Title: Maantien varrella - Huvinäytelmä neljässä näytöksessä
Author: Hostrup, Jens Christian
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantien varrella - Huvinäytelmä neljässä näytöksessä" ***


MAANTIEN VARRELLA

Huvinäytelmä neljässä näytöksessä, seitsemässä
muutoksessa.


Kirj.

C. HOSTRUP


Mukaellen suomentanut C. Edv. Törmänen



Hämeenlinna,
A. W. Lindgrenin kirjapaino,
1878.



JÄSENET:

 STRÖMBERG, entinen kauppias, maanviljeliä.
 LAURA, hänen tyttärensä.
 SIEVÄ, hänen veljensä-tytär, Savosta.
 STENFORS, entinen kanslisti.
 PETTERSSON, nimismies.
 BRIITA, hänen vaimonsa.
 HEILIÖ,  | ylioppilaita.
 SALMELA, |
 RISTO MARTTINEN, "Risto-sihteerin" nimellä, karannut vanki.
 MATTI, talonpoika.

Tapaus Wäinölän kartanossa ja sen ympäristössä, Länsi-Suomessa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Metsä.


Ensimmäinen kohtaus.

    Matti ja Risto (talonpojan puvussa; makaavat nurmella,
    jälkimmäinen syöden).

MATTI. Noo, käypä kaupaksi!

RISTO. Älä kummeksi. -- Minä vakuutan: Kun puolitoista vuorokautta
täytyy hiipiä pensaasta pensaasen, piiloitellen itseään ihmisten
silmistä, saamatta edes haistaakkaan ruokaa, -- silloin ei enää liikoja
herkkuja vaadi. -- Äsken, kun sinut tapasin, oli minun niin hirmuinen
nälkä, että olisin ollut mies syömään sinutkin suolinesi, sorkkinesi.
Mutta älä toki pelkää, sen teen ainoastaan vihon viimeisessä
hätätilassa.

MATTI. Niin, "syöpi nälkäinen jänistäkin."

RISTO. Kas niin, kiitoksia vain ruuasta!

MATTI. Terveydeksi! -- Annas pussi tänne sitten.

RISTO. Älä vaivaa itseäs minun tähteni. Kyllä minä pidän sen, niin
pääset sinä turhasta puuhasta.

MATTI. Älä hemmetissä! -- Tiedätkö mitä, -- siinä on minun ruokani!

RISTO. Pyyhi leukaas! Nyt se on minun! Ja annoinhan mä sulle siitä jo
makson, sekä rahaa että tavaroita.

MATTI. Niin kai, ihania tavaroita! Ja ne kaksi markkaa, ne sinä
varmaankin kaappasit joltakin matkustavalta.

RISTO. Enpähän; ne minä kunnialla kerjäsin kruunun palveluksessa, tiedä
se. Äläkä halveksi tavaroitakaan: Minun univormuni oli vielä vallan
puhdas ja eheä; ja entä tuo rautanen sukkanauhani, mitäs siitä sanot?

MATTI. Hm, mokoma pieni kahleenpätkä, -- mitä minä sillä teen?

RISTO. Hyi, häpeä, Matti: Sinä olet kiittämätön kappale! Sitä kahletta
olen minä laahannut muassani pilkat matkat, ja aivan sinun tähtesi.
Sillä kun Venkka-Jussi heitti rautansa suohon, mietin minä itsekseni:
rauta on rahan arvoinen, ja tosin ovat ystävät hyviä kapineita
hätätilassa, mutta ne eivät -- piru vie -- anna mitään ilmaiseksi. Eikö
totta, Matti?

MATTI. Saattaapa niinkin olla, -- Mutta mitäs sinä nyt ai'ot, minulta
et ainakaan enää saa mitään.

RISTO. Kuuleppas, Matti, minä ai'ou nyt, mitä pikemmin sitä parempi,
pötkiä tipotieheni. Minä heitän hiiteen koko nykyisen ammattini, se ei
lyö leiville kauvan. -- Aamulla -- vähää jälkeen kuin sinulta sain
nämät ryysyt -- mietin, näet, tilaisuutta päästäkseni pois näiltä
mailta. Samassa tapasin vanhan tuttavan, joka nyt on tyyrmannina
Engelsmannin laivalla. Luottamuksella kerroin hänelle koko aikeeni.
Mutta, kuultuaan asian oikean laidan, hän alkoi vikurrella ja pistellä
esteitä, vaikka prikillä nyt juuri kuuluu tarvittavan mies lisää. Hän
on ahnas koko mies, sen tiesin, senvuoksi lupasin hälle kaksikymmentä
markkaa ja -- kas, se auttoi!

MATTI. Mutta mistä sinä nyt ai'ot siepata nuo kaksikymmentä markkaa?

RISTO. Ne sinun pitää heilahuttaa mulle.

MATTI. Erehdyt, veikkoseni, siinä olet laskenut vallan väärää lukua.

RISTO. Enpähän. Sun täytyy! -- Sinun avuttasi joudun minä kiikkiin,
mutta sitten en ai'o säästää sinunkaan turkkiasi. Minä osaan oikeudessa
kertoa yhtä ja toista sinustakin, ystäväiseni.

MATTI. Niin, mutta sinäpä et ilmaisekkaan minua.

RISTO. Ilmaisenpa, kuin ilmaiseukin. -- Ellet nyt vain auta minua,
pääset itse heti kruunun vormuun.

MATTI. Mitä vielä! Sittehän ei sulla enään olisikaan olopaikkaa, kun
jälleen pääset irti.

RISTO. Hmhm! Sinä näytät tuhmemmalla, kuin todella olet. Sinulta minä
tosin kernaammin tahtoisin rahat; sillä kun niitä ottaa oudoilta,
herättää se aina huomiota. Mutta olkoon sitten! -- Mikä on teidän
nimismiehen nimi?

MATTI. Mikäkö hänen nimensä! Niin, -- sitäpä min'en muista; mutta
falleksmanniksi ne häntä haukkuvat.

RISTO. Onko se muuten kelpo mies? Tarkka poliisi?

MATTI. Niin no -- kelpo mies -- -- saattaa olla. -- Mutta ei hän niin
vaarallisen tarkka poliisi ole, sillä hän on niin saakelin tuhma. Rouva
oikeastaan toimittaakin kaikki virkakomennot.

RISTO. Sepä hyvä. Hän siis pian saadaan harhateille. Mikä on tuo suuri
kartano tuolla metsän takana?

MATTI. Sekö? Se on meidän kartano -- Väinölä; se jossa komesrooti asuu.

RISTO. Mikä komesrooti?

MATTI. Min' en, tottamaar', tiedä, mikä komesrooti se on, mutta
komesrooti se vain on, ja tääll' ei ole muita senlaisia. Suomalaiset
sanovat häntä "Römpeliksi", mutta sitä hän ei voi kärsiä. Hänellä on
rahoja yltäkyllin; sieltä sinä helposti saatat siepata ne kaksikymmentä
markkaa.

RISTO. Tuskin vain. -- Kuuleppas, Matti! Varkaan elinkeino on toki mitä
saastaisin.

MATTI. Hahaha! Saattaa olla. Mutta miksikä olet sinä valinnut juuri sen
keinon?

RISTO. Oi -- älä puhu noin! Me, ihmiset, tulemme toki aina siksi,
meidän pitää tulla. Sallimus -- tai miksi häntä kutsutaan, jolla on
ylimmäinen hallitus -- se ei kysy neuvoa meiltä. Se panee meidät
liekaan määrätylle tilkulle, jolla voimme liikkua ainoastaan
liekanuoran mitan. Minä olen luonnoltani aina ollut suuritarpeinen, se
ei ole minun vikani. Palkkani kauppakirjurina ei koskaan riittänyt.
Pidin isäntäni häpeänä, että hänen palveliansa olisivat ryysyherroja.
Siksipä otinkin kassasta lisäpalkkaa varsinaisen palkkani korvaukseksi.
Mutta häpeätäpä siitä sain, enkä muuta.

MATTI. Niin, silloinhan sinua ensikerran nipistettiin varkaudesta.
Mutta miks'et sitte jättänyt koko oman luvan-kauppaa hornan nieluun?

RISTO. Jospa olisin voinut! Mutta usko pois, ystäväni, joka kerran on
varkaanluolassa käynyt, se ei saata pysyä sieltä poissa; täytyy
matkustaa pois koko maailmasta tai ainakin synnyinmaastansa,
saattaakseen alkaa elämänsä alusta jälleen. Ja moiselle matkalle pitää
sinun nyt auttaa minua.

MATTI. En!

RISTO. Voithan toki lainata mulle kaksikymmentä markkaa, sinä jöröpää;
minä maksan ne sulle jälleen, ja kasvut, vieläpä kasvujenkin kasvut.

MATTI. En!

RISTO. No, mene sitte helvettiin!

MATTI. En!

RISTO. Min'en huolikkaan sinusta enää mitään, sillä sinä olet vain
turhanpäiväinen jankuttaja.

MATTI. Oo, ainoastaan tarpeen mukaan.

RISTO. Ja mokoma lurjus saa käydä vapaana, kun meitä, jotka emme salaa
ammattiamme, meitä ahdistetaan, kuni hiiriä.

MATTI. Niin, Ristoparka, kyllähän se on pirun ilkeätä.

RISTO. Matti hoi! Minä pyydän nyt viimeisen kerran: Anna mulle
kaksikymmentä markkaa!

MATTI, En, en minä, -- minun ei kannata, Risto!

RISTO. Varo itseäs, Matti! (Tarttuu Matin niskaan). Sinun käy huonosti!

MATTI. Ai -- hoi! Päästähän toki irti! (Riistää, itsensä irti).
Hyvästi, Risto!

    (Juoksee pois).


Toinen kohtaus

    Risto (yksin).

RISTO. Hm -- --! Se lienee toki ihmisen kurjin kohtalo, kun täytyy
varastaa, saattaakseen olla varastamatta. Eikä ole ainoatakaan, jonka
luoksi voisi mennä, sanoen: "Min'en tahdo enään olla varas, sillä minä
tiedän sen olevan tuhminta, mihin ihminen voipi ryhtyä. Sentähden: --
Tahdotteko pelastaa ihmis-hengen ja sielun, -- se maksaa teille
ainoastaan kaksikymmentä markkaa?" -- Ei, eipä, jumal' avita, löydy
sitä ihmistä, joka antaisi viisi penniäkään, heti odottamatta siitä
markan edestä mairitusta, -- sieluni kautta, semmoista ei löydy koko
maan pinnalla! -- Hahaha! Nyt on nuuskioilla hätä, kun tietävät
Risto-sihteerin olevan tipo-tiessään! -- Oi, jospa toki olisinkin
kaukana, kaukana täältä! (kuultelee) Tuoll' on joku! -- Vaanimaan,
vanhus, -- ehk' on kala apajassa.

    (Menee).


Kolmas kohtaus.

    Salmela (yksin).

SALMELA (kesä-matkapuvussa, valkoinen juuri-hattu päässä, matkalaukku
kädessä, tulee). Täss' on viileä! -- Ja tääll' on kaikki niin kaunista!
-- Tässä voin levähtää hetkisen rauhassa, (istuu). Kauvan olenkin jo
kaivannut yksinäisyyttä. -- Olen jo kokonaista pari päivää ollut
Heiliön hilpeyden orjana. -- Minä tunsin usein palavan halun vaipua
oikein syviin ajatuksiin noissa jylhissä metsissä, joiden lävitse
matkailimme, pohjastapitäin päästäkseni luonnon salaisuuksien perille;
mutta Heiliön läsnä-olo ja ääretön puheliaisuus on aina pilannut
jok'ainoan raittiin vaikutuksen. -- Toivonpa nyt toki kestävän vähän
aikaa, ennenkuin hän minut täältä löytää. -- (Heittäikse pitkäkseen).
Tuolta pilkistelee sininen taivas. Oi, minä saattaisin näin lepäillä
koko päivän, tuijottaen tuonne puiden latvoihin, -- -- Mikähän lie tuo
musta, joka istun tuolla? Varmaankin varis, -- -- Kas niin, nyt se
lensi pois.


Neljäs kohtaus.

    Salmela. Heiliö.

HEILIÖ (Myöskin matkapuvussa, tulee viimeisten lauseiden aikana,
kantaen jotain nenäliinassaan). Niin! anna sinä linnun lentää vain,
hahaha!

SALMELA (hypähtää ylös närkästyneenä). Kas niin! Siihen meni
rauhallinen yksinäisyyteni.

HEILIÖ. Hahaha! Aina haaveksiva.

SALMELA. Aina kuivakielinen...

HEILIÖ. No, no, vaari-hyvä! Ei sitä tarvinnut nenään pistää. Sinä olet,
mielestäni, näinä kahtena viimeisenä päivänä muuttunut varsin
naurettavaksi. (Totisena). Niin, minä olen melkein varma siitä, ett'et
enään oikein kärsi minua.

SALMELA (ystävällisesti). Suo anteeksi! Tiedäthän -- -- --

HEILIÖ. Hiiteen koko historiat toistaiseksi, -- ruvetkaamme nyt vain
ruualle! (Istuu, levittää nenäliinan). Tee hyvin! Ota eteesi! Täss' on
ruokalajit.

SALMELA. Viinamarjoja! Kuinka niitä olet saanut?

HEILIÖ (syöden). Olen varastanut.

SALMELA. Varastanut?

HEILIÖ (syöden). Varkain varastanut, niin! Noo, syö sinä vain! Sitä
paremmalta ne maistuvat. Huomasithan kai tuon suuren puutarhan tuolla
aivan metsän reunassa; ainakin minun nälkäinen vatsani, jonka tänään
täytyi päivällisestä luopua, heti huomasi sen herkulliset marjat. Kun
ei ollut puutarhassa ketään, jolta olisi saanut pyytää lupaa, otin ne
omin luvin. Siinä koko juttu! No, syö sinä vain!

SALMELA (syöden). Mutta siitä saattais olla huonot seuraukset.

HEILIÖ. Se on minun asiani. Jalkamatkalla käypi kaikki kaupaksi, --
viinamarjat myöskin. Mutta tottakin, -- annappas nyt kuulla, miksikä
äsken olit niin äkäinen.

SALMELA. No, herranpäivät, tiedäthän, että välin haluan olla yksinäni.

HEILIÖ. Niin, mutta mistäs se halu on tullut? Matkailumme ensi päivinä
olit sinä yhtä iloinen, avosydäminen ja puhelias, kuin minäkin; sinä
olit oikein maan-kuleksian humöörillä. Mutta nyt, -- kun minä olen
villaton, rupeat sinä suruiseksi; kun minun mieleni halajaa iltaruokaa,
haaveksit sinä iltaruskoa (pistää viimeisen marjan suuhunsa) --
terveeksi! -- ja sen lisäksi olet sinä muuttunut niin riivatun
syvämietteiseksi. Kaikkea pitäisi muka tarkastaa ihan joka taholta,
perinpohjin kourin tunnustella; mutta siihenpä meill' ei ole aikaa
ollenkaan.

SALMELA. Luonnon tarkastelemista vartenhan me juuri matkailemmekin,

HEILIÖ. Emmepä. Matkailumme tarkoitus on pyrkiä huvista huviin. --
Heitä sinä hornan tuuttiin kaikki haaveksimisesi. Nyt pitää
tarkasteltaman rahavarojen hallintoa. Siis -- kassa auki, herra
kassööri!

SALMELA (ottaa esiin lompakon). Täss' on lompakko!

HEILIÖ. Minä tarkastelen ensiksi ropomme -- (ottaa pikkurahat
taskustaan) viisikolmatta penniä eli, toisin sanoen, "suutarin-markka!"
(Avaa lompakon). Nyt pitää tarkastaa, kuinka kauvas näillä päästään. --
Tämä lokkero on typi tyhjä, -- ne lienevät tuossa naapuri-"osastossa".
-- Se -- se on myöskin tyhjä. (Naurattavalla toivottomuudella).
Salmela! Tääll' ei ole mitään!

SALMELA. Eikö mitään? Pitäähän siellä toki olla viidenmarkan seteli.

HEILIÖ. Pitääkö -- --? Ei -- tää -- tää on myöskin autio ja tyhjä. --
Ehkä se on pudonnut sinun lakkariisi?

SALMELA. Ei, -- siell' ei ole mitään. -- -- On tosiaankin, -- tuo
franskalainen kulta-raha.

HKTLIö. Niin, se ei meitä paljon hyödytä täällä talonpoikien joukossa;
sinun olisi pitänyt vaihtaa se Naantaalissa. -- No, entäs sitte! Mitäs
nyt tehdään?

SALMELA. Niin, min'en tiedä muuta neuvoa, meidän pitää heti lähteä
Helsinkiin, -- mutta millä sinnekkään päästään?

HEILIÖ. Eipäs! -- Kiitoksia paljon! -- Hiisikö nyt menis Helsinkiin,
kun sieltä vain saa poissa olla. -- Käykäämme vain jonnekkin tätä
"franskalaista" suomentamaan.

SALMELA. Ei, siihen mull' ei ole halua.

HEILIÖ. Eikä mullakaan. -- Mutta kuuleppas! Aletaanpas hieromaan
tuttavuutta jossain perheessä tässä naapuristossa.

SALMELA. Ei, veliseni, -- siihen minuss' ei ole miestä.

HEILIÖ. Niin, mutta -- mitäs nyt tehdään? (Lehdittelee lompakon
muistikirjaa). Hm! Tännekkään ei ilmesty pienintä hituakaan. -- Ei,
-- -- hä? Kuivettunut ruusu?!

SALMELA (tavoittaen sitä). Ruusu! Annappas se tänne!

HEILIÖ (piilottaa sen). Kas vain! Vai kokoot sinä ruusujakin! -- Mistä
tämän olet saanut?

SALMELA. Anna se tänne!

HEILIÖ. Enpä, junkkari, ennenkuin täydellisesti olet ripittänyt itses.
Vai niin, -- sinulla on siis ollut salaisia seikkailuja?

SALMELA. Ei salaisuutta eikä seikkailuakaan. Sinä päivänä, kuin söimme
päivällistä tuolla naapuripitäjään kestikievarissa, ja sill'aikaa kuin
sinä olit tuvassa vartioimassa kananmunain keittämistä, makasin
minä metsässä maantien varrella, kun avoimet vaunut kulkivat
sivuitseni -- -- --

HEILIÖ. Ja niissä --- --?

