Title: Eversti Chabert
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eversti Chabert" ***


EVERSTI CHABERT

Kirj.

Honoré de Balzac


Ranskankielestä suomentanut Huvi Vuorinen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1918.



Honoré de Balzac.


Honoré de Balzac (1799-1850) syntyi toukok. 20 p:nâ Toursissa.
Suvun nimi oli alkuaan Balsa tai Baissa, mutta Honorén isä oli sitä
hieman kaunistellut ja Honoré itse liitti siihen v. 1830:n jälkeen
de-partikkelin. Balsat olivat olleet jonkinlaisia päivätyöläisiä tai
pikkuviljelijöitä, mutta vallankumouksen myrskyissä oli Honorén isä
osannut kohota johonkin tärkeään asemaan armeijan sanitääri- ja
vartiovirastoissa. Äiti oli kaunotar, pesijätär, sitä paitsi lahjakas
ja miestään paljon nuorempi. Honorélla oli kaksi siskoa, joista
vanhempi, Laure, oli hänen hyvä uskottunsa ja myöhemmin hänen
elämäkertansa kirjoittaja, sekä yksi veli, Henri, josta tiedetään vähän
ja sekin vähemmän mairittelevata.

Isä toivoi pojastaan lakimiestä, mutta taipumukset veivät häntä
toisaalle. Hänestä tuli kirjailija, vieläpä laatuaan aivan
ensiluokkainen, hänestä tuli hänen oman aikansa Ranskan paras
kirjallinen kuvastin.

Balzac aloitti kirjallisen toimintansa salanimellä. Hän julkaisi
muutamia romaaneja, mutta niillä ei ollut menestystä. Nyt koetti
hän onneaan kustantajana, mutta velkaantui siten ainoastaan
pahanpäiväisesti. Tällöin saavutti hän kuitenkin runsaasti kokemusta ja
ihmistuntemusta ja sai sammumattoman keinottelemishalun, mikä painoi
lähtemättömän jäljen hänen myöhempään elämäänsä ja kirjalliseen
toimintaansa. Pysyäkseen taloudellisessa tasapainossa hän kirjoitteli
vuorokaudet umpeen, usein kuusikintoista tuntia yhteen menoon. Ja hänen
kirjallisesta työpajastaan läksikin sitten teos toisensa jälkeen,
kaikkiaan parisataa, mitkä hän järjesti yhdeksi suureksi kokoelmaksi,
"inhimilliseksi komediaksi" (La comédie humaine). Sitäpaitsi julkaisi
hän "Sata hullunkurista kertomusta" (Les cent contes drolatiques),
vieläpä joukon näytelmiäkin.

Balzac ei ottanut suuresti osaa seuraelämään, hän eli vain työssään ja
omassa mielikuvamaailmassaan. Ja hän olikin oikea mielikuvituksen
jättiläinen. Hänen terävä silmänsä tunki inhimillisen elämän kaikille
aloille, sen salaisimpiinkin sopukoihin, näki kaikki sen pyyteet, sen
kiehumisen ja kuohumisen. Ja tämän kaiken hän esitti räikeässä
alastomuudessaan. Hän viihtyi kernaammin ihmisluonteen kehnompien
puolien, kuten rahanhimon, ahneuden ja eläimellisten vaistojen
kuvaamisessa ja vaikutti siten kokonaan uuden, n.s. naturalistisen
taidekoulun syntymiseen, niin romanttisen runsas ja rikas kuin hän itse
olikin ollut mielikuvitukseltaan ja esittämistavaltaan.

_Eversti Chabert_, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, edustaa
hyvin, suppeudestaan huolimatta, Balzacin suunnatonta tuotantoa. Siinä
saadaan tutustua tekijän tyyliin, sen moniin ansioihin, mutta myöskin
sen vikoihin, hänen haluunsa esittää ihmisiä, joilla on jokin kiihko,
tai joku päähänpisto, mikä ratkaisevasti vaikuttaa heidän kohtaloonsa.
Saammepa siinä tutustua jossain määrin hänen paatokseensakin.



I.


-- _Kas niin_, siinäpä on taas tuo meidän vanha kuskinkauhtanamme!

Näin huudahti eräs asianajajan apulainen, sitä lajia, jota
lakiasiaintoimistoissa nimitetään _katuojan harppojiksi_. Hän nakersi
parastaikaa hyvällä ruokahalulla leivänpalasta, mistä otti murusen,
hieraisi sen pieneksi palloksi ja singahutti iloisesti ulos
ilma-aukosta ikkunassa, jota vastaan hän nojasi. Hyvin tähdättynä
pallonen ponnahti melkein ikkunaristikon tasalle, kosketettuaan ensin
erään tuntemattoman hattuun, joka astui pihamaan poikki, Vivienne
kadulla, missä herra Derville, asianajaja, asui.

-- Kas niin, Simonnin, älä tee kujeita ihmisille, taikka ajan sinut
ovesta ulos. Hitto vieköön, olipa asiallinen kuinka köyhä hyvänsä,
ihminen hän on aina sentään, -- sanoi pääkirjuri, keskeyttäen
kustannusarvion yhteenlaskemisen.

Katuojan-harppoja on tavallisesti, kuten Simonninkin,
kolmen-neljäntoista vuotias poika. Kaikissa asianajotoimistoissa hän on
pääkirjurin erikoisen ylivallan alaisena ja saa nähdä vaivaa tämän
asioista ja rakkauskirjeistä, kuljetellessaan asiapapereita virastojen
vahtimestareille ja anomuksia raastupaan. Tavoiltaan hän kuuluu
Pariisin katupoikiin, tarkoitukseltaan lainsaivartelijain
ammattikuntaan. Tällainen poika on melkein aina säälimätön, ohjaton,
hillitön, laulunpätkien sepittäjä, koiranhammas, ahnas ja laiska. Siitä
huolimatta melkein kaikilla näillä apulaisilla on vanha äiti, joka asuu
jossakin ullakkokerroksessa ja jonka kanssa he saavat jakaa ne
kolmekymmentä tai neljäkymmentä frangia, mitkä he ansaitsevat
kuukaudessa.

-- Jos hän on ihminen, niin miksi sanotte häntä vanhaksi
kuskinkauhtanaksi? -- sanoi Simonnin sellaisen koulupojan äänellä, joka
saa opettajansa kiinni virheestä.

Ja hän alkoi uudelleen syödä leipäänsä ja juustoaan, nojaten
olkapäällään ikkunanpieltä vasten, sillä hän lepää seisaallaan, kuten
ajurin hevonen, toinen jalka nostettuna toisen päälle, nojalleen kengän
kärkeä vasten.

-- Minkähän kepposen voisimme tehdä tuolle ukonkääkkänälle? -- sanoi
matalalla äänellä kolmas, Godeschal-niminen apulainen, pysähtyen
keskelle perustelmaa, kehitellen sitä eräästä anomuksesta, jota neljäs
apulainen juuri kirjoitti puhtaaksi ja jota kaksi oppipoikaa paraikaa
jäljensi.

Sitten Godeschal jatkoi esitystään: -- _Mutta ylevässä ja
hyväntahtoisessa viisaudessaan hänen Majesteettinsa Ludvig
kahdeksastoista_ (kirjoittakaa kaikki kirjaimilla, te oppinut Desroches
siellä, joka kirjoitatte puhtaaksi) _ottaessaan uudestaan hallitusohjat
käsiinsä, käsitti_ (mitähän se suuri velikulta käsitti?) _sen korkean
tehtävän, johon hänet jumalallinen kaitselmus oli kutsunut!_...
(huutomerkki ja kuusi pistettä: oikeudessa ollaan siksi suopeita, että
se sallitaan meille), _ja hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, kuten käy
ilmi allamainitun asetuksen päiväyksestä, korjata ne vahingot, jotka
meidän vallankumouksellisten aikojemme hirveät ja surulliset hävitykset
ovat aiheuttaneet, palauttamalla uskollisille ja lukuisille
palvelijoilleen_ (lukuisa on tässä mairittelua, minkä pitäisi
miellyttää tuomioistuinta) _kaikki heidän myymättä jäänyt omaisuutensa,
tavattiinpa se sitten yhteismailla, tavattiinpa se sitten kruunun
tavallisilla tai erityisillä alueilla, tavattiinpa se sitten vaikka
julkisten laitosten eläkemailla, sillä me olemme ja tahdomme olla
oikeutetut väittämään, että sellainen on tuon kuuluisan ja niin suoran
asetuksen henki, asetuksen, joka on annettu_... -- Odottakaa, -- sanoi
Godeschal kolmelle apulaiselle, -- tämä lauselurjus on täyttänyt koko
sivun! No niin, -- jatkoi hän, kostuttaen kielellään taitetun arkin
selkää saadakseen käännetyksi leimapaperinsa paksun sivun. -- No niin,
jos haluatte tehdä hänelle kepposen, niin hänelle on sanottava, että
asianajaja ei voi puhella liiketuttaviensa kanssa muulloin kuin kahden
ja kolmen välillä yöllä. Saammepa nähdä, palaako tuo vanha hylkiö! --
Ja Godeschal tarttui alottamaansa lauseeseen: -- _joka on annettu_...
Seuraatteko mukana? -- hän kysyi.

-- Kyllä! -- huusivat nuo kolme kopistia.

Kaikki tapahtui samalla kertaa, anomuksen lukeminen, lörpöttely ja
kepposen suunnitteleminen.

-- _Joka on annettu_... Kuulkaapas, ukko Boucard, minä päivänä asetus
on annettu? Täytyy toimittaa kaikki perusteellisesti, totta maar! Sillä
lailla täytetään sivuja.

-- _Totta maar!_ -- toisti eräs kopisteista ennenkuin Boucard,
pääkirjuri, oli vastannut.

-- Mitä, oletteko kirjoittanut _totta maar?_ -- huudahti Godeschal
luoden yhteen vastatulleista silmäyksen, joka samalla kertaa oli vakava
ja ivallinen.

-- Kuinkas muuten, -- sanoi Desroches, -- neljäs apulainen, kumartuen
katsomaan naapurinsa jäljennöstä, hän on kirjoittanut: _Täytyy
kirjoittaa kaikki perusteellisesti!_ ja _totta maar'in_ yhdellä a:lla.

Kaikki apulaiset päästivät suuren naurun.

-- Kuinka, herra Huré, te pidätte _totta maaria_ lakiterminä, ja
sanotte olevanne Mortagnesta! -- huudahti Simonnin.

-- Raaputtakaa se tarkoin pois, -- sanoi pääkirjuri. -- Jos tuomari,
jonka tehtävä on kantaa maksut asiapapereista, näkisi sellaista, niin
hän sanoisi _että on tehty pilaa tuhertamisesta!_ Ja te aiheuttaisitte
ikävyyksiä isännällemme. Kas niin, älkää enää koskaan tehkö sellaisia
tyhmyyksiä! Normandialaisen ei sovi kirjoittaa huolimattomasti
anomusta. Se merkitsee tuomarin kirjureille samaa kuin _kiväärit
olalle!_ sotilaille.

-- _Joka on annettu_...? -- kysyi Godeschal. --- Sanokaa minulle toki,
koska, herra Boucard?

-- Kesäkuussa 1814, -- vastasi pääkirjuri keskeyttämättä työtään.

Koputus asioimiston ovelle keskeytti pitkäveteisen anomuksen lauseen.
Viisi kähärätukkaista, hyvillä hampailla varustettua apulaista, joiden
katse ilmaisi eloisuutta ja valmiutta pilantekoon, kohotti nenänsä ovea
kohden huudettuaan ensin lukkarin äänellä: -- Sisään! Boucard jäi
katselemaan erästä asiapaperikasaa, joita juristien erikoiskielessä
tarkoitetaan nimellä _brousilles_ (vähäpätöiset asiat), ja jatkoi
kustannusarvionsa laatimista, mikä oli paraikaa hänen huolenaan.

Asioimisto oli suuri huone, jota koristi tuo klassillinen uuni, mikä
tavataan kaikissa lainsäätäjäin luolissa. Lämmitysputket kulkivat
viistoon huoneen läpi ja yhtyivät toivottomassa tilassa olevaan
tulisijaan, jonka marmorilaatalla nähtiin monenlaisia leivänpaloja ja
kolmikulmaisia kappaleita Brie juustoa, tuoreita sian kyljyksiä,
laseja, pulloja ja pääkirjurin suklaakuppi. Näiden ruokatavarain haju
sekoittui niin hyvin ylenmäärin lämmitetyn uunin tunkkaan ja siihen
tuoksuun, mikä on ominaista virastoille ja vanhoille paperikuluille,
että ketusta lähtevää löyhkää ei olisi voinut erottaa. Lattian peitti
loka ja lumi, mitä apulaiset olivat tuoneet tullessaan. Lähellä ikkunaa
sijaitsi kääntökannella varustettu konttoripäällikön pulpetti, minkä
takasyrjää vasten oli asetettu hänen apulaisensa pieni pöytä. Toinen
apulainen oli parastaikaa oikeudessa.

Kello saattoi olla noin kahdeksan ja yhdeksän välillä, aamusella.

Asioimiston ainoana koristuksena olivat nuo suuret keltaiset
ilmoitukset, joissa tehtiin tiettäväksi kiinteistöjen takavarikot,
myynnit, täysi- ja alaikäisten väliset tilitykset, lopulliset tai
väliaikaiset päätökset, asioimistojen koko kunnia! Pääkirjurin takana
oli iso, monilokeroinen hylly, mikä ulottui maasta kattoon asti ja
minkä jokainen osasto oli ahdettu täyteen papereita. Niistä riippui
lukematon joukko nimilippuja ja punaisia nauhanpäitä, jotka tekevät
oikeudenkäyntipaperit niin erikoisen näköisiksi. Hyllyn alemmat rivit
olivat täynnä käytännössä kellastuneita, sinisellä paperilla
reunustettuja pahvikansia, joihin oli kirjoitettu suurten
liiketuttavain nimet, heidän mehevien asioittensa parastaikaa
kypsyessä. Likaiset ikkunalasit päästivät sisään ainoastaan vähän
valoa. Muutoin on Pariisissa hyvin vähän asioimistoja, missä ennen
kymmentä voidaan helmikuussa kirjottaa ilman lampun apua, sillä ne
kaikki ovat huomattavassa määrässä laiminlyötyjä: kaikki ihmiset käyvät
niissä, kukaan ei jää sinne, mikään mieskohtainen harrastus ei kiinny
sellaiseen, mikä on niin tavallista: ei asianajaja, ei käräjöitsijät
eivätkä apulaisetkaan välitä sellaisen paikan aistikkuudesta, joka
toisille on luokkahuone, toisille läpikäytävä ja isännälle työpaja.

Tahraantunut irtaimisto siirtyy asianajajalta toiselle sellaisella
turhantarkkuudella, että muutamissa asioimistoissa tavataan vielä
"pohjasakka"-koteloita, pergamenttirihman punomiskoneita, laukkuja,
jotka polveutuvat _Chletin_, lyhentämättömässä muodossa _Chateletin_,
asianajajilta, mikä ennen vanhaan vastasi ensimäisen asteen
oikeusistuinta.

Niinpä oli tässäkin pimeässä, tomusta tahmeassa toimistossa, niinkuin
kaikissa muissakin, jotakin vastenmielistä käräjöitsijöille, jotakin,
minkä vuoksi se oli Pariisin kaikkein iljettävimpiä eriskummisuuksia.
Jollei olisi homehtuneita sakasteja, missä rukoukset punnitaan ja
maksetaan kuin mausteet, jollei olisi vanhain tavarain kaupustelijain
myymälöitä, missä liikutellaan ryysyjä, jotka särkevät kaikki
elämämme kauniit harhakuvat näyttämällä meille, mihin kaikki meidän
juhlamme päättyvät, niin, jollei näitä kahta runouden lokaviemäriä
olisi olemassa, niin asianajotoimisto olisi varmasti kaikista
markkinakojuista kaikkein hirvittävin. Mutta niinpä on pelihelvettien,
oikeusistuinten, arpajaistoimistojen ja porttoloittenkin laita.

Mutta miksi? Kenties siksi, että näissä paikoissa draama, joka
esitetään ihmisen sielussa, tekee hänet välineistä ja syrjäseikoista
välinpitämättömäksi. Tämä seikka selittänee myöskin suurten
ajattelijain ja pyrkimysten miesten koreilemattomuuden.

-- Missäs on minun kynäveitseni?

-- Minä syön aamiaista!

-- Mene ja hirtä itsesi, tässä on musteläntti, tässä anomuksessa!

-- Hiljaa, herrat!

Nämä eri huudahdukset pääsivät ilmoille samaan aikaan kun vanha
käräjöitsijä sulki oven sellaisella nöyryydellä, mikä tekee onnettoman
ihmisen liikkeet luonnottomiksi. Tuntematon koetti hymyillä, mutta
hänen kasvojensa lihakset herpautuivat, kun hän oli turhaan etsinyt
joitakin ystävällisyyden merkkejä kuuden apulaisen taipumattoman
välinpitämättömiltä kasvoilta. Tottuneena epäilemättä arvostelemaan
ihmisiä hän kääntyi hyvin kohteliaasti katuojan-harppojan puoleen,
toivoen, että tuo kaikkien asiain toimittaja vastaisi hänelle
ystävällisesti.

-- Onko isäntä itse tavattavissa, herra?

Pahanilkinen katuojan-harppoja ei vastannut mies-raukalle muulla lailla
kuin jatkuvasti näpäyttäen vasemman kätensä sormilla korvaansa,
ikäänkuin sanoakseen: -- Minä olen kuuro.

-- Mitä haluatte, herra? -- kysyi Godeschal, joka sitä sanoessaan
nielaisi suuntäydeltä leipää, mikä hyvinkin olisi painanut
neljännesnaulan, heilutti veistään ja pani koipensa ristiin, kohottaen
aina silmiensä kohdalle sen jalan, joka joutui päällimmäiseksi.

-- Tulen tänne jo viidennen kerran, -- vastasi neuvonkysyjä. --
Haluaisin puhutella herra Dervilleä.

-- Onko jotakin asiaa?

-- Kyllä, mutta minä en voi sitä selittää muille kuin itse herra...

-- Isäntä nukkuu; jos haluatte kysyä hänen neuvoaan joissakin vaikeissa
asioissa, niin hän ei tee vakavaa työtä muulloin kuin keskellä yötä.
Mutta jos tahtoisitte sanoa meille asianne, niin voisimme, yhtä hyvin
kuin hänkin, teille...

Tuntematon pysyi järkähtämättömänä. Hän alkoi katsella vaatimattomasti
ympärilleen, kuten koira, joka pujahdettuaan vieraaseen keittiöön
pelkää siellä saavansa iskuja. Ammattinsa vuoksi apulaiset eivät
koskaan pelkää varkaita, he eivät siis ollenkaan epäilleet
kuskinkauhtanaan puettua miestä, vaan antoivat hänen tarkastaa
huonetta, mistä hän haki turhaan tuolia voidakseen istuutua, sillä hän
oli ilmeisesti väsyksissä. Järjestelmällisesti asianajajat asettavat
hyvin vähän tuoleja asioimistoihinsa. Tavallinen liiketuttava, joka
väsyy odottamaan seisaallaan, poistuu mutisten, mutta hän ei hävitä
aikaa, josta häntä, erään vanhan asianajajan sanojen mukaan, ei voida
veloittaa.

-- Hyvä herra, -- vastasi hän, -- minulla on jo ollut kunnia ilmoittaa
teille, että minä en voi selittää asiaani muille kuin herra
Dervillelle. Minä odotan siksi, kunnes hän nousee ylös.

Boucard oli lopettanut yhteenlaskunsa. Hän tunsi suklaansa hajun, jätti
rottinkisohvansa, meni uunin luo, mittasi vanhuksen kiireestä
kantapäähän, tarkasti kuskinkauhtanaa ja virnisti sanoin
selittämättömästi. Hän ajatteli luultavasti, että puristelipa
tuollaista asiakasta millä tavalla tahansa, häneltä ei ainakaan voisi
kiskaista penninpyöryläistäkään. Näin ollen hän puuttui puheeseen
muutamin sanoin, vapauttaakseen toimiston huonosta vieraasta.

-- Hyvä herra, he ovat puhuneet totta. Herra Derville ei tee työtä
muulloin kuin yöllä. Jos teidän asianne on tärkeä, niin neuvon teitä
tulemaan takaisin yhden aikaan yöllä.

Neuvonkysyjä katsahti pääkirjuriin ällistyneen näköisenä ja pysyi
hetken liikkumatta. Tottuneina kaikenlaisiin kasvonilmeiden muutoksiin
ja erikoisiin, epäröinnin tai mietiskelyn aiheuttamiin mielijohteisiin,
mikä on ominaista oikeudenkäynninhenkilökunnalle, -- apulaiset
jatkoivat syöntiään, synnyttäen sellaisen äänen leukaluillaan, kuin
hevoset appeensa ääressä, eivätkä enää välittäneet koko vanhuksesta.

-- Palaan tänä iltana, hyvä herra, -- sanoi vihdoin vanhus, joka
onnettomille ihmisille ominaisella itsepintaisuudella tahtoi säilyttää
hyvänsävyisyytensä.

Kurjuudelle on sallittu ainoastaan sellainen ivanteko, että se
pakoittaa oikeuden ja hyväntahtoisuuden aiheettomiin kieltäymyksiin.
Kun kurjat ovat saaneet yhteiskunnan todistetuksi valheelliseksi, niin
he heittäytyvät sitä kiihkeämmin Jumalan huomaan.

-- No eikös sillä olekin aivan mainio päänuppi? -- sanoi Simonnin,
odottamatta edes sen vertaa, että vanhus olisi ennättänyt sulkea oven.

-- Hän on aivan haudasta nousseen näköinen, -- vastasi apulainen.

-- Joku eversti, joka vaatii maksamatta jäänyttä eläkettä, -- sanoi
pääkirjuri.

-- Eipäs, hän on entinen ovenvartija, -- sanoi Godeschal.

-- Minä lyön vetoa, että hän on aatelismies, -- huudahti Boucard.

-- Minä lyön vetoa, että hän on ollut ovenvartijana, -- vastasi
Godeschal. -- Ainoastaan ovenvartijat on luonto varustanut kuluneilla
kuskinkauhtanoilla, jotka ovat niin rasvaisia ja liepeistään
repeytyneitä kuin tämän ukon takki. Ettekö ole nähneet hänen linttaan
menneitä kenkiään, jotka vuotavat, tai hänen kaulaliinaansa, jota hän
pitää paitana? Hän on maannut siltojen alla.

-- Hän saattaa olla jalosyntyinen ja silti ollut ovenvartijana, --
huudahti Desroches. -- Sellaista on ennenkin nähty.

-- Ei, -- vastasi Boucard keskellä äänekästä naurua.

-- Minä väitän, että hän on ollut oluenpanijana 1789 ja everstinä
tasavallan aikoihin.

-- Ah, minä lyön vetoa teatteripiletit teille kaikille siitä, että hän
ei ole ollut sotilaana, -- sanoi Godeschal.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Boucard.

-- Herra, herra, -- huudahti pieni apulainen, avaten ikkunan.

-- Mitä sinä teet, Simonnin? -- kysyi Boucard.

-- Minä kutsun häntä, kysyäkseni, onko hän eversti vai ovenvartija.
Hänen pitäisi se tietää, hänen.

Kaikki apulaiset alkoivat nauraa. Mitä vanhukseen tulee, niin hän nousi
jo uudestaan portaita.

-- Mitäs me nyt aiomme hänelle sanoa? -- huudahti Godeschal.

-- Sallikaa minun pitää huolta siitä, -- vastasi Boucard.

Mies-raukka astui sisään arastelevasti, luoden katseensa maahan,
kenties siksi, ettei olisi ilmaissut nälkäänsä katselemalla liian
ahnaasti ruokatavaroita.

-- Hyvä herra, -- sanoi hänelle Boucard, -- haluaisitteko olla niin
hyväntahtoinen, että ilmoittaisitte meille nimenne, jotta isäntämme
tietäisi...

-- Chabert.

-- Sama everstikö, joka sai surmansa Eylaussa? -- kysyi Huré, joka,
oltuaan tähän asti vaiti, halusi kaikin mokomin jatkaa toisten
alottamaa pilantekoa.

-- Juuri hän, herra, -- vastasi ukko vanhanaikaisella
suorasukaisuudella ja poistui.

-- Huh!

-- Kas vaan!

-- Puff!

-- Oh!

-- Ah!

