Title: Pamela vainottuna
Author: Richardson, Samuel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pamela vainottuna" ***


PAMELA ELI HYVEELLISYYDEN PALKKA

Kirj.

Samuel Richardson


Suomentanut ja johdannolla varustanut

V. Hämeen-Anttila



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.



Mikään ei estä lukijaa häiriintymättömästi tutustumasta tähän
teokseen niinkuin tavalliseen "suuren yleisön romaaniin",
ilman minkäänlaista ennakkovalmistelua, vaikka se ilmestyykin
maailmankirjallisuuden vakaantuneita huippusaavutuksia edustavassa
sarjassa, jollaisessa yleensä tarvitaan nykyaikaista johdantoa
iäkkään esityksen pohjaksi. Pyylevän lontoolaisen kirjanpainajan
tuote ei ole vieläkään erityisemmin vanhentunut käsittelyltänsä, eikä
sen yleisinhimillinen sisältö kaipaa kääntäjän reunamuistutuksiakaan,
paikallisvärityksen tai ajanviitteiden lisävalaistukseksi; sellaista
asiatieto-luetteloakin klassillinen kirjallisuus kyllä enimmiten
vaatii ollakseen täydesti tajuttavaa meidän päivinämme.

"Pamelan" lukijalle, kuten sanottu, ei tarjoa mitään välttämätöntä
alkuopastusta se selvitys, että hän täten tulee tuntemaan maailman
runsaimman kirjallisuudenhaaran lähtökohdan -- _romaaneista_
ensimäisen. Jos hänen luonnonlaatunsa on siinä vireessä, että
Richardsonin henki löytää vastakaikua, niin tämä historiallinen
seikka vain hiukan kartuttaa lukemisen tuottamaa mielihyvää, --
ja toisaalta taasen on myönnettävä, että se tuskin on riittävä
kannustin niille, jotka ilman tuota myötätuntoisen ymmärtämyksen
edellytystä tahtoisivat pelkästä uteliaisuudesta väkisinkin tarkata
läpi näin laajan teoksen. Mutta kun kaikki inhimillinen työskentely
on edistyväistä laadultaankin, joten myös romaaneja on saatavissa
sisällöltään ja rakenteeltaan etevämpiä kuin "Pamela", on tämän
kirjan yleisestä asemasta huomautettava maltillisille tutkijoille,
jotka haluavat ottaa selkoa lukemistonsa "klassillisuuden"
perusteista ja saada yhtenäistä käsitystä ihmiskunnan henkisen
luomistyön päävaiheista. Edustavimpia kaunokirjailijoita ja heidän
merkitystänsä opiskellessaan ei voi sivuuttaa nykyaikaisen romaanin
keksijää.

_Samuel Richardsonin_ (1689-1761) rauhallinen elämänura on muutamalla
sanalla novellinmainittu. Hän oli maalais-puusepän poika ja sai
kaikeksi opilliseksi sivistyksekseen vain kyläkoulun tiedot,
paitsi mitä satunnaisesti tuli myöhemmällä tutustuneeksi aikansa
kirjallisuuteen. Pienestä pitäin sävyisänä ja hempeäluontoisena hän
viihtyi paremmin tyttöseurassa kuin vallattomien poikien parissa, ja
hän huolitteli nuorten ystävättäriensä rakkauskirjeitäkin kuntoon
ensimäisenä ituna vanhuutensa kirjalliselle tuotannolle. Hän joutui
seitsemäntoista ikäisenä Lontooseen kirjanpainajan oppiin, edistyi
rehellisyydellä, uutteruudella ja hyvällä liikemies-älyllä, perusti
oman kirjapainon, meni naimisiin entisen isäntänsä tyttären kanssa ja
vaurastui vuosi vuodelta yhä huomattavampaan porvarilliseen asemaan.
Hänen leppoisa olemuksensa saavutti runsaan ystäväpiirin, ja kun hän
usein autteli asiakkaitansa -- painatustöiden tilaajia esipuheiden
ja omistuskirjoitusten kyhäämisellä kaikenlaatuisiin kirjasiin,
sattui kerran niinkin, että pari kirjakauppias-ystävää pyysi häntä
sommittelemaan "maittavaan muotoon" sarjan kotoisia kirjeitä,
jonkunlaiseksi tavallisiin elämänsuhteisiin käytännölliseksi
kaavioksi.

Richardsonilla oli silloin jo kuudes ikäkymmen alulla, kun hän ryhtyi
tähän tehtävään, joka aavistamattomasti ikuisti hänen nimensä.
Hänen onnellisena aatoksenaan oli antaa "kirjemalleille" syvempää
inhimillistä mielenkiintoa siten, että kokoelmalla olisi yhtenäinen
koossapitävä juoni ja opettavainen moraali. Ja kerran käytyänsä
käsiksi työhön hän lämpeni laventamaan kuvailuansa ja menetti piankin
näkyvistään alkuperäisen tarkoituksen. Sellaisesta satunnaisesta
sysäyksestä on monta muutakin kirjallisuuden merkkituotetta
sukeutunut -- sitenhän esim. Dickensin ensimäinen suurteos
"Pickwick-kerhon paperit" sai alkunsa tilauksesta, jonka piti
toimittaa hupainen teksti muutamiin urheiluelämästä valmistettuihin
kuvalaattoihin. Ihan läheltä Richardsonia on mainittavissa
samanlaisena tapauksena, että romaanikirjallisuuden toinen
uranaukaisija, Henry Fielding, joutui tälle alalle vain tahtoessaan
tehdä pikku pilaa "Pamelasta".

Tämä kirjeromaani nimittäin oli Richardsonin kolmikuukautisen työn
tuloksena. Sen toiminta on varsin yksinkertainen -- meistä sitäkin
enemmän, kun kirjanpainajamme romaani sai suunnattoman määrän
suoranaisia jäljittelijöitä, joiden jäljittelijöitä on kaikkialla
työssä vielä tänä päivänä. Mutta "Pamela" osoittausi aikalaisilleen
uudeksi ilmestykseksi ja saavutti tässä ominaisuudessaan aivan
tavatonta suosiota; vuoden kuluessa myytiin viisi painosta -- siihen
aikaan poikkeuksellinen menekki --, ja varsinkin naiset olivat
hurmaantuneita kirjaan, ihan palvoen sen tekijää. Richardsonin
viimeiset vuodet vierivät kunnian ja maineen sädekehässä, jonka
loistetta lisäsi erityisesti vielä onnistuneempi romaani "Clarissa"
(1748). Sitä ennen oli hän antanut houkutella itsensä kyhäämään
"Pamelalle" jatkonkin, jossa päähenkilö esitetään avioliiton
koettelemuksista suoriutuvana; tämä toinen jakso on kaikin puolin eri
kirja, eikä tekijänsä tasalla. Vähemmin onnistunut on myös neljäs
romaani, "Sir Charles Grandison", jossa -- yhäti kirjetyylillä
-- esitellään Pamelan miehinen vastine. Richardsonia yleensä
kuvataan tältä loistoajaltaan "pönäkäksi, punakaksi, turhamaiseksi,
arkipuheiseksi pikku mieheksi". Voisi ajatella, että tässä on
jotakin puolueellisuutta sen kiistan vaikutuksesta, joka syntyi
hänen ja Fieldingin "leirien" kesken: mutta kaikesta päättäen hän
ei tosiaan ollut mikään varsinainen henkevyyden edustaja, ja tuon
vakinaisen naispiirin ainainen rajaton ihailu luonnollisesti teki
tehonsa vaillinaisesti koulittuun porvarissieluun, -- hänellä ei
edes ollut meidän päiviemme Paul Bourgetin sisäistä ylemmyyttä
ihastelijattariinsa verraten.

Silti "Pamelasta" koitui nykyaikaisen romaanikirjallisuuden
perusteos, kuten sanottu; se esiintyi eri kehitysasteena
kirjallisessa sepittelyssä eikä vain enemmän tai vähemmän
pysyväisesti menestyneenä saavutuksena jo valmiiksi suuntaillulla
kerronnan alalla. Ainoastaan tämä kirjallisuushistoriallinen merkitys
on säilyttänyt Richardsonin esikoisen suurten uudempien edistysten
rinnalla.

Näytelmä ja varsinaisen runouden päähaarat eepos ja lyriikka -- ovat
meille periytyneet oleellisissa piirteissään jo esihistoriallisilta
ajoilta ja ammoin nostattaneet esiin kaikkein korkeimman tason
mestareita. Kolmas niistä päämuodoista, joihin kaunokirjallinen
luominen muovailee mielikuvituksen ainehistoa, -- romaani, --
ei ainoastaan jäänyt myöhäisimmäksi synnyltään, vaan vieläpä
polveutuu siis vasta vuodelta 1740! Tahi jos hyvinkin laveasti
tulkitsemme sitä todella venyvää käsitettä, jota nyttemmin
romaanilla ymmärretään, emme kuitenkaan pääse muutamaa vuosikymmentä
tuonnemmaksi, tämän kertomislaadun ensi alkua etsiessämme. Se ilmiö
tuntuu nyt jälkeenpäin ajatellen omituiselta, kun tarinoiminen
silti varmastikin on maailman vanhin taiteellinen kyky ja
syvimmälle juurtunut ihmissydämeen. Saaneehan pitää selvänä, että
ammatillisiakin jutustelijoita esiintyi jo ennen kuin järeimpiäkään
luolapiirroksia kiveen kaiverrettiin. Kaikki varhaisin runous
on pelkästään kertomista erityiseen poljentoon ja somisteluun
sovitettuna. Tarinat, jutut, kertomukset ovat lapsen heräävän mielen
ensimäisenä kirjallisena harrastuksena. Mikä siis pidätteli romaanin
kehittymistä, vaikka se kaikista kirjallisista kertomisen tavoista
tuntuu suullista juttelua likeisimmältä?

Syyksi ei näy olevan esitettävissä muuta kuin että näytelmä ja runous
olivat kaunokirjallisen luomistyön ehdottomasti innoittavimpina
muotoina päässeet kaikkivoittavaan vauhtiin niin pitkäksi aikaa
kuin niillä vain riitti uutta elinvoimaisuutta kunkin aikakauden
täydeksi viehäkkeeksi. Ne olivat vanhana sivistyskautena ja
jälleen uudennuksen (renesanssin) herätessä yksinomaan vetäneet
kaunokirjailija-kykyjä puoleensa ja tyydyttäneet sitä valiopiiriä,
jolla oli tilaisuutta ja halua taidenautintoon. Ainaista kehittelyä
ja kilvoittelua täytyi kuitenkin yhä tiheämpään ilmenevän ehtymyksen
ja rappeutumisen seurata, niinkuin ihmiskunnan sivistyshistoria
lakkaamatta jatkuu aaltoliikkein. Silloin kohdistettiin harrastusta
aivan uusienkin sepitystapojen kokeiluun, ja askel askeleelta näemme
maailmankirjallisuudessa romaanin ensi aihelmien ilmestyvän ja
täydentyvän, kunnes se ilman Richardsoniakin olisi epäilemättä jo
pian esiintynyt nykyisessä hahmossa jommallakummalla puolen Englannin
Kanaalia, missä tämä virtaus viimeksi oli parhaiten voimistunut.

Toisaalta sitä yrittelyä suoranaisestikin muodosteli kaikki muu
inhimillinen kehitys. Näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi,
varhaisempi runous samaten suullisesti lausuttavaksi; mutta
kun keskiajan lopulla pääsi yleinen sivistysliike leviämään
kirjapainotaidon keksimisen avulla, siirtyi esilukemisen sijalle
itselukeminen: käsikirjoitusten syrjäytyessä painettujen kirjojen
tieltä piankin ihan katosi se viimeinen muoto, jolla runous oli
koettanut tyydyttää uutuudenvaatimuksia -- runoromaani --, ja vanhoja
aiheita oli sommiteltava sellaisiin muotoihin, jotka eivät lainkaan
perustuneet lausunnallisiin kauneuksiin, sekä sellaisiinkin, jotka
olivat helposti tajuttavia vähäisemmän yleissivistyksen saaneille,
lukutaitoisten enemmistölle; tämän elpyvät henkiset harrastukset
eivät myöskään voineet käyttää hyväkseen teatteria lainkaan siinä
määrin kuin entinen suppea yleisö. Lisäksi osoittausi suorasanainen
esitys ehdottomasti soveliaammaksi uusille aiheille kuin näytelmä ja
runous, joiden aihepiiri on luonnostaan jotensakin tarkoin rajoitettu
ylevään ja (huvinäytelmän) naurettavaan, kykenemättä tehoisasti
laajentautumaan ihmiskunnan valtavan keski-enemmistön elämän
esittämiseen, joskin sitä on meidän päivinämme yritelty. Tätä taasen
kaipasi yhäti voimistuva kansanvaltaisuuden henki. Suorasanaisen
sepittelyn erityisiä aiheita kartuttivat ja vilkastuttivat
myös suuret löytöretket seikkailurikkauksillaan ja oudoilla
toimintanäyttämöillään.

Tämänlaisista yleisvaikutteista juontuu romaanimme synty. Mutta mitä
lopulta tarkoitamme romaanilla, voidaksemme puhua sen ensimäisestä
varsinaisesta edustajasta?

Itse sana on kotoisin Ranskasta, missä nykyaikaisen romaanin
edelläkävijät runsaimmin kehittyivätkin. Se on nimisanaksi muuttunut
laatusana, jolla ensimältä ilmaistiin kaikkea kansankielellä
sepitettyä, vastakohtana latinankieliselle kirjallisuudelle, --
ja kun tieteellistä tutkistelua kauvan keskiajallakin julkaistiin
yksinomaan "kansainvälisellä kielellä", jäi kansalliskielen
käsiteltäväksi nimenomaan ei-tieteellinen eli mielikuvitukseen
perustuva tuotanto, jossa siihen aikaan esiintyivät huomattavimpina
edellämainitut "runoromaanit". Sama nimi ulotettiin sittemmin
syntyneeseen suorasanaiseen kerrontaan, ja myöhempi käytäntö
on vähitellen supistanut romaani-sanan varsinaista merkitystä
kirjallisen tutkimuksen luokittelussa. Nykyisen pääpiirre-määritelmän
mukaan romaani on yhtenäinen suorasanaiseksi sepitetty laajahko
kertomus, joka esittää yhden tai useamman henkilön ("sankarin",
"sankarittaren") kehitystä ja kohtaloa heidän määrättyyn suuntaan
tapahtuvan pyrintönsä alusta tämän päättymiseen asti -- kuten
sankarin rakastumisesta häihin tai kuolemaan saakka. Romaanin tulee
tällöin yleensä sisältää runsaanlainen sarja samaan toimintajuoneen
punoutuvia tapauksia, tuon yhteyden kuitenkaan olematta niin
ankarasti rajoitettua kuin näytelmän rakenteessa. Pelkästään jo
suorasanaisella asullaan romaani siis eroaa toisesta naapuristaan
eepoksesta ja laajuutensa puolesta jotenkuten (mutta paljon
rajamuotoja esiintyy) toisesta, -- novellista, jonka tulisi kuvaellen
kertoa yksityinen tapaus, erillisempi vaihe, mielenkiintoinen,
uudenlaatuinen [Tästä novellin nimitys, merkiten "uuteloa", joksi
se meidän kaunokirjallisuutemme äskeisinä alkuvuosina käännettiin,
vaikka tämä suomalaisuusharrastuksen tulos ei valitettavasti päässyt
yleiseen käytäntöön.], yllättävä ihmiselämän ilmiö. Romaanisepittelyn
syntyä eritelläksemme on meidän kuitenkin lisättävä, että romaanilta
on johduttu vaatimaan erikoista sielullista syvällisyyttä, sattuvalta
tuntuvaa henkilö- ja luonnekuvausta, tarkkaa tunteiden tapailua sekä
viimein myös romaanin toimintakautta vastaavaa olojen ja tapojen
havaannollistuttamista, kuten todenmukaista paikallisväritystäkin
ja luonnontunnetta. Englanninkielisessä osassa maailmaa ja Espanjan
kirjallisuudessa ei nimityksen uusi merkitys ollenkaan kotiutunut,
vaan nykyinen romaani sai novellin nimen, jälkimäisen käsitteen
tullessa ilmaistuksi toisin.

Tällaisenaan ajatellessamme romaania me Richardsoniin pysähdymme,
samalla nähden moninaisia alkukehityksen asteita, joiden säilyviin
piirteisiin hän liitti vain yhden tärkeän lisän, tullessaan
siten luoneeksi sen esitystavan, jota usein erikseen nimitetään
"perheromaaniksi", kun tahdotaan lyhyeen määritellä se eroon niistä
vanhemmista sepittelyn muodoista, joilla kirjallisuushistoriassa
on samasta juurisanasta saatu yhdysnimi; arvostelevan tutkimuksen
ulkopuolella taasen sanotaan nykyään "romaaniksi" melkein mitä
hyvänsä kaunokirjallisuutta, mutta se sikseen. Ainoakaan varhaisemman
suorasanaisen kerronnan neljästä suuresta ja kaikissa sivistysmaissa
mitä ahkerimmin viljellystä päähaarasta ei lähene nykyisen romaanin
olemusta.

Se _novelli_, jonka Italia loi 14. vuosisadalla (Boccaccion
"Decamerone"), vastasi meidän kertomus- tai jutelma-käsitettämme,
-- novelli nykyisessä merkityksessään on romaania nuorempi, -- ja
sellaisena se kyllä on edistänyt romaaninkin kerrontavilkkautta.
1400-luvun loppupuolelta kukoistukseen päässyt _ritariromaani_
-- peruskirjanaan portugalilainen tai espanjalainen "Amadis
Gallialainen", italialaisen Sannazaron "Arcadiasta" v. 1502
sukeutunut _paimenromaani_ ja espanjalaisen kertoelman "Lazarillo
Tormesilaisen" samaan aikaan alottama _veijariromaani_ taasen
olivat rakenteeltaan vain hyvinkin mielivaltaisesti jatkeltuja
seikkailusarjoja, käsittelyltään jättiläiskertomuksia ja -kaskuja
tai kokoelmia. Ne olivat pohjaltaan yksinkertaista ja ulkokohtaista
kertoilua, ulkonaisesti vaikuttavaa ja vailla kokonaisuudeksi
kiertyvää toimintajuonta, jossa tapaukset liittyisivät henkilölliseen
kehitykseen ja kuuluisivat tämän edustaman perusajatuksen
välttämättömään esillesaamiseen.

Ritari- ja paimenromaani eivät muuten oikeastaan laisinkaan
kuvanneet todellista inhimillistä _elämää_, jota uusi romaani yhä
uskollisemmin esittää aihe-alanaan. Edellinen sepitteli ylettömästi
ihannoitujen haaveluomuksiensa tiliin uskomattomia mainetöitä,
joissa henkimaailmakin esiintyi mukana, ja paimenromaanin "henkilöt"
olivat tunnelmoimishaamuja: nämä asetettiin aivan sovinnaisesti
kaavaillun luonnon helmaan harjoittelemaan loputtomia hiutuvan
lemmen ja hienostelevan kauneudenrakkauden keskustelemuksia,
jotka parhaasta päästä ilmaisivat kirjoittajan lukeneisuutta.
Nämä yleensä runoelmilla kukitetut sepitysmuodot sulausivat
sittemmin yhteen, muodostuen ylimykselliseksi, sievisteleväksi ja
haaveksivaksi salonkikirjallisuudeksi, joka parhaiten kukoisti
Ranskassa, markiisitar de Rambouilletin seurapiirissä 1600-luvun ensi
vuosikymmeninä; mutta sekään kehitys ei erityisesti tähdännyt meidän
romaaniimme, tuntuvammin ilmeten yhäti ulkonaisessa: sepittelyn
suunnattomasti paisuvassa laajaperäisyydessä, kun kuluneita aiheita
kyettiin koristamaan vain yltyvään monisanaisuuteen johtavalla
tunteilun tehostamisella, joka samalla vaati rungokseen ainiaan
lisääntyvää tapahtuma- ja tilannejaksoittelua sekä vaihtelukseen
kaikenmoisia irrallisia jutelmia jonkun toimivan henkilön suuhun
sovitettuina. Nykyaikaisen tutkijan on mahdoton enää perehtyäkään
tähän hautautuneeseen tuotantoon; mitä sen ajan joutiot jaksoivat
ja ehtivät lukea, siitä antaa käsitystä maininta, että esim. La
Calprenèden suosittu "Cléopâtre" ilmestyi kolmenakolmatta tavallisen
nykyromaanin kokoisena nidoksena ja neiti de Scudéryn "Grand Cyrus"
-- toinen enimmin levinneitä siitä piiristä -- 7,000-sivuisena.

On vaikea puhua näistä mahtipontisista, ritarillisista,
sirostelevista tekeleistä vakavasti. Jos yrittää lyhyimmiten selostaa
tuollaisen tuotteen "juonta", niin se tuntuu ilvehtimiseltä. Niiden
oleellisena lisänä kirjallisuuteen oli yrittely eritellä ja esittää
miesten ja naisten luonnonlaadun nopeita tunne-elähdyksiä; juuri tätä
romaanin puolta kehitteli sitten edelleen Richardson, ja sitä tietä
on meidän aikamme realistinen sielullisuudenkuvaus päässyt pitkälle.
Mutta huomautettava on myös siitä haitallisesta vaikutuksesta, jota
tuo peräti teennäinen kirjallisuudenhaara on saanut tuntumaan tähän
päivään asti vuoropuhelun teatraalisuutena ja kamarisommitteluna
sekä "sankarin" tai "sankarittaren" ei-ihmisellisenä ihannoimisena;
todellisuusharrastus ja järkevämpi huomioitseminen ei ole
näitä luontevuuden puutteita vielä kokonaan häivyttänyt monien
johtavienkaan kirjailijain tuotannosta, kun heidän lukemistossaan
on yhä tarttumusta niistä. Melkoisessa määrin on keskustelu vielä
deklamationia esim. Walter Scottin historiallisissa romaaneissa,
joissa myös on näytteitä runokukittelusta ja irtokertomuksista,
ja vanhanaikaisen värittömän ihannesankarittaren saatamme tavata
niinkin myöhäisellä mestarikertojalla kuin Thackeraylla ("Turhuuden
markkinain" Amelie). Ja vain vähitellen on romaani ylimalkaan
supistunut kooltansa; todellisuustajun tuottaman ytimekkään sanonnan
lisäksi ja taiteellisuustunteen kehittelemän kiinteämmän rakenteen
ohella on tähän toisaalta pakoittanut se seikka, että nykyajan
hyörinässä on ihmisillä vähemmän malttia ja tilaisuutta kovin
eepillisestä esityksestä nauttimiseen.

Englannissa, uuden romaanin aluksi vallitsevassa tyyssijassa,
on vasta äskettäin (1880-luvulla) vapauduttu kolminiteisen
romaanirakentelun kaavasta; siellähän enimmin voimistuikin n.s.
romanttinen hengensuunta, joka kirjallisuudessa suosi kaikkinaisten
tyylillisten apukeinojen runsautta ja höllempää toiminnan
yhteyttä. Mutta Ranskassa sai tuo supistus alkunsa jo varhain,
juuri noiden jättiläistuotteiden vastavaikutuksena, liittyen
n.s. klassilliseen virtaukseen, joka kreikkalaisroomalaisen
esitystavan jälleenheräämisenä puolsi käsittelyn asiallisuutta
ja oli valloittanut suureksi vaikutusvälineeksensä teatterin --
kun sitävastoin Englannissa oli draamakin omista kansallisista
alkuvaikutteista itsenäisesti kehittynyt romanttiseksi. Se
ranskalainen uudistus suorasanaisen kerronnan alalla loikin ne
kolmen kirjailijan teokset, jotka esiintyvät entisen ja nykyisen
romaanin suoranaisina välimuotoina; useat tutkijat pitävät näitä jo
ensimäisinä uuden ajan romaaneina, varsinkin milloin kansallisylpeys
saattaa tuntua tässä käsityksessä mukana. Joka tapauksessa kreivitär
de Lafayette, apotti Prevost ja Marivaux edustavat aivan erityistä
astetta romaanin kehityshistoriassa.

Suorasanaisen sepittelyn silloisessa päämaassa ei
sankarillis-hienosteleva sen paremmin kuin realistinenkaan
(veijari)romaani kyennyt pitkäksi aikaa kumpikaan omaa yleisöänsä
tyydyttämään. Neiti de Scudéryn lyhemmätkin vanhuudentuotteet
-- v:n 1660 jälkeen -- saivat yhä vähenevää menekkiä, ja
Furetièresin "Porvarisromaanin" ilmestyttyä veijarikirjallisuuden
lähimpänä askeleena nykyromaania kohti v. 1666 tuntui harrastus
tätäkin tavattoman vilkkaasti suosittua tapakuvailua kohtaan
huomattavasti laimentuneen. Toisessa lajissa lopultakin kylläännytti
mahdottomuuksien ja teennäisyyksien tulva, toisesta puuttui sitä
haaveellista, tunteellista ainesta, jota ajanvietelukemiseen sentään
jossakin määrin kuuluu. Mitä toisen lajin edustajilla oli liiaksi,
sitä ilmeni kovin niukasti toisaalla. Oli tullut uuden kertomislaadun
vuoro, ja kreivitär _de Lafayetten_ ansioksi on tunnustettava
psykologisen eli sielunelämää esittävän romaanin synty.

Sielulliseen syventymiseen oli ranskalaisessa kirjallisuudessa
tosin jo varemminkin pyritty, vuosisadan alkupuoliskolla,
eräissä d'Audiguierin, Duverdierin, Mareschalin ja du Bailin
kaunokirjallisissa tuotteissa, joissa senaikuisen
toisiaansaseuraamisen mukaisesti kaikissa on aiheena sama ongelma:
keimaileva, oikullinen nainen, jonka luonnetta koetetaan eritellä,
mutta vielä kutakuinkin paimenromaaniympäristöön asetettuna. Että
nimenomaan kuitenkin oltiin pyrkimässä uuteen romaanimuotoon,
siitä on todisteena muuan de Puren satiirissa esiintyvä huomautus:
sen henkilöistä eräs esittää, että valtaanpäässeiden romaanien
sijaan pitäisi saada uusi laji, joka ulkonaisten tapausten
asemesta kuvailisi sisäisiä, sielullisia vaiheita -- minkä
kreivitär de Lafayette toteutti "Kleven prinsessassa" v. 1678.
Ja toisaalta vaikutti tähän heräävään sielunelämän harrastukseen
se kaihomielisyyden muotitauti, joka samaan aikaan sai etevimmän
ilmauksensa _kirjekirjallisuudessa_.

Siro ja henkevä kirjetyyli oli saanut vauhtinsa venetialaisesta
kardinaalista Pietro Bembosta 1500-luvulla ja muun italialaisen
hienostelun mukana kulkeutunut Ranskaan Katarina di Medicin
hoviseurassa. Kaikenlaatuisia kulttuurikysymyksiä käsittelevä
kirjetuotanto sai markiisitar de Rambouilletin piirissä, johon myös
kreivitär de Lafayette kuului, mainehikkaiksi kehittäjikseen J. L.
Balzacin, Voituren ja rouva de Sévignén, jonka viimeksimainitun
sepitelmät tältä alalta sukeutuvat erinomaisen vilkkaaksi elämän
ja ihmisten kuvailuksi, paljon vaikuttaen myöhemmän romaanin
elävyyteen. Montesquieun "Persialaiset kirjeet" v:lta 1721 on jo
tavallaan kirjeromaani, vaikkakin vain ulkonaisesti kaunokirjallinen
ja olemukseltaan kuuluva siihen suoranaisen satiirin luokkaan, jota
Rabelais, Cervantes ja Swift olivat veijariromaanista kehitelleet
erityiseksi kirjallisuuden haaraksi.

Varsinaisena _tunteen_ ja muun sielunelämän välineenä sai
kirjesepittely eri edustuksensa, parhaana innoituksenaan muuan aivan
pienoisena kirjasena v. 1669 ilmestynyt ranskalainen käännös n.s.
"Portugalilaisen nunnan kirjeistä"; uudemman ajan tutkimusten mukaan
oli niiden kyhääjä fransiskaaninunna Marianna Alcofarado, ja ne ovat
todelliselle henkilölle kirjoitettuja. Nämä välittömän tunnekuohun
vallassa syntyneet naissielun syvyyksien ilmaukset vaikuttivat ihan
ilmestykseltä, ja esim. Rousseau sittemmin kirjeromaanissaan "Uudessa
Heloisessa" nojasi yhtä paljon tähän vihkoseen kuin Richardsonin
vankkoihin Pamela-niteisiin. -- "Vanha" Heloise oli samojen
portugalilaisten kirjeiden ansiosta herättänyt uuden harrastus-innon:
Abaelardin ja Heloisen liikuttava kirjeenvaihto oli käännetty
ranskaksi v. 1687, ja runsas lemmenkirje-teoksien sepittely kohosi
suureen "kukoistukseen".

Tässä ympäristössä ilmestyi "Kleven prinsessa". Se on todella perin
huomattava edistysaskel Rambouillet-koulun esitystavasta; koreat
ulkonaiset haavekulissit on riisuttu pois, naiivit luonnottomuudet
karsittu järkevällä harkinnalla, ihmeellisyys siirretty
sielunilmiöihin. Hienona ja hellyttävänä sielullisten ristiriitojen
käsittelynä se kuitenkin on pikemmin meidän novellimme lähtökohta
kuin laajapohjaisemman romaanin; ei voi todenperään väittää, että
se antaa yksityispiirteisen kuvan _jokapäiväisestä elämästä_ siinä
piirissä, johon sen ajatusperäinen ongelmatehtävä on sijoitettu,
ja tämän piirin täytyi yhäti olla ylhäisöä, kun ei vielä tajuttu,
että silloin suosiossa ollutta mielenylevyyden ja hentomielisen
tunteellisuuden esittelyä voitiin saada siitä yhteiskunnan
varsinaisesta osasta, josta veijariromaani oli vain koomillisia
piirteitä valinnut. Kuvauksena hovipiirin seurustelusta se omalla
suunnallaan kyllä edisti todellisuudentavoittelua, jollaiseksi
veijariromaanikin oli kehittymässä, ja yhä enemmän edistyy
tämä ihmiselämän tutkistelu apotti _Prevostin_ "Manon Lescaut"
-kertoelmassa (1733).

Siinäkin ilmenee sama nykyiselle romaanikäsitteelle vielä liian
yksipuolinen kohdistuminen tunne-elämään tai oikeastaan yhteen
tunteeseen, ja tässä suhteessa se on maailmankirjallisuuden
ensimäinen teos jossa todella syvennytään kaikista kaavautuneista
rajoituksista vapautuneella taiteella vakuuttavasti erittelemään
kiihkeätä rakkautta kaikkivoipana intohimon lieskana, joka
joutuu toivottomaan ristiriitaan siveellisten periaatteiden
ja porvarillisten kunniallisuuskäsitysten kanssa, samalla kun
naisen arvoituksellinen olemus on toimintajuonen pontimia. Yhä
lähempänä meidän romaanikäsitettämme ovat jokseenkin samanaikuiset
_Marivauxin_ teokset "Mariannen elämä" ja "Talonpoikaisnousukas".
Näiden ilmeinen porvarillinen henki -- nykyaikainen ajatussuunta
-- nimenomaan kääntyy yleensä kevytmielistä hienostoa vastaan. On
olemassa muuta arvossapidettävää -- ja parempaakin -- kuin usein vain
mahtipontisuudella esitetty sankariurhous ja salonkisievistelynä
ilmenevä komea maailmansivistys; porvarillisen piirin vakavat
periaatteet, sen rehellisyys, siveät kotiolot, sydämellinen
tunteellisuus, luonnollinen esiintyminen, velvollisuudentuntoinen
uurastus elämänosansa täyttämisessä ansaitsevat todenmukaista
kuvailua kirjallisuudessa mieluumminkin kuin hienosto-elämän
korkealentoista haave-ihanteellisuutta, ja paremmin kuin "suuren
yleisön" heikkoudet ja muut koomilliset puolet antavat aihetta
veijariromaanin satiireille. Kaunokirjalliselta kannalta emme
silti tämänkään ranskalaisen kertojan tuotteissa havaitse
varsinaisen romaanin monipuolista kuvailumuotoa ja arkielämän
tarkkapiirteisyyttä, mutta etenkin "Mariannen" aiheesta tekisi mieli
päätellä, että Richardson on jotenkuten välillisesti saanut siitä
vaikutusta. Marivaux taasen, kuten muutkin hänen suuntansa silloiset
ranskalaiset edustajat, nojautui Englannissa Anne-kuningattaren
aikana tapahtuneeseen porvarillisuuden henkiseen nousuun, joka
oli siellä kirjallisena virtauksena erikoisimmin ilmennyt "The
Spectator"-aikakauslehden _luonnekuvauksissa_.

Viimeksimainittu kirjallisen sepittelyn laji viimein vie meidät
suoranaisesti Richardsoniin.

       *       *       *       *       *

Kreikkalaisen kulttuurin jälkikaudelta antoivat Theophrastuksen
"Luonnekuvat" sysäyksen sille yksilöiden luonteiden tutkistelulle
ja määrittelylle, joka 17. vuosisadalla loi eritoten Ranskassa
ja Englannissa kaksikin kirjallisen tuotannon haaraa. Toinen
näistä perustui myöskin antiikkiin elämäkerta-kirjallisuuteen
(Platarkhokseen, Cornelius Nepokseen) ja tahtoi osaltaan tyydyttää
vähemmin haaveelliseksi muuttuneen ajanhengen vaatimusta, tämän
kaivatessa todenteolla eläneiden miesten ja naisten tunteiden
sekä sisäisten ajatusten ja aistimusten erittelyä; siten syntyi
nykyinen biografinen ja autobiografinen eli muistelmakirjallisuus,
joka pääasiallisesti on tuottanut romaanille vain aiheita, etenkin
historialliselle romaanille. Mutta suoranaisemmin vaikutti
romaanityypin muodostumiseen se luonnekuvailu, jota alettiin
omistaa erityisille ihmisyksilöiden perikuville tai vallitseville
inhimillisille ominaisuuksille; se tutkistelu oli viimeksi
saavuttanut suurinta sattuvaisuutta ranskalaisen _La Bruyèren_
"Luonteita"-teoksessa v. 1688, kunnes tämän esikuvan perusteella
päästiin jo aivan lähelle nykyaikaista romaania Englannissa.

Täällä oli saman vuosisadan kuluessa tullut suureen suosioon
tuo oman ajan ihmistyyppien esittäminen lyhyissä kuvailevissa
kyhäyksissä, joissa tupakankaupustelijan tai aatelisperheen
pöydänkattajan olemusta esitettiin realismiin kehittyvältä
kannalta, tosihuomioiden perusteella; La Bruyèren vaikutuksesta
muodostui Englannissa erikoinen uusi kerronnan laji, jossakin
määrin yhtenäisiä pakinasarjoja; näissä _Daniel Defoen_ -- peräti
tuotteliaan sanomalehtimiestemme uranuurtajan --, Richard Steelen ja
etenkin Joseph Addisonin kehittelemissä kuvaussikermissä esiintyy
jatkuvaa suunnittelua, uudestaan samoja henkilöitä, todelliselta
vaikuttavaa ja vilkasta vuoropuhelua, arkielämän kirjavien ilmiöiden
ja pientenkin piirteiden havaannollistuttamista, syvää tunnetta ja
leppoista huumoria, luonnekehitykseen ja luonteen _monijakoisuuteen_
liittyviä ja vauhdikkaasti kerrottuja tapauksia, terveellistä
ivaa, luontevan, luonnonmukaisen esitystavan tietoista tapailua,
-- kaiken kaikkiaan varsinkin Coverley-sikermä jo osoittaa meille
nykyisen romaanin päämerkityksen: se ei ole entisaikaisen selostuksen
ulkokohtaisuutta eikä vallitsevan tunteen selvittelyä, vaan
vähitellen kehittyvää kerrontaa, jossa näkymätön ja kaikkitietävä
huomioiden tekijä esittelee todellisia eläviä ihmisiä _täydessä_
ympäristövalaistuksessaan.

Romaaneja ei siten vielä syntynyt, eheän toimintajuonen puutteessa,
mutta Richardsonia se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen
lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon,
autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy
kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani
paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen
se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia
veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden
kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista:
syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi
"Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi
koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin"
pakinasarjoihin.

Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin
ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti
turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa
muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin
herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme
"Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä
vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle
tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, --
tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä
on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat
tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten
kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen
niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta
muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt
painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen
myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut
hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten
helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee
lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen
kynäilyyn.

Defoen kuviteltu matkakertomus esittää _tavallisen_ sielunelämän
toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi
sellaisen kertomislajin, joka esittää _tavallista_ sielunelämää
tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että
halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen
epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla
tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä
näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti
kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin,
Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän
tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin
henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää
kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä _henkilöitä_, jotka tunnemme
tuttaviksemme.

Erityisesti juuri autobiografisessa esitystavassa ei enää ulkonainen
tapahtuminen ole harrastuksen aiheena, vaan sen tapahtumisen
sielullinen heijastus toimivien eli kirjoittavien henkilöiden
mielessä. Sellainen esitystapa tavallisesti johtaa suureen toiminnan
yksinkertaisuuteen, ja Richardsonin ylen laveiden teoksien
varsinainen juoni on helppo selostaa muutamalla rivillä. Mutta
nimenomaan kirjeromaani, yhtenä itsekertovan sepittelyn muotona,
tarjoaa erityisen edun siinä, että samalla kun tapahtumisen jakso jää
sivuasiaksi, tapaukset ja ilmiöt saavat mitä erilaisinta valaistusta
useinkin laajalle haarautuvassa kirjeenvaihdossa eri henkilöiden
kesken, ja taitavasti käyteltynä tämä saman asian erilainen
esittäminen ja arvosteleminen antaa mielenkiintoisen havaannollista
selvyyttä kunkin henkilön yksilöllisyydestä.

Harjaantuneelle ammatilliselle kirjeidenkirjoittajallekin tämä
sepittelyn laji silti luonnistui niin tavatonta mielenkiintoa
herättävästi vain sen johdosta, että hän samalla oli peräti
"kotiutunut" säveän ja terveluontoisen naisolemuksen tuntija.
Naisten ystävyys ja likeinen luottamuksellisuus oli ollut hänen
seuranaan pienestä pitäen, ja nykyisten romaaniemme sankaritarten
alku-ilmiöinä hänen romaaniensa naishenkilöt hämmästyttävät meidänkin
päiviemme lukijaa sillä luonnollisuudella ja yksilöllisellä
elävyydellä, joka hänen aikalaisilleen oli sellainen ihme, että
skeptillinen ranskalainen valistusfilosofi Diderot saattoi verrata
kirjanpainajaamme Homerokseen ja Moosekseen! Tuskin mikään
maailmankirjallisuuden teos, "Robinson Crusoeta" lukuunottamatta,
on niin nopealla vauhdilla valloittanut koko sivistysmaailmaa kuin
"Pamela" ja sitä seuranneet muut Richardsonin romaanit, ja ani
harvalla ihmishengen saavutuksella on ollut niin laajakantoista
vaikutusta kirjallisuuden kehittymiseen kautta aikojen.

Rousseaun "Uusi Heloise" sai suoranaisimman sysäyksensä "Pamelasta"
ja tuntui vuorostaan laajalti Ranskassa ja Saksassa, niinkuin
sitte samasta lähteestä syntynyt Goethen "Nuoren Wertherin
kärsimykset" taas nostattivat vastakaikua Italiassa (Foscolon
"Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet"), Unkarissa ja muualla. Wielandin
"Aristippos" ja Hölderlinin "Hyperion" ovat "Pamela"-satoon
kuuluvia kirjeromaaneja, Lessingin näytelmä "Miss Sara Sampson" on
muodostettu Richardsonin "Clarissasta", "Sir Charles Grandisonin"
mukaan kirjoitettu on Musäuksen "Toinen Grandison", j.n.e. Näiden
teoksien välityksellä tuntuu "Pamelan" tekijän vaikutus alinomaa
meidänkin aikamme romaanituotannossa, mutta suurimman merkityksensä
saa tuo kirjallisuushistoriallinen tapahtuma v:lta 1740 nykyisen
perheromaanin alkuna eräitten englantilaisten kirjailijain
esiintymisen voimasta.

Rousseaunkin romaani, joka läheisimmin liittyy "Pamelaan", kohoaa
suuresti sen yläpuolelle oman voimakkaan intohimon kannattelemana;
sen rinnalla "Pamelan" pikkumaisen moralisoiva sovittautuminen
vanhanpuoleisten kunniallisten englantilaisten porvarisrouvien
teepöytää varten tuntuu sellaiselta harkitulta säädyllisyydeltä, joka
nykyaikaisessa arvioimisessa jää matalalle. Mutta jo Richardsonin
omassa ympäristössä tajuttiin tämä puute, ja niinpä sattui, että
jälkimaailma todella saa olla Richardsonille kiitollisempi "Pamelan"
heikkouksista: ne antoivat sukkelalle lakimiehelle Henry Fieldingille
aiheen pilaromaaniin, jonka päähenkilönä oli olevinaan Pamelan
veli Josef (!) niinikään hyveellisyyttänsä puolustamassa. Fielding
ajatteli vain sivuhommakseen pikku ilvettä, mutta hänkin lämpeni
tehtäväänsä ja otti vaikutuksia myös "Pamelan" ansioista, kuitenkaan
käyttämättä kirjetyyliä, -- ja nyt oli meidän romaanimme jälleen
päässyt melkoisen askeleen eteenpäin kehityskulussaan: "Josef
Andrewsin seikkailut" on ensimäinen kaunokirjallinen tuote joka on
todella _kerrottu_ hyvin. Fieldingillä ei ole Richardsonin harrasta
tunteellisuutta ja naissielun tuntemusta, mutta hänellä on peräti
elävien mies-yksilöiden tehokkaan ryhmittelyn taito, erityinen
käsittelytapa henkilöiden oman aistimuspiirin ulkopuolella tapahtuvan
esillesaamiseksi, ehtymätön huumori ja se vapaa rakenne, joka
sittemmin siirtyi englantilaisesta romaanisepittelystä vallitsemaan
romaanikirjallisuutta yleensä, ennen uutta realismia, vaikkakaan
ei niin väljänä kuin Dickensillä. Fielding on taiteilija, jonka
siveellinen elämänkatsomus perustuu maailmantuntemukseen eikä supistu
Richardsonin tunteilevan, arkisen ja usein liian käytännöllisenkin
siveellisyysopetuksen rajoihin, ja jälkimäinen lopultakin kuvasi
enemmän ihmisluontoa kuin ihmiselämää, jonka kirjava vilinä heijastuu
Fieldingin tuotannossa.

Nyt olivat romaanituotannon sulut lauenneet; kirjallisuuden kehitys
oli kaikkialla joutunut sellaiselle asteelle, että tällä uudella
sepittelyllä ei ollut mitään kilpailijaa yleisön suosiossa,
ja ihmeellisenä tulvana alkoi mestariteoksia vyöryä varsinkin
saarivaltakunnan kirjapainoista. Richardson ja Fielding jatkoivat
kilpailuansa, kumpainenkin sai heti peräti kyvykkään sarjan
seuraajia, suuri romanttinen heräännys myös otti uuden romaanimuodon
yhdeksi välineeksensä kaikissa sivistysmaissa, ja todellisena
hyökylaineena otti tämä sepittelyn laji haltuunsa melkein koko
kaunokirjallisuuden. Siinä asemassaan se on säilynyt.

Uudemman romaanin monijaksoisesta kehityksestä tulee puhetta
sen edustavimpien tuotteiden liittyessä vuoronsa jälkeen tähän
suomennossarjaan. Sen aikaisempia ilmauksia on mahdoton täydesti
tajuta ilman "Pamelaa", mutta suomentajan on täytynyt yhtyä siihen
monen auktoriteetin lausumaan käsitykseen, että tämä siveydestään
arka ja hieman kiusallisen järkeväkin pikku neitonen ansaitsee
tutustumista myös oman itsensä tähden, vaikka hänellä on peräti
laajasanainen esittelijä ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiirettä.
Sitäpaitsi: onhan kirjallisuudella kaksinainen suhde elettyyn
elämään; se on sekä kuvastin että vapautus. Taannoisina rauhan
vuosina oli jännityskirjallisuuden suuri valtakausi; mieli kaipasi
vastaelähdykseksi huimia seikkailuja. Nyt olemme kylliksi _kokeneet_
jännitystä, kiihtymystä, melskeitä; niinkuin juuri sotaisimpina
aikoina viehätyttiin paimenromaaniin, samoin nyt monikin saattaa
hakea kirjallisuudesta rauhaisaa viihdykettä.

"Pamela" ilmestyi alkuaan kaksiosaisena; myöhemmin kirjoitettu
lisäys, niinikään kaksiosainen, tunnetaan englantilaisessa
kirjallisuudessa nykyään useimmiten nimellä "Pamela naimisissa"
-- mutta vain nimeltään, joskin siitä on äskettäin otettu uusi
painos "Everyman's Library "-sarjaan. Suomennoksessa on katsottu
asiallisemmaksi omaksua tämä nimitys alkuperäisen "Pamelan" toiselle
niteelle, ja sen mukaan on edellinen saanut nimekseen "Pamela
vainottuna", käsitellessään hyvinkin erillistä tapausjaksoa.



PAMELA

ELI

HYVEELLISYYDEN PALKKA



1. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minulla on suurta murhetta, ja hiukan lohtuakin, ilmoitettavana
teille. Murheena on se että hyvä emäntäni kuoli siihen viime kerralla
mainitsemaani sairauteensa ja jätti poislähdöllään syvän kaipuun:
hän oli herttaisen sävyisä rouva ja ystävällinen kaikille meille
palkollisilleen. Suuresti pelkäsin, että kun hänen armonsa oli
ottanut minut erityiseksi yksityisavukseen, nyt joutuisin jälleen
aivan hoivattomaksi ja häätyisin palaamaan teidän ja äiti-rukan
luokse, joilla on kylliksi huolta omasta elannostanne. Ja kun
armollisen rouvan suopeus oli toimittanut minulle kirjoitustyötä ja
tilinpitoa, tehnyt minut hieman harjaantuneeksi neulan pitelijäksi
ja muutenkin antanut minulle asemani yläpuolelle kuuluvaa kehitystä,
niin ei olisikaan jokainen perhe kyennyt suomaan Pamela-poloisellenne
soveliasta paikkaa.

Mutta Jumala, jonka laupeutta olemme omassakin kohdassamme saaneet
niin usein kokea, johdatti hyväsydämisen valtiattareni mieleen
juuri tuntia ennen kuolemaa suositella nuorelle herralleni
kaikkia palvelijoitansa, yksitellen; ja minun vuoroni tullessa
(kun nyyhkytin ja vaikersin hänen päänalusensa ääressä) hän sai
sanotuksi ainoastaan: "Rakas poikani!" ja siihen sortui ääni, mutta
tointuessaan hän sitte lisäsi: "pidä mielessäsi Pamela-parkaani". Ne
olivat hänen viimeisiä sanojaan. Oi kuinka silmäni vettyvät! Älkää
ihmetelkö tämän paperin tuhrautumista.

Niin, mutta Jumalan tahdon täytyy tapahtua! Ja niin tulee se
lohdutus, että minulle ei käy pakolliseksi palata sinne rakkaiden
vanhempieni rasitukseksi! Sillä nuoriherra lupasi: "Minä otan
pitääkseni huolta teistä kaikista, hyvät neidot. Ja mitä sinuun
tulee, Pamela" -- ja hän tarttui käteeni, niin, hän otti minua
kädestä kaikkien nähden -- "tahdon rakkaan äitini tähden olla
sinulle ystävä, ja sinä saat hoitaa liinavaatteitani". Jumala häntä
siunatkoon! ja rukoilkaa te, isä ja äiti, minun kanssani siunausta
hänelle; sillä hän on lahjoittanut vuoden palkan ja surupuvun
kaikille hänen armonsa palkollisille, ja kun minulla ei ollut vielä
mitään palkkaa, koska hänen armonsa oli sanonut sen järjestävänsä
niinkuin osoittaisin ansaitsevani, käski hän talouden hoitajattaren
laitattaa minulle surupuvun samalla kun toisillekin ja antoi minulle
omakätisesti neljä kultaguineaa ja muutamia hopearahoja, jotka olivat
vanhan rouvan taskussa hänen kuollessaan. Siinä hän sanoi, että jos
olin hyvä tyttö, ja uskollinen ja ahkeroitseva, hän olisi minulle
ystävä, äitinsä tähden.

Niinpä lähetänkin tämän mukana ne neljä guineaa teidän mukavuuttanne
varten, sillä Kaitselmus ei täällä jätä minua puutteeseen: osalla
voitte siis maksaa jonkin vanhan velan ja toisen osan käyttää olonne
huojentamiseen. Jos saan lisää, niin varmastikin on velvollisuutenani
ja tulee huolekseni rakastaa ja helliä teitä kumpaistakin, jotka
olette minua rakastaneet ja hellineet silloin kun minusta ei ollut
tekemään mitään hyväkseni. Ne saa tuoda meidän palvelijamme John,
jolla on käyntiä sinne päin: mutta hän ei tiedä, mitä käärössä on,
sillä minä sinetitsen lähetykseni sellaiseen pieneen pillerirasiaan,
joita hänen armollaan oli, ja kiedon rahat tiukasti paperiin, jotta
ne eivät helise. Ja varokaa te avaamasta rasiaa hänen nähtensä.

Minä tiedän, rakas isä ja äiti, että minun täytyy tuottaa teille sekä
surua että mielihyvää, ja pyydän siis vain rukoilemaan Pamelanne
puolesta, joka tahtoo ainiaan olla kuuliainen tyttärenne.

Nyt jouduin ihan tolkuttomaksi säikähtymään, sillä vastikään, juuri
kun taitoin tätä kirjettä kokoon rouvavainajan pukuhuoneessa,
astuikin nuoriherra sisälle! Kuinka minä peljästyinkään! Käännyin
kätkemään kirjettä poveeni, mutta nähdessään minun vapisevan kysyi
hän hymyillen: "Kenelle sinä olit kirjoittamassa, Pamela?"

"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sopersin minä sekaannuksissani,
"suokaa minulle anteeksi! -- isälle ja äidille vaan".

"No, annahan siis nähdä, kuinka pitkälle olet kehittynyt
kirjoittamisessa", sanoi hän.

Voi kuinka minä olin häpeissäni! Hän otti kirjeen sen enempää
virkkamatta, luki läpi ja antoi takaisin, jolloin minä toistin:
"Pyydän, teidän arvoisuutenne, suokaa minulle anteeksi!" En
kuitenkaan tiedä, mitä olisi saattanut lukea siinä viakseni, sillä
hän on aina täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, ja miksi
olisi häntä pahastuttanut, että minä samaten muistin teitä! Eikä hän
ollutkaan vihoissaan, sillä hän tarttui käteeni ja haastoi:

"Teet hyvin, Pamela, ollessasi hyväsydäminen iällistä isääsi ja
äitiäsi kohtaan. Minulla ei ole mitään muistuttamista siitä, että
kirjoitat tällaista viatonta -- joskin sinun pitää punnita, mitä
meidän perheemme asioita kerrot ulommaksi. Ole uskollinen ja ahkera,
ja tee mitä sinulta sopii odottaa, niin yhä paremmin pidän sinusta
silloin." Ja sitte hän jatkoi: "Mutta sinullahan on perin sievä
käsiala, Pamela, ja oikokirjoituksesikin välttää. Kelpo äitini
huolenpito sinun opiskelustasi ei näy menneen hukkaan. Hänellä oli
tapana sanoa, että lukeminen viehättää sinua; saat kyllä tutkia hänen
kirjojaan edistyäksesi, kunhan pitelet varoen."

Minä en muuta kuin niiailin ja itkin, ja olin aivan hämmennyksissäni
hänen hyvyydestänsä. Totisesti hän on herrasmiesten parahin, luulen
-- mutta tästähän pyrkii sukeutumaan toinen pitkä kirje, joten lisään
ainoastaan, että olen aina teidän kuuliainen tyttärenne,

PAMELA ANDREWS.



2. KIRJE.


RAKAS PAMELA,

Kirjeesi toi suurta murhetta, mutta myös viihdytystäkin, minulle
ja äiti-rukallesi. Meitä murehduttaa hyvän emäntäsi kuolema, kun
hän niin erityisesti huolehti sinusta ja auttoi opiskelemaan, ja
kolmen tai neljän vuoden ajan on pitänyt sinut vaatteissa ja muissa
tamineissa sillä lailla, että vallasnaisenkaan ei olisi tarvis niissä
hävetä. Mutta meidän pahimpana surunamme on, ja kovasti painaakin
mieltämme, semmoinen pelko, että jos sinä juohtuisit johonkin
kunnottomuuteen taikka pahanjuonisuuteen noin ollessasi nyt ylempänä
asemaasi.

Jokainen sitä puhuu, kuinka sinä olet edistynyt, ja mikä hieno
tyttö sinä olet; ja jotkut sanovat, että sinä olet hyvin sievä:
ja niin minä kuusi kuukautta takaperin sinut viimeksi nähdessäni
olisin itsekin ajatellut, jollet olisi meidän lapsemme. Mutta mitä
hyvää tästä kaikesta on, jos se on maksettava sinun tärviölläsi ja
hukkaantumisellasi? Rakas Pamelani, me alamme olla raskaassa huolessa
sinun tähtesi, sillä mitä merkitsee kaikki maailman rikkaus, jos
omatunto soimaa ja mieli on viallinen? Olemmehan me kyllä hyvin
köyhiä, ja toimeentulomme on vaikeata, vaikka aikoinaan olimme
vauraammassa tilassa, niinkuin tiedät. Mutta mieluummin eläisimme
vedellä ja, jos mahdollista, niiden ojien savella, joita kaivan, kuin
saaden mukavuuksia lapsemme pilaantumisen hinnalla.

Toivottavasti ei hyvänsävyisellä herrallasi ole mitään mielessä;
mutta kun hän on antanut sinulle niin paljon rahaa, ja puhuttelee
sinua niin ystävällisesti, ja kiittelee edistystäsi -- ja voi tuota
onnetonta huomautusta, että hän suosii sinua, _jos teet mitä sinulta
sopii odottaa_, se ihan lamauttaa meidät ahdistuksella!

Olen puhunut siitä kunnon leskimuori Mumfordille, joka on aiemmin
ollut säätyläisperheissä, niinkuin tiedät, ja hän hiukan tyynnytti
mieltämme. Hän nimittäin sanoo, että vallasnaisen kuollessa ei ole
tavatonta antaa hänen kaikkia taskuvarojaan kamarineidolle ja niille
jotka ovat hänen tautivuoteensa ääressä valvoneet. Mutta toisekseen,
mikä hänet panee niin sydämellisesti hymyilemään sinulle? minkä takia
hän ottaa sinunlaistasi köyhää tyttöä kädestä, niinkuin kirjeessäsi
sanotaan kahdesti tehneen? Miksikä hän alentuu lukemaan meille
kyhäämääsi kirjettä ja kehumaan käsialaasi ja oikokirjoitustasi?
Ja mitä syytä hänellä voi olla tarjota äitinsä kirjoja sinun
luettavaksesi?

Tosiaankin, rakkahin lapsonen, meidän sydäntämme kivistelee sinun
vuoksesi: ja sinä vielä tunnut olevan niin _iloissasi_ hänen
ystävällisyydestään, niin _viehättynyt_ hänen sydämellisistä
sanoistansa (jotka kyllä ovatkin hyvin suuria suosiollisuuden
osoituksia, jos hänen tarkoituksensa on oikea), että me _pelkäämme_
-- niin, rakas lapsi, _pelkäämme_ -- sinun ehkä tulevan _liian_
kiitolliseksi ja palkitsevan häntä hyveellisyytesi jalokivellä, jota
sinulle ei voisi korvata mikään varallisuus eikä suosio, ei mikään
tässä elämässä.

Minultakin on kirje pitkäksi venynyt, mutta lausun vielä yhden
seikan, -- että nimittäin me köyhyytemmekin ja vastoinkäymistemme
keskellä olemme luottaneet Jumalan hyvyyteen ja olleet kunnollisia
ja uskomme pääsevämme onneen tämän jälkeen, jos ajallisen osamme
raskaudesta huolimatta pysymme horjumattomina; mutta rakkaan lapsemme
puhtaan mielen menetys olisi sellainen isku, jota me emme kykenisi
kestämään, vaan se veisi meidän harmaat hapsemme hetikohta hautaan.

Jos siis rakastat _meitä_, jos toivot _Jumalan_ siunausta ja _omaa_
tulevaista onneasi, niin me molemmin vannotamme sinua asettumaan
varuillesi: ja jos havaitset vähäisimmälläkään yrityksellä uhattavan
hyveellisyyttäsi, niin jätä kaikella muotoa kaikki siihen ja tule
pois meidän luoksemme; sillä mieluummin me sinut näkisimme ryysyjen
peitossa ja kirkkomaallekin sinua saattaisimme, kuin kuulisimme
kuisketta, että meidän lapsemme on pitänyt mitään maallista
mukavuutta hyveen tietä parempana.

Hyvällä mielellä otamme vastaan sinun alttiin lahjasi, mutta ennen
kuin pääsemme tästä tuskasta emme voi sitä käyttää, jotta me kenties
emme olisi osilla tytär-poloisemme häpeän hinnasta; niinpä olemmekin
sen tallettaneet riepuun kiedottuna katto-olkiin ikkunan kohdalle,
joksikin aikaa, varkaita varoaksemme. Siunaten sinua ja kaikesta
sydämestä rukoillen sinun puolestasi olemme _sinun huolekas, mutta
rakastava isäsi ja äitisi_,

JOHN JA ELIZABETH ANDREWS.



3. KIRJE.


RAKAS ISÄ,

Minun täytyy sanoa, että teidän kirjeenne on saattanut minut kovasti
raskaalle mielelle. Sydämeni oli tulvillaan kiitollisuutta isäntäni
suopeuden johdosta, mutta nyt se on epäluuloinen ja pelokas;
toivoakseni en sentään milloinkaan havaitse hänen toimivan asemalleen
arvottomasti, sillä mitä hän kostuisi tällaisen nuoren olento-paran
elämän tärvelemisestä? Mutta enimmin painostaa minua se että teiltä
näkyy puuttuvan luottamusta lapsenne kunnollisuuteen.

Ei, rakas isä ja äiti, olkaa vakuutettuja siitä, että Jumalan
armon vahvistamana minä en konsaan tee sellaista, mikä toimittaisi
harmaat hiuksenne murheella hautaan. Tuhatkertaisesti kuolen ennen
kuin millään tavoin antaudun mihinkään kelvottomuuteen. Ottakaa se
varmaksi tiedoksi ja antakaa sydämenne rauhoittua; sillä vaikka
nyt jonkun vuoden olenkin elänyt asemaani ylempänä, minä kykenen
kuitenkin tyytymään ryysyihin, köyhyyteen, vedellä ja leivällä
elämiseen, ja valitsen mieluummin sen kuin menetän hyvän nimeni,
olkoon kiusaajana kuka tahansa. Minä pyydän, uskokaa nämä sanani ja
ajatelkaa parempaa _kuolemaan asti kuuliaisesta tyttärestänne_.

Isäntäni on edelleen hyvin huomaavainen minua kohtaan. Vielä en
näe mitään arastumisen aihetta. Rouva Jervis, taloudenhoitajatar,
on niinikään erittäin sävyisä minulle, ja minulla on kaikkien
rakkaus. Ei suinkaan se kohteliaisuus osoita heillä kaikilla olevan
vehkeitä minua vastaan! Toivon käyttäytyväni aina sillä tavoin,
että jokainen pitää minua arvossa, ja että kukaan ei tuottaisi
minulle enempää vastoinkäymistä kuin minä millään muotoa kellekään
soisin. Meidän John käy niin usein siellä päin, että minä pyydänkin
häntä poikkeamaan aina tervehtimässä, kuullaksenne minusta joko
kirjallisesti (mikä harjaannuttaa käsialaanikin) tai suusanallisesti.



4. KIRJE.


RAKAS ÄITI,

Viime kirjeeni osoitin isälle vastaukseksi, joten kirjoitan nyt
sinulle, vaikka minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin sellaista
mikä saa minut näyttämään melkeinpä vaan turhamaiselta hupakolta;
toivottavasti en toki niin ylpisty että unohtaisin oikean asemani.
Salaista mielihyvää sentään synnyttää kiitoksensa kuuleminen.

Minun tulee mainita, että armollinen rouva Davers -- herrani sisar,
muistanethan -- on asunut talossa kuukauden ajan ja ottanut paljon
huomatakseen minua ja antanut minulle hyviä neuvoja, varmistuakseni
itsestäni. Hän sanoi minulle, että minä olin hyvin sievä tyttönen
ja että jokainen antoi minusta erittäin hyviä todistuksia ja piti
minusta; mutta samalla hän varoitti minua pidättämään miesväkeä
loitolla, vakuuttaen minun kyllä kykenevän siihen ja siten
saavuttavan vain suurempaa arvonantoa lähentelijäinkin taholta.

Mutta erityisesti tunsin ilahdusta siitä, mitä nyt kerron sinulle.
Rouva Jervis sanoo, että nuoriherra ja hänen armonsa osuivat pöydässä
puhelemaan minusta, jolloin hänen armonsa arveli minun olevan
miellyttävimpiä neitosia, mitä hän oli konsaan tavannut; minä muka
olinkin liian sievä asumaan nuorenmiehen talossa, koska hän naimisiin
mennessään ei kuitenkaan löytäisi sellaista puolisoa, joka huolisi
edelleen pitää minua perheessä. Siihen oli nuoriherra sanonut, että
minä olin hyvin huomattavasti kaunistunut, mutta ymmärtäväisyyden
ja järkevyyden puolesta kehittynyt enemmän kuin tällä iällä oli
tavallista: olisi sääli, jos ansiollisuuteni kääntyisi minulle
onnettomuudeksi.

"Ei", virkkoi hänen armonsa, "Pamelan pitänee muuttaa minun
luokseni". Nuoriherra mukausi kaikesta sydämestään; hän oli
hyvillään, jos minulle suotiin niin edullinen hoiva. "No niin",
päätti hänen armonsa, "minä neuvottelen asiasta loordin kanssa". Hän
kysyi, kuinka vanha minä olin, ja rouva Jervis vastasi, että täytin
helmikuussa viisitoista. "Niinkö!" lausui hän sitte; "jos tyttö pitää
huolta itsestään, niin hän kohenee vielä yhä enemmän ja enemmän, sekä
ulkonäöltään että henkisen puolensa kehityksessä".

Sanokaahan, rakas isä ja äiti: vaikka tämä saattaa näyttää liian
turhamaiselta minun kerrata, eikö teitä sentään riemastuta niinkuin
minuakin, kun herrani on niin valmis eriämään minusta? Tämähän
osoittaa, että hänellä ei ole mitään pahaa sydämessään. Mutta John on
juuri lähdössä, joten minun on vain vakuutettava, että minä olen nyt
ja aina _teidän vilpitön kuten kuuliainenkin tyttärenne_.

Käyttäkää vaan niitä rahoja. Sen voitte tehdä huoletta.



5. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kun Johnilla on taas käyntiä sinne päin, tekee mieleni kirjoittaa,
sillä hän on niin aulis toimimaan asiallani. Hän sanoo sydäntään
virkistävän nähdä teitä kumpaakin ja kuulla haasteluanne, te kun
olette niin järkeviä ja suoramielisiä, että hän aina oppii teiltä
jotakin elämän ohjeeksi. On kerrassaan sääli, hän sanoo, että
tuollaista kuntoisuutta ei ole enemmän onnistanut maailmassa, ja hän
ihmettelee, että te, isä, joka olette niin kyvykäs opettamaan ja
kirjoitatte niin sievää käsialaa, ette saanut yrittämäänne koulua
menestymään paremmin, vaan näitte pakolliseksi ryhtyä ruumiilliseen
työhön. Mutta minulle on suurempana ylpeytenä tämä, että olen saanut
sellaiset kunnon vanhemmat, kuin että olisin jalosukuinen synnyltäni.

En ole vielä kuullut mitään muuttamisesta armollisen rouva Daversin
luo, ja minulla on täällä nykyään hyvin viihdyttävät olot, kun
rouva Jervis kohtelee minua kuin omana tyttärenään; hän on erittäin
hyväluontoinen nainen ja ottaa herrani edut omikseen. Hän antaa
minulle aina sattuvaa opastelua, ja teitä kahta lähinnä minä
luullakseni rakastan häntä enimmin kaikista. Hän pitää niin hyvää
hallintaa ja järjestystä, että me kaikin kunnioitamme häntä, ja hyvin
halukkaasti hän kuulee minun lukevan ääneen; ainoastaan hyvistä
kirjoista hän välittää, ja sellaisiin me syvennymme kahden kesken
ollessamme, niin että silloin tuntuu kuin olisin kotona teidän
parissanne.

Eräs miesväestämme, Harry, joka ei ole parempi kuin hänen pitäisi
olla, oli hänen kuultensa vapaapuheinen minulle, -- taisi sanoa
minua kaunoiseksi Pamelakseen ja tarttui minuun kuin suudellakseen.
Voitte arvata varmaksi, että minä suutuin kovin; mutta rouva Jervis
otti hänet lujalle ja oli hänelle niin vihoissaan kuin suinkin
saattaa olla, sanoen sitte minulle olevansa oikein hyvillään
ymmärtäväisyydestäni ja häveliäisyydestäni, kun kartoin kaikkea
kurielua. Ja varma olen siitä, että ylpeyttäni minä en pysyttele
heistä loitolla, sillä minä koetan esiintyä säveästi kaikkia
kohtaan; mutta minusta tuntuu sietämättömältä olla miespalvelijani
katseltavana, sillä he näyttävät ihan kuin tahtovan tuijottaa
lävitse. Sentähden olenkin hyvilläni, kun minulla on niin vähän
puhuttavaa heille, saadessani yleensä aamiaisen, päivällisen ja
illallisen rouva Jervisin seurassa -- niin hyväntahtoinen hän on
minua kohtaan. Kyllähän he ovat minulle varsin kohteliaita rouva
Jervisin tähden, jonka näkevät kiintyneen minuun, ja hän vaikuttaa
heihin silläkin, että hänen tiedetään olevan säätyläisnainen
syntyään, vaikka sittemmin joutuikin vastoinkäymisiin.

Kirjoittamiseen viehättyneenä olen taaskin johtunut lavertamaan
pitkälti ja pian väsytän teitä. Mutta alottaessani piti minun
ainoasti sanoa, että minulla ei nyt ole mitään vaaran pelkoa, ja
saatan vain ihmetellä itseäni, kun hupsuuttani olin kovin rauhaton;
teidän varoittelunnehan taasen johtui valppaasta rakkaudestanne.
Varmana saan pitää, että herrani ei alentautuisi ajattelemaan
tällaista tyttö-parkaa vahingokseni. Sillä se pilaisi hänen maineensa
kuten minunkin, se on tiettyä, -- ja hänhän saa katsoa puolisonsa
maan parhaimmista vallasnaisista. Ei siis enempää tällä kertaa,
paitsi että minä olen _teidän ainiaan kuuliainen tyttärenne_.



6. KIRJE.


RAKAS ISÄ ja ÄITI,

Herrani on ollut viimeisen jälkeen hyvin suosiollinen minua kohtaan,
sillä hän on antanut minulle rouvavainajan varastosta vaatekerran,
puoli tusinaa paitoja, kuusi hienoa nenäliinaa sekä kolme hänen
kamritsiesiliinaansa ja neljä Hollannin-aivinaista. Pukineet ovat
kallista silkkiä, ja minulle totisesti liian ylelliset ja hienot.
Soisin ettei niiden muuttaminen rahaksi olisi loukkaus häntä kohtaan,
voidakseni lähettää teille; se tyydyttäisi mieltäni paremmin.

Nyt te kai jälleen pelkäätte jotakin juonittavan minua vastaan,
kunnes kerron teille, että lahja annettiin rouva Jervisin ollessa
saapuvilla, ja hän antoi tälle kahmalollisen kaikenlaatuista
hyvää samalla kertaa ja pyysi häntä käyttämään niitä yllään hyvän
ystävänsä, hänen äitinsä muistoksi. Ja valittuaan minulle nuo
hienoudet hän sanoi: "Nämä ovat sinua varten, Pamela; laitata ne
sopiviksi itsellesi siihen mennessä, kun luovut surupuvusta, ja pidä
niitä hyvän emäntäsi nimeen. Rouva Jervis on puhunut esiintymisestäsi
peräti suotuisasti, ja toivoakseni käyttäydyt edelleenkin yhtä
ymmärtävästi, jotta saat jokaisesta itsellesi ystävän."

Olin niin ihmetyksissäni hänen suopeudestaan, etten tiennyt mitä
vastata. Niiasin hänelle ja ystävällisestä puoltolauseestaan rouva
Jervisille ja sanoin toivovani, että voisin ansaita armollisen herran
suosiollisuutta ja rouva Jervisin lempeyttä, ja koettavani tässä
parastani mikäli vain tiesin. Oi kuinka herttaista on tehdä hyvää!
Ainoastaan siitä minä kadehdin isoisia.

Olen aina pitänyt nuorta herraani sydämenäänkin aatelisena, niinkuin
jokainen sanoo hänen olevan; mutta nämä suuriarvoiset lahjat hän
jakoi meille niin ylevästi, että minä ihan ajattelin enkeliä.

Rouva Jervis sanoo hänen kysyneen, osasinko minä hillitä
tungettelijoita, kun muka olin hyvin sievä ja antautuminen
mihinkään turhanaikaiseen seurusteluun voisi saattaa minut turmioon
sekä ennen pitkää kärsimyksiin ja kurjuuteen. Sydämellinen
taloudenhoitajattaremme ei milloinkaan lyö laimin tilaisuutta hyvän
sanan lausumiseen minusta ja alkoi nytkin ylistellä minua, kertoi
hän. Mutta toivottavasti ei hän ole taannut enempää kuin minä
yritän täyttää, vaikka tällä haavaa en sitä kaikkea ansainnekaan.
Varmastikin minä rakastan häntä aina lähinnä sinua ja armainta
äitiäni, ollen _teidän aina kuuliainen tyttärenne_.



7. KIRJE.


RAKAS ISÄ,

Viime kirjeeni jälkeen antoi herrani minulle lisää koruja. Hän
kutsui minut rouva-vainajani vaatekaapille, veti auki laatikoita ja
lahjoitti minulle kaksi hienoa pitsinauhaista hilkkaa, kolme paria
parhaita silkkikenkiä, -- kaksi vain vähän käytettyjä ja aivan
sopivia minulle (kun hänen armollaan oli hyvin pieni jalka) ja
toisessa taotut hopeasoljet, moniväriset nauhat ja ruusukkeet, --
neljä paria valkoisia puuvillasukkia, kolme paria hienoja silkkisiä
ja kaksi paria muhkeita kureliivejä. Minä olin ihan hämmästyksissäni
ja kykenemätön puhumaan vähään aikaan; mutta kuitenkin minua
ajatuksissani hävetti ottaa vastaan sukat, sillä rouva Jervis ei
ollut mukana: jos hän olisi ollut, niin siinä ei olisi ollut mitään.
Lienen korjannut ne haltuuni kovin kömpelösti, sillä hän hymyili
epävarmuudelleni ja sanoi: "Älä punastu, Pamela; etkö luule minun
tietävän, että sievillä neitosilla täytyy olla kengät ja sukat?"

Olin niin hämilläni näistä sanoista, että minut olisi voinut lyödä
maahan höyhenellä. Sillä teidän on ajateltava, että tällaiseen
ei ollut mitään vastattavana, ja niinpä minä hupsun tavoin olin
herahtaa itkuun ja läksin pois niiaten ja varmastikin korvia myöten
punehduksissa; sillä vaikka hänen huomautuksessaan ei ollut mitään
pahaa, en kuitenkaan tiennyt miltä kannalta sen ottaisin. Mutta minä
menin ja kerroin kaikki rouva Jervisille, joka sanoi, että Jumala on
saattanut hänen sydämensä hyväksi minua kohtaan ja että minun tulee
ahkeroida kaksin verroin. Hänestä näytti, hän sanoi, kuin aikoisi
nuoriherra varustaa minulle soveliaat vaatetustarpeet armollisen
rouva Daversin yksityisen kamarineidon paikkaan.

Mutta vieläkin tulivat mieleeni teidän sydämelliset isälliset
varoituksenne, niin että kaikki nämä lahjat eivät olleet
minulle lähimainkaan sellaisen mielihyvän aihe kuin ne olisivat
muutoin olleet. Kuitenkaan ei huolestuksella ole toivoakseni
mitään perustetta, sillä mitä hyvää hänelle koituisi tällaisen
yksinkertaisen tytön vahingoittamisesta? Sitäpaitsi, varmaan ei
yksikään vallasnainen päästäisi häntä näkyviinsä, jos hän niin
itsensä häpäisisi. Sentähden häädän painostuksen mielestäni, enkä
tosiaan olisi mitään ahdistusta koskaan tuntenutkaan, jollette te
olisi johdattanut ajatuksiani tuollaiseen mahdollisuuteen, oman
menestykseni tähden, sen hyvin tiedän. Mutta kukaties minä liiaksi
pöyhistyisin, jollei moisia levottomuuden puuskauksia sekaantuisi
kokemiini suosiollisuuden osoituksiin: päättelen siis, että kaikki
tapahtuu meidän parhaaksemme. Ja Jumala siunatkoon teitä, rakas isä
ja äiti; tiedän että te alituiseen rukoilette siunausta minulle, joka
ainiaan olen _teidän kuuliainen tyttärenne_.



8. KIRJE.


RAKAS PAMELA,

En voi muuta kuin uudistaa varoitteluni herrasi ystävällisyydestä ja
hänen vapaapuheisuudestaan sukkien suhteen. Kuitenkin on mahdollista,
että asiassa ei ole mitään, ja näin toivon ilmenevän. Mutta kun
ajattelen, että siinä _saattaa_ olla ja että jos olisi, siitä ei
ole uhattuna sen vähempää kuin lapseni iäinen onni tässä maailmassa
ja tulevaisessa, niin se riittää tekemään mielen pelokkaaksi sinun
tähtesi. Varustaudu, rakas lapseni, pahimpaan, ja päätä menettää
pikemmin henkesi kuin hyveellisyytesi. Vaikkakin epäilykset, joita
olen sinussa herättänyt, vähentävät mielihyvää, jota muutoin olisit
herrasi suosiollisuudesta saanut, niin mitä kuitenkaan merkitsevät
hyvän omantunnon rinnalla ilahdukset, joita muutamat hienot
vaatekappaleet tuottavat?

Perin anteliaasti hän sinulle osoittaa hyväntahtoisuuttansa,
mutta sitä enemmän tämä aiheuttaa aavistelua; ja kun sanot hänen
näyttäneen niin herttaiselta ja enkelimäiseltä, niin pahemminpa
pelkään noiden lahjojen vaikuttavan sinuun liiaksi! Sillä vaikka
sinulla onkin järkevyyttä ja ymmärtäväisyyttä yli ikävuosiesi, niin
vapisen kuitenkin ajatellessani, millainen surullinen uskallus on
vasta viisitoista täyttäneen köyhän neitosen asettua tämän maailman
kiusauksia ja salakavalaa herrasmiestä vastaan -- jos hän sellaiseksi
osoittautuisi --, jolla on niin paljon _mahtia_ pakoitteluun ja
jonkunlainen _käskyvalta_ isäntänäsi.

Lasken sydämellesi, rakas lapseni, meidän siunaustemme nimessä, niin
köyhiä kuin olemmekin, että pysyt varuillasi: siitä ei voi olla
mitään vahinkoa. Ja koska rouva Jervis on niin hyvä säätyläisnainen
ja sinulle niin ystävällinen, niin tunnen siitä paljon huojennusta,
samoin kuin äitisi; ja me toivomme, että sinä et salaa mitään
häneltä, vaan noudatat hänen neuvojaan kaikessa. Toivottaen sinulle
siis siunausta ja vakuuttaen rukoilevamme sinun puolestasi enemmän
kuin omastamme me olemme _sinun rakastava isäsi ja äitisi_.

Pidä huoli siitä, että ihmisten mairitellessa sinua sieväksi et anna
sijaa turhamaisuudelle, sillä sinä et ole tehnyt itseäsi, joten et
ansaitse siitä mitään kiittelyä. Ainoastaan hyveellisyys ja sydämen
hyvyys luovat todellisen kauneuden. Muista se, Pamela.



9. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Pahoilla mielin ilmoitan teille, että toiveeni armollisen rouva
Daversin kamarineidoksi pääsemisestä ovat lopullisesti rauenneet.
Hänen armonsa olisi kyllä ottanut minut, mutta herrani ei kuulu
suostuneen siihen. Hän oli sanonut, että loordin veljenpoika
saattaisi mieltyä minuun ja minä houkuttaa häntä tai joutua hänen
houkuteltavakseen, ja koska hänen äitinsä rakasti minua ja uskoi
minut hänen huolenpitoonsa, niin hän oli mielestään velvoitettu
pitämään minua edelleen taloudessansa ja rouva Jervis olisi minulle
äitinä.

Rouva Jervis kertoo hänen armonsa pudistaneen päätänsä ja sanoneen:
_"Ah, veli!"_ ja siinä kaikki. Ja kun te olette tehneet minut
pelokkaaksi varoituksillanne, niin sydämeni joutuu toisin ajoin
ahdistuksen valtaan. Mutta minä en sano vielä mitään teidän
muistutuksistanne tai omasta levottomuudestani rouva Jervisille;
luottaahan saan häneen, mutta minua pidättää pelko, että hän
saattaisi pitää minua havittelevana, turhamaisena ja itseluuloisena,
kun saan sellaista päähänikään, tuollaisen aatelismiehen ollessa niin
toisella tasolla kuin köyhä palvelustyttö. Mutta rouva Jervis tuntui
sentään perustavan jotakin armollisen rouva Daversin päänpudistukseen
ja lyhyeen sanelmaan.

Jumala varmaan antaa minulle armonsa, ja niinpä tahdon välttää
liikanaista rauhattomuutta, mikäli voin sitä auttaa, sillä
toivoakseni ei siihen ole aihetta. Mutta teen teille selvää
pienimmästäkin seikasta, mitä sattuu, jotta sieltä voidaan edelleen
suoda minulle hyvää neuvontaanne ja sulkea rukouksiinne _murheellinen_

PAMELA.



10. KIRJE.


RAKAS ÄITI,

Te ja isä-hyvä varmaan oudostelette, kun ette ole näin moneen
viikkoon saaneet minulta kirjettä; mutta siihen on ollut syynä
surkea, hyvin surkea kohtaus. Sillä nyt on toki liiankin selvää, että
kaikki teidän varoituksenne olivat täysin oikeutettuja. Voi, rakas
äiti! Minä olen onneton, todella onneton! -- Mutta älkää kuitenkaan
säikähtykö, olen kunniallinen -- Jumala laupeudessaan säilyttäköön
minut sellaisena!

Oi, tämä enkelimäinen isäntä, tämä hieno herrasmies, tämä Pamela
parkanne armollinen hyväntekijä, jonka piti hoivata minua
hyväsydämisen, kuolevan äitinsä rukousta noudattaen, -- joka oli niin
huolissaan puolestani loordi Daversin sukulaisen takia, että hän ei
voinut sallia minun muuttaa armollisen rouva Daversin palvelukseen,
-- tämä samainen herrasmies (niin, siksi minun _täytyy_ häntä
sanoa, vaikka hän on alentunut sen nimityksen tasolta) on kehdannut
esittää vapauksia palkollis-poloiselleen! Hän on nyt näyttäytynyt
oikeassa karvassaan, ja _minusta_ ei mikään näytä niin mustalta ja
kauhistavalta.

Minä en ole ollut jouten, vaan olin tuon tuostakin piirtänyt
paperille, kuinka hän viekkain pikku astein paljasteli häijyjä
tarkoituksiaen; mutta joku varasti kirjeeni, ja minä en tiedä mihin
se on joutunut. Se oli hyvin pitkä. Pelkään että se, joka oli
kyllin halpamainen pahuuteen yhdessä suhteessa, ei tätäkään epinyt.
Mutta olkoon se miten tahansa, muuhun ei hän voi sitä käyttää kuin
ehkä hävetäkseen _omasta_ puolestaan, _minun_ joutumattani siitä
sekaannuksiin: sillä hän näkee vain, että minä olin päättänyt pysyä
siveänä ja ylpeilin köyhien vanhempieni kunnollisuudesta.

Kerron teille kaikki ensi tilassa, sillä minua pidetään hyvin
tarkoin silmällä ja hän sanoo rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina
kirjoittelee; minusta hän saisi olla paremmassa askartelussa." Ja
kuitenkin minä tunnit läpeensä neuloskelen hänen liinavaatteitaan ja
perheen hienompia pukutarpeita, ja sitäpaitsi parhaillaan kukitan
hänelle liivejä. Mutta voi! sydämeni on melkein murtunut, sillä mitä
saanenkaan palkakseni muuta kuin häpeätä ja häväistystä, tai sitten
kovia sanoja ja tylyä kohtelua! Selitän teille kaikki kohdakkoin, ja
toivon löytäväni pitkän kirjeeni. _Tuskainen tyttärenne_.

Kenties minä _hänettelen_ häntä liian paljon: mutta on hänen
oma vikansa, jos niin teen. Sillä miksi hän hukkasikaan kaiken
arvokkuutensa minun silmissäni?



11. KIRJE.


RAKAS ÄITI,

No, kirjettäni ei löydy, joten yritän muistella sitä kaikkea ja
kerrata niin lyhyeen kuin voin.

Kaikki kävi ylimalkaan varsin hyvin jonkun aikaa viimeisenedellisen
kirjeeni jälkeen. Lopuksi havaitsin hiukan syytä _epäillä_, sillä
aina minut nähdessään hän katseli minua sellaiseen tapaan, että se
ei tuntunut oikealta. Eräänä päivänä hän tuli luokseni, kun ompelin
pikku puutarhan kesämajassa; rouva Jervis oli juuri poistunut, ja
minäkin aioin lähteä, mutta hän sanoi: "Ei, älä mene, Pamela; minulla
on puhuttavaa sinulle: ja sinä aina pakenet minua lähelle tullessani
niinkuin pelkäisit."

Minä olin pahoin hämilläni, kuten saatatte arvata; mutta viimein
virkoin: "Ei ole soveliasta teidän halvan palkollisenne jäädä
saapuville, herra, teidän asianne sitä vaatimatta, ja toivoakseni
minä aina oivallan sijani."

"No", hän sanoi, "minun asiani vaatiikin sitä toisinaan, ja nyt
haluan, että jäät kuulemaan, mitä minulla on sinulle sanottavana".

Seisoin yhä sekaannuksissa ja aloin vavista, ja vielä pahemmin
häkellyin, kun hän tarttui käteeni, eikä ainoatakaan sielua ollut
lähettyvillä.

"Sisareni Davers", hän alotti (ja tuntui saavan sanoiksi yhtä
epävarmasti kuin minäkin) "olisi tahtonut ottaa sinut palvelukseensa;
mutta hän ei tekisi sinun hyväksesi mitä minä olen päättänyt tehdä,
jos pysyt uskollisena ja alttiina. Mitä sinä sanot, tyttöseni", hän
kysyi hieman kiihkeästi, -- "etkö mieluummin jäisikin tänne kuin
menisit sisareni luo?" Hän katsoi minuun niin että värjyin: en osaa
sanoa kuinka, -- rajusti, tuntui minusta.

