Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuvauksia
Author: Järvi, K. A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvauksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUVAUKSIA

Kirj.

K. A Järvi



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1891.



SISÄLLYS:

 Pari päivää Strauchin perheessä.
 Elsa ja hänen tyttärensä.
 Lapsuuden ystävät.
 Sanomalehti-puuha.
 Raittiuspakotusta.
 Raittiuspuuhissa.
 Helmikuun ruusu.
 Köyhä äiti.



PARI PÄIVÄÄ STRAUCHIN PERHEESSÄ.


I.

Oli kevättalvi-ilta. Ilma oli kuitenkin vielä kolea ja sentähden paloi
leimuava valkea salin uunissa. Pankinhoitaja istui keinutuolissa,
sanomalehteä lukien. Hänen rouvansa ja tyttärensä Sigrid istuivat
tehden käsityötä, mutta Laura, nuorempi tytär, soitti hiljaa pianoa.
Pankinhoitajan poika, lääketieteen ylioppilas, Johannes opetti
tuskautuneen näköisenä nuorempaa veljeään Fritziä.

-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

-- Muista aina ajatella, Johannes, ajaessasi oppia nuoremman veljesi
päähän, äläkä muodosta tuollaisia definitsioneja kuin tuo
vastalausumasi on!

Näin keskeytti Strauch Johanneksen, mutta vaipui taas lukemaan
sanomalehteä.

-- On, hyvä isä, ihminenkin eläintieteelliseltä kannalta katsoen eläin,
puolusti Johannes itseään.

-- Onpa Laura edistynyt soitannossa! Kuulkaa äiti, miten sulavat
säveleet hän saapi, koetti Sigrid keskeyttää isän ja Johanneksen
kinastusta.

-- Hän soittaa taiteellisesti, vastasi rouva, joka aina oli mielestään
suuri musiikintuntija.

-- Miten on latinaksi: Ihminen on eläin?

-- Homo est animal, käänsi Fritz.

Samassa aukeni salin ovi ja vähäinen poika toi sähkösanoman.
Pankinhoitaja kohotti silmänsä sanomalehdestä ja yritti nousemaan,
ottaakseen sähkösanoman, mutta Sigrid oli sillä välin pannut työnsä
pöydälle ja otti pojalta sen.

Kuitattuaan antoi hän suletun sähkösanoman isälleen, joka kiihkoisasti
tarttui siihen. Sairaanomainen puna kohosi pankinhoitajan kasvoille ja
hänen kätensä hiukan vapisi, ottaessaan sähkösanomaa. Hän silmäsi
sähkösanoman läpi ja luki sitte aivan tyynesti:

-- Tervehdän teitä tänä iltana vieraana. Poikanne Walter.

-- Walter tänä iltana täällä, huudahti rouva.

-- Sepä hauska uutinen, lisäsi Laura, joka rakasti enin Walteria.

-- Fritz, mene sanomaan Marille, että hän heti järjestää Walterin
kamarin!

Fritz totteli mielellään äitinsä käskyä ja lähti latinan äärestä, mutta
Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä lattialla, liivinsä taskuja
kaivellen.

Hän oli huomannut sen arkuuden, mikä vaivasi isää, ottaessaan
sähkösanoman. Tuo ihmetytti ääntä ja saattoi hänen miettimään siihen
syytä.

-- Lueppa, Laura, ajan kuluksi joku hauska runoelma, pyysi rouva.

-- Mutta kuka nyt ajaa kartanolle!

Näin huudahdettuaan meni pankinhoitaja ovelle, sitte etehiseen, ja
kaikki muut, paitsi Johannes, seurasivat häntä. Hän tarkkasi isän
kaikkia toimia kiihkeällä uteliaisuudella ja pyrki pääsemään
tutkintonsa perille.

Kohta avattiin salin ovi, ja pankinhoitajan vävy, tuomari Berg,
rouvansa ja neiti von Kleinin kanssa astui saliin.

-- Terve Johannes! Oletpa taas niin miettiväisen näköinen. Epäilemättä
tulee sinusta aimo tiedemies, kehui Berg tervehtiessään lankoaan.

-- Oletpa, rakas veli, laihtunut viime näkemältä, puheli Bergin rouva
Emilia.

-- Ja meillä on kunnia nähdä vieraanamme neiti von Kleiniäkin, sanoi
Johannes, tervehtiessään kaunista aatelisneitiä.

Hildur von Klein oli puolisisko Bergille, sillä Bergin äiti oli
Hildurin isän ensimmäinen vaimo.

-- Olkaa tervetulleet! Istukaa alas! Tehkää hyvin, kehoitti rouva
Strauch.

-- Taisi olla kylmä viima, kysyi pankinhoitaja.

-- Ei suomalaisesta tunnu maansa ilma liian kylmältä. Hauskaa ja
terveellistä oli sitä henkiä, niin raikasta se oli, puheli Berg
istuutuessaan sohvaan.

-- Kyllä kai Heikki kestää vaikka Lapinki viimat, arveli Johannes.

-- Kestän minä, joka jo lapsena sain jäätä imeä, väliin lämpimän maidon
asemasta, vastasi Berg sohvalta.

Berg oli syntynyt Tornion seuduilla, mutta jo aivan nuorena joutunut
pääkaupunkiin, kun hänen isänsä oli muuttanut sinne virkamieheksi. Hän
oli kookas mies, olkapäät pystyt ja hartiat leveät. Ijältään oli hän
noin kolmen; kymmenenvuotinen.

Neidit siirtyivät toiseen päähän salia. Johannes meni myös sinne.

-- Mutta kuinka tulitte jo näin varhain? Me odotimme teitä vasta
muutamia päiviä myöhemmin.

-- Niin, mamma, me jouduimme todellakin varemmin kuin luulimmekaan.
Kajaanista kävi matka Ouluun sukkelasti, sillä keli oli mainio. Reki
meni, että vilisi, eikä lumi tarttunut haitaksi jalaksiin.

-- Kuulen, että olet, Emilia, ollut maalla, sillä ennen et tiennyt
jalaksista, keskeytti rouva Strauch.

-- Niin en tiennyt, mutta nyt tiedän ja on hauska tietää. Sitte Oulusta
ei tietysti rautatiellä viivytty pitkää aikaa Hämeenlinnaan, josta
poikkesimme Kleinin maa-hoviin. --

-- Neiti von Klein, kuinka isänne voipi, kysyi Johannes.

-- Kiitos kysymästänne! Hän voipi varsin hyvin.

-- Onko hän vielä yhtä kiivas sanomalehtien tutkija kuin ennenkin?

-- Kyllä kai.

Laura katsoi nuhtelevasti Johannekseen.

-- Mennään minun kamariini! Minulla on paljon näyttämistä Hildurille,
sanoi hän.

Neidit menivät oikeanpuoleisesta ovesta, mutta Johannes jäi saliin.

-- Sitte tulimme taas Hämeenlinnaan, Hildur muassa, sillä hänkin halusi
tulla käväsemään taas pääkaupungissa.

-- Ja nyt olette täällä.

-- Nyt olemme täällä entisessä rakkaassa kodissamme. Hauskalta tuntuu
tavata aina ajan takaa omaisiaan entisessä kodissaan vaikka onkin oma
koti. Mutta onko teillä täällä ollut hauska? Isäkin on vanhentunut:
harmaita hiuksia ilmautuu päähän yhä useampia, ja leuka käy jo hieman
köykkyyn.

-- Niin, lapseni, aika ei säästä ketään.

-- Saammeko tuoda herroille jotain lämmintä, kysyi pankinhoitajan rouva.

-- Kiitos! Tuokaa vain! Oletpa Emilie oikein toimekkaan emännän
näköinen yksinkertaisessa puvussasi.

-- Niin, isä! Kaikki on meillä somaa ja kodikasta. Korutonta kyllä,
mutta maukasta. Jospa joskuskaan viitsisitte lähteä sinne katsomaan!

-- Ei, lapseni! Sinne on kovin pitkä matka meille
pääkaupunkilaisvanhuksille.

Rouva lähti Emilien kanssa salista. Kauvan ei hän viipynyt, ennenkuin
hän palasi totineuvoin kanssa.

-- Kuuleppas, Henri, kun Walterkin tulee vielä tänä iltana! äiti sanoi,
että oli juuri tullut sähkösanoma. Tehkää hyvin!

Samassa asetti Emilie tarjottimen pöydälle.

-- On hauska, kun saadaan oikea perhe-iltama. En ole vielä nähnytkään
Walter Strauchia luutnanttina, sanoi Berg.

-- Puolitoista vuotta hän vasta on ollutkin siinä toimessa, mutta
luulen, että hän toimittaa virkansa kelpo lailla, sanoi Johannes
valmistaessaan totia.

-- Aina on Walter ollutkin ahkera poika, eikä hänessä tähän saakka ole
ollut mitään moitittavaa, lisäsi Emilie.

Pankinhoitaja loi katseen tyttäreensä, mutta ei virkkanut mitään.

-- Mutta vuodet ja seura, mitä ne saavat aikaan, vastasi Berg
tavallisella suoruudellaan.

Emilie ei ollut tuota kuulevinaan. Strauch katsoa tuijotti
totilasiinsa, ja Johannes oli vaiti, vaikka hän olisi puhunut
mielellään.

Kuului laulua läheisestä huoneesta.

-- Neidit siellä laulavat. Sallinevat kai he yhden rouvasihmisenkin
tulla heidän seuraansa.

Emilie meni neitien luo.

Johannes otti sanomalehden taskustaan ja silmäili sitä.

-- No hyvin siellä pohjosessa tulee aikaan? kysyi pankinhoitaja.

-- Ainakin minä olen mielistynyt virkaani. Ukot ovat aika hauskoja,
vaikka yksinkertaisia hieman.

-- Kummasti pian sinä sait vakinaisen viran.

-- Minulla on ollut aina hyvä onni. Mutta kuinka täällä kävi niin
hullusti valtiopäivämiesten vaalissa? Ei yhtään suomalaisten --

-- Mitä? hullustiko? Oletko sinä suomenmielinen?

Pankinhoitaja odotti aivan kummastuneena vastausta.

-- Täysiverinen fenno minä olen, sillä minä olen muuttunut.

-- Oletko todella, Heikki? Sepä hauskaa! Tuossa käsi sen päälle!

Berg tarttui Johanneksen käteen, mutta Strauch katsoi karsaasti häneen.

-- Heittäkäämme nämä asiat sikseen, sanoi pankinhoitaja, koettaen olla
tyynenä.

-- Miks'emme voi puhua näistäkin, kysyi Johannes.

Mutta pankinhoitaja ei ollut kuulevinaan kysymystä.

-- Maistetaanpas, kehoitti hän.

Johannes ei puhunut mitään, nypläili vaan pöydällä olevaa liinaa.

Maistettuaan totia aikoi Berg puheen uudestaan.

-- Pyydän anteeksi, että vielä sekaudun tuohon samaseen asiaan. Mutta
minun kertomukseni on hiukan opettavainen ja ehkä voi olla hyödyksi
teidänkin kuulla. Muutoin koko tapaus rajoittuu yksistään minun omaan
persoonaani. Niinkuin muistatte olin silloin, kun hain ja sain viran,
ruotsinmielinen, sillä minä olin tottunut näkemään vain pääkaupungin
ihmisiä ja kuulemaan heidän mielipiteitään.

-- Ei olisi muutoin lähtenytkään sinulle Emilie, ei ainakaan äidin
puolelta, keskeytti pankinhoitaja.

-- Tiedän kyllä, että anoppini on, ankara ruotsalaisuuden puolustaja ja
että te aina noudatatte... Mutta minä jatkan kertomustani. Minä sitte
jouduin maaseudulle virantoimituksiin, niinkuin tiedätte, ja siellä
opin tuntemaan kansaa ja sen toivomuksia. Säälien kuulin heidän
yksinkertaista, mutta sydämeen käypää valitustaan vieraan kielen
käyttämisestä heidän asiapapereissaan. Tietysti minun täytyi muuttua,
jos tahdoin olla rehellinen virkamies. Niin, vähitellen alkoi mieleni
muuttua. Luulenpa, että useakin ruotsinmielinen, kun perin pohjin
tutkisi asian, kääntyisi kansan etujen partaaksi puolustajaksi. Mutta
nyt vain nuoretkin ylhäisissä piireissä sokeasti seuraavat sitä
mielipidettä, mitä heidän isänsä, isoisänsä ja niin poispäin omat
seuranneet.

-- No jaa, puhui Strauch pitkäveteisesti, partaansa sivellen.

Rouva Strauch avasi salin oven.

-- Kamreeri Heder pyytää tavata sinua, Hjalmar. Hän odottaa sinua
työhuoneessasi.

-- Vai niin. Lähden häntä tapaamaan.

Pankinhoitaja lähti rouvineen salista.


II.

Johannes nousi ylös ja alkoi kävellä. Ajattelevaisena alla päin kulki
hän salin käytävämattoa.

-- Mutta sinulla, Johannes, on jotain mielessäsi. Joku suru sinua
painaa.

-- Niin. Minä olen miettinyt heittää lukemisen sikseen ja ruveta
maanmieheksi. En minä pyrikään maineen sylilapseksi, vaan olen
mielelläni kunnian äpäräpoikana.

-- Mikä sinulle nyt on pistänyt päähän! Sinä maanmieheksi! Ethän sinä
ole paljon karhia etkä taikkoa nähnytkään! Ei hyvä mies sinusta ole
maanmieheksi. Tiede on paras ala hengellesi, sillä sinne on singonnut
neronkipunoita.

-- Mutta vaikea on taistella tunteita vastaan. Pane järki ja tunne
rinnakkain, kallistu tunteen puolelle ja sinä olet olemuksesi orja!

-- Sinä puhut tunteista! Oletko rakastunut? Ja keneen?

-- Et sinä tunne häntä. Minä olen kovasti taistellut tunteitani
vastaan, mutta minä olen lannistunut. Tuo taistelu on ollut kova, sillä
minä olen koettanut noudattaa säätyni arvoa. Vasta viikko takaperin
ilmaisin isälleni aikeeni, että aivon mennä kihloihin hänen kanssaan,
ja silloin tietysti seurasi suuri ällistys isäni puolelta, sillä hän
ei tiennyt koko asiasta mitään. Sillä minä olen koettanut olla
seurustelematta lemmittyni kanssa ja olen koettanut vierottaa itseäni
hänestä. Vasta viime syksynä hänet ensi kerran näinkin, jolloin hän
tuli äitinsä luo; hän oli ollut muutamassa maaseutukaupungissa
palveluksessa.

-- Kuka hän sitte on? Sinä selität, etkä kuitenkaan selitä mitään.

-- Hän on huvilamme vahdin tyttö.

-- Sepä romantillista! Taidatpa olla todella pyörällä. Kyllä on
parasta, että unhotat hänet, sillä nykyisessä seurapiirissä ei sinua
enää pidetä minkään arvoisena, jos morsiamesi on piika.

-- En minä voi häntä unhottaa! Se oli viime syyskuun alussa, me olimme
juuri kaupunkiin muuttohommissa, kun hänen ensi kerran näin. Minä jäin
häntä katsomaan, niin ihana hän oli. Niin sanomattoman suloinen, niin
vallattoman viehättävä! Tuossa on hänen valokuvansa.

-- Onpa tyttö kaunis, se täytyy myöntää mutta minkätapainen
esimerkiksi. Hän on jotenkin korskeasti puettu ja yli säätynsä. On
ollut kaupungissa. Tällaisissa tapauksissa on vähän miettimistä.

-- Hän on neitsyeellisen puhdas! Sen minä takaan sydänverelläni. Koko
päivän oli hänen kuvansa mielessäni ja illalla minun _täytyi_ mennä
häntä tapaamaan. Sitte olen käynyt aina joskus talvella siellä.

-- Tämä on vaikea asia. Jos hänet nait, niin muuna et menesty kuin
maanmiehenä, pelkkänä maan muokkarina. Ja uskaltaa yhden tytön tähden
niin paljon! Ei, se on liikaa!

-- Mutta, hyvät herrat! Te täällä vain istutte ja juttelette, ettekä
tule pitämään seuraa naisille!

Näin lausui Emilie, avatessaan oven saliin.

-- Niin todellakin!

Berg oli hyvillään, että pääsi pois muiden ihmisten pariin, sillä tuo
Johanneksen asia oli hänen mielestään kovin arkatuntoista laatua
vierailijalle vaikkapa sukulaisellekin.

Johannes ja Berg menivät naisten huoneesen.


III.

Strauch tapasi Hederin työhuoneessaan sanomalehti kourassa. Kamreerin
kasvot punottivat ja lihava toinen leuka hiukan näytti liikkuvan
sisällisestä kiihkosta.

-- Tässä on muuan suomalaisen puolueen sanomalehti. Siinä on pätkä,
jonka minä olen lukenut ja jonka haluan sinunkin kuulevan. Heti kun
olin lukenut, pisti päähäni että lähdenpä tämän lukemaan
Strauchillekin. Minä olen tilannut tätä sanomalehteä, se kun on
synnyinkaupunkini äänenkannattaja.

Innoissaan asettui kamreeri kuin kuuluttajan asemaan, kohotti kädessään
olevan sanomalehden silmäinsä eteen ja alkoi lukea:

-- Milloin on koettava Suomelle aika, jolloin virkamiehet palvelevat
kansaa eikä kansa virkamiehiä... Taaskin on muuan suurimmista
virkamiehistä tehnyt 200,000 markan vailingin, herrastellut kansan
hiellä ja väellä... Noiden tekojen kautta, jotka Aapelin veren tavalla
huutavat kostoa, on koko virkamiehistö kärsivä kunniansa puolesta..

Omituisesti värisi koko Strauchin ruumis, tuntui kuin kaikki veri
ajautuisi päähän, vaikka sydän löi kuuluvasti.

-- Noinko julki kaikki kuulutetaan, lähti kuin väkinäisestä pakosta
hänen huuliltaan.

-- Minä luin vain makupalat. Kuule sitte lopuksi!

"Herää siis sä, Suomen kansa, luomaan oikeita virkamiehiä! Perusta
kouluja, suomalaisia kouluja, joiden kautta kansan syväin rivien puhdas
virta pääsee ylimmillekin virkaistuimille. Kyllä kansasta pulppuaa kuin
kirkkaasta lähteestä puhdistavaa vettä, kun se vaan suodaan päästä
pulppuamaan koulusivistyksen kautta. Suomenkielisiä kouluja siis yhä
runsaammin!"

-- Tuollaista hävitöntä palstat täynnä. Kyllä tämä on eri aika, jolta
on kaikki hienous kadonnut! Pitääkö koko laumaa syyttää yhden syntein
tähden, pauhasi Heder suutuksissaan.

Strauchista oli kuin kuulisi hän tuomion jostain hirveästä rikoksesta,
minkä hän on tehnyt ja mikä nyt aivan yhtäkkiä tuodaan julkisuuteen.
Kamreerin pauhaava ääni kuului hänen korviinsa kuin huumaava jyminä,
mikä ensin etäällä syntyen kuolee ilkeästi täristen aivan hänen
korvainsa juureen. Ruumis tuntui käyvän veltoksi ja päässä kihisi;
aivot saivat aikaan jotain lannistavan pelon tapaista.

-- Niin. Ei kumma, että koskee sinuun!

-- Koskee minuun -- lausui Strauch, puoleksi vaipuvalla äänellä.

-- Niin sinuun kuten jokaiseen todelliseen virkamieheen! Saako jokainen
nurkkalehti parjata meitä? Mutta sinä olet aivan kalpea! Herra Jumala!
Älä kaadu.

Samassa tuki Heder pankinhoitajaa.

-- En mi... nä kaa... du...

-- Istuppa tuohon sohvaan! Minä tuon sinulle tuolta pöydältä vettä.

Mennessään pöydän luo huomasi Heder kaapin päällä hajuvesipullon. Hän
otti sen ja siveli vedellä pankinhoitajan otsaa ja antoi hänen juoda
raitista vettä. Hiki juoksi Strauchin otsalta ja äskeinen kuumuus
muuttui puolittain viluksi. Hän näytti toipuvan.

-- Pelasta minun perheeni! Oi kuinka kauheaa! Veli, pelata! Minä olen
syvyyden reunalla ja minun perheeni; yksi askel ja me kaikki olemme
hukassa!

-- Mitä tarkoitat?

-- Oi miten vaikeata minun on puhua! Mutta muu ei auta! Voi tulla
jonakin päivänä pankin tarkastus ja minulla on 20,000 markan vailinki.
Esimieheni ovat luottaneet minuun ja ovat olleet jo yli määrä ajan
tarkastamatta, mutta minä pelkään, että jonakin päivänä tulee
tarkastaja ja minä joudun -- vankeuteen!

-- Mutta, hyvä veli, sinä olet suuressa pulmassa! Varmaan rouvasi
tähden!

-- Älä syytä häntä!

-- Mutta hän on minusta niin huikentelevainen ja liian itsevaltias
sinun talossasi.

-- Hän sanoo, että se on hänen. Hänellä oli myötäjäisiä, ja hän sanoo
minun ne menettäneen. Niin tosin. Mutta ei kuitenkaan.

-- Niin, niin. Tiedän, veli, että olet joutunut onnettomiin naimisiin.
Mutta mitäpä sille enää taidetaan. Hjalmar parka! Minä säälin sinua!

-- Kiitos myötätuntoisuudestasi! Meillä on kovin ylellinen elämä, mutta
vaimoni ei salli että sitä supistetaan. Ja minun tuloni eivät riitä...

-- Sinä olet aina ollut liiaksi alttiiksiantava; ei sinussa ole
toimeliasta rohkeutta. Sinun kasvatuksesi oli kovin hempeää! Et osannut
poikana muuta kuin syödä torttuja, kiusata piikoja ja kannella heistä
äidillesi, itkeä, kun et piisannut katupojille, ja sitte aloit sinä
aina läksyjäsi lukemaan, kun äitisi lupasi antaa sinulle piirakaista.
Sehän se oli sinun lempiruokaasi!

-- Se on surkeaa totuutta.

-- Niin, niin. Sinun täytyy se myöntää. Täysin sukulaisten leipomana
tulit sitte ylioppilaaksi, sait viran, ja vanhempaisi tahdosta jouduit
naimisiin hänen kanssaan; hän kun oli rikas ja hienosti sivistynyt.
Niinhän aina äitisi sanoi. Niin, niin. Tuo on sinun elämäsi surullinen
historia.

-- Todellakin surullinen! Minulla ei ole enää ainoanakaan hetkenä
oikeaa lepoa. Joskus jokapäiväisen elämän pyörinässä tuntuu hetkisen
lievemmältä, suru ja huolet poistuvat ja mieli tuntuu jotenkin
levolliselta ja vapaalta. Mutta se rauha on torkkuvan unta. Vähäinen
hälinä häiritsee sellaista unta, pieni syrjästä tuleva seikka tekee
minut taas levottomaksi.

-- Mutta koeta nyt tehdä vastarintaa vaimollesi, ett'ei hän niin
tuhlaisi! Tietääkö hän vajauksesta?

-- En ole sitä hänelle sanonut; olen häntä säälinyt. Luulin, että saan
sen jollain keinoin täytetyksi, mutta se näkyy olevan turha toivo.
Turvausin jo raha-arpajaisiinkin, ostin voiton venäläiseltä yhtiöltä
vaimoni tietämättä, mutta turhaa oli sekin.

-- Paha on päästä vetelästä suosta, turhaa on siinä turvautua
pajupehkoon, ei sen oksat kannata ylipääsemiseen. Eiköpä olisi parempi,
että vaimosi saisi nyt tietää, jotta tulisi vähän visummaksi?

-- Hän on niin omituinen.

-- Mitäpä tässä hänen omituisuutensa nyt auttaa. Minä annan sinulle
lainaksi koulukumppanuuden takia nuo 20,000 markkaa...

-- Kuinka oletkaan hyvä! Viimeisellä hengenvedollanikin olen sinua
tuosta muistava!

-- Mutta sillä ehdolla annan, että sanot koko asian vaimollesi, jotta
hän tulee hiukan viisaammaksi.

Strauch ei puhunut mitään. Sydämellinen ilo, mikä äsken kaunisti hänen
kasvojaan, näytti vaipuvan tuijottavaksi katseeksi.

-- Lupaatko sanoa? Jos et sinä sano, niin _minä_ sanon puhtaasta
säälistä sinua kohtaan.

-- Minä lupaan.

-- No hyvä sitte. Tämä on siis päätetty. Tule huomenna noutamaan
minulta rahat. Mutta muista, ett'et enää toista kertaa joudu
tuollaiseen ansaan; ehk'ei silloin olekaan niin auttajia. Hyvästi nyt!

-- Mutta ole hyvä ja juo lasi toti! Minä käsken pian tuoda.

-- Kiitti! En nyt halua. Hermoni ovat muutenkin kovin ärtyneet.

Kamreeri pisti kättä hyvästiksi pankinhoitajalle ja lähti pois.
Mennessään jupisi hän: sanomalehti ei ollutkaan niin väärässä, on niitä
tuollaisia virkamiehiä useampiakin.

Strauch heittäytyi kamreerin mentyä veltosti sohvaan ja jäi miettivään
asemaan. Hänestä tuntui helpottavalta, kun pääsi tuosta pelosta: ei
hänen tarvitse nyt joutua vankeuteen, vaikka tarkastaja tulisi jo
huomenna.

Piika aukasi oven, kävi uunin luoksi ja sulki sen. Saatuaan pellin
kiini, meni hän pois.

Pankinhoitaja nousi sohvasta. Hän katsoi peiliin, näkyisikö kasvoissaan
jotain epäiltävää tuosta viime taistelusta.

-- Lähdenpä muiden luo saaman virkistystä. Täysi päihtyminen olisi nyt
tarpeen, jupisi hän itsekseen.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi hän. Sanoisiko hän vaimolleen vailingin, kuten
oli luvannut. Ei hän voisi sitä tehdä, ei ainakaan tänä iltana. Ehkä
jonakuna muuna sopivana hetkenä.

Ovi aukeni ja rouva astui sisään jotenkin hyväntuulisen näköisenä.

-- Joko kamreeri Heder meni? Mitä hänellä oli asiaa?

-- Ei mitään erinomaista. Kävi vain istumassa ja puhelemassa.

-- Vai niin. Nuoret menivät kävelemään. Minulla on, ukkoseni,
herttainen juttu sinulle kerrottavana, eikä se taida olla niin
juttukaan. Hildur _on rakastunut_ Johannekseen. Ja se on hauska asia.

Strauch vähän sävähti. Nyt taas tuli mieleen tuo Johanneksen rakkaus
huvilan vahdin tyttöön.

-- Mutta sinä et niin kovinkaan näy siitä välittävän. Etkö haluaisi
rikasta aatelisneitiä miniäksesi. Minusta se on paras asia, mitä
koskaan on tapahtunut. Olisipa Johanne suvulle kunniaksi, vaikka se
onkin semmoinen. No niin. Mitäpä omasta pojastani herjaan.

-- Mistäs tuon niin päätät?

-- Minä tarkkasin Hilduria äsken, kun hän oli Johanneksen seurassa. Hän
punastui, kun hän leikissä joutui pariksi Johannekselle, ja muutenkin
oli hän noin rauhaton Johanneksen läheisissä. Kyllähän minä näen,
milloin tyttö on rakastunut. Koettu asiahan tuo on. Mutta Johannes oli
kovin juro tänä iltana Johannekseksikin. Poika on minusta muuten
nyky-aikana ollut hiukan kummallisempi kuin tavallisesti! Näyttää kuin
hänellä olisi hirveän paljon miettimistä.

-- Johannes ei ole koskaan ollut mikään lepertelijä.

-- Ei, todella hän ei ole se ollut. Kovinkin juro sivistyneeksi seuran
mieheksi. Mutta ehkä hän myös on mieltynyt Hilduriin ja silloin on
voitto varma. Eikö se olisi soma asia ukkoseni?

-- Aivan soma ja suloinen. Mutta minä pelkään, että Johannes ei pidä
Hildurista.

-- Et sinä huomaa. Sinä et ole ollenkaan tarkkatuntoinen. Minkätähden
ei Johannes pitäisi Hildurista, niin kauniista ja rikkaasta tytöstä.
Ethän sinäkään rohjennut ensin minua kosia, mutta kun minä annoin
merkkejä vähän sinne päin, niin heti sinäkin olit valmis. Tietysti
sydämessäsi kyti rakkaus minua kohtaan, mutta et uskaltanut sitä
ilmaista. Niin se on Johanneksenkin kanssa. Poika on tullut isäänsä.

