulla
oli Ludvig XVIII:nnen luona salainen virka, joka pysyi yhtä kauan
kuin hänen hallituskautensakin, luottamustoimi, joka oli vailla
loisteliaita suosionosoituksia, mutta turvattu mahdollisesta
epäsuosiosta, paikka, joka asetti minut keskelle hallitusta ja oli
minun menestyksieni lähteenä. Rouva de Mortsauf oli nähnyt oikein,
häntä oli minun siis kiittäminen kaikesta: vallasta, rikkaudesta,
onnesta ja tiedoista; hän oli minun oppaanani ja rohkaisi minua,
hän puhdisti minun sydämeni ja antoi minun tahdonvoimilleni tuon
yhtenäisyyden, jota ilman nuoruuden voimat kuluvat hyödyttömästi.
Myöhemmin minä sain virkatoverin. Kummankin meistä piti olla
palveluksessa kuuden kuukauden aika. Me saatoimme tarvittaessa
olla toistemme sijaisina; meillä oli huone linnassa, ajoneuvot
ja runsaita palkkioita matkakustannusten korvaukseksi, milloin
olimme pakotettuja matkustamaan. Kummallinen asema! Me olimme
tuon hallitsijan salaisia oppilaita, jonka politiikalle hänen
vihamiehensäkin ovat sittemmin antaneet loistavan tunnustuksen, me
kuulimme hänen arvostelujaan kaikesta, sisäisistä ja ulkoisista
asioista, meillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusvaltaa ja kuitenkin
meiltä tultiin kysymään neuvoa, kuten Molière kysyi Laforet'lta,
me näimme kokeneen iän harkinnan nojautuvan meidän nuorekkaaseen
luottamukseemme. Meidän tulevaisuutemme oli muutoin tehty turvatuksi
tavalla, joka oli omiansa tyydyttämään kunnianhimoa. Paitsi minun
esittelijäsihteerinpalkkaani, joka oli määrätty valtioneuvoston
menosäännössä, antoi kuningas minulle tuhat frangia kuussa omasta
rahastostaan ja muisti minua usein lahjoilla. Vaikka kuningas tiesi,
että kahdenkolmatta vuotias nuori mies ei jaksaisi kestää pitkiä
aikoja työtä, jolla hän minua rasitti, ei minun virkaveljeäni,
joka nykyään on Ranskan pääri, valittu ennenkuin heinäkuun lopulla
v. 1817. Tämä valinta oli niin vaikea, tehtävämme vaativat niin
paljon erikoisominaisuuksia, että kuningas epäröi kauan aikaa.
Hän kunnioitti minua kysymällä minulta, kuka niiden nuorten
miesten joukossa, joita valinta koski, paraiten sopisi yhteen,
minun kanssani. Heidän joukossaan oli yksi tovereistani Lepitre'n
koulukodin ajoilta, ja minä en häntä ollenkaan maininnut. Majesteetti
kysyi minulta syytä siihen.

-- Kuningas, sanoin minä hänelle, on valinnut miehiä, jotka ovat
kaikki yhtä uskollisia, mutta kyvyltään erilaisia, minä olen
nimittänyt sen jonka minä luulen taitavimmaksi, varmana siitä, että
olen aina tuleva hänen kanssansa hyvin toimeen.

Minun arvosteluni oli sama kuin kuninkaan. Hän oli minulle alati
kiitollinen uhrauksesta, jonka olin tehnyt. Tässä tilaisuudessa
hän sanoi minulle: Te tulette olemaan ensimäinen. Hän ilmaisi
minun arvosteluni virka veljelleni, joka palkinnoksi tästä
palveluksesta soi minulle ystävyytensä. Huomaavaisuus, jota
herttua de Lenoncourt minulle osoitti, määräsi muiden ihmisten
suhteen minuun. Nämä sanat: "Kuningas tuntee suurta mielenkiintoa
tätä nuorta miestä kohtaan, hänellä on tulevaisuutta, kuningas on
mieltynyt häneen." olisivat jo sinänsä korvanneet lahjakkuuden,
mutta sille ystävälliselle kohtelulle, joka nuorten henkilöiden
osaksi tulee, antoivat ne jotakin sellaista, millä kunnioitetaan
valtaa. Niin herttua de Lenoncourt'in kuin sisareni luona, joka
meni näihin aikoihin naimisiin serkkunsa markiisi de Listomère'n
kanssa (hän oli tuon vanhan sukulaisen poika, jonka luona minä kävin
Saint-Louis-saarella), minä tein vähitellen tuttavuutta faubourg
Saint-Germain'in vaikutusvaltaisimpien henkilöiden kanssa.

Henriette hankki minulle pian pääsyn seurapiiriin, jonka nimenä
oli Petit-Château. Tämä tapahtui prinssessa de Blamont-Chauvry'n
avulla, jonka pikkuserkku hän oli. Kreivitär kirjoitti hänelle
niin innokkaasti minusta, että prinsessa kutsui minut heti kohta
vierailulle luokseen. Minä seurustelin paljon hänen kanssansa, minä
osasin miellyttää häntä, ja hänestä tuli ei minun suojelijattareni,
vaan ystävä, jonka tunteissa oli jotain äidillistä. Vanha prinsessa
otti sydämenasiakseen tutustuttaa minut tyttäreensä rouva
d'Espard'iin, herttuatar de Langais'hen, vikomtesse [vicomte, fem.
vicomtesse, kreivin ja paroonin välinen aatelisarvo. Suom. muist.]
de Beauséant'iin ja herttuatar de Maufrigneuse'een, kaikki naisia,
jotka vuorotellen pitivät muodin valtikkaa ja jotka olivat sitä
suosiollisempia minulle, kun minulla ei ollut mitään vaatimuksia
heihin nähden ja olin valmis aina miellyttämään heitä. Veljeni
Charles, joka ei enää ajatellut minua laiminlyödä, nojautui
tästä lähtien minuun; mutta nopea menestykseni synnytti hänessä
salaisen kateuden, joka myöhemmin tuotti minulle paljon suruja.
Hämmästyneinä tästä odottamattomasta onnesta isäni ja äitini
tunsivat turhamielisyytensä imarrelluksi ja hyväksyivät minut
lopulta pojakseen; mutta kun heidän tunteensa oli jossain määrin
keinotekoista, etten sanoisi teeskenneltyä, ei tämä kääntymys paljon
vaikuttanut katkeroituneeseen sydämeeni. Yleensähän itsekkyyden
täyttämät tunteenliikutukset herättävät vähän myötätuntoa; sydän
kammoo laskelmia ja kaikenkaltaisia hyötynäkökohtia.

Minä kirjoitin uskollisesti rakkaalle Henriettelleni, joka vastasi
minulle yhdellä tai parilla kirjeellä kuussa. Hänen henkensä
valisti siten minua, hänen ajatuksensa kulkivat etäisyyksien halki
ja puhdistivat minun ilmakehäni. Ei ainoakaan nainen voinut minua
vallata. Kuningas tiesi minun pidättymiseni; hän kuului tässä
suhteessa Ludvig XV:nnen kouluun ja hymyillen nimitti minua neiti
de Vandenesse'ksi, mutta elämäntapani järkevyys miellytti häntä
suuresti. Minulla oli se vakaumus, että kärsivällisyys, johon minä
olin tottunut lapsuuteni aikana ja etenkin Clochegourde'ssa, auttoi
minua paljon saamaan suosionosoituksia kuninkaan puolelta, joka oli
alati erinomaisen ystävällinen minulle. Hän oli epäilemättä saanut
päähänpiston lukea minun kirjeitäni, sillä minun neitseellinen
elämäni ei häntä kauvoja pettänyt. Eräänä päivänä kun herttualla oli
palvelus hovissa, minä kirjoitin kuninkaan sanelun mukaan. Nähdessään
herttua de Lenoncourt'in astuvan sisään kuningas silmäili meitä
veitikkamaisella katseella.

-- No, tuo pahuksen Mortsauf tahtoo siis alati elää? sanoi hän
herttualle kauniilla hopeanhelähteisellä äänellään, johon hän osasi
mielensä mukaan saada pistosanan purevuutta.

-- Alati, vastasi herttua.

-- Kreivitär de Mortsauf on enkeli, jonka minä mielelläni tahtoisin
nähdä täällä, jatkoi kuningas; mutta jos minä en voi mitään, on minun
kanslerini, sanoi hän kääntyen minua kohden, onnellisempi. Teillä on
kuusi kuukautta vapaasti käytettävänänne, minä olen päättänyt antaa
teille virkaveljeksi sen nuoren miehen, josta me puhuimme eilen.
Pitäkää hauskaa Clochegourde'ssa, herra Cato! Ja kuningas poistui
hymyillen huoneesta.

Minä lensin kuin pääskynen Touraine'a kohden. Ensi kerran minä
menin näyttäytymään rakastetulleni en ainoastaan hiukan vähemmän
kokemattomana, vaan myöskin lisäksi näöltäni hienona nuorena miehenä,
jonka tavat olivat kohteliaimpien salonkien hiomat, jonka kasvatuksen
kaikkein miellyttävimmät naiset olivat täydentäneet, joka vihdoinkin
oli saanut kärsimyksensä palkituksi ja joka oli käyttänyt hyväkseen
enkelin kokemusta, kauneimman enkelin, minkä taivas on lähettänyt
lapsen suojelijaksi. Te tiedätte, kuinka minä olin vaatteiden
puolesta varustettu noiden kolmen kuukauden aikana, jotka minä
ensi kertaa vietin Frapesle'ssa. Kun minä palasin Clochegourde'en
Vendée'n lähettiläsmatkani aikana, olin minä puettu metsästäjän
tavoin. Minulla oli liivi, jossa oli vaaleanpunaiset napit, juovaiset
polvihousut, nahkasäärystimet ja kengät. Matka, metsän tiheiköt
olivat saattaneet vaatteeni niin huonoon kuntoon, että kreivin
piti lainata minulle liinavaatteita. Kahden vuoden olo Pariisissa,
seurustelu kuninkaan kanssa, varallisuus, täydentynyt kasvuni,
nuorekkaat piirteeni, joilla lepäsi selittämätön, tyynestä sielusta
johtuva loiste, sielusta, joka oli magneettimaisella vetovoimalla
yhdistetty Clochegourde'sta ylitseni säteilevään puhtaaseen sieluun,
kaikki oli saanut minussa aikaan muutoksen. Minussa oli varmuutta
ilman ylvästelyä, minä tunsin sisäistä tyydytystä ollessani
nuoruudestani huolimatta hallituksen huipuilla; minulla oli se
tietoisuus, että minä olin salainen tuki ihanimmalle naiselle, joka
koskaan on maanpäällä elänyt, hänen salainen toiveensa. Mahdollisesti
minussa oli hiukan turhamielisyyden tunnetta, kun postimiesten
ruoskat läjähtelivät uudella puistotiellä, joka erosi Chinon'in
tiestä Clochegourde'en, ja kun ristikkoportti, jonka olemassaolosta
minä en tiennyt, aukeni keskellä vastarakennettua ympärysaitaa. Minä
en ollut kirjoittanut tulostani kreivittärelle, kun tahdoin valmistaa
hänelle yllätyksen, ja siinä minä tein kaksinkertaisesti väärin:
ensiksi, hänet valtasi liikutus, jonka aiheuttaa kauan ikävöity,
mutta mahdottomana pidetty ilo, toiseksi hän osoitti minulle, että
kaikki edeltäpäin lasketut yllätykset olivat sopimattomia.

Kun Henriette näki nuoren miehen siinä, missä hän oli nähnyt vain
lapsen, loi hän katseensa maahan traagillisen hitaalla liikkeellä,
minä sain tarttua hänen käteensä ja suudella sitä, hänen osoittamatta
tuota sisällistä iloa, jonka hänen tunteidensa värinä minulle muutoin
aina ilmaisi. Kun hän kohotti kasvonsa katsoakseen minuun vielä
kerran, huomasin minä hänen olevan kalpean.

-- Se on oikein, te ette siis unohda vanhoja ystäviänne? sanoi
minulle herra de Mortsauf, joka ei ollut muuttunut eikä vanhentunut.

Molemmat lapset hyppäsivät minun kaulaani. Portilla näin minä
Jacques'in opettajan apotti Dominiksen vakavat piirteet.

-- Niin, sanoin minä kreiville, minulla on tästälähin joka vuosi
kuusi kuukautta vapautta, ja se aika kuuluu kokonaan teille. Mutta
mikä teidän on? sanoin minä kreivittärelle ojentaen käsivarteni
kietoakseni sen hänen vyötäisillensä ja tukeakseni häntä kaikkien
hänen omaistensa läsnäollessa.

-- Oh! päästäkää minut, sanoi hän minulle äkkiä peräytyen, se ei ole
mitään.

Minä luin hänen sielustaan ja vastasin hänen salaiseen ajatukseensa
sanomalla hänelle: -- Ettekö te tunne enää uskollista orjaanne?

Hän tarttui minun käsivarteeni, jätti kreivin, lapsensa, apotin,
paikalle kokoontuneet palvelijat ja vei minut etäälle kaikista,
kääntyen nurmikentälle, mutta jääden heidän näkyviinsä; sitten kun
hän luuli, ettei kukaan voinut kuulla hänen ääntänsä, hän sanoi: --
Felix, ystäväni, antakaa anteeksi pelko ihmiselle, jolla ei ole muuta
kuin yksi ainoa lanka tienviittana maanalaisessa labyrintissa ja
joka vapisee nähdessään sen katkeavan. Toistakaa minulle, että minä
nyt enemmän kuin koskaan olen teidän Henriettenne, että te ette jätä
minua ollenkaan, ettei mikään ole teille minua arvokkaampi, että te
pysytte aina uskollisena ystävänä. Minä olen vilahdukselta nähnyt
tulevaisuuteen, ja te ette ollut kuten aina ennen kasvot loistavina
ja silmät minuun kiintyneinä; te käänsitte minulle selkänne.

-- Henriette, jumalattareni, jota minä palvelen enemmän kuin Jumalaa,
elämäni kukka, kuinka te, joka olette minun omatuntoni, ette enää
tiedä, että minä olen niin juurtunut teidän sydämeenne, että minun
sieluni on täällä silloinkun minun ruumiini on Pariisissa? Pitääkö
minun sanoa teille, että minä olen tullut seitsemässätoista tunnissa,
että jokaiseen pyörän vierähdykseen sisältyi kokonainen maailma
ajatuksia ja toiveita, jotka ovat puhjenneet kuin myrsky niinpian
kuin teidät näin...

-- Sanokaa, sanokaa! Minä olen varma itsestäni, minä voin kuunnella
teitä ilman rikosta. Jumala ei tahdo minun kuolemaani: hän lähettää
teidät minulle, kuten hän puhaltaa hengen luomiinsa, kuten hän
vuodattaa pilvien sateen kuivalle maalle; sanokaa, sanokaa!
rakastatteko minua pyhällä rakkaudella?

-- Pyhällä rakkaudella.

-- Ikuisesti?

-- Ikuisesti.

-- Kuten Neitsyt Mariaa, jonka täytyy pysyä verhottuna ja kantaa
valkeata kruunua?

-- Kuten ihmiseksi tullutta Neitsyttä.

-- Kuten sisarta?

-- Kuten liiaksi rakastettua sisarta.

-- Kuten äitiä?

-- Kuten salaisesti himottua äitiä.

-- Ritarillisesti, ilman toivoa?

-- Ritarillisesti, toivossa.

-- Sanalla sanoen sillä tavalla kuin te vielä olisitte kahdenkymmenen
vuoden ikäinen ja pitäisitte huonoa sinistä tanssipukuanne?

-- Paremmin vielä. Minä rakastan teitä siten ja minä rakastan teitä
lisäksi vielä kuten... Hän katsoi minuun kiihkeän jännittyneenä...
kuten teitä rakasti teidän tätinne.

-- Minä olen onnellinen: te olette hälventänyt minun pelkoni, sanoi
hän kääntyen takaisin perhettä kohden, joka oli hämmästyksissään
meidän salaisesta keskustelustamme; mutta olkaa todellinen lapsi
täällä, sillä te olette vielä lapsi. Jos teidän politiikkaanne kuuluu
olla mies kuninkaan seurassa, niin, tietäkää, herra, että täällä
teidän tulee pysyä lapsena. Lapsena te tulette olemaan rakastettu.
Minä vastustan aina miehen voimaa, mutta mitä voisin minä kieltää
lapselta! En mitään: hän ei voi tahtoa mitään, mitä minä en hänelle
myöntäisi. -- Salaisuudet ovat sanotut, sanoi hän luoden kreiviin
ilkamoivan katseen, jossa tuli näkyviin hänen tyttömäisyytensä
ja hänen alkuperäinen luonteensa. Minä jätän teidät, minä menen
pukeutumaan.

En ollut koskaan sitten kolmen vuoden kuullut hänen ääntänsä niin
täysin onnellisena. Minä tunsin ensimäistä kertaa nuo pääskysen
iloiset viserrykset, nuo lapsen elkeet, joista minä olen teille
puhunut. Minä toin Jacques'ille metsästyspuvun ja Madeleinelle
ompelurasian, samanlaisen kuin hänen äidilläänkin oli; vihdoinkin
minä korvasin tuon turhantarkkuuden, johon äitini säästäväisyys oli
minut varemmin pakottanut. Ilo, jota nuo pienet lapset osoittivat
näytellessään toinen toisilleen lahjojaan, näytti vaikuttavan
epäsuotuisasti kreiviin. Hän oli aina surullinen, milloin ei hänestä
välitetty. Minä tein ymmärtämyksen merkin Madeleinelle ja seurasin
kreiviä, joka tahtoi puhella minulle omasta itsestään. Hän vei minua
puutarhapengermää kohden, mutta me pysähdyimme portailla jokaisesta
tärkeästä sanasta, minkä hän minulle lausui.

-- Felix parkani, sanoi hän minulle, te näette heidät kaikki
onnellisina ja hyvinvoivina: minä yksin olen varjona taulussa, minä
olen ottanut kannettavakseni heidän onnettomuutensa, ja minä kiitän
Jumalaa siitä, että ne on minulle annettu. Ennen minä en tiennyt,
mikä minulla oli, mutta nyt minä sen tiedän: minun vatsani on
epäkunnossa, minä en sulata enää mitään.

-- Mikä sattuma on tehnyt teidät viisaaksi kuin lääketieteen
professori? sanoin minä hänelle hymyillen. Onko teidän lääkärinne
niin ajattelematon, että hän sanoo teille jotakin sellaista?

-- Jumala varjelkoon minua kysymästä neuvoa lääkäreiltä, huudahti hän
osoittaen inhoa, jota suurin osa luulosairaista tuntee lääketiedettä
kohtaan.

Minä alistuin sitten mielettömään keskusteluun, jonka kuluessa hän
uskoi minulle mitä naurettavimpia asioita, valittaen vaimoaan,
väkeään, lapsiaan ja elämää, ilmeisesti huvikseen kerraten noita
arkipäiväisiä juttujansa ystävälle, joka niitä tuntematta saattoi
niistä hämmästyä ja jonka kohteliaisuudesta täytyi kuunnella häntä
tarkkaavaisesti. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen minuun, sillä
minä omistin hänen puheillensa mitä syvintä huomiota, koettaen
päästä tämän käsittämättömän luonteen perille ja aavistaen uusia
mielenpurkauksia, joilla hän kiusasi vaimoansa ja joista kreivitär
ei minulle mitään puhunut. Henriette teki lopun tästä yksinpuhelusta
ilmaantuen portaille. Kreivi huomasi hänet, kohotti päätänsä ja sanoi
minulle: -- Te kuuntelette minua, te, Felix; mutta täällä ei kukaan
surkuttele minua!

Hän meni pois, ikäänkuin hän olisi tietänyt saavansa aikaan
hämmennystä minun ja Henrietten keskustelussa, tai ikäänkuin hän,
ritarillisesta huomaavaisuudesta vaimoansa kohtaan, olisi tiennyt
tekevänsä vaimolleen mieliksi jättämällä meidät yksin. Hänen
luonteessaan oli todellakin selittämättömiä piirteitä, hän oli
luulevainen, kuten kaikki heikot ihmiset ovat, mutta myöskin hänen
luottamuksensa vaimonsa puhtauteen oli rajaton; mahdollisesti juuri
ne kärsimykset, joita tuon korkean hyveen ylemmyys tuotti hänen
itserakkaudelleen, saivat hänen pysyvästi vastustamaan kreivittären
tahtoa, hän uhmasi kreivitärtä, kuten lapset uhmaavat käskijöitään
tai äitejään. Jacques'illa oli oppitunti, Madeleine puki itseään:
minä saatoin lähes tunnin ajan kävellä yksin kreivittären kanssa
pengermällä.

-- Rakas enkeli, sanoin minä hänelle, kahleet ovat tulleet
raskaammiksi, hiekka on alkanut polttaa, okaat lisääntyvät?

-- Vaietkaa, sanoi hän minulle aavistaen ne ajatukset, joita
keskustelu kreivin kanssa oli minussa herättänyt; te olette täällä,
kaikki on unohdettu! Minä en kärsi ollenkaan, minulla ei ole ollut
kärsimyksiä!

Hän otti muutamia keveitä askeleita, ikäänkuin tuulettaakseen
valkoista pukuaan, jättääkseen ilmattarille lumivalkean
silkkipäähineensä, liehuvat hihansa, uudet nauhansa, viittansa ja
Sévigné-tapaan kammatut aaltoilevat kiharansa. Minä näin hänet ensi
kerran nuorena tyttönä, luontaisen iloisuutensa vallassa, valmiina
leikkimään kuten lapsi. Minä tunsin silloin sekä onnen kyyneleet,
että ilon, jota mies tuntee levittäessään iloa.

-- Ihana ihmiskukka, jota minun ajatukseni hyväilee ja jota minun
sieluni suutelee! Valkea liljani, sanoin minä hänelle, alati
koskematon ja suoravartinen, alati valkea, ylpeä, tuoksuva,
yksinäinen!

-- Kylliksi, herraseni, sanoi hän hymyillen. Puhukaa minulle teistä,
kertokaa minulle aivan kaikki.

Meillä oli silloin värisevän, liikkuvan lehtikatoksen alla pitkä
keskustelu, joka oli täynnä loppumattomia välilauseita, joka milloin
taukosi, milloin jatkui ja jossa minä tein hänelle selvää elämästäni
ja toimistani. Minä kuvasin hänelle asuntoni Pariisissa, sillä hän
tahtoi tietää kaikki; ja -- tällä hetkellä arvaamattoman kallis onni
-- minulla ei ollut mitään häneltä salattavaa. Tuntiessaan siten
minun sieluni ja ankaralla työllä täytetyn elämäni yksityiskohdat,
ymmärtäessään noiden toimien laajuuden, toimien, joissa ilman vakavaa
rehellisyyttä saattoi niin helposti pettää ja rikastua, mutta joita
minä hoidin niin suurella omantunnonmukaisuudella, että kuningas,
sanoin minä hänelle, kutsui minua _neiti de Vandenesse'ksi_, hän
tarttui minun käteeni ja suuteli sitä antaen ilon kyynelten pudota
kädelleni. Tämä äkillinen osien vaihdos, tämä niin suurenmoinen
ylistys, tämä niin nopeasti ilmaistu, mutta vielä nopeammin
ymmärretty ajatus: "Tuossa mies, jonka minä olisin tahtonut,
tuossa minun unelmani"; kaikki se, mikä oli tunnustusta tuossa
teossa, johon alentuminen oli suuruutta ja jossa rakkaus tuli ilmi
yliluonnollisessa maailmassa, tuo taivaallisten asioiden rajuilma löi
minun sydämeeni ja musersi minut. Minä tunsin itseni pieneksi, olisin
tahtonut kuolla hänen jalkoihinsa.

-- Ah! sanoin minä hänelle, te kohoatte kaikessa alati meidän
ylitsemme. Kuinka voitte te epäillä minua, sillä äskettäin te olette
sitä tehnyt, Henriette?

-- En tällä hetkellä, jatkoi hän katsoen minuun sanomattomalla
sulolla, joka vain minulle yksin paljasti hänen silmiensä loisteen;
mutta nähdessäni teidät niin kauniina, minä sanoin itselleni: --
Meidän suunnitelmamme Madeleineä varten tulee tekemään tyhjäksi joku
nainen, joka aavistaa teidän sydämeenne kätketyt aarteet, joka teitä
jumaloi, joka meiltä riistää meidän Felix'imme ja särkee kaikki
täällä.

-- Aina vaan Madeleine! sanoin minä ilmaisten hämmästystä, josta hän
ei välittänyt kuin puoleksi. Madeleinellekö minä siis olen uskollinen?

Me vajosimme äänettömyyteen, jonka herra de Mortsauf onnettomasti
tuli keskeyttämään. Minun täytyi sydän tulvillaan ylläpitää
vaikeuksilla täytettyä keskustelua, jossa minun suorat vastaukseni
kuninkaan tähän aikaan seuraamasta politiikasta törmäsivät yhteen
kreivin mielipiteiden kanssa, ja hän vaati minua selittämään Hänen
Majesteettinsa tarkoituksia. Huolimatta kyselyistäni, jotka koskivat
hänen hevosiaan, hänen maataloudellista asemaansa, oliko hän
tyytyväinen noihin viiteen vuokralle annettuun tilaan, hakkauttaisiko
hän maahan erään vanhan puistokujan puut, hän palasi yhä politiikkaan
vanhan piian riidanhaluisuudella ja lapsen itsepintaisuudella;
sillä tämäntapaiset luonteet syöksyvät mielellään paikkoihin,
joissa valo loistaa, he palaavat sinne alati suristen mitään
ymmärtämättä ja väsyttävät sielua, kuten suuret kärpäset väsyttävät
korvaa lentäessään pöristen pitkin ikkunoita. Henriette oli vaiti.
Lopettaakseni tämän keskustelun, jota nuoruuden tulisuus olisi
saattanut kiihdyttää, minä vastasin yksikantaisilla hyväksymisillä
välttäen siten hyödyttömiä väittelyjä; mutta herra de Mortsauf'illa
oli liian paljon järkeä ollakseen tuntematta kaikkea sitä, mikä
minun kohteliaisuudessani oli loukkaavaa. Hetkellä, jolloin hän
suuttuneena siitä, että hänellä aina oli oikein, alkoi kimmastua,
hänen kulmakarvansa ja hänen otsansa uurteet liikahtelivat, hänen
keltaiset silmänsä säihkyivät, hänen punertava nenänsä tuli vielä
värikkäämmäksi, kuten tuona päivänä, jolloin minä ensi kerran olin
yhden hänen mielettömyydenpuuskansa todistajana: Henriette loi
minuun rukoilevia katseita antaen minun ymmärtää, ettei hän voinut
käyttää minun hyväkseni valtaa, jolla hän hankki oikeutta lapsilleen
tai puolusti heitä. Minä vastasin silloin kreiville, ottaen hänet
vakavalta kannalta ja käsitellen hänen kiihtynyttä mieltänsä
äärimmäisellä taitavuudella.

-- Rakas poika raukka! sanoi kreivitär toistaen hiljaa useampia
kertoja noita sanoja, jotka saapuivat minun korvaani kuin tuulen
henkäys. Sitten kun hän luuli voivansa menestyksellä keskeyttää
puhelun, sanoi hän meille pysähtyen: -- Tiedättekö, herrat, te olette
täydelleen ikävystyttäviä!

Tällä lauseella palautettuna naisille tulevaan ritarilliseen
kuuliaisuuteen kreivi lakkasi puhumasta politiikasta. Me vuorostamme
ikävystytimme hänet keskustelemalla mitättömistä asioista, ja hän
jätti meidät yksin kävelemään väittäen, että hänen päänsä pyrki tällä
tavoin alituiseen kulkemaan samaa rataa.

Minun surulliset otaksumani olivat tosia. Kauniit maisemat, lauha
ilmasto, kirkas taivas, tuon laakson hurmaava runollisuus, joka
viidentoista vuoden ajan oli tyynnyttänyt tämän sairaan kiusallisia
mielijohteita, kaikki oli nyt voimatonta. Iällä, jolloin muilla
ihmisillä jyrkkyydet tasoittuvat ja särmikkäisyys häviää, oli
vanhan aatelismiehen luonne tullut entistään niskoittelevammaksi.
Jo muutaman kuukauden ajan hän vastusti vain vastustaakseen, ilman
järkeä, ilman mielipiteidensä oikeutusta; hän kysyi joka asian
syytä, hätäili viivytyksestä tai jostain tehtävästä, pisti nenänsä
joka hetki talousasioihin, piti lukua pienimmistäkin taloustoimista
ja väsytti siten vaimoansa ja palvelijoita kieltämällä heiltä
vapauden. Ennen hän ei koskaan kiihtynyt ilman erikoista aihetta,
nyt hänen kiihtymyksensä oli pysyväistä. Mahdollisesti omaisuudesta
huolehtiminen, maanviljelyssuunnitelmat ja liikkuva elämä olivat
tähän asti lieventäneet hänen pahantuulista mieltänsä antamalla
ravintoa hänen levottomuudelleen ja pitämällä toimessa hänen
mieltänsä; ja mahdollisesti nyt toiminnan puute sai hänen sairautensa
kääntymään omaan itseensä; kun se ei enää toiminut ulospäin,
ryhtyi se työskentelemään päähänpiintymillä, siveellisen minän oli
vallannut ruumiillinen minä. Hän oli tullut omaksi lääkärikseen; hän
haki neuvoja lääkärinkirjoista, uskoi itsessään olevan sairauksia,
joista hän luki kuvauksia, ja ryhtyi silloin terveytensä suojaksi
tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat vaihtelevia
ja edeltäkäsin mahdottomia aavistaa ja sen mukaan mahdottomia
täyttää. Jos hän tahtoi rauhallisuutta, ja kreivitär järjesti
niin, että hänen ympärillänsä vallitsi ehdoton hiljaisuus, valitti
hän äkkiä olevansa kuin haudassa. Silloin kun hän oli olevinaan
täydelleen välinpitämätön maallisista asioista, koko talo hengitti
keveämmin; hänen lapsensa leikkivät, taloustoimia ei hoitanut
mikään arvostelu; äkkiä keskellä melua hän huudahti valittavasti:
-- "Minut tahdotaan tappaa! -- Rakkaani, jos kysymys olisi teidän
lapsistanne, te olisitte heti aavistanut, mikä heitä vaivaa",
sanoi hän vaimolleen lisäten näiden sanojen vääryyttä katkeralla
ja kylmällä sävyllä. Hän puki ja riisui itseään joka hetki tutkien
pienimpiäkin ilmanmuutoksia, eikä tehnyt mitään katsomatta ensin
ilmapuntaria. Huolimatta hänen vaimonsa äidillisestä huolenpidosta
hän oli tyytymätön kaikkiin ruokiin, sillä hän väitti vatsansa olevan
turmeltuneen ja huonon ruuansulatuksen tuottavan hänelle jatkuvaa
unettomuutta; ja kaikesta huolimatta hän söi, joi, sulatti ja nukkui
niin oivallisesti että oppineinkin lääkäri olisi sitä ihmetellyt.
Hänen tahdonmuutoksensa väsyttivät talon väkeä, joka, tottumuksistaan
kiinnipitävänä kuten kaikki palvelijat, oli kykenemätön mukautumaan
alinomaa toisilleen vastakkaisiin vaatimuksiin. Yhtenä päivänä
kreivi määräsi ikkunat pidettäviksi auki, koska ulkoilma oli muka
välttämätön hänen terveydelleen; muutamien päivien perästä ulkoilma,
joko liian kosteana tai liian kuumana, kävi sietämättömäksi; hän
nurisi silloin, haastoi riitaa ja ollakseen oikeassa hän kielsi
usein ennenantamansa määräyksen. Tämä muistin virheellisyys tai
tämä huono rehellisyys tuotti hänelle voiton kaikissa väittelyissä,
joissa hänen vaimonsa koetti osoittaa hänen olevan ristiriidassa
oman itsensä kanssa. Oleskelu Clochegourde'ssa oli tullut niin
sietämättömäksi, että apotti Dominis, syvästi oppinut mies, oli
ottanut tehtäväkseen etsiä ratkaisua muutamille probleemeille ja
verhoutui näennäiseen hajamielisyyteen. Kreivitär ei toivonut enää,
kuten ennen, voivansa rajoittaa perheen piiriin nuo mielettömyyden
puuskat; talonväki oli jo ollut todistajana kohtauksissa, joissa
tuon ennenaikaisen vanhuksen aiheeton kiihtymys meni yli rajojen.
He olivat kuitenkin niin uskollisia kreivittärelle ettei ulospäin
levitetty tästä mitään, mutta kreivitär pelkäsi joka päivä,
että tuo hulluus, jota inhimillinen kunnioitus ei enää voinut
hillitä, puhkeaisi julkisesti esiin. Minä sain myöhemmin kuulla
kauheita yksityisseikkoja kreivin käyttäytymisestä vaimoansa
kohtaan; sensijaan että hän olisi lohduttanut vaimoaan, hän syyti
kreivittärelle synkkiä ennustuksia ja teki hänet vastuunalaiseksi
tulevista onnettomuuksista. Kaikki siksi, että hän hylkäsi ne
mielettömät lääkitsemiset, joiden alaiseksi kreivi tahtoi hänen
lapsensa asettaa. Jos kreivitär oli kävelemässä Jacques'in ja
Madeleinen kanssa, ennusti kreivi hänelle myrskyä, vaikka taivas
oli kirkas: jos hänen ennustuksensa sattumalta toteutui, teki
itserakkauden tyydytys hänet tunteettomaksi lastensa onnettomuudelle;
jos toinen heistä voi pahoin, pani kreivi parastaan löytääkseen syyn
tähän sairauteen vaimonsa hoitotavassa, jota hän moitti pienimpiä
yksityisseikkoja myöten lopettaen aina noilla murhaavilla sanoilla:
"Jos teidän lapsenne tulevat sairaiksi, olette te sitä tahtonut".
Tällä tavoin hän menetteli pienimmissäkin kotoisen hallituksen
yksityisseikoissa esiintyen joka hetki _paholaisen asianajajana_,
hänen vanhan ajurinsa ilmaisutapaa käyttäen. Kreivitär oli määrännyt
Jacques'ille ja Madeleinelle eri aterioimisajat kuin muille ja oli
siten pelastanut heidät kreivin sairauden hirvittävältä toiminnalta,
ottaen omalle osalleen kaikki myrskyt. Madeleine ja Jacques näkivät
harvoin isäänsä. Egoisteille ominaisen aistihairahduksen tähden
kreivillä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan pahasta, johon hän
oli syypää. Tuttavallisessa keskustelussa, joka meidän välillämme
oli ollut, hän oli erikoisesti valittanut olevansa liian hyvä
omaisiansa kohtaan. Hän käytti siis ruoskaa, raivosi ja särki
kaikki ympärillään aivan kuin apina; haavoitettuaan uhriaan hän
kielsi koskeneensa häneen. Minä ymmärsin silloin, mistä johtuivat
nuo uurteet, jotka olivat aivan kuin partaveitsellä kreivittären
otsaan vedetyt ja jotka minä olin huomannut kreivittären nähdessäni.
Jaloilla sieluilla on häveliäisyys, joka estää heitä ilmituomasta
kärsimyksiään, he kätkevät ylpeästi tuskiensa suuruuden niiltä,
joita he rakastavat autuaallisen laupeuden tunteella. Myöskään minä
en saanut pakottavista pyynnöistäni huolimatta Henrietteä hetikohta
tunnustamaan tätä. Hän pelkäsi tuottaa minulle surua, hän teki
minulle tunnustuksia, joita äkilliset punastumiset keskeyttivät;
mutta minä olin hetikohta aavistanut sen pahennuksen, jonka kreivin
joutilaisuus oli saanut aikaan kotoisissa asioissa.

-- Henriette, sanoin minä hänelle muutamia päiviä jälkeenpäin
osoittaakseni hänelle, että minä olin mitannut hänen uusien
onnettomuuksiensa syvyyden, ettekö tee väärin järjestäessänne niin
hyvin maatilanne, ettei kreivillä ole siinä enää mitään tehtävää?