SALMELA. Istui monta ihmistä, joihin en suurin huomiotani kiinittänyt.
Mutta niiden joukossa oli tyttönen, kaunein kuin koskaan olen nähnyt.

HEILIÖ. No, ja hän kääntyi, luoden sinuun silmäyksen, joka -- -- --

SALMELA. Ei, -- hän ei edes nähnytkään minua, mutta sitä rauhallisemmin
saatoin minä iloiten ihaella hänen taivaallisen suloisia kasvojaan.

HEILIÖ. No, mutt' entä ruusu?

SALMELA. Se oli hänen kädessään toisien kukkien joukossa; hän kadotti
sen aivan lähelle minua.

HEILIÖ. Ja sitte?

SALMELA. Siinä koko juttu.

HEILIÖ. Vai siinä koko juttu? (Antaa hänelle ruusun). Ole hyvä! Vai ei
muuta! No, sellaisia seikkailuja ehkä sattuu joskus minullekkin, --
Mutta etkö edes saanut tietää, mistä tuo tyttö oli kotoisin?

SALMELA. Eräs mies sanoi vaunujen olevan Wäinölän kartanosta.

HEILIÖ. Wäinölän! Ahaa, -- sentähden sinä siis niin välttämättömästi
tahdoitkin nähdä Wäinölän kartanon, joka muka on niin ihmeen ihanalla
paikalla. Hahaha! Sinä olet oivallinen! -- Ja sentähden tulit yht'äkkiä
niiu riivatun juhlalliaeksi ja haaveksivaksi, -- hahaha! Sepä hauskaa.
-- Niin, mutta totisiakin puhuen, -- meidän pitäisi toki nähdä tuo
Wäinölä, se ei liene kaukana tästä.

SALMELA. Niin, mutta mistä rahoja saadaan?

HEILIÖ. No, turha rahoista! Onhan sinun ruususi kokonaan käpristynyt,
sinä tarvitset uuden. -- Ken tuolta tulee?


Viides kohtaus.

    Entiset. Risto.

RISTO (tulee). Päivää kans! Anteeks' ja'! E's sunkaan tee ol' nähny'
yht' flikkaa täst' ohi juokseva'n?

HEILIÖ. Ken sen piti olla?

RISTO. Oo, ei ollu'k ku' Rantelli'n flikka vaa'n, ku'm mu'n piti
hakemaa'n; se saakel' o'j jättänyt lampaat tonn' aira'v vieree'j ja
menny't tiehees.

HEILIÖ. Häntä emme ole nähneet. Kuuleppas, saatatko sanoa, kuinka pitkä
matka tästä on Wäinölän kartanoon?

RISTO. Wäinölää'v vai'. Juu, kyl' mää sen tierä'n. Olettek's tee'
k kaupungist' vai?

HEILIÖ. Olemme. -- Kuinka pitkä matka tästä on Wäinölään?

RISTO. Ommar' sinn' koko matka.

HEILIÖ. Kuinka pitkä? Onko sinne peninkulma?

RISTO. Eimar' sentään, ei sinne penikulmaa sentään ol'. -- Vai nii'n --
te olette menoss Wäinölää'n.

HEILIÖ (kärsimätönnä). Niin, niin! -- No, onko sinne neljännes?

RISTO. Jaa, neljäsosa penikulmaa? --- ooja' -- kyll' sinne'n neljäsosa
penikulmaa sentään o'; se on tuoll' mettän toisell' puoll'.

HEILIÖ. Kuka on Wäinölän omistaja?

RISTO. Noo -- vai nii'n -- ettek's tee tunne' herraa?

HEILIÖ. Emme suinkaan me tuttuja kyseleisi. Kuka sen omistaja on?

RISTO. No he, komesrooti.

HEILIÖ. Kuka "komesrooti"?

RISTO. Jaa, sitämar' määkän en kuolemaksen' tiedä, mikä komesrooti hän'
o'n, mutt' täällä ei ol' muuta semmost' ku' hä'n. Muutamat sanoo hänt'
herr Römpeliks', mut' sitä hän ei oikei'v voi kärsii.

HEILIÖ (eriks. Salmelalle). "Komerserooti", Strömberg arvattavasti, --
no, siinäpä heti jotain. (Ään. Ristolle). Minkälainen mies se muuten
on?

RISTO. Hmh, se o'n hyvin korja mies, hyvin ystävälline'n mies. (Huomaa
muistikirjan maassa). No, älkääs ny'h helretis', onk's toi kirja vai'?
Siin o'n kultaaki'n pääll'.

SALMELA (ojentaa sen hälle). Se on mnistikirja, tahdotteko katsoa sitä?
olkaa hyvä.

RISTO. Oo, vai o' se muistokirja? Vojk' siit' ottaa' p plarit pois'
kans'? -- Ohho'j jos ihmisel' sentään olis tommost' kultareunast'
paperii!

HEILIÖ. Mihin sinä sitä tarvitsisit?

RISTO. Noo, -- mää kirjoittaisi' v vaa'm piene'v värsy'm Maijal', -- se
o'm mu'm morsjameen.

HEILIÖ. Mitä? Osaatko sinä kirjoittaa värssyjäkin?

RISTO. Jaa-a' -- (Luonnollisella äänellä its.). Onnettomasta
kirjoitustaidostanihan minä tuon tunnetun "sihteerin" nimen sainkin!
(Ään. jälleen murteella) Mul' o'n noi'n suur' kirja koton' kaunii
värsyi täys'.

SALMELA. No, jos tahdotte lehden, niin olkaa hyvä! (Antaa hätte
lehden).

RISTO. Suurkiitos, paljon kiitoksii!

SALMELA. Onko teillä millä kirjoittaa? Meillä on kaksi lyijykynää, te
saatte toisen (Antaa sen).

RISTO. Kiitoksii, kiitoksii! Ho, koska te Wainölään tahrotte, nii'm
menkää vaan ton mettän läpi, kyll' tee's siel' vastaanotetuks' tulette.
Ja nyt mää saa'l luvan sanoo hyväst' ja'' kiitoksiipaljo'!

HEILIÖ. Kuule, odotappas, tarvitsethan toki muutaman pennin vaivoistasi
-- -- -- (Kourii taskujaan, eriks. Salmelalle). Kuuleppas, sinä veit
"suutarinmarkan"!

SALMELA (antaa rahan Ristolle). Olkaa hyvä, kiitoksia kertomastanne!

RISTO (menee).


Kuudes kohtaus.

    Salmela. Heiliö, (lopulla) Risto.

HBILIÖ. No, Salmela, mitäs nyt tehdään?

SALMELA. Lähdetään Wäinölään tietysti.

HEILIÖ. Bravo! Olethan toki tullut järkiisi jälleea!

SALMELA. Mutta kuinkahan me pääsemme tuttavuuteen siellä?

HEILIÖ. Se on helpointa. Voimmehan me pelata pikku komedian.

SALMELA. Ei, velikulta, siinä minä varmaankin pelaan itseni penkin
alle; sillä min' en voi pelata muuta, kuin omaa itseäni.

HEILIÖ. No, mennään nyt vain! Ja tee sinä mitä tahdot; minä tiedän
kyllä mitä minä teen.

    (Menevät).

RISTO (tulee esiin; luonnollisella äänellään). Ja nytpä tiedän minäkin,
mitä minä teen!

    (Menee).

_Muutos_.

Huone Wäinölässä. Avoimista perä-ovista ja ikkunoilta
näkyala merelle päin.


Seitsemäs kohtaus.

    Laura. Stenfors (tulevat eri sivuilta).

STENFORS. Laura! No, taivaalle kiitos, että vihdoinkin tapasin teidät!

LAUEA. Minut? Olemmehan me olleet yhdessä koko päivän.

STENFORS. Sanotteko sitä yhdessä olemiseksi? Te olette istunut aivan
äänetönnä, ja minun on täytynyt puhella isänne ja serkkunne kanssa, ja
on ollut pakko näyttää iloiselta, peittääkseni levottomuuttani.

LAURA. Mutta te olette välin niin kummallinen. Kuinka te voitte aivan
rauhallisena tehdä pilkkaa kunnianarvoisista ihmisistä, niinkuin
esim. -- -- --

STENFORS. Älkäähän toki olko noin ankara! Mitä ihminen voipi, kun on
pakoitettu puhelemaan, vaikk'ei ollenkaan ole halua siihen?

LAURA. Niin, mutta ei toki pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdsta
varsin viattomia ihmisiä.

STENFORS. Te olette aivan oikeassa. Ja olettehan jo ennenkin
huomauttanut mua tuosta rumasta viasta, ja minä lupaan itseni parantaa.
-- kunpahan te vain pitäisitte vähänkin minusta, -- Laura, kun te vain
pikkuisenkaan rakastaisitte minua.

LAURA (hiljaa). Olettehan te antanut mulle miettimisaikaa.

STENFORS. Minun asemani te tunnette. Miettikää viikko, -- kuukausi, jos
mielitte. Min'en tahdo häiritä vapaata valitsemistanne.

LAURA. Uskokaa, minä kunnioitan tuota jalomielisyyttänne. Mutta
esityksenne tuli niin äkkiä, ja -- -- --

STENFORS. Ettehän mua toki synkkään toivottomuuteen heittäne -- -- --?

LAURA. Kunhan vain saisin rauhassa koota aatoksiani!

STENFORS. Te arvelette siis -- -- --

LAURA. Hyvästi!

    (Menee).


Kahdeksas kohtaus.

    Stenfors.

STENFORS. Tuo on sievä tyttö, ja hänen teeskentelemisensäkin koristaa
häntä. Joka kerta, kun näen hänet, kasvaa toivoni. -- Hoo! Kun nyt vain
pian päästäisiin päivälliselle; se on todellakin maaelämän ainoa huvi.
-- Jos tämä olisi minun kartanoni, elettäisiin täällä vallan toisella
tavalla. No, no, -- eipä tiedä, mitä vielä voipi tapahtua. Laura kyllä
jo pian antautuu, kun vain säännöllisesti pidän häntä vireillä. Täytyy
takoa niinkauvan, kuin rauta kuuma on. -- Ja Aino? -- -- Ainolle pitää
mun aikoinaan antaa viittaus; -- huomaan nyt aivan selvään, että se
rakkaus oli vain kuvittelua, -- luulettelua.


Yhdeksäs kohtaus.

    Stenfors. Sievä.

SIEVÄ. Herra Stenfors! Ettepäs osaa arvata, mitä minä nyt teille tuon.

STENFORS. Tiedänpä, Sievä-neiti -- tiedänpä kyllä.

SIEVÄ. No, sanokaa sitte, -- koska tiedätte!

STENFORS. Te suotte mulle suloisen silmäyksen.

SIEVÄ. Mitä pakinaa tuo! Kuinka niin luulette?

STENFORS. Kaikki naiset tekevät siten, niin -- minä tarkoitan: Kaikki
sievät naiset.

SIEVÄ. Ei mikään estä sievääkään olemasta järkevä. -- Mutta koska te
olette noin herkkä-uskoinen, niin ettepä saakkaan kirjettänne!

STENFORS. Saanpa! Lyödäänkö vetoa?

    (Sieppaa sen hänen kädestään).

SIEVÄ. No -- no! Vähän -- siistimpiä tapoja, jos pyytää saan! -- Niin,
niin, kyllä te heti huomasitte, keltä se on, mutta -- minä huomasin
myöskin.

STENFORS. Vai niin?

SIEVÄ. Niin, näettekös, minulla on merkit, jotk'eivät koskaan petä. --
Hahaha! -- Näkeehän heti käsi-alasta, ett'ei se ole mies-puoliselta, --
eikä teillä ole sisaria -- -- --

STENFORS. Tätiä sitä enemmän, jotka yhä laittavat mulle saarnoja -- --

SIEVÄ. Mutt' ei ruusupaperille. Näettekös, siin' on pieni ero
värissä -- -- --

STENFORS. Onko punainen teidän mielestänne niin ilkeä?

SIEVÄ. No, älkää ollenkaan olko olevinanne; ikäänkuin ette tietäisi
punaisen aina merkitsevän rakkautta.

STENFORS. Vai rakkautta?

SIEVÄ. Ja katsokaapa, tuohon on tipahtanut lakkaakin syrjälle, se
merkitsee, että kirje on tervetullut.

STENFORS. Ei, Sievä-neitiseni; nyt on terävä älynne vienyt teidät
varsin harhaan; sillä tuo kirje sisältää jälleen varmaankin jonkun
paastosaarnan, johon minulla ei ole tarpeeksi hartautta.

SIEVÄ. Oo, -- älkää koettakokkaan narrata minua! -- Antakaas kun katson
-- ainoastaan allekirjoitusta!

STENFORS. Olkaa hyvä, -- jos saatte sen käsiinne, (pistää sen
lompakkoonsa) mutta toistaiseksi pistetään se talteen!


Kymmenes kohtaus.

    Entiset. Pettersson. Briita.

BRIITA (miehelleen). Sidoitkos Pollen kiini, ettei se -- -- --

PETTERSSON. Ei se karkaa, se on niin autuaallisen rauhallinen raavas.

STENFOES. Hauskaa jälleen nähdä herrasväkeäkin!

PETTERSSON. Niin, näettekös, minun tuli pikkuisen ikävä teitä,
sillä -- --

BRIITA. Noo, kas vain, Sievä-neiti! Kuinkas Silmukki jaksaa?

SIEVä. Kiitos kysymästä!

BRIITA. Joko se on ruvennut hyvin lypsämään?

PETTERSSON. Niin, näettekös, minun journaalistani on lehti päässyt
irti; minä en saa päähäni kuinka se on päässyt irti, mutta irti
se on -- -- --

STENFORS. Ehkä hiiret ovat sen nakertaneet?

PETTERSSON. Hiiret -- --? Kas niitä peijakkaan piikki-nokkia! Niiden
työtä se varmaan onkin! -- Niin, -- nyt min'en tiedä, kyllä tuo lehti
vielä jälellä on, mutta min'en saa päähäni, miten se jälleen
paikoilleen sijoitettaisiin -- jott'ei vain häiriötä syntyisi. Jos te
senvuoksi -- -- --

STENFORS. Aivan kernaasti, kun vain lopetan toimeni täällä -- (its.)
siihen, mistä aloitinkin -- --

BEIITA (on puhellut hiljaa Sievän kanssa). Ettekös tekin, herra
Stenfors, myönnä, ett'ei turnipseista ole minnekkään?

STENFORS (alkaa käydä levottomaksi). Saokaa anteeksi, min'en ole niitä
maistanut! (Its.) Missä se Laura viipynee? Hän oli äsken vähän
kummallinen!

PETTERSSON (on näyttänyt ankaran mietiskelevältä). Hm! Hiiret? -- --
Kaikenlaisia pahantekiöitä niitä sentään onkin!

BRIITA. Minun pitää nyt samalla hankkia alku tuommoisia puntari-päisiä
lampaita täältä Wäinöläatä; ne kuuluvat olevan kelpo rotua.

PETTERSSON. Mutta kuinkas me nyt saamme lampaita muassamme kulkemaan,
Briitakulta?

BRIITA. Kuinkas muuten kuin sylissä; sinä otat emälampaan, minä otan
pässin.

PETTERSSON. Mutta kukas sitten ajaa Pollea?

STENFORS (kärsimätönnä). Pässi tietysti!

PETTERSSON. Briita, kuuleppas, pitihän meidän paluumatkallamme
pistäytyä Nummi-Jakkoa pinnistämässä Ojalan junttivarkaudesta. Nyt
kävisi sekin hyvin, kun sinä olet muassani.

STENFORS (ivalla). Vallesmanni käyttää siis yhä vielä, niinkuin
ennenkin, rouvaansa käpälä-lautana, itsepintaisia konnia pusertaessaan?
Haha!

BRIITA. Älkää pilkatko! Vaimoväki voipi toisinaan paremmin kuin
miespuoliset masentaa vekkuleja; -- ja se ei ole ymmärtäväiselle mikään
naurun-asia.

STENFORS. Älkää lauseitani väärin ymmärtäkö. Minä tarkoitin,
vallesmanni tekee perin oikein, aina käyttäissään rouvan rohkeutta, kun
hänen omat voimansa uupuvat.

PETTERSSON. Mitä puhetta tuo on? Sitä min'en saa päähäni.

STENFORS. Minä tarkoitan: Tämä seutu on yleensä kovin pahamaineinen,
senvuoksi tarvitaankin täällä yhä jykevämpää järjestyksenpitoa, ja
kosk'ei -- -- --

PETTERSSON. Aivan oikein, perin oikein. Täällä vietetään peloittavan
koiramaista elämää. Minua memoriaalini on täpötäynnä kurjuutta ja
seka-sotkua.

STENFORS. Sepä surkea memoriaali!

PETTERSSON. Niin onkin, niin onkin! -- Minä koetin ensin alussa
kohdella noita veitikolta hyvyydellä, mutta se ei kauvan käynyt
kontoon. Minun täytyi muuttua kovaksi -- -- --

STENFORS (yhä pilkaten). Ja sitä ne tottelivat tietysti!

PETTERSSON. Tietysti, tietysti! Mutta pahin pulma on, että kun ne ovat
tehneet hunsvotin-metkuja, ei niitä koskaan saa millään keinoin
tunnustamaan.

BRIITA (on yhä puhellut Sievän kanssa; Sievälle, nauraa hohottaen). Voi
pöllöä! Miks'ei hän tarttunut lehmän sarviin? Niin minä olisin tehnyt!

STENFORS (ilkeästi ihmetellen). Vai ei herra Pettersson saa roistoja
tunnustamaan?

PETTERSSON. En, sillä ne ovat merkillisen teräväpäisiä vikurtelemaan ja
tekemään jussinkoukkuja. -- Kerrankin tutkistelin erästä, joka oli
varastanut Yllilän porsaan. Tepastelin ensin tunnin aikaa. Vihdoin jo
alkoi pistää vihakseni veijarin itsepintaisuus. Virkamahdillani lausuin
hyvin päättävästi: "Kuuleppas, sinä Klippari, minä luulen, että sinä
olet varastanut Yllilän kiljun-pojan!" -- Mutta arvaattekos, mitä hän
tokasi vastaukseksi? -- Hän lausui jyrkästi: "En!"

STENFORS (kuin edellä). Sepä todella kummallista!

PETTERSSON. Ja minä jouduin ymmälle. En tiennyt, mitä tehdä -- --

STENFORS. Ettekö todellakaan tiennyt?

PETTERSSON. Tie -- -- kyllä, kyllä minä juuri tiesinkin, mutta vaimoni
on erinomaisen kekseliäs, sen voitte uskoa.