-- Burn, burn!

-- Oh, sitä hullunkurista ukkoa!

-- Hih hei! Hih hei!

-- Taas nolattuna!

-- Herra Desroches, te pääsette maksamatta teatteriin, -- sanoi Huré
neljännelle apulaiselle pukaten häntä olkapäähän niin ankarasti, että
sarvikuonokin olisi siitä kuollut.

Siitäpä vasta alkoi nauru, kuului huutoja ja äännähdyksiä, joiden
kuvaaminen veisi kaikki luonnonääniä jäljittelevät sanat.

-- Mihin teatteriin aiomme mennä?

-- Oopperaan, -- huudahti pääkirjuri.

-- Ensiksikään, -- tarttui Godeschal puheeseen, -- teatteria ei ollut
määrätty. Minä voin, jos tahdon, viedä teidät rouva Saquin luokse.

-- Rouva Saqui ei ole mikään teatteri, -- sanoi Desroches.

-- Mikäs teatteri sitten on? -- kysyi Godeschal. -- Sopikaamme ensin
siitä. Mitäs minä olen luvannut teille, herrat, näytännön? Mitäs on
sitten näytäntö? Jotakin, mitä katsellaan...

-- Mutta sitä periaatetta noudattaen te kuittaisitte asianne viemällä
meidät katsomaan kuinka vesi virtaa Pont Neufin alitse? -- huudahti
Simonnin keskeyttäen hänet.

-- Mitä katsellaan maksua vastaan? -- sanoi Godeschal jatkaen.

-- Mutta maksua vastaan katsellaan monia asioita, joista ei kuitenkaan
synny mitään näytelmää. Määritelmä ei ole tarkka, -- sanoi Desroches.

-- Mutta kuunnelkaahan minua ensin!

-- Te puhutte järjettömiä, hyvä veli, -- sanoi Boucard.

-- Onkos Curtius näytelmä? -- sanoi Godeschal.

-- Ei, -- vastasi pääkirjuri, -- se on vahakuvakokoelma.

-- Minä lyön vetoa sata frangia viittä penniä vastaan, -- jatkoi
Godeschal, -- että Curtiuksen kokoelma on koottu sellaisista asioista,
jotka oikeuttavat sille näytännön nimen. Se tekee mahdolliseksi
katselemisen eri hinnoilla, aina niiden paikkojen mukaan, mihin
tahdotaan sijoittua...

-- Ja niin edespäin ja niin edespäin, -- sanoi Simonnin.

-- Varo, etten minä anna sinulle korvapuustia! -- sanoi Godeschal.

Apulaiset kohauttivat olkapäitään.

-- Muutoin ei ole näytetty toteen, että tämä vanha apina ei olisi
tehnyt meistä pilaa, -- sanoi hän, keskeyttäen todistelunsa toisten
apulaisten naurun vaientamana. -- Kunniani kautta, eversti Chabert on
hyvinkin kuollut, hänen vaimonsa on mennyt uusiin naimisiin kreivi
Ferraudin, valtioneuvoksen kanssa. Rouva Ferraud kuuluu meidän
asiakkaihimme, liiketuttaviimme!

-- Asia on lykätty huomiseen, -- sanoi Boucard. -- Työhön, herrat! Hiis
vieköön, me emme saa aikaan mitään valmista! Lopettakaa anomuksenne, se
on jätettävä sisälle ennen neljännen osaston istuntoa, päätös annetaan
tänään. Kas niin, nouskaa satulaan.

-- Jos hän olisi ollut eversti Chabert, niin eiköhän hän olisi
suunnannut kenkänsä kärkeä tuon ilveilijä Simonninin takapuoleen, kun
tämä tekeytyi kuuroksi, -- sanoi Huré, pitäen tätä huomautustaan
Godeschalin muistutusta sitovampana.

-- Koska kerta mitään ei ole vielä lopullisesti ratkaistu, -- jatkoi
Boucard, -- niin suostukaamme menemään toisen parven aitioon, Théâtre
Françaisissa, katsomaan Talmaa Aarossa. Simonnin menee permannolle.

Tämän jälkeen pääkirjuri istuutui pöytänsä ääreen ja kaikki noudattivat
hänen esimerkkiään.

-- _Joka on annettu kesäkuussa tuhatkahdeksansataa neljätoista_ (kaikki
kirjaimilla), -- saneli Godeschal. -- Seuraatteko mukana?

-- Kyllä, -- vastasi kaksi kopistia ja puhtaaksikirjottaja, joiden
kynät alkoivat narista leimapaperilla synnyttäen huoneessa samanlaisen
äänen kuin sata turilasta, jotka koulupojat ovat sulkeneet paperista
tehtyihin lippaisiin.

-- _Ja me toivomme, että herrat oikeusistuimen jäsenet_, -- lausui
sanelija. -- Pysähtykää! Minun täytyy lukea uudestaan lauseeni, en
käsitä sitä enää itsekään.

-- Neljäkymmentä kuusi... Se esiintyy kai usein!... ja neljäkymmentä
yhdeksän kolme kertaa, -- sanoi Boucard.

-- _Me toivomme_, -- lausui Godeschal, luettuaan kaiken uudestaan. --
_että herrat oikeuden jäsenet eivät olisi vähemmän jaloja kuin
asetuksen ylevä laatija, ja että he kohtelisivat ansion mukaan
kunnialegionan ylikanslian kurjia vaatimuksia, tulkitsemalla lakia sen
laajan hengen mukaisesti, jonka me olemme tässä tuoneet esille_...

-- Herra Godeschal, haluatteko lasin vettä? -- sanoi pieni apulainen.

-- Sinä kujeilija Simonnin! -- sanoi Boucard. -- Kuulehan, valjasta
kaksikenkäinen hevosesi, ota tämä paketti ja vipellä aina
Invalidi-hotelliin asti.

-- _Jonka me olemme tässä tuoneet esille_, -- jatkoi Godeschal.
Liittäkää siihen: _rouva varakreivitär_ (kirjoittakaa kaikki
lyhentämättä) _de Grandlieun puolesta_...

-- Mitä hittoa! -- huudahti pääkirjuri, -- aiotteko laatia anomuksen
varakreivitär de Grandlieun asiassa kunnialegioonaa vastaan, asiassa,
josta riippuu asianajotoimiston pystyssä pysyminen tai kukistuminen?
Ah, te olette aika hölmö! Olkaa hyvä ja pankaa syrjään kaikki
jäljennöksenne ja pöytäkirjanne, ne te voitte säilyttää juttua varten,
jonka Navarreinsit ovat nostaneet turvakoteja vastaan. Nyt on
myöhäistä, minä kyhään itse pienen anomuksen, missä on kaikki
tarpeelliset _siihen nähden, katsoen_, ja menen itse oikeuteen.

Tämä kohtaus esittää meille yhden niitä tuhansia huvituksia, jotka
saavat meidät myöhemmin sanomaan, ajatellessamme nuoruuttamme: -- Sepäs
oli kultaista aikaa!



II.


Kello yksi yöllä otaksuttu eversti Chabert tuli kolkuttamaan herra
Dervillen ovelle, joka toimi asianajajana Soinen piirin alioikeudessa.
Ovenvartija ilmoitti hänelle, että herra Derville ei ollut vielä
saapunut kotiin. Vanhus vetosi sovittuun kohtaukseen ja nousi tuon
kuuluisan lakimiehen asuntoon, lakimiehen, jota nuoruudestaan
huolimatta pidettiin yhtenä kaikkein terävimmistä päistä koko
Pariisissa.

Soitettuaan tuo epäluuloinen neuvonkysyjä ei ollut suinkaan vähässä
määrässä hämmästynyt, nähdessään ensimäisen apulaisen lajittelemassa
sopivaan järjestykseen isäntänsä ruokasalin pöydälle lukuisia
asiakirjavihkoja, joitten piti huomenna "tulla esiin". Apulainen, joka
oli yhtä hämmästynyt, tervehti everstiä kehottaen häntä istuutumaan,
mitä kehotusta neuvonkysyjä myöskin noudatti.

-- Vakuutan teille, hyvä herra, että luulin teidän eilen laskeneen
leikkiä määrätessänne neuvottelua varten näin myöhäisen hetken, --
sanoi vanhus teeskennellen iloisuutta sortuneen miehen tavoin, joka
koettaa hymyillä.

-- Apulaiset laskivat leikkiä ja puhuivat totta samalla kertaa, --
selitti pääkirjuri jatkaen työtään. -- Herra Derville on valinnut tämän
ajan tutkiakseen asiansa, arvioidakseen edellytykset, määrätäkseen
niiden ajotavan ja sommitellakseen puolustukset. Hänen suunnaton älynsä
on vapaampi tällä hetkellä, ainoalla, jolloin hän voi saada
hiljaisuutta ja rauhaa, mikä on välttämätöntä hyvien ajatusten
synnyttämiseksi. Siitä saakka kun hän on ollut asianajajana te olette
kolmas esimerkki neuvottelusta näin öiseen aikaan.

-- Saavuttuaan kotiin isäntä keskustelee jokaisesta asiasta, lukee
kaikki, kuluttaa kenties neljä, viisi tuntia työssään, sitten soittaa
minua ja selittää minulle aikomuksensa. Aamulla, kello kymmenestä
kahteen, hän kuuntelee asiakkaitaan, sitten hän käyttää lopun päivää
sovittuihin kohtauksiin, illalla hän menee seurapiireihin,
säilyttääkseen siellä suhteensa. Ei ole tosiaankaan muuta kuin yö,
jolloin hän voi syventyä juttuihinsa, tutkia lakikirjan asevarastoja ja
tehdä taistelusuunnitelmansa. Hän ei halua hävitä yhdessäkään jutussa,
hän rakastaa ammattiaan. Hän ei ota, ammattiveljiensä tavoin, ajaakseen
kaikenlaisia asioita. Siinä on hänen elämänsä, mikä on erikoisen
toimeliasta. Ja siten ansaitsee hän myöskin paljon rahaa.

Kuunnellessaan tätä selitystä vanhus pysyi äänettömänä, ja hänen
eriskummaiset piirteensä saivat ilmeen, josta puuttui kaikki ymmärrys
niin täydellisesti, että apulainen, katsahdettuaan häneen, jätti hänet
rauhaan.

Muutamia minuutteja myöhemmin Derville saapui kotiin, juhlapuvussa;
hänen pääkirjurinsa avasi oven ja ryhtyi lopettamaan asiapaperivihkojen
järjestämistä.

Nuori asianajaja jäi hetkeksi hämmästyksiin havaitessaan hämärässä
omituisen asiakkaan, joka odotti häntä. Eversti Chabert pysyi yhtä
liikkumattomana kuin Curtiuksen kokoelman vahakuvat, joita katsomaan
Godeschal olisi halunnut viedä toverinsa. Tämä liikkumattomuus ei olisi
kenties ollut mikään hämmästyksen aihe, jollei se olisi täydentänyt
sitä yliluonnollista kuvaa, minkä sai koko hänen olennostaan. Vanha
sotilas oli kuiva ja laiha. Hänen otsansa, joka tarkoituksellisesti oli
kätketty sileäksikammatun tekotukan alle, sai hänet näyttämään jonkun
verran salaperäiseltä. Hänen silmänsä näyttivät jonkunlaisen
läpinäkyvän kelmun peittämiltä; te olisitte verranneet niitä likaisiin
helmiäisiin, jonka siniseen vivahtavat heijastukset väikkyivät
kynttilän valossa. Hänen kalpeat, lyijynharmaat kasvonsa, jotka olivat
yhtä laihat kuin veitsen lape, jos sellainen rahvaanomainen sanontatapa
sallitaan, näyttivät kuolleilta. Hänen kaulaansa kiristi huono, musta
silkkinen kravatti.

Tämän vaaterievun tumman reunan alapuolella Chabertin ruumis oli niin
täydellisesti pimeyden peitossa, että hyvällä mielikuvituksella
varustettu ihminen olisi voinut pitää tuota vanhaa päätä jonakin
sattuman synnyttämänä varjokuvana tai Rembrandtin tekemänä
kehyksettömänä muotokuvana. Vanhuksen otsaa peittävän hatun reunat
loivat mustan juovan kasvojen yläosaan. Tämä eriskummainen vaikutus,
vaikkakin luonnollinen, sai näkyviin, vastakohtaisuuden vuoksi, näiden
ruumismaisten kasvojen kalmankalpeat rypyt, kylmät koukerot ja
värittömän tunnun ja liikunnon puute ruumiissa, kaiken lämmön puute
katseessa sopi yhteen tietyn, surullisen mielipuolenilmeen kanssa, kun
siihen liittyi sellaisia alentavia tuntomerkkejä, jotka ovat kuvaavia
tylsämielisyydelle. Kaikki tämä teki nämä kasvot niin sanomattoman
surkeiksi, että mitkään inhimilliset sanat eivät pysty sitä
ilmaisemaan.

Mutta havaintojen tekijä, ja erittäinkin lakimies, olisi saattanut
huomata tässä kovan onnen kolhimassa miehessä syvän surunkin merkkejä,
jälkiä huolista, jotka olivat kuluttaneet hänen kasvonsa samalla lailla
kuin pilvistä hienolle marmoriveistokselle putoilevat vesipisarat
lopulta kalvavat pois sen piirteet. Lääkäri, kirjailija, tuomari olisi
aavistanut kokonaisen draaman katsellessaan tätä äärimmäisen kauhun
kuvaa. Sen vähin ansio oli siinä, että se muistutti niitä
mielikuvituksen tuotteita, joita maalarit huvikseen piirtelevät
valopainokiviensä kulmiin jutellessaan ystäviensä kanssa.

Nähdessään asianajajan tuntematon säpsähti kouristuksenomaisesti kuten
runoilijat silloin kun odottamaton ääni häiritsee heidän hedelmällistä
haaveiluansa keskellä yötä ja hiljaisuutta. Vanhus otti nopeasti hatun
päästään ja nousi kumartaakseen nuorelle miehelle. Kun nahka, joka
verhosi hänen hattunsa sisäpuolta, oli epäilemättä hyvin rasvainen,
niin hänen tekotukkansa jäi siihen kiinni vanhuksen sitä huomaamatta.
Tällöin jäi nähtäväksi hänen paljas pääkallonsa, jota rumensi hirveä
arpi, mikä alkoi takaraivosta ja päättyi oikean silmän päälle, kohoten
kaikkialla suurena, silmiinpistävänä saumana. Tämän likaisen tekotukan
äkkinäinen poistaminen, jota mies-rukka piti haavansa peittämiseksi, ei
herättänyt noissa nuorissa lakimiehissä mitään naurun halua, siksi
hirveännäköinen tuo halaistu kallo oli. Ensimäinen ajatus, jonka tämän
haavan näkeminen synnytti, oli se, että äly oli sen kautta paennut
pois.

-- Jos hän ei ole eversti Chabert, niin on hän ainakin urhea sotakarhu!
-- tuumi Boucard.

-- Hyvä herra, -- sanoi hänelle Derville, -- ketä minulla on kunnia
puhutella?

-- Eversti Chabertiä.

-- Ketä Chabertiä?

-- Häntä, joka sai surmansa Eylaussa, vastasi vanhus.

Kuullessaan tämän omituisen lauseen apulainen ja asianajaja vaihtoivat
keskenään silmäyksen, joka merkitsi: -- Hän on hullu!

-- Arvoisa herra, -- tarttui eversti uudestaan puheeseen, -- minä en
haluaisi ilmaista olosuhteitteni salaisuutta muille kuin teille.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on asianajajain luonteenomainen
pelkäämättömyys. Johtuneeko se sitten tottumuksesta ottaa vastaan suuri
joukko ihmisiä, tai siitä, että he syvästi tuntevat lain heille
tuottaman turvan, taikka luottamuksesta omaan tehtäväänsä, he menevät
kaikkialle pelkäämättä mitään, niinkuin papit ja lääkärit. Derville
antoi merkin Boucardille, joka poistui.

-- Hyvä herra, -- tarttui asianajaja puheeseen, -- päivisin en ole niin
tarkka ajastani, mutta yöllä ovat minuutit minulle kalliita. Näin ollen
olkaa puheessanne lyhyt ja täsmällinen. Käykää asiaan liioitta
poikkeamisitta. Kysyn itse teiltä niitä selvityksiä, jotka minusta
näyttävät välttämättömiltä. Puhukaa.

Pyydettyään outoa asiakastaan istuutumaan nuori mies istuutui itse
pöydän eteen, mutta, samalla kun kiinnitti kaiken huomionsa
eversti-vainajan puheeseen, hän selaili asiakirjavihkojaan.

-- Arvoisa herra, -- sanoi vainaja, -- kenties te tiedätte, että minä
komensin ratsuväkirykmenttiä Eylaun luona. Minusta oli suurta apua sen
kuuluisan hyökkäyksen menestykselle, jonka Murat teki, ja joka
ratkaisevasti vaikutti voiton saavuttamiseen. Minun onnettomuudekseni
kuolemani on historiallinen tosiasia, kuten on mainittuna _Voitoissa ja
Valloituksissa_, missä se on kerrottuna yksityiskohdittain.

-- Me tunkeuduimme kolmen venäläisen puolustuslinjan läpi, ja kun ne
sulkeutuivat uudestaan, meidän täytyi murtautua uudelleen läpi, mutta
päinvastaisessa järjestyksessä. Sillä hetkellä, kun me lähestyimme
keisaria, hajotettuamme venäläiset, minä kohtasin vihollisen
ratsuparven. Minä ryntäsin noita itsepintaisia ihmisiä vastaan. Kaksi
venäläistä upseeria, oikeita jättiläisiä, kävi yhdessä minun kimppuuni.
Toinen heistä iski minua päähän miekalla, ja se halkaisi kaikki,
vieläpä mustan silkkimyssynkin, joka oli ihoa vasten päässäni, ja teki
syvän haavan kallooni.

-- Putosin hevosen selästä. Murat riensi avukseni, ratsasti minun
ruumiini ylitse, hän ja koko hänen väkensä, viisitoista sataa miestä,
jollei enemmänkin. Kuolemani ilmoitettiin keisarille, joka,
järkevyyssyistä (hän piti minusta, tuo keisari) halusi tietää, eikö
olisi ollut mitään keinoa pelastaa sitä miestä, jota hän sai kiittää
tästä voimakkaasta hyökkäyksestä. Hän lähetti kaksi kirurgia etsimään
ja tuomaan minut kenttäsairaalaan sanoen heille, kenties liian
huolettomasti, sillä hänellä oli kiire: "Menkää katsomaan, onko minun
Chabert-raukkani vielä elossa." Nuo haavurin kirotut, jotka tapasivat
minut ruhjottuna kahden rykmentin hevosten jaloissa, jättivät
epäilemättä koettamatta valtimoani ja sanoivat, että olin kuollut.
Virallinen todistus kuolemastani laadittiin luultavasti niiden ohjeiden
mukaan, jotka sotalaissa on säädetty.

Kuullessaan asiakkaansa ilmaisevan ajatuksensa täysin selväjärkisesti
ja esittävän tapahtumat perin todennäköisiksi, joskin kummallisiksi,
nuori asianajaja lakkasi selailemasta asiakirjavihkojaan, asetti
vasemman kyynärpään pöydälle, vei käden otsalleen ja katsoi kiinteästi
everstiin.

-- Tiedättekö, -- sanoi hän Chabertille keskeyttäen hänet, -- että minä
olen kreivitär Ferraudin, eversti Chabertin lesken asianajaja?

-- Minun vaimoni! Tiedän sen kyliä, hyvä herra. Niinpä sadan
hyödyttömän käynnin jälkeen lakimiesten puheilla, jotka kaikki ovat
luulleet minua hulluksi, olen päättänyt tulla teitä tapaamaan. Puhun
myöhemmin teille onnettomuuksistani. Sallikaa minun ensin esittää
teille tosiasiat, selittää teille pikemmin, miten tässä on täytynyt
käydä, kuin miten asiat ovat tapahtuneet. Eräät asianhaarat, joita ei
voi tietää kukaan muu kuin taivaallinen isämme, pakoittavat minut
esittämään monet niistä olettamuksina. Siis, arvoisa herra, saamani
haavat ovat luultavasti aiheuttaneet minussa jäykkäkouristuksen, tai
saattaneet minut tilaan, joka muistuttaa, luullakseni, kangistustautia.
Mitenkä muutoin voitaisiin käsittää, että minut oli, sotatapojen
mukaisesti, riisuttu ja heitetty sotilaskuoppaan niiden toimesta,
joiden tehtävänä oli haudata kuolleet!

-- Sallikaa minun tässä esittää, -- jatkoi eversti, -- eräs pikku
seikka, jota minä en ole voinut saada selville ennen kuin tapahtuman
jälkeen, jota hyvinkin on voitu nimittää minun kuolemakseni. Olen
kohdannut, vuonna 1814, Stuttgartissa, rykmentin entisen kersantin.
Tämä kelpo mies, ainoa, joka on tahtonut tuntea minut ja josta puhun
teille aivan heti, selitti säilymiseni sanomalla minulle, että hevoseni
oli saanut luodin sisuksiinsa samalla hetkellä, jolloin minäkin olin
haavoittunut. Hevonen ja ratsumies olivat siis kaatuneet yhteen riviin.
Kaatuessani, tapahtui se sitten joko oikealle tai vasemmalle puolelle,
olin epäilemättä joutunut hevosen alle, jonka ruumis suojeli minua
hevosten survomiselta ja luodeilta.

-- Kun tulin tajuihini, niin olin sellaisessa tilassa ja sellaisessa
ilmapiirissä, josta en voisi antaa teille täyttä kuvaa, vaikka
selittäisin sitä teille huomiseen asti. Se vähäinen ilma, jota saatoin
hengittää, oli saastaista. Halusin liikuttaa itseäni, mutta minulla ei
ollut tilaa. Avatessani silmäni en nähnyt mitään. Kaikkein uhkaavinta
oli ilman puute, mikä selvimmin valaisi minulle tilanteeni. Käsitin,
että sinne, missä olin, ei virrannut yhtään raitista ilmaa, ja että
kuolisin. Tämä ajatus haihdutti kokonaan sen sanoin selittämättömän
kivun, jonka johdosta minä olin herännyt. Korvani soivat ankarasti.
Kuulin tai luulin kuulevani, mitään en voi väittää varmasti,
voihkimista, mikä läksi siitä ruumismaailmasta, jonka keskellä makasin.
Muutamina öinä luulen vielä kuulevani tukahdutettuja huokauksia,
vaikkakaan en muista hyvin sitä aikaa, vaikkakin muistelmani ovat hyvin
sekavia, huolimatta niistä kärsimyksen tunteista, jotka olivat paljon
syvempiä kuin ne, joita kohtalo pani minut kokemaan ja jotka ovat
hämmentäneet ajatukseni.

-- Mutta, -- jatkoi edelleen eversti, -- jotakin vielä hirveämpää kuin
huudot oli olemassa, hiljaisuus, jollaista en ollut koskaan ennen
tavannut, oikea haudan hiljaisuus. Viimein, kohotettuani käteni ja
tunnusteltuani kuolleita, keksin tyhjän paikan pääni ja sen yläpuolella
olevan ihmisruumiin välillä. Saatoin siis mitata minulle sattumalta
jääneen tilan, minkä aihe oli minulle tuntematon. Näytti siltä,
että, huolimattomuuden vuoksi tai kiireen tähden, millä meidät oli
heitetty sikin sokin, kaksi ruumista oli joutunut ristikkäin minun
yläpuolellani, sellaiseen kulmaan, mihin kaksi korttia jää, kun lapsi
rakentaa korttilinnan perustaa. Hapuillen ympärilleni nopeasti, sillä
syytä ei ollut vitkastella, tapasin onnekseni irtonaisen käsivarren,
oikean Herkuleen käsivarren, hyvän luun, jonka avulla minä pelastuin.
Ilman tätä odottamatonta apua olisin joutunut hukkaan. Mutta nyt aloin
vaivalla -- voitte hyvin käsittää sen -- raivata itselleni tietä
ruumiiden läpi, jotka eroittivat minut meidän päällemme epäilemättä
heitetystä maakerroksesta. Sanon meidän, aivankuin siellä olisi ollut
muitakin eläviä! Minä tein lujasti työtä, sillä, arvoisa herra, tässä
minä nyt olen! Mutta vielä tänäänkään en tiedä, miten sain puhkaistuksi
sen lihapeitteen, joka asetti esteen elämän ja minun välilleni. Te
voinette sanoa, että minulla oli kolme kättä! Tuo vääntökanki, jota
minä käytin taitavasti, hankki minulle aina hieman ilmaa ruumiiden
välitse, jotka raivasin tieltäni, ja hengitin säästäväisesti. Viimein
näin päivänvalon, mutta lumen läpi, herra Derville!