-- Rakas, sanoi hän minulle hymyillen, asemani on kylliksi vaikea
vaatiakseen kaiken minun tarkkaavaisuuteni, uskokaa että olen hyvin
tutkinut apulähteet, kaikki ovat jo tyhjennetyt. Todenteolla,
ikävyydet ovat alati olleet kasvamaan päin. Kun herra de Mortsauf
ja minä olemme alati taistelussa toisiamme vastaan, en minä voi
niitä heikentää jakamalla ne usempaan kohtaan, kaikki olisi yhtä
surullista minulle. Minä olen ajatellut kääntää herra de Mortsauf'in
mielen toisaalle kehoittamalla häntä perustamaan silkkipuuviljelyksen
Clochegourde'en, jossa jo on muutamia silkkipuita, Tourainen
vanhan teollisuuden jälkiä; mutta minä huomasin, että hän samalla
kuitenkin olisi itsevaltias talossa ja että minulle koituisi tuhansia
ikävyyksiä tästä yrityksestä. Tietäkää, herra huomioidentekijä,
että nuorella iällä maailma hillitsee miehen huonoja ominaisuuksia,
intohimojen leikki pysähdyttää niiden puhkeamisen, ihmiskunnioitus
ehkäisee ne; myöhemmin, yksinäisyydessä vanhemmalla iällä pienet
virheet tulevat esiin sitä peloittavampina, mitä kauemmin ne ovat
olleet tukahdutettuja. Inhimilliset heikkoudet ovat pohjaltaan
hillittömiä, ne eivät suvaitse rauhaa eikä aselepoa; sen, mitä te
eilen olette niille myöntänyt, vaativat ne tänään, huomenna ja
aina; ne syntyvät myöntymisistä ja laajentavat niitä. Voimakkuus
on lempeää, sitä voidaan saada taivutetuksi, se on oikeamielistä
ja rauhallista; sitävastoin heikkouden synnyttämät intohimot ovat
suvaitsemattomia, ne menettelevät mieluimmin kuten lapset, jotka
pitävät salaa ryöstettyjä hedelmiä parempina niitä, joita he voivat
syödä pöydältä. Siten herra de Mortsauf tuntee todellista iloa minun
yllättämisestäni, ja hän, joka ei pettäisi ketään muita, pettää minua
nautinnolla, kunhan hänen viekkautensa vain jää salatuksi.

Noin kuukauden kuluttua tuloni jälkeen, eräänä aamuna, lähtiessäni
aamiaiselta, kreivitär tarttui minun käsivarteeni, kiiruhti erään
puutarhaan johtavan ristikkoportin kautta ja veti minut kiihkeästi
mukanaan viinitarhaan.

-- Ah! Hän tappaa minut, sanoi hän. Kuitenkin minä tahdon elää,
vaikkei muun niin lapsieni tähden. Kuinka, ei edes yhtä levon
päivää! Aina vain pitää kulkea tiheiköissä, olla joka hetki
kompastumaisillaan ja joka hetki koota voimiansa säilyttääkseen
tasapainonsa. Ei mikään olento kestä sellaisia voiman kulutuksia. Jos
minä hyvin tuntisin alueen, johon minun on voimani kohdistettava, jos
minun vastustukseni saisi olla rajoitettu, sielu mukautuisi siihen;
mutta ei, joka päivä hyökkäys muuttaa luonnettaan ja yllättää minut
aseettomana; minulla ei ole vain yksi suru, niitä on monta. Felix,
Felix, te ette voi kuvitella itsellenne, minkä vihattavan muodon
hänen hirmuhallituksensa on ottanut ja mitä hurjia vaatimuksia
lääkärikirjat ovat ajaneet hänen päähänsä. Ah! ystäväni... sanoi
hän nojaten päätään olkaani ja täydentämättä tunnustustaan. Miten
minun käy? mitä tehdä? jatkoi hän taistellen noita ajatuksia
vastaan, jotka hän oli jättänyt lausumatta. Kuinka vastustaa? Hän
tappaa minut. Ei, minä tapan itse itseni, ja se on kuitenkin rikos.
Paetako? Entä lapseni! Erota? Mutta miten voin viidentoista vuoden
avioelämän jälkeen sanoa isälle, etten enää voi asua herra de
Mortsauf'in kanssa, kun isäni tai äitini tullessa hän on maltillinen,
viisas, kohtelias, henkevä. Muutoin, onko naineella naisella isää,
onko hänellä äitiä? Hän kuuluu ruumiineen kaikkineen miehelleen.
Minä elin tyynenä, vaikkakaan en onnellisena, minä ammensin jotain
voimaa siveästä yksinäisyydestäni, tunnustan sen; mutta jos tämä
kielteinen onni minulta ryöstetään, tulen myöskin minä hulluksi.
Kieltäytymiseni perustuu voimakkaisiin syihin, jotka eivät johdu
minusta. Eikö ole rikos antaa elämä surkuteltaville olennoille, jotka
edeltäkäsin ovat tuomitut yhtämittaiseen kärsimykseen. Kuitenkin
minun käyttäytymiseni antaa aihetta niin vakaviin kysymyksiin, että
minä en voi ratkaista niitä yksin; minä olen tuomari ja syytetty.
Minä menen huomenna kysymään neuvoa apotti Birotteaulta, uudelta
rippi-isältäni; sillä minun rakas ja hyveellinen rippi-isäni apotti
de la Berge on kuollut, sanoi hän keskeyttäen. Vaikka hän oli
ankara, tulen minä aina kaipaamaan hänen apostoolista voimaansa.
Hänen seuraajansa on lempeä kuin enkeli ja säälii, sensijaan että
hän rankaisisi; kuitenkin, mikä rohkeus ei saisi uskonnon helmassa
uutta voimaa? mikä ymmärrys ei vahvistuisi Pyhän Hengen äänestä? --
Jumalani, jatkoi hän kuivaten kyyneleitään ja kohottaen silmänsä
taivasta kohden, mistä sinä rankaiset minua? Mutta se täytyy uskoa,
sanoi hän nojaten kädellään käsivarteeni, niin, uskokaamme se,
Felix, meidän on kestettävä tulikoe, ennenkuin me saavumme pyhinä ja
täydellisinä ylempiin ilmakehiin. Pitääkö minun vaieta? Kiellätkö
sinä, Jumalani, minua huutamasta ystävän rinnalla, rakastanko minä
häntä liiaksi? Hän puristi minua sydäntänsä vasten, ikäänkuin hän
olisi pelännyt kadottavansa minut. Kuka vapauttaa minut näistä
epäilyksistä? Omatuntoni ei moiti minua mistään. Tähdet säteilevät
korkealta ihmisten ylitse; miksi ei sielu, tuo ihmistähti, saisi
verhota ystävää säteillänsä, kun sille ei tarjota muita kuin puhtaita
ajatuksia?

Minä kuuntelin tätä hirveätä valitushuutoa ääneti pitäen tuon naisen
kosteata kättä omassani, joka oli vielä kosteampi; minä puristin sitä
voimalla, johon Henriette vastasi yhtä suurella voimalla.

-- Oletteko te siis siellä? huusi kreivi, joka saapui meitä kohden
paljain päin.

Takaisintulostani alkaen hän pyrki itsepintaisesti sekoittautumaan
meidän keskusteluihimme, olkoon että hän toivoi siitä jotain huvia,
tai että hän luuli kreivittären kertovan minulle surujaan ja
valittavan minun rinnoillani, tai että hän kadehti iloa, josta hän ei
ollut osallinen.

-- Kuinka hän minua seuraa! sanoi kreivitär epätoivoisella sävyllä.
Menkäämme katsomaan viinitarhoja, me vältämme hänet. Hiipikäämme
kumarassa pitkin aitauksen sivua, jotta hän ei huomaisi meitä.

Me käytimme suojanamme tiheätä pensasaitaa, saavutimme juosten
viinitarhat ja olimme pian kaukana kreivistä eräässä mantelipuiden
käytävässä.

-- Rakas Henriette, sanoin minä hänelle silloin puristaen hänen
kättänsä sydäntäni vasten ja pysähtyen katsomaan häntä hänen
surussaan, te olette minua äskettäin viisaasti ohjannut suuren
maailman vaarallisilla poluilla; sallikaa minun antaa teille muutamia
neuvoja ja auttaa teitä lopettamaan kaksintaistelu, jossa ei ole
todistajia ja jossa te ehdottomasti häviätte, sillä te ette taistele
ollenkaan samanlaisilla aseilla. Älkää ponnistelko kauempaa hullua
vastaan...

-- Vaietkaa! sanoi hän pidättäen kyyneleitä, jotka tunkeutuivat hänen
silmiinsä.

-- Kuunnelkaa minua, rakas Henriette! Oltuani tunnin hänen kanssansa
noissa keskusteluissa, joihin minun on pakko alistua rakkaudesta
teihin, minun ajatukseni usein ovat häiriintyneet ja minun pääni
on raskas; kreivi saa minut epäilemään omaa ymmärrystäni, samat
toistetut ajatukset takertuvat vastoin tahtoani aivoihini.
Selväluontoiset päähänpiintymät eivät ole tarttuvia; mutta kun
hulluus ilmenee tavassa katsella asioita ja kun se kätkeytyy
pysyvästi keskusteluihin, voi se aiheuttaa häiriöitä niille, jotka
elävät sen läheisyydessä. Teidän kärsivällisyytenne on ylevää, mutta
eiköhän se vie teitä henkiseen murtumiseen? Sentähden niin teidän
kuin lastenne takia muuttakaa menettelyänne kreiviä kohtaan. Teidän
ihailtava myöntymisenne on lisännyt hänen itserakkauttansa, te olette
kohdellut häntä kuten äiti kohtelee hemmoteltua lasta, mutta nyt,
jos te tahdotte elää... ja, sanoin minä katsoen häneen, te tahdotte
sitä, niin käyttäkää valtaanne, joka teillä hänen ylitsensä on.
Te tunnette hänet, hän rakastaa teitä ja pelkää teitä; lisätkää
hänen pelkoansa, asettakaa hänen sekavia tahdonilmaisujansa vastaan
suorasuuntainen tahto. Laajentakaa valtaanne, kuten hän on osannut
laajentaa myönnytyksiä, joita te olette hänelle tehnyt, ja sulkekaa
hänen sairautensa henkiseen piiriin, kuten hullut suljetaan koppeihin.

-- Rakas lapsi, sanoi hän minulle katkerasti hymyillen, ainoastaan
sydämetön nainen voi näytellä tuota osaa. Minä olen äiti, minusta
tulisi huono pyöveli. Niin, minä osaan kärsiä, mutta tuottaa toisille
kärsimyksiä! En koskaan, sanoi hän, en edes kunniallisen tai suuren
päämäärän saavuttamisenkaan tähden. Sitäpaitsi minun pitäisi sallia
sydämeni valehdella, muuttaa ääneni, asestaa otsani, väärentää
liikkeeni... älkää vaatiko minulta sellaisia valheita. Minä voin
asettua herra de Mortsauf'in ja hänen lastensa välille, minä otan
vastaan hänen iskunsa, etteivät ne kohtaa täällä ketään; siinä
kaikki, mitä minä voin tehdä sovittaakseni niin paljon toisilleen
vastakkaisia etuja.

-- Anna minun jumaloida sinua! pyhä, kolminkertaisesti pyhä! sanoin
minä asettaen toisen polveni maahan, suudellen hänen pukunsa lievettä
ja kuivaten siihen kyyneleitä, jotka nousivat silmiini. -- Mutta jos
hän tappaa teidät! sanoin minä hänelle.

Hän kalpeni ja vastasi nostaen silmänsä taivaaseen:

-- Jumalan tahto kaikessa tapahtukoon!

-- Tiedättekö, mitä kuningas sanoi teidän isällenne teistä? "Tuo
pahuksen Mortsauf elää siis yhä vielä!"

-- Se, mikä on leikkiä kuninkaan suussa, on täällä rikos, vastasi
hän. Huolimatta meidän varovaisuustoimenpiteistämme oli kreivi
seurannut meidän jäljessämme; hän saavutti meidät aivan hikisenä
erään pähkinäpuun luona, jonka suojaan kreivitär oli pysähtynyt
sanoakseen minulle nuo vakavat sanat; hänet nähdessäni minä
aloin puhua viininkorjuusta. Oliko hänellä vääriä epäluuloja, en
tiedä; mutta hän pysähtyi sanaakaan sanomatta meitä tarkastamaan
välittämättä viileydestä, jota pähkinäpuut huokuivat. Hetken näin
oltuaan ja lausuttuaan muutamia merkityksettömiä sanoja, joita
katkaisivat paljon merkitsevät äänettömyydet, kreivi sanoi sydämensä
ja päänsä olevan kipeän. Hän valitteli vienosti, koettamatta herättää
meidän sääliämme ja kuvaamatta liiotelluin sanoin tuskiansa. Me
emme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Takaisin palatessa hän
tunsi itsensä vielä huonommaksi, puhui vuoteelle asettumisesta ja
asettui levolle ilman pitkiä puheita, luonnollisuudella, joka ei
ollut hänelle tavallista. Me käytimme hyväksemme välirauhaa, jonka
hänen hypokondrinen luonteensa meille antoi ja laskeuduimme rakkaalle
pengermällemme Madeleinen seuraamana.

-- Menkäämme soutelemaan, sanoi kreivitär muutaman kierroksen
perästä, katsomme, kuinka tilankaitsija pyytää meille kaloja täksi
päiväksi.

Me menimme ulos pikku portista, saavutimme ruuhen, hyppäsimme siihen
ja kuljimme pian hitaasti ylöspäin pitkin Indre'a. Kuten kolme lasta,
joita aivan mitättömät seikat huvittavat, me katselimme rannan
ruohoja, sinisiä ja vihreitä neidonkorentoja; ja kreivitär hämmästyi
huomatessaan voivansa nauttia niin rauhallisesta huvituksesta
keskellä viiltäviä suruja; mutta luonnon tyyneys, joka on riippumaton
meidän taisteluistamme, eikö se vaikuta meihin lohduttavan
ihanalta? Pidätetyillä toiveilla täytetyn rakkauden kiihtymys sulaa
sopusointuisasti veden aaltoiluun, kukat, joita ihmiskäsi ei ole
turmellut, tuovat ilmi salaisimmat unelmansa, veneen miellyttävä
keinuminen jäljittelee heikosti ajatuksia, jotka kareilevat sielussa.
Me saimme tuntea tämän kaksinkertaisen runouden huumaavaa vaikutusta.
Luonnonäänten soinnuttomat sanat ilmaisivat salaperäistä viehätystä,
ja katseet saivat kirkkaamman loiston ottaessaan osaa valoon, joka
auringosta niin runsaana virtasi liekehtiville ruohokentille. Joki
oli kuin polku, jota myöten me lensimme. Ollen riippumattomia
liikkeestä, jota jalan kulkeminen vaatii, me saatoimme vajota
luomisen ihailuun. Vapaudessaan oleva pikku tyttö, meluavan iloisena,
liikkeissään niin suloisena, puheissaan niin veitikkamaisena, eikö
hän myöskin ollut elävä ilmaus kahdesta sielusta, jotka huvittivat
itseänsä muovailemalla ihmeellisesti tuota Platonin uneksimaa
ihanneluomaa, tunnettu kaikille niille, joiden nuoruuden on täyttänyt
onnellinen rakkaus. Kuvatakseni teille tuota hetkeä, ei sen
kuvaamattomissa yksityiskohdissa, vaan kokonaisuudessaan, minä sanon
teille, että me rakastimme toisiamme kaikissa olennoissa, kaikissa
esineissä, jotka meitä ympäröitsivät. Me tunsimme ulkopuolella
itseämme onnen, jota kumpikin meistä toivoi; se tunki meihin niin
voimakkaasti, että kreivitär riisui käsineensä ja antoi kauniiden
käsiensä vajota veteen aivankuin viihdyttääkseen salaista poltetta.
Hänen silmänsä puhuivat; mutta hänen suunsa, joka avautui puoleksi,
kuten ruusu ilmaan, olisi kieltäytynyt lausumasta rakkauden sanoja.
Te tunnette sopusoinnun, mikä syntyy kun matalat sävelet täydelleen
yhtyvät korkeisiin, se on aina muistuttanut minulle meidän kahden
sielumme sointua tuona hetkenä, joka ei koskaan enää palaa.

-- Missä te kalastatte, sanoin minä hänelle, jos teillä ei ole muuta
kuin omat rannat käytettävänä?

-- Lähellä Ruan'in siltaa, sanoi hän. Ah! meillä on nyt joki omanamme
Ruan'in sillasta aina Clochegourde'en asti. Herra de Mortsauf osti
äskettäin tuhatkaksisataa aaria niittyjä näiden kahden vuoden
säästöillä ja viivästyneillä vuosirahoillaan. Se hämmästyttää teitä?

-- Minä tahtoisin, että koko laakso olisi teidän! huudahdin minä. Hän
vastasi minulle hymyilyllä. Me saavuimme Ruan'in sillan alapuolelle,
paikkaan, jossa oli suvanto ja jossa kalastettiin.

-- Miten käy, Martineau? sanoi hän.

-- Ah! armollinen kreivitär, meillä on huono onni. Niinä kolmena
tuntina, jotka me olemme täällä olleet siirtyen myllyltä tänne, me
emme ole saaneet mitään.

Me laskimme rantaan ollaksemme läsnä viimeisessä verkonnostossa ja
sijoituimme kaikki kolme erään hopeapoppelin varjoon, poppelilaji,
jonka kuori on valkoinen, joka kasvaa Tonavan ja Loire'n rantamilla
ja luultavasti kaikkien suurten jokien varsilla ja johon keväällä
puhkeaa valkoista, silkinhienoa puuvillaa sen kukkien suojaksi.
Kreivitär oli saanut jälleen ylevän kirkkautensa; hän melkein
katui sitä, että oli ilmaissut minulle surunsa ja huutanut kuten
Job, sensijaan että hän olisi itkenyt kuten Magdalena, Magdalena
ilman rakkautta, ilman juhlia, ilman huvituksia, mutta ei ilman
tuoksua eikä kauneutta. Hänen jalkojensa juuressa vedetty verkko oli
täynnä kaloja: särkiä, haukia, ahvenia, lohia ja suunnattoman iso
karppikala, joka hyppeli ruohikossa.

-- Se kävi aivan kuin käskystä, sanoi tilankaitsija.

Työmiehet ihmettelivät silmät suurina tuota naista. Hän oli kuin
haltijatar, jonka taikasauva oli koskettanut verkkoja. Tällä hetkellä
tuli näkyviin ratsastaja, joka nelisti täyttä karkua niityn halki
ja aiheutti kreivittärelle hirveitä väristyksiä. Jacques ei ollut
meidän mukanamme, ja äitien ensimäinen ajatus on, kuten Virgilius
on niin runollisesti sanonut, puristaa lapsiansa rintaansa vasten
pienimmästäkin tapahtumasta.

-- Jacques! huusi hän, missä on Jacques? Mitä on tapahtunut minun
pojalleni?

Hän ei rakastanut minua! Jos hän olisi minua rakastanut, olisi hän
suhtautunut minun kärsimyksiini tuolla epätoivoisen naarasleijonan
ilmeellä.

-- Armollinen kreivitär, herra kreivin tila on huonontunut.

Hän hengähti ja läksi juoksemaan minun kanssani, Madeleinen
seuratessa.

-- Palatkaa te hitaasti, sanoi hän minulle, ettei tämä rakas lapsi
kuumennu. Te näette, herra de Mortsauf'in kiireellinen kulku niin
kuumana aikana sai hänet hiestymään ja hänen seisomisensa pähkinäpuun
alla on voinut olla syynä onnettomuuteen.

Nuo keskellä hämmennystä lausutut sanat ilmaisivat hänen sielunsa
puhtauden. Kreivin kuolema -- onnettomuus! Hän kiiruhti nopeasti
Clochegourde'a kohden, meni eräästä aidanmurtumasta ylitse ja kulki
viinitarhojen halki. Minä palasin takaisin todenteolla hitaasti.
Henrietten sanat olivat valaisseet minut, mutta siten, kuin valaisee
salama, joka tuhoaa aittaan kootun viljan. Tuon soutumatkan aikana
minä olin luullut olevani ensimäinen; minä tunsin katkerasti, että
hän tarkoitti täyttä totta lauseillaan. Rakastaja, joka ei ole
kaikki, ei ole mitään. Minä rakastin siis yksin tuolla taivaisella
rakkaudella, joka tietää kaiken sen, mitä se tahtoo, joka edeltäkäsin
ahmii toivottuja hyväilyjä, joka tyytyy sielun hekumaan, sentähden
että siihen sekoittuu kaikki se, minkä tulevaisuus sille varaa. Jos
Henriette rakasti, ei hän tuntenut mitään rakkauden nautinnoista eikä
sen myrskyistä. Hän eli itse tunteesta, kuten Jumalalle antautunut
pyhimys. Minä olin esine, johon olivat kiintyneet hänen ajatuksensa
ja hänen laiminlyödyt tunteensa, kuten mehiläisparvi kiinnittyy
jonkun kukkaisan puun oksaan; mutta minä en ollut perustekijä,
minä olin sattuma hänen elämässään. Minä kuljin viraltapantuna
kuninkaana kysyen itseltäni, kuka saattoi antaa minulle takaisin
minun kuningaskuntani. Mielettömässä mustasukkaisuudessani minä
moitin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut omistusoikeuden nojalla
lujentaa tuon rakkauden siteitä, joka luonteeltaan oli pikemmin
ylevää kuin todellista.

Kreivin pahoinvointi, jonka pähkinäpuiden viileys mahdollisesti
oli aiheuttanut, tuli muutamassa tunnissa vakavalaatuiseksi. Minä
menin Tours'iin kysymään erästä etevää lääkäriä, herra Origet'a. Hän
ei voinut minun mukanani saapua, ennenkuin illalla; mutta hän jäi
koko yöksi ja seuraavaksi päiväksi Clochegourde'en. Vaikka hän oli
lähettänyt tallimestarin hakemaan suuren joukon iilimatoja, päätti
hän, että suonenisku oli välttämätön, mutta hänellä ei ollut veistä
mukanaan. Hetikohta minä juoksin kauhean ilman vallitessa Azay'hen,
herätin kirurgin, herra Deslandes'in, ja pakotin hänet tulemaan
linnun nopeudella. Kymmenen minuuttia myöhemmin olisi kreivi ollut
kuoleman oma; suonenisku pelasti hänet. Huolimatta tästä ensimäisestä
menestyksestä lääkäri päätti olevan kysymyksessä mitä haitallisimman
kuumeen, yhden noita sairauksia, joita sattuu henkilöille, jotka
kaksikymmentä vuotta ovat voineet hyvin. Kreivitär masennettuna luuli
olevansa tämän turmiokkaan sairauden syynä. Voimattomana kiittämään
minua huolehtimisistani hän tyytyi heittämään minulle muutamia
hymyilyjä, jotka ilmaisivat samaa kuin suudelma, jonka hän oli
painanut minun kädelleni. Minä olisin tahtonut nähdä niissä kielletyn
rakkauden syytöksiä, mutta se oli katumustuskaa, jota oli vaikea
katsella niin puhtaassa sielussa; se oli ihmettelevää hellyyttä sitä
kohtaan, jota hän piti jalona, syyttäen yksinomaan vain itseään
luulotellusta rikoksesta. Varmasti, hän rakasti kuten Laura de Noves
rakasti Petrarkaa, eikä kuten Francesca da Rimini rakasti Paoloa:
hirvittävä paljastus sille, joka uneksi näiden kahden rakkauden
yhdistämistä! Kreivitär lepäsi, ruumis voimattomana ja käsivarret
riipuksissa nojatuolissa tuossa kamarissa, joka muistutti villisian
pesää. Seuraavan päivän iltana ennen poislähtöään lääkäri kehoitti
kreivitärtä, joka oli valvonut yön, ottamaan hoitajattaren. Sairaus
tulisi olemaan pitkällinen.

-- Hoitajatar, vastasi hän, ei, ei. Me hoidamme häntä, huudahti hän
katsoen minuun; meidän velvollisuutemme on pelastaa hänet.

Tästä huudahduksesta lääkäri loi meihin tarkkaavan katseen, joka oli
täynnä hämmästystä. Tuon lauseen sävy oli omiansa herättämään jonkin
laiminlyönnin epäilyksiä. Hän lupasi tulla kaksi kertaa viikossa,
antoi ohjeet herra Deslandes'ille ja ilmoitti uhkaavat tunnusmerkit,
jotka saattoivat vaatia hänen hakemistansa Tours'ista. Hankkiakseni
kreivittärelle levon edes joka toiseksi yöksi minä pyysin, että hän
sallisi minun valvoa vuorotellen hänen kanssansa kreivin luona. Siten
sain minä hänet vaivalla taivutetuksi menemään levolle kolmantena
yönä. Kun kaikki oli hiljaa talossa, hetkellä, jolloin kreivi nukkui,
kuulin minä surullisen huokauksen Henrietten huoneesta. Minun
levottomuuteni tuli niin suureksi, että minä menin häntä etsimään;
hän oli polvillaan rukoustuolinsa edessä, vuodattaen kyyneleitä
ja syyttäen itseään: -- Jumalani, jos yhden napisemisen hinta on
sellainen, huusi hän, en minä koskaan enää tule valittamaan.

-- Te olette jättänyt hänet! sanoi hän minut nähdessään.

-- Minä kuulin teidän itkevän ja huokaavan, minä tulin levottomaksi
teidän puolestanne.

-- Oh! minä, sanoi hän, minä voin hyvin!

Hän tahtoi saada varmuuden siitä, että herra de Mortsauf nukkui, me
laskeuduimme alas ja katselimme molemmat kaksi häntä lampun valossa:
kreivi oli pikemminkin heikkona verenvuodatuksesta kuin nukuksissa;
hänen levottomat kätensä koettivat siirtää peitettä hänen päällensä.

-- Sanotaan, että nuo ovat kuolevien liikkeitä, sanoi kreivitär. Ah!
jos hän kuolee tästä sairaudesta, johon me olemme syypäät, en minä
mene naimisiin koskaan, vannon sen, sanoi hän, ojentaen juhlallisella
liikkeellä kätensä kreivin pään ylitse.

-- Minä olen tehnyt kaikki pelastaakseni hänet, sanoin minä
kreivittärelle.

-- Niin te, te olette hyvä, sanoi hän. Mutta minä, minä olen suuri
rikoksellinen.

Hän kurottautui tuon rypistyneen otsan ylitse, kuivasi siitä
kiharoillaan hien ja suuteli sitä vienosti; mutta minä näin
salaisella ilolla, että hän suoritti tämän hyväilyn kuin sovituksen.

-- Blanche, vettä, sanoi kreivi raukealla äänellä.

-- Te näette, hän ei tunne muita kuin minut, sanoi kreivitär minulle
tuoden hänelle lasin.

Ja sävyllään sekä hellillä liikkeillään kreivitär koetti loukata
tunteita, jotka meitä sitoivat, uhraten ne sairaalle.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, menkää lepäämään joksikin aikaa,
minä rukoilen teitä.

-- Älkää sanoko enää Henriette, sanoi hän keskeyttäen minut käskevän
hätäisesti.

-- Menkää levolle, ettette tulisi sairaaksi. Teidän lapsenne, _hän
itse_ käskisi teitä pitämään huolta itsestänne; on tapauksia, joissa
itsekkyys on ylevä hyve.

-- Kyllä, sanoi hän.

Hän meni pois sulkien miehensä minun suosiooni liikkeillä, jotka
olisivat ilmaisseet jotakin lähestyvää mielenhäiriötä, ellei niissä
olisi ollut lapsen suloutta kiihkeään katumukseen liittyneenä. Tämä
kohtaus, joka oli hirvittävä tuon puhtaan sielun tavalliseen tilaan
verrattuna, pelästytti minua; minä pelkäsin hänen omantuntonsa
sekaantumista. Kun lääkäri jälleen tuli, kerroin minä hänelle
säikähtyneen viattomuuden epäilykset, jotka raastoivat minun valkeaa
Henrietteäni. Tämä luottamus, niin pidätetty kuin se olikin,
hävitti herra Origet'n epäluulot, ja hän tyynnytti tuon kauniin
sielun myrskyn sanomalla, että kreivin olisi ollut joka tapauksessa
kärsittävä tuo sairaus, ja että hänen seisomisensa pähkinäpuun alla
oli ollut pikemmin hyödyllistä kuin vahingollista saattaessaan
sairauden puhkeamaan.

Viidenkymmenenkahden päivän ajan kreivi oli elämän ja kuoleman
välillä; me valvoimme, Henriette ja minä, vuorotellen kumpikin
kaksikymmentäkuusi yötä. Varmasti herra de Mortsauf sai
parantumisestaan kiittää meidän hoitoamme, äärimmäistä tarkkuutta,
jolla me seurasimme herra Origet'n määräyksiä. Filosofilääkärien
kaltaisena, joita terävät huomiot oikeuttavat epäilemään kauniita
tekoja silloin, kun ne eivät ole muuta kuin velvollisuuden salaista
täyttämistä, tuo mies, ollen näkemässä sitä sankaruuden taistelua,
mikä oli kreivittären ja minun välillämme, ei voinut pidättäytyä
tähyämästä meitä läpitunkevin katsein, niin suuresti hän pelkäsi
pettyvänsä ihailussaan.

Tällaisessa sairaudessa, sanoi hän minulle kolmannella käynnillään,
voi kuoleman aiheuttaa mielentilan huonontuminen, milloin sielunelämä
on yhtä suuresti turmeltunut kuin kreivillä. Lääkäri, hoitaja,
ihmiset, jotka ympäröivät sairasta, pitävät käsissään hänen
elämäänsä; sillä yksi ainoa sana, yksi liike, joka ilmaisee suurta
tuskaa, vaikuttaa kuten myrkky.

Puhuessaan minulle tällä tavoin Origet tutki minun kasvojani ja
asentoani; mutta hän näki minun silmissäni puhtaan sielun kirkkaan
heijastuksen. Todenteolla, tämän hirveän sairauden aikana ei
minun aivoissani syntynyt pienintäkään tuollaista vastentahtoista
pahaa ajatusta, joka joskus kulkee viattomimmankin omantunnon
läpi. Se, joka katselee luontoa suuressa mittakaavassa, huomaa
kaiken luonnossa pyrkivän yhtenäisyyteen ja sopeutumiseen. Hengen
maailmaa tulee samanlaisen peruslain hallita. Puhtaassa ilmakehässä
on kaikki puhdasta. Henrietten läheisyys henki taivaan tuoksua,
näytti kuin moitittavan toiveen olisi pitänyt ainiaaksi poistaa
teidät hänen luotansa. Siten hän oli ei ainoastaan onni, vaan
myöskin hyve. Tohtorin tavatessa meidät alati yhtä tarkkaavaisina
ja huolellisina hänen sanoihinsa ja käytökseensä tuli jotakin
kunnioittavaa ja lempeätä; hän näytti sanovan itselleen: "Kas
tuossa todelliset sairaat, he kätkevät haavansa ja unohtavat ne!"
Erään vastakohdan takia, joka tämän oivallisen miehen sanojen
mukaan oli hyvin tavallinen tuolla tavoin hävitetyissä olennoissa,
herra de Mortsauf oli kärsivällinen, täynnä kuuliaisuutta, ei
valittanut koskaan ja osoitti mitä ihmeteltävintä taipuvaisuutta;
hän, joka terveenä ollessaan ei tehnyt yksinkertaisintakaan asiaa
ilman tuhansia huomautuksia. Syynä alistumiseen äsken vielä niin
kielletyn lääketieteen alaiseksi oli salainen kuoleman pelko, toinen
ristiriitaisuus tuossa miehessä, jonka urhoollisuus oli moitteeton!
Tämä pelko selvitti riittävästi useampia kummallisuuksia tuossa
uudessa luonteessa, jonka onnettomuudet olivat kreiville muodostaneet.

Tunnustaisinko teille, Natalie, ja uskoisitteko te sen? Nuo
viisikymmentä päivää ja niitä seuranneet kuukaudet olivat elämäni
onnellisin aika. Rakkaus, onhan se sielun mittaamattomissa
syvyyksissä kuten kauniissa laaksossa juokseva virta, johon
valuvat sateet, purot ja tulvat, johon kaatuvat puut, kukat,
rannan kivet ja korkeimmat kallionlohkareet; se suurentuu niin
hyvin myrskyistä kuin kirkkaiden lähteiden hitaasta kumpuamisesta.
Niin, rakastavalle on kaikki rakkautta. Ensimäisten suurten
vaarojen jälkeen kreivitär ja minä totuimme sairauteen. Huolimatta
alituisesta epäjärjestyksestä, jonka sai aikaan kreivin vaatima
hoito, hänen niin huonossa kunnossa ollut huoneensa tuli puhtaaksi
ja siroksi. Pian me olimme siellä kuten kaksi autiolle saarelle
ajautunutta olentoa; sillä onnettomuudet eivät ainoastaan eristä,
vaan ne lisäksi vaimentavat seuraelämän pikkumaiset sovinnaisuudet.
Sitäpaitsi sairaan etu pakotti meitä joutumaan toistemme kanssa
kosketuksiin, joihin mikään muu tapahtuma ei olisi meitä oikeuttanut.
Kuinka monta kertaa meidän ennen niin arat kätemme kohtasivatkaan
toisensa toimittaessaan kreiville jotain palvelusta! Pitihän minun
tukea ja auttaa Henrietteä! Usein joku tuollainen välttämätön
toimi, jota voisi verrata rintamassa olevan sotilaan tehtävään,
valtasi hänet niin, että hän unohti syömisen, minä tarjoilin
hänelle silloin, joskus hänen syliinsä, ruokaa, joka oli kiireessä
laitettu ja vaati tuhansia pikku huolehtimisia. Se oli lapsuuden
esiintymistä puoleksi avoimen haudan ääressä. Kreivitär määräsi
minulle valmistuksia, jotka saattoivat säästää kreiviä joiltakin
kärsimyksiltä, ja käytti minua tuhansiin pikku töihin. Ensi aikoina,
jolloin vaaran suuruus ehkäisi, kuten taistelussa, jokapäiväiseen
seurusteluun liittyvät ylhäiset tavat, kreivitär ehdottomasti luopui
tuosta säädyllisyydestä, joka on jokaisen naisen, vieläpä kaikkein
luonnollisimmankin, sanoissa, katseissa ja olennossa, silloin kun
hän on seurapiirin tai perheensä keskuudessa mutta joka ei ole enää
paikallaan aamunutussa esiinnyttäessä. Eikö kreivitär saapunut
minua herättämään lintujen ensi viserryksissä aamupuvuissaan,
jotka antoivat minun joskus nähdä häikäiseviä aarteita, aarteita,
joita minä mielettömissä toiveissani katselin ominani? Pysyessään
kunnioitusta herättävänä ja ylpeänä, saattoihan hän silti olla
myöskin tuttavallinen! Muutoin ensi aikoina vaara poisti niin hyvin
kaiken intohimoisen luonteen meidän läheiseltä tuttavalliselta
yhteydeltämme, ettei hän nähnyt siinä mitään pahaa; sitten, kun
miettimisen aika tuli, hän mahdollisesti ajatteli, että olisi ollut
loukkaus sekä hänelle, että minulle, muuttaa tapoja. Me olimme
huomaamatta tulleet läheisiksi toisillemme ja olimme kuin puoleksi
naimisissa. Hän osoittautui jalon luottavaiseksi, varmana minusta
kuten itsestään. Minä pääsin siten syvemmälle hänen sydämeensä.
Kreivittärestä tuli jälleen minun Henrietteni, Henriette, pakotettuna
rakastamaan enemmän sitä, joka pyrki olemaan hänen toinen sielunsa.
Pian ei minun enää tarvinnut odottaa hänen kättänsä, joka totteli
pienintäkin rukoilevaa katsettani; minä saatoin, hänen riistäytymättä
minun katseiltani, hehkuvin silmin seurata hänen kauniiden muotojensa
viivoja noina pitkinä hetkinä, jolloin me kuuntelimme sairaan unta.
Ne vähäiset nautinnot, jotka me itsellemme soimme, hellät katseet,
sanat, jotka lausuttiin matalalla äänellä, ettei kreivi heräisi,
pelot, vuorotellen lausutut toiveet, sanalla sanoen tuhannet
tapahtumat, jotka syntyvät kahden toisistaan kauan erotetun sydämen
täydellisestä yhtymisestä, kohosivat eloisina jokapäiväisen elämän
surullisista varjoista. Me opimme tuntemaan toistemme sielut perin
pohjin. Te tiedätte minkä häiriön saa aikaan isännän sairaus, minkä
keskeytyksen asioissa, miten aikaa ei ole enää mihinkään; hänen
vaaraan joutunut elämänsä häiritsee hänen talonsa ja hänen perheensä
liikuntoja. Vaikka kaikki koitui rouva de Mortsauf'in hartioille,
oli kreivi kuitenkin hyödyllinen ulkonaisesti; hän kävi puhumassa
arentimiehille, keskusteli liikemiesten kanssa ja otti vastaan verot;
jos kreivitär oli sielu, oli kreivi ruumis. Minä rupesin kreivittären
intendentiksi, jotta hän saattaisi hoitaa kreiviä ulkoasioiden
joutumatta vaaraan. Hän hyväksyi kaikki ilman kursailua, ilman
kiitosta. Nämä jaetut taloushuolet, nämä hänen nimessään annetut
käskyt olivat yksi suloinen yhteys lisää. Minä keskustelin usein
iltasin hänen kamarissansa hänen kanssansa, hänen asioistansa ja
hänen lapsistaan. Nämä puhelut lisäsivät sitä avioliiton näköisyyttä,
mitä me kuvittelimme. Millä ilolla Henriette antoi minun näytellä
hänen miehensä osaa, istua hänen paikallaan pöydässä ja puhua
talonhoitajalle; ja kaikki tämä täydellisessä viattomuudessa, mutta
ei ilman tuota sisällistä iloa, jota tuntee maailman hyveellisin
nainen löytäessään puolueettoman alueen, jossa yhtyvät lakien tarkka
seuraaminen ja tunnustamattomien toiveiden tyydytys. Sairauden
kahlehtimana kreivi ei enää rasittanut vaimoansa eikä taloansa; ja
silloin kreivitär oli oma itsensä, hänellä oli oikeus olla minun
kanssani ja tehdä minut huolenpitojensa esineeksi. Mikä ilo, kun minä
huomasin hänessä puoleksi tajuttoman, mutta viehättävästi ilmaistun
ajatuksen paljastaa minulle persoonansa ja ominaisuuksiensa arvon,
saada minut huomaamaan muutoksen, joka hänessä tapahtuisi, jos
hän saisi ymmärtämystä osakseen! Tämä kukka, joka lakkaamatta oli
sulkeutuneena kotinsa kylmässä ilmassa, avautui minun katseilleni
ja vain minulle yksin; hän tunsi yhtä paljon iloa saadessaan avata
itsensä, kuin minä saadessani luoda häneen katseen. Hän osoitti
minulle kaikilla elämän pikku seikoilla, kuinka läheinen minä olin
hänen ajatuksilleen. Päivänä, jolloin minä, vietettyäni yön sairaan
vuoteen ääressä, nukuin myöhään, nousi Henriette aamulla ylös ennen
muita ja järjesti minun ympärilleni täydellisen hiljaisuuden;
vaikkei heitä oltu siihen vaadittu, leikkivät Jacques ja Madeleine
etäämmällä. Hän käytti tuhansia viekkauksia saadakseen oikeuden itse
asettaa minulle ruokaliinani. Miten hän minua palvelikaan? Mikä
ilo säihkyi hänen liikkeissään, mikä pääskysen siro vilkkaus, mikä
rusotus poskilla, mikä värinä äänessä, mikä ilveksen terävänäköisyys?