STENFORS. Kyllä minä uskonkin!

PETTERSSON. Hän on sanomattoman kekseliäs. Minä kysyin: "Mitäs nyt
tehdään, Briitakulta? Tuo jumalaton porsaanvaras ei tunnustakkaan." --
"Kyllä neuvo keksitään," -- vastasi hän heti; meni samassa roiston
eteen ja sanoi -- -- niin, mitenkäs penturin lailla hän taas sanoikaan?
-- Kuuleppas, Briita, mitenkäs sinä sanoitkaan?

BRIITA (kuulematta sitä, jatkaen Sievälle). Sarvettomat pässit ovat
parempia! -- Kas Laura-neitiä vaan!


Yhdestoista kohtaus.

    Entiset, Laura, (lopulla) Strömberg, Salmela, Heiliö.

LAURA (tulee). Hyvää päivää, täti, tervetuloa!

BRIITA. Onko isäsi kotona?

LAURA. Isä -- (katsoen Sievään) -- ei?

SIEVä. Hän on pellolla ojamiesten luona.

BRIITA. Kas, Sievästä tulee sievä talon-emäntä; hän tuntee tarkkaan
talouden seikat. Siksipä hän aina onkin iloinen ja hilpä.

SIEVÄ. Niin, herra Stenfors sanookin minun aina nauravan, pait iltasin,
kun olen uninen.

BRIITA. Niin, niin, -- "illan torkku, aamun virkku -- -- --." Hän
vangitsee vielä monen pojan sydämen.

PETTERSSON. Vangitsee -- --? Kuulkaapas! Oletteko kuulleet että nykyään
kaksi vankia on karannut Kakolasta?

SIEVÄ. Ai, ai, jos ei ne vain tulisi tänne!

PBTTERSSON. Olkaa huoletta, neiti-näpykkäni. Minä kyllä suojelen teitä
lain voimalla -- -- --

STENFORS. Ja vaimonne kädellä.

PETTERSSON. Niin, niin, -- tietysti! Ne ovat muuten kaksi kuuluisaa ja
sukkelata pahantekiää, nimittäin Johan Peltola, myöskin tunnettu
Venkka-Jussin nimellä, kun hänellä on se luonnon-vika, että hän on
Venkka-Jussi.

STENFORS (ivaten). Merkillistä! Onko hän ihan varmaan saanut nimensä
siitä?

PETTERSSON. Epäilemättä. Ja toinen on Kristoffer Marttinen, jota
myöskin kutsutaan Risto-sihteeriksi, mutta min'en saa päähäni, mistä
hän on saanut semmoisen liikanimen.

STENFORS (teeskennellyllä totisuudella). Ehkä hän on ollut sihteeri?

PETTERSSON (miettien). Sihteeri -- -- niin -- ehkä! sitäpä min'en
ollenkaan ole tullut ajatelleeksi. -- Summa se, -- nämät pahantekiät
ovat karanneet Kakolasta, ja minä olen saanut varsituisen oortelin
pitää silmäni auki; sillä niiden luullaan olevan näillä tienoin.

SIEVÄ. Taivaan Herra, sehän on kauheata!

PETTERSSON. Älkää ollenkaan peljätkö, luottakaa vain minuun. Minä teen
kaikki, mitä ihminen voipi.

STENFORS. Se riippuu siitä, minkälaista ihmistä te tarkoitatte.

PETTERSSON. Herra Stenfors, suokaa anteeksi, -- ettehän te vain
tehnekkään pilkkaa minusta?

LAURA (eriks. Stenforsille). Kuinka te saatatte noin armottomasti
pilkata hyväluohtoista miestä?

STENFORS (eriks. Lauralle). Laura, jos toki tietäisitte, kuinka vaikea
minun on pitää vireillä tätä lörpöttelemistä!

PETTERSSON. Tottakin, otinhan minä noiden rosvojen
tunnusmerkki-luettelonkin mukaani, jotta paremmin voisitte olla
rauhassa (kourii taskujaan). Missä se nyt onkaan? (Briitalle) Onko se
sinulla -- (etsien) se -- -- se -- -- signalementti pahuus?

BRIITA. Ei, -- itsehän sinä sen otit.

PETTERSSON. Sep' oli ilkeää! -- Enhän minä vain lie kadottanut sitä.
-- -- Mitäs kummia sitte tehtäisiin?

SIEVÄ. Noo, -- tunnemmehan me ainakin toisen, -- Venkka-Jussin.

PETTERSSON. Hahaha! Niinpä kyllä, -- ja toisen tunnemme
kirjoituksestaan -- hahaha -- koska hän on sihteeri!

STENFORS (ilkeästi). Niin, eihän verrattoman älyn sukkeluutta mikään
voita. Hahaha!

PBTTERSSON. Ei, haha -- --! Niin, mutta tottamaar sekin, meidän täytyy
toki heti kotiin jälleen.

SIEVÄ. Ai'otteko nyt jo lähteä?

LAURA. Minä luulin teidän jäävän tänne iltaa viettämään.

STENFORS. Kuinkas rouvan pässin nyt käypi?

BRIITA. Te saatte tulla sen kanssa!

SIEVÄ. Kas tuolla kävelee kaksi vierasta sedän kanssa -- -- --

KAIKKI (rientävät uteliaina ikkunan luoksi).

SIEVÄ. -- -- Kaksi nuorta herraa. Oi, jospa ne toki tulisivat tänne!
-- -- Kas, kuinka kauniisti tuo hymyilee puhellessaan, -- tuo, joka
kävelee sedän toisella puolella! -- setä on näköjään mieltynyt
häneen -- -- --

LAURA. Minä pidän enemmän tuosta toisesta. -- --

STENFORS. Ja minä soisin niiden kävelevän selkä tännepäin.

SIEVÄ. Voi, ne tulevat tänne, se on verratonta! Mekin saamme kerran
vieraita! Oi, oi!

STENFORS. Sievä-neiti ei koskaan saa kylliksi vieraita.

SIEVÄ. Saapa kyllä, kun vain tulee hauskoja vieraita.

PETTERSSON. Kuulkaapas, herra -- -- te -- -- minä olen tullut siihen
päätökseen, että ne ovat tuommoisia luu-herroja, jotka kaivelevat
kunniallisten ihmisten hautoja ja kolistelevat rauhallisten sielujen
pääkalloja ja sääriluita.

STENFORS. Kyllähän ne saattavat muitakin rosvoja olla.

PETTERSSON. Rosvoja --? Niinpä saattavatkin! Voi, minua poloista! Tuo
saaturin signalementti -- Briita -- journaali -- memoriaali -- hm,
tuossahan ne jo ovatkin!

STRÖMBERG (näyttäikse avonaisessa ovessa Heiliön ja Salmelan kanssa).
Olkaa hyvät, astukaa sisään vain!

PETTERSSON (its., varsin neuvotonna, nolona). Kas niin! Siinä ne nyt
ovat! (Vieläkin hädissään etsiskellen). Voi, voi! Signalementti!!

STRÖMBERG. Hehe. Kas tässä oikeita kunniavieraita meille. Kaksi kelpo
poikaa, he: Maisteri Heiliö ja Salmela.

PETTERSSON (hermona). Tätä min'en saa päähäni -- -- --

STRÖMBERG. Minä tapasin heidät tuolla maantien varrella.



TOINEN NÄYTÖS.


Huone nimismies Petterssonin luona.


Ensimmäinen kohtaus.

    Risto (yksin).

RISTO (tulee, puhuen talonpoikaisella murteella ulospäin). Jassoo, vai
pitää mu'v vartoo't tääl'? (Luonnollisella äänellään). Paljon olen minä
tosin elämässäni uskaltanut, mutta tämä on toki hävyttömin kaikista
konnantöistäni. Varas käy visiitillä poliisin luona, joka juuri
nuuskielee häntä. -- Kuolema ja kiusaus! On tämäkin juoni! Mutta se
pisti päähäni kuin salama -- enkä minä milloinkaan laske hyvää juonta
sivuitseni. Ja kyllä se onnistuukin, -- kun varas vain on sukkela ja
poliisi on tuhma. -- Näinhän minä nimismiehen äsken ajavan pois
puolisoinen ja palajavan yksin takaisin. Hän on siis tällä hetkellä
ilman vaimoa tai, toisin sanoen, ilman tutkimis-älyä. -- Kun vain
saisin hyvin kauvas venytetyksi häntä nenästä ja siten hänen huomionsa
poispäin itsestäni, niin olispa pirua, ellen minä -- -- --


Toinen kohtaus.

    Risto. Pettersson.

PETTERSSON. Päivää, päivää! Sinäkö tahdoit puhutella minua?

RISTO (koko kohtauksen ajan talonpoikais-murteella). Ei, teirän
herramaisuuten', emmää sunkaan.

PETTERSSON. Etkö? No, mutta mitäs sinä tahdoit sitten?

RISTO. Mu'm piti vaan antaman tää preivi teitil'.

PETTERSSON. Kuka sinä olet? Mistä sinä olet kotoisin?

RISTO. Mää olen se Leppärlän Antti, -- kyl' mää tuolt' Uurelt maalt'
kotosin olen kans'.

PETTERSSON. Vai Uudeltamaalta, -- vai niin. Keltä on tämä kirje?

RISTO. Ja kelt' se o'? -- -- Jaa, sitä mar' e'm mää tiera.

PETTEESSON. Etkö tiedä? No, miten sinä olet sen saanut sitten?

RISTO. Pitääk' mu'n sanoman se?

PETTERSSON. Pitää, pitää.

RISTO. No, vaik' vaa'n, kyl' mää sen tairan kans'. -- Kas, se o'n ny's
sil' viisii, et' mul' o'm piea' trekooli'm muotonen kans', ja mää sain
siit' muutaman tikkelperi'j, ja sit' mää aatteli'm: Mitäs mää niil'
ny't tee'n? Kukaties vois' niist' saara muutamat pennin kans', mää
aattlin: taitais olla paras vierä'n ne kaupunkiij. Ja meirän muijaki'm
plätisi siit' ain' kans'. Ja sit' mee'h pantiin tikkelperit kahtee'n
suuree'n korii'j ja sit' mää lährin' niiren kans' kaupunkii'.

PETTERSSON. No, ja sitten sinä tulit kaupunkiin?

RISTO. Ei maar', -- e'm mää sin' niin koht' sentään tullu'm; mul' oli
ny'n ne kaks' suurta korii traksittavana kans'. Mut' kyl' mää sin'
lopuit' tulin sentää'j ja'.

PETTERSSON. Ja sitte möit sinä voaraimesi, -- -- eikö niin?

RISTO. E'm mar', kuulkaas, e'm mää niit' myyny'.

PETTERSSON. Mitenkä? Etkö saanutkaan vaaraimias myydyksi?

RISTO. Ei, -- kas kun ei mul' ollukka'n faaramii, ku'n tikkelperei
vaa'.

PETTERSSON. No, sama se. Eikö sun tikkerperis käyneetkään kaupaksi?

RISTO. Ooja', kyl' ne lopult' meni kans' -- --

PETTERSSON. No, entäs sitten?

RISTO. Sit' mää träffäsin toril' meirän pitäjän hantelsmanni'n kans, ja
hä'm pyysi mun tuleman kuormaa ottamaan Turust' ja sil' matkal' mää nyt
olen.

PETTERSSON. Mutta minä en saa päähäni, mistä sinä sait tämän
kirjeen -- -- --

RISTO. Orottakas vaa'n, se tulee koht'. -- Ja tuol' vähä'm matka' pääs'
tuli muu' vastaan yks' kun ajoi korkjaa'n hevosen kans' -- meinaten
selkähevosen kans' -- hän kattos minu'm päällee'n ja sanos: "Kuuleks',
mihes sää menet", hän sanos. "Turust' kotja", mää sanosi'. "Meneks'
kirkonkylän kautta vai'," hän sanos. "Menen oikee'm", mää sanosi'. --
"Kuuleks', tieräks' mitä", -- hän sanos -- "Voiks' sää vierä piene'm
preivi'v fall'eksmannil'", hän sanos. -- "Ooja' -- miks'ei", mää
sanosi'. Ja sit' hän otti yhren kirjan taskustas ja sit' hä'm pani sen
hevoset niskaa vastaa'j ja sit' hän kirjotti siihe'j jotaa'j ja sit'
ku' hän oli kirjottanu', reväsi hä'm plarin kirjastas ja sit' hä'm pani
sen kokoo'j ja annoi mul' ja sit' hän sanos: "Toss o'm markka,
toimitaks' sen ny'?" -- "Kyl' mää sen toimita'm", mää sanosi'. "Hyväst'
sit", hän sanos, ja sit' hä'l löi hevost' selkää'j ja sit' mää meni'n.

PETTERSSON. Annappas tänne se kirje.

RISTO (kaivelee laskuissaan). Juu, kyl' mää sen -- orottakas vähäj --
juu, kas täs' se o'n ny'! (Aikoo, mennä). Hyväst' sit', -- kiitoksii
paljo'!

PETTERSSON. Älä, -- odotappas vähän! Pitää toki katsoa, mitä tässä on
(Avaa kirjeen). Maisteri Saariolta, -- kukas se on? (Lukee hiljan).
Mitä kummia! (Lukee edelleen). Onko se mahdollistat (Ristolle). Oletkos
varma siitä, että tämä on totta?

RISTO. Helvetis' kans' -- anteeks' vaa'n -- -- se o'm paljo'm
mahrollist' et' se o'v valhet' kaik' tyy'.

PETTERSSON. Mitä sanot?

RISTO. Niin, kuinkas mää sen tierän, herr pe-falleksman, en sunkaa'm
mää ol' preivii kirjottanu'.

PETTERSSON. Niin, se on totta se. -- Mitäs nyt on tehtävä? (Huutaa).
Briita! Briita! Brigitta! -- -- Kas, nyt vasta muistan, hänkään ei ole
kotona -- --! Hm, hm! -- Oliko se fiini mies, joka kirjotti tämän?

RISTO. Jaa, fiini vai? -- Niin, perkulek' sen tietää kuin fiini hän
oli. Kyl' hän nii'v fiini kumminkin oli, ku' falleksmanniki. -- Saank's
mää mennä sit'?

PETTERSSON (julmasti mietiskellen). Älä vielä -- (Its.). Jos minä
ottaisin memoriaalin -- (ään.) -- no, mene vaan -- ei, odotappas vielä
-- (Its.) onhan mulla kirje -- niin, sinä, saat kyllä mennä.

RISTO. Suurkiitos! (Aikoo mennä). Hyväst' ny'.

PETTERSON. Ei, ei sentään, varroppas vähän! (Its.) Herran pohtimet,
mitä mun nyt pitää tehdä? -- Kunpahan vain Briita -- --!

RISTO. Enk's mää saa mennäj jo?

PETTERSON. Et, et. Sinä saatat -- -- annappas olla! -- (Its. ankarasti
tuumaillen). Jos minä veisin kirjeen journaaliin ja siitä memoriaaliin
-- -- ja -- -- memoriaalista -- -- -- journaaliin -- -- --?

RISTO. Mul' on kiiru ja'!

PETTERSON. Briita! -- Antti, piti sanomani -- sinun täytyy ajaa minun
kanssani varkaitten' -- -- ei, ei -- vaimoni luo!

RISTO. E'm mää kerki, mun täytyy kaikel' muotoo olla koton' tänäpän'
ehtool'.

PETTERSON (Koomillisimmalla pontevuudella). Siit' ei synny mitään!

RISTO. No, mut aatelkaas ny'k kumminkin! (Äänettömyys). No, saank's mä
ny'm mennä'v vain?

PETTESSON. Kuuleppas sentään, ystäväni -- --

RISTO. E'm mää kuul', enkä nää; enkä ol' falleksmannin ystäväkään, e'm
mä mikään spitaakelikaan ol!

PETTERSSON. Älä ymmärrä minua väärin; Anttihan sun nimes oli?

RISTO. Jaa-ah, niin o'!

PETTERSSON (kirjoittaa sen muistiin). No, mene nyt sitte herran nimeen.

RISTO. Kyl' mää vaa'l luun' korjaan kans'. Hyväst' ny'k! Kiitoksii
paljo'.

    (Menee).


Kolmas kohtaus.

    Pettersson (yksin)


PETTERSSON. Tämä on toki hirveän hillimätöntä kansaa, jonka päälliköksi
minä olen pantu. Mutta sentähden kai juuri minut tänne määrättiinkin.
Miksikä ei suomalaiset ole ollenkaan sivistyneet, -- sitä min'en saa
päähäni. Enhän minäkään ole liiaksi koulua käynyt, mutta onhan minulla
kuitenkin tarkka järjen-juoksu -- paitsi välin, kun ei nuo pääklipparit
tunnusta -- -- ja onhan mulla journaali ja memoriaalikin. -- -- Kas,
kun olin unohiaa -- -- Hm, hm! Minä tiedän jo edeltäpäin minkä jyryn
Briita nostaa siitä, ett'en pidättänyt tuota miestä. Mutta herran
nimessä! Mitä voipi enää nimismieskään, kun toinen rupee hävyttömäksi
-- raa'aksi! Minun täytyy pistää pikku hätä-valhe, täytyy sanoa sen
olleen vanhoja tuttujani, että se on meille monta siankinkkua tuonut.
-- Mutta mihin minä nyt ryhdyn? Sekä journaalissa että memoriaalissa on
hirvittävästi työtä; mutta jos minä teen jotain, sanoo Briita heti,
että olen tehnyt pukin. -- Ja hänenkin piti nyt juuri mennä tuota
pässiä noutamaan -- niinkuin ei hällä ennaltaan ois semmoista. -- Ja
ellen minä paperejani tänään kuntoon saa, on huomenna kruununvouti
niskassani. Voi minua, poloista miestä! -- Ohhoo! Jollei mulla olisi
niin kova pää, olisin jo aikoja sitte tullut hassuksi; sillä
käsittämättömän tuskallista on olla nimismiehenä, kun oma vaimo on
kuvernööri. Taivas kaikkia minun kaltaisiani suojelkon! Hohhoo --
jaajaa!

    (Menee).



Muutos.

Perältä näkyy järvi. Näyttämö puutarhana. Oikealla Väinölän
asuinhuone-rivi. Pari ikkunaa näyttämölle päin. Seutu metsäinen.


Neljäs kohtaus.

    Strömberg. Heiliö.

STRÖMBERG (tulee, kantaen nipussa kaloja).

HEILIÖ (seuraa häntä, kantaen onki-tarpeita).