-- Sillä hetkellä, -- jatkoi taas eversti, -- huomasin, että pääni oli
puhkaistu. Onneksi toki vereni, tovereitteni veri tai kenties myöskin
hevoseni ruhjoutunut nahka oli hyytyessään peittänyt haavan
jonkinlaisella luonnon laastarilla. Tästä haavani peitteestä huolimatta
menin tainnoksiin, kun kalloni taas joutui kosketuksiin lumen kanssa.
Kuitenkin, kun se vähäinen lämpö, mikä minussa vielä oli jäljellä, oli
sulattanut lumen ympärilläni, havaitsin olevani, tultuani tajuihini,
keskellä pientä aukkoa, josta huusin niin kauan kuin jaksoin. Mutta
silloin aurinko nousi ja minulla oli siis hyvin vähän mahdollisuutta
saada ääneni kuulluksi. Mahtoiko jo olla ihmisiä kedolla? Ponnahdin
ylös, käyttämällä pontimena jalkojani, joiden tukipisteinä oli noiden
ruumiitten vahvoja rintakehiä. Voitte ymmärtää, että sellaisella
hetkellä ei voinut tulla kysymykseenkään sanoa heille: Kunniaa
onnettomalle rohkeudelle! Lyhyesti sanoen, saatuani kauan murheekseni
nähdä, jos tämä sana ollenkaan pystyy ilmaisemaan raivoani, niin juuri,
kauan, miten kirotut saksalaiset pötkivät tiehensä kuullessaan äänen
tulevan sieltä, missä he eivät äkänneet ketään ihmistä, minut kaivoi
vihdoin viimein maasta eräs vaimo, joka oli kyllin rohkea tai kylliksi
utelias lähestyäkseen päätäni, kun se näytti sienen tavoin pistäytyvän
maasta. Tuo nainen meni hakemaan miehensä, ja yhdessä he sitten
kuljettivat minut kurjaan hökkeliinsä.

-- Näyttää siltä, että minut valtasi uudestaan kangistustauti, jos
sallitte minun tällä sanalla kuvata tilaa, josta minulla ei ole mitään
käsitystä, mutta jonka oletan olleen, isäntäväkeni selittelyn
perusteella, tuon taudin seurauksena. Kuusi viikkoa hoipuin elämän ja
kuoleman välillä, puhumatta mitään tai ajattelematta mitään puhuessani.
Viimein isäntäväkeni toimitti minut Heilsbergin sairashuoneeseen. Te
käsitätte, että minä olin noussut ylös haudasta yhtä alastomana kuin
äitini kohdusta, sillä lailla, että kun kuusi kuukautta myöhemmin
muistin olevani eversti Chabert ja saatuani järkeni takaisin tahdoin
saada hoitajani osoittamaan minulle suurempaa kunniaa kuin jollekin
köyhälle vaivaiselle, kaikki minun huonetoverini alkoivat nauraa.
Mutta onnekseni lääkäri oli luvannut vastata parantumisestani,
itserakkaudesta, vaikkei luonnollisesti osoittanut mitään mielenkiintoa
sairasta kohtaan. Kun puhuin hänelle johdonmukaisesti elostani ja
olostani, niin tuo kunnon mies, Sparchmann nimeltään, antoi vahvistaa
todeksi, maansa oikeudellisten muotojen mukaisesti, sen ihmeellisen
tavan, millä minä olin noussut haudasta, sen päivän ja hetken, jolloin
hyväntekijättäreni ja hänen miehensä olivat löytäneet minut, ja haavani
tarkan aseman, liittäen näihin erilaisiin pöytäkirjoihin kuvauksen
ulkonäöstäni.

-- Niin, herra Derville, -- jatkoi eversti, -- minulla ei ole näitä
tärkeitä papereita eikä liioin sitä lausuntoa, jonka annoin eräälle
Heilsbergin notaarille, todistaakseni olevani se mikä olen. Siitä
päivästä lähtien, kun sotatapahtumat karkottivat minut sanotusta
kaupungista, olen yhtä mittaa harhaillut maankiertäjän tavoin, kerjäten
leipäni ja saaden osakseni hullun kohtelun, jos olen kertonut
seikkailuni, löytämättä, saamatta tai ansaitsematta viittä penniä
voidakseni hankkia asiakirjat, jotka voisivat todistaa sanani ja
saattaa minut jälleen omaan seurapiiriini. Usein kipuni ovat
pidättäneet minua kokonaisia puolivuosia jossakin pienessä kaupungissa,
missä ranskalaisesta sairaasta on pidetty huolta kaikella lailla, mutta
missä hänelle on naurettu vasten naamaa, niin pian kuin hän on sanonut
olevansa eversti Chabert. Pitkän aikaa nämä epäilykset ja naurut
saattoivat minut raivoon, mikä tuotti minulle vahinkoa, vieläpä
aiheutti senkin, että minut suljettiin houruinhuoneeseen Stuttgartissa.
Voittehan päätellä minun tarinastani, että riittäviä syitä olikin
olemassa panna ihminen telkien taakse!

-- Kahden vankeusvuoden jälkeen, jotka minun täytyi kestää, ja jona
aikana olin kuullut vartijani tuhansia kertoja sanovan: "Kas tuossa on
mies-rukka, joka luulee olevansa eversti Chabert!" ihmisille, jotka
vastasivat: "Voi mies-parkaa!" tulin vakuutetuksi omituisen seikkailuni
mahdottomuudesta, muutuin surulliseksi, alistuin kohtalooni, rauhoituin
ja lupasin olla sanomatta itseäni eversti Chabertiksi, voidakseni siten
päästä pois vankilasta ja nähdäkseni jälleen Ranskan. Oh, minulla oli
sellainen kiihko nähdä jälleen Pariisi, että en voinut...

Lopettamatta lausettaan eversti Chabert vaipui syviin mietteisiin,
joita kohtaan Derville tunsi kunnioitusta.

--- Eräänä kauniina päivänä, -- jatkoi taas asiakas, -- eräänä
kevätpäivänä minut päästettiin vapaalle jalalle ja minulle annettiin
kymmenen thaleria muka siksi, että puhuin järkevästi kaikista asioista
ja että en enää sanonut itseäni eversti Chabertiksi. Vakuutan, että
siihen aikaan, ja ajoittain vielä tänäänkin, nimeni tuntui minusta
vastenmieliseltä. En haluaisi olla oma itseni. Oikeuksieni tunto tappaa
minut. Jos sairauteni olisi riistänyt minulta muiston aikaisemmasta
olemassaolostani, niin olisin ollut onnellinen! Olisin ryhtynyt
sotapalvelukseen minkä nimisenä tahansa. Ja kuka tietää, vaikka minusta
olisi tullut Itävallan tai Venäjän sotamarski!

-- Hyvä herra, -- sanoi asianajaja, -- te hämmennätte kaikki
ajatukseni. Luulen näkeväni unta kuunnellessani teitä. Pyydän teitä
pysähtymään hetkiseksi.

-- Te olette, -- sanoi eversti ilmeeltään surullisena, te olette ainoa
ihminen, joka on kuunnellut minua kärsivällisesti. Kukaan lakimies ei
ole halunnut lainata minulle kymmentä napoleonia, jotta olisin voinut
tuottaa Saksasta tarvittavat asiapaperit, pannakseni juttuni alulle...

-- Minkä jutun? -- sanoi asianajaja, joka unhoitti asiakkaansa
surullisen tilanteen kuunnellessaan kertomusta hänen menneistä
kärsimyksistään.

-- Mutta, hyvä herra, eikö sitten kreivitär Ferraud ole vaimoni? Hän
nostaa vuosittain kolmekymmentätuhatta livreä korkoja, mitkä kuuluvat
minulle, eikä tahdo antaa minulle penniäkään. Kun puhun näistä asioista
asianajajille, järkeville miehille, kun minä, joka olen kerjäläinen,
esitän nostettavaksi jutun kreiviä ja kreivitärtä vastaan, kun minä,
joka olen kuollut, nousen kuolin-, vihkimä- ja kastetodistuksia
vastaan, niin he osoittavat minut ovelle, heidän luonteestaan riippuen
joko kylmällä kohteliaisuudella, jonka avulla te osaatte vapautua
jostakin köyhästä raukasta, tai sitten karkeasti, kuten henkilöt, jotka
luulevat kohdanneensa käräjöitsijän tai hullun. Olen ollut haudattuna
kuolleitten alle, mutta nyt olen haudattuna elävien alle, asiapaperien
alle, asianhaarojen alle, koko yhteiskunnan alle, joka tahtoo lähettää
minut takaisin maan poveen!

-- Olkaa hyvä ja jatkakaa nyt kertomustanne, hyvä herra, -- sanoi
asianajaja.

-- Olkaa hyvä ja jatkakaa! -- huudahti vanhus tarttuen nuoren miehen
käteen. -- Siinä on ensimäinen kohtelias lause, minkä olen kuullut
senjälkeen...

Eversti itki. Kiitollisuus tukahutti hänen äänensä. Tuo läpitunkeva ja
sanomaton kaunopuheisuus, mikä sisältyy katseeseen, liikkeeseen,
vieläpä äänettömyyteenkin, sai lopulta Dervillen vakuutetuksi ja
liikutti häntä syvästi.

-- Kuulkaapas, -- hän sanoi asiakkaalleen, -- olen tänä iltana
voittanut pelissä kolmesataa frangia; tästä summasta voin hyvinkin
käyttää puolet yhden ihmisen onnellistamiseksi. Aloitan tiedustelut ja
välttämättömät tutkimukset saadakseni ne asiapaperit, joista te
puhuitte, ja niiden saapumiseen asti annan teille viisi frangia
päivittäin. Jos te olette eversti Chabert, niin te annatte anteeksi
lainan pienuuden, siksi, että sen antaja on nuori mies, joka saa itse
ponnistella omaisuuden keräämisessä. Jatkakaa!



III.


Oletettu eversti jäi hetkeksi liikkumattomaksi ja hämmästyneeksi. Hänen
äärimäinen kurjuutensa oli hävittänyt hänestä kaiken uskon. Jos hän
tavoittelikin kiivaasti sotilaallista arvoaan, omaisuuttaan, omaa
itseään, niin hän totteli siinä kenties sitä selittämätöntä tunnetta,
joka itää kaikissa ihmisissä, jota saamme kiittää alkemistien
tutkimuksista, kunnianhimosta, astronomien ja fysiikan keksinnöistä,
kaikesta, mikä ajoi ihmistä avartamaan itseään tekojen ja ajatusten
avulla. Hänen ajatuksissaan minä ei ollut muuta kuin toisarvoinen asia,
samoin kuin menestyksen turhuus tai voiton tuottama huvi tulevat
rakkaammiksi pelurille kuin itse se esine, joka on pelissä.

Nuoren asianajajan sanat tuntuivat siis ihmeeltä tästä miehestä, jota
hänen vaimonsa, jota oikeus ja koko yhteiskuntarakenne oli kymmenen
vuoden ajan työntänyt luotaan. Löytää erään asianajajan toimistosta ne
kymmenen kultarahaa, jotka niin monet ihmiset ja niin monella eri
tavalla olivat häneltä niin kauvan kieltäneet! Eversti muistutti sitä
naista, joka, kun hänellä oli ollut kuumetta viisitoista vuotta, luuli
vaihtaneensa sairautta sinä päivänä, jolloin hän parani. On olemassa
iloja, joiden olemassaoloon me olemme lakanneet uskomasta, ne
yllättävät meidät, kuten ukon nuoli, ne tuhoavat meidät. Niinpä oli
mies-raukan kiitollisuus liian suuri hänen voidakseen ilmaista sitä
sanoilla. Pintapuolisista ihmisistä hän olisi näyttänyt kylmältä, mutta
Derville näki tässä hämmästyksessä rehellisyyden merkin. Veijari olisi
kyllä osannut pitää ääntä.

-- Mihinkäs minä taas tulinkaan? -- sanoi eversti lapsen tai sotilaan
naivisuudella, sillä usein on kunnon sotilaassa lasta ja lapsessa aina
sotilasta, semminkin Ranskassa.

-- Stuttgartiin. Te pääsitte vapaaksi vankilasta, -- vastasi
asianajaja.

-- Tunnetteko vaimoani? -- kysyi eversti.

-- Kyllä, -- vastasi Derville, nyökäyttäen päätään.

-- Millainen hän on?

-- Aina vain hurmaava.

Vanhus heilautti kättään ja näytti nielleen jonkin salaisen tuskan
vakavalla ja juhlallisella kohtaloonsa-alistumisella, mikä on ominaista
henkilöille, jotka taistelukentällä ovat tulen ja veren koettelemia. --
Hyvä herra, -- hän sanoi eräänlaisella hilpeydellä, sillä hän hengitti
taas, tuo eversti-rukka, hän nousi uudestaan haudastaan, hän oli juuri
sulattanut päältään lumipeitteen, mikä oli vaikeammin sulatettavissa
kuin se, joka kerran ennen oli jäädyttänyt hänen päätään, ja hän veti
sisäänsä ilmaa aivankuin olisi päässyt vapaaksi jostakin luolasta.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- jos minä olisin ollut kaunis
nuorukainen, niin mitään onnettomuutta ei olisi minulle tapahtunut.
Naiset uskovat miehiin, kun nämä höystävät lauseensa rakkaus-sanalla.
Silloin he rientävät, he tulevat ja menevät, tehden kaiken voitavansa,
he vehkeilevät, he vahvistavat asiat tosiksi, he tekevät vaikka mitä
sen hyväksi, joka heitä miellyttää. Kuinka minä olisin voinut herättää
jonkun naisen mielenkiinnon? Minun kasvoni olivat kuin sielumessu ja
minä olin puettuna _sans-culottin_ tapaan, muistutin pikemmin eskimoa
kuin ranskalaista, minä, jota ennen, v. 1799, pidettiin hienoista
keikareista kaikkein kauneimpana, minua, Chabertia, valtakunnan
kreiviä!

-- Niin, -- jatkoi Chabert, -- juuri sinä päivänä, jolloin minut
heitettiin kadulle kuin koira, tapasin sen kersantin, josta jo olen
teille puhunut. Sotatoverini nimi oli Boutin. Tuo mies parka ja minä
näytimme kurjimmalta hevoskoniparilta, mitä koskaan olin nähnyt.
Huomasin hänet kävelyllä. Mutta vaikka tunsinkin hänet, niin hänen oli
mahdotonta arvata, kuka minä olin. Me menimme yhdessä erääseen
kapakkaan. Kun siellä ilmaisin nimeni, niin Boutinin suu vääntyi niin
hirveään nauruun kuin huhmar, joka halkeaa. Hyvä herra, tämä iloisuus
tuotti minulle yhden kaikkein syvimmistä suruistani! Se ilmaisi minulle
suoraan, mikä muutos oli tapahtunut ulkomuodossani. Minua ei edes
tuntenut eräs halvimmista ja kiitollisimmista ystävistäni!

-- Kerran, -- jatkoi Chabert edelleen, -- pelastin Boutinin hengen,
mutta se oli ainoastaan hyvitys, jonka minä olin hänelle velkaa. Minun
ei tarvitse sanoa, miten hän oli tehnyt minulle tuon palveluksen. Se
tapahtui Ravennassa Italiassa. Talo, missä Boutin esti minut joutumasta
surman suuhun, ei ollut perin kunniallinen. Siihen aikaan en ollut
eversti, olin vain yksinkertainen ratsumies, kuten Boutinkin. Onneksi
tähän juttuun liittyi yksityisseikkoja, joita ei voinut tietää kukaan
muu kuin me kaksi. Ja kun minä palautin ne hänen mieleensä, niin hänen
epäluulonsa väheni! Sitten minä kerroin hänelle omituisten kokemuksieni
tarinan. Olivatpa sitten minun silmäni, minun ääneni, hän sanoi
minulle, omituisella tavalla muuttuneetkin; vaikkapa minulla ei
ollutkaan hiuksia, hampaita tai kulmakarvoja, ja vaikkapa minä olin
väritön kuin valkotautinen, hän lopultakin tunsi everstinsä
kerjäläisessä niiden tuhansien kysymysten jälkeen, joihin minä vastasin
voitollisesti. Hän kertoi minulle seikkailunsa, mitkä eivät olleet
vähemmän omituisia kuin minunkaan vaiheeni. Hän oli hiljan tullut
Kiinan rajoilta, jonka läpi hän oli pyrkinyt paetessaan Siperiasta. Hän
kertoi minulle Venäjän-retken surkeasta kohtalosta ja Napoleonin
ensimäisestä vallastaluopumisesta. Tämä uutinen oli yksi niitä, jotka
ovat tuottaneet minulle eniten tuskaa.

-- Me olimme, -- hän jatkoi kertomustaan, -- kaksi merkillistä
pirstaletta, kierittyämme ympäri maapallon kuin kivensirut, joita
tuulet valtamerillä huuhtelevat rannasta rantaan. Kahteen pekkaan me
olimme nähneet Egyptin, Syyrian, Espanjan, Venäjän, Hollannin, Saksan,
Italian, Dalmatian, Englannin, Kiinan, tattarien maan ja Siperian.
Puuttui ainoastaan se, että kumpikaan meistä ei ollut käynyt Intiassa
eikä Amerikassa! Lopulta Boutin, joka oli liikkuvampi kuin minä, otti
tehtäväkseen mennä niin pian kuin mahdollista Pariisiin, ilmoittamaan
vaimolleni, missä tilassa minä olin. Minä kirjoitin rouva Chabertille
hyvin seikkaperäisen kirjeen. Se oli neljäs, herra Derville! Jos
minulla olisi omaisia, niin kaikkea tätä ei olisi kenties tapahtunut.
Mutta, sanoakseni teille asian suoraan, minä olen vaivaistalon lapsia,
minä olen soturi, jonka perintöosana oli rohkeus, perheenä koko
maailma, isänmaana Ranska, ainoana suojelijana hyvä Jumala. Mutta minä
erehdyn! Minullahan on isä, keisari! Ah, jospa hän olisi elossa, tuo
kunnon mies! Jospa hän näkisi _Chabertinsa_, kuten hänellä oli tapana
sanoa, siinä tilassa, missä minä nyt olen, niin hän raivostuisi. Mutta
mitäs tehdä! Aurinkomme on laskenut, ja nyt me olemme kaikki vilussa.
Päällepäätteeksi poliittiset tapahtumat saattavat oikeuttaa minun
vaimoni vaikenemisen!

-- Boutin läksi matkalle, -- jatkoi Chabert, -- hyvin onnellisena.
Hänellä oli kaksi valkeata, hyvin hajotettua karhua, jotka hankkivat
hänelle toimeentulon. Minä en voinut seurata häntä, koska kipuni ei
sallinut minun vaeltaa pitkiä taipaleita. Minä itkin erotessani
hänestä, marssittuani ensin hänen ja hänen karhujensa kanssa niin kauan
kuin tilani salli. Karlsruhessa sain päähäni hermovaivan, mikä piti
minua vuoteenomana kuusi viikkoa, eräässä majatalossa! Minä en
pääsisi ollenkaan tarinani loppuun, jos kertoisin teille kaikki
kerjäläiselämäni vastoinkäymiset. Moraaliset kärsimykset, joiden
rinnalla kaikki fyysilliset kalpenevat, herättävät kumminkin vähemmän
sääliä, koska ne eivät ole ollenkaan näkyviä. Muistan itkeneeni erään
strassburgilaisen hienon talon edustalla, talon, missä kerran ennen
olin pannut toimeen pidot ja missä minulle ei annettu mitään, ei edes
leipäpalasta. Sovittuani Boutinin kanssa siitä tiestä, mitä minun piti
kulkea, poikkesin jokaiseen postitoimistoon kysymään, oliko sinne
tullut minulle kirjettä ja rahaa. Kuljin aina Pariisiin saakka
tapaamatta mitään. Miten paljon murhetta minun pitikään kestää? --
Boutin on kuollut, sanoin itselleni. Ja itse asiassa tuo mies-parka oli
kaatunutkin Waterloossa. Kuulin hänen kuolemastaan myöhemmin,
sattumalta. Epäilemättä hänen käyntinsä vaimoni luona oli jäänyt
tuloksettomaksi.

-- Vihdoin saavuin Pariisiin, samaan aikaan kuin kasakatkin. Minulle se
merkitsi tuskaa tuskan lisäksi. Nähdessäni venäläiset Ranskassa en enää
ajatellut sitä, että minulla ei ollut kenkiä jalassa eikä rahaa
taskussani. Niin, hyvä herra, vaatteeni olivat riekaleina. Ennen kuin
saavuin Pariisiin minun oli täytynyt yöpyä Clayen metsään. Yön viileys
aiheutti minulle tuntemattoman taudin, mikä valtasi minut kulkiessani
Saint-Martinin esikaupungin läpi. Vaivuin maahan melkein tajuttomana
erään rautakauppiaan ovella. Kun heräsin, niin olin eräässä Hôtel-Dieun
vuoteessa. Siellä viivyin riittävän onnellisena yhden kuukauden. Minut
ajettiin pian pois; minulla ei ollut rahaa, mutta olin terve ja minun
jalkani polkivat Pariisin hyvää katukiveä. Millä riemulla ja kiireellä
nyt meninkään Mont-Blancin kadulle, missä vaimoni kuului asuvan minun
omassa talossani! Mutta voi, Mont-Blancin kadusta oli tullut Chaussée
d'Antinin katu! Liioin en nähnyt taloanikaan, se oli myyty ja purettu.
Keinottelijat olivat rakentaneet useampia taloja minun puutarhaani. Kun
en tiennyt, että vaimoni oli naimisissa herra Ferraudin kanssa, niin en
voinut saada hänestä mitään selkoa. Viimein menin erään vanhan
asianajajan luokse, joka muinoin oli hoitanut asioitani, Ukko oli
kuollut, luovutettuaan asiakkaansa eräälle nuorelle miehelle. Suureksi
hämmästyksekseni sain tältä kuulla, miten tilojani hoidettiin, miten
raha-asiat olivat järjestetyt, miten vaimoni oli mennyt uusiin
naimisiin ja saanut kaksi lasta. Kun sanoin hänelle olevani eversti
Chabert, niin hän rähähti niin äänekkääseen nauruun, että jätin hänet
tekemättä pienimpiäkään huomautuksia. Stuttgartissa osakseni tullut
kohtelu sai minut ajattelemaan Charentonin mielisairaalaa, ja päätin
toimia viisaasti. Saatuani tietää vaimoni asunnon, ohjasin tieni sinne,
täynnä toivoa. No niin, -- sanoi eversti, tehden raivoisan liikkeen, --
minua ei otettu vastaan, kun esiinnyin salanimellä, ja kun esiinnyin
omalla niinelläni, niin minulta kiellettiin pääsy koko taloon.

-- Nähdessäni kreivittären palaavan tanssiaisista tai teatterista
vietin kokonaisia öitä painautuneena hänen ajoveräjänsä pylvästä
vasten. Katseeni tunkeutui noihin ajoneuvoihin, mitkä kiitivät ohitseni
salaman nopeudella, ja näin vilahdukselta sen naisen, joka kuului
minulle eikä kuitenkaan ollut enää omani!

-- Oh, siitä päivästä lähtien olen hautonut kostoa! -- huudahti vanhus
kaiuttomalla äänellä, ponnahtaen pystyyn Dervillen edessä. -- Vaimoni
tietää, että olen olemassa, hän on saanut minulta, paluuni jälkeen,
kaksi kirjettä, jotka itse olen kirjoittanut. Hän ei enää rakasta
minua! En tiedä, rakastanko vai inhoanko häntä! Kaipaan häntä ja kiroaa
häntä vuorotellen. Omaisuudestaan ja onnestaan hän saa kiittää minua,
mutta hän ei ole toimittanut minulle pienintäkään apua! Välistä en
tiedä, mitä minusta tulee!

Sanottuaan tämän vanha sotilas vaipui uudestaan tuoliinsa ja tuli
liikkumattomaksi. Derville pysyi vaiti, tarkastellen asiakastaan.