Nuo sielun liikutukset, ovatko ne kuvattavissa? Usein hän oli
uupumuksen vallassa; mutta jos sattumalta noina väsymyksen hetkinä
oli kysymys minusta, oli hänellä uusia voimia niin hyvin minulle
kuin lapsilleen, hän kiiruhti silloin nopeana, vilkkaana ja
iloisena. Kuinka hän rakasti vuodattaa hellyytensä säteinä ilmaan!
Ah, Natalie, muutamat naiset saavat osakseen jo täällä alhaalla
enkelisielujen etuoikeudet, levittävät, kuten enkelit, tuota valoa,
jonka Saint-Martin, tuntematon filosofi, sanoi olevan henkevää,
soinnullista ja tuoksuvaa. Varmana tahdikkuudestani Henriette
suostui kohottamaan minulle raskasta esirippua, joka kätki meiltä
tulevaisuuden, antaen minun nähdä itsessään kaksi naista: kahlehditun
naisen, joka ankaruudestaan huolimatta oli lumonnut minut, ja vapaan
naisen, jonka hellyys oli tekevä minun rakkauteni ikuiseksi. Mikä
erilaisuus! Rouva de Mortsauf oli kylmään Eurooppaan siirretty
paratiisilintu, joka surullisena istuu tangolla, äänettömänä ja
kuolevana häkissä, jossa luonnontutkija häntä säilyttää; Henriette
oli lintu, joka Ganges-virran rannalla pensaikossa visersi
itämaisia lauluja, lennellen, kuten elävä jalokivi oksalta oksalle,
suunnattoman, alati kukkivan volkamerian ruusujen keskellä.
Hänen kauneutensa tuli yhä suuremmaksi, hänen henkevä älynsä yhä
säkenöivämmäksi. Tuo yhtämittainen ilon tuli oli salaisuus meidän
kahden välillä, sillä apotti Dominiksen, ulkomaailman edustajan,
silmä oli pelättävämpi Henriettelle kuin herra de Mortsauf'in silmä.
Mutta Henriettelle tuotti, kuten minullekin, suurta nautintoa antaa
ajatuksilleen nerokkaita käänteitä, hän kätki tyytyväisyytensä
leikinlaskuihin ja peitti muutoin hellyytensä osoitukset
kiitollisuuden loistavalla verholla.

-- Me olemme asettaneet teidän ystävyytenne kovalle koetukselle,
Felix! Me voimme kait sallia hänelle vapauksia, joita me sallimme
Jacques'ille, herra apotti? sanoi hän.

Vakava apotti vastasi hurskaan miehen rakastettavalla hymyilyllä.
Hän luki meidän sydämistämme ja havaitsi ne puhtaiksi. Hän suhtautui
muuten kreivittäreen tuolla ihailun sekaisella kunnioituksella,
jota enkelit herättävät. Kaksi kertaa noiden viidenkymmenen päivän
aikana kreivitär meni ehkä ulkopuolelle niitä rajoja, joiden välissä
kiintymyksemme pysyi; näitä kahta tapausta peitti lisäksi verho, joka
ei kohoutunut, ennenkuin viimeisten tunnustusten päivänä. Eräänä
aamuna, kreivin sairauden ensi päivinä, hetkellä, jolloin Henriette
katui kohdelleensa minua niin ankarasti ottaessaan minulta pois
ne viattomat etuoikeudet, jotka minun puhtaalle hellyydelleni oli
suotu, minä odotin häntä, hänen piti tulla minun sijalleni. Liiaksi
väsyneenä minä olin nukahtanut pää muuriin nojaten. Minä heräsin
äkkiä tuntien otsallani sanomattoman raikkaan kosketuksen, jota voisi
verrata aistimukseen, jonka saa nojautuessaan ruusua vasten. Kolmen
askeleen päässä itsestäni minä näin kreivittären, joka sanoi minulle:
-- Minä tulen!... Minä menin pois, mutta tervehtiessäni häntä minä
otin hänen kättensä ja tunsin sen kosteaksi ja väriseväksi.

-- Kärsittekö te? sanoin minä hänelle.

-- Minkätähden teette minulle tämän kysymyksen? sanoi hän.

Minä katsoin häneen punastuen, hämilläni: -- Olen uneksinut, vastasin
minä.

Eräänä iltana herra Origet'n viimeisten käyntien aikana (hän oli
ilmoittanut kreivin varman toipumisen) minä olin Jacques'in ja
Madeleinen kanssa pengermällä; me olimme kaikki kolme pitkällämme
portailla kokonaan syventyneenä sauvapeliin, jota me pelasimme
olkipilleillä ja neulakoukuilla varustetuilla puikoilla. Herra
de Mortsauf nukkui. Odottaen hevosensa valjastamista lääkäri
keskusteli matalalla äänellä kreivittären kanssa salissa. Herra
Origet meni pois minun huomaamatta hänen lähtöänsä. Saatettuaan
hänet vaunuihin Henriette nojautui ikkunaan, josta hän jonkun aikaa
epäilemättä tarkasteli meitä meidän tietämättämme. Ilta oli yksi
noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas saa kuparin värin, jolloin
tasangolta kuuluu tuhansia epämääräisiä ääniä. Auringon viimeiset
säteet riutuivat katoilla, puutarhojen kukat tuoksuivat, kotiin
palaavien eläinten kellot kaikuivat etäällä. Me mukauduimme tämän
kuuman iltahetken äänettömyyteen hilliten huutojamme pelosta, että
kreivi heräisi. Äkkiä, huolimatta hänen hameensa kahinasta, minä
kuulin väkivaltaisesti tukahutetun huokauksen; minä kiiruhdin saliin,
minä näin kreivittären istuutuneena ikkunasyvennykseen, nenäliina
kasvoilla. Hän tunsi minun askeleeni ja antoi minulle käskevällä
liikkeellä merkin jättää hänet yksin. Minä lähestyin sydän tuskan
ahdistamana ja tahdoin ottaa väkisin nenäliinan häneltä; hänen
kasvonsa olivat kyynelistä märät, hän pakeni kamariinsa, eikä tullut
sieltä ennenkuin rukoukseen. Ensi kertaa viidenkymmenen päivän
kuluessa minä vein hänet terassille ja pyysin häneltä selitystä
hänen mielenliikutukseensa; mutta hän teeskenteli mitä hillittömintä
iloisuutta sanoen syyksi hyvän uutisen, jonka Origet oli hänelle
ilmoittanut.

-- Henriette, Henriette, sanoin minä hänelle, te tiesitte sen
hetkellä, jolloin minä näin teidän itkevän. Meidän kahden välillä
valhe olisi jotain luonnotonta. Minkätähden te ette sallinut minun
pyyhkiä teidän kyyneleitänne? Olinko minä siis niiden syynä?

-- Minä ajattelin, sanoi hän, että minulle tämä sairaus on ollut kuin
pysähdys surussa. Nyt, kun minä en enää vapise herra de Mortsauf'in
tähden, täytyy minun vapista itseni puolesta.

Hän oli oikeassa. Kreivin parantumisen ilmaisi hänen oikullisen
mielialansa palautuminen. Hän alotti sanomalla, ettei hänen
vaimonsa, en minä, eikä lääkäri olleet osanneet hoitaa häntä, me
olimme tietämättömiä kaikesta, hänen sairaudestaan, luonteestaan,
kärsimyksistään ja sopivista parannuskeinoista. Jonkin mielettömän
päähänpiintymän johdosta Origet muka puhui elinnesteissä
tapahtuneista muutoksista, vaikka hänen ei olisi pitänyt käsitellä
muuta kuin mahaporttia. Eräänä päivänä hän katseli meitä
pahanilkisesti kuin mies, joka on vakoillut meitä tai päässyt meidän
perillemme ja sanoi hymyillen vaimolleen: -- Eikö niin, rakkaani, jos
minä olisin kuollut, te olisitte surrut minua, epäilemättä, mutta
myöntäkää se, te olisitte lohduttautunut.

-- Minä olisin kantanut hovisurua, punasta ja mustaa, vastasi
kreivitär nauraen saadakseen miehensä vaikenemaan.

Mutta erittäinkin ruuan johdosta, jonka lääkäri viisaasti oli
rajoittanut sallimatta täydelleen tyydyttää toipuvan sairaan nälkää,
syntyi väkivallan ja kiukustumisen kohtauksia, joille menneisyydessä
ei ollut mitään vertaa, sillä kreivin luonne osoittautui sitäkin
peljättävämmäksi, kun hän oli niin sanoakseni toimettomana
makuulla. Rohkaistuna näistä lääkärin määräyksistä ja talonväen
kuuliaisuudesta, minun yllyttämänäni -- minä näin tässä taistelussa
keinon opettaa häntä hallitsemaan miestänsä -- kreivitär ryhtyi
vastarintaan. Hän osasi tyynesti suhtautua mielettömyyksiin ja
huutoihin; hän tottui pitämään kreiviä sinä, mikä hän oli, lapsena
ja kuulemaan loukkaavia nimityksiä. Minulla oli onni nähdä, että hän
lopultakin otti käsiinsä tämän sairaloisen mielen johdon. Kreivi
huusi, mutta hän totteli, totteli etenkin senjälkeen, kun hän oli
kovasti huutanut. Huolimatta tästä epäämättömästä menestyksestä
Henriette itki joskus nähdessään tuon heikon, laihtuneen vanhuksen,
jonka otsa oli keltaisempi kuin syksyn lehti, jonka silmät olivat
sammuneet ja jonka kädet vapisivat. Hän katui kovuuksiaan, hän
ei usein voinut vastustaa iloa, jonka hän näki kreivin silmissä
mitatessaan hänelle ruokaa enemmän kuin lääkäri oli määrännyt. Hän
oli kreiviä kohtaan lempeä ja suloinen yhtä suuressa määrässä kuin
hän oli minua kohtaan. Mutta siinä oli kuitenkin eroavaisuuksia,
jotka täyttivät minun sydämeni rajattomalla ilolla. Hän ei ollut
väsymätön, hän tiesi kutsua väkensä palvelemaan kreiviä, milloin
tämän oikut seurasivat toisiaan liian nopeasti tai kun kreivi
valitti, ettei häntä ymmärretty.

Kreivitär tahtoi pitää kiitosrukouksen Jumalalle herra de Mortsauf'in
parantumisen johdosta, hän määräsi luettavaksi messun ja pyysi minun
saattamaan hänet kirkkoon; minä johdin hänet sinne; mutta messun
aikana minä kävin katsomassa herra ja rouva de Chessel'ia. Kun minä
palasin tahtoi kreivitär nuhdella minua.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, minä olen kykenemätön
petollisuuteen. Minä voin heittäytyä veteen pelastaakseni
vihamieheni, joka hukkuu, minä voin antaa viittani lämmittääkseni
häntä; lyhyesti minä voin antaa hänelle anteeksi, mutta unohtamatta
loukkausta.

Kreivitär pysyi vaiti ja puristi minun kättäni sydäntänsä vasten.

-- Te olette enkeli, te tarkoititte tietysti totta kiitoksillanne,
jatkoin minä. Rauhan ruhtinaan äiti pelastettiin raivoisan kansan
käsistä, joka tahtoi tappaa hänet, ja kun kuningatar kysyi häneltä:
Mitä te teitte! hän vastasi: Minä rukoilin heidän puolestaan! Nainen
on sellainen. Minä, minä olen mies ja luonnollisesti epätäydellinen.

-- Älkää soimatko itseänne, sanoi hän liikuttaen kiivaasti
käsivarttani, ehkäpä te olette arvokkaampi kuin minä.

-- Kyllä, sanoin minä, sillä minä antaisin ikuisuuden yhdestä
ainoasta onnen päivästä, ja te!...

-- Ja minä, sanoi hän katsoen minuun ylpeästi.

Minä vaikenin ja loin silmäni maahan välttääkseni hänen katseensa
salamaa.

-- Minä, jatkoi hän, mistä _minästä_ te puhutte? Minä tunnen monta
minää itsessäni. Nuo kaksi lasta, lisäsi hän osottaen Madeleineä ja
Jacques'ia, ovat _minä_. Felix, sanoi hän viiltävällä äänen painolla,
luuletteko te minua siis egoistiksi? Ajatteletteko te, että minun
pitäisi uhrata kokonainen ikuisuus palkitakseni sitä, joka uhraa
minulle elämänsä? Tuo ajatus on hirveä, se kylmentää ainiaaksi
uskonnolliset tunteet. Nainen, joka on niin syvälle langennut,
voiko hän jälleen nousta? Voiko hänen onnensa vapahtaa hänet? Te
saatatte minut pian ratkaisemaan nämä kysymykset!... Niin, minä
jätän teille lopultakin erään omantuntoni salaisuuden: tuo ajatus on
usein kulkenut minun sydämeni läpi; minä olen sen usein sovittanut
ankarilla katumuksilla, se on aiheuttanut minulle ne kyyneleet,
joiden syytä te toissapäivänä minulta kysyitte...

-- Etteköhän te anna liiallista merkitystä muutamille asioille, joita
naiset tavallisesti pitävät suuressa arvossa, mutta joita teidän
pitäisi...

-- Oh! sanoi hän keskeyttäen minut, pidättekö te niitä vähemmässä
arvossa?

Tämä logiikka ehkäisi kaiken keskustelun.

-- Todenteolla, jatkoi hän, tietäkää se! Niin, olkoon että minä
pelkurimaisesti jättäisin tuon vanhuksen, jonka elämä minä olen!
Mutta, ystäväni, nuo kaksi pientä, niin heikkoa olentoa, jotka
ovat meidän edessämme, Madeleine ja Jacques, jääväthän he isänsä
luo! Uskotteko, kysyn teiltä, uskotteko, että he eläisivät kolmea
kuukauttakaan tuon miehen mielettömän hallituksen alaisena? Jos
minun laiminlyödessäni velvollisuuteni ei olisi kysymys muista
kuin minusta... Hän hymyili ylpeästi. Mutta eikö se ole sama kuin
tappaa minun kaksi lastani! Heidän kuolemansa tulisi olemaan varma.
Jumalani, huudahti hän, minkätähden me puhumme näistä asioista?
Menkää naimisiin ja antakaa minun kuolla.

Hän lausui nämä sanat niin katkeralla, niin syvällä äänellä, että ne
tukahduttivat intohimoni myrskyn.

-- Te olette huutanut tuskianne tuolla ylhäällä pähkinäpuun alla;
minä näiden leppien alla, siinä kaikki. Minä vaikenen tästälähtien.

-- Teidän jalomielisyytenne tappaa minut, sanoi hän kohottaen
silmänsä taivaaseen.

Me olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin
istumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen,
heikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti
tuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten
tarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati
kivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea
yövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja
mahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen
kohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen
poskillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen
varisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan
harmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden,
jotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin
tuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein
voimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista
kylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin,
uskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi
kaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta,
sillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee
meille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka
teidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin
turmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän
tuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo
kättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava
diplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi
murhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita
tällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen?
Hämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten
jumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta
kyyneltä, jotka vierivät poskilleni.

-- Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen
äänellään.

Henriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien
hajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni
kuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen
Tours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen
huudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä
näin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin
Henriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.

-- Meneekö hän pois? sanoi kreivi.

-- Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa
auringottoman yksinäisyytensä.

Me olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla
tavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka
välttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli
hänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin
asioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi
katkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen
liikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia.
Minä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.

-- Onko minulla niitä? sanoi hän.

Hän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi
jotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni
ja sanoi minulle: -- Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet
vuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te
tiedätte miten ja miksi.

Minä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut
alas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen
otsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää
hekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata
kaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden
reunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei
olisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja
hän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: -- Ettehän ole
minulle enää vihainen?

Minä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me
pysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka
minä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: -- Laakso oli
silloin hyvin kaunis! huudahdin minä.

-- Ja nyt? sanoi hän kiihkeästi.

-- Te olette pähkinäpuun alla, ja laakso on meidän!

Hän painoi päänsä alas, ja me sanoimme toisillemme jäähyväiset.
Hän nousi vaunuihinsa Madeleinen kanssa, ja minä, yksin, omiin
vaunuihini. Pariisiin palattuani minulla onnekseni oli kiireellisiä
töitä, jotka vaativat kaikki minun ajatukseni ja pakottivat minut
riistäytymään maailmasta, joka unohti minut. Minä olin kirjevaihdossa
rouva de Mortsauf'in kanssa, jolle minä lähetin jokaviikkoisen
kirjeeni ja joka minulle vastasi kaksi kertaa kuukaudessa. Minun
yksinäinen ja työteliäs elämäni muistutti noita kukkaisia ja
tuntemattomia tiheikköjä, joita minä äsken vielä olin ihaillut
metsien helmassa, sepitellessäni uusia runoja kukista kahden
viimeisen viikon aikana.

Te, jotka rakastatte! tehkää nuo kauniit velvollisuudet, ottakaa
täyttääksenne käskyt semmoisina, kuin kirkko on ne kristitylle
joka päiväksi määrännyt. Ne ovat suuria aatteita, nuo roomalaisen
uskonnon luomat ankarat säännöt, ne kyntävät yhä syvemmälle
sieluun velvollisuuden vaot johtamalla uusimaan toimituksia, jotka
pitävät toivoa ja pelkoa vireillä. Tunteet virtaavat alati elävinä
noissa kaivetuissa uomissa, jotka johtavat vettä, kirkastavat ne,
virvoittavat lakkaamatta sydäntä ja hedelmöittävät elämää kätketyn
uskon ylitsevuotavilla aarteilla; jumalallinen lähde, jossa monistuu
yhden ja ainoan rakkauden yksi ja ainoa ajatus.

Rakkauteni, joka muistutti keskiaikaa ja jälleen toi mieleen
ritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti
kuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla
kertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä,
joka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta,
yksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen
tarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta
ylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa
minä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä
elämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden
loiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet
vain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita
muutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä.
Minä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette,
mutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet
selviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia
ja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi
sai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen
sotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset
olivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan
huomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn
pääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat
toisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi
kuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä
talvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen
kertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta
joka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut
varovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä
sana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette
ehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen
asteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo
iloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui
tautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta
joka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo
siitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle
aiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden
iskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle
tarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille
myrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat
tempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä
syvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin
hirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun
alueen takaisin.

"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän
minulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan
ja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan
torjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden
kahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat,
on minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä
iskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata,
kun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän
ilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat
silmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt
henki -- onneton enne -- on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa
kanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin
viehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen,
näyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän
luo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa
minulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän
haluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella;
tuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu
tunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en
voi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta
tuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä;
he itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on
höllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka
kiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde
on surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi.
Oi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen,
teidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä
nyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan
kivettämänä."

Tähän aikaan, jolloin minä tunsin itseni enemmän kuin koskaan
liikutetuksi sisintäni myöten ja jolloin minä en elänyt kuin
tuossa yhdessä sielussa, jolle minä koetin lähettää aamujen
valoisan tuulahduksen ja purppuraisten iltojen toivon, minä
kohtasin Elysée-Bourbon'in salongeissa yhden noita kuuluisia
ladyja, jotka ovat puoleksi kuningattaria. Suunnattomat rikkaudet,
syntyminen perheessä, joka valloituksen ajasta alkaen oli puhdas
alempisäätyisistä avioliitoista, meneminen naimisiin mitä
ylhäisimmän englantilaisen päärivanhuksen kanssa, kaikki nämä
edut eivät olleet muuta kuin sivuseikkoja, jotka lisäsivät tuon
olennon kauneutta, hänen sulojaan, hänen tapojaan, hänen älyänsä,
hänen, kuinka sanoisin, säihkyvää olemustansa, joka pikemmin
häikäisi kuin lumosi. Hän oli päivän jumalatar ja hallitsi sitä
enemmän pariisilaista seurapiiriä, kun hänellä oli menestykseen
välttämättömät ominaisuudet, rautainen käsi silkkihansikkaassa,
josta Bernadotte puhui. Te tunnette englantilaisten erikoisen
luonteen, tuon ylpeän, ylitsepääsemättömän Kanaalin, tuon
kylmän Pyhän Yrjön salmen, jonka he asettavat itsensä ja niiden
välille, jotka eivät ole heille esiteltyjä: ihmiskunta on heille
muurahaispesä, jonka ylitse he kulkevat. He eivät tunnusta joukkoonsa
kuuluviksi muita kuin hyväksymiänsä ihmisiä; muiden kieltä he eivät
ymmärrä: he näkevät kyllä huulien liikkuvan ja silmien katsovan,
mutta ei ääni eikä katse kosketa heitä. Heille nuo ihmiset ovat
ikäänkuin olemattomia. Englantilaiset tarjoavat siten ikäänkuin
kuvan saarestaan, jossa laki hallitsee kaikkea, jossa kaikki on
samanmuotoista joka piirissä, jossa hyveiden harjoittaminen näyttää
olevan rivi toisiinsa liitettyjä pyöriä, jotka asetetaan käyntiin
määrättyyn aikaan. Loistavat teräshäkit ympäröivät englantilaista
naista, hän on sidottu kultanauhoilla taloonsa, mutta hänen ruoka- ja
juoma-altaansa, hänen istumapuunsa ja hänen ravintonsa ovat parasta
lajia. Kaikki tämä antaa hänelle vastustamattoman viehätyksen. Ei
koskaan mikään kansa ole paremmin valmistanut naimisissa olevalle
naiselle tilaisuutta tekopyhyyteen asettaessaan hänet joka hetki
kuoleman ja seuraelämän välille; hänelle ei ole mitään väliasteita
häpeän ja kunnian välillä: joko on rikos täydellinen tai olematon;
se on: kaikki tai ei mitään, se on Hamletin _to be, or not to be_.
Tämä vaihtoehto, yhdistyneenä pysyvään halveksimiseen, johon tavat
totuttavat heidät, tekee englantilaisesta naisesta poikkeusolennon
maailmassa. Hän on surkuteltava olento, hyveellinen pakosta ja valmis
turmelemaan itsensä, hän on tuomittu alituisiin valheisiin, jotka
ovat haudatut hänen sydämeensä, mutta hän on ulkonaisesti viehättävä,
sentähden että tälle kansalle on muoto kaikessa pääasiana. Siitä
johtuvat ne erikoiskauneudet, joita tämän maan naisilla on: nuo
ylenmääräiset hellyyden purkaukset, jotka heille välttämättömästi
merkitsevät elämää, liiallinen huolenpito omasta itsestään, heidän
rakkautensa hienous, joka niin viehättävästi on kuvattu Romeon
ja Julian kuuluisassa kohtauksessa, jossa Shakespearen nero on
yhdellä piirteellä ilmentänyt englantilaisen naisen. Teille, jotka
kadehditte heitä niin monesta asiasta, mitä minä sanoisin teille
sellaista, jota te ette tietäisi, noista valkeista sireeneistä,
jotka ovat näöltään läpitunkemattomia ja kuitenkin heti tunnettuja,
jotka uskovat että rakkaus riittää rakkaudelle, jotka kyllästyvät
huvituksiinsa, kun eivät osaa niitä vaihdella, joiden sielussa on
vain yksi sävel, joiden äänessä on vain yksi tavu. He ovat rakkauden
valtameriä, ja se, joka ei ole niissä uinut, on aina tietämätön
muutamista aistinrunouden puolista, kuten sillä, joka ei ole nähnyt
merta, on muutamia kieliä vähemmän kanteleessaan. Te tiedätte,
mihin minä näillä sanoillani pyrin. Minun seikkailuni markiisitar
Dudley'n kanssa tuli turmiollisen kuuluisaksi. Vaikka minä olin
iässä, jolloin aisteilla on niin paljon valtaa meidän päätöstemme
yli, vaikka minussa niiden hehku oli ollut niin väkivaltaisesti
tukahdutettu, säteili mielikuva pyhimyksestä, joka kärsi pitkällistä
kidutusta Clochegourde'ssa niin voimakkaasti ylitseni, että minä
kykenin vastustamaan viettelyksiä. Tämä uskollisuus oli sädekehä,
joka käänsi minuun lady Arabellen huomion. Minun vastustukseni
yllytti hänen intohimoansa. Se, mitä hän halusi, kuten monet
englantilaisnaiset, oli huomion herättämistä, jotain tavatonta.
Hän tahtoi suolaa ja pippuria sydämen ravinnoksi, samalla tavoin
kuin englantilaiset tahtovat väkeviä maustimia kiihottaakseen
makuaan. Välinpitämättömyys, jonka nuo naiset saavat olemukseensa
asioiden pysyvästä täydellisyydestä, tapojen johdonmukaisesta
säännöllisyydestä, johtaa heidät kaiken romantillisen ja vaikean
ihailuun. Minä en ymmärtänyt tuota luonnetta. Kuta enemmän minä
sulkeuduin kylmään halveksumiseen, sitä intohimoisemmaksi lady
Dudley kävi. Tämä taistelu, johon hän asetti koko kunniansa, herätti
muutamien salonkien uteliaisuuden, se oli hänelle ensimäinen onni,
joka teki voiton saamisen hänen velvollisuudekseen. Ah! minä olisin
ollut pelastettu, jos joku ystävä olisi kertonut minulle ne julmat
sanat, jotka hän sanoi rouva de Mortsauf'ista ja minusta:

-- Minä olen kyllästynyt, sanoi hän, noihin kyyhkysenkuherruksiin!

Tahtomatta tässä puolustaa rikostani minä huomautan teille, Natalie,
että miehellä on vähemmän voimia vastustaa naista kuin teillä on
välttääksenne meidän ahdistelujamme. Meidän tapamme eivät salli
meidän sukupuolellemme tylyjä poistyöntämisiä, jotka teillä ovat
kiihottimina rakastajalle ja joita muutoin sovinnaisuuskin teiltä
vaatii. Me jätämme teille kainouden yksinoikeuden, jotta teillä
olisi suosioiden osoittamisen etuoikeus, mutta kääntäkää osat ja
mies joutuu pilkan alaiseksi. Vaikka rakkauteni suojeli minua,
minä en ollut iässä, jolloin pysytään tunteettomana ylpeyden,
antautuvaisuuden ja kauneuden kolminkertaisille viettelyksille. Kun
lady Arabelle keskellä tanssiaisia, joiden kuningatar hän oli, laski
minun jalkoihini suosionosoitukset, jotka hän niissä sai, ja kun hän
tähysteli minun katsettani saadakseen tietää, oliko hänen pukunsa
minun makuni mukainen, ja kun hän värisi nautinnosta, huomatessaan
sen miellyttävän minua, olin minä liikutettu hänen tunteistaan. Hän
pysytteli muuten alueella, jolla minä en voinut häntä paeta; minun
oli vaikeata kieltäytyä määrätyistä kutsuista diplomaattipiirissä.
Hänen arvonsa avasi hänelle kaikki salongit ja tuolla taidolla, jota
naiset käyttävät saavuttaakseen sen, mikä heitä miellyttää, hän talon
emännän avulla asetti niin, että hän joutui istumaan pöydässä minun
viereeni; sitten hän sanoi minun korvaani: -- "Jos minä olisin niin
rakastettu kuin rouva de Mortsauf, minä uhraisin teille kaiken". Hän
esitti minulle hymyillen mitä nöyrimpiä ehtoja, hän lupasi minulle
ehdotonta vaikenemista tai pyysi minun ainoastaan suvaitsemaan sitä,
että hän rakastaisi minua. Hän lausui minulle eräänä päivänä nuo
sanat, jotka tyydyttivät kaikki aran omantunnon vaatimukset ja nuoren
miehen hillittömät halut: -- "Teidän ystävänne aina, ja teidän
rakastajattarenne, koska vaan tahdotte!" Lopulta hän keksi keinon
käyttää minun tuhoamisekseni minun oman luonteeni rehellisyyttä. Hän
taivutti puolelleen minun kamaripalvelijani ja erään illanvieton
jälkeen, jossa hän oli näyttäytynyt niin kauniina, että hän varmasti
tiesi herättäneensä minun himoni, minä löysin hänet huoneestani.
Tieto tästä tapauksesta levisi Englantiin, ja sen ylimystön
valtasi tyrmistys kuten taivaan sen kauneimman enkelin langetessa.
Lady Dudley astui englantilaisen taivaansa pilvistä alas, tyytyi
kohtaloonsa ja tahtoi himmentää uhrauksillaan _sen naisen_, jonka
hyve oli aiheuttanut tämän kuuluisan katastroofin. Lady Arabelleä
miellytti, kuten kiusaajaa temppelin harjalla, näyttää minulle
hehkuvan kuningaskuntansa rikkaimmat maat.