"Teidän arvoisuutenne suokoon minulle anteeksi", sanoin kyetessäni
puhumaan, "mutta kun teillä ei ole rouvaa palvellakseni ja hänen
armonsa on jo vuoden ollut vainajana, minä mieluummin, jos se ei
pahoittaisi teitä, palvelisin armollista rouva Daversia, _koska_
--" olin jatkamassa, ja hän keskeytti hiukan pikaisesti: "Koska sinä
olet pikku hupsu etkä tiedä, mikä sinulle on hyväksi. Kuulepas, minä
teen sinusta vallasnaisen, jos olet myötämielinen etkä jättäydy
oman katsantokantasi kammitsaan", ja samassa hän kietaisi kätensä
vyötäisilleni ja suuteli minua!

Nyt, sanonette, kaikki hänen pahuutensa ilmeni selkeästi. Minä
tempoilin ja vapisin ja olin niin lamaannuksissa kauhusta, että
vaivuin maahan, en tainnuksissa enkä kuitenkaan itsenäni; ja tunsin
yhä olevani hänen sylissään, ihan voimattomana, ja hänen suutelevan
minua kahteen kolmeen kertaan kamalan kiihkeästi. Viimeinkin
tempauduin hänen käsistään ja olin livahtamassa ulos kesämajasta,
mutta hän pidätti minut ja sulki oven.

Olisin ollut valmis heittämään henkeni siihen paikkaan. Ja hän sanoi:
"Minä en tee sinulle pahaa, Pamela; älä pelkäile minua."

"En jää tänne", minä sanoin.

"Etkö jää, letukka!" koveni hän; "tiedätkö kelle puhut?"

Minä menetin kaiken pelkoni ja kaiken kunnioitukseni ja vastasin:

"Kyllä, tiedän, herra, liian selvästi! Hyvin sietää minun unohtaa,
että olen palvelijanne, kun te unohdatte mitä isännän arvoon kuuluu."

Minä niiskutin ja voikersin mitä surkeimmin.

"Mikä tyhmä letukka sinä oletkaan!" sanoi hän; "olenko tehnyt sinulle
mitään pahaa?"

"Olette, herra", vastasin minä, "maailman suurinta pahaa: te
olette saanut minut unohtamaan itseni ja mitä minun asemaani
kuuluu, ja vähentänyt välimatkaa, millä sääty on meidät eroittanut,
alentautumalla kohtelemaan köyhää palvelijatarta noin vapaasti.
Kuitenkin rohkenen sanoa, että minä olen kunniallinen, vaikka köyhä:
ja vaikka ruhtinas olisitte, minä en olisi toisin."

Hän oli suutuksissaan ja kivahti:

"Kuka sinua tahtoo toisin olemaan, hupakko! Herkeä jo vetistelemästä
siinä. Myönnän kyllä alentautuneeni, mutta ainoastaan koetellakseni
sinua: jos osaat pitää tämän asian salassa, niin annat minulle
paremman käsityksen ymmärtäväisyydestäsi, ja tässä hiukan"
-- hän lisäsi pistäen pari kultarahaa käteeni -- "korvausta
peljästytyksestäni. Mene, tee kävely puutarhassa, äläkä pistäydy
sisälle ennen kuin olet toipunut itkustasi; ja muista olla
hiiskumatta sanaakaan tapahtuneesta, niin kaikki kääntyy hyvin päin
ja minä annan sinulle anteeksi."

"En ota rahaa, en millään muotoa, herra", epäsin minä; "köyhä kyllä
olen, mutta minä en ota". Sillä toden sanoakseni se tuntui minusta
kuin käsirahalta, ja niinpä laskin kolikot rahille, ja kun hän
näytti kiusaantuneelta ja hämmentyneellä tekosestaan, minä käytin
tilaisuutta avatakseni oven ja pujahdin ulos kesämajasta.

Hän huusi vielä jälkeeni: "Pidä salassa, muistutan sinua, Pamela,
äläkä mene vielä sisälle, kuten sanoin."

Voi kuinka kehnoja ja halpoja täytyy tuollaisten tekojen olla ja
kuinka vähäisiltä niiden täytyy saattaa parhaatkin herrasmiehet
näyttämään, kun he tarjoavat sellaista mikä ei ole heidän arvoistansa
ja asettavat alempiensa valtaan olla suurempia kuin he!

Tein pari kierrosta puutarhassa, mutta pahimman varalla talon
näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en
tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.

Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko
vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka
niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt
tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin.
_Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne_.



12. KIRJE.


RAKAS ÄITI.

Niin, minä jatkan surullista kertomustani. Kuivattuani silmäni
menin sisälle ja aloin pohtia, mitä minun oli paras tehdä. Väliin
ajattelin jättää talon ja lähteä lähikaupunkiin odottamaan tilaisuutta
päästä teidän luoksenne; mutta siinä jouduin ymmälle, ottaako
mukaani hänen lahjoittamansa tavarat vai eikö, ja miten viedä ne
matkassani. Arvelin taas kyllä sopivimmaksi luopua niistä ja pitää
vain mitä ylläni oli; mutta toisaalta oli otettava lukuun, että
kaupunkiin oli puolenkolmatta penikulmaa [1 Engl. penikulma vastaa
1,600 metriä. Suom.] ja syrjätietä, ja ollen varsin hyvissä pukimissa
saattaisin joutua ikävyyksiin, melkein yhtä tukaliin kuin mistä
olin karkaamassa. Ja sitten johtui mieleeni: "Minun huhuttaisiin
varastaneen jotakin ja siten häätyneen pakosalle, -- ja surkeata
olisi minun viedä paha maine mukanani rakkaitten vanhempieni luo!"

Oi kuinka minä toivottelinkaan takaisin harmaata takkiani ja
karkeata pukua, jolla te varustitte minut (ja lujallekin otti teidän
saada sitä aikaan!) tullakseni tähän paikkaan, vasta kahtatoista
käydessäni, armollisen rouvani päivinä! Toisinaan teki mieleni kertoa
rouva Jervisille ja kysyä häneltä neuvoa, ja pelkäsin ainoastaan
hänen käskyänsä, että minun oli pidettävä salassa koko asia, -- sillä
hän saattaa olla häpeissään eikä kenties enää milloinkaan yritä
sellaista, ajattelin, ja kun rouva Jervis-parka on riippuvainen
hänestä, kohtaamiensa vastoinkäymisten vuoksi, olisi surullista
toimittaa hyväsydäminen taloudenhoitajatar mahdollisesti hänen
epäsuosioonsa minun tähteni.

Tässä pulassa -- harkiten, itkien ja tietämättä mitä tehdä -- minä
pysyin iltaan asti sulkeutuneena kamariini, kunnes rouva Jervis,
kuultuaan minun estelevän tulemasta illalliselle, pistäysi ylös
luokseni ja tiedusti: "Minkätähden minun pitäisi illastaa ilman
sinua, Pamela? Kuulehan, huomaan että sinua vaivaa jokin; sano
minulle, mikä sinun on."

Minä pyysin saada maata hänen kanssaan öisin: pelkäsin henkiä, ja ne
eivät häiritsisi niin hyvää ihmistä kuin hän oli.

"Siinäpä tyhmä veruke", sanoi hän, "sillä mikset sitten ennen ole
henkiä peljännyt?" Sitä en tosiaan ollut tullut ajatelleeksi. "Mutta
kaikesta sydämestäni otan sinut makuukumppanikseni", hän myöntyi,
"olkoon syy mikä hyvänsä; tulehan vain illalliselle".

Minä pyysin saada pysyä poissa, "sillä minä olen niin itkettynyt",
huomautin, "että toiset panisivat sen merkille, -- enkä tahdo salata
teiltä mitään, rouva Jervis, sitte kun olemme kahden kesken".

Hän suostuikin suopeasti oikkuuni, mutta piti kiirettä
makuulletulossa ja ilmoitti toisille, että minä nukkuisin hänen
kanssaan, kun hän ei oikein saanut unta ja halusi ottaa minut
lukemaan hänelle ääneen unetukseen asti, tietäen minun pitävän
lukemisesta.

Yksinäisyydessämme minä kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut,
sillä minä olin johtunut sille mielelle, että asemani ei olisi
pahempi, vaikka hälyyttäjäni saisikin kieltonsa rikkomisen tietoonsa.
Nyt nimittäin pelkäsin tuollaisen salaisuuden säilyttämisen
ehkäisevän minulta hyvää neuvontaa, jota en ollut koskaan kipeämmin
kaivannut, ja saattavan rohkaista häntä luulottelemaan, että minä en
ollutkaan niin pahastuksissani kuin minun olisi pitänyt, joten muka
pysyisin vaiti pahemmastakin; sellaisen käsityksen katsoin voivan
yllyttää häntä yhä häikäilemättömämmäksi. Olinko minä oikeassa, rakas
äiti?

Rouva Jervis ei voinut olla kyyneltymättä minun mukanani, kun
seikkailua kertoessani itkin kaiken aikaa ja rukoilin häntä
neuvomaan mitä tehdä; ja minä näytin hänelle kaksi rakkaan isäni
kirjettä, ja hän kiitti niiden oikeamielisyyttä ja sanamuotoa ja
lausui minulle mieluisia huomautuksia teistä molemmista. Mutta hän
pyysi, etten ajattelisi palveluksestani poistumista, "sillä kaiken
todennäköisyyden mukaan", hän haastoi, "sinä käyttäydyit niin
kunnokkaasti, että hän häpeää tekoansa eikä enää koskaan loukkaa
sinua sillä tavoin, -- vaikkakin, rakas Pamelani", hän virkahti,
"pelkään sinun viehkeyttäsi enemmän kuin mitään muuta, koska maan
parhainkin voisi rakastaa sinua" -- niin hän suvaitsi lausua. Hän
toivotteli, että hänen vallassaan olisi asustaa omintakeisena;
silloin hän vuokraisi pienen yksityistalon, ja minä saisin jäädä
hänen luokseen kuin omana tyttärenä.

Ja kun sinäkin käskit minun noudattaa hänen ohjaustansa, minä päätin
viipyä nähdäkseni, kuinka asiat kehittyisivät, jollei hän eroittaisi
minua palveluksesta, vaikka kyllä ensimäisessä kirjeessäsi sanoit,
että minun piti tulla pois hetikohta, kun saisin mitään pahan
aavistuksen aihetta. Ei siis toivoakseni ole tottelemattomuutta,
rakas isä ja äiti, että jäin tänne; sillä minä en voisi odottaa
siunausta enkä rukoustenne hyviä hedelmiä, jollen olisi kuuliainen.

Koko seuraavan päivän olin syvästi murheissani ja alotin pitkän
kirjeeni. Hän näki minun kirjoittavan ja sanoi (kuten mainitsin)
rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; eikö hän voisi
löytää muutakin tehtävää", tai siihen suuntaan. Ja lopetettuani
kirjeen minä panin sen pöytäliinan alle rouva-vainajan pukuhuoneessa;
siellä ei käy muita kuin minä ja rouva Jervis, paitsi herraani.
Mutta tullessani jälleen ylös sinetitsemään sitä, se suureksi
hätäännyksekseni olikin kadoksissa, eikä rouva Jervis tiennyt siitä
mitään, eikä kukaan tiennyt herrani käyneen lähelläkään sillaikaa.
Olen ollut suuressa huolessa siitä; mutta rouva Jervis luulee kuten
minäkin, että se on hänen hallussaan, sillä hän näyttää nyreältä ja
vihaiselta ja tuntuu karttelevan minua samaten kuin hän moitti minun
häntä väistelleen. Parempi olisi aseman jäädä tälleen kuin paheta!

Mutta hän on käskenyt rouva Jervisin kieltää minua kuluttamasta niin
paljon aikaa kirjoittamiseen. Ei kannattaisi sellaisen herrasmiehen
kiinnittää huomiotansa niin vähäiseen seikkaan, minä kun en ole
leväperäinen muussakaan, jollei hän ole äkeissään siitä, mitä
kirjoitin, -- ja tuo muistutus tuntuu siihen ikävyyteen viittaavan.

Minä olen kyllä muuten melkoisesti keveämmällä mielellä sen jälkeen
kun saan maata rouva Jervisin kanssa, vaikka minulla silti on enemmän
kuin kylliksi kärsimistä omassa pelonalaisuudessani ja nähdessäni
hänen äreän tyytymättömyytensä minun askartelustani.

Voi, jospa en olisi konsaan jättänyt pikku ylisvuodettani,
joutuakseni täten alttiiksi kiusauksille toiselta puolen tai
inhontunteille toiselta. Kuinka onnellinen olinkaan vähän aikaa
takaperin! Kuinka toisin on nyt! Sulkekaa surkutteluunne ja
rukouksiinne _tuskainen_

PAMELA.



13. KIRJE.


RAKKAHIN LAPSENI,

Meidän sydäntämme viiltelee sinun ahdinkosi ja viekoituksiin
joutumisesi. Sinulla on puolellasi meidän jokahetkiset rukouksemme,
ja tahtomme on, että sinä pakenet sitä pahaa isoista taloa ja miestä,
jos huomaat hänen uudistavan lähentelyänsä. Sinun olisi pitänyt se
tehdä hetikin, jollei sinulla olisi ollut rouva Jervisiä neuvojanasi.
Emme tähän asti havaitse käytöksessäsi mitään vikaa, mutta pahimman
pelko kuitenkin puristaa sydäntämme. Oi lapseni, kiusaukset ovat
karvaita koettelemuksia, mutta ilman niitä me emme tunne itseämme
emmekä pystyväisyyttämme.

Sinun vaarasi on suuri: sinun on seistävä rikkautta, nuoruutta ja
komeata herrasmiestä vastaan; mutta suurtapa kunniaa sitte saatkin
torjumisestasi! Kun ajattelemme sinun entisiä esiintymistäsi ja
hyveellistä kasvatustasi, joka on sinut johtanut enemmän häpeämään
kunnottomuutta kuin köyhyyttä, niin luotamme Jumalaan, että hän
toimittaa sinut voitolle. Meidän nähdäksemme käy sinulle elämä
kuitenkin raskaaksi noiden suurten huolten aina painaessa mieltäsi,
ja voipi olla vaativaista luottaa liiaksi sinun omaan lujuuteesi.
Sinä olet vasta peräti nuori, ja paholainen saattaa johduttaa hänen
mieleensä joitakin juonia, jollaisista ylhäisillä ei ole puutetta,
sinun viettelykseksesi. Sentähden arvelen että sinun olisi muutenkin
parempi vain tulla kotiin osalliseksi köyhyydestämme turvassa kuin
asustaa tuollaisen painostuksen alaisena kylläisyydessä, joka saattaa
olla vaarallinen.

Jumala sinua parhain päin ohjatkoon! Niin kauvan kuin sinulla on
rouva Jervis neuvojana ja makuukumppanina (ja siinä sinä menettelit
hyvin ymmärtäväisesti, rakas lapseni!), on mielemme toki tyynempi
kuin muutoin olisi mahdollista, ja jumalallisen varjeluksen huomaan
sinut uskovat siis _todella rakastavaiset, mutta varovaiset isä ja
äiti_.



14. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Rouva Jervis ja minä olemme nyt kaksi viikkoa elelleet hyvin
mukavasti yksissä; herrani oli koko tämän ajan lincolnshireläisellä
tilallaan ja sisarensa, armollisen rouva Daversin luona. Hän tuli
kotiin eilen ja antausi pian jälkeenpäin puheluun rouva Jervisin
kanssa, enimmäkseen minusta.

"No, rouva Jervis", oli hän sanonut, "tiedän teidän arvostelevan
Pamelaa hyvin suotuisasti; mutta luuletteko hänestä olevan mitään
hyötyä perheessä?"

Taloudenhoitajatar kertoi kummastuneensa kysymyksestä, mutta
vastanneensa, että minä olin siveimpiä ja ahkerimpia olentoja, mitä
hän oli milloinkaan tuntenut.

"Miksi juuri _siveimpiä"_, tokaisi hän, "kuulkaas? Onko ollut mitään
syytä olettaa häntä toisenlaiseksi -- tai onko kukaan saanut päähänsä
_koetella_ häntä?"

"Minua ihmetyttää, herra", huomautti toinen, "että sellaista
kysyttekään! Kuka rohkenisi esittää hänelle mitään sopimatonta näin
säädyllisessä ja hyvinhallitussa taloudessa, jonka isännällä on niin
hyvä kunnon ja kunniallisuuden maine?"

"Suuri kiitos suosiollisesta mielipiteestänne, rouva Jervis", virkkoi
hän; "mutta kysynpä luuletteko, että _jos_ joku yrittäisi, Pamela
antaisi _teidän_ tietää sen?"

"Ka, teidän arvoisuutenne", vakuutti taloudenhoitajatar, "hän on
viaton lapsukais-parka, ja uskoakseni hän luottaa minuun sikäli, että
hän kuulustaisi minun neuvoani siinä missä oman äitinsäkin".

_"Viaton_ -- taas! ja _siveä_, tietenkin. Runsaasti te ja'atte
nimittelyä, rouva Jervis; mutta minun käsittääkseni hän on viekas
heilakka, ja jos minulla olisi nuori pulska kellarimestari tai
isännöitsijä, niin hän väleen kietoisi tämän kauppoihinsa, jos
katsoisi kannattavan siepata siitä miehen itselleen."

"Hyväinen aika, herra", päivitteli rouva Jervis, "liian varhaista se
olisi Pamelalle, eikä hän vielä naimisiinmenoa ajattele, sen takaan;
ja teidän kellarimestarinne ja isännöitsijänne toki ovatkin ikämiehiä
molemmin eivätkä ota lukuun mitään sellaista".

"Eivät kylläkään", hän myönsi, "ja jos he olisivat nuorempiakin,
niin heillä sentään olisi enemmän älyä kuin tuommoisen tytön
pauloihin puuttuakseen. Sanon teille suoraan mielipiteeni hänestä,
rouva Jervis: minä en usko tätä suosikkianne niin peräti vakaiseksi
tyttöseksi kuin te kuvittelette."

"Minun ei sovi väittää teidän arvoisuuttanne vastaan", lausui rouva
Jervis, "mutta rohkenen sanoa, että jos miehet jättävät hänet
rauhaan, ei hän ota heitä ajatellakseenkaan".

"No, tiedättekö keitään miehiä, jotka eivät jättäisi häntä rauhaan,
rouva Jervis?" kysyi hän.

"En todellakaan, herra", vastasi taloudenhoitajatar; "hän pysyttelee
niin itsekseen ja kuitenkin käyttäytyy niin ymmärtävästi, että he
kaikin pitävät häntä arvossa ja osoittavat häntä kohtaan sellaista
kunnioitusta kuin hän olisi säätyläisneiti syntyään".

"Niin, se on sitä hänen oveluuttaan, josta huomautin", väitti
hän. "Mutta minä sanon, että siinä tytössä on turhamaisuutta ja
itseluuloisuutta, ja ylpeyttä myös, ellen erehdy; ja kenties voisin
mainita teille siitä esimerkin".

"Teidän arvoisuutenne kykenee näkemään pitemmälle kuin tällainen
yksinkertainen ihminen", sanoi rouva Jervis; "mutta minä en ole
koskaan havainnut hänessä muuta kuin viattomuutta".

"Ja _siveyttä_ samaten, -- niinhän!" virkahti toinen. "Mutta entä jos
minä voisin mainita teille sellaisen tapauksen, että hän on hieman
liian vapaasti laverrellut _eräältä taholta_ osakseen tulleista
ystävällisyyden näytteistä ja turhamaisesti tulkinnut muutamia
pelkästä nuoruutensa ja olosuhteittensa säälittelystä johtuneita
myötätunnon sanoja sala-aikeeksi itseänsä vastaan, -- vieläpä
rohjennut sekoittaa hullutteluunsa nimiäkin, joita hän ei saisi
mainita muutoin kuin kunnioituksella ja kiitollisena, -- mitä siihen
vastaisitte?"

"Siihenkö, herra!" vastasi suojelijattareni; "en ollenkaan osaa
sanoa, mitä siihen vastaisin. Mutta Pamela toivoakseni on kykenemätön
sellaiseen kiittämättömyyteen."

"No, sikseen jo se hupakko", lopetti hän. "Ystävänä teidän vain
sietää varoittaa häntä omaksumasta liiallisia vapauksia sen
suosiollisuuden nojalla, jota hänelle osoitetaan; ja jos hän jää
tänne, älköön kirjoitelko minun huonekuntani asioista pelkästään
kynänsä ja mielikuvituksensa harjaannuttamiseksi. Uskokaa minua, hän
on nokkela, juonikas huippana, ja ajan mittaan sen kyllä huomaatte."

Onko mokomaa ennen kuultu, rakas isä ja äiti? On ilmeistä, että hän
ei ollut odottanut sellaista torjumista ja että hän epäilee minun
kertoneen rouva Jervisille; ja nyt myös vahvistuu, että hänellä on
hallussaan se pitkä kirje, jonka aioin teille lähettää, joten hän
tuntee tästä kaikesta tukalaa kiusaannusta. Mutta sitä en minä voi
auttaa. Mieluummin annan pitää itseäni ovelana ja juonikkaana kuin
olen sitä _hänen_ tarkoittamassaan merkityksessä; ja niin kepeältä
kannalta kuin hän ottaakin sanat _siveys_ ja _viattomuus_ minusta
puheen ollessa, hän olisi vähemmän suuttunut niistä, jos minä olisin
vähemmin ansainnut tätä hänen tulkintaansa, sillä silloin olisi
kenties minun _viallisuuteni_ ollut hänen mielestään _avuni_ -- niin
ilkeä herrasmies hän on! -- Kirjoitan taas pian, mutta nyt minun
on lopetettava vakuuttaen, että minä olen ainiaan _teidän vilpitön
tyttärenne_.



15. KIRJE.


RAKAS ÄITI,

Keskeytin äkkiä viime kirjeeni, kun pelkäsin hänen olevan tulossa,
ja niin kävikin. Sujautin kirjeen poveeni ja otin neulomukseni, joka
oli vieressäni; mutta minussa oli niin vähän sitä nokkeluutta, jota
hän muka oli havainnut, että näytin niin hämmentyneeltä kuin jostakin
suuresta pahanteosta tavattu.

"Istu alallasi, Pamela", alotti hän, "äläkä anna minun häiritä
hommailuasi. -- Et toivota minua tervetulleeksi kotiin matkaltani
Lincolnshirestä."

"Olisi kovaa, teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "ellette olisi
aina tervetullut omaan taloonne".

Olisin samalla poistunut, mutta hän kielsi: "Älä juokse tiehesi,
sanoinhan jo. Minulla on pari sanaa lausuttavana sinulle." Voi
hyväinen, kuinka sydämeni alkoi pamppailla! "Kun olin _hieman
ystävällinen_ sinulle kesämajassa", hän jatkoi, "ja sinä sen
perusteella käyttäysit niin _hupsusti_ kuin olisin aikonut tehdä
sinulle suurta pahaa, niin enkö kieltänyt sinua kielimästä kellekään
mitä oli tapahtunut? Ja kuitenkin sinä olet asian saattanut yleiseksi
puheenaineeksi, pitämättä arvossa minun mainettani sen paremmin kuin
omaasikaan."

"Minäkö saattanut puheenaiheeksi, herra!" virkahdin minä. "Minullahan
ei ole ketään puhekumppania, juuri."

"_Juuri_, -- sinä pikku verukkelehtija!" keskeytti hän; "mitä sillä
rajoituksellasi tarkoitat? Kysynpä: etkö ensiksikin ole kertonut
rouva Jervisille?"

"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sanoin minä kiihdyksissä, "sallikaa
minun mennä alas, sillä minun ei sovi ryhtyä väittelyyn teidän
arvoisuutenne kanssa".

"Taas kiertelyä!" tiukkasi hän käteeni tarttuen; "mitä sinä
_väittelystä_ puhut? Kiistaatko muka minun kanssani, jos vastaat
yksinkertaiseen tiedustukseen? Anna vastaus kysymykseeni." --

"Voi, hyvä herra", estelin minä, "älkää nyt pakoittako minua
pitemmälle, jotten taas unohtaisi itseäni ja olisi röyhkeä!"

"Vastaa minulle vaan, minä vaadin!" kovisti hän; "etkö ole kertonut
rouva Jervisille? Se röyhkeätä on, jos et vastaa minulle oitis
siihen, mitä kysyn."

"Teidän arvoisuutenne", sanoin yrittäen vetää kättäni pois, "kenties
tekisi mieleni vastata teille toisella kysymyksellä, ja se ei olisi
huomautuksekseni soveliasta".

"Mitä haluaisit sanoa?" kysyi hän; "puhu suoraan".

"Miksi siis", tokaisin minä, "teidän arvoisuutenne olisi niin
suutuksissaan rouva Jervisille tai kelle hyvänsä kertomisesta, jos te
ette tapahtuneella tarkoittanut mitään pahaa?"

"Hyvin sanottu, sievä _viaton_ ja _vakainen_, kuten rouva Jervis
sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja
viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen
kysymykseeni."

"No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi
valehdella: minä _kerroin_ rouva Jervisille, sillä sydämeni oli
pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".

"Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä
et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"

"Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen
juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut
kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja
äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian,
kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"

"Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että
kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.

"En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne
ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano
kuin totta".

"Vai niin, taasko pitittelyä! Sinua julkeata!" kiivastui hän;
"tällaista puhuttelutapaa minä en suvaitse!"

"Pyydän, herra", kysyin minä, "keltä voi kokematon tyttö-parka
kuulustaa ohjausta, ellei vanhemmiltaan ja sellaiselta hyvältä
ihmiseltä kuin rouva Jervisiltä?"

"Hävytöntä!" hän ärähti jalkaa polkien; "sinunlaisesiko kelpaa
asettamaan minut tutkisteltavakseen?"

Minä painuin polvilleni ja sanoin:

"Taivaan tähden, teidän arvoisuutenne, säälikää taitamatonta olentoa,
joka ei osaa velvollisuudestaan muuta kuin kuntonsa ja hyvän nimensä
varjelemisen! Minulla ei ole mitään muuta turvaa, ja köyhänä ja
ystävättömänäkin minua on aina opetettu pitämään kunniallisuutta
kalliimpana kuin henkeäni."

"Kunniallisuutesiko tässä nyt tulee tielle, hupsu tyttö!" sanoi
hän. "Eikö kunniallisuuteesi juuri kuulukin olla tottelevainen ja
kiitollinen isäntääsi kohtaan, vai mitä?"

"Niin, mahdotonta onkin, herra", vastasin, "minun olla kiittämätön
teidän arvoisuuttanne kohtaan, tai uppiniskainen, tai ansaita julkean
ja hävyttömän nimityksiä, joilla minua puhuttelette, paitsi milloin
teidän tahtonne on ristiriidassa sen ensimäisen velvollisuuden
kanssa, joka ainiaan pysyy elämäni perustana".

Hän näytti liikutetulta, nousi seisaalle ja asteli isoon kamariin
parille kolmelle kierrokselle, jättäen minut polvilleni. Minä heitin
esiliinan kasvojeni yli, laskin pääni tuolille ja itkin katketakseni,
jaksamatta hievahtaakaan.

Viimein hän tuli jälleen sisälle, mutta voi! pahanjuonisuutta oli
hänellä sydämessään. Kohottaen minut ylös hän haastoi:

"Nouse, Pamela, nouse; sinä olet oma vihollisesi. Luonnoton
hupsuutesi johtaa sinut vielä hukkaan. Kuulepas nyt, olen kovasti
vihoissani siitä, että olet sillä tavoin halventanut nimeäni
taloudenhoitajattarelleni kuten isällesikin ja äidillesi; ja niinpä
sinulla sopii yhtä hyvin olla _todellista_ aihetta vapaaseen
esiintymiseesi minun suhteeni kuin _kuvitella_ kaikenlaista
kiusakseni."

Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen.
Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai
paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset,
ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö
minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan
viattomuuteni."

"Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi,
jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta,
tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin _sinä_ saat ansion ja
_minä_ vian, -- ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi
ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä
varten."

Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan
onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa:
ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut
liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."

"Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua
kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"

"Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja
mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin
eriämme, sen takaan".

Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin
verroin voimia -- äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin
ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin
sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän
ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani,
jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli
sisäpuolella.

Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en
tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta
kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä
tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni
pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka
hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan
tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta
mitään asiasta, jos oli viisas.

Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni
kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä
en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui
huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän
peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään
osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi
tiedoksi.

Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut
poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui
hänet luoksensa.

"Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista
hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan
kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä
puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille,
että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää
te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako _minua_ siinä nimetä."

"Oi, teidän arvoisuutenne tähden ja Kristuksen nimessä --!" alotti
taloudenhoitajatar. Mutta hän ei tahtonut kuunnella, vaan tokaisi:

_"Teidän itsenne tähden_ sanon teille, rouva Jervis: jättäkää se
silleen. Minä en ole kohdellut häntä pahoin. Ja minä en enää suvaitse
häntä talossani lörpöttelemässä kaikenmoisia hassuja kuvitelmia!
Mutta koska hän on niin luontuvainen saamaan kohtauksia tai ainakin
teeskentelemään niitä, niin valmistakaa hänet esittäytymään
puheilleni huomenna päivällisen jälkeen äitini kammiossa; olkaa te
mukana kuullaksenne koko haastelun."

Ja niin hän läksi äkeissään ulos, käski esille nelivaljakkonsa ja
ajoi jonnekin vieraskäynnille.

Rouva Jervis tuli sitte minun luokseni; kerroin hänelle kaikki mitä
oli tapahtunut ja sanoin päättäneeni, etten jää taloon, ja hänen
vastatessaan: "Samaa hän tuntui uhkaavan", minä sanoin: "Siitä olen
iloissani; sitte saankin olla huoletta." Kuulin nyt kaiken, mitä
edellä mainitsin hänen puhuneen. Rouva Jervis on kovin vastahakoinen
näkemään minun lähtevän, ja kuitenkin hän, nais-parka, alkaa olla
peloissaan omastakin puolestaan; mutta missään nimessä hän ei
antaisi minun joutua vahinkoon. Hän sanoo, että herra varmastikaan
ei haudo mitään hyvää, mutta että hän ehkä nyt nähdessään minut niin
päättäväisenä luopuu kaikista yrityksistä, ja että minä paremmin
tiedän mitä tehdä huomisen jälkeen, jolloin minun on ilmestyttävä
varsin pahan tuomarin eteen, aavistelen.

Voi kuinka minä kauhistelen tätä huomispäivän esittäytymistä! Mutta
olkaa huoletta, rakkaat vanhempani, lapsi-rukkanne kuntoisuudesta,
niinkuin minäkin taatusti tiedän teidän pitävän rukouksissanne _oman
kuuliaisen tyttärenne_.

Oi tuota kamalaa huomispäivää! kuinka sitä pelkäänkään!



16. KIRJE.


RAKKAAT VANHEMPANI,

Tiedän teidän kaivanneen kuulla minusta pian, ja lähetän tämän heti
kun tuli tilaisuutta.

Niin, voitte arvata, kuinka rauhattomasti aikani kului hänen
määrähetkeensä asti. Hetki hetkeltä sen lähetessä yltyi kauhuni,
ja väliin olin hyvin miehuullisella päällä ja sitte taas aivan
lannistunut, ja luulin pyörtyväni, kun herrani sitte pääsi
päivälliseltä. Minä puolestani en voinut syödä enkä juoda, enkä
mitenkään voinut pidätellä itkua turvottamasta silmiäni.

Viimein hän meni ylös kammioon, joka oli ollut hyvän emäntäni
pukeutumishuoneena; kammosin sitä huonetta nyt yhtä paljon kuin ennen
rakastin. Eikö teidän sydäntänne kivistele minun tähteni? Minun
lepatteli niinkuin vastapyydetty lintu häkissä. -- Oi Pamela, --
mietin itsekseni, -- miksi olet niin hupsu ja pelokas? Et ole tehnyt
mitään pahaa! Jos pelkäät väärämielistä tuomaria ollessasi viaton,
niin mitä tekisitkään syyllisenä oikean edessä? Ole urhea, Pamela;
sinä tiedät pahimman! Ja kuinka helppoa onkaan valita köyhyys ja
kunniallisuus mieluummin kuin yltäkylläisyys ja syntisyys.

Näin minä elvyttelin mieltäni, mutta kuitenkin masentui
sydän-parkani, ja minä olin ihan murtunut. Vähimmänkin liikahduksen
ajattelin kutsuvan minut tilille; minä säikyin sitä selvittelyä ja
kuitenkin jo toivottelin tulevaksi.

No, vihdoin hän soitti kelloa. -- Oi, -- ajattelin, -- jospa se
olisikin minun ruumiskelloni! -- Rouva Jervis meni ylös, sydän
kylläkin täynnä, sillä hyväsydämisellä nais-paralla!

"Missä Pamela on?" sanoi herra. "Toimittakaa hänet tänne, ja tulkaa
te hänen kanssaan."

Taloudenhoitajatar tuli kamariini; minä olin varustautunut lähtemään,
mutta sydämessäni olin rakkaan isäni ja äitini luona valmiina käymään
osalliseksi teidän köyhyydestänne ja kovaonnisuudestanne. Menin
kuitenkin ylös.

Oi, kuinka voivat pahat miehet näyttää mustin sydämin niin tyyniltä
ja huolettomilta, viattomien poloisten seistessä kuin rikoksentekijät
heidän edessään!

Hän oli niin ankara sävyltään, että sydämeni salpautui ja minä
toivottelin olevani missä hyvänsä muualla kuin siellä, vaikka juuri
edellä olin ponnistanut kaiken miehuullisuuteni.

-- Armias taivas, -- rukoilin ajatuksissani, -- anna minulle
rohkeutta seistä tämän ilkeän isännän edessä! Oi, pehmitä hänet tai
karkaise minut!

"Tule sisään, hupakko!" hän käski vihaisesti ja tempasi minua
kädestä; "kyllä sietääkin sinua hävettää nähdä minut hälyämisesi ja
jaarittelusi jälkeen, solvattuasi minua houreillasi."

-- Minuako hävettäisi nähdä _sinut!_ -- ajattelin; -- vai sillä
tavalla! -- Mutta minä en hiiskunut mitään.

"Rouva Jervis", virkkoi hän, "tässä nyt olette kumpainenkin.
Istuutukaa te, mutta hän seisköön jos tahtoo." (-- Kyllä, --
ajattelin minä, -- jos _voin_, -- sillä polveni hytisivät yhteen.)
"Ettekö, nähdessänne tytön siinä tilassa, missä hänet tapasitte,
ajatellut että minä olin hänelle antanut suurinta valituksen syytä,
mitä naiselle voi sattua? Ja että minä olin suorastaan saattanut
hänet tärviölle, puhuakseni hänen tavallaan? Sanokaa, _saatoitteko_
ajatella mitään vähempää?"

"Todellakin, sitä ensimältä pelkäsin", myönsi toinen.

"Onko hän kertonut teille, mitä hänelle tein, ja _kaiken_ mitä tein,
aiheuttaakseni tuollaisen hupsuttelun, joka on voinut halventaa
arvoani teidän ja koko huonekuntani silmissä? Ilmoittakaa minulle,
mitä hän on teille puhunut."

Taloudenhoitajatar oli hiukan liiaksi säikyksissä, kuten jälkeenpäin
tunnusti, hänen ankaruudestaan ja sanoi:

"Kyllä hän minulle kertoi että te _ainoastaan_ veditte hänet
polvellenne ja suutelitte häntä."

Silloin minä sain hieman rohkaistuksi luontoani. _"Ainoastaan_, rouva
Jervis?" puutuin puheeseen; "eikö se riittänyt osoittamaan minulle,
mitä minulla oli peljättävää? Kun hänen arvoisuutensa tasolle
kuuluva isäntä alentuu kohtelemaan _noin_ vapaasti minunlaistani
halpaa palkollista, niin mitä on lähinnä odotettavissa? Mutta
teidän arvoisuutenne menikin pitemmälle: te uhkasitte minulle, mitä
tekisitte, -- puhuitte Lukretiasta ja hänen kovasta kohtalostaan.
Teidän arvoisuutenne tietää, että menitte paljoa pitemmälle kuin
isännän sopii käyttäytyä palvelijaa tai vertaistansakaan kohtaan, ja
minä en voi sietää sitä." Ja niin minä puhkesin haikeaan itkuun.

Rouva Jervis alkoi puolustella minua ja pyyteli häntä säälimään
tyttö-parkaa, jolle maineensa oli niin suuren arvoinen.

"Pidän häntä varsin sievänä", lausui herrani, "ja luulin häntä
nöyräksi, enkä siis olisi uskonut hänen pöyhistyvän suosiollisuuteni
osoituksista tai huomaavaisuudesta, jolla annoin tunnustusta hänen
edistyspyrkimyksilleen; mutta minua kammoksuttaisi ajatellakaan hänen
pakoittamistansa mihinkään. Tunnen itseni paremmin", hän vakuutti,
"ja mitä asemaani kuuluu; ja totisesti olenkin kylliksi alentautunut
ottaessani huomatakseni hänenlaistansa letukkaa, -- mutta hän lienee
viehättänyt minut esiintymään vapaammin kuin minulle oli sopivaa,
joskaan en millään muotoa aikonut pitemmälle jatkaa pilaa."

Kuinka viheliäistä puhdistautumista tämä olikaan, rakas äiti,
järkimiehen puheeksi! Mutta siinä näkee, kuinka sekaannuksiin huono
asia ja kehnot teot saavat etevimmänkin älyn. Se antoi minulle
silloin hiukan rohkaisua; huomaan että viattomuus alhaisessakin
asemassa ja heikkojen luonnonlahjain avittamana on edullisemmalla
puolella kuin kaiken rikkauden ja viisauden kannattelema paheellisuus.

Lausuin siis: "Teidän arvoisuutenne sanokoon sitä pilaksi tai
kujeiluksi taikka miksi hyvänsä; mutta, herra, sellainen pilanteko ei
sovellu isännän ja palkollisen etäisyyteen toisistansa."

"Kuuletteko nyt, rouva Jervis", huudahti hän, "tämän heilakan
nenäkkyyttä? Sain melko lailla tätä lajia jo ennen kesämajassa, ja
eilen niinikään, ja se saattoikin minut kenties maltittomammaksi
häntä kohtaan kuin olisin muutoin ollut."

Rouva Jervis varoitti: "Älä ole noin tokinainen hänen
arvoisuudelleen, Pamela: sinun pitää käsittää alamaisuutesi; näethän
että hänen arvoisuutensa tarkoitti vain leikkiä."

"Oi rakas rouva Jervis", sanoin minä, "älkää tekin moittiko minua.
On kovin vaikea pysyä täysin kunnioittavana ylhäisimpiäkään
kohtaan silloin kun he itse eivät säilytä välimatkaa halvimpien
palkollistensa kohtelussa."

"Siinä taas!" virkahti hän; "voisitteko tätä uskoa nuoresta
suupaltista, jollette olisi itse kuulemassa?"

"Sentäänkin, teidän arvoisuutenne", pyysi rouva Jervis, "olkaa
tyttö-paralle armollinen ja antakaa hänelle anteeksi. Hän on vain
tyttönen ja pitää siveyttänsä kalleimpanaan; minä menen hengellänikin
vastuuseen hänestä, että hän ei ikinä käyttäydy nenäkkäästi teidän
arvoisuuttanne kohtaan, jos suvaitsette olla kiusaamatta häntä sen
enempää tai uudestaan säikyttämättä. Te näitte hänen kohtauksestaan,
herra, että hän oli kauhun vallassa; hän ei voinut sitä auttaa, ja
vaikka teidän arvoisuutenne ei aikonut hänelle mitään pahaa, kävi
kuitenkin sen pelko melkein kuolemaksi hänelle, ja suurella vaivalla
minä vaan sain hänet toinnutetuksi."

"Oh, sitä pikku ulkokullattua", väitti hän, "hänellä on sukupuolensa
kaikki viekastelulahjat -- ne ovat _synnynnäisiä_ hänellä.
Huomautinhan teille jo äskettäin, että te ette tuntenut häntä.
Mutta tämä ei ollut pääasiallisena syynä siihen, että kutsuin
teidät yhdessä puheilleni: minä huomaan, että tämän tytön mieletön
hulluttelu hyvinkin saattaa haitata mainettani. Hän on kertonut
teille kaikki, ja varmaan enemmän kuin kaikki, -- epäilemättäkin;
ja hän on kyhännyt kirjeitä (sillä hän on osoittautunut valtavaksi
kirjeiden sepustelijaksi) isälleen ja äidilleen sekä mikseipä
muillekin, esittäen itsensä niissä valon enkeliksi, mutta suopean
isäntänsä ja hyväntekijänsä hän mustaa ilmetyksi paholaiseksi."
(-- Oi kuinka ihmiset toisinaan osuvat antamaan itselleen sattuvia
nimityksiä! -- ajattelin minä.) "Ja tällaista", hän lisäsi, "minä
en ota sietääkseni; ja niinpä olen päättänyt, että hän palatkoon
ahdinkoon ja köyhyyteen, mistä hänet otettiin, -- ja varokoonkin
pitelemästä minun nimeäni kovin vapaasti, lähdettyään tästä talosta."

Minä elähdyin näistä tervetulleista sanoista; vilpittömästi
ilostunein sydämin heittäysin polvilleni hänen jalkoihinsa ja
haastoin:

"Olkoon teidän arvoisuutenne ainiaan siunattu päätöksestänne! Nyt
saan olla onnellinen. Sallikaa minun polvillani kiittää teitä
kaikista hyvistätöistä ja suosionosoituksista, joita olette
minulle niin runsaassa mitassa jaellut -- edistyksen ja oppimisen
tilaisuuksista, joita minulla on ollut armollisen rouvan ja teidän
välityksellänne. Tahdon nyt unohtaa kaiken mitä teidän arvoisuutenne
on yrittänyt minulle, ja minä lupaan teille, etten milloinkaan anna
nimenne tulla huuliltani muutoin kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden
tunteilla. Jumala kaikkivaltias siunatkoon teidän arvoisuuttanne
iankaikkisesti, _aamen!"_

Kohoten asennostani poistuin sitten aivan toisella mielellä kuin
olin hänen eteensä astunut, -- ja niin ryhdyin kirjoittamaan tätä
kirjettä. Ja näin on kaikki onnellisesti lopussa.

Ja nyt, rakkahin isä ja äiti, odottakaa pian näkevänne tytär-parkanne
taas luonanne nöyränä ja kuuliaisena, älkääkä peljätkö, etten minä
osaisi olla teidän parissanne yhtä onnellinen kuin aina, sillä minä
makaan ylisillä kuten ennenkin, ja toimittakaahan pikku vuoteeni
kuntoon. Minulla on vähän rahaa, ostaakseni vaatekerran, joka
paremmin soveltuu asemaani kuin nykyiset pukineeni, ja leskimuori
Mumfordin avulla hankin siellä ompelutyötä; älkää peljätkö, että
koidun taakaksenne, jos vaan terveenä pysyn. Minä tiedän, että
minulla on siunausta -- ehkei omasta kohdastani, niin _teidän_
kumpaisenkin tähden, jotka olette kaikissa koettelemuksissanne ja
vastuksissanne säilyttänyt sellaisen nuhteettomuuden, että kaikki
puhuvat teistä pelkkää hyvää. Mutta toivottavasti hän sallii hyvän
rouva Jervisin antaa minulle päästökirjan, jotta minun ei luultaisi
tulleen eroitetuksi jonkin vilpin takia.

Ja olkoon siis teillä siunausta minun puolestani, rakkaat vanhemmat,
ja minulla teidän puolestanne. Ja minä tahdon aina sulkea rukouksiini
isäntäni ja rouva Jervisin. Hyvää yötä vain, -- sillä on jo myöhä, ja
minut kutsutaan pian makuulle.

Toivoakseni ei rouva Jervis ole pahastuksissaan minulle. Hän ei
pyytänyt minua illalliselle; tosin en olisi voinutkaan mitään syödä,
vaikka olisi kehoitettukin. Mutta varmastikin nukun puhtaasti ensi
yönä ja näen unta, että olen jälleen teidän kanssanne rakkaassa,
rakkaassa onnekkaassa ullakkosuojassani.

Hyvää yötä siis uudestaan, rakas isä ja äiti, toivottaa _teidän
kunniallinen tytär-poloisenne_.

Kenties en pääse tulemaan vielä tällä viikolla, kun minun pitää
laittaa kokoon liinavaatteet ja jättää järjestykseen kaikki mitä
minun hoidossani on ollut. Lähettäkää minulle rivi, jos voitte,
antaaksenne tietää olenko tervetullut; John paluumatkallaan käy
kysymässä sitä. Mutta älkää hänelle vielä mainitko mitään minun
poistulostani, jotta minun ei sanottaisi hölpöttelevän kaikkea.



17. KIRJE.


RAKKAHIN TYTTÄRENI,

Tervetullut, kymmenkertaisesti tervetullut olet sinä luoksemme,
sillä palaathan viattomana, onnellisena ja vilpittömänä: sinä
olet vanhuutemme tuki ja viihdytys. Ja vaikka me emme kykene
hyväksesi tekemään mitä tahtoisimme, niin huoletta saat toki olla
siitä, että me elämme yhdessä onnellisesti: minä kun yhäti raadan,
äiti-rukkasi kehrää ja sinä otat neulomista, niin varmastikin me
tulemme toimeen paremmin ja paremmin. Äiti-parkasi silmät vaan
alkavat jo heikontua, mutta minä -- Jumalan kiitos -- olen yhtä
hyvissä voimissa ja kykenevä ja työteliäs kuin koskaan. Ja oi, rakas
lapseni, sinun kunnokkuutesi tuntuu elähdyttäneen minut jaksavammaksi
ja terveemmäksi kuin ennen olinkaan. Suuria siunauksiapa ovat
koettelemukset ja kiusaukset silloin kun meillä on voimaa niiden
vastustamiseen ja voittamiseen.

Mutta olen rauhattomalla mielellä noista neljästä guineasta: minun
nähdäkseni sinun pitäisi antaa ne takaisin isännällesi, ja kuitenkin
olen jo rikkonut rahaa tästä säilystä. Valitettavasti on nyt vain
kolme jäljellä; mutta yritän neljännen saada lainatuksi osittain
palkkaani vastaan ja osittain muori Mumfordilta, lähettääkseni koko
erän sinulle palautettavaksesi Johnin ensi käynnillä, jos hän tulee
uudestaan ennen sinua.

Tahdon tietää kuinka olet tulossa. Kelpo John kaiketi mielelläänkin
saattaa sinua osan matkaa, jollei isäntäsi ole niin nyreissään että
kieltää. Jos ilmoitat kyllin tarkkaan ajan, niin äitisi kävelee
viitisen penikulmaa sinua vastaan taipaleella ja minä kymmenenkin tai
kunnes kohtaan sinut, mikäli yksi vapaapäivä riittää -- sillä sen
verran minä kyllä saan luvan pitää lomaa tällaisella perusteella; ja
me otamme sinut vastaan suuremmalla mielihyvällä kuin syntyessäsi
tunsimme tai olemme koko elinaikanamme kokeneet.

Ja Jumala siis siunatkoon sinua, kunnes se onnellinen hetki koittaa,
toivotamme sekä äitisi että minä; eikä nyt muuta ole sanottavaa
_sinun hartaasti rakastavilla vanhemmillasi_.



18. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tuhannet kiitokseni hyvyydestänne, jota viime kirjeessänne ilmaisette
minua kohtaan. Kaipaan nyt päästä suoriutuneeksi hommastani ja
takaisin vanhaan omaan ylissuojaani, joksi voin sitä sanoa. Olen
ollut ihan toinen olento siitämisin kun herrani antoi minulle
eron; ja kun tulen luoksenne kunniallisena tyttärenä, niin onpa se
mielelleni viihdyttävää siihen verraten, että ainoasti paheeseen
sortuneena olisin voinut silmienne eteen astua. No, kirjoitteluaikani
päättyy pian; käytänkin sitä siis nyt vielä ja kerron kaikki mitä on
tapahtunut viime kirjeeni jälkeen.

Kummeksuin että rouva Jervis ei kutsunut minua illastamaan kanssansa
ja pelkäsin hänen olevan pahastuksissaan; ja lopetettuani kirjeeni
kaipailin häntä makuulle. Hän tuli viimein ylös, mutta näytti aralta
ja pidättyvältä.

"Rakas rouva Jervis", virkahdin minä, "olen iloissani, kun näen
teidät; ettehän ole suuttunut minuun?"

Hän vastasi pahoittelevansa, että asiat olivat kehittyneet näin
pitkälle. Hän oli minun mentyäni puhellut vielä melkoisen tovin
herrani kanssa; tämä oli näyttänyt liikutetulta minun sanoistani ja
polvistumisestani hänen eteensä sekä siitä, että eron saadessani
rukoilin hänen puolestaan. Minä olin omituinen tyttö, oli hän
huomauttanut; hän ei tiennyt miten päin käsittää minua. "Ja joko hän
nyt meni?" sanoi hän. "Aioin lausua hänelle vielä jotakin muuta;
mutta hän käyttäysi niin oudosti, etten tullutkaan pysähdyttäneeksi
häntä." Rouva Jervis kysyi, pitikö hänen kutsua minut takaisin.
"Kutsukaa", virkkoi hän, ja samassa: "Ei: menköön vain, se on parasta
hänelle ja minullekin; hän saa jättää paikkansa, kun nyt olen sanonut
hänet irti. En osaa ymmärtää, mistä hän on tuon kaiken saanut, mutta
eläissäni en ole hänen kaltaistansa kohdannut."

Rouva Jervis sanoi hänen kieltäneen häntä kertomasta minulle kaikkea,
mutta hän uskoi, että hänen arvoisuutensa ei koskaan enää yrittäisi
minulle mitään; ja hänen arvatakseen -- joskaan hän ei ollut siitä
varma -- minä saisin kyllä jäädä, jos pyytäisin sitä suosiollisuutena.

"Minäkö jäisin, rakas rouva Jervis!" huudahdin; "mieluisampaahan
uutista en olisi voinut saada kuin että hän antaa minun mennä.
Ikävöitsen takaisin _ahdinkooni_ ja _köyhyyteeni_, joilla hän minua
uhkasi, sillä vaikka olenkin varma köyhyydestä, en joudu kokemaan
puoleksikaan sellaista ahdinkoa kuin näinä viime kuukausina."

Rouva Jervis, se rakas hyvä sielu, syleili minua kyynelsilmin ja
pahoitteli:

"No, no, Pamela, en minä olisi luullut osoittaneeni niin vähän
rakkautta sinua kohtaan, että sinä ilmaisisit noin suurta ilahdusta
minut jättäessäsi. Varmastikaan en ole edes omaan lapseen kiintynyt
puoleksikaan niin suuresti kuin sinuun."

Hyrähdin itkuun kuullessani hänen puhuvan minulle noin
sydämellisesti, jollainen hän tosiaan on aina ollutkin. "Mitä
mielestänne _voisin_ tehdä, rakas rouva Jervis?" valitin. "Teitähän
rakastan lähinnä isää ja äitiä, ja teistä eriäminen on minulle
suurimpana huolena tästä paikasta lähtiessäni; mutta olen varma
siitä, että jääminen olisi ehdoton hukka. Voinko jäädä ja tuntea
oloni turvalliseksi tuollaisten yritysten ja uhkausten jälkeen -- kun
hän juuri viime kerralla jo vertasikin itseänsä julmaan raiskaajaan
ja sitte käänsi puheensa sellaiseksi leikiksi, että me laittaisimme
keskenämme sievän romanttisen tarinan? Eikö hän jo kahdesti ole
alentanut itseään? Minun on varottava kolmatta kertaa, koska hän
voisi virittää ansansa taatummin, sillä hän ei kenties ollut
odottanut, että halpa palvelustyttö tekisi siinä määrin vastarintaa
herralleen. Ja jos tämän jälkeen pysyisin paikassani, eikö sitä
katsottaisi jonkunlaiseksi oikeutukseksi tuollaisille teoille? Sillä
minun nähdäkseni, jos joku meidän sukupuoleemme kuuluva kohtaa
törkeätä hätyyttelyä ja ilman pakkoa asettuu sille alttiiksi, se
on ahdistajalle rohkaisua hankkeittensa pitkittämiseen: se ei ole
muutakaan kuin hänen johdattamistansa ajattelemaan, että hänelle
annetaan anteeksi mitä suorastaan _ei saa_ antaa anteeksi. Sellainen
alistuminen ei ole mitään vähäistä kannatusta rumille teoille, sanon
teille."

Hän painoi minut rintaansa vasten ja huudahti: "_Sanon teille!_ Mistä
sinä saatkaan kaiken tietosi, kaunoiseni, ja järkevät päätelmäsi,
vuosiltasi noin nuorena? Ihme sinä olet ikäiseksesi, ja minä rakastan
sinua elämäni ajan. Mutta päätätkö siis jättää meidät, Pamela?"

"Kyllä sen teen, rakas rouva Jervis", vakuutin minä, "sillä mitä
muuta voisin asiain ollessa tällä kannalla? Mutta ensin lopetan
keskeneräiset tehtäväni, jos se suvaitaan, ja toivon saavani teiltä
päästökirjan, mainetodistuksekseni, jotta minun ei luultaisi
joutuneen pois paikastani millään haitallisella perusteella."

"Kyllä, annanhan tietysti", lupasi hän; "kirjoitan sinulle
todistuksen jollaista yksikään tyttö ei vielä ole sinun iälläsi
osoittanut ansainneensa".

"Olen varma siitä", lausuin kiitollisena, "että ainiaan rakastan ja
pidän kunniassa teitä kolmantena parhaana ystävänäni, minne hyvänsä
menen tai miksi vain kehitynkin".

Niin menimme vuoteeseen, ja minä en herännyt ennen kuin oli aika
nousta; vilkkaana kuin lintunen sitten aloin peräti hyvillä mielin
valmistella hommiani.

Herrani lienee minulle suutuksissaan, sillä hän meni pari kolme
kertaa ohitseni sanaakaan virkkamatta. Illemmalla hän sitte kohtasi
minut puutarhaan johtavassa käytävässä ja lausui minulle sanan
sellaisen, jota en ollut koskaan kuullut hänen käyttävän miehelle,
naiselle tai lapselle. Ensin hän ärähti: "Tuo letukka on aina
tiellä." Painautuen niin kiinni seinään kuin saatoin (ja käytävän
leveys olisi ollut riittävä vaunuillekin) minä virkoin: "Toivoakseni
en enää kauvan ole teidän arvoisuutenne tiellä." -- "Mene h--ttiin
siitä", tulistui hän (ja se oli se hänen jyrkeä sanansa), "pikku
hylky; viet minulta jo kaiken maltin". Vapisinpa kuullessani hänen
noin kiroavan, mutta huomasin samalla, että hän oli kiusaantunut, ja
ollen menossa pois en piitannut siitä niin paljoa. No, näen, rakkaat
vanhemmat, että kun joku tahtoo tehdä pahuutta, ei ole ihme jos hän
pahoin puhuukin. Olkoon niiltä molemmilta suojassa Jumalan avulla
_teidän kuuliainen tyttärenne_.



19. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Johnimme saadessa tilaisuuden kulkea sitä kautta kirjoitan jälleen
ja lähetän molemmat kirjeet yhtaikaa. En osaa vielä sanoa, milloin
pääsen lähtemään tai millä tavoin tulen, syystä että rouva Jervis
näytti herralleni liivejä, joita hänelle kukitan, ja hän oli sanonut:
"Se näkyy olevan kylläkin hyvää työtä; sen letukan lienee paras jäädä
kunnes saa sen valmiiksi."

Hänellä ja rouva Jervisillä näkyy nykyisin olevan kahdenkeskistä
puheltavaa, josta minulle ei mainita mitään; mutta rouva Jervis on
kuitenkin hyvin ystävällinen minua kohtaan, enkä minä epäile häntä --
kovin kehnoa olisikin, jos epäilisin. Taloudenhoitajattaren tietenkin
täytyy tehdä hänen mielikseen ja totella kaikkia hänen laillisia
määräyksiään; muunlaisia hän ei toki ota noudattaakseen: siksi
hyväsydäminen hän on ja minuun kiintynyt. Mutta _hänen_ on pysyttävä
paikassaan minun mentyäni, joten hänen on kartettava herättämästä
nurjamielisyyttä.

Hän on taas suostutellut minua jäämään ja nöyrtymään.

"Mutta mitä minä olen tehnyt, rouva Jervis?" surkeilin minä. "Jos
olen ollut hurnakka, ynseäsilmä ja nenäkäs letukka, kuten hän minua
nimittelee, niin eikö minulla ole ollut syytä puolellani? Luuletteko
että olisin koskaan unohtanut asemaani, jollei _hän_ olisi unohtanut
esiintyä _herrani_ tavoin? Sanokaa minulle suoraan sydämestänne,
rakas rouva Jervis, saatanko mielestänne jäädä turvallisesti: mitä
_te_ ajattelisitte tai kuinka te tekisitte _minun_ sijassani?"

"Pamela kulta", vastasi hän suudellen minua, "enpä tiedä kuinka
menettelisin tai mitä ajattelisin. Toivoakseni tekisin kuten
sinä teet. Mutta tuskin kukaan muu. Hänen arvoisuutensa on hieno
herrasmies; hänellä on paljon sukkeluutta ja hyvät järjenlahjat,
ja häntä ihailee, kuten tiedän, puolisenkymmentä vallasnaista,
jotka tuntisivat olevansa onnellisia hänen huomaavaisuudestaan.
Hänellä on uljas kartano; ja kuitenkin luulen hänen rakastavan
sinua, vaikka oletkin hänen palkollisensa, enemmän kuin kaikkia
maan säätyläisneitejä. Hän on varmaan yrittänyt voittaa tunteensa,
kun olet niin paljoa alempana häntä, ja arvatenkin hän huomaa, että
hän ei voi. Se kiusaannuttaa hänen ylpeätä sydäntään ja saa hänet
päättämään, että sinun on muutettava pois: ja siksi hän puhuttelee
sinua äreästi, kun sattumalta näkee sinut."

"No, mutta, rouva Jervis", muistutin minä, "kysynpä teiltä: jos
hän voi kumartua minunlaiseni halvan tyttösen puoleen, -- kuten on
juuri mahdollista, sillä olenhan lukenut melkein yhtä kummallisista
tapauksista isoisten miesten ja köyhien neitosten kesken, -- niin
mihin se voi _tähdätä?_ Hän saattaa kenties alentautua ajattelemaan,
että minä ehkä kelpaisin hänelle huvinaiseksi; ja maailman ollessa
nykyisellään ei semmoinen elämä toimita miehiä häpeään, mutta
syöksee naispoloiset perikatoon. Ja jos minä taipuisin moiseen
paheellisuuteen, hän siis pitäisi minut kunnes olisin mennyttä
ja hänen mielensä muuttuisi -- sillä paheellisetkin miehet, olen
lukenut, pian kyllästyvät irstaaseen elämään saman henkilön kanssa
ja tahtovat vaihtelua. Silloin Pamela-rukka häädettäisiin matkaansa
ja häntä osoiteltaisiin hyljittynä pillomuksena; jokainen halveksisi
häntä, ja oikeudenmukaisesti, rouva Jervis, sillä se joka ei kykene
siveyttänsä säilyttämään ansaitsee häpeän. Mutta, rouva Jervis",
jatkoin, "vakuutanpa teille, että jos olisin varmakin hänen
pysyväisestä suosiollisuudestaan ja turvattomuudesta säästymiseltä,
minulla toivoakseni toki on voimaa Jumalalta inhotakseni ja
vastustaakseni hänen kiusauksiaan, vaikkapa hän ei ainoastaan olisi
isäntäni, vaan kuninkaanikin -- itse _synnin_ kammossa. Tätä ovat
rakkaat vanhempani aina opettaneet minulle; ja minä olisin aivan
kurja olento, jos rikkauden tai suosion tavoittamiseksi hukkaisin
hyvän nimeni, -- niin, ja kelvottomampi kuin yksikään muu nuori
tyttö, kun kerran saan ihan tyytyväisenä palatuksi köyhyyteeni ja
pidän vähäisempänä häpeänä joutua kulkemaan ryysyissä ja elämään
ruisleivällä ja vedellä kuten ennenkin, kuin ruveta maailman
ylhäisimmänkään miehen ilottelijaksi."

Rouva Jervis kohotti käsiään, ja hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneliä. "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni!" hän sanoi; "sinä olet
ihailtava ja viehättävä. -- Kuinka voinkaan erota sinusta?"

"No, hyvä rouva Jervis", lausuin minä, "sallikaa minun nyt tehdä
teille kysymys. Teillä ja hänellä on ollut jotakin keskinäistä
puheltavaa, ja teillä mahdollisesti ei ole lupaa kertoa minulle
kaikkea: mutta arveletteko että, jos pyytäisin saada pitää paikkani,
hän on pahoillaan käytöksestänsä? -- niin, ja _häpeissään_ siitä
myös, sillä varmastikin hänen pitäisi hävetä, kun ottaa lukuun hänen
korkean säätyarvonsa ja minun alhaisen asemani, jossa minulla ei
ole mitään muuta turvaa kuin kunniallisuuteni. Uskotteko _omassa_
tunnossanne -- rukoilen teiltä suoramielistä vastausta -- että hän
ei enää koskaan yrittäisi minulle mitään ja että minä saisin täyden
rauhan?"

"Voi, rakas lapsonen", vältteli hän, "älä asettele vastattavakseni
tuollaisia suorasukaisia tiedustuksiasi noin viehkeän totisin
katsein. Minä tiedän vaan, että hän on pahoillaan esiintymisestään;
hän suututteli _ensimäisestä_ kerrasta ja vielä enemmän _toisesta."_

"Niin", virkoin minä, "ja samaten hän kaiketi suututtelee
_kolmannesta_ ja neljännestäkin kerrasta, kunnes on saattanut
neito-paran ihan tärviölle -- ja kellä silloin on syytä pahoitteluun?"

"Ei, Pamela", sanoi hän, "älä vain kuvittele, että minä millään
muotoa edistäisin osaltani sinun hairahduttamistasi. Voin ainoastaan
muistuttaa, että hän ei ole vielä tuottanut sinulle mitään vahinkoa,
eikä ole ihme, jos hän rakastaakin sinua, kun olet niin sievä,
vaikkakin niin paljoa alempi häntä, mutta uskaltaisin vannoakin, että
hän ei enää milloinkaan yritä sinua kohtaan väkivaltaa."

"Te sanotte", huomautin minä, "että hän pahoitteli _ensimäistä_
yritystä kesämajassa. No, kuinka kauvan sitä mielialaa kesti? Vain
siihen asti kun hän jälleen tapasi minut yksinäni, ja tällöin hän
oli hurjempi kuin ennen ja joutui niin _uudestaan_ pahoillensa. Ja
jos hän on ajatellut rakastavansa minua eikä -- teidän sanojenne
mukaan -- voi sille mitään, niin eihän hän uuden tilaisuuden
ilmetessä voisi _kolmannellakaan_ kerralla pidättyä kiusaamasta
minua. Ja minä olen lukenut, että moni mies, joka on hävennyt kehnoja
hankkeitaan torjutuksi tultuansa, ei olisi lainkaan hävennyt, jos
olisi onnistunut yrityksessään. Sitäpaitsi, rouva Jervis, jos
hän todellakaan ei aio yrittää mitään _väkivaltaa_, niin mitä se
merkitse? Sanoessanne että hän _ei voi_ olla pitämättä minusta --
sillä _rakkautta_ se ei voi olla -- eikö sillä tule lausutuksi, että
hän toivoo suistavansa minut turmioon omalla _suostumuksellani_?
Minä _luulen_", sanoin (ja toivoakseni minulla olisi Jumalan avulla
voimaa siten _tekemään_), "että minä en _missään_ nimessä myötäisi
hänen viekoitteluunsa; mutta kovin vaateliasta olisi minun luottaa
omaan lujuuteeni noin etevälahjaista ja rikasta herrasmiestä vastaan,
joka on _isäntäni_ ja katsoo olevansa oikeutettu soimaamaan minua
julkeaksi ja miksi hyvänsä, vain asettautuessani puolustautumaan,
vieläpä käyttäessäni itsevarjelusta ainoastaan siinä, mikä yhtaikaa
koskee sieluni ja ruumiini turvaamista sekä velvollisuuttani Jumalaa
ja vanhempiani kohtaan. Kuinka siis, rouva Jervis", lopetin, "voisin
_pyytää_ tai _haluta_ pysymistä paikassani?"

"No, no", arveli hän, "koska hän näkyy kovasti tahtovan, että sinä
_et_ jäisi, niin se toivottavasti johtuu hyvästä vaikuttimesta --
pelosta että hän lankeisi häpäisemään itsensä kuten sinutkin".

"Ei, ei, rouva Jervis", väitin minä. "Minäkin olen sitä
ajatellut, sillä ilomielin pitäisin häntä arvossa asemani
velvollisuuden mukaisesti. Mutta silloin hän olisi heti suostunut
minun siirtymiseeni armollisen rouva Daversin luo eikä olisi
estellyt edistymistäni; eikä hän olisi sanonut minun joutuvan
palaamaan _ahdinkooni_ ja _köyhyyteeni_, kun olin hänen äitinsä
hyväntahtoisuuden nojalla jo kohoutunut kärsimästä puutetta. Hän
aikoi säikyttää ja _rangaista_ minua, kuten luuli, kun en ollut
mukautunut hänen paheellisuuteensa; ja tämä osoittaa, mitä minun
on odotettava hänen vastaiselta suosiollisuudeltaan, ellen ota
ansaitakseni sitä hänen omalla kalliilla hinnallaan."

Taloudenhoitajatar jäi äänettömäksi, ja minä lisäsin:

"No niin, siitä ei ole sen enempää puhumista. Minun on lähdettävä,
se on selvää; ainoaksi huolekseni koituu, miten erota _teistä_ ja
teidän jälkeenne kaikista toisista, sillä koko toveripiirini on ollut
minuun kiintynyt -- te ja he tulette maksamaan minulle vielä usein
huokauksen ja kyyneleenkin." Ja samassa purskahdin itkuun, en voinut
sitä auttaa, sillä mieluista on olla maahovissa suuren palveluskunnan
parissa ja heidän kaikkien rakastamanansa.

Niin, minun olisikin jo varemmin pitänyt kertoa teille, kuinka
ystävällisesti ja kohteliaasti herra Longman, isännöitsijämme,
esiintyy; tavattoman huomaavainen hän tosiaan on kaikin ajoin! Hän
virkkoi kerran rouva Jervisille toivottelevansa minun tähteni, että
hän olisi nuori mies; minusta muka tulisi hänen vaimonsa, ja hän
säätäisi minulle naimasopimuksessa kaiken omaisuutensa -- ja hänellä
arvioidaan olevan paljon varoja, tietäkääs.

En ollenkaan ylpeile tästä, vaan kiitän Jumalaa ja teidän hyvää
esimerkkiänne, rakkaat vanhempani, kun olen kyennyt käyttäytymään
sikäli, että minulla on jokaisen hyvä sana puolellani -- paitsi
että keittäjättäremme, joka on väliin hieman ärtyinen, eräänä
päivänä nurisi minulle: "Kas, tämä _meidän_ Pamela kulkee hienona
kuin vallasnainen. Siinä sen näkee, mitä on saada korukasvot! --
mihinkähän se tyttö viimeiseltä päätyykään." Hän oli kuumissaan
työstänsä, ja minä menin pois, kun harvoin pistäydynkään alhaalla
keittiössä. Kuulin vielä kellarimestarin huomauttavan: "Sinullapa,
Jane, ei ole hyvää sanaa kellekään: mitä Pamela on sinulle tehnyt? Ei
suinkaan hän ketään loukkaa." -- "Ja mitä minä sitte sanoin hänelle,
siunailija", kivahti närkäs palvelijatar, "muuta kuin että hän on
korea?" Sitte kuulin heidän riitaantuvan ja olin siitä pahoillani,
mutta en sen enempää välittänyt asiasta. Antakaa anteeksi tämä tyhmä
lörpötykseni, pyytää _kuuliainen tyttärenne_.

Ka, unohdin mainita, että tahtoisin jäädä valmistamaan ne liivit, jos
käy turvallisesti päinsä: rouva Jervis vakuuttaa, että minun varmasti
sopii viipyä siihen asti. Minulla ei ole milloinkaan ollut sirompaa
työtä, ja olen valveilla varhain ja myöhään suoriutuakseni siitä,
sillä minä ikävöin teidän luoksenne.



10. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

En saanut toimitetuksi perille viime kirjeitäni niin pian kuin
toivoin, syystä että John (epäilleekö herrani vai eikö, en tiedä
sanoa) oli lähetetty armollisen rouva Daversin luo Isaacin sijasta,
jolla on ollut tapana siellä käydä; ja minä en rohjennut niin
vapaasti vaivata Isaacia enkä niin luottaakaan häneen, vaikka hän
kyllä on hyvin kohtelias minulle. Minun oli siten pakko viivytellä
kunnes John tuli takaisin.

Kenties en taas kohdakkoin voi laittaa uutta kirjettä matkalle.
Tiedän teidän säilyttelevän kyhäyksiäni ja lukevan niitä uudestaan ja
yhä uudestaan -- niin John kertoi -- puhdehetkinänne: siinä määrin
saa sydämellisyytenne teidät rakastamaan kaikkea tytär-raiskaltanne
tulevaa. Saattaa myös minulle tuottaa hiukan huvia lukea niitä itse,
tultuani luoksenne, johdattaakseni mieleeni mistä olen selviytynyt
ja kuinka suuri Jumalan laupeus on ollut minua kohtaan; ja se
toivoakseni edelleen vahvistaa minua hyvissä päätöksissäni, jotta en
tästäpuoleenkaan toimita huonolla käytöksellä ikäänkuin omia sanojani
tuomitsemaan itseäni. Näillä kaikilla perusteilla aion kirjoitella
sikäli kuin saan aikaa, ja tilaisuuden mukaan lähetän selostukset
teille, kun sattuu asioita; ja jollen joka kerta muodollisesti
uudista loppuvakuutustani, niin varmastihan aina uskotte, että se ei
tapahdu kuuliaisuuden puutteesta. Jatkan siis jo taas heti siitä,
mihin viimeksi jäin -- rouva Jervisin kehoittelusta, että pyytäisin
saada pitää paikkani.

Taloudenhoitajattaren tietämättä otin käytäntöön erään
suunnitelman, joksi voinen sitä sanoa. Ajattelin itsekseni joku
päivä takaperin: Tässä minä nyt joudun menemään kotiin köyhän
isäni ja äitini luo, eikä minulla ole mitään asemaani soveltuvaa
ylleni, sillä miltä näyttäisikään tytär-rukkanne silkkisessä
yönutussa, silkki-alushameissa, kamritsihilkoissa, hienoissa
Hollannin-aivinaisissa liinavaatteissa, päärmekengissä, jotka olivat
armollisen rouvan, ja muhkeissa sukissa! Ja vähän ajan kuluttua olisi
näiden täytynyt näyttää vanhalta hylkytavaralta, ja minun samaten,
esiintyessäni niissä. Ihmiset olisivat sanoneet -- sillä köyhä
kansa on kateellista yhtä hyvin kuin rikkaatkin: "Katsokaas matami
Andrewsin tyttöä passitettuna kotiinsa hienosta paikastaan! Onpas se
nyt prameilevinaan! Sopiiko tuommoinen asu hänen köyhien vanhempiensa
olosuhteisiin!"

Kuinka viheliäisinä nuo hepenet verhoisivatkaan minua, ajattelin,
kun kävisivät hiukioimiksi ja menisivät pilalle! Ja miltä näyttäisin
siinäkään tapauksessa, että voisin sitten ostaa kotikutoisia
vaatteita, kutistuakseni niihin yksitellen sikäli kuin saisin
hankituksi? Vanhan silkkihameen alta vilahtelisi esimerkiksi
puolivillainen alushame, ja niin edelleen. Katsoinpa siis paremmaksi
laittautua uuden asemani mukaiseen asuun. Ja vaikka tämä vaatekerta
saattaa näyttää kovin vaivaiselta siihen verraten, mitä olen viime
aikoina tottunut panemaan ylleni, niin se kuitenkin kelpaa minulle
teidän luonanne hyväksi juhla- ja pyhäpuvuksi ja on sellainen, että
voin toivoa kykeneväni edelleenkin pysyttelemään sen tasalla, jos
uutteruudellani on siunausta. Kenenkään tietämättä, kuten sanoin,
ostin sentähden lampuoti Nicholin vaimolta ja tyttäriltä hyvää
tummanruskeata kangasta, heidän omaa kutomaansa, sen verran että
siitä riitti minulle puvuksi ja kahdeksi alushameeksi; ja somistelua
ja rintamuksen sain sievästä kuviollisesta sitsikaistaleesta, joka
oli varastossani.

Minulla oli myös varsin hyvä läpineulottu kamlottitakki, joka
mielestäni kelpasi edelleenkin, ja ostin kahdet flanelliliivit,
jotka kylläkään eivät ole yhtä hyvät kuin joutsenennahkaiseni ja
hienot aivinaiseni, mutta lämpimänä ne minut pitävät, jos joku
naapuri ottaa minut auttamaan lypsyssä, kuten joskus ennen. Sillä
minä olen päättänyt tehdä kaikille teidän hyville naapureillenne
mitä palveluksia suinkin voin, ja toivoakseni saavutan teidän
läheisyydessänne yhtä paljon ystävällisyyttä kuin täällä on osakseni
tullut.

Myöskin hommasin itselleni skotlantilaista palttinaa ja kenenkään
näkemättä valmistin siitä aamu- ja iltapuhteina kaksi paitaa. Jäipä
siitä vielä kahteen pariin teillekin, rakas isä ja äiti. Kotiin
tultuani ompelen ne teille ja toivon teidän ne kelpoittavan.

Sitten ostin kulkukauppiaalta kaksi sievää korville ulottuvaa
hilkkaa, pienen olkihatun, parin kudottuja sitsipäärmeisiä käsineitä
ja kaksi paria valkoisilla suikkeleilla koristettuja sinisiä
piukkalankaisia villasukkia, jotka tosiaan tekevät hyvin siron
vaikutuksen, sekä kaksi kyynärää mustaa nauhaa paidanhihoihin ja
kaularuusukkeeksi. Saatuani ne kaikki kotiin menin kahden päivän
mittaan niitä joka toinen tunti katselemaan: minulla, nähkääs, vaikka
nukun rouva Jervisin kanssa, on oma vaatekammioni, jonne kellään ei
ole asiata. Sanonette, etten ole ollut huono taloudenpitäjä, kun
olen säästänyt niinkin paljon rahoja kokoon; mutta hyvä herttainen
emäntäni aina antoi minulle jotakin.

Minulla oli mielestäni sitä suurempi syy näin menetellä,
kun minut oltiin eroittamassa paikastani muka puutteellisen
velvollisuudentunnon takia ja koska isäntäni odotti lahjoistaan muuta
tunnustusta kuin aioin hänelle myöntää, ja minusta siis oli vain
oikeudenmukaista lähtiessäni jättää hänen lahjansa jälkeeni; sillä
mitenkäpä olisin voinut niitä pitää, ellen tahtonut ansaita hänen
palkkaansa?

Älkää olko huolissanne niistä neljästä guineasta tai lainatko niiden
suorittamiseen takaisin, sillä ne annettiin minulle muutamien
hopearahojen kanssa satunnaistulona, ne kun olivat hänen armonsa
taskussa hänen kuollessaan. Ja kun en odota mitään palkkaa, rohkenen
ajatella ansainneeni nuo rahat armollisen rouvan kuolemasta kuluneina
neljänätoista kuukautena: hänen armonsahan -- kunnon sielu -- ennen
maksoi minulle liiaksikin ystävällisyydellään ja toimittamalla
minulle oppia. Jos _hän_ olisi elänyt, ei mitään tällaista olisi
kaiketikaan tapahtunut! Mutta minun tulisi olla kiitollinen, ettei
ole käynyt pahemmin. Kaikki kääntyy vielä parhain päin; se on
luottamuksenani.

Kuten sanottu, olen siis hankkinut uuden ja sopivamman puvun
ja kaipaan esiintyä siinä halukkaammin kuin ikinä olen uuteen
vaatteukseen laittautunut; sillä silloinhan jo pian pääsen teidän
luoksenne ja rauhalliselle mielelle -- mutta, hst! Nyt hän taitaa
tulla... _Teidän j.n.e_.



21. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minun täytyi keskeyttää, koska pelkäsin isäntäni tulevan; mutta se
olikin vain rouva Jervis.

Hän sanoi: "En voi sallia, että sinun on oltava niin paljon yksinäsi,
Pamela."

"Mitään en pelkää pahemmin kuin seuraa", vastasin minä, "sillä juuri
nytkin säikähdyin niin että sydämeni melkein lakkasi sykkimästä, kun
luulin herran tulevan. Mutta teidän näkemisenne, rakas rouva Jervis,
minua aina ilahduttaa."

"Olen kovin paljon saanut puhua sinusta isäntäni kanssa", huomautti
hän.

"Minua surettaa", virkoin, "kuulla itseäni pidettävän kyllin tärkeänä
hänen minusta haastaakseen".

"Oh", sanoi hän, "minä en saa kertoa sinulle kaikkea. Sinä olet
hänelle tärkeämpi kuin luuletkaan."

"Tai _toivonkaan_", lisäsin minä, "sillä seuraukset siitä, että
hänelle jotakin merkitsen, tekisivät minut arvottomaksi itselleni --
ja kaikille muillekin".

"Oletpa älykäs kuin konsaan joku säätyläisneiti", sanoi rouva Jervis
siihen; "mistä lienetkin sen oppinut". Mutta kehnoja vallasnaisia
niiden täytyy olla, täytyy tosiaan, jotka suurine mahdollisuuksineen
eivät muka ole minua älykkäämpiä. Jääköön tämä kuitenkin sikseen!

"Luulen", lausuin minä, "että olen toki kyllin tärkeä kiusatakseni
häntä, vaikka vain saattamalla hänet ajattelemaan, ettei hän voi
pitää pilkkanaan minunlaistani tyttöstä. Ja se ei muuta ole kuin
soimaus hänen korkeasta asemastaan johtuvalle ylpeydelle, jollaista
nuhdetta hän ei odottanut ja johon hänen on vaikea alistua."

"Siinäkin saattaa olla perää", myönsi taloudenhoitajatar, "mutta
hän on sinulle kovin _vihainenkin_, Pamela; herjaa sinua kymmenillä
nimityksillä ja ihmettelee omaa hupsuuttansa, kun muka osoitti
sinulle niin suurta suosiota, johon sanoi ensin olleensa taipuvainen
äitinsä vuoksi, ja olisi tästedes osoittanut sitä sinun itsesi
tähden, ellet olisi oma vihollisesi".

"Nyt olette minusta häijy, rouva Jervis", sanoin minä; "tahdotte
kehoittaa minua pyytämään, että saisin jäädä tänne, vaikka tiedätte,
mihin vaaroihin siinä antautuisin".

"Ei", muistutti hän, "armollinen herra sanoo, että sinun _on_
lähdettävä: hän näet ei luule maineellensa edulliseksi, että pitää
sinua kartanossaan. Mutta hän toivotteli (älä kerro sitä maailmalle,
Pamela), että tuntisi jonkun jalosukuisen neidin, aivan sinun
kaltaisesi ulkonäöltään ja mielenlaadultaan; ja hän naisi hänet
huomispäivänä."

Punehduin korviani myöten tämän kuullessani, mutta vastasin:
"Jos olisin tuo jalosukuinen nainen ja hän tekisi ensin törkeitä
ehdotuksia, kuten on kahdesti esittänyt minulle raukalle, en
tiedäkään, huolisinko hänestä; sillä sitä naista, joka sietäisi
senlaatuisen loukkauksen, en pitäisi _arvokkaana_ todellisen
herrasmiehen puolisoksi, enempää kuin syyllinen itse olisi mielestäni
herrasmies."

"No, no, Pamela", sanoi taloudenhoitajatar, "kyllä sinä menet sentään
liian pitkälle mielipiteissäsi". "Nähkääs, paras rouva Jervis",
puhuin minä perin vakavasti, sillä muuta en voinut, "minä pelkään nyt
enemmän kuin koskaan ennen. Minä tahdon vain anoa teiltä, joka olette
parhaimpia ystäviäni maailmassa, ettette sanallakaan kehoita minua
jäämään. Puhua isäntäni mieltymyksestä minuun, kun tiedän mihin hän
pyrkii, on kauhistus korvilleni; enkä minä katso olevani turvassa
ennen kuin olen päässyt äiti-rukkani ja isä-parkani luo."

Hän oli minulle hiukan vihoissaan, kunnes vakuutin hänelle, etten
vähääkään ollut levoton hänestä, vaan uskoin olevani turvassa hänen
suojeluksessaan ja ystävyydessään. Ja niin lopetimme keskustelumme
siksi kertaa.

Toivon saavani ne kurjat liivit valmiiksi kahdessa päivässä, jonka
jälkeen minun on vain järjestettävä joitakin liinavaatteita. Sitten
ilmoitan teille, millä keinoin saavun kotiin. Sillä rankkasateet
tekevät jalkapatikassa kulkemisen tukalaksi. Mutta ehkä saan tilaa
lampuoti Nicholin katetuissa kärryissä ja pääsen siten kymmenen
penikulman päähän matkan varrella. Minä näettekös en osaa ollenkaan
hyvin ratsastaa, ja kenties ei kenenkään suotaisi näkevän minua
julkisella valtatiellä. Mutta toivoakseni saatte pian kuulla enemmän
_kuuliaiselta tyttäreltänne_.



22. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kaikilla palvelustovereillani on nyt vihiä lähdöstäni, mutta he eivät
osaa arvata syytä. Rouva Jervis kertoo heille, että isä ja äiti
vanhentuessaan eivät tule toimeen ilman minua, jonkavuoksi palaan
kotiin viihdyttelemään heitä iällisyydessään; mutta sitä eivät näy
uskovan.

He saivat sen tietää kellarimestarilta, joka kuuli isäntäni
kysäisevän minulta eteissuojamaan vievässä käytävässä: "Kuka siellä?"
-- "Pamela, teidän arvoisuutenne", vastasin minä. -- "Pamela!" sanoi
hän, "kuinka kauvan _sinä_ täällä viivyt?" -- "Vain siksi kun olen
kukittanut liivit, jos armollinen herra suvaitsee", selitin minä,
"ja ne ovatkin melkein valmiit". -- "Olisit voinut valmistaa ne
jo aikoja sitten", tiuskaisi hän. -- "Olen tosiaan, sen vakuutan
teidän arvoisuudellenne, ahkeroinut varhain ja myöhään: niissä on
melkoisesti työtä." -- _"Niissäkö työtä!"_ huudahti hän. "Sinä käytät
uutterammin kynääsi kuin neulaasi; en huoli mokomista laiskoista
letukoista talossani."