-- Asia on vakava, -- sanoi hän viimein koneellisesti. -- Vaikkapa
olettaisimmekin, että asiapaperit, jotka ovat Heilsbergissä, olisivat
päteviä, minusta ei näytä ollenkaan todistetulta, että voisimme voittaa
suoraa päätä. Juttu tulee joutumaan perättäin kolmeen eri oikeuteen.
Minun täytyy harkita tätä asiaa levännein aivoin, sillä se on aivan
eriskummainen.

-- Oh, -- vastasi eversti kylmästi, kohottaen ylpeällä liikkeellä
päätään, -- jos joudun tappiolle, niin osaan kuolla, mutta en yksinäni.

Heikko vanhus oli kadonnut. Toimitarmoisen miehen silmät säihkyivät
intohimon ja koston kipinöitä.

-- Täytyy kenties tehdä myönnytyksiä, -- sanoi asianajaja.

-- Tehdä myönnytyksiä! -- toisti eversti Chabert. -- Olenko minä
kuollut vai elänkö minä?

-- Hyvä herra, -- vastasi asianajaja, -- toivon, että seuraatte
neuvoani. Otan asianne omakseni. Te tulette pian huomaamaan, millä
mielenkiinnolla minä tartun asiaanne, jollaista tuskin tunnetaan koko
oikeuden historiassa. Tällä hetkellä minä annan teille kirjeen
viedäksenne sen notaarilleni, joka kuittaustanne vastaan jättää teille
viisikymmentä frangia aina kymmenen päivän kuluttua. Teille ei olisi
mukavata tulla täältä hakemaan apua. Jos te olette eversti Chabert,
niin teidän ei pidä olla kenenkään armoilla. Tulen pitämään näitä
ennakkomaksuja lainana. Teillä on voitettavana takaisin maatiloja, te
olette rikas.

Tämä viimeinen hienotuntoisuus sai kyyneleet herahtamaan vanhuksen
silmiin. Derville nousi äkisti, sillä kenties ei kuulunut tapoihin,
että asianajaja näyttäisi liikutetulta. Hän meni sisähuoneisiin, mistä
hän palasi sinetöimättömän kirjeen kera, jonka jätti kreivi
Chabertille. Pidellessään sitä sormiensa välissä miesrukka tunsi kaksi
kultarahaa paperin lävitse.

-- Saisinko minä kuulla teiltä kysymyksessä olevan kaupungin ja
kuningaskunnan nimet sekä kuvauksen mainitsemistanne asiapapereista? --
sanoi asianajaja.

Eversti saneli selostuksen tarkistaen paikannimien oikeinkirjoituksen.
Sitten hän tarttui hattuunsa toisella kädellään, katsahti Dervilleen,
ojensi hänelle toisen kätensä, känsäisen käden, ja sanoi hänelle
koruttomalla äänellä: Hyvä herra, keisarin jälkeen te olette se mies,
jolle minä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa! Te olette kunnon
mies.

Asianajaja puristi everstin kättä, saattoi hänet portaille asti ja
valaisi hänen tietään.

-- Boucard, -- sanoi Derville pääkirjurilleen, -- kuulin juuri jutun,
mikä tulee minulle kenties maksamaan kaksikymmentäviisi louisia. Jos ne
minulta peijataan, niin en kadu rahojeni menetystä, sillä silloin olen
saanut nähdä aikakautemme taitavimman huvinäytelmän.

Kun eversti oli joutunut kadulle ja erään katulyhdyn luo, niin hän otti
kirjeen sisältä ne kaksi kultarahaa, jotka asianajaja oli hänelle
antanut, ja katseli niitä hetken valossa. Hän näki kultaa ensi kerran
yhdeksään vuoteen.

-- Minä voin siis polttaa sikaareja! -- hän sanoi itsekseen.



IV.


Noin kolme kuukautta eversti Chabertin ja Dervillen yöllisen
keskustelun jälkeen, notaari, jonka tehtävänä oli maksaa se
puoli-palkka, minkä asianajaja oli määrännyt suoritettavaksi
omituiselle asiakkaalleen, saapui hänen luokseen keskustelemaan hyvin
vakavasta asiasta ja alkoi vaatia häneltä takaisin niitä kuuttasataa
frangia, jotka oli annettu vanhalle sotilaalle.

-- Sinä huvittelet siis ylläpitämällä vanhan hallituksen armeijaa? --
sanoi hänelle nauraen notaari, nimeltään Crottat, nuori mies, joka
juuri oli ostanut sen asianajotoimiston, missä hän oli ollut
pääkirjurina, ja jonka isäntä oli paennut maasta tehden surkean
vararikon.

-- Kiitän sinua, -- vastasi Derville, -- että olet muistuttanut minua
siitä asiasta. Minun ihmisystävyyteni ei kohoa yli kahdenkymmenen
viiden louisin. Pelkään jo, että minä olen antanut isänmaallisuuteni
pettää itseäni.

Lopettaessaan lausettaan hän näki pöydällään paketit, jotka hänen
pääkirjurinsa oli siihen asettanut. Hänen silmäänsä pisti erilaiset
postimerkit, soikeat, neliön muotoiset, kolmikulmaiset, punaiset ja
siniset, jotka preussilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset ja
ranskalaiset postilaitokset olivat kiinnittäneet erääseen
kirjeenkuoreen.

-- Ah! -- hän sanoi nauraen, -- siinä nyt on huvinäytelmän
loppusuoritus. Saammepa nähdä, onko minua vedetty nenästä. -- Hän otti
kirjeen ja avasi sen, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, sillä se
oli kirjoitettu saksaksi. -- Boucard, menkää itse ja toimittakaa tämä
kirje käännetyksi ja tuokaa se heti paikalla takaisin, -- sanoi
Derville raottaen työhuoneensa ovea ja ojentaen kirjeen
pääkirjurilleen.

Berliniläinen notaari, jonka puoleen asianajaja oli kääntynyt, ilmoitti
hänelle, että asiapaperit, joiden lähettämistä oli pyydetty,
saapuisivat muutamia päiviä tämän ilmoittavan kirjeen jälkeen.
Asiapaperit olivat, sanoi hän, täysin asianmukaiset ja kaikilla
laillisilla todistuksilla varustetut, jotta niitä voitaisiin käyttää
todistuskappaleina oikeudessa. Hän ilmoitti lisäksi, että melkein
kaikki näiden asiapaperien vahvistamien tapahtumien todistajat
tavattiin vielä Eylaussa, Preussissa, ja että se nainen, jota herra
kreivi sai kiittää elämästään, eli vielä Heilsbergin etukaupungissa.

-- Siitä tulee vakava juttu, -- huudahti Derville, kun Boucard oli
selittänyt hänelle kirjeen sisällön. -- Mutta kuuleppas, poikaseni,
jatkoi hän kääntyen notaarin puoleen, tarvitsen tietoja, joita pitäisi
olla saatavissa sinun asioimistossasi. Eikös tuo vanha veijari
Roguin...

-- Sanokaamme kovaosainen, onneton Roguin, -- puuttui Crottat puheeseen
nauraen ja keskeyttäen Dervillen.

-- Eikö tuon onnettoman toimistossa järjestetty Chabertin perinnön
selvittely, tuon onnettoman Roguinin, joka vei mennessään
kahdeksansataa tuhatta asiakkaittensa rahoja ja saattoi useita perheitä
toivottomaan tilaan? Minusta tuntuu siltä kuin olisin huomannut sen
meille jätetyistä Ferraudin asiapapereista.

-- Olipa niinkin, -- vastasi Crottot, -- olin silloin kolmantena
apulaisena ja olen jo jäljentänyt ja tarkoin tutkinut sanotut
asiapaperit. Rose Chapotel oli Hyasinthen vaimo ja leski, tuon
Hyasinthen, jota sanottiin Chabertiksi, ja joka oli valtakunnan kreivi
ja kunnialegionan suurupseeri. He olivat menneet naimisiin avioehdotta,
joten heidän omaisuutensa oli yhteistä. Mikäli voin muistaa, varat
nousivat kuuteensataan tuhanteen frangiin. Ennen naimisiinmenoaan
eversti Chabert oli tehnyt testamentin, missä määräsi Pariisin
sairashuoneitten hyväksi neljänneksen siitä omaisuudesta, mikä hänellä
sattui olemaan kuolinhetkellä. Toisen neljänneksen piti joutua
valtiolle. Testamenttia moitittiin, seurasi pakkohuutokauppa ja sen
jälkeen jako, sillä asianajajat pitivät kiirettä. Pesänselvityksen
aikoihin hirviö, joka silloin hallitsi Ranskaa, palautti erityisellä
asetuksella valtiorahastolle kuuluvan osan everstin leskelle.

-- Näin ollen kreivi Chabertin omakohtainen omaisuus ei nousisi
kolmeasataa tuhatta korkeammalle?

-- Nähtävästi ei, hyvä veli! -- vastasi Crottat. -- Teillä on, teillä
asianajajilla, välistä oikeata älyä, vaikka teitä syytetäänkin siitä,
että ajatte asioita yhtä hyvin jotakuta vastaan kuin hänen
puolestaankin...

Eversti Chabert, jonka osoite oli kirjoitettuna ensimäisen kuittauksen
alle, minkä hän oli antanut notaarille, asui Saint Marceaun
esikaupungissa, Petit Banquierin kadulla, erään vanhan keisarillisen
kersantin luona, josta oli tullut karjanhoitaja ja jonka nimi oli
Vergniaud. Saavuttuaan sinne Dervillen täytyi mennä jalkaisin tapaamaan
asiakastaan, sillä hänen ajurinsa kieltäytyi lähtemästä kiveämättömälle
kadulle, jossa pyöränraiteet olivat liian syviä hänen keveitten
ajoneuvojensa pyörille. Katseltuaan kaikille haaroille asianajaja löysi
viimein siinä osassa katua, mikä ulottui vallituksille asti, kahden
seinän välistä, jotka olivat rakennetut luista ja mudasta, kaksi kehnoa
kivipylvästä, joita ohikulkevat ajoneuvot olivat pahasti kolhineet,
kahdesta suojaksi asetetusta puuntyngästä huolimatta. Nämä pylväät
kannattivat parrua, jonka päälle oli rakennettu tiilinen suojakatos.
Parruun oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla: _meijeristi Vergiaud_.
Nimen oikealla puolella oli munia ja vasemmalla lehmä, nämä kaikki
valkealla maalilla maalattuina. Portti oli auki ja pysyi epäilemättä
avoinna koko päivän. Riittävän avaran pihamaan perällä kohosi,
vastapäätä porttia, talo, jos tosiaankin sitä nimitystä voidaan käyttää
eräästä niistä hökkeleistä, joita on rakennettu Pariisin
etukaupunkeihin ja joita ei voida verrata mihinkään, ei edes maaseudun
viheliäisiin asumuksiin, vaikka ovatkin vertaisia kurjuudessa, mutta
kokonaan vailla niiden runoutta.

Maaseudun hökkeleillä on tosiaankin eräs viehätyksensä, jonka niille
antaa ilman puhtaus, vehreys, luonnon ympäristö, kukkula, kiemurteleva
tie, viiniköynnökset, vihreät pensasaidat, sammalpeitteiset olkikatot
ja maanviljelyskalut. Mutta Pariisissa kurjuus saavuttaa arvonantoa
ainoastaan herättämällä kauhua. Vaikkakin tämä talo oli hiljan
rakennettu, niin se näytti melkein sortuvalta. Mitään sen
rakennusaineista ei ollut käytetty oikeaan tarkoitukseen. Kaikki oli
kokoonhaalittua revittyjen talojen jätteistä, jollaisia on aina
saatavissa Pariisissa. Derville luki eräältä ikkunaluukulta, joka oli
tehty ilmoituskilpilaudoista, seuraavat sanat: _Uutuus-Aitta_. Ikkunat
eivät ollenkaan olleet toistensa kaltaisia ja ne olivat omituisella
tavalla sijoitettuja. Alin kerros, mikä näytti olevan asuttava osa
taloa, oli toisesta päästään maanpinnan yläpuolella, kun taas toinen
pää upposi kummun sisään. Portin ja talon välillä oli lätäkkö, täynnä
lantaa, missä sade- ja huuhdinvedet virtailivat. Seinää, jonka turvissa
tämä hauras rakennus pysyi pystyssä, ja joka näytti vahvemmalta kuin
muut, reunusti ristikoilla varustetut kopit, missä kaniinit siittivät
lukuisia jälkeläisiään. Ajoportin oikealla puolella sijaitsi navetta,
jonka parvella säilytettiin karjanrehua ja jonka maitohuone yhdisti
talon päärakennukseen. Vasemmalla oli takapiha, talli ja sikopahna,
joiden katot olivat valmistetut samalla lailla kuin päärakennuksenkin,
nimittäin huonoista valkeista laudoista, mitkä olivat naulatut
syrjittäin toinen toistensa päälle ja huonosti peitetyt kaisloilla.

Kuten melkein kaikissa paikoissa, missä valmistetaan sen suuren aterian
ainekset, jonka Pariisi nauttii joka päivä, niin pihamaallakin, jolle
Derville nyt astui, havaittiin merkkejä kiireestä, jonka aiheutti
välttämättömyys saada kaikki määräaikana valmiiksi. Nuo suuret
kuhmuiset ja tinatut läkkipeltiastiat, joissa maito kuletettiin pois
talosta, ja pullot, joissa pidettiin kermaa, olivat heitetyt hujan
hajan maitohuoneen edustalle palttinasuullisineen, Risaiset rievut,
joita käytettiin astiain pyyhkimiseen, liehuivat auringonpaisteessa,
levitettyinä nuorille, jotka olivat kiinnitetyt seipäisiin.
Rauhallinen hevonen, jota rotua tavataan ainoastaan meijeristeillä, oli
kulkenut muutamia askelia pois rattaittensa luota ja seisoi tallin
edustalla, mutta ovi oli kiinni. Vuohi pureskeli hennon ja pölyisen
viiniköynnöksen vesaa, mikä reunusti talon keltaista ja halkeillutta
seinää. Kissa oli laskeutunut vatsalleen kermapullojen päälle ja
nuoleskeli niitä. Kanat, pelästyneinä Dervillen tulosta, lensivät
kaakottaen tiehensä, ja talon vahtikoira haukkui.

-- Asuisiko täällä mies, joka on ratkaissut Eylaun voiton! -- sanoi
Derville itsekseen, luoden tutkivan katseen tähän kurjaan näkyyn.

Talo oli jätetty kolmen pienen pojan huomaan. Yksi heistä, kiivenneenä
erään rehukuorman päälle, heitteli kiviä naapuritalon savutorveen,
toivoen niiden putoavan pataan. Toinen koetti ajaa porsasta rattaitten
pohjalaudoille, joiden päät koskettivat maata, sillä aikaa kun kolmas,
riippuen toisessa päässä, odotti porsaan joutumista rattaille,
saadakseen aloittaa keinuttamisensa. Kun Derville kysyi heiltä asuiko
siellä Chabert, niin kukaan ei vastannut, ja kaikki kolme katselivat
häntä älykkään typerästi, jos on sallittua yhdistää nuo kaksi sanaa.
Derville uudisti kysymyksensä ilman tulosta. Tuskastuneena näiden
kolmen hupsun veijarimaiseen ilmeeseen hän herjasi heitä sellaisilla
ivasanoilla, joita nuoret miehet luulevat olevansa oikeutetut
käyttämään lapsia puhutellessaan, ja nämä rähähtivät makeaan nauruun.
Derville suuttui.

Kuultuaan tämän läksi eversti pienestä, matalasta kamarista, mikä oli
lähellä maitohuonetta, ja ilmestyi kynnykselle, sanoin kuvaamattoman
sotilaallisen tyyneyden vallassa. Hänen suussaan oli hienosti
_savutettu_ piippu (tupakoitsijain erikoista sanaa käyttääksemme), yksi
niitä halpoja savipiippuja, joita sanotaan nysäpiipuiksi. Hän kohotti
hirveän rasvaisen lakkinsa lippua, huomasi Dervillen ja kulki
lantakasan poikki, päästäkseen pikemmin hyväntekijänsä luokse, huutaen
ystävällisellä äänellä pikkupojille: "Hiljaa rivissä!" Pojat pitivät
oitis suunsa kiinni kunnioittavasti, mikä osoitti vanhan sotilaan
mahtia heihin nähden.

-- Miksi ette ole kirjoittanut minulle? -- hän sanoi Dervillelle. --
Tulkaa navetan reunaa pitkin! Siellä on tie kivetty! -- huudahti hän
huomatessaan asianajajan epäröimisen, kun tämä ei tahtonut ryvettää
jalkojaan lannassa.

Hyppien paikasta paikkaan Derville saapui sen oven kynnykselle, mistä
eversti oli tullut ulos. Chabert näytti olevan ikävällä tavalla
liikutettu sen johdosta, että oli pakoitettu ottamaan hänet vastaan
huoneessa, joka kuului hänelle. Derville ei tosiaankaan huomannut
siellä muuta kuin yhden tuolin. Everstin vuode oli laadittu muutamista
olkikuvoista, joiden päälle hänen emäntänsä oli levittänyt pari kolme
riekaletta samaa, ties mistä hankittua seinäpaperia, jota käytetään
meijereissä rattaiden penkkien päällystämiseen.

Lattiana oli vain poljettua multaa. Rapautuneet, vihertävät ja
halkeilleet seinät levittivät niin voimakasta kosteutta, että seinä,
jonka vieressä eversti nukkui, oli verhottu kaislamatolla. Kuulu
kuskinkauhtana roikkui eräässä naulassa. Kaksi paria huonoja kenkiä oli
nurkassa. Mitään jälkeäkään liinavaatteista ei ollut olemassa.
Madonsyömäilä pöydällä oli avoinna suuren armeijan viralliset
kertomukset, Plancherin uutena painoksena, mikä näytti olevan everstin
luettavana. Hänen kasvojensa ilmeet olivat rauhalliset ja kirkkaat
tämän kurjuuden keskellä. Hänen käyntinsä Dervillen luona näytti
muuttaneen hänen piirteittensä luonnetta, joissa asianajaja huomasi
onnellisen ajatuksen jälkeä, erityisen valon, minkä toivo oli niissä
sytyttänyt.

-- Tupakansavu on teille kiusallista? -- sanoi hän ojentaen
asianajajalle tuolin, minkä oljista tehty istuin oli kehnossa kunnossa.

-- Mutta, eversti, teidän on täällä hyvin paha olla.

Asianajajille ominainen epäluulo ja valitettava kokemus, jonka he
saavat jo aikaisin niistä tärisyttävistä ja oudoista näytelmistä, missä
he joutuvat olemaan mukana, sai Dervillen päästämään tämän lauseen.

-- Kas niin, -- sanoi hän itselleen, -- siinäpä on mies, joka
varmastikin on käyttänyt minun rahani soturin kolmen kristillisen
hyveen harjoittamiseen: peliin, viiniin ja naisiin!

-- Se on totta, herra Derville, me emme häikäise ketään ylellisyydellä.
Tämä on yöleirielämää, jota ystävyys pitää aisoissa, mutta (tässä
kohden soturi loi syvän katseen lakimieheen) minä en ole koskaan
työntänyt ketään luotani ja minä nukun rauhallisesti.

Asianajaja arveli, että ei ollut hienotuntoista pyytää tilitystä niistä
summista, jotka hän oli hänelle etukäteen antanut, ja tyytyi sanomaan
hänelle: -- Miksi ette ole halunnut muuttaa Pariisiin, missä olisitte
voinut elää yhtä halvalla kuin täälläkin, mutta missä teidän olisi
ollut mukavampi olla?

-- Mutta, -- vastasi eversti, -- nämä kunnon ihmiset, joiden luona
asun, ovat ottaneet minut vastaan ja ruokkineet minua _ilmaiseksi_
kokonaisen vuoden. Miten olisin voinut jättää heidät hetkellä, jolloin
minulla oli hieman rahaa? Sitten näiden kolmen pienen pojan isä on
vanha _egyptiläinen_...

-- Miten niin, egyptiläinen?

-- Me nimitämme egyptiläisiksi sotilaita, jotka ovat palanneet Egyptin
retkeltä, johon minäkin olen ottanut osaa. Kaikki ne, jotka ovat
palanneet, eivät ole ainoastaan hieman veljiä, mutta Vergniaud palveli
silloin minun rykmentissäni, me olemme tasanneet keskenämme veden
erämaassa. Sitäpaitsi en ole vielä saanut näitä vekaroita oppimaan
hyvin lukemaan.

-- Hän olisi voinut kumminkin majoittaa teidät paremmin, niillä
rahoilla, hän.

-- Mitäs vielä! -- sanoi eversti, -- hänen omat lapsensakin nukkuvat
oljilla kuten minäkin! Hänellä itsellään ja hänen vaimollaan ei ole
parempaa vuodetta; he ovat hyvin köyhiä, nähkääs. He ovat ryhtyneet
liikeyritykseen, joka käy yli heidän voimiensa. Mutta jos minä saan
takaisin omaisuuteni!... No niin, riittää...

-- Eversti, minun pitäisi saada huomenna tai ylihuomenna
heilsbergiläiset paperinne. Teidän henkenne pelastaja elää vielä!

-- Kirottu raha! Sanokaas sitten, että minulla ei sitä ole! -- huudahti
eversti heittäen piippunsa maahan.

Hyvin savustettu piippu on tupakoitsijoille kallisarvoinen, mutta liike
oli niin luonnollinen, että kaikki tupakoitsijat, vieläpä itse
myymisveronkantovirastokin, olisi antanut hänelle anteeksi tämän
tupakanloukkausrikoksen. Kenties enkelit ovat keränneet kaikki
sirpaleet.

-- Eversti, teidän asianne on äärimmäisen monimutkainen, -- sanoi
hänelle Derville lähtien ulos huoneesta mennäkseen raittiiseen ilmaan,
kävelemään pitkin taloa.

-- Minusta se näytti hyvin yksinkertaiselta, -- sanoi vanha sotilas. --
Minua on luultu kuolleeksi, mutta minäpäs olenkin tässä! Toimittakaa
minulle takaisin vaimoni ja omaisuuteni! Antakaa minulle kenraalin
arvo, johon minulla on oikeus, sillä minut nimitettiin keisarillisen
kaartin everstiksi Eylaun taistelun aattona.

-- Asiat eivät luista sillä lailla asiakirjamaailmassa, -- vastasi
Derville, -- kuunnelkaahan minua. Te olette eversti Chabert, minä suon
sen mielelläni, mutta se on laillisesti todistettava niille, joiden
etujen mukaista on kieltää teidän olemassaolonne. Näin ollen teidän
asiapapereistanne tullaan kiistelemään. Tämä kiista antaa aihetta
kymmeneen, kahteentoista valmistavaan tutkimukseen. Kaikki kysymykset
menevät vastaväitteineen ylioikeuteen asti ja aiheuttavat monia, suuria
kuluja kysyviä oikeudenkäyntejä, jotka tulevat venymään hyvin pitkälle,
vaikkapa minä toimisin asiassa miten tarmokkaasti tahansa. Teidän
vastustajanne vaativat tutkimuksen toimittamista, josta me emme voi
kieltäytyä ja joka aiheuttaa kenties sen, että on lähetettävä Preussiin
erityinen tutkijakunta. Mutta olettakaamme, että kaikki käy parhaiten,
olettakaamme, että oikeus tunnustaa teidät heti kohta eversti
Chabertiksi. Tiedämmekö me, miten tulee ratkeamaan kysymys, joka syntyy
kreivitär Ferraudin kaksinnaimisesta, johon hän on joutunut aivan
tietämättään?

-- Teidän asiassanne, -- jatkoi Derville, -- lakikirja ei tiedä, missä
on oikeus, eikä siinä voida tuomita muiden kuin omantunnon lakien
mukaan, kuten valamiesoikeuksissa, kun niissä tulee esiin
vaikeita kysymyksiä, mitkä aiheutuvat muutamien rikosjuttujen
yhteiskunnallisista eriskummaisuuksista. Mutta teillä ei ollut
avioliitostanne lapsia, joita kreivi Ferraudilla on kaksi; tuomarit
voivat julistaa mitättömäksi avioliiton, jonka siteet ovat olleet niin
heikot, sellaisen liiton hyväksi, missä ne ovat olleet vahvempia,
semminkin kun tuon liiton solmijat ovat tehneet kaiken hyvässä uskossa.
Ettekö te olisi erittäin tylyssä siveellisessä tilassa, jos te
vaatisitte takaisin, teidän ijällänne ja niissä olosuhteissa, joissa te
nyt olette, vaimoa, joka ei teitä enää rakasta? Teillä tulisi olemaan
vastassanne vaimonne ja hänen miehensä, kaksi mahtavaa henkilöä, jotka
voivat vaikuttaa tuomioistuimiin. Jutussa on siis aineksia, jotka
saattavat sen kestämään kauan. Teillä tulisi olemaan hyvä tilaisuus
vanhettua mitä raskaimpien surujen painamana.