Lukekaa minua, pyydän teitä, kärsivällisesti. Tässä on kysymyksessä
yksi ihmiselämän mieltäkiinnittävimmistä probleemeista, ratkaiseva
käänne, jonka suurin osa ihmisistä on saanut kokea, ja jonka minä
tahtoisin selvittää, vaikkapa vain sytyttääkseni johtoloiston
tälle kalliolle. Tuo kaunis lady, niin solakka, niin hento,
tuo maidonvalkea nainen, niin murrettu, niin murtuvainen, niin
hempeä, jonka otsa oli niin viehkeä, niin hienojen, vaaleiden
hiusten seppelöimä, tuo olento, jonka esiintyminen näytti niin
virvatulimaiselta ja lyhytaikaiselta, oli rautaista rakennetta. Ei
mikään hevonen, oli se kuinka vauhko tahansa, kestä hänen jäntevää
kättänsä, tuota näöltänsä pehmeätä kättä, jota ei mikään uuvuta.
Hänellä on jalat, kevyet kuin naarashirvellä, pienet, kuivat,
lihaksiset jalat, joiden muoto on kuvaamattoman suloinen. Hänessä
on voimaa, joka ei pelkää mitään taistelussa; ei yksikään mies voi
seurata häntä hevosen selässä; hän voittaisi kentaurit _steeple
chase_ [esteratsastus] ratsastuksessa; hän ampuu kauriita ja hirviä
pysähdyttämättä hevostaan. Hänen ruumiinsa ei hiesty, hän imee
tulta ilmakehästä ja hänen täytyy elää vedessä, jos hän ylipäänsä
tahtoo elää. Myöskin hänen rakkautensa on kokonaan afrikalaista;
hänen intohimonsa riehuu kuin erämaan tuuli. Erämaan hehkuva lakeus
kuvastuu hänen silmissään, erämaan, joka on täynnä sineä ja rakkautta
muuttumattomine taivaineen, raikkaine tähtiöineen. Mitä vastakohtia
Clochegourde'en verrattuna! Itämaa ja länsimaa, toinen vetäen
puoleensa pienimmänkin kosteuden ravitakseen itseään, toinen huokuen
ulos sielunsa ja kietoen uskollisensa valoisaan ilmakehään; tämä
eloisa ja kevyt; tuo hidas ja raskas. Lyhyesti, oletteko te koskaan
miettinyt englantilaisten tapojen yleistä tarkoitusta? Eikö se ole
aineen jumaloittamista, määrättyä, ajateltua, viisaasti sovellettua
epikuurolaisuutta. Mitä hän tehnee tai sanoneekaan, englantilainen on
materialisti, ehkäpä vastoin tahtoaankin. Hänellä on uskonnollisia
ja siveellisiä pyrkimyksiä, joista jumalallinen henki, joista
katoolinen sielu on poissa, ja niiden siunauksellista vaikutusta
ei korvaa mikään tekopyhyys, kuinka hyvin näytelty se lieneekin.
Hän omistaa mitä korkeimmassa määrässä tuon elämisen taidon, joka
tekee täydelliseksi pienimmätkin aineellisuuden osat, joka saa
aikaan, että teidän tohvelinne ovat maailman valikoiduinta lajia,
joka antaa teidän liinavaatteillenne selittämättömän tuoksun, joka
päällystää kaapit seedripuulla ja valelee hajuvesillä pesukaapit;
joka kaataa määrätyllä hetkellä mietoa, taidokkaasti valmistettua
teetä, joka karkoittaa tomun, joka naulaa kiinni mattoja ensimäisestä
kynnyksestä talon viimeiseen sopukkaan asti, joka kalkitsee kellarien
seinät, kiilloittaa oven lukon, tekee vaunujen vieterit notkeiksi,
joka sanalla sanoen tekee jokapäiväisestä elämästä ravitsevan,
hienokuituisen, loistavan ja puhtaan hedelmän, jonka ääressä sielu
sammuu nautinnoissa. Tämä taito synnyttää hyvinvoinnin hirvittävän
yksitoikkoisuuden, se antaa teille elämän ilman oman tahdon vapautta,
se, sanoakseni teille kaikki, tekee teidät koneeksi. Niin minä opin
äkkiä tuntemaan keskellä tätä englantilaista ylellisyyttä naisen,
sukupuolessaan ehkä ainoan laatuaan, joka kietoi minut uudelleen
puhkeavan rakkauden verkkoihin, rakkauden, jonka ylenpalttisuuteen
minä suhtauduin ankaralla itseni hillitsemisellä. Tuollaisella
rakkaudella on masentavia kauneuksia, sillä on itsessään sähköisyys;
se johtaa teidät usein taivaisiin unelmiensa elfenluisten porttien
kautta, se kohottaa teidät sinne siivitettyjen vyötäistensä
takana. Rakkaus, hirvittävän kiittämätön, joka nauraa tappamiensa
olentojen raadoille, rakkaus ilman muistia, verinen rakkaus, joka
muistuttaa englantilaisten politiikkaa ja jonka uhriksi joutuvat
melkein kaikki miehet. Te ymmärrätte jo tämän probleemin. Ihminen on
kokoonpantu aineesta ja hengestä; eläimellinen puoli lakkaa hänessä
ja jumalallinen alkaa. Tästä johtuu tuo taistelu, jota me kaikki
saamme kokea, taistelu tulevan kohtalon välillä, jonka me aavistamme,
ja entisten vaistojemme välillä, joista me emme ole täydelleen
vapaita: lihallinen rakkaus ja jumalallinen rakkaus. Joku sovittaa
ne keskenään, joku toinen kieltäytyy; yksi penkoo koko sukupuolen
etsiäkseen tyydytystä aikaisemmille himoilleen, toinen taas idealisoi
ne yhteen ainoaan naiseen, joka hänelle edustaa koko maailmaa;
toiset horjuvat ilman ratkaisua aineen ja hengen nautintojen
välillä, toiset henkevöitsevät lihan, vaatien siltä sellaista, mitä
se ei voi antaa. Jos te, ajatellen näitä rakkauden yleispiirteitä,
otatte lukuun ne vastenmielisyydet ja viehätykset, jotka johtuvat
elimistöjen erilaisuudesta ja jotka rikkovat sopimukset niiden
välillä, jotka eivät ole selvillä itsestään; jos te yhdistätte niihin
erehdykset, joita toiveillaan saavat aikaan ne henkilöt, jotka elävät
erikoisemmin hengestä, sydämestä tai toiminnasta, jotka ajattelevat,
jotka tuntevat tai toimivat ja joiden kutsumukset ovat petetyt ja
kielletyt siinä yhteydessä, johon kaksi samalla tavoin kaksinaista
olentoa joutuu; te tulette silloin olemaan hyvin suvaitsevainen
onnettomuuksia kohtaan, joille yhteiskunnalla ei ole sääliä. Niin,
lady Arabelle tyydytti meissä olevan hienojyväisen aineellisen puolen
vaistoja, elimiä, taipumuksia, virheitä ja hyveitä. Hän oli ruumiin
valtijatar, rouva de Mortsauf oli sielun puoliso. Rakkaudella, jota
rakastajatar tyydyttää, on rajansa, aineellinen puoli on lopussa,
sen ominaisuuksilla on lasketut voimat, se on välttämättömän
kyllääntymisen alainen. Minä tunsin usein jonkinlaista tyhjyyttä
Pariisissa, lady Dudley'n lähellä. Sydämen alue on ääriä vailla;
Clochegourde'ssa oli rakkaus rajaton. Minä rakastin intohimoisesti
lady Arabelleä, ja varmasti, vaikka eläin loisti hänessä, oli hänessä
myöskin älyn etevyyttä; hänen pisteliäs keskustelunsa liikkui
kaikilla aloilla. Mutta minä jumaloitsin Henrietteä. Yöllä minä
vuodatin onnen kyyneliä, aamulla minä itkin katumuksesta. On muutamia
naisia, jotka ovat kylliksi viisaita kätkeäkseen mustasukkaisuutensa
mitä enkelimäisimpään hyvyyteen, sellaisia ovat ne, jotka, kuten
lady Dudley, ovat sivuuttaneet kolmannenkymmenennen vuotensa. Nuo
naiset osaavat silloin tuntea ja laskea, puristaa kaiken mehun
nykyisyydestä ja ajatella tulevaisuutta; he voivat usein tukahduttaa
oikeutetut huokaukset tarmolla, jonka vallassa metsästäjä ei huomaa
haavaansa seuratessaan kiihkein huudoin saalistaan. Puhumatta rouva
de Mortsauf'ista Arabelle koetti tappaa hänet minun sielussani, jossa
hän alati kohtasi Henrietten, ja hänen intohimonsa sai kiihdykettä
tuon voittamattoman rakkauden henkäyksestä. Saadakseen voittoja
vertauksilla, jotka olivat hänelle edullisia, hän ei koskaan
näyttäytynyt epäluuloiseksi, riidanhaluiseksi eikä uteliaaksi, kuten
useimmat nuoret naiset ovat; mutta muistuttaen naarasleijonaa,
joka on siepannut hampaisiinsa ja vienyt luolaansa saaliin
jyrsittäväksi, hän oli varuillaan, ettei mikään päässyt häiritsemään
hänen onneansa, ja säilytti minua kuten uhmailevaa voitettua. Minä
kirjoitin Henriettelle hänen silmiensä alla, hän ei koskaan lukenut
ainoatakaan riviä, hän ei koskaan koettanut millään keinolla saada
selvää kirjeisiini kirjoitetuista osotteista. Minulla oli vapauteni.
Hän näytti sanovan itselleen: -- Jos minä hänet menetän, olen minä
yksin siihen syynä. Ja hän nojautui ylpeästi rakkauteen, niin
uhrautuvaiseen, että hän epäröimättä olisi antanut elämänsä minulle,
jos minä olisin sitä häneltä vaatinut. Lopuksi hän oli saanut minut
uskomaan, että jos minä jättäisin hänet, hän tappaisi itsensä heti.
Täytyi ymmärtää hänen tässä suhteessa ylistävän indialaisten leskien
tapaa, jotka poltattavat itsensä aviopuolisoidensa roviolla. --
"Vaikka Indiassa tuo tapa on erikoisesti ylimysluokalle ominaista,
ja vaikka europalaiset vähän sitä ymmärtävät, he kun eivät aavista
tuon etuoikeuden halveksuvan ylpeää suuruutta, tunnustakaa, sanoi hän
minulle, että meidän alhaisissa tavoissamme ylimystö ei voi muuten
kohottaa itseänsä kuin tavattomilla tunteilla. Kuinka voin minä
saada porvarit ymmärtämään, että minun suonieni veri ei ole heidän
vertansa, ellen osottaisi sitä kuolemalla toisin kuin he kuolevat?
Alhaissukuisilla naisilla voi olla timantteja, vaatteita, hevosia,
vieläpä vaakunoitakin, joiden pitäisi olla yksinomaan meitä varten,
sillä nimi voidaan nykyään ostaa! Mutta rakastaa pää pystyssä,
lakeja uhmaten, kuolla epäjumalan edestä, jonka on itsellensä
valinnut kietoen hänen vaatteistaan ympärilleen kuolinliinan, laskea
maa ja taivas yhden ihmisen jalkoihin riistäen Kaikkivaltiaalta
oikeuden tehdä jonkun jumalaksi, ei pettää häntä mistään hinnasta,
ei hyveenkään tähden; sillä kieltää itsensä häneltä velvollisuuden
nimessä, eikö se ole antautumista jollekin, joka ei ole _hän?_ ...
olkoon se ihminen tai aate, se on aina petosta! Kas siinä suuruuksia,
joihin eivät pääse tavalliset naiset; he eivät tunne muuta kuin
kaksi mahdollista tietä, joko hyveen suuren tien tai rakastajattaren
likaisen polun."

Te näette, hänen menettelytapaansa kuului vedota ylpeyteen, hän
imarteli kaikkia turhamielisyyksiä pyhittäen ne, hän asetti minut
niin korkealle, ettei hän voinut elää muuta kuin minun jaloissani;
myöskin ilmeni koko hänen viettelytaitonsa hänen orjattaren
asennossaan ja hänen täydellisessä alistumisessaan. Hän osasi
pysyä kokonaisen päivän minun jalkojeni juuressa, äänettömänä,
silmät minuun luotuina, odottaen nautinnon hetkeä kuten haaremin
sulttaanitar ja pyrkien siihen taitavilla keimailuilla, mutta
kuitenkin sen näköisenä kuin hän kärsivällisesti odottaisi. Millä
sanoilla kuvaisin noita kuutta ensimäistä kuukautta, joiden aikana
minä elin nautinnoista runsaan rakkauden uuvuttavissa iloissa; tuo
rakkaus vaihteli niitä iloja taidolla, jonka kokemus antaa, mutta
kätkien oppinsa intohimon purkauksiin. Nuo nautinnot, äkillinen
aistinrunouden ilmestyminen, muodostavat voimakkaan siteen, joka
kiinnittää nuoret miehet heitä vanhempiin naisiin; mutta tuo side
on rangaistusvangin kahle, se jättää sieluun häviämättömän jäljen,
se synnyttää siellä ennenaikaisen vastenmielisyyden raikasta,
puhdasta, ainoastaan kukista rikasta rakkautta kohtaan, joka ei
osaa tarjota alkoholia kummallisesti kaiverretuissa kultamaljoissa,
joissa välkähtelee jalokivien sammumattomia tulia. Maistellen
nautintoja, joista minä olin uneksinut tuntematta niitä, jotka
minä olin ilmaissut kukkavihkoissani ja jotka sielujen yhteys
teki tuhat kertaa hehkuvammiksi, minulta ei puuttunut tekosyitä
puolustaakseni mielihyvää, jota minä tunsin tyhjentäessäni tuota
kaunista maljaa. Usein kun minun sieluni äärimmäisen uupumuksen
vallassa, ruumiista irtautuneena, liiteli kaukana maasta, minä
ajattelin, että nuo nautinnot olivat keino kahlehtia aine ja päästää
henki ylevään lentoonsa. Usein lady Dudley, kuten niin monet naiset,
käytti hyväkseen kiihtymystä, jonka saa aikaan ylen suuri onni,
sitoakseen minut valallisilla lupauksilla; ja himon puuskan aikana
hän sai minun lausumaan häväiseviä sanoja Clochegourde'n enkelistä.
Minusta oli tullut petturi, minusta tuli teeskentelijä. Minä jatkoin
kirjoittamista rouva de Mortsauf'ille, aivankuin minä olisin yhä
ollut tuo sama, pienessä, sinisessä pukupahasessa oleva lapsi, jota
hän niin suuresti rakasti. Mutta, tunnustan sen, hänen lahjansa nähdä
näkyjä pelotti minua, kun minä ajattelin tuhoa, jonka yksi ainoa
ajattelemattomuus saattoi aiheuttaa toiveideni iloisessa linnassa.
Usein, keskellä ilojani, äkillinen tuska jäädytti minut, minä
kuulin äänen ylhäältä lausuvan Henrietten nimen, kuten Raamatussa:
_Kain, missä on Abel?_ Kirjeeni jäivät vastauksetta. Minut valtasi
hirveä levottomuus, minä tahdoin lähteä Clochegourde'en. Arabelle
ei vastustanut sitä ollenkaan, mutta hän piti luonnollisena,
että hän seuraisi minua sinne. Hänen naisellinen neronsa ilmaisi
hänelle tuossa matkassa keinon erottaa minut täydelleen rouva de
Mortsauf'ista, sillävälin kun minä, pelosta sokeana ja todellisen
yksinkertaisuuden vallassa, en nähnyt ansaa, johon minä olin tarttuva
kiinni. Lady Dudley ehdotti mitä nöyryyttävimpiä myönnytyksiä ja
ehätti kaikkien vastustelujen edelle. Hän suostui asumaan Tours'in
lähellä, maaseudulla, tuntemattomana, valepuvussa, menemättä ulos
päivällä ja valitsemaan kohtauksiamme varten yön hetket, jolloin
ei kukaan voinut meitä kohdata. Minä läksin Tours'ista ratsain
Clochegourde'en. Minulla oli syyni saapua sillä tavoin, sillä öisiä
retkiäni varten minä tarvitsin hevosen. Minulla oli arabialainen
hevonen, jonka lady Esther Samhope oli lähettänyt markiisittarelle;
tämä oli antanut sen minulle tuota kuuluisaa Rembrandt'in taulua
vastaan, joka hänellä on salissaan Lontoossa ja jonka minä olin niin
kummallisella tavalla saanut. Minä valitsin tien, jota minä olin
kulkenut jalkasin kuusi vuotta ennen ja pysähdyin pähkinäpuun alle.
Sieltä minä näin rouva de Mortsauf'in valkeassa hameessa terassin
rinteellä. Minä kiiruhdin heti häntä kohden salaman nopeudella
ja olin muutamassa minuutissa muurin juurella kuljettuani matkan
suorassa linjassa, ikäänkuin esteratsastus olisi ollut kysymyksessä.
Hän kuuli erämaan pääskysen tulisen juoksun ja, kun minä seisautin
hevoseni aivan terassin viereen, sanoi hän minulle: -- Ah! tekö
täällä!

Nuo kolme sanaa musersivat minut. Hän tiesi minun seikkailuni.
Kuka sen oli hänelle ilmaissut? Hänen äitinsä, jonka vihattavan
kirjeen hän minulle myöhemmin näytti! Välinpitämätön heikkous tuossa
äänessä, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, sen väritön,
himmeä sointi ilmaisivat kypsynyttä surua, ne henkivät jotain
katkaistujen, kuihtuneiden kukkien tuoksua. Uskottomuuden myrsky,
noiden Loire virran tulvien kaltainen, jotka hiekoittavat ainiaaksi
maan, oli käynyt hänen sielunsa ylitse, jättäen jälkeensä autiomaan
sinne, missä ennen rikkaat ruohokentät viheriöitsivät. Minä annoin
hevoseni käydä sisälle pikku portista; se paneutui nurmikolle minun
käskystäni, ja kreivitär, joka oli tullut esille hitain askelin,
huudahti: -- Kaunis eläin! Hän piti käsivarsiansa ristissä, jotten
minä olisi voinut tarttua hänen käteensä; minä arvasin hänen
tarkoituksensa. -- Minä menen ilmoittamaan herra de Mortsauf'ille,
sanoi hän jättäen minut.

Minä jäin seisomaan tyrmistyneenä, antaen hänen mennä, tarkastaen
häntä. Kreivitär kulki yhä jalona, hitaana ja ylpeänä, valkeampana
kuin mitä minä ennen olin hänet nähnyt, mutta hänen otsallaan oli
mitä katkerimman melankolian kelmeä leima ja hänen päänsä oli
taivuksissa kuten sateen täyttämä lilja.

-- Henriette! huusin minä kuolemaisillaan olevan ihmisen
epätoivoisella tuskalla.

Hän ei kääntynyt, hän ei pysähtynyt, hän halveksi sanoa minulle
että hän oli ottanut minulta nimensä pois, että hän ei siihen enää
vastannut, hän kävi yhä eteenpäin. Minä olen tuntenut itseni pieneksi
tässä maallisessa murheen laaksossa, joka sisältää tuhansia tomuksi
tulleita kansoja, joiden sielut liitävät nyt maan yläpuolella; minä
olen tuntenut itseni pieneksi noiden joukkojen rinnalla, joiden
kunniaa heidän yllänsä kaartuvat valoisat avaruudet kirkastivat;
mutta silloin minä olen ollut vähemmän masentunut kuin mitä minä
olin nähdessäni valkean olennon, joka nousi kuten nousee kaupungin
kaduilla kaikki esteet murtava tulva, joka nousi tasaisin askelin
linnaansa Clochegourde'en, tuon kristityn Didon kunnian ja tuskien
paikkaan! Minä kirosin Arabelleä kirouksella, joka olisi hänet
tappanut, jos hän olisi sen kuullut, hän, joka oli kaikki jättänyt
minun tähteni, kuten jätetään kaikki Jumalan tähden! Minä seisoin
vajonneena ajatuksien maailmaan, havaiten kaikkialla ympärilläni
äärettömän surun. Minä näin silloin heidän kaikkien laskeutuvan alas.
Jacques juoksi ikänsä luonnollisella malttamattomuudella. Madeleine,
riutuvasilmäinen gaselli, seurasi äitiään. Herra de Mortsauf tuli
minun luokseni, ojensi käsivartensa, syleili minua ja suuteli minua
poskille sanoen: -- Felix, minä tiedän, että saan teitä kiittää
elämästäni!

Rouva de Mortsauf käänsi meille selkänsä tämän kohtauksen ajaksi
ottaen tekosyyksi näyttää hevosta hämmästyneelle Madeleinelle.

-- Pahus vieköön! kas siinä naisia, huusi kreivi kiukustuneena, he
tarkastelevat teidän hevostanne.

Madeleine kääntyi ja tuli luokseni, minä suutelin hänen kättänsä
katsahtaen kreivittäreen, joka punastui.

-- Madeleine on jo paljon terveemmän näköinen, sanoin minä.

-- Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.

-- Niin, tällä hetkellä he voivat kaikki hyvin, vastasi kreivi. Minä
yksin, rakas Felix, olen hajoamistilassa kuten kaatumaisillaan oleva
vanha torni.

-- Näyttää siltä kuin kenraalilla olisi yhä vielä synkkä saattueensa,
sanoin minä katsoen rouva de Mortsauf'iin.

-- Meillä on kaikilla omat _blues devils_ [raskasmielisyytemme. Suom.
muist.], vastasi kreivitär. Eivätkö ne ole englantilaisia sanoja?

Me nousimme viinitarhoja kohden kävellen kaikki yhdessä ja tuntien
jokainen, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Kreivittärellä ei ollut
mitään halua olla yksin minun kanssani. Minä olin hänen vieraansa.

-- Mutta teidän hevosenne? sanoi kreivi kun me olimme lähteneet.

-- Te näette, tarttui puheeseen kreivitär, että minulla olisi väärin
sitä ajatellessani ja väärin ollessani sitä ajattelematta.

-- Kyllä niin, sanoi kreivi, kaikki täytyy tehdä oikeaan aikaan.

-- Minä menen sinne, sanoin minä tuntien tämän kylmän vastaanoton
sietämättömäksi. Vain minä voin saada hevoseni liikkeelle ja viedä
sen talliin oikealla tavalla. Minun _groom'ini_ tulee vaunuilla
Chinon'ista, hän pitää siitä huolen.

-- Tuleeko _groom_ [tallipoika] myöskin Englannista? sanoi kreivitär.

-- Niitä ei ole hyviä muualla kuin siellä, vastasi kreivi, joka tuli
iloiseksi nähdessään vaimonsa surullisena.

Hänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa
häntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin
silloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää
uskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun
hänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä
riistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä
päivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten
rakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta;
se painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden
käyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.

-- Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni
ja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de
Mortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän
heikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota
mielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän
rakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta...

Sillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf
huomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.

-- Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen
vaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana,
minä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta
hänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän,
tähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman
pahantuuliseksi!

Manette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut
alakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille.
Kohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa,
tuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa
hyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua,
kuten teloittaja tarvitsee apulaista.

-- Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva
de Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta
teille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle
puolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani,
minä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin
välttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati
tuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä
tahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei
tarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani,
minä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman
totuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se
on alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni
perille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla,
kaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin...

-- Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset
joutuvat perikatoon vatsansa tähden.

-- Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian
voimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston
toimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän
kiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa
se aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet
huonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi.
Pian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja
uudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa
huippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi
ravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy
rauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen,
rakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää.
Katsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia
silmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä,
minä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta;
minä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi
voinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on
kaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani,
kiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni
aiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan
omaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat
tuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä
olemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa
muille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on
tosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun
tuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on
kauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän
olisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin,
joista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon
kuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä,
jotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän
omaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän
ikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen
ruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka
Origet ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää
kuutta kuukautta elettävänä...

Minä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli
minuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa
kelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani
hänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta
minä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä.
Minä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan
opetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi
Madeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut
minun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen
kokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja
todellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle
aiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten
minä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla
kasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita
italialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin
itsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään,
joista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut,
värisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia
muutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille:
nuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat
vain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet
sen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta;
hänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen
alle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten
hedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti
matojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko
kunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö
minä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä
sai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin
istumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: --
Oletteko tyytyväinen terveyteenne?

-- Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun
terveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.

Madeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli
viisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin
ruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän
oli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia
suoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä
tulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet;
hänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot
olivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata
mustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän
muistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan
niin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään
pelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin
monien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen
poskilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja
ihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti
elää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut
sen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi,
jotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat!
Tuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan
Jacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle,
jonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta
nopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat
sopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä
synnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi
ilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli
Henrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista;
sillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä
iho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja
jotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin
Henrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä,
käänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita
ja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä.
Minä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin
äiti raukan erehdystä.

-- Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun
suruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni
sairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut
tunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat
velvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan,
kuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on
täynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa
isänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän
vaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni
hänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä,
rakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien
korkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus
ja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien
arvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen
äärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen,
minun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle
luvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin
tunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.

-- Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä
paljon kuin minä...

Täydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.

-- Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär
liikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille,
Jacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin
hyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun
suunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas
poika, ja ole varovainen!

-- Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa
pitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te
jotain tuskia?

-- Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla
kunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.

-- Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.

-- Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?...

Madeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli
meitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia
jotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.

-- Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.

-- Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi,
lisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla
naiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan
Ranska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän
tietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen
meri.

Uunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä
sentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin
ne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin
minä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle
muutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.

-- Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini
entinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen
yläpuolella.

Minä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat
olivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka
kreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät
ole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli
saanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta
syystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi
hän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä
alas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä
huone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän
saapui tuoden kimpun kukkia.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa
anteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?

-- Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän,
Henrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte
aina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee,
joka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä
on vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään
teitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni,
hetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, -- silloin,
ainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen
minulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.

Ah! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän
erohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.

-- Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä
ei ole leikkiä, te tiedätte sen.

Hän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella
tuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja
sanoin hänelle: -- Te ette siis minua enää rakasta?

-- Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin kaikki muut yhteensä!
Nyt minä kärsin vähemmän, minä rakastan siis teitä vähemmän; mutta
vain Englanti on maa, jossa ei sanota _ei milloinkaan_, eikä _aina_;
täällä me sanomme _aina_. Olkaa viisas, älkää suurentako minun
tuskaani; ja jos te kärsitte, ajatelkaa, että minä elän, minä?

Hän veti minulta pois kätensä, joka oli kylmä, liikkumaton, mutta
kostea, ja pelastautui nuolen nopeudella käytävän läpi, jossa tämä
todella traagillinen kohtaus oli tapahtunut. Päivällisen aikana
kreivi valmisti minulle kidutuksen, jota minä en ollut ajatellut.

-- Markiisitar Dudley ei ole siis Pariisissa? sanoi hän minulle.

Minä punastuin kovasti vastatessani hänelle: -- Ei. Hän ei ole
Tours'issa, sanoi kreivi jatkaen.

-- Hän ei ole eronnut puolisostaan, hän voi mennä Englantiin. Hänen
miehensä olisi hyvin onnellinen, jos markiisitar tahtoisi palata
hänen luokseen, sanoin minä nopeasti.

-- Onko hänellä lapsia, kysyi rouva de Mortsauf muuttuneella äänellä.

-- Kaksi poikaa, sanoin minä hänelle.

-- Missä he ovat?

-- Englannissa isänsä luona.

-- No niin, Felix, olkaahan suora. Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?

-- Kuinka voitte tehdä hänelle sellaisen kysymyksen! Nainen, jota
rakastetaan, onhan hän aina kaunein kaikista naisista, huudahti
kreivitär.

-- Kyllä, aina, sanoin minä ylpeästi, luoden häneen, katseen, jota
hän ei kestänyt.

-- Te olette onnellinen, jatkoi kreivi, niin, te olette onnellinen
veitikka. Ah! minun nuoruudessani minä olisin ollut hulluna
tuollaisesta valloituksesta...

-- Riittää, sanoi rouva de Mortsauf osoittaen katseella Madeleineä
hänen isälleen.

-- Minä en ole mikään lapsi, sanoi kreivi, jota huvitti palata
nuoruuden aikaan.

Nousten pöydästä kreivitär vei minut terassille, ja kun me olimme
siellä, huudahti hän: -- Kuinka, onko naisia, jotka uhraavat lapsensa
yhden miehen tähden? Omaisuuden, maailman, myönnän sen, ikuisuuden,
niin, ehkä! Mutta lapset! jättää lapsensa!

-- Kyllä! ja nuo naiset tahtoisivat, että heillä olisi vielä enemmän
uhrattavaa, he antavat kaikki...

Kreivittärelle maailma kääntyi nurin, hänen ajatuksensa menivät
sekasin. Tuon suurenmoisuuden valtaamana, epäilevästi miettien
voiko onni oikeuttaa tuollaisen uhrauksen, kuullen omassa itsessään
kapinallisen lihan huudot hän jäi tyrmistyneenä laiminlyödyn elämänsä
eteen. Niin, hänellä oli hirveä epäilyksen hetki, mutta hän nousi
jälleen suurena ja pyhänä, pitäen korkealla päätään.

-- Rakastakaa siis paljon, Felix, tuota naista, sanoi hän kyyneleet
silmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan
hänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa
teille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi
saada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan
sanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan
rakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole
äiti, kuinka voi hän rakastaa?

-- Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu
kuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana
vallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten
rotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu
enkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä
ei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä
epätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon
vaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta
kaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas
rakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon
halut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa,
hänellä mitä syvin unhotus.

-- Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän
kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän
puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa
tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut
taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne!
Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi
kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.

-- Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette
tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi
tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien
kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä,
on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä
voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä
nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän
kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on
kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne.
Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme
menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia,
sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole
kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja
pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa
hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä
erämaata.

-- Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi
hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja
eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien
rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta
minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet
ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen
ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään
rakastajatar...

-- Ja silloin...

-- Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin
minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua
kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia
hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat
ajatukset. -- Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit
huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen
tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän...

-- Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä
liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi
toteuttaa ja... jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen
äänellensä pistosanan purevuuden. -- Kaikki on lopussa, jatkoi hän
hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta,
ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit!
Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian
kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä
haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa
uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin
hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine
parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte
kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias
Felix'ille!" Rakas olento!

Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka
liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän
onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen
menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin
minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät
laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me
täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme
romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna
kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli
saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun
sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.

-- Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä
hänen sormensa on kaikessa tässä.

Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me
nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni,
nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena
kääreen haavoilleen.

-- Ihmiselämä on sellainen, sanoi hän minulle. Mitä on herra de
Mortsauf tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Se osoittaa meille paremman
maailman olemassaolon. Voi niitä, jotka valittavat sitä, että ovat
kulkeneet oikeata tietä!

Hän ryhtyi sitten niin hyvin arvostelemaan elämää, niin syvästi
tarkastamaan sen eri puolia, että nuo kylmät mietelmät selittivät
minulle inhoa, joka oli hänet vallannut kaikkia maallisia asioita
kohtaan. Pengermälle saavuttaessa hän jätti minun käsivarteni ja
sanoi tämän viimeisen lauseen:

-- Jos Jumala on antanut meille onnen tunteen ja pyrkimyksen, eikö
hän silloin ota huomaansa ja palkitse viattomia sieluja, jotka eivät
ole kokeneet muuta kuin ahdistuksia täällä alhaalla? Niin on, tai
Jumalaa ei ole, tai meidän elämämme on katkeraa leikittelyä.

Näiden viimeisten sanojen jälkeen hän astui äkkiä sisälle, ja minä
löysin hänet makaamassa sohvalla, aivankuin häneen olisi iskenyt tuo
ääni, joka syöksi pyhän Paavalin maahan.

-- Mikä teidän on? sanoin minä hänelle.

-- Minä en tiedä enää, mikä on hyve, enkä ole vakuutettu omastani!

Me pysyimme kumpainenkin kivettyneinä ja kuuntelimme noiden sanojen
ääntä, kuten kuunnellaan kiven putoamista kuiluun.

-- Jos minä olen erehtynyt elämässäni, on _hänellä_ oikein,
_hänellä!_ jatkoi rouva de Mortsauf.

Siten hänen viimeinen taistelunsa seurasi hänen viimeistä
aistillisuuttansa. Kun kreivi saapui, valitteli hän, hän, joka ei
koskaan valittanut. Minä rukoilin häntä ilmoittamaan kärsimyksensä,
mutta hän kieltäytyi kaikista selityksistä ja meni levolle jättäen
minut moitteiden valtaan, jotka syntyivät yhä uudestaan. Madeleine
seurasi äitiään. Seuraavana päivänä minä sain häneltä tietää, että
kreivittärellä oli ollut oksennuskohtauksia, jotka olivat aiheutuneet
tuon päivän voimakkaista mielenliikutuksista. Siten minä, joka
toivoin saada antaa elämäni hänen tähtensä, minä tapoin hänet.

-- Rakas kreivi, sanoin minä herra de Mortsauf'ille, joka vaati minua
pelaamaan lautapeliä, minä luulen, että kreivitär on hyvin vakavasti
sairas, vielä on aikaa pelastaa hänet; kutsukaa Origet ja rukoilkaa
kreivitärtä seuraamaan hänen neuvojansa.

-- Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi
keskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.

Tuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle
kärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta,
sielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille
ja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen
on saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki
oli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi,
oli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon
hirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää
tahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä,
missä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä
elämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen
välillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista
ilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni
tuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu.
Eräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä
joen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen
anteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa
edellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de
Mortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: -- Henriette, yksi
sana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut,
se on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa
uskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten
se; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä,
joka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin
sydämenne...

-- Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!

Hän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja
Madeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en
viinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka
ryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.

-- Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja
illan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.

-- Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen
huomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa
minua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi
varemmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä
tarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli
lastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.

-- Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota
Henriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen
aina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä;
hyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää
haluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.

Kreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.

-- Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.

-- Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.

-- He rakastavat minua käskystä, sanoi tuo vanhus, joka välistä näki
asemansa.

-- Herra, vastasi kreivitär silitellen useampia kertoja Madeleinen
hiuksia, jotka olivat kammatut kauniin Ferronnièren [Ranskan
kuninkaan Frans I:n lemmitty] tapaan, älkää tehkö vääryyttä
naisparoille, elämä ei ole aina helppoa heille kantaa, ja ehkäpä
lapset ovat äidin hyveitä!

-- Rakkaani, vastasi kreivi, joka sai päähänsä olla johdonmukainen,
se, mitä te sanoitte merkitsee sitä, että naiset ilman lapsiaan
välittäisivät vähät hyveestä ja laiminlöisivät miehensä.

Kreivitär nousi äkkiä ja vei Madeleinen ulos.

-- Siinä on avioliitto, rakas Felix, sanoi kreivi minulle. Tahdotteko
ulosmenollanne sanoa, että minä puhun järjettömästi, huusi hän
ottaen poikaansa kädestä ja lähestyen vaimoansa, jolle hän sinkautti
raivokkaita katseita.

-- Päinvastoin, herra, te olette pelästyttänyt minut. Teidän
mietiskelynne tekee minulle hirveän pahaa, sanoi hän ontolla äänellä,
luoden minuun tuskallisen katseen. Jos hyve ei ole uhrautumista
lastensa ja puolisonsa hyväksi, mitä se sitten on?

-- Uh-rau-tu-mista! jatkoi kreivi ikäänkuin lyöden joka tavulla
uhrinsa sydäntä. Mitä te sitten uhraatte lapsillenne? mitä te
uhraatte minulle? mitä? vastatkaahan? Mitä siis tapahtuu täällä, mitä
tarkoitatte sanoillanne?

-- Herra, vastasi kreivitär, olisitteko sitten tyytyväinen ollessanne
rakastettu Jumalan rakkauden tähden tai tietäessänne vaimonne
hyveelliseksi hyveen itsensä tähden?

-- Kreivitär on oikeassa, sanoin minä ryhtyen puhumaan liikutetulla
äänellä, joka värähteli noihin kahteen sydämeen, joihin minä heitin
ainiaaksi menetetyt toiveeni ja jotka minä tyynnytin kaikista
korkeimman surun ilmauksella, surun, jonka kumea huuto sammutti
tuon riidan, kuten silloin, kun leijona mylvii, kaikki vaikenee. --
Niin, kaunein etuoikeus, jonka järki on meille suonut, on siirtää
meidän hyveemme olentoihin, joiden onni on meidän työtämme ja jotka
me teemme onnellisiksi, ei laskelmilla eikä velvollisuuksilla, vaan
tyhjentymättömällä ja vapaaehtoisella rakkaudella.

Kyynel kiilsi Henrietten silmissä.

-- Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa
alttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta
hänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on,
sitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, _uhrautuessaan_
lapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa
minuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä
teihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.

Käsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja
puristi sitä hiljaa.

-- Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti
kätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja
sanoi hänelle: -- Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka
tahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän
ansaitsee.

-- On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär
nojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo
erehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen
kampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen
miehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan
kreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin
kysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin
sohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni
omassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin
ymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen,
mutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.

-- Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä,
jolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen
oranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan,
kun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi
pitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota
vain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä,
jotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden
osoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella,
laskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on
ehdotonta hyvyyttä.

-- Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä
minussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää,
että minä olen teidän työtänne?

-- Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän
hetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän
nousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.

Me laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat
akaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä
sydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa;
mutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän
rakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta
hänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin,
ei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja
miehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin
kun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin
hän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. -- Siitä on jo hyvin
kauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään
illan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä,
voidakseni tehdä pienen ajeluretken.

Hän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta,
ja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän
saattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla
sitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi
jäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi
hekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta
meidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki.
Kuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen
kehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää
voimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet,
ärsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää
vanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen!
Kaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.

-- Rakas Henrietteni, mikä teidän on?

-- Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö
häntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä
on ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista
lauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti
rukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.

Kun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän
vastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä
yksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän
aavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan
minun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.

-- Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat
valjastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette
sitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.

Kuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai
Madeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.

-- Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän
kreiville, palatessaan saliin.

Minä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut
noihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua
kreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen
kärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.

-- Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni
teidän vielä kerran hiljaa sanovan: "_Poika raukka! poika raukka_!"

Hän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut;
hänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se
ilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä
äänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle.
Silloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys,
minä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi
hävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme
kävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin
kreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun
kasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella
kysyi minulta syytä siihen.

-- Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä
rakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa
minun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!

-- Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja
myöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty,
hän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin,
minä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani,
englannitar on valaissut minulle syvyyden.

Tällä hetkellä me nousimme vaunuihin; ajuri pyysi määräystä.

-- Ajakaa puistokujan kautta Chinon'in tielle, te viette meidät
Kaarle suuren nummien läpi ja Saché'n tietä takaisin.

-- Mikä päivä meillä on? sanoin minä äkillisellä kiihtymyksellä.

-- Lauantai.

-- Älkää menkö ollenkaan sitä tietä, rouva, lauantai-iltana tie on
täynnä torikauppiaita, jotka menevät Tours'iin, ja me kohtaisimme
heidän kärryjänsä.

-- Tehkää kuten sanoin, jatkoi kreivitär katsoen ajuriin. Me
tunsimme liian hyvin toistemme äänenkäänteet, niin loputtomat
kuin ne olivatkin, voidaksemme salata toisiltamme pienintäkään
mielenliikutusta. Henriette oli ymmärtänyt kaiken.

-- Te ette ole ajatellut torikauppiaita valitessanne tämän yön,
sanoi hän hiukan iroonisella sävyllä. Lady Dudley on Tours'issa.
Älkää kieltäkö, hän odottaa teitä täällä lähellä. _Mikä päivä meillä
on, torikauppiaat, vaunut!_ jatkoi hän. Oletteko te koskaan tehnyt
tuollaisia huomautuksia, kun me ennen läksimme ulos?

-- Ne todistavat, että minä unohdan kaiken Clochegourde'ssa, vastasin
minä yksinkertaisesti.

-- Hän odottaa teitä? jatkoi hän.

-- Kyllä.

-- Mihin aikaan?

-- Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.

-- Missä?

-- Nummella.

-- Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?

-- Nummella.

-- Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.

Kuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti
ratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa
täydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen
taistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin
monilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet,
jotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni
loukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.