-- Niin, mitä minua siinä suhteessa vertaat. Minä tein siinä -- niin
minä rohkenin kosia, kun näin, että sinä pidät minusta. Mutta ei nyt
puhuta siitä!

-- Minä tulinkin vain luoksesi hakemaan rahaa, sillä meidän pitää
laittaa komeat illalliset. Katsos kun meillä on niin harvinaisia ja
kaukaisia vieraita --

-- Kuin omia lapsia!

-- Taas rupeat toraamaan! Aina minun pitää riidalla sinulta rahaa
saada.

-- Minä annoin toissapäivänä kesteihin sata markkaa ja nyt varmaan taas
joku viisikymmentä! Luuletko, että minä jaksan tienata tarpeeksi, kun
niin loistavasti eletään!

-- Mitä minä olen menettänyt, sen olen myös tuonut taloon. Ei sinun
tarvitsekaan tienata minulle, vaan itseäsi ja lapsiasi varten.

-- Aina sinä menet tuohon samaseen asiaan. No niin! Paljonko pitää
olla?

-- Johan summan sanoit.

-- Tuossa on viisikymmentä. Minun mielestäni välttäisi hyvin kyllä
yksinkertainen illallinen.

-- Kun sinäkin poikamiehenä olisit tyytynyt yksinkertaisiin illallisiin
etkä olisi velkaunut, jott'ei olisi tarvinnut minun myötäjäisrahojani
panna sinun nuorena miehenä tehtyihin velkoihin, niin voisit nyt aivan
tinkimättä syödä vaikka sadanmarkan illallisen, porisi rouva
paiskatessaan ovea kiini.

Strauchia suututti. Tuskitellen alkoi hän kävellä työhuoneessaan.

-- Jos kukaan on onneton, niin se olen minä. Ja mikä siihen on syynä?
Olenko minä yksin kaikkeen onnettomuuteeni syypää? Kovin se tuntuu
raskaalta. Ehkä onkin siihen suurena syynä hempeä kasvatukseni, kuten
Heder sanoi. Jospa olisivat panneet minut ennemmin halkoja sahaamaan
kuin panivat minut kouluun! Luulen, että varmaan työmiehenä olisi
minulla joku rauhallinen hetki. Mutta nyt. Ei edes kerkeä unohtaa
ajatusta toisesta huolesta, kun jo toinen tulee sijaan. Kyllä painavat
minua poikamiehenä tehdyt syntini. Kun minä senkin Liisan olin
huvilaani! Mutta kun hän niin rukoili ja muistutti, mikä hän minulle
kerran maailmassa oli ollut. Ja onnettomuutta hän on saanut minun
tähteni kokea maailmassa. Tosin hän on naimisissa, mutta ehkä yhtä
onnettomissa kuin minäkin. Hänen miehensä näyttää hänelle olevan tyly.
Liisa oli siivo tyttö, kun hän oli kotonani palveluksessa, mitä sitte
nyt lie. Ja Hanna on minun tyttöni! Johannes rakastunut häneen!
Lapsirukat eivät tiedä mitään entisestä! Oi noita nuoruuden syntejä!

Strauch vaipui sohvalle, ja siihen hän jäi käsi otsalla istumaan.
Kotvasen kuluttua nousi hän ylös ja alkoi uudestaan kävellä huoneessa.

-- Ja voisinko minä sanoa Johannekselle, että Hanna on minun tyttöni!
En koskaan. Minä en senjälkeen kehtaisi katsoa Johanneksen silmiinkään,
minun täytyisi hävetä poikaani! Mutta miten selvitä tästä? Johannes ei
luovu tytöstä, siltä se ainakin näyttää. Mutta naimisiin eivät he
myöskään koskaan saa mennä!

Strauch pysähtyi miettimään käsi otsalla.

-- Vaimoni puhui Hildurin pitävän Johanneksesta. Ehkä sieltä päin
tulisi apua. Mutta miten...?

Niin... Jos minä teen Johannekselle toisen paljastuksen... niin ehkä
sitten... Minä voisin ilmoittaa Johannekselle, että minulla on
vailinki, jota en saa muutoin täytetyksi, ell'ei hän mene naimisiin
Hildurin kanssa ja anna minulle rikkaista myötäjäisistään tuota
summaa... No se olisi vähän kunniakkaampaa... Mutta sitäkin on vaikea,
kovin vaikea omalle pojalleen tunnustaa... Johanneksen rehellisen
luonteen tunnen, ja Johannes on ainoa, jolle voin tuon tunnustuksen
tehdä. Ja minä sanon, että minä saan Hederiltä lainan joksikin aikaa,
jotta nyt voin tuon vailingin suorittaa, sillä tarkastuspäivä voi olla
pian käsissä, mutta en voi maksaa Hederille ilman tuota tekoa.
Johanneskin arvaa, ett'en minä yksinäni ole tuota koloa tehnyt. Siis
sieltä päin on alettava. Eikä minun tarvitse siinä tapauksessa virkkaa
ollenkaan vaimolleni vailingista. Ehkä hän vielä syyttäisi, että olen
entisiä velkojani tuolla summalla maksanut... Siis sieltä päin on
alettava...


IV.

Sigrid ja Hildur tulivat ensin kävelemästä; he näet olivat käyneet
tekemässä ostoksia Hildurille ja siten eronneet muista. Kun he tulivat
saliin, olivat molempien posket kylmän vihurin punerruttamat.

Sigrid oli raihnainen varreltaan. Hän oli syntymisestään saakka ollut
kivuloinen; poskensakin olivat hiukan kuopilla. Hildur oli taas terve
ja raitis. Jotain oikein plastillista kauneutta oli hänen kasvoissaan
ja suuret, tummansiniset silmät katsoivat niin suoraan ja rehellisesti
elämää. Hänen isänsä oli rikas, aatelinen tilanomistaja, vanhaa
ruotsinaikuista sukua. Hildur oli isänsä silmäterä; äitinsä oli hän
kadottanut jo viisivuotisena. Hän muisti vaan äidistään venäläisen
naisen suuret, vienonsurulliset silmät ja aaltoilevan kastanjatukan.

Hänen isänsä oli ankara puoluemies ja luonteeltaan raaka, kuten
tavallisesti vanhat sotilaat ovat, sillä hän oli ennen ollut kapteeni
ja oli ottanut osaa Puolan kapinan kukistamisessa. Kiroileminen oli
hänestä aivan hupaista ja aamupäivät kulutti hän sanomalehtien
lukemiseen. Eikä hänellä juuri muuta työtä ollutkaan, hän kun hoidatti
pehtorilla taloaan.

-- Ole hyvä ja istu täällä hiukan aikaa! Katsele valokuva-albumia! Minä
vien äidille tämän rintaneulan, sanoi Sigrid Hildurille, mennessään
salista.

Hildur istuutui ja alkoi katsella valokuvia. Selaillessaan tuli
Hildurin eteen Johanneksen kuva. Sepä veti hänen huomionsa heti
puoleensa.

-- Tuossa on hänen kuvansa! Ja miten onnistunut! Nuo sanomattoman
armaat silmät näyttävät saaneen pitää eloisuutensa; tuo valkoinen otsa
on ihmeteos luonnonkin töiksi. Miten somasti sitä reunustavat lyhyet
kiharat, miten hienona jatkuu siitä nenä!

Mutta kuinka väärin hänkin minua käsittää! Minä olen aatelinen, rikas
ja semmoisena ihmiset arvostelevat minua aivan väärin. Mutta minä olen
käsittänyt aikani ja tahdon sitä seurata! Päivä on tuleva, jolloin
puhtaasti lausun ulos sisimmät ajatukseni!

Tuota sanoessaan oli Hildur noussut ylös istumasta.

-- En tyydy ijankaiken tähän turhamaiseen asemaan. Salonki-daamiksi
olen minä kasvatettu, mutta väliajat ovat suoneet minulle kunnon
naisenkin opetuksia. Minua ei ole koskaan tyydyttänyt tuo naisen
tavallinen kasvatus: ranskankielentaito, soitto-, tanssitaito,
itsensä koristeleminen ja muu tarkoitukseton elämä. Isäni on suuri
kansansortaja, mutta minusta hän ei saa seuralaistaan. Eipä voi hän
uskoa, että hänen heikon tyttönsä sydämessä asuu ajatuksia, jotka
voisivat nostaa pystöön joka hiuskarvan hänen päässään.

Puolihaltioissaan näytti Hildur olevan. Noissa suurissa silmissä
näyttäytyi tulta ja huulet vetäytyivät uhkaavaan asemaan. Pian hän
tulistui, niinkuin naiset tavallisesti tekevät, mutta hänessä
osottautui jotain uhmailevaa sankarillisuutta eikä mitään itsekästä
kiihkoa. Rohkeutensa tunsi hän paisuvan ja mieluisasti olisi hän
halunnut nyt kiistellä.

Walter astui sisartensa ja isänsä kanssa saliin; perässä tuli rouvakin.
Kohta tulivat myös Berg ja Johannes. He olivat Lauran ja Emilien kanssa
olleet Walteria ottamassa vastaan asemalla.

Nähtyään Hildurin, meni Walter keikarimaisesti häntä tervehtimään.

Hetken aikaa puheltuaan valitteli Walter väsymystään. Hän ei voinut
koskaan viihtyä Hildurin seurassa, sillä Hildur oli hänen mielestään
liian suora. Hildur taas puolestaan melkein kammoi Walterin imartelua.

Puoleksi salaa heitti aina Hildur silmäyksen Johannekseen ja vertaili
häntä Walteriin. Walterin matala otsa oli kaunis, mutta ei siinä ollut
tuota suoran luonteen puhtautta ja suloutta, mikä oli Johanneksen ehkä
liian korkeassa otsassa. Walterin hiukan kaareva nipukkanenä osoitti
oikullisuutta; täyteläiset posket puhuivat nautintoa; katse oli uljas,
mutta se näytti teeskennellyltä, ja kun hän vaipui ajattelemaan
syvemmin, näkyi silmissä omituista kiiltoa; suun seutu oli selvä
kevytmielisyyden kurva ja ilmaisi, että Walter saattoi käsittää kaikki
asiat helpoimmalta katsantokannalta.

Walter nousi ylös ja meni isänsä luo. Hän puhui hänelle hiljaa ja sitte
lähtivät he yhdessä huoneesta. He menivät seuraavaan kamariin ja
tiivisti sulki Walter oven.

-- Minulla olisi vähäinen pyyntö papalle.

-- Ja minkälainen se olisi?

-- Pyydän papalta vähän rahaa. Tarvitsee aina, kun täytyy asua toisessa
kaupungissa, kuin missä koti on, niin paljon. Eihän pappa pahastu.

-- Mutta koeta elää säästäväisesti!

-- Tietysti, pappa rakas!

-- Paljonko sinä tarvitsisit?

-- Ehkä riittäisi 700 markkaa.

Strauch olisi ollut halusta antamatta, mutta hän ei voinut. Ja jos hän
kieltäisi, niin Walter kääntyisi rouvan puoleen, äidin lellipoika kun
oli, ja sitte hänen täytyisi antaa.

-- Olisi niin hauskaa olla täällä kotona, mutta minä en jouda.
Aamujunassa täytyy minun matkata.

-- Aamujunassa jo!

-- Eikö ole ikävää, pappa?

-- Ikävää kyllä. Minä menen sitte hakemaan rahat.

Strauch meni työhuoneesensa.

-- Saakelin hyväonninen on se Schildt! Minua suututtaa vieläkin, kun
yhtenä yönä voitti minulta neljä sataa. Jos minä olisin niin
hyväonninen, niin -- Mutta nyt kun menen, rupean hänen kanssaan heti
pelaamaan, ja minun täytyy lisän kanssa voittaa nuo neljäsataa
takaisin...

Strauch tuli huoneesen setelit kourassa.

-- Varotan sinua vielä säästäväisyyteen. Minun raha-asiani eivät ole
nykyään kehuttavalla kannalla, mutta täytynee kai antaa, kun tarvitset.
Älä rupea, rakas Walter, tuollaisten hyvähajuvesien luutnantiksi, jolla
ei ole muuta puhdasta kuin hansikkaat!

Kummallisen levollisesti kuunteli Walter puhetta. Hän tunsi isänsä
heikon puolen, että tämä oli siitä hyvillään, kun ei vastusteltu häntä,
kun hän torui tai varotteli.

Walter alkoi vihellellä marssin säveltä, mennessään toiseen huoneesen.
Kohta palasi hän sieltä kädessään sikari.

-- Saanko tarjota papallekin oikeita Havanan sikareja? Nämä ovat
harvinaisen hyviä ja näiden tuoksukin on suloinen kuin viheriän metsän
tuore lemu keväällä.

Walter tarjosi isälleen sikarin ja näpäytti sekä omasta että isänsä
sikarista pään pois.

-- Poltellaan nyt vähäisen! Minua ei juuri haluta tuolla seurassa olo;
olen niin väsynyt.

Näin tuumi Walter kohottaessaan itseään sohvassa ja heittäytyi sitte
veltosti puoleksi makaavaan asentoon sohvan selustaa vasten.

-- Väsynyt on minunkin mieleni tuon Johanneksen tähden. Hän on aivan
meistä muista eroava...

-- Johanneksen tähden! huudahti Walter ja katsoi isäänsä.

-- Niin, hänen tähtensä. Mutta asia on Johanneksen ja minun
kahdenkeskinen. Vaan perheen täysi-ikäisenä miespuolisena jäsenenä
pitää se sinunkin saada tietää ja koettaa ponnistella voimaisi mukaan
asian eduksi, nimittäin meidän puolellamme.

-- Ja mikä se asia sitte on?

-- Johannes on tulisesti rakastunut meidän huvilan vahdin tyttöön.

-- Taitaa olla kaunis tyttö?

Walter hymyili pilkallisesti ikäänkuin olisi tahtonut laskea leikkiä
koko asialla.

-- Niin, kaunis tyttö se on, mutta miten me voimme suvaita semmoista
morsianta Johannekselle! halpa, köyhä tyttö!

-- Mutta eihän tuo rakkaus lienekään niin kirkollista laatua...

Taas hymyili Walter ivallisesti.

-- Mitä Johannekseen tulee, niin hänen rakkautensa on puhdas, minä olen
sen huomannut. Minä olen puhunut Johannekselle, nuhdellut häntä, mutta
hän sanoo, että hän ei koskaan _voi_ erota tytöstä.

-- Mitä joutavia!

-- Sinusta kun tuntuu koko asia mahdottomalta, niin sinä voit noin
puhua. Noin helposti en minä saata asiasta hymyillä kuin sinä, Walter.
Tahdotko kälyksesi huvilan vahdin tytön?

-- No, no! Enhän minä toki niin kauvas ajatellut.

-- Niin siinä se! Mutta minä olen ajatellut, olen ajatellut yöt ja
päivät; enkä minä saa tunnon rauhaa, ennen kuin olen hajoittanut heidän
liittonsa millä hinnalla tahansa!

Strauch oli tulistunut, hänen ruumiinsa vapisi sisällisestä
liikutuksesta ja huulet värisivät niin kummasti. Näytti kuin kauvan
pidätetty salpa olisi avautunut.

-- Mutta rauhoittukaa isä! Ehkä tuosta asiasta nyt kuitenkin selvitään
vähemmälläkin. Pakottakaa hänen äitinsä naittamaan tytön jollekin
talonpojalle; totta sellaisella hempukalla on ottajia.

-- Vähänpä taitaisi siitä olla hyötyä. On nyky-ajan tytöilläkin jo
järkeä, ett'ei heitä niin mielin määrin naiteta kuin tahdotaan.

Johannes tuli huoneesen. Molemmat vähän hämmästyivät.

-- Miksikä täällä istutte, ettekä tule saliin?

-- Meillä oli vähän puhelemista. Olen ajatellut kihlata muutaman
kauppaneuvoksen tyttären sieltä pohjosesta.

-- Vai niin! Saadaan suvun lisää! Joko välinne on valmis?

-- Valmis tytön puolelta.

Johannes luuli asian olevan toden.

-- Minä luulin aina ennen, että kyllä sinusta ja Hildurista tulee
kerran aviopari, puhui Strauch ja koetti tarkastaa Johannesta, tekisikö
se häneen mitään vaikutusta.

Mutta väärään kohtaan oli Strauch osunut, sillä Johannes oli aivan
tyyni, ja Walter ärtyneenä lausui:

-- Minäkö tuota epähienoa nautaa ottaisin! Ennen ottaisin senkin
huvilan vahdin... Mutta no niin!

Johannes arvasi, että isä oli kertonut Walterille hänen rakkaudestaan.

-- Mutta mennään saliin, jott'eivät naiset kokonaan ikävysty, sanoi
Walter noustessaan sohvasta ja laittaessaan miekkansa hihnaa.

Johannes olisi mielinyt puhua, mutta kun Walter ja isä lähtivät saliin,
niin jäi hänen sanansa vaan huulille.

Hän seurasi toisten perässä.

Salissa oli koko perhe koolla.

Puheltiin viime-illallisesta teaterikappaleesta, mikä sai varsinkin
Walterin kiihkoon, sillä hän tunsi sen kappaleen ennestään.

Kappale oli kuvannut nuoren luutnantin rakkausvehkeitä.

Walterin mielestä se oli aivan epähieno kappale. Mutta Hildur uskalsi
sanoa, että sellaisia tavallisesti nuoret luutnantit ovat.

-- Ja niin kauvan kuin me kaikessa turvassa elävät naiset pysymme aivan
välinpitämättömästi erillämme alhaisemmista siskoistamme, noista,
joiden täytyy kaikin neuvoin ansaita elatuksensa, niin kauvan kuin me
vaan venymme mukavuuden vuoteella ja kadulla kävellessämme heitämme
heihin ylenkatseellisia silmäyksiä, kun huomaamme jonkun vaateparseelin
heidän puvussaan muistuttavan meidän nykyisestä muodista, jota he
tavottelevat kaunistaakseen itseään niinkuin mekin, mutta ehkä usein
omaksi turmiokseen, niin kauvan löytyy tuollaisia näytelmiä sekä
elämässä että näyttämöllä.

-- Hildur! Mitä tarkoitat? Miten noin puhut? Oletko suuttunut
Walteriin?

Laura huudahti tuon kovalla äänellä, ikäänkuin Hildur olisi ollut
etäälläkin hänestä, vaikka tämä istui hänen vieressään.

-- En tiedä suututtaneeni neiti von Kleiniä. Jos minä olen niin tehnyt,
niin pyydän nöyrästi anteeksi.

Pilkallinen hymy huulilla meni Walter Hildurin luokse, mutta Hildur ei
ollut häntä huomaavinaan.

rouva Strauch haki hajuvesipulloa, sillä hän luuli jonkun pyörryttävän
puuskan kohtaavan Hilduria.

-- Minä olen suuttunut itseeni ja koko maailmaan!

-- Miksi emme me naiset voi muuta tehdä kuin joko itkeä tai nauraa?
Miksi emme ryhdy työhön. Sitä on niin paljon elämässä.

-- Mutta, hyvä Hildur, puhui rouva Strauch, mitä varten ryhtyisimme
työhön, kun meillä ei ole siihen pakkoa?

-- Vai niin! Rouva Strauch käsittää työn vain pakkona, mutta minä pidän
työn uhrauksena. Jos niinkin käsitetään, niin työ voi ollakin pian
pakkoa. Tänään on meillä hyvin, mutta miten huomenna! Herrasnaistenkin
tulee oppia tekemään työtä --.

-- Mutta miksi sitte heitä kasvatetaankin vain naimista varten, kun
heidän itsensä pitäisi työtä tehdä, kysyi taas rouva Strauch.

-- Äiti on oikeassa. Onhan sivistyneitten naisten asema turvattu
naimisissa, lisäsi Walter.

-- Hyvä Hildur! Mistä noita asioita olet saanut tietää, kysyi
kummastellen Laura.

Mutta Hildur ei kuullut, vaan jatkoi:

-- Onko rouva Strauch aivan varma turvatusta asemastaan ikänsä loppuun?
No niin. Rouva Strauch voi kyllä olla, mutta moni muu ei siinä ole
niinkään varma.

Joka olisi katsonut pankinhoitajaan olisi huomannut hänen kasvoissaan
outoja liikkeitä, kun hän ikäänkuin aristellen katsoi huoneessa
olijoita.

-- Sinä puhut kuin itse kokenut, ihmetteli rouva Strauch.

-- Minä olen tutkinut elämää, minä olen pyrkinyt päästä tuntemaan sitä.

-- Miten noin hienot ja ylhäiset naiset juuri elämää oppivat tuntemaan?
Joutavaa mielikuvitusta vain, myhäili Walter pilkallisesti.

-- Herra luutnantti Strauch! Te luulette, ett'ei ylhäältä voi katsella
alas. Mutta luullakseni sieltä vasta voipikin, kun vaan haluaa. Sieltä
voi tarkastella noita notkoja ja rotkoja, joissa kaikellaiset mätänevät
ainekset saastuttavat ilmaa, eikä vaan sinistä taivasta ja kirkasta
aurinkoa. Sieltä huomaa toisten kurjuuden ja oman yltäkylläisyyden.

-- Ehkä katsottuna kiikarin läpi, lisäsi Walter ivaten. -- Neiti von
Klein on oikeassa ja minä yhdyn häneen täydellisesti. Sivistyneet
naiset ovat kovin välinpitämättömät omasta ja alhaisempien siskojensa
elämästä. He nauravat niille naisille, jotka ovat paremmin käsittäneet
tehtävänsä ja ovat alkaneet moittia nykyisiä oloja.

-- Niin juuri! He nauravat niille, eivätkä huomaa, että juuri heille
saisi nauraa, kun ovat tuollaisia itseään määräämättömiä nukkeja,
lisäsi innolla Hildur.

-- Niinkauvan kuin toinen osa sivistyneitä naisia on kietoutunut
ulkonaiseen turhamaisuuteen, niin kauvan on noidenkin toisten tehtävä
vaikea, sillä he pilaavat niiden toimintoa. Naismaailma jakaupi silloin
todellisiin naisiin ja nukkeihin.

-- Oi miten puhutte, herra Strauch, mieleni mukaan! Niin juuri oli
ajatukseni sanoa, huudahti Hildur.

Walter nykäsi isäänsä hihasta ja Strauch hymyili vastaukseksi.

-- Mitähän, hyvä Hildur, isänne sanoisi, jos kuulisi teidän noin
puhuvan, sanoi rouva Strauch.

-- Kas niin vaan! Tuossa taas yksi loistava esimerkki! Saanko
huomauttaa, että ihminen luotiin vapaaksi?

Rouva Strauchin posket punottivat; hänen itsevaltiasta luonnettansa oli
pitkin aikaa loukattu. Selvästi huomasi, että hänen huulillaan pyöri
kiivaita sanoja, mutta hän malttoi mielensä.

-- Miten epähienosti hän käyttäytyy, kuiskasi Walter isälleen
tarkoittaen Hilduria.

Piika tuli sisälle ja meni rouvan luoksi. Hän sanoi jotain rouvalle ja
meni pois.

-- Illallinen on jo, hyvät vieraat, valmis. Ehkä maistaa ruoka tämän
kiistan päälle. Pyydän teitä lähtemään illalliselle, lausui rouva.

Johannes vei Hildurin ruokasaliin, missä perhe rupesi illastamaan.


V.

Kun piika toi aamulla kahvia, tapasi hän Johanneksen torkkumassa
keinutuolissa. Tämä heräsi kohta; sitte siisti hän itseään ja
maistettuaan kahvia lähti saliin.

Walter oli jo lähdössä. Isäänsä ei Johannes nähnyt: Kaikki häärivät
Walterin ympärillä ja näytti siltä, että perheen naisväki aivan
väkisten päästi hänet menemään.

Rouva Strauch oli aivan reippaalla tuulella ja kuiskasi Johannekselle,
että hän lähtisi saattamaan Walteria asemalle Hildurin kanssa yhdellä
hevosella. Walter ja Laura ajaisivat yhdellä sekä hän ja Sigrid
toisella. Berg rouvineen lähtisi myös yhdellä hevosella. Isä ei
jaksanut tulla, sillä hän oli pahoinvoipa ja hänellä oli tänään
kiireitä toimia.

Johannes pyysi Hildurin kumppalikseen, ja niin lähtivät he asemalle.

Hildur näytti iloisetta ja kun tultiin asemalle, valitti hän, että
matka oli niin lyhyt. Reki luistikin liukkaasti illalla sataneessa
lumessa, mikä nyt oli aamukylmällä muuttunut iljanteeksi.

Kaikki olivat toisilleen niin ystävällisiä; eilinen kiista näytti
kokonaan unhottuneen.

Veturi vihelsi ja hiljaa lähti se ensin liikkeelle. Mutta vähitellen
sen vauhti eneni. Naiset liehuttivat nenäliinojaan ja Walter vastasi
junasta. Rouva näki pyhkivän vesikarpaloita nenäliinaansa.

Laurakin oli pahoillaan, mutta iloisella luonteellaan sai Berg hänet
entiselleen. Laura ajoi tullessa Bergin hevosella sisarensa Emilien
kanssa. Berg oli kuskina ja lähetti aina jonkun sukkeluuden
istuinlaudaltaan.

Viimeksi tulivat Hildur ja Johannes.

Reestä noustessa katsoi rouva mielihyvällä heitä. Mielipä suu mennä
hiukan hymyyn nähdessään miten kohteliaasti Johannes auttoi Hilduria
reestä.

Mutta kun Hildur kiitti Johannesta, näytti Johannes kylmältä. Hiukan
arasti katsahti Hildur häneen.

Rouva käski heti aamiaiselle, kun tultiin sisälle. Hauskan ajoretken
jälkeen tuntuikin ruoka maistuvan.

Kun aamiainen oli syöty, vetäytyi Johannes omaan kamariinsa. Berg jäi
naisten seuraan ja alkoi lukea heille sanomalehteä kahvia juotaessa.

Tuon tuostakin keskeytti hänet rouva kyselemällä oloja
Pohjois-Suomessa. Hän ei tahtonut uskoa, vaikka Berg vakuuttavasti
puhui, että siellä voi viettää hauskaa elämää.

-- Mutta eihän siellä ole teaatteria, ei konsertteja eikä mitään
sivistynyttä seuraa, arveli rouva.

-- Teaatteria ei ole eikä konsertteja. Niiden nautintoa saa vain
sanomalehdistä, mitkä kertovat iloitsevan pääkaupungin huveista.

-- Tuleeko sanomalehti sinne monesti viikossa ehkä kolmasti.

-- Kahdesti vain.

-- Kahdesti! Mutta uutisetkinhan ovat aivan vanhoja!

-- Tuoreita ne siellä ovat. Sivistynyttä seuraa on, sillä meidän
pitäjässämme on pappi, sävyisä mies, lempeä sielunpaimen, ehkä vähän
liian yksipuolinen; nimismies on, jolla ei ole muuta vikaa kuin liika
kiroilemisen into; innokas kansakoulunopettaja...

-- Pappi, nimismies ja kansakoulunopettaja! Miten Emilie voit viihtyä
siellä.

-- Vallan hyvin! Onhan siellä Henri seuranani.

-- Sinun siis täytyy olla aina kotona! Tuskauttavan ikäväähän sekin on!

-- Kun tulee ikävä, niin menemme kylään.

-- Hm! Kylään!

-- Ja onhan siellä, jatkoi Berg, sellainen seura, jollaista ei täällä
ole. Siellä on avara luonto.

-- Pimeitä talvi-iltoja vuodet läpeensä!

-- Totta joskus kesääkin! Siellä on aikoja, jolloin ei pimeyttä ole
kuukausiin. Se on jotain toista! Ja talvellakin, kun puut ovat
jäähuurteessaan ja kun niiden jääkruunuihin kuu valaa kalpeaa valoansa,
niin silloin on hauskaa ottaa sukset jalkoihin, pyssy selkäänsä ja
lähteä ampumaan metsänriistaa tai ainoastaan huvikseen hiihtelemään.

-- Sehän on sporttia! Ja sitä on täälläkin. Voi laskea suksilla mäkeä,
luistella sähkövalossa luistinradalla, tehdä ajoretkiä Alppilaan ja
muualle.