-- Entäs minun omaisuuteni?

-- Te luulette sitä olevan paljon?

-- Eikö minulla ole sitten kolmenkymmenentuhannen vuotuiset korkotulot?

-- Parahin everstini, te olette tehnyt, v. 1799, ennen naimisiin
menoanne, testamentin, joka määräsi neljänneksen teidän omaisuudestanne
sairashuoneille.

-- Se on totta.

-- No niin, kun teidät julistettiin kuolleeksi, niin täytyihän pitää
perunkirjoitus ja muuttaa omaisuus rahaksi, jotta sairashuoneet
saisivat neljänneksensä. Teidän vaimonne ei ollut rehellisyydessään
köyhiä kohtaan kovin turhan tarkka. Pesäluettelo osoitti pesässä olevan
omaisuutta kuudensadantuhannen frangin arvosta, ja siinä hän
epäilemättä on tarkasti varonut ilmaisemasta käteisiä varoja ja
jalokiviä; hän ei ole ilmoittanut kaikkia hopeakaluja ja irtaimisto on
arvosteltu kahdeksi kolmanneksi osaksi sen varsinaisesta arvosta, joko
siksi, että tahdottiin hyödyttää häntä, tai siksi, että tahdottiin
supistaa sitä summaa, joka perintöverona meni valtion rahastoon.
Arviointiin vaikutti luonnollisesti sekin, että arviomiehet olivat
vastuunalaisia työstään. Omalta osaltaan teidän leskellänne oli oikeus
puoleen omaisuutta. Kaikki myytiin huutokaupalla, missä hän huusi
itselleen kaikki, luonnollisesti hyötyen kaikesta, sairashuoneiden
saadessa seitsemänkymmentäviisi tuhatta frangia. Sitten, kun
valtionrahasto peri teidät, niin keisari, siihen nähden että te ette
ollut testamentissanne puhunut mitään vaimostanne, palautti leskellenne
erikoisella säädöksellä sen osan omaisuuttanne, joka oli langennut
valtiolle. Mihin teillä nyt on oikeus? Ainoastaan kolmeen sataan
tuhanteen frangiin, mistä on vielä vedettävä kulut pois.

-- Ja te nimitätte tällaista oikeudeksi? sanoi eversti tyrmistyneenä.

-- Mutta, tietysti...

-- Kaunista oikeutta!

-- Sellaista oikeus on, hyvä eversti! Näette, että se, mitä te olette
pitänyt helppona, ei sitä ole. Rouva Ferraud voi vielä vaatia senkin
osan, minkä keisari on hänelle suonut.

-- Mutta hän ei ollut leski, tuo säädös ei siis voi merkitä mitään...

-- Olen samaa mieltä. Mutta kaikesta voidaan riidellä. Kuulkaahan
minua. Näissä olosuhteissa, minä luulen, sovittelu olisi sekä teille
että hänelle paras asian ratkaisu. Sitä tietä te voittaisitte takaisin
enemmän kuin sen osan, mihin teillä on oikeus.

-- Se merkitsee samaa kuin myydä vaimoni!

-- Kahdenkymmenenneljän tuhannen frangin vuotuisilla koroilla te
tulisitte saamaan, siinä asemassa, missä te nyt olette, naisia, jotka
sopisivat teille paremmin kuin vaimonne ja jotka saattaisivat teidät
onnellisemmaksi. Minä aion vielä tänään mennä tapaamaan rouva kreivitär
Ferraudia, tunnustellakseni maaperää. Mutta en ole halunnut ottaa tätä
askelta ilmoittamatta siitä teille etukäteen.

-- Menkäämme hänen luokseen yhdessä...

-- Siinä tilassa kuin te nyt olette? -- sanoi asianajaja. -- Ei, ei,
eversti, ei. Te saattaisitte kokonaan turmella juttunne...

-- Voisinko minä sen sitten voittaa?

-- Kaikissa tapauksissa, -- vastasi Derville. -- Mutta hyvä eversti
Chabert, te ette kiinnitä huomiotanne erääseen seikkaan. En ole rikas,
minun velkani eivät ole kokonaan maksetut. Jos oikeus myöntää teille
osingon, jonkun summan, mikä etukäteen suoritetaan teille omaisuutenne
perusteella, niin se tapahtuu vasta sitten, kun olette todistanut
olevanne kreivi Chabert, kunnialegionan suurupseeri.

-- Kas niin, minä olen kunnialegionan suurupseeri, sitä en enää
ajatellut, -- sanoi hän naivisti.

-- No niin, -- virkkoi Derville, -- eikö siihen mentäessä teidän täydy
ajaa asiaanne, maksaa asianajajia, nostaa juttuja ja lunastaa
pöytäkirjoja, juoksuttaa vahtimestareita ja itse elää? Valmistavien
tutkimusten toimittaminen tulee nielemään, arviolta, ainakin
kaksitoista, viisitoistatuhatta frangia. Minulla ei niitä ole, minulla,
jonka aivan musertaa ne hirveät korot, jotka minä saan suorittaa sille,
jonka lainaamilla rahoilla minä ostin asioimistoni. Entäs te! Mistäs te
voitte ne hankkia?

Suuria kyyneleitä kertyi sotilasparan himmentyneisiin silmiin ja
vierähti kurttuisille poskipäille. Näiden vastuksien huomaaminen vei
häneltä rohkeuden. Yhteiskunnallinen ja oikeudellinen maailma puristi
hänen rintaansa painajaisen tavoin.

-- Minä lähden, -- huudahti hän, -- Vendômen patsaan juurelle ja huudan
siellä: "Olen eversti Chabert, joka tunkeutui Eylaussa venäläisten
suureen neliöön. Tämä pronssinen patsas tuntee kyllä minut!"

-- Ja teidät teljettäisiin epäilemättä Charentoniin. [Hulluinhuone,
Pariisin samannimisessä esikaupungissa. _Suom_.]

Tämän pelätyn nimen lausuminen hävitti sotilasinnostuksen.

-- Eiköhän minulla olisi jotakin menestyksen mahdollisuutta
sotaministeriössä?

-- Virastoissa! -- sanoi Derville. -- Menkää vain sinne, mutta viekää
mennessänne hyvässä järjestyksessä oleva oikeuden päätös, joka julistaa
mitättömäksi teidän kuolinasiapaperinne. Virastot toivoisivat voivansa
lannistaa kaikki keisarikunnan kannattajat.

Eversti jäi hetkiseksi ällistyneeksi, liikkumattomaksi katsoen
tarkasti, näkemättä silti mitään, vajonneena rajattomaan
toivottomuuteen. Sotaoikeus on suora, vapaa, se ratkaisee
turkkilaisella tavalla ja tuomitsee melkein aina oikein. Tämä oikeus
oli ainoa, minkä Chabert tunsi. Huomatessaan vaikeuksien sokkelon,
johon hänen piti joutua, nähdessään, minkä verran siinä tarvittaisiin
rahaa, sotilas-parka sai kuolettavan iskun siihen ihmisen erikoiseen
kykyyn, jota sanotaan tahdoksi. Hänestä näytti mahdottomalta elää
käräjöiden, hänestä näytti tuhat kertaa yksinkertaisemmalta jäädä
köyhäksi, kerjäläiseksi, ruveta ratsumieheksi, jos vain joku rykmentti
huolisi hänestä. Hänen ruumiilliset ja siveelliset kärsimyksensä olivat
jo turmelleet muutamia hänen kaikkein tärkeimpiä elimiään. Hän
lähenteli erästä niistä taudeista, joille lääkärit eivät tiedä mitään
nimeä, hän lähenteli sairautta, joka jollain lailla on liikkuva, kuten
potee hermosto, mikä koko ihmiskoneistossa on se osa, joka useimmin
joutuu hyökkäyksen alaiseksi, hän lähenteli tautia, jota voisimme
nimittää onnettomien sappitaudiksi. Niin vakava kuin tämä näkymätön,
mutta silti todellinen tauti olikin, sen olisi voinut parantaa
onnellinen asian päättyminen. Tämän voimakkaan rakenteen
horjuttamiseksi riitti jokin uusi este, jokin aavistamaton tapaus, joka
särki heikontuneet pontimet ja aiheutti ne epäilykset, käsittämättömät
ja vajanaiset toimet, jotka fysioloogit huomaavat murheiden murtamissa
ihmisissä.

Havaitessaan asiakkaassaan syvän mielenmasennuksen merkit Derville
sanoi hänelle: -- Rohkaistukaa, tämän asian ratkaisu saattaa olla
teille vain edullinen. Koettakaa ainoastaan, jos voitte, luottaa minuun
täydellisesti ja hyväksykää sokeasti se ratkaisu, jota minä pidän
teille parhaimpana.

-- Tehkää miten tahdotte, -- sanoi Chabert.

-- Kyllä, mutta te antaudutte minun valtaani kuin mies, joka käy
kuolemaa kohden?

-- Enkö minä sitten jää vaille yhteiskunnallista asemaa, nimeä? Onko se
siedettävää?

-- Minä en käsitä asioita sillä lailla, -- sanoi asianajaja. -- Me
koetamme saada aikaan sovinnolla tuomion, joka tekee tyhjäksi teidän
naima- ja kuolintodistuksenne, jotta te pääsisitte entisiin
oikeuksiinne. Vieläpä teidät, kreivi Ferraudin vaikutusvallan avulla,
merkitään armeijan luetteloon kenraaliksi, ja te saatte epäilemättä
eläkkeen.

-- Toimikaa vain sillä lailla, -- vastasi Chabert, -- luotan teihin
täydellisesti.

-- Lähetän teille asianajovaltakirjan allekirjoitettavaksenne, -- sanoi
Derville. -- Hyvästi ja pysykää rohkealla mielellä. Jos tarvitsette
rahaa, niin kääntykää minun puoleeni.

Chabert puristi kiihkeästi Dervillen kättä ja jäi seisomaan selin
seinää vasten nojautuen, jaksamatta saattaa häntä muulla lailla kuin
katseellaan. Kuten kaikki ihmiset, jotka vain vähän käsittävät
lainopillisia asioita, hän pelkäsi tätä odottamatonta taistelua.

Tämän neuvottelun aikana oli eräs kadulle asettunut mies, saadakseen
selville Dervillen poislähdön, useita kertoja kurkistanut ajoportin
toisen pylvään takaa ja lähestyi nyt häntä. Se oli vanha mies, puettuna
sinisiin liiveihin, valkeaan, poimutettuun mekkoon, sellaiseen kuin
oluenpanijatkin. Päässä hänellä oli hylkeennahkainen lakki. Hänen
kasvonsa olivat ruskeat, vaivaantuneet ja ryppyiset, mutta poskipäät
punottivat raskaasta työstä ja raittiista ilmasta.

-- Suokaa anteeksi, herra, -- sanoi hän Dervillelle, pysäyttäen hänet
tarttumalla hänen käsivarteensa, -- kun rohkenen puhutella teitä, mutta
arvelen, nähdessäni teidät, että olette meidän kenraalimme ystävä.

-- No niin, -- sanoi Derville -- missä suhteessa te sitten olette
häneen? Ja kuka te olette? -- kysyi epäluuloinen asianajaja.

-- Minä olen Louis Vergniaud, -- vastasi mies. -- Ja minulla olisi pari
sanaa sanottavana teille.

-- Tekö olette pannut eversti Chabertin asumaan sellaiseen huoneeseen?

-- Anteeksi, suokaa anteeksi, hänellä on talon paras kamari. Olisin
antanut hänelle omani, jos minulla olisi niitä ollut enemmän kuin yksi,
ja olisin itse nukkunut tallissa. Mies joka on kärsinyt niin paljon
kuin hän, joka opettaa tenavia lukemaan ja on kenraali, egyptiläinen ja
ensimäinen luutnantti, jonka alaisena minä olen palvellut... kuinkas
muuten! -- Kaikista meistä hän asuu parhaiten. Olen jakanut hänen
kanssaan kaiken, mitä minulla on. Onnettomuudeksi minulla ei ole ollut
paljoa, vain leipää, maitoa, munia. Mutta sota kuin sota! Kaikki lähtee
hyvästä sydämestä. Mutta hän on suututtanut meidät.

-- Hänkö?

-- Niin, herra, suututtanut, puhuakseni suoraan. Olen ryhtynyt
liikeyritykseen, mikä käy yli voimieni, sen hän kyllä näki. Se suututti
häntä, ja hän suki hevosta. Sanoin hänelle: "Mutta herra kenraali?" --
"Pyh!" sanoi hän, "minä en tahdo olla tyhjäntoimittaja. Olen oppinut
sukimaan hevosta jo vuosia sitten." -- Saadakseni rahaa navettani
hinnan maksamiseksi olin tunnustanut vekselin eräälle Grados-nimiselle
henkilölle. Tunnetteko häntä, herra?

-- Mutta, hyvä mies, minulla ei ole aikaa kuunnella teidän juttujanne.
Sanokaa ainoastaan, millä lailla eversti on teitä loukannut?

-- Hän on meitä loukannut yhtä varmasti kuin minä olen Louis Vergniaud,
ja vaimoni on itkenyt sen johdosta. Hän oli saanut kuulla naapureilta,
että meillä ei ollut penniäkään vekselimme lunastamiseksi. Tuo vanha
sotakarhu on, mitään sanomatta, koonnut kaiken, mitä te olette hänelle
antanut, hankkinut vekselin käsiinsä ja maksanut sen. Se oli oikea
kepponen! Ja minä kun vaimoineni tiesin, että hänellä ei ollut
tupakkaa, tuolla vanhalla raukalla, ja että hän siitä kärsi! Oh! nyt
hänellä on joka aamu sikaarinsa! Minä möisin vaikka itseni ennenkuin...
Ei, hän on loukannut meitä. No niin, haluaisin ehdottaa että te
lainaisitte minulle, ottaen huomioon, että hän on sanonut teitä kunnon
mieheksi, satakunnan écu'tâ, että voisimme teettää hänelle vaatteita ja
kalustaa hänen huoneensa. Hän on luullut vapauttavansa meidät velasta,
eikö totta? Mutta te huomaatte, että päinvastoin, tuo vanhus on
saattanut meidät velkaantumaan... ja loukannut meitä! Hänen ei olisi
pitänyt tehdä meille sitä kepposta. Hän on meitä loukannut, meitä
ystäviään! Kunnian miehen sanan kautta ja niin totta kuin nimeni on
Louis Vergniaud, menisin mieluummin palvelukseen kuin jättäisin
maksamatta teille tuon rahan...

Derville tarkasti meijeristiä, astui muutaman askeleen taaksepäin
nähdäkseen uudelleen talon, pihamaan, lantakasat, kaniinit, lapset.

"Totisesti minä uskon, että hyveelle on luonteenomaista olla olematta
rikas", -- hän sanoi itselleen.

-- No niin, sinä saat sata écu'tâ ja enemmänkin! Mutta minä en niitä
voi antaa, vaan eversti, joka kohta on kyllin rikas auttaakseen sinua.
Enkä minä tahdo riistää häneltä tätä iloa.

-- Tapahtuuko se piankin?

-- Tapahtuu kyllä.

-- Hyvä Jumala, kuinka vaimoni tuleekaan tyytyväiseksi!

Ja meijeristin parkkiintuneet kasvot näyttivät loistavan ilosta.

"Nyt", ajatteli Derville astuessaan ajoneuvoihinsa, "menkäämme
tapaamaan vastustajaamme. Älkäämme näyttäkö hänelle korttejamme, vaan
koettakaamme saada selville, millaiset lehdet hänellä on, voittaaksemme
pelin yhdellä ainoalla iskulla. Häntä täytyisi pelotella? Hän on
nainen. Mitä pelkäävät naiset eniten? Mutta naiset eivät pelkää muuta
kuin..."

Hän alkoi tutkia kreivittären asemaa ja vaipui sellaisiin mietteisiin,
joihin suuret valtiomiehet antautuvat laatiessaan suunnitelmiaan,
koettaessaan arvata vihollismaiden ministeristöjen salaisuuksia.
Eivätkö sitten asianajajat ole jonkinlaisia valtiomiehiä, joiden
tehtävänä on yksityisten asiain hoitaminen? Silmäys kreivi Ferraudin ja
hänen vaimonsa asemaan on tässä välttämätön, jotta voisimme ymmärtää
asianajajan taitavuuden.



V.


Herra kreivi Ferraud oli Pariisin parlamentin erään entisen neuvoksen
poika, jonka isä hirmuhallituksen aikana oli paennut maasta ja joka,
jos olikin pelastanut henkensä, oli menettänyt omaisuutensa. Hän palasi
Ranskaan konsulivallan aikana ja pysyi aina uskollisena Ludvig XVIII:n
asialle, jonka seurapiirissä hänen isänsä oli oleskellut ennen
vallankumousta. Hän kuului siis Saint-Germainin esikaupungin
puolueeseen, joka ylevästi oli kestänyt kaikki Napoleonin houkutukset.
Nuoren kreivin, jota silloin sanottiin vain yksinkertaisesti herra
Ferraudiksi, tunnettu kyky saattoi hänet keisarin lähentelemisen
esineeksi, keisarin, joka usein oli yhtä iloinen ylimystöstä kuin
taisteluissakin saamistaan voitoista. Kreiville luvattiin antaa
takaisin hänen entinen arvonimensä, hänen myymättä jääneet tiluksensa,
viitattiin ministerin, senaattorin paikkoihin tulevaisuudessa.

Keisari epäonnistui.

Herra Ferraud oli, kreivi Chabertin kuollessa, nuori,
kaksikymmentäkuusivuotias, ilman omaisuutta, miellyttävän näköinen. Hän
oli saavuttanut suosiota, Saint-Germainin esikaupunki oli ylpeä
hänestä. Mutta rouva kreivitär Chabert oli osannut saada niin suuren
osan miehensä jättämästä omaisuudesta, että kahdeksantoistakuukautisen
leskenäolonsa jälkeen hänellä oli noin neljänkymmenen tuhannen
vuotuiset korot. Hänen naimisiinmenoaan nuoren kreivin kanssa ei
Saint-Germainin esikaupungissa pidetty minään uutisena. Tyytyväisenä
tähän liittoon, mikä oli sopusoinnussa hänen sulautustuumansa kanssa,
palautti keisari rouva Chabertilie sen rahasumman, mikä hänen miehensä
jälkisäädöksen mukaan oli joutunut valtiolle.

Mutta keisarin toiveet pettivät nytkin. Rouva Ferraud ei ollut
rakastunut ainoastaan rakastajaansa, vaan häntä viehätti ajatus päästä
ylpeään seuraan, joka, vaikka olikin nöyryytetyssä asemassa, hallitsi
keisarillista hovia. Tämä avioliitto tyydytti hänen turhamaisuutensa
yhtähyvin kuin hänen intohimonsakin. Hän oli muuttumaisillaan hyvin
hienoksi naiseksi. Kun Saint-Germainin esikaupunki huomasi, että nuoren
kreivin avioliitto ei merkinnyt siirtymistä vihollisleiriin, niin hieno
seurapiiri avasi ovensa hänen vaimolleenkin.

Sitten tuli hallitusvaihdos. Kreivi Ferraudin poliittinen nousu ei
ollut nopea. Hän käsitti sen ahdinkotilan, missä Ludvig XVIII oli, hän
kuului niihin asiantuntijoihin, jotka odottivat, että vallankumouksen
kuilu olisi sulkeutunut, sillä tällä kuninkaallisella lauseella, vaikka
sitä vapaamieliset pilkkasivatkin, oli poliittinen merkityksensä. Siitä
huolimatta säädös, johon viitattiin siinä pitkässä asianajajan
lausunnossa, jolla tämä kertomus alkoi, oli palauttanut hänelle kaksi
metsikköä ja yhden maatilan, joiden arvo oli huomattavasti kohonnut
takavarikon aikana. Tällä hetkellä, vaikkakin kreivi Ferraud oli
valtion asiamies, ylitirehtööri, hän piti asemaansa ainoastaan
poliittisen uransa alkupisteenä.

Kokonaan niiden huolien valtaamana, jotka aiheutuvat kalvavasta
kunnianhimosta, hän oli kiinnittänyt itseensä, ottanut sihteerikseen,
entisen rappiollejoutuneen asianajajan, Delbecqin, joka oli ylen
taitava mies ja tunsi kaikki juristien juonet ja metkut. Tälle uskoi
nyt kreivi kaikkien yksityisasiainsa hoidon. Kokeneena asianajajana oli
Delbecq niin hyvin ymmärtänyt asemansa kreivin palveluksessa, että oli,
järkisyistä, pysynyt rehellisenä. Isäntänsä avulla hän toivoi saavansa
jonkun paikan ja hoiti sentähden hänen omaisuuttaan kaikella huolella.
Hänen käytöksensä kumosi hänen entisen elämänsä, niin että häntä
pidettiin panettelun uhriksi joutuneena.

Kreivitär, joka oli ymmärtänyt hänen toimintansa vaikuttimet, piti
häntä taitavasti silmällä, käyttäen kaikkea sitä vaistoa ja viekkautta,
mikä on suuremmassa tai pienemmässä määrässä luontaista kaikille
naisille, ja josta hän oli jo niin paljon hyötynyt lisätessään
yksityisomaisuuttaan. Hän oli osannut saada herra Delbecqin
vakautuneeksi siitä, että hän, kreivitär, hallitsi herra Ferraudia, ja
oli luvannut toimittaa hänet, Delbecqin, raastuvanoikeuden
puheenjohtajaksi erääseen Ranskan tärkeimmistä kaupungeista, jos hän
vain pyhitti itsensä kokonaan palvelemaan hänen etujaan.

Lupaus sellaisen paikan saannista, joka oli riippumaton ministeristöjen
vaihdoksista ja joka tekisi mahdolliseksi naida edullisesti sekä
saavuttaa myöhemmin korkean aseman poliittisella uralla, tulemalla
valituksi kansanedustajaksi, teki Delbecqistä kreivittären halvan
orjan. Hän ei ollut antanut kreivittären koskaan menettää
yhtäkään niistä edullisista tilaisuuksista, joita pörssihintain
vaihtelut ja maan arvon kohoamiset tarjosivat Pariisin taitaville
henkilöille restauratsionin kolmena ensi vuotena. Hän oli kohottanut
suojelijattarensa omaisuuden kolminkertaiseksi, sitäkin helpommin, kun
kaikki keinot olivat näyttäneet kreivittärestä hyviltä, jos ne vain
nopeasti paisuttivat hänen omaisuuttaan. Hän käytti kreivin eri
viroista saamat palkat talousmenoihin, voidakseen liittää tulonsa
pääomaan, ja Delbecq antautui tekemään näitä saidanlaskelmia
koettamattakaan arvostella kreivittären toiminnan vaikuttimia.
Hänenlaisiaan ihmisiä ei liikuta muu kuin ne salaisuudet, joiden
paljastaminen on heidän etujensa vuoksi välttämätöntä. Muuten hän keksi
niin luonnollisesti syyn tähän kullanhimoon, mikä on vallannut
suurimman osan pariisilaisia, ja niin suuri omaisuus tarvittiinkin
tukemaan kreivi Ferraudin pyyteitä, että tilanhoitaja luuli välistä
näkevänsä kreivittären ahneudessa todistuksen hänen kiintymyksestään
mieheen, jota hän yhä rakasti. Kreivitär oli kätkenyt käyttäytymisenä
salaisuudet sydämensä sisimpään sopukkaan. Siellä olivat salaisuudet,
jotka hänelle merkitsivät elämää ja kuolemaa, siellä oli tämän
kertomuksen käännekohta.

Alkupuolella vuotta 1818 restauratsioni lepäsi todennäköisesti
vahvalla pohjalla; sen hallitusperiaatteiden piti viisaitten arvostelun
mukaan tuottaa uusi kukoistuskausi. Parisilainen seurapiiri muutti
muotoaan. Rouva kreivitär Ferraud huomasi solmineensa sattumalta
rakkausavioliiton, mikä samalla tarjosi rikkautta ja tyydytti
kunnianhimon vaatimukset. Ollen vielä nuori ja kaunis rouva Ferraud
näytteli muotejaseuraavan naisen osaa ja eli hovin ilmapiirissä.
Rikkaana omasta puolestaan ja miehensä puolesta, miehensä, joka oli
kuninkaan ystävä ja kuningasmielisen puolueen kaikkein pystyvimpinä
pidettyjä miehiä ja joka näytti kuin ministerinpaikalle määrätyltä,
kreivitär kuului aristokratiaan, jonka loistosta hän tuli osalliseksi.
Keskellä tätä riemukulkua hän sairastui moraaliseen syöpään.