-- Älkää ollenkaan kiihdyttäkö itseänne minua vastaan, sanoi hän
kultaäänellään, tämä, rakkaani, on minun rangaistukseni. Te ette
tule koskaan olemaan niin rakastettu, kuin te olitte täällä,
jatkoi hän asettaen kätensä sydämelleen. Enkö minä ole teille sitä
tunnustanut? Markiisitar Dudley on pelastanut minut. Hänelle tahrat,
en kadehdi niitä ollenkaan. Minulle enkelien kunniakas rakkaus! Minä
olen kulkenut suunnattomia matkoja teidän tulostanne lähtien. Minä
olen arvostellut elämää. Kohottakaa sielu, te revitte sen; kuta
korkeammalle te nousette, sitä vähemmän myötätuntoa te kohtaatte; sen
sijaan, että te kärsisitte laaksossa, te kärsitte yläilmoissa, kuten
kotka, joka liitää kantaen sydämessään jonkun raa'an paimenen ampumaa
nuolta. Minä ymmärrän nyt, että taivas ja maa ovat sovittamattomia.
Niin, sille, joka voi elää taivaallisessa vyöhykkeessä, Jumala yksin
on mahdollinen. Meidän sielumme pitää silloin olla erotettu kaikesta
maallisesta. Tulee rakastaa ystäviänsä kuten rakastaa lapsiansa,
olla heitä eikä itseänsä varten. Minästä johtuvat onnettomuudet ja
surut. Minun sydämeni kohoaa korkeammalle kuin kotka lentää; siellä
on rakkaus, joka ei minua petä. Mitä maalliseen elämään tulee, se
alentaa meitä liiaksi saattaessaan aistillisen egoismin hallitsemaan
enkelin henkevyyttä, mikä meissä on. Nautinnot, joita intohimo
antaa, ovat hirvittävän myrskyisiä ja maksettuja uuvuttavilla
levottomuuksilla, jotka murtavat sielun jäntevyyden. Minä olen
tullut meren rannalle, jossa nuo myrskyt riehuvat, minä olen nähnyt
ne liian läheltä; ne ovat usein kietoneet minut pilvillään, aalto
ei ole aina hajautunut minun jalkoihini, minä olen tuntenut sen
ankaran kosketuksen, joka kylmentää sydämen; minun täytyy vetäytyä
korkeille seuduille, minä joutuisin perikatoon tuon suunnattoman
meren rannalla. Minä näen teissä, kuten kaikissa niissä, jotka ovat
tuottaneet minulle levottomuuksia, hyveeni vartijan. Minun elämääni
on sekoitettu ahdistuksia, jotka onneksi ovat olleet voimieni
mukaisia, elämäni on säilynyt siten puhtaana huonoista intohimoista,
se on ollut vailla viettelevää lepoa ja alati tarjona Jumalalle.
Meidän kiintymyksemme oli mieletön koe, kahden puhtaan lapsen yritys
tyydyttää sydämensä, ihmiset ja Jumala... Hulluutta, Felix! Ah! sanoi
hän hetken vaiettuaan, kuinka tuo nainen teitä nimittää?

-- Amédée, vastasin minä, Felix on eristetty olento, joka ei koskaan
kuulu muille kuin teille.

-- Henrietten on vaikea kuolla, sanoi hän hurskaan hymyilyn
värehtiessä hänen huulillaan. Mutta, jatkoi hän, se on kuoleva
ensimäisestä ylpeän äidin kristillisestä nöyrtymyksestä, eilen
hyveessään horjuvan, tänään siinä vahvistuneen vaimon ponnistuksesta.
Mitä minä teille sanoisin? Niin, minun elämäni on yhdenmukaista
niin kaikkein suurimmissa kuin kaikkein pienimmissä tapahtumissaan.
Sydän, jonne minun piti istuttaa ensimäiset hellyyden juuret,
äitini sydän on sulkeutunut minulle huolimatta herkeämättömistä
ponnistuksistani koettaa löytää siellä poimu, jonne olisin voinut
pujahtaa. Minä olin tyttö, minä synnyin kolmen kuolleen pojan
jälkeen, ja minä yritin turhaan vallata heidän paikkaansa vanhempieni
sydämessä; minä en parantanut ollenkaan haavaa, jonka perheemme
ylpeys oli saanut. Kun minä tuon synkän lapsuuden jälkeen opin
tuntemaan jumaloidun tätini, riisti kuolema hänet pian minulta.
Herra de Mortsauf, jolle minä kuulun, on minua yhtämittaa loukannut,
alinomaa, tietämättään, mies parka! Hänen rakkaudellaan on sama
luonnollinen itsekkäisyys, kuin lasten rakkaudella meitä kohtaan. Hän
on tietämätön onnettomuuksista, joita hän minulle aiheuttaa, olen
alati antanut hänelle anteeksi. Minun lapseni, nuo rakkaat lapset,
jotka ovat minun lihaani kaikkine kärsimyksineen, minun sieluani
kaikkine ominaisuuksineen ja minun luontoani viattomine iloineen,
eikö ne ole annettu minulle osoittamaan, kuinka paljon voimaa ja
kärsivällisyyttä on äitien rinnassa? Niin, lapseni ovat minun
hyveeni! Te tiedätte, onko minua vitsottu heidän tähtensä, heissä
ja heistä huolimatta. Tulla äidiksi oli minulle samaa kuin saada
oikeus alati kärsiä. Kun Hagar huusi erämaassa, antoi enkeli puhjeta
tuolle liiaksi rakastetulle orjattarelle kirkkaan lähteen; mutta
kun minulle, puhdas lähde, jota kohden te tahdoitte minut johtaa,
alkoi kummuta Clochegourde'ssa (muistatteko sitä?), vuoti siitä
vain katkeria vesiä. Niin, te olette tuottanut minulle suunnattomia
kärsimyksiä. Jumala on varmasti antava anteeksi sille, joka ei ole
tuntenut rakkaudessa muuta kuin tuskaa. Mutta, jos voimakkaimmat
tuskat, jotka olen kokenut, ovat kohdanneet minua teidän tähtenne,
ehkäpä minä olen ne ansainnut. Jumala on oikeamielinen. Niin, Felix,
salainen suudelma sisältää ehkä rikoksia! Ehkäpä täytyy raskaasti
sovittaa askeleet, joita on vaeltanut lastensa ja puolisonsa
edellä, milloin on kävellyt iltasin tarkoituksessa saada olla yksin
muistojen ja ajatusten kanssa, jotka eivät kuuluneet heille, ja
kun siten kävellessä sielu oli naimisissa toisen kanssa! Kun koko
sisällinen ihminen vetäytyy kokoon sisältääkseen vain enää sen
paikan, joka tarjotaan hyväilyille, ehkäpä se on pahin rikoksista!
Kun nainen kumartuu vastaanottaakseen hiuksiinsa miehensä suudelman,
saadakseen pitää otsansa puolueettomana, on se rikos! On rikos
haaveilla itselleen tulevaisuutta perustaen sen kuolemaan, rikos
kuvitella tulevaisuudessa huoletonta äitiyttä, kauniita lapsia, jotka
leikkivät iltasin koko perheen jumaloiman isän kanssa, onnellisen
äidin heitä liikutettuna katsellessa. Niin, minä olen rikkonut, minä
olen paljon syntiä tehnyt! Minua ovat miellyttäneet kirkon vaatimat
katumusharjoitukset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet riittävä
sovitus noille virheille, joita kohtaan pappi ehkä on ollut liian
suvaitsevainen. Jumala on epäilemättä osannut rangaistuksellaan
näiden erehdysten sydämeen, ahdistaessaan kostolla sitä, jonka
tähden niihin ryhdyttiin. Antaa hiuksensa, eikö se ollut samaa kuin
luvata itsensä? Minkätähden minusta oli mieluista pukeutua valkeaan
vaatteeseen? Sillä tavalla minä uskoin itseni paremmin teidän
liljaksenne; olittehan te nähnyt minut ensimäisellä kerralla, täällä,
valkeassa hameessa. Voi! minä olen vähemmän rakastanut lapsiani.
Te näette hyvin, Felix, kaikella kärsimyksellä on merkityksensä.
Iskekää, iskekää kovemmin kuin ovat iskeneet herra de Mortsauf ja
minun lapseni. Tuo nainen on Jumalan vihan välikappale, minä tulen
lähestymään häntä ilman vihaa, minä hymyilen hänelle; pelosta, etten
olisi kristitty, puoliso ja äiti, minun täytyy rakastaa häntä. Jos,
kuten te sanoitte, minä olen auttanut teidän sydäntänne säilymään
turmelevalta kosketukselta, tuo englannitar ei voi vihata minua.
Naisen pitää rakastaa rakastettunsa äitiä, ja minä olen teidän
äitinne. Mitä minä olen tahtonut teidän sydämessänne? Paikan, jonka
rouva de Vandenesse on jättänyt tyhjäksi. Niin, te aina valitatte
minun kylmyyttäni! Enhän minä ole muuta kuin teidän äitinne.
Antakaa minulle siis anteeksi ne vastentahtoiset tylyt sanat, jotka
minä teille sanoin teidän saapuessanne, sillä äidin pitää iloita
tietäessään poikansa niin hyvin rakastetuksi. Hän nojasi päätänsä
minun rintaani toistaen: -- Anteeksi! anteeksi! Minä kuulin silloin
tuntemattomia äänen sävyjä.

Se ei ollut hänen tyttömäinen äänensä iloisine sävelineen, ei hänen
emäntä-äänensä käskevine lopputavuineen, ei murhemielisen äidin
huokauksia, se oli viiltävä, uusi ääni uusille tuskille.

-- Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä,
joka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun
sydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko
pienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää
teitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat
nautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu
arvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä
olenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri
ja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt
sanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo,
säteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli
siitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni
valinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa
huomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle
lempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne,
joka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu
teidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi,
ja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin
voinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne
kaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän
asti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella
ja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan
ensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.

Hän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa
tietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka
minulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle,
kuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon
voimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa
huumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui
virtanaan.

-- Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne,
sanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.

Hän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia
eteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka
kyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista
aikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun
rajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei
estänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä,
meni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.

-- Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.

Me läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin
sade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen
lempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta,
kiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka
tilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla
käyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja
lady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.

-- Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta!
sanoi Henriette.

Koiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin
vaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta
tulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle,
jossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla
ratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette
hämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun
nimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina,
kutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen.
Hän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen
huutaessaan: _My dee!_

-- Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär
tarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka
kärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan
riippuvat kiharat.

Te tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa.
Englannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän
kietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja
hävisi sumuun nuolen nopeudella.

-- Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä
silmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.

Ajuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi
kuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me
Arabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet.
Kaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.

-- Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette
minulle.

-- Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun
kaipausta.

-- Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua.
Mutta minne hän menee?

-- Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä,
sanoin minä.

-- Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle,
että naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää
toisiaan.

Kun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli
iloisesti juosten vaunujen edellä.

-- Hän on ajanut meidän edellemme, huudahti kreivitär. Sitten hän
jatkoi hetken vaiettuaan: -- En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa
naista. Mitkä kädet, mikä vartalo! Hänen ihonsa on liljaa valkeampi
ja hänen silmissään on timantin säihky. Mutta hän ratsastaa
liian hyvin, hän varmaankin rakastaa levitellä voimaansa, minä
luulen häntä toimintakykyiseksi ja intohimoiseksi; sitten hän
näyttää minusta asettuvan hiukan liian rohkeasti sovinnaisuuksien
yläpuolelle: nainen, joka ei tunnusta mitään lakeja, joutuu pian
vaaraan noudattaa ainoastaan omia mielijohteitaan. Ne, jotka pitävät
noin paljon loistamisesta ja liikkumisesta, eivät ole saaneet
pysyväisyyden lahjaa. Minun ajatuksieni mukaan rakkaus vaatii enemmän
rauhallisuutta; minä olen kuvitellut sitä suunnattomaksi järveksi,
jossa luotinauha ei tapaa ollenkaan pohjaa, jossa myrskyt voivat
olla rajuja, mutta harvinaisia ja määrättyjen rajojen sisäpuolella
pysyviä, jossa kaksi olentoa elävät kukkaisessa saaressa, kaukana
maailmasta, jonka kokemus ja loisto loukkaa heitä. Mutta rakkaus
saa leimansa luonteista. Olen ehkä väärässä. Jos luonnon ilmiöt
mukautuvat ilmaston vaatimuksiin, miksi ei asian laita olisi
samoin yksilöiden tunteisiin nähden? Epäilemättä tunteet, jotka
noudattavat yleistä, kaikille yhteistä lakia, eroavat toisistaan
vain ilmenemismuodoissaan. Joka sielulla on omat tapansa.
Markiisitar on voimakas nainen, joka murtaa erotukset ja toimii
miehen voimakkuudella. Se, joka vapauttaa rakastajansa, tappaa
vanginvartijan, vartiostot ja pyövelit; kun sitävastoin jotkut
olennot eivät osaa muuta kuin rakastaa kaikesta sielustaan; vaarassa
he polvistuvat, rukoilevat ja kuolevat. Kumpi näistä kahdesta
naisesta miellyttää teitä enin? siinä koko kysymys. Mutta onhan
selvää, markiisitar rakastaa teitä, hän on tehnyt teille niin paljon
uhrauksia! Mahdollisesti hän tulee teitä rakastamaan silloinkin, kun
te ette enää häntä rakasta!

-- Sallikaa minun, rakas enkeli, toistaa mitä te sanoitte minulle
eräänä päivänä: kuinka te tiedätte nämä asiat?

-- Joka surulla on opetuksensa ja minä olen kärsinyt niin monella
taholla, että minun tietoni ovat laajat.

Minun palvelijani oli kuullut käskyn, joka annettiin lähdettäessä, hän
luuli, että me palaisimme puutarhapengermien kautta ja piti hevostani
valmiina puistotiellä: Arabellen koira oli tuntenut hevosen, ja
hyvin luonnollisen uteliaisuuden johtamana hänen herrattarensa oli
seurannut koiraa metsän halki, jossa hän epäilemättä oli kätkössä.

-- Menkää tekemään rauha hänen kanssansa sanoi Henriette minulle
hymyillen ja ilmaisematta melankoliaa. Sanokaa hänelle, kuinka
suuresti hän on pettynyt minun tarkoituksistani; minä tahdoin
paljastaa hänelle koko tuon aarteen hinnan, joka on hänen osakseen
tullut; minun sydämessäni ei ole muuta kuin hyviä tunteita häntä
kohtaan, eikä etenkään vihaa eikä halveksumista; selittäkää hänelle,
että minä olen hänen sisarensa enkä hänen kilpailijansa.

-- Minä en mene ensinkään, huudahdin minä.

-- Ettekö ole koskaan kokenut, sanoi hän marttyyrien säkenöivällä
ylpeydellä, että muutamat menettelyt lähentelevät melkein loukkausta?
Menkää, menkää!

Minä kiiruhdin silloin lady Dudley'ta kohden saadakseni tietää,
missä mielentilassa hän oli. -- Jos hän suuttuisi ja jättäisi minut,
ajattelin minä, palaisin minä takaisin Clochegourde'en. Koira vei
minut erään tammen alle, josta markiisitar syöksähti esiin huutaen
minulle: -- _away! away!_ [Pois! Pois!] Ainoa, mitä minä saatoin
tehdä oli seurata häntä Saint-Cyr'iin asti, jonne me saavuimme
puoliyön aikana.

-- Tuo nainen on täysin terve, sanoi Arabelle minulle laskeutuessaan
hevosen selästä.

Vain ne, jotka tuntevat hänet, voivat kuvitella itselleen kaiken
sen sarkasmin, mikä sisältyi tuohon huomautukseen, jonka hän teki
kuivasti ja sen näköisenä kuin hän olisi tahtonut sanoa: -- Minä
olisin hänen asemassaan kuollut.

-- Minä kiellän sinua uskaltamasta kohdistaa ainoatakaan
kolmikärkisistä leikinlaskuistasi rouva de Mortsauf'iin, vastasin
minä hänelle.

-- Enkö minä miellytä Teidän Armoanne tehdessäni huomautuksen
täydellisestä terveydestä, jota nauttii teidän kalliille sydämellenne
rakas olento? Ranskalaiset naiset ulottavat vihansa, sanotaan, aina
rakastajiensa koiriin asti; Englannissa me rakastamme kaikkea sitä,
mitä meidän itsevaltiaat herramme rakastavat ja me vihaamme kaikkea
sitä, mitä he vihaavat, sentähden että me kuljemme meidän herrojemme
kengissä. Sallikaa minun siis rakastaa tuota naista yhtäpaljon kuin
te itse häntä rakastatte. Ainoastaan, rakas lapsi, sanoi hän kietoen
minut sateesta kosteisiin käsivarsiinsa, jos sinä minut pettäisit,
minä en olisi pystyssä enkä levolla, en lakeijain seuraamissa
vaunuissa, en Kaarle suuren nummilla, en minkään maailman millään
nummella, en vuoteessani enkä isäini katon alla! Minä en olisi enää
olemassa, minä. Minä olen syntynyt Lancashire'ssa, maassa, jossa
naiset kuolevat rakkaudesta. Tuntea sinut ja luopua sinusta! Minä en
väistyisi minkään mahdin edessä, en kuolemankaan, sillä minä kävisin
kuolemaan sinun kanssasi.

Hän vei minut kamariinsa, jonne jo oli levitelty monenmoista
mukavuutta.

-- Rakastakaa häntä, rakkaani, sanoin minä hänelle lämmöllä, hän
rakastaa sinua, hän, ei pilkallisella tavalla, mutta rehellisesti.

-- Rehellisestikö, poju? sanoi hän riisuen pois amatsoonipukunsa.

Rakastajan turhamielisyydellä minä tahdoin paljastaa tuolle
ylpeälle olennolle Henrietten luonteen ylevyyden. Sillä aikaa
kun kamarineitsyt, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, järjesti
hänen hiuksiansa, minä koetin kuvata rouva de Mortsauf'ia kertoen
hänen elämästänsä, minä toistin ne suuret ajatukset, jotka olivat
aiheuttaneet hänelle ratkaisun, jossa muuten kaikki naiset esiintyvät
pieninä ja huonoina. Vaikka Arabelle ei näyttänyt kiinnittävän minuun
pienintäkään huomiota, ei hän kadottanut ainoatakaan sanoistani.

-- Minä olen ihastunut, sanoi hän, kun me olimme yksin, oppiessani
tuntemaan sinun taipumuksesi tuontapaisiin kristillisiin
keskusteluihin. Eräällä minun maatiloistani elää kappalainen, joka
osaa paremmin kuin kukaan sepittää puheita, meidän talonpoikamme
ymmärtävät niitä, niin hyvin tuo prosa on sovitettu kuulijakunnan
mukaan. Minä kirjoitan huomenna isälleni, että hän lähettäisi
tuon kunnonmiehen postilaivassa, ja sinä tapaat hänet Pariisissa.
Kun sinä olet yhden kerran häntä kuunnellut, et sinä tahdo muita
kuunnella kuin häntä, sitäkin enemmän kuin hän nauttii myöskin
täydellistä terveyttä; hänen moraalinsa ei aiheuta sinulle enää
noita sysäyksiä, jotka saattavat itkemään, se virtaa ilman myrskyjä
kuten kirkas lähde ja antaa suloisen unen. Joka ilta, jos sinua
haluttaa, voit sinä tyydyttää intohimosi saarnoihin päivällistäsi
sulattaen. Englantilainen moraali, rakas lapsi, on yhtä paljon
ylempänä Tourainelaista, kuin meidän veitsemme, hopeamme ja hevosemme
ovat teidän veitsiänne ja eläimiänne parempia. Tee minulle mieliksi
ja kuuntele minun kappalaistani, lupaa se minulle! Minä en ole
kuin nainen, rakkaani, minä osaan rakastaa, minä voin kuolla sinun
edestäsi, jos niin tahdot; mutta minä en ole lainkaan opiskellut
Eton'issa, en Oxford'issa enkä Edinburg'issa; minä en ole tohtori
enkä hengen mies, minä en voisi siis opettaa sinulle moraalia, olen
siihen kokonaan sopimaton, minä olisin äärimmäisen taitamaton,
jos sitä koettaisin. Minä en moiti sinun makujasi, sinulla on
huonompiakin kuin tämä, minä koetan mukautua siihen; sillä minä
tahdon, että sinä löydät minun lähelläni kaiken sen, mitä sinä
rakastat, rakkauden nautinnot, pöydän nautinnot, kirkon nautinnot,
hyvät viinit ja kristilliset hyveet. Tahdotko sinä, että minä
asetan jouhipaidan päälleni tänä iltana? Hän on hyvin onnellinen,
tuo nainen, voidessaan tarjota sinulle moraalia! Missä yliopistossa
ranskalaiset naiset ottavat oppiarvonsa? Minua raukkaa! minä en voi
antaa muuta kuin itseni, minä en ole muuta kuin sinun orjasi...

-- Siinä tapauksessa, minkätähden sinä sitten pakenit, kun minä
tahdoin nähdä teidät yhdessä?

-- Oletko sinä hullu, _my dee!_ Minä menisin Pariisista Roomaan
puettuna lakeijaksi, minä tekisin sinun tähtesi mitä järjettömimpiä
tekoja; mutta kuinka voin minä puhua tiellä naiselle, joka ei ole
minulle esitetty ja joka oli aikeissa ruveta pitämään kolmiosaista
saarnaa? Minä puhuisin talonpojille, minä pyytäisin työmiestä
jakamaan leipänsä minun kanssani, jos minun olisi nälkä, minä
antaisin hänelle muutamia kultarahoja, ja kaikki olisi säädyllistä;
mutta pysäyttää vaunut, kuten tekevät alhaiset aatelismiehet
Englannissa, sitä ei ole minun ohjesäännöissäni. Sinä et siis osaa
muuta kuin rakastaa, lapsi parka, sinä et siis osaa elää? Muutoin,
minä en ole vielä täydelleen sinun kaltaisesi, enkelini! Minä en
rakasta moraalia. Mutta sinua miellyttääkseni minä olen kykenevä
mitä suurimpiin ponnistuksiin. Siispä vaikene, minä ryhdyn siihen!
Minä koetan tulla saarnaajattareksi. Minä en salli itselleni enää
hyväilyjä voitelematta niitä Raamatun lauseilla.

Hän käytti valtaansa, hän käytti sitä väärin, niinpiankuin hän näki
minun silmissäni tuon hehkuvan ilmeen, joka niihin tuli heti kun
hänen noituutensa alkoivat. Hän vietti voittoja kaikesta, ja minä
asetin alttiisti katoolisten pikkumaisuuksien yläpuolelle tuon
naisen suuruuden, joka hukuttaa itsensä, joka kieltää itseltään
tulevaisuuden ja tekee ainoaksi hyveeksensä rakkauden.

-- Hän rakastaa siis itseänsä enemmän kuin hän rakastaa sinua? sanoi
hän minulle. Hän pitää siis jotakin sinua parempana, jotakin, joka et
ole sinä? Kuinka voimme me itsessämme arvostella jotain toisin kuin
teidän mittapuunne mukaan? Ei ainoakaan nainen, niin suuri moralisti
kuin hän lieneekin, voi olla tasa-arvoinen miehen kanssa. Polkekaa
meitä, tappakaa meitä, älkää antako meidän koskaan häiritä elämäänne.
Meidän osamme on kuolla, teidän elää suurina ja ylpeinä. Teiltä
meille tikari, meiltä teille rakkaus ja anteeksianto. Välittääkö
aurinko sääskistä, jotka lentävät sen säteissä ja jotka elävät siitä?
Ne pysyvät niin kauan kuin voivat, ja kun aurinko häviää, kuolevat
ne...

-- Tai lentävät tiehensä, sanoin minä keskeyttäen hänet.

-- Tai lentävät tiehensä, jatkoi hän välinpitämättömyydellä, joka
olisi hillinnyt sellaistakin miestä, joka olisi tahtonut käyttää
tuota harvinaista valtaa, jonka hän miehelle antoi. Luuletko
sinä, että olisi naisen arvolle sopivaa syöttää miehelle hyveellä
voideltuja leivoksia saadakseen hänet vakuutetuksi, että uskonto
ja rakkaus ovat sovittamattomia? Olenko minä siis jumalaton? Joko
antaudutaan tai kieltäydytään; mutta kieltäytyä ja moraliseerata,
se on kaksinkertainen rangaistus, mikä on ristiriidassa kaikkien
maiden oikeuksien kanssa. Täällä sinä et saa muuta kuin oivallisia
_sandwich'ejä_ [voileipiä. Suom. muist.], joita palvelijasi Arabellen
käsi on valmistanut; hänen ainoa moraalinsa on keksiä hyväilyjä,
joita ei ainoakaan mies ole vielä saanut ja joita ainoastaan enkelit
jakavat.

En tiedä mitään pehmittävämpää kuin englannittaren laskemat
leikkipuheet; hän asettaa niihin vakavan kaunopuheisuuden,
tuon ylvään vakaumuksen näön, jolla englantilaiset peittävät
ennakkoluulojen rajoittaman elämänsä suuret tyhmyydet. Ranskalainen
leikinlasku on pitsireunus, jolla naiset osaavat kaunistaa ilon, kun
he sen saavat aikaan, ja riidat, joita he keksivät. Se on henkevä
koriste, miellyttävä kuin heidän pukunsakin. Mutta englantilainen
leikinlasku on happoa, joka syövyttää niin perinpohjin henkilöt,
jotka saavat sitä päällensä, että se tekee heistä pestyjä ja
suomittuja luurankoja. Älykkään englannittaren kieli muistuttaa
tiikeriä, joka vie lihat luita myöten tahtoessaan leikkiä. Se on
kaikkivoipa ase paholaiselle, joka virnistellen sanoo: Tässäkö
kaikki? Pilkanteko jättää kuolettavan myrkyn haavoihin, joita se
nautinnolla repii. Tuon yön aikana Arabelle tahtoi näyttää valtaansa,
kuten entinen sulttaani, joka koetellakseen taitavuuttaan huvikseen
katkoi viattomien ihmisten kauloja.

-- Enkelini, sanoi hän, kun hän oli vaivuttanut minut tuohon
puoliuneen, jossa unohdetaan kaikki paitsi onni, myöskin minä olen
keksinyt moraalin. Minä kysyin itseltäni, teenkö rikoksen sinua
rakastaessani, loukkaanko jumalallisia lakeja, ja minä huomasin,
ettei mikään ole uskonnollisempaa eikä luonnollisempaa. Minkätähden
Jumala loisi olentoja, jotka ovat kauniimpia kuin toiset, jollei
ilmoittaakseen meille, että meidän pitää heitä jumaloida. Olisi rikos
olla sinua rakastamatta, olethan sinä enkeli! Tuo nainen loukkaa
sinua sekoittaessaan sinut muihin ihmisiin, moraalin sääntöjä ei
voi sovittaa sinuun, Jumala on asettanut sinut kaiken yläpuolelle.
Eikö sinua rakastaa ole sama kuin lähestyä häntä? Ei suinkaan hän
voi vaatia yhdeltä naisraukalta mieltymystä jumalallisiin asioihin.
Sinun avara ja valoisa sydämesi muistuttaa niin paljon taivasta, että
minä erehdyn siitä, kuten hyönteiset, jotka polttavat itsensä juhlan
kynttilöihin! Rangaistaanko niitä niiden erehdyksestä? Muutoin,
onko se erehdys, eiköhän se ole valon korkeata jumaloimista? Ne
joutuvat perikatoon liiasta uskonnosta, jos voidaan kutsua perikatoon
joutumiseksi heittäytymistä sen kaulaan, jota rakastaa. Minulla on
heikkous rakastaa sinua, kun sitävastoin tuolla naisella on voimaa
pysyä katoolisessa pyhäkössään. Älä rypistä kulmakarvojasi! Sinä
luulet, että minä kannan hänelle siitä kaunaa? En, pojuseni! Minä
ihailen hänen moraaliansa, joka on neuvonut häntä jättämään sinut
vapaaksi ja sallinut minun siten valloittaa sinut, säilyttää sinut
ikuisesti itselleni; sillä sinä olet minun ainiaaksi, eikö niin?

-- Kyllä.

-- Ikuisesti?

-- Niin.

-- Sinä suot siis minulle armon, sulttaani? Minä yksin olen
aavistanut, minkä arvoinen sinä olet! Hän osaa viljellä maita,
sanoit? Minä, minä jätän tuon taidon vuokraajille, minä viljelen
mieluummin sinun sydäntäsi.

Minä koetan muistella noita huumaavia puheluja voidakseni hyvin
kuvata teille tuota naista, tehdäkseni teidän mielessänne
oikeutetuksi sen, mitä minä olen hänestä sanonut, ja paljastaakseni
teille siten koko tuon ratkaisun salaisuuden. Mutta kuinka kuvata
teille, mitä seurasi noita kauniita sanoja! Siinä oli hulluuksia,
joita voi verrata meidän uniemme huimaavimpiin mielikuvituksiin;
milloin minun kukkavihkojeni kaltaisia tilanteita: sulous
yhdistettynä voimaan, hellyys pehmeine hitauksineen vastakohtana
kiihkon tulivuoripurkauksille; milloin meidän hurmauksistamme
virtaavan musiikin mitä hienostuneimpia sointivärejä; lopuksi mitä
viehättävimpiä keskusteluja kaunistettuina mitä hymyilevimmillä
ajatuksilla; lyhyesti, kaikki se runous, minkä henki voi lisätä
aistillisiin nautintoihin. Hän tahtoi myrskyisen rakkautensa
leimauksilla tehdä tyhjäksi ne vaikutukset, jotka Henrietten puhdas
ja tyyni sielu oli jättänyt minun sydämeeni. Markiisitar oli nähnyt
kreivittären yhtä tarkkaan kuin rouva de Mortsauf oli nähnyt hänet:
molemmat olivat arvostelleet oikein toisiansa. Arabellen tekemän
hyökkäyksen voima ilmaisi minulle hänen pelkonsa suuruuden ja hänen
salaisen ihailunsa kilpailijaansa kohtaan. Aamulla minä löysin hänet
silmät kyynelissä ja valvoneena.

-- Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.

-- Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua,
vastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin
minä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet
etusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä
sinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen
kaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.

Hän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät
hänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla?
Kovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet
häntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle
seuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa
valheen velvollisuudeksi.

-- Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa
jälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni
voimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon
minä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä
minusta aina on näyttänyt mahdottomalta.

Hän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä
väärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa
mies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni
menemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja
Henrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin
mukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in
loukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin
Arabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia
rakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli
ja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa
kärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa.
Kuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta
näkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin
lähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava
minun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle
rakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla
syvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de
Mortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut
alttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.

Kun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja
masentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen
henkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka
saa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen
kantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä,
mutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia.
Kuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia,
näkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee
ihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa
ypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti
ymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin
sielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta
_Consummatum est!_ [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan
kirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee,
hirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto
on ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä
iskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän,
jota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut
kiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen
rakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti
minulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun
elämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden
säteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie,
jota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin,
leikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen
kaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon
aistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman
siivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin
jättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut
Clochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä...
niin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut
olemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa
liioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen
siitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia
huomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua
kuten sairasta, jota hänen kävi sääli.

-- Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä
varmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole
turmeltu!

Tuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen
sisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden.
Oli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä
yöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva
de Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka
vaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo
muutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on
sairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä
olisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni.
Minä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa,
hän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka
olisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli
jalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden
vuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä
puhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme
toisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut
uskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen
että minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka
hetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt
ainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme
enimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun
sisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.

-- Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin
hänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.

-- Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset
ottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.

-- Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.

Tuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla,
terassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki
seurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä
tepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset
käteeni.

-- Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.

Minä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien
hitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme;
me tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.

-- Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun
sydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme
näe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan
katsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi
eräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun
minä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne
Clochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä
kerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme.
Ystäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan
vaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka
teille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo
koskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi
äidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä!
Jacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati
heidän tähtensä kärsinyt.

-- Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon
kuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata
niille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin
satuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä
kiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää.
Sinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä
sinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi
häntä kaikessa...

-- Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän
keskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen
epätoivoansa oltu ymmärretty.

-- Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti
kaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?...

-- Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen
mustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo
rajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.

-- Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.

Pelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun
käsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa
päin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin
häntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin
hänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton
nöyrtyminen liikutti häntä.

-- Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä
rakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.

Hän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.

-- Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä
katseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien
sieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa
vähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut.
Henriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.

-- Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne
myöskin.

Tuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin
siten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka
minä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään
sain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista
naista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme
oman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita
me itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin
ja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in
nojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat
nenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni
olevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan
niin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin
suuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka
minä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen
rangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi
odottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin
kreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti
minua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa,
hänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä
tunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni.
Kulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni
näitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin
viidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka
yhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen?
Vaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset,
valtasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä
niiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen
kattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII:n järkevää
neroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta
kypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä
tulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta
ja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen
panoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien
päähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä
näin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään!
Minä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat
jäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat
rehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle
ainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille
tunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää
uudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa
omaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä
lempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme,
ehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin
elämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään
ja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa
meille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei
ole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään
lady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä
tapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa
hylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä
ainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!

-- Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme
läheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme
huomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä
olin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein
maailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli.
Maailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien
perille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden,
jota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään
suuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo
salonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin
noudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä
on silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen,
ulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen,
salaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito
antaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän
sydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä
tuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset,
hakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät
säästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita,
hän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin
kaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa
tilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin
silmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin
keimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut
tyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa
ei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni
hänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka
julkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut
hänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin
minut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen
taholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille
aatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka
valtaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän,
ei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa.
Minun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman
kärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia,
joihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle
kuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä
onnettomuutta. "Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi
tahtonut minun ainakin olevan onnellisen!" sanoi hän minulle ainoassa
vastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen!
Rakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun
ensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita
kahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota
vastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin
raskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme
jyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät
meidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa
rakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa,
alkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat
silloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka
luonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat
noita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen
ihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän
viettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti
tarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani,
tutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.