STRÖMBERG. Hehehe! -- Herra Heiliö, ettekö luule kalastuksen
kesä-aikana olevan ihmisen suurin hauskuus?

HEILIÖ. Ompä kyllä, kalastus yleensä on hupaisata.

STRÖMBERG. Mutta tuo rauhallinen onkiminen on toki suloisin; ei
tarvitse vaivata ruumistaan eikä sieluaan, istuu vain rauhassa sikarri
hampaissa veneen kokassa, -- ahvenet tulevat itsestään. Hehehe.

HEILIÖ. Toisinaan kiiskejä myöskin. -- --

STRÖMBERG. Kiiskejä myöskin, -- hehehe, tietty se. -- (Panee kalat
riippumaan pensaan haaraan). Herra Heiliö, hehehe, tulkaapa katsomaan
mun uljaita kaalin-kupujani! -- Vai, te ette taida niistä sentään
pitääkkään, te kirjamiehet? Hehehe!

HEILIÖ. Tottapa toki! Kaikenlainen maanviljelys miellyttää minua, sillä
minä olen maanviljeliäp poika.

STRÖMBERG. Vai niin, hehehe! (Mennessään) Minun apumieheni, hra
Stenfors on kummallinen, hän ei ollenkaan pidä kaalinpäistä. (Sivulle).

HEILIÖ (näyttämön ulkopuolella). Herra Strömberg! Mikäs tätä vaivaa,
kuin on noin käpristynyt?

STRÖMBERG (ulkona). Se on kuivettunut. Hehehe. -- Mutta kas täss' on
aika vaari! Hehehe. Kas tuommoinen!

    (Tulee esiin suuri kaalinkupu kädessä).

HEILIÖ (tullen esiin). Te näytte pitävän erinomaisen paljon kaalista.

STRÖMBERG. Niin pidänkin; ne ovat minun mielikasvejani. Hehehe. --
Tiedättekös mitä? -- Minä olen tullut siihen päätökseen, että
tuommoinen suuri kaalinkupura on maisterien pään kaltainen. Hehehe. Kun
sen levittää, näyttää se kirjalta, aivan kuin koko pää olisi suuri
kirja. Hehehe?

HEILIÖ (nauraen). No, sitten on mulla vielä ääretön matka
maisterin-arvoon, sillä minun pääni ei ole likimainkaan noin suuri.

STRÖMBERG. Hehehe! Te olette leikkisä. Mutta on mulla täällä muitakin
katsottavia. Hehehe.

HEILIÖ. On, täällä on erinomaisen kaunista, se kunnioittaa kartanon
haltiaa.

STRÖMBERG. Hehehe! Mutta kyllä se maksaakin, -- vaan ei tee mitään.
Hehehe. Tämän tilan entinen omistaja oli huolimaton. Kun minä tänne
muutin, huomasin heti, että kaikki oli rappiolla. Kaikkialta tunki
rikkaruoho nokkansa esiin ja täällä oli niin hirvittävän metsäistäkin,
että -- että oli aivan kuin säkissä. Hehehe.

HEILIÖ. Te olette siis tehnyt varsin ihmetöitä.

STRÖMBERG. Niin, no, hehehe! -- Teilläpä on tarkka silmä. -- Kehumatta
itseäni, kyllä tämä tila nyt on toisellainen, kuin viisi vuotta sitte.
Mutta minä olen seurannut Taivahan Taaton käskyä, hehehe.

HEILIÖ. Taivahan Taaton käskyä?

STRÖMBERG. Niin, hehehe. Käsketäänhän raamatussa Aatamin möyrimään
maata ja tekemään sen itselleen mukavaksi, hehehe.

HEILIÖ (nauraen). Vaikk' ei juuri noilla sanoilla -- --

STRÖMBERG. Kuitenkin sinnepäin. -- Kuulkaas, hehehe, -- te olette
sukkela mies. -- -- Mutta nytpä vasta huomaan, -- missä toverinne, hra
Salmela lienee?


Viides kohtaus.

    Entiset. Sievä.

SIEVÄ (tuli rakennuksen takaa, kuuli viimeiset sanat). Herra Salmelan
näin minä hetki sitte kävelevän rannalla.

STRÖMBERG. Teidän toverinne ei näy suurin välittävän maa-elämästä.

HEILIÖ. Sepä juuri hänen ihanteensa; mutta hän nauttii sitä enimmiten
noin yksinään.

STRÖMBERG. Hän taitaa olla papin poika, hehehe?

HEILIÖ. Ei, vaan papin-kisälli tätä nykyä.

STRÖMBERG. Vai niin; -- sen minä huomasinkin. Ne ovat suloista väkeä,
nuo papit. Ne ovat uurmaakarin tapaisia: Kun ihmiskurjan sielun-värkki
joutuu pilalle, puhaltavat ne vain pikkusen johonkuhun rattaasen, -- ja
paikalla on se käynnissä jälleen, hehehe! -- Minä pidän paljon
papeista; papit ja maanviljeliät ovat maailman selkäpiikki.

HEILIÖ. Ja kauppiaat sen jäsenet,

STRÖMBERG. Hehehe, -- niin, käpälät, jotka selkäpiikkiä liikuttavat. Ja
maisterit ovat sielu, joka käpäliä johtaa.

SIEVÄ. No, herra Heiliö, tuletteko mukaan nyt?

HEILIÖ. Kiitän, -- mielelläni!

STRÖMBERG. Ja minne matka pitää?

SIEVÄ. Herra Heiliö halusi nähdä hevosiamme j.n.e.

STRÖMBERG. No, eikös vain! Lyödäänpä vetoa, teistä tulee vielä
maanviljeliä. Hehehe!

HKILIÖ. Eipä taitaiskaaa olla hullumpaa?

STRÖMBERG. Ei suinkaan. Hehehe. Kunnollinen maanviljelys onkin
viljelys, joka on kaikkien viljelyksien viljelys. -- Hehehe, -- te
olette kunnon poika; -- kuulkaas, ette suinkaan te tänään enää täältä
lähde?

HEILIÖ. Minut saapi hyvin helposti jäämään.

STRÖMBERG. Toverinne pitää myöskin jäämän.

HEILIÖ. Häness' ei -- luulen ma -- vastusta, sillä hän on aivan
hurmaantunut tähän kartanoon -- ja minä myöskin.

STRÖMBERG. No, eikös vain, -- hehehe. Sepä hauskaa. Mitä kauvemmin te
täällä viivytte, sitä iloisempi minä olen. -- Hehehe. Täällä on vielä
paljon katseltavaa, joka kenties huvittaa teitä. Ja parempaa opasta,
kuin pikku Sievä, ette saisi mistään; sillä -- kehumatta itseäni -- hän
on veljenitytär ja oikein kelpo tyttö onkin, -- hehehe.

SIEVÄ. Noo, -- setä! Mitä tuo nyt on! -- Kas niin, herra Heiliö, tulkaa
sitte!

    (Sievä ja Heiliö pois).


Kuudes kohtaus.

    Strömberg (yksin).

STRÖMBERG. Tuo on todellakin sievä nuorukainen, tuo Heiliö! Saakeli,
kuinka meill' oli hauska onkiretkellämme. Hehehe. -- Hänellä on niin
penturin tarkka silmä ja semmoinen into ja halu, että -- -- -- niin, se
on oikein kumma! Hehehe. -- Mutta se toinen -- pappi -- -- min' en
tiedä varmaan, kumpainen minua enemmän miellyttää. -- Ne ovat oikeita
kunnon suomalaisia, -- eikä semmoisia, kuin tuo pilkkakirves Stenfors.
-- Min' en enää huolisi koko miehestä, ellen häntä kipeästi
tarvitseisi. Hehehe. -- -- Kas penturi!

    (Ottaa kalanipun pois).


Seitsemäs kohtaus,

    Risto (yksin).

RISTO (esille). Missähän nimismies-ystäväni viipynee? Tässä täytyy
minun odottaa häntä, nähdäkseni mille suunnalle seikat kääntyvät. --
Minä asuskelen tuolla pensaan juuressa; -- se on mainio asuinpaikka
minun säätyiselleni. Vähän ahtaan lainen se tosin on, mutta minä
ai'onkin jo huomenna muuttaa sieltä, -- ja muutankin niin etäälle,
ett'ei Suomen risut silmiäni revi eikä poliisin silmä kannata sinne. --
(katselee varovasti ympärilleen), Hah!

    (Pujahtaa pensaasen).


Kahdeksas kohtaus.

    Laura (yksin).

LAURA (tulee huoneesta). En tiedä mitä ajatella. Kun tuo nuorukainen
puhelee kanssani, tuntuu mieleni niin kummalliselta. Onpa silloin
melkein, kuin rakastaisin häntä. Mutta heti, kun hän on poissa, katoaa
kaikki tunteet rinnastani. -- Sydämetön pilkkaaja hän on, ja semmoiset
ovat ilkiöitä. Hän on valmis loukkaamaan herttaisia vieraitammekin.


Yhdeksäs kohtaus.

    Salmela. Laura.

SALMELA (tulee perältä).

LADRA. Herra Salmela!

SALMELA. Neiti!

LAURA. Oletteko käynyt rannalla?

SALMELA. Olen; siellä on ihmeen ihana paikka. Minun kotini on myös
järven rannalla, senvuoksi aina hupaisina hetkinä mieleni sinne
vetää. -- Aaltojen hyrsky soittaa mulle äitini laulamia, suloisia
kehto-laulelmia.

LAURA. Tuolla, oikealla, on pieni lehto aivan lähellä rantaa; siellä on
mitä hauskin käyskennellä näin iltamalla.

SALMELA. Vasta kesä-illan hiljaisuudessa oppiikin maamme
suloisuuden tuntemaan, sen ylevätä juhlallisuutta ihantelemaan.
-- Kun koko muu luonto uinailee, huokuu yhäti järvi, kuni i'äisesti
levoton ihmis-sielu, ja sen hiljainen maininki kuiskaa korviini
surun-sointuisia säveliä, raskaita kuni kaipauksen hengähdykset. --
Niin, neitini, te olette onnellinen, kun saatte olla ja elää näin
herttaisessa paikassa, rauhan ja yksinäisyyden helmassa.

LAURA. Myönnän kyllä; mutta yksinäisyyteenkin voipi ajanpitkään
kyllästyä.

SALMELA. Suokaa anteeksi, -- mutta minä olen luullut huomaavani, että
juuri te olette luotu maaseudun yksinäisyyttä nauttimaan.

LAURA. Niin luulen itsekkin. Mutta minä olen nainen. Mies saattaa ehkä
yksinomaisesti kiintyä kirjoihinsa, mutta tyttörukalle eivät ainoastaaa
kuolleet kirjaimet ole kylliksi. Ja kun minä luen jotakin, on mulla sen
johdosta aina niin ihmeen paljon kyselemistä.

SALMELA. Mutta ettehän te toki eläkkään erakon lailla.

LAURA. Melkeinpä kyllä. Isäni on aina kiintynyt toimiinsa, hän ei -- --

SALMELA. Entäs orpananne?

LAURA. Hän tuli tänne vasta hiljakkoin, ja paitsi sitä, hän on vallan
toisenlainen kuin minä, aina hilpeä ja vilpas; hän ei käsitä minun
haikeuksiani. Ja minä luulen, että juuri sentähden pidänkin hänestä
niin paljon.

SALMELA. No, eikö täällä käy vieraita?

LAURA. Käypi kyllä. Mutta ne eivät koskaan puhele kanssani totisia
asioita. Kun joskus johdan puhetta vakavampiin aineisin, käännetään se
heti pilaksi. -- Oi, uskokaa, ei mikään ole niin inhoittavaa, kuin,
odottaessaan totista vastausta, kuulee jonon jonkinjoutavia
kohteliaisuuden sanan-parsia --- Mutta minä olen hupakko, kun rupean
ripittämään itseäni ventovieraalle.

SALMELA. Tuttavuutemme on tosin lyhyt, mutta matkaavaisten kanssa
tutustutaankin yht'äkkiä, -- ja minä luulen ett' ette kadu minulle
osoittamaanne luottamusta.

LAURA. Niin, te olette ainakin osoittanut ihmeteltävää
kärsivällisyyttä, kuunnellessanne turhamaista pakinaani.

SALMELA. Minä olen kuullut, ja luulen ymmärtäneenikin sanelmanne, --
Sallitteko minun vastata, sallitteko minun vähän ryhtyä erääsen
asiaan -- -- --?

LAURA. Sydämestäni, -- minä kiitän. Teissä on jotain, josta minä paljon
pidän; te ette ole ollenkaan turhamainen ettekä pilkallinen. -- Mutta
kuuikaapa, sanoittehan tuolla rannalla löytäneenne suloisan paikan; jos
suvaitsette, menemme sinne yhdessä?

SALMELA. Sydämestäni mielelläni!

LAURA. Mutta sitte teidän pitääkin puhella minulle kaikki-tyyni.

SALMELA. Teillä on valta käskeä.

    (Menevät).


Kymmenes kohtaus.

    Heiliö. Sievä.

SIEVÄ. No, nyt jo kai olette kyllästynyt ja väsynyt tähän
herttaisuuteen.

HEILIÖ. Kuinka se olisi mahdollista, kun te olette oppaani.

SIEVÄ. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun tähteni?

HEILIÖ. En -- -- enpä juuri; mutta teidän seurassanne pidän minä siitä
kahdenkertaisesti.

SIEVÄ. Noo, hyi, miksi te noin sanotte? -- Mutta kuuluu siltä, kuin
ette olisi tyytyväinen siihen, mitä olette nähnyt. Ehkä haluatte
jotakin vielä?

HEILIÖ. Jotakin? -- Jos seikkoihin oikein pohjastapitäin ryhdymme,
haluan minä todellakin paljon vielä.

SIEVÄ. Vai niin?

HEILIÖ. Tämän viimeisen puolentunnin ajan olen minä vain halunnut,
toivonut.

SIEVÄ. No, eikös vain? -- Niin, nyt minä sen jo tiedänkin.

HEILIÖ. Ette -- -- ettepä suinkaan.

SIEVÄ. Tiedänpä: Teidän on tullut jano ja nälkä -- te tahdotte
illallista.

HEILIÖ. En, -- minun toivoni ulottuvat todellakin paljon kauvemmaksi.
-- Minä alan jo tulla järkevämmäksi, ja rupean tuumailemaan
tulevaisuuttani.

SIEVÄ. Todellakin? No, se sopii teille, se. Mutta miksikä te puhutte
noin syvällisiä asioita minun kanssani?

HEILIÖ. Neiti, te olette niin älykäs -- -- --

SIEVÄ. Hoho -- --!

HEILIÖ. -- -- että minua hävettää, kun vielä olen ilman varsinaista
tointa. Mutta nyt olen tulevaisuudestani päättänyt. Minä rupean
maanviljeliäksi.

SIEVÄ. Vai niin?!

HEILIÖ. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isä-vanhus sanoi yhä:
"Jahkahan tulet ylioppilaaksi ensin".

SIEVÄ. Oikein sanottu!

HEILIÖ. Minä olen jo suorittanut kaksi lakitieteellistä tutkintoa;
mutta nyt, kun näin teidät, heräsi haluni maanviljelykseen uudestaan.
Minä tunnen, ett'en saata ruveta yksitoikkoiseksi kirjatoukaksi, ja
senvuoksi kirjotan huomenna isälleni, että tahdon mennä Mustialaan ja
sitte ostaa tilan.

SIEVÄ. Ja muutatte sitte Savoon tietysti? Minun koti-seuduillani on
juuri teille sopivia tiloja. -- Mutta luuletteko isänne suostuvan
siihen?

HEILIÖ. Se on kelpo ukko.

SIEVÄ. Niin, se näkyy jo pojastakin! -- Vai niin -- --? Vai tilaa te
vain halusittekin?

HEILIÖ. Niin, -- -- ja sitten yhtä seikkaa vielä; mutta sitä min'en
tohdi teille sanoa.

SIEVÄ. Sanokaa vain. Ettehän toki peljänne minua?

HEILIÖ. Nyt ei todellakaan aikaa kaunisteluihin. -- Saanko lausua
suoraan?

SIEVÄ. Suoraan, suoraan tietysti.

HEILIÖ. Te olette oiva neitonen.

SIEVÄ. Hyi, olkaa vaiti!

HEILIÖ. Mutta vastahan te juuri mulle annoitte luvan puhua?

SIEVÄ. Mutta ei noin; -- muistakaa, nyt ei aikaa kaunisteluihin.

HEILIÖ. Totta, koht' on mulla matka eessä jälleen. Muisteletteko minua,
kun olen poissa?

SIEVÄ. Saattepa nähdä!

HEILIÖ. Ja muistatte myöskin, että ystävyytemme -- -- --

SIEVÄ. Nyt on perustettu!


Yhdestoista kohtaus.

    Entiset. Stenfors.

STENFORS. Hei, kas vain! Herrasväki on jo saapunut.

SIEVÄ. Niin, me tulimme viimeksi maitokamarista.

STENFORS. Maitokamarista! -- Ai, ai, Sievä-neiti, siis on hän juonut
teidän kermanne ihan kuiviin.

HEILIÖ. Ainakin niin paljon, ett'ei enään ole tippaakaan "hänen"
varakseen.

STENFORS. Erhetys; Sievä-neidillä on sitä vielä yltäkyllin minua
varten.

SIEVÄ. Onko?! (Heiliölle) Älkää uskoko tuota miestä!

STENFORS. Jos tahdotte, saapi se seikka olla vain noin meidän kesken.

SIEVÄ. Hyi, teitä, ilkiö!


Kahdestoista kohtaus.

    Entiset. Strömberg. Briita.

STRÖMBERG (Sievälle). Jos vielä tarvitset apua väeltä, täytyy sun
kiiruhtaa vähäsen; minä annoin niille luvan mennä Könkkälän
tanssiaisiin. Hehehe.

SIEVÄ. Sitte pitää mun heti mennä teetä valmistamaan.

STRÖMBERG. Varroppas vähän. Antti ja Matti pyysivät rahaa. Hehehe. Onko
herroilla vaihtaa kahden kymmenen-markan seteli pieniksi?

HEILIÖ (kääntyy pois-päin; nolona, ei kuulevinaan).

STENFORS (ilkeästi). Ehk'ei herra Heiliöllä "satu olemaan pientä". --
Kyllä minulla on. (Ottaa rahoja lompakostaan) Kas tässä.

STRÖMBERG. Hyvä! -- Kas niin, Sievä!