On olemassa tunteita, jotka naiset huomaavat, huolimatta siitä
huolellisuudesta, millä miehet koettavat niitä kätkeä. Heti kuninkaan
palattua kreivi Ferraud oli tuntenut jonkinlaista katumusta
avioliittonsa johdosta. Eversti Chabertin leski ei ollut tuottanut
hänelle yhtään liittolaista, hän, kreivi Ferraud, oli yksin, ilman
tukea, minkä avulla olisi vaeltanut uralla, joka oli täynnä kareja ja
vihollisia. Kenties hän oli vielä sitten, voituaan tyynemmin arvostella
vaimoaan, huomannut hänen kasvatuksessaan vikoja, jotka tekivät hänet
sopimattomaksi avustamaan miehensä suunnitelmia.

Eräät sanat, jotka kreivi lausui Talleyrandin avioliiton johdosta,
ilmaisivat asian kreivittärelle, joka huomasi, että jos hänen miehensä
olisi vielä naimaton, niin hänestä ei koskaan tulisi kreivitär
Ferraudia. Antaisiko kukaan nainen anteeksi tällaista katumusta? Eikö
siihen sisälly kaiken herjauksen, kaiken rikoksen ja kaikenhylkäyksen
siemen? Mutta millainen haava sen olikaan täytynyt jättää kreivittären
sydämeen, jos oletetaan hänen peljänneen ensimäisen miehensä
takaisintuloa! Hän tiesi hänen elävän, hän oli työntänyt hänet luotaan.
Kun hän sitten ei ollut kuullut toisesta enää puhuttavan, oli hänen
mielensä tehnyt uskoa hänen kaatuneen Waterloon taistelussa,
keisarillisten kotkien kera, Boutinin seurassa. Hän ymmärsi kiinnittää
kreivin itseensä kaikkein vahvimmilla siteillä, kullan kahleilla, ja
tahtoi tulla niin rikkaaksi, että hänen omaisuutensa olisi tehnyt hänen
toisen avioliittonsa purkamattomaksi, jos kreivi Chabert sattumalta
ilmaantuisi uudelleen. Ja hän oli ilmaantunut, eikä hän voinut selittää
sitä itselleen, miksi hänen pelkäämänsä taistelu ei ollut jo alkanut.
Kärsimykset ja tauti olivat kenties vapauttaneet hänet tuosta miehestä.
Kenties oli hän puoleksi hullu, Charenton saattoi vielä järjestää
asian. Kreivitär ei ollut tahtonut ilmaista salaisuuttaan ei
Delbecqille eikä poliisille, pelosta, että joutuisi heidän valtaansa
tai että jouduttaisi ratkaisevan hetken saapumista. Pariisissa on
paljon naisia, jotka kreivitär Ferraudin tavoin elävät jonkun
tuntemattoman moraalisen hirviön kanssa, tai kulkevat kuilun partaalla.
He paaduttavat itsensä siinä suhteessa ja voivat vielä nauraa ja
huvitella.

"Kreivitär Ferraudin asemassa on jotakin hyvin erikoista", ajatteli
Derville itsekseen havahtuessaan pitkästä mietiskelystä hänen
ajoneuvojensa pysähtyessä Ferraudin talon portin eteen, Varennesin
kadulla. "Miksei hän, niin rikas ja kuninkaan rakastama, ole vielä
Ranskan pääri? On totta, että kuninkaan poliitikan mukaista on kenties
pitää pääriyttä korkeassa arvossa, jakelematta päärin arvoa oikealle ja
vasemmalle, kuten minulle on sanonut rouva Grandlieu. Sitäpaitsi
parlamentin asiamiehen poika ei ole mikään Crillon eikä Rohan. Kreivi
Ferraud ei voi päästä ylähuoneeseen muulla lailla kuin salaa. Mutta jos
hänen avioliittonsa tehtäisiin tyhjäksi, niin eiköhän hän voisi saada,
kuninkaan suureksi tyydytykseksi, siirretyksi itselleen päärin arvoa
joltakin vanhalta senaattorilta, jolla on ainoastaan tyttäriä. Siinä on
ainakin yksi veruke, jonka voi etukäteen esittää kreivittären
peloittamiseksi", sanoi hän itselleen nousten portaita.

Derville oli tietämättään pistänyt sormensa salaiseen haavaan,
työntänyt kätensä syöpään, mikä kalvoi rouva Ferraudia. Kreivitär
otti hänet vastaan sievässä salissa, missä syötiin talvisin ja
missä hän parastaikaa oli aamiaisella, leikkien apinan kanssa,
joka oli kiinnitetty vitjoilla eräänlaiseen sauvoilla varustettuun
pylvääseen. Rouva Ferraud oli kääriytynyt hienoon aamunuttuun. Hänen
huolimattomasti sidotut hiussuortuvansa tulivat esiin myssyn alta, mikä
sai hänet näyttämään vallattomalta. Hän oli virkeä ja nauravalla
tuulella. Hopeakalusto, kullatut astiat, helmiäiset välkkyivät
pöydällä, ja hänen ympärillään oli harvinaisia kasveja, istutettuina
suuriin porsliiniastioihin. Nähdessään eversti Chabertin vaimon
kaikkine tavaroineen, ylellisyyden keskellä, korkeimpiin seurapiireihin
kuuluvana, sillä aikaa kun tuo onneton eli köyhän karjanhoitajan
nautojen keskellä, asianajaja ajatteli itsekseen: "Tästä saa sen
moraaliopetuksen, että kaunis nainen ei koskaan tunnusta miehekseen,
eipä edes rakastajakseen sellaista, joka on puettuna kuskinkauhtanaan,
tappuraperuukkiin ja risaisiin saappaisiin."

Pahanilkinen ja pureva hymyily ilmaisi puolittain filosofiset,
puolittain pilkalliset ajatukset sellaisen miehen päässä, joka asemansa
puolesta niin hyvin saattoi tuntea asiain oikean laidan huolimatta
niistä valeista, joihin suurin osa parisilaisperheistä verhoavat
elämänsä.

-- Hyvää huomenta, herra Derville, -- sanoi kreivitär, juottaen kahvia
apinalle.

-- Hyvä rouva, -- sanoi Derville hieman äreästi, sillä häntä lonkkasi
se kevyt äänensävy, millä kreivitär oli sanonut nuo sanansa: "Hyvää
huomenta, herra Derville", -- niin, rouva, olen tullut puhumaan
kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

-- Olen kovin toivoton, herra kreivi on poissa kotoa...

-- Sitä parempi minusta, rouva. Olisi kovin toivotonta, jos hän olisi
läsnä meidän neuvottelussamme. Delbecqiltä olen muuten saanut kuulla,
että hoidatte kernaasti itse asianne, vaivaamatta niillä kreiviä.

-- No niin, sitten kutsutan tänne Delbecqin.

-- Taitavuudestaan huolimatta hän ei teitä hyödyttäisi, -- vastasi
Derville. -- Kuulkaahan, hyvä rouva, yksi ainoa sana saa teidät
vakavaksi. Kreivi Chabert elää.

-- Tahdotteko saattaa minut vakavaksi kertomalla sellaisia hullutuksia?
-- sanoi hän purskahtaen helähtävään nauruun.

Mutta kreivittären masensi äkkiä läpitunkeva katse, jolla Derville
tarkasti häntä ja näytti lukevan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Derville kylmän ja pistävän vakavasti, -- te
ette tunne niiden vaarojen suuruutta, jotka teitä uhkaavat. Minun ei
tarvitse puhua teille mitään asiakirjain laillisesta pätevyydestä eikä
niiden todistusten luotettavaisuudesta, jotka näyttävät toteen sen,
että eversti Chabert elää. En ole niitä miehiä, jotka ryhtyvät huonoon
asiaan, kuten tiedätte. Jos te vastustatte meitä, kun näytämme
oikeudessa, että tuo kuolintodistus oli väärä, niin te menetätte
ensiksi sen jutun ja sitten häviätte kaikissa muissa kysymyksissä.

-- Mistä te oikeastaan aiotte puhua minulle?

-- En everstistä enkä teistä itsestänne. Minun ei liioin tarvitse
viitata kirjelmiin, joita taitavat asianajajat voisivat tehdä, kun
heillä on käsissään kaikki tämän eriskummaisen tapahtuman tosiasiat, --
eikä liioin siihen hyötyyn, mikä heillä voi olla niistä kirjeistä,
jotka te saitte ensimäiseltä mieheltänne ennenkuin menitte naimisiin
toisen kanssa.

-- Se on valetta! -- huusi kreivitär kaikella muotinuken kiihkolla. --
En ole koskaan saanut kirjettä Chabertilta. Ja jos joku sanoo olevansa
eversti, niin hän ei voi olla mikään muu kuin juonittelija, joku
vapautettu vanki, kenties joku Cogniard. Jo pelkkä ajatuskin siitä saa
minut värisemään. Voisiko eversti nousta ylös kuolleista? Bonaparte on
ajutanttinsa välityksellä ilmoittanut minulle hänen kuolemansa, ja
vielä tänä päivänä nostan kolmen tuhannen frangin eläkkeen, jonka
parlamentti on myöntänyt hänen leskelleen. Olen ollut tuhat kertaa
oikeassa työntäessäni luotani kaikki Chabertit, jotka ovat
ilmaantuneet, ja karkoitan vastaisuudessakin heidät kaikki.

-- Onneksi me olemme kahdenkesken, rouva. Me voimme valehdella miten
paljon tahansa, -- sanoi Derville kylmästi, kiihdyttäen mielellään
vihaa, joka kuohutti kreivitärtä, voidakseen houkutella häneltä jonkun
varomattoman sanan, tavalla, mikä on ominaista asianajajille, jotka
ovat tottuneet pysymään tyyninä silloin kun heidän vastustajansa tai
asiakkaansa kiihtyvät.

"No niin, siis, täytyy keksiä jokin keino, jolla voin osoittaa
kreivittärelle hänen heikkoutensa", mietti Derville itsekseen. -- Hyvä
rouva, se että te olette saanut hänen ensimäisen kirjeensä, käy ilmi
siitä, että siinä oli arvopapereita...

-- Oh! Mitä arvopapereihin tulee, niin niitä ei siinä ollut.

-- Olette siis saanut hänen ensimäisen kirjeensä, -- huomautti Derville
hymyillen. -- Olette jo joutunut ensimäiseen asianajajan virittämään
ansaan, ja te luulette voivanne taistella oikeutta vastaan...

Kreivitär punastui, kalpeni ja kätki kasvonsa käsiinsä. Sitten hän
voitti häpeäntunteensa ja puhui kylmäverisesti, kuten hänenlaisensa
naiset ainakin; -- Koska te olette niinsanotun Chabertin asianajaja,
niin olkaa niin hyvä ja...

-- Hyvä rouva, -- sanoi Derville keskeyttäen hänet, -- tällä hetkellä
minä olen vielä teidän yhtä hyvin kuin everstinkin asianajaja.
Luuletteko, että minä haluaisin menettää niin kallisarvoisen asiakkaan
kuin te olette! Mutta tehän ette kuuntele edes...

-- Puhukaa, herra, -- sanoi kreivitär suloisesti.

-- Te olette saanut omaisuutenne kreivi Chabertilta ja työnnätte hänet
luotanne. Teidän omaisuutenne on suunnaton ja te annatte hänen kerjätä.
Hyvä rouva, asianajajat ovat hyvin kaunopuheisia, kun asiat itsessään
ovat kaunopuheisia: tässä jutussa ilmenee asianhaaroja, jotka voivat
nostaa yleisen mielipiteen teitä vastaan.

-- Mutta, herra, -- sanoi kreivitär, kärsimättömänä sen tavan johdosta,
jolla Derville käänteli ja väänteli häntä halstarilla, -- jos
oletammekin, että teidän Chabertinne elää, niin oikeus tulee pitämään
voimassa minun toisen avioliittoni lasten tähden, ja pääsen eroon koko
asiasta toimittamalla herra Chabertille takaisin hänen kaksisataa
kaksikymmentäviisi tuhatta frangiaan.

-- Emme tiedä, hyvä rouva, mille kannalle oikeus tulee tässä
asettumaan. Jos meillä toisella puolella onkin äiti lapsineen, niin
toisella puolella on onnettomuuksien murjoma mies, joka teidän
tähtenne, teidän kieltävän vastauksenne vuoksi on vanhentunut Mistä hän
saa vaimon? Sitten, voivatko tuomarit loukata lakia? Teidän
avioliitollanne everstin kanssa on laki puolellaan, aikaisempi oikeus.
Mutta jos te joudutte huonoon valoon, niin te saattaisitte saada
itsellenne vastustajan, jota te ette osaa aavistaakaan. Siinä, hyvä
rouva, onkin vaara, josta haluaisin vapauttaa teidät.

-- Uusi vastustaja! -- sanoi kreivitär, -- kuka?

-- Kreivi Ferraud, hyvä rouva.

-- Kreivi Ferraud on minuun liiaksi kiintynyt, ja lastensa äitiä hän
kunnioittaa liian paljon...

-- Älkää lasketelko sellaisia joutavuuksia, -- sanoi Derville,
keskeyttäen hänet, -- asianajajille, jotka ovat tottuneet kurkistamaan
ihmisten sydämiin. Tällä hetkellä herra Ferraudilla ei ole pienintäkään
halua purkaa teidän avioliittoanne, ja olen varma siitä, että hän
jumaloi teitä. Mutta jos nyt joku tulisi hänelle sanomaan, että hänen
avioliittonsa voidaan kenties julistaa mitättömäksi, että hänen
vaimonsa muuttuu yleisen mielipiteen edessä rikolliseksi...

-- Hän puolustaisi minua, herra!

-- Ei, rouva.

-- Mitä syytä hänellä sitten olisi hyljätä minut?

-- Esimerkiksi se syy, että voisi naida jonkun päärin ainoan tyttären,
päärin, jonka arvo siirrettäisiin hänelle kuninkaan erikoisella
säädöksellä.

Kreivitär kalpeni.

"Siinä me nyt olemme!" mietti Derville. "Hyvä, olen saanut hänet
kynsiini, eversti-raukan asia on voitettu."

-- Muuten, rouva, -- sanoi Derville kuuluvalla äänellä, -- Ferraudilla
olisi sitäkin vähemmän tunnonvaivoja, kun sellainen mies kuin Chabert
-- kunnioitettu, kenraali, kreivi, kunnialegionan suurupseeri, ei ole
mikään huono vaihtoehto. Ja jos tuo mies vaatii häneltä takaisin
vaimoaan...

-- Riittää, riittää jo, herra! -- sanoi kreivitär. -- En ota koskaan
ketään muuta kuin teidät asianajajakseni. Mitä tehdä?

-- Ryhtyä sovitteluhan! -- sanoi Derville.

-- Rakastaako hän vielä minua? -- sanoi kreivitär.

-- En luule, että asianlaita toisinkaan voisi olla.

Kuullessaan nämä sanat kreivitär kohotti päätään. Toivon kipinä loisti
hänen silmissään. Hän arveli kenties voivansa käyttää hyväkseen
ensimäisen miehensä hellyyttä voittaakseen asiansa jonkun naisellisen
kepposen avulla.

-- Odotan määräyksiänne, rouva, saadakseni tietää, pitääkö minun
lähettää asiakirjat teille, vai tahdotteko tulla minun luokseni
sopimaan välipuheen perusteluista, -- sanoi Derville kumartaen
kreivittärelle hyvästiksi.



VI.


Eräänä kauniina kesäkuun aamuna, viikko senjälkeen kun Derville oli
käynyt näillä kaksilla vieraisilla, aviopuolisot, jotka melkein
yliluonnollinen sattuma oli eroittanut, läksivät kahdesta
mahdollisimman vastakkaisesta paikasta Pariisista tapaamaan toisiaan
yhteisen asianajajan toimistossa. Ne etumaksut, jotka eversti oli
runsaassa määrässä saanut Dervilleltä, sallivat hänen pukeutua säätynsä
mukaisesti. Vainaja saapui siis hyvin mukavilla ajoneuvoilla. Hänen
päässään oli hänen kasvonilmeitänsä vastaava peruukki, hän oli puettuna
siniseen verkaan, paita oli puhdas ja liinainen, ja hänellä oli
liiviensä yllä kunnialegionan suurupseerin leveä, punainen nauha.
Päästyään mukaville päiville hän oli saanut takaisin entisen
sotilaallisen siroutensa. Hän oli pystyssä päin. Hänen vakavat ja
salaperäiset kasvonsa, joista heijastui hyvyys ja kaikki hänen
toiveensa, näyttivät nuortuneilta ja paksuvärisemmiltä, jos saan
käyttää erästä taiteilijain kaikkein kuvailevinta ilmaisusanaa. Hän ei
muistuttanut vanhassa kuskinkauhtanassa kulkenutta Chabertia enempää
kuin vanha sou (viisipenninen) muistuttaa äskettäin lyötyä
neljänkymmenen frangin kultarahaa. Nähdessään hänet olisivat
ohikulkijat helposti tunteneet hänessä yhden meidän vanhan armeijamme
kauneimmista jätteistä, yhden niistä urhoollisista miehistä, joissa
meidän kansallinen kunniamme heijastuu ja jotka sitä edustavat samalla
lailla kuin jäälohkare, auringon säteen valaisemana, näyttää
heijastavan kaikkia säteitä. Nämä vanhat sotilaat ovat samalla kertaa
sekä taulu että kirja.

Kun kreivi hyppäsi alas ajoneuvoista mennäkseen Dervillen toimistoon,
niin hän teki sen kuin nuoret miehet. Tuskin olivat hänen kääsinsä
poistuneet, kun kauniit, vaakunalla varustetut vaunut saapuivat. Rouva
kreivitär Ferraud astui niistä alas yksinkertaisesti puettuna, mutta
sillä lailla, että hänen vartalonsa nuoruus tuli näkyviin. Hänellä oli
sievä, punaisella reunustettu päähine, mikä ympäröi hänen kasvonsa
täydellisesti, kätkien ääriviivat ja saaden hänet näyttämään
nuoremmalta.

Jos asiakkaat olivatkin nuortuneet, niin asioimisto oli jäänyt
entiselleen ja tarjosi näyn, minkä kuvaamisella tämä kertomus alkoi.
Simonnin söi aamiaista, nojaten olkapäällään ikkunaan, joka silloin oli
auki, ja katseli taivaan sineä sen aukon kautta, minkä muodosti neljän
mustan rakennuksen ympäröimä pihamaa.

-- Ah, -- huudahti pikku apulainen, -- kukas haluaa panna vetoon
teatteriliput siitä, että eversti on kenraali ja kantaa punaista
nauhaa?

-- Isäntämme on kuuluisa noita, -- sanoi Godeschal.

-- Hänelle ei tällä kertaa taidetakaan tehdä kepposia?

-- Siitä huolehtii hänen vaimonsa kreivitär Ferraud! -- sanoi Boucard.

-- Kas niin, -- sanoi Godeschal, -- kreivitär Ferraudin on siis pakko
kuulua kahdelle...

-- Siinähän on kreivitärkin! -- vastasi Simonnin.

Sillä hetkellä eversti astui sisään ja kysyi Dervilleä.

-- Hän on kotosalla, herra kreivi, -- sanoi Simonnin.

-- Sinä et siis olekaan kuuro, sinä pikkunen vekkuli? -- sanoi Chabert
tarttuen katuojanharppojan korvalehteen, väännellen sitä apulaisten
suureksi tyydytykseksi, jotka räjähtivät nauramaan ja katselivat
everstiä hartaan tarkkaavasti hänen erikoisen olemuksensa vuoksi.

Eversti Chabert oli Dervillen yksityishuoneessa sillä hetkellä kun
hänen vaimonsa astui asianajotoimiston ovesta sisälle.

-- Minä takaan, Boucard, että isäntämme huoneessa tulee tapahtumaan
aivan erikoinen näytös! Siinäpäs on nainen, joka voi mennä parittomina
päivinä kreivi Ferraudin ja parillisina kreivi Chabertin luokse.

-- Ja karkausvuosina, -- sanoi Godeschal, -- menee lasku tasan.

-- Hiljaa, herrat! He saattavat kuulla... -- sanoi Boucard vakavasti.
-- Minä en ole koskaan nähnyt asioimistoa, missä pilkattaisiin
asiakkaita, kuten te teette.

Derville oli sulkenut everstin makuuhuoneeseensa, kun kreivitär
ilmaantui.

-- Hyvä rouva -- sanoi Derville, -- kun en tiennyt, oliko teistä
mieluisaa nähdä kreivi Chabertia, niin olen eroittanut teidät. Jos te
kuitenkin haluaisitte...

-- Hyvä herra, siitä huomaavaisuudesta kiitän teitä.

-- Olen valmistanut luonnoksen asiapaperiksi, jonka ehdoista sekä te
että herra Chabert saatte keskustella, täällä, tällä hetkellä. Käyn
vuoron perään toisen ja toisen luona, jotta voin esittää molemmille
kummankin mielipiteet.

-- Kuinka se siis kuuluukaan? -- sanoi kreivitär, tehden vaistomaisesti
kärsimättömän liikkeen.

    'Allekirjoittaneiden kesken:

    Herra Hyacinthe Chabert, kreivi, kenraalimajuri ja kunnialegionan
    suurupseeri, asuva Pariisissa, Petit-Banquierin kadulla, toiselta
    puolen, ja rouva Rose Chapotel, edellämainitun kreivi Chabertin
    vaimo, omaa sukua...'

-- Jatkakaa, -- sanoi kreivitär, -- jättäkäämme kaikki valmistelut ja
tulkaamme itse ehtoihin.

-- Hyvä rouva, -- sanoi asianajaja, -- valmisteluissa ilmaistaan
lyhyesti se suhde, missä te olette toinen toiseenne. Sitten,
ensimäisessä pykälässä, te tunnustatte, kolmen todistajan läsnäollessa,
-- ne ovat kaksi notaaria ja meijeristi, jonka luona teidän
aviomiehenne on asunut; heille olen vaitiolon ehdolla ilmoittanut
teidän asianne ja he pitävät sen ehdottomasti salassa, -- sanon, te
tunnustatte, että henkilö, joka on mainittu tähän keskinäiseen
asiakirjaan liittyvissä papereissa, mutta jonka sääty ja asema on
muutoin todistettuna julkisilla asiakirjoilla, jotka ovat laaditut
Alexandre Crottatin, teidän notaarinne luona, on kreivi Chabert, teidän
ensimäinen miehenne. Toisessa pykälässä kreivi Chabert, teidän onnenne
vuoksi, sitoutuu olemaan käyttämättä oikeuksiaan muissa kuin itse tässä
asiakirjassa mainituissa tapauksissa. -- Ja ne tapaukset, -- sanoi
Derville aivan kuin sulkumerkkien välissä, -- eivät ole muuta
kuin tässä salaisessa sopimuksessa mainittujen määräysten
täytäntöönpanematta jättäminen. -- Omasta puolestaan, -- jatkoi
Derville, -- suostuu herra Chabert sovinnossa teidän kanssanne
hankkimaan oikeuden päätöksen, joka tekee mitättömäksi hänen
kuolintodistuksensa ja julistaa hänen avioliittonsa puretuksi.

-- Se ei sovi minulle ollenkaan, -- sanoi kreivitär hämmästyneenä, --
en tahdo oikeusjuttua. Te tiedätte syyn siihen.

-- Kolmannessa pykälässä, -- sanoi asianajaja, jatkaen esitystään
häiritsemättömällä levollisuudella, -- te sitoudutte järjestämään
Hyacinthen, eversti Chabertin nimelle, kahdenkymmenen neljän tuhannen
frangin elinkoron, valtiopapereissa, mutta itse pääoma siirtyy teille
hänen kuolemansa jälkeen...

-- Mutta se on aivan liian paljon! -- sanoi kreivitär.

-- Voitteko siis hankkia itsellenne paremmat ehdot?

-- Kenties.

-- Mitä te siis tahdotte, hyvä rouva?

-- Minä tahdon... minä en tahdo oikeusjuttua, minä tahdon...

-- Että hän jäisi kuolleeksi, -- sanoi Derville kiihkeästi, keskeyttäen
hänet.