Hän tuntui säpsähtävän nähdessään kellarimestarin, astuessansa
eteissuojamaan, missä herra Jonathan seisoi. "Mitä _te_ täällä
teette?" sanoi hän. Kellarimestari joutui yhtä hämilleen kuin
minäkin; sillä kun ei minua koskaan ennen ollut noin töykeästi ja
syyttävästi puhuteltu, puhkesin haikeaan itkuun ja riensin pois
heidän kummankin tieltänsä rouva Jervisin luo suruani valittelemaan.

"Se rakkaus", virkkoi hän, "on sitä riivattua! Kuinka monenlaisissa
muodoissa se ihmisissä esiintyykään! Ja jotkut se saa esiintymään
aivan päinvastaisesti omalle sisimmälle luonteellensa."

Yksi ja toinen on senjälkeen kuiskaillut: "Ka, rouva Jervis,
menetämmekö me Pamela-rouvan?" kuten he minua nimittävät. "Mitä
hän on tehnyt?" Ja sitten hän kertoo heille kotiinlähdöstäni
yllämainittuun tapaan.

Hän sanoi jälkeenpäin minulle: "No, Pamela, sinä olet tehnyt
isännästämme, joka ennen oli maailman säysein herrasmies, mitä
närkkäimmän kiukuttelijan. Mutta sinun vallassasi on lauhduttaa hänet
entiselleen, vaikka toivon ettet koskaan tee sitä hänen ehdoillaan."
Tämä rouva Jervisin puhe oli hyvin ystävällistä, mutta se vihjaisi
minulle, että hän ajatteli yhtä pahaa herrani aikeista kuin minäkin;
ja koska hän tunsi hänen aivoituksensa paremmin kuin minä, saivat nuo
sanat minut vakuutetuksi, että minun oli lähdettävä pois niin pian
kuin suinkin.

Isäntäni tuli juuri silloin sisälle juttelemaan rouva Jervisin
kanssa talousasioista, koska hän oli kutsunut vieraita päivälliselle
huomiseksi. Minä nousin ylös, ja kun olin itkenyt hänen tylyytensä
vuoksi käytävässä, käänsin kasvoni poispäin. "Voit hyvinkin", sanoi
hän, "kääntää kirotut kasvosi pois; jospa en olisi niitä koskaan
nähnyt! -- Rouva Jervis, kauvanko häneltä menee niiden liivien
kukittamiseen?"

"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut,
olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo
muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän
vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".

"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo
pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän
lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saa _teidätkin_,
jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."

Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään
paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää
tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin
ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" -- sillä hänen ankara puristuksensa
kivisti sormiani.

Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän
pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin
niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin
kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut
pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.

Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on
hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja
rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten
sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin
hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni)
molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela!
Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä
minä uskon, että syy pikemmin on _kenessä muussa_ tahansa kuin
_sinussa."_

"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne
arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä
itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin
voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.

Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa
myöskin herra Longman minua pitää.

Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut
paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme,
toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia.
Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle
kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia
paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti,
lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku
emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät,
sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut
pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole
totta?"

"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin
toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".

"Mikä h--tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En
ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei
tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle
juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpä _sinä_
olisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin
kunnollinen nainen, niin pelkäisin, että _hän_ on ollut vihollisesi."

"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on
rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä,
mitä minulla maailmassa on."

"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä
olet liian _kaunis_, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen.
Ah, enkö osannut oikeaan?"

"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että
isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle,
se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta,
mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo
mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä.
Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on
hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".

"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo on _sinussa_ kaunis piirre,
mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun
täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja
seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä
lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.

Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua
rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja
vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsi _yhdeltä_, kuin
_tuota yhtä miellyttämällä_ tehdä _jokainen muu_ vihollisekseen ja
joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi! _Teidän j.n.e_.



23. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Meillä oli suuri joukko naapuriston herrasmiehiä ja heidän
rouvasväkeänsä tänään päivällisillä. Isäntäni toimitti heille muhkeat
pidot: Isaac, herra Jonathan ja Benjamin palvelivat pöydässä; ja
Isaac on kertonut rouva Jervisille, että naiset aikovat piakkoin
käydä taloa katselemassa, uteliaina tarkatakseen minua, sillä he
kuuluvat sanoneen isännälleni, kun ilo oli ylinnä: "Kuulkaahan, herra
B..., teillähän on palvelustyttö, joka on maan kuulu kauneudestaan;
ja me tahdomme kaikin mokomin nähdä hänet ennenkuin täältä lähdemme."

"Tyttönen on varsin mukiin menevä", vastasi hän, "joskaan ei
sellainen kaunotar kuin te sanotte. Hän oli kamarineitona äidilläni,
joka kuolinvuoteellaan kehoitti minua kohtelemaan häntä hyvin. Hän on
nuori, ja kaikki, mikä on _nuorta_, on _kaunista."_

"Niin, niin", virkkoi eräs naisista, "se on totta; mutta vaikkei
äitinne olisikaan häntä siten suositellut, kauneudella on sellainen
teho, että teidänlaisenne komea herrasmies epäilemättäkään ei olisi
tarvinnut mitään kehoitusta ollakseen hänelle ystävällinen".

He nauroivat kaikin isännälleni ja hän kuuluu nauraneen seuran
vuoksi, mutta sanoneen: "En tiedä, mistä johtuu, että katselen
toisenlaisilla silmillä kuin muut. Olen näetten kuullut hänen
kauneuttansa kehuttavan enemmän kuin se mielestäni ansaitsee: hän on
varsin sievä, kuten sanoin; mutta hänen suurin etunsa on siinä, että
hän on nöyrä, kohtelias ja uskollinen ja saa kaikki palvelustoverit
häntä rakastamaan. Varsinkin taloudenhoitajattareni on häneen
hullaantunut, ja tiedättehän, hyvät naiset, että hän on perin
tarkkasilmäinen. Mitä taasen meidän Longmaniin ja Jonathaniin tulee,
olen kuullut, että jos he olisivat kyllin nuoria, he taistelisivat
tytöstä. Eikö totta, herra Jonathan?"

"Tosiaankin, teidän arvoisuutenne", vastasi tämä, "suvainnette
minun vakuuttaa, etten koskaan ole tuntenut hänen vertaistaan; ja
armollisen herran koko huonekunta on samaa mieltä".

"Nyt sen kuulitte!" virkkoi isäntäni.

"Kah", huudahtivat naiset, "lähdemmekin tästä rouva Jervisiä
tervehtimään ja toivomme näkevämme tuon helmen".

Luulen että he ovat tulossa. Kerron teille lopun myöhemmin. Jospa he
jo olisivat käyneet ja menneet tiehensä! Eivätkö he voi leikitellä
ilman minua?

       *       *       *       *       *

Niin, ne hienot naiset kävivät täällä ja ovat jälleen menneet.
Olisin tahtonut olla poissa, jos olisin voinut, ja pujahdinkin
pukuhuoneeseen; mutta he näkivät minut sisälle tullessaan. Niitä oli
neljä: lady Arthur, joka asuu suuressa valkoisessa talossa mäellä,
lady Brooks, lady Towers ja neljäntenä kuulemma joku kreivitär, jonka
vaikeasti lausuttavan nimen olen unohtanut.

"Kah, rouva Jervis", sanoi eräs naisista, "hyvää päivää! Olemme
tulleet tiedustamaan vointianne." -- "Olen hyvin kiitollinen
armollisille naisille", vastasi rouva Jervis; "suvaitsetteko
istahtaa?"

"Mutta", virkkoi kreivitär, "emme ole tulleet _ainoastaan_
tiedustellaksemme rouva Jervisin vointia, vaan samalla katsomaan
harvinaisuutta". -- "Ah", säesti lady Arthur, "en ole nähnyt
Pamelaanne kahteen vuoteen, ja sanotaan hänen sillävälin varttuneen
ihmeellisen sieväksi".

Silloin toivoin, etten olisi ollut pukusuojassa, sillä tullessani
ulos heidän täytyi ehdottomasti tietää, että olin kuullut heidän
puheensa: mutta olen usein huomannut, että ujot ihmiset tuottavat
itselleen kiusaa ja häkeltyvät sitä enemmän, kun koettavat sellaista
välttää.

"Niin, niin", myönsi rouva Jervis, "Pamela on tosiaan hyvin sievä;
hän onkin tuolla pukuhuoneessa. -- Pamela, tulehan tänne!" Minä tulin
ulos aivan punehtuneena, ja he hymyilivät toisilleen.

Kreivitär tarttui minua kädestä. "Kas, todellakin", suvaitsi hän
sanoa, "huhu ei ole liioitellut, vakuutan teille! -- Älä ujostele,
lapsi", -- ja hän tuijotti minua suoraan kasvoihin; "soisin, että
minäkin voisin tuollaisista kasvoista kainostella". Oi, kuinka
hupsulta minä näytinkään!

Lady Arthur virkkoi: "Niin, hyvä Pamelani" (kertaan hänen armonsa
lauseen sanasta sanaan), "älä noin hämmästy, vaikka sekin sinua
pukee. Minusta kunnon emäntä-vainajasi valitsi viisaasti ottaessaan
itselleen sellaisen suloisen ja sievän seuralaisen. Jos hän vielä
eläisi, niin hän olisi sinusta aika ylpeä, koska hän sinua aina
ylisteli."

"Ah, madam!" puuttui puheeseen lady Brooks, "ettekö luule, että
niin _kuuliainen_ poika kuin naapurimme, joka aina _ihaili_ mitä
hänen äitinsä _rakasti_, ylpeilee tällaisesta sievästä neitosesta,
puhuipa hän pöydässä mitä tahansa?" Hän katseli niin ilkkuvasti ja
virnistellen, -- en voi häntä sietää.

Lady Towers sanoi vapaapuheisemmin (häntähän kuulutaan pidettävänkin
nokkelana): "No, rouva Pamela, en voi sanoa pitäväni sinusta
niin paljoa kuin nämä arvoisat naiset; sillä jos olisit _minun_
palvelijattareni, en suinkaan huolisi jättää sinua _herrasi_ kanssa
kahdenkesken samaan huoneeseen." Sitten he kaikki purskahtivat isoon
nauruun. Minä tiedän mitä olisin sanonut, jos olisin uskaltanut.
Mutta he ovat ylhäisiä naisia -- ja sellaiset saavat haastaa mitä
tahansa.

Lady Towers virkkoi: "Osaako tuo ihana kuva puhua, rouva Jervis?
Puhuvat silmät sillä ainakin on! Voi sinua pikku veitikkaa", lisäsi
hän ja taputti minua poskelle, "sinä olet syntynyt syöksemään muita
turmioon tai itse siihen joutumaan!"

"Jumala varjelkoon _kummastakin_, teidän armonne", sanoin minä.
"Pyydän saada poistua; sillä halpuuteni tunto tekee minut
sopimattomaksi näin ylhäisten ihmisten seuraan."

Sitte lähdin pois parhaimman taitoni mukaan niiaten, ja lady Towers
huomautti mennessäni: "Näpeästi sanottu, totisesti!" Ja lady Brooks
sanoi: "Katsokaa tuota vartaloa! En ole eläissäni nähnyt moisia
kasvoja enkä moista vartaloa; ihan varmaan hän on parempaa sukua kuin
olette minulle kertoneet!"

Ja niin he jatkoivat vielä puolisen tuntia minun ylistelemistäni,
kuten minulle on mainittu; ja iloinen olin päästessäni heidän
sanojensa kuuluvilta!

Mutta he näkyvät alas mentyään kertoneen isännälleni _sellaista_ ja
puhuneen niin paljon _minusta_, että hänen oli vaikea sitä kestää;
mutta koska se ei juuri ollut edullista maineelleni, en tietenkään
voinut siitä ylpeillä; ja pelkäsin ettei siitä minulle mitään hyvää
koituisi. Tämä on uusi syy, miksi toivon pois tästä talosta.

Nyt on torstai-aamu, ja ensi torstaina toivon pääseväni lähtemään;
sillä minä olen nyt lopettanut työni, ja hänen arvoisuutensa on
hirveän äreä! Minua suututtaa, että hänen äkäisyydestänsä niin
paljon piittaan. Jos hän joskus onkin tuntenut minua kohtaan
ystävällisyyttä, uskon että hän nyt minua sydämestään vihaa.

Eikö ole omituista, että rakkaus niin paljon lähentelee vihaa?
Mutta tämä häijy rakkaus ei suinkaan olekaan todellisen hyveellisen
rakkauden kaltaista: sellaisen _rakkauden_ täytyy olla yhtä kaukana
_vihasta_ kuin valo on pimeydestä. Ja kuinka paljon tämä viha
olisikaan karttunut sitte kun hänen ilkeä tahtonsa olisi tullut
tyydytetyksi, jos hän olisi löytänyt viheliäisen rikostoverin!

Niin, pienestä esimerkistä voimme käsittää paljon. Ellei
_viattomuudella_ voi saavuttaa tavallista kohteliaisuutta, mitä
_syyllisyys_ voikaan toivoa, sitte kun uutuuden viehätys on haihtunut
ja mieli kaipaa vaihtelua? Luemmehan pyhässä raamatussa, kuinka
jumalaton Amnon saatettuaan Tamar-paran tärviölle vihasi häntä
enemmän kuin milloinkaan oli häntä rakastanut ja tahtoi häätää hänet
talostaan.

Kuinka onnellinen olen, vaikka minut häädetäänkin, kun minulla on
suloisena seuralaisena viattomuuteni! Pysyköön se aina kumppaninani!
Ja kun en ylimielisesti luota omiin voimiini ja tahdon välttää
kiusaajaa, toivon Jumalan armollansa minua auttavan.

Suokaa anteeksi, että kirjeessäni toistan osan jokahetkistä
rukoustani. Lähinnä Jumalan hyvyyttä olen kaikesta
kiitollisuudenvelassa teidän hurskaudellenne ja opettavaiselle
esimerkillenne, rakkaat _köyhät_ vanhempani! Lausun tuon sanan
ilolla, sillä teidän _köyhyytenne_ on minun _ylpeyteni_, kuten teidän
vilpittömyytenne on oleva esikuvanani.

Heti kun olen syönyt päivällistä, puen ylleni uudet vaatteeni. Minä
ikävöin niiden käyttämistä. Tiedän, että tuotan rouva Jervisille
yllätyksen, sillä hän saa nähdä minut vasta kun olen täysissä
tamineissa. John on palannut, ja pian lähetän teille kirjoittelujani.
Olen kuullut hänen lähtevän varahin aamulla, ja siksi lopetan tähän,
vakuuttaen olevani _teidän mitä kuuliaisin tyttärenne_.

Älkää hukatko aikaanne tulemalla minua vastaan, kun hetki on niin
epätietoinen. On kovaa, ellen saa kyytiä teidän luoksenne. Mutta
ehkei isäntäni kiellä Johnia lähtemästä minua tuomaan. Luullakseni
voin varsin hyvin ratsastaa hänen takanaan, sillä hän on perin
huolellinen ja rehellinen. Te tunnette Johnin yhtä hyvin kuin
minäkin; hän rakastaa teitä molempia. Sitäpaitsi voinee rouva Jervis
minua jollakin tavoin auttaa matkalle.



24. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kirjoittelen niin kauvan kuin viivyn, vaikkakin pelkkiä typeryyksiä.
Sillä minä tiedän teidän iltaisin lueskelevan kirjeitäni, senvuoksi
että ne tulevat minulta. John on kertonut, kuinka suuresti te
ikävöitsette kotiintuloani; mutta hän mainitsi sanoneensa teille,
että hän toivoi tapahtuvan jotakin, mikä sen estäisi.

Olen mielissäni, ettette ilmoittanut hänelle poismuuttoni syytä;
sillä _jos_ palvelustoverini sen arvannevatkin, on parempi niin, kuin
että kuulisivat sen teiltä tai minulta. Sitäpaitsi todellakin soisin,
että isäntäni lakkaisi minunlaistani tyttö-poloista ajattelemasta.
Paitsi häneltä osakseni tullutta epäsuosiota on hänen luonteensa
muutenkin aivan muuttunut, ja minä alan uskoa rouva Jervisin sanoja,
että hän pitää minusta eikä voi sille mitään. Ja kuitenkin hän
koettaa ne tunteensa voittaa eikä keksi siihen muuta keinoa kuin olla
minua kohtaan tyly.

Älkää pitäkö minua havittelevana ja itseluuloisena. Sillä minua
pikemmin surettaa kuin ylpeillyttää nähdessäni sellaisen herrasmiehen
alentavan itsensä ja minun takiani vähentävän kunnioitusta, jota
kaikki hänen palkollisensa häntä kohtaan ennen tunsivat. -- Mutta
tänään minun on kerrottava teille uudesta puvustani.

Päivällisen syötyäni menin siis ylikertaan ja sulkeuduin pieneen
kammiooni. Siellä laittausin uuteen asuuni ja panin tavallisen
pyöreän hilkan päähäni, mutta vihreällä solmukkeella somistettuna.
Pukeuduin kotikutoiseen viittaani ja hameeseeni, ja sileihin
nahkakenkiin, jotka kuitenkin olivat valmistetut niin sanotusta
Espanjan sahvianista. Vedin jalkaani vaatimattomat sukat -- nimittäin
vaatimattomat niiden rinnalla, jollaisia viimeiseltä olen käyttänyt,
vaikka mielestäni nämä oivallisesta langasta kudotut kelpaavat varsin
hyvin jokapäiväisiksi; sidoin kaulaani musliinisen poimukauluksen ja
mustan silkkihuivin armollisen rouvan minulle antaman ranskalaisen
röyhelön asemesta, ja irroitin korvarenkaat korvistani. Kun olin
täysissä pukimissa, otin kahdella sinisellä rihmalla kiinnitettävän
olkihatun käteeni ja vilkaisin kuvastimeen niin ylpeänä kuin konsaan.
Sanoakseni totuuden en ole ikänä esiintynyt mielestäni niin hauskassa
asussa.

Kovin suloiselta tuntuu astua alas vaatimattomaan olotilaan kevein
mielin, viattomana ja kohtaloonsa tyytyväisenä! Mitään sen vertaista
ei olekaan! Näen selvästi, ettei nöyrää sydäntä voi kohdata mikään
varsin kamala pettymys, kääntyköön onnen ratas minnepäin tahansa.

Menin siis alikertaan etsimään rouva Jervisiä, nähdäkseni mitä hän
asustani piti. Portaissa tapasin sisäkkömme, Rachelin; hän niiasi
minulle syvään eikä näkynyt minua tuntevan. Minä hymyilin ja astuin
taloudenhoitajattaren tupaan, missä kunnon rouva Jervis istui työnsä
ääressä ompelemassa naisenpaitaa: ja voitteko sitä uskoa? Hänkään ei
aluksi tuntenut minua, vaan nousi, sieppasi silmälasit nenältänsä ja
virkkoi: "Etsittekö todellakin _minua?"_

En voinut olla nauramatta ja sanoin: "Hei, hei, rouva Jervis! mitä,
ettekö minua tunne?" -- Hän seisoi aivan kummastuneena ja tarkkasi
minua kiireestä kantapäähän. "Kah, sinä ihan hämmästytät minut!" hän
sanoi. "Mitä, Pamelako noin muuttuneena! Kuinka se on tapahtunut?"

Isäntäni sattui astumaan sisälle, ja kun seisoin selin häneen, luuli
hän minua rouva Jervisin kanssa juttelevaksi vieraaksi ja poistui
jälleen, kuulematta taloudenhoitajattaren kysymystä, oliko hänen
arvoisuudellaan mitään määräyksiä annettavana. Rouva Jervis käänteli
minua puolelle ja toiselle, ja minä näytin hänelle kaikki pukineeni
alushametta myöten, jolloin hän kävi istumaan lausuen: "Kah, olen
ihan ihmeissäni! Minun täytyy istua. Mitä tuo kaikki tarkoittaa?"

Kerroin hänelle, että kun minulla ei ollut uuteen asemaani sopivia
vaatteita isän kotiin palatessani, oli parempi, että varasin niitä jo
täällä, koska lähtöni oli lähellä, jotta palvelustoverini näkisivät
minun osaavan sovittautua niihin olosuhteisiin, joihin nyt jälleen
jouduin.

"Oh", sanoi hän, "en ole sinunlaistasi ennen nähnyt. Mutta tämä
surullinen lähtövalmistus (sillä nyt näen sinun olevan aivan
tosissasi) vaikuttaa minuun niin masentavasti, etten tiedä kuinka
kestän. Oi, rakas Pamelani, kuinka voin sinusta erota?"

Isäntäni soitti takasalista, joten minä poistuin ja rouva Jervis
riensi häntä palvelemaan. Hän sanoi tälle: "Olin tulossa sisälle
ilmoittaakseni teille, että matkustan Lincolnshireen ja mahdollisesti
sisareni luo Daversille, viipyen poissa jonkun viikon. Mutta
sanokaahan, kuka sievä neitonen teidän luonanne oli?"

Rouva Jervis sanoo hymyilleensä ja kysyneensä, eikö hänen
arvoisuutensa tiennyt, kuka se oli. "En", vastasi hän; "en ole häntä
koskaan ennen nähnyt. Lampuoti Nicholilla ja lampuoti Bradyllä ei
kummallakaan ole sellaista siistiä, keimeätä tytärtä, ei suinkaan?
Vaikken nähnyt hänen kasvojansakaan", lisäsi hän. "Ellei teidän
arvoisuutenne pahastu", virkkoi rouva, "tuon hänet nähtäväksenne;
sillä minun mielestäni hän vie voiton Pamelastamme".

Tästä en ollut hänelle kiitollinen, kuten hänelle jälkeenpäin
sanoinkin (sillä se tuotti minulle paljon kiusaannusta ja
ikävyyksiäkin, saatte kuulla).

"Ei voi olla mahdollista", suvaitsi armollinen herra lausua, "mutta
jos saatte keksityksi jonkun verukkeen, niin antakaa hänen tulla
sisälle".

Sitten rouva Jervis tuli minun luokseni ja sanoi, että minun oli
lähdettävä hänen kanssaan isännän puheille. "Mutta", hän lisäsi,
"anna hänen kaikella muotoa itse ottaa selko siitä, kuka olet, sillä
hän ei tunne sinua". -- "Hyi, rouva Jervis", pahoittelin, "kuinka
saatoitte minulle sellaista tehdä? Sitäpaitsi se näyttää liian
vapaalta sekä minun että hänen esiintymiseksi." -- "Sanon sinulle",
tivasi hän, "että sinun on tultava sisälle; ja älähän paljasta
itseäsi ennen kuin hän sinut tuntee".

Niin menin sisälle, tyhmä tyttö mikä olinkin; vaikka kyllähän
hän olisi minut joskus toiste nähnyt, ellei silloin. Ja
taloudenhoitajatar pakoitti minut ottamaan olkihattuni käteeni.

Niiasin syvään, mutta en virkkanut sanaakaan. Kaiketikin hän tunsi
minut heti kasvoni nähtyänsä; mutta hän oli viekas kuin Lucifer. Hän
astahti luokseni, tarttui käteeni ja virkkoi: "Kenen sievä tyttö sinä
olet? Varmaankin Pamelan sisar; olet niin hänen näköisensä. Niin
siro, niin siisti, niin kaunis! Kah, lapseni, sinulle ei sisaresi
Pamela läheskään vedä vertoja!"

Jo hämmästyin aivan tolkuttomaksi; olisin puhunut, mutta hän tarttui
minuun niskasta. "Ka", sanoi hän, "sinä olet perin sievä, lapseni;
en olisi näin vapaa _sisartasi_ kohtaan, sen vakuutan; mutta minun
täytyy suudella _sinua"_.

"Armollinen herra", hätäännyin minä, "voi, olen tosiaan Pamela, olen,
Pamela minä olen, juuri hän itse!"

Hän suuteli minun kykenemättäni sitä estämään ja sanoi: "Mahdotonta!
sinä olet puolta suloisempi tyttö kuin Pamela; ja varmaan voin olla
viattoman vapaa _sinun_ kanssasi, vaikken osoittaisi sellaista
suosiota hänelle."

Tämä oli minulle todellakin paha kepponen, jollaista en ollut voinut
odottaa; ja rouva Jervis näytti yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin --
avuliaisuutensa vuoksi. Vihdoin pääsin pois ja juoksin ulos salista
mitä tuskallisimmin kiusaantuneena, niinkuin saatatte arvata.

Hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa ja määräsi vihdoin minut
saapumaan luoksensa. "Tule sisälle, hälläkkä!" kutsui hän -- siten
hän minua todellakin nimitti. Voi hyväinen, olipa se puhetta! "Ketä
varten sinä kujeilit? Olin päättänyt, etten enää koskaan osoittaisi
niin paljoa huomaavaisuutta mokomalle kelvottomalle", sanoi hän; "ja
sinun pitää silloin laittautua valepukuun viehättääksesi minua, ja
vielä olla olevinasi, senkin tekopyhä..."

Nyt loppui kärsivällisyyteni. "Heretkää, hyvä herra", lausuin, "älkää
ainakaan syyttäkö minua valepuvusta ja teeskentelystä: sillä molempia
minä vihaan, vaikka olenkin halpa. En ole pannut ylleni valepukua."

"Mitä hittoa" -- juuri niin hän sanoi -- "sitten tarkoitat tuolla
asulla?"

"Kah, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sallikaa minun sanoa, että
tarkoitukseni on mitä rehellisin. Olen tosiaan käynyt valepuvussa
aina siitä asti kun armollinen rouvani, teidän äitinne, otti minut
köyhien vanhempaini luota. Tulin hänen armonsa taloon niin köyhänä
ja halpana, että nämä vaatteet, joihin nyt olen puettuna, ovat
ruhtinaalliset niihin verraten, mitkä minulla silloin oli ylläni. Ja
hänen hyväntahtoisuutensa kasaannutti minulle rikkaita vaatteita ja
muita lahjoja. Mutta koska nyt niin pian palaan köyhien vanhempaini
luo, en voi käyttää noita uhkeita pukineita joutumatta sormella
osoitetuksi, ja senvuoksi olen ostanut sellaista, mikä paremmin sopii
asemaani ja samalla kelpaa hyväksi pyhäpuvuksi, kun pääsen kotiin."

Hän otti minut syliinsä ja samassa työnsi minut luotaan. "Rouva
Jervis", sanoi hän, "viekää pois tämä pieni velho; en voi häntä
sietää enkä olla sietämättäkään!" -- Kummalliset sanat! -- "Mutta
odotahan; älä mene!... Mene sentään!... Ei, tule jälleen!"

Luulin, että hän oli hullu; sillä hän ei tiennyt mitä tahtoi. Aioin
kuitenkin lähteä, mutta hän astui perässäni, tarttui käsivarteeni ja
vei minut jälleen sisälle: varmaan hän puristi käsivarteni sinelmiin,
sillä siinä on vieläkin merkit. "Herra, herra", rukoilin minä,
"säälikää toki; tulenhan minä sisälle, tulenhan minä!"

Hän istahti ja katsoi minuun, ja tätä jälkeenpäin ajatellessani hän
tuntui minusta yhtä houkkiomaiselta kuin minunlaiseni tyttö-parka.
Vihdoin hän lausui: "Niin, rouva Jervis, kuten teille sanoin, te
voitte sallia hänen viipyä vähän kauvemmin, nähdäkseni huoliiko
sisareni Davers hänestä, jos hän sillävälin nöyrtyy, pyytää sitä
suosionosoituksena sekä katuu nenäkkyyttänsä ja sitä vapautta, millä
hän on minua kuvaillut talonväelle kuten muillekin".

"Niin teidän arvoisuutenne minulle sanoi", virkkoi rouva Jervis,
"mutta en ole nähnyt hänessä pienintäkään taipumusta tunnustamaan
mitään rikkoneensa".

"Ylpeyttä ja nurjuutta", sanoi hän, "oikein kukkuramitalla! Ja
kuitenkin hän on teidän erikoinen suosikkinne! No, vielä kerran
alennun ilmoittamaan sinulle, huippana", lausui hän puhuen minulle,
"että saat viipyä edelleen kaksi viikkoa, kunnes olen tavannut
sisareni. Kuuletko mitä sanon, kuvapatsas? Etkö osaa puhua, etkä ole
kiitollinen?"

"Teidän arvoisuutenne säikähdyttää minut niin", selitin, "että
tuskin osaan puhua: mutta rohjennen sanoa pyytäväni ainoastaan sitä
suosionosoitusta, että saan lähteä isän ja äidin luo".

"Hupsu tyttö", virkkoi hän, "etkö tahdo mennä sisarelleni Daversille
kamarineidoksi?" -- "Hyvä herra", vastasin minä, "kerran olisin ollut
mielissäni siitä kunniasta, mutta te suvaitsitte sanoa, että hänen
armonsa sukulainen olisi minulle vaarallinen tai minä hänelle."
"Kirottua nenäkkyyttä!" tiuskaisi hän; "kuuletteko, rouva Jervis --
kuuletteko, kuinka töykeästi hän minulle vastailee? Onko tuollaista
verratonta, itsetietoista röyhkeyttä ennen nähty?"

Silloin minä purskahdin itkuun. Rouva Jervis sanoi: "Hyi, Pamela,
hyi!" Ja minä sanoin: "Osani on tosiaan hyvin raskas. Minä en
suinkaan tahtoisi loukata ketään; ja kuitenkin näyn tehneen
itseni syypääksi varomattomuuksiin, jotka ovat maksaneet minulle
palveluspaikkani, ja herrani suosion; ja niin minut on häädetty. Ja
kun aika on tullut, jolloin minun pitäisi palata köyhien vanhempaini
luo, minun ei sallita rauhassa lähteä. Armollinen herra, mitä
olenkaan tehnyt, jotta minua kohdellaan pahemmin kuin varasta?"

"Varasta!" huudahti hän, "se sinä juuri oletkin, letukka; sinä _olet_
minut ryöstänyt".

"Kuka, minäkö, herra", sanoin minä. "Minäkö teitä ryöstänyt? Ka,
tehän olette rauhantuomari ja voitte lähettää minut vankilaan, jos
tahdotte, ja alistaa minut henkipattona tuomittavaksi! Jos voitte
todistaa, että minä olen teiltä varastanut, niin varmaan ansaitsen
kuoleman."

En laisinkaan käsittänyt hänen tarkoitustansa, vaikken siitä
sittenkään pitänyt, kun se jälkeenpäin minulle selitettiin.
-- Kas niin, -- ajattelin, -- mitä tästä lopuksi tuleekaan,
jos Pamela-rukkaa syytetään varkaaksi! -- Sitten juolahti heti
mieleeni, kuinka julkeisin näyttää kasvojani rehellisille köyhille
vanhemmilleni, jos minua vain epäiltäisiinkin.

"Mutta, hyvä herra", sanoin minä, "sallikaa minun tehdä vain yksi
kysymys älkääkä minua senvuoksi herjatko, pyydän; sillä minä en
tarkoita mitään puutteellisesti kunnioittavaa: jos olen tehnyt
väärin, miksei minua jätetä taloudenhoitajattarenne tutkittavaksi
ja häädettäväksi, kuten on tapahtunut muille tytöille? Ja jos Jane,
Rachel tai Hanna rikkoisivat, alentuisiko armollinen herra ottamaan
heitä huomioonsa? Ja miksi niin alennutte minun tähteni? Sanokaahan,
herra, ellen ole ollut muita pahempi, niin miksi minun on kärsittävä
enemmän kuin muiden? Miksei minua ajeta talosta enemmittä mutkitta?
Sillä minä en tosiaan ole kyllin tärkeä, jotta isäntäni alentuu
minusta välittämään ja vihastuu minunlaiseni olennon tähden."

"Kuuletteko, rouva Jervis", huusi hän jälleen, "kuinka nenäkkäästi
tuo hävytön suupaltti minua kuulustelee? Ka, julkimus", sanoi hän,
"eikö hyvä äitini toivonut, että pitäisin sinusta huolta? Ja eikö
sinua aina ole kohdeltu tavallista palkollista parempana? Siitäkö
sinä kiittämättömyydessäsi minua moitit?"

Mutisin jotakin itsekseni, ja hän vannoi tahtovansa sen kuulla.
Pyysin päästä sanojani ääneen lausumasta, mutta hän vaati sitä. "No
hyvä", virkoin, "jos teidän arvoisuutenne täytyy tietää, minä sanoin,
ettei hyvä emäntäni toivonut huolenpitonne ulottuvan _huvimajaan_
eikä hänen _pukuhuoneeseensa"_.

Niin, tämä oli jokseenkin röyhkeätä, sanonette. -- Ja hän suuttui
niin kovin, että minun täytyi puikkia tieheni; rouva Jervis sanoi
olleenkin onnellista, että pääsin livistämään.

No, mikä siis paneekaan hänet noin ärsyttelemään? Se vastaukseni
kyllä melkein surettaa minua; mutta joka tapauksessa olisin iloinen
päästessäni heti pois. Sillä minä alan käydä yhä pelokkaammaksi.

Juuri nyt herra Jonathan lähetti minulle nämä rivit (hyväinen aika,
mitä minun on tehtävä?):

RAKAS PAMELA-NEITO,

Ole varuillasi; sillä Rachel kuuli isäntäni lausuvan rouva
Jervisille, joka hänen luullakseen puolusteli sinua: 'Älkää sanoko
enempää, rouva Jervis, sillä jumaliste, minä otan hänet.' Polta tämä
heti.

Oi, rukoilkaa tytär-poloisenne edestä! Rouva Jervis kutsui minua
makuulle, sillä kello on yli yksitoista, ja kylläpä hän saa tästä
kuulla; sillä kaikki oli hänen syytänsä, vaikkei hän tarkoittanut
pahaa. Mutta minä olen ollut ja olen vieläkin kovin kiihtyneenä, ja
kaiketi hän sanoo, että olen ollut perin suulaskin.

Oi, rakas isä ja äiti, mahti ja rikkaus eivät koskaan tarvitse
asianajajia! Mutta tuo köyhä säätyläisnainen ei voi elää ilman häntä,
ja herra on ollut hänelle kovin ystävällinen. -- Hyvää yötä siis!
Kenties lähetän tämän aamulla, mutta saattaa jäädä lähettämättäkin,
minkävuoksi en lopeta, vaikken voi kyllin usein toistaa (joskin teen
sen varsin pelokkaasti), että _olen teidän kuuliaisin tyttärenne_.



25. KIRJE.


RAKKAAT VANHEMMAT,

Oi, sallikaa minun uudistaa valitukseni ja sanoa: Koskaan ei
ole ollut maailmassa niin onnetonta ihmislasta, eikä ketään ole
niin raa'asti kohdeltu, kuin Pamela-rukkaa. Tosiaan, rakas isä
ja äiti, sydämeni on aivan murtunut! En osaa kirjoittaa niinkuin
minun pitäisi, enkä voi olla kirjoittamattakaan: kellepä muille
paitsi teille voin kertoa surujani, jotta sydän-poloiseni ei
pakahtuisi? Häijy, häijy mies! Minulla ei riitä kärsivällisyyttä
häntä ajatellessani! Mutta älkää sentään säikähtykö, sillä minä
toivon olevani hyveellinen! -- Mikäli pääni ja käteni sallii, kerron
teille kaikki. Eikö ole mitään konstaapelia tai kunnanvanhinta,
joka veisi minut pois tästä talosta? Olen varma, että voin hyvällä
omallatunnolla syyttää isäntääni väkivaltaisuudesta: mutta voi! hän
on mahtavampi kuin mikään konstaapeli, hän itse on rauhantuomari.
Pelastettakoon minut sellaisen tuomarin käsistä! -- Mutta toivoakseni
Jumala kaikkivaltias vielä kerran suo minulle oikeutta; sillä hän
tuntee sydämeni vilpittömyyden!

John lähti teille päin tänä aamuna; mutta olin liian sekaannuksissa
lähettääkseni kirjeeni hänellä, enkä ole nähnyt ketään muuta kuin
rouva Jervisin ja Rachelin sekä erään, jonka näkemistä kammon ja
jonka en soisi myöskään itseäni näkevän. Muuten minulle onkin perin
vastenmielistä nykyisin tavata ketään. Merkillisiä asioita minulla
on teille kerrottavana, jotka tapahtuivat sitten eilis-illan.
Kunnon herra Jonathanin kirje ja isäntäni tylyys saivat minut kovin
kiihdyksiin; mutta en tahdo pitää teitä jännityksessä.

Menin rouva Jervisin huoneeseen; ja voi kauheata! isäntäni, tuo
kurja mies, oli piiloutuneena hänen pukukomeroonsa, missä hänellä on
muutamia kirjoja, lipasto ja muuta sellaista. En voinut sellaista
aavistaa, vaikka tähän yöhön asti aina oli ollut tapani vilkaista
tuohon kammioon ja toiseenkin huonekomeroon sekä sängyn alle aina
siitä pitäin, kun hän teki tuon kepposensa kesämajassa; mutten
koskaan ollut mitään löytänyt. Senvuoksi en sitä nyt tehnytkään,
koska olin päättänyt vihoitella rouva Jervisille päivän tapahtuman
johdosta enkä siis tullut muuta ajatelleeksi.

Minä istahdin vuoteen toiselle syrjälle ja hän toiselle. Aloimme
riisuutua, mutta hän oli lähemmällä puolella tuota kurjaa komeroa,
missä maailman ilkein sydän oli kätkettynä. "Kah, Pamela", virkkoi
rouva Jervis, "sinä et tahdo minulle puhua! Huomaan sinun olevan
minulle vihoissasi." -- "Niin, rouva Jervis", vastasin, "hiukan
kyllä; turhaa olisi sitä kieltää. Näettehän, mitä olen kärsinyt, kun
pakoititte minut isäntäni puheille: teidän ikäisenne ja niin kokeneen
naisen täytyi toki tietää, ettei minun sopinut itseni tähden eikä
kunnioituksesta herraa kohtaan olla olevinani joku muu."

"Mutta", sanoi hän, "kuka olisi arvannut, että asia niin päin
kääntyi?"

"Ah", lausuin minä, aavistamatta kuka minua kuunteli, "Lucifer
on aina valmis edistämään työtänsä ja avustamaan sen tekijöitä.
Näittehän kuinka herra käytti tilaisuutta hyväkseen olematta minua
tuntevinaan, voidakseen käyttäytyä minua kohtaan vapaasti sekä
toruakseen minua ja kovistellakseen sitte kun suvaitsi minut tuntea.
Ja vielä tekin huusitte: 'hyi, hyi, Pamela!' -- se viilsi sydäntäni."

"Luuletko, rakas lapsi", virkkoi hän, "että minä tahdoin häntä
rohkaista? En ole koskaan ennen sinulle niin sanonut; mutta koska
sinä pakoitat minut siihen, täytyy minun mainita, että siitä asti
kun kysyit neuvoani, olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänet
luopumaan häijyistä aikeistaan; ja hän antoikin kauniita lupauksia;
mutta sanoakseni kaiken yhdellä sanalla, hän on sinuun hullaantunut,
ja alan käsittää, ettei hän itse sille mitään voi."

Onneksi en maininnut mitään herra Jonathanin kirjelapusta. Aloin
epäillä koko maailmaa, mutta sanoin rouva Jervisiä koetellakseni:
"No, mitä sitte neuvoisitte minun tekemään? Nyt hän nähkääs haluaa
toimittaa minut lady Daversin palvelukseen."

"Ka, kerron sinulle avomielisesti, rakas Pamelani", vastasi hän,
"ja luotan siihen, että järkevästi pidät puheeni salassa: hänen
arvoisuutensa on usein toivonut minun kehoittavan sinua pyytämään
häneltä, että saisit jäädä..."

"Sallikaa minun keskeyttää, rouva Jervis", lausuin minä; "tahdon
ilmoittaa teille, miksen voisi sellaista ajatellakaan. Se ei johdu
sydämeni _ylpeydestä_, vaan _viattomuuteni_ tunto sitä vaatii.
Sillä millaisiksi täytyykään tapahtumat käsittää? Isäntänihän on
käyttäytynyt minua kohtaan kovin karkeasti, kerran ja kahdesti.
Te sanotte, ettei hän voi sitä auttaa ja että hän on siitä
pahoillaan. Hän on sanonut minut irti palveluksestaan ja kohtelee
minua perin tylysti. Kenties hän tahtoo peloittaa minua alistumaan
tarkoituksiinsa, hän kun otaksuu, että mielelläni jäisin -- kuten
tosiaan jäisinkin, jos tuntisin olevani turvassa; sillä minä rakastan
teitä ja kaikkea talonväkeä sekä pitäisin häntä itseänsä arvossa,
jos hän käyttäytyisi kuin isännän tulee. Mutta koska tiedän hänen
tarkoituksensa ja hän myöntää, ettei voi itseänsä hillitä, olisiko
minun pitänyt pyytää tännejäämistäni, tietäen että hän hätyyttäisi
minua uudestaan? Sillä te voitte minulle vakuuttaa ainoastaan sen,
että hän ei käyttäisi _väkivaltaa_, jotenka minä, heikko tyttö-rukka,
jäisin oman voimani varaan! Eikö se niin sanoakseni olisi samaa kuin
sallia hänen saattaa minut kiusaukseen ja rohkaista häntä jatkamaan
häijyjä elkeitänsä! -- Kuinka, rouva Jervis, siis voisin näin ollen
pyytää tai toivoa jäämistäni?"

"Sinä puhut hyvin, rakas lapseni", sanoi hän; "ja arvostelet asioita
oikeammin ja järkevämmin kuin sinun ikäiseltäsi odottaisi; ja
ottaen huomioon kaikki nuo näkökohdat sekä sen, mitä kuulin tänään
poisjuostuasi -- iloinen olenkin, että menit, -- en voi kehoittaa
sinua jäämään. Olisin mielissäni -- ja sitä en koskaan luullut
voivani sanoa -- että jo olisit isäsi luona; sillä jos lady Davers
haluaa ottaa sinut, hän voi yhtä hyvin saada sinut sieltä kuin
täältäkin."

"Nyt puhutte hyvin, rakas rouva Jervis!" kiitin minä. "Jumala
siunatkoon teitä tästä kovin ahdistetulle neitsytrukalle antamastanne
hyvästä neuvosta! Mutta kertokaahan, mitä hän sanoi sitte kun olin
lähtenyt?"

"Niin", virkkoi rouva Jervis, "hän oli sinulle kovin vihainen".

"Mutta hän tahtoi sen kuulla!" huomautin minä. "Kaiketi olin hiukan
röyhkeä, mutta hän ärsytti minut siihen. Ja ellei kunniani olisi
ollut kysymyksessä, en suinkaan olisi ollut niin nenäkäs. Sitäpaitsi,
rouva Jervis, se oli mielestäni totta; ellei hän halua kuulla
_kesämajasta_ ja _pukuhuoneesta_, miksei hän häpeä jatkaa samoja
mielitekojaan?"

"Mutta", muistutti taloudenhoitajatar, "kun olit mutissut sen vain
itseksesi, olisithan voinut lausua hänelle jotakin muuta".

"Minä nähkääs en osaa tahallani valehdella, siinä kaikki. Mutta
huomaan teidän nyt lakkaavan häntä puolustelemasta ja ajattelevan,
että täällä viipyminen on vaarallista. Taivas teitä palkitkoon! Kunpa
olisin etäällä tästä talosta, vaikkapa sitten liejuisen ojan pohjalla
Englannin autioimmalla kedolla."

"Niin", lausui hän, "on hyödytöntä kerrata sinulle kaikkia hänen
sanojansa, mutta hän lausui kylliksi herättääkseen minussa pelon,
ettet ole täällä niin turvallisena kuin toivoisin; ja vakuutan
sinulle, Pamela, en ihmettelekään, että hän sinua rakastaa, sillä
imartelematta sanoen sinä olet hurmaava tyttö! En ole eläissäni
nähnyt sinua suloisempana kuin tuossa uudessa puvussasi. Ja sitten se
oli aika yllätys meille kaikille! Luulen tosiaan, että vaarasi osaksi
johtuu siitä herttaisesta asusta, missä ilmestyit eteemme."

"Siinä tapauksessa", virkoin minä, "tahtoisin paiskata vaatteet
tuleen: en odottanut niiden tekevän _mitään_ vaikutusta, tai jos
odotinkin, niin odotin aivan päinvastaista. -- Hst! ettekö kuullut
jotakin liikkuvan tuolla komerossa?"

"Ei, tuhma tyttö", sanoi hän; "sinä aina säpsähtelet".

"Mutta", intin minä, "luulin kuulleeni jonkun rasahduksen".

"Mahdollista", sanoi hän, "kissa on saattanut päästä sinne; mutta
minä en kuule mitään".

Heristin korviani, mutta hän sanoi: "No, tyttöseni, riennäpäs
makuulle. Katso, onko ovi lukossa." Tein niin ja aioin kurkistaa
komeroon; mutta kun en sieltä enää mitään kuullut, pidin sitä
tarpeettomana, palasin istumaan vuoteen laidalle ja jatkoin
riisuutumistani. Rouva Jervis, joka nyt oli jo riisuutuneena, meni
vuoteeseen ja käski minun kiirehtiä, koska häntä jo nukutti.

En tiedä, mistä se johtui, mutta sydämessäni tunsin pahoja
aavistuksia: herra Jonathanin kirje sen lisäksi, mitä rouva Jervis
oli kertonut, riitti kylläkin tuon levottomuuteni aiheeksi. Riisuin
kureliivini ja sukkani ja kaikki vaatteeni alushametta myöten.
Sitte kuulin komerosta jälleen rahinaa. -- Taivas meitä varjelkoon!
Ennen kuin luen iltarukoukseni täytyy minun vilkaista tuonne. -- Ja
niin minä menin sinne hatarassa puvussani, mutta voi kauheata! Ulos
hyökkäsi isäntäni kallisarvoisessa silkkisessä hopealla kirjaillussa
aamunutussa.

Minä kiljahdin ja juoksin vuoteeseeni; myöskin rouva Jervis parkaisi.
Hänen arvoisuutensa sanoi: "En tee teille mitään pahaa, jos herkeätte
tuosta melusta; mutta muutoin saatte syyttää itseänne."

Hän astui heti vuoteen luo (sillä minä olin ryöminyt siihen rouva
Jervisin viereen nuttu ylläni ja kengät jalassa) ja ottaen minut
syliinsä virkkoi: "Rouva Jervis, nouskaahan toki ja menkää ylikertaan
estämään palvelustytöt tulemasta tähän hälinään. Minä en tee tälle
kapinoitsijalle mitään pahaa."

"Säälikää minua Jumalan tähden, rouva Jervis!" pyysin minä. "Ellei
minua ole kavallettu, älkää jättäkö minua; ja minä rukoilen teitä
herättämään koko talon."

"Ei", vakuutti rouva Jervis, "minä en hievahda paikaltani,
karitsaiseni; en jätä sinua. Te kummastutatte minut, herra",
puhui hän tarttuen ystävällisesti kiinni nutustani ja kietaisten
käsivartensa vyötäisilleni. "Te ette saa loukata tätä viatonta",
jatkoi hän; "sillä minä puolustan häntä henkenikin kaupalla. Eikö
ole maailmassa", hän lisäsi, "kyllältä riettaita tyttöjä teidän
viheliäisiin tarkoituksiinne, kun teidän täytyy hätyyttää tällaista
karitsaa?"

Isäntä oli vimmatun vihainen ja lupasi heittää rouva Jervisin
ikkunasta ulos ja häätää hänet talostaan seuraavana aamuna. "Sitä
teidän ei ole tarvis, armollinen herra", sanoi tämä; "sillä minä en
tahdo tänne jäädä. Jumala varjelkoon Pamela-rukkaani huomiseen asti,
ja sitten me molemmat lähdemme yhdessä."

Isäntäni sanoi: "Salli minun vain väitellä pari sanaa kanssasi,
Pamela." -- "Älä, Pamela", varoitti rouva Jervis, "älä kuuntele
ainoatakaan sanaa, ellei hän lähde vuoteen luota ja mene toiselle
puolen huonetta". -- "Niin, vieläpä huoneesta ulos", tiukkasin minä;
"puhukaa huomenna, jos teillä on jotakin sanottavaa!"

Minä tunsin hänen kätensä povessani, ja niin pian kun pelolta tulin
tolkulleni olin valmis kuolemaan; minä huokasin, parahdin ja menin
tainnuksiin. Ja yhä hänen käsivartensa olivat kaulassani; rouva
Jervis piteli jalkojani ja nuttuani. Minä uin kylmässä kastemaisessa
hiessä. "Pamela! Pamela!" kertoo rouva Jervis huutaneensa. "Oi!"
ja sitten hän taas kirkaisi, "Pamela-rukkani on varmaan kuollut!"
Ja sitä minä jonkun aikaa olinkin; sillä minä en tiennyt enää
mistään, kohtaus seurasi kohtausta, kunnes noin kolmea tuntia
myöhemmin huomasin olevani vuoteessa ja näin rouva Jervisin istumassa
viittaansa kääriytyneenä toisella puolen ja Rachelin toisella; mutta
isäntääni ei näkynyt, sillä se jumalaton mies oli lähtenyt. Olin niin
ylen iloinen, että itse tuskin saatoin sitä uskoa. Ensi sanoikseni
lausuin: "Rouva Jervis -- neitsyt Rachel, voinko olla _varma_, että
te siinä olette? Sanokaa minulle, voinko? -- Missä olen ollut?"

"Hiljaa, rakas lapsi", tyynnytti rouva Jervis; "sinulla on ollut
setki toisensa perään. En ole ikänä nähnyt ketään niin kauheassa
tilassa!"

Tästä päätin, ettei Rachel tiennyt asiasta mitään; ja häijy
isäntäni näkyi livahtaneen pois, kun rouva Jervis pyörtyessäni oli
alkanut jälleen huutaa; ja ikäänkuin parkumisen hälyttämänä omasta
kamaristaan tullen hän oli mennyt palvelijatarten huoneeseen --
missä nämä melun kuullessaan vapisivat uskaltamatta liikahtaa -- ja
käskenyt heidän rientää alas katsomaan, mikä rouva Jervisiä ja minua
vaivasi. Hän varoitti taloudenhoitajatarta ja lupasi antaa tälle
anteeksi, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, jos pitäisi asian salassa.
Palvelijattaret tulivat siis alas meidän luoksemme, mutta minun vähän
toinnuttuani kaikki palasivat ylikertaan, paitsi Rachel, joka jäi
valvomaan vuoteeni ääreen rouva Jervisin seuraksi. Luullakseni he
kaikin arvaavat, että asia on varsin paha, vaikka eivät tohdi mitään
hiiskua.

Ajatellessani vaaraani ja niitä vapauksia, mitä hän todella itselleen
otti, vaikka rouva Jervis luullakseni pelasti minut pahemmasta,
kuten hän sanoo tehneensäkin (mutta mitäpä minä tiedän, joka olin
tainnuksissa ja tolkuttomana?), tulen melkein hulluksi.

Ensin pelkäsin rouva Jervisiä, mutta nyt olen täysin vakuutettu hänen
hyvyydestään ja kunnollisuudestaan, ja ilman häntä olisin joutunut
hukkaan; tapaus koskee häneen kovin. Miten olisi minun käynyt, jos
hän olisi poistunut huoneesta palvelustyttöjä rauhoittamaan, kuten
isäntäni käski? Herra olisi varmaan sulkenut hänet ulos, ja silloin
voi minua onnetonta! Kuinka olisi käynyt Pamela-parallenne?

Minun täytyy hiukan pysähtyä; silmäni kirvelevät ja päätäni
pakottaa. Tämä oli kauhea koettelemus! Tämä oli pahin kaikesta! Oi,
kunpa jo pääsisin tuon hirveän häijyn miehen vallasta! Rukoilkaa
_ahdistuksessa olevan tyttärenne_ puolesta.



26. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Nousin vasta kello kymmeneltä, ja koko huonekunta oli huolissaan
ja lausui toivomuksiansa minun suhteeni, ja tehtiin lukemattomia
kysymyksiä voinnistani. Häijy isäntäni oli aikaisin aamulla lähtenyt
metsästämään! mutta oli ilmoittanut palaavansa murkinalle. Ja niin
hän palasikin. Hän tuli meidän huoneeseemme yhdentoista tienoilla,
eikä hänellä mielestään ollut syytä katumisiin, sillä olihan hän
_isäntämme_, ja sen vuoksi hän alussa näyttäytyi hyvin vihaisena.
Tunsin suurta järkkymystä hänen astuessaan huoneeseen, viskasin
esiliinan pääni yli ja puhkesin itkemään kuin olisi sydämeni ollut
pakahtumaisillaan.

"Rouva Jervis", sanoi hän, "koska minä tunnen _teidät_ ja te _minut_
niin hyvin, en tiedä, kuinka tästäpuoleen saamme eletyksi samassa
talossa".

"Teidän arvoisuutenne", vastasi taloudenhoitajatar, "otan itselleni
vapauden sanoa, mikä mielestäni on parasta meille molemmille. Olen
kovasti pahoillani, että yritittekään tehdä mitään pahaa tälle
tyttö-rukalle ja päällepäätteeksi minun huoneessani, ja pitäisin
itseäni osallisena pahuuteen, ellen siitä mitään välittäisi. Vaikka
turmioni voi siitä olla seurauksena, en halua jäädä, vaan pyydän
teitä sallimaan Pamela-poloisen ja minun yhdessä lähteä."

"Hyvin kernaasti", sanoi isäntä, "mitä pikemmin, sitä parempi". Rouva
Jervis puhkesi itkuun. "Huomaan", jatkoi toinen, "että tämä tyttö on
saanut koko talonväen liittolaisikseen minua vastaan".

"Viattomuudellaan hän sen meiltä kaikilta ansaitsee", virkkoi
taloudenhoitajatar hyvin ystävällisesti, "enkä koskaan olisi voinut
aavistaa rakkaan hyvän emäntä-vainaani pojan siihen määrin unohtavan
kunniansa, että yrittäisi tuhota hyveen, jota hänen tulisi suojella".

"Ei siitä sen enempää, rouva Jervis", tiuskaisi hän, "en sitä
siedä. Mitä Pamelaan tulee, hänellä on onnellinen luontumus saamaan
kohtauksia milloin vaan haluaa. Mutta teidän kummankin kirottu
parkuna se sai minut unohtamaan itseni. En aikonut tehdä hänelle
mitään pahaa, kuten teille molemmille sanoin, jos olisitte lakanneet
ulvomasta: enkä mitään pahaa tehnytkään muille kuin itselleni; sillä
minä häristin parven vaapsahaisia pesästään korvilleni ja ne ovat
hyvinkin saattaneet pistää maineeni kuoliaaksi."

"Teidän arvoisuutenne", sanoi rouva Jervis, "sitte pyydän, että herra
Longman saa järjestää tilini, ja minä lähden talosta niin pian kun
voin. Mitä Pamelaan tulee, niin hänellä on toivoakseni vapaus lähteä
ensi torstaina, niinkuin hän aikoo?"

Minä istuin ääneti, sillä minä en voinut puhua enkä katsahtaa ylös,
hänen läsnäolonsa kun sai minut kokonaan ymmälle; mutta olin pahalla
mielellä kuullessani onnettomuudeksi aiheuttaneeni rouva Jervisin
palkanmenetyksen, ja toivon että asia vielä korjautuu.

"Niin", sanoi hän, "järjestäköön herra Longman tilinne niin pian
kuin tahdotte; ja rouva Jewkes" (hänen taloudenhoitajattarensa
Lincolnshiressä) "saa tulla teidän tilallenne, eikä hän suinkaan ole
vähemmän tottelevainen kuin _te_ olette ollut".

Rouva Jervis vastasi: "Tähän asti en koskaan ole ollut teille
tottelematon, ja sallikaa minun sanoa teidän arvoisuudellenne, että
jos tietäisitte mitä maineenne ja kunnianne vaatii..."

"Ei enää, ei enää", keskeytti hän, "noita vanhentuneita
puheenaiheita. Olen ollut teille ystävä; pidän teitä aina arvossa,
vaikkette ole vartioinut salaisuuksiani niin uskollisesti kuin olisin
voinut toivoa, ja vaikka olette paljastanut minut tälle tytölle ja
saattanut hänet pelkäämään minua enemmän kuin hänellä oli syytä."

"Ka, hyvä herra", sanoi rouva Jervis, "sen jälkeen, mitä tapahtui
eilen ja viime yönä, menin mielestäni pikemmin liian pitkälle teidän
ohjeittenne hyväksi kuin päinvastoin. Olisin ansainnut jokaisen
moitteet viheliäisimpänä olentona, jos olisin voinut ryhtyä teidän
laittomia yrityksiänne avustamaan."

"Yhä te, rouva Jervis, yhä te kohdistatte sananne minuun ja
syytätte minua luulotelluista rikoksista. Mitä pahaa sitten
olen tälle tytölle tehnyt? En tahdo kuulla tuota, sen teille
vakuutan. Mutta kunnioituksesta äitiäni kohtaan haluan sentään
erota teistä sovinnossa; vaikka teidän molempain pitäisi miettiä
vapaapuheisuuttanne minun suhteeni, josta olisin suuttunut paljoa
enemmänkin, jollen olisi tietoinen siitä, ettei minun olisi sopinut
pujahtaa teidän huonekomeroonne, missä saatoin odottaa kuulevani
paljon hävyttömyyttä teidän keskustelussanne."

"No niin, herra", esitti taloudenhoitajatar, "toivoakseni ei teillä
ole mitään sitä vastaan, että Pamela lähtee torstaina?"

"Te olette kovin levoton Pamelasta", sanoi hän siihen; "mutta en minä
hänestä välitä, -- lähteköön milloin vaan haluaa: hän on pahankurinen
tyttö ja on tuottanut itselleen kaiken tämän vaivan ja minulle
enemmän kiusaa kuin hänellä on voinut olla minun tähteni. Mutta olen
sen voittanut enkä enää koskaan välitä hänestä. -- Minulle on tehty
ehdotus", hän lisäsi, "senjälkeen kun olin ulkona tänä aamuna, ja
melkeinpä olen varma, että otan sen varteen. Toivon siis ainoastaan,
että sitä, mikä on tapahtunut, käsitellään hienotuntoisesti ja
varovasti. Ja nyt on kaikki minun ja Pamelan välillä lopussa, sen
vakuutan."

Panin käteni esiliinani alla ristiin ylen iloisena tämän kuullessani,
vaikka olinkin pian lähdössä pois. Sillä vaikka hän on ollutkin
minulle paha, toivon hänelle kaikesta sydämestäni menestystä hyvän
vanhan emäntäni tähden.

"No, Pamela", lausui hän, "sinun ei nyt tarvitse peljätä, minua
puhutellessasi. Sano minulle: miksi kohotit kätesi ylös?" Kun
en virkkanut mitään, hän jatkoi: "Jos sinulle on mieluista mitä
haastoin, anna minulle kätesi sen vakuutukseksi." Minä pistin käteni
esille esiliinani takaa, sillä minä en voinut hänelle puhua, ja
hän tarttui siihen ja puristi sitä, mutta ei niin kovaa kuin eilen
käsivarttani. "Miksi se pikku hupakko peittää kasvonsa?" kysyi hän;
"vedä esiliinasi pois ja anna minun nähdä kasvonilmeesi viimeöisen
vapaan puhuttelusi jälkeen. Eipä ihme, että häpeilet katsella minua.
Sinä tiedät, että arvostelit minua kovin vapaasti."

En voinut kestää tätä karkeata herjausta, jollaiseksi sen käsitin
ottaen huomioon hänen käytöksensä minua kohtaan. Niinpä puhkesin
puhumaan: "Oi kuinka erilainen mieli sinun luontokappaleillasi on,
hyvä Jumala! Kuinka toiset painuvat alas viattomuudessaan toisten
ylvästellessä rikollisuudessansa!"

Näin lausuen menin portaita ylös kammiooni ja kirjoitin tämän. Sillä
vaikka hänen ärsyttelynsä kiusasi minua, olin kuitenkin mielissäni,
kun kuulin, että hän aikoi avioliittoon ja että hänen häijyt elkeensä
minuun nähden niin onnellisesti raukesivat. Tämä sai minut tuntemaan
hiukan huojennusta sielussani. Toivon suoriutuneeni pahimmasta;
tai muutoin ottaa perin kovalle. Enkä kuitenkaan voi tuntea täyttä
levollisuutta ennen kuin olen teidän luonanne: sillä minusta
näyttää sittenkin, että hänen katumuksensa ja parannuksensa ovat
tavattoman äkillisiä. Mutta jumalallinen armo ei ole ajan pituudesta
riippuvainen ja on saattanut, kuten toivon, iskeä hänen sydämeensä
yhtäkkiä hänen minulle poloiselle osoittamiensa loukkausten tähden!
Mutta en tahdo olla liian varmanakaan.

Tilaisuuden saadessani lähetän teille nyt tämän, minkä tiedän
murehduttavan teitä sydämenne syvimpään. Mutta toivoakseni tuon ensi
riimusteluni itse; ja siis lopetan nyt, vaikka puolittain murtunein
sydämin, ollen _alati kuuliainen tyttärenne_.



27. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja
John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut
että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen
selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen
teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa
sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi
minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä
kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen
kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin
tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita,
vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, -- rouva Jervisiltä, herra
Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin
maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.

Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin
saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on
viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni
lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo
lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.

Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! -- vaikka isäntäni
onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin.
Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten
saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen
vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo
nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen
hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi.
Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina
on pidetty -- vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi
osoittautunut!

Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän
koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti
minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan.
"Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa
asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän
pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne
minulle?"

"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta
mielestäni ne ovat hyvin komeat".

Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin
ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi
enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä
käytä tavallisia pukineitasi? -- Tosin näyttää kaikki mielestäni
sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).

Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita
voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa
minunlaiseni käy."

"Kah", sanoi hän, "sinä näytät kovin totiselta, Pamela. Huomaan, että
osaat kantaa kaunaa."

"Kyllä sitäkin, hyvä herra", vastasin minä, "jos asianhaarat niin
vaativat!"

"Kah", toisti hän, "silmäsi punoittavat aina, niin minusta näyttää.
Etkö ole hupsu, kun lasket äskeisen vapaan käyttäytymiseni niin kovin
sydämellesi? Varmasti sinä ja se hupakko rouva Jervis säikähdytitte
minut kauhealla kirkumisellanne yhtä paljon kuin minä saatoin
säikähdyttää teitä."

"Se olikin meille ainoana hyvityksenä", sanoin minä, "ja jos te
noin pelkäsitte omien palkollistenne saavan tietää yrityksistänne
poloista arvotonta olentoa kohtaan, joka täällä viipyessäni olen
suojeluksessanne, epäilemättä teidän arvoisuutenne tulisi vielä
enemmän kavahtaa kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka kasvojen edessä
kaikki seisomme, mitä ikinä elämässämme teemmekin, ja jolle
suurimpain yhtä hyvin kuin pienimpäinkin on vastattava töistänsä,
ajatelkoot mitä tahansa."

Hän tarttui käteeni hyväluontoisen ilkkuvaan tapaan ja lausui: "Hyvin
sinä saarnaat, kaunis papittareni! Kun kappalaiseni Lincolnshiressä
kuolee, puetan sinut kauhtanaan ja messupaitaan, niin täytät hyvin
hänen paikkansa."

"Toivon", sanoin minä hiukan närkästyneenä hänen ivailustaan,
"että teidän arvoisuutenne omatunto saarnaisi teille, jolloin ette
tarvitsisi mitään muuta kappalaista".

"Riittää, riittää, Pamela", hillitsi hän, "lopeta jo tuo muoditon
jaarittelusi. En kutsunut sinua niin paljon senvuoksi, että lausuisit
mielipiteesi uudesta puvustani, kuin ilmoittaakseni sinulle, että
olet tervetullut jäämään, koska rouva Jervis haluaa sitä, kunnes hän
itse lähtee."

"Tervetullut!" toistin minä. "Minä riemuitsen, kun olen tästä talosta
lähtenyt!"

"Hm", virkahti hän, "sinä olet kiittämätön kappale; mutta minusta
on sääli, että noine valkoisine hienoine käsinesi ja kun hipiäsikin
on noin hurmaavan hieno" (niin hän sitä nimitti tarttuen käteeni)
"palaisit raskaaseen työhön, kuten sinun täytyy, jos lähdet isäsi
luo. Senvuoksi neuvoisin rouva Jervisiä vuokraamaan huoneuston
Lontoosta ja ottamaan meitä parlamentin jäseniä asumaan, jahka
lähdemme pääkaupunkiin; ja sellainen sievä tytär, jona sinä voisit
esiintyä, täyttäisi kyllä aina hänen huoneustonsa, ja hän ansaitsisi
melkoisesti rahaa."

Hänen raaka leikkinsä suututti minua kovin; mutta kun jo muutoinkin
olin itkuun purskahtamaisillani, syöksyivät kyyneleet silmistäni, ja
yrittäen turhaan irroittaa kättäni hänen puristuksestaan lausuin: "En
voi parempaa odottaakaan: teidän käytöksenne minua kohtaan, herra,
on ollut juuri tuon puheenne mukaista; niin, minä sanon sen, vaikka
tulisitte kuinka vihaiseksi."

"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt",
vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua
nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte,
enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa
sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin
ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus
hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä
pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni"
(ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus
sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina
kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun
vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille
herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja
hän voisitte tehdä."

"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne
sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun
sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja
alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun
kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden
kantajalle ja isännän asemalle?"

"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän,
"minkätähden niin vakavana?"

Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä
vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minä _sanon_ teille, että vaikka
olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt,
olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo
viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin
luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa.
Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin
alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia
epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."

"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän;
"mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin
tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin
älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi
jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee
sinun surevan lähtöäsi."

"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi
päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri
siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä
viivyn".

"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana,
jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".

"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi
ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle
viimeiseltä olette antanut".

"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön
herrasmies lausui), "että olisit yhtä _nopsa toisessa suhteessa_ kuin
olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni
irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä,
naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä
oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.

Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka
helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa
alhaisille vaistoille valtaa!

Kuinka suuresti olisikaan emäntä-parkani surrut, jos olisi ollut tätä
näkemässä! Mutta ehkä herra olisi käyttäytynyt paremmin _silloin!_
Vaikka kuuluuhan hän sanoneen rouva Jervisille, että hän jo äitinsä
eläessä minua tähtäili; ja hän aikoi joskus kertoa sen minullekin,
sanoi hän hänelle! -- Tässä saatte kuulla julkeutta! Epäilemättä
täytyy maailmanlopun olla lähellä; sillä kaikki herrasmiehet
täällä ovat kuulemma yhtä pahoja kuin hän. Ja näkyvätpä sellaisten
esimerkkien hedelmätkin! Niinpä maajunkkari Martinin talossa
Grovessa kuuluu viimeisten kolmen kuukauden ajalla syntyneen kolme
lehtolasta: yhteen tapaukseen on hän itse syypää, toiseen hänen
kuskinsa ja kolmanteen metsänvartija, eikä hän ole ketään heistä
häätänyt. Ja mitenkä hän voisikaan, kun he vain seuraavat hänen omaa
esimerkkiänsä? -- Hän ja pari kolme muuta hänenlaistaan asuu täällä
kymmenen penikulman piirissä meiltä; he seurustelevat ja käyvät
metsästysretkillä uljaan isäntämme kanssa, enkä suinkaan luule heidän
esimerkkinsä olevan hänelle hyväksi. Mutta taivas armahtakoon minua,
sanon minä, ja lähettäköön minut pois tästä jumalattomasta talosta.

Mutta, rakas isä ja äiti, minkälaisia olentoja täytyykään niiden
naisihmisten olla, jotka antautuvat sellaiseen pahuuteen? Ka,
siitäpä johtuukin, että jokaista pidetään samanlaisena: ja, voi
sentään! millaisessa maailmassa me elämmekään! Onhan miesten
halujen _vastustamista_ alettu pitää ihmeellisempänä kuin naisten
_suostumista_. Tämä kaiketi tekee minusta sellaisen ynseäsilmän,
nokkaviisaan ja hurnakan, ja kaikki vain senvuoksi etten
todellisuudessa halua olla julkimus ja letukka.

Mutta olen suruissani näistä seikoista: en voi tietää, mitä keinoja
ja sotajuonia miehet käyttävät päästäkseen häijyjen pyyteittensä
perille; ja siksi ajattelen niin hyvää kuin voin niistä tärviölle
joutuneista tyttöparoista ja säälin heitä. Sillä murheellisesta
tarinastani ja vaaroista, jotka töin tuskin olen välttänyt, näette
mitä vaikeuksia ne poloiset neitoset saavat kokea, joiden osana
on mennä maailmalle palvelukseen, varsinkin sellaisiin taloihin,
missä perheen päät eivät elä Herran nuhteessa eivätkä noudata Hänen
viisaita käskyjänsä.

Näette, että olen tullut aivan vakavaksi ja totiseksi; ja se sopiikin
_kuuliaisen tyttärenne_ nykyiseen tilaan.



28. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

John sanoo teidän itkeneen lukiessanne viime kirjettäni, minkä hän
teille toi. Olen pahoillani, että sallitte hänen sen nähdä; sillä
kaikki he jo aavistelevat asiain todellista laitaa; eikä minulle ole
suositukseksi, että minua on _hätyytetty_, vaikka _kieltäytymiseni_
kylläkin. Mutta silti on mieleni raskas senvuoksi, että he jonkun
meikäläisen tähden saavat aihetta ajatella isännästäni niin pahaa.

Rouva Jervis on järjestänyt tilinsä herra Longmanin kanssa ja jää
paikkaansa. Olen siitä iloinen hänen itsensä ja isäntäni tähden;
sillä tämä on hänelle hyvä herra, kuten tosiaan kaikille muillekin
paitsi minulle raukalle; ja rouva Jervis taas hoitaa hänen
talouttansa hyvin.

Herra Longman kuuluu ottaneen puhuakseen isännälleni, kuinka
uskollinen ja hänen etujaan valvova rouva Jervis on ja kuinka
täsmälliset hänen tilityksensä, ja sanoi hänelle, ettei niihin voinut
verratakaan rouva Jewkesin kirjanpitoa hänen lincolnshireläisellä
tilallaan.

Hän kuuluu lausuneen niin paljon ylistelevää rouva Jervisistä, että
isäntäni lähetti noutamaan hänet herra Longmanin läsnäollessa; ja hän
sanoi, että Pamela voisi tulla hänen mukanaan. Kai hänen aikomuksensa
oli minua nöyryyttää ja solvaista, koska minun oli lähdettävä, kun
emännöitsijä sitävastoin jäisi. Mutta koska minä talon jättäessäni
en lähdekään hänen kanssaan eikä hän ollut lähtevä minun kanssani,
ei se paljoa merkinnyt. Olisihan vain ollut luottamusta herättävää
minunlaiseeni köyhään tyttöön nähden, jos taloudenhoitajatar olisi
lähtiessäni tehnyt minulle seuraa. Herra sanoi hänelle: "Niin, rouva
Jervis, Longman sanoo teidän järjestäneen tilinsä hänen kanssaan
tavanmukaisella uskollisuudellanne ja täsmällisyydellänne. Minulla
oli hyvä halu ehdottaa teille, että jäisitte edelleenkin luokseni,
jos voitte hiukan katua pikaisia sanojanne, jotka tosiaan eivät
olleet niin kunnioittavia kuin olisin teidän puoleltanne ansainnut."
Rouva Jervis näkyi olevan aivan ymmällä, koska hän herra Longmanin
kuullen ei voinut puhua noiden sanojen aiheesta, jona olin _minä_.

"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille
suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en
ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin
sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano
olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"

"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa
jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä,
pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä
vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä
hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. --
Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun
ikäänkuin jotakin sanoakseen.

Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa;
sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta
ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä
ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille
jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin.
"Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva
Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva
Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa
tytärtä. Mutta muutoin..."

Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "_Ystävällinen_
Pamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta
jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä..."

Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää,
herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin
tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet
viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."

"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman;
"Jokainen..."

Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra
pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en
voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen
oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän
kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."

"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani!
-- Mutta, herra..."

"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on
niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä
siitä, mitä joku _minusta_ puhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni
teille totuuden -- vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää -- aion
piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret
jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on
pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi,
"tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka
minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan
nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en
voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."

"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että
Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä
talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa
suurinta kunnioitusta!"

"Niin todellakin", myönsi isäntäni, "mutta näin on asian laita,
vakuutan teille; ja hänen nenäkkyytensä tähden rouva Jervisille ja
minulle sattuikin sananharkkaa. En siitä niin paljoa välittäisi,
ellei tyttö -- tuossa hän seisoo ja sanon sen hänelle vasten silmiä
-- olisi ikäisekseen perin järkevä ja osaisi paremminkin käyttäytyä."

Minua halutti kovin lausua jotakin, mutten tiennyt, mitä olisin
herra Longmanin kuullen voinut sanoa. Rouva Jervis katsahti minuun
ja käveli ikkunan luo salatakseen huolestumistansa minun suhteeni.
Vihdoin virkoin: "_Teidän_, hyvä herra, sopii puhua mitä suvaitsette,
mutta _minun_ sopii sanoa ainoastaan: Jumala siunatkoon teidän
arvoisuuttanne!"

Longman-parka änkytti puhuessaan ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.
Herjaava isäntäni sanoi minulle: "No, Pamela, osoittauduhan nyt herra
Longmanille sellaisena kuin olet. Etkö voi antaa hänelle näytettä
röyhkeydestä, jota minä toisinaan olen saanut sinulta kokea?"

Eikö hän, rakas isä ja äiti, ansainnut, että hänelle olisi sanottu
koko totuus? Mutta minä hillitsin itseni sikäli että virkoin vain:
"Teidän arvoisuutenne voi ilkkua tyttö-rukalle, jonka tiedätte
_voivan_ teille vastata, vaikkei hän sitä _uskalla_."

"Kah, ole hyvä nyt, vihjailija", lausui hän, "ja sano pahin,
mitä _voit_: Longmanin ja rouva Jervisin kuullen haastan sinut
paljastamaan _kaiken_ röyhkeytesi; ja koska sinä olet pois lähtevä ja
koska sinua jokainen rakastaa, olisi minulle pieneksi puolustukseksi
perheeni edessä, että sinulla ei ole syytä valittaa kovaa kohtelua ja
sortoa minun puoleltani, kuten minulla on valituksen aihetta sinun
nenäkkäiden vastaustesi ja kielittelevien kirjeittesi vuoksi".

"En suinkaan minä, herra", vastasin, "ole niin tärkeä teidän
arvoisuutenne perheen silmissä, että teidänlaisenne mahtavan
herrasmiehen tarvitsee minun suhteeni puolustautua. Olen iloinen,
että rouva Jervis jää teidän arvoisuutenne palvelukseen; ja minä
tiedän, etten minä _ole ansainnut_ jäädä, ja enemmänkin, -- tiedän
etten _halua_ jäädä."

"Mitä joutavia!" huudahti herra Longman astahtaen minua kohti,
"älä sano niin, älä sano niin, rakas mamseli Pamela! Me kaikki
pidämme sinusta hyvin paljon; lankeahan polvillesi anomaan hänen
arvoisuudeltaan anteeksi, ja kaikki yhteisesti, minä ja rouva Jervis
etunenässä, rukoilemme sinulle hänen arvoisuutensa suosiollisuutta ja
pyydämme häntä pitämään sinut, ainakin siksi kun hänen arvoisuutensa
menee naimisiin."

"Ei, herra Longman", kieltäysin minä, "en voi anoa; enkä tahdo jäädä,
vaikka saisinkin. En halua mitään muuta kuin palata köyhän isäni ja
äitini luo; vaikka rakastan teitä kaikkia, en tahdo jäädä."

"Hyväinen aika, hyväinen aika!" huudahti vanha kunnon mies, "tätä en
odottanut! Kun olin saanut asiat näin pitkälle ja olin järjestänyt
kaikki rouva Jervisin hyväksi, toivoin tuottavani kahdenkertaisen
riemun koko perheelle siitä, että sinäkin saisit anteeksiannon."

"Kah", virkkoi isäntäni, "tässä on pieni näyte siitä, mitä teille
kerroin, Longman. Nyt näette, että hänessä on sisua, jollaista ette
odottanut."

Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä
kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos
olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle
ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin
hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No,
Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja
varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vain _avaat suusi_."

"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy
tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista
ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä,
tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on
ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntien
_parhaalle_; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta
ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja
epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin
että en ole _kelvollinen_ jäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa,
enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias -- ja
teitä, herra Longman -- ja hyvää rouva Jervisiä -- ja jokainoata
huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin
kauvan kun elän." -- Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea
itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt
lattialle.

Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika,
voi hyväinen... onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa,
liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen
ihan sulanut. -- Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka
rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta,
hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaan _tahdo_ anteeksiantoa! En
totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."

Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan
liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo.
"Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän
kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä
kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli
aikasi."

"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies,
"heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet
olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun
sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena
silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."

Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en
voi sietää sinua silmieni edessä." -- "Hyvä herra", vastasin minä,
"menenhän niin nopeasti kuin voin".

Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni
vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin
käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta
kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen
kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin,
niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!
-- Jumala siunatkoon _teitä_, herra Longman!" ja sitten menin isoon
saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä
pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.

Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani;
mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt,
on todellakin. -- Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä
Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja
pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen
verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikää _ahdistettua tytärtänne_.



29. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minun pitää kirjoittaa, vaikka jo pian tulenkin: sillä nyt minulla on
tuskin mitään puuhaa. Olen saanut valmiiksi kaikki, mitä minulla oli
tehtävänä, ja odotan sopivaa tilaisuutta lähteäkseni. Rouva Jervis
sanoi, että rahavarojeni täytyy olla vähissä, kun olin tehnyt niin
paljon ostoksia, ja halusi senvuoksi lahjoittaa minulle kaksi guineaa
niistä saamistaan viidestä, mutta minä en voinut ottaa niitä häneltä
vastaan, koska hänellä, poloisella vallasnaisella, on maksettavana
lastensa vanhoja velkoja, ne kun olivat tuhlaavaisia, ja hän kyllä
tarvitsee itse rahansa. Hyvin ystävällistä hänen tarjouksensa oli.

Olen pahoillani, että minulla on vain vähän tuotavaa, mutta tiedän,
että te _ette_ ole, -- suuressa hyvyydessänne! ja minä aherran sitä
uutterammin, kun tulen kotiin, jos voin saada vähän liinavaatteiden
ompelua tai mitä työtä tahansa. Mutta koko naapuristonne on niin
köyhä, että pelkään minulle tulevan työn puutetta, ellei matami
Mumford kentiesi toimita minulle sellaista joistakin tuntemistaan
säätyläisperheistä!

Tässä on surullista se, että minut on kasvatettu väärään suuntaan,
asiain näin ollen! Sillä hyvä emäntänihän, joka nyt on taivaassa,
rakasti laulua ja tanssia; ja koska minulla hänen mielestään oli
hyvä ääni, antoi hän minun oppia kumpaakin. Usein, varsin usein hän
pyysi minua laulamaan itselleen jonkun viattoman viisun tai hurskaan
virrenkin sekä tanssimaan hänen edessään. Ja minun täytyi oppia
myöskin kukitusta, piirustusta ja koruompelua; ja niinpä olenkin
näissä taidoissa kehittynyt jokseenkin näppäräsormiseksi, kuten
sanovat; ja hänellä oli tapana ylistää minua, ja hyvinpä hän osasikin
sellaista arvostella.

Mutta nyt, mitä kaikki tuo hyödyttää, kun asiat ovat kääntyneet tälle
tolalle?

Ka, ei muuta kuin että olen niinkuin sadun heinäsirkka, josta luin
eräässä armollisen rouvan kirjassa tähän tapaan:

"Kun muurahaiset kerran talvella tuulettivat muonavarastojansa, tuli
nälkäinen heinäsirkka (ehkä se olin minä raukka) anomaan niiltä
almua. Ne vastasivat sille, että sen olisi pitänyt kesällä uurastaa,
ellei tahtonut talvella kärsiä puutetta. 'Mutta', sanoi heinäsirkka,
'en minä jouten ollutkaan, sillä minä lauleskelin kaiken suvea'. --
'Sitten', neuvoivat ne, 'sopiikin sinun viettää iloinen vuosi ja
talvella tanssia kesäisten säveltesi tahtiin'." [Aisopoksen satuja.
Tekijä.]

Kylläpä olen soma otus laulu- ja tanssitaitoineni, kun tulen kotiin.
En kelpaa siellä edes vappukisoihin, sillä nämä menuetit, rigadunit
ja ranskalaiset hypyt, joita olen harjoitellut, soveltuvat minulle
huonosti vastaisten toverieni, karjatyttöjen, seurassa. Näin ollen
olisi parempi, että olisin oppinut pesemään vaatteita ja lattioita,
panemaan olutta, leipomaan ja muuta sellaista. Mutta ellen voi saada
ompelutyötä ja pääsen palveluspaikkaan, toivon pian oppivani nuo
taidot, kunhan vain joku on kyllin ystävällinen kärsiäkseen minua,
kunnes ehdin harjaantua: sillä isäntäni väitöksestä huolimatta toivon
olevani nöyräluontoinen ja opetuksesta vaarinottavainen; ja lähinnä
Jumalan armoa se onkin ainoa lohdutukseni. Minä näetten en pidä
mitään kunniallista työtä liian halpa-arvoisena. Alussa se saattaa
tuntua hiukan vaikealta; mutta voi ylpeätä sydäntäni, jos koetuksessa
sen sellaiseksi huomaan! Minä pakoitan sen taipumaan asemaansa tai
muserran sen.

Olen lukenut hurskaasta piispasta, joka oli uskonsa tähden tuomittu
poltettavaksi. Koettaakseen, kuinka sen kestäisi, hän pisti
sormensa sytytetyn kynttilän lieskaan. Niinpä minäkin äskettäin
Rachelin ollessa kääntynyt minuun selin koetin, osasinko puhdistaa
tinalautasta, jota hän oli alkanut hangata. Vähitellen se onnistui;
sainhan vain kahteen kohti rakon käteeni.

Nyt ajattelen ainoasti, että jos saisin kylliksi liinavaatteiden
ompelua, niin minun ei tarvitse pilata sormiani; mutta ellen saa,
tulkoot käteni vaan punaisiksi kuin verivanukas ja koviksi kuin
pyökkinen leikkuulauta, soveltuakseen minun asemaani. Täytyy
keskeyttää kirjeeni: joku tulee. -- Se oli vain Hanna tuomassa sanaa
rouva Jervisiltä. -- Mutta seis! taas tulee joku. -- Kah, se oli
Rachel.

Minä säikähdyn yhtä paljon kuin samassa satukirjassa mainitut
kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri, kun vain kuulen jonkun
hisahduksen. Näitä seikkoja kertomalla voin huvittaa teitä
talvi-iltoina sitte kotiin tultuani. Jos voin saada työtä ja minulta
jää vähän aikaa lukemiseenkin, toivon meidän olevan hyvin onnellisia
turvevalkeamme ääressä. Syy, miksi vihjaisin teille, että toisin vain
vähän mukanani, on tämä:

Teidän on tiedettävä, etten aikonut tehdä niinkuin tänä iltapäivänä
olen tehnyt, -- otin nimittäin kaikki pito- ja liinavaatteeni ja
jaoin ne kolmeen osaan, kuten olin rouva Jervisille maininnut
aikovani, ja sanoin: "Nyt on maanantai, rouva Jervis; minun on
lähdettävä aikaisin torstai-aamuna: ja vaikka tiedän, että te
ette epäile rehellisyyttäni, pyydän teitä tarkastamaan tavarani
ja antamaan jokaiselle mitä hänelle kuuluu; tiedättehän että olen
päättänyt ottaa mukaani ainoasti mitä todella voin nimittää omakseni."