    (Antaa hälle rahat).

SIEVÄ (pois).

BRIITA. Mitähän se ukko siellä nyt sanonee, kun minä viivyn näin
kauvan? Kuinkahan se tullee toimeen?

STRÖMBERG. Mutta missäs herra Salmela on?

BRIITA. Niin, ja Laura, hän on myöskin poissa.

STENFORS. Ehkä nekin ovat maitokamarissa kermaa juomassa.

HEILIÖ. Kas, tuolta ne tulevatkin, -- kävelyltä.

STENFORS (katkerasti). Vai niin!


Kolmastoista kohtaus.

    Entiset. Salmela. Laura.

LAURA. Minä kiitän teitä sydämestäni!

SALMELA. Oi, mitenkäs minä sitte sanonkaan?

STRÖMBERG. Vai niin, te olette olleet kävelemässä? -- No, se on oikein.
Hehehe.

STENFORS. Vai on se oikein!

STRÖMBERG. Olkaa kuin kotonanne täällä.

SALMELA. Tämä on suloisin paikka, minkä koskaan olen nähnyt.

STRÖMBERG. Noo, te laskette liikoja. Hehehe.

STENFORS. Enkös minä sitä sanonut!

STRÖMBERG (ärsyttäneenä). Mitä te sanoitte, hehehe! Tuhmuuksia
tietysti!

STENFORS (ilkeästi). Mutta min'en käsitä, kuinka te tohditte laskea
tyttärenne kävelemään yksinään hra Salmelan kanssa.

STRÖMBERG. Tohdin? Miks'en, -- hehehe?

STENFORS (kuin edellä). Se voisi olla vaarallistakin.

SALMELA. Hyvä herra, minä vaadin selitystä!

STENFORS (k. ed). Oi, oi! Ettehän vain kaksintaisteloon vaatinekkaan,
-- se on liian vanhanaikuista "suomalaisille"!

STRÖMBEG (kiivaasti). Herra Stenfors, älkää olko hävytön, jos pyytää
saan! Hehehe!

STENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan
loukkauksen siementä. -- Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi
karannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä
ihan ilman turvaa rannalla.

BRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.

STENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri
erinomaisempia ruumiillisia sankareita.

SALMELA. Min' en ole pappi -- vaikka olenkin teologi. Ja mitä
sankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia.
Niillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on
syytä peljätä heitä.

STENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette
noita roistoja?

SALMELA. Niinpä juuri teenkin.

BRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin
papilliset miehet ainakin.

SALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen,
jonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja,
jotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja
jotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja
alkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja
palajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. -- Katkerata lienee
nähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, -- vastoin tahtoansa olemaan
roisto, kammoittava rosvo.

STRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.

STENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? -- Pitäisi
tietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.

LAURA (Stenforsille). Älkää pilkatko tunnettanne; -- noin pahasti ette
voine ajatella.

STENFORS (Lauralle). Tunnettehan te minut.

STRÖMBERG. Herra Heiliö, te olette puolinukuksissa, luulen ma. Hehehe.

HEILIÖ. Hengellisesti, niinpä taidan ollakin.

STRÖMBERG. Mutta nyt meidän pitää ajatella, kuinka teidät majoitetaan.
Hehehe. Tahdotte kai ikkunoiden olemaan järvellepäin?

SALMELA. Kuten sopii. -- Järvenpuolla on ilma tietysti raittiimpi,

STRÖMBERG. Näettekös noita ikkunoita tuolla yläkerrassa? Te saatte sen
huoneen, se on herra Stenforsin huoneen vieressä. Hehehe.

STENFORS. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.

HEILIÖ. Mitä se tekee? Me emme kävele unissamme.

STENFORS (ilkeästi). Vannomatta paras on!


Neljästoista kohtaus.

    Entiset, Sievä.

SIEVÄ (puhuu hiljaa Strömbergin kanssa).

STRÖBERG. Saakelin hyvä vain. -- Hyvät herrat, hyvät naiset! Hehehe.

STENFORS (nauraen). Te ai'otte pitää puheen, luulen ma.

STRÖMBERG. Niin ai'onkin. Hehehe. -- Arvoisat vieraat! koska nyt
-- -- -- hehehe; -- -- -- illallinen odottaa!

STENFORS (taputtaen käsiään: huutaa). Hyvä! Hyvä! Bra!

STRÖMBERG. Hehehe. Miksikä te huudatte? Mikä hätänä? -- Seuratkaa te
vain rouva Petterssonia pöytään.

STENFORS (its.). Fy fan! (Ään.). Saanko minä suloisen kunnian -- --!

BRIITA (ottaen häntä käsivarresta). Kas, me olisimmekin kuin luodut
toisillemme.

    (Nauraa hohottaa).

SALMELA (tarjoo käsivartensa Lauralle).

SIEVÄ (Heiliölle). Teidän täytyy tyytyä minuun!

    (Menevät).


Viidestoista kohtaus.

    Risto (yksin).

RISTO (astuu esiin). Niin, menkää te vain! -- Nyt on asiani selvällä!
-- Nyt tiedän kenenkä taskussa pelastukseni hinta on! -- Harhailuni
päättyy! Vapauteni hetki lyö!



KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäisen näytöksen huone.


Ensimmäinen kohtaus.

    Pettersson. Briita.

PETTERSSON JA BRIITA (tulevat eri ovista).

PETTERSSON. No tämäpä suloista! Kuulepas Briita, minä olen sydän
pivossa odottanut sinua.

BRIITA. No no, mitä nyt taas on tapahtunut?

PETTERSSON. Niin, sitä min'en saata päähäni. -- Tiedätkös, minä sain
kirjeen maisteri Sairiolta.

BEIITA. Maisteri Sairiolta, -- kuka se on?

PETTERSSON. Niin, sitäpä min' en saa päähäni. Mutta hän kirjoittaa
noista karanneista rosvo-lurjuksista. Katsopas. Se on oikein kohtelias
herra.

BRIITA (lukee). "Täten saan kunnian ilmoittaa, että jotenkin varmaan
luulen nähneeni nuo kaksi pahantekiää, Juhana Peltolan ja Risto
Marttisen, jotka minä jo ennaltaan tunnen, lähellä Teidän asuntoanne.
Rosvot olivat jalkamatkalaisten, herrasmiesten, puvussa: Kesä-palttoot,
olki-hatut j.n.e." -- Mitä ihmeitä? -- Niillä oli siis samanlainen puku
kuin Heiliöllä ja Salmelallakin.

PETTERSSON (mietiskellen). Heiliöllä ja Salmelalla -- --.
"Kesäpalttoot, olkihatut -- -- j.n.e." -- Ne ne ovatkin!

BRIITA. Mitkä niin?

PETTERSSON. Kummallista, ett'en minä sitä heti päähäni saanut!

BRIITA. Heiliö ja Salmelako? --

PETTERSSON. Ne junkkarit juuri, siinä on Venkka-Jussi ja
Risto-sihtieri. Ne ne ovat, älä kielläkkään.

BRIITA. En, en! (Lukee). "Kuten olen kuullut, ovat ne varastaneet
useammassa kohdin näillä tienoin, varsinkin puutarhoihin kuuluvat ne
murtaneen itsensä, joista ovat hedelmiä korjanneet. -- Iloni on täten
ilmoittaa tämä K.K. Herralle! -- Suurimmalla kunnioituksella -- Samuli
Sairio. Viis.-tiet. maisteri". -- (Äänettömyys).

PETTERSSON. Niin, -- mitäs sanot?

BRIITA. Voipi olla siten, mutta voipi olla tätenkin. -- Kuka sinulle
tämän kirjeen toi?

PETTERSSON. Talonpoika -- Uudelta-maalta.

BRIITA. Mikä talonpoika?

PETTERSSON. Antti.

BRIITA (nauraa hohottaa).

PETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.

BRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. -- Mikä sen talonpojan
nimi oli?

PETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,

BRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?

PETTERSSON. Missäkö? -- Poissa.

BRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen
miestä! Päästää varkaan kynsistään -- --

PETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. -- Antti on
tuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä.
Etkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja
syyskäräjissä -- --

BKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki -- --!

PETTERSSON. Luuletko niin, -- sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh!
Taivas! Suo päivösen jälleen paistaa!

BRIITA. Asiata pitää tutkia!

PETTERSSON. Tutkia, tutkia, tietty se! Lain ja oikeuden mukaan. -- Yksi
todistus minulla on vielä. -- Mutta missähän nuo niin kutsutut
ylioppilaat nyt lienevät?

BKIITA (osoittaa ulos). Hss!


Toinen kohtaus.

    Entiset. Srömberg.

STRÖMBERG (tulee; nauraa kovaa). Hehehe! Hehee!

BRIITA. No, sepä hyvä, että tulitte -- --

PETTERSSON (osoittaen ulos). Hss!

STRÖMBERG (kuin ennen). Mitä nyt, -- hehehee!

PETTERSSON (kuin ennent peloissaan). Hss!

STRÖMBERG. Oletteko hulluja? Tervetuloa! Hyv' iltaa!

BRIITA. Hiljaa, hiljaa! Muuten varkaat säikähtyvät!

STRÖMBERG. Varkaat?! Mitkä varkaat?

BRIITA. Heiliö ja Salmela.

PETTERSSON. Hss!

STRÖMBERG. Älkää hemmetissä! Hehehe.

BRIITA. Suuret syyt on heitä epäillä. (Antaa kirjeen). Lukekaa -- --

STRÖMBERG. Hehehe. (Lukee), "Kesäpalttoot, olkihatut -- j.n.e." --
Niin, mutta -- --. Tämmöisiä kirjeitä olen minä kuullut jossain
varkaiden itsekkin kirjoittaneen. Hehehe.

PETTERSSON (mietiskellen). Varkaiden itse -- --! Jos ne hunsvotit
todellakin olisivat pitäneet kruununkäskynhaltiata narrinaan.

BRIITA. Muistatteko, kuinka Salmela, puhellessamme varkaista,
puolusteli rosvoja, kuin itseään ainakin.

PETTERSSON. Hss! -- Niin, ja minulla on yksi todistus vielä. -- Mikko
näki puutarhastamme juoksevan miehen, jolla oli kourat täynnä
varastettuja viinimarjoja, ja jolla oli kesäpalttoo, olkihattu --
j.n.e.

BRIITA. Ei, kyllä meillä on täydet syyt epäillä niitä herroja.

STRÖMBERG. Tulisko noista kelpo pojista noin vain yht'äkkiä rosmoja.
Kyllä se on kummallista. Hehehe?

PETTERSSON. Semmoisia tapauksia on minun aikanani monta ollut.

BRIITA. Ja ajatelkaamme vain Sutkia. Hän on monta nimismiestä pettänyt;
on nimismiesten kanssa veljenmaljankin juonut, on niiden kanssa
"pruuri" ollut.

PETTERSSON. Niin, ja miettikääpä nimismiestä vetänyt nenästä;
esimerkiksi semmoista, kuin minä! Sitä min'en saa päähäni, -- vaikka
totta se on. -- Mutta minun tarkan silmäni sivuitse ei Sutkikaan
koskaan olisi päässyt. Sillä, kehumatta itseäni, miaä olen jo
viisikolmatta vuotta tässä pyhässä virassa ollut. Kun varas vain minun
luokseni tulee, niin kyllä se varas on.

STRÖMBERG (miettii). Hehehe, -- Sutki. Kyllä vain minäkin jo pian alan
epäillä noita kelpo poikia. -- Mutta onko velikin aivan varma siitä,
että nuo herrat todella ovat rosvoja?

PETTERSSON (vaipastellen). Aivan varma -- -- todella rosvoja -- --? Hm,
-- -- Hss! -- -- Sitä min'en saa päähäni, mutta -- -- --

BRIITA. Kyllä ne ovat rosvoja!

PETTERSSON. Ovat, ovat, tietystikin!

BRIITA. Nyt täytyy ruveta niitä tutkimaan vain!

PETTERSSON. Tutkimaan, tutkimaan, tiettyä se. Lain ja oikeuden mukaan.

STRÖMBERG. Mutta se häpäsee koko tämän talon. Hehehe.

BRIITA. Eipä! Päinvastoin se kunnioittaa talon oikeuden harrastusta.

STRÖMBERG. No, koska te olette niin varma asiasta, niin -- olen
minäkin. -- Mutta mitä se tutkinto hyödyttää? -- Paiskataan ne teidän
rattaillenne suorastaan vain. Hehehe. On kai meillä niin paljon voimia.

PETTERSSON. Mutta onhan koko talon väki tanssissa.

STRÖMBERG. Saakeli! Niin onkin. Ja ne tulevat vasta aamu-puolla kotiin.
Hehehe.

BRIITA. Miks'et sinä ottanut Mikkoa mukaasi?

PETTERSSON. Niin no, kun en tiennyt varkaiden olevan täällä.

BRIITA. Nimismiehen pitää tietää kaikki.

PETTERSSON. Kyllähän minä tiedänkin, mutta tätä min'en saanut päähäni.
-- Mutta onhan useilla toki vähän apua, -- herra Stenfors?

STRÖMBERG. Hän oli jälleen laiskan-kipeä ja meni maata.

BRIITA. Täytyy herättää hän sitte.

PETTERSSON. Ei, ei, Briita! -- Hm. -- Me emme jaksa sittenkään.

BRIITA. Kyllä minä toisen pitelen.

PETTERSSON (epäilevästi). Luuletkos minun jaksavan hillitä toista? --
Ja kukas sitte Pollea ajaa, kun sinä rosvoa rutistelet?

STRÖMBERG. Hehehe. Paras lie jättää kaikki aamuksi. Kun miehet
palajavat tanssista, ruvetkoot vahtimaan taloamme. -- Min'en enää
tahtoisi nähdä koko verkkasen poikia; sillä ne alkavat vähitellen
kammottaa minua. Hehehe. -- Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta minä vähän
pelkään roistoja; piru ties, vaikka niill' olisi puukot ja revolverit.

PETTERSSON. Jätetään huomiseksi, jätetään huomiseksi!

STRÖMBERG. Saksan korkki! Mitä lempoa tästä vielä tulee?!


Kolmas kohtaus.

    Entiset: Sievä.

STRÖMBERG. Sievä-tyttöseni, tiedätkös, missä varkaat nyt ovat? Hehehe.

SIEVÄ. Varkaat?

PETTERSSON. Hss!

STRÖMBERG. Niin, varkaat, -- tai Heiliö ja Salmela?

SIEVÄ. Ovatko ne varkaita? -- Hengellisessäkö vai aineellisessa
katsannossa?

PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta te olette älykäs
neitonen, -- me epäilemme niitä herroja -- --

SIEVÄ (hymyillen). Varkaiksiko? (Veitikkamaisesti). Ja mistä te sen jo
olette huomanneet?

STRÖMBERG. Tiedätkö mitä: Ne ovat nuo kaksi karannutta vankia. Hehehe.

SIEVÄ (katsoo heihin kummastellen; sitte jälleen veitikkamaisesti). Ne,
ne varmaan ovatkin.

PETTERSSON. Tekin olette siis huomannut -- -- --?

BRHTA. Mitä minä sanoin -- --!

STRÖMBERG. Sinä olet siis huomannut -- -- --?

SIEVÄ. Että Salmela varmaankin on Venkka-Jussi.

PETTERSSON. Vai hän se onkin? Mistä sen olette huomannut?

SIEVÄ. Siitä -- että Heiliö ei voi olla Venkka-Jussi; sillä hän on
varsin sorea-vartaloinen.

PETTERSSON. Niin, niin! Se onkin ihan luultavaa; sillä min'en saa muuta
päähäni, kuin että Venkka-Jussi on saanut nimensä siitä, että hän on --
Venkka-Jussi.

SIEVÄ. Hahaha! Mutta oletteko te aivan mielettömät -- -- --?

STRÖMBERG (antaa hälle kirjeen). Lue!

SIEVÄ (lukee, pudottaa kirjeen).

BRHTA. No, olenko minä nyt oikeassa vai väärässä?

PETTERSSON. Älkää surko, älkää surko! Kyllä minä teitä varjelen.
Luottakaa te vain lain jykevään käteen!

STRÖMBERG. Ties' vaikka ne jo olisivat puhdistaneet talon putisten
puhtaaksi. Hehehe.

SIEVÄ (aikoo pois).

STRÖMBERG. No, minne nyt?

SIEVÄ (itkien). Minä menen katsomaan, onko kaikki hopeakalut jälellä
vielä.

STRÖMBERG. Missä ne roistot nyt ovat, -- hehehe?

SIEVÄ. Ulkona, aivan lähellä, tuolla.

    (Menee).

PETTERSSON. Ellei ne vain olisi kuulleet!

BRIITA. Parasta lie mennä ulos niiden luo.

PETTERSSON. Niin, niin, mene sinä edellä; -- me emme ole tietävinämme
tuon taivaallista koko asiasta.

STRÖMBERG. Meidän pitää kahlehtia ne ystävyydellä, -- vai kuinka --
hehehe?

BRIITA. Tietysti, tietysti, niinkuin pässiä äsken -- --

PETTERSSON. Hss! Ja huomenna pistämme ne kellariin!

KAIKKI (poistuvat koomillisen varovasti ulos).


Muutos.

Huone Wäinölän ylikerroksessa. Kolme ovea. Ikkuna, joka on auki.
Valoissa kesä-yö.


Neljäs kohtaus.

    Risto (yksin).

RISTO (tulee ikkunasta sisään). Kas niin! -- Tuo varmaankin on mun
rahamieheni ovi. -- Oi! -- Jospa toki saisin jättää tämän tekemättä! --
Vaan ei! Mun täytyy! Säälimätön kohtaloni vaatii multa kaksikymmentä
varastettua markkaa tahratun kunniani pesemiseksi. Siis -- sukkelaan!
(menee Stenforsin ovelle). Hän pani maata jo tunti sitte, -- kaipa hän
nyt jo nukkuu. -- (Aukasee oven). Hän nukkuu! -- Ja tuoll' on
rahalompakko pöydällä. -- Hiljaa! -- Hiljaa! -- (Menee Stenforsin
huoneesen; palajaa heti). Tässä on rahat! -- Täss' on avain, joka
aukasee varkaalle parannuksen portin! -- Nyt vain kymmenen askelta --
ja minä olen pelastettu! -- Hah! Joku tulee! -- Mitä nyt! -- Olkoon
menneeksi, -- syteen tai saveen!

    (Pujahtaa takaisin Stenforsin huoneesen).