Minä löysin hänessä ensiksikin vähemmän tuota nerokkuutta, joka
erottaa ranskattaren kaikista muista naisista ja joka tekee hänen
rakkautensa kaikkein viehättävimmäksi, niiden tunnustuksen mukaan,
joille elämän sattumukset antavat tilaisuutta kokea eri maiden
rakastamistapoja. Kun ranskatar rakastaa, tapahtuu hänessä muutos,
niin ylistettyä viehättelyänsä hän käyttää kaunistamaan rakkauttansa,
hän uhraa tuon niin vaarallisen turhamielisyytensä ja kohdistaa
kaikki pyrintönsä vain siihen, että hän rakastaisi hyvin. Hän
ottaa omikseen rakastajansa edut, vihat ja ystävyydet; hän hankkii
yhdessä päivässä itselleen liikemiehen koetellut taidot, hän tutkii
lakia, hän ymmärtää luoton mekaniikkaa ja hallitsee pankkiirin
rahalaatikkoa; ollen luonteeltaan huima ja tuhlaavainen hän ei enää
tee ainoatakaan virhettä eikä hukkaa ainoatakaan kultarahaa; hän
tulee samalla kertaa äidiksi, taloudenhoitajaksi, lääkäriksi ja
antaa kaikille näille muutoksilleen onnen viehkeyden, joka tulee
näkyviin äärettömän rakkauden pienimmissäkin yksityiskohdissa; hän
yhdistää nuo erikoisominaisuudet, joita kaikkien maiden naiset
suosittelevat, antaessaan henkevän älykkyyden yhtenäistyttämälle
seokselle tuon aito ranskalaisen leiman, joka elähyttää, sallii,
oikeuttaa, vaihtelee kaiken ja hävittää yksitoikkoisuuden tuosta
tunteesta, jota taivutetaan ainoastaan yhdessä aikamuodossa.
Ranskalainen nainen rakastaa aina, ilman lepoa, ilman väsymystä,
joka hetki, julkisesti ja yksinäisyydessä; muiden läsnäollessa hän
löytää korostuksen, joka ei kosketa kuin yhtä korvaa, hän puhuu
yksin äänettömyydelläänkin ja osaa katsoa teihin silmät maahan
luotuina; jos tilaisuus kieltää häneltä sanan ja katseen, käyttää
hän hyväkseen hiekkaa, jota hänen jalkansa painaa, kirjoittaakseen
siihen ajatuksen; jos hän on yksinään, hän ilmaisee intohimonsa
unessakin, sanalla sanoen hän taivuttaa maailman rakkautensa
palvelukseen. Englannitar sitävastoin taivuttaa rakkautensa maailman
mukaan. Kasvatuksessaan totutettuna kylmään käytökseen, tuohon niin
itsekkääseen brittiläiseen asentoon, josta minä olen teille puhunut,
hän avaa ja sulkee sydämensä englantilaisen mekaniikan helppoudella.
Hänellä on läpitunkematon naamio, jonka hän asettaa ja ottaa pois
kylmäverisesti; intohimoinen kuten italiatar, silloin kun kukaan
ei näe häntä, hän tulee kylmän arvokkaaksi, niinpiankuin maailma
lähestyy häntä. Mitä rakastetuin mies epäilee silloin valtaansa
nähdessään kasvojen syvän liikkumattomuuden, äänen tyyneyden,
asennon täydellisen vapauden, joka on ominaista englannittarelle,
kun hän on kamarinsa ulkopuolella. Tuollaisena hetkenä tekopyhyys
menee aina välinpitämättömyyteen asti, englannitar on unohtanut
kaikki. Todenteolla, nainen, joka osaa riisua rakkautensa kuten
vaatteen, saa uskomaan että hän voi sitä myöskin vaihtaa. Mitkä
myrskyt kohottavatkaan silloin sydämen aaltoja, kun niitä
liikuttaa itserakkaus, joka on loukkautunut nähdessään naisen
ottavan, panevan pois ja jälleen ottavan rakkauden käteensä kuten
koruompeluksen! Nuo naiset ovat liiaksi oman itsensä rakastajattaria
kuuluakseen teille täydelleen; he myöntävät maailmalle liian paljon
vaikutusvaltaa voidaksenne täydelleen heitä hallita. Siellä,
missä ranskatar lohduttaa kärsivällistä katseella ja ilmaisee
jollakin iloisella pistopuheella närkästyksensä vierailijoista,
englannittaren äänettömyys on ehdoton, se kiihdyttää sielua ja
tuottaa mieliharmia. Nuo naiset seisovat maailman näyttämöllä niin
pysyvästi ja joka tilaisuudessa, että enimmillä heistä _fashion'in_
[ulkonainen tapa, muoti. Suom. muist.] kaikkivaltius ulottuu heidän
nautintoihinsa asti. Joka liioittelee kainoutta, liioittelee myöskin
rakkautta; englannittarien laita on siten; heille on muoto kaikki
kaikessa, mutta tämä muodon rakkaus ei heissä kuitenkaan kehity
taiteellisuudeksi. Mitä sanottaneekin, protestanttisuus ja katolisuus
selittävät ne erilaisuudet, jotka antavat ranskattarien sielulle
niin suuren ylemmyyden englannittarien laskevan ja punnitsevan
rakkauden rinnalla. Protestanttisuus epäilee, tutkii ja tappaa
uskon, se on siis taiteen ja rakkauden kuolema. Siellä missä
maailma käskee, maailman ihmisten täytyy totella; mutta intohimon
valtaamat ihmiset pakenevat maailmaa, se on heille sietämätön. Te
ymmärrätte siis, kuinka suuresti minun itserakkauteni oli loukattu
huomatessani, että lady Dudley ei voinut riistäytyä maailmasta ja
että brittiläinen muodonvaihdos oli hänelle tuttua. Mitä maailma
vaati ei ollut hänelle uhrausta, ei, hän oli aivan luonnollinen
noissa kahdessa toisilleen vihamielisessä muodossa; kun hän rakasti,
rakasti hän huumauksellisesti; ei minkään maan nainen ollut siinä
hänen vertaisensa, hän kävi kokonaisesta haaremista; mutta kun
esirippu laskeutui tuon tenhonäytelmän ylle, hävitti se melkein tuon
kohtauksen muistonkin. Hän ei vastannut katseeseen eikä hymyilyyn;
hän ei ollut rakastajatar eikä orja, hän oli kuten lähettiläs, jonka
täytyy pyöristää lauseensa ja liikkeensä, hän teki levottomaksi
tyyneydellään ja loukkasi sydäntä säädyllisyydellään; hän alensi
siten rakkauden tarpeen kannalle, sen sijaan että hän lennokkaalla
innostuksella olisi kohottanut sen aina ihanteellisuuteen asti.
Hän ei ilmaissut pelkoa, ei katumusta eikä halua, mutta määrätyllä
hetkellä hänen hellyytensä leimahti kuin äkkiä sytytetty tuli ja
näytti pilkkaavan hänen pidättymistään. Kumpaa näistä kahdesta
naisesta minun tuli uskoa? Minä tunsin tuhansina neulanpistoina ne
äärettömät erilaisuudet, jotka erottivat Henrietten Arabellestä. Kun
rouva de Mortsauf hetkeksi jätti minut, näytti hän jättäneen ilmalle
tehtäväksi puhua minulle hänestä; hänen hameensa poimut, kun hän meni
pois, vetivät minun silmäni puoleensa, kuten niiden aaltoileva kahina
saapui iloisesti minun korvaani, kun hän palasi; siinä oli loputtomia
hellyyksiä tuossa tavassa, jolla hän laski silmäluomensa kääntäessään
katseensa maahan; hänen äänensä, tuo musikaalinen ääni, oli yhtä
hyväilyä, hänen keskustelunsa todistivat pysyvää ajatusjohtoa, hän
oli aina itsellensä uskollinen; hän ei jakanut sieluansa kahteen
piiriin, kuumaan ja kylmään; sanalla sanoen rouva de Mortsauf
säilytti henkevyytensä ja ajatuksensa kukat ilmaistakseen tunteitaan,
hän viehätteli henkevyydellään lapsiaan ja minua. Mutta Arabellella
nerokkuus ei ollut elämän rakastettavaksi tekemistä varten, hän ei
käyttänyt sitä minun edukseni, se oli olemassa vain maailman tähden
ja maailmaa varten, hän oli pelkkää ivailua; hän rakasti repiä ja
purra, ei huvittaakseen itseään, vaan tyydyttääkseen taipumustaan.
Rouva de Mortsauf olisi salannut onnensa kaikkien katseilta, lady
Arabelle tahtoi näyttää omaansa koko maailmalle ja -- hirvittävä
irvikuva -- hän pysyi sopivaisuuden rajoissa ratsastellessaan minun
kanssani Boulognen metsissä. Tämä julkisuuden ja arvokkuuden,
rakkauden ja kylmyyden sekoitus loukkasi alinomaa minun sieluani,
joka oli samalla kertaa sekä puhdas että intohimoinen; ja kun minä
en osannut ollenkaan siirtyä tuolla tavoin toisesta lämpöasteesta
toiseen, sai minun mielialani kärsiä siitä. Minä olin vielä
rakkaudesta värisevä, kun hän sai jälleen takaisin sovinnaisen
häveliäisyytensä. Kun minä, mitä varovaisimmin, rohkenin valitella,
käänsi hän minua vastaan kolmiteräisen kielensä, sekoittaen
intohimonsa laverteluja noihin englantilaisiin leikinlaskuihin,
joita minä olen koettanut teille kuvata. Niinpiankuin hän huomasi
olevansa ristiriidassa minun kanssani, hän leikki minun sydämeni
haavoittamisella ja minun mieleni nöyryyttämisellä, hän käsitteli
minua kuten taikinaa. Minun huomautuksiini että kaikessa on
kuljettava keskitietä, hän vastasi vääristelemällä minun ajatuksiani
ja vieden ne äärimmäisyyksiin. Kun minä nuhtelin häntä hänen
käytöksestään, kysyi hän minulta, tahdoinko, että hän syleilisi
minua teatterissa koko Pariisin edessä. Hän sitoutui niin vakavasti
tekemään sen, että minä, tuntien hänen halunsa antaa puheenaihetta
itsestään, vapisin pelosta nähdä hänen täyttävän lupauksensa.
Huolimatta hänen todellisesta rakkaudestaan minä en koskaan tuntenut
hänen luonaan mitään tyyntä, puhdasta ja syvää kuten Henrietten
luona: hän oli tyydyttämätön kuten hiekkainen maa. Rouva de Mortsauf
oli aina rauhallinen, hän tunsi minun sieluni yhdessä korostuksessa
tai silmänluonnissa, kun sitävastoin markiisitar ei koskaan
välittänyt katseesta, kädenpuristuksesta tai hellästä sanasta.
Vieläkin enemmän! Eilisen päivän onni ei ollut mitään seuraavana
päivänä; ei mikään rakkaudenosoitus ihmeeksikään tullut sen osalle;
hän tunsi niin suurta toiminnan, melun ja huomionherättämisen halua,
ettei epäilemättä mikään riittänyt hänen tähän lajiin kuuluvan
kauniin ihanteensa saavuttamiseksi, ja siitä johtuivat nuo rakkauden
hurjat ponnistukset; hänen kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli
kysymys hänestä eikä minusta. Tuo rouva de Mortsauf'in kirje, valo,
joka loisti vielä minun elämässäni ja joka osoitti tavan, jolla mitä
hyveellisin nainen osaa noudattaa ranskalaista henkeä ilmaistessaan
alituista huolenpitoa, yhtämittaista minun kohtaloni ymmärtämistä;
tuo kirje on varmaankin teille selvittänyt, millä huolella Henriette
käsitteli minun aineellisia etujani, minun valtiollisia suhteitani,
minun moraalisia voittojani, millä hehkulla hän luvallisten rajojen
sisällä syleili minun elämääni. Kaikissa näissä kohdin lady Dudley
käyttäytyi niin välinpitämättömästi kuin hän olisi ollut vain
tavallinen tuttava. Hän ei koskaan perehtynyt minun asioihini,
ei minun vihamiehiini eikä ystäviini. Hän oli tuhlaavainen ilman
anteliaisuutta, hän erotti tosiaankin hiukan liiaksi edut ja
rakkauden; sitävastoin minä, vaikka en ollutkaan sitä kokenut,
tiesin, että säästääkseen minua jostakin surusta Henriette olisi
löytänyt minua varten sen, mitä hän ei olisi etsinyt itseänsä varten.
Jossakin noista onnettomuuksista, jotka voivat kohdata kaikkein
korkeimmassakin asemassa olevia ja kaikkein rikkaimpiakin henkilöitä,
onhan historiassa siitä esimerkkejä yllin kyllin, minä olisin kysynyt
neuvoa Henrietteltä, mutta minä olisin antanut viedä itseni vankilaan
sanomatta sanaakaan lady Dudleylle.

Tähän asti perustui vastakohta tunteisiin, mutta asianlaita oli
sama myöskin kaikessa muussa. Ylellisyys on Ranskassa olemuksen
ilmaisu, siinä kuvastuvat ajatukset, taiteellinen maku, luonne. Se
saattaa rakastavat antamaan arvoa pienimmillekin yksityiskohdille,
sillä ne ilmentävät rakastetun olennon perusajatusta. Mutta
englantilainen ylellisyys, jonka erinomaisuudet olivat viehättäneet
minua hienoudellaan, oli persoonatonta, koneellista! Lady Dudley
ei asettanut siihen mitään omasta itsestään, se tuntui vieraalta,
se oli ostettua. Tuhannet hellät huomaavaisuudet Clochegourde'ssa
kuuluivat Arabellen mielestä palvelijoille; jokaisella heistä
oli velvollisuutensa ja erikoisalansa. Parhaimpien palvelijoiden
valitseminen oli hänen hovimestarinsa asiana ikäänkuin kysymys olisi
ollut hevosista. Tuo nainen ei kiintynyt ollenkaan palvelijoihinsa,
heistä kaikkein arvokkaimmankaan kuolema ei olisi häntä vähääkään
liikuttanut, rahalla olisi otettu sijaan toinen yhtä taitava. Mitä
lähimmäisiin tulee minä en koskaan nähnyt hänen silmissään kyyneltä
toisten onnettomuuksien tähden, hänessä oli tuollaista yksinkertaista
itsekkyyttä, jolle täytyi suorastaan nauraa. Ylhäisen naisen
purppuraverhot peittivät tuota pronssista luonnetta. Viehättävä
tanssijatar, joka iltasin hypähteli matoilla, joka pani kaikki huiman
rakkautensa kulkuset soimaan, sai kyllä nopeasti nuoren miehen
suostumaan tunteettomaan ja kylmään englannittareen. Minä huomasin
myöskin vasta vähitellen, että minä kylvin rakkauteni kivikkoon,
jossa se ei tulisi ollenkaan kantamaan satoa. Rouva de Mortsauf oli
yhdellä silmäyksellä nähnyt tuon luonteen lävitse; minä muistin hänen
profeetalliset sanansa. Henriettellä oli kaikessa oikeassa, Arabellen
rakkaus kävi minulle sietämättömäksi. Minä olen tehnyt sittemmin sen
huomion, että suurimmalla osalla niitä naisia, jotka ratsastavat
hyvin, on vähän hellyyttä. Kuten amatsooneilta heiltä puuttuu toinen
povi, ja heidän sydämensä ovat kovettuneet määrätystä kohdasta, en
tiedä mistä.

Minä aloin tuntea tuon ikeen raskauden, uupumus valtasi minun
ruumiini ja sieluni, minä aloin oikein ymmärtää kaiken sen puhtauden
ja rakkauden, jonka todellinen tunne antaa, minua vaivasivat
Clochegourde'n muistot hengittäessäni etäisyydestä huolimatta
kaikkien sen ruusujen tuoksua, sen terassin kuumuutta, kuullessani
sen satakielien laulua. Hirveällä hetkellä, jolloin minä huomasin
kivisen pohjan tulvavirran vähentyneiden vesien alla, minä sain
iskun, joka tuntuu vielä minun elämässäni, sillä jokainen hetki tuo
siitä kaiun minun korvaani. Minä tein työtä kuninkaan työhuoneessa;
kuninkaan piti lähteä ulos kello neljä, ja herttua de Lenoncourt'illa
oli palvelusvuoro. Nähdessään hänen astuvan sisään kuningas kysyi
häneltä uutisia kreivittärestä; minä kohotin äkkiä päätäni liian
pikaisella tavalla; loukkautuneena tuosta liikkeestä kuningas loi
minuun katseen, joka kävi noiden ankarien sanojen edellä, joita hän
niin hyvin osasi sanoa.

-- Sire, minun tytärparkani kuolee, vastasi herttua.

-- Suvaitseeko kuningas armollisesti myöntää minulle lomaa?
sanoin minä kyyneleet silmissä välittämättä kuninkaan uhkaavasta
suuttumuksesta.

-- Kiirehtikää, mylord, vastasi hän asettaen hymyillen piston joka
sanaansa ja nerokkuudellaan siten säästäen minut tylystä moitteesta.

Ollen enemmän hovimies kuin isä herttua ei pyytänyt virkalomaa, vaan
nousi kuninkaan vaunuihin seuratakseen häntä. Minä läksin matkalle
sanomatta hyvästiä lady Dudleylle, joka onneksi oli lähtenyt ulos ja
jolle minä kirjoitin meneväni kuninkaan asioissa. Croix de Berny'n
luona minä kohtasin Hänen Majesteettinsa, joka palasi Verrière'stä.
Ottaessaan vastaan erään kukkavihkon, jonka hän antoi pudota
jalkoihinsa, kuningas loi minuun katseen, joka oli täynnä tuota
kuninkaallista, syvästi masentavaa ironiaa ja joka näytti minulle
sanovan: "Jos sinä tahdot olla jotakin politiikassa, tule takaisin!
Älä tuhlaa aikaasi pitämällä keskusteluja kuolleiden kanssa!" Herttua
teki minulle kädellään surumielisyyttä osoittavan merkin. Kaksi
muhkeata, kahdeksan hevosen vetämää ajoneuvoa, kultakoristeiset
upseerit, henkivartiosto pölypilven ympäröiminä kulkivat nopeasti
ohitseni eläköön huutojen kaikuessa. Minusta näytti kuin hovi olisi
kulkenut rouva de Mortsauf'in ruumiin yli tunteettomuudella, jota
luonto osoittaa meidän onnettomuuksiamme kohtaan. Vaikka herttua oli
erinomainen mies, hän epäilemättä kuninkaan levolle menon jälkeen
meni pelaamaan kuninkaan veljen kanssa vistiä. Mitä herttuattareen
tulee, hän oli jo kauan sitten antanut ensimäisen iskun tyttärelleen
puhuessaan hänelle lady Dudleysta.

Minun nopea matkani oli kuin uni, mutta hävinneen pelaajan uni. Minä
olin epätoivoissani siitä, etten ollut saanut mitään uutisia. Oliko
rippi-isä koventanut ankaruutensa siihen määrään, että hän kielsi
minulta pääsyn Clochegourde'en. Minä syytin Madeleineä, Jacques'ia,
apotti Dominis'ta kaikkia, aina herra de Mortsauf'iin asti. Tours'in
toisella puolella Saint-Sauveur siltojen luona kääntyessäni poppelien
reunustamalle tielle, joka vie Poncher'hen ja jota minä olin niin
ihaillut silloin, kun minä kiirehdin etsimään tuntematontani,
minä kohtasin herra Origet'n. Hän arvasi, että minä olin menossa
Clochegourde'en, ja minä arvasin, että hän tuli sieltä. Me pysäytimme
ajoneuvomme ja laskeuduimme alas, minä kysyäkseni häneltä uutisia, ja
hän antaakseen niitä minulle.

-- No, kuinka rouva de Mortsauf jaksaa? Kysyin minä häneltä.

-- Epäilen tapaatteko häntä elävänä, vastasi hän. Rouva de Mortsauf
kuolee kauhean kuoleman, hän kuolee nälkään. Kun hän lähetti minua
kutsumaan viime kesäkuussa, ei mikään lääkkeellinen voima voinut
enää ehkäistä sairautta. Hänessä oli tunnusmerkit, jotka herra
de Mortsauf epäilemättä on kuvaillut teille, koska hän luuli ne
olevan itsellään. Kreivitär ei ollut silloin jostakin sisällisestä
taistelusta johtuneen ohimenevän häiriön alaisena, jonka lääketiede
kykenee parantamaan ja joka aiheuttaa paremman olon, tai jonkin
tuloaan tekevän taudinpuuskan alainen, jonka tuottama epäjärjestys
elimistössä voidaan korjata; ei, sairaus oli kehittynyt kohtaan,
jossa tiede on hyödytön: se on parantamaton seuraus jostakin
surusta, kuten kuolettava haava on seurauksena tikarin iskusta.
Tämä sairaloinen tila johtuu erään elimen lamautumisesta, elimen,
jonka toiminta on yhtä välttämätön elämälle kuin sydämen. Suru on
tässä tehnyt tikarin virkaa. Uskokaa minua: rouva de Mortsauf kuolee
jostakin salaisesta sielun tuskasta.

-- Salaisesta! sanoin minä. Ovatko hänen lapsensa olleet sairaina?

-- Eivät ole, sanoi hän minulle katsoen minuun merkitsevän näköisenä,
ja siitä lähtien kun rouva de Mortsauf on ollut vakavasti sairaana,
ei hänen miehensäkään ole häntä enää häirinnyt. Minä en enää voi
tehdä mitään, herra Deslandes Azay'sta riittää, ei ole olemassa
mitään lääkettä, ja kärsimykset ovat hirveät. Rikas, nuori, kaunis
ja kuolla laihtuneena, nälän vanhentamana, sillä hän kuolee nälkään!
Neljäkymmentä päivää jo ikäänkuin suljettuna hänen vatsansa ei ota
vastaan mitään ravintoa, tarjottiinpa sitä missä muodossa tahansa.

Herra Origet puristi kättäni, jonka minä hänelle ojensin ja jota hän
oli melkein pyytänyt kunnioittavalla liikkeellä.

-- Rohkeutta, herra, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.

Hänen lauseensa ilmaisi myötätuntoa surulle, jonka hän luuli tasan
tunnetuksi; hän ei aavistanut sanoillansa olevan myrkytetyn kärjen,
joka iski minuun kuten nuoli sydämeen. Minä nousin kiireesti
vaunuihin luvaten ajomiehelle hyvän palkinnon, jos ehtisin ajoissa
perille.

Huolimatta kärsimättömyydestäni luulin tehneeni matkan muutamissa
minuuteissa, niin syvästi minä olin vajonnut katkeriin mietelmiin,
jotka tungeksivat minun sielussani. Hän kuolee surusta, ja hänen
lapsensa voivat hyvin! Hän kuolee siis minun tähteni! Minun ahdistava
omatuntoni piti yhden noista syytöspuheista, jotka kaikuvat läpi
koko elämän ja joskus sen toiselle puolellekin. Mikä heikkous ja
mikä voimattomuus inhimillisessä oikeudessa! Se ei kosta muita kuin
julkisia tekoja. Minkätähden kuolema ja häpeä murhamiehelle, joka
tappaa yhdellä iskulla, joka jalomielisesti yllättää teidät unessa
ja nukuttaa teidät ainiaaksi tai joka lyö äkkiarvaamatta säästäen
teiltä kuolintuskan? Minkätähden sitävastoin onnellinen elämä ja
arvonanto murhamiehen osaksi, joka vuodattaa pisara pisaralta
katkeruutta sieluun ja kalvaa ruumista tuhotakseen sen. Kuinka
paljon rankaisemattomia murhamiehiä! Mikä suvaitsevaisuus hienoa
rikosta kohtaan! Kuinka paljon vapaaksijulistettuja murhatyöstä, joka
on saatu aikaan sielun vainoamisilla. Jokin kostava käsi kohotti
äkkiä maalatun esiripun, joka peittää yhteiskuntaa. Minä näin
useampia noista uhreista, jotka te tunnette yhtä hyvin kuin minä:
Rouva de Beauséant, joka matkusti kuolevana Normandiaan muutamia
päiviä ennen minun lähtöäni! Herttuatar de Langeais häväisty! Lady
Brandon saapuneena Touraine'en kuollakseen siellä tuossa matalassa
majassa, jossa lady Dudley oli oleskellut kaksi viikkoa, ja minkä
hirveän ratkaisun tappamana? Te tiedätte sen! Meidän aikakautemme on
hedelmällinen tällaisista tapauksista. Kuka ei ole tuntenut tuota
nuorta naisparkaa, joka myrkytti itsensä samasta mustasukkaisuudesta,
joka ehkä tappoi rouva de Mortsauf'in? Kuka ei ole värissyt tuon
viehättävän nuoren tytön kohtaloa, joka ikäänkuin myrkyllisen
hyönteisen pistämä kukka kuihtui kahdessa vuodessa avioliittoon
mentyään tietämättömän kainoutensa uhrina, tuon kurjan miehen uhrina,
jolle Ronquerolles, Montriveau, de Marsay antavat kättä, sentähden
että hän palvelee heidän poliittisia suunnitelmiaan? Kuka ei ole
kiihtymyksellä kuullut kertomusta tuon naisen viimeisistä hetkistä,
jota ei mikään rukous voinut taivuttaa ja joka ei koskaan tahtonut
nähdä miestään, maksettuaan niin jalomielisesti hänen velkansa? Rouva
d'Aiglemont, onhan hän nähnyt haudan hyvin läheltä ja ilman veljeni
huolenpitoa eläisikö hän? Maailma ja tiede ovat osatovereita noissa
rikoksissa, joille ei ole olemassa mitään tuomioistuimia. Näyttää
siltä kuin ei kukaan kuolisi surusta, epätoivosta, rakkaudesta,
salatuista kurjuuksista tai turhaan viljellyistä, alituiseen
istutetuista ja juuriltaan revityistä toiveista. Uudella sanastolla
on nerokkaita sanoja ilmaisemaan kaikkea: vatsakuume, sydänpussin
tulehdus, tuhansia naisten sairauksia, joiden nimet kuulee ja jotka
ovat vapaakirjoja, joiden nojalla astutaan tekopyhien kyynelten
seuraamille arkuille, kyynelten, jotka notarion käsi pian pyyhkii
pois. Onko tuon onnettomuuden pohjana jokin laki, jota me emme tunne?
Täytyykö satavuotiaan välttämättä kylvää maa kuolleilla ja tehdä se
autioksi ympärillään, kohotakseen korkealle, kuten miljonääri omistaa
itselleen monien pikku tehtaiden työt? Onko olemassa voimakas,
myrkyllinen elämänprinsipi, joka ravitsee itseään suloisilla ja
lempeillä olennoilla. Jumalani! Kuuluinko minä siis tiikerien
sukuun? Omantunnon tuska puristi hehkuvilla sormillaan minun
sydäntäni, ja minun poskeni olivat kyynelten uurtamat tullessani
Clochegourde'n puistotielle kosteana aamupäivänä marraskuussa, joka
riisti kellastuneet lehdet Henrietten ohjauksen mukaan istutetuista
poppeleista, tuolle puistotielle, jossa hän vielä joku aika
takaperin oli liehuttanut nenäliinaansa ikäänkuin kutsuakseen minua
takaisin! Elikö hän? Saisinko minä tuntea hänen valkoiset kätensä
alas taivutetun pääni päällä? Yhdessä hetkessä minä maksoin kaikki
Arabellen antamat nautinnot ja huomasin ne kalliisti ostetuiksi! Minä
vannoin en enää koskaan häntä näkeväni ja aloin vihata Englantia.
Vaikka lady Dudley olikin muunnos lajissaan, ulotin minä tuomioni
kaikkiin englannittariin.

Saapuessani Clochegourde'en minä sain uuden iskun. Minä tapasin
Jacques'in, Madeleinen ja apotti Dominiksen polvistuneina puisen
ristin juureen, joka seisoi erään kentän nurkassa ja joka oli
jätetty uuden ristikkoaidan sisäpuolelle. Kreivi ja kreivitär eivät
olleet tahtoneet sitä hävittää. Minä hyppäsin alas ajoneuvoistani
ja menin heitä kohden kasvot kyyneleitä täynnä ja sydän murtuneena
noiden kahden lapsen ja tuon Jumalaa rukoilevan vakavan henkilön
näkemisestä. Vanha tallimestari seisoi siellä myöskin, muutamien
askelten päässä, pää paljastettuna.

-- Herra? sanoin minä apotti Dominikselle suudellen otsalle
Jacques'ia ja Madeleineä, jotka loivat minuun kylmän katseen
lopettamatta rukoustaan. Apotti nousi ylös, minä nojauduin hänen
käsivarteensa ja sanoin hänelle: -- Elääkö hän vielä? Hän taivutti
päänsä surullisella ja lempeällä liikkeellä. -- Sanokaa pian,
rukoilen teitä Meidän Herramme kärsimyksen nimessä! Miksi pidätte
rukousta tämän ristin juurella? miksi olette täällä, ettekä hänen
luonaan? miksi hänen lapsensa ovat ulkona näin kylmänä aamuna?
Sanokaa minulle kaikki, etten minä tietämättömyydestä aiheuttaisi
jotain onnettomuutta.

-- Jo muutamiin päiviin armollinen kreivitär ei tahdo nähdä lapsiansa
kuin määrättyinä hetkinä. -- Herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan,
ehkä teidän pitäisi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin te näette rouva
de Mortsauf'in, hän on hyvin muuttunut! On hyödyllistä valmistaa
häntä tähän kohtaukseen, te saattaisitte tuottaa hänelle jotain
lisäkärsimystä... Mitä kuolemaan tulee, olisi se laupeuden työ.

Minä puristin tuon Jumalan miehen kättä, jonka katse ja ääni
lievittivät toisten haavoja kiihdyttämättä niitä.

-- Me rukoilemme kaikki täällä hänen puolestaan, jatkoi hän; sillä
kreivitär, niin pyhä, niin alistuvainen, niin valmis kuolemaan,
on muutamia päiviä sitten saanut salaperäisen kammon kuolemaa
kohtaan; hän luo niihin, jotka ovat täynnä elämää, katseita,
joissa ensimäistä kertaa kuvastuvat synkät ja kateelliset tunteet.
Nämä kohtaukset ovat syntyneet, luulen minä, vähemmän kuoleman
pelosta kuin jostakin sisällisestä huumauksesta, hänen nuoruutensa
lakastuneista kukista, jotka polttavat kuihtuessaan. Niin, pahuuden
enkeli koettaa riistää tätä kaunista sielua taivaalta. Kreivitär
käy taisteluaan Öljymäellä, hän kastelee kyynelin noita valkeita
ruusuja, jotka kiersivät hänen päätänsä, kuin Jephtan tyttären
päätä, ja jotka putoavat toinen toisensa jälkeen. Odottakaa, älkää
näyttäkö itseänne vielä, te toisitte hänen mieleensä hovin loiston,
hän näkisi teidän kasvoillanne mailmallisten juhlien heijastuksen ja
te lisäisitte hänen valitustensa voimaa. Säälikää heikkoutta, jonka
itse Jumala on antanut anteeksi ihmiseksi tulleelle pojalleen. Mitä
ansioita meillä muuten olisi voitosta ilman vastustajaa? Sallikaa,
että hänen rippi-isänsä tai minä, kaksi vanhusta, joiden rauniot
eivät loukkaa hänen silmäänsä, valmistamme häntä odottamattomaan
kohtaukseen, mielenliikutuksiin, joista apotti Birotteau on koettanut
saada häntä luopumaan. Mutta tämän maailman asioita yhdistää
näkymätön taivaallisten syiden lanka, jonka uskovan silmä huomaa,
ja jos te olette tullut tänne, on teidät ehkä saattanut yksi noista
taivaallisista tähdistä, jotka säteilevät hengellisessä maailmassa ja
jotka johtavat niin hautaa kuin seimeä kohden... Hän sanoi minulle
sitten käyttäen tuota palsamoitua kaunopuheisuutta, joka lankeaa
sydämeen kuten kaste, että kreivitär jo kuusi kuukautta oli kärsinyt
joka päivä yhä enemmän huolimatta herra Origet'n ponnistuksista.
Tohtori oli tullut kahden viikon ajan joka ilta Clochegourde'en
tahtoen riistää kuolemalta tuon saaliin, sillä kreivitär oli sanonut:
"Pelastakaa minut!"

-- "Mutta parantaakseen ruumiin, olisi ensin sydän pitänyt saada
parannetuksi!" oli eräänä päivänä vanha lääkäri huudahtanut.

Sairauden edistymisen mukaan tuon naisen niin lempeät sanat
tulivat katkeriksi, sanoi minulle apotti Dominis. Hän huutaa maata
säilyttämään hänet, sen sijaan että hän huutaisi Jumalaa ottamaan
hänet; sitten hän katuu valituksiaan korkeamman päätöksiä vastaan.
Nämä vaihtelut repivät hänen sydäntänsä ja tekevät hirvittäväksi
ruumiin ja sielun taistelun. Usein ruumis pääsee voitolle! --
"Te tulette minulle hyvin kalliiksi!" sanoi hän eräänä päivänä
Madeleinelle ja Jacques'ille, työntäen heidät vuoteensa luota. Mutta
tuolla hetkellä minut nähdessään ja siten Jumalasta muistutettuna hän
sanoi Madeleine neidille nuo enkelin sanat: "Toisten onni on niiden
ilo, jotka eivät voi enää olla onnellisia." Ja hänen äänensä oli niin
sydäntäsärkevä, että minä tunsin silmieni kostuvan. Hän lankeaa, se
on totta, mutta jokaisesta harha-askeleesta hän nousee ylemmäksi
taivasta kohden.

Noiden peräkkäisten sanomien iskemänä, jotka kohtalo lähetti minulle,
ja jotka tuossa onnettomuuksien suuressa konsertissa valmistivat
surullisilla sävellajivaihteillaan surumarssia, kuolevan rakkauden
suurta huutoa, minä sanoin: -- Te uskotte sen, tuo kaunis taitettu
lilja tulee kukoistamaan jälleen taivaassa?

-- Te olette jättänyt hänet kukkana, vastasi hän minulle, te löydätte
hänet kulutettuna, surujen tulessa puhdistettuna ja kirkkaana kuin
timantin, joka on vielä haudattu hiilikerrostumiin. Niin, tuo
säihkyvä henki, enkelimäinen tähti on käyvä loistavana pilvien läpi
kulkeakseen valon kuningaskuntaan.

Hetkellä, jolloin minä puristin tuon evankeliumin miehen kättä, sydän
kiitollisuutta tulvillaan, kreivin täysin valkea pää tuli näkyviin
talosta, hän kiiruhti minua kohden liikkeellä, jossa kuvastui
hämmästys.

-- Kreivitär on puhunut totta! Hän on täällä. "Felix, Felix, se on
Felix, joka tulee!" oli kreivitär huudahtanut. Ystäväni, jatkoi
hän luoden minuun pelosta mielettömiä katseita, kuolema on täällä.
Minkätähden se ei ole ottanut vanhaa rähjystä kuten minua, jota se
oli yrittänyt?...

Minä astuin linnaa kohden kooten rohkeuteni; mutta pitkän, talon läpi
kulkevan eteishuoneen ovella, joka johti puutarhan nurmikolle, apotti
Birotteau pysähdytti minut.

-- Armollinen kreivitär pyytää, ettette astuisi vielä sisälle, sanoi
hän minulle.

Katsahtaen ympärilleni minä näin palvelijoiden tulevan ja menevän,
kaikki olivat touhussaan, surun lyöminä ja epäilemättä hämmästyneinä
määräyksistä, joita Manette heille antoi.

-- Mitä tapahtuu? sanoi kreivi pelästyneenä tätä liikettä yhtäpaljon
hirvittävän tapahtuman pelosta kuin luonteellensa ominaisen
levottomuuden tähden.

-- Eräs sairaan haave, vastasi apotti. Armollinen kreivitär ei tahdo
vastaanottaa herra vikonttia tilassa, jossa hän on; hän tahtoo
järjestää itseään, miksi vastustaa häntä?

Manette meni kutsumaan Madeleineä, ja me näimme Madeleinen tulevan
ulos muutamia hetkiä sen jälkeen kun hän oli mennyt sisälle.
Sitten kaikki viisi, Jacques ja hänen isänsä, molemmat apotit ja
minä kävelimme äänettöminä pitkin nurmikkoa päädyn edustalla ja
etäännyimme talosta. Minä tarkastelin vuorotellen Montbazon'ia
ja Azay'ta, silmäillen kellertävää laaksoa, jonka syksyinen suru
vastasi silloin kuten kaikissa tilaisuuksissa minua liikuttaviin
tunteisiin. Äkkiä minä huomasin rakkaan Madeleinen kiiruhtavan
etsimään syksyn kukkia ja poimivan niitä epäilemättä pannakseen
kokoon kukkavihkoja. Ajatellessani kaikkea sitä, mitä tämä minun
rakastavaisten huolenpitojeni osoitus merkitsi, minun sisässäni
tapahtui jonkinlainen mullistus. Minä horjuin, minun näköni himmeni,
ja molemmat apotit, joiden keskessä minä olin, kantoivat minut
erään terassin reunalle, johon minä jäin joksikin aikaa aivankuin
murrettuna, mutta kadottamatta täydelleen tajuntaani.

-- Felix parka, sanoi kreivi minulle, hän oli kovin kieltänyt
kirjoittamasta teille, hän tietää kuinka suuresti te häntä rakastatte!

Vaikka olin valmistettu kärsimyksiin huomasin minä itseni
voimattomaksi kestämään tuota huomaavaisuutta, johon sisältyivät
kaikki minun onneni muistot. "Kas tässä, ajattelin minä, tämä
maa, kuivettunut kuten luuranko, harmaan päivän valaisema; sen
keskellä kohoaa yksi ainoa kukkapensaikko, jota minä aikaisemmilla
käynneilläni olen ihaillut synkistä aavistuksista väristen. Se on
tämän murheen hetken kuva!" Kaikki oli alakuloista tuossa pienessä
linnassa, joka ennen oli ollut niin eloisa, niin vilkas, kaikki
itki, kaikki kertoi epätoivosta ja autiudesta. Siinä oli puoleksi
karsituita puistokujia, alotettuja ja jätettyjä töitä, työmiehiä,
jotka seisoivat ja katselivat linnaa. Vaikka korjattiin viiniä, ei
kuulunut mitään melua eikä puheensorinaa. Viinitarhat näyttivät
tyhjiltä, niin syvä oli hiljaisuus. Me kävelimme kuten ihmiset,
joilta suru kieltää jokapäiväiset sanat, ja me kuuntelimme kreiviä,
ainoaa meistä, joka puhui. Muutamien lauseiden jälkeen, jotka oli
synnyttänyt tuo koneellinen rakkaus, jota hän vaimoansa kohtaan
tunsi, kreivi, mielensä taipumusta seuraten, puhkesi valituksiin
kreivitärtä vastaan. Hänen vaimonsa ei ollut koskaan tahtonut hoitaa
itseään eikä kuunnella hänen antamiansa hyviä neuvoja; hän oli
ensimäisenä huomannut sairauden merkit, sillä hän oli tutkinut niitä
omassa itsessään, taistellut niitä vastaan ja parantunut aivan yksin
ilman muuta apua kuin seuraamalla määrättyä elämänjärjestystä. Hän
olisi hyvin voinut parantaa myöskin kreivittären, mutta aviomies
ei voi ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta, etenkin kun
hänellä on onnettomuus huomata kokemustansa kaikessa halveksittavan.
Huolimatta hänen esityksistään kreivitär oli ottanut Origet'n
lääkärikseen. Origet, joka oli kerran häntä niin huonosti hoitanut,
Origet tappaa nyt hänen vaimonsa? Jos tuon sairauden syynä oli suuria
suruja, oli hänellä ollut paljon enemmän edellytyksiä tuntea niitä;
mutta mitä suruja saattoi hänen vaimollaan olla? Kreivitär oli
onnellinen, hänellä ei ollut vaivoja eikä vastoinkäymisiä! Heidän
omaisuutensa oli hänen huolenpitojensa ja hyvien aatteidensa avulla
tyydyttävällä kannalla; hän antoi rouva de Mortsauf'in hallita
Clochegourde'a; hänen lapsensa, hyvin kasvatettuina, hyvin voivina
eivät tuottaneet enää mitään levottomuutta; mistä saattoi siis
onnettomuus johtua? Ja hän väitteli ja sekoitti epätoivonsa ilmauksia
mielettömiin syytöksiin. Sitten hän pian jostakin muistosta vajosi
ihailuun, jota tuo jalo olento ansaitsi; muutamia kyyneliä vierähti
hänen silmistään, jotka niin kauan aikaa olivat olleet kuivat.