Hän sanoi (en tiennyt, mihin hän silloin pyrki; epäilemättä hänen
tarkoituksensa oli hyvä; mutta en ollut hänelle siitä kiitollinen,
kun sen sain tietää): "Anna viedä tavarat alas viheriään huoneeseen,
niin teen kaikki mitä minulta tahdot."

"Hyvin mieluusti", sanoin minä, "viheriään huoneeseen tai mihin
hyvänsä; mutta minusta voisitte tulla ylös ja katsastaa ne sellaisina
kuin ne ovat". Kuitenkin vein ne alas ja asetin ne kolmeen myttyyn
kuten ennenkin. Senjälkeen menin siis kutsumaan hänet niitä katsomaan.

Mutta hän näkyi tietämättäni ilmoittaneen herralle tästä
kohtauksesta; ja tässä viheriässä huoneessa on työntöovella ja
uutimella varustettu komero, missä taloudenhoitajatar säilyttää
hillojansa ja muita makeita ruokia. Hän teki sen kaiketi saadakseen
isännän muuttamaan mielensä, kun tiesi tarkoitukseni, ja aikoi siis
taivuttaa hänet antamaan minulle nuo tavarat. Sillä siinä tapauksessa
minä olisin niiden myynnillä voinut hankkia rahaa, mikä olisi tullut
meille hyvään tarpeeseen kotiin päästyäni. Enhän minä niitä kapineita
koskaan olisi voinut itse käyttää.

No niin, kuten olin sanomassa, hän oli tietämättäni livahtanut
tuohon kylkeiseen, luullakseni sillä välin kun menin rouva Jervisiä
kutsumaan, ja jälkeenpäin tämä tunnusti minulle, että se oli
isännän tahto hänen kuullessaan aikomuksestani. Muutoin hän ei
olisi niin menetellyt: vaikka minulla on syytä muistaa viimeistä
komeroseikkailua.

Emännöitsijän saapuessa lausuin siis: "Tässä, rouva Jervis, on
ensimäinen mytty: levitän kaikki nähtäväksi. Nämä ovat hyvän
emäntäni minulle antamia. Ensiksikin" -- ja sitte minä luettelin
pito- ja liinavaatteet, jotka armollinen rouva oli minulle
lahjoittanut, ja tätä tehdessäni siunasin vähän väliä häneltä
kokemaani ystävällisyyttä. Käytyäni sen mytyn läpi sanoin: "Se siitä
vaatekasasta, rouva Jervis; ne olivat hyvän emäntäni lahjoja.

"Nyt tulen arvoisan hyveellisen isäntäni lahjoihin: heh, tiedättehän,
tässä on _komeron_ edestä, rouva Jervis!" Hän nauroi ja sanoi: "en
ole iässäni nähnyt niin lystikästä tyttöä, mutta jatka". -- "Niin
teenkin, rouva Jervis", vastasin minä, "heti kun olen avannut mytyn";
sillä minä olin perin reipas ja nokkela, ollenkaan aavistamatta, kuka
minua kuunteli.

"Tässä nyt", sanoin, "ovat alati arvokkaan isäntäni lahjat", ja
sitten minä luettelin yksin kappalein toisen mytyn sisällön.
Senjälkeen käännyin omiini ja virkoin:

"Nyt tulee Pamela-rukan nyytti; ja pieni se on toisiin verrattuna.
Tässä on ensiksikin puuvillainen yöhame, jota oli tapani käyttää
aamusilla. Se on minulle kotiin tultuani melkein liian hieno; mutta
jotakinhan minulla täytyy olla. Sitten on tässä vanulla sisustettu
röijy kukitetusta villakankaasta, pari kaupustelijalta ostamiani
sukkia, olkihattu sinisine nauhoineen sekä palanen skotlantilaista
palttinaa, josta tulee kaksi miehen- ja kaksi naisenpaitaa (samaa
kangasta kuin ylläni oleva), isä- ja äiti-rukalleni. Ja tässä on
neljä muuta paitaa, yksi niistä aivan samanlainen kuin nyt ylläni,
toinen varsin hyvä ja molemmat muut vanhoja kelpo kapineita,
jotka sopivat kotona työssä laahattaviksi, sillä ne eivät ole
tännejättämisen arvoisia; ja tässä on kaksi paria kenkiä: olen
ottanut niistä päärmeet pois, myydäkseni, ja ehkäpä niistä saamillani
rahoilla ja parilla vanhalla hopeasoljella voin vielä ostaa jotakin
hyödyllistä, jos tiukalle käy. -- Mitä te nauratte, rouva Jervis?"
kysyin. "Kah, te olette kuin huhtikuun päivä; itkette ja nauratte
samassa hengenvedossa!

"No, odottakaas: tässä on kaupustelijalta ostamani
puuvilla-nenäliina; pitäisi minulla olla vielä toinenkin. Kas tässä
se on! Ja tässä ovat äsken ostamani kudotut kintaat; tämä on uusi
flanellitakkini, samanlainen kuin on ylläni; ja tässä nuppineuloilla
kiinnitetyssä kimpussa on useita paloja karttuunia, silkkiuikkuja
ja sen sellaista, mikä kelpaa liepeiksi, rintamuksiksi ja muuhun,
jos onnistun saamaan työtä. Tässä on pari taskupussia, liian
hyviä minulle, mutta minulla ei ole huonompia. Hyväinen aika, en
aavistanut, että minulla oli niin hyviä tavaroita!

"Kas niin, rouva Jervis", lopetin, "nyt olette nähnyt koko varastoni,
ja nyt istahdan kertomaan teille hiukan mitä ajattelen".

"Mutta puhuhan lyhyeen, tyttöseni", kehoitti hän; sillä, kuten hän
jälkeenpäin mainitsi, hän pelkäsi minun sanovan liian paljon.

"Asia näetten on tällä tavalla: minä aion toimia tasapuolisesti ja
omantunnon mukaan, rouva Jervis; ja minun täytyy pyytää, jos minua
rakastatte, että sallitte minun pitää oman pääni. Noihin emäntäni
antamiin tavaroihin ei minulla voi olla sellaista oikeutta, että
ottaisin niitä mukaani; sillä hän antoi ne minulle edellyttäen että
käyttäisin niitä hänen palveluksessaan ja tuottaakseni tunnustusta
hänen anteliaisuudelleen ja hyvälle sydämelleen. Mutta kun minut nyt
häädetään paikastani, en tietenkään voi käyttää niitä köyhän isäni
kodissa; sillä minä saisin koko kylän niskaani; ja senvuoksi päätän
olla _niitä_ ottamatta.

"Siis, rouva Jervis", puhuin edelleen, "on minulla vielä paljoa
vähemmän oikeutta arvoisan isäntäni lahjoihin: näettehän, mikä hänen
tarkoituksensa oli hänen antaessaan ne minulle. Ne olivat aiotut
häpeäni hinnaksi, ja jos minä voisin niitä käyttää, en usko, että ne
koskaan tuottaisivat minulle menestystä. Ja sitäpaitsi, käsitättehän,
rouva Jervis, että kun en tahdo tehdä mitä tuo arvoisa herrasmies
minulta vaatii, niin miksi ottaisin häneltä vastaan palkankaan?
Omantunnon, kunnian ja kaiken nimessä minulla ei ole sinulle mitään
sanottavaa, sinä häijy _toinen mytty_.

"Mutta", lausuin, "tulehan käsivarsilleni, rakas _kolmas_ nyyttini,
köyhyydentoverini ja kunniallisuuteni todistaja! Enkä tahdo tunnustaa
ansaitsevani pienintäkään siinä olevaa riepua, jos joskus menetän
oikeuteni siihen viattomuuden hohteeseen, jonka toivon aina olevan
elämäni ylpeytenä. Varmaan se on korkein lohdutukseni kuolemaan asti,
jolloin kaikki maailman rikkaus ja komeus on arvottomampaa kuin
viheliäisimmät ryysyt, mihin kerjäläisetkään voivat olla puettuina!"

Tässä minä syleilin _kolmatta_ myttyäni. "Mutta, rouva Jervis",
virkoin sitte (ja hän itki kuunnellessaan minua), "vielä on minun
vaivattava teitä eräällä seikalla, ja sitten olenkin sanonut kaiken
sanottavani.

"Oli neljä guineaa, kuten tiedätte, jotka hyvän emäntäni kuoltua
löydettiin hänen taskustaan, ja ne ynnä hiukan hopearahaa nuori
isäntäni antoi minulle: ne neljä guineaa lähetin köyhille
vanhemmilleni, ja he ovat ne rikkoneet. Mutta he tahtoisivat ne
korvata, jos niin haluan. Ja jos se teidän mielestänne on tehtävä,
niin se tehdään. Mutta ilmoittakaahan minulle rehellisesti
mielipiteenne; luuletteko että, kun niinä kolmena vuonna ennen
emäntäni kuolemaa en nauttinut mitään palkkaa, minua voitaisiin pitää
velasta vapaana? Sanoessani velasta vapaana en tietenkään tarkoita,
että vaivaiset palvelukseni olisivat vastanneet armollisen rouvan
hyvyyttä; sehän olisi mahdotonta. Mutta koska kaikki hänen suomansa
oppi ja kasvatus asiain käännyttyä tälle tolalle minua nyt vähän
hyödyttävät, olisi parempi, jos minut olisi totutettu raskaaseen
työhön, joka kuitenkin lopuksi on edessäni, ellen onnistu saamaan
paikkaa -- ja kyllähän te tiedätte, että palveluspaikoissakin
joutuu vallan kamalien kiusausten alaiseksi. Velattomuudesta
puhuessani tahdon sanoa: enköhän, palautettuani kaikki hänen
antamansa oivalliset lahjat, voi asettaa vähäpätöistä palvelustani
ylläpitoni vastineeksi, koska oppini ei nyt tule kysymykseen ja
varmasti tiedän, että rakas kunnon emäntäni olisi samaa mieltä,
jos vielä eläisi? mutta siitä on nyt turha puhua. No, jos niin on,
tahtoisin kysyä teiltä, enkö tämän runsaan vuoden mittaan, jonka
olen viettänyt isäntäni palveluksessa, jätettyäni hänen lahjansa
jälkeeni ole oikeutettu katsomaan elantoni lisäksi ansainneeni noita
neljää guineaa sekä näitä ylläni ja kolmannessa mytyssäni olevia
vaatekappaleita? Sanokaa nyt minulle vapaasti mielipiteenne puoltani
pitämättä tai minua suosimatta."

"Ah, rakas tyttöseni", virkkoi hän, "sinä teet minut kykenemättömäksi
sinulle laisinkaan puhumaan: olisi suurin loukkaus, mitä voit tehdä,
jos jättäisit mitään näistä tamineista jälkeesi; sinun täytyy ottaa
kaikki myttysi, tai muutoin ei herra koskaan anna sinulle anteeksi".

"No niin, rouva Jervis", sanoin minä, "en välitä, olen liiaksi
tottunut torumiseen ja kovaan kohteluun isäntäni puolelta
viimeksi. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa; rukoilen ainiaan
hänen puolestansa ja toivon hänen tulevan onnelliseksi. Mutta
minä en ansaitse näitä tavaroita; en voi käyttää niitä, vaikka ne
ottaisinkin, joten niistä ei ole minulle mitään hyötyä. Toivoakseni
minulta ei puutu se vähäinen erä, mitä minä vain haluan sielun ja
ruumiin koossa pitämiseksi. Vedellä ja leivällä voin elää varsin
tyytyväisenä. Vettä saan mistä hyvänsä; ja ellen saa leipää, elän
kuin lintu talvella orjantappuran ja orapihlajan marjoilla ja muina
aikoina multasienillä, perunoilla ja nauriilla. Mitäpä minä siis
näillä kapineilla teen? -- Mutta kysyn mielipidettänne ainoasti
niistä neljästä guineasta: luuletteko että minun tulee ne palauttaa?
Vain sen minä haluan tietää."

"Ei suinkaan, hyvä lapsi, sitä sinun ei tarvitse", vastasi hän; "sinä
olet ne hyvin ansainnut jo pelkästään niillä liiveilläkin".

"Ei, en luule pelkällä sillä työllä _niitä_ ansainneeni; mutta
luuletteko, että liinaompeluni ja muut askarteluni siihen riittävät?"

"Kyllä, kyllä", vakuutti hän, "ja enempäänkin."

"Ottaen huomioon myöskin ylläpitoni, tarkoitan", sanoin minä, "ja ne
vaatekappaleet, jotka minulla on ylläni, muistakaa se, rouva Jervis".

"Kyllä, hyvä lapsi, epäilemättä sinulla on oikeus niihin rahoihin."

"No sitte", sanoin, "olen onnellinen kuin prinsessa. Olen aivan
niin rikas kuin toivon olevani; ja vielä kerran, rakas kolmas
myttyni, minä tahdon painaa sinut poveani vasten. Pyydän ettette
sano tästä mitään, kunnes olen lähtenyt, jotta isäntäni ei kovin
suutu, vaan että saan lähteä rauhassa; sillä teistä kaikista
erotessani on sydämeni pakahtua, muista seikoista puhumattakaan. Nyt,
rouva Jervis", jatkoin, "vielä yksi asia, isäntäni viimekertainen
esiintyminen minua kohtaan herra Longmanin läsnäollessa".

"Kuulehan, rakas Pamela", tokaisi hän, "pistäydypäs kamaristani
noutamassa pöydälle jättämäni paperi. Minulla on siinä jotakin
näytettävää."

"Sen teen", sanoin minä ja lähdin alas; mutta se olikin hänellä vain
veruke isäntäni määräysten kuulustamiseen, huomasin sitte. Tämä sanoi
pari kolme kertaa olleensa syöksähtämäisillään esille; hän ei voinut
sitä kestää ja toivoi etten minä saisi tietää hänen siellä olleen.

Mutta minä tepsutin niin ripeästi takaisin (mitään paperia kun en
löytänyt), että ehdin parahiksi näkemään hänen selkänsä, ikäänkuin
hän olisi ollut tulemassa viheriästä huoneesta ja menossa sitä
lähimpään. Ensimäisestä ovesta, joka oli avoinna, minä livahdin
sisälle ja suljin ja salpasin sen.

"Oi, rouva Jervis", surkeilin, "mitä olette minulle tehnyt! Näen
etten voi luottaa kehenkään. Minua ahdistetaan joka puolelta.
Kurja, kurja Pamela! mistä voit toivoa tapaavasi ystävän, jos rouva
Jerviskin liittyy sinua noin pettämään?"

Hän vakuutteli hartaasti hyvää tarkoittaneensa, kertoi minulle kaikki
ja sanoi isäntäni tunnustaneen, että olin saanut hänet pari kolme
kertaa pyyhkimään silmiänsä; hän sanoi toivovansa, että se tekisi
hyvän vaikutuksen, ja muistutti minulle, etten ollut lausunut muuta
kuin sellaista, mikä pikemmin herättäisi sääliä kuin suuttumusta.
Niinpä annoinkin hänelle anteeksi. Mutta oi, kunpa pääsisin
turvallisesti tästä talosta! Sillä koskaan ei ihmis-poloista liene
niin kiusattu kuin minua jo monta kuukautta perätysten. Mitähän
lähinnä tapahtuu _teidän kuuliaiselle tyttärellenne_.

Rouva Jervis sanoo olevansa varma, että minut saatetaan vaunuilla
kotiin teidän luoksenne. Vaikka tämä näyttää minulle liian
suurelliselta, osoittaa se kuitenkin, ettei minua ole epäsuosiossa
häädetty paikastani. Lincolnshirestä onkin saapunut matkavaunut, ja
luullakseni pääsen niissä, sillä toiset ovat aivan muhkeat.



30. KIRJE. RAKAS ISÄ JA ÄITI,


Kirjoitan jälleen, vaikka ehkä tuonkin tämän teille taskussani;
toivoakseni ei minulle teidän luoksenne tultuani jääkään aikaa
kirjoittelemiseen. Nyt on keskiviikko-aamu, ja toivon pääseväni
kotimatkalle huomenaamulla; mutta minulla on ollut uusia
koettelemuksia ja uusia vastuksia, toisenlaatuisia, vaikka kaikki
samasta lähteestä.

Metsästämästä palattuaan isäntäni eilen kutsutti minut. Menin kovin
peloissani, sillä odotin että hän riehuisi ja olisi minulle vihainen
vapaapuheisuudestani. Senvuoksi päätin heti alussa alistuvaisuudella
riisua hänen suuttumukseltaan aseet ja lankesin polvilleni niin
pian kun hänet näin, lausuen: "Arvoisa herra, sallikaa minun, niin
totta kuin itse toivotte anteeksiantoa sekä rakkaan kunnon emäntäni
-- teidän äitinne -- vuoksi, joka viime sanoikseen suositteli minua
teille, rukoilla teitä suomaan minulle anteeksi kaikki vikani. Ja
myöntäkää minulle vain se suosio, viimeinen jota teiltä pyydän,
että sallitte minun lähteä talostanne, rauhassa ja tyynellä
mielellä, voidakseni minulle sopivalla tavalla jättää jäähyväiset
palvelustovereilleni ja jotta sydämeni ei aivan murtuisi."

Hän nosti minut ylös ystävällisemmin kuin olin koskaan kokenut ja
sanoi: "Sulje ovi, Pamela, ja tule luokseni työhuoneeseeni: tahdon
hiukan vakavasti puhella kanssasi."

"Kuinka minä voin, herra", estelin minä, "kuinka voisin!" ja
vääntelin käsiäni. "Oi, hyvä herra, sallikaa minun poistua
läheisyydestänne, minä rukoilen teitä." -- "Jumalan, Luojani kautta",
vakuutti hän, "minä en tee sinulle pahaa. Sulje vierashuoneen ovi ja
tule luokseni kirjastoon."

Sitte hän meni työhuoneeseensa, joka on hänen kirjastonsa ja
sitäpaitsi täynnä kallisarvoisia tauluja: uhkea suoja, vaikka
sitä nimitetään työhuoneeksi; ja se sijaitsee yksityispuutarhan
vieressä, jonne siitä käy ovi. Suljin vierashuoneen oven, kuten hän
käski, mutta jäin epäröiden sen viereen seisomaan. -- "Koetahan
vähän luottaa minuun", pyysi hän: "epäilemättä sinä voit, kun olen
puhutellut sinua näin juhlallisesti". Sitte minä hiivin häntä
kohti vapisevin askelin ja pamppailevan sydämeni kohautellessa
kaulahuiviani. "Tule sisälle", tivasi hän, "kun sinua käsken".

Minä tottelin. "Pyydän, teidän arvoisuutenne", virkoin, "säälikää ja
säästäkää minua!"

"Sen teen", vastasi hän, "niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi".
Hän istahti muhkealle leposohvalle, tarttui minua kädestä ja
sanoi: "Älä epäile minua, Pamela. Tästä hetkestä alkaen en enää
katsele sinua palvelijanani: ja toivon ettet ole kiittämätön siitä
ystävällisyydestä, jonka aion sinulle lausua." Tämä hiukan rohkaisi
minua; pitäen molempia käsiäni omissaan hän jatkoi: "Sinä olet liian
järkevä ollaksesi huomaamatta, että ylpeän sydämeni uhallakaan en voi
olla sinua rakastamatta. Katsahda minuun, ihanakasvoinen tyttöni!
Minun _täytyy_ sanoa, että rakastan sinua: ja minä olen käyttäytynyt
sinua kohtaan tavalla, joka oli vallan vastoin sydäntäni, toivoen
peloittavani sinut luopumaan arasta karttavaisuudestasi. Näet että
tunnustan sen vilpittömästi; äläkä senvuoksi käytä sukupuolesi
valtteja minua vastaan."

En kyennyt mitään lausumaan, ja kun hän näki minun olevan liian
tuskastuneena ja häkeltyneenä jatkaakseen samaan suuntaan, hän
virkkoi: "Ka, Pamela, ilmoita minulle, millaisessa asemassa isäsi
elää; tiedän kyllä, että hän on köyhä mies: mutta onko hän yhtä
alhaisessa asemassa ja kunniallinen kuin hän oli silloin kun äitini
otti sinut luokseen?"

Silloin kykenin hiukan puhumaan ja luoden katseeni alas (sillä minä
tunsin kasvojeni hehkuvan kuin tulessa) sanoin: "Kyllä, herra, yhtä
_köyhä_ ja yhtä _kunniallinenkin_: ja se on minun ylpeyteni." --
Hän sanoi: "Tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, ellet sinä asetu
esteeksi, ja tehdä koko perheenne onnelliseksi."

-- "Ah, hyvä herra!" vastasin minä, "hän on jo onnellisempi kuin
miksi hän koskaan voi tulla, jos hänen tyttärensä viattomuus on
suosionne hintana; ja minä pyydän teitä olemaan puhumatta siltä
_ainoalta_ puolelta, miltä minua voi haavoittaa".

"Minulla ei ole mitään sellaisia aikeita", kielsi hän.

-- "Oi, hyvä herra", huudahdin minä, "älkää sanoko niin, älkää
sanoko niin!"

"On helppoa", vastasi hän, "rakentaa isäsi onni _sinua_
vahingoittamatta." -- "No, armollinen herra", sanoin siihen, "jos
se on mahdollista, sallikaa minun tietää millä tavoin; ja kaikki,
minkä hyveellisenä pysyen voin tehdä, koituu elämäni pyrkimykseksi ja
harrastukseksi. Mutta mihinkäpä minunlaiseni tyttö-parka kyennee?"

"Minä soisin", lausui hän, "että viipyisit vielä edes viikon tai
kaksi ja käyttäytyisit minua kohtaan ystävällisesti; nöyrryn
sitä sinulta pyytämään, ja saat nähdä, että kaikki käy paremmin
kuin toivotkaan. Huomaan", jatkoi hän, "että aiot vastata toisin
kuin minä haluaisin; ja minua alkaa jo ärsyttää, että pitää näin
viheliäisesti kerjäillä. Käytöksesi kunnon Longmanin edessä, jolloin
kohtelin sinua niin tylysti ja helposti olisit voinut puhdistautua,
on aivan hurmannut minut. Ja vaikkei minua miellytä kaikki, mitä
eilen sivukammiossa kuunnellessani lausuit, on se kuitenkin
saattanut minut ihailemaan sinua entistä enemmän; näen sinussa
suurempaa arvollisuutta kuin konsaan olen naisessa havainnut. Kaikki
palkolliset, ylimmästä alimpaan, ovat sinuun hullaantuneet, sensijaan
että sinua kadehtisivat, ja pitävät sinua niin ylempänänsä, että
sekin aavistuttaa, millaisen aseman ja arvon sinä ansaitsisit. Olen
nähnyt useampia kirjeitäsi kuin luuletkaan" -- tämä hämmästytti
minua! -- "ja olen aivan ihastunut sinun kirjoitustavastasi, se kun
on niin vapaata, niin keveätä, ja monet mielipiteesi osoittavat sinun
ikäisellesi harvinaista kehitystä. Kaikki tämä yhdessä saa minut
ylenmäärin rakastamaan sinua. Nyt, Pamela, olen alentunut sinulle
tämän tunnustamaan. Jää minun mielikseni vielä vain viikoksi tai
kahdeksi, antaaksesi minulle aikaa järjestää joitakuita asioita; ja
sinä saat nähdä, kuinka edulliseksi se sinulle osoittautunee."

Vapisin huomatessani sydän-parkani myötäävän. "Oi, hyvä herra",
sanoin, "säästäkää poloista tyttöä, joka ei voi teihin katsahtaa ja
teitä puhutella. Sydämeni on täysi; ja miksi te tahtoisitte saattaa
minut turmioon?"

"Jäähän vain minun mielikseni vielä pariksi viikoksi", toisti hän,
"niin John saa viedä sanan isällesi, että sillä välin haluan tavata
hänet joko täällä tai hänen kotikylässään Joutsenen majatalossa".

"Oi, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sydämeni on pakahtumaisillaan;
mutta polvillani rukoilen teitä, että sallitte minun lähteä huomenna,
kuten olin aikonut, älkääkä ryhtykö kiusaamaan tyttö-rukkaa, jonka
tahto olisi teidän tahtonne, jos hyveellisyyteni sen vain sallisi".

"Se sallii sen", vakuutti hän, "sillä minä en aio tehdä sinulle
mitään pahaa, siitä otan Jumalan todistajakseni!"

"Mahdotonta!" huudahdin minä: "senjälkeen, herra, mitä on tapahtunut,
en voi teitä uskoa. Kuinka monella tavalla voidaankaan poloiset
ihmis-lapset saattaa tärviölle! Hyvä Jumala, suojele minua vielä
_tämä_ kerta ja saata minut turvallisesti rakkaan isäni majaan!"

"Kummallinen, kirottu kohtalo", sadatteli isäntäni, "että näin
juhlallisesti puhuessani minua ei uskota!"

"Mitä minun sitten _tulisi_ uskoa, armollinen herra?" sanoin minä,
"ja mitä _voin_ uskoa? Mitä te olette sanonut, paitsi että minun
olisi jäätävä vielä kahdeksi viikoksi? Ja mihin minä sitten joudun?"

"Sukuylpeyteni ja varallisuuteni -- hiiteen kumpikin", huudahti
hän, "koskeivät ne voi vaikuttaa sinuun, vaan ainoastaan lisäävät
epäluulojasi! -- eivät salli minun yhtäkkiä alentua: pyydän sinua
senvuoksi viipymään vain viikon, jotta voin rauhoittaa niiden
korskeat vaatimukset". Oi, kuinka sydämeni värähti! ja minä aloin
(kun en tiennyt mitä tehdä) lukea isämeitää. "Älä huoli minun
tähteni vieritellä rukousnauhasi helmiä, Pamela!" virkkoi hän; "sinä
olet oikea nunna". Mutta minä lausuin ääneen, silmäni kohotettuina
taivasta kohti: "Älä johdata minua kiusaukseen; mutta päästä minut
pahasta, oi hyvä Jumala!"

Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "No niin, tyttöseni, sinä jäät
siis näiksi kahdeksi viikoksi, ja saat nähdä, mitä tahdon hyväksesi
tehdä. Jätän sinut tuokioksi ja menen viereiseen huoneeseen,
antaakseni sinulle miettimisaikaa ja osoittaakseni sinulle, etten
sinua väijy." Tuo ei mielestäni näyttänytkään pahalta.

Hän läksi ulos, ja hetkisessä ahdisti minua parikymmentä erilaista
ajatusta; joskus tuumin, että viikon, parin pitempi viipyminen
tässä talossa häntä totellakseni ei rouva Jervisin ollessa kanssani
voinut paljoa vahingoittaa: -- Mutta sitten, -- ajattelin, -- mistä
tiedän, mitä _voinen_ tehdä? Olen kestänyt hänen _vihansa_; mutta
enkö saattaisi heltyä hänen _ystävällisyydestään?_ Kuinka voin sen
kestää? No, toivoakseni saman suojelevan armon avulla, johon aina
tahdon turvata. Mutta mitä hän sitten on luvannut? Niin, hän tekee
isä- ja äiti-rukkani elämän mukavaksi. Oh! -- sanoin itsekseni, --
se on ihana ajatus; mutta en huoli viipyä siinä, jotten antaisi sen
johdattaa itseäni perikatoon. Mitä hän voi tehdä sellaiselle köyhälle
tytölle kuin _minä?_ Mihin saattaa hänen ylevyytensä alentua?
Hän puhuu, -- ajattelin, -- sydämensä ylpeydestä ja isoisesta
asemastaan: oi, ne mietteet ovat hänen _päässänsä_ ja myöskin hänen
sydämessänsä, muutoin hän ei niitä minulle _tällaisella_ hetkellä
tunnustaisi. No sitten, -- tuumin, -- se saattaa tarkoittaa vain
minun viettelemistäni. Hän ei ole mitään nimenomaan luvannut. Mutta
saanhan _nähdä_, mitä hän aikoo, jos jään vielä kahdeksi viikoksi.
Eivätkä nuo kaksi viikkoa kovin suuri asia ole: ja näenhän jo
muutaman päivän kuluessa, kuinka hän käyttäytyy. -- Mutta kun sitten
jälleen ajattelin hänen ja itseni välistä juopaa ja hänen nyttemmin
avonaisesti tekemäänsä rakkaudentunnustusta, kuten hän sitä nimitti,
ja että hän tämän jälkeen haastaisi minulle asiasta _selvemmin_ kuin
koskaan ennen ja minä kenties olisin heikompi ja _aseettomampi_ häntä
vastustamaan, niin silloin tuumin: -- Ka, ellei hän tarkoittanut
mitään häpeällistä, niin hän puhuisi rouva Jervisin kuullen; ja
inhoittava, hirveä komeroselkkaus, josta töin tuskin olin pelastunut,
muistui taas mieleeni; ja minä ajattelin, kuinka helppo hänen
olisi lähettää rouva Jervis ja palvelustytöt tieltä pois, ja että
kaikki hänen minulle aivoittelemansa tuho voisi tapahtua lyhemmässä
kuin siinä ajassa: ja niin päätin lähteä talosta ja jättää kaikki
kaitselmuksen huomaan, luottamatta ollenkaan itseeni. Ja kuinka
kiitollinen tulisi minun tästä päätöksestä ollakaan, kuten saatte
kuulla! Mutta päästyäni juuri tähän kohtaan kirjettäni John lähettää
minulle sanan, että hän ihan hetikohta lähtee teille päin. Toimitan
siis teille sen, mitä olen kirjoittanut, ja toivon jo huomen-illalla
anovani siunauksianne omassa köyhässä, mutta onnellisessa majassanne
ja kertovani teille lopun suusanallisesti. Jään siis siihen asti ja
ainiaan _teidän velvollisuudentuntoiseksi tyttäreksenne_.



31. KIRJE.


RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä
teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt
välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.

Kerroin teille päätöksestäni -- onnellisesta päätöksestäni,
jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni
palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään,
Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa."
En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan
raivostuttamatta.

"Mutta", sanoin minä, "antakaa anteeksi, hyvä herra, poloiselle
hätääntyneelle palvelijattarellenne, -- tiedän etten voi hyveellisenä
pysyen ansaita teiltä minkäänlaista suosiota, ja minä pyydän, että
sallitte minun mennä köyhän isäni luo".

"Kah", päivitteli hän, "sinä olet suurin hupsu mitä olen koskaan
tavannut. Sanonhan sinulle, että tapaan isäsi; minä lähetän huomenna
noutamaan hänet matkavaunuillani tänne, jos niin tahdot. Ja minä
annan hänen tietää, mitä aion tehdä _hänen_ ja _sinun_ hyväksesi."

"Mitä, hyvä herra, saattaisi se olla? Teidän arvoisuutenne voi
ylhäisessä asemassanne helposti tehdä _hänet_ onnelliseksi, ja ehkä
_te_ voitte tavalla tai toisella käyttää häntä hyödyksennekin. Mutta
mikä hinta on minun suoritettava kaikesta tästä?"

"Sinä tulet niin onnelliseksi kuin saatat toivoa", sanoi hän, "sen
sinulle vakuutan: kas tässä, tahdon antaa sinulle tämän kukkaron,
jossa on viisikymmentä guineaa, ja sen summan suoritan isällesi joka
vuosi ja hankin hänelle mieleistään hommaa ansaitakseen _sen_ ja
_enemmänkin_: Pamela, hänen ei milloinkaan tarvitse kärsiä puutetta,
siitä saat olla varma. Olisin antanut sinulle enemmänkin hänelle
vietäväksi, ellen olisi peljännyt sinun epäilevän siinä jotakin
juonta minun puoleltani."

"Oi, hyvä herra", virkoin minä, "ottakaa takaisin kultarahanne; minä
en koske ainoaankaan niistä, eikä isänikään, siitä olen varma, ennen
kuin hän tietää mitä niiden edestä on tehtävä, ja eritoten, miten
_minun_ käy".

"No sitten, Pamela", sanoi hän, "otaksukaamme, että hankin sinulle
puolisoksi rehellisen miehen, jolla on arvossapidettävä toimi ja joka
tekee sinusta eliniäksesi vallasnaisen!"

"Minä en huoli puolisosta, herra", vastasin; sillä nyt aloin nähdä
hänen kaiken mustuutensa; mutta kun olin niin suuresti hänen
vallassaan, päätin hiukkasen teeskennellä.

"Mutta", sanoi hän, "sinä olet niin kaunis, että menet minne tahansa,
et koskaan voi säästyä joidenkuiden meidän sukupuoleemme kuuluvien
ahdistelulta; ja mielestäni en kunnollisesti täytä kuolevan äitini
tahtoa, joka jätti sinut minun huostaani, ellen hanki sinulle
aviomiestä puolustamaan kunniaasi ja viattomuuttasi; ja oikein
kunnollinen puoliso minulla onkin sinulle katsottuna."

-- Oi, musta, petollinen olio! -- ajattelin minä, -- millainen
väline sinä oletkaan paholaisen käsissä hänen tärvelläkseen tämän
vilpittömän sydämen! -- Mutta kuitenkin vielä teeskentelin; sillä
minä pelkäsin sekä häntä että paikkaa, missä olin. "Mutta ketä
sitten, hyvä herra, olette minulle ajatellut?" -- "No", sanoi hän,
"nuorta herra Williamsia, kappalaistani Lincolnshiressä; hän tekee
sinut onnelliseksi".

"Tietääkö hän", kysyin, "mitään teidän arvoisuutenne aikomuksista?"
-- "Ei, tyttöseni", vastasi hän ja suuteli minua (aivan vastoin
tahtoani; sillä hänen henkäyksensäkin oli minulle myrkkyä), "mutta
hänen riippuvaisuutensa minun suosiostani sekä sinun kauneutesi ja
ansiokkuutesi saavat hänet riemuitsemaan hänelle osoittamastani
ystävyydestä".

"No sitten, armollinen herra", sanoin minä, "on vielä aikaa tätä
asiaa tuumia, eikä se voi estää minua lähtemästä isäni luo; sillä
mitäpä kahden viikon täällä viipyminen tässä merkitsisi? Teidän
arvoisuutenne huolenpito ja ystävällisyys voivat ulottua minuun
siellä yhtä hyvin kuin täälläkin; ja herra Williams ja koko maailma
saa tietää, etten häpeä isäni köyhyyttä."

Hän aikoi suudella minua jälleen, mutta minä sanoin: "Jos minun
on puolisokseni ajateltava herra Williamsia tai ketä tahansa,
pyydän _teitä_ välttämään liikoja vapauksia minuun nähden; se
ei suinkaan ole kaunista." -- "Niin", puhui hän, "mutta jää nyt
sentään seuraaviksi kahdeksi viikoksi, ja sillä ajalla minä kutsutan
Williamsin ja isäsi tänne. Sillä minä tahdon, että asia ratkaistaan
omassa talossani: ja kun olen sen saanut sille tolalle, niin te
voitte yhdessä päättää kuinka itse tahdotte. Sillävälin saat ottaa
ja lähettää nämä viisikymmentä kultarahaa isällesi suosiollisuuteni
vakuudeksi, ja minä teen teistä kaikista onnellisia."

"Herra", sanoin minä, "pyydän ainakin kaksi tuntia tämän asian
harkitsemiseen". -- "Minun on lähdettävä tunnin päästä", vastasi hän;
"ja haluan että kirjoittaisit isällesi ehdotuksestani; John saa sitte
vartavasten lähteä sitä viemään, ja hän ottaa myös tämän kukkaron
sille vanhalle kunnon miehelle annettavaksi, jos siihen suostut".
-- "Hyvä herra", sanoin minä, "ilmoitan siis päätökseni teille
tunnin kuluttua". -- "Tee niin", kehoitti hän, suuteli minua vielä
toistamiseen ja laski menemään.

Oi, kuinka riemuitsin, että olin päässyt hänen kynsistään! -- Sitte
kirjoitin teille tämän, jotta voisitte nähdä, miten asiat ovat; sillä
minä olen päättänyt tulla pois, jos mahdollista. Kurja, jumalaton,
petollinen herrasmies, mikä hän onkin!

Tässä oli minulle, Pamela-rukallenne, ansa asetettu! Vapisen sitä
ajatellessani! Millaisen näytelmän tässä olikaan häijyys suunnitellut
koko elämäni varrelle! Mustasieluinen heittiö, kuinka minä häntä
vihaan! -- Sillä ensiksi, kuten kirjoittamastani näette, hän tahtoi
saattaa minut uskomaan muuta; ja tuo herra Williams luullakseni
juolahti hänen mieleensä sen jälkeen kun oli lähtenyt ulos
yksityishuoneestaan ehtiäkseen miettiä miten minut paremmin pettäisi:
mutta verho oli nyt liian ohut ja helposti läpi nähtävissä.

Menin huoneeseeni ja ensi työkseni kirjoitin hänelle; sillä minä
ajattelin, että olisi parasta olla häntä jälleen tapaamatta, mikäli
se oli mahdollista; ja jäljennettyäni kirjoitukseni pistin hänen
arkihuoneensa oven alle näin kuuluvan kyhäykseni:

    ARVOISA HERRA,

    Viimeksi minulle tekemänne ehdotus saa minut vakuutetuksi siitä,
    ettei minun pidä jäädä tänne, vaan että minun on mentävä isän luo,
    vaikkapa vain kysymään hänen neuvoaan herra Williamsiin nähden. Ja
    olen tässä päätöksessäni niin varma, ettei minua voi saada sitä
    muuttamaan. Kiittäen siis teidän arvoisuuttanne tuhat kertaa
    kaikista suosionosoituksistanne minä lähden aikaisin
    huomenaamulla; vaunujanne taas, minkä kunnian rouva Jervisin
    sanojen mukaan olitte minulle aikonut, en tarvitsekaan, koska
    luullakseni saan vuokrata lampuoti Bradyn kääsit. Pyydän siis,
    ettette pane sitä pahaksenne, ja olen aina _teidän kuuliainen
    palvelijanne_.

    Mitä kukkaroon tulee, hyvä herra, ei köyhä isäni suinkaan antaisi
    minulle anteeksi, jos sen ottaisin, ennen kuin hän tietää, miten
    se on ansaittavissa: ja se on mahdotonta.

Juuri nyt hän onkin lähettänyt rouva Jervisin ilmoittamaan minulle,
että koska olen päättänyt lähteä, niin lähteä saan, ja matkavaunut
laitetaan valmiiksi; mutta sitä pahempi muka minulle, sillä hän ei
enää eläissään minusta välitä. No niin, vähät siitä, kunhan vain
pääsen tästä talosta; mutta olisin iloinnut, jos hyveellisenä pysyen
olisin voinut tehdä teidät, rakkaat vanhempani, onnellisiksi.

En voi keksiä syytä siihen, mutta John, jonka piti lähteä viemään
viime kirjettäni, tekee nyt vasta lähtöä; ja hän lähettää kysymään
minulta, onko minulla mitään muuta vietävää. Siksi keskeytän ja
lähetän tämän kyhäykseni edellisen kirjeeni mukana.

Valmistaudun nyt matkaan ja sanon kohta jäähyväiset
palvelustovereilleni: ja ellei minulla ole aikaa kirjoittamiseen,
kerron teille loput, jahka saan onnen olla luonanne.

Vielä sananen: pistän mukaan paperin, johon on kyhätty runosäkeitä
lähtöni johdosta -- vaivaista sepustusta, mutta kun ne ovat minulta,
niin ette niitä kenties halveksu. Näytin niitä rouva Jervisille, ja
hän piti niistä, ottipa jäljennöksenkin; ja antoi minun laulaa ne
itselleen, vielä viheriässä huoneessa; mutta minä vilkaisin ensin
komeroon. Lisään vain, että olen teidän _velvollisuudentuntoinen
tyttärenne_.

Saan vielä sanoa, että juuri tällä hetkellä hän rouva Jervisin
välityksellä lähetti minulle viiden guinean lahjan taskurahoikseni.
Olen siis kovin rikas; sillä _hänen_, rouva Jervisin, tuomina
katsoin voivani ottaa rahat vastaan. Isäntäni sanoo, ettei hän
tahdo minua nähdä: ja minä saan lähteä aamulla, milloin haluan.
Lincolnshireläinen Robin tulee minua kyyditsemään: mutta herra on
niin vihainen, että on kieltänyt ketään lähtemästä kanssani ulos
ovesta edes vaunupihalle. No, en sille mitään voi, en minä! Mutta
eikö se saata häntä itseänsä juoruille alttiiksi pikemmin kuin minut?

Mutta John odottaa, ja minä olisin tuonut tämän samoin kuin
edellisenkin kirjeen itse mukanani. Hän sanoo kuitenkin asettaneensa
sen muiden kapineiden joukkoon, joten voi yhtä hyvin tuoda
molemmatkin.

John on hyvin ystävällinen ja rehellinen: olen hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa. Nyt kun olen näin rikas, antaisin hänelle
guinean, jos luulisin hänen ottavan sen vastaan. En kuule mitään
emäntäni vaatteista enkä isäntäni minulle lahjoittamista: sillä
minä sanoin rouva Jervisille, etten niitä ottaisi; mutta parista
korvaani sattuneesta sanasta päättelen, että ne lähetetään minulle
jälestäpäin. Hyväinen aika, kuinka rikkaana saattekaan Pamelanne
kotiin, jos ne saapuvat! Mutta kun en sittekään voi niitä käyttää, en
niitä halua; ja jos ne saan, vaihdan ne tilaisuuden tullen rahaksi.
No, ei enempää -- minulla on tulinen kiire.

    LÄHTÖNI JOHDOSTA.

    Te kumppanini, kuulkaahan,
    kun piirsin rivin muutaman;
    ma tiedän teidän uskovan:
    teit' aina muistaa Pamela.

    Majasta matalasta vain
    perheeseen hienoon paikan sain:
    oi' ansioton siihen ain'
    avuton, arka Pamela.

    Mut sentään tämän onnenkin
    ma vaihdan mielin tyytyvin
    taas köyhään, halpaan kotihin, --
    jo sinne kaipaa Pamela.

    Ja mitä muuta onni on
    kuin omatunto tahraton?
    Se mulle aarre olkohon, --
    ja Luojaa kiittää Pamela.

    Ma tulevaista tiedä en,
    mut minne vaan ma matkannen,
    mit' olen, teen, ma sanon sen:
    on kiitollinen Pamela.

    Ei kaiho kalva sydäntäin.
    eest' isännän ja rengin näin
    ja teidän muitten päivittäin
    käy rukoukseen Pamela.

    Ja Luojan tahto teillekin
    ain' olkoon ohje ylhäisin,
    eest' isäntämme lämpimin
    rukoilkaa mielin Pamelan.

    Kateuden sijaan _säälikää_
    isoisten tilaa täperää:
    kiusausten vaarain väijymää,
    joit' emme tunne me pienet.

    Vie ansat heidän ilojaan,
    vaaroistaan ovat huolissaan, --
    keveempää heidän konnullaan
    on palvella -- päättää Pamela.

    Ain' olkoot teille vanhemmat --
    omaiset kaikki -- rakkahat,
    niin taivaan armon siunaamat
    te ootte, ja niin on Pamela.

    Jos konsaan hävettänyt ois
    mua synty halpa, työntäin pois
    onnesta kodin, -- mitä vois
    odottaa kehno Pamela?

    Teit' onni aina seuratkoon
    ratoksi kunkin kohtaloon;
    ja milloin mielessänne oon,
    rukoilkaa eestä Pamelan.

    Rukoilkaa hälle tyytyvää
    kotoisen rauhan elämää,
    ja konsaan ette pois te jää
    hartaudentyöstä Pamelan.

    Nyt jääkää haltuun Jumalan,
    ma laulun pienen lopetan;
    vain kiitoksensa kauneimman
    näin tulkita tahtoo Pamela.

       *       *       *       *       *

Tässä on tarpeellista lukijan saada tietää, että kaunoisen Pamelan
koettelemukset eivät vielä olleet ohi: pahin oli jäljellä ja sattui
aikaan, jolloin hän luuli ahdinkonsa jo päättyneen ja pääsevänsä
kodin suojaan. Sillä kun hänen isäntänsä oli turhaan koettanut
voittaa intohimoaan ja näki, ettei hänen hyveellisyyttänsä voinut
horjuttaa, oli hän elostelevana ja juonittelevana herrasmiehenä
määrännyt Lincolnshiressä olevan ajomiehensä tuomaan sieltä hänen
matkavaununsa, koska hän ei huolinut luottaa bedfordshireläiseen
hevospalvelijaan, tämä kun muiden palkollisten mukana suuresti
rakasti ja kunnioitti herttaista neitoa. Ja isännän annettua
ensinmainitulle asianmukaisia toimintaohjeita ja kiellettyä muita
palvelijoita -- muka siksi että oli suuttunut Pamelan käytökseen --
saattamasta tyttöä askeleenkaan vertaa, kyyditsi Robin Pamelaa viisi
penikulmaa hänen isänsä kotia kohti, mutta kääntyi sitte poikkiteitse
toisaalle, viemään häntä isännän lincolnshireläiselle maatilalle.

On myös merkille pantava, että lähetti, joka kuljetti tytön kirjeitä
tämän isälle ja jolla muka niin usein oli asiaa sinnepäin, toimi
isäntänsä kätyrinä, jonka palveluksia tämä sitten käytti hyväkseen.
Mies luovutti tytön kirjeet aina ensin herralleen, jolla oli
tapana avata ne ja lukea ja sitte lähettää ne perille. Näin ollen
ei Pamelan kirjeiden sisältö ollut kartanonherralle tuntematon;
siihenhän tämä kerran itsekin viittaa, kuten niiden lähettäjätär
eräässä kyhäyksessään mainitsee. Täten oli neito-parka joka puolelta
ahdistettu; ja se kaikki osoittaa mitä kehnoja keinoja salakavalat
miehet häijyjen tarkoitustensa toteuttamiseksi käyttävät, sekä kuinka
kauniimman sukupuolen on oltava perin varuillaan taitavia vehkeilyjä
vastaan, varsinkin milloin rikkaus ja mahti yhtyvät väijymään
alhaissyntyistä viattomuutta.

On vielä muutama sana huomautettava seuraavan paremmaksi
ymmärtämiseksi. Juonitteleva herrasmies katsoi näet kuitenkin
sopivaksi pidättää tytön kolme viimeistä kirjettä isälle saapumasta.
Näissä tämä kertoo, kuinka talonherra oli piiloutunut kuuntelemaan
mitä hän puhui vaatteitaan jaoitellessansa, mainitsee tämän viime
yrityksestä saada hänet jäämään taloon vielä kahdeksi viikoksi,
uskotellusta kappalaisen kosinnasta, toivomuksistaan pian nähdä
vanhempansa sekä runosepitelmästään. Julkesipa aatelismies lähettää
neitosen isälle näin kuuluvan kirjeenkin:

    KUNNON ANDREWS,

    Varmaan ihmettelette saadessanne minulta kirjeen. Mutta mielestäni
    tulee minun ilmoittaa teille keksineeni teidän ja tyttärenne
    omituisen kirjeenvaihdon, perin haitallisen kunnialleni ja
    maineelleni; sitä teidän ei olisi minun nähdäkseni sopinut
    rohkaista ennen kuin tiesitte olevan riittäviä perusteita noihin
    herjauksiin, joita hän runsaalla mitalla minua vastaan syytää.
    Jotakin perää voi kenties olla siinä, mitä hän tuontuostakin
    lavertelee; mutta uskokaa minua, teeskennellyn yksinkertaisuutensa
    ja viattomuutensa ohella hän kykenee niin paljoon romantilliseen
    sepittelyyn, etten ole moista ennen nähnyt. Sanalla sanoen tytön
    ovat saaneet päästänsä pyörälle ne haaveelliset lorukirjat, joiden
    pariin hän on ylenpalttisesti sulkeutunut siitä saakka kun hänen
    hyvä emäntänsä kuoli. Ja hän on niin olevinaan kuin olisi hän
    täydellisyyden kuvastin ja ikäänkuin jokainen juonittelisi häntä
    vastaan.

    Älkää sentään käsittäkö sanojani väärin; uskon hänet hyvin
    rehelliseksi ja hyveelliseksi; mutta olen myöskin saanut selville,
    että hän harjoittaa jonkunlaista kirjeenvaihtoa tai on
    lemmensuhteissa nuoren pappismiehen kanssa, josta toivoakseni voin
    aikanaan pitää huolen, mutta jolla nykyisin ei ole mitään muuta
    omaisuutta kuin minun suosioni: ja mikä, ajatelkaahan, olisi
    seurauksena, jos kaksi nuorta ihmistä, joilla maailmassa ei ole
    mitään omasta kohden turvakseen, liittyisivät yhteen ja saisivat
    lukuisan perheen ennen kuin heillä on leipää syödäkseen?

    Minä puolestani tunnen liian suurta ystävyyttä heitä kumpaakin
    kohtaan ollakseni yrittämättä sellaista ehkäistä, jos voin; ja
    senvuoksi olen lähettänyt Pamelan pois hänen lähettyviltään,
    kunnes saan heidät molemmat järkevämpiin mietteisiin. Siksi
    pyydänkin, ettette kummeksu, jos ette näe tytärtänne niin pian
    kuin ehkä odotatte.

    Kuitenkin vakuutan teille kautta kunniani, että hän on turvassa ja
    loukkaamattomana; ja toivoakseni ette epäile minua, vaikka hän
    lieneekin vähän pöyhistellyt hilpeän leikinlaskuni johdosta sekä
    siitä, että olen hänen kanssaan joskus viattomasti kisaillut, mikä
    on tavallista eri sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten kesken,
    kun ovat kauvan tunteneet toisensa ja yhdessä kasvaneet: ylpeys
    näetten ei ole vahvoja puoliani.

    Koska hän on veikeä kirjeiden kirjoittaja, on hän toivoakseni
    ollut kyllin velvollisuudentuntoinen ilmoittaakseen teille
    lemmensuhteestansa nuoreen pappismieheen; enkä tiedä, katseletteko
    sitä hyväksyvillä silmillä: mutta nyt, kun Pamela on jonkun aikaa
    poissa (sillä minä tiedän, että tuo mies olisi seurannut häntä
    teidän kyläänne, jos tyttö olisi tullut kotiin; ja siellä he ehkä
    avioliittoon menemällä olisivat saattaneet toisensa turmioon), en
    epäile saavani häntä näkemään oman parhaansa ja luopumaan
    naimahommista, kunnes tietää kykenevänsä vaimon elättämään; ja
    sitte kun se on mahdollista, yhtykööt he Jumalan nimessä, minun
    puolestani.

    En odota tähän muuta vastausta kuin hyvän ajatuksenne minusta ja
    luottamuksenne kunniallisuuteeni, koska olen _harras ja etuanne
    katsova ystävänne_.

    _J. K_ Kuulen että John-palvelijani on välitellyt tuota
    kirjeenvaihtoa, jossa _minua_ on niin vapaasanaisesti kosketeltu.
    Annan sen nenäkkään olennon pian itselleni sopivalla tavalla
    tietää, kuinka paljon paheksun hänen osallisuuttansa tässä
    hommassa. On katkeraa, että omat palvelijat näin vapaapuheisesti
    lörpöttelevät minun asemassani olevasta miehestä.

On helppo arvata, kuinka vanhus-poloinen huolestui lukiessaan tämän,
niin mahtavan ja arvossapidetyn herrasmiehen lähettämän kirjeen.
Hän ei tiennyt mihin ryhtyä, eikä mitenkään epäillyt tytär-parkansa
viattomuutta, varmana että rumia juonia oli suunniteltu häntä
vastaan. Kuitenkin hän toisinaan toivoi parasta ja oli valmis
uskomaan pappismiehen ja tytön luuloteltuun kirjeenvaihtoon, kun
ei ollut saanut viimemainitun kyhäämiä kirjeitä, joista asia olisi
selvinnyt.

Mutta sittenkin hän päätti sekä omansa että äidin levottomuuden
tyynnyttämiseksi lähteä matkalle aatelisherran kartanoon; ja jättäen
vaimo-rukkansa toimeksi pyytää hänen poistumistansa anteeksi
maanviljelijältä, jonka työssä hän oli, hän lähti jo samana iltana,
vaikka olikin myöhä; ja matkattuaan kaiken yötä hän heti päivännousun
jälkeen saapui herraskartanon portille ennen kuin huonekunta vielä
oli jalkeilla. Siinä hän sitten istahti levähtämään, kunnes näkisi
jonkun liikkeellä.

Ensimäiseksi hän näki tallirengit, jotka tulivat hevosia juottamaan;
ja hän tiedusteli Pamelan kohtaloa niin hätäännyksissään, että nämä
luulivat häntä mielipuoleksi ja sanoivat: "Ka, mitäpä Pamela teitä
koskee, äijä-rukka? Menkää pois hevosten jaloista."

"Missä isäntänne on?" kysyi ahdistunut. "Älkää, hyvät miehet,
vihastuko: sydämeni on melkein murtunut." -- "Hän ei koskaan anna
mitään ovella, uskokaa minua", ilmoitti eräs rengeistä; "näette
turhaa vaivaa". -- "En minä _vielä_ ole kerjäläinen", virkkoi vanha
mies. "En pyydä häneltä mitään muuta kuin Pamelaani: voi minun
lastani, voi lastani!"

"Istu ja pala", sanoo muuan, "eiköpä tämä mies olekin Pamelan isä!"
-- "Niin, niin", vakuuttaa vanhus väännellen käsiänsä, "niin olen";
purskahtaen itkuun: "missä on lapseni? missä on Pamela?" -- "Kah,
isä", virkkoi eräs heistä, "suokaa anteeksi; mutta hän on lähtenyt
kotiin luoksenne: kauvanko olette ollut kotoa poissa?" -- "Vasta
eilis-illasta", vastasi hän; "olen vaeltanut kaiken yötä. Onko
kartanonherra kotona vai eikö?" -- "On, mutta hän ei vielä ole
liikkeellä", ilmoitti renki.

"Jumalalle kiitos siitä!" huudahti vanhus, "Jumalalle kiitos! Sitten
toivoakseni sallitaan minun häntä jo pian puhutella." He kehoittivat
häntä tulemaan sisälle, ja hän astui talliin, istahti siellä
portaille ja kuivaillen silmiänsä huokaili niin surullisesti, että
palvelijain teki pahaa sitä kuulla.

Huonekunta pääsi pian jalkeille, kun kuultiin Pamelan isän saapuneen
kuulustamaan tytärtänsä; ja palvelijattaret, olisivat mielellään
toimittaneet hänet keittiöön. Mutta kun rouva Jervisille oli
ilmoitettu hänen tulostaan, riensi tämä arkihuoneeseensa, otti
hänet mukaansa sinne, antoi hänen kertoa koko surullisen tarinansa
ja luki kirjeen. Taloudenhoitajatar itki katkerasti, mutta koetti
kuitenkin vanhuksen edessä salata huolestumistaan ja virkkoi: "Ka,
kunnon Andrews, en voi olla itkemättä teidän murheenne vuoksi,
mutta toivoakseni ei siihen ole mitään aihetta. Älkää näyttäkö
tätä kirjettä kellekään, tehnettepä muuten mitä tahansa. Rohkenen
vakuuttaa, että tyttärenne on turvassa."

"Niin, mutta", väitti toinen, "minä näen, että _te_, hyvä rouva,
ette tiedä hänestä mitään: jos kaikki olisi oikein, niin asiata ei
olisi kätketty teidänlaiseltanne kunnolliselta säätyläisnaiselta.
Varmastikin te luulitte hänen olevan minun luonani!"

Rouva Jervis sanoi: "Herra ei aina ilmoita palvelijoilleen
toimenpiteistänsä, mutta teidän ei tarvitse hänen rehellisyyttään
epäillä. Teillä on siitä vakuutena hänen käsialansa: ja näettehän,
ettei hän voi hautoa mitään juonia tyttöä vastaan, koska hän ei ole
matkustanut eikä edes puhu aikomuksesta lähteä täältä."

"Oi, se onkin minulle ainoa toivonsäde, todellakin ainoa!" sanoi
Andrews. "Mutta..." lisäsi hän, aikoen jatkaa, kun kartanonherra,
joka oli ehtinyt kuulla hänen tulostansa, saapui aamunutussa ja
tohveleissa arkihuoneeseen, missä hän ja rouva Jervis haastelivat.

"Mikäs on hätänä, kunnon Andrews?" kysyi hän, "mikäs on hätänä?" --
"Oi lastani!" huudahti rehellinen vanhus, "antakaa minulle lapseni!
Minä rukoilen teitä, armollinen herra." -- "Kah", virkkoi isäntä,
"luulin jo tyynnyttäneeni teidät hänen suhteensa: ettekö sitten
ole saanutkaan teille omakätisesti kyhäämääni kirjettä?" -- "Olen,
olen, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "ja sen johdosta minä tänne
tulinkin; olen kävellyt koko yön".

"Mies-parka", vastasi isäntä näköjään hyvin säälivästi, "olen siitä
pahoillani, tosiaan! Ka, tyttärenne on aiheuttanut kummallista
hälinää perheessäni; ja jos olisin luullut sen teitä niin suuresti
häiritsevän, olisin päästänyt hänet kotiinsakin. Mutta sen minkä
tein, tein _tyttärenne_ ja _teidän_ etuanne silmällä pitäen. Hän
on täydessä turvassa, sen vakuutan teille, kunnon Andrews; voin
antaa teille kunniasanani, etten tahtoisi häntä millään ehdolla
vahingoittaa. Luuletteko, että sen tekisin, rouva Jervis?"

"Ette, toivoakseni ette, herra", sanoi emännöitsijä. -- _"Toivoakseni
ette!"_ huudahti mies-poloinen. "Niin, sitä minä toivoin: mutta,
pyydän että teidän arvoisuutenne antaa minulle lapseni; en muuta
halua; ja minä pidän huolta, ettei mikään pappismies saa häntä
lähennellä."

"Ka, Lontoo on varsin etäällä", virkkoi kartanonherra, "enkä minä nyt
heti voi lähettää häntä noutamaan". -- "No, oletteko siis lähettänyt
minun Pamela-parkani Lontooseen?" hämmästeli vanhus. -- "En tahtoisi
niin sanottavan", vastasi isäntä; "mutta minä vakuutan teille kautta
kunniani, että hän on aivan turvassa ja tyytyväisenä ja ilmoittaa
siitä pian teille kirjeessä. Hän on hyvämaineisessa perheessä, ei
vähäisemmän henkilön kuin piispan luona, rouvan kamarineitona, siihen
asti kun saan teille mainitsemani asian järjestetyksi."

"Oi, kuinka voin sen tietää?" päivitteli isä. -- "Mitä!" huudahti
herrasmies teeskennellen suuttumusta, "epäilläänkö minun sanojani?
Uskotteko minulla voivan olla joitakin aikeita tytärtänne kohtaan?
Ja jos niin olisi, luuletteko että käyttäisin siihen tarkoitukseen
_tämänlaisia_ menettelytapoja? Totisesti, mies, te unohdatte, ketä
puhuttelette!"

"Oi, hyvä herra", haastoi Andrews, "pyydän anteeksi; mutta muistakaa,
että rakas lapseni on kysymyksessä: ilmoittakaahan minulle vain, kuka
piispa, se on ja missä, niin vaellan jalkaisin Lontooseen tapaamaan
tytärtäni, ja sitten minä olen tyytyväinen". "Kah, kunnon Andrews,
luulenpa että olette lukenut tarinoita samoin kuin tyttärennekin, ja
ne ovat panneet päänne pyörälle. Eikö minun sanani riitä? Luuletteko
että tekisin tyttärellenne mitään häpeällisiä tarjouksia? Onko mitään
aihetta sellaiseen luuloon? Ajatelkaahan toki hiukan, kuka olen; ja
ellei minua uskota, niin mitä hyödyttää puhuminen?"

"Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi toinen, "pyydän että suotte
minulle anteeksi: mutta eihän olisi mitään haittaa siitä, että
sanoisitte kuka piispa se on ja missä hän asuu?"

"Niin, ja sitten te menisitte kiusaamaan hänen kunnianarvoisuuttansa
sopimattomalla pelollanne ja jutuillanne? Tyydyttekö, jos viikon
päästä saatte tyttäreltänne kirjeen? ja ellei hän ole huolimaton,
kirjoittanee hän jo ennenkin vakuuttaakseen teille, että hän voi
aivan hyvin."

"Olisihan siitä jotakin lohdutusta", myönsi miesparka.

"No hyvä", virkkoi herrasmies, "vaikka minä en tietenkään voi vastata
hänen laiminlyönnistään, mikäli hän itse ei huoli kirjoittaa; ja jos
hän lähettää kirjeen teille, rouva Jervis (minä en halua sitä nähdä;
olen jo kylliksi kiusaantunut hänen tähtensä), niin älkää unohtako
toimittaa miestä ja hevosta matkalle sitä viemään heti kun sen
saatte".

"Sen teen varmasti", takasi taloudenhoitajatar.

"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi kunnon maalainen; "ja minun
täytyy siis jäädä odottamaan niin kärsivällisesti kuin voin viikon
ajaksi, mikä minusta tuntuu vuodelta".

"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita,
niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti
kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen
teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".

"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen,
"niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte". _"Aamen, aamen_, kunnon
Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoa _aamen_.
Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan;
älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän
kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle
muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän
olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos
tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.

Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin
levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta
tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja
päätti olla mahdollisimman maltillinen.

Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa
murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä
isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin
kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin
vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva
Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran
kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin
kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.

Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman
henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka
hankkiminen myöhemmin kerrotaan:

    RAKAS ROUVA JERVIS,

    Minut on _kurjasti petetty_, ja sensijaan että Robin olisi
    kyydinnyt minut rakkaan isäni luo, minut vietiin pois erääseen
    paikkaan, jota en saa mainita. Kuitenkaan ei minua nykyisin
    _oleellisesti_ kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille
    pyytääkseni ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni (joiden
    sydämet varmaan ovat pakahtumaisillaan), että olen terve ja että
    Jumalan armosta olen ainiaan heidän kunniallinen ja kuuliainen
    tyttärensä, teidän _kiitollinen ystävänne_

                                        PAMELA ANDREWS.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa; mutta minulle on mitä
juhlallisimmin vakuutettu, että minua kohdellaan kunniallisesti.
Tämä on ainoa kerta, jolloin alhainen asemani on tuntunut minusta
tukalalta, koska se on saattanut minut kaikkeen siihen säikkymiseen,
mitä olen saanut kokea. Sydämellinen tervehdys teille itsellenne
ja kaikille palvelustovereilleni. -- Jääkää Jumalan haltuun, mutta
rukoilkaa puolestani!

                                             PAMELA.

Vaikkakaan tämä kirje ei kokonaan tyynnyttänyt heidän pelkoansa,
se näytettiin koko huonekunnalle ja kartanonherralle itselleen,
joka ei ollut tietävinään, kuinka se oli saapunut. Rouva Jervis
lähetti sen rehellisille vanhuksille, jotka ensin epäilivät sitä
väärennetyksi, arvellen tyttärensä käsialan olevan mukailtua; mutta
huomattuaan ettei niin ollut laita he tunsivat hiukan huojennusta
tiedosta, että tyttö oli elossa ja hyveellinen. He kyselivät sitte
kaikilta tuttaviltaan, mitä olisi tehtävä, mutta kukaan ei osannut
neuvoa heille mitään menettelytapaa näin erikoisessa tilanteessa
tuollaista rikasta ja päättäväistä herrasmiestä vastaan; ja kun
vanhemmat pelkäsivät pahentavansa asiaa (vaikka selvästi näkivät
ettei tyttö ollut minkään piispan perheessä ja senvuoksi epäilivät
koko juttuakin), antautuivat he rukouksiin tytär-poloisensa
puolesta, anoen onnellista päätöstä asialle, joka melkein sai heidät
suunniltaan.

Jätämme nyt rehellisen vanhan pariskunnan rukoilemaan rakkaan
Pamelansa puolesta ja palaamme kertomukseen, jonka hän itse kaikesta
tästä on laatinut. Hän oli kirjoittanut sen päiväkirjan muotoon,
huvikseen ja ajankulukseen, toivoen että ilmaantuisi joku tilaisuus
lähettää se ystävilleen ja -- kuten hänen ainaisena silmämääränään
oli -- voidakseen myöhemmin kiitollisena vilkaista takaisin
vaaroihin, joista oli päässyt, sitte kun ne olivat onnellisesti
väistyneet, niinkuin hän toivoi kerran käyvän; ja saadakseen
tarkastuksessansa joko hyväksyä tuonaikaisen käytöksensä tai katua
sitä.



32. KIRJE.


OI, RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Sallittakoon minun kirjoittaa valittaakseni kurjaa kohtaloani,
vaikkei minulla olekaan mitään toiveita, että kyhäykseni on teille
toimitettavissa. Minulla ei ole nyt muuta tehtävää kuin kirjoittaa,
itkeä ja rukoilla! Mutta mitä voinkaan toivoa, kun näyn joutuneen
häijyn, Jumalan ja ihmisten lakien rikkojan mielivallan uhriksi?
-- "Mutta laupias taivas, suo minulle anteeksi äkkipikaisuuteni ja
masentumukseni! Oi, älä salli minun tehdä syntiä sinua vastaan;
sillä sinä parhaiten tiedät, mitä palvelijasi tarvitsee! Ja koska
et salli poloisia luotujasi kiusattaa yli voimiensa, minä alistun
sinun suojelevaan tahtoosi!" Kuitenkin toivon, näyttäköönpä asemani
kuinka valottomalta tahansa, että -- koska nämä koettelemukset eivät
ole tulleet osakseni omasta alotteestani eivätkä johdu pöyhkeästä
itserakkaudesta tai turhamaisuudesta -- minä kykenen ne voittamaan ja
Jumalan nähdessä hyväksi tulen niistä pelastetuksi.

Näin minä rukoilen puutteellisesti, mieltäni järkyttävän pelon ja
kaameiden aavistusten ahdistuksessa. Oi, yhtykää rukouksiini, rakkaat
vanhempani! Mutta, ah! kuinka voitte tietää, kuinka voin ilmaista
teille tytärparkanne kauhean tilan! Onneton Pamela voi joutua
tärviölle (mistä Jumala varjelkoon ja pikemmin riistäköön minulta
hengen!) ennen kuin saatte tietää hänen kovaa kohtaloansa!

Voi noiden herrasmiehiksi itseänsä nimittävien ääretöntä häijyyttä
ja vehkeileväisyyttä! Tuosta nimestään huolimatta he kääntävät
nurin kaitselmuksen suunnitelmat, saatuaan siltä runsaita keinoja
hyviintöihin, ja siten saattavat itsensä ikuiseen turmioon sekä
poloisen, vainotun viattomuuden tärviölle!

Nyt kerron teille, mitä minulle on tapahtunut; mutta kuinka te sitten
voitte kirjeeni saada? Täällä ei ole ketään rehellistä Johnia niitä
teille kuljettamassa! Ja sitäpaitsi vartioidaan joka askeltani,
ja niin tapahtunee edeskinpäin, kunnes kova kohtaloni kypsyttänee
hänen ilkeät aivoituksensa minun tuhokseni. Tahdon kuitenkin joka
päivä kirjoitella kurjasta tilastani, ja kenties ilmestyy joku keino
lähettääkseni surullisen kuvaukseni teille. Mutta, ah, saatuanne
tietää kohtaloni, mitäpä se tieto muuta kuin pahentaa kärsimyksenne!
Sillä mitä voivat köyhät ja kurjat rikkaita ja mahtavia vastaan,
milloin nämä ovat päättäneet heitä sortaa?

No niin, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä edelleen asioista, joita
olin toivonut muutaman hetken päästä saavani teille suullisesti
kertoa, samalla kun uskoin saavani vastaanottaa teidän kiitolliset
siunauksenne palatessani kotiin näistä monista vaikeuksista.

Alotan kertomukseni siitä, mihin päättyi viimeinen teille kyhäämäni
kirje, johon olin liittänyt vaivaiset säkeeni, ja jatkan aina
tilaisuuden mukaan, vaikka, kuten jo sanoin, en tiedä millä tavoin
sanani teidät saavuttaisivat.

Tuli kauvan odotetttu torstai-aamu, jolloin minun oli määrä
lähteä matkalle. Olin jo edellisenä iltana sanonut hyvästi
palvelustovereilleni: murheelliset jäähyväiset ne olivat meille
kaikille; sillä mies- yhtähyvin kuin naispalvelijatkin itkivät
erotessaan minusta; ja _omasta_ puolestani olin aivan upota kyyneliin
nähdessäni heidän liikuttavan sydämellisyytensä ja arvonantonsa.
Kaikki he tahtoivat antaa minulle pikku lahjoja rakkautensa merkiksi;
mutta minä en huolinut mitään alemmilta palvelijoilta. Herra Longman
kuitenkin vaati minua vastaanottamaan usean kyynärän Hollannin
palttinaa, hopeisen nuuskarasian ja kultasormuksen, jota hän pyysi
minun pitämään muistona häneltä. Hän itki minun tähteni, mutta sanoi:
"Varmasti Jumala siunaa niin kunnollista neitoa; ja vaikka palaat
köyhän isäsi luo ja hänen halpaan asemaansa, kyllä kaitselmus sinut
löytää. Muista niin sanoneeni; ja _kerran_, vaikka minä en sitä
päivää nähne, sinä saat palkkasi."

Minä vastasin: "Oi, paras herra Longman, te teette minut liian
rikkaaksi ja ylpeäksi, mutta minun täytyy nyt tällä haavaa
sentään kerjätä, sillä usein minä haluaisin kirjoitella" (vähänpä
aavistin, että se näin pian tulisi ainoaksi työkseni) "ja pyydän
teitä hankkimaan minulle hiukan paperia. Heti kotiin päästyäni
tahdon lähettää teille kirjeen kiittääkseni teitä kaikkia minulle
osoittamastanne ystävällisyydestä, ja kirjoittaa myös hyvälle rouva
Jervisille."

Tämä oli onnellinen ajatus; sillä muutoin minulla ei olisi ollut
mitään paperia käytettävissäni, ellen olisi pyytänyt ja saanut sitä
tylyluontoiselta emännältäni, kuten häntä voinen nimittää. Mutta nyt
minä voin kirjoittaa mieleni kevennykseksi, vaikken saakaan sitä
teille lähtemään, ja kirjoittaa mitä tahdon, sillä hän ei tiedä,
kuinka hyvin varustettu minä olen. Kunnon herra Longman antoi minulle
nimittäin viidettäkymmentä arkkia paperia, tusinan kyniä ja pienen
pullollisen mustetta, minkä viimemainitun pistin paperiin kietaistuna
taskuuni, samaten kuin hiukan lakkaa ja muutamia suulakkoja.

"Herra Longman", sanoin minä, "olette minut oivallisesti varustanut;
miten voin teidät palkita?" Hän vastasi: "Suutelolla, kaunis
tyttöseni", ja minä annoin sen kernaasti, sillä hän on hyvä vanha
mies.

Rachel ja Hanna itkivät haikeasti sanoessani heille hyvästi; Jane,
joka välistä oli ollut hiukan äreä ja Cicelykin nyyhkyttivät
surkeasti ja lupasivat rukoilla puolestani; mutta Jane-rukka
epäilemättä _sen_ unohtaa, sillä harvoin hän rukoilee omastakaan
puolestaan, sen pahempi! Puutarhuri Arthur, kuski Robin ja myös pieni
Lincolnshiren Robin, jonka oli määrä tulla minua kyyditsemään, olivat
hyvin herttaisia. Heillä oli kyyneleet silmissä, ja sillä hetkellä
näytti minusta perin ystävälliseltä, että Lincolnshiren Robinkin
oli liikutettu, vaikka hän tunsi minua vain vähän. Mutta myöhemmin
havaitsin, että hänellä kyllä oli syytä, sillä hän oli jo saanut
ohjeensa ja tiesi että hänen oli oltava välikappaleena saattamassa
minua ansaan.

Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä
tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen
pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.

He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla
saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä
suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan;
ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja
ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin,
koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä
aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika
paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän
luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin
hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille
tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä
ajatuksiani.

Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja
minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan,
että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai
Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän
antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.

Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei
näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää
häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan.
Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle,
joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.

Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat
valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan,
vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.

Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin
siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies,
etten ollut hänelle saavuttamattomissa! -- Oi varjele minua, taivas,
hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla
kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän
seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä
käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä
eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon
sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta
Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun
oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten
edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja
kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan
mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen,
sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja
herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas
vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.

Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa
ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään
ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä
en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja
minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin
vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi
ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani.
Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan,
ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä
suurempaan ja syvempään ahdistukseen.

-- No, -- ajattelin, -- tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin
luo. -- Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin
jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia
syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa,
tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden
luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni
teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne
minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne.
Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset
mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan
kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.

Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun
kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen
tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain
yhä oudommalta. -- Ohoh! -- ajattelin, -- onpa varsin omituista, että
tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella,
jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän
Robin tien tuntee, -- rauhoittelin sitten mieltäni.

Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana
suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut
harhaan!" -- "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme
ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka
tapaan." -- "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen
heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia
kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän
ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.

Minulla oli niin paljon ajattelemista vaaroista, jotka nyt varmasti
luulin välttäneeni, ja jättämistäni rakkaista ystävistä, niinkuin
niistäkin parhaimmista ystävistäni, joiden luo olin matkalla, ja
monista kerrottavistani asioista, etten paljoa kiinnittänyt huomiota
tiehen, kunnes havahduin mietiskelystä nähdessäni auringon olevan
menemässä mailleen ja miehen yhä ajavan hikoilevia ja vaahtoisia
hevosiansa. Silloin jo äkkiä hätäännyinkin ja huusin hänelle. Hän
sanoi, että hänellä oli hirveän huono onni, kun oli eksynyt useita
penikulmia tieltä; mutta vakuutti nyt olevansa selvillä, niin että
päätyisimme perille ennen kuin oli aivan pimeä. -- Tällöin aloin
sydämessäni hiukan aavistella jotakin, ja olin kovin väsyksissä;
sillä minä en ollut sanottavasti nukkunut moneen yöhön. Vihdoin
virkoin: "Kuulkaahan, herra Robert, tuolla edessämme on kaupunki;
mikä sen nimi on? Jos olemme niin paljon ajaneet harhaan, olisi
parasta pysähtyä sinne, sillä yö saapuu väleen."

-- Herra minua varjelkoon, ajattelin; -- nyt minua ehkä uhkaavat
uudet vaarat _kyytimiehen_ puolelta, kun olen välttänyt _isäntäni
hätyyttelyn_; -- enhän voinut aavistaa jälkimäisen halpamaista juonta.

Robin sanoi: "Olemme tuossa tuokiossa perillä; tölli sijaitsee vain
penikulman matkan päässä edessämme olevan kaupungin sivulla." --
"No", vastasin, "olenhan saattanut erehtyä, kun on jo pitkä aika
siitä kun olin täälläpäin: mutta seutu ei täällä suinkaan näytä
sellaiselta kuin muistelen".

Hän oli olevinaan kovasti suutuksissaan itselleen harhaanajostaan
ja pysähdytti vihdoin erääseen maalaistaloon noin kahden penikulman
päässä kauppalasta, jonka läpi olimme ajaneet; oli jo melkein pimeä,
ja hän astui vaunuista virkkaen: "Meidän täytyy tähän yöpyä; olen
aivan uuvuksissa."

-- Isä taivahinen, -- ajattelin minä, -- ole armollinen
Pamela-rukalle! Vielä lisää koetuksia! Mitä minulle lähinnä tapahtuu?

Maanviljelijän vaimo, palvelijatar ja tytär tulivat ulos; vaimo
sanoi: "Mikä teidät tänne päin tuo näin iltamyöhällä, herra
Robert? Ja vielä nuoren neidin kanssa?" -- Silloin aloin säikähtyä
suunniltani; ja yhdistäen mielessäni kaikki seikat ja asianhaarat
hyrähdin itkuun ja sanoin: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä!
Olen varmaan hukassa! -- Kuulkaa, hyvä emäntä", sanoin minä,
"tunnetteko maajunkkari B:tä Bedfordshirestä?"

Katala kyytimies olisi estänyt häntä vastaamasta minulle; mutta
yksinkertainen tytär tokaisi väliin: "Emmekö tuntisi hänen
arvoisuuttansa! Kyllä tietysti; isänihän on hänen alustalaisensa."

"Ah", huudahdin minä, "sitten olen hukassa, ihan hukassa! Voi kurjaa
heittiötä, -- mitä olen teille tehnyt", valitin kyyditsijälle, "että
näin menettelitte minun kanssani? Jumalattoman herran viheliäinen
kätyri!"

"Totisesti", vastasi mies, "minua surettaa että tämä homma
annettiin toimekseni; en vaan voinut sitä välttää. Mutta viihtykää
nyt kumminkin parhaanne mukaan; täällä on hyvin ystävällistä,
kunniallista väkeä; ja vakuutan teille, että olette täällä turvassa."

"Sallikaa minun lähteä", sanoin, "niin kävelen takaisin kaupunkiin,
jonka läpi ajoimme, niin myöhä kuin onkin: sillä tähän taloon minä en
astu sisälle".

Talonpojan vaimo sanoi: "Teitä kohdellaan täällä oikein hyvin,
uskokaa minua, nuori neiti, ja saatte mukavamman yösijan kuin missään
tuolla kauppalassa."

"En välitä mukavuuksista", epäsin minä, "minut on petetty ja olen
hukassa! _Oman_ tyttärenne tähden säälikää minua. Antakaa minun
tietää, onko isäntänne, kuten häntä nimitätte, täällä?"

"Ei, vakuutan teille, ei ole", vastasi vaimo.

Ja sitten tuli maanviljelijä, hyvänlaatuinen mies, vakava ja
säveäkäytöksinen. Hän puhui sillä tavoin, että hiukan rauhoituin;
ja kun näin, ettei muutakaan neuvoa ollut, menin sisälle. Vaimo vei
minut heti ylikerran parhaaseen suojaan ja sanoi minulle, että se
oli minun niin kauvan kuin siellä viivyin ja ettei kukaan tulisi
lähelleni, paitsi milloin kutsuin. Heittäydyin huoneessa olevalle
vuoteelle väsyneenä ja melkein kuoliaaksi säikähtyneenä ja antauduin
ankarimman surun valtaan, mitä koskaan olen tuntenut.

Tytär tuli luokseni ja sanoi, että herra Robert oli jättänyt hänelle
kirjeen minulle annettavaksi; ja siinä se nyt oli. Kohottausin ja
näin osoitteessa häijyn ilkimyksen, isäntäni, käsialan ja sinetin.
Tämä oli hiukan parempaa kuin että hän itse olisi ollut saapuvilla;
vaikka, jos hän olisi ollut, hänen olisi täytynyt tulla ilmojen
kautta, -- moisella kyydillä oli minua kiidätetty.

Kunnon vaimo (sillä minä aloin nähdä asiat hiukan paremmassa
valossa enkä huomannut heissä mitään vilppiä, vaan pikemminkin luin
murhetta heidän kasvoillaan oman hätäni johdosta) tarjosi minulle
lasillisen jotakin sydämenvahviketta, minkä otin vastaan, koska olin
voipumaisillani. Sitten istahdin hetkiseksi tuolille, vaikka perin
heikkona. He toivat minulle kaksi kynttilää, sytyttivät risuvalkean
takkaan ja lupasivat heti tulla katsomaan, jos kutsuisin. Sitte he
jättivät minut miettimään surkeata tilaani ja lukemaan kirjettä,
mihin en kuitenkaan heti kyennyt. Hiukan toivuttuani avasin sen ja
luin seuraavat sanat:

    RAKAS PAMELA,

    Ne hellät tunteet, joita minulla on sinua kohtaan, sekä
    itsepäisyytesi ovat pakoittaneet minut menettelemään tavalla,
    jonka tiedän aiheuttavan sinulle suurta kiusaa ja rasitusta sekä
    sielun että ruumiin puolesta. Mutta suo minulle anteeksi, rakas
    tyttöni; sillä vaikka olenkin näin menetellyt, tahdon kautta
    kaiken, mikä on hyvää ja pyhää, käyttäytyä sinua kohtaan
    kunniallisesti. Älä salli pelkosi kiihoittaa sinua esiintymiseen
    joka olisi häpeällistä meille kummallekin; sillä se paikka, missä
    saat tämän kirjeen vastaanottaa, on minulle kuuluva maatila, ja
    sen asukkaat ovat kohteliaita, rehellisiä ja avuliaita.

    Tämän saadessasi olet jo kaukana matkallasi siihen paikkaan, minkä
    olen muutamiksi viikoiksi määrännyt asumukseksesi, kunnes olen
    järjestänyt joitakuita asioita, jotka saavat sinut näkemään minut
    aivan erilaisessa valossa kuin tämän huimapäisen toimenpiteen
    johdosta peljännet. Ja saadakseni sinut uskomaan, etten tarkoita
    mitään pahaa, vakuutan jättäväni uuden asuintalosi sinun valtaasi
    siinä määrin, etten itsekään sitä lähesty saamatta siihen sinulta
    lupaa. Rauhoitu siis, ole varovainen ja viisas; ja pian tuottaa
    sinulle palkkion näistä vaivoistasi onnellisempi käänne kuin tällä
    hetkellä aavistellet.

    Nyt vain säälin raskautusta, minkä olet saanut kokea tämän
    saapuessa käteesi määräpaikassaan. Ja minä kirjoitan isällesi
    vakuuttaakseni hänelle, ettei mitään epäkunniallisia tarjouksia
    tule osaksesi _hellän_ ja _hartaan ihailijasi_ puolelta (kuten
    minun täytyy itseäni nimittää).

    -- -- --

    Älä tuomitse Robin-parkaa ankarasti: olet niin täydesti
    saavuttanut kaikkien palvelijain suosion, että huomaan heidän
    mieluummin tottelevan sinua kuin minua. Vastahakoisesti
    mies-poloinen hommaan suostuikin; minun täytyi alistua
    vakuuttamaan hänelle kunniallisia aikeitani sinua kohtaan, joita
    olen päättänyt ehdottomasti noudattaakin, jollet pakoita minua
    päinvastaiseen menettelyyn.

Liiankin hyvin aavistin, että kirje oli kyhätty vain minun
hetkelliseksi rauhoittamisekseni; mutta kun vaara ei ollut niin
välitön kuin olin syystä peljännyt, ja koska hän oli luvannut välttää
luokseni tulemista ja luvannut kirjoittaa teille, rakkaat vanhempani,
teitä tyynnyttääkseen, tunsin mieleni sentään vähän keventyneeksi:
sain syödyksi pienen palan keitettyä kananpoikaa ja join lasillisen
sektiäni ja tarjosin jokaiselle talonväestäkin.

Mutta senjälkeen jouduin taas hiukan hämmennyksiin: sillä sisään
astui kyytimies hirttäjän ilme kasvoillaan, kuten minusta näytti,
ja neiditteli minua omituisesti, sanoen pyytävänsä minua olemaan
valmis jatkamaan matkaani kello viideltä aamulla, koska hän muutoin
saapuisi liian myöhään. Olin tästä kovin murheissani; sillä minä
aloin voittaa vastenmielisyyteni seuralaisiini, kun otin huomioon,
kuinka asianlaita oli; toivoinpa saavani heidän keskuudestaan
liittolaisenkin, asettuakseni johonkin arvokkaaseen suojaan
naapuristossa mieluummin kuin jatkaisin matkaani.