-- Suuri erotus! Ja sitä ei tiedä muu kuin se, joka on kokenut
kumpaakin.

-- Ja kummasti siellä ihminen muuttuu! Emiliekin seisoo nyt mieluummin
hellan kuin pianon ääressä!

-- Jos mamma näkisi minut kotona, kun minä olen oikein työssä! Ensin
minulla oli taloudenopettaja, mutta nyt minä itse valmistan ruoat,
silitän Henrin kaulukset, opetan pikku Allia lukemaan -- mutta
mitenkähän siellä Alli jaksaa!

-- Kyllä Liisa hänestä huolta pitää, vastasi Berg.

-- Alli oli vasta kovin kipeä, mutta hän parantui. Me olisimme,
niinkuin jo eilen sanoin, ottaneet hänet mielellämme mukaamme, mutta
hän ei saanut lähteä. Lääkäri kielsi sen kivenkovaan.

-- Olisipa ollut hauska nähdä tyttöä! Hän on varmaan jo isokin!

-- Hän on jo, hyvä äiti, puolikokoiseni.

-- Silloin kun hän täällä kävi, oli hän kyynärän pituinen, sanoi rouva.

-- Sitte minä vielä autan Henriä iltasilla puhtaaksikirjoittamisessa.

-- Nyt lasket liikoja! Että olet seisonut hellan ääressä, näen kyllä
sinun käsistäsi jotka ovat leveät ja karkeat, mutta mahdotontahan on
noin paljon kerjetä!

-- Aivan totta, lisäsi Berg.

-- Kylläpä sinä, Emilie, olet ahkera, sanoi Laura.

-- Mutta missä Johannes on, kun hän ei ole meidän seurassamme, huudahti
rouva, katsahtaissaan Hilduriin, joka näytti olevan mietteissään eikä
paljon kuunnellut muun seuran puhetta.

-- Todellakin, sanoi Berg.

Hildur nousi ylös, meni Lauran luo ja kuiskasi hänelle jotakin.

-- Hildurilla on oiva tuuma! Lähdetään rekiretkelle perheen kesken
vaan!

-- Se ei ole huono ajatus! Ilma on sopiva, puolusti rouvakin.

-- Kyllä minä olen valmis, sanoi Berg. Menen hakemaan Johannesta.

Naiset alkoivat valmistautua lähtöön, ja kaikki olivat iloisia,
kiittäen Hilduria, että hän oli keksinyt noin oivan huvin.


VI.

Kun Johannes eineen jälkeen meni kamariinsa, tuli sinne kohta hänen
isänsä. Strauch oli jo käynyt ulkona, sillä hän tuli Hederin luota,
jolta oli saanut nuo 20,000 markkaa lainaksi määräämättömäksi ajaksi.

-- Hyvää huomenta, poikani! Minulla on sinulle puhumista.

Strauch istuutui.

-- Niinkuin jo viime viikolla sanoin, minä en voi sallia sinun mennä
kihloihin tuon huvilanvahdin tytön kanssa.

-- Niin, sen tiedän. Mutta minä olen miettinyt siinä asiassa tehdä oman
mieleni mukaan. Minä olen laillinen mies, ja lain mukaan te ette voi
mitään, vaikka minä otankin hänet vaimokseni.

-- Sinä et saa! Minä en anna sinulle penniäkään, joi niin teet!

-- Siihen minä en taida mitään. Minulla on siksi tuttavia, että niiden
avulla saan maatilan, tuommoisen pienen maatilkan ja muutaman
asuinhuoneen sen päälle. Sinne vien hänet ja siellä elän erilläni
suuresta maailmasta. Minä olen kovin kyllästynyt tällaiseen elämään.

-- Mutta suottako minä olen sinua kouluuttanut, olen uhrannut rahoja
sinun tähtesi? Maanmieheksi olisit kyllä päässyt vähemmälläkin! Ja tuo
poika, josta olen aina enin toivonut, tekisi minulle noin yhden halvan
tytön tähden! ajattele toki! Ajattele asemaasi! Ajattele isääsi,
äitiäsi, sukulaisiasi! Voinet kai uhrata yhden tytön sukusi kunnian ja
oman tulevaisuutesi eduksi! Ja minunko pojastani tulisi maan kynsijä!
Ei se on liikaa, Johannes!

-- Minä olen taisteluni taistellut, päätökseni tehnyt.

-- Mutta sinun täytyy hänestä luopua! Sinun täytyy, sanon minä.

-- Ei koskaan! Tämä ei ote minulle mitään hänettä.

-- Johannes! Sinä masennat isäsi.

-- Ehkä. Mutta vastoin tahtoani.

-- Minulla on pyyntö sinulle, harras pyyntö; jos täytät sen, niin sinä
pelastat isäsi, kotisi, itsesi --.

-- Minä olen sanonut sanani.

-- Minä olen, Johannes, suuressa vaarassa: voin joutua minä päivänä
tahansa vankeuteen.

-- Vankeuteen!

-- Niin. Vankeuteen.

-- Vankeuteen!

-- Minulla on -- vailinki.

-- Vailinki!

-- Niin.

-- Vailinki! Aavistamatonta!

-- Ja on olemassa _yksi ainoa_ tie pelastukseen.

-- Ja mikä se?

-- Että sinä nait Hildurin.

-- Minä nain Hildurin!

-- Se on pelastuksemme, ainoa pelastuksemme.

-- Mutta onko se niin varma, että minä saankaan hänet. Sukumme kunnia!
Jokainen kammoksuisi meitä! Isä linnassa! Ei! En minä voisi olla näillä
mailla, jos niin kävisi.

-- Sinähän voit sen pelastaa, sillä Hildur pitää sinusta.

-- Mutta, isä, suuriko on vailinki?

-- 20,000 markkaa.

-- Ja mihin olet pannut nuo rahat?

-- Yksinäni en ole niitä kuluttanut; ne ovat kulutettu yhteisesti,
kovin ylellisellä elämällä viime vuosina.

-- Mutta onhan palkkasi suuri!

-- Se ei ole riittänyt.

-- Minun siis täytyy koettaa pelastaa nimemme ja kunniamme. Mutta kovin
ikävää, kauheaa!

-- Ei voida sille enää mitään. Sain joksikin ajaksi Hederiltä nuo
20,000 markkaa lainaan, mutta sillä ehdolla, että maksan ne takaisin
niinpian kuin voin. Ja miten sitä voin?

-- Heder siis tietää tästä?

-- Heder tietää.

-- Tietääkö muut?

-- Ei muut kuin me kolme.

-- Se on hyvä! Asia on siis vielä pelastettavissa. Ei äiti eikä sisaret
saa tästä tietää, se vain turhaan hävittäisi heidän rauhansa. Ei pidä
rauhaa ryöstää siltä, jolla sitä vielä on. Hyvä, ett'ei vailinki ole
päässyt tuon suuremmaksi. Minä uhraan itseni, jos voin asian parantaa.
Oi kurjaa elämää!

Strauch meni pois, sillä hän ei saattanut mitään puhua. Nyt hän oli
tosin voittanut, mutta millainen oli tämä voitto. Sitä mietti Strauch
mennessään huoneesensa.



VII.


Kun Berg lähti naisten luota ja tuli eteiseen, oli Fritz menossa
kouluun leivos hampaissa. Piika tuli pauhaten jälessä, että Fritz on
varastanut häneltä leivoksen. Fritz aikoi jotain puhua Bergille, mutta
kun hän näki piian niin likellä, niin kiepsahti hän kartanolle.

Berg olisi ottanut poikaa niskasta kiini, mutta se oli myöhästä. Ja
sitä paitsi ei olisi ollut soveliaskaan kurittaa muiden lapsia, mietti
Berg mennessään Johanneksen huoneesen.

Johannes istui, tuijottaen eteensä sohvalla.

-- Olet vain aina yhtä surullinen!

-- Minun sydämeni on murtunut...

-- Raitis ilma ja hauska seura ovat sinulle tarpeesen. Me olemme
aikoneet lähteä rekiretkelle perheen kesken vain. Tulet kai mukaan?

-- En tiedä, minä olen kyllästynyt sellaisiin.

-- Tulet kai neiti von Kleinin seuralaiseksi? Minä olen yksinäni
miehenpuolena sitte, jos et tule. Sehän on kovin liikaa!

-- Eikö isä tule?

-- Hänellä kuuluu olevan kiireitä toimia.

-- Ehkäpä lähden. Siellähän voin alkaa, höpisi Johannes puoli-ääneen
itsekseen.

Kun he tulivat saliin, olivat naiset jo odottamassa.`

Hildur, nähdessään Johanneksen, loi häneen salaa katseen.

Mutta Johannes oli kuin mykkä. Katseli vain huomiota panematta mitä
ympärillään tapahtui.

Mutta kun päästiin kadulle, näytti Johannes hiukan elostuvan. Hän alkoi
jo puhellakin jotenkin vilkkaasti, vaikka kyllä elottomasti.

Mutta yhtäkkiä hän taas jäi sanattomaksi. Hän alkoi miettiä
kosimistaan. Se tuntui hänestä vain mahdottomalta. Mutta hän oli
luvannut isälle. Johanneksesta tuntui, että hän voi aivan helposti
kysyä naiselta, jota hän ei rakastanut: rakastatteko minua? Mutta
kuitenkin tuntui nuo sanat mahdottomilta lausua.

Reki liukui Töölön tullista ulos ja ajettiin Alppilaan päin. Keväinen
aurinko oli sanomattoman kirkas ja sen syömät luminietokset
tienvarsilla olivat kuin keuhkotautisen keuhkot.

Yhtäkkiä reki solahti syrjemmälle ja Hildur sysäsi Johannesta, niin
että heidän kasvonsa sattuivat likemmäs toisiaan. Hildur tunsi, miten
hänen poskensa hehkuivat, miten Johanneksen hengitys tuntui hänen
kasvoillaan.

Rauhallisesti siirtyi Johannes, ja Hildur asettui sanaakaan virkkamatta
paikalleen.

-- Rakastatteko luontoa, kysyi Johannes.

-- Sanomattomasti!

-- Tällainen päivä on virkistävä. Minäkin olen suuri luonnon ystävä.
Minä luulen, että me ajattelemme yhdellä tavalla, tunnemme yhdellä
tavalla. Te puhuitte eilen, niinkuin minäkin ajattelen. Saanko
pyytää että ajattelisimme aina yhdellä tavalla, saanko pyytää
tulevaisuuttanne? --

Hildur hiukan hämmästyi, ja veri pakkautui kauheasti päähän.

-- Saatte, sanoi hän hiljaa.

-- Kiitos! Meillä on elämässä tehtävä. Me uhraamme itsemme muiden
eduksi. Te puhuitte eilen langenneista naisista ja muista turvattomista
tytöistä, me tahdomme tehdä jotain niiden hyväksi.

-- Niin paljon kuin voimme. Hauskaa on toimia maailmassa sinun
kanssasi.

Johannes painoi suudelman Hildurin poskelle.

-- Koittakaamme poistaa jonkun verran surua tästä matoisesta
maailmasta!

-- Ja se on onnistuva, sillä uhraavalle rakkaudelle onnistuu kaikki,
lausui Hildur.

Hevonen pysähtyi, oltiin Alppilan edessä.

Johannes ja Hildur olivat ajaneet viimeisessä reessä ja viimeksi
tulivat he myös Alppilan saliin.



ELSA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.


I.

Nahkatehdas, jossa Elsa kulki työssä, oli kaupungin yläpuolella
mahtavan kosken partaalla. Suuri se oli ja moni köyhä kaupungin asukas
ansaitsi siellä leipänsä. Laaja oli tehtaan liike ja kuta ahkerammin
työväki ponnisti voimiaan, sitä kauniimmat kultakolikot soluivat
omistajain ennestään täysiin kukkaroihin. Pölyn seassa teki työväki
työtään, naamat punakkaina ja hikisinä. Työ oli oikein voimakasta hikeä
pusertamaan, vaikka parkintomu pakkausi sulkemaan hikireikiä. Melkein
päivät ympäriinsä loi sähkö heijakasta valoaan lämmöstä höyryäviin
ihmisiin. Remmit kitisivät, hammasratas lonkui toistaan vasten, ja
parkkia leikkaava kone karautti aina sydämeen vihlovasti puunkuoren
sirpaleiksi.

Tuon tuostakin kuului kovaa yskää, sillä kovin karmeaa oli niellä
koivunparkin pölyä. Vaimot kantoivat parkkitaakkoja alalattialta
ylhäälle, missä ne syötettiin koneen kitaan. Aina kuljettiin nuo samat
rappuset, kumarruttiin ottamaan parkkikimppu, lähdettiin uudestaan ylös
ja viskattiin taakka lattiaan.

Noita rappusia myöten kulki Elsakin kipeillä jaloillaan, joita iltasin
kolotti ja joissa suonet olivat kiertäytyneet yhdeksi siniseksi
makkarajuovaksi. Parkki tunkeusi nenään, joka tiheästä aivastelemisesta
oli kipeä ja vuoti vettä. Mutta säännöllisesti kulki parkkikimppu hänen
seljässään; melkein itsestään veivät sen jalat leikkaavan koneen
ääreen. Tuohon hän sen taas viskasi, pyhki hiukan kasvojaan ja siveli
vähän korvien taakse hiuksiaan, jotka rappusilla kumarassa kulkiessa
olivat valuneet kasvoille ja tunkeutuneet silmiin. Taas sitte alas ja
parkkikimppu selkään, ettei puukhollari näkisi laiskottelevan ja
ilmoittaisi patruunille. Tahtoihan sitä väkisin joskus pysähtyä hiukan
juttelemaan parkkia syöttävän Eskoskan kanssa, mutta kuu näki muiden
vaimojen nousevan kimppu seljässä rappusia myöten, niin heti muistui
mieleen, ett'ei saa joutilaana seisoa, jott'ei puukhollari näkisi tahi
toiset siitä suuttuneina kantelisivat. Tuo puukhollari oli niin muka
olevinaan, vaikka itsekin oli alkuaan ollut parkinkantajapoikana, ja
hyvin tiesi, miten jalat uupuivat rappusia kulkiessa. Mokoma
silmänpalvelija oli hän. Tiesivätpä jotkut naiset kuiskia, että hän
juopikin verstaassa miesten kanssa, ja että hän viimevuosina on hyvin
rikastunut.

-- Jo minä Iitana tuolle sanoisin, mutisi Niilekselän Anna, kun kuuli
taas puukhollarin komentavan Leiviskäiskää.

-- Niin minäkin Iitana tekisin. Johan nyt on ihminen hupsu, kun
saattaisi sanoa eikä uskalla! Kun minä olisin mor...

-- Olenko minä teidän välikantanne? Entä kun panisi pois tehtaasta
minun ja äitini?

-- Elsanko ja sinun pois! Kaikkia nyt kuulee; kun vanhaksi tulee! Ennen
kai täältä muut saa mennä kuin sinä äitinesi. Kun nyt muka on jonkun
näköinen, niin luulee suuriki olevansa! Toista suu puhuu, kuin sisus
miettii, hangotteli Niilekselän Anna.

-- Mistäpä tiedät?

Iita kohautti olkapäitänsä ja lähti alalattialle. Samassa nousi Elsa
kimppuineen ylälattialle.

-- Jopa nyt jotakin, kun puukhollarin anopin täytyy parkkia kantaa,
alkoi Anna virnailla Elsalle.

Elsa ei vastannut mitään. Olihan hän ennenkin kuullut tuollaista
puhetta. Mitäpä Annasta! Sehän mäläkyttää vaikka päivän toiseensa, kun
saa vastakinastelijan. Ja saihan Elsalle puhua mitä tahtoi: Kukapa
hänestä välitti. Mokoma nahjus, joka oli aina hiljaa. Koetti voittaa
puukhollarin puolelleen ja hänelle tyttösen tarita. Täytenä totena
jutteli Niilekselän Anna tuota Eskoskalle ja niin sitä arvelivat
muutkin.

Jopa kuului kumea vihellys. Yhtäkkiä oli työ loppunut. Parkkikimput
heitettiin tuhannen kyytiä minne sattui, ja jokainen riensi
alalattialle, missä parvi pienokaisia poikia ja tyttöjä kahvipurkit
kainalossa hääri ja etsivin silmin tarkkasi tulijoita. Tuolla oli äiti
tai sisar, ja kohta oli pienoisen väen lomitse pujotellut itsensä
sinne. Nyt oli kahviloma. Ruskea neste pulppusi kaikkialla purkeista
kuppeihin, ja iloisena katseli tuoja, miten mielihyvällä hänen
keittämäänsä nestettä nautittiin. Sillä hänen se oli keittämää. Olihan
äiti tai sisar pannut vain aamulla kahvit ja veden pannuun.

Tuossa seisoi hän nyt odottaen, milloin kokin vuoro tulisi. Ja tulihan
se. Viimeiseksi niruutettiin hänelle purkeista, ja sokeriakin jäi
muutama pala, jotta maistui makealta suussa, kun lämpimän kahvin kanssa
nielasi.

Kohta kuului taas vihellys. Kahviloma oli loppunut. Mutta eihän niin
kuoleman kiirutta, ett'ei joutaisi kääriä kahvipurkkia pienosen
kainaloon ja käskeä hänen illaksi jauhaa lisää kahvia, jotta saa
lämpimän kahvitilkan, kun työstä tulee.

Puukhollari käyskenteli alalattialla, pitäen silmällä ett'eivät vaimot
saisi varastaa aikaa. Eikä ollutkaan tilaisuutta kuhnimiseen. Kiiruusti
kääri Elsakin purkin kahdentoistavuotisen poikansa kainaloon, kun
huomasi puukhollarin, mutta rauhallisena särpi vielä Iita nestettä.

-- Ka kun viivyt, huomautti Elsa, kun puukhollari oli aivan Iitan
edessä.

-- No eihän niin kiirettä Iitalla, puheli puukhollari, koettaen vetää
suutaan hienoon hymyyn.

-- Anna sitte kuppi Iitalle!

Samassa lähti Elsa ja oli kohta parkkikimppu seljässä nousemassa
rappusia.

-- Kas taas, kun tahtoo jättää tyttönsä kahden kesken puukhollarin
kanssa, ilvehti Niilekselän Anna vieruskumppalilleen.

Eivät uskaltaneet vaimot viivytellä, kun puukhollari oli alalattialla.
Vaistomaisesti meni Iitakin parkkiläjälle; vaikka väkisinkin teki mieli
kiusata muita näyttämällä, miten hän saa laiskana olla. Tuossa kumartui
hän ottamaan parkkikimppua. Puukhollari silmäili ympärilleen. Ei ollut
likiseuduilla ketään. Samassa kaappasi hän Iitaa vyötäisistä. Mutta
tuolla tulla köykki jo Elsa alas. Puukhollari hellitti vasten
tahtoansakin Iitan. Hän lähti pois verstaasen, mutta Iita alkoi nousta
kimppuineen.

-- Joko nyt sait rauhassa kisata, kysyi Niilekselän Anna ilkkuilevasti
iskien silmää Eskoskalle.

-- Mitä rupatat? Tahdotko, että kantelen puukhollarille, että sinä
täällä vain juoruilet, mokoma lapsentekijä?

-- Älä kiukkuile! tuolla tavalla sitä on ennenkin alettu!

-- Jatka vaan; kyllä sinusta puukhollarin rouva tulee, pilkkaili
Eskoskakin.

-- Nähdäänpähän, kuka siihen syöttäjäksi pääsee, jos et suutasi sule,
tiuskasi Iita.

Noin taaksepäin keikautti hän niskaansa ja lähti alalattialle.


II.

Syys-sade roiski akkunoita vasten. Tuulen ulvonta kuului kamalalta
Elsan huoneesen ja sai aikaan niin suloisen tunteen hänessä. Olipa
todella Jumalan siunaamaa, että oli lämmin huone, missä sai rauhassa
istua. Kuinka ilkeältä tuntuisi olla vähillä vaatteillaan tuolla
syys-sateessa kylmän tuulen puhaltaessa ohuiden riepujen lävitse. Ja
kun Elsa oikein ajatteli tilaansa, niin oli hän mielestään onnellinen.

Kuinka monta raukkaa tuolla ulkona on, joilla ei ole näinkään paljon
kuin minulla, huoahti Elsa itsekseen.

Iikka nukkui kuorsaten jo arkun kannella syvässä unessa.

Hänen kuorsaamisensakin oli Elsasta hauskaa kuulla. Noin rauhallisesti
sai hänen poikansa nukkua, ei tarvinnut huutolaisena öitä myöten
hollissa maaseuduilla olla. Ja tämän hän sai aikaan, kun jaksoi tehdä
työtä. Kunhan vain ei joutuisi pois tehtaasta. Mutta pitää kaikin
voimin koettaa pysyä siellä. Ja kun tekee ahkerasti työtä ja noudattaa
kaikki käskyt säntilleen, niin kyllä kai pysyy... Kyllä kai...

Eiköhän se Iitaki kohta tule. Mitäpähän nyt menikään sitä
parakaamivyöliinaa ostamaan. Hän on niin turhamielinen!

Näin mielissään kävi Elsa pöytäkaapille ja otti linjementtipullon.
Tuossa uunin edessä rupesi hän nyt voitelemaan jalkojaan. Siveli
sivelemistään, jotta makkarat laskeutuisivat. Jo helpotti vähän
kolotusta. Vielä suloisemmaksi tuli Elsan mieli, ajatellessaan että
hänellä on oma huone, jossa saa lapsineen rauhassa lämmitellä ja
voidella jalkojaan nytkin, kun ulkona sataa ryskii ja tuuli vinkuu...

Samalla kolkutti joku ovelle; Iita oli ottanut avaimen mukaansa.
Puoleksi tuskastuneena nousi Elsa ylös, kun nyt vaivasivat häntä
keskellä hänen voitelemistaan. Mutta mennessään lauhtui jo vihansa
ajatellessaan, että ehkä siellä on joku naapuri jotakin pyytämässä
lainaksi tai jollakin muulla asialla.

-- Kuka siellä, kysyi Elsa hiljaisella äänellä.

-- Minä, kuului vastaus.

Elsa tunsi äänen.

-- Onko puukhollarilla jotain asiaa, kun tulee meille...?

-- On. Taitaa Iita olla kotona?

-- Ei ole -- hän meni tästä kaupunkiin. Mitä olisi puukhollarilla asiaa
Iitalle?

Aivan arasti kysyi Elsa viimein.

-- Olisipa vähän.

-- Ei ole nyt kotona. Mutta jos puukhollari sanoo minulle niin minä
kyllä Iitalle.

-- Olisi ollut vähän kahdenkeskistä.

Puukhollari luuli Elsan olevan mielissään, että hän Iitaa tavotteli ja
luuli eukon vain turhia verukettavan. -- Eipä sattunut nyt kotiin.

-- Eiköhän tule kohta?

-- Eiköpähän.

-- No minä tulen huoneesen häntä odottamaan.

-- Mutta --

Sisällinen aavistus tuskautti Elsan mieltä, mielellään olisi hän
vetänyt oven kiinni, mutta entä jos puukhollari panee pois työstä eikä
sitte pääse mihinkään, joutuu nälkää näkemään...

-- Puukhollari on hyvä ja tulee sisälle!

Kohta vetäysi tuo turpeanaamainen puukhollari huoneesen. Hänellä oli
iho melkein lyijynkarvainen ja silmät vetisen harmaat, mitkä vilkkaasti
vilkkuivat vaaleiden silmäripsien alta. Väkevä portviinin haju lemahti
samalla huoneessa nenään.

-- Vai kaupungille se Iita on mennyt?

-- Niin sinne se tästä lähti.

-- Eipä teillä ole juuri mukava asunto; saisipa vaihtaa parempaan.

Samassa katseli puukhollari pitkin pirttiä ja varsinkin uunin suurta
halkeamaa.

-- No eihän... puukhollaripa on hyvä ja istuu... mutta kyllä tässä
saattaa leipäänsä syödä, ja mitäpä ne meikäläisillä tarvitseekaan olla
niin pulskat paikat.

-- No onpa niinkin. Taidatte tulla toimeen hyvinkin. Onko tuo teidän
poikanne. Niin, olenhan sen nähnyt kahvia tuomassa.

-- Iisakkihan se on sinne kahvia tuoda ressuttanut.

Puukhollari aukasi sikarikotelonsa, ja kohta lemusi hyvänhajuinen
sikaarin haiku pirtissä. Oikein arvokkaana koetti hän tuossa istua
polvet ristissä.

-- Pitäisipä laittaa poika jonnekin palvelukseen... Saakeli soikoon,
patruunihan puhui, että saisi ottaa uuden juoksupojan. Ehkä tuo...

Elsa kuunteli kädet puuskassa puukhollarin puhetta.

-- Kyllä Iikka on ketterä. Kunpa pääsisi jonnekin hyvään paikkaan,
niin olisihan se minulle suureksi avuksi.

-- Johan poika joutaisi itse tehdä elatuksensa eteen työtä. Kyllä minä
koetan parastani, ehkenpä hän pääseekin siihen toimeen.

Noin leperteli puukhollari mieliksi Elsalle joka vallan riemastui.
Nähdessään tuon vaikuttavan Elsaan, tuli puukhollari yhä puheliaammaksi
ja lupaavammaksi, vaikka hyvin tiesi, ett'ei ollut yhtään juoksupojan
paikkaa avoinna. Mutta sopihan nyt puhua mieliksi.

-- Puukhollaripa on hyvä ja puhuu patruunalle. Olisipa se minulle
suureksi avuksi. Kun poika pääsee hyvään paikkaan, on hänelle
itselleenkin parempi, että oppii jo nuorena palvelemaan ihmisiä.

-- Niin, palvelemaan ihmisiä... siinä juuri valtti on... Kyllä minä
tiedän, joka olen kokenut. Hyvä kun pääsee jo nuorena!

Samassa kuului avainten vääntäminen. Ovi aukeni ja Iita astui pirttiin.

Puoleksi hämillään jäi hän seisomaan oven suuhun. Mutta kohta tuli hän
entiselleen.

-- Kas harvinaisiapa vieraita meillä on, sanoi Iita teeskentelevästi.

-- Pistäysin ohimennessäni tupaanne... Olenpa tässä jo pakinoinutkin
hyvän aikaa...

-- Mitäs puukhollarille kuuluu?

-- Eipä kummia. Mietin vain lähteä tahtomaan Iitaa tansseihin. Siellä
on hyvin hupaista. Minä olin viime torstainakin. Onhan nyt vielä iltaa.

-- En nyt tiedä. Kun pitää nousta varhain ylös, niin eipä sitä juuri
haluta valvomaan illasta.

-- Kun minulla ovat taas nuo jalatkin niin kipeät, etten voi nousta
aamulla kahvinkaan keittoon, jonka tähden Iitan täytyy nousta vielä
varemmin tavallista, niin eikö... esteli Elsa.

-- Eihän ole niin hoppua työhönkään. Vaikkapa puoli tiimaa
myöhästyisikin, niin mitäpä se nyt haittaa: kyllä minä siitä huolen
pidän.

-- Joko olisi sitte lähteä?

-- Iita lähtee pois!

Elsa olisi vieläkin estellyt, mutta mietti, että ehkä puukhollari
suuttuu ja eroittaa pois tehtaasta. Ja onhan tuo hyväsydäminen mies,
kun Iikankin laittaa niin hyvään paikkaan.

-- No jo menet, niin älä ole myöhään, varoitteli Elsa.

Iita alkoi laittautua valmiiksi. Pitihän nyt tansseihin edes vähän
koristella.

Ei sopinut kieltää, ett'ei Iita ollut kaunis tyttö. Aivan soma oli
hänen solea vartalonsa, ja yksinkertainen puku olisi sitä korvannut,
mutta nyt hän koetti siihen sommitella jotakin muodikasta.

Elsa tunsi kuitenkin jotakin vastenmielistä, sulkiessaan ovea heidän
lähdettyään. Sitte rupesi hän taas lämmittämään jalkojaan. Tuossa hänen
istuessaan ja lämmitellessään juolahti mieleen jos jotakin. Ajatukset
liitelivät sinne ja tänne.

-- Entä jos hän vielä naisi Iitan...

Ja Elsa koetti rauhoittua.