Viides kohtaus.

    Strömberg. Heiliö. Salmela.

STRÖMBERG (kynttilä kädessä, johdattaa Heiliöä ja Salmelaa huoneesen).
Tehkää hyvin, hyvät herrat! Hehehe. Täss' on Teidän huoneenne ja tuoss'
on Teidän makuukamarinne. (Kynttilä pöydälle). Tämä on nyt niinkuin
maalla olla voipi. Hehe.

HEILIÖ. Tämmöiseen mukavuuteen emme ole matkoillamme tottuneetkaan.

STRÖMBERG (Itseks.). Sen uskon sanomattasikin, sinä pää-rosvo!

HEILIÖ. Minne tuo ovi viepi?

STRÖMBERG (itseks.), Kas, kas! Joko tekee mieles naapurin taskuun!
(Ään.). Se viepi herra Stenforsin huoneesen. Hehehe. Mutta hän on
peloittavan herkkä, hän herää pienimmästäkin kokeesta, -- hehe.

SALMELA. Kyllä me olemme hiljaa.

HEILIÖ. Kuulkaapa, herra Strömberg, -- tiedättekö, kuinka paljon kello
nyt on?

STRÖMBERG. Kyllä -- -- (ottaa kellon taskustaan, mutta pistää sen heti
takaisin jälleen), -- En sentään tiedäkkään -- minull' ei olekkaan
kelloa. Hehe.

HEILIÖ. Sievä-neiti pelkäsi varkaiden tulevan hätyyttämään meitä, kun
koko talon väki on tanssissa.

STRÖMBERG (tarkoituksella). Hehe. Ne tulevat nyt juuri kotiin -- olkaa
varmat siitä -- ne tulivat jo -- hehe -- ne tulivat jo! (Itseks.). Onpa
ihminen oikein pulassa noiden roistojen kanssa! (Ään.). Hyvää yötä, --
saakel -- hyvät "herrat"!

SALMELA. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset tästä päivästä!

STRÖMBERG. Hehe, -- ei kestä! Nauttikaa terveydeksenne, per. -- --
(Kättelee), Hehe, -- hyv' yötä, herra Heiliö! Hyv' yötä, herra Salmela!
-- Nukkukaa nyt oikein makeasti ja uneksikaa menneistä riemuista!

    (Menee selkä eellä; sulkee varovasti oven).

HEILIÖ ja SALMELA. Hyv' yötä, herra Strömberg, hyv' yötä!


Kuudes kohtaus.

    Heiliö. Salmela.

SALMELA. Hän on yht'äkkiä muuttunut kummallisen naurattavaksi!

HKILIö. Sitä min'en huomannut. Hän on minusta oikein kunnon ukko, oikea
verkkasen kelpo mies. -- Noin ylimalkaan lukien, min'en ole vielä
koskaan ollnt niin kelpo seurassa, kuin tän' iltana.

SALMELA. Mitä pidät kilvoitteliastamme, Stenforsista -- --?

HKILIö. Siitä ketun-silmästä? No -- -- -- hän ei ole hullumpi, --
tietysti kelpo mies; mutta pohjastaan hän on suuri lurjus. Vaan minäpä
löylytinkin häntä illallispöydässä. Huomasitkos? Minun sanani olivat
oikein purevia, -- sen sanoi Sieväkin. Niin, sin'et tunne sitä tyttöä,
mutta me olemme jo puhelleet kahdenkesken kaikenlaisista asioista.
(Laulaen). "Sievä, Sievä, Sievä! Sä tunnet salaisuutein!"

SALMELA. Olehan nyt vähän hiljaa, höperö!

HEILIÖ. Älähän toki luonnottomia vaadikkaan! Min'en, peitturi olkoon,
nyt voi olla hiljaa, vaikka -- --! Kuule, tuleppas tanssimaan!
(Laulaa). "Pois huoli, ja murhe nyt haihtukohon!"

    (Ottaa häntä ympäriltä, pyörittää, rallittain valssia).

SALMELA. Kuule, kuule, raivio! Sinä olet saanut jotain kalloosi,
luulen ma.

HEILIÖ. En tiedä, mutta minä olen vain niin surman iloinen -- hei! --
kuuleppas, oletko kuullut uusia? Mutta suu poikki: Minä olen hurjasti
rakastunut!

SALMELA. Sinäkö?!

HEILIÖ. Minä juuri -- aivan korvia myöden -- ja vähän enemmänkin.

SALMELA. Oikeinko totta?

HEILIÖ. Niin, eikös se ole naurettavaa? -- Sin'et usko minua, kun en
käy pää nyykyksissä kuin torkkuva hevonen, murehtien, -- niinkuin sinä
teet. Mutta usko pois: Minun sydämeni on yhtä haaveksiva kuin sinunkin,
-- hahaha!

SALMELA. Onko tuo totta vai leikkiä?

HEILIÖ. Totta vai leikkiä! -- Mietippäs, minä olen jo puolittain
kihloissa; -- mitäs siitä sanot?

SALMELA. No, joutavia!

HEILIÖ. Sinä nyt olet mokoma kovakuoriainen. Näetkös, me tulimme
kumpainenkin siihen päätökseen, että se mahdollisesti voipi käydä
laatuun, se historia. Mutta äläs huoli: Kuinka sinun historias on
laita? Niin sinä oletkin vain pelkkää kirkkohistoriaa, koko mies!

SALMRLA. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.

HEILIÖ. Eikö? Suo anteeksi, että luulin sinun huoleksivan silmäsi
takertuneen Laura-neidin sydämeen, näetkös sinne vasempaan
"herttakamariin." -- "No no, suo anteeks', suutari!" Hahaha!

SALMELA. Älä noin ilvehdi, se tuskastuttaa mua.

HKILIö. Kuules ukko, sin'et ole oikein terve. Sin'et ole iloinen?

SALMELA. Min'en ole milloinkaa ollut niin iloinen, kuin tänään.

HEILIÖ. Voi, riemu ja polska, en minäkään! -- Kuuleppas, oletko saanut
tuoreen ruusun tuon surkastuneen -- piti sanomani -- käpristyneen
sijaan? Niin, taivaalle kiitos, että nälkä pakoitti meidät
kuokkavieraiksi tänne Wäinölään. Muutenhan sin'et olis saanut ruusua
enkä minä Sievä-armastain! (Laulaa). "Voi, kuin nyt on sydämmen'
köykäinen ja iloinen" -- laulaa tuo näpsä rouva Aspegrén "Marin
rukkasissa".

SALMELA. Hiljaa, sinä tuuli-viiri! Stenfors makaa tuolla, kuulithan
sen.

HEILIÖ. Maatkoon vain! "Levätköön hän vahvas' rauhas'" -- --

SALMELA. Mutta se on mahdotonta, kun sinä tuoten meluat.

HKILIö. Vai niin! -- Hohhoo! Mennään maata sitten.

SALMELA. Minä jään hetkiseksi tänne; ota sinä vain kynttilä mukaasi.

HEILIÖ. "Olkoon menneeks' viiteen plootuun!" (Ottaa kynttilän).
Täytyyhän välin elää aineellisenkin maailman mieliksi -- --

SALMELA. Nuku makeasti!

HEILIÖ. Kiitos! "Ei kestä!" (Kamarinsa ovessa; laulaen). "Nukkuos, sä
armas jo -- --!"

    (Pujahtaa huoneesensa).


Seitsemäs kohtaus.

    Salmela (yksin).

SALMELA. Niin, -- Heiliö on tehnyt oikein. Minä kadehdin hänen
rohkeuttaan. -- Olenhan minäkin varma rakkaudestani! Ja Laura? Sallihan
hän minun katsoa herttaisen sydämensä sisimpään syvyyteen. Semmoista
tilaisuutta en kenties saa milloinkaan. -- Voi, mua mieletöntä, kun en
käyttänyt sitä silloin, kun se oli käsissäni! Jospa vain kerrankin
vielä saisin semmoisen -- -- (Kolkutus). Kenpä se? -- Astukaa sisään!


Kahdeksas kohtaus.

    Laura. Salmela.

SALMELA. Laura-neiti!

LAURA (kynttilä kädessä). Tuloni nyt varmaankin kummastuttaa teitä; --
mutta mun täytyy -- minun täytyy saada puhua kanssanne sananen.

SALMELA. Te tahdotte puhua kanssani!

LAURA. Älkää, herran-tähden, puhuko niin kovaa! -- Te olette hyvä
ihminen, minä olen varma siitä. Minä olen luottanut teihin, -- min'en
saata epäillä teidän rehellisyyttänne. Mutta saattaisihan kuitenkin
olla tapahtunut jotain, jotain -- min'en sitä oikein ymmärrä -- jotain,
joka ei ole aivan lainmukaista. Ehkä olette laimiinlyönyt joitakuita
ulkonaisia tapoja tai -- -- --

SALMELA. Min'en todellakaan ymmärrä teitä. Mitä olisi täällä saattanut
tapahtua?

LAURA. Niin, sitä min'en tiedä; mutta nimismies puhuu syytöksistä tai
jostain semmoisesta teitä ja herra Heiliötä vastaan, ja isä sanoo, että
pitää asetettaman vahti huoneitten ympäri, jotta te ette pääsisi
pakoon, ja Sievä itkee tuolla ulkona; -- varmaankin on jotain
tapahtunut.

SALMELA. Sepä merkillistä!

LAURA. Min'en usko teidän tehneen mitään pahaa; mutta saattaahan
nuori ihminen helposti hairahtua. Ehkä olette syypäät johonkin
varomattomuuteen, josta on huonot seuraukset, ja varsinkin täällä, kun
nimismies on typerä -- -- --

SALMELA. Te olette varmaankin erehtyneet.

LAURA. Niinpä mietin minäkin; ja juuri sentähden tahdoinkin varoittaa
teitä, että ajoissa pääsisitte pakoon, jos teillä olisi jotain
peljättävää.

SALMELA. Minulla ei ole pienintäkään syytä pelkoon.

LAURA. Sananen vielä! Koko talon väki on poissa ja palajaa vasta noin
tunnin päästä. Jos siis kuitenkin olisi jotain syytä, niin tuon ikkunan
alla on puu, jota myöden pääsee alas. -- Tämä oli sanottavani, -- hyvää
yötä!

SALMELA. Laura -- neiti! Sallitteko minun pyytää teitä viipymään
silmänräpäyksen vielä! -- Kaikkityyni on pelkkää erhetystä. Se pian
selviää. -- Neitini! Tämä on ehkä viimeinen kerta kuin teidät
kahdenkesken tapaan, kun huomenna jo erohetkemme lyöpi. Min'en saata
teiltä salata tunnettani, joka sydämeni valtaa nyt: Minä rakastan
teitä!

LAURA (its.) Oi, katkera suloisuus!

SALMELA. Te vaikenette, Laura? Oletteko suuttunut? -- Älkää luulko tätä
hetken vaikututseksi. Min'en ole huikentelevainen. Uskokaa minua, tämä
on sydämeni totisinta, syvällisintä kieltä!

LAURA. Minä uskon.

SALMELA. Olenko siis käsittänyt väärin teidän käytöksenne minua
kohtaan? -- Te sanotte luottaneenne minuun; te tulette yönaikana
pelastamaan minua. Laura -- vastatkaa -- olenko sen väärin ymmärtänyt?

LAURA. Te tulitte myöhään. Minä olen jo -- -- --

SALMELA. Kihloissako?

LAURA. Melkein kihloissa -- Stenforsin kanssa.

    (Menee kynttilöineen).


Yhdeksäs kohtaus.

    Risto. Salmela.

SALMELA. Kihloissa! -- Stenforsin kanssa! -- Voi minuani! (Istuu
tuolille avoimen ikkunan ääreen, peittää kasvoi käsiinsä. Äänettömyys).

RISTO (hiipii hetken kuluttua esiin). Nyt! -- Tääll' ei ole ketään
enää! kaikki nukkuvat -- Onnetar viittaa mulle! -- Hiljaa! Hiljaa! --
Muutama askel vielä ja -- minä olen vapaa! -- Hah! Hän tuossa tuolilla!
-- Minun täytyy mennä aivan hänen sivuitsensa! -- Hiljaa! Hiljaa! --
Askel vielä -- -- --!

    (Liikahuttaa toista tuolia astuessaan).

SALMELA (hypähtää ylös). Ken se?! (Tarttuu Riston kaulukseen). -- Nytpä
olettekin kiini, hyvä vieras!

RISTO. Päästäkää, päästäkää minut!

SALMELA. Mitä teill' oli täällä tekemistä? Mitä te tahdoitte?

RISTO. Minä tahdoin ulos jälleen.

SaLMELA (vieden hänet Heiliön ovelle). No, seuratkaa vain tänne! No!

RISTO. Älkää huutako niin kovaa!

SALMELA (ottaa Heiliön huoneesta palavan kynttilän). No, nyt näen
kasvonne!

RISTO. Oi, armahtakaa! Laskekaa minut!

SALMELA. Mitä kummia! Tämänpäiväinen oppaamme? Kuinka te olette tänne
tullut?

RISTO (itseks.). Olin unohtaa! (Ään., talonpoikais-murteella). Ei herra
saa suuttuu'v vaa'm, mut ei se ollu'm muu'v vikaa'n. Kas, se o'n ny's
sil' viisii et' -- -- --

SALMELA. Älkää muuttakokkaan puhettanne; kuulinhan minä teidän aivan
hyvin taitavan samaa murretta, kuin minäkin. Vastatkaa ilman
verukkeita, mitä te täältä tahdoitte?

RISTO. Hyvä herra, antakaa mun mennä jälleen!

SALMELA. Sanokaa, mitä te täältä tahdoitte!

RISTO. Minä tahdoin -- (masennettuna) varastaa!

SALMELA. Vai niin! Hyväpä, että minä sen estin. Menkää samaa tietä,
kuin tulittekin!

RISTO. Kiitoksia! Jumala teitä siunatkoon! -- -- Kiitoks. -- -- En!
Min'en kiitä teitä siitä.

SALMELA. Paras onkin. Menkää nyt vain tiehenne!

RISTO (menee ikkunan ääreen). Ja nyt te luulette olevanne jalomielinen.
Mutta te ajattelette ainoastaan itseänne, senvuoksi tahdotte päästä
minusta. Teidän jalomielisyytenne on pelkkää itserakkaotta. Hyvästi!

SALMELA. Odottakaa -- te olette oikeassa!

RISTO. Älkää suuttuko!

SALMELA. Min'en tee teille mitään pahaa. Tulkaa vain lähemmäksi! Mitä
ai'oitte täältä varastaa?

RISTO (haikeasti). Kaksikymmentä markkaa!

SALMELA. Ja kahdenkymmenen markan tähden olisitte ruvennut varkaaksi?

RISTO. Tiedättekö, minkä arvoiset ne kaksikymmentä markkaa minulle
ovat? -- Kun ei ihmiskurjalla ole muuta valittavaa, kuin joko varastaa
tai syöksyä mereen, -- mitä silloin pitää tehdä?

SALMELA. Semmoiseen tilaisuuteen ei ihminen koskaan joudukkaan. On
vielä kolmaskin keino: Pitää kärsiä!

RISTO. Oletteko te koettanut sitä keinoa?

SALMELA (hämillään). En.

RISTO. No, jättäkäämme siis se pakina toistaiseksi. Hyvästi!

SALMELA. Te olette väärässä, minä tiedän sen, -- mutta min'en tuomitse
teitä. -- Minä tiedän vielä neljännenkin keinon pelastukseen, joka
kenties auttaa teitäkin. Kas tässä franskalainen kultaraha, joka on
kahdenkymmenen markan arvoinen. Ottakaa se -- älkääkä varastako enää!

RISTO (liikutettuna). Tätä en olisi odottanut! -- Te saatatte minut
hämmästykseen. Mutta ehkäpä minä saatan hyväntyönne palkitakkin. Minä
kuulin viimeisen keskustelunne -- älkää suuttuko, minä olin pakoitettu
sen kuulemaan. Minä tiedän sydämenne ajatukset, ja voin ehkä auttaa
teitä.

SALMELA. Milä sanotte?

RISTO. Luottakaa minuun, te saatte kostan aiin täydellisesti, kuin
tahdotte. Minä kostan puolestanne kilvoitteliallenne.

SALMELA. Min'en tahdo kostaa.

RISTO. Te ette usko minua. Kuulkaapa -- minä puhun herra Stenforsista.

SALMELA. Min'en tahdo kuulla sanaakaan.

RISTO. No, mitäs te sitten ai'otte?

SALMELA. Minä valitsen mainitsemani kolmannen keinon: Kärsin ja jätän
tämän talon niin pian, kuin suinkin. Ja saman neuvon annan teillekkin.

RISTO (liikutettuna). Älkää -- älkää lykätkö minua luotanne -- älkää
hyljätkö minua! Min'en todellakaan ole niin paatunut, kuin te luulette,
-- Oi, minä olen paljon, paljon paatuneempi. -- En minä nyt ensi kertaa
varkautta harjoittanut, en -- minä olen vanha, vanha hylkiö, -- niin,
mitä saastaisin. Mutta te, -- älkää noin hyljätkö minua, min'en ole
milloinkaan tavannut teidän kaltaistanne ihmistä.

SALMELA. No, mutta kuinka te olette joutunut -- -- (pysähtyy).

EISTO. Hylkiöksi, ai'oitte sanoa? -- Oi, mistä minä sen tiedän? Minä
olen kai ollut hylkiö syntymästäni saakka. Mutta miksipä minä sitä
teille kerronkaan; te ette kumminkaan ymmärrä minua, te, kuin olette
puhdas ja viaton.

SALMELA. En -- viaton en minä suinkaan ole.

RISTO (ilolla). Oletteko tekin tehnyt pahoja töitä?

SALMELA. Varmaan! Kenpä on vapaa niistä?

RISTO. Oletteko rikkonut lakiakin?

SALMELA. Maallista lakia en ole rikkonut, mutta ehk'ei se ole minun
ansioni; asemani ihmiskunnassa ei ole pakoittanut minua siihen. Vaan
Jumalan edessä olen minä yhtä syntinen kuin tekin.

RISTO. Oi, te tuomitsette liian hellästi. -- Minä kuulin teidän eilen
puolustavan sellaista pahantekiä-parkaa, jota armoton kohtalo pakoittaa
lisäämistänsä lisäämään syntikuormaansa. Mutta -- älkää, suuttuko --
min'en uskonut teidän sitä todella tarkoittavan. Min'en milloinkaan ole
nähnyt muuta, kuin pahaa. Yksi ainoa ihminen on minua rakastanut, se
oli äitini, ja -- hänkin opetti varastamaan.