Hänen poistuttuaan aloin suostutella vuokraajaa ja hänen vaimoansa.
Mutta, voi! he olivat saaneet kirjeen samalla kertaa kun minäkin:
niin varmasti oli paholainen saanut hänet työnsä toimeenpanijaksi.
He pudistivat vain päätänsä ja näkyivät säälivän minua, joten minun
täytyi luopua siitä toivomuksesta.

Kunnon talonpoika näytti minulle kuitenkin kirjeensä, jonka jäljensin
näin kuuluvana; sillä siitä ilmenee katalan isäntäni juonet ja kuinka
itsepäisesti hän näkyy tahtovan turmiotani, koska hän näki niin
paljon vaivaa riistääkseen minulta kaiken toivon hänen vallastaan
vapautua:

    LAMPUOTI NORTON,

    Lähetän kotiinne vain _yhdeksi yöksi_ nuoren herrasneidin varsin
    vastoin hänen tahtoansa, hän kun on antautunut pitkälle
    rakkausseikkailuun, mikä koituisi turmioksi hänelle samoin kuin
    sillekin, jolle hän aikoo kihlautua. Minä olen _hänen isänsä
    mieliä noudattaen_ käskenyt viedä hänet erääseen kartanoistani,
    missä häntä kohdellaan hyvin, nähdäkseni voisiko poissaolo sekä
    minun nuhteeni ja selittelyni kummallekin saada heidät ymmärtämään
    oman etunsa. Luotan siihen, että kohtelette häntä ystävällisesti
    minun tähteni; sillä lukuunottamatta tätä seikkaa, _mitä hän ei
    teille tunnusta_, häneltä ei puutu älyä eikä maltillisuutta. Ensi
    tilassa palkitsen teille kaikki vaivat, mitä tämä asia teille
    tuottaa, ja olen

                                    _teidän aulis ystävänne_.

Hän oli keksinyt minulle perin viekkaaksi paulaksi, että minä _en
tunnustaisi_ tätä oletettua rakkaussuhdetta, joten hän jo edeltäpäin
ehkäisisi heidät minua uskomasta, sanoinpa mitä tahansa; ja koska
he ovat hänen alustalaisiaan, jotka kaikin pitävät hänestä (sillä
hänellä on muutamia herttaisia ominaisuuksia, joita hän kyllä
tarvitseekin!), niin minä näin suunnitelmani raukeavan ja minun oli
pakko miltei vaieta.

Itkin katkerasti, koska huomasin että hän oli minulle liian mahtava
sekä vehkeittensä että äveriäisyytensä vuoksi; sentähden otin
turvani jälleen ainoaan apuuni, lohduttaen itseäni sillä, ettei
Jumala koskaan kiellä viattomalta sydämeltä suojelustaan ja että Hän
yksinään kykenee tekemään tyhjiksi mahtavien vehkeet. Maanviljelijään
oli kirjeen sisältö tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että hän alkoi
ylistää huolenpitoansa minusta ja varoittaa minua viekoittelevista
lähentelyistä, jotka tapahtuivat vastoin ystävieni neuvoa ja
suostumusta; vieläpä hän käytti minua varoittavana esimerkkinä
siveyssaarnassa tyttärensä hyväksi. Olin siis mielissäni, kun sain
lopettaa tämän keskustelun, koska ei tuntunut siltä, että minua
uskottaisiin. Pyysin ilmoittamaan kyytimiehelleni, että olin liian
uupunut voidakseni lähteä matkalle niin varhain seuraavana aamuna.
Mutta hän tiukkasi sitä ja sanoi, että päivämatkani siten kävisi
keveämmäksi, ja minä huomasin hänet uskollisemmaksi palvelijaksi
herraansa kohtaan kuin olin toivonut, vaikkakin tämä oli kirjeessään
puhunut hänen suuresta vastahakoisuudestansa. Näin siis yhä
selvemmin, että kaikki oli syvää teeskentelyä, ja juonittelu
osoittautui vain pahemmaksi ja pahemmaksi.

Olisin voinut näyttämällä heille häneltä saamani kirjeen
täydellisesti todistaa valheelliseksi hänen heille lähettämänsä;
mutta en pitänyt luultavana, että saisin heitä puolelleni, ja
ajattelin siis, että koska olin niin pian lähtemässä, ei olisi
suurtakaan hyötyä asian seikkaperäisemmästä pohtimisesta heidän
kanssaan. Sitäpaitsi havaitsin, etteivät he olleet halukkaita
sallimaan minun jäädä sinne pitemmäksi aikaa, kun pelkäsivät
pahoittavansa isäntääni. Niinpä menin vuoteeseen, mutta en paljoa
lepoa saanut. He aikoivat lähettää palvelustyttönsä seuralaisenani
saattamaan minua viiden peninkulman matkan aikaisin aamusella, ja
hänen oli palattava jalkaisin.

Olin matkan varrella vaunuissa istuessani perjantaiaamuna mielessäni
suunnitellut, että pysähdyttyämme johonkin kaupunkiin hevosten
syöttämistä ja lepuuttamista varten, kuten ajajan oli pakko tehdä,
kääntyisin majatalossa emännän puoleen, kertoisin hänelle kohtaloni
ja kieltäytyisin lähtemästä edelleen, koska minun ei siellä
tarvitsisi taistella muita kuin tätä häijyä kyytimiestä vastaan.

Niin, olin aivan syventynyt tähän aikomukseeni, hyvässä toivossa,
että tällä tavoin voisin riuhtautua vapaaksi. Mutta juonikas heittiö
oli pitänyt huolta siitä, että tämä viimeinenkin turva minulta
riistettiin; sillä kun saavuimme tien varrella isoon majalaan
nauttiaksemme päivällistä ja minä olin täysissä aikeissa ryhtyä
tuumasta toimeen, niin kukapa muu oli majatalossa kuin häijy rouva
Jewkes minua odottamassa! Ja hänen kälynsä oli sen emäntä, ja hän oli
toimittanut minulle pienet tervetuliaiset. Sen minä kylläkin sain
kokea heti kun menin sisälle talonemäntää puhuttelemaan. Hän tuli
minua vastaan, ja minä sanoin: "Olen onneton nuori tyttö-raukka ja
toivon saavani teiltä neuvoa ja apua; te näytätte hyvänlaatuiselta
rouvalta ja tahtonette auttaa sorrettua viatonta olentoa."

"Niin, neitiseni", vastasi hän, "toivoakseni arvaatte oikein:
ja minulla on onni tietää asiasta jotakin jo ennen kuin siitä
juttelettekaan. Kutsukaahan rouva Jewkes." -- Jewkes, Jewkes! --
ajattelin minä. -- Olen kuullut sennimisestä henkilöstä, enkä siitä
nimestä pidä.

Sitten saapui tuo häijy nainen, jonka olin ennen nähnyt vain
yhden ainoan kerran; ja minä peljästyin aivan suunniltani. -- Ei
mitään sotajuonta, -- ajattelin, ei _ainoatakaan_ jää viattomalle
tyttö-poloiselle, vaan kaikki kääntyy minua vastaan. Se on tosiaan
kovaa. -- Sitte jo kätkinkin kynteni, kuten sananparsi kuuluu;
sillä minä näin olevani pahemmassa hädässä kuin vuokraajan talossa
ollessani.

Häijy nainen tuli luokseni muka luottamusta herättävänä ja suuteli
minua! "Katsos, käly", virkkoi hän, "mikä ihastuttava olento! Eikö
hän viettelisi maan parasta loordia karkaamaan kanssansa?" -- Voi
kauheutta! -- ajattelin minä, -- tässähän asia heti myönnetään. Olen
nyt hukassa, se on varmaa. -- Jouduin aivan sanattomaksi hämilleni.
Kun en nähnyt muutakaan neuvoa olevan (sillä hän ei tahtonut päästää
minua silmistään), täytyi minun hänen kanssaan nousta vaunuihin. Hän
näetten oli saapunut sinne ratsain erään miespalvelijan seurassa,
joka lopun tietä ratsasti vieressämme taluttaen hänen hevostaan. Nyt
luovuin kaikista pelastumisen ajatuksista ja olin epätoivoisessa
tilassa.

-- No, -- ajattelin, -- kylläpä näkevät kummallisen paljon vaivaa
tärvelläkseen viattoman, avuttoman ja _arvottoman_ nuoren tytön.
Tämä juoni on liian syvällisesti harkittu ja sitä on liian kauvan
haudottu minun kyetäkseni tekemään sitä tyhjäksi. -- Panin turvani
Jumalaan, jonka tiesin pystyvän tekemään kaiken puolestani silloinkin
kun kaikki muut mahdolliset keinot pettäisivät: ja Häneen minä päätin
luottaa.

Seuraavasta voitte nähdä, millainen nainen tämä matami Jewkes on
kunnon rouva Jervisiin verrattuna: tuon tuostakin hän vaunuissa
istuessamme tuijotti kasvoihini ja puristi kättäni sanoen: "Oletkin
hyvin sievä, mykkä kaunokaiseni!" Ja kerran hän aikoi suudella minua.
Mutta minä sanoin: "En pidä sellaisesta menosta, rouva Jewkes; eihän
se sovi kahden samaan sukupuoleen kuuluvan henkilön kesken." Hän
purskahti tuttavallisen julkeaan nauruun ja virkkoi: "Näppärästi
sanottu, totisesti! Haluat siis mieluummin, että toinen sukupuoli
sinua suutelee! Sinua veitikkaa! Onnea vain!"

Minua ärsytti kovin hänen julkeutensa ja röyhkeä esiintymisensä.
Mutta mitäpä ihmeellistä siinä oli: hän oli ollut majatalonpitäjän
emännöitsijänä ennen kuin tuli isäntäni palvelukseen, eivätkä
senlaatuiset olennot kaipaa luottamusta, tiedättehän. Aivan
häikäilemättä lausuikin hän minulle häpeämättömyyksiä
parissakymmenessä tilaisuudessa ja sanoi pari kolme kertaa, kun
ajaessamme näki kyynelten kierivän poskilleni, että "minulle oli
tosiaan katkera loukkaus tietää komeimman nuoren herrasmiehen, mikä
oli viidestä kreivikunnasta tavattavissa, olevan rakastunut itseeni!"

Huomaan siis joutuneeni ilkeän parittajattaren käsiin; ja kun en
ollut turvassa hyvän rouva Jervisin seurassa ja kaikkien hellimänä,
mikä hirveä kohtalo odottaneekaan minua naisen käsissä, joka näkyy
iloitsevan saastasta! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä!
En varmaankaan voi kaikkia näitä väijytyksiä voittaa.

Kahdeksan tienoissa illalla ajoimme tämän kauniin, suuren, vanhan ja
aution kartanon pihaan. Talo näyttää aivan kuin yksinäisyydelle ja
konnankujeille varatulta, ajattelin sen nähdessäni ja katsellessani
sitä ympäröiviä korkeita, huojuvia jalavan ja hongan hirmuja. --
Täällä, -- tuumin, -- pelkään tärviöni tulevan, jollei kaikkivoipa
Jumala minua varjele!

Olin masentunut ja sairas astuessani sisälle, osittain väsymyksestä,
osittain mielen apeudesta. Rouva Jewkes toimitti minulle kuumennettua
ja höystettyä viiniä ja näytti kovin puuhakkaalta lausuessaan minut
tervetulleeksi tänne. Hänen ollessaan poissa antamassa määräystä
viinistä tuli kelvoton Robin tupaan ja sanoi minulle: "Pyydän
tuhannesti anteeksi osuuttani tähän juttuun, koska näen murheenne ja
hätänne; ja vakuutan teille olevani kovin pahalla mielellä, että se
joutui minun tehtäväkseni."

"Oivallista, herra Robert!" vastasin minä. "Vain kerran eläissäni
olen nähnyt teloituksen; ja silloin pyöveli pyysi mies-paralta
anteeksi, pyyhki suutansa, kuten te, vetosi velvollisuuteensa ja
hirtti sitte tyynesti rikollisen. Mutta tiedättehän, etten minä ole
rikoksentekijä; jos olisin katsonut velvollisuudekseni totella häijyn
isäntäni laittomia käskyjä, olisin säästänyt teiltä kaiken tästä
viheliäisestä palveluksesta saamanne ansion."

"Minua surettaa", sanoi hän, "että otatte asian siltä kannalta; mutta
jokainen ei ajattele niin".

"No niin", virkoin minä, "_te_, herra Robert, olette uskollisesti
suorittanut osanne minun saattamisessani tärviölle; ja kenties teillä
ajan oloon on syytä sitä surra, kun näette, mikä tuho siitä seuraa.
Teidän silmänne olivat auki; tiesitte että minut oli kyyditettävä
isäni kotiin ja että minut raakamaisesti kavallettiin ja petettiin.
Voin ainoasti vielä kerran kiittää teitä osuudestanne. Jumala suokoon
teille anteeksi!"

Hän poistui hiukan allapäin. "Mitä olet sanonut Robinille, mamseli?"
kysyi rouva Jewkes, joka tuli sisälle hänen mennessään ulos;
"mies-poloinen on pillahtamaisillaan itkuun". -- "Minun ei tarvitse
peljätä, että _te_ seuraatte hänen esimerkkiänsä, rouva Jewkes",
vastasin; "minä sanoin hänelle, että _hän_ on suorittanut osansa
minun saattamisekseni tärviölle: eikä hän sille enää mitään voi!
Hänen katumuksestaan ei siis _minulle_ koidu mitään hyötyä: kunpa
siitä koituisi hänelle itselleen!"

"Vakuutan sinulle, neitiseni", väitti emännöitsijä, "että olisin yhtä
valmis itkemään kuin hänkin, jos tuottaisin sinulle mitään pahaa".

_"Hänen_ vallassaan ei enää ole asiaa auttaa", puhuin minä, "mutta
_teidän_ osanne on vielä suorittamatta: teillä on tilaisuus valita,
tahdotteko edistää hukkaantumistani vai ettekö".

"Kah, sanonpa sinulle, neitiseni", vastasi hän: "minä pidän ankarasti
kiinni velvollisuudestani isäntääni kohtaan, sen vakuutan. Jos voin
täyttää _velvollisuuteni_ ja samalla palvella _sinua_, tahdon sen
tehdä; mutta täytyyhän sinun ymmärtää, että jos _sinun_ tahtosi
ja _hänen_ tahtonsa kalskahtavat vastakkain, niin minä menettelen
niinkuin hän käskee, olkoonpa se mitä tahansa."

"Pyydän, rouva Jewkes", kielsin minä, "älkää minua noin _neiditelkö_:
olen vain tuhma tyttö-riepu, jota Onnetar kieräyttelee vappukisojen
kiekkona; milloin olen mitäkin, milloin en yhtään mitään, aivan
niinkuin kohtalo suvaitsee minua pyöritellä. Haastakaamme keskenämme
meille kummallekin kuuluvalta tasolta: sillä minä olen teitä alempi
palvelija, sitäkin enemmän, kun minut on ajettu pois paikastani."

"Niin, niin", virkkoi hän; "ymmärrän minä siitä asiasta jotakin:
sinulla on niin suuri vaikutusvalta herraamme, että piankin saatat
tulla meidän kaikkien valtiattareksi; ja senvuoksi tahtoisin saada
sinut itselleni suosiolliseksi, jos voin. Minun täytyy ja minä tahdon
nimittää sinua neidiksi; sillä minun on käsketty osoittaa sinulle
kaikkinaista kunnioitusta, tiedätkös."

"Kuka on teitä käskenyt?" kysyin. -- "No, herra tietenkin!" vastasi
hän. -- "Mutta kuinka se on mahdollista?" ihmettelin minä. "Ettehän
ole häntä hiljakkoin nähnyt."

"Se on totta", myönsi hän; "mutta olenkin sinua täällä jonkun aikaa
odotellut". -- Voi sitä syvälti punottua häijyyttä! -- ajattelin. --
"Ja sitäpaitsi on Robin tuonut minulle ohjeita kirjeessä. Mutta ehkei
minun olisi sopinut sanoa näin paljoa."

"Jos näyttäisitte ne minulle", sanoin, "niin voisin päättää,
saatanko vai enkö odottaa teiltä kulloinkin suosiollisuutta joka on
sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa isäntäämme kohtaan".

"Pyydän sinulta anteeksi, kaunis neito, etten sitä tee", vastasi hän;
"minulla on riittävät toimintaohjeet, ja voit olla varma siitä, että
seuraan määräyksiäni; ja mikäli ne sallivat, teen sinulle mieliksi;
eikä siitä sen enempää".

"No", sanoin, "toivoakseni ette tee mitään luvatonta tai häijyä
minkään isännän käskystä maailmassa". -- "Kah", virkkoi rouva Jewkes,
"hän on isäntäni; ja jos hän käskee minun tehdä jotakin, minkä
_voin_, tulee minun kaiketi se tehdä ja antaa hänen, jolla on valta
minua käskeä, pitää huolta asian _laillisuudesta_". -- "Mutta",
utelin, "jos hän käskisi teidän leikata kurkkuni poikki, tekisittekö
senkin?" -- "Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän; "mutta sitä en suinkaan
tekisi; minuthan hirtettäisiin, sillä se olisi murha". -- "No",
jatkoin minä, "otaksukaamme, että hän päättäisi vietellä nuoren tytön
ansaan ja syöstä hänet turmioon, avustaisitteko häntä siinäkin? Sillä
ryöstää joltakulta hänen hyveellisyytensä on pahempaa kuin kurkun
katkaiseminen."

"Kas nyt", sanoi hän, "kuinka omituisesti sinä haastat! Eivätkö
molemmat sukupuolet ole luodut toisiansa varten? Ja eikö ole
luonnollista, että herrasmies rakastaa sievää neitosta? Ja jos hän
pääsisikin halujensa perille, onko se yhtä pahaa kuin tytön kurkun
leikkaaminen?" Ja sitten se ilkimys purskahti nauruun ja puhui mitä
julkeimmin, osoittaen minulle, ettei minulla ollut mitään toivottavaa
hänen kunnollisuudeltaan tai omaltatunnoltaan; ja tämä tuotti minulle
paljon tuskaa, sillä minä olin toivonut voivani häneen vähitellen
vaikuttaa.

Lopetimme siis keskustelumme tähän, ja minä pyysin häntä näyttämään
minulle, missä minun oli nukuttava. "Kah", sanoi hän, "nuku missä
haluat, neitiseni; minun on sanottava sinulle, että _minun_ tulee
toistaiseksi nukkua sinun kanssasi." -- _"Toistaiseksi!"_ huudahdin
minä, ja silloin tunsin vihjauksen sydämessäni! "Mutta sanotaanko
teidän _ohjeissanne_, että teidän on nukuttava minun kanssani?"
-- "Sanotaan niinkin", vastasi hän. -- "Olen pahoillani", virkoin
minä. -- "Ka, terve ja siistihän minä olen, saan sinulle vakuuttaa."
-- "Niin", sanoin, "sitä en epäile: mutta minä makaan mieluimmin
yksikseni". -- "Kuinka niin?" kysyi hän; "eikö rouva Jervis ollut
vuodetoverinasi toisessa kartanossa?"

"No", huomautin minä aivan tuskaantuneena häneen ja olotilaani;
"teidän on kaiketi noudatettava ohjeitanne. Minä en voi auttaa
itseäni ja olen mitä onnettomin ihminen." -- Hän toisti sietämättömän
laverruksensa. "Kovin onneton todellakin, kun on rakastajana eräs
Englannin komeimmista herrasmiehistä!"



NYT OLEN KYHÄYKSESSÄNI PÄÄSSYT TÄHÄN LAUVANTAIHIN, JA PALJON OLENKIN
KIRJOITELLUT.


Häijyllä vuodetoverillani on perin täsmälliset määräykset; sillä hän
sulkee minut ja itsensä sisälle ja sitoo molemmat avaimet (huoneessa
on nimittäin kaksi ovea) ranteeseensa nukkumaan mennessään. Hän
kertoo, että pari kolme kertaa on taloon yritetty murtautua; puhuuko
hän sitä vain säikyttääkseen minua, en osaa sanoa; mutta se tekee
minut araksi: vaikkei siinä määrin kuin pelkäisin, jos minulla ei
olisi muita ja paljoa suurempia pelonaiheita. Nukuin vain vähän viime
yönä. Nousin ylös ja olin istuvinani avaraan puutarhaan avautuvan
ikkunan ääressä; mutta minä kirjoittelin kaiken aikaa aamunkoitosta
siihen asti kun hän nousi, ja jälkeenpäinkin hänen poissa ollessaan.

Aamiaisella hän esitteli minulle molemmat palvelijattaret:
keittäjättären ja sisäkön. Saamattomia tyttöparkoja, joilta en voine
odottaa mitään apua, koska näkyvät olevan kiintyneitä emäntäänsä ja
tietämättömiä. Kuitenkin olen päättänyt, jos mahdollista, keksiä
jonkun pelastuskeinon ennen kuin häijy isäntäni saapuu.

Täällä on sitäpaitsi muitakin palvelijoita: Robert-kuski, tallimies
ja miespalvelija. Kaikki paitsi Robert (joka on osallinen turmaani)
ovat outoja; heiltä ei voi mitään odottaa, ja kaikki ovat yhtä
hartaasti tämän naisen puolella. Puutarhuri näyttää kunnolliselta,
rehelliseltä mieheltä, mutta hänet pidetään loitolla, ja hän tuntuu
hiljaiselta ja umpimieliseltä.

Ihmettelin etten tavannut herra Williamsia, pappismiestä, mutta en
tahtonut kysellä häntä, peljäten että se herättäisi emännöitsijässä
epäluuloja. Mutta nähtyäni kaikki muut hän oli ainoa henkilö, josta
mitään toivoin; sillä ajattelin, että hänen hengellinen asunsa
estäisi hänet alentumasta tärviötäni edistämään. Iltapäivällä hän
kuitenkin tuli; hänellä näetten kuuluu olevan pieni latinakoulu
lähikauppalassa, jossa hän käy opettamassa; ja tämä tuottaa hänelle
jonkun verran sivutuloja isäntäni suorittaman palkkion lisäksi,
kunnes jotakin parempaa esiintyy, niinkuin hän toivoo.

Hän on järkevä, vakava nuori herrasmies; ja hänet nähdessäni
varmistuivat toiveeni; sillä hän tuntui kiinnittävän suurta huomiota
hätääni ja murheeseeni (niitähän en voinut salata), vaikka ilmeisesti
kavahtikin rouva Jewkesia, joka vaani kaikkia liikkeitämme ja
sanojamme. Hänellä on kartanossa huone; mutta hän asuu enimmäkseen
kauppalassa, mikä hänelle on pienen koulunsa vuoksi mukavampaa,
ja täällä vain lauvantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin. Joskus hän
saarnaa tuon kolmisen penikulman päässä sijaitsevan pikkukaupungin
papin sijaisena.

Toivon pääseväni hänen kanssaan kirkkoon huomenna. Ei suinkaan sen
kieltäminen ole emännöitsijän ohjeissa! Isäntäni ei toki ole voinut
_kaikkea_ ottaa huomioon! Ja siellä voi sattua jotakin edukseni.

Teeskennellen pyysin rouva Jewkesia hyväntahtoisesti antamaan
minulle kynän ja mustetta (jottei hän aavistaisi minun olevan niin
hyvin varustettu), vaikka hänen poissaollessaan olen näin runsaasti
käyttänyt omia tarpeitani; pyysin nimittäin saada mahdollisimman
paljon olla yksinäni. Hän lupasi täyttää anomukseni; mutta sitte
minun täytyi vakuuttaa, etten hänen näkemättään lähettäisi mitään
kirjeitä kartanosta. Minä sanoin kirjoittelevani vain suruni
haihduttamiseksi yksin ollessani, koska pidin kirjoittamisesta samoin
kuin lukemisestakin: mutta eihän, sanoin, minulla ollut ketään, jolle
kyhäykseni lähettäisin, kuten hän hyvin tiesi.

"Eipä kai, ehkei _tällä haavaa"_, huomautti hän; "mutta minulle on
ilmoitettu, että olet ahkera kirjoittelija, ja ohjeitteni mukaan
minun on tarkastettava kaikki mitä kirjoitat. Tästä siis saat kynän,
mustetta ja kaksi arkkia paperia", lisäsi hän; "sillä se hommailu
varjelee sinut pahemmasta hautomisesta. Mutta pyytäessäni täytyy
minun aina saada ne nähdäkseni, olkootpa sitten tyhjät tai täyteen
kirjoitetut."

"Tuo on kovin ankaraa", sanoin minä; "mutta enkö voi pitää hallussani
makuuhuoneemme komeroa ja saada avainta lukitakseni tavarani sinne?"

"Luullakseni voin suostua siihen", sanoi hän; "ja minä järjestän
sen sinulle jättäen avaimen oveen, ja siellä on spinettikin",
ilmoitti hän vielä: "jos se on vireessä, voit toisinaan soitella
aikasi ratoksi; sillä minä tiedän armollisen rouva-vainajan sinua
opettaneen. Ja alhaalla on isäntäni kirjasto, josta voit ottaa mitä
teoksia haluat."

Nämä tosiaankin sekä kirjoitteluni tulevat ainoaksi ajanvietteekseni:
sillä minulle ei ole annettu mitään työtä tehtäväksi; mutta jos
spinetti onkin vireessä, niin minun mieleni ei varmaankaan ole
viritetty sillä soittelemaan. Menin heti valitsemaan kirjastosta
moniaita niteitä, joilla täytin hyllyn hänen luovuttamassaan
komerossa. Ja niistä toivon saavani hyötyä ja oppia kuten hupiakin.
Tuskin oli hän kuitenkaan kääntänyt selkänsä, kun ryhdyin kätkemään
omia kyniäni, yhden sinne toisen tänne, ja kaadoin hiukan mustettani
särkyneeseen porsliinikuppiin ja tilkkasen toiseen kuppiin. Pistin
arkin paperia sinne tänne liinavaatteitteni sekaan sekä hiukan lakkaa
ja joitakuita papereita eri paikkoihin siltä varalta että kompeitani
tutkittaisiin. Ja jotakin, ajattelin, voisi tapahtua, mikä avaisi
minulle vapautuksen tien, tavalla tai toisella. Oi, kuinka ylpeä
olenkaan, ajattelin, jos onnistun säilyttämään viattomuuteni ja
pakenemaan häijyn isäntäni viekkaita juonia! Jos hän tulee tänne,
olen varmastikin mennyttä! Sillä tämä ilkeä nainen pikemmin avustaa
kuin kieltäytyy avustamasta hänen pahimpiakin yrityksiään; eikä
herralla ole mitään syytä lähettää häntä tieltä pois, niinkuin kerran
aikoi toimittaa rouva Jervisin. Minun täytyy siis käyttää kaikkea
pientä älyäni ja oveluuttani.

Kirjoitteleminen tuntuu minusta surulliselta, kun en voi lähettää
kyhäyksiäni teille; mutta se on nyt ainoa ajankulukkeeni, ja jos
Jumala suo, että pääsen hyveellisenä pakenemaan, kuten uskon hänen
armossaan suovan, niin millä riemulla jälkeenpäin luenkaan kaikista
näistä synkistä aavistuksistani!

Olin sanomaisillani: "Rukoilkaa kuuliaisen tyttärenne puolesta",
niinkuin tapani on ollut; mutta ah! te ette voikaan tietää hätääni,
vaikka olenkin varma, että rukoilette edestäni. Ja minä kirjoitan yhä
eteenpäin, mikäli asiat kehittyvät, jotta töherrykseni mahdollisen
tilaisuuden tullen olisi valmis lähetettäväksi, sillä kaikki mitä
teen täytyy tapahtua äkillisesti, ikäänkuin tempauksesta.

Oi, kuinka kaipaan Johnin kaltaista avuliasta, rehtiä miestä!



OLEN NYT EHTINYT SUNNUNTAIHIN.


No, surkeasti nyt kävi! Tuo julma nainen kieltää minua menemästä
kirkkoon, kuten olin suunnitellut; ja hän on sättinyt poloisen herra
Williamsin pahanpäiväiseksi, kun tämä yritti puhua puolestani.
Huomaan että hänet kielletään oleskelemasta talossa, jos rouva Jewkes
niin haluaa. Säälittävä herrasmies! Hän on kokonaan riippuvainen
isännästäni, jolla on tarjottavana hänelle varsin tuottava
papintoimi, kun sen nykyinen hoitaja kuolee, ja viimemainittu on
ollut jo neljä kuukautta vuoteen omana vanhuudenheikkouden ja
vesitaudin takia.

Pastori osoittaa minulle suurta kunnioitusta, ja näen että hän
surkuttelee minua; ja kukaties hän olisi valmis avustamaan pakoani
näistä vaaroista, mutta minulla ei ole ketään puhumassa puolestani.
Ja miksikä tahtoisin saattaa mies-poloisen turmioon ottamalla vastaan
hänen -- omille eduilleen haitalliset -- palveluksensa? Mutta
tahtoisi tehdä mitä hyvänsä viattomuutensa säilyttämiseksi; ja ehkä
kaitselmus sen _hänelle_ korvaisi!

Voittekin arvata hätääntyneen asemani (mutta miten voitte nähdä
mitä kirjoitan?) siitä, että olen joutunut ihan toivomaan ansojen
virittämistä ihmisten tielle! Mutta kovin hän haluaa minulle jotakin
lausua, kuten kuiskaamalla vihjaisikin.

Heittiö (luulen, että tästälähin aina nimitän häntä _heittiöksi_!)
kohtelee minua yhä pahemmin ja pahemmin. Juttelin äsken hiukan toisen
palvelijattaren kanssa, tosin kylläkin vähitellen suostutellakseni
häntä, ja taloudenhoitajatar hyökkäsi kimppuumme sanoen: "Ei,
neitiseni, älä yritäkään viekoitella viattomia maalaistyttöjä
täyttämästä velvollisuuttansa. Sinä halusit häntä kävelylle kanssasi.
Mutta kiellän sinua, Nan, koskaan liikahtamasta askeltakaan hänen
seurassaan tai tottelemasta häntä antamatta minun tietää kaikkea ihan
pienimpiä yksityiskohtia myöten. -- Vai kävelylle kanssasi! Ja minne
sitten olisitte menneet?"

"Ka, julma rouva Jewkes", vastasin minä, "vain hiukan katselemaan
tuota jalavakujaa, koskette sallinut minun lähteä kirkkoon".

"Nan", sanoi hän näyttääkseen minulle, kuinka ne kaikki olivat hänen
vallassaan, "vedä mamselilta kengät jalasta ja tuo ne minulle. Olen
pannut talteen hänen toiset jalkineensa." -- "Sitä hän ei saa tehdä",
kielsin minä. -- "Mutta", virkkoi Nan, "minun täytyy, jos emäntäni
käskee: pyydän siis, mamseli, ettette minua siitä estä". Ja niin
hän todellakin (voisitteko sitä uskoa?) riisui kenkäni ja jätti
minut avojaloin; ja minä puolestani olen ollut sen johdosta niin
säikähtyneenä, etten kykene edes kyynelillä huojentamaan mieltäni.
Olen aivan pökerryksissä! -- Tässä minun täytyi keskeyttää.

Nyt tahdon kuvailla teille sen heittiön. Hän on leveäharteinen,
lyhyenvanttera, pyylevä _lihakas_, kerrassaan ruma, jos mitään
inhimillistä voi siksi nimittää; noin nelikymmenvuotias. Hänellä on
jyhkeät kädet, ja käsivarret ovat luullakseni yhtä tukevat kuin minun
vyötäiseni. Nenä on lattea ja käpristynyt, kulmakarvat riippuvat
silmien yli; hänellä on tosiaan tunnottoman sisukkaat harmaat
mulkosilmät, ja kasvot ovat litteät ja leveät, väriltään kuin olisi
niitä kuukausi säilytetty salpietarissa. Rohkenenpa sanoa, että hän
juo. Hänellä on käheä miesmäinen ääni, ja hän on yhtä paksu kuin
pitkäkin. Ja kuitenkin näyttää hän niin kamalan rotevalta, että
pelkään hänen voivan tuossa tuokiossa paiskata minut jalkoihinsa,
jos hänet suututtaisin. Näin ollen ja koska hänen sydämensä on
rumempi kuin kasvonsa, hän peloittaa minua kauheasti; ja varmaan
olen hukassa, jollei Jumala minua suojele; sillä hän on kovin, kovin
häijy, on tosiaan.

Tämä on vaivaista avutonta kiukkua minussa, -- mutta kuva on
sittenkin perin lähellä totuutta. Hän lähettää juuri ilmoittamaan
minulle, että saan kenkäni takaisin, jos suostun hänen seuraansa,
hänen kävelläkseen kanssani puutarhassa -- pikemminkin laapostaakseen
rinnallani, ajattelin.

No, eihän minun sovi suorastaan haastaa riitaa hänen kanssaan.
Siinä tapauksessa minua vartioittaisiin vain sitä ankarammin.
Niinpä lähdenkin vihatun heittiön mukana. Oi, kunpa täällä olisi
rouva Jervis! tai pikemminkin, kunpa olisin rakkaan isäni ja äitini
luona! Oh, olen ihan suunniltani ilosta! Juuri kun olin saanut
kengät jalkaani, kuulin että John, kunnon John, on saapunut tänne
ratsain! Siunaan hänen uskollista sydäntään! Mikä riemu! Mutta kerron
teille myöhemmin enemmän. Minun ei tietenkään sovi ilmaista rouva
Jewkesille, että olen niin iloinen nähdessäni tämän rakkaan, siunatun
Johnin! -- Ah, mutta hänen muotonsa on murheellinen nähdessäni hänet
ikkunasta! Mikä häntä vaivannee? Toivoakseni rakkaat vanhempani ovat
terveet, rouva Jervis ja herra Longman myös, ja kaikki muut; en tee
poikkeusta häijyyn isäntäänikään nähden -- sillä minä toivon hänen
elävän ehtiäkseen katua kaikkea ilkeyttään minua poloista kohtaan. --
Hyväinen aika! millaisessa maailmassa elämmekään! Olen nyt saapunut
komerooni tarttuakseni jälleen kynääni: mutta olen tosiaan pahassa
pulassa! Uusi hankala käänne, totisesti.

Täällä kävi John, kuten sanoin; ja mies-poloinen tuli luokseni rouva
Jewkesin kanssa, joka kuiskasi, etten virkkaisi mitään kengistä oman
_itseni_ tähden, niin sanoi. Mies-parka luullakseni näki hätäni
punoittavista silmistäni ja kuihtuneesta muodostani; sillä minulla on
ollut surullinen aika, senhän arvaatte; ja vaikka hän olisi tahtonut
salata sen, jos olisi voinut, niin hänen omatkin silmänsä vettyivät.
"Oi, mamseli Pamela!" huudahti hän, "oi, mamseli Pamela!"

"No, kunnon palvelustoveri", sanoin minä, "en sille tällä haavaa
mitään voi: olen tosiaan kiitollinen rehellisyydestänne ja
ystävällisyydestänne"; ja sitten hän itki vielä enemmän. Minä sanoin
(sydämeni oli näetten pakahtua murheesta, sillä surkeata on nähdä
miehen itkevän): "Kertokaa minulle pahin! Onko isäntäni tulossa
tänne?" -- "Ei, ei!" vakuutti hän nyyhkien.

"No", sanoin minä, "onko mitään uutisia isä- ja äiti-rukastani?
Kuinka he voivat?" -- "Toivoakseni hyvin", vastasi hän; "en
tiedä mitään päinvastaista". -- "Eihän toki liene tapahtunut
mitään onnetonta rouva Jervisille, herra Longmanille tai
palvelustovereilleni!" -- "E-ei", vastasi mies-poloinen venyttäen
sanaansa kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan. -- "No,
Jumalan kiitos sitten!" virkoin.

"Se mies on varmaan hullu!" huudahti rouva Jewkes. "Mikä täällä on
hätänä? Ka, sinä lienet rakastunut, John! Etkö näe, että nuori neiti
voi hyvin. Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Ei mikään ollenkaan", vastasi hän; "olenhan vain sellainen hupsu,
että itken ilosta herttaisen Pamela-mamselin nähdessäni. Mutta
minullapa on teille kirje."

Otin kirjeen, ja nähdessäni että se oli isännältäni pistin sen
taskuuni. "Rouva Jewkes", sanoin, "toivoakseni teidän ei tarvitse
tätä tarkastaa". -- "Ei, ei" sanoi hän, "näen varsin hyvin, keneltä
se on; muutoin minun kenties olisi täytynyt vaatia se luettavakseni".
-- "Ja tässä on kirje teillekin, rouva Jewkes", sanoi mies; "mutta
teidän kirjeeseenne", virkkoi hän minulle, "tarvitaan heti vastaus,
joka minun on vietävä mukanani aikaisin aamulla tai vielä tänä
iltana, jos mahdollista".

"Ei teillä kai ole muuta Pamelalle?" kysyi rouva Jewkes. --
"Ei", vastasi hän, "ei muuta kuin jokaisen rakkaat terveiset ja
ystävyyden vakuutukset". -- "Niin, meille molemmille tietysti", sanoi
emännöitsijä. -- "John", lausuin minä, "tahdon lukea kirjeen, ja
pitäkäähän huolta itsestänne; sillä te olette hyvä mies, Jumala teitä
siunatkoon! Minua ilahduttaa nähdä teidät ja kuulla teistä kaikista."
Olisin hyvin mielelläni sanonut enemmänkin, jollei ilkeä rouva Jewkes
olisi ollut saapuvilla.

Menin siis ylikertaan, sulkeuduin komerooni ja avasin kirjeen; ja
tämä on siitä jäljennös:

    RAKKAHIN PAMELANI,

    Kirjoitan sinulle vartavasten asiasta, joka koskee sinua hyvin
    paljon, ja jonkun verran minuakin; mutta etupäässä teen sen sinun
    tähtesi. Tiedän käyttäytyneeni sinua kohtaan tavalla joka syystä
    voi herättää pelkoasi ja tuottaa kunnon ystävillesi huolta: kaikki
    iloni on siinä, että _voin_ ja _tahdon_ korvata sinulle sen
    raskautuksen, minkä olen sinulle aiheuttanut. Lupaukseni mukaan
    toimitin lähtösi jälkeisenä päivänä isällesi tiedonannon, jottei
    hän olisi sinun tähtesi liiaksi huolissaan, ja vakuutin hänelle
    kunniallisia aikeitani sinun suhteesi. Ilmoitin syyn, jonka olisi
    pitänyt häntä tyydyttää, selittäen miksi et saapunut hänen
    luokseen. Mutta se ei näy riittäneen; sillä hän, mies-parka! tuli
    seuraavana aamuna luokseni ja saattoi perheeni melkein
    hätäännyksiin sinun tähtesi.

    Oi, rakas tyttöni! mitä tuskaa onkaan itsepäisyytesi tuottanut
    minulle, ja itsellesi myös! En voinut häntä millään muulla tavoin
    rauhoittaa kuin lupaamalla, että hän näkisi sinun rouva Jervisille
    kirjoittamasi kirjeen, josta voisi todeta että sinä olet hyvissä
    voimissa.

    Nyt johtuu kaikki huoleni tässä asiassa sinun iäkkäistä
    vanhemmistasi, jotta heitä ei kohtaisi liian turmiollinen murhe
    sinun tähtesi, jonka velvollisuudentunnon ja hellyyden heitä
    kohtaan tiedän niin voimakkaaksi ja kiitettäväksi. Tästä syystä
    pyydän, että kirjoitat heille muutamia rivejä ja sallit minun
    sanella lauseittesi muodon. Olen ne kyhännyt asettuen
    mahdollisimman läheisesti sinun sijallesi ja tulkiten tunteitasi
    lämmöllä, jonka aavistan liiankin paljon sydämessäsi vallinneen.

    Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja mitä ei enää voi tekemättömäksi
    muuttaa, -- vaikka vakuutan sen päättyvän kunniallisesti, -- en
    otaksu saavani kieltävää vastausta, koska minulla ei voi olla
    tässä mitään muuta tarkoitusta kuin vanhempiesi rauhoittaminen,
    mikä on pikemmin _sinun_ asiasi kuin _minun_; ja sentähden pyydän,
    ettet muuttaisi rahtuakaan allaolevasta. Jos sen teet, niin minun
    on mahdoton lähettää sitä -- se ei vastaisi suunnittelemaani hyvää
    tarkoitusta.

    Olen luvannut olla sinua lähestymättä ilman omaa myönnytystäsi.
    Jos huomaan sinut levolliseksi ja jollet yritä hangoitella vastaan
    tai välttää nykyistä asemaasi, niin pidän sanani, vaikka se onkin
    minulle vaikeata. Eikä sinun pakkotilasi tule pitkäaikaiseksi:
    sillä minä vakuutan sinulle, että olen päättänyt hyvin pian
    saattaa sinut varmuuteen ystävällisistä aikomuksistani ja siitä
    palavasta innosta, millä olen _sinun_ j.n.e.

Hänen minulle kaavailemansa kirje kuului:

    RAKAS ROUVA JERVIS,

    Sensijaan että minut olisi saatettu rakkaan isäni kotiin,
    kyyditsikin Robin minut paikkaan, jota en saa ilmaista. Tätänykyä
    minua ei kuitenkaan kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille
    pyytääkseni teitä ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni,
    joiden sydämet varmaan ovat miltei murtuneet, että voin hyvin ja
    että olen ainiaan heidän hyveellinen kuten kuuliainenkin
    tyttärensä samoin kuin olen _teidän kiitollinen ystävänne_.

    En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa, mutta minulle on mitä
    juhlallisimmin vakuutettu kunniallista kohtelua.

En tiennyt, mitä tämän kummallisen pyynnön johdosta ja sen
aiheuttamassa tilanteessa tekisin. Mutta sydämeni vuoti niin verta
teidän tähtenne, rakas isä, joka olitte vaivautunut itse vaeltamaan
tiedustellaksenne tytär-rukkaanne, samoin kuin rakkaan äidinkin
vuoksi, että päätin kirjoittaa ja milteipä yllämainittua sanamuotoa
käyttäen, jotta se lähetettäisiin teidän rauhoittamiseksenne, kunnes
voisin tavalla tai toisella ilmoittaa teille asiain todellisen
laidan. Ja omituiselle, häijylle isännälleni itselleen kirjoitin
tähän tapaan:

    HYVÄ HERRA,

    Kunhan vain tietäisitte sieluni tuskan ja kaiken kärsimyksen,
    minkä teidän hirveä kohtelunne on minulle tuottanut, niin varmaan
    säälisitte minua ja suostuisitte päästämään minut vapauteen. Mitä
    olen tehnyt, että minun täytyy olla julmuutenne _ainoana_
    esineenä? Minulla ei voi olla mitään toivoa, mitään elämänhalua
    jäljellä, koska en sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi
    vähimmässäkään määrässä luottaa teidän juhlallisiin
    vakuutuksiinne. On mahdotonta sovelluttaa niitä siihen
    kunnottomaan menettelyyn, johon olette ryhtynyt.

    Ainoastaan teidän lupauksenne, ettette käy minua tapaamassa täällä
    surkuteltavassa vankeudessani, voi tuottaa minulle edes pienoisen
    toivon pilkkeen.

    Älkää, rukoilen teitä, ajako ahdistettua Pamela-parkaa karille,
    joka voi koitua hänelle sekä sielun että ruumiin turmioksi! Te
    ette tiedä, arvoisa herra, kuinka hirvittävän paljon minä mieleni
    ja järkeni heikkoudesta huolimatta _uskallan_, milloin
    hyveellisyyteni on vaarassa. Ja, oi, kiirehtikää vapauttamistani,
    jottei halpaa tyttö-raukkaa, joka ei ole teidänlaisenne
    herrasmiehen huomion arvoinen, saatettaisi ylhäisen aseman leluksi
    pelkästään sillä perusteella, että hän on kykenemätön
    itsepuolustukseen tai vailla ystävää, joka hankkisi hänelle
    oikeutta.

    Olen, hyvä herra, osittain kuuliaisuudesta eli lausuakseni
    tottelevaisuuteni teitä kohtaan, mutta, sen tunnustan, vielä
    enemmän siksi, että keventäisin ahdistukseen joutuneiden
    vanhempaini mieltä -- joiden köyhyyden luulisi suojelevan heitä
    tämänlaatuiselta väkivaltaisuudelta samoin kuin heidän
    tytär-poloistaankin -- melkein sananmukaisesti jäljentänyt teidän
    minulle esittämänne luonnoksen rouva Jervisille kyhättäväksi
    kirjeeksi: tekemäni muutokset (sillä en voinut niitä kokonaan
    välttää) ovat sellaisia, että vaikka ne hiukan ilmaisevatkin
    huolestumistani, ne kuitenkin varmasti vastaavat tarkoitusta,
    minkä suvaitsitte tätä kirjettä ehdottaessanne sanoa teillä
    olevan.

    Jumalan tähden, hyvä herra, säälikää halpaa asemaani sekä nykyistä
    suurta kurjuuttani; ja _sallikaa_ minun yhtyä muiden
    palkollistenne kanssa siunaamaan sitä hyvyyttä, minkä olette
    ulottanut jokaiselle, paitsi kurjalle, murheelliselle, sydämeltään
    murtuneelle

                                                _PAMELALLE_.

Laadittuani tämän kirjeen sekä isäntäni ohjeen mukaan kyhäämäni
ajattelin, että näyttäisi luottamukselliselta rouva Jewkesia kohtaan,
jos antaisin hänen lukea ne. Niinpä näytinkin ne hänelle ja samalla
kertaa myös isäntäni minulle lähettämän kirjeen. Arvelen nimittäin,
että hänen minua kohtaan ilmaisemansa arvonanto tuottaisi minulle
ansiokkuutta henkilön silmissä, joka tunnusti palvelevansa häntä
kaikessa, hyvässä tai pahassa; vaikka minulla olikin niin vähän syytä
siitä ylpeillä. En erehtynyt; se vaikuttikin häneen hiukan; hän on
nyt mairittelevan kohtelias ja ylistelee minua ylitsevuotavasti:
mutta siitä on sitä vähemmän syytä välittää, koska hän yhtä
paljon ylistää onnettomuuteni aiheuttajaa ja hänen _kunniallisia_
aikeitansa, kuten niitä nimittää. Sillä minä näen hänen kykenevän
uskomaan, niinkuin pelkään isäntänikin uskovan, että kaikki hänen
häijyn tahtonsa nouteet ovat jotakin kunniallista, vaikka siitä
koituisikin viattoman turma. Suokoon Jumala, että huomaisin asian
olevan toisin! Silti toivon, aikokoon katala aatelisherra mitä
tahansa, että vihdoinkin pääsen kuulemasta emännöitsijän julkeata,
häpeämätöntä puheenlaatua, kun hän isäntäni kirjeestä päättelee tämän
aikomuksien olevan kunniallisia.



OLEN NYT PÄÄSSYT MAANANTAIHIN, VANKEUTENI JA KURJUUTENI VIIDENTEEN
PÄIVÄÄN.


Toivoin saavani tilaisuuden tavata Johnia ja hiukan jutella
hänen kanssaan kahden kesken ennen hänen lähtöänsä; mutta se oli
mahdotonta. Mies-paran ääretön suru sai rouva Jewkesin siihen
luuloon, että hän rakasti minua; ja sen vuoksi hän tänä aamuna toi
minulle Johnilta sanan, että tämä teki lähtöä. Halusin että hän
tulisi ylös _omaan_ komerooni, joksi sitä nimitin; mutta rouva tuli
mukana. Kunnon mies, jollaisena häntä pidin, oli hyvästi jättäessään
kovin huolissaan, kuten ennenkin. Annoin hänelle kaksi kirjettä;
toinen niistä, rouva Jervisille tarkoitettu, oli suljettuna isäntäni
kirjeen sisään: mutta rouva Jewkes tahtoi nähdä minun sulkevan ne
sinetillä, jotten pistäisi niihin mitään muuta. Ihmeekseni näin
miehen poismennessään pudottavan paperipalan ihan portaitten päähän,
ja minä otin sen rouva Jewkesin huomaamatta ylös; mutta kummastuin
tuhat kertaa enemmän, kun sopukkaani palattuani avasin sen ja luin
seuraavaa:

    HYVÄ MAMSELI PAMELA,

    Mielipahakseni täytyy minun kertoa teille, kuinka paljon teitä on
    petetty ja harhaannutettu, ja että sen on tehnyt minunlaiseni
    viheliäinen koira. En aavistanutkaan, että asia kehittyisi näin
    pitkälle. Mutta minun täytyy sanoa, että jos maailmassa on konsaan
    ollut lurjusta, niin se olen minä. -- Olen kaiken aikaa näyttänyt
    kirjeenne herralle: hän käytti minua siihen tarkoitukseen; hän
    luki jokaisen ennen kuin vein ne isällenne ja äidillenne; ja
    sitten hän sulki ne ja lähetti minun mukanani. Minulla oli
    joitakin asioita sinnepäin, muttei puoliksikaan niin usein kuin
    sitä uskottelin. Ja niin pian kun kuulin, kuinka asianlaita oli,
    olin valmis hirttämään itseni. Voitte hyvin käsittää, etten
    kehdannut seisoa edessänne. Voi minua kurjaa, kurjaa raukkaa, kun
    olen saattanut teidät tähän! Jos te joudutte turmioon, niin minä
    kutale olen siihen syypää. Oikeuden nimessä en nyt voi muuta kuin
    ilmoittaa teille, että olette kunnottomissa käsissä; ja pelkään
    että joudutte hukkaan kaikesta suloisesta viattomuudestanne
    huolimatta. En usko voivani elää sitte kun sen tiedän. Jos
    saatatte minulle antaa anteeksi, olette tavattoman hyväsydäminen;
    mutta en totisesti koskaan anna sitä itselleni anteeksi. Oli miten
    oli, tämän ilmaisemisesta ei olisi teille mitään hyötyä; ja
    kenties vielä voin tehdä teille jonkun palveluksen. Jos voin, niin
    tahdon. Varmasti olen siihen velvollinen. -- Herra pidätti
    viimeiset kaksi tai kolme kirjettänne eikä lähettänyt niitä
    ollenkaan. Minä olen kaikista hylkiöistä kurjin.

                                              J. ARNOLD.

    Näette että turmiotanne on kauvan haudottu ja suunniteltu.
    Olkaahan varuillanne. Rouva Jewkes on paholainen: mutta herran
    toisessa kartanossa ei ainoakaan sydän syki teille vilpillisesti
    omaani lukuunottamatta. Voi minua lurjusta!

Rakas isä ja äiti, tähän kohtaan päästyänne tukkanne epäilemättä
nousee pystyyn, kuten omanikin. -- Voi ihmissydämen vilpillisyyttä!
-- Tätä Johnia minä pidin miesten rehellisimpänä, ja samaa
ajattelitte hänestä tekin. Tämä mies, joka aina ylisteli teitä
minulle ja minua teille ja etupäässä _rehellisen_ sydämemme vuoksi,
juuri tämä mies oli kaiken aikaa kurja teeskentelijä ja petollinen
heittiö sekä avullinen minun saattamisessani turmioon.

Mutta hän itse sanoo menettelystään kylliksi: tahdon vain istahtaa
kirjoittamaan sen surumielisen mietteen, että niiltä, joilla
on valtaa ja varallisuutta, ei koskaan puutu kätyreitä heidän
ilkeimpienkään pyrkimystensä avittamiseen; ja ettei ole mitään niin
vaikeata kuin ihmissydänten tunteminen. En voi muuta kuin sääliä sitä
kurjaa raukkaa, koska hänellä näkyy olevan suuria tunnonvaivoja;
luullakseni on parasta, että pidämme hänen pahuutensa salassa.
Jos minulla on siihen tilaisuutta, niin tahdon rohkaista hänen
katumustansa; sillä minä voin siten kenties keksiä jotakin.

Tässä kohdassa minun on mainittava eräs seikka: hän toi mukanaan
matkalaukussa kaikki vaatteet ja muut kapineet, jotka armollinen
rouva ja isäntäni olivat minulle antaneet, ja sitäpaitsi kaksi
samettihilkkaa ja samettisen huivin, joita armollisen rouvan oli
tapana käyttää; mutta ne eivät tuota minulle lohtua, eikä mikään
muukaan. Rouva Jewkes antoi tuoda matkalaukun komerooni ja näytti
minulle, mitä se sisälsi; mutta sitte hän sulki sen ja sanoi
antavansa pyytäessäni sieltä minulle mitä haluaisin; mutta jos
minulla olisi avain, niin se kenties olisi vähän kuin matkoille
lähtöä; ja niin tuo ujostelematon nainen pisti sen taskuunsa.
Antauduin murheellisiin mietteisiin Johnin aavistamattoman ja
hämmästyttävän paljastuksen johdosta ja itkin paljon hänen tähtensä
ja myöskin itseni tähden. Sillä nyt näen, kuten hän sanoo, että
turmiotani on kauvan suunniteltu, enkä voi olla epätietoinen siitä,
mihin isäntäni _kunnialliset_ vakuutukset päättyvät. -- Millaisia
ankaria nimityksiä mies-parka itselleen antaakaan! Mutta mitä täytyy
niiden ansaita, jotka asettavat hänet moiseen työhön! Mistä kaikesta
tuon häijyn isännän onkaan vastattava, kun itse on niin turmeltunut
ja vielä turmelee muitakin, jotka olisivat olleet viattomia; ja
juonittelee tyttö-poloisen tärvelemiseksi, joka ei eläissään ole
tehnyt tai suonut hänelle mitään pahaa, vaan vieläpä voi rukoilla,
että hän tulisi onnelliseksi ja katuisi?

En voi olla ihmetellen kysymättä itseltäni, mitä nämä _jalosukuiset
miehet_, niinkuin heitä nimitetään, ajatellevat itsestään ja näistä
kurjista teoista! Johnilla oli edes jotakin viettelystä, sillä
hän toivoi tekevänsä mieliksi isännälleen, joka häntä palkitsi;
ja samaa voi kaikesta hänen häijyydestään huolimatta sanoa rouva
Jewkesista. Mutta mitä vaikutinta on _isännälläni_ nähdäkseen
näin paljon vaivaa paholaisen työssä? -- Jos hän rakastaa minua,
kuten sitä valheellisesti nimitetään, täytyykö hänen senvuoksi
virittää minulle ansoja tärvelläkseen minut ja tehdäkseen minut
yhtä pahaksi kuin itsekin on? En voi käsittää mitä hyötyä hänelle
voi koitua minunlaiseni tyttö-poloisen saattamisesta turmioon. --
Kieltämättömästi olen arvoton olento. Minua sanotaan kauniiksi, mutta
eikö niin ollen herrasmiehen tulisi pitää kunnollista palvelijaa
rikollista porttoa parempana? Ja täytyykö hänen sitä _vakavammin_
yrittää minua vietellä, koska pelkään vietellyksi joutumista ja
mieluummin tahtoisin menettää henkeni kuin hyveellisyyteni.

Niin, nämä ovat kummallisia asioita! En voi niitä selittää; mutta
varmaankaan ei kukaan väitä näillä komeilla herrasmiehillä olevan
muuta kiusaajaa kuin heidän oma häijy tahtonsa! -- Tämä ilkeä
isäntä saattoi juosta tiehensä luotani, kun pelkäsi palvelijainsa
mahdollisesti huomaavan hänen viheliäiset yrityksensä siinä surkeassa
komerojutussa. Mutta on ihmeellistä, ettei hän kavahda kaikkinäkevää
silmää, jolta hänen kurjan, juonittelevan sydämensä salaisimmatkaan
aivoitukset eivät voi olla kätkettyinä! -- Mutta mitäpä nämä
surulliset mietiskelyt hyödyttävät? Hän on häijy ja häijynä pysyy,
ja on määrännyt minut laittomien yritystensä uhriksi, jollei Jumala,
johon luotan ja jota joka hetki rukoilen, sitä estä.



TIISTAI JA KESKIVIIKKO.


En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen
vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat
päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja
puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.

Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun
rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin
antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä
tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää
mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" -- "Hyvä viittaus", vastasi
hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan
merkkinä, -- minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka
kaupunkiin".

Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän
ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui
ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin
hauska." -- "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. -- "Sanoinhan
vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". -- "Eipä
olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja
kaupunki".

"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme
kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu
ketään vahingoittamaan.

Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja
istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan
kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin
onkia, jos tahtoisin.

"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin
minä. -- "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin
tällä kertaa, vakuutan sinulle". -- "En tarkoittanut mitään pahaa",
virkoin minä, "en tosiaan". -- "Salli minun sanoa sinulle", tivasi
hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin
sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me
hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi
puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät
haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä
tuli pian perässäni.

Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen
vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni);
"tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt
ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen,
rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) -- "No", sanoi hän,
"onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen
kirjeeseen".

"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista
kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen
arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia
runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta
hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista
joutavaa.

"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi
arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne
kirjoitettuja tai tyhjiä".

-- No, -- ajattelin minä, -- toivonpa, Argus, että vielä vien
sinusta voiton. -- Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata
silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin
vartijattaren.

Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä
sinun kirjoittavan jotakin." --. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja
piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä
olisin hänelle, jos se olisi vallassani."

"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä
sitten?" -- "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti
sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu
hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". -- "Ja entä
vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi
minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä
moitittava tai vapautettava hänet viasta".

Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka
kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää
odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten
sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä
hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin
hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.

Hän olisi tahtonut minua kirjoittamaan yhä hiukan lisää. "Ei", sanoin
minä; "te ette ole minulle vastannut". -- "No", virkkoi hän, "mitäpä
sinä saatat epäillä, kun herra itse vakuuttaa sinulle kunniallista
käyttäytymistään?" -- "Niin", sanoin, "mutta vastatkaahan minulle
käsi sydämellä, rouva Jewkes, uskotteko häntä itsekään". -- "Kyllä",
vakuutti hän, "uskon varmaan". -- "Mutta", kysyin, "mitä _te_
nimitätte kunnialliseksi?" -- "Ka", vastasi hän, "mitä luulet _hänen_
nimittävän kunnialliseksi?" -- "Turmiota! häpeää! häväistystä!"
sanoin minä, "niin pelkään". -- "Ho, ho!" huudahti hän, "jos sitä
vähänkin epäilet, voi hän itse parhaiten selittää tarkoituksensa;
minä lähetän hänelle sanan, jotta hän heti tulee antamaan sinulle
tyydyttävän vastauksen, jos tahdot".

"Kauhea ihminen!" parahdin minä säikähtyneenä, "ettekö voi lävistää
sydäntäni? Mieluummin soisin sen kuin että lausutte sellaista! Mutta
toivoakseni ei ole mitään pelkoa hänen tulostaan."

Hän oli kyllin häijy sanoakseen: "Ei, ei; hän ei tietääkseni aio
tulla. Mutta hänenä minä en kauvan pysyisi poissa."

"Mitä tuo tarkoittaa?" sanoin minä. -- "Mitäkö tarkoitan!"
huudahti hän kääntäen asian toisaanne; "no, tarkoitan että hänenä
minä saapuisin lopettamaan kaiken pelkosi, tekemällä sinut niin
onnelliseksi kuin suinkin toivot". -- "Hänen vallassaan ei ole tehdä
_minua_ onnelliseksi, niin mahtava ja rikas kuin onkin, muuta kuin
jättämällä minut viattomaksi ja sallimalla minun mennä rakkaan isäni
ja äitini luo", huomautin minä.

Hän lähti pian sen jälkeen, ja minä päätin kirjeeni, toivoen saavani
tilaisuuden asettaa sen sovittuun paikkaan. Menin siis hänen luokseen
ja sanoin: "Saanenhan mennä vielä puutarhaan kävelemään, koskei ole
aivan pimeä." -- "On liian myöhä", vastasi hän; "mutta jos menetkin,
niin älä viivy, -- ja lähde sinä, Nan, saattamaan neitiä", kuten hän
minua nimitti.

Kävelin siis lammikkoa kohti palvelustytön seuratessa minua ja
pudotin tahallani ompelulaukkuseni. Tullessani tiilten lähelle
virkoin: "Neitsyt Anne, olen pudottanut käsilaukkuni; olehan hyvä
ja mene sitä etsimään: kalalammikon rannalla se minulla vielä oli."
Tyttö palasi sitä hakemaan, ja minä sujautin kirjelapun tiilten
väliin peittäen ne niin nopeasti kuin voin keveällä mullalla, hänen
sitä ollenkaan huomaamattansa. Kun palvelustyttö löysi käsilaukun,
otin sen, astelin jälleen sisälle ja kohtasin rouva Jewkesin, joka
oli tulossa minua etsimään. Kirjeeni sisältö oli tällainen:

    ARVOISA HERRA PASTORI,

    Ajatusteni suusanallisen tulkinnan ehkäiseminen varmaankin riittää
    puolustukseksi tälle tyttö-rukan rohkeudelle, hänen tultuaan
    vietellyksi tänne kaikkein pahimmassa tarkoituksessa, kuten
    minulla on syytä otaksua. Tiedätte jotakin elämäntarinastani,
    omaisteni köyhyydestä, jota en häpeä, edesmenneen emäntäni
    ystävällisyydestä ja isäntäni aivoituksista minua kohtaan. Tosin
    hän lupaa kunniallisuutta ja kaikkea sellaista; mutta
    jumalattomien kunnia on hyveellisille kunniattomuutta ja häpeätä:
    niinpä voikin hän luulla pitävänsä lupauksensa oman käsityksensä
    mukaan ja kuitenkin minun käsittääkseni -- ja jokaisen kunnon
    ihmisen mielestä -- saattaa minut viheliäisesti tärviölle.

    Olen niin onneton, ja tämä rouva Jewkes kohtelee minua niin pahoin
    ja on periaatteiltaan niin huono nainen, että koska minun pian
    täytynee käyttää tilaisuutta, josta tämänpäiväinen onnellinen
    vihjaus on minussa herättänyt toiveita, heittäydyn heti avoimesti
    ja vähääkään epäröimättä teidän hyvyytenne varaan. Sillä eihän
    minulle voi käydä tämän pahemmin, vaikka toivomukseni pettäisikin,
    mutta toisin kaiketikin tapahtuu, sen rohkenen teidän
    vaikutukseenne uskoen sanoa. Näenhän sen teidän katseestanne, hyvä
    herra, toivon sitä papillisen pukunne vuoksi enkä epäile
    auliuttanne sellaisessa onnettomassa tilassa kuin missä minä olen.
    Sillä, hyvä herra, auttaessanne minut nykyisestä hädästäni te
    yhdellä kerralla täytätte kaikki uskonnon vaatimukset ja osoitatte
    korkeinta sääliä ja armoa tyttöpoloisen ruumiille ja sielulle --
    tytön, joka -- uskokaa minua, hyvä pastori -- ei tähän mennessä
    ole edes ajatuksissaan poikennut viattomuudestansa.

    Eikö ole mitään keinoa löydettävissä, paetakseni ja pelastuakseni,
    tuottamatta teille itsellenne vaaraa? Eikö täällä lähitienoilla
    ole ketään kunniallista herrasmiestä tai rouvashenkilöä, jonka
    hoivaan voin pyrkiä siihen asti kunnes saan tilaisuuden lähteä
    köyhän isäni ja äitini luo? Ettekö voisi kirjeellä ilmoittaa lady
    Daversille surkeasta kohtalostani? Poloisilla vanhemmillani on
    niin alhainen asema maailmassa, etteivät he kykene muuhun kuin
    riuduttamaan sydämensä minun tähteni; ja niin pelkään lopuksi
    käyvänkin.

    Isäntäni lupaa, että jos olen levollinen, kuten hän sanoo, ja
    tyydyn nykyiseen osaani, niin hän ei minun suostumuksettani saavu
    tänne. Ah, hyvä herra, se ei mitään merkitse! -- Sillä mitäpä
    sellaisen henkilön lupauksesta, joka luulee saavansa menetellä
    niinkuin on minua kohtaan käyttäytynyt? Jos hän tulee, täytyy sen
    koitua minun turmiokseni; ja kyllä hän varmasti ilmestyy, jahka
    luulee vaientaneensa ystävieni huudot ja tuudittaneensa minut,
    kuten epäilemättä toivoo, tuhoisaan varmuuteen.

    Nyt, hyvä herra, täytyy minun ajasta vaarin ottaen ponnistella ja
    kilvoitella hyveellisyyteni säilyttämiseksi. Jos jään tänne hänen
    tuloonsa saakka, niin olen hukassa. Teillä on avain puutarhan
    takaporttiin; siitä toivon paljon. Käyttäkää harrastustanne ja
    puuhatkaa, hyvä herra, puolestani. Minä tahdon uskollisesti kätkeä
    salaisuutenne. -- Mutta minulle tuottaisi mielipahaa, jos
    joutuisitte minun tähteni kärsimään!

    En sano enempää, vaan uskon tämän onnellisten tiilten huostaan
    maan poveen, missä toivon pelastukseni siemenen itävän ja kantavan
    sellaisia hedelmiä, jotka tuottavat minulle sanomatonta riemua ja
    teille ikuisen palkan sekä tässä elämässä että tulevaisessa. Sitä
    aina rukoilee

                          _teidän ahdistettu nöyrä palvelijanne_.



TORSTAINA.


Nyt päättyy kauhea viikko, joka on kulunut siitä kun lähdin
toivoen näkeväni teidät, rakas isä ja äiti. Voi, kuinka erilaisia
olivat toiveeni silloin ja nyt ovat! Mutta kukapa tietää, mitä nuo
onnelliset tiilet voivat aikaansaada? Kuitenkin täytyy minun ensin
kertoa teille, kuinka rouva Jewkes kuritti minua! Se on ihan totta!
Ja näin se tapahtui:

Kärsimättömyyteni päästä puutarhaan kävelemään oli suuri, koska
halusin nähdä, oliko mitään toivomusteni mukaista tilaisuutta
tarjoutunut. Mutta tämä häijy rouva Jewkes ei olisi sallinut minun
lähteä ilman häntä; ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Meillä oli
sen johdosta aika sanasota; minä sanoin hänelle, että oli perin
ankaraa, kun minua ei uskottu yksinäni kävelemään puutarhassa,
hengittääkseni hiukan raikasta ilmaa, vaan täytyi olla vaanittuna ja
vartioituna pahemmin kuin varas. Hän vetosi yhä ohjeisiinsa ja sanoi,
ettei hän saanut uskoa minua näkyvistään. "Sinun olisi parasta"
sanoi hän, "olla levollinen ja tyytyväinen, vakuutan sinulle; sillä
minulla on pahempiakin määräyksiä kuin vielä tiedätkään. Muistan",
lisäsi hän, "sinun kysyneen herra Williamsilta, oliko naapuristossa
mitään vallasväkeä. Tämä saa minut aavistelemaan, että mielit paeta
heidän luokseen kertomaan synkkää, surullista tarinaasi, kuten sitä
nimität." Seisoin sydän kurkussa; sillä tuon viittauksen vuoksi
pelkäsin hänen nähneen kirjeeni tiilten alla. Oi, kuinka rauhaton
olin! Vihdoin hän sanoi: "No, koska panet sen niin pahaksesi, voit
mennä kävelemään kierroksen, ja minä tulen hetkisen perästä mukaasi."

Päästyäni hänen ikkunansa näkyvistä menin toivorikasta paikkaa kohti;
mutta pian hänen inhoittava äänensä pakoitti minut hiljentämään
askeleeni. "Hehei, miksi niin ketterästi ja mihin niin joutuin?"
huusi hän; "mitä! juoksetko sinä kilpaa?" Ja minä pysähdyin häntä
odottamaan, kunnes hän lihavine ruhoineen oli lyllertänyt luokseni.
Hän tarttui käsivarteeni puolittain hengästyneenä, ja niin täytyi
minun kulkea rakkaan paikan ohitse rohkenematta siihen edes vilkaista.

Puutarhuri oli työssä loitompana, ja minä aloin puhella hänen
taiteestaan; mutta rouva Jewkes sanoi: "Säisympään, ohjeitteni mukaan
en saa sallia, että teet liikaa tuttavuutta palkollisten kanssa." --
"Oh", virkoin minä, "pelkäättekö että liittoutuisin heidän kanssaan,
ryöstääkseni jotakin isännältäni?" -- "Kenties sitä pelkään", sanoi
inhoittava heittiö; "sillä jos ryöstät häneltä itsesi, olisi se hänen
mielestään pahinta mitä voisi hänelle tapahtua".

"Ja sanokaahan", haastoin minä kävellen eteenpäin, "kuinka jouduin
hänen omaisuudekseen? Mitä muuta oikeutta hänellä on minuun kuin
se, minkä varas saattaisi väittää itsellään olevan anastamaansa
tavaraan?" -- "Onko mokomaa ennen kuultu?" sanoi hän. "Tämä on suoraa
kapinaa, totisesti! No, no, karitsaiseni" (siten tuo hupsu nainen
minua usein nimittää), "jos minä olisin hänen sijassaan, niin hän
ei kauvan pitäisi omistusoikeuttansa sinuun kyseenalaisena". -- "Ja
mitä te tekisitte", tivasin minä, "jos olisitte hänen sijassaan?" --
"En arvelisi ja epäröitsisi kuten hän, vaan päästäisin sekä itseni
että sinut tästä tuskastanne." -- "Kah, Jezebel", sanoin minä (kun en
voinut itseäni hillitä), "tärvelisittekö minut väkivalloin?" Tällöin
sivalsi hän minua huimasti olkapäähän. "Tuosta saat", huusi hän;
"ketä sinä nimität Jezebeliksi?"

Kummastuin niin suuresti (sillä te, rakas isä ja äiti, ette ole
minua ikänä lyöneet), että olin kuin ukkosen iskemä; ja katsahdin
ympärilleni ikäänkuin etsiäkseni joltakulta apua. Mutta, ah! ketään
ei ollut saapuvilla; ja sanoin hieroen olkapäätäni: "Onko tämäkin
ohjeittenne mukaista? Voi minua, täytyykö minun kärsiä iskujakin?"
Ja sitte purskahdin itkuun ja heittäydyin ruohokäytävälle, jolla
seisoimme. Hän sanoi kovin ärtyneesti: "En siedä sellaisia
nimityksiä, sen sinulle vakuutan. Hei, tule nyt! Näen että olet
uhmamielinen: sinut täytyy taltuttaa ja sinut taltutetaan. Kyllä minä
sinunlaisesi pienet ärsyttelijät kesytän, ole varma! No, tule nyt,
menemme sisälle ja minä lukitsen sinut huoneeseesi; et saa kenkiä
etkä mitään muutakaan, jos asiat näin ovat."

En tiennyt mitä tehdä. Tämä oli minulle julmaa; soimasin itseäni
suulaudestani: olinhan nyt antanut hänelle veruketta ankaruuteen ja
olin nenäkkyydelläni tuhonnut ainoan suunnitelman, mikä minulla vielä
oli. Puutarhuri näki tapahtuman, mutta emännöitsijä huusi hänelle:
"Kah, Jacob, mitä te töllistelette? Pitäkäähän huolta työstänne." Ja
mies käveli toisaalle, pois näkyvistämme.

-- No, -- ajattelin minä, -- täytyy näenmä hiukan teeskennellä. --
Hän tarttui minua tylysti kädestä: "No, nouse ylös", sanoi hän,
"ja tule sisälle. Kyllä minä sinulle Jezebeliä näytän, näytän
niinkin!" -- "Ka, rakas rouva Jewkes", sanoin minä. -- "Ei mitään
helliä sanojasi ja mairitteluasi!" virkkoi hän; "mikset minua enää
nimitä Jezebeliksi?" Näin että hän oli vimmatusti vihainen, ja minä
olin aivan ymmällä. Olen usein kuullut naisia moitittavan heidän
kielestään; toivon etten olisi päästänyt omaani niin valtoimeksi.

"Mutta minä en voi tulla sisälle", kieltäysin, "en tosiaan voi!"

"Mikset voi?" tiuskaisi hän. "Vakuutanpa että voin ottaa sinunlaisesi
huippanan kainalooni ja kantaa sisälle, jollet tahdo kävellä. Sinä
et tunne voimaani." -- "Tunnen kyllä", sanoin minä, "tunnen liiankin
hyvin. Ja ettekö kohtele minua pahemmin, kun tulen sisälle?" Nousin
siis, ja hän mutisi pitkin tietä itsekseen, että hänkö, joka oli
kohdellut minua niin hyvin, oli käyttäytynyt minun suhteeni Jezebelin
tavoin! ja muuta sellaista.

Kun tulin lähelle rakennusta, istahdin penkille ja virkoin: "Mutta
minä _en_ tahdo tulla sisälle ennen kuin sanotte antavanne minulle
anteeksi, rouva Jewkes. Jos suotte tuon teistä käyttämäni nimityksen
anteeksi, niin minä annan anteeksi, että minua löitte." Hän istahti
penkille viereeni, näkyi olevan kovin hämmennyksissään ja sanoi: "No,
tule pois, tahdon antaa sinulle anteeksi tämän kerran"; ja suuteli
minua sitten sovinnon merkiksi.

"Mutta", virkoin minä, "sanokaa minulle, missä saan kävellä ja
oleskella, ja suokaa minulle niin paljon vapautta kuin voitte; ja kun
tiedän kaikki minkä suinkin voitte minulle suoda, saatte nähdä että
olen niin tyytyväinen kuin saatan, enkä pyydä teiltä enempää".

"Niin", vastasi hän, "tuo kuulostaa paremmalta; toivoisin voivani
suoda sinulle kaiken vapauden, mitä haluat; sillä täytyyhän sinun
käsittää, ettei minulle tuota mitään iloa kytkeä sinua liepeisiini,
niin sanoakseni, ja kieltää sinua liikkumasta ilman minua. Mutta
ihmiset, jotka pitävät velvollisuudestaan väliä, eivät voi
välttää hankaluuksia; ja minähän olen maailman parhaan isännän
palveluksessa." -- "Kyllä", myönsin minä, "sitä hän kyllä on
jokaiselle muulle paitsi minulle!" -- "Hän rakastaa sinua totisesti
liiankin paljon", vastasi rouva Jewkes, "ja siinä syy; senvuoksi
sinun _tulisi_ tätä sietää". -- "Vai _rakastaa_!" vastasin minä.
-- "No", sanoi hän, "älä anna palvelijattaren huomata, että olet
itkenyt, äläkä hänelle mitään kielittele; varmaankaan sinä et
kertoisi heille puolueettomasti. Minä lähetän hänet luoksesi, ja saat
lähteä uudelle kävelylle puutarhaan, jos tahdot. Kenties se antaa
sinulle ruokahalua päivälliseen, sillä sinä et syö kunnollisesti
pysyttääksesi sielua ruumiissasi. Sinun kauneutesi on tervettä
ytimiin asti, muutoin et näyttäisi niin hyvältä kuin näytät, vaikka
sinulla on niin vähän ruokahalua, olet niin levoton ja niin paljon
nureksit ja valittelet aivan aiheettomasti."

-- Hm, -- ajattelin minä, -- sano mitä tahdot, kunhan vain pääsen
vapaaksi pahasta kielestäsi ja seurastasi. Ja nyt toivon saavani
tilaisuuden pujahtaa päivännoutoni luo. -- Mutta kävelinkin
toisaalle, poiketakseni sinne vasta palatessani, jotta välttäisin
epäluuloja.

Pakoitin palvelustytön juttusille, mutta haastelimme vain
jokapäiväisistä asioista; sillä minä huomaan että häneltä udellaan
kaikkia sanojani ja tekojani. Kun suunnitelmani mukaan tulin
paikalle, sanoin: "Käyhän tuolla puutarhurin pakeilla ja pyydä häntä
keräämään salaattia minulle päivälliseksi." Tyttö huusi "Jacob!" Minä
sanoin: "Hän ei voi kuulla sinua näin kaukaa; ja sanohan hänelle,
että haluaisin kurkunkin, jos hänellä niitä on." Hänen asteltuaan
nuolenkantaman päähän minä kumarruin, työnsin sormeni ylemmän tiilen
alle ja tempaisin sieltä osoitteettoman kirjeen ja sujautin sen
poveeni riemusta vavisten. Hän oli luonani ennen kuin sain sen oikein
talletetuksi, ja minä olin niin hätäännyksissäni, että pelkäsin
antavani itseni ilmi. "Mamseli näyttää säikähtyneeltä", ihmetteli
hän. "Kah", vastasin minä saaden onnellisen ajatuksen (ah, teidän
tytär-parastanne kehittyy vähitellen juonittelija, mutta toivoakseni
viatonta laatua!), "kumarruin haistamaan tuota päivännoutoa, ja iso
ilkeä mato ryömi siitä maahan säikäyttäen minut; sillä minä en voi
sietää matoja". Tyttö virkkoi: "Päivännoudot eivät tuoksu." -- "Eivät
tunnu tuoksuvan", myönsin minä. Ja sitte kävelimme sisälle. Rouva
Jewkes sanoi: "Kah, tällä kertaa olet kiirehtinyt; pääset toistekin."

Menin komerooni, lukitsin itseni sinne ja avattuani kirjeen luin
seuraavat sanat:

    Olen äärettömästi huolissani hädästäsi. Kaikesta sydämestäni
    toivon että minun vallassani olisi auttaa ja pelastaa niin suuri
    viattomuus, kauneus ja ansiollisuus. Olen kokonaan riippuvainen
    herra B:stä, ja minulla on toiveita, että hänen suosiostaan pian
    saan paikkapitäjän. Mutta mieluummin uhraisin kaiken toivoni
    häneen (luottaen muutoin vain Jumalaan) kuin epäisin sinulta
    apuni, mikäli sitä saan toimeksi. En ole koskaan katsellut herra
    B:tä siinä valossa kuin hän nyt ilmaantuu. Olen täydellisesti sitä
    mieltä, että sinun pitäisi, jos mahdollista, päästä pois hänen
    käsistään, varsinkin kun täällä rouva Jewkesin kaittavana olet
    perin huonossa hoivassa.

    Meillä on täällä lady Jones, leskirouva, suuren omaisuuden haltija
    sekä hyveellinen nainen, kuten uskon. Meillä on myöskin vanha sir
    Simon Darnford ja hänen puolisonsa, joka on hyvä nainen; ja heillä
    on kaksi tytärtä, siveellisiä nuoria neitoja. Kaikki muut
    täälläpäin ovat vain keskisäätyisiä, korkeintaan käsityöläis- ja
    kauppiasluokkaan kuuluvia. Koetan, jos haluat, tiedustella joko
    lady Jonesilta tai lady Darnfordilta, sallisivatko he sinun paeta
    heidän luokseen. En pidä laisinkaan luultavana, että voin pysyttää
    itseni salassa tässä asiassa; mutta, kuten sanottu, tahdon panna
    kaikkeni vaaraan auttaakseni sinua. Sillä minä en ole koskaan
    nähnyt sinuun verrattavaa suloutta ja viattomuutta. Sinun kova
    kohtalosi on kokonaan kiinnittänyt minut puolellesi; sillä tiedän,
    kuten varsin onnistuneesti lausuit, että jos voin auttaa sinua
    tässä tilanteessa, täytän siten yhtaikaa kaikki uskonnon
    vaatimukset.

    Mitä lady Daversiin tulee, lähetän hänelle kirjeen, jos haluat;
    mutta se ei saa lähteä meidän postitalostamme, sellaisesta sinua
    varoitan. Sillä mies on herra B:lle kiitollisuudenvelassa
    leivästään ja virastaankin; ja päättelen muutamista sanoista,
    jotka häneltä olutkannun ääressä kirposivat, että hänellä on
    ohjeensa. Et aavistakaan, kuinka saarrettu olet; ja se kaikki
    vahvistaa mielessäni otaksumaasi, ettei sinulle mitään
    kunniallista tarkoiteta, vakuuteltakoon mitä tahansa; ja olen
    iloinen, ettet tässä suhteessa kaipaa varoitusta. Salli minun
    sanoa, että olin kuullut sinua paljon ylistettävän, mutta en
    luullakseni läheskään niin paljon kuin ansaitset sekä ulkomuotosi
    että sielusi puolesta: silmäni vakuuttavat minut edellisestä,
    kirjeesi jälkimäisestä. Peljäten menettäväni nykyisen onnellisen
    tilaisuuden kirjoitin pitemmälti kuin muutoin tekisin. En
    kuitenkaan jatka enempää, vakuutanhan vain, että olen parhaan
    kykyni mukaan _uskollinen ystäväsi ja palvelijasi_

                                           ARTHUR WILLIAMS.

    Tulen kerran joka aamu ja ilta kouluajan jälkeen etsimään sieltä
    kirjeitäsi. Astun puutarhaan ja palaan taloon poikkeamatta, jos
    näen että väylä on vapaa: muutoin minä epäluulojen välttämiseksi
    tulen sisälle.

Vastaukseksi tähän mieluisaan kirjeeseen kyhäsin heti seuraavan:

    ARVOISA HERRA PASTORI,

    Oi, kuinka toimenne ja asemanne mukainen teidän ystävällinen
    kirjeenne on! Jumala teitä siitä siunatkoon! Nyt minä luulen
    tulevani onnelliseksi. Olisin suruissani, jos joutuisitte minun
    tähteni kärsimään; mutta toivon että sen teille satakertaisesti
    korvaa se Jumala, jota näin uskollisesti palvelette. Olisin myös
    kovin onnellinen, jos konsaan kykenisin sitä vähimmässäkään määrin
    palkitsemaan. Mutta ah! minulle tehdyt palvelukset voivat tapahtua
    ainoastaan Jumalan tähden; olenhan köyhä ja alhainen, vaikkakin
    toivoakseni liian korkea mieleltäni halpaan ja kunnottomaan tekoon
    kuningaskunnankaan saavuttamiseksi.

    Minulle on mieluista mitä vain te parhaaksi ajattelette: minähän
    en tunne noita henkilöitä enkä tiedä millä tavoin heidän puoleensa
    kääntyä. Olen kiitollinen postinhoitajaa koskevasta vihjauksesta.
    Olin ajatellut turvautua kirjeiden lähettämiseen, milloin siihen
    saisin tilaisuutta; mutta näen nyt yhä selvemmin ja selvemmin,
    että vaarat ympäröivät minua joka puolelta ja ettei isäntäni
    kunniallisuuteen voi ollenkaan luottaa.

    Luulisin, hyvä herra, että jos jompikumpi niistä säätyläisnaisista
    sallisi minun tulla luokseen, niin voisin päästä täältä pakenemaan
    teidän avaimenne avulla. Koska on mahdotonta tietää, minua kun
    niin vartioidaan, milloin se voi tapahtua, niin mitenkähän olisi,
    herra pastori, jos koettaisitte teettää toisen samanlaisen ja
    asettaisitte sen ensi tilassa päivännoudon alle? Varmaankaan ei
    saisi menettää aikaa. On jokseenkin ihmeellistä, ettei rouva
    Jewkes ajattele avainta, vaikkei muuten unohda pienintäkään
    seikkaa. Mutta jos minulla olisi tuo avain, niin voisin siinä
    tapauksessa, etteivät nuo naiset tahdo suoda minulle turvapaikkaa,
    juosta pois mihin vain; ja kun kerran olisin päässyt kartanon
    ulkopuolelle, ei heillä olisi mitään tekosyytä pakoittaa minua
    tänne palaamaan; sillä minä en ole tehnyt mitään pahaa ja
    toivoakseni saisin jokaisen sääliväisen ihmisen uskomaan
    kertomukseni: tällöin _teidän_ nimenne ei tulisikaan mainituksi.
    Kidutuksellakaan ei minulta sitä voitaisi kiristää, sen vakuutan.