Elsa oli merimiehen vaimo, joka jo seitsemättä vuotta eleli miehestään
tietämättä lastensa kanssa. Olipa siinä alussa kituroimista, mutta
olihan tuo nyt jo toista. Kuusi vuotta takaperin oli vielä elo surkeaa.
Jo ensi vuonna miehen mentyä oli kihlasormuskin viety leivän panttiin.
Niin toista oli silloin.

Nyt kun Elsa ja Iita kulkivat tehtaassa työssä, tulivat he jotakuinkin
toimeen, vaikka Iikka sai laiskana olla ja kahvia vain lämmitellä
äitille ja Iitalle. Senpätähden olikin Elsa tyytyväinen eikä suuresti
ikävöinyt miestään. Ja hänen hartain halunsa oli saada pysyä tehtaassa
ja sentähden koettikin hän kaikissa noudattaa puukhollarin mieltä,
jottei tuo eroittaisi häntä pois.

-- Kun on saanut kovempaakin kokea, niin kyllä mielellään pysyy
ammatissaan, vaikkapa tuo olisi vaikeampikin, tuumi aina Elsa.

Elsa kohenti pesää. Vielä ei hän sulkenut sitä, vaan istui
lämmittelemässä, katsellen punertavaa hiilosta.

-- Jos Elsa vielä pääsee puukhollarin rouvaksi, niin sitte... ja hiukan
myhäili Elsa itsekseen.

-- Mitäpä tässä tyhjää valvon, parasta on mennä levolle, tuumi hän
sulkiessaan uunin peltiä.

Sitte alkoi hän laittautua yötelolle. Tuntuipa vähän oudolta mennä
yksinään vuoteesen, jossa aina ennen Iita oli jo ollut makaamassa.


III.

Täynnä oli tanssitupa ihmisiä. Aivan kuin mettiäispesässä kihisi siinä
tanssijoita. Ei tämä ollut mikään kehuttu tanssitupa, sillä syvä juopa
oli täällä tanssijain ja kaupungin mallasväen välillä. Hienot neidit
eivät antaneet tietää läsnäolollaan jokaista muodin muutosta.
Piikatytöt vain ja ompelijattaret edustivat täällä kaunista sukupuolta
jos jonkinlaisissa puvuissa.

Vähän ylempänä lattiasta oli lava ja täältä kaikuivat räikeät säveleet,
jotka tapailivat polkan musiikkia. Kaksi oli soittajaa, toinen
viululla, toinen käsiharmonikalla.

Ja nuopa saivat aikaan äänen, joka matalassa huoneessa oli korvat
särkeä.

Tuolla tanssia kykki lihava piika raitaisessa puvussa hiki otsassa.
Oikeinpa työtä näytti tanssi olevan hänestä. Tuolla taas toinen
puvussa, jossa näyttäytyivät useamman vuoden muodit. Epävakaisilla
askelilla hyppi tuolla muuan mies, takki auki ja kellonperät ilmassa
lentelemässä. Hienompi, ehkä herrasmies -- aina joku herrasmieskin
löysi täällä huvinsa -- töyttäsi häntä kylkeen. Mutta kohta meni taas
kumpikin yhtä mylläkkää tanssien ja sysien toisia.

Ilma oli aivan raskas, vaikka kylmä ilma virtasi aukinaisesta ovesta.
Yläälle kattoon oli kohonnut sakea savukerros, mikä huojui ja aaltoili
tanssijain pään päällä. Lattia tömisi, ja aivan soinnuton kenkäin
kopina yhtyi tuohon pauhaavaan musiikkiin.

Pää kenossa mennä renssitti puukhollarikin muiden muassa, pitäen Iitaa
kiinni vyötäisistä. Iitasta oli tämä sanomattoman hauskaa: niin paljon
ihmisiä ja kaikki iloisia. Tanssia hän nyt ei tosin hyvin osannut,
mutta ei sitä paljon tarvinnutkaan. -- Naurusuin vain puheltiin ja
rupateltiin. Kaikki tytöt olivat niin vapaita. Istuipa tuolla
käsikaulassakin muutamia pareja, levähtäessään. Iita nauroi ja puheli
muiden kanssa. Pian sai hän useita tuttavia. Olipa täällä toisenlaista
mäkeä kuin tehtaassa.

-- Sillä aikaa kuin puukhollari kävi ottamassa ryyppyjä, kerkesi Iita
tanssia jo muutaman pulskan maalaispojan kanssa. Sepä oli oikein reima
poika. Noin takki kallellaan ja pää pystössä tanssia letkutti hän,
kaksi kellon ketjua riippui liivin napista. Iitasta oli hauska olla
tuon pojan kanssa, mutta kun puukhollari tuli, niin täytyi se jättää.

Ja Iita tunsi, että alkoi jo väsyttää. Kuuma hiki valui kasvoille,
posket punottivat ja sydän sykki tiheämmin.

-- Eikös Iita lähde nyt levähtäessä ottamaan viinilasia.

-- En ole koskaan sitä juuri maistanut... Taitaapa olla hyvääkin... Jos
ottaisi...

Väen lomitse pujotteleutuivat Iita ja puukhollari, puukhollari edellä,
pitäen kädestä kiinni Iitaa, virvokkeiden myyntipaikan luo.

-- Kaksi lasia viiniä, tilasi puukhollari muutamalta nuorenpuoliselta
tytöltä.

-- Heti saatte, kun annan noille... Ne ovat odottaneet niin kauvan.

Iita ja puukhollari katselivat sillä aikaa tanssijoita.

-- Olkaa hyvä, samassa asetti myöjä tarjottimelle kaksi viinilasia.

-- Iitapa maistaa! tämä virkistää.

Iita maistoi ja kun viini tuntui makealta, niin kulautti Iita yhdellä
kertaa koko lasin. Puukhollarin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn, ja
hän pyysi toiset lasit. Ne saatiin ja juotiin.

-- Lähdetään nyt lattialle! Peli juuri on alussa.

Ja niin sitä mentiin. Iitasta tuntui tanssi huimaavalta ja musiikki
aivan kiihoittavalta. Yhä tulisemmasti pyörivät he huomaamatta muita.
Kun tanssi oli loppunut, tuntui Iitaa pyörryttävän ja silmäluomissa
tuntui kankealta. Mieli tehdä pään raskaaksi ja pakkausi
oksennuttamaan.

-- Eikö lähdetä jo pois; minä en voi hyvin, sanoi Iita. Kyllä täältä jo
joutaa; kohta menevät soittajatkin pois.

Oikein oli ruumis Iitalla hervakka ja uupunut, kun hän työntäyi
väkivirran muassa ulos tuvasta. Vielä etäälle kuului pelin retkutus.

Kylmä ilma tuntui Iitaa virkistävän ja haihdutti lämmön.

-- Eikö ollut hauska siellä, kysyi puukhollari poismentäessä. Hän oli
jo hyvänlaisesti hutikassa.

-- Oikein hauska. En ole koskaan ollut noin hauskassa. Aivanhan
lentämällä kului aika.

-- Minä uskon sen. Eikö käännytä tästä nurkasta? Mennään vielä vähän
kävelemään. Kello on vasta yksitoista.

-- Äiti on varmaan ikävissään; parasta on mennä kotiin?

-- No johan se vuoteessa pysyy.

-- Tokkopa voinee nukkua, kun ei ole tottunut olemaan iltasilla ilman
minua.

-- Kyllä hän nukkuu.

Iita mietti vain lähteä pois. Puukhollari kärtti kävelemään. Iita
ajatteli, että eihän tuo nyt niin vaarallista liene, jos lähteekin
vielä vähän kävelemään. Ja niin kääntyi hän Uudelle kadulle. Tuonne
syysillan hämyyn katosivat he...

Elsa nukkui ja heräsi. Taas nukahti ja vavahti. Oli niin rauhatonta
unta. Mieli jo ruveta kaipaamaan, että missä Iita viipyy, kun kello jo
on niin paljon. Vaan ehkäpä tanssivat niin myöhään.

-- Kun minä sen päästinkin, huoahti hän ja kääntyi toiselle kyljelleen.


IV.

Muutamana iloisena kevätpäivänä kutsui patruuni puukhollarin
puheilleen. Aurinko paistoi täydellä terällä ja linnut lirittivät
tehtaan puistossa.

Puukhollari siisti hiukan itseään. Tuonnekin takin selkään oli tainnut
lentää pölyä, ja puukhollari pyysi läheistä työmiestä puistamaan. Vielä
kerran silmäili puukhollari itseään kenkiin saakka ja otti pois
parkkipalasen, mikä oli takertunut housun lahkeesen. Tömisti sitte
jalkojaan ja lähti kävelemään. Tuli konttorin ovelle, pisti kätensä
avaimen ripasimeen ja astui sisälle. Pyyhkäsi tukkaansa, rykäsi ja
koetti saada patruunin häntä huomaamaan.

Tuossa täyteläisenä, toinen leuka alas rippuen, istui patruuni
tuolissaan. Ähkien kääntyi hän piirustuksen tarkastamisesta
puukhollarin puoleen. Otti pois silmälasinsa, laski ne pöydälle ja
kääntyi yhä enemmän puukhollarin puoleen.

-- Jasoo... Samassa naputti patruuni kädellään pöytään.

-- Patruuni oli käskenyt...

-- Niin minä kutsuin... hän siirsi tuoliaan likemmäs pöytää, otti
nuuskaa pöydällä olevatta laatikosta, pisti sitte nenään, kumpaseenkin
sierameen. Ainoasti sitte pyhki nenäliinalla ja näpsäytti
nuuskalaatikon kiinni sormellaan.

-- Niin minä käskin... Minulla on vähän puhuttavaa sinun kanssa...

Puukhollarin kasvot värähtelivät. Lyijynkarvaisiin kasvoihin pistäytyi
punaisia pilkkuja näkyviin, ja tummat silmänalustat saivat violetin
tapaisen värin. Tällainen oli aivan tavatonta... Olisikohan patruuni
saanut tietää... Oikein tahtoi vapisuttaa puukhollaria... Olipa jo
aikaa selvittää puolustusta, että ehkä on tainnut joku käydä
patruunille hänestä väärin kantelemassa, kun hän aina on koettanut
pitää niin talon puolta...

-- Minulla olisi... patruuni aivasti, pyyhkäsi nenäliinalla ja jatkoi:

-- Vähäinen tuuma sinulle...

Jo helpotti puukhollaria.

-- Ja luulen, että se on sinulle mieleen. Olen aikonut lähettää sinut
Siltakorven sahalle päällysmieheksi... Minä luotan sinuun... Olet
osottautunut sellaiseksi, että voin uskoa omaisuuttani sinun
hoidettavaksesi. Viisi vuotta olet palvellut minua tässä virassa ja
olet ollut kelpo... atshi... ätshi... puukhollari... Tulet nyt aivan
liikkeenhoitajaksi, ja se on paljon uskottu. Rupeatko tuohon toimeen?

-- Kiitoksia! Aivan mielelläni! Tuhansia kiitoksia!

-- Siis se on päätetty.

Patruuni käänsi itseään ja katsoi toiseen huoneesen.

-- Onko siellä Elli?

-- On.

-- Käskeppä piian tuota scherryä!

-- Maistetaan tässä lasi viiniä sen päälle.

Patruuni siirsi tuoliaan enemmän puukhollarin puoleen, joka istui
sohvalla. Näpäytti taasen auki nuuskalaatikon ja pisti nuuskaa
nenäänsä.

-- Saat kohta alkaa laittautua matkalle... Tuoppas, Maija, toinenkin
lasi! etköpä ensi viikolla jo joutune... maistetaanpa nyt... onnea
uuteen ammattiisi!

-- Kiitos! Kiitos!

Patruuni maistoi ja samoin puukhollari.

-- Kyllä joudun ensi viikolla, sanoi puukhollari, laskiessaan lasin
pöydälle.

-- Niin, ja pianhan yksinäinen mies siirtyy vaikka maailman ääreen...
Muutoin minä en pidäkään naimiselämästä, vetää vain pois työstä
kaikellaiset sivutoimet... tuskin olisin minäkään tämä mies, jos olisin
nainut... sittekun haluaa... no niin... kun jotkut pitävät naimista
välttämättömänä lasten kasvatusta varten... niin sittekuin on jo hyvin
rahoja ja haluaa kasvattaa lapsia, niin ottaa ottolapsen... se onkin
minusta paljon jalompaa, kun uhraa aivan vieraiden lasten kasvatukseen
varojaan... niinkuin minäkin olen tehnyt... minä aivoin juuri tästä
naimisesta puhua... sillä ehkä sinäkin nyt rupeat naimaan, kun saat
niin sopivan paikan... mutta et minua miellytä sillä... päin vastoin...
maistetaan nyt!

-- Eikö tuota pysyne poikamiehenä.

-- Se on paras... minä sanon paras.

-- Kyllä patruuni tietää.

-- En ole tosin kokenut, mutta olen jo eläissäni nähnyt kyllin yhtä ja
toista.

-- Se on tosi.

-- Mutta olin unohtaa pikku seikan. Sinä tarvitset siellä juoksupojan
ja minä luulen sinun helposti semmoisen löytävän. Kun saat sopivan,
niin ota se mukaasi!

-- Kyllä minä siitä pidän huolen. Onhan niitä poikanulikoita.

-- Niin, laita nyt sitte ensi viikolla itsesi valmiiksi matkalle.

-- Kyllä. Tuhannet kiitokset patruunille!

Samalla kumarsi puukhollari ja lähti pois.



V.


Tuntui sanomattoman hyvältä puukhollarin rinnassa tuo aivan odottamaton
ylentyminen. Eihän hän ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt pääsisi
uudelle Siltakorven sahalle inspehtoriksi. Ja oikein kauniilta soi tuo
nimi puukhollarin korvissa. Nyt hän pääsee muista riippumattomaksi...
no jos ei aivan... niin kumminkin on melkein itsenäinen mies... ainakin
sahalla, vaikkapa täällä käypikin jonkun kerran vuodessa selittelemässä
patruunille tilejä... Jopa pelkäsin, että on huomannut minun
näpistäneen parkinkantorahoista, mutta mitä tyhjää se ukon köntsikkä...
Hm... kielti naimasta... no mitäpä sillä... kyllä kai kuitenkin minun
pitää saada emännöitsijä ja Iitahan se siihen sopii... Neljä huonetta
ja kyökki... kylläksi vaikka suurelle perheelle.

Noin mietti hän, ja jalat veivät eteenpäin. Yht'äkkiä kompastui hän
parkkihuoneen kynnykseen ja hän huomasi akat parkkikimppuineen. Siellä
oli Iitaki. Puukhollari astui sisälle.

-- Minulla on Iitalle oikein suloista asiaa.

-- Jokopa?

-- Iita on kotona kaheksan aikana, niin minä tulen sinne.

-- Saatan olla. Mutta mitä tuo --?

-- On nyt liika paljon kuulijoita, kyllä minä sitte paremmin...

-- Mistä?

-- No... Iitapa nyt on utelias... Kyllähän minä sitte.

Iita huomasi Niilekselän Annan tarkkaavan heitä ja senvuoksi heitti
häneen vihaisen katseen ja sanoi:

-- Täällä on joka nurkassa joutilaita, niinkuin tuokin tuolla.

Puukhollari katsoi Niilekselän Annaan päin. Tämä huomattuaan
puukhollarin katsovan, aikoi mennä ylälattialle parkkitaakka selässä.

Tulipa Elsakin alalattialle. Siihen jäi puukhollarin ja Iitan
keskustelu.

Seitsemän aikaan illalla pääsi tehtaan väki työstään. Kiiruusti lähti
puukhollari työpaikalta asuntoonsa. Ottipa juhlavaatteet esille;
juhlahan tämä oli hänelle, oikein suuri juhla.

Tuossa housuja jalkaan pannessaan, siemasi hän aika kulauksen, ja kun
laittoi rosettia, piti ottaa toinen, jotta olisi verikin
juhlakiihkossa.

Ja lämpimästi se kierteli suonissa pitkin ruumista. Kun oli saanut
liivin päälleen, oli viinikarahviini jo puolillaan. Tuolla päässä
hiukan huumasi, sieltä laskeusi lämpö alemmas, meni pitkin ruumista
sormien neniin ja jalkateriin saakka. Tuntuipa kohta hiukan raskaalta,
niin että teki mieli istumaan, kun oli saanut takin päälleen. Vaan
hervakkuus poistui uusien ryyppyjen muassa, tuntui taas niin nuorelta
ja voimakkaalta, aivan kuin olisi ottanut kiinni, niin --

-- Kohta olen valmis, mutisi puukhollari.

Nyt lähti hän Iitan tykö.

Ikäänkuin olisi jo liiaksi odottanut, käski Iita puukhollarin istumaan.
Elsa ei puhunut juuri mitään, sillä hänen mieltään oli pahoitettu.
Eskoska oli näet haukkunut häntä parittajaksi tehtaasta lähdettäessä,
kun Elsa oli pyytänyt häneltä markkaa, minkä hän oli saanut Elsalta
lainaksi. Omituinen ihminen tuo Elsa! Kaikki hän voi kärsiä. Tuska
kuvautui metisissä, syvään painuneissa silmissä, mutta kaukana oli
niistä säihkyvän salaman tuli, vähän sietävän ihmisen merkki. Pitkät,
kuoppaset posket ja kalju otsa osottivat vain jäykkyyttä.

-- Minä tulin kysymään, eikö aita lähde minulle emännöitsijäksi
Siltakorvan sahalle... minä olen päässyt sinne inspehtoriksi... Iikkaki
saa siellä asiapojan viran. Tosinhan Elsa jää yksin, mutta voimmehan
muistaa häntä sielläki. Eikö lie hyvä niinkin?

-- Vai inspehtoriksi! No teitä se onni suosii, puhkesi Iita puhumaan.

-- Niinhän se nyt, ja aivan odottamatta --

-- Kas sitä puukhollaria, keskeytti Elsa.

-- Jokopa, äiti, lähtenen, kysyi Iita.

-- No en tiedä sanoa.

-- Kyllä se on parempi toimi kuin tehtaassa, enkä minä palkalla
tinkaile.

-- Mutta kun minä jään ypö yksin.

-- Tulettehan toimeen yksinkin. Eikä teitä pääse hätä nakkelemaan.

-- Enköpä menne?

-- Kyllähän minulle tulee ikävät päivät.

-- No, jos ensi aluksi, sanoi puukhollari.

-- Minä lähden.

-- Miten lie.

-- Kyllä lähden, kun saan hoidon ja pari sataa vuodessa.

-- Se on sitte sovittu. Ensi viikolla olisi jo lähtö.

-- Jo ensi viikolla? No ehkäpä siihen kerkiää.

Puukhollari näki Elsan kasvoissa jotain vastenmielistä eikä sentähden
pyytänyt Iitaa kävelemäänkään, vaikka kyllä halutti. Mietti itse lähteä
seurahuoneelle.

-- Iita sitte laittautuu valmiiksi.

-- Kyllä minä laittaudun.

Puukhollari otti takkinsa, sanoi jäähyväiset ja lähti.

-- Mitä tyhjää estelette? Onhan siellä minulla paljon helpompi toimi,
puheli Iita.

-- Niin kyllä kai.

Elsa mietti noita kulkupuheita. Päästäisikö hän Iitan? Ehkäpä sitte
jättäisivät nuo puheet, kun Iita ja puukhollari olisivat poissa
silmistä.

-- Vaan ikävä tulee.

-- Kyllä me muistamme.

-- Onhan tuo hyvä, kun Iikkaki pääsee. Lähetkö Iikka?

-- Lähen, vastasi poika, kun Iitaki lähtee.

-- Kyllä minä lähetän äidille rahaa ja kirjoitan tiheään. Eikö lie
parasta, että äiti heittää pois tehtaan työn ja tekee vain käsityötä.
Kyllä tulette toimeen, sen takaan, yksinänne. Ja minä vissiin lähetän
aina rahaaki.

Tuopa Elsasta oli suloinen uutinen, että pääsee tehtaasta. Ennen oli
hän peljännyt poisjoutumista, mutta nythän tulisi toimeen muutenkin
niin mielellään hän lähti. Raskasta oli siellä työ ja jalat
heikkonivat.

-- No ehkenpä sitte menet? Lieneehän tuo sinullekin parempi ja ehkä
kaikille.

-- Niin minään luulen. On se sentään hyvä mies, tuo puukhollari.



VI.


Ovatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja
oli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet
heidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä
kova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.

Oli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein
Iitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin
sovittiinkin.

Kohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin
kalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän
ollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä,
pani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen.
Puukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.

-- Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?

-- Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.

-- Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.

-- Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.

-- Etkö kuullut, että hän aikoi mennä kantelemaan äitille minusta ja
sinusta?

-- Nähdenpä poika menee.

Niin vain oli se niin ilkeä. -- Kuules, milloin vietämme häitä!

-- No eihän niin kiirutta.

-- Ei, mutta en minä, hyvä Hermanni, voi olla näin. Minä luulen --

-- Älä turhia luule!

-- Vaan kuule, Hermanni älä petä minua! Sinä et, hyvä mies, usko, miten
minulla on paha olla.

Rukoilevasti kääntyivät Iitan silmät puukhollariin. Puukhollari
säpsähti. Vapa notkahti hänen kädestään.

-- Mitä sinä joutavia!

-- Mutta minua niin hävettää, jos...

-- Jos...?

-- Jos joudun äidiksi ulkopuolella avioliittoa.

-- No jopa nyt! Kaikkia sinä sommittelet.

Samassa veti puukhollari Iitaa lähemmä itseään ja heitti ikäänkuin
vakuuttavaisen katseen häneen. Veti sitte syliinsä, painoi
intohimoisesti rintaansa vasten ja höpisi:

-- Mitä turhia!

Iita vaipui kuin unen horroksiin, meni veltoksi kuin lankavyhti.
Kiihtynyt hermosto raukasi ruumiin ja ahmimalla näytti hän nauttivan
puukhollarin hyväilyjä. Kasvot hehkuivat, silmät vaipuivat alas, ja
tuossa makasi hän kohta kuin lapsi puukhollarin sylissä. Kovaa sydämen
lyöntiä vain kuului yön hiljaisuudessa.

Iita aukasi silmänsä ja kohtasi puukhollarin silmät. Mutta puukhollari
käänsi pois päänsä; hän häpesi katsoa Iitaa silmiin.

Iita kohensi saaliaan, laittoi huivia, sillä yökylmä tuntui aivan
kolealta.

Puukhollari oli mietteissään.

-- Eikö, Hermanni, lähdetä jo pois? Yö on kai kohta
puolivälissä.

-- Lähdetään. Anna minä tulen soutamaan!

-- Ei, kyllä minä soudan hiljaan. Eihän kiirutta.

Tuntui vähän kylmältä ja vapisutti hiukan Iitaa.

-- Yökaste tuo kylmyyttä. Kas kuin usva nousee!

Puukhollari koetti välinpitämättömästi puhua.

Iita souti verkalleen. Puukhollari oli taas hiljaan.

Veden loiske kuului niin selvään hiljaisena kesäyönä.

Oltiin rannassa, ja vene vedettiin maalle. Ei oltu saatu yhtään kalaa.
Kun puukhollari meni vähän myöhemmin sisälle kuin Iita, hymähti hän
itsekseen.

-- Kummallinen ilta! Ensimmäinen ijässäni!

Eikä puukhollari saanut heti unta, vaan kääntelehti vuoteellaan,
koettaen tukehduttaa ajatuksiaan, mitkä hänen päässään risteilivät.


VII.

Itsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur... rur...
rur... pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä
liikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi.
Kummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.

-- No Iikkako se on... Miten nyt olet päässyt tänne käymään... Tuliko
ikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma... Olenhan koettanut aina sinua pitää
hyvänä... Istu nyt... Olet niin aran näköinen... Kerro nyt jotain
Iitasta ja puukhollarista... minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä
rahaa... no istu nyt... Kenen hevosella olet tullut?

-- Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.

-- No, onko niin vähän kulkijoita... minä en ole tässä käynyt taas
ulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.

Samalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.

-- Keitin tässä vasta kahvitipan... ehkäpä siinä on vielä sinulleki
suullinen... niin enhän niin perso ollut... kas tuossa... ota ja juo
nyt... Näyttää sinulla olevan kylmä... nuo jalat ovat niin huonot,
ettei tee mieli ulos mennä.

Iikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.

-- Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös... Onhan sinne pitkä
matka... kolmekymmentä penikulmaa... terveenä tässä olen minäkin
ollut...

-- Eiköpä lie hyväki, että...

-- Mikä?

-- Että olette tervennä, kun muut...

-- Muut?

-- Sairastavat.

-- Sairastavat! Kutka?

-- Iita.

-- Iita! Onko hän kipiä? No Jumala nähköön... mikä tauti?

-- En tiedä. Ehkäpä lie se kuin sanovat...

-- Mitä sanovat?

-- Että... että Iita on...

-- On mitä?

-- Raskaana puuk...

-- Puukhollarille raskaana... Mitä... Ja se siitä nyt tuli...
Enkö sitä aavistanut... jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin
emännöitsijäksi... niin jo silloin mietin estää... mutta kun en houkka
tehnyt sitä... Ja nyt tämä viimeinen häväistys... Mutta voiko tuo olla
totta?... Voiko hän niin...

Iikka ei puhunut mitään.

-- Oliko Iita semmoinen ja puukhollari... voi toki... täällä ollessaan
niin siivo mies... laittoi sinullekin palveluksen... Ja oli Iitalle
niin hyvä... kyllä minua on petetty maailmassa... ja nyt tuo vielä
lisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät
päästään siitä tehtaassa... Voi... sentään minua... kun minä hänen
päästinkin... mutta puukhollari olisi suuttunut... ja sinä et olisi
saanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?

Itku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.

-- Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään.
Hakkasi minua päiväkaudet.

-- Vai niin...

Suuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia
pitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä
tihuutti.

Hyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.

-- Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen -- millä minä elän.

Taas pullahti uusi kyyneltulva.

-- Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika
voit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa... No jo
se oli tuokin, vältti vain kerraksi!

Elsa kuivaili silmiään.

-- Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan... Kyllähän kun
minäkin jaksaisin vielä... Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä
minut köyhäinhuone perii... Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa... oli
se asiaki, kun heitti meidät... Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän
kärsii, sitä enempi saa kärsiä... Alkoi jo olla hiukka parempi, niin
kun tuo puukhollari... Vaan ehkä se naipi nyt Iitan... Eikö siellä
kuulunut mitään sellaista?

-- No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.

-- Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa,
mikä on eksynyt...

Alkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi
Iitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti
Elsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies
on niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla
köyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin
rumia juttuja köyhäin-huoneesta.


VIII.

Kuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä
huoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti
olevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.

Puukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta
näytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen
mielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa
kirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi... Ja tuolla sitä äiti koetti
tyynnyttää... Nyt se vaikeni... taisi päätä nukkumaan... ja tällaista
kestää... ei sitä voi sietää...

Konttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon
näköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat
sisään paisuneet ja väsyneet.

-- Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa...

-- Mikä?

-- Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä... Ruvetaan oikein avio...

-- Aviopariksi?

-- Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä...
Miten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!

-- Oletko sinä ensimmäinen?

-- Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.

-- No nyt --?

-- Etkä näe, missä tilassa minä olen nyt -- en minäkään vertainen.

-- Älä nyt noin...

-- Minä olen sinulle antanut kaikki, mitä voin antaa... Etkö sinä
antaisi minulle aivan helppoa aviolupausta... paria sanaa... Kun kerran
olet luvannut...

-- Niin mutta, kun minä...

Enempää ei voinut puukhollari sanoa. Kuin kallioon isketty kirves
kirposi hänen katseensa pois Iitan säkenöivistä silmistä. Aivan
uhkaavilta näyttivät tuon kalpean naisen kasvot, tummien kulmakarvojen
alle vajonneet silmät säihkyivät, ja huulet puristuivat hetkeksi
yhteen.

-- Enkö minä sitä jo ole epäillyt?

-- Mutta kun minä... olen... luv... luvannut patruunille, etten...
mene... naimisiin... niin minä en -- voi... Etkö käsitä, jos menetän
patruunin suosion.

-- Jos menetät patruunin suosion, niin menetät inspehtori-virkasi.
Mutta oletko mieluummin inspehtori kuin sanasi syöjä. Olethan nuori
mies, voimaa on käsivarsissasi...

-- Mitä tarkoitat?

-- Lähde pois... Lähdetään pois... vaikka menetätkin paikkasi...