SALMELA (kättelee häntä). Kuulkaa! Vielä on teillä pelastuksen toivoa.
Te ette joudu kadotukseen, jos vain itse tahdotte pelastaa itsenne.
Oletteko milloinkaan rukoillut Jumalaa?

RISTO. Olen koettannt -- kerran -- silloin kun ensi kerran jouduin
kiini varkaudesta. Mutta -- min'en voinut rukoilla. -- Minä luotan
teihin. Sanokaapa -- onko siitä mitään hyötyä? Saattaako Jumalaa
rukoilla? -- Oletteko te koettanut?

SALMELA. Eksynyt, harhaileva ihmisparka! Voitteko sitä epäillä?

RISTO. Ja luuletteko vielä minunkin kykenevän rukoilemaan?

SALMELA. Epäilemättä. Jumala ei hylkää teitä, jos teillä vain ou halu
Häneen rukoillen turvautua.

RISTO. Halu? Oi! -- -- Kuulkaa, -- minä olen mietiskellyt keinoa
päästäkseni täältä, kauas täältä, saattaakseni alkaa elämäni alusta
jälleen -- rehellisyyden perustalla. Minä luulin siinä olevan kylliksi.
Mutta nyt huomaan, että on paljon muutakin tehtävää. Ja kaikki minä
teen; -- te saatte vielä iloa minusta. Eläkää onnellisena! Te olette
tehnyt jalon työn. Taivas teitä siitä siunatkoon!

    (Pakenee ikkunan kautta).

SALMELA. Hän on pelastettu! --



NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäisen näytöksen huone. Lasi-ovet auki.


Ensimmäinen kohtaus.

    Strömberg. Pettersson, Laura. Sievä.

PETTERSSON. Ovatko ne tuolla vielä?

STRÖMBERG. Ovat, sen pahempi! Piika vei niille kahvia äsken; ne eivät
kuulu aavistavan mitään, sen pahempi. Hehehe.

PETTERSSON. Sanotteko "sen pahempi" siitä että varkaat pysyvät
häkissään?

STRÖMBERG. Hehe. Jospa ne eivät milloinkaan olisi jalan astuneet
huoneeseni.

PETTERSSON. Mitä pahaa siinä un?

STRÖMBERG. "Mitä pahaa", -- hehe! Minä olen pitänyt niitä ihmisinä ja
te saatte kunnian niiden vangitsemisesta. Hehe. Huomenna on koko
historia sanomalehdissä. -- Jokainen sitte puhuu tietysti minun
yksinkertaisuudestani, mutt' ei kukaan hiisku mitään mun sisällisistä
aavistuksistani; sillä kyllä minä jo alustapitäin arvasin, ett'ei ne
olleet oikein rehellistä rotua. Hehe.

LAURA. Mutta isä-kulta, kuinka sinä voit luulla noita sieviä
nuorukaisia ilkeiksi varkaiksi? Nyt, kun olen tarkoin kuullut koko
jutun, on se mielestäni varsin naurattava.

STRÖMBERG. Merkillistä kyllä, että niillä on niinkin paljon
ihmistapoja; mutta kyllä niiss' on raakuuttakin. Hehehe. Ja kyllä minä
sen heti huomasinkin.

SIEVÄ. Mutta, setä, ethän sinä eilen ajatellut tuonnepäinkään.

STRÖMBERG. Eilen, -- hehe. -- Mistä sinä tiedät, mitä minä eilen
ajattelin.

PETTERSSON. Neitosilla ei ole vähintäkään kokemasta tässä momentissa.

LAURA. Mutta eihän mokomata vielä ole kuultu kuuna kulloinkaan!

PETTERSSON. Hohhoo, -- onpa kyllä! Minäkin tunnen sadottain tämmöisiä
tapauksia virka-ajaltani. -- Antakaas otan esimerkin. -- Tuolla
alhaalla maantien varrella asui suutari; se oli varsin kunnon mies,
mutta ylen köyhä; sillä oli muun muassa hirveä lapsi-liuta,
parikymmentä kappaletta, luulen ma, -- ei, ei, -- ei niitä sentään
tainnut olla kuin noin viis-, kuustoista, mutta se ei muuta asiaa. --
Niin, sitten -- eräänä aamuna tulee Mikkolan Matti minun luokseni
ilmoittamaan, että häneltä viime yönä oli varastettu lehmän vuota, eikä
hän saattanut epäillä ketään erityistä. -- Hm, mietiskelin minä, --
kukas nyt tehdään varkaaksi? -- Mutta yht'äkkiä pisti päähäni: Se on
varmaankin suutari!

SIEVÄ. Mutta eihän herra Heiliö ja Salmela ole suutareja.

PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta se ei muuta asiaa,
sillä sittemmin tulikin ilmi, ett'ei suutari ollutkaan varastanut
lehmän vuotaa, vaan -- -- --

SIEVÄ. Eihän se todista vieraitamme varkaiksi!

PETTERSSON. Sallikaa mun puhua loppuun! -- Puhukaa te vasta sitte, kun
olette ollut roistojen kanssa tekemisessä niin paljon, kuin minä
virka-ajallani.

SIEVÄ. Ei, sitte minä mielemmin aina olen vaiti.


Toinen kohtaus.

    Entiset. Beiita. Stenfors.

STRÖMBERG. No, herra Stenfors, onko rouva Pettersson kertonut
teille -- --?

STENFORS. On.

STRÖMBERG. Ja mitäs te siihen sanotte? Hehe.

STENFORS. Mitä minun siihen on sanottavaa?

STRÖMBERG. Vastatkaa ihmisiksi! Hehehe. Eikö meillä ole täysi syy
ryhtyä ankaraan tutkintoon?

STENFORS. Eiköhän.

BRIITA. Ja herra Stenfors saattaa liittää syytöksen lisäksi vielä.

PETTERSSON. Sepä verratonta! Kaikki avunannit otetaan kiitollisuudella
Vastaan. Hahaha!

STRÖMBERG. Ja mitä teillä on sanomista?

STENFORS. Ei muuta kuin että lompakkoni on viime yönä pöydältäni
varastettu.

KAIKKI; Mitä ihmeitä?

STRÖMBERG. Voi niitä verkkasen verikoira-varkaita! Se on hävytöntä!

BRIITA. Niin! -- Enkös minä sitä sanonut!

LAURA. Mutta kuinka te tohditte sanoa, että lompakkonne on varastettu?
Näittekö varkaan?

STENFORS. Hm, eihän sitä sitten olisi varastettukaan.

LAURA. Eikö siis olisi luonnollisempaa ja kauniimpaa otaksua, että se
on pudonnut jonnekkin?

STENFORS. Taitaispa kyllä olla kauniimpaa, mutta vallan luonnotonta se
on. Minä olen etsinyt joka nurkasta; se on kadonnut näkymättömiin. Ja
minä panin sen eilen illalla pöydälle, joka on aivaa keskellä lattiata.

PETTERSSON. Mitä siinä lompakossa oli?

STENFORS, Noin parikymmentä markkaa ja pari kirjettä.

PETTEBSSGN (hieroen käsiään). Sepä verratonta! Nyt ne ovat kiini kuin
naulitut!

SIEVÄ (huolissaan). Mitäs me nyt ajatellaan?

LAURA. Min' en voi koskaan luulla heistä pahaa.

STENFORS. Laura-neiti on ylenluonnollisen hyvä-aatteinen.

LAURA. Kohtapa jo selville saadaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä.

STENFORS, Te olette tosin lähemmässä tuttavuudessa noiden roistojen
kanssa. Mutta kun meillä toki on päivänselvät syyt, on paras heti viedä
ne arestiin. Siten pääsemme kaikista tutkinnoista.

PETTERSSON. Kun herra Strömberg vain antaa meille vaunut, niin päästään
kohta niistä lurjuksista.

STRÖMBERG. Mutta jos kuitenkin tutkittaisiin niitä ensin? Hehe.

LAURA. Niin, eikö totta, isä, se olisi hyvä?

STENFORS. Laura-neidin esityksestä antakaamme niille suorastaan
anteeksi.

LAURA. Hyi teitä! (Hiljaa). Teihin min'en luota enää milloinkaan!

PETTERSSON. Minä paiskaan ne siis heti rattaille -- vai?

LAURA. Mutta jos ne ovat tästä talosta lompakon varastaneet, pitää
niitä kai rikospaikassa tutkittamankin.

PETTERSSON. Niin kai, niin kai!

BRIITA. Tutkittaman niin -- ja ankarasti; kyllä minä autan!

STRÖMBERG. Parasta lienee siis kohta käydä niihin käsiksi, kun ne vain
tulevat alas? Hehehe.

PETTERSSON. Kohta, kohta! Ja kylläkai te sallitte minun johtaa
tutkintoa; sillä roistot ovat niin sakramenskatun koukullisia. Pitää
olla oikein riivatun tottunut kruununmies -- -- --

STENFORS (ilkeästi). Juuri semmoinen kuin te!

PETTERSSON (koomillisesti miehistäin itseään). Niin, niin -- kyllä minä
Risto-sihteerin käpälälautaan pistän. Hahaha!


Kolmas kohtaus.

    Entiset. Salmela. Heiliö.

SALMELA ja HEILIÖ (valmiina matkaan, tulevat).

PETTERSSON (säpsähtää). Hss!

    (Kiiruhtaa sulkemaan lasi-oven).

SALMELA. Nyt on meidän kiittäminen teitä, herra Strömberg,
vieraanvaraisuudestanne. Sen pahempi, aika kiiruhtaa.

STRÖMBERG (varsin ystävällisesti), Ai'otteko nyt jo lähteä? Hehe (Its.)
Menkää sen tulla ja viedä!

HEILIÖ, Niin, Salmela on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivaa siitä, että
hänen jumaluus-oppinsa rupee sammaltumaan. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin
pääsee kirjojensa ääreen. Minä puolestani en ole likimainkaan niin
moraalisesti siveellinen.

STRÖMBERG, Kylläpä se taitaa yhteen vetää; sillä minä huomaan, te
olette erinomaisen siveellistä joukkoa -- (its.) roistot! Hehe.

HEILIÖ. Herra suokoon! (Eriks. Salmelalle). Hiisikö tuota riivaa!

SALMELA. Siis sydämelliset kiitoksemme ja -- jääkää hyvästi!

PETTERSSON (on koonnut rohkeuttansa). Se -- seis, mies! (Itseks.,
tuskissaan). Nyt olisin melkein kernaammin varkaana, kuin
vallesmannina! (Ään.). Tuota -- niin -- --. Lakiin, paragrafeihin ja
momentteihin nojaten -- -- min'en saa päähäni -- -- että -- -- minä
olen tämän piirikunnan nimismies!

BRIITA. Ja minä olen hänen vaimonsa, -- jaa-a'!

PERTERSSON (Hiljaa Briitalle). Niin, niin -- jos nyt tulee hätä,
niin -- auta! Minä luotan kokonaan sinuun.

BEIITA. Älä pelkää -- olenhan minä tässä!

PETTERSSON (naurattavalla uljuudella). -- Näyttäkääs passinne!

HEILIÖ. Passimme? Mitä me niillä teemme?

SALMELA. Ei passia ennenkään ole omassa maassa tarvittu.

PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Se naula veti! (Ään.). Näyttäkää
paperinne sitte.

HEILIÖ. Mitkä paperit?

PETTERSSON. Minä tarkoitan ristimä-, rokotus-, työ- ja
papinkirjat -- --

HEILIÖ. Käyvätkö ihmiset näillä seuduin papinkirja lakkarissa? Käyttekö
tekin siten, herra Stenfors?

STENFORS. Ehkä oli mulla papinkirja lompakossani, joka viime yönä
varastettiin. -- Ette suinkaan te sattumalta ole huomannut vierasta
lompakkoa taskussanne?

HEILIÖ. Kuulkaas nyt, herra Stenfors, veistäkää pois koiran-hampaat
suustanne. Ja leikki pois, sillä -- -- --

PETTERSSON. Nyt onkin kysymys totisista: Eikö teillä ole minkäänlaista
muuttokirjaakaan?

HEILIÖ. Emmehän me matkustavia kisällejä ole.

PETTERSSON (Strömbergille). He eivät ole matkustavia kisällejä,
pistäkää se muistiin!

HEILIÖ. Mutta mitä tämä merkitsee, jos saan luvan kysyä?

BRIITA. Ja vielä hän kysyy! -- Ää, sinä pääjunkkari! Hyvä, että kaikki
on tietää saatu!

PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Ehkä alamme pienimmällä varkaudella,
-- sen ne tunnustavat helpommin. -- Hm! Eräs mies näki toisen teidän
näköisen miehen eräästä puutarhasta varastavan viinimarjoja.

HEILIÖ. Minä olen juuri tuo "toinen, itseni näköinen" mies.

LAURA. Mitä!?

PETTERSSON (Stenforsille). Kuulitteko, kuinka sukkelasti minä häntä
pusersin?

STRÖMBERG. Vai niin, -- te tunnustatte siis varkautenne? Hehehe.

HEILIÖ. No "varkauden", -- olipa tuo nyt varkaus tai ryöväys, se lie
yhdentekevä. Jos minä olisin nähnyt tuon "erään" miehen, olisin
pyytänyt siltä lupaa, vaan kun ei ketään ollut näkösällä, niin -- --

STENFORS. No, Laura-neiti, mitäs nyt sanotte?

LAURA. Onhan herra Salmela toki viaton?

HEILIÖ. Vieläkö mitä; kyllä hän on rikoskumppalini tuossa kauheassa
sisäänmurtaumisessani. Hän söi samoja viinamarjoja, joita tiesi minun
tuolla kauhistavalla tavalla hankkineen.

STRÖMBERG. Nyt ette saa kauvemmin joutavia lasketella, tiedättekö sen!
Hehe.

HEILIÖ. Mitä nyt?

SALMELA. Herra Strömberg! -- -- --

STRÖMBERG. Suunne kiini, te! -- Nyt minä puhun teidän kanssanne. Hehe.

HEILIÖ. Olkaa hyvä -- jatkakaa vain; alku oli kaunis!

STRÖMBERG. Te olette todellakin kauniita poikia! Hehe. Pahanilkiset!
Minä pidän näitä ihmisinä ja itseäni narrina ja nuo mokomat -- -- --

LAURA. Isäkulta, ethän sinä ollenkaan tiedä -- --

STRÖMBERG. Ole vait, sinä! -- Minä olen ottanut teidät kuppi-kuntaani,
ja minun hyvyyttäni te pistitte poskeenne, kuin aika rehelliset miehet
ainakin. Te olette juuri kauniita pappeja ja yli-oppilaita, te!
kehtaatte hävyttöminä varkaina oleskella kristillisen miehen
rehellisessä talossa! Hehe.

HEILIÖ. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enää voi nauruani pidättää, --
haha!

SALMELA. Herra Strömberg! Nyt huomaan selvästi, että kauhea hirmunne
tarkoittaa muuta, kuin tuota mitätöntä viiniamarja-juttua. Olkaa siis
hyvä, selittäkää!

BRIITA. Vai vielä selityksiäkin! -- Pistäkää töppösenne kauniisti
rautoihin vain, sillä -- -- --

STRÖMBERG. Kuka teidän käski varastamaan herra Stenforsin lompakon!
Hehe.

SALMELA. Mitä?!

BRIITA. Kas, kas! -- No, joko myönnät olevasi kiikissä, veijari?!

HEILIÖ. Varastaneen lompakon? Kuinka sea voitte uskoa?

PETTERSSON. Noo, kun kerran olette tunnustaneet toisen varkauden,
voitte samassa tunnustaa toisenkin.

HEILIÖ. Ei, mutta kuulkaapas nyt! Onhan tässä toki lemmon suuri
hypähdys muutamasta viinamarjasta rahalompäkkoon, vai mitä?

STENFORS. No, moiset hypähdykset eivät lie teikäläisille varsin outoja!

HEILIÖ; Ei, ei suinkaan! Me olemme tietysti harjoitelleet
murhapolttoja, postinryöväyksiä, lapsenmurhia ja luultavasti --
itsemurhiakin -- -- --!

PETTERSSON, Oi, ihmetten ihmeitä! Semmoinen joukko rakkarin töitä!
(Toisille). Pitäkää ne muistossa!

HEILIÖ. Ja kaikki vain uskoo tuo hurskaasti viaton kruununpalvelia.

SALMELA. Mutta sallikaahan meidän toki selittää.

PETTERSSON. Mitä pitkistä puheista -- --!

HEILIÖ. Niinpä niinkin! -- Ei -- lyökää te meidät heti rautoihin vain!
Tuhmaahan olisi mutkia tehdäkkään.

PETTERSSON, Ja tuo lurjus haukkuu minua vielä kaupanpäälle! (Toisille).
Älkää vain unohtako: minä olen tuhma!

BRIITA. Emme suinkaan!

STENFORS. Kukapa sitä unohtamaan ehtis!

PETTEESSON. Sinä pääset ensiksi putkaan, hyvä munsööri. Kyllä sinut
tunnetaan, Risto-lurjus.

HEILIÖ. Ei minun nimeni Risto ole.

PETTERSSON. No, sama se, -- olkoon Venkka-Jussi sitte.

HEILIÖ. Venkka- -- hahaha! (Nauraa sydämestään).

SALMELA. Mitä sinä naurat?

HEILIÖ. Meitä pidetään noina kahtena karanneena vankina! -- Hahaha!

STRÖMBERG. Noo, kyllä teidät kohta saadaan toisin tavoin nauramaan. --
Seuratkaa vain meitä! Hehe.

LAURA (Salmelalle). Olkaa varma, min'en usko teistä mitään pahaa.

STRÖMBERG. Suu poikki!

HEILIÖ. Mutta mitäs te sanotte, Sievä-neiti?

SIEVÄ. Kyllä minä mielelläni pitäisin teitä rehellisinä.

PETTERSSON (hääräten). Kas niin, kas niin, pojat! Nyt teidät pistetään
kellariin, vilvoittelemaan vähäsen. -- Ai, mutta niiden taskut ja
kapineet pitää tutkittaman myöskin, tarkasti syynättämän.

STRÖMBERG, PETTERSSON, BRIITA, SALMELA ja HEILIÖ (pois).

BRIITA (mennessään). Kyllä minä tuon vahvan pönkän oven taakse.


Neljäs kohtaus.