    Vielä yksi asia, hyvä herra. Ettekö ole ollenkaan kirjeenvaihdossa
    isäntäni bedfordshireläisen huonekunnan kanssa? Sitä tietä kenties
    voisin saada tietoja hänen aikeistaan tulla tänne ja milloin hän
    saapuu. Liitän tähän mukaan petollisen heittiön kirjeen (sillä
    minä voin luottaa teihin kaikessa), John Arnold-poloisen. Sen
    sisällöstä selviää, miksi sen lähetän. Ehkä täten voidaan jotakin
    keksiä: sillä hän näyttää halukkaalta sovittamaan minua kohtaan
    harjoittamansa petoksen, vastaisia palveluksia luvaten. Jätän sen
    viittauksen harkintanne mukaan käytettäväksenne ja olen, arvoisa
    herra, _teidän alati kiitollinen palvelijanne_.

    Toivon, hyvä herra, että teidän avullanne voin silloin tällöin
    lähettää pienen käärön isä- ja äiti-rukalleni. Minulla on viisi,
    kuusi guineaa: asettaisinko puolet niistä teidän käytettäväksenne,
    voidaksenne maksaa miehen ja hevosen tai mitä muuta satumme
    tarvitsemaan?

Olin tuskin ehtinyt jäljentää tämän ennen kuin minut kutsuttiin
päivälliselle; pistin herra Williamsille aiotun kirjeen poveeni,
voidakseni tilaisuuden tullen asettaa sen siihen rakkaaseen paikkaan.

Kaikista puutarhan kukkasista päivännouto totisesti onkin armain! Se
on minulle onnekas! Kuinka oivallisesti juoneni menestyykään! Alan
vain peljätä, että kyhäilyni keksitään; sillä ne paisuvat laajoiksi:
tähän asti olen harsinut ne alusnuttuuni ja kannan niitä lähinnä
paitaani. Entä jos tuo syöjätär tarkastaisi pukuni! Mutta kun koetan
olla hänelle mieliksi, niin ei hän sitä tee.

Olen vastikään palannut kävelyltä puutarhasta ja asettanut kätköön
kirjeeni. Me nimittäin lähdimme onkimaan, kuten rouva Jewkes oli
minulle luvannut. Hän pani syötin koukkuun, minä viskasin sen
lampeen ja pyydystin pian sievoisen toutaimen. "Uita sitä, uita",
neuvoi hän. Minä tein niin ja sain sen maalle. Murheellinen ajatus
juolahti juuri silloin mieleeni, ja minä heitin kalan takaisin
veteen. Kuinka hauskaa sen näkyikään olevan vapaudessaan pulikoida!
"Miksi sen takaisin paiskasit?" kysyi vartijani. -- "Oi, rouva
Jewkes", virkoin minä, "minusta tuntui kuin tuo toutain-parka olisi
ollut onneton Pamela. Vertasin teitä ja itseäni häijyyn isäntäämme.
Niinkuin me viettelimme toutain-raiskan, samaten minutkin petettiin
valheellisilla syöteillä; ja kun te sanoitte: 'Uita sitä, uita!'
koski sydämeeni ajatellessani, että leikkisin pettämäni kalapoloisen
turmiolla. En voinut olla heittämättä sitä takaisin veteen; ja ettekö
nähnyt, kuinka iloisesti onnellinen toutain pulahti tiehensä meitä
pakoon? Oi", lisäsin, "kunpa joku hyväsydäminen sääliväinen ihminen
toimittaisi minulle vapauteni takaisin samalla tavoin! Onhan minun
vaarani yhtä suuri."

"Herra siunatkoon", sanoi hän, "mitä sinä ajatteletkin!" -- "En voi
enää onkia", vastustin minä. -- "Jahka _minäkin_ koetan onneani",
päätti hän ottaen vavan. -- "Tehkää niin", vastasin minä; "ja minä
tahdon kylvää elämää sillä välin kun te hävitätte sitä. Minulla on
muutamia härkäpapuja ja menenpä pistämään ne jonkun lavan syrjään
nähdäkseni, kuinka pian ne itävät esille; sitten nimitän niitä
puutarhakseni."

Näette siis, rakas isä ja äiti, että täten saan hyvän verukkeen
käydäkseni toistekin puutarhaani katsastamassa; ja vaikka multa
näyttäisikin hiukan verekseltä, se ei nyt herätä niin suuresti
epäluuloa. Hän ei tässä aavistellut mitään; ja minä menin istuttamaan
papuni sinne tänne noin viiden kyynärän pituudelta kummallekin puolen
päivännoutoani; ja helposti talletin kirjeen kätköönsä. Enkä olekaan
vähäisen ylpeä tästä juonestani. Varmaankin joku keino lopuksi
keksitään!



PERJANTAI, LAUVANTAI.


Olen vastikään kertonut omasta juonestani; nyt kerron teille
eräästä tuon häijyn naisen käyttämästä. Hän tulee luokseni. Sanoo:
"Minulla on seteli, jota en voi vaihtaa ennen kuin huomenna, ja eräs
kaupustelija tahtoo kaikin mokomin saada rahansa; en halua lähettää
köyhiä kauppamiehiä pois ilman maksua. Onko sinulla antaa yhtään?"

"On hiukan", vastasin minä, "kuinka paljon tarvitaan?" -- "Oh", sanoi
hän, "tarvitsen kahdeksan puntaa!" -- "Voi, kun minulla on vain viisi
tai kuusi!"

-- "No, lainaa ne minulle huomiseen", pyysi hän. Minä annoin; ja hän
läksi alikertaan. Ja sitten ylös palatessaan hän nauroi ja sanoi:
"No, minä maksoin kaupustelijalle." -- "Kai huomenna saan takaisin",
muistutin minä.

Tähän hän vastasi nauraen: "Ka, mihin sinä rahaa tarvitset?
Sanoakseni totuuden, karitsaiseni, en ollut puutteessa. Pelkäsin
vain, että käyttäisit rahojasi väärin; ja _nyt_ voin uskoa Nanin
vähän useammin sinun pariisi, varsinkin kun minulla on matkalaukkusi
avain; näin ollen et voi lahjoa häntä rahalla etkä koreilla
kapistuksilla."

Kukaan ei ole koskaan näyttänyt tyhmistyneemmältä kuin minä silloin.
Oi kuinka minua kiusasi, että niin houkkiomaisesti olin antanut
itseni puijata! -- sitäkin enemmän, kun olin vihjaissut herra
Williamsille, että asettaisin osan rahoistani hänen käytettäväkseen
niiden menojen suorittamiseksi, joita koituisi minun lähettämisestäni
teidän luoksenne. Minä itkin mielipahasta. -- Ja nyt minulla ei
ole viittä shillingiä jäljellä toimeentulokseni, jos pääsenkin
pakenemaan. -- Onko ollut minunlaistani hupsua! Kylläpä minun tosiaan
kannattaa vehkeistäni ylpeillä. -- Sanoin hänelle: "Oliko tämäkin
ohjeissanne, _susi_ hyvä?" (kun nimittäin hän puhutteli minua
_karitsaisekseen_). -- "_Jezebel_, tarkoittanet, lapsi!" virkkoi
hän. "No, nyt annan sinulle sydämellisesti anteeksi; suudelkaamme
toisiamme ja olkaamme ystäviä." -- "Pysykää loitolla!" torjuin minä;
"en voi teitä sietää". Mutta en uskaltanut häntä enää nimitellä;
sillä minä pelkäsin mitä kauheimmin hänen isoa käpäläänsä. Mitä
enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän kadun, ja soimaan itseäni.

Tänä iltana postitalon mies toi kirjeen rouva Jewkesille, ja sen
sisään oli suljettu minulle kirje. Emännöitsijä toi sen komerooni ja
sanoi: "Kah, hyvä isäntäni ei unohda meitä. Hän on lähettänyt sinulle
kirjeen, ja kuulehan mitä hän minulle kirjoittaa." Sitten hän luki,
kuinka hänen arvoisuutensa toivoi että rouvan kaunis suojatti jaksoi
hyvin, oli onnellinen ja tyytyväinen. "Ah, tosiaan", sanoin minä,
"täytyyhän minun tyytyä!" Kirjeessä sanottiin vielä, että herra ei
epäillyt hänen huolenpitoansa minusta ja ystävällisyyttänsä minua
kohtaan; että olin hänelle hyvin rakas ja ettei rouva voinut kohdella
minua liian hyvin, ja muuta sellaista.

"Siinäpä on sinulla isäntää!" huudahti hän; "varmaankin rakastat
häntä ja rukoilet hänen puolestaan". Halusin että hän olisi lukenut
lopunkin. "Ei, ei", pidättyi hän, "sitäpä en tee". Minä sanoin:
"Käsketäänkö siinä riistämään minulta kengät ja lyömään minua?" --
"Ei", vastasi hän, "eikä puhuta Jezebelistäkään". -- "No", sanoin,
"anon aselepoa: sillä en halua jälleen saada iskuja". -- "Luulin",
huomautti hän, "että olimme antaneet toisillemme anteeksi".

Kirjeeni kuuluu näin:

    RAKAS PAMELANI,

    Alan jo katua, että sidoin itseni lupauksella olla sinua
    tapaamatta kunnes annat siihen luvan! Sillä aikani käy minulle
    ylen ikäväksi. Voitko luottaa minuun siksi paljon, että _kutsut_
    minut sinne? Ole varma siitä, että jalomielisyytesi minua kohtaan
    ei olisi hukkaan heitettyä. Tahdon pyytää tätä hartaasti, koska
    olen levoton sinun levottomuutesi tähden; rouva Jewkes näet on
    ilmoittanut minulle, että tämä pakkotilasi tuntuu sinusta kovin
    raskaalta ja että sinä et syö, juo, etkä lepää kunnollisesti.
    Sinun terveytesi on minulle liian kallis, jotten haluaisi lyhentää
    tämän koettelemuksesi aikaa, ja se olisi seurauksena minun
    tulostani luoksesi. Johnkin on kertonut minulle huolistasi ja teki
    sen niin murheellisin mielin, että tuskin sai sanoiksikaan; tuo
    murhe hiukan hätäännyttikin sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä.
    Enhän silti pelkää mitään muuta kuin että sinun
    välinpitämättömyytesi minua kohtaan, mitä ylpeä sydämeni sentään
    tuskin sallii minun tunnustaa, voisi ajaa sinut johonkin
    ajattelemattomaan tekoon, mikä voisi rohkaista toisen uskaliasta
    toivetta. Mutta kuinka viheliäisesti alennunkaan ollessani
    rauhaton hänenlaisensa halvan palvelijan takia! Sanon sinulle vain
    yhden asian, nimittäin että jos sallit minun käydä puheillasi
    kartanossa (ajattelehan, _kuka_ sinulta tätä _suosiota_ pyytää),
    niin vakuutan juhlallisesti, että saat aihetta olla mielissäsi
    tästä kiitollisuutta herättävästä luottamuksesi ja arvonantosi
    ilmaisusta. Jos huomaan, että rouva Jewkes ei ole käyttäytynyt
    sinua kohtaan niin kunnioittavasti kuin se ansaitsee, jota minä
    hellästi rakastan, niin jätän kokonaan sinun valtaasi toimittaa
    hänet talosta pois, mikäli soveliaaksi katsot; ja rouva Jervisin
    tai sen, jonka vain valitset, on otettava sinut hoivaansa hänen
    asemestaan. Tämän sanon Johnin lausuman viittauksen johdosta,
    josta aavistin sinulla olevan jotakin tyytymättömyyden aihetta
    siltä taholta. -- Rakkahin Pamela, vastaa suosiollisesti tähän
    vakaaseen pyyntööni, henkilön pyyntöön, joka ei voi elää ilman
    sinua ja jonka kunniallisesta käytöksestä itseäsi kohtaan voit
    olla ehdottoman varma; sitäkin enemmän, kun perustat luottamuksesi
    siihen. Minä olen ja varmasti olen aina _sinun uskollinen ja
    hellä_ j.n.e.

    Tiedän sinua ilahduttavan kuulla, että isäsi ja äitisi voivat
    hyvin ja ovat viime kirjeesi johdosta rauhoittuneet. Se tuotti
    minulle mielihyvää ja olen päättänyt ettet saa sitä katua. Rouva
    Jewkes toimittaa vastauksesi minulle.

Silmäsin tämän kirjeen ensiksi vain nopeasti lävitse, syventyäkseni
toiseen, jonka nyttemmin toivoin odottavan minua herra Williamsilta.
Lähdin iltakierrokselle, kuten sitä nimitin, rouva Jewkesin seurassa,
ja kulkien paikan ohi sanoin: "Luuletteko, rouva Jewkes, että jotkut
pavuistani ovat juurtuneet sitten eilisen?" Hän nauroi ja sanoi:
"Sinä olet kehno puutarhuri, mutta mielelläni näen että saat hupia."
Hänen astuttuaan edelleen huomasin kelpo ystäväni varanneen minulle
kirjeen; ja sujauttaen sen poveeni (sillä matami oli selin minuun)
virkoin pitäen papua kädessäni: "Tässä on yksi niistä; mutta se ei
ole puhjennut." -- "Eipä tietenkään", vastasi hän ja lausui minulle
mitä ilkeimmän, naisen suussa sopimattoman pilan kylvämisestä j.n.e.
Sisälle tultuani menin komerooni ja luin seuraavaa:

    Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa sinulle, että olen lady
    Jonesilta saanut epäävän vastauksen. Asiasi koskee häneen, sanoo
    hän, mutta hän ei halua toimittaa itselleen vihollisia. Käännyin
    lady Darnfordin puoleen ja kerroin hänelle mitä liikuttavimmin
    sanoin surullisen historiasi ja näytin hänelle vieläkin
    hellyttävämmän kirjeesi. Huomasin hänet varsin myöntyväiseksi;
    mutta hän tahtoi neuvotella sir Simonin kanssa, joka ei ole
    erikoisen lujaluontoinen mies hyveellisyyden puolesta. Hän
    lausuikin puolisolleen minun läsnäollessani: 'Ka, mitäpä tämä
    kaikki muuta on, rakkaani, kuin että naapurimme havittelee äitinsä
    kamarineitoa! Ja jos hän huolehtii siitä, ettei tytöltä mitään
    puutu, en käsitä että hänelle tässä mitään suurta vääryyttä
    tapahtuu. Eihän sillä mitään _perhettä_ loukata.' (Näyttää siis
    siltä, rakas isä ja äiti, ettei köyhien ihmisten kunnia merkitse
    mitään.) 'Ja minusta, herra Williams, kaikkein vähimmin sopisi
    teidän puuttua tähän asiaan ystäväänne ja suojelijaanne vastaan.'
    Hän huomautti tämän niin päättävästi, ettei hänen rouvansa mitään
    enempää virkkanut, ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää,
    ettei asiaan kiinnitettäisi mitään huomiota _minun_ osaltani.

    Viittasin asiastasi herra Petersille, tämän pitäjän
    kirkkoherralle; mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, että hän
    otaksui minulla olevan itsekkäitä tarkoitusperiä, ikäänkuin
    innollani tahtoisin saavuttaa sinun suosiotasi ja kiintymystäsi.
    Ja kun mainitsin hänelle virkatoimemme velvollisuuksista ja muusta
    sellaisesta sekä vakuutin epäitsekkyyttäni, sanoi hän kylmästi,
    että olin varsin hyväsydäminen, mutta nuori mies enkä paljoa
    tuntenut maailmaa. Ja vaikka kertomani oli surkuteltava seikka,
    niin jos hän ja minä ryhtyisimme ihmiskuntaa tässä suhteessa
    parantamaan, saisimme ylenmäärin hommaa; sillä se oli muka liian
    tavallinen ja hienoston kannalta hyväksytty seikkailu, jotta pari
    yksityistä pappismiestä sille mitään voisivat. Sitte hän
    puolustuksena kylmäkiskoisuudelleen lausui muutamia mietteitä
    kirkon nykyisten johtomiesten suhtautumisesta valtakunnan
    etumaisiin henkilöihin.

    Kuvasin sinun asiasi eroavaisuutta, huomauttaen että toiset naiset
    viettivät pahaa elämää omasta suostumuksestaan, kun sitävastoin
    sinun auttamisesi olisi sellaisen hyveellisyyden pelastamista,
    jolle harvoin näki vertaa. Näytin hänelle myös kirjeesi.

    Hän sanoi, että se oli sievästi kyhätty: hän sääli sinua ja
    myönsi, että hyviä aikomuksiasi olisi rohkaistava. 'Mutta mitä',
    lisäsi hän, 'tahtoisitte _minun_ tekemään, herra Williams?' --
    'No, entä jos te, kirkkoherra', sanoin minä, 'antaisitte hänelle
    suojaa talossanne puolisonne ja sisarentyttärenne seurassa, kunnes
    hän pääsee ystäviensä luo?' -- 'Mitä, ja saattaisin itseni herra
    B:n kaltaisen mahtavan ja rikkaan miehen vihoihin! Ei, en minä,
    siitä voitte olla varma! -- ja kehoittaisinpa teitäkin miettimään,
    mihin aiotte ryhtyä. Sitäpaitsi myöntää tyttö', jatkoi hän, 'että
    kartanonherra lupaa käyttäytyä häntä kohtaan kunniallisesti; ja
    neitosen ujous hankkii hänelle kylläkin hyvät ehdot; sillä hän ei
    ole mikään ahne eikä häijy herrasmies, paitsi tässä tapauksessa;
    ja kaikki nuoret herrasmiehethän näin tekisivät.'

    Olen suuresti huolissani hänen vastauksensa vuoksi, se on totta;
    mutta tämä epäonnistuminen ei minulta riistä rohkeutta,
    tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain voin auttaa sinua.

    En ole vielä kuullut, että herra B. aikoisi saapua. Olen iloinen
    vihjauksestasi tuohon mies-poloiseen, John Arnoldiin nähden. Siitä
    seikasta ehkä vielä koituu jotakin, mikä saattaa olla hyödyksi.
    Mitä kääröihisi tulee, niin jos suljet ne sinetillä ja asetat
    tavanomaiseen paikkaan, mikäli huomaat ettei sitä epäillä, niin
    koetan järjestää tilaisuuden niiden lähettämiseen; mutta jos ne
    ovat isoja, on parasta että olet hyvin varovainen. Olen huomannut
    että se häijy nainen kovin epäilee minua.

    Kuulin juuri, että se kirkonmies on kuolemaisillaan, jonka
    palkkapitäjän herra B. on minulle luvannut. Minua melkein
    arveluttaa ottaa sitä vastaan, koska toimin näin vastoin hänen
    pyrkimyksiänsä; mutta toivoakseni hän vielä kerran on minulle
    siitä kiitollinen. Mitä rahoihin tulee; älä niitä tällä hetkellä
    ajattele. Ole varma, että empimättä voit käyttää hyväksesi
    kaikkea, mikä minun vallassani on.

    Luulen että kun kuulemme hänen tulostaan, on parasta käyttää
    avainta, jonka sinulle pian toimitan. Voin lainata sinulle hevosen
    odottamaan puolen penikulman päässä takaveräjästä laidunmaan
    puolella, ja koetan joko itse tai jonkun muun avulla saada sinut
    kyyditetyksi muutaman penikulman päähän, johonkin sikäläisistä
    kylistä. Älä siis antaudu lohduttomien tunteiden valtaan, pyydän.
    Olen, neitsyt Pamela, sinun _uskollinen ystäväsi_ j.n.e.

Tämän kunnon herrasmiehen sydämellisen kirjeen alkupuoli herätti
minussa tuhannen murheellista aatosta; ja vain se rohkaisu, minkä
hän minulle lopuksi antoi, esti minut pitämästä asiaani aivan
menetettynä. Kirjoitin sitte kiittääkseni mitä hartaimmin hänen
ystävällisistä ponnistuksistaan sekä valitellakseni aateliston
minun surkuteltavassa asiassani osoittamaa vähäistä harrastusta ja
maailman pahuutta, kun ensin sallittiin sellaisten väärien muotojen
syntyä ja sitte vedottiin niiden tavallisuuteen sen puolustukseksi,
ettei yritetty niitä parantaa. Valitin vielä ihmisten kylmyyttä
muiden hätää kohtaan. Muistui mieleeni aikaisempi vihjaukseni
lady Daversille kirjoittamisesta, minkä pelkäsin vain ilmaisevan
hänen veljelleen, että sisar tunsi hänen häijyn suunnitelmansa, ja
saavan hänet tulemaan tänne sitä pikemmin ja yhä päättäväisemmin
pyrkimään minua viettelemään. Sitäpaitsi voitaisiin siitä arvata
herra Williams kirjeeni perilletoimittajaksi, ja myös pelkäsin että
jos tuo kunnon vallasnainen osoittaisi harrastusta minun asiaani
(mikä oli epäilyksenalaista, koska hän sekä rakasti että pelkäsi
veljeänsä), ei se kuitenkaan tekisi isäntääni mitään vaikutusta.
Mainitsin siis mieluummin odottavani sitä onnellista sattumaa, mitä
saatoin toivoa hänen ystävällisestä avustaan avaimen ja hevosen
hommaamisessa. Kerroin isäntäni kirjeestä, jossa tämä pyysi lupaa
saapumiseen: pelkäsin että se voisi tapahtua äkillisesti, ja sanoin
olevani sitä mieltä, että aikaa ei ollut lainkaan hukattavana; sillä
kaikki tilaisuudet saattaisivat livahtaa käsistämme. Mainitsin tuon
viheliäisen naisen kepposesta rahojeni pidättämiseksi j.n.e.

Minulla ei ollut aikaa jäljentää kirjettä, olin niin vartioituna.
Mutta kun se oli minulla povessani, tunsin itseni levolliseksi. Ja
niin menin etsimään rouva Jewkesia ja sanoin kaipaavani häneltä
neuvoa isäntäni kirjeen johdosta; ja tämä luottamuksenosoitus ei
häntä vähää miellyttänytkään.

"Ka", sanoi hän, "tämäpä on oikeata menettelyä: menemmekin kävelemään
puutarhaan tai mihin vain haluat". Teeskentelin että se oli minulle
samantekevää, ja niin lähdimme ulos puutarhaan. Aloin puhua hänelle
kirjeestä, mutten suinkaan ilmoittanut hänelle kaikkea sen sisältöä.
Mainitsinhan vain isäntämme haluavan suostumustani tännetuloonsa
sekä hänen toivomuksestaan, että taloudenhoitajatar kohtelisi minua
ystävällisesti, ja muuta sellaista. Ja sanoin: "No, rouva Jewkes,
neuvokaahan nyt minua tässä asiassa."

"Sen teenkin aivan mielelläni", vastasi hän: "lähetä hänelle kutsu
suoraa päätä. Hän ihastuu siitä hyvin kiitolliseksi, ja uskallanpa
vakuuttaa, että sinun käy sitä paremmin siitä." -- "Millä tavoin
_paremmin_?" kysyin minä. "Kyllä maar te itsekin arvelette hänen
tarkoittavan minun tärviötäni." -- "Vihaan tuota hupsua sanaa",
virkkoi hän. "_Tärviötäsi!_ Kah, kukaan maan vallasnainen ei saane
onnellisempia päiviä kuin sinä, jos tahdot, eikä ketään kohdella
kunniallisemmin."

"No niin, rouva Jewkes", sanoin, "en huoli tällä kertaa kiistellä
kanssanne sanoista 'tärviö' ja 'kunniallinen'; sillä minä huomaan
että meillä on aivan erilaiset käsitykset kummastakin. Mutta tahdon
puhua selvemmin kuin koskaan ennen. Luuletteko hänen aikovan ehdottaa
minulle, että pitäisi minua rakastajattarenaan tai pikemminkin
orjattarenansa?" -- "Kah, karitsaiseni", virkkoi hän, "mitä sinä itse
ajattelet?" -- "Minä pelkään että hän sellaista aikoo." -- "No",
sanoi hän, "mutta jos hän aikoo (sillä minä en tosiaankaan asiasta
mitään tiedä), niin saat itse määrätä ehtosi -- sen minä käsitän;
sillä sinä voit menetellä hänen kanssaan miten mielit".

En voinut kuulla tästä puhuttavan, vaikka jo kauvan olin juuri
sitä peljännyt, ja aloin valitella mitä surkeimmin. "Niin", sanoi
hän, "hän saattaa naida sinut, mikäli minä ymmärrän". -- "Ei, ei",
vastasin, "niin ei voi käydä. Minä en sitä toivo enkä odota. Hänen
asemansa tekee minulle mahdottomaksi ajatella sellaista: koko hänen
käyttäytymisensä jakso vakuuttaa minua päinvastaisesta. Mutta te
tahtoisitte siis, että kehoittaisin häntä saapumaan? Eikö se olisi
oman turmioni pyytämistä?"

"Siten tekisin _minä_ sinun asemassasi", sanoi hän; "ja jos asia
todella olisikin kuten sinä _luulet_, niin mieluummin vapautuisin
tuskastani kuin eläisin alituisessa pelossa ja levottomuudessa,
niinkuin sinä". -- "Ei", väitin minä, "_tunnin_ viattomuus on parempi
kuin _ikäkauden_ kestävä paheellisuus; ja vaikka elämäni senvuoksi
tulisi kuinkakin kurjaksi, en milloinkaan soisi itselleni anteeksi,
jollen pitentäisi hyveellisyyteni onnellista aikaa äärimmäiseen
silmänräpäykseen asti. Kukapa tietää, mitä kaitselmus saattaa
puolestani tehdä?"

"Mutta kun hän sinua niin suuresti rakastaa", esitti hän, "niin
kenties voit rukouksillasi ja kyynelilläsi häneen vaikuttaa; ja siitä
syystä olisi minusta parasta, että sallisit hänen saapua". -- "No",
sanoin, "minä kirjoitan hänelle kirjeen, koska hän odottaa vastausta,
tai muutoin hän ehkä saisi tästä verukkeen saapuakseen. Mutta mitenkä
se hänelle lähetetään?" -- "Minä huolehdin siitä", selitti hän, "se
on ohjeitteni mukaista".

-- Niin, -- ajattelin minä, -- sitä epäilinkin, kun herra Williams
vihjaisi minulle postitalosta.

Puutarhuri sattui lähelle, ja minä huomautin: "Herra Jacob, olen
istuttanut muutamia papuja ja nimitän sitä paikkaa puutarhakseni.
Se on ihan tuolla portin vieressä. Minä näytän ne teille; älkää
kaivako niitä ylös, pyydän." Menin siis hänen kanssaan; ja kun olimme
polun mutkan takana poissa emännöitsijän näkyvistä ja lähestymässä
kätköpaikkaani, pyysin: "Olkaahan hyvä ja käväiskää kysymässä
rouva Jewkesilta, onko hänellä enemmän papuja istuttaakseni." Hän
hymyili hupsuudelleni; minä työnsin kirjeen mullan alle ja astahdin
takaisin ikäänkuin odottaen puutarhurin paluuta, ja kun matka oli
lyhyt, hän palasikin heti ja rouva Jewkes tuli mukana. Mitä _minä_
tekisin pavuilla? ihmetteli hän ja säikähdytti minut pahoin, sillä
hän kuiskasi minulle samassa: "Pelkäänpä että sinulla on joitakin
vehkeitä, kun juoksutat minua näin joutavilla asioilla." -- "Mitä
vehkeitä?" sanoin minä: "on kauheata, etten voi liikkua enkä puhua
epäluulon alaiseksi joutumatta". -- "Ka", virkkoi hän, "herra
kirjoittaa että minun on pidettävä sinua tarkoin silmällä; sillä
vaikka olet viaton kuin kyyhkynen, olet kuitenkin viekas kuin käärme.
Mutta annan sinulle anteeksi, vaikka _minua_ pettäisitkin."

Sitten ajattelin rahojani ja olisin voinut häntä nimitellen soimata,
jos olisin uskaltanut. Sanoin: "Kuulkaahan, rouva Jewkes, nyt
kun puhutte anteeksiannosta, jos teitä petän, -- olkaa te niin
ystävällinen, että maksatte minulle takaisin rahani; sillä vaikken
niitä nykyisin tarvitse, tiedän teidän tehneen sen vain leikillä ja
aikoneen antaa ne minulle takaisin."

"Kyllä ne aikanaan saat", vastasi hän; "mutta olin kuin olinkin
tosissani, kun keploittelin ne sinun käsistäsi, -- minä pelkäsin
sinun käyttävän niitä pahoin". Kinastelimme tästä asiasta taloon
kävellessämme, ja minä tulin ylös laatimaan kirjettä isännälleni.
Koska aioin näyttää sen rouva Jewkesille, päätin kirjoittaa
senmukaisesti, mikäli hänestä mainitsin; sillä minä en juuri ottanut
lukuun isäntäni tarjousta toimittaa rouva Jervis luokseni tämän
häijyn naisen asemesta (vaikka se lähinnä täältä pääsyäni olisikin
ollut minulle mieluisin käänne) enkä tosiaan muitakaan hänen
sanojansa. Eihän hänen menetelläkseen kunniallisesti sanan oikeassa
merkityksessä olisi tarvinnut antaa minua varkain kuljettaa pois eikä
tähän tapaan vangituttaa. Kirjoitin näin:

    ARVOISA HERRA,

    Kun ottaa huomioon, kuinka helposti voisitte tehdä minut
    onnelliseksi, koska en muuta halua kuin että saisin lähteä köyhän
    äitini ja isäni luo, ja ajattelee edellistä ehdotustanne minulle
    henkilöstä, josta nyt ei mainita sanaakaan, sekä sitä omituista
    tapaa, millä minut vastoin tahtoani vietiin pois ja yhä pidetään
    täällä kurjana vankina, niin luuletteko, hyvä herra (suokaa
    anteeksi palvelijatar-rukan suorapuheisuus; pelkoni tekee minut
    rohkeaksi), luuletteko, sanon, että teidän ylimalkaiset
    vakuuttelunne kunniallisuudesta voivat tehota minuun kuten niiden
    tulisi? Voi, hyvä herra! Pelkään kovin, että _teidän_ ja _minun_
    käsitykseni kunniasta ovat perin erilaiset: ainoa toivoni on, että
    edelleenkin pysytte poissa. Jos teillä on minulle joitakin
    ehdotuksia tehtävinä, jotka ovat sopusoinnussa teidän
    kunniallisten lupaustenne kanssa, niinkuin minä omalla halvalla ja
    vaatimattomalla tavallani tuon sanan ymmärrän, niin voitte
    muutamalla rivillä ilmoittaa ne minulle, ja minä tahdon lähettää
    sellaisen vastauksen kuin minun sopii. Mutta mitäpä ehdotuksia
    teidän korkeassa asemassanne olevalla voi olla tehtävänä näin
    alhaiselle! Tiedän liian hyvin, mitä teidän ylhäinen asemanne
    vaatii, kuvitellakseni voivani odottaa muuta kuin surkeita
    viettelyksiä ja äärimäistä ahdistusta, jos tänne saavutte. Ette
    tiedä, herra, mitä kurja Pamela _tohtii tehdä_, jos hänet
    saatetaan epätoivoon!

    Mistä hurjapäisyydestä minua syyttänettekin, en voi asiaa auttaa;
    mutta toivon ettei minua pakoiteta mihinkään sellaiseen
    uhmamielisyyteen, joka ei muutoin milloinkaan pälkähtäisi
    päähänikään. Suokaa anteeksi, arvoisa herra, koruttomuuteni; en
    suinkaan haluaisi käyttäytyä isäntääni kohtaan sopimattomasti;
    mutta minun täytyy sanoa teille: viattomuuteni on minulle niin
    kallis, että huomautuksiani tulee sietää. Jos aikomuksenne ovat
    kunnialliset, miksi, hyvä herra, ette anna minun sitä selvästi
    tietää? Minkätähden on tarpeellista minut vangita minua siitä
    vakuuttaaksenne? Miksi tarvitsee minua visusti vartioida, ja estää
    ulkosalla liikkumasta, ketään puhuttelemasta, menemästä edes
    kirkkoon, rukoilemaan teidän edestänne, joka vielä viime aikoihin
    asti olitte ollut minulle niin jalomielinen hyväntekijä? Miksi,
    hyvä herra, kysyn nöyrimmästi, miksi kaikki tämä, jos
    tarkoituksenne ovat kunniallisia?

    Minun ei sopisi näin vapaasti väitellä teidän kanssanne, arvoisa
    herra, joka olette niin paljoa ylempi minua. Suokaa minulle
    anteeksi; toivon että suottekin: mutta mitä _teidän tapaamiseenne_
    tulee, en voi kestää tätä kauheata pelkoa. Mitä tahansa teillä on
    ehdotettavana, mitä tahansa minulle aiotte, olkoon myöntymykseni
    vapaan henkilön myöntymys, eikä viheliäisen orjan, joka
    uhkauksilla peloitetaan suostumaan menettelyihin, mihin
    käytöksenne viittaa. Pakkotilani rasittaa minua kovin; olen sen
    johdosta perin levoton. Lyhentäkää sitä, minä rukoilen teitä,
    tai... Mutta en rohkenekaan sanoa enempää kuin että olen _teidän
    suuresti ahdistettu, onneton palvelijanne_.

Jäljennettyäni tämän kirjeen käänsin sen kokoon, ja rouva Jewkes,
joka juuri sen tehtyäni astui sisälle, istahti viereeni ja virkkoi
nähdessään minun kirjoittavan osoitetta: "Haluaisin että sanoisit
minulle oletko neuvoani noudattaen suostunut isäntäni tännetuloon."
-- "Jos se on teille mieluista", sanoin, "tahdon lukea kirjoitukseni
teille". -- "Se on oikein", vastasi hän; "silloinpa pidän sinua
rakkaana". Minä sanoin: "Sitten te ette saa yrittää sanaakaan
muuttaa." -- "En tahdokaan", vastasi hän. Luin siis kirjeen hänelle;
hän ylisteli suuresti sanamuotoani, mutta sanoi että hänen mielestään
olin omaksunut liian jyrkän kannan: siitä sietäisi paremmin _puhua_
kuin _kirjoitella_. Hän halusi joitakin selityksiä siinä mainitusta
"erästä henkilöä" koskevasta ehdotuksesta; mutta minä sanoin
että hänen täytyi tyytyä siihen, mitä kirjeestä kuuli. "No, no",
sanoi hän, "en epäile, että ymmärrätte toisianne ja että vastedes
ymmärrätte yhä paremmin ja paremmin". Minä suljin kirjeen sinetillä,
ja hän otti toimittaakseen sen perille.



SUNNUNTAI.


Omasta puolestani tiesin turhaksi odottaa lupaa kirkossakäymiseen,
enkä siis pyytänytkään. Olin sitäkin välinpitämättömämpi, koska
luvan saadessanikin olisi naapuristossa asuvain, kärsimyksiäni
halveksineiden vallassäätyisten näkeminen tuottanut minulle suurta
kaihoa ja surua; ja oli mahdotonta, että mitkään herra Petersin
saarnaamat elämänohjeet olisivat ylentäneet mieltäni. Niinpä
antauduinkin yksityiseen hartauteeni.

Herra Williams tuli eilen ja tänään, kuten tavallista, ja otti
kirjeeni; mutta kun ei meillä ollut siihen mitään hyvää tilaisuutta,
vältimme toistemme puhuttelemista ja pysyttelimme loitolla. Olin vain
huolissani, ettei minulla ollut avainta; sillä siinä tapauksessa en
olisi hukannut hetkeäkään.

Rukouksissa ollessani rouva Jewkes tuli luokseni ja pyysi minua
veisaamaan hänelle virren, kuten hän usein arkipäivinä oli vaivannut
minua laulamaan spinetin säestyksellä; mutta minä kieltäydyin
siitä, koska olin niin alakuloisena, että tuskin voin puhua; enkä
halunnut itseänikään puhuteltavan. Mutta hänen lähdettyään tulin
ajatelleeksi, että 137. virsi oli jokseenkin liikuttava, etsin sen
ja otin vapaudekseni mukailla sitä omaan asemaani soveltuvammaksi.
Toivottavasti en siinä syntiä tehnyt; ja näin minä sen muutin:

    Kun kaitsemana vartijain
        B:n kartanossa vietin
    mä päivät pitkät murheissaan
        ja yksinäni mietin,
    niin muisteluunpa ystäväin
        jo sydän miltei murtui,
    kun heidän luotaan loitos jäin, --
        ja tuskaan mieli turtui.
    Ja sortajatar juonikas
        ivaksi ilkkui sille:
    "Hei, reipastaudu, laulappas
        nyt ilosävelille!" --
    "Voi!" lausuin, "kuinka raskahan
        sydämmein lauluun saisin,
    tai häijyn synnin saartaman
        ma sielun soinnuttaisin?
    Jos aatoksissanikin vain
        sais paha hetken voiton,
    niin saakoot sormet sitten ain'
        unohtaa sulosoiton, --
    ja kielein olkoon ainiaan
        lukittu laulelusta,
    jos iloan ma, kunnes saan
        ylistää pelastusta."
    Oi, peri, Kaikkivaltias,
        tään kärsimyksen hinta
    niilt' uhmaajilta kunnias,
        jotk' uhkaa kallehinta;
    sa muista rouva Jewkesin
        kovuutta paatunutta,
    kun vehkein, väittein viekkahin
        hän vainoo puhtautta!
    Niin, itse vihdoin häpeään
        kukistuu kiusaajani,
    ja onneen pääsee pysyvään,
        ken auttaa vaarassani;
    hänelle koituu siunaus,
        ken kaataa turmatelkeet,
    se häijynkin on kirvoitus,
        kun päättyy pahan elkeet.



MAANANTAI, TIISTAI JA KESKIVIIKKO.


Kirjoitan nyt hiukan mieluummin -- vaikka tilaisuutta on vähemmän, --
koska herra Williams on saanut ison käärön kyhäilyjäni turvallisesti
omiin käsiinsä tilaisuuden tullen teille lähetettäviksi. En siis
käytä aikaani aivan hukkaan. Olen sitäpaitsi vapautunut pelosta,
että ne löydettäisiin, jos kompeitani tarkastettaisiin. Minun on
sallittu lähteä rouva Jewkesin kanssa huviajetulle viiden tai
kuuden penikulman päähän; mutta vaikken tiedä syytä siihen, hän
vartioi minua tiukemmin kuin koskaan. Senvuoksi olemme yhteisestä
sopimuksesta keskeyttäneet päivännoutokirjeenvaihtomme näiksi
kolmeksi päiväksi.

Keittäjätär-parkaa on kohdannut ikävä tapaturma; sillä häntä puski
pahoin sonni laidunmaalla puutarhan vieressä, ei kaukanakaan
takaveräjästä. Minun on kuljettava laitumen yli, noin puoli
penikulmaa, ja sen takana on yhteismaa ja tämän lähellä yksityinen
hevostie, josta toivon löytäväni pakotilaisuuden heti kun herra
Williamsin onnistuu toimittaa minulle hevonen ja hän ehtii laittaa
kaikki valmiiksi minua varten: hän on hankkinut minulle avaimen,
jonka asetti multakokkareen alle ihan veräjän viereen.

Hän on juuri nyt ilmoittanut, että se pappismies, jonka virasta
hänellä on ollut toiveita, on kuollut; hän oli tulevinaan sitä rouva
Jewkesille kertomaan. Tämä toivotti hänelle onnea. Sellaista tämä
maailma nähkääs on! Toisen kuolo on toisen ilo. Täten työnnämme
toisemme tieltämme! Kova kohtaloni tekee minut vakavaksi. Hän sai
tilaisuuden pistää kirjeen käteeni, ja on nyt lähtenyt. Mennessään
hän katsahti minuun niin kunnioittavasti ja juhlallisesti, että rouva
Jewkes sanoi: "Kah, mamseli, luulenpa nuoren pastorimme olevan sinuun
puolittain rakastunut." -- "Voi, rouva Jewkes", virkoin minä, "hän
tietää paremmin". Hän sanoi (kaiketi koetellakseen minua): "No, en
käsitä, että te, kumpikaan teistä, voisitte tehdä viisaammin; ja
mieltäni on viimeiseltä niin liikuttanut nähdessäni kuinka kovin
pelkäät häpeää isäntäni puolelta, että minusta olisi säälittävää,
jollet saisi herra Williamsia."

Tiesin että tämän täytyi olla juoni hänen puoleltaan, koska
hän, sensijaan että olisi ollut huolissaan minun tähteni, kuten
teeskenteli olevansa, vartioi minua entistä tiukemmin ja pastoria
myös. Sanoin senvuoksi: "Maailmassa ei sitä miestä olekaan, jonka
kanssa haluaisin naimisiin. Kunhan vain saan pysyä kunnollisena, en
muuta pyydä, ja olla köyhille vanhemmilleni lohtuna ja apuna: kunpa
tämä tulisi onnelliseksi osakseni! se on korkein kunnianhimoni."

"Niin, mutta", sanoi rouva, "olen varsin vakavasti ajatellut että
herra Williamsista tulisi sinulle hyvä puoliso; ja koska hän kaikesta
menestyksestään saa kiittää isäntääni, hän hyvin mielellään ja
kiitollisena ottaa vastaan hänen valitsemansa vaimon; varsinkin",
lisäsi hän, "niin sievän ja älykkään ja niin hyvin kasvatetun".

Tämä saattoi minut aavistelemaan, että hän ehkä tiesi isäntäni
aikaisemmasta vihjauksesta siihen suuntaan. Kysyin häneltä, oliko
hänellä syytä luulla, että jotakin _sellaista_ oli suunniteltuna?
"Ei", vastasi hän sanoen ajatuksen heränneen vain hänen omassa
päässään; mutta huomautti olevan hyvin luultavaa, että isäntäni
aikoi joko sitä tai jotakin vielä parempaa minun osakseni. Jos taas
itse olin suostuvainen, niin hän kyllä suoraan esittäisi asian
isännälleen, ja hän antoi minulle inhoittavan vihjauksen, että
minun sietäisi nyt miettiä, miten omasta kohdastani avittaisin
sitä toteutumaan. Sanoin hänelle, että minua tympäisi moinen kehno
suunnitteleminen; ja mitä herra Williamsiin tuli, pidin häntä siivona
ja kunniallisena miehenä, mutta kun hän toiselta puolen oli minua
ylempänä, ja kun toiselta, sanoin, juuri papillisuus saattoi minussa
vähimmin herättää helliä tunteita, niin asiasta ei voinut mitään
tulla. Huomatessaan, ettei minua saanut mihinkään houkutelluksi,
rouva Jewkes luopui puheenaineesta.

Avaan kohdakkoin tämän kirjeen ja ilmoitan teille sisällön; sillä
emännöitsijä hyörii niin paljon edestakaisin yli- ja alikerran väliä,
että pelkään hänen yllättävän.

No, näen että kaitselmus ei ole hyljännyt minua: minun ei
tarvitsisikaan puolestani lähennellä herra Williamsia, jos olisinkin
(mitä en suinkaan ole) siihen halukas. Näin hän kirjoittaa:

    En tiedä kuinka lausua ajatukseni, jotten mielestäsi näkyisi
    tavoittelevan itsekkäitä pyyteitä sinulle tarjoamassani
    palveluksessa. Mutta tosiaankin tiedän vain yhden vaikuttavan ja
    kunniallisen keinon, millä pääsisit siitä vaarallisesta tilastasi.
    Se on avioliitto henkilön kanssa, jonka voit hyväksymiselläsi
    tehdä onnelliseksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin asiain näin
    ollen se näköjään johtaisi minut turmioon! ja vielä pahempaa,
    saattaisin sinutkin kurjuuteen. Mutta kuitenkin, niin suuri on
    kunnioitukseni sinua kohtaan, niin täydellinen luottamukseni
    kaitselmukseen tällaisessa oikeassa asiassa, että pitäisin itseäni
    liiankin onnellisena, jos voisin sinulle kelvata. Siinä
    tapauksessa tahtoisin uhrata kaikki toivomukseni ja johdattaa
    sinut loitos johonkin turvalliseen paikkaan. Mutta miksi sanon
    _siinä tapauksessa_? Teen sen siitä riippumatta, katsotko
    sopivaksi palkita minua niin erinomaisesti vai etkö; ja hetikohta,
    kun kuulen että herra B. on lähtöaikeissa (ja olen mielestäni nyt
    ryhtynyt varsin hyviin toimenpiteisiin saadakseni tietoja hänen
    liikkeistään), laitan hevosen valmiiksi ja tulen itse
    kyyditsemään. Luotan täydellisesti sinun hyvyyteesi ja
    järkevyyteesi ja olen mitä korkeimman kunnioituksen tuntein sinun
    _nöyrin, uskollisin palvelijasi_.

    Älä luule, että tämä on mikään äkillinen päätös. Olen aina
    ihaillut luonnettasi, mikäli siitä olen kuullut kerrottavan; ja
    siitä hetkestä asti, kun sinut näin, toivoin voivani auttaa niin
    oivaa neitoa.

Mitäpä sanoisin, rakas isä ja äiti, tähän odottamattomaan
tunnustukseen? Tarvitsen entistä enemmän teidän siunaustanne ja
johtoanne. Mutta ei minulla kuitenkaan ole mitään halua naimisiin:
tahtoisin mieluummin elellä teidän kanssanne. Kernaammin toki menisin
avioliittoon miehen kanssa, joka kerjää ovelta ovelle, kuin panisin
hyveellisyyteni vaaranalaiseksi. Mielestäni en kuitenkaan voi kuulla
puhuttavan siitä, että joutuisin aviovaimoksi. Sielussani risteili
tuhat erilaista ajatusta, kunnes kirjoitin näin:

    ARVOISA HERRA,

    Jouduin kovin hämilleni viime kirjeenne johdosta. Te olette aivan
    liian jalomielinen; en voi sietää, että vaarantaisitte kaikki
    tulevaisuudentoiveenne näin arvottoman olennon tähden. En voi
    ajatella tarjoustanne ilman yhtä suurta huolestusta kuin
    kiitollisuuttakin; sillä mikään muu kuin perikatoni välttäminen ei
    voisi saattaa minua ajattelemaan asemani muutosta. Ja siksi
    teidän, herra pastori, ei tulisi vastaanottaa niin tahdotonta
    suostumusta kuin omani olisi, jos äärimäisessä hädässäni
    myöntyisin perin jalomieliseen ehdotukseenne. Luotan kyllä
    täydellisesti teidän hyväntahtoisuuteenne minun auttamisessani;
    mutta, eritoten teidän tähtenne, en tällä hetkellä _ajattele_
    minulle tekemäänne kunniakasta tarjousta, enkä koskaankaan ilman
    vanhempieni suostumusta, joilla köyhyydestään huolimatta on
    tällaisessa tärkeässä kysymyksessä yhtä suuri oikeus vaatia
    minulta kuuliaisuutta ja velvollisuudentuntoa kuin jos olisivat
    kuinkakin rikkaita. Pyydän senvuoksi, hyvä herra, ettette odota
    minulta mitään muuta kuin ikuista kiitollisuutta, joka aina sitoo
    minut teidän _hartaimmin kiintyneeksi palvelijaksenne_.



TORSTAI, PERJANTAI, LAUVANTAI, VANKEUTENI 14, 15. JA 16. PÄIVÄ.


Rouva Jewkes on saanut kirjeen ja on paljoa kohteliaampi minulle
ja herra Williamsillekin kuin hän tähän saakka yleensä on ollut.
Ihmettelen että minä en ole saanut mitään kirjettä isännältäni
vastaukseksi omaani. Kaiketikin esitin asian liian tiukasti, joten
hän on vihoissaan. Emännöitsijän kohteliaisuus ei minua enemmin
miellytä; sillä hän on hirveän ovela eikä vartioi minua rahtuakaan
vähemmän. Viritin ansan saadakseni käsiini hänen ohjeensa, joita hän
kantaa kureliivinsä povessa; mutta se ei ole vielä onnistunut.

Viime kirjeeni on saapunut turvallisesti herra Williamsille vanhan
keinomme avulla, joten häntä ei epäillä. Hän on maininnut, että
vaikken ole myöntynyt hänen suunnitelmaansa niin auliisti kuin hän
toivoi, hänen uutteruutensa ei herpaudu, ja hän sanoo jättävänsä
kaitselmuksen ja minun itseni haltuun menetellä hänen kanssaan
niinkuin hän osoittaa ansaitsevansa. Hän on ilmoittanut minulle,
että hän piakkoin lähettää teidän luoksenne erityisen sanansaattajan
tuomaan kääröä; olen lisännyt siinä oleviin kyhäyksiin mitä
senjälkeen on tapahtunut.



SUNNUNTAI.


Olen juuri tällä haavaa aivan ihmeissäni! Toivoakseni kaikki on
hyvin, -- mutta minulla on teille kerrottavana omituinen käänne.
Herra Williams ja rouva Jewkes tulivat tänään luokseni, edellinen
haltioituneena ja jälkimäinen omituisen liehahtelevana. "Kah,
mamseli Pamela", sanoi hän, "minä ilmoitan sinulle iloisen uutisen!
Iloisen uutisen! Sallikaa minun yksin puhua!" Sitte hän istahti
ikäänkuin hengästyneenä, ähkyen ja puhkuen. "Kah, kaikki käy niinkuin
ennustin!" sanoi hän: "tulee tosi naimiskaupasta sinun ja herra
Williamsin kesken. Sitähän minä aina aattelinkin. Meidän isännällemme
ei ole hyvyydessä vertaa! Kas vaan, kas vaan, häijy, epäluuloinen
Pamela-neito... niin, rouva Williams -- voinhan yhtä hyvin nimittää
sinua siksi", haastoi tuo röyhkeä nainen. "Sinun tulisi langeta
polvillesi ja anoa tuhannesti anteeksi, että olet häntä epäillyt."

Hän aikoi jatkaa; mutta minä sanoin: "Älkää kiduttako minua tällä
tavoin, pyydän, rouva Jewkes. Antakaa minun tietää kaikki! Ah, herra
Williams", huudahdin, "pitäkää varanne, pitäkää varanne!" -- "Jälleen
epäluuloinen!" sanoi taloudenhoitajatar. "Näyttäkäähän hänelle
kirjeenne, herra Williams, ja minä näytän hänelle omani: sama henkilö
ne toi."

Vapisin ajatellessani mitä tämä voisi tarkoittaa ja lausuin: "Olette
niin yllättäneet minut, etten voi seistä, kuulla enkä lukea! Miksi
tulitte tuolla tavoin hätäännyttämään näin heikkoa sielua?" Pastori
sanoi tällöin rouva Jewkesille: "Annammeko kirjeemme neiti Pamelalle,
jättäen hänet toipumaan hämmästyksestään?" -- "No, kaikella muotoa",
vastasi toinen; "eihän niissä muuta ole kuin säihkyvää kunniaa ja
suosiota!" Ja niin he jättivät kirjeensä minulle ja poistuivat.

Sydämeni oli ihmetyksestä ihan ahdistuksissa, niin etten
maltittomuudessanikaan voinut niitä heti lukea; mutta toivuttuani
sitte huomasin niiden sisällön näin omituiseksi ja odottamattomaksi:

    HERRA WILLIAMS,

    Herra Fownesin kuolema on nyt tuottanut minulle kauvan haluamani
    tilaisuuden tehdä teidät onnelliseksi, ja kaksin verroin: sillä
    minä annan pian teidän haltuunne hänen pitäjänsä, ja jos osaatte
    tehdä itsenne neitoselle otolliseksi, toimitan teille erään
    Englannin herttaisimpia tyttöjä vaimoksenne. Häntä ei ole kohdeltu
    (niin hänellä on syytä ajatella) ansionsa mukaan; mutta jahka hän
    näkee olevansa rehellisen kelpo miehen suojeluksessa ja joutuvansa
    taatusti sellaisiin elämänoloihin, joihin on viime vuosina
    tottunut, olen varma että hän suo anteeksi näennäisesti kovat
    koettelemuksensa, valmisteluna onnekkaaseen asemaan, jonka täten
    toivon tulevan teidän kummankin osaksi. Minun on vain tehtävä
    tiliä kummallisesta käytöksestä, johon olen saattanut itseni
    syypääksi, ja sen teen teidät tavatessani; mutta koska minun on
    piakkoin matkustettava Lontooseen, en luule sen voivan tapahtua
    enää tässä kuussa. Mutta jos sillä välin saatte Pamelan
    suostumuksen, niin teidän ei ole tarvis siirtää molemminpuolisen
    onnenne aikaa tuonnemmaksi. Ilmoittakaahan minulle vain ensin
    asiasta ja tytön hyväksymisestä, jonka näin tärkeässä kysymyksessä
    pitäisi riippua kokonaan hänen omasta valinnastaan; samoin kuin
    toiselta puolen teille vakuutan, että haluaisin teidänkin toimivan
    aivan vapaaehtoisesti, jottei teidän onnenne täydellisyydestä
    mitään puuttuisi. Teidän _nöyrä palvelijanne_.

Onko tällaista koskaan kuultu? -- Tyynny, toivon ja pelon vaiheilla
sykähtelevä sydämeni! -- Mutta näin kuuluu rouva Jewkesin minulle
jättämä kirje:

    ROUVA JEWKES,

    Olette ollut hyvin huolellinen ja uuttera toimessa, jonka teille
    olin myöhemmällä selviävistä syistä uskonut. Teidän vaivannäkönne
    on nyt melkein lopussa; sillä minä olen herra Williamsille
    kirjoittanut aikomuksistani niin seikkaperäisesti, että minun
    tässä tarvitsee sanoa sitä vähemmän, koska hän luullakseni ei
    epäröitse ilmoittaa teille kirjeeni sisältöä. Minun on
    huomautettava vain yhdestä seikasta, nimittäin että jos
    havaitsette hänelle tekemäni vihjauksen vähimmässäkään määrin
    herättävän jommassakummassa vastahakoisuutta, voitte molemmille
    vakuuttaa että heillä on täysi vapaus noudattaa omia
    taipumuksiansa. Ja olkaahan edelleenkin sävyisä epäilevää,
    levotonta Pamelaa kohtaan, joka nyt alkanee ajatella parempaa
    hänen ja _teidän ystävästänne_, j.n.e.

Ehdin tuskin jäljentää nämä kirjeet, vaikka paljo kirjoitteluni
onkin harjaannuttanut kynänkäyttöni varsin joutuisaksi, kun he
molemmin jo jälleen saapuivat luokseni reippaalla tuulella; ja
herra Williams sanoi: "Olen iloinen, neitoseni, että jo _ennakolta_
tulin tehneeksi sinulle tunnustukseni. Tämä jalomielinen kirje on
tehnyt minut maailman onnellisimmaksi mieheksi; ja, rouva Jewkes,
jos voin saavuttaa tämän kaunokaisen suostumuksen, pidän itseäni..."
Minä keskeytin kunnon miehen sanoen: "Ah, herra Williams, olkaa
varuillanne, olkaa varuillanne, älkää..." Siihen vaikenin, ja
rouva Jewkes tokaisi: "Yhä vaan epäilet! En ole mokomaa eläissäni
nähnyt! Mutta huomaanpa", jatkoi hän, "etten ollut väärässä, kun
entisten ohjeitteni aikana varoin teitä molempia, -- _minulla_ olisi
nähdäkseni ollut vaikea tehtävä teidän ehkäisemisessänne; kyllä
vakka kantensa löytää, sanoo sananlaskukin." En epäillyt, että rouva
Jewkes käyttäisi hyväkseen toisen riemukasta varomattomuutta. Otin
hänen kirjeensä ja sanoin: "Tässä, rouva Jewkes, on teidän kirjeenne,
-- kiitän teitä siitä; mutta olen ollut niin kauvan sokkelossa,
etten osaa tähän mitään tällä haavaa vastata. Aika kyllä tuo
kaikki päivänvaloon. -- Tässä, herra pastori, on teidän kirjeenne;
kääntyköön kaikki teidän parhaaksenne. Onnittelen teitä isäntäni
hyvyyden suomasta elannosta." -- "Ilman sinua se koituu _kuoloksi_,
eikä _elannoksi_", sanoi hän. -- "Olkaa malttavainen, herra pastori",
pyysin minä; "niin kauvan kuin minulla on isä ja äiti, vaikka
köyhätkin, en ole oma käskijäni; ja tahdon päästä täyteen vapauteen
ennen kuin katson sopivaksi tehdä valintaa."

Rouva Jewkes kohotti silmänsä ja kätensä ja sanoi: "Sitä harkintaa,
sitä varovaisuutta ja oveluutta tuon ikäisessä!" -- "No, kah",
virkoin minä (jotta pastori olisi osannut olla varuillaan, vaikka
tässä ei toivoakseni saata olla mitään petosta; olisihan se
kummallista halpamaisuutta, jos niin olisi!) "minä olen niin tottunut
kohtalon leikkipalloksi, että tuskin tiedän kuinka hallita itseäni,
ja olen melkein menettänyt ihmis-uskoni. Mutta toivon olevani
väärässä; tästälähin, rouva Jewkes, saatte ohjata mielipiteitäni
kuten tahdotte, minä kysyn neuvoanne kaikessa" -- missä pidän
sopivana, -- lisäsin itsekseni; sillä vaikka voinen antaa hänelle
anteeksi, en voi koskaan rakastaa häntä.

Hän jätti herra Williamsin ja minut tuokioksi kahden kesken. Silloin
sanoin: "Ajatelkaa, hyvä herra, mitä olette tehnyt." -- "Tässä ei voi
olla petosta", sanoi hän. -- "Toivoakseni ei", virkoin minä; "mutta
mikä pakko teidän oli puhua _aikaisemmasta_ tunnustuksestanne? Olkoon
asia kuinka tahansa, _sen_ mainitseminen ei voinut olla miksikään
hyödyksi, varsinkaan tuon naisen kuullen. Suokaa anteeksi, hyvä
herra, puhutaan naisten suulaudesta, mutta huomaan ettei rehellistä
sydäntä voi aina uskoa yksikseen huonoon seuraan."

Pastori aikoi vastata, mutta vaikka rouva Jewkesin toimen sanotaan
olevan _melkein_ lopussa (kiinnitin huomioni tuohon sanaan
"melkein"), tuli hän jälleen luoksemme ja sanoi: "Hei, minulla olisi
hyvä halu saattaa sinua kirkkoon tänään." Olin siitä iloinen, sillä
vaikka nykyisessä epätietoisessa asemassani en olisi sinne menosta
välittänyt, rohkaisin kuitenkin hänen ehdotustaan voidakseni päättää,
oliko hän tosissaan vai eikö, ja saattoiko siis muuhunkin luottaa.
Mutta herra Williams toimitti taas varomattomasti hänelle tekosyyn,
sanoen että nyt oli parasta siirtää se yhtä sunnuntaita tuonnemmaksi,
kunnes asiat ehtisivät kehittyä minun voidakseni esiintyä
soveliaammin. Rouva Jewkes tarttui mielellään siihen verukkeeseen ja
kannatti pastorin mielipidettä.

Toivon sittekin parasta; mutta jos tämä osoittautuu juoneksi, niin
pelkään että vain ihme voi minut pelastaa. Mutta eihän ihmissydän
toki kyenne sellaiseen vilppiin. Sitäpaitsi on herra Williamsilla
hänen omakätinen sitoumuksensa, eikä isäntäni tällöin tohdi olla
muuta kuin tosissaan. Ja vaikka hän kylläkin on menetellyt varsin
väärin minua kohtaan, ei hänen kasvatuksensa eikä vanhempainsa
esimerkki ole kumpikaan opettaneet hänelle moista mustaa vehkeilyä.
Toivon siis parasta.

Herra Williams, rouva Jewkes ja minä olemme olleet kolmisin kävelyllä
puutarhassa. Emännöitsijä otti esille avaimensa, ja me menimme vähän
matkaa laidunmaan puolelle katsoaksemme sonnia, julmaa, vihaista
jöröttelijää, joka puski keittäjätär-rukkaa; tyttö on jo melko hyvin
toipunut. Herra Williams osoitti päivännoutoa, mutta minun täytyi
olla hyvin vähäpuheinen hänen kanssaan; sillä tuo poloinen herrasmies
ei ollenkaan osaa olla välttelevä ja varovainen.

Olemme juuri illastaneet kaikki kolme yhdessä; enkä voi vielä
muuta otaksua kuin että kaiken täytyy olla oikein. Mutta minä olen
päättänyt olla menemättä naimisiin, mikäli se minusta riippuu, enkä
ainakaan anna mitään rohkaisuja ennen kuin olen teidän luonanne, sen
olen päättänyt.

Herra Williams sanoi rouva Jewkesin kuullen, että hän lähettää
viemään kirjeen isälleni ja äidilleni. Se mies ei näy ensinkään
osaavan pitää varaansa; mutta toivon, ettette lähetä mitään vastausta
ennen kuin saan nyt niin hartaasti haluamani ilon ja onnen pian
tavata teidät. Kääröön hän liittää mitä ikävimmän paperitukun,
joissa kyhäyksissäni kerron vain _ahdistuksestani, hädästäni_ ja
_pelonaiheistani_. Siksipä lähetänkin tämän sen mukaan (sillä rouva
Jewkes sallii minun toimittaa kirjeen isälleni, ja se seikka näyttää
hyvältä). Kaikkien kärsimysteni jälkeen lopetan ilomielin, kun voin
_toivoa_, että pian pääsen luoksenne, minkä tiedän tuottavan teille
lohtua; ja näin jään teidän jatkuvia rukouksianne ja siunauksianne
anoen _alati kuuliaiseksi tyttäreksenne_.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minulla on niin paljon vapaata aikaa, että minun täytyy kirjoittaa
askarrellakseni jotakin. Sunnuntai-iltana, johon viimeksi keskeytin,
rouva Jewkes kysyi minulta, halusinko mieluummin nukkua yksinäni.
Minä sanoin: "Kyllä, kaikesta sydämestäni, jos sen sallitte." --
"No", vastasi hän, "tämän yön jälkeen saat". Pyysin häneltä enemmän
paperia, ja hän antoi minulle pullon mustetta, kahdeksan arkkia
paperia, jonka sanoi olevan koko varastonsa (sillä nyt hän antaisi
minun kirjoittaa puolestaan isännällemme, jos tarve vaatii) ja
kuusi kynää sekä palasen lakkaa. Tämä näyttää oikein hyvältä. Hän
mairitteli minua vuoteeseen tullessaan, kehoitteli kovin, että
rohkaisisin herra Williamsia, puhui paljon hänen puolestaan ja moitti
ujouttani häntä kohtaan. Sanoin hänelle, että olin päättänyt olla
pastoria rohkaisematta, kunnes olin puhellut isälle ja äidille. Hän
sanoi aavistelevansa, että ajattelin jotakuta toista, kosken muutoin
voisi suinkaan olla niin tunteeton. Vakuutin hänelle, kuten täysin
varmasti voin tehdäkin, ettei maan päällä ollut ainoatakaan miestä,
jota halusin. Mitä taas herra Williamsiin tuli, hän saattoi solmia
paljoa paremman naimisliiton; ja minä olin ajatellut itselleni niin
paljon onnea elämästäni köyhän isäni ja äitini luona, etten voinut
mielihyvällä ajatella mitään suunnitelmaa ennen kuin olin tätä
koettanut. Pyysin häneltä rahojani; hän sanoi niiden olevan ylhäällä
raha-arkussaan, mutta saisin ne huomenna. Kaikki tämä näyttää hyvältä.

Herra Williams tahtoi mennä kotiin tänä iltana, vaikka oli myöhä,
koska hän halusi lähettää sanansaattajan teidän luoksenne tuomaan
kirjettä, jonka oli aikonut kyhätä omasta puolestaan, sekä minun
kääröni. Mutta, pyydän, älkäähän rohkaisko häntä, kuten sanoin; sillä
hän on liian äkkipikainen tässä asiassa; vaikka hän on hyvin kunnon
mies, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa.



MAANANTAIAAMUNA.


Voi! olemme saaneet ikäviä uutisia herra Williams-paralta. Hänelle
on sattunut surkea onnettomuus: oli joutunut roistojen käsiin
kotimatkallaan eilen illalla; mutta onneksi hän pelasti paperini.
Näin kertoo hän tapauksesta rouva Jewkesille:

    HYVÄ ROUVA JEWKES,

    Minua kohtasi ikävä onnettomuus teidän luotanne lähdettyäni.
    Saavuttuani jo varsin lähelle kaupunkia eli padon luo ja
    aikoessani juuri astua sen yli vievälle puusillalle kaksi
    roikaletta tarttui minuun vannoen tappavansa, ellen luovuttaisi
    heille mitä minulla oli. He penkoivat taskuni ja ottivat
    nuuskarasiani, sinettisormukseni, puolen guinean kultarahan,
    hiukan hopeaa ja puolen pennyn kolikoita sekä nenäliinani ja pari
    kolme taskuissani olevaa kirjettä. Kaikeksi onneksi oli
    Pamela-neidon antama kirje povessani, joten se säilyi; mutta ne
    mukiloivat pääni ja kasvoni ja kiroillen, ettei minulla ollut
    enempää rahaa, keikauttivat minut patoon ja huusivat: 'Viru
    siellä, pappi, huomiseen asti!' Sääreni ja polveni kolhiintuivat
    pudotessani erästä pölkkyä vasten; ja olin vähällä tukehtua veteen
    ja liejuun. En voi liikkua ulkosalla päivään, pariin: sillä minä
    olen hirvittävän näköinen! Hattuni ja peruukkini täytyi minun
    jättää jälkeeni ja kävellä puolen penikulman matka ilman niitä:
    mutta ne löydettiin nyt aamulla ja tuotiin minulle nuuskarasiani
    keralla, joka roistoilta varmaan oli pudonnut. Kauhtanani on
    pahoin revitty, samoin liperinikin. Peljästyin kovin; sillä näillä
    seuduin ei ole vuosikausiin kuultu ryöstöistä. Rosvoja etsitään
    tarmokkaasti. -- Nöyrät tervehdykseni kelpo Pamela-neidolle; jos
    _hän_ säälii vastoinkäymisiäni, toivun sitä pikemmin ja kykenen
    käymään häntä tervehtimässä ja häntä palvelemaan. Tämä ei estänyt
    minua kyhäämästä kirjettä, vaikka se oli hyvin vaivaloista, kuten
    tämänkin kirjoittaminen (se mies ei tosiaan osaa pitää mitään
    salassa!) ja lähettämästä sitä hevosmiehellä tänä aamuna. Olen,
    hyvä rouva Jewkes, _kiitollisin ja nöyrin palvelijanne_.

    Jumalan kiitos, ettei käynyt pahemmin! Ja huomaan etten ole
    vilustunut, vaikka olin likomärkä kiireestä kantapäähän.
    Säikähdykseni kaiketi esti minut vilustumasta; sillä useaan
    tuntiin en ollut oma itseni, enkä tiedä kuinka kotiin pääsin.
    Kirjoitan tänä iltana kiitoskirjeen, jos jaksan, jalomieliselle
    suojelijalleni hänen arvaamattomasta hyvyydestään minua kohtaan.
    Kunpa voisin sanoa kaikki, mitä toivon, hänen auliutensa
    _paremmasta osasta_, verrattomasta Pamela-neidosta.

Häijy hylky remahti nauruun lukiessaan tätä kirjettä, niin että
hänen lihavat kylkensä hytkähtelivät, ja sanoi: "Minkähänlaiselta
pastori-parka näyttikään, kun hän niin riemastuneena erottuaan
sievästä morsiamestaan sitte löysi itsensä padon juurelta!
Ja minkänäköinen hän lie ollutkin revityssä liperissään ja
kauhtanassaan, hatutta ja tekotukatta, kotiin päästyään! Kylläpä",
lisäsi hän, "mies-poloinen oli koreassa siivossa!" Minä sanoin
että oli kovin raakamaista nauraa sellaiselle pahoinpitelylle;
mutta hän vastasi nauravansa koska herra Williams oli pelastunut;
muutoin hän olisi ollut suruissaan. Sanoi olevansa iloinen syvästä
osanotostani... Se muka näytti _lupaavalta_.

Minä en hänen päätelmästänsä piitannut; mutta kun olen tottunut
epäluulon aiheisiin, en voi olla sanomatta, etten tästä asiasta
pidä; ja hänen kirjeittensä ryöstö minua enimmin peloittaa. Kuinka
onnellista, etteivät saaneet käsiinsä minun kääröäni! En tiedä, mitä
asiasta ajatella; mutta miksi antaisin jokaisen tapauksen häiritä
rauhaani? Niin kuitenkin aina _käy_, täällä viipyessäni.

Rouva Jewkes hoputtaa minua kovin lähtemään kanssaan vaunuissa herra
Williamsia tervehtimään. Hän on niin puuhakas edistämään meidän
välistämme asiaa, että hänen viekkauteensa ja oveluuteensa katsoen en
tiedä mitä siitä ajattelen. Olen ehdottomasti kieltäytynyt väittäen,
että jollen halua rohkaista hänen kosintaansa, minun ei tulisi lähteä
mukaan. Ja hän on nyt mennyt ilman minua.

Tunnen merkillistä kiusausta paeta täältä hänen poissaollessaan --
kaikista näistä hyvistä enteistä huolimatta. On surullista, kun ei
ole ketään, jolta kysyisi neuvoa: -- en tiedä mitä tehdä. Mutta voi
minua! Minulla ei ole rahaa ostaakseni kenenkään suosiollisuutta
taikka maksaakseni välttämättömistä tarpeista tai asunnosta.
Lähdenkin nyt puutarhaan ja teen päätökseni myöhemmin. --

Olen ollut puutarhassa ja takaveräjällä, ja siellä minä seisoin
sydän kurkussa. En voinut huomata että minua vartioitiin; se kyllä
näyttää hyvältä. Mutta jos jotakin taas menisi vinoon, en ikänä
antaisi itselleni anteeksi, etten käyttänyt tätä tilaisuutta. No,
menen jälleen alas, nähdäkseni onko kaikki selvää ja miltä tuntuu
takaveräjällä laidunmaan puolella. --

Epäilemättäkin tämä talo on loihdittu; ja minä luulen että Lucifer on
lahjottu niinkuin kaikki muutkin minun ympärilläni ja on hahmoittunut
tuoksi ilkeäksi yrmysonniksi minua vartioidakseen! Sillä minä olen
jälleen käynyt alhaalla veräjän luona, rohkeninpa sen avatakin ja
kävelin nuolenkantaman verran laidunmaalle; mutta siinä seisoi kauhea
sonni tuijottaen minuun hehkuvilla lautassilmillään, niinkuin minusta
tuntui. Käännyin siis ja astuin sisälle veräjästä, jotta se ei
karkaisi päälleni. Kukaan ei minua kuitenkaan nähnyt. Luuletteko että
on sellaisia olentoja kuin noitia ja henkiä? Jos niitä on, niin uskon
sydämessäni, että rouva Jewkes on saanut tämän sonnin puolelleen.
Mutta mitä voin tehdä rahattomana ja ystävittä? Voi sitä häijyä
naista, kun minut niin puijasi! Kaikki, miehet, naiset ja eläimet,
on luullakseni liittoutunut Pamela-rukkaanne vastaan! -- Sitäpaitsi
en tunne tiestä askeleenkaan mittaa enkä tiedä kuinka pitkältä on
johonkin taloon tai mökkiin, enkä myöskään saisinko suojaa, jos
johonkin taloon päätyisin. Ja kun vielä rosvotkin ovat liikkeellä,
voin joutua yhtä suureen vaaraan kun nyt tahtoisin karttaa,
jopa paljoa suurempaan, jos nämä lupaavat enteet osoittautuvat
toteutuviksi. Eikä suinkaan isäntäni voi olla mieleltään niin musta,
että ne pettäisivät! -- Mitä voin tehdä? Minulla on hyvä halu yrittää
sitä vielä kerran; mutta silloin voivat ajaa minua takaa ja saada
minut kiinni. Se olisi minulle entistä pahempaa; tämä ilkeä nainen
löisi minua, riistäisi kenkäni ja telkeisi minut kammiooni.

Mutta oli miten oli, jos isäntäni tarkoittaa _hyvää_, hän ei voi
vihoitella pelkoni vuoksi, vaikka pujahtaisinkin tieheni; eikä
kukaan voi minua moittia. Teidän luonanne ollen, kun kaikki pelkoni
on ohi, voidaan minut helpommin kuin täällä saada miettimään hänen
ehdotustaan herra Williamsiin nähden. Kuten hänen kirjeestään olette
lukeneet, sanoo hän jättävänsä asian vapaaehtoisen valintani varaan.
Miksi siis pakoa pelkäisin? Taidanpa jälleen mennä veräjälle! Mutta
sydäntäni vapisuttavat kuitenkin pahat aavistukset paon vaikeuksista
ja koska olen niin köyhä ja ystävittä! -- Oi, hyvä Jumala! viattomien
suojelija! johda minun tekojani!

Minulla on juuri tällä hetkellä kummallinen vakaumus, että
minun tulisi yrittää täältä pois ja jättää pakoni menestyminen
kaitselmuksen huomaan. Menen siis vielä katsomaan -- edes nähdäkseni,
onko se sonni vielä siellä.

Voi, voi! Voi tätä kohtaloa! Minulla ei ole rohkeutta edes mennä,
enkä myöskään voi jäämistä ajatella. Mutta minun täytyy tehdä
päätökseni. Puutarhuri oli viime kerralla näkyvissä; siksi oli minun
tultava jälleen ylös. Mutta koetan lähettää hänet tieltäni, jos voin.
Jos nimittäin en koskaan enää saisi toista sellaista tilaisuutta,
niin katuisin ikäni kaiken. Vielä kerran tahdon uskaltaa. Johtakoon
Jumala askeleitani, tehköön polkuni sileäksi ja tasoittakoon
pelastukseni tien.

Niin, täällä olen taas, takaisin tulleena, hupsun tavoin
säikähtyneenä kaikista suunnitelmistani. Voi, kuinka kauhealta kaikki
minusta näyttää. Olin edennyt kaksi vertaa niin loitos kuin ennen
olin käynyt takaveräjän tuolle puolen: katsahdin ja luulin näkeväni
sonnin minun ja portin välillä, toisen sonnin tullessa minua kohti
edestä päin. No, ajattelin, tässä on varmaan kaksinkertaista taikaa!
Nyt on isäntäni henki toisessa sonnissa ja rouva Jewkesin toisessa:
jo olen tosiaan hukassa! "Auttakaa, auttakaa!" huusin kuin hullu,
juosten takaisin veräjää kohti kuin lentämällä. Saatuani kiinni
portista rohkaistuin vilkaisemaan taakseni, nähdäkseni lähestyivätkö
otaksutut sonnit, ja silloin huomasin että siellä olikin vain kaksi
etäällä toisistaan kiertelevää lehmää, ja ne olivat pelokkaassa
mielessäni aiheuttaneet kaiken tämän hätäännyksen. Mutta kun
kaikki on minulle niin peloittavaa, huomaan etten kykene pakoani
ajattelemaan; sillä minä säikähtyisin samoin ensimäistä outoa
vastaantulijaa. Olen varma, että säikky saattaa ihmisen useampiin
vaaroihin kuin mistä sen aiheuttama varovaisuus pelastaa.

Lukitsin sitten portinoven, pistin avaimen taskuuni ja olin surkean
neuvottomuuden tilassa. Nan tuli kysymään mikä oli hätänä, kun
niin usein juoksin portaita ylös ja alas! Jumala antakoon minulle
anteeksi, mutta ilkeä valhe kielelläni minä virkoin: "Vaikka rouva
Jewkes on joskus hiukan ankara minulle, en kuitenkaan tiedä mitä
ilman häntä tekisin; astun ylös ja menen alas puutarhaan kävelemään,
ja kun ei hän ole pateillani, tiedän tuskin mihin ryhtyä." -- "Niin",
vastasi se typerys, "hänestä on aika hyvää seuraa, mamseli; eipä
ihme, että häntä kaipaatte".

Täällä siis olen taas, ja kaiketi tänne jään; sillä minulla ei ole
rohkeutta pyrkiä minnekään muualle. Oi, miksi hupakkoja neito-parkoja
koetellaan tällaisissa vaaroissa, kun heillä on näin vähän rohkeutta
niitä vastaan kamppaillakseen? Tahdon näin ollen toivoa parasta,
mutten kuitenkaan voi olla huomaamatta, kuinka kamalasti kaikki
kääntyy minua vastaan. Niinpä ne ryöväritkin, vaikken niiden käsiin
joutunutkaan, säikähdyttivät minut siinä määrin ja lisäsivät pelkoani
niin pahasti kuin jos olisivat hyökänneet kimppuuni. Ja sitte se
sonni; se on tosiaan peloittanut minut yhtä paljon kuin jos olisi
puskenut minua eikä keittäjätärtä. Nämä kaksi seikkaa yhdessä
tekevätkin minusta oikean pelkurin. Mutta oma hupsuuteni oli pahinta
kaikesta, koska siten menetin rahani; sillä jos minulla _ne_ olisi,
luulen että olisin kuitenkin uhmannut sekä sonnia että rosvoja.



MAANANTAINA ILTAPÄIVÄLLÄ.


Rouva Jewkes on siis palannut vierailultaan. "Kah", sanoi hän,
"saatkin rauhoittaa mielesi; sillä herra Williams toipuu varsin
hyvin. Hän ei ole puoleksikaan niin huonossa tilassa kuin luulotteli.
Voi niitä oppineita", sanoi hän, "niillä ei ole hiirenkään rohkeutta!
Hänellä on vain muutamia naarmuja kasvoissaan, jotka luullakseni
sai hapuillessaan somerossa padon juurella, kun yritti löytää
kuoppaa, mihin lymyisi rosvoilta. Hänen säärtänsä ja polveansa tuskin
mikään vaivaa. Kirjeessään hän sanoo olevansa kauhean näköinen:
saattoi ollakin ensin, sisälle tullessaan; mutta hän näyttää nyt
varsin terveeltä, ja ellei hän silloin tällöin vähän voihkailisi
ajatellessaan vaaraansa, en olisi huomannut hänessä mitään vikaa.
Siis, Pamela-neiti", puhui rouva Jewkes, "olehan aivan levollinen
siitä asiasta". -- "Se ilahduttaa minua", sanoin, "kaikista teidän
kokkapuheistanne huolimatta, rouva Jewkes".

"Niin", haastoi emännöitsijä, "hän ei puhu muusta kuin sinusta;
ja kun mainitsin hänelle, että olisin kernaasti taivuttanut sinut
mukaani matkalle, oli mies minulle ylen kiitollinen; ja hän on
avannut minulle koko sydämensä, kertonut kaiken tapahtuneen ja mitä
teidän keskenne oli vehkeilty". Tämä säikähdytti minua tavattomasti,
koska parista kolmesta esimerkistä näin, ettei hänen rehellinen
sydämensä voinut säilyttää mitään omana tietonaan, hän kun piti
jokaista yhtä suorana ja vilpittömänä kuin itseänsä. Minä sanoin,
mutta raskaalla sydämellä: "Ah, rouva Jewkes, rouva Jewkes, se
olisi voinut saattaa minut hätään, jos hänellä olisi jotakin teille
kerrottavaa. Mutta tiedätte varsin hyvin, että jos meillä olisi
ollut haluakin sellaiseen, ei meillä ollut tilaisuutta siihen teidän
valppaan huolenpitonne ja tarkkasilmäisyytenne tähden."

"Ei", sanoi hän, "se on kyllä totta, neitiseni; ei edes tuohon
tunnustukseenkaan, johon hän minun kuulteni myönsi saaneensa
tilaisuuden kaikesta valppaudestani huolimatta. No, noh", sanoi hän,
"ei enempää verukkeita minua vastaan! Sinulla on ikäiseksesi hyvin
terävä aju; mutta ehkä minä olen yhtä ovela kuin sinäkin. Kuitenkin
on kaikki nyt hyvin", hän lisäsi, "koska _vahtaamiseni_ on nyt
isäntäni käskystä loppunut. Mitä olet poissaollessani puuhaillut?"

Olin niin hätääntynyt sen johdosta, mitä mahdollisesti oli herra
Williamsin ja hänen kesken puhuttu, etten kyennyt hämiäni salaamaan;
ja hän sanoi: "No, mamseli, koska kaikki asiat näkyvät päättyvän
niin pian ja onnellisesti, salli minun neuvoa sinua olemaan hiukan
vähemmän huolissasi hänen paljastuksistaan; ja ota minut uskotuksesi
niinkuin _hänkin_ on ottanut, ja silloin minä ajattelen, että sinulla
on jotakin arvonantoa ja luottamusta minua kohtaan. Ja sitä et ehkä
katuisi."

Hän oli niin vakavana, että epäilin hänen täten tahtovan lypsää
minulta tietoja. Osasin arvostella hänen ystävällisyyttään herra
Williamsia kohtaan tämän viimeksi käydessä täällä: sen tarkoituksena
oli vain puhuttaa miestä niin pitkälle kuin mahdollista.

"Kuulkaahan, rouva Jewkes", sanoin, "miksi kaikki tämä onkiminen
sieltä missä ei mitään ole, jos _vahtaamisenne_, kuten sitä
nimitätte, nyt on lopussa?"

"Se ei ole muuta kuin naisellista uteliaisuutta, sen sinulle
vakuutan", vastasi hän; "sillä luonto vetää ihmistä ottamaan asioista
selvää, milloin niin suurta salaperäisyyttä yritetään".

"No", sanoin, "antakaahan minun tietää, mitä hän sanoi; niin sitten
vastaan teidän uteliaisuuteenne". -- "Välipä sillä", tuumi nyt hän,
"teetkö sen vai etkö; sillä minä olen kuullut häneltä niin paljon
kuin halusin; enkä uskokaan saavani sinulta udelluksi mitään, jota et
halua minun tietävän, viekas pikku kaunokaiseni". -- "No", virkoin
minä, "olkoon hän sanonut mitä tahansa, en pidä siitä lukua; sillä
minä olen varma, ettei hän voi sanoa minusta mitään haitallista; ja
puhukaamme jo muusta".

Olin sitä levollisempana, koska hän kaikista urkkimisistaan
huolimatta ei viittaillut avaimeen ja porttiin j.n.e., sillä jos
pastori olisi niistä hänelle maininnut, ei hän olisi malttanut
antaa minun olla sitä tuntematta. Jätimme siis toisemme katsoen
toivottomaksi pyrkiä tarkoitustemme perille. Mutta varmastikin oli
pastori sanonut enemmän kuin hänen olisi sopinut, ja pelkään sitäkin
pahemmin, ettei kaikki ole niinkuin olla pitäisi, koska rouva
Jewkes on tosiaan nyt ollut kaksi tuntia huoneeseensa sulkeutuneena
kirjoittelemassa -- vaikka hän oli antavinaan minulle kaiken
paperivarastonsa ja sanoi että saisin kirjoittaa hänen puolestaan.
Alan toivoa että olisin uskaltanut kaikki ja lähtenyt tieheni silloin
kun olisin voinut. Oi, milloin tämä epäilyksen ja rauhattomuuden
ahdinko loppuu?

Hän käväisi vastikään kammiossani ja sanoi toimittavansa
viestinviejän Bedfordshireen; lähetti veisi minultakin kiitoskirjeen,
jos tahdoin sellaisen kyhätä isäntäni suosion tunnustukseksi.
"Tosiaankaan", sanoin, "minulla ei ole mitään kiittämisen syytä ennen
kuin pääsen isän ja äidin luo: ja tiedättehän jo lähettäneenikin
kirjeen, vaikken ole saanut siihen vastausta". Rouva Jewkes sanoi
että isäntäni kirje herra Williamsille oli riittävä ja että vähin,
mitä saatoin tehdä, oli kiittää häntä. "Ei ole tarvis", intin minä,
"sillä minä en aio mennä herra Williamsille: mitäpä se kirje siis
minulle merkitsee?" -- "No", virkkoi hän, "näen että olet aivan
käsittämätön!"