-- Miten minä --?

-- Sinä olet lapsen isä ja minun mieheni ja me...

-- Kuule! Voithan tulla toimeen lapsinesi, kun minä maksan vuotuisen
eläk...

-- Eläkkeen!

-- Niin.

-- Niinkö luulet? En koskaan!

-- Ajattele nyt!

-- Ei, ei!

-- Muuta en saata...

-- Et saata! Mikä sinua estää?

-- No huomaathan itsekin.

-- Sinä et uskalla... uskalla luottaa itseesi... et uskalla olla mies,
vaan kehno petturi!

-- Heitä jo! En voi kärsiä...

Puukhollari otti oikein vakavan ryhdin. Mutta Iita oikasihe ja väistyi
likemmä häntä.

-- Et voi sietää! Mitä?

Puukhollari käänsi selkänsä ja aikoi lähteä pois. Iita astui hänen
eteensä.

-- Kuule! Minulla on vielä sanomista! Minä tiedän sinun asioitasi.

-- Mitä?

Puukhollarin kasvot levisivät tulipunaisiksi.

-- Mutta en tahdo puhua. Itsekseni olen sen luvannut, enkä riko
lupaustani. Mutta koska sinä hylkäät minut... niin... niin minä sanon.
Mutta en... tahtoisinko tulla sinun laiseksesi... en koskaan... on
minussaki jotakin hyvää...

-- Älä nyt tyhjää!

Puukhollari jäi miettimään. Rukoilevasti katsoi Iita nyt häneen.
Ahkerasti näytti taistelevan puukhollarin sydän.

-- Minä nain sinut, vaikka tulisi mitä. Sinä olet voittanut minut...

-- Puhutko totta?

-- Aivan totta. Kyllä kai tulemme toimeen, vaikka patruuni suuttuukin.
Mutta suuttukoon!

Puukhollari painoi Iitan rintaansa vasten ja vaipui sohvalle istumaan.

Loppu.



LAPSUUDEN YSTÄVÄT.


I.

-- Saanko mennä, äiti, vähän soutelemaan, kysyi seitsentoista vuotias
Sanni äidiltään.

-- Joko sait isän takin repiämän korjatuksi?

-- Se on aivan korjattu. Nyt on niin sievä ilma eikä minulla ole juuri
erityistä työtä tässä. Saatanhan ottaa virkkauksen mukaan.

-- Kenen kanssa menet? Ethän vain Timosen Annin?

-- Miksi ei Timosen Annin?

-- Hänenkö kanssa aivot mennä? Et pääse sitte.

-- Ajattelin mennä Isolan Elnan kanssa. Mutta miksi en saisi mennä
Timosen Annin kanssa? Onhan hän minun lapsuuteni tuttava. Ainahan
olemme olleet yksissä.

Ja aivan kummastuneena seisoi Sanni äitinsä edessä, -- nojaten toisella
kädellään ompelukoneen pöytään.

-- Hänestä puhutaan pahaa. Sinä et saa enää tästä lähtein seurustella
hänen kanssaan.

Yhä uteliaammaksi tuli Sanni, vaikka tuntui ilkeältä kuulla tuollaista.

-- Mitä pahaa Anni on tehnyt? Onhan hän kyllä vallaton, mutta
sellaisiahan olemme toisetkin. Minusta on Anni ollut aina
rakastettavimpia tyttöjä. Ja hänellä on paljon paremmat lahjat kuin
meillä muilla. Koulussaki ennen aina opettaja kiitti häntä.

-- Lahjat eivät korvaa hyvää käytöstä. Nuoren tytön ei sovi olla
sellaisen, ei millään muotoa. Korkeammalla korolla huudahti äiti viime
sanat.

-- Millainen?

-- Hän ei ole siveä.

-- Siveä? Mitä? Kuka on juorunnut --?

-- Luuletko minun juoruja uskovan?

-- No mutta mitä puhutte? Anniko ei olisi siveä!

-- Niin. Minä olen itse nähnyt ja sitä ennen jo kuullut.

Eilen illalla, kun tulin myöhäsemmällä seuroista, näin minä muutaman
tutun miehenpuolen hänen akkunansa alla, ja hän kopautti vielä
akkunanruutuunkin, mutta kun näki minun tulevan, niin lähti kiiruusti
kävelemään laiturille päin.

-- No mitä tuosta sitte päätätte? Eihän tuossa ollut Anni missään
pahuuden teossa. Ehkä oli mies juovuksissa ja lähti sitte pelosta pois
kävelemään.

-- Kyllä minä huomaan, kuka on juovuksissa, kuka ei. Ja sitäpaitsi minä
tunnustelinkin häntä.

-- Ja kenen hänen luulitte olevan?

-- Kapteeni Sulinin.

-- No nyt arvan. Annihan on juuri ollut neulomassa kapteni Sulinilla,
ja ehkä oli kapteenilla jotain asiaa tai, kun kuuluu olevan oikein
leikkisä, leikillään säikäytti Annia.

-- Niin luulet, lapsi kulta. Mutta eikö Anni ole koskaan osottaunut
tuollaiseksi, eikö hän ole puhunut koskaan mitään kapteeni Sulinista?

-- On. Kerran jutteli paljonkin. Sanoi hänellä olevan hauskan luonteen.
Sanoi sitte vielä, että hänen rouvansa on hyvin mutasukkainen ja kuuluu
kaikkia nuoria naisia epäilevän.

-- Ja tuota puhui sulle! Eikö sen enempää --?

-- Ei. Ja me vielä yhdessä nauroimme tuolle rouvalle, kun hän on niin
hassumainen.

-- No miten nyt lieneekään. Mutta kaiken mokomin sinä et saa
seurustella hänen kanssansa.

-- Vaan Anni on viaton. Sen minä takaan.

-- Vaikka olisikin. Mutta kun hänestä puhutaan tuollaista, niin sinä et
saa hänen kanssaan seurustella.

-- Mutta, äiti, te teette väärin Annille!

-- Sinä et näy oikein ymmärtävän. Naisen kunnia on veitsen terällä.

-- Minä en usko Annista semmoista. Hän on vallaton, ehkä joskus
liiaksikin, mutta epäsiveä hän ei ole koskaan.

-- Sokeassa ystävyydessä luotat sinä häneen. Kuuntele niitä, jotka ovat
enemmän nähneet ja kokeneet! Vai tahdotko, että sinustakin ruvetaan
puhumaan sellaista?

-- Miten he voivat minusta puhua sellaista, jos seurustelen Annin
kansa?

-- Miten he voivat! herranen aika! Oletko sinä aivan typerä! En minä
sinulle muuta voi tehdä kuin jyrkästi kieltää sinua seurustelemasta
hänen kansaan! Sinä et saa seurustella, minä sanon vielä kerran.

-- Äiti! Te teette väärin Annille ja minulle!

Mutta äiti ei enää kuullut Sannia, vaan lähti pois huoneesta
suuttuneena.

Sanni pyrskähti itkuun. Tuossa hän istui ompelukoneen vieressä ja itki
puoliääneen. Mutta äiti ei palannut, vaan kuulusti olevan sisähuoneessa
taloushommissa.

-- Miten ne voivat tuollaista puhua!

Sanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän
ulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.

Oikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan
Annin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään -- Sanni kävi
kuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, -- että hän on itkenyt. Anni
kysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei
suinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun,
että noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta
portaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta
sivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:

-- Onko Sanni kotona?

-- Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.

Mitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää
sivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin
ankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä
avata.

Sydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin
äkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni
meni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista,
niin paljon sanomista.

Nyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo,
jotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun
on niin vallaton.

Sanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.

Hän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille.
Äiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.

Sanni otti paperilipun ja kirjoitti:

-- Olen, rakas Anni, niin murhellinen maailman pahuuden tähden. Oi
miten syyttömästi se voi soimata. Olemme lapsuuden ystävät,
koulutoverit, rippikouluserkut; aina olemme olleet yhdessä. Mutta nyt
uhataan meitä eroittaa. Ja aivan syyttä. Äiti on kuullut joutavia
juoruja sinusta ja kapteeni Sulinista. Paha maailma on ne pannut
alkuun, ja äitikin on niin herkkä uskomaan. Sentähden kirjoitan sinulle
tämän lapun, kun en itse uskalla tulla. Äiti kieltää minua sinun
kanssasi seurustelemasta. Mutta älä luule, että minä sinua unhotan,
että minä uskon noita juoruja! Jospa voisimme tavata salaa toisiamme!
Mutta se taitaa olla mahdoton, sillä joka paikassa on näkijöitä. Ole
Anni varovainen. Muista minua, joka itken sinun viattomuutesi tähden!
Sannisi.

Mutta miten hän nyt saisi tämän Annille. Hän koetti keksiä keinon,
mutta ei löytänyt. Viimein päätti hän lähteä Isolan Elnan luo, ehkä hän
tietäisi keinon. Mutta jos ei Elna tietäisikään koko asiasta, ja hän
menee nyt sen sanomaan. Mutta ystävien kesken on tuo luvallista ja
Annin oman hyödyn tähden.

Ja niin aprikoituaan, nakkasi Sanni saalin päälleen ja läksi huoneesta.

-- Mihin sinä menet, kysyi äiti.

-- Isolaan.

-- Mene, mutta muista, mitä äsken sanoin.

Äiti kai luuli, ettei Sanni tietänytkään Annin käyneen. Sanni tunsi
jotain halveksivaista rinnassaan äitiään kohtaan.


II.

Rinta oli täynnä mietteitä Sannilla, hänen mennessään Isolaan. Aivan
huomaamattaan oli hän jo Isolan talon portilla. Sannista tuntui, kuin
olisi hän parilla askeleella harpannut nuo kaksi katuristeystä, mitkä
olivat heidän ja Isolan välillä?

Sanni astui eteiseen ja tuli suoraan Elnan kamariin. Elna,
punatukkainen ja harmaasilmäinen tyttö, säpsähti kun ovi aukeni ja
koetti jotain piiloittaa kirjan väliin, mikä hänellä oli edessään
pöydällä.

Sanni ei tuota huomannut, ei myöskään punervaa hehkua, mikä nousi Elnan
kesakoisille kasvoille. Puristi vain Elnan kättä. Elna antoi kätensä,
mutta ei virkkanut mitään.

-- Joko sinäkin olet kuullut, kun näytät vähän omituiselta. Nyt vasta
huomasi Sanni Elnan kasvoissa jotain outoa ja intohimoista.

-- Mitä? Näytän omituiselta? Miten niin?

-- Etkö ole kuullut? Arvasinhan, että se oli tyhjää juorua.

Vielä valtavampi puna levisi Elnan poskille ja silmät kiihkeästä
asemastaan kävivät puoleksi tuijottaviksi.

-- Oletko kuullut minusta juoruja? Vai mitä?

-- En sinusta, mutta toisesta. Melkenpäin yhtä kuin sinusta, sillä yhtä
rakkaat olette molemmat minulle.

-- Ketä tarkoitat? Annia --

--- Niin Annia. Ja mitä hänestä?

Laajemmin tykähti jo Elnan sydän ja outo tunne iski sydämeen.

-- Ne ovat niin ilkeitä ja aivan perättömiä. Mutta sinä näytät niin
kylmältä, vaikka tämä koskee lapsuuden siskoasi.

-- Kylmältä!

-- Etkö tiedä, että Annia parjataan ja haukutaan syyttömästi
epäsiveäksi? Kapteeni Sulin muka...

-- Tiedän. Tuo pujahti Elnan rinnasta niin kevyesti.

-- Sinä olet todellisempi ystävä! Et edes minulle puhunut mitään,
ennenkuin sanoin julki asian! Mutta minä... minä lapsellisesti luulin
ja ajattelin, että Annin pitäisi tuo saada tietää, että hän voisi olla
varovainen tuon kapteeni Sulinin suhteen...

-- Niin, mutta hän ei välitä... Mutta mistä olet tuota kuullut?

Elna ei tiennyt koko asiasta mitään, mutta nyt piti saada tietää...

-- Eikö hän välitä? Totta kai? Mutta mistäkö kuullut? Äiti sanoi tänä
iltana.

-- Minä tulen juuri Annin tyköä ja hän aikoi lähteä teille. Hän kehui
kapteeni Sulinia niin lystiksi...

-- Mitä! onko ainakin totta? En minä voi uskoa! Ei, se on mahdotonta!

-- Mitä et voi uskoa? Sitäkö, ettei hän kehunut? Kun minä omin korvin
kuulin! Kehtaatko minua soimata valehtelijaksi?

-- Sen kyllä uskon; onhan hän sitä samaa minullekin puhunut. Hän kuu on
itsekin niin vallaton.

-- Vaan minusta on Anni ollut aina vähän liian rohkea, varsinkin
seurustellessaan miesten kanssa. Sinä olet vielä siksi nuori, ettet ole
huomannut, ja ehkä olet niin Anniin mielistynyt, ettet tunne etkä
huomaa hänen vikojaan.

-- Se on tosi, että Annia olen aina ihaillut. Enkä minä saata uskoa
hänestä tätä juttua.

-- Sokeaa mieltymystä? Niin, onhan Anni kaunis ja imartelijas.

-- Imartelijas! Nuoko kolme ikävuottasi, jotka olet minua vanhempi,
ovat sinua niin suuresti kehittäneet, että olet huomaavinasi noin
suuria vikoja lapsuutesi ystävässä? Luulin äsken aivan toista
sinusta...

-- Mutta hyvä ihminen! Mitä äitisi sitte tiesi Annista?

-- Hän sanoi seuroista tullessaan myöhäsellä illalla nähneensä
miehenpuolen koputtavan Annin akkunaan, ja kun äiti oli lähestynyt, oli
tuo mies lähtenyt pakoon laiturille päin. Eikö tuollainen puhe ole
joutavaa juttua? Voihan mies olla vaikka juovuksissa tai muuta...

-- Mutta kun oma äitisi on nähnyt? Epäiletkö häntä? Sanni oli vähällä,
muistaessaan äsköisen Annin käynnin, sanoa: epäilen. Mutta kuitenkin
kuoli tuo sana huulille.

-- Niin. En tiedä, vastasi hän vain.

-- Onhan hän kietonut Harjun Kallenkin pauloihinsa. Erittäin taitava on
hän lumoomaan toista sukupuolta.

-- Onko hän kietonut? Itsehän Kalle oli raittiusseuran huvi-iltamassa
tullut häntä pyytämään tanssiin. --

-- Ja siitä saakka ovat he olleet aina yksissä! On haukkunut minuakin!
Ei suinkaan Harjun Kalle muutoin olisi niin tietänyt piikata minua, kun
oli haukkunut minua punapääksi ja kesakkonaamaksi, ja moneksi muuksi!
Onko tuo todellinen ystävä ja vielä lapsuuden ystävä, joka menee minusta
tuntemattomalla herramiehelle tuollaista puhumaan! Jumalahan minutkin
on luonut ja vaikka nyt en olekaan niin kaunis kuin hän, niin enpä ole
epäsiveä. Se minusta on rumempaa!

Aivan hämmästyi Sanni kuullessaan tuollaista Elnan suusta. Eipä saanut
sanaa suuhun. Hän olisi tahtonut sanoa niin paljon yhdellä kertaa,
mutta kaikki tyyni takertui kurkkuun.

-- Joko nyt, Sanni, huomaat?

-- En! Eihän hän päälle päätteeksi pidäkään Harjun Kallesta ei
ollenkaan. Harjun Kalle vain häntä tavottelee joka paikassa, mutta
Annihan aina häntä pakenee.

-- Ainoastaan nimeksi, kun on niin kavala. Olenpa minä nähnyt heidät
iltasilla monesti kävelemässä.

-- Annihan sanoi juuri minulle, että hänen melkein tavan vuoksi täytyy
joskus lähteä Kallen kanssa, kun tämä kuuluu häntä niin kärttävän.
Olipa tunkenut Annille valokuvansakin.

Elna säpsähti, ja taas punerva hehku koristi hänen kesakoisia
kasvojaan.

-- Kyllä minä olen kantanut aina Annia kohden nurjia silmiä; en
kateudesta enkä vihasta, vaan minun luontoni on huomannut hänessä
jotakin sellaista, mikä ei sovi todelliselle naiselle.

-- Mitä sellaista?

-- En itsekään osaa sanoa.

-- Niin. Mutta ehkä olet Anniin tuosta suuttunut, kun luulet hänen
sinua parjanneen. Päinvastoin Anni hyvin mielellään soisi sinulle
Harjun Kallen. Koko maailmahan tuon tietää, että sinä häntä rakastat.
Anni ei ole koskaan sinusta tuollaista puhunut.

Elna oli punainen kuin kukko, silmänalustat helakan punaiset, ja huulet
liikkuivat niin omituisesti.

-- Noinko sinä, Sanni, minulle puhut!

Elna pullahti katkerasti itkemään, sillä häntä oli koskettu arimpaan
kohtaan.

Sanni ei puhunut mitään, selaili vain vaistomaisesti pöydällä olevaa
kirjaa ja otti sen käsiinsä. Sen lehtien välistä putosi valokuva.

Elna hypähti ottamaan kuvaa, mutta Sanni oli jo kyykähtänyt sitä
ottaman. Elna tunsi vastustamatonta halua töydätä Sannin eteen ja
temmata kuva Sannin kädestä, kun hän alkoi ruveta sitä katsomaan. Mutta
vain kiivaaksi katseeksi jäi Elnan halu.

-- Onhan sinullakin hänen valokuvansa!

-- On. Mutta kuinka sinä, Sanni, minua kiusaat!

-- No tämähän on jo selvä todistus, että sinä rakastat Harjun Kallea!

-- Niin rakastan, Sanni! Minä olen avomielinen ja tunnustan sinulle
kuin paraimmalle ystävälleni, että minä häntä rakastan. Mutta älä minua
kiusaa. Jos sinä olisit minun sijallani, niin et varmaan noin minua
kiusaisi.

Elna pyhki silmiään, lähestyi Sannia ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.

-- Oi, miten minun mieltäni pahoittaa. Toivoton rakkaus kalvaa
sydäntäni...

-- Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mieltäsi! Ja olenhan sitä
tehnyt. Tulin tuossa pikastuneeksi. En suinkaan minä aikonut sinua
loukata!

-- Oi, miten suuri vastakohta sinä olet Annille! Sinun rinnassasi
todellakin sykkii oikea naissydän. Paha vain, että se turmeltuisi Annin
tähden! Mutta älä, hyvä Sanni, virka tästä minun tunnustuksestani
mitään!

-- Annin tähdenkö minä turmeltuisin!

-- Niin se on. Pahaa on paljon. Minä olen vanhempi, usko minua!

-- Jos kaikki pahat ja sen tuntemiset seuraavat ijän muassa, niin
parempi on sitte jo aikaisin olla haudassa!

-- Rajoita ajatuksiasi! Vaan älkäämme koetteeksi seurustelko Annin
kanssa!

-- Sekin tuntuu niin vaikealta. Jos milloin neuloin ja mietin, niin
usein lensi ajatukseni Anniin, kunnes lähdin hänen luoksensa.

-- Koitteeksi vain! Minä puolestani kyllä uskonkin tuon jutun. Minä
tunnen, tunnen tarkkaan Annin luonteen. Hän on kiihkoinen,
intohimoinen, imartelias! olipa kapteeni Sulin saattanut häntä
kotiinkin, sen tiedän aivan tarkkaan.

-- Jos niin on, niin tuo lappu on arvoton.

Vitkaan lausui Sanni tuon, ja ojensi Elnalle Annille kirjoittamansa
lapun. Elna tarttui siihen kiihkoisasti ja alkoi lukemaan ahmimalla.

-- Kas noin!

Ja samalla repäsi Elna lapun kahtia, sitte pieniksi sirpaleiksi.

Sanni aivan ajattelemattansa yritti estää sitä, mutta silloin oli lappu
jo tuhansina palasina.

-- Ehkäpä olette oikeassa äitini kanssa. Sekin kielsi minua
seurustelemasta. Vaan minä pidin parempana, että Annia pitäisi
varottaa, sillä varmaan uskoin, että hän on viaton. Mutta nyt, kun olen
sinultakin kuullut yhteen tapaan, niin... niin... minun täytyy kai
uskoa. Hyvästi!

Murheellisella mielellä lähti Sanni pois Elnan tyköä. Olisiko Anni tuo
niin suloinen, miellyttävä Anni noin paha! Uudestaan epäilytti Sannia,
mutta kapteeni Sulin kuuluu kumminkin saattaneen häntä kotiinkin. Ja
Elna on tämän omin silmin nähnyt. Voipiko hän enää epäillä!


III.

Oli iltapäivä, kun Timosen Anni istui kotonaan ompelukoneen ääressä.
Mutta aivan rauhassa oli kone; ei yksikään kappale siinä liikkunut.
Nojautuen konetta vasten istui Anni ja mietti.

Äiti oli vasta häntä nuhdellut, kyynelsilmin nuhdellut. Olipa sanonut,
ettei hän olisi uskonut Annistaan semmoista, että Anni, hänen ainoa
lapsensa, olisi tuollainen kelvoton otus, jota hän on kaikella
hellyydellä kohdellut ja kasvattanut.

-- Olipa isä onnellinen, oli hän sanonut, kun pääsi pois kuulemasta
tytöstään tuollaista! Jospa minäkin lepäisin jo haudassa! Tuskinpa saan
enää sielläkään rauhallista unta, kun tyttöni on tuollainen!

Tuo suretti Annia enin, että äitikin luuli hänestä tuollaista. Voi
sentään, miten äitikin voi uskoa tuollaista! Mutta kuitenkin oli Anni
itse jotenkin levollinen, sydämellinen suuttumus jäyti vain rintaa, ja
kaikenlaisia tuumia ja mietteitä kiehui aivoissa. Noin sekaisin ne
tulivat tulvimalla. Mutta hajanaiset olivat ajatukset ja intohimoinen
suuttumus teki ne aivan hurjiksi.

Kahdesti oli hän yrittänyt Sannin luo, eikä kummallakaan kerralla ollut
Sanni ollut kotona. Niin oli Sannin äiti aina sanonut. Olipa Anni jo
syrjästäkin kuullut, että hänestä puhutaan pahaa, mutta hänen vallaton
luonteensa oli niistä ollut välittämättä. Mutta nuo äidin nuhteet
olivat koskeneet kipeästi, ja nyt tuli kaikki huhut ja kuulemiset
mieleen, jotka nyt arka ja epäilevä mieli teki kahta suuremmiksi.

Hän epäili, että Sannikin luuli häntä sellaisiksi, kun juorut
kertoivat. Ja tuossa epäilyksessään oli hän kirjoittanut kirjeen
Sannille, viattomuutta puhuvan kirjeen.

Puolitunti takaperin oli hän sen lähettänyt Sannille ja pyysi häntä
tulemaan heille. Tuossa hän nyt istui ja odotti.

Jopa aukeni ovi, Anni kääntyi kiihkoisasti katsomaan, kääntyi niin
rivakasti, että palmikko heilahti. Ja tulija oli Sanni.

-- Tiesinhän, että tulet!

Noin huudahti Anni, hypähti ylös ja sieppasi Annin rintaansa vasten.
Mutta äkkiä hän hellitti ikäänkuin olisi tuntenut jotakin kipua.

-- Mutta minähän olen... ehkä ei olekaan minulle luvallista. Sanni ei
puhunut mitään, veti Annin luokseen ja painoi yhä lujemmasti häntä
sydäntänsä vasten.

Vihdoin hellitti Sanni, ja mielen tyyneys kuvautui hänen suloisissa
kasvoissaan. Se oli heijastus sydämen tyytyväisyydestä, jota hän siitä
saakka, kuin oli lähtenyt Elnan luota, oli kaivannut. Kaikki
kuulemiset, puheet ja juorut, yksin Elnankin uskottelemiset katosivat
yhden Annin katseen voimasta Sannista: lapsellinen myötätuntoisuus oli
hänet kerrassaan voittanut.

-- Oletko, Anni hyvä, minulle entinen ystävä? Mutta miksi kysyn:
entinen? Tulevahan paremmin sopisi kysyä?

-- Yhdenlainen olen oleva vastedes kuin olen tähänkin asti ollut.

Tosin kyllä, minä sen tunnustan -- en ole sinulta koskaan mitään
salannut, ja miten voisinkaan sinulta salata -- että kun kaikki
puhuivat sinusta, niin minua alkoi joskus jo hiukan epäilyttää, mutta
aina yksin ollessani, kun sitte mietin, tuli sinun kuvasi niin
puhtaana, niin suloisena, niin vilkkaana minun silmiini, että voin
ainoastaan itkeä, kun ihmiset ovat sinua ruvenneet syyttä parjaamaan.
Mutta mitä me heistä! Ei kukaan voi meitä erottaa!

Sanni puristi Annin kättä; kyynel vieri Annin poskelle.

-- Mutta mitä itken! Ei minun tarvitse vuodattaa katumuksen kyyneleitä,
sillä vaikka sydänverelläni voin kirjoittaa otsalleni: viaton.

-- En minä epäilekään, elä sitä uskokaan! Huomataanhan jo sinun
rehellisestä katseestasi, että olet viaton.

-- Minusta tuntuu niin kevyeltä, kun niin uskot. Jospa vielä äidinkin
saisin niin uskomaan, niin mitä minä muista!

-- Uskooko äitisi nuo jutut?

-- Uskoo. Ja sepä mieltäni pahoittaa!

-- Kummasti rohkeita olemme; puhumme kuin kokeneet vaimot. Oikeinpa
minua ihmetyttää!

-- Koetuksissa luonne karaistuu. Mutta olkaamme nyt iloisia!

-- Niinkuin ennenkin! Mutta onko sinua koskaan kapteeni Sulin
saattanut kotiin?

Tuo kysymys oli koko ajan pyörinyt Sannin huulilla, sillä siihenhän
hänen epäilyksensä joskus perustui, kun Elna oli sanonut.

-- Ei kertaakaan. No tosin kerran, mutta ei suinkaan yksin.

-- Isolan Elna sanoi nähneensä sinut hänen seurassa.

-- Vai sanoi? Voi sitä Elnaa! Varmaan mustasukkaisuudesta minua parjaa.
Niin nythän muistan. Sulin oli rouvansa ja muutaman muun rouvan kanssa
menossa soutelemaan, minä juuri satuin silloin lähtemään pois Sulinilta
työstä ja siten jouduin yhteen matkaan. Tosin kapteeni koko matkan
puhui minun kanssani ja käveli rinnallani, mutta olihan hänen rouvansa
matkassa. Ja Elna juuri tuli silloin vastaan.

-- Ja noin sitte saattoi Elna puhua! Lapsuuden ystävä!

-- Hän on varmaan minulle suutuksissa Harjun Kallen tähden. Mitä
arvelet tuosta Kallesta? Unhotetaan nyt nuo pois, kaikki pois nuo
juorut!

-- Onhan hän pulska mies.

-- Ja kohta suorittaa perämiehen tutkinnon.

-- Mutta onko äitis kieltänyt sinua seurustelemasta minun kanssani?
Minä vähän kuulin siihen tapaan.

-- On.

-- Minkä hän sanoi syyksi?

-- Hän sanoi muutamana iltana myöhäisemmällä nähneensä oudon miehen,
jota hän kyllä oli tunnustellut kapteeni Suliniksi, koputtavan sinun
akkunaasi. Kun mies oli nähnyt hänet, oli hän lähtenyt laiturille
pakoon.

-- No mutta kaikkea sitä kuulee! -- Harjun Kallehan oli yhtenä iltana,
kun minä jo nukuin, koputtanut akkunaani; hänellä näet oli vene
laiturissa, ja hän olisi tahtonut minua soutelemaan. Kaikkia juoruja se
Kalle mokoma saa aikaan! Itserakas kähnys!

-- Arvasinhan jo!

-- Mutta ovat ne nuo ikäviä tuollaiset jutut! Väsyy niitä korva
kuulemasta!

-- Sanomattoman ikäviä! Mutta kummasti tyyni voit kuitenkin olla.

-- En minä juuri niin muista välittäisi kuin äidistä ja sinusta.

-- Sinulla on soma luonto, melkeinpä kadehdittava!

-- Mutta miten minä saisin äidin puolelleni? Vaan on mulla yksi keino,
olen sitä jo hiukan miettinytkin. Minä rupean Kallen vaimoksi. Totta
kai sitte antavat minun olla rauhassa.