Madeleine tuli minulle ilmoittamaan, että hänen äitinsä odotti minua.
Apotti Birotteau seurasi minua. Vakava nuori tyttö jäi isänsä lähelle
sanoen, että kreivitär halusi olla yksin minun kanssani ja ilmoittaen
syyksi uupumisen, jonka hänelle tuottaisi useampien henkilöiden
läsnäolo. Tämän hetken juhlallisuus synnytti minussa ulkonaisen
kylmyyden ja sisällisen kuumuuden tunteen, joka meidät valtaa
elämän suurissa tapauksissa. Apotti Birotteau, yksi noita miehiä,
jotka Jumala on merkinnyt omikseen vaatettaen heidät lempeydellä ja
yksinkertaisuudella, suoden heille kärsivällisyyttä ja sääliä, veti
minut sivulle.

-- Herra, sanoi hän minulle, tietäkää, että minä olen tehnyt kaiken,
mikä inhimillisesti oli mahdollista, estääkseni tätä yhtymystä. Tuon
pyhimyksen pelastus vaati sitä myöskin. Olen ajatellut vain häntä
enkä teitä. Nyt, kun te tulette näkemään hänet, jonka luo enkelten
olisi pitänyt kieltää teiltä pääsy, huomatkaa, että minä pysyn
teidän välillänne puolustaakseni häntä teitä vastaan ja ehkäpä häntä
itseäänkin vastaan! Kunnioittakaa hänen heikkouttansa. En pyydä
teiltä armoa hänelle kuten pappi, vaan kuten nöyrä ystävä, jota te
ette tiennyt omistavanne ja joka tahtoo säästää teitä katumuksilta.
Meidän rakas sairaamme kuolee suoraan sanoen nälästä ja janosta.
Tästä aamusta alkaen hän on kuumeisen kiintymyksen vallassa, joka
käy tuon hirveän kuoleman edellä, ja minä en voi teiltä salata,
kuinka suuresti hän kaipaa elämää. Hänen kapinaan nousseen lihansa
huudot sammuvat minun sydämessäni, jossa ne nostavat hereille
vienoja muistoja aikaisemmasta elämästä. Mutta herra Dominis ja minä
olemme ryhtyneet tähän uskonnolliseen yritykseen säästääksemme tämän
kuolinkamppailun näöltä tuota jaloa perhettä, joka ei tunne enää
aamu- ja iltatähteänsä. Sillä puoliso, lapset, palvelijat, kaikki
kysyvät: "Missä hän on?" niin suuresti hän on muuttunut. Teidän
näkemisenne herättää uudelleen valitukset. Jättäkää maailmanmiehen
ajatukset, unohtakaa sydämen turhuudet, olkaa hänen lähellänsä
taivaan eikä maan auttaja. Älköön tämä pyhimys kuolko epäilyksen
hetkellä lausuen epätoivon sanoja.

Minä en vastannut mitään. Minun äänettömyyteni masensi rippi-isä
raukan. Minä näin, minä kuulin, minä kuljin enkä kuitenkaan ollut
enää maan päällä. Tuo ajatus: "Mitä on siis tapahtunut? Missä tilassa
minä tapaan hänet, koska jokainen käyttää sellaista varovaisuutta?"
synnytti mielteitä, jotka olivat sitäkin kauheampia kun niitä oli
loppumattomiin: tuo kysymys yhdisti itseensä kaikki minun suruni. Me
saavuimme huoneen ovelle, jonka rippi-isä levottomana minulle avasi.
Minä näin silloin Henrietten valkoisiin puettuna istuvan pienellä
sohvallaan lähellä uunia, jota koristi kaksi kukilla täytettyä
maljakkoa, lisäksi oli kukkia vielä pöydällä ikkunasyvennyksen
edessä. Apotti Birotteau'n kasvot, jotka olivat tyrmistyneinä tuon
odottamattoman juhlan näöstä ja muutoksesta, jolla huone oli äkkiä
saatettu takaisin entiseen asuunsa, ilmaisivat minulle, että sairas
oli poistanut nuo vastenmieliset esineet, jotka ympäröivät sairaiden
vuoteita. Hän oli tuhlannut viimeiset elinvoimansa huoneensa
järjestämiseen ottaakseen arvokkaasti vastaan sen, jota hän tällä
hetkellä rakasti enemmän kuin mitään muuta. Aaltoilevien pitsien
alta hänen laihtuneet kasvonsa, joilla oli puoleksi avautuneiden
magnolia-kukkien vihertävä kelmeys, näkyivät, kuten näkyvät maalarin
keltaisella kankaalla ensimäiset liidulla kuvatut rakastetun pään
piirteet; mutta tunteaksenne kuinka syvälle kotkan kynnet iskivät
sydämeeni, kuvitelkaa tuon luonnoksen silmät viimeistellyiksi ja
elämää uhkuviksi, ontot silmät, jotka loistivat luonnottomalla
hehkulla sammuneissa kasvoissa. Hänessä ei ollut enää tuota tyyntä
majesteetillisuutta, jonka hän sai pysyvästä voitostaan surujensa
yli. Hänen otsansa, ainoa kasvojen osa, joka oli säilyttänyt kauniit
suhteensa, ilmaisi taistelun halua ja tukahdutettuja uhkauksia.
Huolimatta hänen kapeiden kasvojensa kellertävästä väristä sisälliset
tulet puhkesivat ilmi säteillen kuten valovirta, joka liekehtii
kenttien yläpuolella kuumana päivänä. Hänen ontot ohimonsa, hänen
sisäänpainuneet poskensa ilmaisivat kasvojen sisällisen muodon ja
hymyily, johon hänen vaaleat huulensa vetäytyivät, muistutti heikosti
kuoleman pilkallista irvistystä. Hänen pukunsa, joka kulki ristiin
rinnan yli, ilmaisi hänen ennen niin kauniin rintansa laihuutta.
Hänen kasvojensa ilme osoitti kyllin, että hän tiesi muuttuneensa
ja että hän oli siitä epätoivoissaan. Se ei ollut enää pahanilkinen
Henriette, ei ylevä eikä pyhä rouva de Mortsauf, mutta jotakin, jolle
Bossuet [ranskal. piispa, kuuluisa kaunopuhuja. Suom. muist.] ei
olisi keksinyt nimeä, jotakin, joka taisteli tyhjyyttä vastaan ja
jota nälkä ja petetyt toiveet ajoivat elämän egoistiseen taisteluun
kuolemaa vastaan. Minä istuuduin hänen lähellensä painaen suudelman
hänen kädellensä, jonka minä tunsin hehkuvaksi ja kuivaksi. Hän
aavisti minun surullisen hämmästykseni itse tuosta ponnistuksesta,
jonka minä tein salatakseni sitä häneltä. Hänen värittömät huulensa
levenivät silloin hänen nälkiintyneiden hampaidensa yli yrittääkseen
yhtä tuollaista pakotettua hymyilyä, jolla me kätkemme niin koston
ironian kuin nautinnon odotuksen, niin sielun huumauksen kuin
pettymyksen raivon.

-- Ah! se on kuolema, Felix-raukkani, sanoi hän minulle, ja te ette
rakasta kuolemaa! vihattavaa kuolemaa, kuolemaa, jota jokainen
olento, vieläpä kaikkein pelottomin rakastajakin kauhistuu. Tässä
päättyy rakkaus: minä tiedän sen hyvin. Lady Dudley ei näe teitä
koskaan hämmästyneenä hänen muutoksestaan. Ah! minkätähden minä
olen niin teitä toivonut, Felix? Lopultakin te olette tullut. Minä
palkitsen teille tämän uhrauksen hirvittävällä näytelmällä, joka teki
muinoin kreivi de Rancé'sta trappisti-munkin; minä, joka halusin
pysyä kauniina ja ylevänä teidän muistossanne, elää siellä ikuisena
liljan kukkana, minä ryöstän teiltä teidän harhakuvanne. Todellinen
rakkaus ei tee mitään laskelmia. Mutta älkää paetko, jääkää. Herra
Origet on havainnut minut paljon paremmaksi tänä aamuna, minä palaan
jälleen elämään, minä synnyn uudelleen teidän katseidenne alaisena.
Sitten kun minä olen saanut hiukan voimia, kun minä alan kyetä
ottamaan hiukan ravintoa, minä tulen jälleen kauniiksi. Minä tuskin
olen kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, minulla voi vielä olla monta
kaunista vuotta. Onni nuorentaa ja minä tahdon tuntea onnea. Minä
olen tehnyt ihania suunnitelmia, me jätämme heidät Clochegourde'en ja
menemme yhdessä Italiaan.

Kyyneleet kostuttivat minun silmiäni, minä käännyin ikkunaa kohden
ikäänkuin katsellakseni kukkia, apotti Birotteau tuli kiireesti minun
luokseni ja kallistui kukka vihkon yli: -- Ei kyyneleitä! sanoi hän
minun korvaani.

-- Henriette, te ette siis pidä enää meidän rakkaasta laaksostamme?
vastasin minä hänelle antaakseni luonnollisuutta äkilliselle
liikkeelleni.

-- Kyllä, sanoi hän lähentäen otsaansa minun huuliini hyväilevällä
liikkeellä; mutta ilman teitä se on minulle turmiollinen... _ilman
sinua_, jatkoi hän koskettaen kuumilla huulillaan kevyesti minun
korvaani lähettääkseen sinne nuo kaksi sanaa ikäänkuin kaksi
huokausta.

Minä hämmästyin tuota intohimoista hyväilyä, joka suurensi vielä
noiden kahden apotin hirvittäviä puheluita. Tuolla hetkellä minun
ensimäinen hämmennykseni haihtui; mutta vaikka minä saatoinkin
selvästi ajatella, ei minun tahtoni ollut kyllin voimakas
tukahduttamaan hermostunutta liikuntoa, joka minua vaivasi tuon
kohtauksen aikana. Minä kuuntelin vastaamatta, tai pikemminkin minä
vastasin pysyvällä hymyilyllä ja myöntymyksen merkeillä ollakseni
häntä vastustamatta, menetellen kuten äiti lapsensa kanssa. Oltuani
yllätetty hänen olemuksensa muutoksesta minä huomasin, että naisella,
joka kerran oli tehnyt niin suuren vaikutuksen ylevyyksillään, oli
asennossaan, äänessään, tavoissaan, katseissaan ja aatteissaan lapsen
yksinkertainen tietämättömyys, teeskentelemättömät sulot, liikkumisen
halu, syvä välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei koske häntä tai
hänen halujaan, sanalla sanoen kaikki nuo heikkoudet, jotka vaativat
lapselle suojelusta. Koskeekohan tämä kaikkia kuolemaa tekeviä?
Riisuvatko he kaikki yhteiskunnalliset valepukunsa, samoin kuin lapsi
ei ole niitä vielä pukenut päälleen? Tai, ollen iankaikkisuuden
rannalla ja ollen hyväksymättä muita inhimillisiä tunteita kuin
rakkauden, ilmaisikohan kreivitär sen suloisen viattomuuden Chloe'n
tavalla?

-- Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän,
ja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi
sitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja.
Ja sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän
lähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis,
että minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun
suurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni
Indre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni
kärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle
hillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja
vetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun
kuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä
käskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa
minä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.

Ah! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu
kylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon
jalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista,
todellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös
kärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua.
Kun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä
polvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.

-- Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen
minuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut
valhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä
sitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä,
joka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään
ketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien
läpi jotain tuoksua. -- Felix! viininkorjaajat menevät syömään
päivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka
olen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He
tuolla ovat onnellisia, he!

-- _Kyrie eleison!_ sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät
taivaaseen luotuina luki litanioja.

Kreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua
kiihkeästi ja puristi minua sanoen: -- Minä en enää päästä teitä!
Minä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady
Dudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: _my
dee_. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut
jättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:

-- Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen
ilmoittamaan Manettelle... Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka
saapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.

-- Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän
minulle avatessaan silmänsä.

Hän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet
käsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra
Deslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin
koristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.

-- Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär
muuttuneella äänellä.

Lääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös,
puhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.

-- Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.

-- Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka
olisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä,
kuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan,
jolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka
armollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.

Herra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.

-- Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana
hän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen,
sanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden
ilmauksiin!...

-- Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.

Minä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän
laajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin
äkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan
ruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni.
Minä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli
yhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla
tataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen
jäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen,
jolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään:
hirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi
leikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo
synnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin
kuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne
trappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni
eivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen
huoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä
valon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen
kanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista
elämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani
omistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies
varjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista,
joihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut
ylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää?
Rakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle
äkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin
alaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien
tulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma
kantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin
terassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin,
hitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta
rakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli
minuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille.
Kun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin
hän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin
minun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää.
Hän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani
pengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten
kuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä.
Jacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa
tunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä
kaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia,
jotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin
jälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen
huomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa,
ovat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä
kysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt
ajatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin
Jacques'iin?

-- Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että
sinulla on minussa mitä uskollisin veli.

-- Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni!
vastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.

-- Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi
etäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä
nenäliinaansa.

-- Ymmärrättekö? sanoi hän.

Jokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain
sittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette
kuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.

-- Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään
ettei kreivitär enää kärsinyt.

Noina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman
lopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät
kiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja,
jotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että
sairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän
kärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille
odottamatta.

-- Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian
voimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.

Kukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut
siihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien
hyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä
herättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka
uinuivat hänessä nuoruudesta asti.

-- Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa
katsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.

Minä palasin kuolevan luo hetkellä, jolloin aurinko laski kullaten
Azay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno
loiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa.
Tuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin
hallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis
myrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa
samassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun
minun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina,
korjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla
voittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa.
Molemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi
seisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan
tuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa
Henriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita,
joissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin.
Kasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen
yhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme
keskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme.
Niin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät
tuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen
ylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi
sieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget.
Hänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja
tuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä
suitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat
sijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle,
himmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle.
Madeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan
jumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja
päästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: "Vihdoinkin! Tässä
on minun äitini!" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän
seuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.

-- Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi
minuun ikäänkuin toistaakseen minulle: -- Enkö minä sanonut, että
tähti nousisi säteilevänä?

Madeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän
hengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä,
joka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten
jokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella,
tuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu.
Tällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot
tuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille,
että tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli
lausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana
_Ave Maria_ tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli
niin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin.
Illan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset
viserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava
huuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle,
hänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja
luonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren,
että meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen
ovi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean
juhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme
sen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen
sivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia
rukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä
jäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti
Birotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan
Sachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede
ja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle
ilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä
vapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä.
Hetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello
yhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta
suloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden
päivien kauneudessaan.

-- Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys
palaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.

-- Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän
hymyillen.

Seurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta
äidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle.
Kreivitär punastui nähdessään minut.

-- Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä
olen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä
harhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle
kätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle
silloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: -- Kuten ennen vanhaan,
Felix?...

Me poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi,
minkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle
Madeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta
epäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja
pysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.

-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua
vastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää
sopia.

-- Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo,
vastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres
[ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt _Jumalan
äidilleen_, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu
suojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.

-- Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa
minulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.

-- Te ja aina _te!_

Hänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun
korsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää
tuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja
sydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului
syvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään
kreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette,
seuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli
antanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla
hänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella
kauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa
mustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus,
jonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta
kuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään.
Hänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän
silmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.

-- Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni
tarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni
viimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista,
mutta te merkitsette siinä hyvin paljon.

Hän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi
kävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten
auttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen
kreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette
oli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin
polviin.

-- Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen
puoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti
joskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt
velvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia
pyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut
erään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä
hellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä
minun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt
teitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä
näiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä
teille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä,
läheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski,
ole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan
olen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut
moitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai
tahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että
minä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen
teitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä
puolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet
sen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan
teidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta,
jos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne,
teidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken
sen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta
sen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.

-- Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä
vaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti
kreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi
otsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta
pyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän
sinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?

-- Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen
kuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille
tulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät
siunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon
tuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka
oli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki.
Sydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset
toivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä
suoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää
niin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni,
että sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen
yhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti,
anteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. --
Lukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen
minulle tuon salaperäisen kirjeen.

Kreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja
kantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.

-- Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin
teitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille
tuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä
minä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja
aviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien
kanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette
niin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle
iloa!

Apotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva
kallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen
sillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat
tulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle
murtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän
näkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme
ja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti
hänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä
tuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi
palvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän
pyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen
kreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden
aikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle
ja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän
oli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille
tunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei
hän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti
liikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä
oli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi
puhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle
ehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi
vaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen
aukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien
silmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä,
jolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen
kärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä,
minä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani.
Kreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin
ja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli
pitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli
niin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman
kanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen,
lumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien
myrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä
vielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka
eivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus
tuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia
se ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus
tuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja
tulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon
kuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo
kolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka
valvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta
suudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut
minun koskaan sallinut osoittaa.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me
saatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha
tallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä.
Me kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut
tuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson
halki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa,
joka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä
nöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi
hän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän
sanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan
paikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla
elämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme
ensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme
päässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä:
tuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi
suuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon
laakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon
jaloja tekoja.

Manetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär
köyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen
rahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia,
antanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä
viljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän
jollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja
linnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu
rakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu
nuorukaisia sotapalveluksesta --, liikuttavia hyviä tekoja tuolta
rakastavaiselta naiselta, joka sanoi: -- _Toisten onni on niiden
lohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia_. Nämä asiat,
joista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat
keränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja
molempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen
Madeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin
Clochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.

Rouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia
kertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.

Kun saattue jätti myllytien, puhkesi kaikkien huulilta yksimielinen
itkun sekoittama huokaus, joka näytti ilmaisevan, että tämä laakso
itki sieluansa. Kirkko oli täynnä väkeä. Sielumessun jälkeen me
menimme kirkkomaalle, jonne hänet piti haudata lähelle ristiä. Kun
minä kuulin hiekan ja kivien vyöryvän arkun päälle, pettivät minun
voimani, minä horjuin, minä pyysin kumpaakin Martineau'ta tukemaan
minua, ja he saattoivat minut puolitainnoksissa Saché'n linnaan
asti; isäntäväki tarjosi minulle kohteliaasti huoneen, jonka minä
otin vastaan. Tunnustan teille, minä en tahtonut ollenkaan palata
Clochegourde'en. Minusta oli myös vastenmielistä mennä Frapesle'en,
josta minä saatoin nähdä Henrietten linnan. Täällä minä olin hänen
lähellänsä. Minä asuin muutamia päiviä huoneessa, jonka ikkunat
olivat tuohon rauhalliseen ja yksinäiseen laaksoon päin, josta minä
olen teille puhunut. Se on laaja satavuotisten tammien reunustama
notko, jossa suurien sateiden aikana virtaa tulvavesiä. Tuo näkö
soveltui vakavaan ja juhlalliseen mietiskelyyn, johon minä tahdoin
heittäytyä. Päivänä, joka seurasi tuota onnetonta yötä, minä olin
tuntenut, kuinka sopimaton minun läsnäoloni Clochegourde'ssa oli.
Kreivillä oli ollut voimakkaita mielenliikutuksia Henrietten
kuollessa, mutta hän oli odottanut tuota hirveätä tapahtumaa ja
hänen olemuksensa pohjana oli jonkinmoinen välinpitämättömyys.
Minä olin huomannut sen useampia kertoja, ja kun maahan kumartunut
kreivitär antoi minulle tuon kirjeen, jota minä en uskaltanut
avata, ja kun hän puhui kiintymyksestään minuun, ei tuo synkkä
mies luonut minuun musertavaa katsetta, kuten odotin. Hän oli
pitänyt Henrietten sanoja tuon niin puhtaaksi tuntemansa sielun
äärimmäisestä hienotunteisuudesta johtuviksi. Tämä kreivin itsekäs
tunteettomuus oli luonnollista. Noiden kahden olennon sielut
eivät olleet keskenänsä yhteydessä, heillä ei ollut koskaan noita
pysyviä vuorovaikutuksia, jotka elähyttävät tunteita; he eivät
olleet koskaan vaihtaneet iloja eikä suruja, noita voimakkaita
siteitä, jotka katketessaan satuttavat meissä tuhansia kohtia,
siksi että ne koskettavat meidän kaikkia hermojamme, siksi, että ne
ovat kiinnitettyjä meidän sydämemme poimuihin samalla kun ne ovat
hyväilleet sielua, joka pyhitti jokaisen noista siteistä. Madeleinen
vihamielisyys sulki minulta Clochegourde'n. Tuo ankara nuori tyttö
ei ollut halukas ryhtymään sovinto-keskusteluihin äitinsä arkun
ääressä, ja minä olisin ollut hirveän kiusallisessa asemassa kreivin
ja hänen välillään; edellinen olisi puhunut minulle kreivittärestä
ja jälkimäinen, talon herratar, olisi osoittanut minua kohtaan
voittamatonta vastenmielisyyttä. Olla sellaisessa asemassa siellä,
missä kerta itse kukatkin olivat olleet hyväileviä, missä pengermien
portaat olivat olleet kaunopuheliaita, missä kaikki minun muistoni
verhosivat runoudella kuistit, ristikkoaidat, terassit, puut ja
maisemat. Olla vihattu siellä, missä kaikki oli rakkautta, minä en
sietänyt tuota ajatusta. Tästä lähtien minun kohtaloni oli määrätty.
Ah, sellaisenko ratkaisun sai voimakkain rakkaus, mikä koskaan on
koskettanut miehen sydäntä. Vieraiden silmissä minun menettelyni
tuli olemaan tuomittavaa, mutta minun omatuntoni ei tuominnut sitä.
Näin loppuvat nuoruuden kauneimmat tunteet ja suurimmat draamat.
Me lähdemme melkein kaikki liikkeelle aamunkoitossa, kuten minä
Tours'ista Clochegourde'en, eristäytyen maailmasta, sydän rakkaudesta
hiutuvana; sitten kun meidän aarteemme ovat kestäneet tulikokeen,
kun me olemme sekottautuneet ihmisiin ja tapauksiin, kaikki pienenee
huomaamatta, me löydämme vähän kultaa tuhkien seasta. Siinä on elämä,
elämä sellaisena kuin se on; suuria pyrintöjä, pieniä saavutuksia.
Minä mietin pitkän aikaa omaa itseäni kysyen itseltäni, mitä minun
oli tehtävä tuon iskun jälkeen, joka oli lyönyt maahan kaikki
minun kukkani. Minä päätin heittäytyä politiikkaan ja tieteeseen,
kunnianhimon vaivaloisille poluille, minä päätin poistaa naisen
elämästäni, olla valtiomies, kylmä ja intohimoton, pysyä uskollisena
tuolle pyhälle olennolle, jota minä olin rakastanut. Minun mietteeni
nousivat silminkantamattomiin, sillä aikaa kun minun silmäni
pysyivät kiinnitettyinä suurenmoiseen maisemaan pronssirunkoisine
kultatammineen ja synkkine huippuineen. Minä kysyin itseltäni, oliko
Henrietten hyve ollut tietämättömyyttä, olinko minä sittenkin syypää
hänen kuolemaansa. Minä taistelin itseni kanssa keskellä katumuksia.
Lopuksi eräänä ihanana syksypäivänä, jommoisille taivas lähettää
viimeisiä hymyilyjään ja jotka ovat niin kauniita Tourainessa,
minä luin hänen kirjeensä, jota minä hänen määräyksensä mukaan en
saanut avata, ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen. Kuvitelkaa minun
tunteitani lukiessani sitä:

    Rouva de Mortsauf'in kirje vikontti Felix de Vandenesselle.

    'Felix, liiaksi rakastettu ystäväni, minun tulee nyt avata
    teille sydämeni, vähemmin osoittaakseni teille, miten suuresti
    minä teitä rakastan, kuin saadakseni teidät ymmärtämään
    velvollisuuksienne suuruuden paljastaessani teille niiden
    haavojen syvyyden ja raskauden, joita te olette iskenyt. Nyt,
    jolloin minä sorrun uupuneena matkan vaivoista, menehtyneenä
    taistelun kuluessa saaduista iskuista, nainen on minussa
    onneksi kuollut, äiti yksin on jäänyt jäljelle. Te tulette
    näkemään, rakas, millä tavalla te olette ollut alkusyynä minun
    onnettomuuksiini. Jos minä myöhemmin mielelläni asetin itseni
    alttiiksi teidän iskuillenne, kuolen minä tänään teiltä viimeisen
    haavan saaneena; mutta on äärimmäinen nautinto tuntea itsensä sen
    murtamaksi, jota rakastaa. Pian kärsimykset epäilemättä tulevat
    riistämään minulta voimat, minä käytän siis hyväkseni viimeisiä
    selviä ajatuksiani rukoillakseni vielä kerran teitä korvaamaan
    minun lapsilleni sydämen, jonka te olette heiltä ryöstänyt.
    Minä sälyttäisin teille tämän kuorman vaativasti, jos minä
    rakastaisin teitä vähemmän. Mutta minusta on parempi antaa teidän
    ottaa se vapaaehtoisesti kuten pyhän katumuksen vaikutuksesta
    ja myöskin ikäänkuin meidän rakkautemme jatkona: olihan meidän
    rakkauteemme alinomaa sekoitettuna katuvaisia mietiskelyitä ja
    sovittavaa pelkoa. Ja, minä tiedän sen, me rakastamme toisiamme
    aina. Teidän vikanne ei ole niin turmiollinen teihin nähden,
    kuin sen vastakaiun takia, jonka se sai minussa itsessäni.
    Enkö minä sanonut teille, että minä olin mustasukkainen, mutta
    mustasukkainen kuolemalle? Niin, minä kuolen. Lohduttautukaa
    kuitenkin: me olemme täyttäneet inhimilliset lait. Kirkko on
    yhdellä kaikkein kirkkaimmista äänistään sanonut minulle, että
    Jumala on laupias niille, jotka ovat uhranneet luonnolliset
    taipumuksensa hänen käskyilleen. Rakastettuni, kuulkaa siis
    kaikki, sillä minä en tahdo, että ainoakaan minun ajatuksistani
    olisi teille tuntematon. Se, mitä minä tunnustan Jumalalle
    viimeisenä hetkenä, pitää teidän myöskin tietää, te minun
    sydämeni kuningas, kuten hän on taivaan kuningas. Aina herttua
    d'Angoulême'n kunniaksi pidettyyn juhlaan asti, ainoaan, johon
    minä olen ottanut osaa, avioliitto oli pysyttänyt minut tuossa
    tietämättömyydessä, joka antaa nuorten tyttöjen sielulle
    enkelten kauneuden. Minä olin äiti, se on totta, mutta rakkaus
    ei ollut ympäröinyt minua luvallisilla nautinnoillaan. Kuinka
    olin pysynyt tuossa tilassa, en tiedä siitä mitään. Yhtä vähän
    minä tiedän, minkä lain nojalla kaikki minussa muuttui yhdessä
    hetkessä. Muistatteko vielä tänään nuo ensimäiset suudelmanne?
    Ne ovat hallinneet minun elämääni, ne ovat uurtaneet minun
    sieluni; teidän verenne kuumuus on kuumentanut minun vereni,
    teidän nuoruutenne on puhkaissut minun nuoruuteni, teidän
    halunne ovat siirtyneet minun sydämeeni. Kun minä nousin ylös
    niin ylpeänä, tunsin minä aistivaikutelman, jolle en tiedä
    nimeä missään kielessä; sillä lapset eivät ole löytäneet vielä
    sanoja ilmaistakseen valon yhtymistä heidän silmiensä kanssa,
    ilmaistakseen elämän suudelmaa heidän huulillaan. Niin, se
    oli varmaankin kaiun tuoma ääni, pimeyksiin singottu valkeus,
    maailmankaikkeudelle annettu sysäys, se oli vähemmän nopea
    kuin kaikki tämä, mutta se oli paljon kauniimpi, sillä se oli
    sielun elämä! Minä ymmärsin, että oli olemassa jotain minulle
    tuntematonta tässä maailmassa, voima kauniimpi kuin ajatus, siinä
    oli kaikki ajatukset, kaikki voimat, koko tulevaisuus tuossa
    vastatussa tunteen liikutuksessa. Minä tunsin itseni enää vain
    puoleksi äidiksi. Kohdistuen minun sydämeeni tuo salaman isku
    sytytti siellä haluja, jotka olivat uinuneet minun tietämättäni:
    minä aavistin äkkiä kaiken sen, mitä tätini tahtoi minulle sanoa,
    kun hän suudellen minua otsalle huudahti: _Henriette-raukka!_
    Palatessani Clochegourde'en kevät, ensimäiset lehdet, kukkien
    tuoksu, iloiset poutapilvet, Indre, taivas, kaikki puhui minulle
    kieltä, jota minä en ollut siihen asti ymmärtänyt ja joka
    synnytti minun sielussani hiukan samanlaista liikutusta kuin
    mitä te olitte saanut minun aistimissani aikaan. Jos te olette
    unohtanut nuo hirveät suudelmat, minä, minä en ole koskaan voinut
    hävittää niitä muististani: minä kuolen niistä! Niin, joka kerta,
    kun minä teidät senjälkeen näin, te elvytitte niiden jäljen;
    minä olin liikutettu päästä jalkoihin teidän näöstänne, yhdestä
    ainoasta teidän tulonne aavistuksesta. Ei aika eikä minun luja
    tahtoni voineet hillitä tuota voitokasta aistihurmausta. Minä
    kysyin vasten tahtoani itseltäni: Mitähän nautinnot ovat? Meidän
    vaihdetut katseemme, kunnioittavat suudelmat, jotka te painoitte
    kädelleni, käsivarteni teidän käsivarrellanne, teidän äänenne
    kaikissa noissa hellyydensävyissään, sanalla sanoen pienimmätkin
    seikat liikuttivat minua niin rajusti, että melkein aina verho
    laskeutui minun silmieni yli: kapinallisten aistimien kohina
    täytti silloin minun korvani. Ah! jos te tuollaisella hetkellä,
    jolloin minä lisäsin kylmyyteni kaksinkertaiseksi, olisitte
    ottanut minut käsivarsillenne, olisin minä kuollut onnesta.
    Minä toivoin joskus teidän puoleltanne jotain väkivaltaa,
    mutta rukous karkoitti pian tuon huonon ajatuksen. Teidän
    nimenne minun lapsieni lausumana täytti sydämeni kuumemmalla
    verellä, joka väritti heti minun kasvoni, ja minä viritin
    ansoja Madeleine-raukalle saadakseni hänet lausumaan sen,
    niin suuresti minä rakastin tuon aistimuksen kuohuntaa. Mitä
    minä sanoisin teille? Teidän käsialanne viehätti minua, minä
    katselin teidän kirjeitänne kuten tarkastetaan muotokuvaa.
    Jos te jo ensimäisestä päivästä alkaen olitte saanut minun
    ylitseni jonkin kohtalokkaan vallan, te ymmärrätte, ystäväni,
    että se tuli suunnattomaksi, kun minun sallittiin lukea teidän
    sielustanne. Mihin hurmauksiin minä vajosin huomatessani teidät
    niin puhtaaksi, niin täysin todelliseksi, niin jalomieliseksi,
    kykenevänä niin suuriin asioihin ja kokeneena jo niin paljon!
    Mies ja lapsi, pelkuri ja rohkea! Mikä ilo, kun minä huomasin
    meidät molemmat pyhitetyiksi yhteisillä kärsimyksillä! Tuosta
    illasta lähtien, jolloin me avasimme sydämemme toisillemme,
    oli teidän menettämisenne minulle samaa kuin kuolema: minä
    olen teidät myöskin laskenut lähelleni itsekkyydestä. Varmuus,
    joka herra de Berge'llä oli siitä, että minä kuolisin, jos te
    poistuisitte, liikutti häntä suuresti, sillä hän näki minun
    sieluuni. Hän päätti, että minä olin välttämätön lapsilleni ja
    kreiville: hän ei käskenyt minun sulkea teiltä pääsyä taloon,
    sillä minä lupasin hänelle pysyä puhtaana ajatuksissa ja
    teoissa. -- "Ajatus on tahdosta riippumaton, sanoi hän, mutta
    se voi olla varjeltu suurissa tuskissa." -- "Jos minä ajattelen,
    vastasin minä hänelle, on kaikki hukassa, pelastakaa minut omalta
    itseltäni. Laittakaa niin, että hän jää minun lähelleni ja että
    minä pysyn puhtaana!" Kunnon vanhus, vaikka hän oli ankara,
    osoitti suvaitsevaisuutta niin suurta suoruutta kohtaan. --
    "Te voitte rakastaa häntä, kuten rakastetaan poikaa, määräten
    tyttärenne hänelle puolisoksi." Minä otin rohkeasti vastaan
    kärsimyksien elämän, jotten menettäisi teitä, ja minä rakastin
    kärsimystäni nähdessäni, että me olimme kutsutut kantamaan samaa
    iestä. Jumalani, minä olen pysynyt koskemattomana, uskollisena
    miehelleni, sallimatta teidän, Felix, astua askeltakaan
    kuningaskuntaanne! Minun intohimojeni suuruus kiihdytti minun
    voimiani, minä pidin niitä kidutuksia, joilla herra de Mortsauf
    minua vaivasi, sovituksina, ja minä kestin ne ylpeydellä
    kukistaakseni rikolliset taipumukseni. Ennen minä olin altis
    valituksiin, mutta siitä lähtien, kun te pysyitte minun luonani,
    minä sain jonkunverran iloisuutta, jonka herra de Mortsauf on kai
    saanut tuntea. Ilman tuota voimaa, jonka te minulle tarjositte,
    minä olisin jo aikoja sitten sortunut sisällisessä elämässäni,
    josta olen teille kertonut. Jos te olette merkinnyt paljon minun
    velvollisuuksieni täyttämisessä, on asianlaita ollut sama minun
    lapsiini nähden. Minä luulin riistäneeni heiltä jotain, ja minä
    pelkäsin, etten koskaan voisi tehdä tarpeeksi paljon heidän
    hyväkseen. Minun elämäni oli siitä lähtien yhtä ainoata surua,
    jota minä rakastin. Tuntiessani itseni vähemmän äidiksi, vähemmän
    uskolliseksi vaimoksi, moite sai sijansa minun sydämessäni ja
    peläten laiminlyöväni velvollisuuteni, minä alinomaa täytin
    ne ylenmääräisesti. Varjellakseni itseni lankeemuksesta minä
    asetin Madeleinen teidän ja itseni välille. Minä määräsin teidät
    toisillenne pystyttäen siten sulkuja meidän kahden välille.
    Voimattomia sulkuja! Ei mikään voinut tukahduttaa väristyksiä,
    joita te minulle aiheutitte. Kaukana tai lähellä teillä oli sama
    voima. Minä asetin Madeleinen Jacques'in edelle, sentähden että
    Madeleinestä piti tulla teidän omanne. Mutta minä en luovuttanut
    teille tytärtäni taisteluitta. Minä sanoin itselleni, etten ollut
    kuin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha teidät kohdatessani ja
    että teillä oli melkein kaksikymmentäkaksi vuotta. Minä lyhensin
    välimatkat, minä heittäydyin vääriin toiveisiin. Oi, Jumalani,
    Felix, minä teen teille nämä tunnustukset säästääkseni teitä
    katumuksista, ehkäpä myöskin ilmoittaakseni teille, että minä en
    ollut tunteeton, että meidän rakkauskärsimyksemme olivat aivan
    yhtä hirveät ja että Arabelle ei ollut missään minua etevämpi.
    Minä olin myöskin yksi noita langenneen rodun tyttäriä, joita
    miehet niin suuresti rakastavat. Oli aika, jolloin taistelu
    oli niin kauhea, että minä itkin yöt läpeensä; minun hiukseni
    putoilivat. Teillä on ne. Te muistatte sairauden, joka kohtasi
    herra de Mortsauf'ia. Teidän sielunne suuruus silloin, sensijaan
    että se olisi kohottanut minua, alensi minua. Voi! jo tuona
    päivänä minä toivoin voivani antaa itseni teille palkinnoksi niin
    suuresta sankaruudesta; mutta tuo hulluus ei kestänyt kauvoja.
    Minä laskin sen Jumalan jalkojen juureen tuossa messussa, johon
    te kieltäydyitte ottamasta osaa. Jacques'in sairaus ja Madeleinen
    kärsimykset näyttivät minusta Jumalan varoituksilta, Jumalan,
    joka veti voimakkaasti puoleensa eksynyttä karitsaa. Sitten
    teidän niin luonnollinen rakkautenne tuohon englannittareen
    paljasti minulle salaisuuksia, joista minä olin ollut tietämätön.
    Minä rakastin teitä enemmän kuin mitä minä luulin. Madeleine
    hävisi meidän väliltämme. Minun myrskyisen elämäni alituiset
    liikutukset, ponnistukset, joita minä tein hillitäkseni itseäni,
    ilman muuta kuin uskonnon apua, kaikki on valmistanut sairautta,
    josta minä kuolen. Tuo hirveä isku aiheutti häiriöitä, joista
    minä olen vaiennut. Minä näin kuolemassa ainoan mahdollisen
    ratkaisun tälle salatulle murhenäytelmälle. Kokonainen elämä,
    kiihkoisa, mustasukkainen ja raivoisa elämä, on ollut noiden
    kahden kuukauden välillä, jotka kuluivat äitini teidän
    suhdettanne lady Dudley'hin koskevasta uutisesta teidän tuloonne.
    Minä tahdoin mennä Pariisiin, minä janosin murhaa, minä toivoin
    tuon naisen kuolemaa, minä olin tunteeton lasteni hyväilyille.
    Rukous, joka tähän asti oli ollut minulle kuin palsami, ei
    enää tehonnut minun sieluuni. Mustasukkaisuus on tehnyt leveän
    murtuman, josta kuolema on astunut sisälle. Minä olin kuitenkin
    pysynyt tyynenä otsaltani. Niin, tuo taistelukausi oli salaisuus
    Jumalan ja minun välillä. Kun minä sitten sain tietää, että
    minua oli pettänyt vain luonto, eikä teidän ajatuksenne, että
    minä olin rakastettu yhtä paljon kuin minä rakastin teitä,
    tahdoin minä elää... se oli liian myöhäistä. Jumala oli ottanut
    minut suojelukseensa epäilemättä säälien olentoa, joka oli
    totuudenmukainen omaa itseänsä kohtaan, totuudenmukainen häntä
    kohtaan ja jonka kärsimykset olivat usein vieneet pyhäkön oville.
    Suuresti rakastettuni! Jumala on minut tuominnut, herra de
    Mortsauf antaa minulle epäilemättä anteeksi, mutta te, tuletteko
    te olemaan lempeä? Kuunteletteko te ääntä, joka tällä hetkellä
    kaikuu minun haudastani? Korjaatteko te onnettomuudet, joihin me
    olemme tasan syyllisiä, te ehkä vähemmän kuin minä? Te tiedätte,
    mitä minä aion teiltä pyytää. Olkaa herra de Mortsauf'ille kuten
    laupeudensisar sairaalle, kuunnelkaa häntä, rakastakaa häntä;
    kukaan ei häntä tule rakastamaan. Asettukaa hänen ja hänen
    lastensa väliin kuten minä olen tehnyt. Teidän vaivanne ei tule
    olemaan pitkäaikaista. Jacques jättänee pian kodin mennäkseen
    isoisän luo Pariisiin, ja te olette luvannut minulle ohjata
    häntä tämän maailman karien halki. Mitä Madeleineen tulee, hän
    menee naimisiin; kunpa miellyttäisitte häntä jonakin päivänä!
    Hän on kokonaan minua ja enemmänkin; hänellä on tuo tahto, joka
    minulta puuttui, tuo tarmokkuus, joka on välttämätön seuratessa
    poliittisen elämän myrskyihin määrättyä miestä, hän on taitava
    ja ymmärtäväinen. Jos teidän kohtalonne yhdistyvät, on hän oleva
    onnellisempi kuin mitä hänen äitinsä oli. Saadessanne itsellenne
    oikeuden jatkaa minun työtäni Clochegourde'ssa te pyyhitte pois
    rikoksia, jotka eivät ole tulleet riittävästi sovitetuiksi,
    vaikka ne ovat anteeksiannettuja taivaassa ja maan päällä, sillä
    _hän_ on jalomielinen ja antaa minulle anteeksi. Minä olen, te
    näette sen, alati itsekäs, mutta onhan se todistus itsevaltiaasta
    rakkaudesta. Minä tahdon omaisissani olla teidän rakastamana. Kun
    minä en ole voinut kuulua teille, jätän minä teille ajatukseni ja
    velvollisuuteni! Jos te ette tahdo ottaa Madeleineä vaimoksenne,
    pitäkää ainakin huolta minun sieluni levosta tekemällä herra de
    Mortsauf niin onnelliseksi kuin hän voi tulla.