En pidä tuosta. Voi hupsua sonnien ja rosvojen pelkoa! Sillä
nyt kaikki levottomuuteni alkaa kiusata minua kaksin verroin.
Mitä lieneekään tuo varomaton mies sanonut! Epäilemättä se on
emännöitsijän pitkän kirjeen aiheena.

Lopetan tämänpäiväisen kirjoitteluni sanomalla, että hän on kovin
vaitelias ja varovainen entiseen verraten ja vastaa kysymyksiini
vain yksikantaan "ei" taikka "kyllä". Ilmeisesti haudotaan jotakin,
-- ja siitäkin päättäen, että hän ei pidäkään lupaustaan yksinäni
makaamisesta ja rahoista. Näihin kumpaiseenkin seikkaan hän antoi
epäiltäviä vastauksia, huomauttaen toiseen: "No, oletpa kovin hedas
rahoillesi; en minä niiden kanssa livistä!" ja toiseen: "Hyväinen
aika! eihän sinun tarvitse tietääkseni olla niin kärkäs pääsemään
minusta vuodetoverina ennen kuin olet varma toisesta, joka sinua
_paremmin miellyttää_." Tämä vihlaisi sydäntäni! Ja samalla kertaa se
tukki suuni.



TIISTAI, KESKIVIIKKO.


Herra Williams on ollut täällä, mutta meillä ei ole ollut tilaisuutta
jutella keskenämme; hän näytti ällistyneeltä rouva Jewkesin
muuttuneesta sävystä ja umpimielisyydestä tuon ystävällisen vierailun
jälkeen, jolloin olivat olleet niin vapaapuheisia keskenään, ja vielä
paljoa enemmän siitä, mitä nyt alan teille kertoa. Pastori kysyi
tahtoisinko lähteä kierrokselle puutarhaan rouva Jewkesin ja hänen
kanssaan. "Ei", kieltäysi emännöitsijä, "minä en voi tulla". Herra
Williams kysyi: "Eikö neiti Pamela voisi lähteä kävelylle?" -- "Ei",
sanoi hän, "minä en sitä halua".

"Kah, rouva Jewkes", virkkoi pastori, "pelkäänpä että olen teitä
pahastuttanut". -- "Ette ollenkaan", vastasi toinen: "mutta pianhan
saanette vapaasti kävellä toisenne kanssa niin paljon kuin haluttaa.
Olen lähettänyt tiedustamaan viimeisiä ohjeitani _tästä_ ja
_tärkeämmistäkin_ asioista. Jahka ne saan, sallin teidän menetellä
niinkuin te molemmat tahdotte; mutta siihen asti ei merkitse mitään,
kuinka vähän te olette yhdessä."

Tämä säikähdytti meitä kumpaakin. Herra Williams näkyi äkkiä aivan
tyrmistyvän ja sai itsesyyttävän ilmeen, kuten minusta tuntui. Menin
siis rouva Jewkesin selän taakse, pidin molempia kämmeniäni yhteen
liitettyinä ja paperinpalaa niiden välissä ja katsahdin pastoriin.
Tämä näkyi käsittävän tarkoitukseni, että alottaisimme jälleen
kirjeenvaihtomme tiilten avulla. Jätin heidät kahden kesken ja
vetäydyin komerooni kyhäämään kirjettä tiilten väliin kätkettäväksi.
Mutta kun minulla ei ollut aikaa sitä jäljentää, kerron vain
pääsisällön.

Nuhtelin häntä liiallisesta avomielisyydestä ja kerkeydestä mennä
rouva Jewkesin ansoihin, mainitsin pelkääväni petollista peliä ja
selitin lyhyesti syyt, miksi olin huolissani ja kiihtyneenä. Pyysin
häntä ilmoittamaan mitä oli puhunut ja huomautin että mielestäni
oli mitä painavimpia perusteita palata pakosuunnitelmaan. Asetin
kirjeen iltasella tavalliseen paikkaan ja odotan nyt kärsimättömästi
vastausta.



TORSTAI.


Sain näin kuuluvan vastauksen:

    RAKAS NEITO,

    Olen aivan häkellyksissäni, ja minun täytyy myöntää itseni
    syylliseksi kaikkeen siihen mistä minua aivan oikein nuhtelit.
    Kunpa minulla olisi edes puolet sinun varovaisuudestasi ja
    järkevyydestäsi! Toivon sentään, että tämä on vain tuon häijyn
    naisen pahantuulen puuska, jotta hän voisi näyttää valtaansa ja
    tärkeyttänsä: sillä minä en luule että herra B. voi tai uskaltaa
    pettää minua niin perin kehnosti. Minä paljastaisin hänet kaikelle
    maailmalle, jos hän sen tekisi. Mutta sellaista hän ei tarkoita,
    _ei voi_ tarkoittaa. Olen saanut John Arnoldilta kirjeen, jossa
    hän kertoo isäntänsä valmistautuvan Lontoon-matkalleen ja arvelee
    hänen myöhemmin saapuvan näille maille; mutta hän sanoo lady
    Daversin olevan heillä kotona, ja hänen pitäisi seurata veljeänsä
    Lontooseen tai tapaamaan häntä siellä. John lupaa suurta intoa ja
    harrastusta sinun auttamiseksesi, ja huomaan hänen viittaavan
    minulle aikaisemmin lähettämäänsä kirjeeseen, joka ei kuitenkaan
    ole saapunut käsiini. En _luule_, että tässä voi olla mitään
    juonta, sillä minä olin käskenyt hänen osoittaa sen eräälle
    erityiselle ystävälleni Gainsboroughiin, ja tämä jälkimäinen kirje
    on saapunut minulle turvallisesti sitä tietä. Kyllähän nimittäin
    hyvin tiedän, etten voi ollenkaan luottaa täkäläisen postitalon
    Brettiin. -- Koko asia tuottaa minulle tuskaannusta; mutta
    toivoakseni kaikki päättyy hyvin ja saamme pian kuulla, onko
    tarpeellista turvautua varempiin aikeisiimme. Jos se käy
    pakolliseksi, hankin siekailematta hevosen sinulle ja toisen
    itselleni; sillä minä en voi milloinkaan tehdä Jumalalle
    otollisempaa enkä itselleni parempaa palvelusta, vaikka minun
    sentähden täytyisi luopua kaikista toivomuksistani täällä. Olen
    _uskollisin ja nöyrin palvelijasi_.

    Puhuin liian vapaasti rouva Jewkesin kanssa; siihen minut
    viekoitteli hänen teeskentelynsä ja näennäinen huolehtimisensa,
    että tulisin sinun kanssasi onnelliseksi. Viittasin etten olisi
    epäröinyt toimittaa sinulle vapautusta keinoilla millä tahansa ja
    että olin ehdottanut sinulle -- ainoana kunniallisena --
    avioliittoa minun kanssani. Mutta vakuutin hänelle, vaikka hän
    tuskin tahtoi minua uskoa, että sinä et rohkaissut kosintaani,
    mikä on liiankin totta! Mutta takaveräjästä, avaimesta j.n.e. en
    hiiskunut sanaakaan.

Rouva Jewkes on yhä jurona ja pahalla tuulella, niin että melkein
peloittaa häntä puhutella. Hän vartioi minua yhtä tiukasti kuin
konsaan ja on ihmettelevinään, että välttelen hänen seuraansa.

Olen juuri asettanut tiilten väliin seuraavat pelkoni sanelemat
rivit, jotka ovat tosiaan varsin jyrkkäsanaiset, mutta eivät
luullakseni aiheettomasti:

    HYVÄ HERRA,

    Kaikki kartuttaa levottomuuttani ja hätääni. John Arnoldin
    hukkaantunut kirje saa minut aavistelemaan kavaluutta. Kuitenkin
    on minulle vastenmielistä luulla itseäni niin tärkeäksi
    henkilöksi, että otaksuisin jokaisen liittyvän minun turmakseni
    juonittelemaan. Oletteko sentään varma, ettei Lontoon-matkasta
    tulekin matka Lincolnshireen? Eikö John, joka on kerran pettänyt,
    voisi jälleen olla petturi? Miksi _täytyy_ minun olla tässä
    epäilyssä? Jos saisin sen hevosen, niin heittäisin ohjakset sen
    kaulalle ja luottaisin siihen, että kaitselmus johdattaisi sitä
    taattuna oppaanani! Sillä minä en tahtoisi saattaa teitä vaaraan
    juuri nyt, kun virkaanasettamisenne on tapahtumaisillaan. Pelkään
    kuitenkin, hyvä herra, että teitä onnettoman avomielisyytenne
    vuoksi epäillään avustajakseni, vaikka olisimme kuinkakin
    varovaisia!

    Jos _kunniani_ asemesta olisi kysymyksessä _henkeni_, en haluaisi
    saattaa teitä tai ketään muutakaan pienimpäänkään hankaluuteen
    näin arvottoman tyttö-poloisen vuoksi. Mutta, oi herra pastori!
    minun _sieluni_ on yhtä kallis kuin jonkun prinsessan sielu,
    vaikka olen asemaltani ja arvoltani halvinta orjaa alempi.

    Pelasta siis viattomuuteni, laupias taivas, ja varjele sieluni
    tahrattomana! Onnellisena panen silloin alttiiksi arvottoman
    henkeni, nähdäkseni kaikkien vaivojeni ja kaiken levottomuuteni
    päättyvän.

    Suokaa anteeksi kärsimättömyyteni: mutta aavisteleva sydämeni
    ennustaa kamalaa uhkaa! -- Kaikki näyttää ympärilläni synkältä, ja
    tuon naisen läpitunkematon yrmeys ja äänettömyys, ilman mitään
    näennäistä syytä tapahtuneena _päinvastaisen_ käyttäytymisen
    muutoksena, saavat minut pelkäämään pahinta. Nuhdelkaa minua, hyvä
    herra, jos luulette että olen väärässä; ja kuitenkin antakaa
    minulle neuvojanne, mitä on tehtävä; siitä on teille kiitollinen
    teidän _suuresti ahdistettu palvelijanne_.



PERJANTAI.


Olen saanut tämän puolittain tuiman vastauksen; mutta siihen oli
suljettu mukaan teidän kirjeenne, rakas isä, joka on minulle
suuremman arvoinen kuin mitkään maailman kirjeet voisivat olla.

    HYVÄ NEITO,

    Minusta sinä pelkäät aivan liikoja; rauhattomuutesi tuottaa
    minulle mielipahaa. Voit luottaa minuun ja uskoa että teen
    kaikkeni. Mutta minä en epäile Lontoon-matkaa enkä Johnin
    katumusta ja uskollisuutta. Olen juuri saanut ystävältäni
    Gainsboroughista tämän kirjeen, luullakseni kunnon isäsi
    lähettämän, minulle osoitetussa kuoressa, kuten olin pyytänyt.
    Toivottavasti se ei sisällä mitään lisäaihetta levottomuudellesi.
    Pyydän, rakkain neito, että karkoitat pelkosi ja odotat muutamia
    päiviä, nähdäksesi mikä vaikutus on rouva Jewkesin kirjeellä ja
    minun herra B:lle lähettämälläni kiittelyllä. Asioiden _täytynee_
    olla paremmin kuin luulet. Kaitselmus ei hylkää sellaista
    hurskautta ja viattomuutta; olkoon tämä ajatus sinun lohtunasi ja
    turvanasi: se on paras neuvo, minkä sinulle voi antaa sinun
    _uskollisin ja nöyrin palvelijasi_.

Isän kirje kuului näin:

    RAKKAHIN TYTTÄRENI,

    Rukouksemme ovat vihdoinkin tulleet kuulluiksi, ja riemumme on
    ylenpalttinen. Oi, mistä kärsimyksistä, mistä koettelemuksista
    oletkaan suoriutunut! Siunattu olkoon jumalallinen armo, joka on
    tehnyt sinut kykeneväksi vastustamaan niin monia kiusauksia! Emme
    vielä ole joutaneet lukemaan lävitse pitkiä selvityksiäsi kaikista
    noista vaikeuksista. Sanon _pitkiä_, koska ihmettelen, miten olet
    saanut aikaa ja tilaisuutta niiden kyhäämiseen. Muutoin ne
    kylläkin ovat joutohetkiemme ilona: luemme niitä yhä uudelleen ja
    uudelleen, niin kauvan kuin elämme, kiitollisuuden tuntein Jumalaa
    kohtaan, joka on antanut meille niin hyveellisen ja järkevän
    tyttären. Kuinka onnellinen onkaan osamme köyhyytemmekin keskellä!
    Oi, älköön kukaan koskaan katsoko lapsia itselleen taakaksi, koska
    köyhimmätkin olosuhteet voivat synnyttää niin paljon rikkautta
    sinunlaisessasi tytössä, Pamelamme! Pysy, rakas tyttäreni,
    järkähtämättä samalla ylevällä tiellä; silloin emme kadehdi
    isoisimpiakaan, vaan haastamme heitä esittämään sellaisen tyttären
    kuin meidän.

    Sanoin ettemme olleet lukeneet kaikkia kirjoituksiasi lävitse.
    Olemme liian levottomia ja ryhdyimme senvuoksi silmäilemään
    loppua, mistä huomaamme hyveellisyytesi palkinnon pilkistävän ja
    isäntäsi sydämen kääntyneenä näkemään menettelynsä hupsuuden ja
    sen vahingon, mitä oli rakkaalle lapsellemme aivoitellut: sillä
    hän _olisi_ tärvellyt sinut, jos olisi voinut. Mutta
    hyveellisyytesi on hänen sydämensä hellyttänyt, ja hyvä
    esimerkkisi on epäilemättä tuottanut hänelle herätyksen.

    Emme ymmärrä, että voit mitenkään muutoin menetellä yhtä hyvin ja
    edullisesti kuin suostumalla nykyiseen ehdotukseen ja tekemällä
    herra Williamsin, kunnon herra Williamsin -- Jumala häntä
    siunatkoon! -- onnelliseksi. Ja vaikka me olemme köyhiä emmekä voi
    lisätä rakkaalle lapsellemme mitään ansiollisuutta, -- mainetta
    tai omaisuutta, -- vaan pikemminkin olemme hänelle häpeäksi
    maailman silmissä, toivon kuitenkin ylpeyden syntiin lankeamatta
    voivani sanoa, ettei ole ketään kunnollista, keskisäätyyn kuuluvaa
    miestä, joka ei voisi pitää itseään onnellisena sinut saadessaan.
    Mutta koska sanot että tällä haavaa mieluummin jätät
    naimisajatukset, olkoon kaukana meistä, että yrittäisimmekään
    sinua pakolla taivuttaa! Osoitettuasi niin paljon järkevyyttä
    käyttäytymisessäsi me tekisimme kovin väärin, jos sinua tässä
    suhteessa epäilisimme tai koettaisimme sinua valinnassasi opastaa.
    Mutta ah, lapseni! mitäpä _me_ voimme puolestasi tehdä -- sinun
    osanottosi kovaan kohtaloomme ja antautumisesi yhtä ankaraan
    elämään ei hyödyttäisi _meitä_, vaan _lisäisi_ huoliamme. On kyllä
    aikaa jutella näistä seikoista sitte kun saamme ilon nähdä sinut
    luonamme, mistä nyt annat meille toiveita ja minkä Jumala suokoon.
    _Aamen, aamen_ sanovat _hellimmät vanhempasi_, aamen!

    Nöyrät ja alamaiset terveisemme ja kiitoksemme arvoisalle herra
    Williamsille. Sanomme vieläkin: Jumala häntä ainiaan siunatkoon!

    Oi, kylläpä meillä on sinulle paljon haasteltavaa! Suokoon Jumala
    meille onnellisen kohtaamisen! Kuulemme kartanonherran lähtevän
    matkalle Lontooseen. Hän on komea herrasmies, ja suuret on hänellä
    hengenlahjat. Kunpa hän olisi yhtä kunnokas! Mutta toivon hänen
    nyt tekevän parannusta.

Oi, mitä sanomatonta lohtua, rakas isä, kirjeesi on minulle tuonut!
-- Kysyt _mitä_ voit puolestani tehdä! -- Mitäpä sinä _et voisi_
lapsesi puolesta tehdä? -- Sinä voit antaa hänelle niitä neuvoja,
joita hän on niin kovin kaivannut ja yhä kaipaa ja _aina_ tarvitsee:
sinä voit tukea ja vahvistaa häntä hyveen poluilla, joille hänet
alussa neuvoit; ja te voitte rukoilla hänen edestään sellaisin
vilpittömin ja puhtain sydämin, joita ei palatseissa tapaa! -- Oi,
kuinka minä ikävöin heittäytyä jalkainne juureen ja vastaanottaa
sellaisten hyvien vanhempain siunauksen! Mutta ah, kuinka ovatkaan
toiveeni jälleen pilviset siihen verraten, mitä ne olivat sulkiessani
viime kääröni. Yhä uusiin koettelemuksiin, uusiin vaaroihin pelkään
Pamela-parkanne väkisinkin joutuvan; mutta jumalallisen armon ja
teidän esirukouksienne avulla toivon lopultakin hyvin selviäväni
kaikista vaikeuksistani, koska ne eivät ole oman turhamaisuuteni tai
havitteluni tulos.

Mutta jatkanpa toivotonta tarinaani. Huomasin herra Williamsin
käyneen hiukan kärtyiseksi kärsimättömyydestäni, ja niinpä kirjoitin
vakuuttaakseni hänelle, että tahdon olla niin levollinen kuin suinkin
ja täydellisesti noudattaa hänen opastustaan; varsinkin koska isäni,
jonka terveiset hänelle esitin, oli vakuuttanut minulle isäntäni
olevan lähdössä Lontooseen; ja sehän hänen täytyi tietää, sillä
muutoin hän ei olisi siitä minulle kirjeessään maininnut.



LAUVANTAI, SUNNUNTAI.


Herra Williams on ollut täällä näinä kahtena päivänä, kuten
tavallista; mutta rouva Jewkes otti hänet vastaan varsin
kylmäkiskoisesti; ja epäluulojen välttämiseksi minä jätin heidät
kahden kesken, viettäen komerossani enimmän aikaa, minkä hän täällä
viipyi. He kinastelivat, ja rouva Jewkes tuntuu olevan aivan
vihoissaan hänelle; mutta minä katsoin parhaaksi olla virkkamatta
mitään, ja pastori sanoi nyt enää harvoin käväisevänsä talon
rasituksena, kunnes saisi herra B:ltä vastauksen kirjeeseensä. "Mitä
vähemmän, sitä parempi", ärähti emännöitsijä. Mies-parka! vähän
on hän hyötynyt avomielisyydestään ja rouva Jewkesin ottamisesta
uskotukseen.

Tulen yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, että kolttosia on
tekeillä: alankin kätkeä papereitani ja olla tarkkasilmäinen. Rouva
Jewkes näkyy maltittomasti odottavan vastausta herralle kyhäämäänsä
kirjeeseen.



MAANANTAI, TIISTAI, RASKAAN PAKKOTILANI 25. JA 26. PÄIVÄ.


Yhä vain kummallisempia asioita kirjoitettavaksi! Tänne on saapunut
lähetti, ja nyt on kaikki tullut ilmi! Oi kurja, kurja Pamela! mikä
minut viimein perii! -- Moisia ihmeellisiä käänteitä ja kokemuksia
ei minun ikäiselläni tyttö-raiskalla koskaan liene ollut. Mies toi
kaksi kirjettä, toisen rouva Jewkesille ja toisen minulle: mutta
koska ovelimmatkin voivat joskus erehtyä, niin -- kirjeiden ollessa
kokoonkäännettyinä ja sinetöityinä samalla kertaa -- oli _minulle_
aiottu saanut rouva Jewkesin osoitteen ja _hänelle_ kirjoitettu
joutui sensijaan minulle. Mutta _molemmat_ ovat kauhean häijyjä!
Hän toi minulle omalla osoitteellani varustetun ja sanoi: "Tässä on
sinulle kirje: kauvan kaipailtu on vihdoinkin saapunut. Minä vähän
puhuttelen sanantuojaa ja sitte luen omani." Senjälkeen hän meni
alas, ja minä repäisin kirjeen auki komerossani ja huomasin sen
osoitetuksi: "mamseli Pamela Andrewsille". Mutta avattuani sen kirje
alkoi sanoilla: "Rouva Jewkes". Olin aivan ihmeissäni. -- Mutta, --
ajattelin, -- tämä voi olla onnellinen erehdys. -- Ja niin ryhdyin
lukemaan sen kamalaa sisältöä.

    ROUVA JEWKES,

    Se mitä minulle kirjoitatte on tuottanut minulle hyvin paljon
    kiusaannusta. Tuo viheliäinen _hupsun lelu_ on epäilemättä valmis
    tarttumaan kaikkeen mitä vain tarjoutuu, mieluummin kuin ilmaisisi
    vähäisintäkään kiitollisuudentunnetta kaikista meiltä saamistansa
    suosionosoituksista, joita minä olin päättänyt kasata hänelle yhä
    enemmän ja enemmän. Hän saakoon tuntea suuttumukseni; tehkää te
    uuttera valppautenne kaksinkertaiseksi, pidättääksenne hänet
    pujahtamasta pakoon. Lähetän tämän kirjeen rehellisen
    sveitsiläisen mukana, joka seurasi minua matkoillani ja on taattu
    välittäjä. Antakaa hänen siis toimia apunanne; sillä se _viekas
    olento_ kykenee viettelemään puolelleen vaikka koko kansakunnan
    näennäisellä viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan; ja hän on
    kenties saanut liittolaisen palvelijaini joukosta siellä kuten
    hänellä on täälläkin. John Arnoldkin, johon luotin ja jota suosin
    enemmän kuin ketään muuta, on osoittautunut viheliäiseksi
    heittiöksi ja saa siitä ansaitun palkkansa.

    Mitä siihen _opiston keltanokkaan_ Williamsiin tulee, ei minun
    tarvitse pyytää teitä huolehtimaan, ettei hän saa tavata
    _korunukkea_; sillä minä olen antanut herra Shorterin,
    asianajajani, tehtäväksi toimittaa hänet heti velkavankilaan
    minulta lainaamiensa rahojen takia, joita en ollut aikonut häneltä
    koskaan periä. Mutta minä tunnen kaikki hänen lurjusmaiset
    hommansa sen lisäksi, mitä kirjoitatte kavalasta juonittelusta
    tytön kanssa ja hänen itse tunnustamastaan vehkeilystä tämän
    auttamisekseen pakoon, vaikkei tiennyt minun aikovan tehdä
    hupakolle mitään pahaa. Ja olisihan hänen, jos häntä olisi
    johtanut hurskasmielisyys tai säälintunne loukattua viattomuutta
    kohtaan, kuten hän väittää, voinut nuhdella ja kehoitella minua,
    mihin hänen virkansa ja minun ystävyyteni häntä kohtaan olisivat
    saattaneet hänet oikeuttaa. Mutta ryhtyä halpamaiseen vehkeilyyn
    sen _herttaisen kiiltokapineen_ kanssa, varustelemaan hänen
    karkumatkaansa niin paheksuttavalla tavalla (puhumattakaan
    häpeällisestä juonittelusta minua vastaan sir Simon Darnfordin
    perheessä, mistä sir Simon on minulle kertonut), sellainen käytös
    ajattelemani virkaylennyksen asemesta suistaa tuon kiittämättömän
    heittiön sulaan perikatoon. Monsieur Colbrand, uskollinen
    sveitsiläiseni, tottelee teitä empimättä, jos muut palvelijani
    kieltäytyisivätkin. Tytön väitöstä, että hän ei muka ole
    rohkaissut papin tunnustusta, minä taas en usko. On varmaa että
    tuo _puhuva kuva_ kaikesta luulotellusta viattomuudestaan ja
    kainoudestaan huolimatta olisi karannut hänen kanssaan. Niin, hän
    olisi livistänyt miehen kanssa, jonka oli tuntenut vain muutamia
    päiviä, ja kuitenkin hänellä juuri silloin oli mitä lujimmat
    vakuutukset kunniallisista aikeistani.

    Luulen nyt täydellisesti vihaavani häntä; ja vaikken _itse_ tahdo
    hänelle mitään tehdä, voin kuitenkin kostoni vuoksi, _loukatun
    kunniani_ ja _vähäksytyn rakkauteni_ tähden sietää hänelle
    _tehtävän_ mitä tahansa, sitäkin, mitä _hän enimmin pelkää_. Ja
    sitten hänet voidaan laskea vapaaksi, työntää kurjan kohtalonsa
    varaan, kajahduttelemaan metsiin ja lehtoihin surkeita
    valituksiaan haaveenomaisen hyveellisyytensä menetyksestä, tuon
    hyveellisyyden, josta se romantillinen hupsu tekee niin suuren
    numeron. Minä lähden Lontooseen lady Daversin kanssa; ja heti kun
    saan vapaata aikaa, kenties kolmen viikon kuluttua tästä päivästä
    lukien, saavun luoksenne, ratkaisen _hänen kohtalonsa_ ja lopetan
    teidän vaivannäkönne. Olkaa sillä välin kaksin verroin varovainen;
    sillä tämä viaton on juonia täynnä, kuten olen teille varoittaen
    huomautellut. _Teidän ystävänne_.

Tuskin olin lukenut loppuun tämän pöyristyttävän kirjeen, kun rouva
Jewkes tuli ylös kovin säikähdyksissään, arvaten että minä olin
erehdyksessä saanut hänen kirjeensä. Hän tapasi minut pitelemässä
avointa kirjettä ja menehtymäisilläni. "Mitä asiaa sinulla oli lukea
minun kirjettäni?" tiuskaisi hän siepaten sen minulta. "Näethän",
sanoi hän vilkaisten siihen, "että se alkaa sanoilla 'Rouva Jewkes';
kaiken säädyllisyyden nimessä sinun olisi pitänyt jättää se sikseen".
-- "Oi, älkää lisätkö tuskaani!" sanoin minä. "Kyllä pian olen
poissa teidän kaikkien tieltänne! Tämä on liikaa! En voi tätä
mitenkään kestää..." Ja niin heittäydyin vuoteelleni komerossani ja
itkin nikahtuakseni. Hän luki kirjeen viereisessä huoneessa ja tuli
sitte jälleen sisälle. "Kah, tämä on tosiaan surkea kirje", sanoi
hän; "olen siitä pahoillani; mutta enkö peljännytkin, että menisit
herkässä arkailussasi liian pitkälle?"

"Jättäkää minut hetkiseksi, rouva Jewkes", pyysin; "en voi puhua
enkä haastella". -- "Tyttö-parka!" virkkoi hän; "no, minä palaan
kohdakkoin ja toivon sinun silloin jo voivan paremmin. Mutta kas
tässä, ota oma kirjeesi; minä toivon sinulle hyvää: mutta ikävä
erehdys tämä on!" Näin sanoen hän laski minulle aiotun kirjeen
eteeni; mutta minulla ei ole rohkeutta sitä tällä haavaa lukea.
Voi sinua kovasydämistä, julmaa miestä. Mihin kataliin tekoihin
kykenetkään, hellittämätön vainooja!

Hiukan toinnuttuani istuin ja mietin tuon katalan kirjeen lauseita,
eikä minulla ollut mitään halua vilkaista omaani. Rumat nimitykset
"hupsun lelu", "viekas olento", "korunukke", "kiiltokapine", "puhuva
kuva" ovat kovia sanoja Pamela-rukallenne; ja aloin jo ajatella,
enkö ollut varsin paha henkilö ja tehnyt jotakin viheliäistä.
Mutta muistaessani, että hän oli saanut ilmi John-paran, ja
ajatellessani sir Simonin alhaista liehakoimista hänen kertoessaan
isännälleni herra Williamsista, jolle nyt oli päätetty kostaa hänen
ystävällisyytensä minua kohtaan, jouduin aivan masennuksiin. Vieläkin
musertavammalta tuntui ajatella kauheata Colbrandia ja mitä isäntäni
voisi sietää _minulle tehtävän_; siihen olin aivan pakahtumaisillani,
ja sydämeni ihan salpautui. Ja kuinka hirveitä ovatkaan hänen
sanansa, että hän _ratkaisee kohtaloni_ kolmessa viikossa! --
Laupias taivas! -- huudahdin, -- iske minut sitä ennen ukonvasamalla
kuoliaaksi tai anna minulle joku tilaisuus pelastua näiltä uhatuilta
tihutöiltä! -- Jumala suokoon minulle anteeksi, jos tein syntiä.

Vihdoin tartuin rouva Jewkesille osoitettuun, mutta minulle aiottuun
kirjeeseen; ja huomaan ettei _se_ ole edellistä paljoa parempi. Näin
kuuluu sen tuima sisältö:

    Hyvin olet tehnyt, nurja, nenäkäs, juonitteleva ja kuitenkin hupsu
    Pamela, saattaessasi minut vakuutetuksi, ennen kuin on liian
    myöhäistä, kuinka mielettömästi olin menetellyt kiintyessäni niin
    ansiottomalle taholle. Olin vannonut kunnioitusta ja rakkautta
    sinun arvottomuudellesi, luullen sinua ujon kainouden ja
    tahrattoman viattomuuden kuvastimeksi ja uskoen, ettei niin
    sävyisässä povessa voisi piillä mitään petollisia aivoituksia.
    Mutta nyt olen päässyt sinusta selville, valekiiltoinen
    teeskentelijä! Kun tulinen rakkauteni pakoitti minut ylpeyteni ja
    erilaisen asemamme uhallakin alentumaan narrimaisuuteen, josta nyt
    itseäni halveksin, niin sinä et voinut suoda mitään luottamusta
    vuosikausia tuntemallesi henkilölle, joka oli kelpo äitini sinulle
    osoittaman harhaantuneen suosiollisuuden vuoksi ikäänkuin sinun
    kanssasi kasvanut; mutta kuitenkin saatoit ryhtyä juoneen miehen
    kanssa, jota et näihin viime päiviin asti laisinkaan ollut nähnyt,
    ja päätit karata muukalaisen keralla, jonka kauniit kasvosi ja
    vihjailevat eleesi olivat taikoneet katkaisemaan kaikki kunnian ja
    kiitollisuuden siteet minua kohtaan, vieläpä hetkellä, jolloin
    koko hänen vastaisen elämänsä onni riippui minun suosiostani.

    Milloin tästälähin näen kauniit kasvot, varon Pamelan tähden heti
    petollista sydäntä, ja milloin kuulen muka suurenmoisesta
    viattomuudesta, aavistelen salassa hautuvaa vehkeilyä. Sinä olit
    päättänyt olla antamatta minulle luottamustasi, vaikka olin
    juhlallisesti asettanut vakuudeksi kunniani. Mitäpä siitä, että
    olinkin herättänyt pelkosi lähettämällä sinut toiseen paikkaan
    kuin minne toivoit olevasi menossa! Sillä enkö minä ollut
    rehellisen käyttäytymisen takeeksi sitoutunut olemaan saapumatta
    luoksesi ilman omaa suostumustasi? Eikö tämä ollut vapaaehtoinen
    todistus jalomielisistä aikomuksistani? Ja kuinka olet minua
    palkinnut? Olet käynyt viekoittelemaan aivan ensimäistä henkilöä,
    johon sievät kasvosi ja vihjaava puheenlaatusi kykenivät
    tehoamaan, ja turmellutkin hänet (vieläpä syössyt häviöön, kuten
    tuo kiittämätön raukka saa huomata), ja yltiöpäisesti olet
    heittäytynyt hänelle. Näin ollen, koska et tahtonut lainkaan
    luottaa minuun, en ole kunniani puolesta sinua kohtaan mihinkään
    velvollinen; ja piankin joudut tuntemaan, kuinka suuresti olet
    erehtynyt kohdellessasi siten miestä, joka kerran oli _harras ja
    hellä ystäväsi_.

    Rouva Jewkes on saanut ohjeita sinun olostasi. Jos asemasi nyt on
    kovempi kuin toivoisit, niin kärsit sen sitä helpommin, kun oma
    ajattelematon hupsuutesi on sen tuottanut.

Voi minua! millainen onkaan kohtaloni, kun minua täten pidetään
juonittelevana, yltiöpäisenä ja kiittämättömänä, vaikken ole
muuta tahtonut kuin säilyttää viattomuuteni! Ja kaikkiin pikku
vehkeisiini, jotka hänen suurempi älynsä ja oveluutensa ovat
saattaneet tehottomiksi, oli minun pakko turvautua välttämättömäksi
itsevarjelukseksi.

Tullessaan jälleen luokseni rouva Jewkes tapasi minut hukkumassa
kyyneliin. Hän näytti mielestäni tuntevan surkuttelua. Nähdessäni
nyt olevani kokonaan hänen vallassaan, joten minun ei ollut hyvä
häntä ärsyttää, sanoin: "Nyt huomaan, että minun on turha taistella
kurjaa kohtaloani ja julman isäntäni etevää keinokkuutta vastaan.
Alistun Jumalan tahtoon ja valmistaudun odottamaan pahinta. Mutta
näettehän, kuinka herra Williams-parka on sotkettu asiaan ja
saatettu perikatoon; olen pahoillani, että minusta on tehty _hänen_
turmionsa aiheuttaja. Voi mies-rukkaa! Että hän näin joutuu minun
tähteni surkeaan ahdinkoon! Mutta uskotte tai ette", sanoin minä,
"hänen naimistarjoustansa en millään tavoin rohkaissut; enkä luule
että hän olisi ehdotustaan tehnytkään, ellei olisi katsonut sitä
ainoaksi kunnialliseksi keinoksi, millä vielä arveli voivansa minut
pelastaa. Hänen päävaikuttimenaan oli hyve ja sääli hädänalaista
kohtaan. Mitäpä muuta tarkoitusta hänellä saattoi olla? Tiedätte että
olen köyhä ja ystävätön. En teiltä muuta pyydä kuin että ilmoitatte
isäntäni suuttumuksen sille poloiselle herrasmiehelle ja suotte
hänelle tilaisuuden paeta maasta, jottei häntä suljettaisi tyrmään.
Tämä sopii hyvin isäntäni tarkoitusperiin, se kun yhtä tehokkaasti
estää hänet minua auttamasta kuin jos hän olisi vankilassa."

"Pyydä minua", sanoi hän, "tekemään mitä tahansa minun vallassani on;
kunhan se vain on sopusoinnussa velvollisuuteni ja minulle annetun
luottamuksen kanssa, niin sen teen. Säälittelen teitä molempia; mutta
minä en ryhdy mihinkään kirjeenvaihtoon hänen kanssaan enkä salli
sinunkaan sitä tehdä."

Yritin puhua velvollisuudesta, joka oli korkeampi kuin hänen
mainitsemansa ja käski hänen auttaa ahdistettua viattomuutta eikä
sallinut hänen noudattaa kaikkia laittoman hirmuvallan vaatimuksia;
mutta hän sanoi suoraan ja selvästi, että minun oli vaiettava siitä
asiasta, koska oli turhaa yrittää suostutella häntä pettämään hänelle
osoitettua luottamusta. "Neuvon sinua vain olemaan levollinen",
haastoi hän; "luovu kaikista vehkeilyistä ja pakoyrityksistä; hanki
minut ystäväksesi välttämällä kaikkia epäilemisen aiheita; sillä
uskollisuuttani isäntääni kohtaan minä pidän kunnia-asiana: te olette
kumpainenkin käyttäneet omituisia viekkaita keinoja sellaisen tekosen
toteuttamiseen, mitä hän tunnusti teidän aikoneen. Minun täytyy olla
entistä valppaampi." -- Tämä huolestutti minua kaksin verroin, koska
nyt oivalsin että minua vartioitaisiin paljoa ankarammin kuin ennen.

"No", sanoin, "kun olen kummallisen sattuman oikusta saanut tietää
kovan kohtaloni, sallikaa minun lukea uudestaan tuo kauhea kirjeenne,
jotta voin oppia sen ulkoa, turruttaakseni sillä tuskani tuntoa ja
tehdäkseni onnettomuuden itselleni tutuksi". -- "Anna sitte sinäkin
minun vielä lukea omasi", virkkoi hän. Minä luovutin hänelle kirjeeni
ja sain häneltä toisen. Jäljensin sen hänen luvallaan, koska tahdoin
valmistautua pahimman varalle. Sitte kiinnitin tämän nuppineulalla
vuoteeni pääpuoleen. "Näin", sanoin, "käytän kirjeenne kurjaa
jäljennöstä; ja täältä sen aina löydätte kyynelteni kostuttamana".

Hän sanoi menevänsä alas antamaan määräyksiä illallisesta ja vaati
kaikin mokomin, että lähtisin hänen mukaansa. Olisin tahtonut siitä
päästä; mutta hän omaksui niin käskevän sävyn, etten rohjennut
vastustaa. Alas mennessämme hän tarttui minua kädestä ja esitteli
minut kamalimmalle hirviölle, mitä eläissäni olen nähnyt. "Tässä,
monsieur Colbrand", hän selitti, "on _teidän_ ja _minun_ kaunis
suojattimme; tehkäämme parhaamme hänen viihtymisekseen luonamme".
Mies kumarsi, irvisteli ulkomaiseen tapaansa ja mongersi minulle,
että "olin paljon onnekas, kun maanilman komeaisin monsieur
soi minulle lempi!" Säikähdyin ihan tuupertuakseni; kuvailen
hänet teille, rakas isä ja äiti, näin saatte itse päättää, eikö
minulla ollutkin syytä kammoon, kun olin saanut tietää että hänen
innoittavana toimenaan oli minua tarkemmin vartioida.

Hän on mitaltaan jättiläinen; paljoa pitempi kuin Harry Mawlidge
siellä teidän naapuristossanne, isoluinen ja laiha. Ja entä hänen
kätensä! En ole sellaisia kouria eläissäni nähnyt! Hänellä on suuret
tuijottavat silmät kuin sonnilla, joka minut niin pahoin peloitti,
laajat, ulkonevat leukaluut, silmäin yli riippuvat kulmakarvat, kaksi
isoa arpea otsassa ja yksi vasemmassa poskessa, tuuhea poskiparta,
hirveän leveä suu, turpeat huulet, pitkät keltaiset hampaat ja
inhoittava irvistys. Päässään on hänellä oma kauhean pitkä tukkansa
sidottuna isoksi mustaksi mytyksi; keikkuvassa rumassa kaulassa
on mustasta harsosta leikattu huivi, ja kurkku pullottaa kuin
kasvannaisen tursistuttamana. Hän oli muuten kylläkin hyvin puettu,
ja vyötäisillä riippui räikeällä punaisella nauharuusukkeella
koristettu miekka; nahkasäärykset olivat soljilla kiinnitetyt polvien
alapuolelta, ja tosiaankin luulen että hänen jalkansa kantapäistä
varpaisiin ovat melkein yhtä pitkät kuin minun käsivarteni.

Hän sanoi, että "hän pelkäännytti neitin", ja yritti poistua; mutta
rouva Jewkes ei sitä suvainnut. Minä huomautin emännöitsijälle, että
kun hän tiesi minun itkeneen, ei hänen olisi sopinut kutsua minua
herrasmiehen luo antamatta minun tietää siitä ennakolta. Menin pian
ylös komerooni, sillä sydäntäni särki kaiken aikaa pöydässä, kun en
voinut kauhistelematta katsahtaa häneen; ja tämä tunnoton nainen,
joka kyllä näki ahdistukseni jo _ennen_ kuin se seikka tuli sitä
lisäämään, toimitti näin varmaankin tahallisesti, saadakseen minut
yhä pahemmin säikytellyksi. Ja tehonsa sillä kyllä olikin; sillä
vuoteeseen mennessäni en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin
tuota kamalaa olentoa ja isäntäni kamalampia tekoja, ja mielestäni
he kaksi sopivatkin hyvin yhteen. Nukahdettuani näin unissani noiden
kumpaisenkin tulevan vuoteeni viereen pahimmin aikein, jolloin minä
hypähdin unissani makuusijalta ja säikähdytin rouva Jewkesin, kunnes
kauhusta valveutuen kerroin hänelle näkyni. Se häijy olento vain
nauroi ja sanoi että kaikki pelkoni aiheet olivat pelkkää unta kuten
tämäkin.



JA NYT OLEN EHTINYT KESKIVIIKON, AHDINKONI 27. PÄIVÄN LOPPUUN.


Herra Williams-poloinen on tosiaan vangittu ja viety Stamfordiin,
joten nyttemmin en enää saata mitään hänen puoleltaan toivoa.
Pastori-parka! hänen hyvääuskova varmuutensa ja avomielisyytensä
on saattanut meidät kummankin turmioon. Olin liiankin pätevästi
vakuutettu siitä, ettei meidän olisi tullut menettää hetkeäkään: hän
pahastui ja piti minua ylen kärsimättömänä. Isäntäni kammottavat
vehkeet saivat minut ajattelemaan että hän, joka niin ovelasti
ja ilkimielisesti oli kaikki sotajuonensa harkinnut, tehden
niiden välttämisen mahdottomaksi, ei arkailisi mitään niiden
toimeenpanemisessa. Pelkään että aavisteluni pian toteutuu.

Mutta yhden juonen olen minä juuri keksinyt, vaikka sen
suunnitteleminen on kovin lohdutonta, koska minulla ei ole ystäviä
eikä rahaa ja taivalkin on minulle tuiki tuntematon. Mutta olkootpa
vastassani sonnit, karhut, leijonat, tiikerit ja -- vielä pahempina
-- petolliset, kavalat, vilpilliset ihmiset, en voi joutua suurempaan
vaaraan kuin missä jo olen. En ollenkaan luota hänen kolmeen
viikkoonsa: sillä kuinka voin tietää, nyt kun hän on niin vimmoissaan
ja on jo alottanut kostonsa herra Williams-poloiselle, ettei hän
muuta mieltänsä ja saavu Lincolnshireen ennen Lontoon-matkaansa?

Sotajuoneni on tällainen. Koetan viekoitella rouva Jewkesin menemään
levolle ilman minua, kuten hän tekee usein minun istuessani
komerooni sulkeutuneena. Hänen ensi unensa on hyvin sikeätä, aina
ilmeten kuorsauksena. Jos siis vain kykenen pujottautumaan kahden
ikkunatangon välitse (olenhan hyvin hoikka), niin voin pudottautua
puutarhaan ulkonevan pienen kesäpirtin lyijykatolle, -- välimatka
on hiukan omaa mittaani pitempi. Kepeyteni varassa saan helposti
hypätyksi katolta, sillä se ei ole korkeallakaan maasta. Silloin olen
puutarhassa, ja kun minulla on takaveräjän avain, livahdan ulos.
Mutta minulla on vielä toinenkin juoni; laupias taivas, auta minua
vaarallisissa, vaikka viattomissa suunnitelmissani! -- Olen lukenut
mainiosta kapteenista, joka uhattuna ollessaan hyppäsi laivasta
mereen; ja kun viholliset hänen uidessaan ammuskelivat häntä jousilla
ja nuolilla, hän riisui takkinsa ja muutti suuntaansa. Tällä tavoin
hän ahdistajainsa heittokeihästen ja nuolien sattuessa niihin pääsi
pakoon ja jäi eloon, saadakseen vielä voiton heistä kaikista. Niinpä
minäkin riisun päällyshameeni ja viskaan sen lammikkoon kaulahuivini
keralla! Kaivatessaan minua he menevät ensin lammikolle arvellen
minun hukuttautuneen: ja nähdessään vaatteitani siellä kellumassa
he ryhtyvät kaikin naaraamaan, ja lammikko on varsin laaja. Ja kun
ei minua kenties ennen aamua kaivata, saan siten tilaisuuden edetä
pitkän matkan; ja kylläpä minä juoksenkin, kun olen ulos päässyt.
Uskon sitten, että kaitselmus johtaa askeleeni johonkin turvapaikkaan
ja tekee _jostakusta_ kunnon ihmisestä ystäväni. Sillä vaikka
kuinkakin kärsisin, en voi joutua suurempaan hätään tai pahempiin
käsiin kuin missä nyt olen tällaisten tunnustettujen häijyjen
suunnitelmien uhkaamana.

Oi, rakkaat vanhempani! älkää säikähtykö saadessanne tämän
luettavaksenne! -- Mutta kaikki onkin jo ohi ennen kuin kyhäykseni
näette; ja johtakoon siis Jumala minut parhaiten! -- Kirjoitukseni
hautaan puutarhaan siltä varalta, ettei pakoni onnistuisi; sillä
epäilemättä minua tutkitaan ja kohdellaan hirveästi, ellen pääse
livahtamaan tieheni. Lopetan siis tällä kertaa tähän ja ryhdyn
juontani valmistelemaan. Avusta sinä, sorretun viattomuuden laupias
suojelija, tätä köyhän palvelijattaresi viimeistä ponnistusta, jotta
voin välttää viekkaat vehkeet ja ansat, joilla tahdotaan riistää
hyveellisyyteni! Paitsi tätä ainoata yritystä en enää näe mitään
pelastuksen tietä! Mitä tahansa minulle tapahtuneekin, siunaa
rakkaita vanhempiani ja varjele herra Williams-poloista perikadosta!
Sillä hän oli onnellinen, ennen kuin minua tunsi.

Kuulin juuri rouva Jewkesin, joka on päihdyksissä, tunnustavan
sille kauhealle Colbrandille, että poloisen herra Williamsin ryöstö
oli hänen juoniaan, jonka tallirenki ja eräs apuri panivat toimeen
siepatakseen minun kirjeeni, vaikka tämä ei heille onnistunut. Nyt ne
molemmat nauravat tuolle surulliselle jutulle, jota eivät aavistakaan
minun kuulleen. -- Oi, kuinka sydäntäni kivistää! Mihinkäpä eivät
sellaiset heittiöt kykene? Voitteko moittia minua, että ponnistelen
pakoon mokomien kynsistä?



KELLO YHDENTOISTA JÄLKEEN.


Rouva Jewkes on tullut ylös ja mennyt nukkumaan; ja pyytää, etten
viipyisi kauvan komerossani, vaan tulisin vuoteeseen. -- Oh, kunpa
se kavala raakimus nukkuisi raskaasti kuin tukki. En ole koskaan
nähnyt häntä niin humaltuneena; se antaa minulle toiveita. Olen
jälleen koettanut ja huomaan että voin saada pääni mahtumaan
rautatankojen välitse. Olen nyt aivan valmis niin pian kun kuulen
hänen olevan sikeässä unessa; ja nyt suljen nämä lehdet sekä muut
kirjoitukseni, viimeisen työni, -- ja sinun kaitselmuksesi haltuun,
armollinen Jumala, jätän loput! -- Vielä kerran: Herra teitä molempia
siunatkoon! Ja suokoon meille onnellisen kohtaamisen, ellei täällä,
niin taivaallisessa valtakunnassaan. -- Aamen.



TORSTAINA, PERJANTAINA, LAUVANTAINA JA SUNNUNTAINA, AHDISTUKSENI 28.,
29., 30. JA 31. PÄIVÄNÄ.


Niin, ahdistuksessa tosiaan; sillä täällä minä yhä olen, ja kaikki
on käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi! Voi onnetonta Pamela-rukkaa!
Ei mitään toivoa jälellä, ja kaikki keksimäni suunnitelmat ovat
menneet myttyyn. Mutta, oi rakkaat vanhempani, riemuitkaa minun
kanssani tässäkin onnettomuuteni syvässä kuilussa; sillä koito
Pamelanne on päässyt vihollisesta pahemmasta kuin hän koskaan on
tavannut, vihollisesta jota hän ei koskaan ennen ollut ajatellut ja
tuskin kykeni vastustamaan. Tarkoitan hänen oman mielensä heikkoutta
ja hänen omaa itseluottamustaan, joka oli vähällä vajottaa hänet
kurjuuden ja perikadon syvimpään kuiluun, ellei jumalallinen armo
olisi tullut väliin!

Jatkan surullista selostustani tilaisuuden mukaan, sillä kynäni on
ainoa millä voin kuluttaa aikaani; ja olen ollut niin heikko, etten
eilis-iltaan asti ole kyennyt kirjoittelua yrittämään.

Otin mukaani vain yhden paidan sekä kaksi pientä nenäliinaa lisäksi
siihen mitä minulla oli ylläni, ja kaksi myssyä, jotka mahtuivat
taskuuni (sillä eihän minun sopinut haitakseni ottaa paljoa kamaa),
sekä vähäiset rahavarani, joita oli ainoastaan viisi tai kuusi
shillingiä, lähteäkseni tietymättömälle taipaleelle. Pääsin ulos
ikkunasta, vaikka vaikeanlaisesti, -- tangot likistivät hiukan
lanteitani; mutta olinhan päättänyt tunkeutua ulos, jos suinkin
mahdollista. Lyijykatolle oli pitempi matka kuin olin arvioinut.
Pelkäsin nyrjähdyttäneeni nilkkani, ja pudottauduttuani katolle oli
se vieläkin korkeammalta maasta. Mutta varsin onnellisesti siitä
suoriuduin; ainakaan en saanut mitään vammaa, joka olisi ehkäissyt
aikomustani. Ollessani nyt siis puutarhassa kätkin paperiarkit
ruusupensaan alle, peittäen ne mullalla, ja siellä ne toivoakseni
vieläkin ovat. Sitte hiippailin lammikolle. Kello löi kaksitoista
juuri kun pääsin ulos; oli pimeä ja sumuinen yö ja jotensakin kylmä;
mutta sitä en silloin tuntenut.

Lammikolle tullessani heitin suunnitelmani mukaan päällystakkini,
kaulahuivini ja pyöreän nauharuusukkeisen korvamyssyn veteen. Sitte
juoksin suurella kiireellä veräjälle, ottaen avaimen taskustani.
Sydämeni löi kaiken aikaa rinnassani ihan haljetakseen.

Mutta sain kokea mitä pahimman pettymyksen; häijy nainen oli ottanut
lukon pois ja pannut tilalle toisen, niin että avaimeni ei siihen
soveltunut. Yrittelin turhaan, ja hapuillessani ympärinsä keksin
vielä munalukon toisella kohdalla porttia. Oi kuinka mieleni masentui
silloin! Vaivuin maahan tuskasta ja hämmästyksestä hetkiseksi
kykenemättömänä liikahtamaan tai seisomaan jaloillani. Mutta pelko
herätti päättäväisyyteni, ja tietäen että yritykseni oli yhtä
kammottava kuin mikä muu kohdattavani vaara tahansa minä kiipesin
portin pienoja pitkin, ja lukolle astuen, se kun oli iso puinen
etulukko, ulotuin käsilläni portin yläreunaan. Vähänpä olin osannut
aavistaa että olin niin hyvä kiipeämään. Siirrähdin tarttuakseni
korkean kiviaidan yläsyrjään käsilläni; mutta voi minua! pelkkää
onnettomuutta! Pamela-paran paosta ei tullut mitään! -- Kun aita oli
vanha, niin kivet höltyivät juuri kun tein hyppäyksen päästäkseni
ylös. Alas minä paiskauduin, ja yhdestä tiilestä sain sellaisen
iskun päähäni että aivan pökerryin! Sitäpaitsi kolhaisin sääreni ja
niukahdutin nilkkani, ja toisesta kengästäni lohkesi korko irti.
Tässä kamalassa tilassa viruin maassa luullakseni viiden tai kuuden
minuutin ajan. Kun sitten yritin nousta, kaaduin jälleen pari kolme
kertaa; ja vasen lanteeni ja olkapääni olivat jäykkinä ja säjöilivät
ruhjevammoista; sitäpaitsi vuoti pääni verta ja sitä kivisti
kauheasti tiilen satuttamana. Mutta näistä kohluista en välittänyt,
vaan ryömin hyvän matkaa nelinkontin etsien tikkaita, jotka muistelin
nähneeni pystytettyinä muuria vasten paria päivää varemmin, kun
puutarhuri naulasi sinne nektari-persikkapuun oksaa; mutta mitään
tikkaita en löytänyt, ja muuri oli hyvin korkea. -- Mihin kurja
Pamela nyt joutuu! -- ajattelin. Sitten aloin kaikesta sydämestäni
toivoa, että jälleen olisin komerossani, ja katua yritystäni, jonka
nyt tuomitsin yltiöpäiseksi, koska se ei onnistunut.

Jumala suokoon minulle anteeksi! mutta kamala ajatus juolahti juuri
silloin mieleeni! -- Vapisen sitä muistellessani! Sen kohtelun pelko,
mikä minua odottaisi, oli vähällä saattaa minut iäksi kadotukseen!
Oi, rakkaat, rakkaat vanhempani, suokaa anteeksi lapsi-raiskallenne;
mutta ollen aivan epätoivon vallassa minä ponnistausin horjuville
jaloilleni ja sitten onnuin eteenpäin! -- Mitäpä muuta tehtävänä kuin
heittäytyä lammikkoon ja lopettaa kaikki tuskani tässä maailmassa! --
Mutta voi! saadakseni tuntea ne äärettömästi raskaampina onnettomassa
_iäisyydessä_ (ellei jumalallinen armo olisi minua pidättänyt)! Ja
tämän kiusauksen torjuneena (ylistetty olkoon siitä Jumala!) tahdon
kertoa teille taisteluistani tuossa kauheassa asemassa, jotta Jumalan
suuret armotyöt nähtäisiin pelastuksessanikin, koska olen vielä tällä
puolen sitä kamalaa juopaa, jonka takaa ei kukaan palaja.

Onnelliseksi katsoinkin sittemmin, että olin niin runneltuna, koska
laahustamiseeni lammen partaalle täten meni enemmän aikaa, antaen
tilaisuutta miettimiseen ja tunteitteni rajun tyrskyn taittumiseen;
muutoin se kuohumus mahdollisesti olisi murheeni ensi huumauksessa
minua kiirehdyttänyt heittäytymään veteen, kun en nähnyt mitään
pelastuksen tietä ja silmieni edessä häämöitti peloittavien
kaitsijaini taholta odotettava ankaruus. Mutta ruumiillinen
heikkouteni hidastutti askeleeni niin verkkaisiksi, että ennätin
ajatella, ja armon säde ehti tunkeutua pimitettyyn sieluuni. Lammen
luo tullessani istahdin viettävälle äyräälle punnitsemaan kurjaa
tilaani; ja näin minä itsekseni tuumin:

-- Viivy tässä hiukan, Pamela, ja harkitse mitä olet tekemässä,
ennen kuin käyt hirveään hyppäykseen; ja ajattele eikö ole mitään
muuta keinoa jälellä, mitään toivoa; tai jos ei ole vähintäkään
mahdollisuutta paeta tästä jumalattomasta talosta, niin eikö ole edes
tilaisuutta välttää sitä tuhoa, mikä sinua siellä uhkaa? -- Sitten
mietin; ja pohdittuani mielessäni mistä minulle voisi koitua apua
en nähnyt ainoatakaan toivon välähdystä. Häijy, säälitön nainen!
Hänen kauheaksi apurikseen juuri saapunut hirvittävä Colbrand!
Vimmastuksiin joutunut isäntä, joka nyt vihasi minua ja uhkasi mitä
surkeimmilla onnettomuuksilla! Ja perin luultavasti riistettäisiin
minulta tilaisuus, mikä minulla nyt oli, vapautuakseni heidän
vainoamisistaan!

-- Mitäpä muuta voit, ahdistettu olento, -- puhuin itsekseni, --
kuin heittäytyä armollisen Jumalan haltuun (joka tietää, kuinka
viattomasti kärsin), välttääksesi niiden tunnottomien ilkeyttä,
jotka ovat päättäneet saattaa sinut perikatoon? -- Ja sitten
ajattelin (oi, se ajatus oli varmaan paholaisen kuiskaama; sillä
se oli perin lohduttava ja vaikutti minuun voimakkaasti): -- nuo
ilkimykset, jotka eivät tunne mitään katumusta eivätkä sääliä minua
kohtaan, heltyvät silloin valittamaan pahoja töitään; ja nähdessään
onnettoman Pamelan hengettömän ruumiin naarattuna näille kosteisille
äyräille, virumassa elottomana heidän jalkainsa juuressa, heissä
herää katumus pehmittämään paatuneet sydämet, missä sillä nyt ei ole
sijaa! Isäntäni, vihainen isäntäni unohtaa silloin suuttumuksensa ja
sanoo: "Voi, tämä on onneton Pamela, jota olen aiheetta vainonnut ja
jonka olen tuhonnut. Nyt näen että hän piti hyveellisyyttä elämäänsä
kalliimpana", sanoo hän, "eikä ollut teeskentelijä ja pettäjä, vaan
se vilpitön tyttönen mikä väitti olevansa!" Sitten, -- ajattelin, --
hän kenties vuodattaa muutaman kyyneleen ahdistetun palkollisensa
ruumiin ääressä; ja vaikka hän uskotellee muille oman rikollisuutensa
peittämiseksi, että se johtui rakkaudesta ja pettymyksestä onnettoman
herra Williamsin takia, hän kuitenkin sielussaan murehtii, ja
määrää minulle kunnialliset hautajaiset, säästäen minut kauhealta
häpeälavalta ja tien viereen kuoppaamiselta. Nuoret miehet ja
neitoset kaikkialla isä-parkani naapuristossa surkuttelevat silloin
poloista Pamelaa! Mutta oi, toivon etten joudu heidän ballaadiensa ja
surulaulujensa aiheeksi, vaan että muistoni rakkaan isäni ja äitini
tähden nopeasti häipyy unhoon.

Kerran jo olin nousemassa; niin houkutteli minua tämä kaamea ajattelu
lammikkoon heittäytymään; mutta vammani hidastuttivat minua, ja
minä tuumin: -- Mitä aiot tehdä, kurja Pamela! Mistä tiedät, --
vaikka kaikki häämöittää pimeältä lyhytnäköisille silmillesi, --
mitä Jumala sinulle tehnee kaiken inhimillisen avun pettäessäkin?
Kaikkivaltias Jumala ei olisi asettanut minua näiden kirveltävien
kärsimysten alaiseksi, jos ei olisi antanut minulle voimaa niitä
vastaan taistella, kunhan ponnistelen niinkuin minun tulee. Ja ken
tietää, vaikka vihaisen ja juonikkaan isäntäni läheisyys, jota niin
paljon pelkään, olisikin minulle parempi kuin nämä hänen vainoavat
lähettinsä, jotka hänen palkkaaminaan rahan edestä uskollisesti
täyttävät heille annetun syntisen luottamustoimen, kun pitkäaikainen
tottumus jumalattomissa teoissa on heidät paaduttanut tunnonvaivoja
vastaan? Jumala _voi_ liikuttaa hänen sydämensä silmänräpäyksessä; ja
mikäli _ei_ niin tapahtuisi, voin _silloin_ lopettaa elämäni jollakin
muulla tavalla, jos välttämättömästi tahdon. Kuinka tiedän, etteivät
nämä kohlut ja ruhjeet, jotka sain yrittäessäni suunnittelemaani
pakoa, ehkä olekin tuottaneet minulle tilaisuutta heittäytyä nöyrällä
mielellä tahrattomana ja viattomana sen armollisen Olennon huomaan,
joka sen tilaisuuden soi. Sitten, -- ajattelin, -- ken antoi sinulle
röyhkeän vallan elämääsi? Ken valtuutti sinut sen lopettamaan,
joskaan heikko mielesi ei kykene esittämään sinulle keinoa, miten sen
kunnialla säilyttäisit? Kuinka tiedät, mitä tarkoitusperiä Jumalalla
saattaa olla antaessaan sinulle nämä koettelemukset, jotka sinua nyt
ahdistavat? Onko sinun määrättävä raja taivaalliselle tahdolle: "Näin
paljon suostun kantamaan enkä enempää?" Ja _rohkenetko_ sanoa, että
koettelemuksen lisääntyessä ja jatkuessa sinä mieluummin kuolet kuin
sen kestät?

-- Tämä toivottomuuden teko, -- ajattelin, -- on synti, jonka
täytäntöönpano sulkee minulta katumuksen mahdollisuuden ja siis
myöskin anteeksiannon toivon. Ja tahdotko sinä lyhentääksesi
ajalliset murheesi, olkootpa ne raskaatkin ja vaikka luulotteletkin
itseäsi heikoksi, syöstä sielusi ja ruumiisi iankaikkiseen
kurjuuteen? Tähän asti, -- tuumin, -- olet ollut viaton, kärsivä
Pamela; ja tahdotko nyt kärsimyksiä välttääksesi muuttua rikolliseksi
ja väkivaltaiseksi? Ja senkö vuoksi, että häijyt miehet vainoovat
sinua, lentäisit Kaikkivaltiaan silmille ja epäilisit sen armoa ja
hyvyyttä, joka _vielä_ voi kaikki nämä kärsimykset hyväksi kääntää?
Ja mistä tiedän, ettei Jumala, joka näkee kaiken sydämessäni piilevän
viheliäisyyden, olisikin sallinut näitä kärsimyksiä juuri _senvuoksi_
ja saattaakseen minut luottamaan yksinomaan hänen armoonsa ja
apuunsa, minut, joka kenties olen liiaksi ylpeillyt turhaan
luottaessani omiin hupsuihin yrityksiini.

-- Ja vielä, -- ajattelin, -- jättäisitkö omasta kohdastasi
hukkaantumaan kaikki köyhiltä vanhemmiltasi saadut hyvät opetukset
ja heidän siunauksellisen esimerkkinsä, he kun ovat ponnistelleet
täyttääkseen velvollisuutensa, alistuen jumalalliseen tahtoon
äärimmäisessä pettymyksen, köyhyyden ja hädän ahdistuksessa sekä
kiittämättömän maailman ja armottomien velkojain vainotessa? Ja
tahtoisitko, kuten tästä yltiöpäisyydestäsi luultavasti johtuisi,
saattaa heidän harmaat hapsensa murheella hautaan, heidän kuultuaan
että rakastettu tytär vähäksyen jumalallisen armon huolenpitoa ja
epäillen laupiaan Jumalan lempeää suojelusta tällä _viimeisellä
teollaan_ on tahrannut _koko elämänsä_, jonka he tähän asti
olivat riemumielin hyväksyneet? -- Miksi siis, pöyhkeämielinen
Pamela, viivyt _täällä_? -- ajattelin. -- Lähde kiireesti näiltä
vaarallisilta äyräiltä ja pakene noita läikehteviä aaltoja,
jotka merkitsevällä kohinallaan ikäänkuin nuhtelevat sinua
hurjapäisyydestäsi! Älä kiusaa Jumalan hyvyyttä näillä sammaleisilla
rannoilla, jotka ovat olleet rikollisen aikeesi todistajina; ja
niin kauvan kun sinulla vielä on voimaa jälellä, pakene viettelevää
pahaa, jotta jumalallisen armon ja oikean harkinnan jo karkoittama
suuri vihollisesi ei uudistaisi hyökkäystään voimalla, jota
heikkoudessasi et kykenisi vastustamaan! ja jotta et yhdessä ainoassa
huimamielisyyden hetkessä hävittäisi kaikkia vakaumuksia, jotka nyt
ovat peloittaneet kapinallisen sielusi velvollisuudentuntoon ja
Jumalan tahdon alle alistumaan!

Näine mietteineni minä nousin, mutta olin siinä määrin vammoistani
jäykistynyt ja niin yökasteen kohmetuttama ja viluissani märällä
ruoholla istumisesta samoin kuin tuolta laajalta vedenpinnalta
nousevista huuruistakin, että vain suurella vaivalla pääsin lammikon
luota, jota nyt kammoten ajattelen. Suunnaten ontuvat askeleeni
rakennusta kohti etsin sitte turvaa erään ulkohuoneen nurkasta,
missä säilytetään puita ja kivihiiliä talon tarpeiksi, kunnes julmat
vartijani minut sieltä löytäisivät ja saattaisivat kurjempaan
vankeuteen ja pahemman kohtelun alaiseksi kuin tähän asti olin
kokenut! ja sinne minä ryömin puupinon taakse ja heittäysin alas ihan
murtunein mielin, kuten voitte arvata, ja sydämessäni tuntien pelkkää
äärimmäistä hätää ja ankeutta.

Tällainen, rakas isä ja äiti, oli Pamela-poloisenne tuloksettoman
yrityksen loppu; ja kuka tietää, olisinko takaveräjästä
ulospäästenkään joutunut lainkaan parempaan asemaan, rahattomana
ja ilman ystäviä kun olin vieraassa paikassa! Mutta älkää moittiko
tytär-rukkaanne liian paljon: ei, vaan jos konsaan näette tämän
kurjan, yltyleensä kyynelteni kostuttaman ja tahriman töherryksen,
antakaa säälinne voittaa nuhteenne. Ja tiedänhän, että niin käykin.
Mutta minun täytyy täksi erää lopettaa. Sillä, oi! voimani ja
tahtoni ovat nykyisin kovin erilaiset. Lisään kuitenkin, että vaikka
olisin kiittänyt Jumalaa pelastuksestani ja häijyjen kaitsijaini
ja juonittelevan isäntäni sorron välttämisestä, on minulla sentään
runsaampi syy ylistää häntä siitä, että hän on pelastanut minut
pahemmalta viholliselta, _itseltäni_.

Nyt päätän surullisen kertomukseni.

Rouva Jewkes kuuluu havahtuneen vasta päivän koittaessa; ja kun ei
löytänyt minua vuoteesta, hän huusi minua. Jäädessään vastausta
vaille hän kertoo nousseensa makuulta ja rientäneensä komerooni.
Sieltäkään minua löytämättä hän etsi sängyn alta ja toisesta
komerosta, huomaten kammion oven, niinkuin oli sen jättänyt, aivan
lukituksi ja avaimen riippuvan ranteessaan, kuten tavallista. Sillä
jos olisin voinutkin poistua kamarin ovesta, oli edessä pari, kolme
käytävää ja niiden ovissa kaksinkertaiset lukot ja salvat, ennen kuin
pääsi isoon puutarhaan. Näin ollen ei ollut mitään pakomahdollisuutta
muuta kuin siitä ikkunasta, josta olin mennyt ulos; sillä toiset
ikkunat olivat hyvin korkealla maasta.

Rouva Jewkes säikähtyi pahanpäiväisesti; hän herätti heti
sveitsiläisen ja molemmat palvelijattaret, jotka nukkuivat jokseenkin
lähellä; ja nähdessään joka oven lukituksi hän sanoi, että "jonkun
enkelin oli täytynyt kuljettaa minut pois, niinkuin Pietari vietiin
vankilasta". Ihmeellistä, ettei hän mitään pahempaa ajatellut.

Hän sanoi itkeneensä ja väännelleensä käsiään suuren murheen
vallassa ja juosseensa yltympäri kuin mielipuoli, aavistamatta että
olin voinut päästä ulos rautatankojen välitse komeron ikkunasta;
enkä tosiaan tiedä, voisinko sen tempun toistamiseen tehdä. Mutta
vihdoin huomatessaan ikkunanpuoliskon olevan auki he päättelivät,
että niin oli täytynyt tapahtua, riensivät sitte puutarhaan ja
keksivät jalanjälkeni kukkalavan mullassa, mihin olin lyijykatolta
pudottautunut. Heti lähtivät rouva Jewkes, Colbrand ja Nan katsomaan,
oliko takaportti lukittuna, sillä välin kun keittäjätär lähetettiin
ulkorakennukseen hälyttämään miehet ja valjastamaan hevoset, jotta
voitaisiin lähteä ajamaan minua takaa kullakin eri suuntiin.

Huomattuaan että portti oli varmuuslukolla ja etulukolla suljettu,
löydettyään korkoni ja äkättyään murtuneet tiilet he arvelivat,
että olin jollakin tavoin päässyt pakenemaan tarhamuurin yli; ja
senjälkeen sanotaan rouva Jewkesin olleen ihan kuin järjiltään,
kunnes vihdoin Nanin päähän pälkähti mennä lammelle päin. Ja
huomatessaan siellä takkini, myssyni ja nenäliinani vedessä, melkein
rantaan huuhtoutuneina, luuli hän näkevänsä minut, parahti ja juoksi
rouva Jewkesin luokse kirkuen: "Oi, rouva, rouva, nyt on tapahtunut
kauheata! Mamseli Pamela viruu hukkuneena lammikossa."

Sinne he kaikin juoksivat eivätkä vaatteeni löydettyään epäilleet,
että olin lammen pohjassa: kaikki, sveitsiläinenkin, löivät
rintoihinsa ja valittelivat mitä surkeimmin. Rouva Jewkes lähetti
Nanin miesten luo pyytämään että laittaisivat naarausnuotan
kuntoon, jättäisivät hevoset ja tulisivat viatonta tyttö-parkaa
etsimään! Sillä nimityksellä kuuluu hän minua _silloin_ maininneen,
vääntelehtien ja kovaa kohtaloani säälitellen; mutta vielä enemmän
hän oli voivotellut, kuinka heidän nyt kävisi ja mitä selittäisivät
herralle.

Tässä tuoksinassa -- toisten itkiessä ja valittaessa, toisten
juostessa sinne tänne -- Nan pistäysi puuvajaan, missä minä
vaivainen viruin niin heikkona, niin masentuneena, niin murtuneena
ja vammoistani kangistuneena, etten voinut liikahtaa tai nousta
jaloilleni. Sanoin hiljaisella äänellä, kun tuskin kykenin puhumaan:
"Neitsyt Ann, neitsyt Ann!" -- Tyttö peljästyi pahoin ja otti
halonpölkäreen iskeäkseen minua päähän, luullen minua joksikin
varkaaksi, mutta minä huusin: "Neitsyt Ann, auta minua Jumalan
tähden! sillä minä en voi nousta!" -- "Herranen aika", päivitteli
hän, "tekö, mamseli! Kah, sydämemme ovat melkein murtuneet, ja aiomme
naarata teitä lammikosta, kun luulimme teidän hukuttautuneen. Nyt",
lisäsi hän, "palautatte meidät kaikki henkiin jälleen!"

Ja auttamatta minua hän juoksi pois lammikolle ja toi kaikki
palvelijat puuvajaan. Sisälle tullessaan lausui paha nainen: "Missä
se on? Hitto hänet periköön oikkuinensa ja noitatemppuineen! Hän saa
kalliisti katua tätä kepposta, niin totta kuin nimeni on Jewkes";
ja astuen luokseni hän tarttui käsivarteeni niin rajusti, tempasi
minua niin tuimasti, että parkaisin kovalla äänellä (olkapääni kun
oli siltä puolelta kolhiintunut), ja tuiskahdutti minut kasvoilleni.
"Teitä julmuria", valitin, "jos tietäisitte mitä olen kärsinyt, niin
se hellyttäisi sydämenne sääliin minua kohtaan!"

Colbrandiakin näytti tilani surettavan, ja hän sanoi: "Hyi, rouva,
hyi, näettehän että hän on melkein hengetönnä! Ette saa olla noin
tyly hänelle." Ajomies Robin myös näkyi olevan ahdistuneella mielellä
minun tähteni ja sanoi nyyhkyttäen: "Kuinka nyt onkaan käynyt!
Ettekö näe, että hänen päänsä on aivan verissä ja ettei hän voi
liikahtaa?" -- "Kirottuja kujeita!" huudahti se kauhea olento, "hän
on peloittanut _minut_ aivan suunniltani, on tosiaan. Millä hiton
lailla sinä tänne tulit?" -- "Oi!" vaikeroitsin minä, "älkää kyselkö
minulta mitään, vaan antakaa neitojen kantaa minut ylös vankilaani ja
sallikaa minun siellä säädyllisesti ja rauhassa kuolla!" Sillä minä
en tosiaan luullut eläväni kahta tuntia.

Yhä paatuneempana pauhasi siihen naarastiikeri: "Haluaisit kai
saada herra Williamsin vierellesi rukoilemaan, eikö totta? No, minä
lähetän hetipaikalla noutamaan isäntäsi; tulkoon hän itse vartioimaan
sinua minun asemestani; sillä sinua ei totisesti mikään pitele."
Palvelijattaret nostivat minut siis yhteisvoimin ja kantoivat
kammiooni; ja kun ilkimys näki, kuinka kurjassa tilassa olin, alkoi
hän hiukan lauhtua -- samalla kun jokainen ihmetellen arvaili,
kuinka kaikki tämä olikaan tapahtunut (minulla kun ei ollut voimia
eikä haluakaan sitä heille kertoa), ja luulivat siinä loihtua tai
noituutta ilmenevän.

Ylikertaan päästyäni olin niin heikko, että menin tainnuksiin
masennuksesta, tuskasta ja väsymyksestä. Minut riisuttiin ja
toimitettiin vuoteeseen; ja rouva Jewkes käski Nanin haudella
olkapäätäni, käsivarttani ja nilkkaani vanhalla lämmitetyllä
rommilla. He leikkasivat hiukan tukkaani takaraivolta ja pesivät sen;
sillä siihen oli hyytynyt varsin pitkästä, vaikkakaan ei syvästä
haavasta valunutta verta, ja asettivat kotilaastaria päälle. Sillä
mikäli tällä naisella oli mitään hyviä ominaisuuksia, näkyy hänellä
olleen ripeyttä ja taitoa käsittelemään huonekunnassa äkillisesti
sattuneita tapaturmia.

Tämän jälkeen vaivuin hyvin sikeään ja virkistävään uneen ja
nukuin jokseenkin levollisesti kello kahteentoista asti, kun ottaa
huomioon, että minulla oli kovaa kuumetta ja vilunväristyksiä.
Rouva Jewkes näki paljon vaivaa parantaakseen minut kestämään uusia
koettelemuksia, vaikka olin toivonut että ne nyt olivat onnellisesti
päättyneet. Mutta niin ei kaitselmus nähnyt hyväksi.

Hän tahtoi saada minut nousemaan kello kahdentoista tienoissa; mutta
olin niin heikkona, että saatoin istua vain siksi kunnes vuode
oli tehty, jolloin menin uudestaan makuulle; ja minun sanotaan
hourineen jonkun aikaa iltapäivästä. Siedettävän yön vietettyäni olin
perjantaina paljon toipunut, ja lauvantaina nousin nauttimaan hiukan
lusikkaruokaa, ja kuume näkyi tyyten hellittäneen. Illaksi olinkin
sitte niin voimissani, että pyysin rouva Jewkesilta lupaa saada
jäädä yksin komerooni; siihen hän suostuikin, kun ovi oli edellisenä
päivänä varustettu kaksoissalvalla ja minä vakuutin hänelle, että
kaikki vehkeilyni, kuten hän yrityksiäni nimitti, nyt olivat lopussa.
Mutta ensin pakoitti hän minut kertomaan koko hankkeeni vaiheet;
ja sen teinkin hyvin tunnollisesti, tietäen nyt, että minua ei
voinut mikään auttaa eikä edistää turvallisuuttani tai pakoani.
Ja hän näkyi kovin ihmettelevän päättäväisyyttäni, mutta sanoi
minulle suoraan, että täydellinen pakoonpääsy olisi käynyt minulle
vaikeaksi; sillä täällä oli isäntäni lähettämä vangitsemismääräys
(hän kun on rauhantuomarina tässä kreivikunnassa yhtä hyvin kuin
toisessakin), siltä varalta että _olisin_ päässyt karkaamaan, ja
sillä valtuutuksella minut olisi pidätetty epäiltynä rikkomuksesta
häntä vastaan, olinpa missä tahansa.

Voi, kuinka perusteellisesti ajateltuja ovatkaan minun onnettoman
varalle suunnitellut turmiolliset juonet! En suinkaan, en suinkaan
voi olla tätä kekseliästä salaliittoa ansainnut! Selkeästipä se
kaikki osoittaa todeksi, mitä minulle aikaisemmin toisessa talossa
vihjaistiin, että isäntäni vannoi minut _ottavansa!_ Oi, varjele
minua, taivas, joutumasta _hänen_ omakseen siinä jumalattomassa
merkityksessä, minkä hän valalleen itse antaa! Minun on lisättävä,
että nyt, kun näkee minun näin pian toipuvan, se nainen kohtelee
minua pahemmin ja on vähentänyt minulta paperin yhteen ainoaan
arkkiin, joka minun on pyydettäessä näytettävä hänelle kirjoitettuna
tai käyttämättömänä. Myöskin on hän sallinut minun pitää vain yhden
kynän. Mutta salaiset varastoni riittävät. Hän käy kuitenkin yhä
enemmän näykkiväksi ja äreäksi; ja nimittää minua härnäillen rouva
Williamsiksi ja miten milloinkin luulee minua kiusaannuttavansa.



SUNNUNTAINA ILTAPUOLELLA.


Rouva Jewkes on katsonut sopivaksi päästää minut nauttimaan
raikkaasta ilmasta kolmeksi tai neljäksi tunniksi tänä ehtopäivänä.
Voin nyt paljoa paremmin, ja tilani olisi vieläkin melkoisesti
reipastuneempi, jos tietäisin mitä varten säästyin. Mutta terveys on
minun olosuhteissani tuskin toivottava siunaus, koska se vain saattaa
minut sen onnettomuuden alaiseksi, jota alituisesti pelkään, kun sitä
vastoin heikkona ja kivuloisena kenties voisin herättää sääliä. Oi,
kuinka pelkäänkään vihaisen ja kiihtyneen herran saapumista, vaikka
varmasti tiedän, etten ole hänelle mitään pahaa tehnyt.

Vastikään kuulimme että hän joku päivä sitten oli ollut vähällä
hukkua metsästysretkellä virran yli kulkiessaan. Minkähäntähden en
voi häntä vihata kaikesta hänen puoleltaan kokemastani häijystä
kohtelusta huolimatta? Varmaankaan en ole muiden ihmisten kaltainen!
Hän on totisesti antanut minulle kylliksi vihan aihetta; mutta
kuullessani hänen vaarastaan, joka oli ollut kovin täperä, en
voinut sydämessäni olla riemuitsematta pelastumisesta, vaikka hänen
kuolemansa olisi lopettanut tuskani ja kärsimykseni. Kiittämätön
isäntä! jos tämän tietäisitte, ette suinkaan minua näin paljon
vainoisi! Mutta kunnon emäntäni tähden minun täytyy toivoa hänelle
hyvää; ja mikä enkeli hän olisikaan silmissäni vieläkin, jos luopuisi
yrityksistään ja tekisi parannusta!

Nyt olen kuullut rouva Jewkesilta, että John Arnold on eroitettu
palveluksestaan, kun havaittiin hänen kirjoittaneen herra
Williamsille, ja että herra Longman ja herra Jonathan, isännöitsijä,
ovat joutuneet herransa epäsuosioon yritettyään puhua minun
puolestani. Myöskin rouva Jervis on vaarassa; sillä luultavasti
kaikki kolme kävivät yhdessä rukoilemassa puolestani. Nyt näetten on
olinpaikkani tiedossa.

Rouva Jewkes on isäntääni koskevien uutisten mukana saanut
kirjeen; mutta hän sanoo että sen sisältö on liian paha minulle
ilmoitettavaksi. Paha sen tosiaan täytyy olla, jos se on pahempi kuin
mitä jo olen saanut tietää.

Juuri nyt tuo kamala olento kertoo minulle salaisuutena, että
hänellä on syytä luulla isäntäni keksineen keinon epäröimiseni
tyynnyttämiseksi: hän muka naittaisi minut sille kauhealle
Colbrandille ja ostaisi minut häneltä hääpäivänä rahasummalla! Onko
moista koskaan kuultu? Hän sanoo velvollisuuteni olevan totella
isäntääni ja että herra Williams rangaistukseksi pakoitetaan meidät
vihkimään; ja kun isäntäni on maksanut minusta, ja minut on hänelle
luovutettu, olisi sveitsiläisen palattava rahoineen kotiinsa
edellisen vaimonsa ja lastensa luo. Emännöitsijä nimittäin sanoo
niiden miesten keskuudessa olevan tapana, että heillä on vaimo joka
kansakunnassa.

Mutta tämä on varmaankin hirveätä sepittelyä! Kaikessa
inhoittavaisuudessaankin se saattaa kuitenkin edistää jonkun
tekeillä olevan juonen toteuttamista! -- Mikä kummallinen hämmennys
kiihdyttääkään vaivaista järkeäni! Kenties suunnitellaan jotakin
valeavioliittoa minun turmiokseni: mutta voiko mies myydä vaimonsa
ilman tämän omaa suostumusta? Ja onko sellainen kauppa lain edessä
pätevä?



MAANANTAINA, TIISTAINA JA KESKIVIIKKONA, VANKEUTENI 32., 33. JA 34.
PÄIVÄNÄ.


Mitään muuta ei satu näinä päivinä kuin kinastelua rouva Jewkesin ja
minun kesken. Hän myrtyy minua kohtaan yhä villitymmäksi. Suututin
hänet eilen, koska hän puhui törkeästi; sanoin hänen haastavan
pikemmin viheliäisen lontoolaisen ilotytön kuin herrasmiehen
taloudenhoitajattaren tapaan; ja sitä kostaakseen hän mielestään ei
voi minua kyllin pahoin kohdella. Hän noituu minua ja hyökkäilee
kimppuuni kuin rakuuna ja tuskin kykenee pitämään hyppysensä
minusta erossa. Voitte uskoa, että hänen puheenlaatunsa täytyy
olla surkeata, hänen saattaakseen minut käyttämään näin jyrkeitä
sanoja: hänen lausumiansa ei totisesti voi toistaa, sillä hän on
häpeä sukupuolelleen. Ja sitte hän tekee minusta pilkkaa ja nauraa
kunniallisuuskäsitteilleni; sanoo -- häpeämätön -- että minustapa
koituu soma vuodekumppani isännälleni (ja sentapaista), kun minulla
"on niin hupelon käsitykset itsestäni"! Luuletteko että tätä saattaa
sietää? Ja kuitenkin haastaa hän, jos mahdollista, vielä pahempaakin!
Ihan rivouksia! Voi, mihin viheliäisiin käsiin minut on saatettukaan!



TORSTAI.


Minulla on nyt täysi syy peljätä, että isäntäni pian saapuu tänne;
sillä palvelijat puuhailevat huoneuston laittamisessa kuntoon;
ja tallia ja vaunuvajaa, joita ei ole vähään aikaan käytetty,
siistitään parhaillaan. Tiedustin rouva Jewkesilta; mutta hän ei
ilmoita minulle mitään ja tuskin edes vastaa, kun teen hänelle
jonkun kysymyksen. Joskus ajattelen että hän vaseti tekeytyy näin
omituisen ilkeäksi minua kohtaan saadakseen minut toivottelemaan
kaikkein enimmin pelkäämääni, nimittäin isäntäni tännetuloa. Sekö
mies puhuu rakkaudesta! Jos hänellä olisi vähääkään huomaavaisuutta
ja kunnioitusta minua kohtaan, niin hän ei antaisi tälle pahalle
naiselle sellaista valtaa minun sortamiseeni: ja jos hän todellakin
tulee, miten on silloin hänen lupauksensa laita, ettei saapuisi
minua tapaamaan ilman suostumustani? Mutta näyttää siltä, ettei
hänen kunniansa velvoita häntä minua kohtaan _mihinkään_. Niin hän
kirjeessään minulle sanoo. Ja miksi? Sentähden että minä tahdon
säilyttää oman kunniani. Mutta hänhän tunnustaakin, että hän minua
_sydämessään vihaa_, ja ilmeistä se onkin, koska minua ei muutoin
jätettäisi tämän naisen armoille ja -- mikä pahempi -- kauhean
pelkoni valtaan.