-- Kallen vaimoksi! Mutta rakastatko häntä!

-- Aivan hiljakkoin on mieleni paljon muuttunut hänen suhteensa, olenpa
alkanut häntä melkein rakastaa. Hän on osoittaunut niin jalomieliseksi,
sillä hän ei ole uskonut minusta mitään pahaa, vaikka ovat hänellekin
juorunneet.

-- Hän on kunnon mies!

-- Niin, ja hän on komeakin! Katsotaanpa hänen valokuvaansa.

Anni meni pöydän luo ja otti valokuva-albuminsa, selaili sitä muutamia
lehtejä.

-- Mutta mitä! Hänen kuvansa on poissa! Onko hän itse ottanut sen pois?

-- Mutta minä näin Elnallakin hänen kuvansa!

-- Onko hän ottanut pois ja vienyt Elnalle; hänkin siis jo uskoo nuo
juorut?

-- Mutta Elna puhui toivotto...

Enempää ei Sanni puhunut, hän muisti Elnan kiellon. Mutta samassa astui
Harjun Kalle sisälle. Hän oli kookas mies, tummien ripsien alta säteili
veltot silmät.

-- Hyvää iltaa neidit!

Samassa kumarsi hän jotenkin syvään.

-- Taisipa tulla hauska ilta, kun näin yhteen yhdyimme. Hän kätteli
Annia ja Sannia, loi sitten silmänsä valokuva-albumiin, jota Anni piti
kädessään.

-- Oletko ottanut pois kuvasi? Et sillä ole minua miellyttänyt. Olen
jotenkin pahoillani tällä kertaa.

-- Minäkö ottanut pois! huudahti Kalle.

Ja oikeinpa taaksepäin keikahti Kallen pää kummastuksesta. Nuo veltot
silmät suurenivat, niin että ruskeat silmäterät kiilsivät kuin
kissalla. Kalle nosti toisen kätensä viiksihinsä, siveli niitä ja
sanoi:

-- En suinkaan!

-- No mutta missä se sitte on?

Anni selaili läpeensä lehdet, mutta ei löytänyt.

-- Oletko antanut Isolan Elnalle valokuvaasi?

-- Jumala varjelkoon! Tuolleko punapäälle minä antaisin valokuvani!

-- Mutta hänellä kuuluu olevan se. Sanni on nähnyt.

-- Onko hänellä minun valokuvani? Aivan tutkivin katsein kääntyi Kalle
Sannin puoleen.

-- On.

-- No, sitte hän on sen ottanut sinulta, Anni.

-- Ehkäpä. Hän kävi viikko takaperin meillä. Me katselimme yhdessä
albumia, ja sitte en ole sitä katsonut.

-- Hän sen on ottanut, vakuutti Kalle aivan varmalla äänellä:

-- Eipä voi muuta uskoa, lisäsi Anni.

-- Saisipa lähettää noutamaan pois, kun viepi omin lupinsa!

Ja aivanpa sieramet laajenivat Kallella.

-- Mitäpä tuosta nyt! Kun on ottanut, niin pitäköön.

-- Kuten tahdot.

Mutta oudot ajatukset valtasivat Sannin. Elna olikin itsekkäin, ilkein
ihminen maailmassa.

-- Minäpä olenkin jo, neidet, perämies.

-. Onnea! huudahtivat molemmat tytöt.

-- Ja kävikin tutkintoni loistavasti: 62 ääntä.

-- Kylläpä!

-- Mutta minun täytyy jo, Anni, lähteä kotiin, sanoi Sanni ja samalla
puristi hänen kättään.

-- Voi hyvin ja muista minua, Sanni!

Puoleksi rukoilevin katsein sanoi Anni tuon.

Heitettyään hyvästin, läksi Sanni pois. Mielensä oli iloinen; nyt oli
hän oppinut tuntemaan täydelleen molemmat lapsuuden ystävänsä, ja tämä
päivä oli hänestä melkeinpä tärkein elämässään.

Mutta noustessaan kotinsa rappusia tykytti hänen sydämensä hiukan
kovemmin: hän tunsi rikkoneensa äitiään kohti. Ikäänkuin lannistaakseen
tuota tunnetta hypähti hän kiivaasti rappusia ylös ja tuossa hetkessä
oli hän huoneessa.

-- Mistä sinä tulet?

Näin kysyi äiti, nostaen silmänsä Sanniin. Kysymys tuli aivan
odottamatta, ja se oli kokonaan lannistaa Sannin. Mitä hän sanoisi!

-- Pistäysin vähän kylässä.

Sanomattoman kekseliäältä tuntui Sannista tuo vastaus.

Äiti ei puhunut enempää, kävi vain käsiksi työhönsä. Sukkelaan livahti
Sanni perähuoneesen.

Tuolla ryhtyi hän neulomaan. Siinä työtä tehdessään johtuivat hänen
mieleensä Annin sanat: minä menen Kallelle vaimoksi. Voiko Anni
rakastaa Kallea? Vai äitinsäkö tähden uhraisi Anni ajallisen onnensa?
Tuossa hän mietti, mutta aina vaan sai hän päätökseksi, että ei Anni
voi rakastaa Kallea täydestä sydämestä. Ei kai olisi ennen siten Kallea
kohdellut.

       *       *       *       *       *

Parin päivän takaa sai Sanni Annin ja Kallen kihlakortin. Kohta oli
Anni aivan yleisen puheen esineenä. Monenlaisia olivat puheet, mutta
vähitellen unohtuivat ihmisten mielestä nuo Sulini-jutut.

Loppu.



SANOMALEHTI-PUUHA.


-- Kuuleppas, veikko! Olen kutsunut sinut tärkeän asian tähden
luokseni.

-- Korttisi sain eli oikeammin löysin kirjoitus-pöydältäni, sillä olin
kävelemässä kaupungin puistossa, kun se oli tuotu, mutta siinä oli
ainoastaan asiana, että tulisin juomaan lasin totia luoksesi.

-- Niin, voinko julkaista vielä asian! Olisihan se ollut jo läpi koko
kylän tietona, jos olisin kirjottanut korttiisi, että tule kuulemaan
luokseni sanomalehden perustamisesta tähän kaupungin!

-- Sanomalehden perustamisesta! Todellakin!

-- Eikö ole oiva aate, aate joka -- näin meidän kesken puhuen --
tuottaa sekä henkistä että aineellista hyvää meille. Olla sanomalehden
toimittaja, se on jotain suurta pikkukaupungissa! Sanomalehden
toimittaja pikkukaupungissa on suurempi kuin pormestari, sillä hän se
voi pitää pormestariakin kurissa, antaa aika löylyn, jos niin
tarvitaan.

-- Niin, sanomalehden toimittaja on korkeiden aatteiden edustajana, ja
valta on hänellä: sanalla sanoen, hän on kynätyranni, tai oikeammin ei
hän se ole, mutta hän saa sellaisen mahdin pikku kaupungissa.

-- Niin katsoppa sitä! Me köyhät kolleegat voimme sen toimittamisessa
tehdä sivutyötä, ja voittoa siitä on, sillä kaupunkilaiset ovat ylpeitä
kun heillä on oma äänenkannattajansa. Meille avautuvat kaupungin
ylimysten, noiden rikkaiden porvarien, ovet ja mitä hyötyä siitä! Mutta
eipä se matami joudukaan totiveden kanssa.

Samassa nousi maisteri Ilvonen istumasta ja kurkisti toiseen huoneesen.
Hän oli pikkuinen, kymärähartiainen mies, mutta kasvot olivat kauniit
ja silmät veitikkamaiset.

-- Eikö vesi ala olla tarpeeksi kuumaa?

-- Kyllä maisteri kohta. Puut ovat vähän märkiä, mutta kyllä minä tässä
puhaltelen, että palavat. Vasta kun on satanut, niin ne olivat tuolla
sahalla märkiä, vaikka minä valitsinkin kuivempia...

Maisteri painoi samalla oven kiinni ja kävi istumaan.

-- Ja näetkös, veli, varmaan jo ensi vuonna kumpikin saa tuhat markkaa
toimituspalkkaa.

-- Oiva keksintö! Minun täytyy sanoa, että sinä olet järkevä mies.

Ilmonen siveli tyytyväisenä viiksiään ja sytytti sikaarin palamaan.

-- Luulen, että vanhempana veljenä minä rupean vastaavaksi
toimittajaksi.

-- Minä suostun siihen.

-- Tämä ajatus on minulla ollut jo melkein puoli vuotta haudottavana,
mutta muille en sitä ole ilmaissut, en sinullekaan. Olen tutkistellut
asianhaaroja, urkkinut salaa, mitä mieltä pikku kaupunkimme porvarit
olisivat, kun heillä olisi oma sanomalehtensä, ei tosin heillä, mutta
tässä kaupungissa; mutta ymmärräthän, että heidän kannatuksestaan sen
toimeentulo suuresti riippuu; sillä olen vielä miettinyt, voisiko tässä
kaupungissa perustaa jotain ultra-vapaa-mielistä sanomalehteä, vai
olisiko se perustettava kristillis-uskonnolliselle pohjalle. Olen sitte
tiedustellut maaseutukirjoittajaa ja lukenut tarkoin kaikki
pääkaupungin lehdet. Kun sitte vielä olen tehnyt sopimuksia
kirjanpainajan kanssa, niin luulen olevani valmis ja kyllin kypsynyt
sanomalehden toimittaja tänne.

-- Ja millaiseksi perustetaan uusi sanomalehti? Vapaamieliseksikö?

-- Kristillis-uskonnollis-siveelliselle pohjalle perustettu lehti
tuottaisi ehkä enemmän tilaajia maaseuduilla, mutta sitä vähemmän
kaupungissa. Ja kaupunkilaisten mieltä on meidän noudatettava, että
uusi tulokas ainakin aluksi pääsisi heidän suosioonsa. Kehittymisoppia
ynnä muuta darwinismia me nyt emme ota selvitelläksemme, sillä todella
sitä itsekin kauhistun, enkä halua olla apinan jälkeläinen,
mutta raittiusasia, siveellisyysasia, naisasia, uskonollisen
suvaitsevaisuuden asia... hm... -- Ilvonen veti pitkän sauhun
sikaaristaan -- ... Uskonnosta me nyt voimme olla aivan hiljaa, sillä
minä pelkään kajota siihen, ja minun prinsiipini mukaan uskonto ei
kuulukaan sanomalehtien ohjelmaan...

-- Virkavallan masentaminen otetaan varmaan ohjelmaan...

-- Siitä on niin usein ikäviä rettelöitä ja oikeusasioita. Sattuu niin
saa maksaa suuria sakkoja ja sinne ne sitte hupenevat toimituspalkat.
Mutta voimmehan, kun tiedämme asian varmaksi, ja kun siitä on jo ennen
ollut muissa lehdissä painettuna, mekin silloin sanomalehteemme
siitä... Ja jos on voittoa omalle arvollemme ja sanomalehdellemme, niin
silloin... ymmärräthän.

-- Ja voimmehan sivumennen mainita ohjelmassa tästäkin.

-- Niin oikein... voimme mainita.

Samassa aukasi matami oven ja toi höyryävän totiveden sisälle.
Tarjottimella seisoivat lasit lusikoineen ja pienoinen sokerirasia
seisoa törötti siinä keskellä. Pantuaan tarjottimen pöydälle, meni
matami kyökkiinsä.

Ilvonen otti kaapista konjakkikarahviin ja asetti sen tarjottimelle.

-- Valmistapas lasi, kehoitti hän maisteri Alannetta.

Kumpikin valmisti lasinsa ja viekottelevana höyrysi lämmin juoma
lasista. Alanne imasi pitkään, oikein kiihkoisasti lasista.

-- Mutta tuota asiaa olen miettinyt. Annetaanko lehti kaksi kertaa
viikossa ulos. Minä luulen, että se olisi etuisampa, sillä viikkolehti
on jo kovin harvinainen meidän maassammekin.

-- Eikö anneta kolmasti mutta pienemmässä muodossa?

-- Ei, se on liian varhaista.

-- No annetaan kahdesti, ehkä viisipalstaisena.

-- Samaa minä ajattelin. -- Kippis sen päälle!

-- Kippis! Sinulla on erinomaista konjakkia.

-- Voisimme valmistaa näytenumeron jo viikon takaa. Minulla on
otsakirjoituskin jo valmiina.

-- Millainen? Tietysti puhut siinä lehden tärkeydestä paikkakunnalla?
Sallinet kai minun jo lukea?

-- Kyllä. Maistetaanpa!

Ilvonen alkoi selailla papereitaan. Viimein löysi hän kaitaselle
paperiarkille kirjoitetun pätkän ja ojensi sen Alanteelle.

Alane siristi silmiään, rypisti kulmakarvojaan ja alkoi hyvin likeltä
tähystellä paperia.

-- Jättiläisaskelin, luki hän, rientää aikamme eteenpäin, vanhoillaan
olijat oikein kauhistuvat uudistusten tulvaa... Mutta mikä sana tuo
tuossa?

-- Näytäppäs! Kaikki...

Ilmonen kuunteli itseensä tyytyväisenä.

-- Kaikki pyrkivät päästä elämään sellaisena kuin luonto; heidät on
asettanut. Vanhat etuluulot katkotaan, ruhdotaan rikki kuin
harakanpesät, niin etteivät ne enää voi peloittaa ihmiskuntaa... oikein
sanottu... Ihmiskunta ei ole enää lapsi, mikä tyytyy kävelemään sinne
tänne tiedotonna itsestään. Valistus leviää kuin keväinen tulva;
sivistyksen valtava vyöry heittelee laineitaan jo kansain alempiin
kerroksiin. Paljon on saatu aikaan, mutta paljon on myös tehty työtä.
Sanomalehdillä on epäilemättä tässä suuri ansio, sillä ne ne juuri ovat
asettuneet tienraivaajiksi. Jokaisella pikku kaupungillakin on jo oma
äänenkannattajansa, oma sivistävien rientojen tulkkinsa, mikä vie
pienimmätkin suuren maailman tapahtumat yksinäisiin korpiinkin, joissa
tuskin ennen on tiettykään ihmisiä löytyvän. Meidänkin kylämme kaipaa
sanomalehteä ja katsoen siihen tarpeesen, pyrkii tämä tulokas olemaan
meikäläisten olojen äänenkannattajana...

Sitte seurasi pitkälti mitä etua sanomalehdestä on paikkakunnalle,
kuinka se osoittaa, että täälläkin eletään, että täälläkin pystytään
hengittämään yleisinhimillistä ilmaa...

-- Kelpo kirjoitus! Minä suomennan vielä kaunokirjoitukseesi jonkun
Sigurdin pätkän ja sittehän se aikaa jo olla valmis, kun saadaan joku
maaseutukirje.

-- Minä olen jo pitänyt siitäkin huolta. Ylioppilas Korvelta saamme
kirjeen M:stä ja kirkkoväärti Salmelalta P:stä, ulkomaan osastosta
pidän vielä huolta, niin sitte...

-- On sanomalehti valmis!

-- Niin valmis. Mutta eiköhän maisteta? Juo pohjaan ja tee uutta!

-- Saapa nähdä, miten suurta huomiota se herättää!

-- Luulen, ettei se ole vähäinen meikäläisissä oloissa. Panepas tässä
sikari palamaan! Mutta ehkä nyt alamme, kun on hyvää aikaa, myös
suunnitella ohjelmaa valmiiksi.

-- Niin todella. Tässä on paperia. Alappas sanella niin minä kirjotan!

-- Mutta nimi oli kerrassaan unohtua. Mietippäs sitä.

-- Mielestäni olisi R:n Uutiset sopiva nimi.

-- No samapa mikä nimi! Pannaan se nimeksi!

-- R:n Uutiset -- kirjoita nyt -- ilmestyvät ensi vuoden alusta
kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Hinta vuodelta
postimaksuineen kaikkineen 4 smk ja sen mukaan lukien vuosi-puoliskolta
ja -neljännekseltä.

R:n Uutiset ovat lämpimästi kannattavat kaikkia uusia aatteita, joista
voidaan toivoa menestystä maallemme, niinkuin raittiusasiaa, sillä
juoppous on suuri kansaamme kalvava syöpä, jota on koitettava perin
juurin pois nyhtää, naisasiaa, sillä Suomen naiset ovat päästettävät
samoihin oikeuksiin kuin miehetkin ja lopetettava jo tuo vuosisatoja
kestänyt holhoustila, siveellisyyasiaa, mikä tärkeytensä vuoksi on
nykyajan ensimmäisiä kysymyksiä, ynnä muita hyvää tuottavia pyrinnöitä
niin suuressa määrässä, kuin oloissamme ja eduksemme suinkin on
soveliasta; maistetaan nyt. --

-- Kippis! Tästähän tuleeki pulska ohjelma...

-- Puhumattakaan siitä, että lehti on oleva jyrkästi suomenmielinen ja
kansanvaltainen. Tällaisena se tuntee voivansa tyydyttää kylämme
etua... Eipä taida tarvita muuta...

-- Mitäpä muuta...

-- Asia on sitte päätetty -- Kippis!

-- Kippis!

Alanne pisti kirjotuksensa otsakirjoituksen sisään. Siihen he jäivät
viettämään sanomalehtensä ristiäisiä.

Loppu.



RAITTIUSPAKOTUSTA.


Ville Alanne istui kamarissaan maanantai-iltana tutkimassa latinalaista
kirjaa. Se oli joku Horatiuksen runoteos, mitä hän siinä tutkiskeli.
Hiljaista oli kamarissa, sillä hänellä oli jotenkin rauhaisa asunto
Annan kadun varrella Helsingissä. Hän tietysti oli ylioppilas ja pyrki
kielitieteen maisteriksi.

Kaksi kynttilää oli edessä pöydällä, mutta toinen oli vain
koristuksena, sillä ei Ville raainut polttaa kynttilöitä kaksittain
yhtäaikaa, kun itsensä piti hankkia valo. Muutenkin meni kovin paljon
hyyryyn, nimittäin kolmekymmentäviisi markkaa kuussa paljaasta
huoneesta; ei edes saanut aamusella kahvia siihen. Kun noin visusti
menetteli kynttilöiden kanssa, niin riitti niitä enemmäksi kuin
puoleksi viikkoa. Ruokapaikkaan meni vielä neljäkymmentä markkaa
aamiaisesta ja päivällisestä, joten koko olo kuussa maksoi
seitsemänkymmentäviisi markkaa. Illallisesta ei ollut tässä tapauksessa
puhettakaan; korkeintaan oli siinä kuppi teetä, minkä Ville kävi
juomassa läheisessä konditorissa Bulevardin kadulla.

Piti koettaa olla tarkkana, sillä rahat olivat toisten miesten takana.
Viime syksynäkin sai juosta monta päivää takuita hakemassa eikä
sittekään, vaikka oli takuutkin hankkinut, saanut rahaa kotikaupungin
säästöpankista siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei siellä sitä ollut,
vaan piti hakea yksityisiltä, ja viimein käytyään varakkaiden
käsityöläisten ja lääkärien sekä monen kassanhoitajan luona onnistui
saamaan rahoja muutamalta varakkaalta talonpojalta, mikä sääli köyhää
ylioppilasta.

Nyt Ville tiesi panna arvoa noille rahoille, ei hän hevin niitä
hurvitellut. Asunto tuli tosin kalliinpuoleiseksi ja olisipa saanut sen
vähän helpommalla, kun olisi ollut kumppali. Vaan enemmän tuli luetuksi,
kun asui yksin eikä ne kaikki kumppalitkaan olleet erin häävejä ottaa.
Iloisessa Helsingissä on iloisia miehiä eikä jokainen kevytmielinen
velikulta sovi huonekumppaliksi ahkeroivalle ylioppilaalle. Ville oli
punninnut tuota asunto-asiaa koko rautatiematkan kotoaan Helsinkiin, ja
päätökseksi oli hän saanut, että hän asuu yksin.

Ville oli odottanut aamulla kotoaan rahakirjettä, sillä hän oli jättänyt
kotiin suurimman osan lukukausirahoistaan. Ei näet ole hyvä vakavankaan
miehen, saati sitte Villen laisen, ottaa yhdellä kertaa mukaansa
Helsinkiin useampia satoja, sillä toiset kun saavat siitä tietää -- ja
ainahan ne saavat -- tulevat kärttämään lainaksi mikä kymmentä
viikoksi, mikä viittäkolmatta pariksi ja saa niiltä sitte periä.

Niin, Ville odotti aamulla rahakirjettä, sillä hänellä oli aikomus
maksaa asunto tulevasta kuusta. Kaikki säännölliset ylioppilaat
maksavat näet jo etukäteen, ja Ville pyrki olemaan säännöllinen.

Nyt oli jo ilta eikä rahakirjettä ollut tullut. No samapa se nyt, jos
tulee huomennakin! Ei niillä varmaan ole kotona tullut niin päivän
päälle pannuksi postiin...

-- Jam satis terris nivis atqve dirae, luki Ville, kun oven päälle
naputettiin.

-- Astukaa sisään, huusi Ville.

Ovesta astui sisälle posteljooni laukkuineen.

-- Oletteko herra Ville Alanne?

-- Kyllä.

-- Teille on vakuutettu kirje. Minä yritin aamupäivällä, mutta herra ei
ollut kotona. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tuohon kohtaan kirjaa.

Ville otti kirjan ja piirsi nimensä. Posteljooni antoi hänelle
postikuitin ja lähti matkoihinsa.

Kirje oli rahakirje kotoa. No olipa hyvä, että tuli, jotta saa maksaa
rouvalle.

Ville silmäsi kelloaan. Se oli puoli kuusi. Kerkeää sen vielä noutaa
postista, sillä postikonttorista saa rahakirjeitä vielä. Tänä iltana on
vielä ylioppilaskunnan kokous. Puheenjohtajan vaali siellä toimitetaan.
Jos nyt lähtisi, niin saattaisi olla poissa niinkauvan kuin kokous
alkaa -- nimittäin kello seitsemään. Ei sitä viitsi enää palata kotiin,
kun kerran lähtee, sillä puolentunnin takia ei kannata tulla kotia.

Ville pani palttoon päällensä, kalossit jalkaansa ja lähti ulos.

Ulkona oli pimeänpuoleinen ja sataa tihuutti. Ville nosti palttoon
kauluksen pystyyn ja alkoi astua Annan katua. Kohta kääntyi hän
Bulevardin kadulle. Bulevardin puut näyttivät hämärässä salaperäisiltä
ja niiden myrskyn karsimat oksat jättiläiskäsiltä, mitkä avaruuteen
hapuilivat.

Tämä katu on Helsingin hiljaisimpia katuja ja siksipä rakastavatkin
vanhat korkeat virkamiehet asua sen varrella. Jonkun issikan hevosen
kavioiden kopina kuului, kun se kummipyörillä varustettuine ajopelineen
tulla karautteli kohti. Sekin taas vähitellen vaikeni. Hiljaista oli;
vastaantulijain sipsuttavat askeleet häiritsivät vain äänettömyyttä.

Ville käveli Erittäjä-torin poikki ja oli kohta Pohjois-Esplanaadikadulla.
Loistavat olivat Wreden ja Böckerman'in palatsien kauppapuotien
akkunat. Lasia oli akkunoissa talonpojan tuvan seinän leveydeltä ja
pituudelta. Komeat kankaat ja monet muut kauppatavarat niissä
houkuttelivat ostajia.

Villelle tuossa kävellessään muistui mieleen yksinkertainen kotonsa.
Siellä se oli kaukana Pohjanmaalla. Mitähän äiti mahtanee kirjoittaa?
Yksin siellä varmaan nytkin istuu himmeän lampun ääressä ja parsii
sukkia. Sehän oli hänen tavallista työtään. Äitirukka! Erillään oli hän
lapsistaan ja siellä viettää yksinään vanhuutensa päiviä...

Ville kulki jo senatintorin poikki ja oli kohta postikonttorissa.

Vasemmalle puolelle hän kääntyi huoneessa ja työnsi muutamasta luukusta
kuitin postivirkamiehelle.

Postivirkamies tarkasti kuittia, selaili rahakirjekasaa ja löysi sieltä
viimein haetun. Vielä hän kädessään sitä tarkasteli ja ojensi sen sitte
viimein Villelle.

Jokainen ylioppilas tietää varmaan, miltä tuntuu saada rahakirje.
Silloin on mies taas niinkuin itsenäinen akateemian kansalainen, kun
postikonttorista vasta saatu satanen painaa taskussa ja ajatuksissa
pyörii, missä saisi sen särjetyksi. Kävisikö jossain sikaripuodissa tai
ravintolassa?

Astuessaan Aleksanterin katua päätti Ville puikahtaa "bierhalliin."
Siellä joisi hän seidelin olutta ja lukisi kirjeen.

Ville piiloutui "bierhallin" yläkerran perimmäisimpään sopukkaan ja
tilasi seidelin. Punaröijyinen neiti toi sen tuossa paikassa. Ville
kipautti viisikolmattapennisen pöytään ja oli nyt seidelin isäntä.

Hän rikkoi kirjekuoren ja satanen kirjeen kanssa tuli näkyviin.

Ensin oli uutisia, jotka Ville vain noin ylisilmäten luki. Mutta sitte:

-- Minä huokaan joka ilta Jumalan puoleen, että hän pitäisi sinua
siellä Helsingissä kaukana kaikista paheista, sillä sinä olet nuori ja
mieleltäsi jotenkin taipuvainen... Jotta jos Jumala suopi minulle
pitemmän ijän, minulla olisi elämässäni jokukaan iloinen päivä...

Ville luki edellisen puoli ääneen. Se koski vähän syvemmälle tuo
loppuosa. Sillä ylipäänsä Ville, talonpoikanen lapsi kun oli, ei juuri
erin hälynnyt tunteitaan äidille eikä äiti liioin hänelle. Äiti
kirjoitti kirjeessään tavallisesti enemmän uutisia kuin omia tunteitaan
ja niin Villekin.

Ville maistoi seidelistä ja pisti rahat kukkaroonsa. Tuli vähän
alakuloiseksi hänen mielensä, kun äiti noin huolehti.

Ville tyhjensi seidelinsä. Ei hän voinut kauvemmin istua kapakassa;
sillä tuolla äidin kirjeellä oli kummallinen vaikutus. Oli hän ennen
voinut aivan rauhallisesti juoda seidelinsä, mutta nyt tuntui siltä,
että olisi ollut paras kun ei olisi tullutkaan. Hän pani palttoonsa
kiinni ja lähti pois.

Ulkona oli taas ruvennut satamaan. Ville mietti käydä rikkomassa
satasen vastapäätä olevassa sikaripuodissa.

Sen hän tekikin.

Kello ei ollut kuin puoli seitsemän vasta. Lähellä asui muutamia
papiksilukevia, jotka olivat Villen entisiä luokkakumppaneja ja olivat
samana vuonna tulleet ylioppilaiksi kuin hänkin. Villen päähän pisti
mennä heidän luokseen odottamaan seitsemän aikaa.

Kolmannessa kerroksessa suuressa kivitalossa asuivat nuo teoloogit.
Tahtoipa väsyä, ennenkuin oli harpannut kuutisenkymmentä askelta.

Teoloogien luona oli muitakin heidän tiedekuntalaisiaan. Sohvan edessä
oli pöytä, minkä päällä oli yksinkertainen posliini kuupalamppu,
valaisten himmeästi huoneen. Huonekalut olivat aivan yksinkertaiset,
puolikymmentä yksinkertaisella pumpulivaatteella päällystettyä tuolia,
jotka eivät olleet aivan vakavat jaloilleen. Hamppuvaatteella
päällystetyn sohvan edessä oli huoneen ylpeys, jotenkin kulunut
divaanipöytä, jonka ympärillä nyt papinsällit suloisessa sovussa
istuivat ja käänsivät hebrealaista Vanhaa testamenttia. Huoneessa oli
muuten niin hiljaista, ja tutkivat naamat tekivät lampun himmeässä
valossa mieleen tyynnyttävän vaikutuksen.

Villeä epäilytti, Uskaltaisiko hän häiritä tuota seuraa. Mutta kun
isäntä nosti päätänsä, kuultuaan oven aukenevan, lähetti Ville iloisen
tervehdyksen. Muutkin havahtuivat tutkimisestaan ja ikäänkuin
kainostellen työnsivät ulommas kirjojaan ja katsoivat tulijaan.

-- Terve mieheen!