    Laura. Sievä. Stenfors.

LAURA. Miks'ette mennyt mukaan, herra Stenfors?

STENFORS. Siksi, että tahdoin puhua pari sanaa teidän kanssanne, neiti,
-- Te näytte olevan suuttunut minuun, ja syyttömästi minun tietääkseni.
Mitä olen tehnyt? -- Jos olen teitä sanoillani loukannut, niin oi,
tunnettehan te minun raivokkaan, hillitsemättömän luontoni, joka usein
vastoin tahtoanikin voittaa minut. Ja tiedättehän toki, ett'en minä
todella olekkaan niin paha, jolta ehkä näytän.

LAURA. Minä tiedän.

STENFORS. Te tiedätte sydämeni tunteet, te olette sytyttänyt minussa
toivon kipinän; -- ettehän saattane minua toivottomuuteen syöstä.

LAURA. Suokaa anteeksi, vaan tällä hetkellä -- jättäkää minut.

STENFORS. Kun te vain suotte mulle lempeän silmäyksen ja kun ette vain
ole mulle suutuksissa; -- lupaatteko sen?

LAURA. Lupaan.

STENFORS. Siis herää toivoni jälleen. Nyt olen lohdutettu!

    (Menee).


Viides kohtaus.

    Laura. Sievä.

LAURA. Olisiko se petosta? Sievä, luuletko hänen todella tarkoittavan
sitä mitä lausui?

SIEVÄ. Kosioimistaan? Sehän oli päivänselvää.

LAURA. En, -- min'en voi hämä rakastaa, nyt sen varmaan tiedän. -- Oi,
raitista ilmaa!

    (Avaa lasi-ovet).

SIEVÄ. Kuuleppas, Laura, mitä nyt on ajatteleminen Heiliöstä tuon
ilkeän viinimarja-jutun jälkeen?

LAURA. No, se oli aivan pieni vallattomuus, josta hänen luonteensa ei
pienintäkään pilkkua saa. Hän on kelpo ihminen, luota minuun vain.

SIEVÄ. Voi voi, senpä minä niin mielelläni soisinkin. Sillä tiedätkös,
me puhelimme niin paljon eilen kahdenkesken, ja minä luulen melkein,
että hän kosi minua.

LAURA. Mitä sinä vastasit?

SIEVÄ. Herrainen aika, mitä taisin vastata? Enhän minä silloin vielä
osannut aavistaakkaan, että hän oli rosvo, ilkeä varas.

LAURA. Ole huoletta, hän on se, joksi itseään sanoo.

SIEVÄ. Voi voi, taivas sen suokoon, -- sillä min'en millään ehdolla
soisi hänen olevan vanki. -- Mutta miksi olet sinä noin suruinen?
Kosk'et Stenforsia voi rskastaa, täytyy hänen kai tyytyä kovaan
onneensa.

LAURA. Niin, mutta minä olen hänen tähtensä hylännyt toisen.

SIEVÄ. Salmelanko?

LAURA. Hänet!

SIEVÄ. Ja nyt luulet sydämestäsi rakastavas häntä?

LAURA. Luulen!

SIEVÄ. Helpostihan se on parannettu. Voithan sinä sanoa halle, että nyt
rakastat -- -- --

LAURA, Minäkö sanoisin hänelle, -- ei, se ei sovi. Minä hylkäsin hänet.
Huomasithan, kuinka kiire hällä oli täältä lähtemään.

SIEVÄ. Noo, se kyllä kohta korjatuksi tulisi, kuin vain olisin varma
siitä, ett'eivät ne ole vankeja.


Kuudes kohtaus.

    Entiset. Risto.

RISTO (näyttäikse ovessa). Olkaa huoletta!

SIEVÄ (huudahtaa hiljaa).

RISTO. Älkää peljätkö, neitiseni! Minulla on parhaat aikeet. Olkaa
hyvä, tulkaa vähän tännemmäksi, sillä minä olen liian halpa astumaan
keskelle huonetta.

LAURA (läheten häntä). Mitä te tahdotte?

RISTO. Minä tahdoin vain sanoa: nuo kaksi nuorta herraa ovat niin
syyttömät kuin tekin siihen, josta heitä syytetään.

LAURA. Siitä olin minä jo ennalta vakuutettu.

RISTO, Niin, te olette kunnon ihminen; sitä minä aattelinkin. -- Minä
voin todistaa että nuo herrat ovat syyttömät.

SIEVÄ (läheten häntä). Niin, todistakaapa se!

RISTO. Vartokaa vähän; täss' on ensin muita seikkoja selvitettävä. --
(Lauralle). Näettekö, minä tunnen osaksi teidän seikkanne, mutta mistä
minä ne tunnen, sitä en nyt ennätä selittämään. -- Varmaa on myöskin,
että herra Stenfors on suuri hulivili, hän ei ole rehellinen teitä
kohtaan. Hällä on toinen lemmikki Turussa.

LAURA. Mistä te sen tiedätte?

RISTO (näyttää punaisen kirjeen). Tästä. Katsokaa itse.

SIEVÄ (ottaa kirjeen). Kas, siinä se nyt onkin! Tämäpä verratonta!

LAURA. Ai'otko lukea ihmisten kirjeitä?

SIEVÄ. Hän antoi mulle luvan lukea sen, kun muka saisin sen käsiini.
Mutta yhdentekevä, tarvitaan tämä kuitenkin.

    (Pistää sen taskuunsa).

RISTO. Ja teitä, neiti, pyydän minä sanomaan herra Salmelalle terveisiä
siltä roistolta, jonka hän eilen tapasi.

LAURA. Mitä se merkitsee?

RISTO. Täyttäkää vain tämä pyyntöni! Ja sanokaa, että minä olen pannut
hänen sanansa sydämelleni, että olen koko yön mietiskellyt niitä, ja
että varmaan luulen vielä voivani tulla kelpo ihmiseksi. Hän saapi
vielä joskus kuulla minusta hyvääkin. -- Lupaatteko sanoa hänelle
tämän?

LAURA. Lupaan!

RISTO. Ja sitte -- teidän pitäisi pitää hänestä vähäsen, -- kuuletteko!
Hän on kelpo poika, se on varma; hän ansaitsee teidän suosionne
paremmin kuin kukaan muu.

LAURA. Mutta kukas te olette?

RISTO. Odottakaa -- me tulemme siihen kohta.


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset. Pettersson.

SIEVÄ. Kas, nimismies kiiruhtaa tänne!

RISTO. Hyvästi sitten! Ei, malttakaa -- yhdentekevähän voipi olla.

PETTERSSON. Kuka tuo? Ahaa, sinä olet tuo Uudenmaan Antti, -- eikö
niin?

RISTO (talonpoikaisella murteella). Juu-u'!

PETTERSSON. Peijakkaan hyvä vain -- että tulit; ne veijarit ovat niin
saaturin kovaluontoisia. Min'en saa niitä tunnustamaan vaikka -- -- --

RISTO. Ei, kas mu'm piti juur' tulla's sanomaa'n, ett' siin' on ollu
pien' erhetys. Kas, ei ne olekkaan oikjat, -- varkaat meinaten.

PETTERSSON. Mitä saakelia? Kuinka sinä sen tiedät?

RISTO. Juu, kas Venkka-Jussi otettii'n kiin' eilän ehtool' Raisios'.

PETTERSSON. Hyi, perhana, sitä onnettomuutta! Sepä hävytöntä!

RISTO. Ja sit' mu'm piti tuomaan tää kirja kans'. Se varastettiin
täält' mennet' yön'.

PETTERSSON. Mitä? Stenforsin lompakko?

RISTO. Juu, se se kuuluu oleva'.

PETTERSSON. Onko siinä kaikki rahatkin jälellä vielä?

RISTO. Jok' ikine'r ropo.

PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- kukas sen nyt takaisin laittaa?

RISTO. Se ku' sen o'v varastanukki'.

PETTERSSON (hämmennyksissään). Vai -- mut -- minä -- min'en saa sitä
päähäni -- sinä -- sinä sanoit taanoin että Venkka-Jussi otettiin
kiini, mutta missä -- missä on Risto-sihteeri?

RISTO. Näättek's tee't tota paattii tuol' noin'?

PETTEESSON. Näen kyllä, onko hän siellä?

RISTO. Ei viel' vartokaas vähä': -- näätteks' tee't to'l laivan kans'

PETTERSSON. Näen, näen! Mutta -- miksi sitä kysyt?

RISTO. Juu, kas nyt mää mene toho'm paattii' jja sit' mä'ä seilaan
tonne' llaivaa'n!

PETTERSSON. Mutta minkätähden?

RISTO. Juu, sentähren et' -- (omalla äänellään) minä olen
Risto-sihteeri!

    (Entää ulos. Hetki äänettömyyttä).


Kahdeksas kohtaus.

    Laura. Sievä. Pettersson.

PETTERSSON. Seis! Seis! -- Voi voi! Siell' ei ole ketään, joka kuulisi
huudon. Ja hän juoksee myötämaata. Voivoi, kutsukaa ne toiset tänne,
minä pidän tuota roistoa silmällä niinkauvan. Voivoi! Minua miesparkaa!
Sinne meni minulta hyvä meriitti hukkaan! Voivoi, kutsukaa ne toiset
tänne!

LAURA. Missä toiset nyt ovat sitten?

PETTERSSON. No, pitäkää te sitte varasta silmällä, minä juoksen
etsimään toisia. (Juosta relluttaa ulos). Voivoi!

LAURA. Taivaalle kiitos! Nyt hän on jo kohta venheessään.


Yhdestoista kohtaus.

    Entiset. Pettersson. Briita. Strömberg. Stenfobs.

PETTERSSON. Voivoi! Tul -- tulkaa katsomaan!

STRÖMBERG (hädissään). No, mikä nyt on hätänä, hehehe?

PETTERSSON. Voi, katsokaa nyt kuinka hiton kauvas hän jo on ehtinyt!

STRÖMBERG. Kuka?

BRIITA. Minne?

STENFORS. Mitä tämä?

PETTERSSON. Voivoi! Nyt hän on jo merellä, tuolla, näettekö! -- Voi
hyväinen aika!

STRÖMBERG. Oletteko hullu? Hehe.

PETTERSSON. Olen, olen -- niin, nyt hän on jo aivan laivan kupeella!

STRÖMBERG. Mies hoi, ken on merellä

BRIITA. Ken on laivan kupeella?

PETTERSSON. "Ken, ken!" Ken muu kuin Risto -- Risto-sihteeri! Tuo
vanki, rosvo, varas, -- no! Voivoi!

STRÖMBERG. Mitä saakelia! Kuinka tuo voi olla Risto-sihteeri -- hänhän
on meidän kellarissa. Hehe.

PETTERSSON. Eipä -- me olemme erehtyneet.

STRÖMBERG. Mitä?! Mutta entäs se toinen vanki?

PETTERSSON. Venkka-Jussi -- otettiin kiini eilen Raisiossa.

STRÖMBERG. No, Herran tulukset! Nuo kellariherrat ovat siis vallan
viattomat? Hehe.

PETTERSSON. Sitä minäkin pahoin pelkään. --

STRÖMBERG. Mistä veli sen tietää?

PETTERSSON. Risto-sihteeri oli täällä,

STRÖMBERG. Tässä huoneessa?

BRIITA. Miks'et ottanut häntä kiini?!

PETTERSSON. No, kun hän pötki tiehensä. Se oli juuri sama mies, joka
toi kirjeen maisteri Sairiolta. -- Kunpahan nyt vain saisin päähäni,
mistä hän sen kirjeen sai.

BRIITA. Mistä sai, -- kirjoitti ilse tietysti.

PETTERSSON (ankarasti mietiskellen). Kirjoitti itse -- -- --. Hm, eikös
ole merkillistä, kuinka nyky-ajan roistot ovat riivatun viisaita!

STRÖMBERG. Tämä on meille ääretön häpeä. Kuinka te saatatte noin antaa
vetää itseänne nokasta?! Hehe.

BRIITA. Rosvo on miehellä kynsissä ja -- miks'et huutanut minua apuun?

PETTERSSON. "Huutanut", -- huusinhan minä, mutta rosvo oli jo silloin
tiessään.

STRÖMBERG. Mitä me nyt teemme noille nuorille herroille, joita olemme
kohdelleet kuni hunsvotteja.

BRIITA. Kyllä minä menen ottamaan pönkän pois kellarin ovelta.

    (Menee).

STRÖMBERG. Laura on aina pitänyt niiden puolta; ehkä hän saapi heidät
leppymään. Meneppäs puhumaan niille vähän hyvääkaunista.

LAUEA. Sen teen sydämestäni mielelläni. Kyllä minä heidät leppymään
saan.

    (Pois).


Kymmenes kohtaus.

    Sievä. Strömberg. Pettersson. (Sitten) Briita. Stenfors.

STENFORS. Väntta holl! Kukas minun lompakkoni varasti?

PETTERSSON. Risto-sihteeri. Hän toi sen rahoineen päivineen takaisin
jälleen.

    (Antaa lompakon Stenforsille).

STENFORS. Mahdotonta! (Avaa sen). No, mutta nyt on rehellisyys kasvanut
liian suureksi, -- nyt tulee maailman loppu!

PETTERSSON. Tätä min'en saa päähäni, -- -- kuulkaas, herra Strömberg,
saanko puhua sanasen -- -- (puhelevat hiljaa).

SIEVÄ. Herra Stenfors, täss' on kirje. Se on sama, jonka te eilen
lupasitte antaa minun lukea, jos sen käsiini saisin.

STENFORS. Niin -- mutta te ette tietysti ole tehnyt sitä?

SIEVÄ. En -- min'en lukenut muuta kuin -- päälle ja allekirjoituksen,
ja minä olinkin arvannut oikein!

STENFORS. Luuletteko niin; -- mutta ettehän toki ole sanonut kellekkään
mitään.

SIEVÄ. Enhän toki! -- En kellenkkään muulle kuin -- Lauralle!

STENFOES. Vai niin! Kiitoksia vaivastanne.

SIEVÄ. Ei kestä kiittää!

STENFORS (itseks.) Vai on asiat sillä kurin? Hm! (Ään.). Saanko sanoa
sanasen, herra Strömberg?

STRÖMBERG. Ja mitä te tahdotte? Hehe.

STENFORS. Minä rakastan teidän tytärtänne.

STRÖMBERG. Rakastakaa vain -- hehe -- mitä se minua liikuttaa?

STENFORS. Minä luulen hänenkin rakastavan minua.

STRÖMBERG. Menkää hiiteen! Nyt ei meillä ole siihen aikaa.

STENFORS. Nyt juuri onkin otollisin aika, sillä herra Salmelalla on
samat tuumat.

STRÖMBERG. Vai niin! Se on toinen asia. Hehe.

BRIITA (tulee). Nyt pääsivät nuoret herrat kellarista!

STRÖMBERG. Ja nyt he saavat vaatia minkä hyvityksen tahansa.

STENFORS. Ettehän vain tytärtänne uhrannekkaan?

STRÖMBERG. Ja miks'en, koska herra Salmela on kelpo mies, antaisin minä
hälle vaikka kymmenen tytärtä. Hehe.

STENFORS. Parantamaton vahinko vain, ett'ei teill' ole kymmentä
tytärtä, herra Römpeli!

STRÖMBERG. Mitä tuo? Hehe.

STENFORS. Eikös suomalaisenne kutsu teitä Römpeliksi?

STRÖMBERG (tuimistuu). Ja -- ja vaikka mullä olisi sata tytärtä --
teille min'en antaisi ainoatakaan. Te olette lammasnahkainen susi,
tiedättekö sen!


Yhdestoista kohtaus.

    Entiset. Laura. Salmela. Heiliö.

STRÖMBERG. Hehe! Hyvät herrat! Minä toivon että jo olette antaneet
meille anteeksi hävyttömän käytöksemme -- -- hehe -- --

SALMELA. Me olemme jo saaneet selvityksen Laura-neidiltä.

HEILIÖ. Koko juttu on niin hullunkurinen, että kernaasti unohtaa sen
totiset paikat. Hahaha! Kaikki olkoon unohdettu.

SALMELA. Kaikkityyni.

STRÖMBEBG. Minä kiitän sydämestäni! Hehe. Ja sitte vedämme suuren
mustan ristin halki koko jutun. Hehe.

BRIITA. Kummallista, että minäkin voin niin suuresti erhettyä!

SALMELA. Jääkää siis hyvästi!

STRÖMBERG. Ai'otteko lähteä? "Topp!" Siit'ei tule mitään.

SALMELA. Min'en millään ehdolla kauvemmin.

SIEVÄ. Ettekö millään ehdolla?! -- Teidän täytyy. (Veitikkam.). Kyllä
minä saan hänet jäämään.

    (Puhelee hänen kanssaan hiljaa; kerran salaa viitaten Lauraan).

PETTERSSON. Kas, kun olin vähällä unohtaa! Viinamarjoista emme
vielä -- --

BRIITA. Suus' kiini, höperö!

PETTERSSON. No, no, koska niin on tahtos!

SIEVÄ. Herra Salmela jääpi!

SALMELA. Niin, nyt minä olen voitettu.

STRÖMBERG. No, sepä suloista! -- Ja vaatikaa nyt mikä hyvitys tahansa
-- minä annan teille mitä suinkin voin.

SALMELA. Kiitoksia! Ehkä vast'edes -- -- (hiljaa) Mitäs te arvelette,
Laura?

LATJEA (antaa hälle kätensä).

HEILIÖ (veitikkamaisesti). Saanko minäkin hyvitystä?

STRÖMBERG. Onko teilläkin jotain tekeillä? Hehehe.

HEILIÖ. Tosin se vielä on salaisuus, vaan -- -- --

SIEVÄ (vilkkaasti). Älkää sanoko!

STRÖMBERG (iloisesti). Hehe! "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos
seisoo." Jokainen saa työstään palkkansa. Hehe. Nyt otan minä
tehdäkseni salliman virkaa ja myönnyn noiden kunnon nuorukaisten
toivotuksiin -- --

BRIITA. Ja nyt kai minäkin saan tuon puntaripäisen pässini kotiini
vihdoinkin.

STRÖMBERG. Ja nimismies sai -- -- --

STENFORS. Pitkän nenän!

PETTEBSSON. Min'en saa sitä päähäni -- mutta -- --

STRÖMBERG (leikillisesti, katsellen rakastuneita). Rosmoja tääll' ovat
kaikkityyni! Hehehe.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantien varrella - Huvinäytelmä neljässä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.