    Jää hyvästi, rakas sydämeni lapsi, nämä ovat täysissä
    sielunvoimissa lausutut, vielä elämää täynnä olevat jäähyväiset,
    sen sielun jäähyväiset, johon sinä olet vuodattanut liian suuria
    iloja voidaksesi saada pienintäkään moitetta onnettomuudesta,
    jonka ne ovat aiheuttaneet; minä käytän tuota sanaa ajatellen,
    että te minua rakastatte, sillä minä, minä menen leposijaani
    velvollisuuksien uhrina ja, mikä saa minut värisemään, en
    ilman kaipausta! Jumala tietää paremmin kuin minä, olenko minä
    toteuttanut hänen pyhät lakinsa niiden hengen mukaisesti. Minä
    olen epäilemättä usein horjunut, mutta minä en ole langennut,
    ja voimakkain syy minun virheisiini on itse niiden viettelysten
    suuruus, jotka ovat minua ympäröineet. Vapahtaja on näkevä minut
    aivan yhtä vapisevana kuin jos minä olisin langennut. Vielä
    kerran jää hyvästi, jäähyväiset, samanlaiset kuin mitkä minä
    eilen sanoin meidän kauniille laaksollemme, jonka helmassa minä
    olen pian lepäävä ja jonne te usein palaatte, eikö niin?

                                                Henriette.'

Minä vaivuin syviin mietiskelyihin huomatessani tuon elämän
tuntemattomat syvyydet, jotka viimeinen liekki oli valaissut. Minun
itsekkäisyyteni pilvet hajosivat. Hän oli siis kärsinyt yhtäpaljon
kuin minä, enemmän kuin minä, sillä hän oli kuollut. Hän luuli,
että jokainen olisi hyvä hänen ystäväänsä kohtaan; hän oli ollut
niin rakkauden sokaisema, ettei hän ollut huomannut tyttärensä
vihamielisyyttä. Tämä viimeinen todistus hänen hellyydestään teki
minulle hyvin pahaa. Henriette-raukka, joka tahtoi antaa minulle
Clochegourde'n ja tyttärensä!

Nathalie, tuosta ikuisesti hirveästä päivästä alkaen, jolloin
minä ensi kerran astuin hautuumaalle seuraten tuon jalon naisen
jäännöksiä, Henrietten, jonka te nyt tunnette, aurinko on ollut
vähemmän kuuma ja vähemmän kirkas, yö pimeämpi, liikkeet hitaampia,
ajatus raskaampi. On olentoja, joita me hautaamme maahan, mutta
on erikoisesti rakkaita olentoja, joilla on meidän sydämemme
kuolinliinana, ja joiden muisto sekoittuu joka päivä sydämemme
lyönteihin; me ajattelemme heitä kuten me hengitämme, he ovat meissä
tuon suloisen lain nojalla, joka koskee rakkaudelle ominaista sielun
vaellusta. Toinen sielu on minun sielussani. Kun minä olen tehnyt
hyvää, kun minä olen lausunut kauniita sanoja, puhuu ja toimii tuo
sielu. Kaikki se, mikä minussa mahdollisesti on hyvää, virtaa tuosta
haudasta, kuten liljan kukasta tuoksut, jotka palsamoivat ilman.
Pilkka, pahuus, kaikki se, mitä te moititte minussa, tulee minusta
itsestäni. Tästä lähtien, kun minun silmiäni verhoaa pilvi ja kun ne
suuntautuvat taivasta kohden, oltuaan pitkän aikaa maahan luotuina,
kun minun suuni on mykkä teidän sanoillenne ja huolenpidoillenne,
älkää kysykö minulta enää: "_Mitä te ajattelette_?"

Rakas Nathalie, minä olen lakannut kirjoittamasta joksikin aikaa,
nuo muistot liikuttivat minua liiaksi. Nyt minun tulee kertoa teille
tapauksista, jotka seurasivat tuota katastrofia ja joihin ei tarvita
paljon sanoja. Silloin kun elämä on kokoonpantu vain toiminnasta
ja liikunnoista, on kaikki pian sanottu; mutta kun se on siirtynyt
sielun korkeimpiin piireihin, on sen kertominen pitkällistä.
Henrietten kirje sai erään toivon loistamaan minulle. Tuossa suuressa
haaksirikossa minä huomasin saaren, jonne minä saatoin nousta maalle.
Elää Clochegourde'ssa Madeleinen luona, pyhittäen hänelle elämäni,
se oli kohtalo, jossa saivat tyydytyksensä kaikki minun sydäntäni
liikuttaneet aatteet; mutta piti saada tietää Madeleinen todelliset
ajatukset. Minun oli lausuttava jäähyväiseni kreiville; minä menin
siis Clochegourde'en katsomaan häntä ja kohtasin hänet terassilla.
Me kävelimme pitkän aikaa. Aluksi hän puhui minulle kreivittärestä
kuten mies, joka tunsi menetyksensä suuruuden ja kaiken vahingon,
minkä se aiheutti hänen sisälliselle elämälleen. Mutta ensimäisen
tuskanhuutonsa jälkeen hän näytti enemmän huolehtivan tulevaisuudesta
kuin nykyisyydestä. Hän pelkäsi tytärtään, jolla ei ollut, sanoi hän,
äitinsä lempeyttä. Madeleinen luja luonne, jossa äidin viehättäviin
ominaisuuksiin oli sekoittunut jotain sankarillista, hämmästytti
tuota vanhusta, joka oli tottunut Henrietten lempeyksiin ja joka
tässä aavisti tahdon, jota ei mikään saisi taipumaan. Mutta se mikä
saattoi lohduttaa häntä tästä korvaamattomasta menetyksestä oli
tietoisuus saada pian liittyä vaimoonsa. Noiden viimeisten päivien
mielenliikutukset ja surut olivat pahentaneet hänen sairaloista
tilaansa ja herättäneet hänen vanhat tuskansa; taistelu, joka
kehkeytyi hänen isänvaltansa ja tyttären vallan välille, tyttären,
josta tuli talon valtiatar, oli saava hänen päivänsä loppumaan
katkeruudessa; sillä siinä, missä hän oli voinut taistella vaimonsa
kanssa, täytyi hänen väistyä lapsensa edessä. Sitäpaitsi hänen
poikansa tuli lähtemään pois kotoa, hänen tyttärensä oli menevä
naimisiin; minkälaisen vävyn tulisi hän saamaan? Vaikka hän
puhui pikaisesta kuolemastaan, tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja
rakkaudesta osattomaksi.

Tuona aikana, jolloin hän ei puhunut minulle muusta kuin itsestään,
pyytäen ystävyyttäni vaimonsa nimessä, hän täydensi minulle
lopullisesti maanpakolaisen suuren kuvan, yhden meidän aikakautemme
mieltäkiinnittävimmistä tyypeistä. Hän oli näöltään heikko ja
murtunut, mutta elämä näytti itsepintaisesti pysyvän hänessä hänen
raittiin elämäntapansa ja hänen maatöidensä tähden. Hetkellä, jolloin
minä kirjoitan tätä, hän elää vielä. Vaikka Madeleinen täytyi huomata
meidät kävellessämme pitkin terassia, hän ei laskeutunut alas;
hän tuli kuistille ja meni sisään useampia kertoja ilmaistakseen
minulle halveksumistaan. Minä käytin hyväkseni hetkeä, jolloin hän
tuli kuistille, ja pyysin kreiviä nousemaan linnaan; minulla oli
puhuttavaa Madeleinelle; minä esitin syyksi viimeisen toivomuksen,
jonka kreivitär oli minulle uskonut, minulla ei ollut muuta keinoa
kuin tämä saadakseni nähdä Madeleineä. Kreivi meni hakemaan häntä ja
jätti meidät yksin terassille.

-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle, jos minun on teille jossakin
puhuttava, niin eikö se saa tapahtua tässä, jossa teidän äitinne
minua kuunteli, kun hänellä oli valituksia, jotka koskivat vähemmän
minua kuin elämän tapauksia? Minä tiedän teidän ajatuksenne, mutta
älkää tuomitko minua tuntematta tosiasioita. Minun elämäni ja minun
onneni ovat kiinnitettyjä näihin paikkoihin, te tiedätte sen, ja te
karkoitatte minut niistä kylmyydellä, jota te osoitatte veljellisen
ystävyyden asemesta, tuon ystävyyden, joka yhdisti meitä ja jota
kuolema on lujittanut saman surun siteillä. Rakas Madeleine, te,
jonka edestä minä antaisin tällä hetkellä elämäni ilman mitään
palkinnon toivoa, ilman, että te itse sitä edes tietäisitte, niin
suuresti me rakastamme niiden lapsia, jotka ovat holhonneet meitä
elämässä; te ette tunne suunnitelmaa, jota teidän jumaloitu äitinne
rakasti ajatella näiden seitsemän vuoden aikana ja joka epäilemättä
lieventäisi teidän tunteitanne; mutta minä en tahdo käyttää
hyväkseni tätä etua. Kaikki se, mitä minä teiltä pyydän on, ettette
kieltäisi minulta oikeutta saapua hengittämään tämän terassin ilmaa
ja että odottaisitte, kunnes aika on muuttanut teidän ajatuksenne
yhteiskuntaelämästä; tällä hetkellä minä varon loukkaamasta niitä;
minä kunnioitan surua, joka teitä hämmentää, sillä se vie minulta
itseltänikin kyvyn arvostella järkevästi olosuhteita, joissa minä
olen. Pyhimys, joka valvoo tällä hetkellä meidän ylitsemme, hyväksyy
sen pidättymisen, jota minä noudatan pyytäessäni teitä ainoastaan
pysymään puolueettomana ajatuksissanne minusta. Minä rakastan
teitä liiaksi huolimatta vastenmielisyydestä, jota te minulle
osoitatte selittääkseni kreiville suunnitelmaa, jonka hän hyväksyisi
ilomielin. Olkaa vapaa. Myöhemmin ajatelkaa, että te ette tunne
ketään maailmassa paremmin kuin minut, ettei kellään miehellä ole
sydämessään uskollisempia tunteita...

Tähän asti Madeleine oli kuunnellut minua silmät maahan luotuina, nyt
hän pysähdytti minut liikkeellä.

-- Herra, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, minä tunnen
myöskin kaikki teidän ajatuksenne, mutta minä en muuta lainkaan
tunteitani teidän poissaollessanne ja minä pitäisin parempana
heittäytyä Indre'en kuin sitoa itseni teihin. Minä en puhu teille
itsestäni, mutta jos minun äitini nimellä on vielä jotain voimaa
teidän ylitsenne, pyydän minä hänen nimessään, ettette koskaan tulisi
Clochegourde'en, niinkauan kuin minä olen siellä. Jo teidän näkönne
aiheuttaa minulle häiriötä, jota minä en osaa selittää ja jota minä
en koskaan tule voittamaan.

Hän tervehti minua arvokkaalla liikkeellä ja palasi takaisin
Clochegourde'en taaksensa katsomatta, tunteettomana kuten hänen
äitinsä oli ollut yhtenä ainoana päivänä, mutta leppymättömänä.
Tuon nuoren tytön terävä silmä oli, vaikkakin myöhään, arvannut
kaikki, ja mahdollisesti hänen vihansa miestä kohtaan, joka
hänestä näytti turmiolliselta hänen äidilleen, oli lisääntynyt
joistakin katumuksista, joita hän tunsi ajatellessaan viatonta
kanssarikollisuuttaan. Tällä taholla kaikki oli pohjatonta syvyyttä.
Madeleine vihasi minua tahtomatta selittää itselleen, olinko minä
näiden onnettomuuksien syy vai uhri: hän olisi mahdollisesti
vihannut meitä yhtä paljon, äitiään ja minua, jos me olisimme
olleet onnellisia. Kaikki oli siten raunioina minun onneni
kauniissa rakennuksessa. Minun yksin tuli tuntea kokonaisuudessaan
tuon tuntemattoman, suuren naisen elämä, minä yksin tiesin
hänen tunteidensa salaisuuden, minä yksin olin nähnyt hänen
sielunsa kaikessa sen laajuudessa; hänen äitinsä, hänen isänsä,
hänen puolisonsa, hänen lapsensa eivät olleet tunteneet häntä.
Kummallista: minä pengon tuota tuhkien paljoutta ja mielihyvällä
levitän sitä teidän eteenne, me voimme kaikki löytää sieltä jotain
meidän kalleimmista omaisuuksistamme. Kuinka monella perheellä
onkaan Henriettensä, kuinka monet jalot olennot jättävät maailman
kohtaamatta älykästä kertojaa, joka olisi tutkinut heidän sydämensä,
mitannut niiden syvyyden ja laajuuden! Tämä on ihmiselämä kaikessa
sen totuudessa: usein eivät äidit tunne lapsiaan enempää kuin
lapset tuntevat heidät. Niin on myös puolisojen, rakastajien ja
veljien laita! Tiesinkö minä, että minä eräänä päivänä isäni arkun
ääressä riitelisin Charles de Vandenesse'n, veljeni, kanssa, jonka
menestykseen minä olin niin suuresti myötävaikuttanut? Jumalani,
kuinka paljon opetuksia yksinkertaisimmassakin kertomuksessa! Kun
Madeleine oli hävinnyt kuistin ovesta, palasin minä sydän murrettuna
sanomaan jäähyväiset isäntäväelleni, ja minä läksin Pariisia
kohden seuraten Indre'n oikeanpuoleista rantaa, jota pitkin minä
ensimäisen kerran olin tullut tähän laaksoon. Minä kuljin surullisena
Pont-de-Ruan'in iloisen kylän läpi. Minä olin kuitenkin rikas,
valtioelämä hymyili minulle, minä en ollut enää, kuten vuonna 1814,
uupunut jalankulkija. Tuohon aikaan minun sydämeni oli ollut täynnä
haluja, nyt minun silmäni olivat täynnä kyyneleitä; ennen minulla
oli elämä edessäni, nyt minä tunsin sen autioksi. Minä olin vielä
nuori, minulla oli kaksikymmentäyhdeksän vuotta, mutta minun sydämeni
oli jo kuihtunut. Muutamat vuodet olivat kylliksi riistämään tuolta
maisemalta sen ensimäisen kauneuden ja tekemään minulle elämän
vastenmieliseksi. Te voitte nyt ymmärtää, mikä liikutus minut
valtasi, kun minä kääntyessäni näin Madeleinen terassilla.

Voittamattoman surumielisyyden valtaamana minä en ajatellut enää
matkani päämäärää. Lady Dudley oli hyvin kaukana minun ajatuksistani
ja minä menin hänen asuntoonsa huomaamattani. Kun on kerran
tyhmyyden tehnyt, saa kantaa sen seuraukset. Minulla oli hänen
luonansa aviomiehen tottumukset, minä nousin surullisena portaita
ajatellen kaikkia välien rikkomisen ikävyyksiä. Jos te olette hyvin
ymmärtänyt lady Dudleyn luonteen ja tavat, voitte te kuvitella minun
mielipahani, kun hänen hovimestarinsa johti minut matkapuvussani
saliin, jossa minä tapasin hänet komeasti puettuna ja viiden
henkilön ympäröimänä. Lordi Dudley, yksi englannin kunnioitetuimpia,
vanhoja valtiomiehiä seisoi uunin edessä jäykkänä, ylpeänä,
kylmänä, pilkallisen näköisenä, kuten täytyy olla Parlamentissa;
hän hymyili kuullessaan minun nimeni. Arabellen kaksi lasta, jotka
olivat ihmeellisesti de Marsay'n, erään vanhan lordin avioliiton
ulkopuolella syntyneen pojan näköisiä, olivat äitinsä läheisyydessä.
Minut nähdessään Arabelle otti heti ylvään näön, kiinnitti katseensa
minun matkalakkiini, ikäänkuin hän olisi tahtonut minulta joka hetki
kysyä, mitä minulla oli tekemistä hänen luonaan. Hän kohteli minua,
kuin jotakin maalaisaatelismiestä, joka olisi hänelle esitetty. Mitä
meidän läheiseen ystävyyteemme tuli, tuohon ikuiseen rakkauteen,
noihin kuoleman lupauksiin, jos minä lakkaisin rakastamasta häntä,
tuohon Armide-komediaan, kaikki oli haihtunut kuten uni. Minä en
ollut koskaan puristanut hänen kättänsä, minä olin vieras, hän ei
tuntenut minua. Huolimatta diplomaatin kylmäverisyydestä, johon
minä jo aloin tottua, minä olin yllätetty, ja kuka muu tahansa
minun asemassani olisi ollut samoin. De Marsay hymyili kengilleen,
joita hän tarkasteli, merkillisellä tekohartaudella. Minä ratkaisin
pian kantani. Keltä muulta naiselta tahansa minä olisin ottanut
säädyllisesti vastaan häviöni; mutta kiihtyneenä nähdessäni pystyssä
sankarittaren, joka tahtoi kuolla rakkaudesta ja joka oli pilkannut
kuolemaa, minä päätin vastata häpeämättömyyteen häpeämättömyydellä.
Hän tiesi lady Brandon'in haaksirikon: muistuttaa hänelle siitä, oli
antaa hänelle tikarin isku sydämeen, vaikkakin ase siinä tylsyikin.

-- Rouva, sanoin minä hänelle, te suotte minulle anteeksi, että tulen
sisälle näin ratsastajan puvussa, kun saatte tietää, että minä saavun
Tourainesta ja että lady Brandon on jättänyt minun tehtäväkseni tuoda
teille tietoja, jotka eivät salli mitään viivytystä. Minä pelkäsin
teidän lähteneen Lancashire'en; mutta, koska te olette Pariisissa,
minä jään odottamaan teidän käskyjänne ja hetkeä, jolloin te
suvaitsette ottaa minut vastaan.

Hän painoi päänsä alas ja minä läksin. Tuosta päivästä alkaen
minä en ole häntä enää kohdannut muuten kuin seurapiireissä,
joissa me vaihdamme ystävällisen tervehdyksen ja joskus jonkun
kompasanan. Minä puhun hänelle Lancashiren lohduttamattomista
naisista, hän puhuu minulle ranskattarista, jotka tekevät kunniaa
epätoivoilleen vatsataudeilla. Hänen huolenpitojaan saan minä
kiittää siitä, että minulla on verivihollinen de Marsay'ssa, jota
hän kovasti liehakoitsee. Mutta minä sanon hänelle, että hän on
avioliitossa kahden sukupolven kanssa. Siten ei mitään puuttunut
minun onnettomuudestani. Minä seurasin suunnitelmaa, jonka olin
tehnyt Saché'ssa. Minä heittäydyin työhön, minä harrastin tiedettä,
kirjallisuutta ja politiikkaa; minä astuin diplomaatin uralle
Kaarle X:n tullessa hallitukseen; hän poisti viran, jota minä
olin hoitanut kuningas vainajan aikana. Jo tuosta hetkestä minä
päätin olla kiinnittämättä huomiotani ainoaankaan naiseen, olipa
hän sitten kuinka kaunis, kuinka henkevä, kuinka rakastettava
tahansa. Tämä onnistui minulle erinomaisesti: minä sain uskomattoman
mielen tyyneyden, suuren työkyvyn, ja minä ymmärsin kaiken sen,
minkä nuo naiset haaskaavat meidän elämästämme uskoen korvanneensa
meidät muutamilla viehättävillä sanoilla. Mutta kaikki minun
päätökseni raukesivat: te tiedätte miten ja miksi. Rakas Nathalie,
kuvatessani teille elämäni vapaasti ja suoraan, kuten minä kuvaan
sen itselleni, kertoessani teille tunteista, joissa teillä ei ollut
yhtään sijaa, minä mahdollisesti olen kylmentänyt jotain teidän
luulevaisen ja herkän sydämenne poimua. Mutta se, mikä kiihdyttäisi
vihaan tavallisen naisen, tulee olemaan teille, olen siitä varma,
uusi syy rakastaa minua. Kärsivien ja sairaiden sielujen suhteen
on noilla valikoiduilla naisilla ylevä tehtävä suoritettavanaan,
laupeudensisaren, joka parantaa haavoja, äidin, joka antaa anteeksi
lapselle. Taiteilijat ja suuret runoilijat eivät ole ainoat, jotka
kärsivät: miehet, jotka elävät isänmaansa eteen, kansakuntien
hyväksi, laajentaen tunteidensa ja ajatustensa piiriä, elävät usein
hirvittävässä yksinäisyydessä. Heillä on tarve tuntea sivullaan
puhdas ja uskollinen rakkaus; uskokaa, että he ymmärtävät sen
suuruuden ja arvon. Huomenna minä saan tietää, olenko minä pettynyt
teitä rakastaessani.

    Kreivi Felix de Vandenesse'lle.

    'Rakas kreivi, te olette saanut tuolta rouva de Mortsauf-raukalta
    kirjeen, joka, sanotte, on ollut teille hyödyksi johtamalla
    teitä maailmassa, kirje, jota te saatte kiittää korkeasta
    asemastanne. Sallikaa minun täydentää teidän kasvatustanne.
    Suvaitkaa toki luopua eräästä ikävästä tavasta; älkää jäljitelkö
    leskiä, jotka puhuvat aina ensimäisistä puolisoistaan, jotka
    tyrkyttävät toiselle vainajan hyveitä. Minä olen ranskalainen,
    rakas kreivi; minä tahdon saada puolisoksi koko sen miehen,
    jota minä rakastan, enkä todellisuudessa rouva de Mortsauf'ia.
    Luettuani teidän kertomuksenne tarkkaavaisuudella, jota se
    ansaitsee, ja te tiedätte, mitä mielenkiintoa minä teille
    osoitan, minusta on näyttänyt, että te olette ihmeteltävästi
    ikävystyttänyt lady Dudleyn asettamalla hänen eteensä rouva de
    Mortsauf'in täydellisyydet ja tehnyt paljon pahaa kreivittärelle
    masentaessanne hänet englantilaisen rakkauden ominaisuuksilla.
    Te olette käyttäytynyt tahdittomasti minua naisraukkaa kohtaan,
    jolla ei ole muita ansioita kuin se että miellytän teitä, te
    olette antanut minun ymmärtää, etten minä rakastanut teitä
    kuten Henriette ja Arabelle. Minä tunnustan puutteeni, minä
    tunnen ne; mutta minkätähden annatte minun niin kovakouraisesti
    tuntea ne? Tiedättekö, ketä kohtaan minä tunnen sääliä? Sitä
    neljättä naista kohtaan, jota te tulette rakastamaan. Hänen
    täytyy välttämättömästi taistella kolmea henkilöä vastaan;
    myöskin täytyy minun varata teidät niin hänen kuin teidän
    etujen nimessä teidän muistinne vaaraa vastaan. Minä kieltäydyn
    vaivaloisesta kunniasta rakastaa teitä: minulla pitäisi olla
    liiaksi katolisia tai anglikanisia ominaisuuksia, ja minä en
    huoli ruveta taisteluun varjojen kanssa. Clochegourde'n neitsyen
    hyveet saattaisivat epätoivoon itsensä suhteen varmimmankin
    naisen ja teidän peloton amatsooninne säikyttäisi rohkeimmatkin
    onnen unelmat. Mitä tahansa hän tekeekin, nainen ei voisi koskaan
    toivoa voivansa tuottaa teille iloja, jotka vastaisivat teidän
    kunnianhimoanne. Ei sydän eikä aistimet saa koskaan voittoa
    teidän muistoistanne. Te olette unohtanut, että me ratsastamme
    yhdessä usein. Minä en ole osannut kuumentaa aurinkoa, joka on
    jäähtynyt teidän pyhän Henriettenne kuolemasta, teitä värisyttää
    minun sivullani. Ystäväni, sillä te tulette aina olemaan minun
    ystäväni, välttäkää alkamasta toista kertaa tuollaisilla
    tunnustuksilla, jotka paljastavat teidän järkevyytenne, jotka
    lamauttavat rakkauden ja pakoittavat naisen epäilemään omaa
    itseään. Rakkaus, kreivi hyvä, ei elä muusta kuin luottamuksesta.
    Nainen, joka sanoessaan jotain tai noustessaan ratsaille ensiksi
    kysyy itseltään, eikö taivaallinen Henriette sanoisi paremmin,
    eikö sellainen etevä ratsastaja kuin Arabelle saisi liikkeisiinsä
    enemmän viehkeyttä, tuon naisen, olkaa siitä varma, sekä jalat
    että ääni vapisee. Te olette herättänyt minussa halun saada
    nähdä joku teidän huumaavista kukkavihkoistanne, mutta tehän
    ette tee niitä enää. On siten joukko asioita, joihin te ette
    uskalla enää ryhtyä, ajatuksia ja iloja, joita teille ei synny
    enää uudelleen. Ei yksikään nainen, tietäkää se, tahtoisi tunkea
    teidän sydämestänne kuollutta, jota te siellä säilytätte. Te
    pyydätte minua rakastamaan teitä kristillisestä laupeudesta.
    Minä voin tehdä, myönnän teille, suunnattoman paljon, kaiken
    voin tehdä laupeudesta paitsi en rakkautta. Te olette joskus
    ikävystyttävä ja ikävissänne; te nimitätte surumielisyyttänne
    melankoliaksi: oikein, mutta te olette sietämätön ja te tuotatte
    hirveitä suruja sille, joka teitä rakastaa. Minä olen liian
    usein kohdannut meidän kahden välillä pyhimyksen haudan: minä
    olen tutkinut itseäni, minä tunnen itseni ja minä en tahtoisi
    kuolla kuten hän. Jos te olette väsyttänyt lady Dudleyn, joka
    on sangen huomattava nainen, minä, jolla ei ole hänen kiihkeitä
    halujaan, minä pelkään kylmentyväni vielä pikemmin kuin hän.
    Tukahduttakaamme rakkaus väliltämme, koska te ette voi enää
    tuntea onnea muuta kuin kuolleiden kanssa, ja pysykäämme
    ystävinä, minä tahdon niin. Mitenkäs muuten, rakas kreivi! Teillä
    on ollut maailmaan astuessanne ihastuttava nainen, täydellinen
    rakastettu, joka ajatteli teidän onneanne, joka rakasti teitä
    kiihkeästi, joka ei pyytänyt teiltä muuta kuin uskollisuutta,
    ja te olette saattanut hänet kuolemaan surusta; en tosiaan
    tiedä mitään hirveämpää. Hehkuvimpien ja onnettomimpien nuorten
    miesten joukossa, jotka kunnianhimoisina kuljeksivat Pariisin
    katuja pitkin, ei ole ainoatakaan, joka ei pysyisi siveänä
    kymmenen vuotta saadakseen puolet niistä suosioista, joille
    te ette osannut antaa arvoa! Kun on niin suuresti rakastettu,
    voiko pyytää mitään enempää? Naisraukka, hän on paljon kärsinyt,
    ja kun te olette sanonut muutamia sentimentaalisia lauseita,
    luulette te maksaneenne veikanne hänen arkulleen. Samanlainen
    hinta odottaisi epäilemättä minunkin rakkauttani. Kiitoksia,
    kreivi rakas, minä en tahdo kilpailijaa, en haudan tällä enkä
    tuolla puolen. Kun on omallatunnollaan sellaisia rikoksia,
    pitäisi niistä ainakin vaieta. Minä tein teille ajattelemattoman
    pyynnön, minä olin nainen, Eevan tytär, teidän asianne oli
    punnita tarkkaan vastauksenne. Teidän olisi pitänyt valehdella
    minulle; myöhemmin minä olisin teitä siitä kiittänyt. Ettekö te
    ole koskaan ymmärtänyt niiden miesten hyvettä, joilla on hyvä
    onni naismaailmassa? Ettekö te tunne, kuinka jalomielisiä he
    ovat vannoessaan meille, etteivät he ole koskaan rakastaneet,
    että he rakastavat ensimäistä kertaa? Teidän ohjelmanne on
    mahdoton suorittaa. Olla samalla kertaa rouva de Mortsauf ja
    lady Dudley, ystäväni, eiköhän se ole sama kuin yhdistää vesi
    ja tuli? Te ette siis tunne naisia? He ovat sitä, mitä he ovat,
    heillä täytyy olla ominaisvirheensä. Te olette kohdannut lady
    Dudleyn liian aikaiseen voidaksenne määrätä hänen arvonsa, ja se
    paha, mitä te hänestä sanotte, näyttää minusta teidän loukatun
    turhamielisyytenne kostolta; te olette ymmärtänyt rouva de
    Mortsauf'in liian myöhään, te olette rangaissut toista sillä,
    ettei hän ollut toinen; mitä tapahtuisi minulle, joka en ole
    kumpikaan heistä? Minä rakastan teitä kylliksi ollakseni syvästi
    miettinyt teidän tulevaisuuttanne. Te Surullisen Hahmon ritari,
    teidän näkönne on aina kovasti kiinnittänyt minun mieltäni;
    minä uskoin melankoolisten ihmisten pysyväisyyteen; mutta minä
    en tiennyt, että te olitte maailmaan astuessanne tappanut
    kauneimman ja hyveellisimmän kaikista naisista. Niin, minä
    olen kysynyt itseltäni, mitä teille jää tehtäväksi, olen sitä
    paljon ajatellut. Minä luulen, ystäväni, että teidän pitää mennä
    naimisiin jonkun rouva Shandy'n kanssa, joka ei tiedä mitään
    rakkaudesta eikä intohimoista; joka ei ole levoton lady Dudleysta
    eikä rouva de Mortsauf'ista, joka ei lainkaan välitä noista
    ikävyyden hetkistä, joita te kutsutte melankoliaksi ja joiden
    aikana te olette huvittava kuin sade, lyhyesti sanoen naisen
    kanssa, joka olisi teille tuo erinomainen laupeudensisar, jota
    te haluatte. Rakastaa, vapista yhdestä sanasta, osata odottaa
    onnea, antaa sitä, saada sitä, tuntea tuhannet intohimon myrskyt,
    omistaa itselleen rakastetun naisen pienet turhamielisyydet,
    mitä kaikkeen tähän tulee, rakas kreivini, kieltäytykää siitä.
    Te olette liian hyvin seurannut neuvoja, joita teidän hyvä
    enkelinne on teille antanut nuorten naisten suhteen; te olette
    välttänyt heitä niin hyvin, ettette heitä ollenkaan tunne.
    Rouva de Mortsauf on ollut oikeassa asettaessaan teidät heti
    alusta korkealle, kaikki naiset olisivat olleet teitä vastassa,
    ja te ette olisi päässyt mihinkään. Nyt on teidän jo liian
    myöhäistä alkaa tutkimuksianne oppiaksenne sanomaan meille
    sitä, mitä me rakastamme kuulla, ollaksenne oikealla hetkellä
    suuri, ihaillaksenne meidän pienuuksiamme, kun meitä miellyttää
    olla pieniä. Me emme ole niin typeriä kuin te luulette: kun me
    rakastamme, asetamme me valitsemamme miehen kaiken yläpuolelle.
    Se, joka järkyttää meidän uskoamme ylevämmyyteemme, järkyttää
    meidän rakkauttamme. Meitä imarrellessanne te imartelette
    itseänne. Jos te aiotte pysyä suuressa maailmassa, nauttia
    naisten seurasta, salatkaa heiltä huolellisesti kaikki se,
    mitä te olette minulle sanonut: he eivät rakasta siroitella
    rakkautensa kukkia kallioille ja tuhlata hellyyksiään
    lääkitäkseen sairaan sydäntä. Kaikki naiset huomaisivat teidän
    sydämenne kuivuuden, ja te tulisitte alati yhä onnettomammaksi.
    Hyvin harvat heistä olisivat kyllin suoria sanoakseen teille sen,
    mitä minä sanon, ja kyllin hyviä olentoja jättääkseen teidät
    ilman vihaa ja tarjoten teille ystävyytensä, kuten nyt tekee se,
    joka sanoo itseään teidän uskolliseksi ystäväksenne.

                                        Nathalie de Manerville.'





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laakson lilja - Maaseutuelämän kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.