-- Terve! terve!

Niin kuului usean suusta ja sittepä seurasi yhteinen kädenpuristus.

-- Ehkä jo lopetamme tämän käännöksen, tuumi muuan.

-- Lopetetaan!

Silloin sulkivat he kirjansa.

-- Eikö ukot lähde ylioppilaskunnan kokoukseen, kysyi Ville.

-- Niin siellähän on puheenjohtajan vaali.

Saisipa lähteä!

-- Kyllä ne fennot voittavat. Enpä minä taida lähteä, arveli eräs
teoloogeista.

-- Sinä se olet aina niin välinpitämätön kaikesta muusta, mikä ei koske
omaa personaasi ja etuasi. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on
välinpitämätön osakuntansa asioista, on --

-- Älä saarnaa vanhemmalle miehelle, Ville!

-- Minä olisin sinulle vain sanonut Topeliuksen sanat, ehkä vähän
muutetussa valossa. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on
välinpitämätön osakuntansa asioista, on myös pappina välinpitämätön
seurakunnastaan. Se, joka nuorena ei viitsi taistella totuuden
puolesta, ei viitsi sitä vanhanakaan.

-- Ville se on aina kiistelemään valmis!

-- Ne ylioppilasseurathan ovat mallikelpoisia, joissa kiistat ja
väittelyt ovat jokapäiväisiä asioita, niin sanoo Snellman "Suomen
Ylioppilaassa."

-- Ettäkö myötään kiistellä on vasta ylioppilasmaista! Oletko poissa
suunniltasi, huudahti isäntä.

-- Ainakin pitää kiistellä välipalaksi! Se panee verenkin vilkkaammin
juoksemaan. Ja nytkin, kun meitä on tässä niin paljon koolla, kuluu
hupaisemmin aika, kun vähän kiistellään. Minulla onkin mielessä muuan
asia, josta sopii puhua.

Ville oli aina halukas väittelemään, varsinkin teoloogien kanssa.

-- Annas kuulua, lausui muuan.

-- Minä olen miettinyt, että ylioppilaiden pitäisi lukuisammin ryhtyä
raittiusseuroihin kuin tähän asti. Ylioppilaiden raittiusseurassa on
niinkuin tiedätte kolmisenkymmentä jäsentä.

-- Ehdoton raittius on vastoin ihmisen vapautta, ainakin minun
mielestäni.

-- Minä en kannata ehdotonta raittiutta. Olen samaa mielipidettä kuin
piispa Johansson.

-- Semmoiset, jotka eivät muuten voi olla juomatta, niiden on paras
ryhtyä raittiusseuraan. Lie sinunkin kanssasi niin asia, puhui muka
kovin vakavana isäntä.

Ja teoloogit sitte eivät koskaan juo! Kulkevat noissa syrjäkapakoissa
ja juovat kotonaan viidenkolmatta pennin olutta!

-- Ei pitäisi minun huoneessani noin parjatella, muistutti isäntä.

-- Ei suinkaan tarvitsisi niin parjata minua. Minä luulen, että meissä
jokaisessa on vikaa, ja se ei parane ennenkuin se miehissä poistetaan
ja ruvetaan ylioppilaiden raittiusseuran jäseniksi.

-- Se, joka haluaa, ruvetkoon!

-- Sitä ei vaadi ainoastaan meidän oma tilamme, vaan sitä vaatii
kotomme, sitä vaatii kansamme. Halveksien katselee kansa ylioppilaita,
noita valon vartijoita, maan toivoja, jotka muka ovat aatteen
palveluksessa ja hylkäävät esim. ehdottoman raittiuden. Kansa
sitäpaitsi voisi vielä lukuisammin ruveta raittiiksi, jos ylioppilaat
innolla ryhtyisivät asiaan. Se on ylioppilaiden siveellinen
velvollisuus. Ja kuinka paljon me tuhlaamme täällä aikaa ja rahaa
hukkaan, sentakia ett'emme ole raittiita. Kuinka paljon neroa sammuu
juoppouden lokaan! Vastainen asemammekin yhteiskunnassa kärsii sen
tähden! --

-- Lasin kilistäminen on isiltä peritty tapa, mos patrum, keskeytti
muuan joka tähän saakka oli ollut hiljaa ja joka ei ollut kovinkaan
lasin vihaaja.

-- Siinä se juuri onkin pulma ja vaikeus! Me olemme niin
ennakkoluulojen orjia, niin perittyjen tapojen orjia, ett'ei meissä ole
miehiä niitä poistamaan, pauhasi Ville.

Nyt olisi ollut jokaisella sanomista, mutta kello löi seitsemän. Se
poisti mielet asiasta, sillä nyt piti lähdettämän ylioppilaskunnan
kokoukseen.

Mutta tuota, joka oli edelläkin ollut sitä mieltä, ett'ei sinne ole
välttämätöntä mennä, ei sinne saatu. Hän sanoi siellä menevän vain
turhaan aikaa hukkaan.

Ylioppilashuoneen vestibyylissä kihisi miehiä kuin muurahaismättäässä
muurahaisia. Oltiin vielä jotenkin arkipäiväisellä tuulella. Juteltiin
ja naurettiin tuttavien kanssa.

Juhlasali oli valaistu ja perällä huonetta oli puheenjohtajan ja
kirjurin paikat. Kokous aletaan ja puheenjohtaja kysyy, onko asiasta
mitään sanottavaa, ennen kuin ruvetaan äänestämään. On siinä
kaikellaista puhumista. Ensinnä vallitsee tyyni hiljaisuus molemmissa
leirissä. On useitakin puhujia, ja muuan esittää kompromissia, että
puheenjohtajiksi valittaisiin sekä suomenmielinen että ruotsinmielinen,
toinen varsinaiseksi ja toinen varapuheenjohtajaksi ja että
hoitokomiteaan valittaisiin yhtä monta molemmasta puolueesta. Kuuluu
hyväksymyshuutoja, jos vastaisiakin. Nyt vasta alkaa tavallinen melu ja
hälinä. Joka loukossa puhellaan, joka ryppäässä jutellaan ehdokkaista.
Sisällisempää vilkkautta kuvautuu jo kasvoissa, ja posket alkavat
innokkaammilla punottamaan, sillä salissa on tavaton lämpö. Joka huone
on täynnä miehiä. Siinä kuhistaan ja kuljetaan levottomina paikasta
toiseen. Pistäytään väliin ravintolan puolelle ja tullaan takaisin
saliin.

Ville oli jo eksynyt joukossa kumppaleistaan ja oli toisten parissa.

Jo ruvettiin äänestämään, hyväksytäänkö kompromissi-asia vai ei.
Yhdestä ovesta astuivat sisään puolustajat, toisesta vastustajat. Aivan
liha lihassa kiinni sulloudutaan saliin, kun on päästy päiden laskijain
ohitse.

Kompromissia ei hyväksytty. Suomenmieliset eivät sitä hyväksyneet. Jo
rupeaa ruotsalaisten veri kiukkuilemaan, sillä he tietävät, että he
joutuvat tappiolle, kun suomenmieliset näin lukuisasti ovat saapuneet
kokoukseen. Agiteerattu oli jo monta päivää ennen, ja jokaisella on
puolueensa äänestyslista taskussa.

Puheenjohtaja huutaa kurkkunsa kaikella voimalla, mihin paikkaan
itsekukin osakunta asettuupi äänestämään. Ja nytpä syntyy joukossa
monipäinen virta, missä ristilaineet paiskelevat toisiansa vasten.
Jokainen pyrkii omien vaalintoimittajiensa luo, mitkä ennen äänestystä
määrättiin. Huudetaan nimiä, jotta sali kaikuu. Liput annetaan aina
vuoron päästä. Sitte työnnytään ulommas odottamaan vaalin tulosta.

Ville pistäysi ulos salista kumppaneinsa kanssa. Ne menivät ravintolan
puolelle ja sinne meni Villekin.

-- Eikö oteta, Ville, pullo olutta, kysyi muuan hänen tovereistaan.

Toiset olivat jo asettauneet muutaman pöydän ääreen ja paraikaa
tilasivat, mikä tuutingin, mikä olutta.

-- Syödään mieluummin illallinen.

-- Eipä minulle haluta ruokaa. Paremmin janottaa.

Ville silmäsi ympärillensä, näkyikö yhtään noita teoloogeista. Ei hän
nähnyt yhtään niistä.

-- No otetaan pullo!

-- Pullo olutta ja kaksi lasia, tilasi sitten kumppali.

Kyyppäri toi ja he alkoivat maistella. Villestä tuntui vähän
vastahakoiselta oluenjuonti; mietti, mitä oli puhunut noille
teoloogeille. Mutta kun hänen kumppalinsa tavallisella sukkeluudellaan
alkoi jutella Villelle, niin pian hän unohti miettimisensä. Tämä
kumppali oli sitä paitsi Villen mielestä mieluisin. Ville tunsi arvonsa
ikään kuin kasvavan, kun sai olla hänen seurassaan. Helmer se oli
nimeltään ja korkeamman virkamiehen poika. Miehessä oli jotain
magneettia, mikä veti kumppaleita puoleensa ja hänen komeat, miehekkäät
kasvonsa herättivät myös myötätuntoisuutta miestä kohtaan. Jo nuoruuden
hilpeyttä oli niinhyvin ruumiissa kuin sielussa hänellä.

Siinä he puhelivat, kun muuan noista teoloogeista, äskeinen isäntä,
meni huoneen poikki. Hän huomasi Villen ja Ville hänet. Villeä hiukan
hävetti, mutta pilkallinen hymy vetäysi teoloogin suupieliin.

-- Eiköhän juoda pohjaan ja lähdetä kuulustelemaan vaalin tulosta,
sanoi Ville.

-- Tehdään niin!

He tulivat vestibyliin, kyselivät vaalista, mutta saivat tietää, ettei
oltu vielä laskettu ääniä. Eteisessä he kuljeksivat sitte ja
odottaessaan puhelivat.

Jopa tulee salista muuan ja ilmoittaa, että fennot ovat voittaneet
suurella enemmistöllä. Tekipä mieli hurrrata sen päälle, mutta kiinni
pysyivät kuitenkin suut. Kohta kulki tieto kuin sotaväessä tunnussana
miehestä mieheen.

Sveesit suutuksissaan pistivät kalossit jalkoihinsa, tukkivat palttoot
selkäänsä ja lähtivät pois.

Mutta suomenmieliset eivät pitäneet niin kiirutta. Haastelivat ja
nauroivat ruotsinmielisten tappiolle. Sitte alkoi joukko hajaantua,
mikä meni ravintolan puolelle, mikä taas pois ylioppilastalosta.

Ville ja Helmer miettivät myös lähteä pois. Siihen tuli toisiakin
heidän kumppaleitaan ja heitä oli puolikymmentä kappaletta, kun he
lähtivät pois ylioppilastalosta.

-- Nytpä kannattaa käydä juomassa seideli olutta, ukot, tuumi yksi.

-- Tosiaan! Sellaista voittoa ei aina saada!

-- Lähdetkö sinä, Ville, kysyi Helmer.

-- Enpä taida lähteä.

-- Mitä? Etkö lähde?

-- Mietin lähteä kotiin.

-- Lähde nyt pois, kehoittivat toiset Villeä.

Ville olisi nyt mieluummin ollut kotonaan, kuin tässä.

-- Et suinkaan nyt viitsine jäädä pois?

-- Minä tulen, mutta en minä jouda kauvan olla.

-- Niin kauvan kuin haluttaa!

He menivät samaseen olutkellariin, missä Ville äsken oli pistäytynyt.
Mutta ylös he eivät jääneet, vaan työntyivät rappusia alas, pysähtyivät
vasta neljänteen huoneesen. Kapakka oli herroja täynnä. Korkeita,
silinterimäisiä silkkihattuja näkyi ylioppilaslakkien ja upseerien
vormutakkien seasta. Itsekunkin pöydän ääressä oli kolme tai neljä
kappaletta. Tarjoojaneidit hääräsivät ja kantoivat seidelejä.

Kimeästi soi pöytäkello neljännessä huoneessa, kun Helmer sitä puisti.
Neiti tuli ja Helmer tilasi viisi seideliä.

-- Myös annos makkaraa, käski Ville.

Mitä tilattu oli, tuotiin ja seura oli kuin kotonaan. Puhuttiin kovalla
äänellä ja naurettiin. Ville vaan pysyi vähän totisempana.

Seidelit olivat jo lopussa ja muuan tovereista mäiskäytteli tyhjää
seidelin kantta.

-- Totta me otetaan uudet seidelit?

-- Tietysti.

Ennenkuin Ville kerkesi vastustaa, helisti jo äskeinen kelloa, ja neiti
tuli.

-- Hva befalls?

-- Fem sejdlar.

-- Älä tilaa minulle! En minä juo enää.

-- Mitä sinä, Ville, hupsuilet! Yksi seideli nyt ei suuria tee!

Miehet istuivat taas täysinäisten seidelien ääressä. Ville koetti
sukkelasti juoda seidelinsä, jotta voisi sitte lähteä pois ja jättää
toiset istumaan. Mutta yhtä sukkelasti tyhjentyivät toistenkin
seidelit, sillä kun Ville nosti seidelin huulilleen, niin nousi se
muidenkin huulille ikäänkuin äänettömän komennon vaikutuksesta.

-- Kolme on pohjaluku! Siis kolmas seideli pöytään, sanoi Helmer,
pannessaan tyhjän seidelin alas pöydälle.

Helmer ei ollut tavallisesti mikään viftari, ja Ville mietti, että kun
Helmerkin nyt ottaa, niin ehkä hänkin.

Oli juotu jo kolme seideliä. Neljännet ja viidennet tarjosi Helmer
omalla kustannuksellaan.

-- Eikö lähdetä henkäsemään vähän raitista ilmaa, kysyi yksi joukosta.

-- Olemmepa täällä jo istuneet. Lähdetään vain, sanoi Helmer,
taittaessaan rillejään.

He lähtivät pois. Rappusia ylös noustessa tuntui vieno väsymys Villen
jäsenissä; mutta muuten virtaili veri ruumiissa kiivaasti. Päähän
tuntui kävellessä nousevan jotain huumaavaa höyryä, mikä lumosi
ajatusvoimaa ja muistia.

-- Lähdetään Cambriniin!

-- Sinne me lähdetään!

Ilta lennätteli viileää tuulta heidän poskilleen ja tuntui somalta
kuumenevan pääkallon pinnalla. Se ikään kuin keventi alkohoolihöyryjen
paksuutta ja poisti väsymystä:

Vanhoja herroja istui Cambrinissa, jonne he työntäytyivät sisälle.

-- Otetaan punssia nyt, sanoi muuan.

-- Sitä otetaan!

Tilattiin punssia, ja oluen kanssa alkoi se yhdessä rammata heidän
aivojansa. Ei voinut punssin kanssa nautittu seltterivesi vähentää
näiden vaikutusta. Ehkä esti aamulla kohmelon tuntumista. Nyt vaan veri
ajautui ylemmäs ja pakkautui ruumiin pinnalle.

-- Mutta eikö siirrytä U:n kahvilaan, siellä saa laulaa.

-- Kippis! Terve!

-- Juodaan tämä ja sitte lähdetään.

Villeä tuntui oksettavan, ja ylös pakkausi punssi. Hän pyysi kiiruusti
toisia lähtemään pois, ulos vilvakkaasen ilmaan.

-- Polta tupakkaa, niin se menee yli!

Ville ahmasi sikarista, ja yli se tuntui menevän. Mutta kun tuli
mieleenkään punssi, niin taas se tuntui pyrkivän ylös. Kun Olisi
päässyt kotiin maata, ajatteli Ville.

-- Eikö me oteta issikka?

-- Otetaan!

Vihellys kuului ja kohta ajoi issikka ravintolan edustalle.

-- Toinen myös!

Uusi vihellys.

Villeä pyrki taas ulkona oksettamaan, ja nikotus alkoi häntä vaivata.
Kun hän oli niissä hommissa, työnti Helmer hänet issikkaan ja nyt
ajettiin B:n kahvilaan.

Loppu.



RAITTIUSPUUHISSA.


Piiat ja rengit olivat laittamassa istumia Kaukolan pirtissä, sillä nyt
oli jotain erinomaisempaa tekeillä.

Oli asetettu jo pöytä peräseinälle ja tuoli sen taakse. Likaisen uunin
verhoamiseksi oli pantu tuoreita koivuja, joista levisi suloinen tuoksu
pirttiin.

-- Mitähän se maisteri nyt aikoo, tuumi yksi piioista ja käänsi leveän
naamansa kysyvästi toisen puoleen.

-- Se on joku seura.

-- Hihhuliseurako? Meidän puolessa niitä seuroiksi kutsutaan.

-- Älkää lorisko! Tuokaa tänne yksi penkki, komenti isäntärenki.

Piiat veivät penkin.

-- Kas nyt alkaa olla jo paikallaan, myhähti isäntärenki.

-- Pitääkö tuoda isännille myös oluthaarikka, kysyi toinen piioista.

-- Hemmetti sinut vieköön! Etkö sinä tiedä, että nyt aijotaan perustaa
raittiusseura!

-- Raittiusseura? Mikähän kumma se on!

-- Taidetaan kieltää yöjuoksu. Se onkin hyvä, että kerran ruvetaan
niitäkin seuraksi seulomaan, sanoi toinen piika.

-- Menkää nyt tiehenne! Te olette maailmasta ja sen menosta aivan
tietämättömät, puheli isäntärenki naurahtaen.

Mutta piiat jäivät paikoilleen kuullakseen isäntärengiltä, mikä tuo
seura oli.

-- Mitä te töllistelette? En suinkaan minä teille tässä rupea
selittelemään. Pois nyt!

-- Tulkaa sitte muiden muassa!

Piiat menivät pois.

-- Hassuja nuo tytöt! Vaan kun ovat ylimaassa, niin mistäpä tietävät.

Minä kaupunkilainen tuota tiedän siitäkin, kun on palvellut
kauppamiestä kaupungissa, niin on täällä vähän muita ihmisiä viisaampi,
kehui Erkki, nuorempi renki.

-- Mitä tuosta kaupunkilaisuudesta aina kehuu. Tuommoista lörpötystä ei
viitsi kuulla. Jos edes tietäisit senkään verran asioista kuin minä --

-- Niinkuin te!

-- Anna minun puhua loppuun? Oletko vienyt kauroja hevosille?

-- Kauroiksipa se viisaus menikin.

-- Laiskuri! Vissiin ovat hevoset nälissään sinun isottelijan tähden.
Muistaisit hevosia, niinkuin viisauttasi -- samalla painoi isäntärenki
pirtinoven kiini ja meni ulos.

-- Äläpäs kiirehdi! Eikö iän se ala minunkin valtani vähän kasvaa, kun
nuori herra on kotona. Mutta mitä se maisteri nyt oikein tarkoittaa,
kun puuhaa tuollaista. Nytkin kun tultiin kaupungista, olimme kumpikin
alkutaipaleella niin tupakassa, että hevonen mieli meitä viemään minne
tahtoi...

Ovi aukeni ja ylioppilas Kaukola tuli pirttiin.

-- Siis kaikki valmiina!

Hän katseli ympärilleen ja meni pöydän luo.

-- Käypäs Erkki nyt käskemässä piian tuoda tähän vesikarahvi ja pari
juomalasia! Niin on tapana ja täytyy saadakin kurkkuansa totella, kun
mielii pitkään puhua.

Erkki lähti ja Kaukola aikoi siirtää pöytää ikäänkuin se olisi
sopimattomassa paikassa. Työnti sen vähän ulommas penkeistä.

-- Olipa tämä oiva keksintö! Ei mitään voi niin helposti vetää nenästä
kuin noita itsepäisiä ukkoja. Eipä taitaisi tuo meidänkään ukko muuten
taipua antamaan rahoja, jotta saan tuon Helsinki-velkani maksetuksi.
Mutta nyt hän tietysti uskoo minua kuin vanhaa rovastia...

-- Erkki tuli vesitarjottimen kanssa.

-- Pane ne siihen pöydälle. Kas noin! Meille tulee, Erkki, vielä hauska
kesä!

-- Mutta mitä maisteri nyt meinaa, kun puuhaa raittiusseuraa? Eikö me
enää otetakaan konjakkareita?

-- Puhu vähän hiljempaa! Me tietysti juodaan yhtä paksusti kuin
ennenkin, jos vaan sinä olet hyvä asiapoika ja umpisuu. Umpisuu,
muista!

-- No, mutta minkätähden sitte tätä?

-- Katsos! Ensinnäkin saamme hyvän maineen ja nimen. Meitä kehutaan
oikein kelpo nuorukaisiksi. Toiseksi sitte saadaan tänne hauska
nuorisoseura, johon eivät ukot muutoin suostuisi kuin raittiusseuran
nimellä. Kolmanneksi on siitä se hyöty, että saadaan pappilan
ryökkynätki tähän seuraan, kun se on raittiusseura, muutoin ei rovasti
heitä päästäisi. Sorja tyttö on tuo pappilan Helmi! Vieläpä saamme
vapaammin juoda, kun olemme muka raittiusseurassa.

-- Hah! Hah! Kyllä maisteri on kirjansa läpi lukenut.

-- Ei minkään ole niin vaikea olla kuin talonpoikais-ylioppilaan. Hän
riippuu kuin muinoin Absalon taivaan ja maan välillä. Maa se on se,
jossa matelevat nämä itsepäiset ukot tiivisti suljettuine kukkaroineen
ja siveyssydämineen, taivas on taas tuo loistava herrasmaailma, jossa
eletään niinkuin tuleekin, ja minä olen silloin maassa, kun olen
täällä, taivaassa, kun olen Helsingissä. Jos Erkki olisit kerrankaan
siellä, niin minä sinut oluessa uittaisin. Kyllä siellä on toisenlaista
kuin täällä. Mutta vielä yksi asia, Erkki! Kun minä puhun ja noin aina
väliin lakkaan, levähtääkseni hiukan, niin taputa näin käsiäsi, se on
niin tapa ja asia vaatii. Ja se noiden tolloin silmissä tuottaa sinulle
itsellesikin kunniaa, kun näkevät, että sinä sen tiedät. Kyllä sitte
pappilankin ryökkynät taputtavat, kun sinä panet alkuun. Minä annan
noin vähän merkkiä. Silloin kun kosken näin tukkaani, niin silloin
taputat. --

Samassa astui Kaukolan isäntä sisään. Hän oli vanha voimakas
maalaiskarhu, hartiat leveät ja hiukan kierosäärinen.

-- No poikani! Oletko valmis tärkeään toimeesi?

-- Aivan valmis.

-- Jumalan siunaus, että minulla on tuollainen poika, joka ei
ainoastaan itse vaella siveästi Herran kasvoin edessä, vaan tahtoo
muitakin niin tekemään.

Jopa piti ensimmäinen kyläläinen päänsä ovesta, ja kohta koko
ruumiinsakin. Hänen perässään oli muita ja piakkoin oli pirtti
puolillaan väkeä. Tulivat pappilan ryökkinätkin. Nuori Kaukola kävi
kohteliaasti heitä vastaan.

-- Terve tuloa! Käykää peremmäksi! Olkaa hyvä!

Kaukolan maisteri meni edellä ja laittoi ryökkinöille sopivat sijat
etupenkille.

-- Kiitos! Isämmekin olisi tullut, mutta hän oli vähän pahoinvoipa. Hän
käski sanoa herra Kaukolalle terveisiä, että hän lämpimästi kannattaa
herra Kaukolan hanketta ja kiittää Jumalaa, että seurakunnassa löytyy
sellaisia miehiä, jotka tahtovat häntä auttaa hänen tärkeässä
tehtäväsään ja vaikeassa työssään, tahtoessaan tehdä kaikki
seurakuntalaisensa autuaiksi, sanoi Helmi.

-- Kiitos paljon terveisten edestä! Olkaa hyvä ja istukaa!

Sillä välin oli pirtti kokoontunut jo täyteen väkeä, ja kaikkien
kasvoista näki, että he odottivat jotain outoa ja erinomaista.

Nuori Kaukola kävi pöydän taakse ja pani rillit nenälleen.

-- Eiköpä lie jo sopiva aika alkaa kokous. Kunnioitettavat
kansalaiseni! Nykyaikana koetetaan parantaa maailmaa kaikin puolin;
yhteiskunnan halvimmankin jäsenen elämä ja toimeentulo otetaan varteen.
Nuo suuret aatevirrat saavat alkunsa ulkomailla, mutta maininkeina
saapuvat ne meidänkin syrjäisen maamme rannikoille. Ja täällä meidänkin
maassamme löytyy miehiä, jotka ovat alttiit tuollaisille uudistaville
pyrinnöille, ja etupäässä ovat ylioppilaat ne, jotka innostunein sydämin
rientävät noiden maininkien luo ja pyrkivät niitä omistamaan
itsellensä, voidaksensa sitte alkaa ne kansansa keskuudessa ja sen
hyväksi.

Kaukolan maisteri pyhkäsi tukkaansa, ja silloin Erkki, joka jo oli
pitkästynyt odottamaan merkkiä, alkoi taputtaa käsiään. Muut kääntyivät
häntä katsomaan, mutta kun pappilan ryökkinät ja kansakoulunopetajakin
yhtyivät taputukseen, niin alkoivat muutkin taputtaa, varsinkin
pojannaskalit, joita oli kokounut oviloukko täyteen.

-- Me ylioppilaat, valon vartijat, kansan toivo ja tuki, me emme voi
olla ottamatta huomioon, vähintäkään seikkaa, mikä voi parantaa
kansamme ja rakkaan isänmaamme tilaa.

Sitte maisti puhuja juomalasista, taittoi rillejään ja jatkoi:

-- Kun sitte tuo seikka on niin mahtavavaikutteinen ja jaloja hedelmiä
tuottava kuin se asia, jonka tähden olen teidät kokoon kutsunut, niin
silloin ylioppilaan sydän laajenee, ja hän tuntee miten sisäinen ääni
kehottaa häntä toimimaan kansansa eduksi, kansansa, joka on hänelle
kalliin kaikista. Asia, joka jo ympäri koko maatamme on tunnettu ja
yleisesti kannatettu, on innostanut minuakin koettamaan toimia teidän
parissanne sen eduksi. Se asia on raittiusasia, luopuminen viinan ja
muiden väkijuomien nauttimisesta. Eikö täällä ole puolisoja, jotka
saavat vuodattaa katkeria kyyneleitä sekä itsensä että lastensa tähden,
kun heiden miehensä viepi ansionsa salakrouvarin syövään kukkaroon.
Minä näen jo kyyneleitä, joita tieto tuosta puristaa näiden puolisojen
sydämistä. Täällä on varmaan äitejä, jotka katkerasti muistelevat sitä
hetkeä, jona näkivät poikansa ensi kerran hoipertelevan tuon vimmatun
viinan vaikutuksesta. Niin turmiokas on viinan vaikutus. Se on kauhein
myrkky, mitä ihminen on koskaan keksinyt. Sillä viina tekee ihmisen
siaksi, ja järjettömäksi elukaksi, mikä jonkun aikaa levättyään tulee
taas kauniisti järki-ihmiseksi, häpeäksi itselleen ja omaisilleen.
Viinan tuottama vahinko on niin yleisesti tunnettu, ettei minun
tarvitse siitä yleisemmästi puhua. Nyt minä kehoitan teitä, miehet ja
naiset, harrastamaan innolla tätä minun ajamaani asiaa. Voitto on sekä
henkinen että aineellinen.

Puhuja kosketti tukkaansa ja Erkki alkoi taputtaa käsiänsä ja muut
perässä.

-- Tässä on kirja, johon jokainen, joka haluaa ruveta tämän erittäin
hyödyllisen seuran jäseneksi, voi kirjoittaa nimensä. Puhutaan sitte
seurasta lähemmin kun ensin nähdään, saadaanko sitä aikaan. Siis hyvät
miehet ja naiset tehkää hyvin ja kirjoittakaa nimenne tähän listaan.

Sillä välin oli vanha kiertokoulunopettaja koonnut oppilaansa
ovensuuhun. Kyläläiset katselivat vain eikä yksikään mennyt.
kirjoittamaan nimeään.

Kansakoulunopettaja Antti Aarnio nousi penkiltään ja kävi puhujan luo.

-- Saisinko minä kirjoittaa nimeni ja puhua sitte puolestani pari
sanaa, sanoi hän Kaukolan maisterille.