-- Hyvä herra, jos hän vaatii kaksikymmentä neljä tuhatta frangia
korkoja, niin menkäämme silloin oikeuteen...

-- Niin, menkäämme vain! -- huudahti kumealla äänellä eversti, joka
avasi oven ja ilmestyi yhtäkkiä vaimonsa eteen, toinen käsi liivin
päällä ja toinen ojennettuna lattiaa kohden -- asento, jonka muisto
hänen seikkailuistaan teki hirveän pontevaksi.

-- Se on hän! -- sanoi kreivitär itsekseen.

-- Vai liian paljon! -- toisti vanha sotilas. -- Olen teille antanut
melkein miljoonan ja teette kauppaa minun onnettomuudellani. No niin,
nyt tahdon teidät ja teidän omaisuutenne. Meidän omaisuutemme on
yhteistä, meidän avioliittoamme ei ole purettu...

-- Mutta te ette ole eversti Chabert! -- huudahti kreivitär, koettaen
näyttää hämmästyneeltä.

-- Ah! -- sanoi vanhus hyvin ivallisella äänellä, -- tahdotteko
todistuksia? Minä löysin teidät Palais-Royaiilta...

Kreivitär kalpeni. Nähdessään hänen kalpenevan, punastaan huolimatta,
vanha sotilas pysähtyi, liikutettuna siitä elävästä tuskasta, minkä
tuotti naiselle, jota hän kerran oli hellästi rakastanut. Mutta hän sai
osakseen niin myrkyllisen katseen, että jatkoi yhtäkkiä: -- Te olitte
silloin...

-- Sallikaa minun, herra Derville, -- sanoi kreivitär asianajajalle, --
sallikaa minun lähteä. En tullut tänne kuuntelemaan sellaisia
kauheuksia.

Kreivitär nousi ja läksi. Derville ryntäsi asioimistoonsa. Kreivitär
oli saanut siivet ja näytti lentäneen pois. Palatessaan työhuoneeseensa
Derville tapasi everstin raivokohtauksen vallassa, mittailemassa
lattiata pitkin askelin.

-- Siihen aikaan jokainen otti vaimonsa mistä halusi, -- hän sanoi, --
mutta minä olin valinnut huonosti luottaessani ulkomuotoon. Hänellä ei
ole sydäntä!

-- No niin, eversti, enkös minä sittenkin ollut oikeassa pyytäessäni
teitä olemaan tulematta. Olen nyt varma siitä, että olette Chabert. Kun
astuitte sisään, niin kreivitär teki liikkeen, jonka merkitystä ei
voida selittää muulla kuin yhdellä tavalla. Mutta te olette menettänyt
juttunne, teidän vaimonne tietää, että teitä ei voi tuntea!

-- Minä tapan hänet!

-- Hullutusta! Teidät otetaan kiinni ja mestataan kurjalla tavalla.
Muuten kenties te voitte tehdä harhaiskunkin! Ja se olisi
anteeksiantamatonta. Miehen ei pidä ampua harhaan, jos hän tahtoo
tappaa vaimonsa. Antakaa minun korjata teidän tyhmyytenne, suuri
lapsi! Lähtekää. Pitäkää varanne, hän saattaa virittää teille jonkun
ansan ja toimittaa teidät Charentoniin. Vien asiapaperimme hänen
allekirjoitettavikseen, jotta teiltä varmasti säästyy kaikki
yllätykset.

Eversti-raukka totteli nuorta hyväntekijäänsä ja läksi, soperrellen
anteeksipyyntöjä. Hän laskeutui alas mustia portaita, synkkien
ajatusten vallassa, kenties äsken saamansa iskun lannistamana, iskun,
joka oli hänelle mitä ankarin, ja joka koski syvälle hänen sydämeensä,
ja kuuli, saavuttuaan viimeiselle askeleelle, hameenhelmojen kahinaa.
Hänen vaimonsa ilmestyi.

-- Tulkaa, eversti, -- sanoi kreivitär, ottaen miestään käsipuolesta
tavalla, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.

Kreivittären teko, hänen suloiseksi muuttuneen äänensä sävy riitti
asettamaan everstin vihan, ja hän antoi viedä itsensä aina vaunujen
luokse asti.

-- No niin, nouskaahan siis! -- sanoi hänelle kreivitär, kun kuski oli
laskenut alas astinlaudan.

Ja niin löysi eversti itsensä, kuin taikavoiman tuomana, istumasta
vaimonsa vieressä, vaunuissa.

-- Minne minä saan ajaa? -- kysyi kuski.

-- Groslayhin, -- vastasi kreivitär.

Hevoset läksivät liikkeelle ja kulkivat koko Pariisin halki.

-- Eversti! -- sanoi kreivitär Chabertille äänellä, mikä ilmaisi niitä
harvoja elämässämme sattuvia mielenliikutuksia, jotka saavat kaiken
meissä kuohumaan.

Sellaisina hetkinä sydän, solut, hermot, kasvonilmeet, sielu ja ruumis,
kaikki, vieläpä jok'ikinen huokonenkin vapisee. Elämä näyttää jättäneen
meidät. Se haihtuu pois ja palaa jälleen, se leviää kuin tartunnassa,
se siirtyy katseen, äänensävyn, liikkeen välityksellä pakoittaen meidän
tahtomme toisiin. Kuullessaan tuon sanan, tuon ensimäisen, tuon
hirveän: "Eversti!" vanha soturi säpsähti. Mutta siihen sisältyi
samalla kertaa syytös, rukous, anteeksianto, toive, toivottomuus,
kysymys ja vastaus. Tuo sana käsitti kaikki. Kukaan muu kuin näyttelijä
ei olisi voinut saada sisältymään yhteen ainoaan sanaan niin paljon
tunnetta ja kaunopuheisuutta. Totuus ei ole niin täydellinen
sanontatavoiltaan, se ei ilmaise ulkonaisesti kaikkea, se sallii meidän
katsoa kaikkea sitä, mitä on sisäpuolella. Everstillä oli tuhansia
tunnonvaivoja epäilyksiensä, vaatimuksiensa, vihansa vuoksi, ja hän loi
katseensa maahan, jotta hänen mielenliikutuksensa ei olisi tullut ilmi.

-- Eversti, -- toisti kreivitär huomaamattoman vaitiolon jälkeen, --
tunsin teidät heti!

-- Rosine, -- sanoi vanha soturi, -- nuo sanat sisältävät sen ainoan
balsamin, joka voi saada minut unhoittamaan onnettomuuteni.

Kaksi suurta kyyneltä vierähti aivan kuumina hänen vaimonsa käsille,
joita hän puristi, ilmaistakseen siten isällistä hellyyttä.

-- Eversti, -- jatkoi kreivitär, -- ettekö voinut aavistaa, kuinka
hirveästi minuun koski se, että minun piti olla vieraaseen ihmiseen
nähden niin väärässä asemassa kuin tosiaan olin! Jos minun täytyy
punastua sen johdosta, niin tapahtukoon se yksistään perheen piirissä.
Eikö tämän pitäisi jäädä kätköön meidän sydämiimme? Te annatte minulle
toivoakseni anteeksi näennäisen välinpitämättömyyteni Chabertin
onnettomuuksia kohtaan, henkilön, jonka olemassaoloon en saattanut
uskoa. Olen saanut teidän kirjeenne, -- sanoi hän kiihkeästi, pannen
merkille miehensä kasvonpiirteissä ilmenneen vastaväitteen, -- mutta se
saapui minulle kolmetoista kuukautta Eylaun taistelun jälkeen,
avattuna, likaisena. Sitäpaitsi sen käsiala oli tuntematon, niin että
minulla oli syytä luulla, saatuani Napoleonin allekirjoituksen uuteen
aviosopimukseen, että joku rohkea veijari aikoi pettää minua. Jotten
millään lailla olisi häirinnyt kreivi Ferraudin rauhaa ja rikkonut
perhesiteitä, minun täytyi toki ryhtyä varokeinoihin väärää Chabertia
vastaan. Enkö ollut oikeassa, sanokaapa?

-- Kyllä, sinä olet ollut oikeassa. Minä tässä olen ollut hölmö, elukka
ja nauta, kun en ole paremmin laskenut sellaisen aseman seurauksia.
Mutta minne me nyt ajamme? -- kysyi Chabert nähdessään La Chapellen
tulliportin.

-- Minun maakartanooni, lähelle Groslayta, Montmorencyn laaksossa.
Siellä me mietimme yhdessä, mitä meidän pitää tehdä. Minä tunnen
velvollisuuteni. Jos oikeudellisesti kuulunkin teille, niin en
kuitenkaan tosiasiallisesti. Toivoisitteko te, että meistä tulisi koko
Pariisin puheenaihe? Älkäämme tehkö yleisölle tunnetuksi tilannetta,
jolla minuun nähden on naurettavakin puolensa, vaan koettakaamme
säilyttää arvomme. Te rakastatte minua vielä, -- lisäsi hän, luoden
everstiin surullisen ja lempeän katseen, -- mutta eikö minulla ole
ollut oikeutta solmia uusia siteitä? Tässä erikoisessa asemassa
salainen ääni kehottaa minua luottamaan teidän hyvyyteenne, minkä niin
hyvin tunnen.

Olinko siis väärässä ottaessani teidät kohtaloni ainoaksi ja
ainokaiseksi ratkaisijaksi? Olkaa samalla kertaa tuomarina ja
asianosaisena jutussa. Jätän itseni teidän luonteenne jalouden haltuun.
Teillä on hyvyyttä antaaksenne minulle anteeksi viattomuudessa
tekemieni virheiden seuraukset. Tunnustan siis teille rakastavani herra
Ferraudia. Olen luullut olevani oikeutettu rakastamaan häntä. En
punastu teidän edessänne tuon tunnustuksen vuoksi. Jos se teitä
loukkaa, niin se ei ollenkaan häpäise meitä. En voi salata teiltä
tosiasioita. Kun sattuma jätti minut leskeksi, niin en ollut äiti.

Saadakseen vaimonsa vaikenemaan eversti antoi hänelle kädellään merkin,
ja he eivät virkkaneet sanaakaan puolen ranskalaisen penikulman
matkalla. Chabert luuli näkevänsä nuo kaksi pientä lasta edessään.

-- Rosine!

-- Mitä, eversti?

-- Kuolleet tekevät siis kovin väärin noustessaan ylös?

-- Oh, eversti, eipä suinkaan! Älkää luulko minua kiittämättömäksi.
Tapaatte ainoastaan rakastajattaren ja äidin sieltä minne te olitte
jättänyt puolison. Jos minun vallassani ei ole enää rakastaa teitä,
niin tiedän kyllä, mistä olen teille kiitollisuuden velassa, ja voin
osoittaa teille tyttären kaikkea hellyyttä.

-- Rosine, -- jatkoi vanhus lempeällä äänellä, -- minulla ei ole enää
mitään kaunaa sinua kohtaan. Unhoitamme kaiken, -- lisäsi hän
sellaisella hymyllä, jonka sulous on aina kauniin sielun heijastusta.
-- En ole toki niin epähieno, että vaatisin naista, joka ei minua enää
rakasta, olemaan rakastavinaan minua.

Kreivitär loi häneen niin kiitollisen katseen, että Chabert-rukka olisi
tahtonut palata hautaansa Eylaussa. Muutamat ihmiset ovat niin
uhrautuvaisia, että heidän hyvityksekseen riittää varma tieto siitä,
että ovat tehneet rakastamansa ihmisen onnelliseksi.

-- Ystäväni, me puhumme kaikesta sitten myöhemmin ja tyyntynein
sydämin, -- sanoi kreivitär.

Keskustelu kääntyi toiselle tolalle, sillä oli mahdotonta jatkaa
puhetta yhdestä ja samasta asiasta. Vaikkakin molemmat aviopuolisot
usein palasivat eriskummaiseen asemaansa, joko viittaillen tai sitten
vakavasti, niin heidän matkansa oli hauska, sen kestäessä he
muistelivat menneen yhdyselämänsä ja keisarikunnan aikuisia tapahtumia.
Kreivitär osasi antaa näille pikku muistoille suloisen viehätyksen ja
keskustelulle sellaisen surumielisen sävyn, mikä on välttämätöntä sen
pitämiseksi vakavana. Hän osasi elvyttää rakkauden, herättämättä
haluja, ja sai ensimäisen puolisonsa näkemään kaiken sen siveellisen
suuruuden, jonka hän, kreivitär, oli saavuttanut, koettaen totuttaa
kreiviä ajatukseen rajoittaa onnensa ainoastaan niihin riemuihin, joita
isälle tuottaa hellästi rakastetun tyttären läsnäolo.

Eversti oli tuntenut keisarikunnan aikuisen kreivittären, nyt hän
tapasi hänet restauratsionin kreivittärenä.

Viimein molemmat puolisot saapuivat erästä poikkitietä suuren puiston
portille, mikä sijaitsi pienessä laaksossa, joka erottaa Margencyn
kukkulat Groslayn sievästä kylästä. Kreivittärellä oli täällä ihana
talo, missä eversti näki, saapuessaan, kaikki valmiina sekä hänen että
vaimonsa oleskelua varten. Onnettomuus on eräänlainen taikakalu, jonka
voima on siinä, että se tukee meidän alkuperäistä olemustamme. Se lisää
tiettyjen ihmisten epäluuloisuutta ja ilkeämielisyyttä, samaten kuin se
suurentaa niiden hyvyyttä, joilla on oivallinen sydän. Onnettomuus oli
tehnyt everstin vielä avuliaammaksi ja paremmaksi kuin hän oli
ollut ennen, hän saattoi siis ymmärtää naisellisen kärsimyksen
salaisuuksia, joita suurin osa miehiä ei tunne. Kuitenkaan, huolimatta
luottavaisuudestaan, hän ei voinut olla sanomatta vaimolleen:

-- Teitä ei niin ollen epäilyttänyt tuoda minua tänne?

-- Ei, -- vastasi kreivitär, -- kun kerran tapasin eversti Chabertin
Dervillen asiakkaassa.

Hän osasi sanoa tämän niin totuutta ilmaisevilla eleillä, että
everstiltä hävisi kaikkein pienimmätkin epäilyt, joita hän oli
häpeäkseen tuntenut. Kolme päivää kreivitär oli ihastuttava ensimäisen
aviomiehensä seurassa. Hellällä huolenpidolla ja jatkuvalla lempeydellä
hän näytti tahtovan hävittää muiston niistä kärsimyksistä, jotka
eversti oli saanut kokea, annattaa anteeksi ne onnettomuudet, jotka hän
tunnustuksensa mukaan oli viattomasti aiheuttanut; hän huvittelihe
näyttelemällä Chabertille, antaen tämän havaita hänessä eräänlaista
surumielisyyttä, niitä suloja, joiden suhteen hän tiesi hänet heikoksi,
sillä miehiin vaikuttaa erityisemmin määrätty esiintymislaji ja sydämen
tai hengen sulous, joita me emme voi vastustaa; hän tahtoi saada
asemansa entisen miehensä mielestä mielenkiintoiseksi ja hellyttää
hänet tarpeeksi voidakseen sitten vallata hänen sielunsa ja kohdella
häntä ehdottomasti oman mielensä mukaisesti.



VII.


Päästäkseen tarkoitustensa perille kreivitär oli päättänyt ponnistaa
kaikkensa; kuitenkaan hän ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä
tuolle miehelle, mutta varmastikin hän tahtoi hänet yhteiskunnallisesti
perinjuurin tuhota. Kolmannen päivän iltana hän tunsi, ponnistuksistaan
huolimatta, ettei voinut kätkeä sitä levottomuutta, minkä tämän
vehkeilyn tulos hänessä herätti. Päästäkseen hetkiseksi rauhaan hän
sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, riisui
rauhallisuutensa naamarin, jota oli pitänyt eversti Chabertin nähden,
kuten näyttelijätär, joka tuskallisen viidennen näytöksen jälkeen palaa
väsyneenä pukuhuoneeseensa, vaipuu maahan puolikuolleena, jättäen
katsomon kera kuvan, jota hän ei enää ollenkaan muistuta. Hän päätti
aikaisemmin alottamansa kirjeen, minkä hän kirjoitti Delbecqille, jonka
hän käski mennä, hänen nimessään, Dervillen luokse, pyytämään saada
tutustua eversti Chabertia koskeviin asiapapereihin, ottamaan niistä
jäljennökset ja tulemaan heti kohta Groslayhin tapaamaan häntä. Tuskin
oli hän lopettanut, kun hän kuuli käytävästä everstin askelten äänen;
tämä vallan levottomana tuli häntä tapaamaan.

-- Ah, kunpa olisin jo kuollut! -- huudahti kreivitär. -- Asemani on
sietämätön...

-- No, mikäs teitä nyt vaivaa? -- kysyi vanhus.

-- Ei mikään, ei mikään, -- vastasi kreivitär.

Hän nousi, jätti everstin ja laskeutui alas puhuttelemaan
kamarineitoaan ilman todistajan läsnäoloa, lähetti hänet Pariisiin,
käskien hänen viedä Delbecqille juuri kirjoittamansa kirjeen ja tuoda
sen takaisin heti kohta, kun tämä oli sen lukenut. Sitten kreivitär
istuutui eräälle penkille, missä hän oli hyvin näkyvällä paikalla,
jotta eversti saattoi tulla häntä tapaamaan heti kun vain tahtoi.
Eversti, joka jo haeskeli vaimoaan, riensi paikalle ja istuutui hänen
viereensä.

-- Rosine, -- sanoi hän, -- mikä teitä vaivaa?

Kreivitär ei vastannut. Ilta oli niitä suurenmoisia ja tyyniä iltoja,
joiden salaiset sulosoinnut levittävät niin paljon ihanuutta kesäkuisen
päivän mailleenmennessä. Ilma oli puhdas, ja syvä hiljaisuus oli
vallalla, niin että etäisestä puutarhan nurkasta voitiin kuulla
muutamain lasten äänet, jotka liittivät jonkunlaisen säveleen seudun
ihanuuteen.

-- Ette vastaa minulle? -- kysyi eversti vaimoltaan.

-- Minun mieheni... -- sanoi kreivitär ja pysähtyi, teki pienen
liikkeen ja keskeytti lauseensa kysyäkseen everstiltä punastuen: --
Miten minun pitäisi sanoa puhuessani herra kreivi Feraudista?

-- Nimitä häntä mieheksesi, lapsiraukkani, -- vastasi eversti
sydämellisellä äänellä, -- sillä eikö hän ole sinun lastesi isä?

-- No niin, -- myöntyi kreivitär, -- jos hän kysyy minulta, mitä olen
tullut tänne tekemään, jos hän saa tietää, että minä olen sulkeutunut
tänne erään tuntemattoman kanssa, niin mitä minä hänelle silloin
sanoisin? Kuulkaahan, -- hän jatkoi ottaen hyvin arvokkaan asennon, --
päättäkää te minun kohtaloni, olen valmis alistumaan kaikkeen...

-- Rakkaani, -- sanoi eversti, tarttuen vaimonsa käsiin, -- olen
päättänyt kokonaan uhrautua teidän onnellenne...

-- Se on mahdotonta -- huudahti kreivitär, liikahtaen
suonenvedontapaisesti. -- Ajatelkaa toki, että jättäisitte silloin
tunnustamatta oman itsenne ja aivan lakivoimaisesti...

-- Miten, -- sanoi eversti, -- eikö sanani riitä teille?

_Lakivoimainen_ sattui vanhuksen sydämeen ja herätti hänessä
vaistomaisia epäilyjä. Hän loi vaimoonsa katseen, joka sai tämän
punastumaan. Kreivitär loi silmänsä maahan, ja eversti pelkäsi, että
hänen täytyisi halveksia vaimoaan. Kreivitär pelkäsi karkoittaneensa
everstin aran häveliäisyyden ja ankaran vilpittömyyden, everstin, jonka
jalomielisen luonteen ja alkuperäiset hyveet hän tunsi. Vaikka nämä
ajatukset olivatkin levittäneet joitakin pilviä heidän otsalleen, niin
hyvä sopusointu palasi heti heidän välilleen. Kas tällä lailla. Lapsen
ääni kajahti kaukaa.

-- Jules, jätä sisaresi rauhaan! -- huudahti kreivitär,

-- Mitä? Ovatko teidän lapsenne täällä? -- kysyi eversti.

-- Kyllä, mutta olen kieltänyt heitä häiritsemästä teitä.

Vanha soturi käsitti sen hienotunteisuuden ja naisellisen vaiston, mikä
ilmeni tässä näin kohteliaassa menettelyssä, ja tarttui kreivittären
käteen suudellakseen sitä.

-- Sallikaa niiden tulla, -- sanoi hän.

Pieni tyttö juoksi esiin valittaakseen veljensä käyttäytymistä.

-- Äiti!

-- Äiti!

-- Hän se...

-- Hänpä se...

Molempain kädet olivat ojennetut äitiä kohden, ja lasten äänet
sekaantuivat toisiinsa. Se oli äkillinen ja suloinen kuva!

-- Lapsiraukat! -- huudahti kreivitär pidättämättä enää kyyneleitään,
-- minun täytyy luopua heistä. Kummalleko oikeus tuomitsee heidät?
Mutta äidin sydäntä ei voi jakaa, minä vaadin heidät, minä!

-- Tekö tässä saatte äidin itkemään! -- huudahti Jules, luoden vihaisen
katseen everstiin.

-- Vaikene, Jules! -- huudahti äiti käskevällä eleellä. Molemmat lapset
jäivät seisomaan äänettöminä tutkien äitiään ja vierasta herraa
uteliaisuudella, jota on mahdoton sanoin selittää.

-- Oh, niin, -- jatkoi kreivitär, -- jos minut erotetaan kreivi
Ferraudista, niin jätettäköön minulle lapset, Silloin alistun
kaikkeen...

Tämä sana oli ratkaiseva ja sai aikaan kaiken sen, mitä kreivitär oli
tavoittanutkin.

-- Niin, -- huudahti eversti aivankuin olisi lopettanut ajatuksissaan
alottamansa lauseen, -- minun täytyy palata hautaan. Sitä olen jo
ajatellutkin!

-- Voisinko minä hyväksyä sellaisen uhrauksen? -- kysyi kreivitär. --
Jos onkin miehiä, jotka ovat kuolleet pelastaakseen rakastajattarensa
kunnian, niin he eivät ole antaneet henkeään kuin kerran. Mutta tässä
tapauksessa te uhraisitte elämänne jokikinen päivä! Pii, ei, se on
mahdotonta. Jos ei olisi kysymys muusta kuin teidän olemassaolostanne,
niin se ei olisi mitään; mutta todistaa oikeaksi, että te ette ole
eversti Chabert, tunnustaa, että te olette veijari, luopua
kunniastanne, valhetella pitkin päivää, niin pitkälle inhimillinen
uhrautuvaisuus ei saa mennä. Ajatelkaahan toki!... Ei. Jollei minulla
olisi noita lapsiraukkojani, niin olisin jo paennut teidän kanssanne
kaiken maailman ääriin...

-- Mutta, -- keskeytti Chabert, -- enkö minä voisi elää täällä, teidän
pienessä huvimajassanne, teidän sukulaisenanne? Olen kulunut kuin vanha
kanuuna enkä kaipaa muuta kuin hiukan tupakkaa ja _Constitutionelin_.

Kreivitär kylpi kyynelissä. Kreivitär Ferraudin ja eversti Chabertin
kesken oli kilpailu jalomielisyydestä, ja sotaurho pääsi siinä
voitolle. Nähdessään eräänä iltana tuon äidin lastensa keskellä soturi
ei voinut vastustaa perhekuvan liikuttavaa suloa, maalla, varjossa ja
hiljaisuudessa. Hän teki päätöksensä pysyä kuolleena, ja pelkäämättä
enää asiakirjan lakivoimaisuutta hän kysyi, miten hänen pitäisi
menetellä voidakseen peruuttamattomasti turvata perheen onnen.

-- Tehkää kuten tahdotte! -- vastasi hänelle kreivitär. -- Julistan
olevani millään lailla sekaantumatta tähän asiaan. Minulla ei ole
siihen oikeutta.

Delbecq saapui muutamia päiviä myöhemmin, ja seuraamalla kreivittären
suusanallisia ohjeita tilanhoitaja osasi voittaa vanhan soturin
luottamuksen. Seuraavana aamuna eversti läksi entisen asianajajan
kanssa Saint-Leu-Tavernyhin, missä Delbecq oli teettänyt eräällä
notaarilla asiakirjan, joka sanontatavaltaan oli niin loukkaava, että
eversti ryntäsi ulos toimistosta, kun oli kuullut sen luettavan.

-- Tuhat tulimmaista! Jo minä olisin aika otus! Kävisin väärentäjästä!
-- hän huudahti.

-- Hyvä herra, -- sanoi Delbecq. -- En kehoittaisi teitä
allekirjoittamaan tätä liian nopeasti. Teidän sijassanne minä vaatisin
kolmekymmentä tuhatta livreä korkoa tästä jutusta, kyllä kreivitär ne
maksaisi.

Ruhjottuaan tuota vanhaa veijaria suuttuneen, rehellisen ihmisen
katseella eversti pakeni tuhansien ristiriitaisten tunteiden
valtaamana. Hän muuttui uudestaan epäileväksi, suuttui ja rauhoittui
vuoron perään. Lopulta hän astui Groslayn puistoon muurissa olevan
aukon kautta ja meni hitain askelin lepäämään ja miettimään rauhassa
erääseen sivuhuoneeseen, mikä oli rakennettu pikku huvimajan
alapuolelle. Sieltä saattoi nähdä Saint-Leun tien. Kun lehtokuja oli
hiekoitettu eräänlaisella kellertävällä mullalla, jota käytetään
jokihiekan asemasta, niin kreivitär, joka istui huvimajan pienessä
salongissa, ei kuullut everstin tuloa, sillä hänen asiansa menestys oli
siinä määrin hänen mielessään, ettei hän voinut omistaa pienintäkään
huomiota sille vähäiselle kolinalle, jonka hänen miehensä aiheutti;
vanha soturi ei liioin huomannut vaimoaan, joka oli hänen
yläpuolellaan, pienessä huvimajassa.

-- No niin, herra Delbecq, onko hän allekirjoittanut? -- kysyi
kreivitär tilanhoitajaltaan, jonka hän näki yksinään tiellä,
viemäriojaa reunustavain pensaiden takana.

-- Ei, rouva. En edes tiedä, mihin koko mies on joutunut. Vanha hevonen
on noussut takajaloilleen.

-- Täytyy siis lopultakin toimittaa hänet Charentoniin, -- arveli
kreivitär, -- koska hän kerta on käsissämme.

Eversti, joka oli saanut nuoruutensa notkeuden harpatakseen ojan
poikki, oli silmänräpäyksessä tilanhoitajan edessä ja antoi hänelle
pari niin kovaa korvapuustia, että minkään asianajajan posket eivät lie
koskaan ennen moisia saaneetkaan.

-- Lisätkää, että vanhat hevoset osaavat potkiakin, -- sanoi eversti
hänelle.

Kun tämä vihan puuska oli lauhtunut, niin eversti ei tuntenut itsellään
olevan voimia hypätä ojan yli. Totuus oli näyttäytynyt kaikessa
alastomuudessaan. Kreivittären sanat ja Delbecqin vastaus olivat
paljastaneet koko salaliiton, jonka uhriksi hän oli ollut vähällä
joutua.

Se huolenpito, jota hänelle oli niin tuhlaavaisesti osoitettu, oli
ollut syötti, jolla hänet oli tahdottu houkutella ansaan. Nuo sanat
olivat kuin pisara jotakin hienoa myrkkyä, mikä toi takaisin vanhalle
soturille hänen kärsimyksensä, niin hyvin ruumiilliset kuin
henkisetkin. Hän palasi huvimajaan puiston portin kautta, kävellen
hitaasti kuin herpaistu ihminen.

Häntä varten ei ollut siis olemassa rauhaa eikä lepoa. Siitä hetkestä
lähtien hänen piti aloittaa tuon naisen kanssa inhoittava sota, josta
Derville oli hänelle puhunut, hänen piti ruokkia itseään sapella ja
tyhjentää joka aamu murheen malja. Sitten tuo hirveä ajatus: mistä
saada tarvittavat rahat ensimäisten oikeudenkäyntikulujen maksamiseen?
Hänet valtasi sellainen vastenmielisyys elämää kohtaan, että jos
hänellä olisi ollut pistooli, niin hän olisi lävistänyt kallonsa.
Sitten hän vaipui uudelleen sellaiseen sielullisen päättämättömyyden
tilaan, mikä hänen keskustelunsa jälkeen Dervillen kanssa,
karjanhoitajan luona, oli muuttanut hänen ajatuskantansa.

Saavuttuaan vihdoin huvimajan luo hän nousi huoneeseensa, jonka pienet
ruusu-ikkunat tarjosivat näköalan laakson kaikkien ihanien maisemien
ylitse, ja löysi sieltä vaimonsa istumassa tuolilla. Kreivitär
tarkasteli maisemaa, säilyttäen mielen malttinsa ja näyttäen niin
selittämätöntä naamaa kuin ainoastaan sellaiset naiset, jotka ovat
valmistuneet kaiken varalta. Hän pyyhki silmiään aivankuin olisi
vuodattanut kyyneliä ja leikitteli hajamielisesti vyönsä punaisilla
nauhoilla. Huolimatta näennäisestä levollisuudestaan hän ei kuitenkaan
voinut olla värisemättä nähdessään edessään kunnioitettavan
hyväntekijänsä, seisaallaan, käsivarret ristissä, kasvot kalpeina, otsa
vakavana.

-- Hyvä rouva, -- sanoi hän katsottuaan kiinteästi häneen hetken ja
pakoitettuaan hänet punastumaan, -- minä en kiroa teitä, vaan
halveksin. Nyt kiitän sitä sattumaa, joka on meidät eroittanut. En
tunne edes kostonhalua, en rakasta teitä enää. En tahdo teiltä mitään.
Saatte elää rauhassa, annan siitä sanani, mikä painaa enemmän kuin
Pariisin kaikkien notaarien töherrykset. En enää koskaan vaadi
itselleni nimeä, jonka kenties olen tehnyt kuuluisaksi. En ole enää
muuta kuin Hyasinthe-niminen köyhä raukka, joka ei pyydä muuta kuin
paikkansa auringon alla. Hyvästi...

Kreivitär heittäytyi everstin jalkojen juureen ja tahtoi pidättää
hänet, tarttuen hänen käsiinsä, mutta toinen työnsi hänet luotaan
sanoen: -- Älä koske minuun!

Kreivitär teki sanoin selittämättömän liikkeen kuullessaan miehensä
askelten äänen. Sitten arvostellen asiaa syvällä tarkkanäköisyydellä,
jonka synnyttää suuri rikollisuus tai seurapiirien häikäilemätön
itsekkäisyys, hän luuli voivansa elää rauhassa tuon vilpittömän soturin
lupauksen ja halveksumisen turvissa.



VIII.


Chabert katosi tosiaankin. Karjanhoitaja teki vararikon ja rupesi
pika-ajuriksi. Aluksi kenties everstikin antautui johonkin samanlaiseen
ammattiin. Kenties hän koskeen syöstyn kiven tavoin ajautui pyörteestä
toiseen, hävitäkseen ryysyläisten sekaan, joita vilisemällä vilisee
Pariisin kaduilla.

Kuusi kuukautta tämän tapauksen jälkeen Derville, joka ei kuullut enää
puhuttavan eversti Chabertista eikä kreivitär Ferraudista, arveli, että
heidän välillään oli epäilemättä syntynyt sopimus, jonka kreivitär oli
kostoksi teettänyt jossakin toisessa asioimistossa. Ja niin eräänä
aamuna hän laski yhteen Chabertille lainaamansa rahasummat, liitti
niihin asianajopalkkiot ja pyysi kreivitär Ferraudia vaatimaan herra
kreivi Chabertilta sanotun laskun ilmaisemaa määrää, olettaen
kreivittären tietävän ensimäisen miehensä olinpaikan.

Vielä seuraavana päivänä kreivi Ferraudin tilanhoitaja, joka
hiljattain oli nimitetty erään tärkeän kaupungin raastuvanoikeuden
puheenjohtajaksi, kirjoitti Dervillelle seuraavat nolostuttavat sanat:

    'Hyvä herra,

    Rouva kreivitär Ferraudin puolesta saan ilmoittaa Teille, että
    Teidän asiakkaanne oli kokonaan väärinkäyttänyt luottamustanne
    ja että henkilö, joka sanoi olevansa Chabert, on tunnustanut
    anastaneensa hänelle kuulumattomia arvoja.

    Kunnioittavimmin

                                                 Delbecq.'

-- Sellaisia ihmisiä tapaa, ja, kunniani kautta, he eivät ole aivan
pässinpäitä. He eivät ole ansainneet kastetta! huudahti Derville. --
Olkaa sitten inhimillisiä, anteliaita ihmisystäviä ja asianajajia,
teitä petetään! Siinä on juttu, mikä maksaa minulle kaksituhatta
frangia.

Jonkun aikaa mainitun kirjeen saapumisen jälkeen Derville etsi
raastuvasta asianajajaa, jolle halusi puhua jotakin ja joka ajoi
poliisiasioita koskevia juttuja. Sattuman kautta Derville astui
kuudenteen osastoon sillä hetkellä, kun puheenjohtaja tuomitsi
Hyasinthe nimisen henkilön irtolaisuudesta kahdeksi kuukaudeksi
vankeuteen ja määräsi hänet sitten vietäväksi Saint-Denisin
köyhäintaloon, mikä päätös poliisipäällikön oikeusopin mukaan
merkitsi samaa kuin elinkautinen vankeus. Kuullessaan mainittavan
Hyasinthe-nimeä Derville katsahti pahantekijään, joka istui syytettyjen
penkillä kahden santarmin välissä, ja tunsi tuomitussa henkilössä
väärän eversti Chabertinsa.

Vanha soturi oli rauhallinen, liikkumaton ja melkein hajamielinen.
Huolimatta ryysyistä, huolimatta siitä kurjuudesta, mikä painoi
leimansa hänen kasvoihinsa, niissä ilmeni ylevä ylpeys. Hänen
katseessaan oli stoalainen ilme, jota mikään oikeusviranomainen ei
olisi saanut olla tuntematta. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun ihminen
joutuu oikeuden käsiin, hän ei ole enää muuta kuin moraalinen olento,
oikeusasia, samaten kuin hän tilastotieteilijän silmissä muuttuu
pelkäksi numeroksi.

Kun soturi saatettiin takaisin kansliaan, vietäväksi myöhemmin pois
muun irtolaisjoukon kanssa, jota parastaikaa tutkittiin, niin Derville
käytti hyväkseen asianajajille myönnettyä oikeutta mennä kaikkialle
raastuvassa ja seurasi häntä kansliaan, missä tarkasti häntä jonkun
aikaa, samoinkuin niitä eriskummaisia kerjäläisiä, joiden keskelle hän
oli joutunut. Kanslian eteisessä tapahtui silloin yksi niitä näytelmiä,
joita lainlaatijat, ihmisystävät, maalarit ja kirjailijat eivät
onnettomuudeksi käy tutkimassa. Kuten kaikki oikeushuoneustot, tämäkin
etehinen oli pieni, pimeä ja haiseva, seinillä puiset penkit, jotka
olivat mustuneet onnettomien ainaisesta istuskelemisesta, onnettomien,
jotka tulevat näihin yhteiskunnallisen kurjuuden kohtauspaikkoihin,
niin tarkkaan, että ketään heistä ei puutu.

Joku runoilija voisi sanoa, että päivä häpeää valaista tätä roskaväen
tyyssijaa, minkä läpi niin paljon kurjia vaeltaa. Ei ole olemassa yhtä
ainokaista paikkaa, missä ei olisi istunut joku rikos, joko sitten
ituna tai täysin kehittyneenä, eikä yhtä ainokaista nurkkaa, missä ei
olisi tavattu ihmistä, joka ensimäisestä rikoksesta saamansa, oikeuden
painaman vähäpätöisen häpeänleiman, aiheuttamassa epätoivossa ei olisi
alottanut vaellusta, mikä lopulta johtaisi mestauslavalle tai sitten
itsemurhaan. Kaikki ne, jotka kaatuvat Pariisin katukivitykselle,
ponnahtavat näitä kellertäviä seinämiä vastaan, ja sieltä ihmisystävä,
joka ei ole teoreetikko, voisi löytää lukuisain itsemurhain
oikeutuksen, joita tekopyhät tuhertajat valittavat, kykenemättä
ottamaan askeltakaan niiden ehkäisemiseksi, -- sillä tämä oikeutus on
kirjoitettuna tässä eteisessä, mikä on kuin Morguen [Morgue on
ruumishuone, mihin tuntemattomien, tapaturmaisesti kuolleitten ruumiit
pannaan näytteille] ja Grèven [La place de la Grève (Grèven tori) on
entinen mestauspaikka Pariisissa] murhenäytelmäin esipuhe.

Tällä hetkellä eversti Chabert istui näiden karkeapiirteisten miesten
keskellä, puettuna kurjiin riekaleihin, milloin vaiti, milloin puhellen
matalalla äänellä, sillä kolme vahtivuorossa olevaa santarmia kulki
edestakaisin, sapelien kalkutellessa permantoa vasten.

-- Tunnetteko minua? -- kysyi Derville vanhalta soturilta asettuen
hänen taakseen.

-- Kyllä, herra, -- vastasi Chabert nousten.

-- Jos te olette rehellinen mies, -- jatkoi Derville matalalla äänellä,
-- niin miten olette voinut jättää maksamatta minulle veikanne?

Vanha soturi punastui kuin nuori tyttö, jota hänen äitinsä syyttää
luvattomasta rakkaudesta.

-- Mitäh! Eikö rouva Ferraud ole sitä teille maksanut? -- huudahti hän
kuuluvalla äänellä.

-- Maksanut! -- sanoi Derville. -- Hän on kirjoittanut minulle, että te
olette veijari.

Eversti kohotti katseensa kauhun ja kirouksen ylevällä liikkeellä,
ikäänkuin kutsuakseen taivaan tämän uuden petoksen todistajaksi.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän heikentyneellä äänellä, --- hankkikaa
santarmeilta minulle lupa mennä kansliaan. Siellä kirjoitan
maksumääräyksen, joka tulee varmasti hyväksytyksi.

Yhdellä sanalla sai Derville vahtisotilaalta luvan viedä asiakkaansa
kansliaan, missä Hyasinthe kirjoitti muutamia rivejä osoittaen ne
kreivitär Ferraudille.

-- Lähettäkää tämä hänelle, -- sanoi soturi, -- niin saatte hyvityksen
asianajovaivoistanne ja lainoistanne. Uskokaa minua, että jos minä en
olekaan osoittanut teille sitä kiitollisuutta, jonka velassa minä
teille olen, teidän hyvien tekojenne tähden, sitä ei ole silti vähemmän
täällä, -- hän sanoi, pannen kätensä sydämelleen. -- Niin, siellä se on
täysinäisenä ja kokonaisena. Mutta mitä onnettomat voivat tehdä? He
rakastavat, ja siinä kaikki.

-- Ettekö te sitten -- kysyi Derville, -- vaatinutkaan itsellenne
korkoja?

-- Älkää puhuko minulle siitä! -- sanoi vanha soturi. -- Te ette voi
tietää, missä määrin minä halveksin tätä ulkonaista elämää, josta
suurin osa ihmisiä pitää kiinni. Minut on vallannut eräs tauti, inho
ihmisiä kohtaan. Kun minä ajattelen, että Napoleon on St. Helenan
saarella, niin kaikki on minusta samantekevätä. Minä en voi enää olla
sotilaana, siinä minun onnettomuuteni. Lopultakin, -- hän jatkoi tehden
liikkeen, mikä oli täynnä lapsellisuutta, -- on parempi nauttia tunteen
rikkaudesta kuin pukujen. Minä en pelkää kenenkään halveksimista, minä.

Ja eversti meni istumaan penkilleen. Derville poistui. Saavuttuaan
toimistoonsa hän lähetti Godeschalin, joka silloin oli hänen toinen
apulaisensa, kreivitär Ferraudin luo, joka luettuaan kirjeen antoi heti
määräyksen maksaa kreivi Chabertin asianajajan vaatiman summan.



IX.


Vuonna 1830, kesäkuun lopulla, matkusti Godeschal, joka silloin toimi
itsenäisenä asianajajana, Pariisiin Dervillen kanssa, jonka toimiston
hän oli ostanut. Kun he saapuivat lehtokujaan, mikä vie maantieltä
Bicêtreen, he huomasivat erään tienvieressä olevan jalavan juurella
yhden niitä valkohapsisia ja uupuneita vanhoja köyhiä, jotka ovat
saaneet kerjäläisten marsalkansauvan, kerjäläisten, jotka elävät
Bicêtressä kuten köyhät naiset Salpêtrièressâ. Tuo mies, yksi niistä
kahdestatuhannesta, jotka ovat sijoitetut vanhainkotiin, istui eräällä
rajapyykillä ja näytti keskittäneen kaiken älynsä vaivaisten kesken
hyvin tuttuun hommaan, mihin kuuluu heidän nuuskanenäliinainsa
kuivattaminen auringossa, kenties siksi, ettei tarvitsisi niitä pestä.
Tällä vanhalla miehellä oli puoleensa vetävä ilme. Hän oli puettuna
tuohon punertavaan sarkakauhtanaan, eräänlaiseen hirveään virkapukuun,
jonka vanhainkoti tarjoaa asukkailleen.

-- Katsokaas, Derville, -- sanoi Godeschal matkakumppanilleen, --
näettekö tuota vanhusta. Eikö hän muistuta niitä outoja olentoja, jotka
tulevat tänne Saksasta? Ja hän elää, ja kenties on onnellinenkin.

Derville otti silmälasinsa ja tarkasteli vanhusta, teki hämmästyneen
liikkeen ja sanoi: -- Tuo vanhus, hyvä veli, on oikea runoelma, taikka,
kuten romantikot sanovat, näytelmä. Oletkos joskus tavannut kreivitär
Ferraudia?

-- Kyllä, hän on henkevä ja hyvin miellyttävä nainen, mutta hieman
liian hurskas, -- sanoi Godeschal.

-- Tuo vanha Bicêtren asukas on hänen laillinen puolisonsa, kreivi
Chabert, entinen eversti. Kreivittären on täytynyt epäilemättä
sijoittaa hänet tänne. Että eversti asuu nyt täällä eikä hyvinkin
rikkaana miehenä omassa talossaan, johtuu yksistään siitä että hän
muistutti kauniille kreivitär Ferraudille siepanneensa hänet kadulta
kuin vuokravaunut. Muistan vielä sen tiikerimäisen katseen, jonka
kreivitär loi häneen sillä hetkellä.

Kun tämä alku oli herättänyt Godeschalin uteliaisuuden, Derville
kertoi hänelle koko edelläkäyvän tarinan. Kaksi päivää myöhemmin,
maanantai-aamuna, palatessaan Pariisiin ystävykset loivat katseensa
Bicêtreen, ja Derville ehdotti mentäväksi katsomaan eversti Chabertia.
Puolivälissä lehtokujaa molemmat asianajajat tapasivat vanhuksen
istumasta erään kaadetun puun kannolta. Hänellä oli kädessään keppi,
millä hän huvikseen veteli vakoja hiekkaan. Katsottuaan häntä tarkkaan
he huomasivat, että vanhus oli syönyt aamiaisensa jossakin muualla eikä
laitoksessa.

-- Hyvää päivää, eversti Chabert, -- sanoi hänelle Derville.

-- Minä en ole Chabert! Minä en ole Chabert! Minun nimeni on Hyasinthe,
-- vastasi vanhus. Minä en ole enää ihminen, minä olen numero 164,
seitsemännestä salista, -- lisäsi hän katsoen Dervilleen pelokkaan
levottomasti, arkana kuin lapsi ja vanhus.

-- Te menette katsomaan kuolemaantuomittua! -- sanoi hän hetken
vaitiolon jälkeen. -- Hän ei ole naimisissa, hän! Hän on hyvin
onnellinen!

-- Miesparka, -- sanoi Godeschal. -- Tahdotteko rahaa ostaaksenne
itsellenne tupakkaa?

Täysin naivisti kuin Pariisin katupoika eversti ojensi ahnaasti käden
kumpaakin tuntematonta kohden, jotka antoivat hänelle kahdenkymmenen
frangin rahan. Hän kiitti heitä hölmön näköisenä, sanoen: -- Kunnon
soturit! -- Hän asettui kiväärinkantoasentoon, oli tähtäävinään ja
huusi hymyillen: -- Laukaiskaa molemmat kanuunat! Eläköön Napoleon! --
Ja hän piirsi ilmaan kepillään jonkun kuvion.

-- Hänen haavansa laatu on epäilemättä tehnyt hänestä lapsellisen, --
sanoi Derville.

-- Hänkö lapsellinen! -- huudahti eräs vanha Bicêtren asukas, joka
katseli heitä. -- Ah! on päiviä, jolloin ei sovi astua hänen
varpailleen. Hän on vanha veitikka, täynnä filosofiaa ja päähänpistoja.
Mutta tänään, nähkääs, hän on pitänyt joutomaanantaita. Vuonna 1820 hän
oli jo täällä. Silloin eräs preussilainen upseeri, jonka vaunut
nousivat Villejuifin mäkeä, meni tästä ohitse jalkaisin. Me olimme
kahdenkesken, Hyasinthe ja minä, tien varrella. Tuo upseeri keskusteli
kävellessään erään toisen, erään ryssän tai jonkun muun senkaltaisen
kanssa. Nähdessään vanhuksen preussilainen sanoi hänelle piloillaan:
"Kas siinä on vanha kenttäjääkäri, joka kai on ollut Rossbachissa." --
"Minä olin silloin liian nuori", vastasi hänelle Hyasinthe, "ollakseni
siellä, mutta kyllin vanha ollakseni Jenassa". Silloin preussilainen
meni matkoihinsa tekemättä muita kysymyksiä.

-- Mikä kohtalo! -- huudahti Derville. -- Lähteneenä löytölasten
kodista hän palaa kuolemaan vanhainkotiin, autettuaan sillä välin
Napoleonia Egyptin ja Europan valloittamisessa. Tiedättekö, ystäväni,
että meidän yhteiskunnassamme on kolme miestä, pappi, lääkäri ja
asianajaja, jotka eivät koskaan voi ajatella hyvää tästä maailmasta, He
käyvät kaikki mustassa puvussa, kenties siksi, että he surevat kaikkien
hyveiden ja toiveiden katoamista.

-- Onnettomin heistä on asianajaja. Kun ihminen tulee papin puheille,
niin hän saapuu katumuksen, tunnonvaivojen ja vakaumuksen ajamana,
mitkä tekevät hänet mielenkiintoiseksi, kohottavat ja lohduttavat
välittäjän sielua, jonka tehtävä ei siis ole vailla eräänlaista riemua;
hän puhdistaa, korjaa ja sovittaa. Mutta me, me asianajajat, me näemme
samojen pahojen tunteiden toistuvan, mikään ei niitä korjaa, meidän
asioimistomme ovat likaviemäreitä, joita ei voida puhdistaa.

-- Millaisia asioita minä olenkaan tullut tuntemaan harjoittaessani
ammattiani! Minä olen nähnyt isän kuolevan ullakkokamarissa, ilman
rahaa, kahden tyttärensä hylkäämänä, joille hän oli antanut
neljänkymmenentuhannen livren vuotuiset korkotulot! Minä olen nähnyt
testamentteja poltettavan; olen nähnyt äitejä, jotka ovat riistäneet
lapsensa paljaiksi, miehiä, jotka ovat varastaneet vaimoiltaan, naisia,
jotka ovat surmanneet miehensä ja herättämällään rakkaudella tehneet
puolisonsa hulluiksi tai typeriksi, voidakseen sitten elää rauhassa
rakastajansa kanssa. Olen nähnyt naisia, jotka ovat herättäneet
aviolapsessaan sellaisia haluja, että hän joutuisi hautaan,
rikastuttaakseen siten laittomasta suhteestaan saamaansa lasta.

-- En voi sanoa teille kaikkea mitä minä olen nähnyt, sillä olen nähnyt
rikoksia, joita vastaan oikeus on voimaton. Lyhyesti sanoen kaikki ne
kauhut, joita romaaninkirjoittajat keksivät, eivät ole koskaan mitään
todellisiin tapahtumiin verrattuina. Te, Godeschal, tutustutte kyllä
näihin somiin juttuihin. Mutta minä muutan asumaan maalle vaimoni
kanssa, Pariisi kauhistuttaa minua.

Pariisi, helmi-maaliskuussa 1832.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eversti Chabert" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.