-- Tehkää hyvin! Tahdotte puhua myös asian eduksi?

-- Niin, hiukan.

-- Olkaa hyvä!

Ylioppilas kävi istumaan pappilan neitien luo. Kansakoulunopettaja
alkoi vitkaan puhua.

-- Herra Kaukola on jo kyllä selvästi ja sattuvasti puhunut asian
puolesta, mutta suotanee ehkä minunkin lausua joku sana. Jo itse
raittiusseura raittiutta harrastavana ja juoppoutta ehkäisevänä on mitä
suurimmasti kannatettava. Mutta vielä on toinenkin syy. Meidän
paikkakunnaltamme puuttuu sivistävä seura, seura -- sanon minä -- jossa
nuoriso voisi puhtaasti ja säädyllisesti viettää joutoiltojaan. Nuo
nurkka-tanssiseurat ja muut semmoiset pilaavat meiltä nuorison voimat,
vievät sen harhateille, eksyttävät sen Jumalasta ja säädyllisyydestä.
Tämä oli se asia, jonka tähden aivoin puhua, sanoa sanasen. Olen
puhunut puhuttavani. Kehoitan teitä, kunnioitettavat ihmiset,
innokkaasti ottamaan osaa raittiusseuraan.

Erkki nousi ylös mennäkseen kirjoittamaan nimeään. Kun hän oli
pääsemäisillään pöydän luo, nykäsi ylioppilas, mikä istui ensimmäisellä
penkillä pappilan ryökynäin vieressä, häntä takin liepeestä takaisin.

-- Tehkää hyvin, osoitti hän samalla pappilan neideille pöydällä olevaa
listaa.

Neidit menivät kirjoittamaan nimensä.

-- Seuratkaa muut hyvää esimerkkiä, kehoitti ylioppilas.

Kyläläisiä meni jo pöydän luo. Tuossa tuli muuan isäntä, tarttui kynään
ja kirjoitti nimensä. Sitte seurasi muita ja he joko itse kirjoittivat
tai kirjoitti kansakoulunopettaja heidän nimensä.

Mutta yhtäkkiä alkoi laulu kaikua oven puolelta ja
kiertokoulunopettajan johdolla lauloivat lapset virren: "Juopumus
viisaan villitsee."

-- Mielestäni oli sopiva alottaa seuran vaikutus sopivalla virrellä.

-- Opettaja on oikeassa, sanoi vanha Kaukola.

-- Seuraan on jo kirjoittautunut kaksikymmentä jäsentä. Eikö ole kyllin
riittävä luku seuran perustamiseen, kysyi ylioppilas.

-- On, kuului ääniä.

-- Olisi ensinnäkin valittava puheenjohtaja eli esimies.

-- Minä ehdotan siksi herra Kaukolan. Hän on aivan sopiva siihen, sillä
hän on itse innostunut asiaan ja sivistynein mies joukossa, esitti
Aarnio.

-- Minä tahdon myös häntä, lisäsi Erkki.

-- Kaukolan maisteri puheenjohtajaksi, kuului ääniä.

-- Kiitän nöyrimmästi tästä minulle osoitetutta kunniasta. Ilon
värähdykset täyttävät rintani, kun näen, että kuntalaisillani on niin
paljon minuun luottamusta. Sydämeni täydellä innolla antaun toimimaan
tämän asian eduksi. Tosin talvisaikoihin en voi olla seuran esimiehenä,
mutta onhan kuntalaisilla niin järkevä ja kykenevä opettaja kuin Antti
Aarnio. Hänet voin kyllä silloin uskoa sijaisekseni.

-- Se on oikein, kuului joku ääntävän.

-- Olisi sitte valittava toimikunta laatimaan sääntöjä ja muutoin
seuraa järjestämään. Eikö riittäisi viisimiehinen toimikunta?

-- Mielestäni riittää, puhui Aarnio.

-- Minä esitän tähän toimikuntaan opettaja Aarnion ja kauppias
Konkeron. En tunne muita esittää, puhui ylioppilas.

-- Minä esitän lisäksi isäntä Kaukolan, siltavouti Juhosen ja lautamies
Pekkalan, lausui Aarnio.

-- Kaikkiapa tässä nyt esitetään kuin Juhoraukkaakin, joka porsaiden
kanssa maantien ojassa makaa, lausui muuan isäntä.

-- Mitä sinä heinänvaras puhut? Jos et tuki suutasi, niin sinun käy
huonosti. Kyllä minä sinun tiedän, mitä sinä olet!

Oikein kauhuissaan lateli Juhonen näin vastaukseksi.

-- Pyydän huomauttaa, että isännät käyttäisivät sopivampaa puhetta.
Tuollainen menettely on jotenkin törkeää, sillä täällä on sellaisiakin,
jotka voivat pian erota koko hankkeesta, jos tuolla tavalla ruvetaan
menettelemään, nuhteli Kaukola.

-- Kyllähän minä sen tiedänkin, vaan pisti niin sapelleni, kun rupeaa
täällä tuollaista puhumaan, puolusti Juhonen itseään. Ensimmäinen
isäntä oli aikeessa ruveta vastustamaan, mutta muut häntä estivät.
Kuitenkin mörähti hän jotakin.

-- Hiljaan! Täällä ei saa rähistä! Joka ei voi olla siivolla menköön
ulos!

Kun kaikki olivat hiljaa, lisäsi sitte nuori Kaukola!

-- Onko näitä ehdokkaita yksimielisesti kannatettava.

-- On, kuului vastauksia.

-- Siis tämä on päätetty. Toimikunta ottaa laatiakseen säännöt ja pitää
huolen muista asioista. Esitän puheenjohtajaksi opettaja Aarnion.

-- Tietysti herra Kaukola tulee myös kuulumaan toimikuntaan ja juuri
hän olemaan puheenjohtaja, sanoi Aarnio.

-- Niin, niin!

-- Tämä asia on päätetty. Mutta vielä tahdon hiukan puhua nuorten
puolesta. Kun nyt nuoret miehet täten uljaasti luopuivat väkeväin
juomain nauttimisesta ja siitä huvista -- minä nimitän sitä ivalla
huviksi -- jota viinasta on heidän mielestään lähtenyt, niin on heidän
hupinsa jollain tavalla palkittava ja sentähden ovat raittiusseuran
iltamat somistettavat nuorison tansseilla ja leikeillä.

-- Poikani on mielestäni oikeassa. Minä kyllä sallin nurmellani ja
pirtissäni nuorison leikkivän.

-- Se on oikein!

-- Mutta minä luulen, että seura tulee syntiseksi, kun siellä saadaan
harjoittaa kaikellaista mellastusta. Se on vain lihan kutkuttamista,
niinkuin sanassa sanotaan, puheli muuan isäntä.

-- Niin minäkin ajattelen. Pois tanssi ja ilot!

-- Mutta me voimme veisata aina lomahetkenä jäsenten hartaudeksi
sopivan virren. Minä kyllä alttiisti rupean johtamaan veisuuta. En
vaadi muuta palkkaa kuin jos kekrin aikana isännät muistavat minua
jyvätynnyrillä, ehdotti kiertokoulunopettaja.

-- Jätetään se asia nyt toisiin. Voidaanhan väliin veisatakin, mutta
mielestäni isäni on aivan oikeassa.

-- Oikeassa Kaukolan isäntä on, kuului lautamies Pekkalan ääni.

-- Kyllä nuoriso kaipaa leikkiä, lisäsi Aarnio.

-- Siis saadaan huvitteleida iltasin, kysyi puheenjohtaja.

-- Saa kyllä.

-- Asia on päätetty. Nyt on siis jo alusta tehty. Ei muuta kuin lopetan
tämän kokouksen.

-- Eiköhän me toimikunnan jäsenet lähdetä tuonne minun kamariini jo
keskustelemaan, kehoitti Kaukolan isäntä.

-- Eikö lie sopiva, tuumi Pekkala.

-- Niinpä taitaa olla. Mutta nuoret kai haluavat vähän leikkiä, arveli
ylioppilas.

-- Lähdetään nurmelle tanssimaan, kehoitti Erkki.

Väki alkoi siirtyä pois tuvasta. Nurmikolta kuului kohta mietoa
piiritanssin laulua, sillä siellä huvitteli puheennjohtaja
raittiusseuralaistensa kanssa.

Loppu.



HELMIKUUN RUUSU.


-- Kuule, Siiri, kun tohtorinna Hallbeckilla on kaunis ruusu, niin
kaunis... nyt vasta puhjennut... Voi kun se on soma... Ja
helmikuussa... Mutta minä en muistanut tervehtiäkkään... Tuo kukka oli
vain mielessäni... Voi kun minulla olisi sellainen!

Noin tuprusi sanoja neiti Zinsin suusta. Pinnistetyin korvin kuunteli
neiti Ringvall puhetta, joka näytti kokonaan hänen vievän muassaan.

-- Ai helmikuussa! Ja minkä värinen?

-- Kaunis tummanpunainen!

Samassa pyörähti neiti Zins istumaan ja alkoi valitella omain
ruusujensa huonoa kasvua.

-- Nyt on niin sumuiset ilmatkin, että kukkarukat ovat aivan kuoleutua,
valitteli neiti Zins.

-- Ja miten se ruusu on päässyt puhkeamaan, ihmetteli neiti Ringvall.

-- Niin! Siinä se! Tohtorinna Hallbeckilla on joku salainen keino,
jolla hän kasvattaa kukkiaan. Meidän pitää se saada tietää.

-- Meidän pitää, toisti päättävästi neiti Ringvall.

-- Muuten ei olisi tuo kaunis ruusu puhjennut näin aikaisin. Keskellä
päätalvea!

-- Hänellä on joku keino, lisäsi vielä neiti Ringvall.

-- Mutta lähdetään katsomaan tuota ruusua, lisäsi hän.

-- Lähdetään, lähdetään!

-- Sitä on hauska nähdä.

-- Minä olen jo käynyt katsomassa, mutta en minä väsy sitä katsoa. Minä
olisin myötään sen vieressä.

Neidit lähtivät ulos huoneesta, ja kohta astui pari muodikasta naista
kaupungin katuja pitkin.

-- Minne neidit menevät noin kiiruusti? Suvaitsetteko seuraa?

Nuori keikari, kauppaneuvos Krookin poika, kumarsi samassa kauniisti
neideille.

-- Tulkaa, herra Krook! Tehkää hyvin ja tulkaa katsomaan
vastapuhjennutta kaunista ruusua tohtorinna Hallbeckilla.

-- Kiitos! Mielelläni!

Pian saavuttiin tohtori Hallbeckin komeaan taloon. Nuori tohtorinna
otti aivan kohteliaasti vieraat vastaan ja vei heidät saliin, missä tuo
ruusu kasvoi komeimmassa astiassa.

-- Ah! Kuinka kaunis!

Noin huudahti jo neiti Ringvall kynnyksellä.

-- Todellakin! Sanomattoman ihana, lisäsi nuori keikari
teeskentelevästi.

Vieraat emännän kanssa astuivat ruusun tykö. samassa aukeni salin ovi
ja tohtori Hallbeck jotenkin kärttyisen näköisenä ohjasi vieraat
sisään. Siinä oli nuoria neitiä puolikymmentä. Kaikki tulivat katsomaan
tuota tummanpunaista ruusua. Siinä ihmeteltiin, huudahdeltiin ja nyt
kulki jokaisen nenä vuorotellen kukun lemua haistamassa.

Niin ujona nyökkää se oksassa, niinkuin tietäisi ennen aikojaan
tulleensa maailmaan, lausui herra Krook, mikä sitä viimeksi haistoi.

Nuori tohtorinna näytti aivan nauttivan tuosta kukastaan ja hyvillään
kuunteli hän vierasten ylisteleviä sanoja.

-- Miten kaunis se olisi neiti Haganin morsiuspuvussa, huudahti neiti
Sjöstedt. Neiti Hagan punastui korvia myöten tuosta kunniasta, että
ruusu hänen tähtensä katkaistaisiin.

-- Oi jos minä saisin sen, supisi neiti Zins herra Krookin korvaan.

-- Milloin pääsemme neiti Haganin näihin? kysyi tohtorinna vähän
tuskastuneena.

-- Perjantaina, siis ylihuomenna, vastasi neiti Sjöstedt.

Tohtorinnan kasvot selkenivät.

-- Ehkä annammekin tämän ruusun koristaa neiti Haganin lumivalkoista
morsiuspukua.

Nyt seurasivat tuhannet kiitokset neiti Haganin puolesta.

-- Mutta jos se lakastuu, uskalsi neiti Zins muistuttaa.

-- Ei lakastu, vastasi tohtorinna lyhyesti, vaikka varmaan tiesi,
ett'ei ruusu kestäisi päivää enempää enää varisematta.

Muut luottivat tohtorinnan vakuutukseen ja lähtivät iloisina pois.

       *       *       *       *       *

Samana iltana oli pikku kaupungin vallasnaisilla klubi-iltamansa.

Aivan levottomana astui nuori tohtorinna sisälle ja kysyi, joko neiti
Hagan on tullut. Saatuaan myöntävän vastauksen, riensi hän suin päin
saliin ja astui suoraan neiti Haganin tuo.

-- Minä surkuttelen teitä, neiti Hagan, ruusu on kuollut!

-- Kuollut!

-- Niin minun pikku Valtterini pääsi huomaamatta saliin, ja hän rutisti
ruusun, jonka minä olin asettanut pikku tuolille keskelle lattiaa
auringon paistetta varten, aivan muuskaksi.

-- Nuuskaksi!

Seura kuuli neiti Haganin huudahduksen ja rupesi tiedustamaan syytä,
miksi tohtorinna ja neiti olivat noin hermoja kiihoittavassa
keskustelussa.

Tohtorinna pakotettiin kertomaan koko ruusujuttu uudestaan ja niin
alkoi rouvasväen klubi-iltama.

Loppu.



KÖYHÄ ÄITI.


I.

-- Tuo minulle raitista vettä, Anniseni, lausui ripeä äiti, muurari
Juuren leski, pienelle seitsenvuotiaalle tyttärelleen.

"Heti, äiti kultani", vastasi Anni, mennen noutamaan. Kyynele näkyi
valahtavan Annin poskelle, hänen ottaessaan saavista vettä pieneen
läkkiseen astiaan. Hänen pieni sydämensä tunsi jo surua, jos äiti
kuolisi. Olihan äiti usein sanonut Annin jäävän yksin maailmaan, jos
hän kuolee. Tuopa suretti Annia.

Lääkäri oli sanonut äidissä olevan kuumeen; vieläpä oli epäillyt
paranisiko äiti enää.

Äiti oli niin kipeän näköinen; hänen täytyi väkiselläkin vaikeroida
tuskissaan. Kuumuus oli koko hänen ruumiissaan vallan päällä. Lääkäri
oli kieltänyt häntä juomasta vettä, sillä vesi lisäisi vain kuumetta.
Mutta kuitenkin tahtoi äiti sitä, sillä hän tunsi ainakin hetkeksi
viileämpää.

Anni vei vesikipon äidille, joka makasi kalpeana ja laihana vuoteellaan
pirtin nurkassa. Pirtissä kävi matkamiehiä, talonpoikia maaseuduilta.
Tämä pirtti oli nimittäin muutaman rikkaan kauppaneuvoksen oma. Äiti
oli ollut sen siivoojana koko talven. Myöskentelemällä kahvia
matkamiehille oli hän elätellyt Annia ja itseään. Nyt kun hän oli
sairastunut, oli kauppaneuvos ottanut uuden asukkaan pirttiin, vanhan
mummon näet. -- Äiti oli jo ollut viikon verran kipeänä. Kauppaneuvos
oli häädellyt äitiä köyhäinhuoneesen sairastamaan, mutta rouva oli
sääliväinen ihminen ja oli taivuttanut pyynnöillään herraansa, jotta
tämä oli suvainnut äidin sairastaa pirtissä. Rouva oli tuonut usein
ruokaakin äidille, hänen sairastaessaan, mutta aina herransa näkemättä.
Annikin oli saanut osan noista anteista. Hän olikin suuresti kiintynyt
rouvaan, sillä monta ystävällistä sanaa oli hän saanut rouvalta. Anni
muisti joka ilta rukoilla rouvan edestä, vieläpä herrankin.

"Turvattomaksi jäisit lapseni, oma rakas Anniseni, jos äiti kuolisi",
sanoi äiti, antaessaan vesitörpön Annille. Anni katseli suurilla
ruskeilla silmillään äitiä.

Äiti ojensi laihat käsivartensa ja kietoi ne Annin ympäri. Hän veti
Annin puoleensa ja nyt nyyhkivät he yhdessä.

Ovi avautui, ja rouva astui sisälle lihaliemikuppi kädessä.

"Toin teille vähän ruokaa, ettehän ole vielä maistaneetkaan ruokaa
tänään, niin kertoi Anni minulle". Samalla laski hän kupin penkille.

"Ei ole ihmekään, ettei ruoka maita, eihän sairas voi syödä huonoa
ruokaa. Ennemmin nauttii se pahimpia lääkkeitä kuin jyrsii kuivaa
leipää."

Hän siirsi penkin vuoteen viereen ja käski äidin syödä. Annille antoi
hän pehmeätä voileipää ja käski tulla hänen kyökkiin syömään lisää
vähän ajan perästä, sillä herra menee valtuusmiesten kokoukseen
raatihuoneelle.

Rouva, puhuteltuaan hiukan aikaa äitiä, sanoi pitävänsä lähteä herran
turkkia lämmittämään. Kun rouva oli mennyt, käski äiti Annin lukea
"Isämeidän" rukouksen.

Anni pani kätensä ristiin ja luki "Isämeidän".

Äiti näytti sangen väsyneeltä ja vaipui vasten tahtoaan makaamaan. Kun
Anni oli lukenut rukouksen, oli hän hiljaa. Kohta kuuli hän äidin
hengittävän raskaasti ja näki hänen vaipuneen uneen.

Anni lähti kyökkiin syömään ja sulki oven hiljaa mennessään. Ripeästi
juoksi hän kartanon poikki. Hänen mustat suortuvansa heiluivat ylös ja
alas hänen juostessansa. Kun hän pääsi kyökkiin, niin käski rouva häntä
murkinoimaan. Halukkaana istui Anni syömään rouvan antamaa
lihakeitosta. Rouva kehotti häntä syömään kylliksensä. Ei Anni
näyttänyt säästävänkään, söi kun söikin suun täydeltä. Iloisena katseli
rouva Annin ruokahalua ja ajatteli mielessään, että jospa Jumala olisi
suonut hänellekin tuollaisen sievän tytön. Vasten tahtoaankin, hän näet
ei tahtonut häiritä Annin syöntiä, meni hän Annin luo ja alkoi silittää
hänen kiharoitaan. Iloisena nosti Anni suuret silmänsä rouvaan päin ja
katseli sitten niin viehättävästi ylös. Ihastus voitti rouvan, hän
tarttui Anniin ja asettui istumaan Anni helmassa. Rouva tunsi
sanomatonta iloa saada puristaa tuollaista viatonta olentoa sydäntänsä
vasten, joka useasti olisi ollut paljon iloisempi, jos hänellä
itsellään olisi ollut tuollainen olento, olisi ollut lapsi, jonka
poskilta hän olisi saanut kuivata ne kyyneleet, jotka miehensä tylyys
puristi hänen silmistään.

"Minullahan on vielä niin paljon tehtävää", huudahti rouva, pannessaan
Annin pois helmastaan.

"Mene nyt äidin tykö ja vie tämä maitolasi hänelle", sanoi hän,
antaessaan lasin Annille.

Varovaisesti lähti Anni kävellä sipsuttelemaan pirttiin. Kun hän tuli
pirttiin, oli äiti hereillään. Anni meni äidin luokse, joka näytti
sangen kipeältä. Varovaisesti laski Anni maitolasin penkille vuoteen
viereen ja istui itse vuoteen laidalle.

Pirtin siistijä-mummo oli myös kotiutunut. Ahnaasti katseli hän
lihaliemikuppia ja maitolasia, mutta sitä eivät vuoteessa olijat
huomanneet. Äiti valitti kuumettaan. Kuin ruumis makasi hän vuoteella,
silmät sisään vajonneina ja posket aivan kelmeinä.

Ilta lähestyi. Aurinko aleni alenemistaan ja loi punertavan ruskon
taivaanrannalle. Ainoastaan vieno hämärä vähitellen peitti maat;
pimeyttä ei enää tullut, sillä oli jo toukokuun alku.


II.

Aamu valkeni, muuan noita suloisia kevätaamuja. Aurinko paistoi
kirkkaasti pirtin akkunasta sisään. Muori heräsi ja alkoi kömpiä ylös.
Pantuaan ryysyjä selkäänsä, rupesi hän kahvinkeittoon. Äiti ei
nukkunut; tylsästi katseli hän huoneen kattoon, välinpitämätönnä
ympärillä olevista seikoista. Anni nukkui vielä. Muijan puuhatessa
kahvia, pani äiti kätensä ristiin. Hän näytti hiljaan rukoilevan.

Jo heräsi Annikin unestaan. Hän pyyhki silmiään ja meni äidin luo.

"Oletko, äiti, vielä kovasti kipeä?"

"Olen", lähti vain äidin huulilta.

Jonkun ajan kuluttua käänsihe äiti ja käski Annin mennä pyytämään
rouvalta maitoa. Hänen suutansa kuivasi ja mitään juotavaa ainetta ei
hänellä ollut. Yöllä oli hän juonut Annin illalla tuoman lasin maitoa.
Varmasti luottaen rouvan hyvänsydämisyyteen käski hän Annia; tuntui
kyllä äitistä oudolta lähettää pyytämään, mutta kyllä rouva toisi
pyytämättäkin, jos hän tietäisi.

Anni lähti kyökkiin ja saikin maitoa. Taaskin katsoi eukko nurjasti
äitiin, melkeinpä kadehtivaisesti.

Päivä kului menojaan. Kirkonkellon kumajava ääni kaikui kolmen
lyönnistä. Äidin sairaus ei ollut ollenkaan paranemaan päin. Kun olisi
ollut varoja käskeä lääkäriä taas tulemaan, niin olisi ollut ehkä
hyödyksi, mutta ei ollut ja ainoastaan köyhäinhuoneessa saivat köyhät
maksutta lääkärin hoitoa. Tosin olisi myös saanut, kun olisi hankkinut
todistuksen köyhäinhoidon johtokunnalta, vaan kukapa sitä hankki.

Äidin käänteleytyessä vuoteella aukeni pirtin ovi; ja kauppaneuvos astui
vihaisena sisään.

"Sinä täällä vain eläisit ja laiskottelisit talon kustannuksella! Kun
saat ilmaiseksi talossa sairastaa, niin vielä sinulle sitte ruoat! Minä
olen isäntä talossa enkä kärsi sellaista. Sinun pitää heti laittautua
köyhäinhuoneesen!" Samassa paiskasi kauppaneuvos oven kiinni. Eukko oli
käynyt kantelemassa hänelle, että sairas saa ruokaa talosta. Tuosta oli
kauppaneuvos vihastunut, ja vihan vimmoissaan astui hän pirttiin.

Voi sitä tuskaa, mikä kuvautui äidin kasvoille! Kohta muuttuivat ne
aivan vaaleiksi eivätkä edes värähtäneetkään. Hänen silmissään kuvautui
jotain kiiltävää, kentiesi, kyynelpisaroita. Ei hän voinut puhua
mitään, vaikka Anni itkein painoi kiharatukkaista päätänsä hänen
rintaansa vasten. Hänen silmänsä vaipuivat umpeen, eikä elon
värettäkään näkynyt hänen kasvoissaan.

Vähän ajan perästä aukasi äiti silmänsä, mutta hän ei voinut, hän ei
jaksanut puhua. Hänen arkatuntoisuutensa oli niin kovasti loukkautunut
noista kauppaneuvoksen sopimattomista sanoista, johon vielä tulivat
lisäksi taudin tuottamat tuskat.

Piika tuli pirttiin ja ilmoitti kauppaneuvoksen käskyn toistamiseen ja
käski Juuriskan laittautua matkaan, kaksi miestä kuului lähtevän
viemään häntä köyhäin kasarmille. Vieläpä tiesi piika, että kova kiista
oli ollut herran ja rouvan kesken, ja itkien oli rouva mennyt
kamariinsa.

Hevosen ja kärryjen kopina kuului pirtin ulkopuolelta. Hevonen
seisahtui. Sisään astui talon renki muutaman toisen miehen kanssa. He
käskivät Annin kokoamaan äitinsä pienet rihkamat kärryihin, sillä nyt
lähdettiin köyhäinkasarmille. Pian olikin se tehty. Anni totteli
nöyrästi, sillä äitikin oli hiukan toipunut ja käski Annin koota. Vähä
oli Juuren leskellä maallista hyvyyttä. Kun kaikki oli viety, nostivat
miehet myös äidin sinne. Ohkaiseen peitettiin hän, ja niin lähdettiin
köyhäinhuoneesen, joka oli toisessa päässä kaupunkia. Kärryt häilyivät
ja jyskyivät mennessä. Äidin tuskat lisääntyivät, sillä hänen elimensä
olivat liian arat kestämään tuota heilumista ja keikkumista. Viimein
päästiin perille. Tämä köyhäinkasarmi oli vanha, tiilistä tehty
rakennus pienoisen metsikön laidassa.

Miehet kantoivat äidin sinne muutamaan huoneesen, jossa jo oli kaksi
potilasta. Paha löyhkä syöksyi nenään, kun ovi avattiin. Äiti ei ollut
enää taidollaan; hän hourasi. Miehet asettivat hänet huoneen nurkkaan
ja läksivät pois. Muuan vanha mummo, joka oli sairaiden hoitaja, tuli
äitiä holhoomaan. Mummo lohdutteli Annia, joka vähitellen tyyntyikin.
Päivä oli jo sammumaisillaan, ja kaikenlainen hälinä taukosi läheisissä
huoneissa.


III.

Seuraavan yön oli äiti aivan houriossa. Kun aamu tuli, lähti mummo
hakemaan lääkäriä. Lääkäri tulikin ja sanoi äidin hetket olevan tullut.
Kovin oli äiti kipeytynyt kasarmille tultaessa.

Kun kello oli yksitoista, tuli kauppaneuvoksen rouva katsomaan äitiä ja
Annia. Anni riensi iloisena rouvaa vastaan; hänestä tuntui niin
hyvältä, kun rouva ei ollut heitä unhottanut. Kun äiti näki rouvan,
näytti hän vähän tointuvan. Rouva puheli hiukan äidille, sillä paljon
ei äiti voinut vastata.

Mummo nouti Uuden Testamentin ja alkoi lukea sairaalle. Mielihyvällä
kuunteli äiti. Sitten luki mummo vielä "Herran siunauksen." Ristissä
käsin kuuntelivat rouva ja Anni rukousta. Hetken hiljaisuus vallitsi
huoneessa, ainoastaan aidin raskas hengitys kuului.

"Anni tule luokseni", kuuluivat sitte äidin heikot sanat. Anni meni ja
painoi kiharaisen päänsä äidin rintaa vasten.

"Minun täytyy, Anni, kuolla. Jumala suojatkoon sinua!" Enää yksi koraus
ja äiti oli ruumiina.

Mummo painoi kiinni kuolleen silmät. Nyyhkytystä kuului vaan huoneessa,
ei yhtään sanaa virketty toisilleen. He ymmärsivät toisensa
puhumattakin.

Rouva itki tuon nuoren, turvattoman orpolapsen onnettomuutta, tuon,
jolta ainoa tavara oli ryöstetty. Ei Annilla ollut mitään maailmassa,
ei sukulaista, ei kotoa, ei leivän murusta. Kentiesi olisi ollut
parempi, että Annikin olisi kylmennyt äitinsä ruumiin viereen, että nuo
kaksi olentoa olisivat yhdessä saaneet levon, ijäisen levon, jonne
eivät itsekkäisyyden eivätkä kavaluuden myrskyt olisi tunkeuneet. Mutta
toisin oli määrätty. Tuon nuoren tytön täytyi alkaa tietään maailmassa,
kentiesi yhtä surullista kuin äitinsäkin tai vielä surullisempaa. Annin
äitinä oli nyt yhteiskunta, sen velvollisuus oli tehdä Annista kunnon
ihminen hyveen ja totuuden tiellä.

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvauksia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home