PERJANTAINA, VANKEUTENI 36. PÄIVÄNÄ.


Huomatessani portin olevan auki rohkenin eilen iltapäivällä
kävellä ulos kartanon edustalle, ja ennen kuin aavistinkaan olin
tullut pitkän jalavarivin päähän. Siellä istahdin maantielle
vievän leveän jalkaportaan askelmille; tie johtaa kaupunkiin. Ja
siinä mietiskellessäni mitä mielessäni aina liikkuu, näin useita
henkilöitä juoksevan talosta minua kohti, miehiä ja naisia,
ikäänkuin säikähtyneinä. Ensiksi ihmettelin, mikä heillä oli
hätänä, kunnes heidän lähemmäksi tultuaan huomasin heidän olevan
aivan hätäännyksissään minun luullusta karkaamisyrityksestäni.
Ensiksi tuli siinä se kauhea Colbrand harppoen pitkillä raajoillaan
lähes kaksi kyynärää askeleella, takanaan toinen rengeistä, herra
Williams-poloisen ryöstäjä. Sitte havaitsin Nanin hengästyksissään
ja keittäjättären juoksemassa hänen perässänsä. Viimeisenä tulla
vaappui rouva Jewkes niin joutuin kuin saattoi, ja huomasin hänen
syytävän mitä katkerimpia huudahduksia minua vastaan. Colbrand sanoi:
"Oi, kuinka te kaikki me säikäytti!" ja meni taakseni, kaiketikin
estääkseen minua vilistämästä tieheni.

Istuin alallani näyttääkseni heille, ettei minulla ollut mitään
pakoaikeita; paitsi perin pientä menestymisen mahdollisuutta, oli
viime yritykseni vienyt minulta halun uusiin kokeihin. Ja kun
rouva Jewkes tuli kuuleman päähän, huomasin hänen olevan hirveästi
kuohuksissaan ja pauhaavan vehkeistäni.

"Miksi", sanoin minä, "olette noin hädissänne? Täällä olen
istuskellut muutaman minuutin, eikä minulla ollut pienintäkään
aikomusta lähteä pois tai mennä mihinkään edemmäksi, vaan olisin
palannut heti kun alkaisi hämärtää." Hän ei tahtonut uskoa minua; ja
tuo raakalainen löi minua kauhealla nyrkillään ja olisi luullakseni
tuuperruttanut minut, jollei Colbrand olisi tullut väliin sanoen
nähneensä minut hiljaa istumassa katsellen ympärilleni pienintäkään
poistumisen oiretta osoittamatta. Mutta tämä ei riittänyt: hän käski
molempain palvelijatarten tarttua minua käsikynkästä ja viedä minut
takaisin taloon ja ylikertaan; ja täällä nyt olen ollut siitä asti
lukkojen takana, ilman kenkiä. Turhaan olen väittänyt, ettei minulla
ollut mitään suunnitelmaa mielessäni, niinkuin ei tosiaan ollutkaan.
Viime yö täytyi minun nukkua hänen ja Nanin välissä; ja huomaan että
hän on päättänyt siitä tytöstä tehdä itselleen kätyrin minua vastaan.
Niin, hänen kohtelunsa ja vielä pahempaa aavistelevan pelkoni vuoksi
olen tosiaan aivan kyllästynyt elämääni.

Nyt vastikään on hän ollut luonani, antanut minulle kengät ja
komentavasti käskenyt minun kello kolmeksi tai neljäksi laittautua
matkalaukusta otettavaan pukuun, -- sitä matkalaukkua en ole
viimeiseltä nähnytkään, -- sillä hän sanoo odottavansa vieraisille
lady Darnfordin kahta tytärtä, jotka tulevat vartavasten minua
katsomaan; ja niin antoi hän minulle matkalaukun avaimen. Mutta minä
en totellut häntä, vaan sanoin, etten tahtonut olla näyteltävänä
tai tavata noita naisia. Hän jätti minut uhkaillen, että saisin
uppiniskaisuuttani vielä katua, mutta millä tavoin?



KELLO ON LYÖNYT VIISI,


eikä mitään neitejä ole saapunut! -- Taisikin siis... mutta kah!
luulen kuulevani heidän vaununsa. Astahdan ikkunan ääreen. Olen
päättänyt olla menemättä alas heidän luokseen.

Hyväinen aika! hyväinen aika! Kuinka minun nyt käy? Isäntänihän on
saapunut komeissa vaunuissaan! On niinkin! -- Mitä minun on tehtävä?
Mihin lymytä? -- Voi, mitä minun on tehtävä? Rukoilkaa puolestani!
Mutta oi, ettehän te tätä saa nähdäkään! -- Laupias Jumala taivaassa,
varjele minua, jos se on sinun siunattu tahtosi!



KELLO SEITSEMÄN.


Vaikka pelkään hänen tapaamistansa, ihmettelen kuitenkin, ettei hän
ole vielä näyttäytynyt. Epäilemättä suunnitellaan jotakin minua
vastaan, koska hän viipyy kuuntelemassa kaikkia emännöitsijän
juttuja. Voin tuskin kirjoittaa; mutta kun en taida tehdä mitään
muutakaan, en tiedä kuinka voisin olla kirjoittamatta! -- En kykene
pitämään kynää kädessäni... Kuinka viistoja ja vapisevia ovat rivit!
Minun täytyy keskeyttää, kunnes sormeni tyyntyvät! -- Miksi pitää
viattomien näin vavista syyllisten pysyessä mieleltään levollisina?



LAUVANTAI-AAMUNA.


Sallikaa minun kertoa teille, mitä tapahtui viime yönä; sillä minulla
ei ollut voimaa kirjoittaa eikä tilaisuuttakaan ennen kuin nyt.

Kurja nainen pidätti isäntääni puoli kahdeksaan; ja hän saapui
tänne kello viiden tienoissa iltapäivällä. Ja sitte kuulin hänen
äänensä portailta hänen tullessaan ylös minun luokseni. Hän puhui
illallisestaan, koska sanoi: "Mieluimmin haluan keitetyn kananpojan
voin ja persiljan kanssa." Ja sisälle hän tuli.

Hän otti ankaran ja majesteetillisen muodon; ja hän voi näyttää hyvin
ylväältä milloin tahtoo. "Kah, kuriton Pamela, kiittämätön karkuri",
virkkoi hän minulle ensi tervehdyksekseen: "Teet hyvin, kai maar,
tuottaessasi minulle kaiken tämän vaivan ja kiusan?" En kyennyt
puhumaan, vaan heittäytyen lattialle kätkin kasvoni ja olin kuolla
suruun ja pelkoon. -- Hän sanoi: "Kyllä sinulla onkin syytä kätkeä
kasvosi! syytä häpeilyyn minut nähdessäsi, kurja, röyhkeä tyttö,
mikä oletkin!" Minä nyyhkytin ja itkin, mutten voinut puhua. Ja hän
antoi minun virua siinä, meni ovelle ja kutsui rouva Jewkesia. "No",
sanoi hän, "nostakaa ylös tuo langennut enkeli! Kerran luulin häntä
viattomaksi kuin enkeli: mutta nyt on kärsivällisyyteni häntä kohtaan
lopussa. Tuo pieni teeskentelijä heittäytyy tuolla tavoin maahan
voidakseen vaikuttaa heikkouteeni ja taivuttaakseen minut itselleen
suosiolliseksi ja jotta minä itse hänet nostaisin ylös. Mutta minä
en koske häneen. Ei", lisäsi hän, "kietoutukoot Williamsin kaltaiset
miehet hänen viekkaisiin pauloihinsa! Minä tunnen hänet nyt, ja hän
saa koettaa pyydystää verkkoihinsa kenen houkkion tahansa, joka
tahtoo niihin tarttua."

Huokaisin sydän halkeamaisillaan! -- Ja rouva Jewkes nosti minut
polvilleni; sillä minä vapisin niin etten voinut seisoa. "Noh,
neito Pamela", sanoi hän, "opi tuntemaan paras ystäväsi! Tunnusta
kelvoton käytöksesi ja pyydä hänen arvoisuuttansa antamaan anteeksi
kaikki vikasi." Olin pyörtymäisilläni; ja isäntäni virkkoi: "Hän
on temppuilun taituri, vakuutan teille; ja panenpa kymmenen yhtä
vastaan, että hän voi tuokiossa teeskennellä taintumuskohtauksen."

Tämä vihlaisi minua sydänjuuriin asti, mutta minä en voinut sillä
hetkellä puhua; kohotinhan vain silmäni taivasta kohti! -- Vihdoin
sanoin: "Jumala suokoon teille anteeksi, hyvä herra!" -- Hän näkyi
olevan vihansa vimmoissa ja käveli edestakaisin huoneessa vilkaisten
toisinaan minuun, ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta hillitsi
itsensä. -- Vihdoin hän sentään sanoi: "Jahka hän on esittänyt
loppuun tämän _ensi näytöksensä_, saatan palata hänen luoksensa, ja
hän saa _pian_ tietää, mihin hänen nyt on turvautuminen."

Ja sitte hän läksi huoneesta; ja minä olin aivan sydämestäni sairas.
"Varmaan", voikersin, "olen pahin olento, mikä konsaan on ilmaa
hengittänyt!" -- "No", vastasi röyhkeä nainen, "et sentään _niin_
paha; mutta olen iloinen, että alat nähdä vikasi. Nöyryyttä ei mikään
voita. Ka, tahdon ystävänä puhua puolestasi, jos lupaat vastedes
olla velvollisuudentuntoisempi. Niin niin", lisäsi ilkimys, "tämä
kaikki voitaneen huomenna korjata, jollet ole hupsu". -- "Mene
tiehesi, inhoittava nainen!" sanoin minä, "äläkä lisää kärsimyksiäni
leppymättömällä julmuudellasi ja epänaisellisella paatumuksellasi".

Hän töykkäsi minua ja meni pois vihasta hurjana. Hän näkyy tästä
juoruilleen ja sanoneen, että olin aivan sietämättömän uppiniskainen.

Minä lysähdin lattialle, enkä kyennyt hievahtamaan ennen kuin kello
löi yhdeksän; ja sitten se häijyläinen tuli jälleen. -- "Sinun on
tultava alakertaan herran pateille", hän sanoi, "jos nimittäin
suvaitset, niskoittelija!" -- "En taida pysyä pystyssä", vastasin
minä. -- "Sitte lähetän monsieur Colbrandin kantamaan sinut alas",
uhkasi hän.

Nousin niin hyvin kuin voin ja vapisin koko matkan portaita
alas mennessäni. Hän astui edelläni arkihuoneeseen, ja uusi
pöytäpalvelija, joka oli isännällä mukanaan Johnin asemesta, poistui
heti kun minä tulin sisälle. Sivumennen sanoen oli hänellä uusi
kuskikin, joten näytti siltä kuin Bedfordshiren Robin olisi eroitettu
toimestaan.

"Ajattelin", sanoi hän alas tullessani, "että aterioitsisit kanssani,
kun minulla ei ollut seuraa; mutta huomatessani ettet voi unohtaa
alkuperääsi, vaan ehdottomasti viihdyt paremmin palvelijaini parissa,
minä kutsuin sinut tänne palvelemaan minua illallispöydässä, jotta
voin hiukan jutella kanssasi ja tuhlata sinuun niin vähän aikaa kuin
mahdollista".

"Teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "te tuotatte minulle kunniaa,
antaessanne minun teitä palvella; ja toivottavasti en koskaan unohda
alkuperääni". Mutta minun täytyi seisoa hänen tuolinsa takana
pitääkseni siitä kiinni. "Kaada minulle lasillinen tuota burgundia",
sanoi hän. Minä ryhdyin toimeen; mutta käteni tutisi niin, etten
voinut pidellä lautasta pikarineen läikäyttämättä viiniä. Silloin
rouva Jewkes kaatoi minun puolestani ja minä tarjosin sen niin hyvin
kuin kykenin ja niiasin syvään. Hän otti lasin ja käski: "Seiso
takanani, poissa näkyvistäni!"

Sitte hän lausui: "No, rouva Jewkes, sanoitte että hän vielä on hyvin
nyrpeä eikä syö mitään." -- "Ei", vakuutti tämä, "ei edes sielun ja
ruumiin koossapitimiksi". -- "Ja ainako hän vain itkeekin, kuten
sanoitte?".-- "Niin, hyvä herra", vastasi hän, "aina hän vetistelee
syystä tai toisesta".

"Ah", sanoi isäntäni, "teidän nuoret neitosenne ravitsevat itseänsä
kyynelillään; ja itsepäisyys riittää heille ruuaksi ja juomaksi.
Minusta hän ei ikinä ole näyttäytynyt paremmassa kunnossa. Mutta
luulenkin hänen elävän lemmestä. Herttainen herra Williams ja hänen
omat pienet häijynilkiset vehkeensä ovat pitäneet hänet hengissä ja
terveenä, sillä juoniminen, rakkaus ja vastaanhangoittelu ovat naisen
luonnollista ravintoa."

Minun oli pakko ääneti kuunnella tätä kaikkea; ja sydämeni olikin
liian täynnä puhuakseni.

"Ja sanotte", jatkoi hän, "että hänellä vielä eilispäivänä oli
_uusi_ pakosuunnitelma?" -- "Itse hän kieltää sen", selitti rouva
Jewkes; "mutta kyllä aivan siltä näytti. Ja aika hätään hän minut sen
johdosta tosiaan saattoi. Olen iloinen, että teidän arvoisuutenne on
saapunut; ja mitä tahansa hänen suhteensa aiottekin, niin toivon,
ettette siinä kauvan vitkastele; sillä varmaan hän osoittautuu
liukkaaksi kuin ankerias."

"Hyvä herra", sanoin minä syleillen hänen polviansa, tietämättä mitä
tein, ja lyyhistyen alas, "säälikää minua ja kuunnelkaa, millä tavoin
luo häijy nainen on minua kohdellut".

Hän keskeytti minut julmasti ja sanoi: "Tiedän hänen täyttäneen
velvollisuutensa; ei merkitse mitään, mitä sinä sanot rouva Jewkesia
vastaan. Että olet täällä, pikku teeskentelijä, puhumassa minulle
puolestasi, johtuu hänen tarkasta silmälläpidostaan; muutoin olisit
ollut papin matkassa. -- Paha tyttö", lisäsi hän, "joka houkuttelet
miehen turmioon, kuten olet hänet viekoitellut juuri kun olin
toimittamassa hänet eliniäkseen onnelliseksi!"

Minä nousin, mutta sanoin syvään huoahtaen: "Jääköön sikseen, hyvä
herra, minä lopetan! Kummallisen tuomioistuimen edessä minun olikin
ajettava asiaani -- sellaiseen joutui sadun lammas-raukka, jota
korppikotka kuulusteli suden toimiessa syyttäjänä!"

"Niin, rouva Jewkes", sanoi hän, "te olette susi, minä korppikotka
ja tämä tyttönen on viaton karitsapoloinen meidän tutkittavanamme!
Oh, ette aavistakaan, kuinka harjaantunut tämä viaton olento on
aprikoimaan. Ei häneltä älyä puutu, kun hän tahtoo osoitella
nuhteettomuuttansa muiden ihmisten maineen kustannuksella."

"Kah", sanoi kiusanhenkeni, "ei tämä mitään ole siihen verraten,
miksi hän on minua nimitellyt. Minä olen ollut Jezebel, Lontoon
ilotyttö ja mitä kaikkea! Mutta tyydyn ottamaan vastaan hänen
herjausnimittelynsä, koska nyt näen sen kuuluvan hänen tapoihinsa ja
hän julkee sättiä teidän arvoisuuttanne korppikotkaksi."

Minä huomautin: "En suinkaan aikonut verrata isäntääni mihinkään."
Aioin puhua enemmänkin, mutta hän tiuskaisi: "Älä pärpätä, tyttö!" --
"Ei", säesti rouva Jewkes, "se ei tosiaankaan sovi sinulle".

"No", sanoin minä, "koska en saa puhua, niin vaikenen; mutta on
vanhurskas tuomari, joka tuntee kaikkien sydänten salaisuudet; ja
häneen minä vetoan".

"Kas niin!" huudahti isäntäni: "nyt tämä lakea, sävyisä olento
rukoilee tulta taivaasta meidän päällemme! Oh, hän voi sadatella
mitä sisukkaimmin kristillisen nöyryyden hengessä, totisesti. No,
julkeasilmä, anna minulle toinen lasillinen." Kaadoin hänelle viiniä
niin hyvin kuin kykenin; mutta itkin niin että hän sanoi: "Saankin
kai kyyneleitäsi viinin höysteeksi!"

Lopetettuaan illallisensa hän nousi pöydästä ja sanoi: "Onpa
onnellista sinulle, että voit tuolla tavoin saada puhuvat silmäsi
tulvimaan niiden silti menettämättä kirkkauttansa! Kaiketikin sinulle
on sanottu, että kyynelehtiessäsi olet _kauneimmillasi!_ -- Oletteko
koskaan", hän lisäsi kääntyen rouva Jewkesiin (joka kaiken aikaa oli
seisonut salin nurkassa) "nähnyt ihanampaa olentoa kuin tämä? Onko
ihme, että näin alennun häntä huomaamaan! Katsokaa", sanoi hän ottaen
lasin toisella kädellään ja toisella pyöräyttäen minut sinne päin,
"minkälainen vartalo, millainen kaula, millainen käsi! Ja millainen
hehkeys noilla viehättävillä kasvoilla! Mutta kuka kuvailisikaan
kaikki kujeet ja koukut, joita piilee hänen pienessä juonikkaassa,
veikistelevässä sydämessään! Eipä ole kumma, että pastori-parka
häneen niin hullaantui. Minä moitin vähemmin häntä kuin tyttöä; sillä
ken saattoi noin nuorelta loihtijattarelta odottaa moista oveluutta?"

Minä astuin huoneen perälle ja painoin kasvoni seinälaudoitusta
vasten; ja vaikka kuinkakin ponnistelin pidättääkseni kyyneleitä
itkin niin että sydämeni oli pakahtua. Hän sanoi: "Merkillinen
erehdys oli tuo kirjeiden vaihtuminen, josta minulle kerroitte, rouva
Jewkes! Mutta enhän pelkää, vaikka kirjoitukseni joutuisivat kenen
tahansa luettaviksi. Minä en harjoita mitään salaista kirjeenvaihtoa,
en ilmoittele jokaista tietooni tulevaa salaisuutta ja sitte viettele
ihmisiä kuljettelemaan kirjeitäni vastoin velvollisuuttansa ja
kaikkea hyvää omaatuntoa. -- Tule tänne, letukka", sanoi hän, "meillä
kahdella on tiukka tili tehtävänä. -- Miksi et tule, kun sinua
käsken?"

"Hyi sinua, mamseli Pamela", torui emännöitsijä; "mitä? etkö
liikahdakaan, kun hänen arvoisuutensa käskee sinua luokseen? Kuka
tietää, vaikka hän hyvyydessään antaisi sinulle anteeksi?"

Hän saapui luokseni (sillä minä en kyennyt hievahtamaankaan), laski
kätensä kaulalleni, tahtoi suudella minua ja sanoi: "Toden totta,
rouva Jewkes, ellen ajattelisi tuota kirottua pastoria, uskon
sydämessäni -- niin suuri on heikkouteni, -- että _vielä_ voisin
antaa anteeksi tälle pienelle vehkeilevälle huippanalle ja painaa
hänet povelleni."

"Oi", kehui liehittelijä, "te olette kovin hyvä, armollinen herra,
tosiaan perin suopeamielinen! -- Mutta kah", lisäsi rietas heittiö,
"toivon että olettekin niin hyvä ja otatte hänet povellenne, ja että
huomisaamuksi saatatte hänet parempaan velvollisuutensa tuntoon!"

Saattoiko naissukupuolessa olla mitään noin alhaista?
Kärsivällisyyteni loppui, mutta suru ja suuttumus tukahduttivat
kuitenkin sanat kurkkuuni, ja kykenin änkyttämään vain hartaan ja
kiihkeän huudahduksen, että taivas suojelisi viattomuuttani. Mutta se
sana joutui heidän ivansa aiheeksi. Onko koito ihmislapsi milloinkaan
ollut pahemmassa ahdistuksessa!

Isäntäni virkkoi ikäänkuin olisi tällä välin miettinyt, saattoiko
leppyä minulle vai eikö: "Ei, en vielä voi antaa hänelle
anteeksikaan. Hän on aiheuttanut minulle paljon häiriötä, tuottanut
suurta häpeätä sekä pitäjällä että kotona, vietellyt pahuuteen
kaikki palvelijani toisessa kartanossa, halveksinut kunniallisia
aikomuksiani ja tarkoitusperiäni ja yrittänyt karata sen
kiittämättömän pastorin kanssa. Eikä minun suinkaan tulisi antaa
anteeksi kaikkea tätä!"

Mutta tästä kurjasta ilveilystä huolimatta hän suuteli minua taaskin
ja tahtoi pistää kätensä poveeni; mutta minä ponnistelin vastaan ja
sanoin mieluummin kuolevani kuin sellaista kohtelua sallivani.

"Ajattele, Pamela", kovisteli hän uhkaavalla äänellä, "ajattele missä
olet, äläkä näyttele hupsua! Muutoin sinut perii julmempi kohtalo
kuin aavistatkaan. -- Mutta viekää hänet ylikertaan, rouva Jewkes,
niin lähetän sinne muutaman rivin hänen mietittäväkseen; -- ja
toimita minulle vastauksesi aamulla, Pamela. Siihen mennessä sinun on
tehtävä päätöksesi, ja senjälkeen on tuomiosi langetettu."

Menin siis ylikertaan ja antauduin murheeni valtaan, odotellen mitä
hän kirjoittaisi. Mutta olin kuitenkin iloinen tämän yön tuottamasta
lykkäyksestä.

Hän ei sentään kirjoittanut minulle yhtään mitään. Ja kello
kahdentoista tienoissa rouva Jewkes ja Nan tulivat luokseni kuten
edellisenäkin iltana, ollakseen vuodetovereinani, ja minä tahdoin
käydä makuulle vain osaksi riisuutuneena, josta he jupisivat
surkuteltavia huomautuksia, -- ja rouva Jewkes eritoten naljaili
minulle. Olisinkin pelossani istunut valveilla kaiken yötä, jos hän
olisi sallinut. Sillä varsin vähän saatoin yön mittaan levätä siinä
tuskassani, että tuo nainen päästäisi sisälle isäntäni. Hän ei muuta
tehnyt kuin ylisteli häntä ja moitti minua; mutta minä vastasin niin
vähän kuin mahdollista.

Herralla on tänään luonansa päivällisellä sir Simon Kielittelijä,
toisin sanoen Darnford, jonka perhe lähetti lausumaan hänet
tervetulleeksi tänne maalle; ja tuntuu siltä, että vanha aatelismies
haluaa nähdä minut. Otaksun siis, että minua lähetetään noutamaan,
kuten ennen Simsonia, huvittaakseni häntä. Tässä olen, ja minun
täytyy se kaikki kestää.



KELLO KAKSITOISTA PÄIVÄLLÄ LAUVANTAINA.


Vastikään on hän lähettänyt rouva Jewkesin tuomaan seuraavat
ehdotukset. Tässä nyt siis ovat ne kunnialliset aikomukset
kertakaikkiaan avoimesti esillä. Niiden tarkoituksena on, rakkaat
vanhempani, tehdä minusta viheliäinen rakastajatar; toivoakseni
aina inhoan sellaista ajatustakin. Mutta te näette niistä, kuinka
ne ovat sovitetut hartaimpiin toivomuksiini teidän menestyksestänne
ja onnestanne, mikäli olisin kunniallisella tavalla voinut sen
saada aikaan. Olen vastannut sellaiseen tapaan, minkä varmaan
hyväksytte, ja valmistaudun pahimpaan; sillä vaikka pelkään, ettei
mitään laiminlyödä minun suistamisekseni turmioon, ja vaikka heikot
voimani eivät riittäne minua puolustamaan, niin olen kuitenkin
aivoituksiltani ja Jumalan kasvojen edessä syytön rikokseen; ja
hänelle minä jätän kaikkien loukkausteni kostamisen. Kirjoitan
teille vastaukseni hänen pykäliensä mukaan; ja toivon parasta,
joskin pelkään pahinta. Mutta vaikka tulisin kotiin teidän luoksenne
tärveltynä ja hukkaan saatettuna enkä julkeisi katsoa teitä silmiin,
säälikää ja rohkaiskaa kuitenkin koitoa Pamelaa, keventääksenne hänen
elämänsä vähäistä jäännöstä; sillä en minä pitkälti elä häpeäni
jälkeen: ja voitte olla varmat, ettei se ole minun syyni, joskin
minun onnettomuuteni.

    MAMSELI PAMELA ANDREWSILLE.

    Allaesitetyt pykälät ovat tarkoitetut vakavasti harkittaviksesi;
    ja anna minulle niihin kirjallinen vastaus, jotta voin sen mukaan
    tehdä päätökseni. Muista vain, että minä en suvaitse leikiteltävän
    kanssani; ja antamasi vastaukset ratkaisevat kohtalosi
    ehdottomasti, jättämättä varaa vastaväitteille tai enemmälle
    rettelöimiselle.

TÄMÄ ON VASTAUKSENI.

    Suokaa anteeksi, arvoisa herra, se rohkeus, mitä halpa
    palvelijattarenne on osoittamassa teidän pykäliinne vastatessaan.
    Jollen tällaisessa tapauksessa olisi kiivas ja tosissani, niin
    ilmaisisin _sellaista_ rikollisuutta, jota sieluni toki inhoo.
    Minä en käy leikittelemään kanssanne enkä toimi niinkuin omasta
    tahdostaan epätietoinen, sillä minun ei tarvitse hetkeäkään
    harkita, ja senvuoksi lähetän tämänlaisen vastauksen, olkootpa
    seuraukset mitkä tahansa.

    '_I pykälä_. Jos voit saata minut vakuutetuksi, että sinä et ole
    millään tavoin rohkaissut vihaamani pastorin lähentelyä ja ettei
    sinulla ole mitään taipumuksia hänen puoleensa, suurempia kuin
    minua kohtaan, silloin jätän harkittaviksesi seuraavat ehdotukset,
    jotka otan täsmällisesti täyttääkseni.'

    _Vastaus_. Mitä ensimäiseen pykälään tulee, hyvä herra, sopinee
    minun (jotten teidän mielestänne ansaitsisi solvaisevia nimityksiä
    _julkimus_ ja _viekastelija_ ja muita senkaltaisia) juhlallisesti
    vakuuttaa, ettei herra Williams milloinkaan ole saanut minulta
    pienintäkään rohkaisua siihen suuntaan kuin viittaatte; ja minä
    luulen että hänen päävaikuttimenaan oli hänen
    elämänkutsumuksestaan johtuva velvollisuus vastoin näennäisiä
    etujaan avustaa henkilöä, joka hänen mielestään oli hädässä.
    Voitte, arvoisa herra, uskoa sen sitäkin helpommin, kun vakuutan
    etten tunne maailmassa ketään miestä, jonka kanssa haluaisin
    naimisiin, ja että se ainoa, jota voisin kunnioittaa enemmän kuin
    muita, on se herrasmies, joka kaikkein enimmin pyrkii saattamaan
    minut ikuiseen häpeään.

    _'II pykälä_. Tahdon heti lahjoittaa sinulle viisisataa guineaa
    omiin tarpeisiisi ja niitä saat käyttää mihin tarkoitukseen vain
    haluat: summan luovutan ehdottomasti sinun sitä vastaanottamaan
    määräämäsi henkilön käsiin enkä odota mitään suosiota
    vastavuoroon, ennen kuin olet sen todella talteesi saanut.'

    _Vastaus_. Mitä toiseen ehdotukseenne tulee, olkoonpa seuraus mikä
    tahansa, hylkään sen kaikesta sielustani. Rahat, hyvä herra, eivät
    ole minulle suurin hyvä; hyljätköön minut Jumala kaikkivaltias,
    milloin vain ne siksi tulisivat ja minä niiden takia voisin luopua
    oikeudestani siihen siunattuun toivoon, mikä koituu tuekseni
    silloin kun kultaiset miljoonat eivät voisi ostaa ainoatakaan
    onnellisen mietiskelyn hetkeä kulunutta väärinkäytettyä elämää
    muistellessani.

    _'III pykälä_. Niinikään siirrän heti sinulle Kentistä äskettäin
    ostamani maatilan, joka tuottaa kaksisataaviisikymmentä puntaa
    vuodessa kaikki ulosteot poisluettuina. Tämä luovutetaan täydellä
    hallintaoikeudella sinun elinaikaiseksi omaisuudeksesi ja
    jatkuvasti edelleen, mikäli perillisiksesi jää lapsia: ja isäsi
    saa sen heti uskottunamiehenä tätä varten haltuunsa. Tilan
    hoitaminen tuottaa hänelle ja äidillesi mukavan toimeentulon
    heidän elinajakseen; ja minä korvaan kaikki mitä mahdollisesti
    sattuisi tuosta tasaisesta summasta uupumaan ja myönnän hänelle
    sitäpaitsi viisikymmentä puntaa vuodessa hänen ja äitisi eliniäksi
    palkkiona tilasi hoitamisesta ja viljelemisestä.'

    _Vastaus_. Kolmannen ehdotuksenne, hyvä herra, hylkään samasta
    syystä; minua surettaa, kun voitte luulla, että köyhät
    kunnialliset vanhempani suostuisivat tuollaiseen osallisuuteen ja
    ottaisivat hoitaakseen tilan, joka olisi heidän tytär-rukkansa
    häpeän hintana. Suokaa anteeksi, hyvä herra, kiihtymykseni tässä
    kohdassa; mutta te ette tunne sitä köyhää miestä ja sitä köyhää
    vaimoa, rakasta isääni ja äitiäni, jos arvelette etteivät he
    mieluummin tahtoisi nääntyä nälkään maantienojassa tai menehtyä
    kurjassa vankiluolassa kuin ottaa vastaan ruhtinaallistakaan
    rikkautta sellaisilla synnillisillä ehdoilla. En tohdi sanoa
    kaikkea, mitä sydämeni tässä tukalassa vaiheessa kehoittaa
    lausumaan. -- Mutta teidän arvoisuutenne ei heitä tunne;
    peloittavimmat kuolemankaan kauhut eivät ikänä voisi pakoittaa
    minua menettelemään sellaisia köyhiä kunniallisia vanhempia
    häpäisevällä tavalla, -- moisesta kunnottomuudesta toivon Jumalan
    auttavan armon minua varjelevan.

    _'IV pykälä_. Tahdon vielä ulottaa suosiollisuuteni kaikkiin
    muihinkin sukulaisiisi, joiden arvelet sitä ansaitsevan tai joita
    sinä pidät arvossa.'

    _Vastaus_. Neljänteen ehdotukseenne, hyvä herra, otan vastatakseni
    samoin kuin kolmanteen. Jos minulla on ystäviä jotka haluavat
    mahtavien suosiota, jääkööt he _iäksi_ sitä paitsi, jos kehtaavat
    sitä toivoa arvottomilla ehdoilla!

    _'V pykälä_. Tilaan sitäpaitsi sinulle näytteitä aineksiksi
    neljään täydelliseen vaatekertaan kallisarvoisesta kankaasta,
    jotta voit esiintyä hienosti ja säätysi mukaisesti ikäänkuin
    olisit puolisoni. Ja minä annan sinulle ne kaksi timanttisormusta
    ja kaksi paria korvarenkaita sekä timantti kaulakoristeen, jotka
    äitini osti neiti Tomlinsille lahjaksi siltä varalta että hänen ja
    minun kesken ajatellusta liitosta olisi tullut tosi. Annan sinulle
    vielä _muitakin_ lahjoja, kun näen hyvän käytöksesi ja hellyytesi
    siihen johtavan.'

    _Vastaus_. Hienot vaatteet, teidän arvoisuutenne, eivät sovellu
    minulle; eikä minulla ole minkäänlaista kunnianhimoa niiden
    käyttämiseen. Ylpeilen enemmän köyhyydestäni ja halvasta
    asemastani kuin ylpeilisin komeista puvuista ja koreista
    hepeneistä. Tosiaan, hyvä herra, minusta sopivat sellaiset
    kapineet halpasyntyiselle Pamelalle huonommin kuin ne repaleet,
    jotka teidän kunnon äitinne vaihetutti parempiin pukimiin.
    Sormuksenne, kaulakoristeenne ja korvarenkaanne sopivat
    vallasnaisille paremmin kuin minulle: ja parhaan jalokiveni,
    hyveellisyyteni, menetyksen nuo teidän ehdottamanne kalleudet
    korvaisivat kehnosti. Mitä ajattelisin, kun sormeeni
    vilkaistessani tai kuvastimeen katsoessani näkisin nuo timantit
    kaulassani ja korvissani, muuta kuin että ne ovat kunniallisuuteni
    hinta ja että pidän noita hohtokiviä ulkonaisesti, kun ei minulla
    mitään sisäisiä helmiä ole?

    _'VI pykälä_. Tästä nyt näet, Pamela, minkä arvon annan henkilön
    vapaalle tahdolle, vaikka hän _jo_ on vallassani. Ja jos hän ei
    näitä ehdotuksiani hyväksy, saa hän kokea, etten ole nähnyt
    kaikkea tätä vaivaa ja pannut mainettani alttiiksi päättämättä
    kaiken uhallakin tyydyttää hänen minussa herättämäänsä intohimoa.
    Ja jos kieltäydyt, panen tarkoitukseni täytäntöön suomatta
    laisinkaan mitään ehtoja.'

    _Vastaus_. Tiedän, arvoisa herra, surullisesta kokemuksesta, että
    olen teidän vallassanne. Tiedän että kaikki vastustus, mitä voin
    tehdä, on vähäistä ja heikkoa ja ettei siitä kenties koidu minulle
    suurtakaan apua. Pelkään että _tahtonne_ tärvellä minut on yhtä
    suuri kuin _voimanne_: mutta kuitenkin, herra, rohkenen sanoa
    teille, että vapaaehtoisesti en hyveellisyyttäni uhraa. Kaikki
    minkä _voin_ tehdä, niin vähäistä kuin se onkin, _tahdon_ tehdä
    osoittaakseni teille että tarjouksenne eivät vaikuta mitään
    valintaani; ja jollen pelastu ihmisen väkivallasta, toivon Jumalan
    armosta välttäväni vähintäkään aihetta moittia itseäni siitä,
    etten olisi tehnyt kaikkea voitavaani häpeää paetakseni. Ja sitte
    saatan luottavaisesti vedota suureen Jumalaan, ainoaan turvaani ja
    suojelijaani, siinä lohdutuksessa ettei omalla tahdollani ollut
    mitään osaa raiskaukseen.

    _'VII pykälä_. Sinä tulet minun ja omaisuuteni valtiattareksi
    aivan kuin olisi se joutava muodollisuus toimitettu. Kaikki
    palkolliseni ovat sinun käskettävissäsi: ja saat valita mitkä
    kaksi henkilöä vain haluat, mies- tai naispuolista,
    yksityispalvelukseesi minun mitenkään puuttumattani asiaan; ja jos
    käyttäydyt niin, että minulla on syytä olla sinuun tyytyväinen,
    enpä tiedä (joskaan en mene siitä takuuseen), vaikka vuosikauden
    yhdyselämän jälkeen sinut naisin; sillä jos rakkauteni sinuun
    lisääntyy, kuten se on monien kuukausien kuluessa yhä vahvistunut,
    niin minun käy mahdottomaksi evätä sinulta mitään.

    Ja nyt, Pamela, mielihän tarkoin: sinun vallassasi on noudattaa
    mieltäni sellaisilla ehdoilla, että sekä itse että ystäväsi
    tulette onnellisiksi; mutta tänä samana päivänä se mahdollisuus
    menee ohi, peruuttamattomasti ohi, ja sinä saat kokea kaiken
    pelkäämäsi sen tuottamatta sinulle pienintäkään etua.

    Pyydän sinua hyvin harkitsemaan asiaa ja suostumaan ehdotuksiini:
    silloin ryhdyn heti turvaamaan sinulle niiden täydet edut. Anna
    minun, mikäli pidät itseäsi arvossa, tässä vaiheessa nähdä
    kiitollisuutesi, niin suon kaiken entisen anteeksi.'

    _Vastaus_. En ole kertaakaan rohjennut katsahtaa niin korkealle
    kuin seitsemännessä pykälässänne esitetään. Siitä ovat johtuneet
    kaikki pienet tyhjiin rauenneet yritykseni vapautua tästä
    vankeudesta, johon minut olette sulkenut, vaikka lupasitte
    käyttäytyä minua kohtaan kunniallisesti. Tiedän hyvin, ettei oman
    arvonne ja kunnianne tunto sallisi teidän kumartua niin halvan ja
    arvottoman orjattaren puoleen kuin Pamela-rukka on. En toivo
    itselleni mitään muuta kuin että minun sallitaan tahrattomana
    palata syntyperäiseen halpuuteeni. Mitä olen tehnyt, hyvä herra,
    ansaitakseni muuta? Tämän tarkoitusperän saavuttaakseni minä,
    vaikkakaan en olisi mennyt _naimisiin_ kappalaisenne kanssa,
    olisin silti _karannut_ halvimman palkkalaisenne kanssa, jos
    olisin luullut siten voivani turvallisesti päästä takaisin
    rakastamaani köyhyyteen. Kuulin teidän kerran sanovan, herra, että
    joku mainio sotapäällikkö, joka saattoi elää palkohedelmillä,
    hyvinkin kykeni hylkäämään mahtavimmankin yksinvaltiaan lahjukset:
    ja koska elän tyytyväisesti halvimmankin mukaan, enkä katso
    olevani alhaisimmankaan aseman yläpuolella, niin toivon että minä
    myös kykenen kieltäytymään vaihtamasta hyveellisyyttäni kaikkiin
    Intian aarteisiin. Jos käyn ylpeäksi ja koreita vaatteita ja
    ulkonaisia helyjä haluavaksi (joksi toki en ikänä muuttune), niin
    silloin voinen tärkeimpänä hyvänä tavoitella moisia koristeita ja
    niiden tähden hyljätä hyvän maineen ja loukkaamattoman
    hyveellisyyden arvokkaammat kaunistukset.

    Sallikaa minun, arvoisa herra, vastauksena viittaukseenne, että
    vuosikauden kuluttua kenties minut naisitte, jos jatkuvasti
    käyttäydyn hyvin, sanoa että _tämä_ tehoo minuun jos mahdollista
    vielä vähemmän kuin kaikki muu mitä olette sanonut. Sillä
    ensiksikin loppuu kaikki ansiokkuuteni ja kaikki hyvä käytökseni,
    mikäli minulla _nyt_ niitä on, samalla hetkellä kun teidän
    ehdotuksiinne suostun. Ja kaukana siitä, että sellaista kunniaa
    _odottaisin_, päin vastoin lausun että olisin siihen mitä
    _ansiottomin_. Mitä sanoisi maailma, jos te naisitte porton? Jos
    teidän arvoisenne herrasmies ei ainoastaan kumartuisi
    alhaissäätyisen Pamelan, vaan halpasyntyisen ilotytön puoleen?
    Niin vähän kuin maailmaa tunnenkin, hyvä herra, ei minua noin
    huonosti peitetyllä syötillä pyydystetä!

    Kauhea on kumminkin ajatus, että minä, köyhä, heikko, ystävätön,
    onneton tyttö, olen liian täydellisesti teidän vallassanne! Mutta
    sallikaa minun, arvoisa herra, nyt kirjoittaessani polvilleni
    langenneena rukoilla, että tarkoin punnitsette asiaa, ennen kuin
    päätätte saattaa minut turmioon. Tähän asti, herra, vaikka
    olettekin rientänyt pitkiä askeleita tämän katalan synnin
    tekemistä kohti, olette kuitenkin vielä _tällä_ puolella
    kynnyksen, joka eroittaa aikomusta teosta. Kun se kerran on tehty,
    ei sitä voi mikään peruuttaa! Ja mikä on voitonriemunne silloin?
    Mitä kunniaa tuottaa teille näin heikolta viholliselta riistetty
    saalis? Sallikaa minun vain nauttia köyhyyttäni kunnialla,
    ainoastaan sitä anon; ja silloin _siunaan_ teitä ja _rukoilen_
    puolestanne elämäni joka hetkellä! Ajatelkaa, oi ajatelkaa ennen
    kuin on myöhäistä, mitkä tunnonpistokset ja mikä katkera katumus
    vaivaa teitä kuolinhetkellänne, kun tulette ajatelleeksi että
    olette tärvellyt ehkä sielun ja ruumiin tyttö-poloiselta, jonka
    ainoana ylpeytenä oli hänen hyveellisyytensä! Ja kuinka hyvillänne
    olettekaan, jos tuolla peloittavalla hetkellä päinvastoin voitte
    vierittää päältänne syytöksen tästä inhasta rikoksesta ja omasta
    puolestanne vedota siihen, että sallitte onnettoman raukan
    hartaiden rukousten vaikuttaa itseenne, joten jäitte itse
    viattomaksi ja säästitte hänenkin tahrattomuutensa! Saakoon Jumala
    kaikkivaltias, jonka armo äskettäin pelasti teidät hukkumasta
    syvään virtaan (mistä toivon teidän antavan minulle syytä itseänne
    onnitella!) koskettaa sydäntänne minun hyväkseni, ja pelastakoon
    hän _teidät_ tästä synnistä ja _minut_ tästä turmiosta! Hänen
    haltuunsa minä jätänkin asiani; ja hänelle minä annan kunnian ja
    rukoilen edestänne yöt päivät, jos minun sallitaan tästä suuresta
    pahasta pelastua! _Ahdistettu, mieleltään murtunut
    palvelija-raukkanne_.

Jäljensin tämän teidän luettavaksenne, rakkaat vanhempani, siltä
varalta että konsaan saan onnen jälleen nähdä teidät (sillä minä
toivon teidän hyväksyvän käytökseni); ja illalla sir Simonin
lähdettyä hän lähetti minua noutamaan. "No", kysyi hän, "oletko
miettinyt ehdotuksiani?" -- "Olen, arvoisa herra", sanoin minä,
"olen kyllä; ja tuossa on vastaukseni; mutta älkää lukeko sitä
minun nähteni, pyydän". -- "Johtuuko ujoudesta", kysyi hän, "vai
itsepäisyydestäsi, ettet haluaisi minun lukevani sitä sinun ollessasi
saapuvilla?" Aioin lähteä pois, mutta hän sanoi: "Älä nyt juokse
karkuun; minä en lue sitä ennen kuin olet lähtenyt. Mutta", hän
lisäsi, "sano minulle, Pamela, suostutko ehdotuksiini vai etkö?"
-- "Hyvä herra", vastasin minä, "kyllähän sen pian näette; pyydän
ettette pidätä minua"; sillä hän tarttui käteeni.

Hän sanoi: "Harkitsitko tarkoin, ennen kuin vastasit?" -- "Kyllä
harkitsin, herra", virkoin minä. -- "Jollei se ole sellaista, minkä
luulet minua miellyttävän", jatkoi hän, "niin ota se takaisin, rakas
tyttöseni, ja punnitse uudestaan. Sillä jos saan tämän lopullisena
vastauksenasi enkä siitä pidä, niin olet hukassa. Minä näet en tahdo
viheliäisesti kerjätä, kun voin käskeäkin. Sävystäsi päättäen",
lopetti hän, "pelkään ettei vastauksesi ole mieleni mukainen: ja
sanonpa sinulle, etten voi sietää epäystä. Jos tarjoamani ehdot eivät
ole riittäviä, niin korotan ne kahteen kolmannekseen kartanostani;
sillä", sanoi hän ja vannoi kauhean sadatuksen, "minä en voi elää
ilman sinua ja asian mentyä näin pitkälle _en tahdokaan_!" Ja niin
hän sieppasi minut syliinsä aivan säikähdyttävän rajusti ja suuteli
minua pariin kolmeen kertaan.

Pääsin hänen käsistään, juoksin ylikertaan, menin komerooni ja olin
kovin levoton ja peloissani.

Tunnin kuluttua hän kutsui rouva Jewkesin alas luokseen! Ja kuulin
hänen olevan vimmatusti vihoissaan -- kaikki minun raukan tähteni!
Emännöitsijä kuului haastavan, että se oli hänen oma syynsä: kaikki
valitteluni ja nurjuuteni muka loppuisi, jos hän kerran olisi
päättäväinen; ja sanoi hän muutakin hävytöntä ja pahentavaa. Olen
päättänyt tänä yönä olla menemättä vuoteeseeni, jos voin sen välttää!
Tyynny, tyynny, vavahteleva sydän-poloiseni! Mihin minä joudunkaan!



VÄHÄÄ VAILLA KELLO KAKSITOISTA LAUVANTAI-YÖNÄ.


Hän lähetti rouva Jewkesin luokseni kello kymmeneltä käskemään, että
saapuisin hänen puheilleen! "Minne?" kysyin. -- "Näytän sinulle",
vastasi hän. Astuin kolme tai neljä askelmaa alaspäin ja näin hänen
menevän isännän kamaria kohti, jonka ovi oli auki. Silloin sanoin:
"En voi sinne tulla!" -- "Älä ole hupsu", tiukkasi hän, "tulehan
toki; ei sinulle mitään pahaa tehdä". -- "Ei", vastustin minä, "sinne
en voi tulla, en vaikka kuolisin". -- Kuulin isäntäni sanovan:
"Laittakaa hänet tulemaan tai muutoin hänen käy huonosti. En voi
sietää, että häntä itse taivuttelisin!" -- "Ka, minä en voi tulla",
vastasin, "en tosiaan voi"; ja niin menin jälleen ylös komerooni,
odottaen että minut raahattaisiin sieltä väkisin.

Mutta rouva Jewkes tuli pian perässä ja käski minun kiirehtiä
vuoteeseen. Minä sanoin: "En tahdo mennä nukkumaan tänä yönä, se on
varma!" -- "Silloin", uhkasi hän, "sinut _pakoitetaan_ vuoteeseen;
ja Nan ja minä riisumme sinut". Tiesin etteivät rukoukset eivätkä
kyyneleet liikuttaisi tätä tunnotonta naista ja sanoin senvuoksi:
"Olen varma että päästätte isäntäni sisälle, ja silloin minut perii
tuho!" -- "Perii sinut mikä", sanoi hän, mutta tahtoi vakuuttaa
minulle isäntäni olevan minulle liian kiukuissaan lyöttäytyäkseen
niin tuttavalliseksi minua kohtaan! "Ah", sanoi hän, "kyllä sinut
pian toisella tavalla huolletaan, sen voin lohdutukseksesi mainita,
ja toivoakseni _aviomiehesi_ saa sinut tottelemaan, vaikkei kukaan
muu saa". -- "Ei mikään aviomies ilmoisna ikänä", vastasin minä, "voi
pakoittaa minua väärään tai alhaiseen tekoon". Hän sanoi että se pian
saataisiin nähdä: ja samassa tuli Nan sisälle. "Mitä!" huudahdin
minä, "saanko minä taas _kaksi_ vuodetoveria, vaikka yötkin ovat niin
helteiset?" -- "Niin saat, liukastelija", sanoi hän, "kunnes tulee
_yksi hyvä_ vuodetoveri meidän asemestamme". -- "Älkää puhuko minulle
rivouksia, rouva Jewkes", kielsin minä. "Huomaan teidän jälleen
alottavan; ja kenties tulen taaskin loukanneeksi teitä; sillä pahoja
töitä lähinnä ovat pahat sanat: niitähän ei voisi lausua, jollei
niitä olisi sydämessä."

"Tule vuoteeseen, puhtauden perikuva!" komensi hän. "Kaiketi sinä
olet aivan verraton lajiasi." -- "En todellakaan voi käydä makuulle",
intin minä; "eikä teille siitä mitään haittaa ole, että sallitte
minun istua kaiken yötä isossa tuolissa!" -- "Nan", käski hän, "riisu
nuori mamselimme. Jos hän rimpuilee, niin minä autan sinua; ja jollei
kumpikaan meistä kykene sitä hälinättä tekemään, niin pyydämme
isäntääni toimittamaan sen meidän puolestamme; vaikka", paransi hän,
"monsieur Colbrandillehan se tehtävä paremmin soveltuukin!"

"Olette kovin paha", soimasin minä. -- "Tiedän sen", vastasi
hän; "olenhan minä Jezebel ja lontoolainen ilotyttö". -- "Olitte
suurenmoinen kertoessanne isännälleni kaiken tuon joutavan",
huomautin; "mutta ette kertonut hänelle, kuinka minua löitte". --
"En, karitsaiseni", sanoi hän (en ollut kuullut sitä sanaa pitkään
aikaan), "sen minä jätin sinun kerrottavaksesi; ja sinä olisit sen
juuri lavertanutkin, jollei _korppikotka_ olisi asettunut _suden_
puolelle ja käskenyt viattoman _karitsa-paran_ vaieta!" -- "Niin,
niin", vastasin minä, "en välitä teidän irvistelyistänne, rouva
Jewkes. Vaikken voi täällä saada oikeutta enkä armoa ja vaikkei minun
puolusteluani kuunnella, tulee ehkä aika, jolloin sitä _kuunnellaan_
ja jolloin rikoksenne teidät mykistää!" -- "Ai, kuinka nokkelaa!"
sanoi hän; "ja _korppikotkan_ myös! Täytyykö meidän molempain
mykistyä? Kah, karitsaiseni, siitä tulee somaa! Silloin", lisäsi
häijyläinen, "saat yksinäsi puhua mielin määrin! Kuinka silloin
sievän karitsan kieli määkineekään _viattomuutta, hyveellisyyttä_ ja
_kunniallisuutta_, kunnes koko tutkinto on lopussa!"

"Te olette todellakin kauhea nainen", sanoin minä; "jos vähääkään
ajattelisitte tulevaa maailmaa, ette voisi tuohon tapaan pilkata.
Mutta eipä ihme! -- Tästä näen, minkälaisiin käsiin olen joutunut!"
-- "Niin, siitä näet", virkkoi hän; "mutta minä pyydän, että
riisuudut ja tulet vuoteeseen, tai muutoin luulen ettei viattomuutesi
voi suojella sinua _vielä pahemmista_ käsistä". -- "Minä tulen",
mukausin, "jos sallitte minun pitää avaimet omassa kädessäni;
muutoin en vapaaehtoisesti taivu". -- "Niin", sanoi hän, "ja sitten
joku uusi juoni, uusi pakoyritys!" -- "Ei, ei", vakuutin minä,
"kaikki yritykseni ovat ohi, uskokaa minua! Sallikaahan minun pitää
avaimet, niin käyn levolle." Hän tuli luokseni ja otti minut isoille
käsivarsilleen kuin olisin ollut höyhen ja sanoi: "Teen tämän
näyttääkseni sinulle, kuinka vähän voit minua vastustaa, jos haluan
käyttää voimaa; äläkä siis, karitsaiseni, sano sudellesi: 'Minä _en
tahdo_ tulla vuoteeseen'!" Sitte hän laski minut alas ja taputti
minua kaulalle: "Hei", huudahti hän, "sinä olet tosiaan sievä olento,
mutta kovin itsepäinen, kovin oikullinen! Jos voimasi vain olisi sen
mukainen, niin karkaisit meidän kaikkien kanssa ja ottaisit vielä
tämän ison talonkin selkääsi! -- Mutta riisuudu, riisuudu, sanon
minä."

"Niin", haastoin minä, "näen että onnettomuuteni tekee teidät hyvin
hilpeäksi ja sukkelaksikin; mutta minä _pidän teistä_, jos tahdotte
myöntyä oikkuuni ja antaa minulle kamarin ovien avaimet". -- "Onko
_varmaa_ että pidät minusta?" kysyi hän. "Puhu nyt omantuntosi
mukaan!" -- "Ka", vastasin minä, "älkää nyt sentään noin tiukatko;
ette sitä tekisikään, ellette luulisi antaneenne aihetta epäilyyn!
Mutta minä tahdon pitää teistä niin paljon kuin voin! En halua ehdoin
tahdoin valehdella; ette minua silloin uskoisikaan, kaiken pahan
kohtelunne jälkeen." -- "No", sanoi hän, "tuo on rehellistä puhetta,
sen myönnän; mutta, Nan, vedähän nuoren mamselimme jaloista kengät ja
sukat."

-- "Ei, älkää, pyydän", vastustin minä, "tulen kyllä kohta
vuoteeseen, koska minun täytyy", ja niin lähdin komerooni
riimustelemaan hiukan tästä joutavasta pärpätyksestä, ja kun rouva
Jewkes kaikin mokomin vaati, täytyi minun mennä makuulle; mutta jätin
hiukan vaatteita ylleni, kuten edellisenäkin yönä. Ja hän salli minun
pitää molemmat avaimet; kaksinkertaisessa ovessa on näetten kaksi
lukkoa. Sitte minä hiukan nukahdinkin sinä yönä, kun en kahteen tai
kolmeen yöhön sitä ennen ollut saanut unta silmiini.

En voi käsittää mitä hän hautoo mielessään; Nan yritti pari
kertaa hiukan puhua, mutta hän ehkäisi heti ja sanoi: "Kuulepas
nyt, hälläkkä, älä ollenkaan avaa suutasi minun edessäni: ja jos
mamseli Pamela tekee sinulle mitä hyvänsä kysymyksiä, älä vastaa
hänelle sanaakaan minun täällä ollessani!" Hän kyllä onkin kovin
korskea nainen palvelijattaria kohtaan; se on aina kuulunut hänen
ominaisuuksiinsa. Oi, kuinka erilainen hyvästä rouva Jervisistä joka
suhteessa!



SUNNUNTAI-AAMUNA.


Päähäni pälkähti ajatus: en tarkoittanut mitään pahaa, mutta hieman
rohkeatahan se oli. Sillä nähdessäni isäntäni pukeutuvan kirkkoon
mennäkseen ja hänen vaunujaan säälittävän valmiiksi minä menin
komerooni ja kirjoitin:

_"Tämän seurakunnan esirukouksia anotaan hartaasti eräälle
hyvinarvoiselle ja kunnioitettavalle herrasmiehelle, joka on
kiusauksessa käyttää suurta valtaansa turmellakseen köyhän,
ahdistetun, arvottoman neitseen."_ Ja sitten:

_"Tämän seurakunnan esirukouksia anoo hartaasti köyhä ahdistettu
tyttö-poloinen hyveellisyytensä ja viattomuutensa säilyttämiseksi."_

Rouva Jewkes saapui. "Aina raapustelemassa", virkkoi hän tahtoen
nähdä kirjoitukseni; ja suoraa päätä -- ennen kuin juuri mitään
ennätin sanoa -- hän vei sen alas herralle. Tämä vilkaisi siihen
ja lausui: "Sanokaa hänelle että hän pian saa nähdä, kuinka hänen
rukouksiinsa vastataan. Hän on hyvin rohkea: mutta koska hän on
hyljännyt kaikki suosionosoitukseni, ei tilinteko kaikesta ole
kaukana." Minä katsoin hänen jälkeensä ikkunasta, ja hän oli
ihastuttavasti puettu. Hän on komea, hieno herrasmies! Mikä vahinko,
ettei hän ole sydämeltään yhtä hyvä kuin ulkonäöltään! -- Miksi
en voi häntä vihata? -- Mutta älkää käykö levottomiksi, jos tämän
kyhäykseni näette; sillä on mahdotonta että häntä rakastaisin, kun
hänen paheensa hänet kauttaaltaan _rumentavat_, niin sanoakseni.

Isäntäni lähetti sanomaan, ettei hän tule kotiin päivälliselle:
kaiketi hän aterioitsee sir Simon Darnfordin luona. Olen kovin
huolissani poloisen herra Williamsin tähden. Matami Jewkes sanoo
että hän on yhä pidätettynä ja kovin alla päin. Kaikkiin hänen
kärsimyksiinsä olen minä syypää: se surettaa minua kovin. Isäntäni
kuuluu vaativan häneltä rahojansa: se on perin kovaa, sillä hän
antoi pastorille kolme viidenkymmenen punnan rahaerää, jotka toinen
otaksui palkkioksi kolmivuotisesta virantoimituksestaan. Mutta
heidän keskensä ei ollut mitään sopimusta, ja hän oli kokonaan
riippuvainen isäntäni suosiosta. Sitä jalomielisempää menettelyä oli
hänen antautumisensa näihin vaaroihin ahdistetun viattomuuden tähden!
ja minä toivon hänen aikanaan saavan ansaitun hyvityksensä. Voi
minua! En uskalla puhua hänen puolestaan: se nostattaisi ahdistajani
mustasukkaisuutta vielä enemmän, eikä minusta ole omankaan hätäni
keventäjäksi.



SUNNUNTAI-ILTANA.


Rouva Jewkes on saanut jonkun rivin isännältäni; en osaa arvata,
mitä on tapahtunut, sillä hänen vaununsa tulivat kotiin ilman häntä.
Mutta emännöitsijä ei tahdo kertoa minulle mitään, joten on turha
häneltä kysyäkään. Minä niin pelkään vehkeitä ja kujeita, etten
tiedä mitä tehdä! Kaikkea minä epäilen; sillä mitä voin ajatella
nyt, kun epäsuosioni on tunnustettu? Epäilemättä yritetään pahinta.
Voin ainoastaan vuodattaa sieluni rukouksessa Jumalan eteen anoen
hänen siunattua suojelustaan; mutta jos minun täytyy kärsiä, älköön
minun annettako pitkää aikaa surussani elää! Älköön Jumala kuitenkaan
salliko minun synnillisesti lyhentää elämääni!

Tuo nainen jätti isäntänsä lähettämän kirjeen kamarin pöydälle, ja
minä salpasin itseni huoneeseen, kunnes olin ehtinyt sen jäljentää.
Riveistä näette, kuinka käteni vapisi. Toivon poloisen herra
Williamsin vapaaksi päästämistä; mutta tämä kirje tuottaa minulle
sydämenkivistystä. Kuitenkin siirtyy turmioni uhka vielä päivää
tuonnemmaksi, Jumalan kiitos.

    ROUVA JEWKES,

    Minua on niin kiihkeästi suostuteltu Williamsin asiassa, että
    lähden ehtoopäiväksi Stamfordiin sir Simonin vaunuissa pastori
    Petersin kanssa, joka on hänen välittäjänsä; enkä palaa ennen kuin
    huomenillalla, jos silloinkaan. Mitä holhottiinne tulee, olen
    häneen kerrassaan julmistunut: hän on niskoitellut yli aikansa, ja
    jos hän nyt tahtoisikin hyväksyä ja allekirjoittaa pykäläni, on se
    myöhäistä. Kenties saan papilta jotakin kuulla; ja palattuani
    annan tytön tietää, että mikään hänen kiehtova herttaisuutensa ei
    voi pelastaa häntä kohtalosta, joka häntä odottaa. Mutta älkää
    hiiskuko hänelle mitään tästä, jotta hän ei säikähtyneessä
    mielessään ryhtyisi vehkeisiin ja kolttosiin. Älkää millään
    ehdolla uskoko häntä kahden kesken kanssanne yöksi, jottei hän
    hupsussa yltiöpäisyydessään yrittäisi ikkunasta ulos: sillä minä
    vaadin hänet teidän käsistänne. _Teidän j.n.e._

Olin hädin saanut tämän jäljennetyksi ja laskenut kirjeen paikoilleen
sekä päästänyt oven salvasta, kun hän tuli ylös kovin kuohuksissaan
pelosta, että olin sen ehkä nähnyt. Mutta kun minä olin komerossani
ja kirje samassa paikassa mihin hän oli sen jättänyt, ei hän
epäillyt. "Oh", puhkui hän, "pelkäsin sinun nähneen isäntäsi
kirjeen, jonka huolimattomasti jätin pöydälle". -- "Jospa olisin sen
tiennyt!" virkoin minä. -- "Ka", sanoi hän, "jos olisitkin, niin et
kai olisi yrittänyt lukea minun kirjeitäni?" -- "Olisin kyllä tällä
kertaa, jos se olisi osunut silmiini", vastasin. "Antakaa minun se
nähdä." -- "Ah", sanoi hän, "toivon Williams-poloisen onnellisesti
selviytyvän: herra kuuluu lähteneen sopimaan hänen kanssansa, ja se
on kyllä oikein hyvä asia. Kieltämättä", lisäsi hän, "on hän perin
hyväluontoinen herrasmies ja hyvin anteeksiantavainen!" -- "No, mutta
kuinka hän voi sopia pastorin kanssa?" kysyin ikäänkuin en olisi
mitään tiennyt. "Eikö herra Williams ole Stamfordissa?" -- "On",
vastasi hän, "niin luulen: mutta pastori Peters ajaa hänen asiaansa,
ja isäntämme on matkustanut hänen mukanaan Stamfordiin eikä palaa
tänä iltana. Meillä ei siis ole muuta tekemistä kuin syödä aikaisin
illallisemme ja mennä levolle." -- "Voi, se on onnellista", sanoin
minä, "ja toivon tänä yönä saavani virkistävää unta". -- "Niin voisit
saada joka yö", selitti hän, "jollet turhia pelkäisi. Sinä pelkäät
ystäviäsi, kun ketään ei ole lähelläsi." -- "Niin, se on totta",
myönsin; "ketään ei ole lähelläni".

Minulla on siis vielä yksi hyvä, kunniallinen yö edessäni; millainen
seuraavasta koituu, sitä en tiedä. Koetan siis nukkua hyvin,
voidessani olla hiukan levollisena. Senvuoksi sanon tässä: "Hyvää
yötä, rakkaat vanhempani"; sillä minulla ei ole mitään enempää
kirjoitettavaa tänä iltana; ja vaikka hänen kirjeensä kauhistuttaa
minua, tahdon kuitenkin olla niin reipas kuin voin, jottei matami
aavista minun sitä nähneen.



TIISTAI-ILTANA.


Vastedes epäilen aina enimmin, milloin kaikki näyttää kauneimmalta.
Voi tytär-parkaanne! Mitä onkaan hän saanut kärsiä sen jälkeen kun
sunnuntai-iltana kirjoitin! Pahimman koettelemukseni ja kamalamman
vaarani! Oi, kuinka minua puistattaa kertoessani teille mitä tänä
hirmuisena väliaikana on tapahtunut! Sillä ettekö te, rakkaat
vanhempani, säikähtyne liiaksi ja eikö hätäni koskene teihin
liian kovin, kun ilmoitan teille, että hänen matkansa Stamfordiin
olikin pelkkää inhoittavaa teeskentelyä? Hän näetten tuli salaa
kotiin, ja vähällä piti, ettei saanut kaikkia viheliäisiä aikeitaan
toteutetuiksi ja turmiota tytär-poloisellenne, vieläpä sellaisen
juonen avulla, jota en laisinkaan osannut aavistaa; ja, oh, mitä
halpamaista ja epänaisellista osaa tuo kurja heittiö, rouva Jewkes,
siinä esittikään!

Lopetin viime kyhäilyni ilmoittamalla teille, kuinka mielissäni
olin, että hyveellisyyttäni uhkaava vaara vielä siirtyi yökautta
tuonnemmaksi. Mutta minulla oli vähemmän riemuitsemisen syytä kuin
koskaan, kuten voitte päättää siitä mitä jo sanoin. Lukekaa siis
kauhea kertomukseni sellaisena kuin sen osaan esittää.

Palvelijatar Nan on hiukan juomahimoinen, jos saa väkeviä käsiinsä;
ja joko sattumalta tai luultavastikin tahallaan jätti rouva Jewkes
hänen saataviinsa pullollisen kirsikkaviinaa, josta tyttö joi
jonkun verran enemmän kuin hänen olisi sopinut. Kun hän sitte tuli
sisälle kattamaan pöytää, niin rouva Jewkes huomasi sen ja torui
häntä pahanpäiväisesti; sillä hänellä on itsellään liian paljon
vikoja, jotta voisi sietää mitään samanlaisia kenessäkään toisessa,
mikäli kykenee sen estämään. Ja hän käski tytön illallista syötyämme
korjata luunsa näkyvistään ja mennä levolle nukkumaan viinanhöyrynsä
pois ennen kuin me tulisimme vuoteeseen. Tyttö-raukka lähti siis
ylikertaan ja mutisi mennessään.

Noin kahta tuntia myöhemmin eli kellon lähetessä yhtätoista rouva
Jewkes ja minä menimme vuoteeseen; ja minä olin kovin hyvilläni
ihanasta yöstä, mikä minua muka odotti. Lukitsimme molemmat ovet ja
näimme Nan-pahaisen, niinkuin luulin (mutta oi! se olikin kauhea
isäntäni, kuten kohta saatte kuulla) istuallaan sikeässä unessa,
vaipuneena nojatuoliin huoneen pimeässä nurkassa, esiliina pään ja
kaulan yli heitettynä. Rouva Jewkes sanoi: "Siihen sen epaton nyt
piti nykertyä sensijaan että nukkuisi vuoteessa! Tiesinkin", jatkoi
hän, "että hän oli ottanut melko annoksen". -- "Menen herättämään
hänet", tarjousin minä. -- "Ei, älä huoli", kielsi hän; "nukkukoon
vaan, meidän on parempi maata kaksistaan". -- "Niin onkin", myönsin
minä; "mutta eikö hän vilustu?"

Rouva Jewkes meni toiseen asiaan: "Toivoakseni ei sinulla ole
mitään kirjoittelemista tänä iltana?" -- "Ei ole", vastasin minä,
"tulen teidän kanssanne hetikohta vuoteeseen, rouva Jewkes". --
"Ihmettelen", puhui hän. "mistä saatkaan niin paljon kirjoittamisen
aihetta; ja varmaan sinulla on paremmat kynävehkeet ja enemmän
paperia kuin tiedänkään. Olinkin aikonut penkoa kompeitasi ja
olisin sen tehnyt, jollei herra olisi saapunut; sillä minä huomasin
särkyneen teekupin ja sen pohjalla mustetta, ja se herätti epäluuloa!
Mutta kun hän on tullut, tutkistelkoon hän puuhailuasi, jos tahtoo;
ja jos petät häntä, niin se on hänen oma vikansa."

Kaiken aikaa me olimme riisuutumassa. Minä huokaisin syvään. "Mitä
sinä huokailet?" kysyi hän. "Ajattelen, rouva Jewkes", vastasin,
"mitä surullista elämää vietän ja kuinka kova on osani. Varmaankin
on varkauteen antautuneen pahantekijän paljoa parempi olla kuin
minun, syyllisyydentuntoa lukuunottamatta; luulen että pitäisin
armona, jos minut hirtettäisiin tieltä pois, mieluummin kuin eläisin
tässä hirveässä pelossa." Kun minua ei unettanut ja olin puheliaalla
tuulella, aloin esittää pikku elämäkertaa itsestäni, niinkuin kerran
ennen rouva Jervisille, tähän tapaan:

"Minullahan oli köyhät kunnolliset vanhemmat", alotin. "He
juurruttivat huolellisesti mieleeni hyviä periaatteita, kunnes
vartuin lähes kahdentoista vanhaksi, ja opettivat minut pitämään
hyvyyttä ja köyhyyttä elämän korkeinta asemaa parempina. Omalla
käytöksellään ja esimerkillään he vahvistivat opetuksensa; sillä
viime vuosina he olivat kovin köyhiä, mutta aina yhtä ilmeisen
kunniallisia, niin että _rehellinen kuin kunnon Andrews_ kuultiin
paikkakunnalla usein sananpartena."

-- Ja sitte, jatkoin, tulee rakas hyvä emäntä-vainajani, mieltyy
minuun ja sanoo että hän tahtoo kasvattaa ja hoivata minua, jos olen
kiltti tyttö. Hän antoi minun oppia laulua, tanssia ja soittamaan
spinettiä kaihonhetkiensä huojennukseksi. Ja hän opetti minulle
myös kaikenlaista hienoa ompelutyötä; mutta yhä hänkin varoitteli:
_Hyvä Pamelani, ole siveellinen ja pidä miehet loitolla_. -- Niin
toivoakseni olinkin, ja loitolla ne pidin; ja kuitenkin, vaikka itse
sanon, he kaikki rakastivat minua ja pitivät kunniassa, ja olisivat
tehneet mitä hyvänsä puolestani niinkuin olisin ollut säätyläisnainen.

-- Mutta sitten, mitä sitten tulee? Niin, Jumala suvaitsee ottaa
hyvän emäntäni; ja sitte saapuu isäntäni, ja mitä hän sanoo? Kah,
jokseenkin näin: _Älä ole hyveellinen, Pamela_.

-- Täten olen elänyt kuusitoista vuotta siveellisenä ja
hyvämaineisena; ja yhtäkkiä, juuri kun olen oppinut käsittämään
mikä on hyvää ja mikä pahaa, täytyy minun luopua kaikesta hyvästä,
kaikesta kuudentoista vuoden viattomuudesta, josta minun lähinnä
Jumalan armoa oli kiitettävä etupäässä vanhempiani sekä emäntäni
oikeita ohjauksia ja esimerkkiä, ja valita paha, siten hetkisessä
muuttuen viheliäisimmäksi kaikista luoduista! Ja miksi tämä kaikki?
tahtoisin kysyä. Kah, tosiaan, parin jalokivi-korvarenkaan,
kaulakoristeen ja sormeeni sovitettavan timanttikalleuden vuoksi,
jotka eivät minulle sovi, ja saadakseni muutamia joutavia
hienoja pukuja, jotka niitä käyttäessäni tekisivät aikaisemman
köyhyyteni entistä naurettavammaksi jokaisen silmissä, ken
minut näkisi, varsinkin kun saisivat tietää ne alhaiset ehdot,
joiden perusteella niitä käytän. Mutta luvattiin toki iso käärö
kultarahojakin, en muista kuinka monta; sillä vaikka niitä olisi
ollut kymmenkertaisesti, eivät ne olisi merkinneet niin paljoa kuin
ne rehellisesti saadut kuusi guineaa, jotka te, rouva Jewkes, minulta
puijasitte.

-- Oh, taattiinhan minulle vielä suuri vuotuissumma, kuinka
monta puntaa se olikaan, eläkkeekseni; ja isäpoloiseni (siinä
se iva juuri olikin!) piti tulla hyljätyn ilotytön, tyttärensä,
taloudenhoitajaksi; ja (siinä taaskin iva!) hyväsydäminen, laupias
kunnon isäntäni antaisi vielä kaikki rikkomuksenikin anteeksi!

-- Niin, kyllä kestäisi kiittää häntä tosiaankin tyhjästä. Ja miksi,
kysyn, kaikki nämä väkivaltaisuudet? Kah, siksi että rohkenen pysyä
kiinni minulle opetetuissa hyvissä neuvoissa, kuuntelematta uutta
oppia, joka olisi kumonnut kaiken ennen saamani; siksi, etten
ollut tyytyväinen, kun minut viekkaudella tuotiin tänne tärviölle
saatettavaksi, vaan pyrin vähäisellä älylläni välttämään vaaraa ja
säilyttämään itseni hyveellisenä.

-- Sitte hän kerran oli mustasukkainen John-paralle, vaikka tiesi,
että John oli hänen oma kätyrinsä ja auttoi minun pettämisessäni.

-- Ja hän osoittautui häikäilemättömän julmaksi poloiselle pastori
Williamsille, jonka tämä hyvä ja laupias isäntä on raahauttanut
tyrmään; ja mistä hyvästä? Ka, toden totta siksi, että hän Herran
palvelijana ja hyvänä miehenä vaelsi Jumalan pelvossa ja oli
valmis uhraamaan kaikki toivomansa edut ahdistetun tyttö-raiskan
auttamiseksi.

-- Mutta epäilemättä minä olen röyhkeä, julkea, nenäkäs ja mitä
kaikkea, kun uskallan paeta varmaa turmiota ja pyrkiä pois
epäoikeutetusta vankeudesta; ja minun täytyi muka haluta naimisiin
pastorin kanssa, mikään ei sen varmempaa!

-- Vähäpätöisenpä elämänkumppanin hän olisi minusta saanut, jos
olisin suostunutkin; mutta hän tietää yhtä hyvin kuin _tekin_, etten
minä halunnut naimisiin _kenenkään_ kanssa. Tahdoin vain mennä
köyhien vanhempieni luo, saada vapauteni ja päästä tällaisesta
laittomasta pidätyksestä, johon minua ei olisi suljettu, ellen olisi
köyhä, avuton nuori tyttö ilman sellaisia ystäviä, jotka kykenisivät
hankkimaan minulle oikeutta.

-- Tässä, rouva Jewkes, sanoin, on tarinani kaikessa
lyhykäisyydessään. Olen kovin onneton nuori olento! Ja miksi sitä
olen? Siksi että isäntäni näkee minussa jotakin, mikä tällä hetkellä
viehättää hänen oikkujaan, ja koska en tahdo joutua tärviölle.
Senvuoksi minun täytyy ja minun pitää joutua turmioon! Ja tämä on
ainoa syy, minkä voi esittää.

Hän kuunteli puhettani siinä samalla riisuutuessani, eikä ollenkaan
keskeyttänyt; ja minä sanoin: "Kah, minun täytyy vilkaista noihin
molempiin komeroihin, koska yhäti muistelen toisessa kartanossa
tapahtunutta komeroseikkailua, vaikka hän on niin kaukana. Ja
tekeepä mieleni herättää tyttö-riepu." -- "Ei, älä suotta", ehätti
emännöitsijä, "jätä se. Olen hänelle kovin suutuksissani, eikä hän
siinä mihinkään haittaan joudu. Ja jos hän herää, niin hän osaa
varsin hyvin tulla vuoteeseen, kun kerran uuninkamanalla on kynttilä."

Katsahdin siis komeroihin ja polvistuin tapani mukaan rukoilemaan
omassani, aivan riisuutuneena, alusvaatteet kädessäni; ja palatessani
astuin nukkuvan tyttö-rukan ohi, kuten luulin. Mutta oi! vähänpä
aavistin, että siinä oli häijy, häijy isäntäni hänen hameessaan
ja alushameessaan ja hänen esiliinansa viskattuna kasvoille ja
hartioille. Mihin halpamaisiin keinoihin paholainen vietteleekään
palvelijansa alistumaan heidän inhoittavien pyrkimystensä
saavuttamiseksi!

Tällöin oli rouva Jewkes jo käynyt vuoteeseen, sen tuonnemmalle
puolelle, kuten hänen tapansa oli, jättääkseen tilaa
palvelijattarelle, kun tämä havahtuisi. Minä laskeuduin makuulle
aivan hänen viereensä ja kysyin: "Missä avaimet ovat? Vaikka",
lisäsin, "en tänä yönä ole niin pahoin peloissani". -- "Täällä",
sanoi paha nainen, "pane käsivartesi omani alle, niin löydät ne
ranteestani kuten tavallista". Tein niin, ja inhoittava vehkeilijä
piteli vasenta kättäni oikealla kädellään, oikean käsivarteni ollessa
hänen vasemman käsivartensa alla.

Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun sanoin: "Tuolla on
Nan-rukka jo hereillä; kuulin hänen liikahtavan." -- "Nukutaan pois",
kehoitti emännöitsijä, "älkäämme hänestä välittäkö: kyllä hän tulee
vuoteeseen, jahka täysin valveutuu". -- "Tyttö-poloinen", surkuttelin
minä, "olen varma, että hän tästä saa huomiseksi päänkivistyksen".

"Ole nyt vaiti", käski hän, "ja nuku; pidätät minua valveilla: en
ole ikänä nähnyt sinua noin puheliaalla päällä". -- "Älkää toruko",
pyysin, "tahtoisin kysyä vielä yhtä asiaa: luuletteko että Nan
saattoi kuulla minun puhuvan isäntäni tarjouksista?" -- "Ei, ei",
rauhoitti emännöitsijä, "hän oli sikeässä unessa".

"Olen iloinen siitä", sanoin, "sillä minä en tahtoisi paljastaa
isäntääni hänen tavallisille palkollisilleen; ja tiesinhän etteivät
hänen _kauniit_ pykälänsä olleet _teille_ tuntemattomia". Hän sanoi:
"_Kauniita_ pykäliä ne minusta olivatkin, ja sinä olit noiduttu, kun
et niihin suostunut. Mutta nukutaan jo."

Vaikenin siis, ja oletettu Nan (voi sinuas, häijy, kurja
juonittelijan lurjus! kuinka odottamaton salahanke tämä olikaan!)
näkyi heräävän; ja rouva Jewkes, kauhistuttava olento, kutsui: "No,
Nan, oletko vihdoinkin herännyt? Tulehan vuoteeseen; sillä mamseli
Pamela on puhetuulella, eikä tahdo vielä kotvan aikaan saada unen
päästä kiinni."

Silloin luuloteltu neitonen tuli vuoteen ääreen ja istahtaen
tuolille, missä uudin hänet kätki, alkoi riisuutua. Minä sanoin:
"Anne-parka, kai sinulla nyt on hirveätä päänkivistystä! Kuinka on
vointisi?" Hän ei vastannut sanaakaan, ja tuo häijyistä häijyin
nainen tokaisi: "Tiedäthän että olen kieltänyt häntä sinulle
vastaamasta." Juoni oli tietenkin jo punottu, kun hän edellisenä
iltana antoi tytölle ohjeensa.

Hän kuulosti hengittävän nopeaan ja kiihkeästi. "Tyttö-poloinen
tosiaan voi pahoin, rouva Jewkes", huomautin minä. "Mikä sinua
vaivaa, neitsyt Anne?" Eikä vaan mitään vastausta.

Värisen sitä kertoessani! Valeneitonen tuli vuoteeseen, mutta vapisi
kuin haavanlehti; ja minun hupakon kävi häntä kovin sääliksi.
-- Mutta kyllä oli julmalla pettäjällä syytäkin vavista kurjan
teeskentelynsä ja viheliäisten aikeittensa takia.

Mistä saan sanoja, rakas äiti (sillä isän ei pitäisi nähdä tätä
inhoittavaa kohtaa), kertoakseni sinulle lopun ja kuvatakseni
hämmennystäni, kun rikollinen roisto otti vasemman käsivarteni,
asettaen sen niskansa alle, kurjan parittajan pidellessä oikeatani;
ja sitte hän kietaisi kätensä vyötäisilleni!

"Hulluko on, tyttö!" äännähdin minä. "Kah, mitä nyt noin liki...!"
luullen yhä, että se oli Nan. Mutta hän suuteli minua peloittavan
kiivaasti, ja sitte hänen äänensä jyrähti korvaani kuin ukkonen:
"Nyt, Pamela, on uhkaamani kauhean tilinteon hetki tullut." Minä
kirkaisin niin ettei moista hädän parahdusta ole milloinkaan kuultu,
mutta ketään ei ollut minua auttamassa, ja molemmat käteni olivat
kytketyt, kuten sanoin. Varmaankaan ei ihmis-parka ole konsaan ollut
sellaisessa hirvittävässä tuskan järkkymyksessä kuin minä. "Katala
mies!" voihkaisin; "julma, inhoittava nainen! Jumala, hyvä Jumala!
tämän kerran, _vain tämän kerran!_ pelasta minut tästä ahdistuksesta
tai iske minut heti kuoliaaksi!" Ja sitte minä kiruin kirkumistani.

"Sananen vain, Pamela", haastoi hän; "kuule vain yksi sana; näethän
etten vielä yritä mitään". -- "Eikö ole _mitään"_, vaikeroitsin minä,
"että olette täällä vuoteessa? Molemmin pitelette käsistäni! Minä
kuuntelen, jos heti jätätte vuoteen ja viette tämän nais-kurjimuksen
luotani!"

Emännöitsijä sanoi (voi sitä sukupuolensa häpäisijää!): "Mitä teette,
hyvä herra, se tehkää: älkää siinä jahkailko. Hän ei voi kiljua
äänekkäämmin kuin on jo parkunut, ja hän käy tyynemmäksi, kun tietää
pahimman."

"Vaiti!" sanoi hätyyttäjäni hänelle. "Minun on virkettävä sinulle
sananen, Pamela! Näethän, olet nyt vallassani! Sinä et voi päästä
käsistäni tai auttaa itseäsi; enkä kuitenkaan ole yrittänyt tehdä
sinulle pahaa. Mutta jos itsepintaisesti kieltäydyt suostumasta
ehdotuksiini, niin en jätä tätä tilaisuutta käyttämättä. Jos
osoittaudut myöntyväiseksi, niin jätän sinut vielä."

"Hyvä herra", rukoilin minä, "jättäkää minut, niin tahdon tehdä mitä
hyvänsä minun vain tulisi tehdä". -- "Vanno minulle siis", kovisti
hän, "että suostut ehdotuksiini!" ja samassa (sillä tämä kaikki oli
vain kurjaa ilvettä) hän työnsi kätensä poveeni. Ponnistelusta ja
kauhusta menin tainnuksiin, enkä vähään aikaan tointunut, ja kun
kylmä hiki peitti ruumiini, niin he kumpikin luulivat minun olevan
kuolemaisillani. Enkä muista mitään muuta kuin että heidän vaivoin
saadessaan minut tajulleni rouva Jewkes istui pukimissaan vuoteen
toisella reunalla ja isäntäni toisella, niinikään puettuna, viitta
yllä ja tohvelit jalassa.

Pamela-rukkanne ei voi vastata tässä surkeassa tilassaan kokemastansa
pitelystä. Heidät nähdessäni kohottausin istualleni vuoteessa
ollenkaan välittämättä miltä näytin ja hartiat aivan paljaina,
isäntäni tyynnytellessä minua säälivin ja huolestunein ilmein.
Laskin käteni hänen suulleen ja hätäilin: "Oi, sanokaa minulle --
älkää sentään sanokokaan... miten on minun tässä käynyt?" Puhuin
aivan sekaisesti enkä tiennyt mitä sanoin; olin totisesti ihan
mielipuolisuuden partaalla.

Mitä juhlallisimmin ja katkerasti kiroten hän vannoi, ettei ollut
yrittänyt pienintäkään säädyttömyyttä; hän sanoi säikähtyneensä
kamalasta kohtauksestani ja luopuvansa hätyytyksestään. Ja hän
pyysi vain, että saisi nähdä minut levollisena ja rauhoittuneena,
vakuuttaen sitte jättävänsä minut ja menevänsä omaan vuoteeseensa.
"Niinpä viekää", vaikersin minä, "oi viekää mukananne pois tämä
naisista pahin, tämä kurja rouva Jewkes, osoittaaksenne todella, että
voin teitä uskoa".

"Ja heittäisikö teidän arvoisuutenne sikseen tällaisen tilaisuuden",
tokaisi paatunut hylky, "jonkun pyörtymiskohtauksen takia? --
Luulinpa teidän paremmin tuntevan naisväkeä. Näettehän että hän
jälleen voi aivan hyvin!"

Tämän minä kuulin; enemmänkin hän saattoi sanoa, mutta tuon
tunnottomuuden kuullessani ja isäntäni taaskin siepatessa minut
syliinsä menin toistamiseen tainnuksiin. Hiukan tointuessani näin
hänen istuvan siinä ja Annen pitelevän hajupulloa nenäni edessä,
mutta rouva Jewkes oli poissa.

Hän tarttui käteeni ja lausui: "Vakuutan sinulle, rakas Pamelani,
että jätän sinut sillä hetkellä kun näen sinut toipuneemmaksi
ja tyyntyneeksi. Nan tässä tietää ja voi kertoa sinulle, kuinka
huolestunut olen ollut. Vannon Jumalan edessä, etten ole tehnyt enkä
yrittänyt sinulle mitään säädytöntä, ja huomattuani rouva Jewkesin
sinulle niin vastenmieliseksi lähetin hänet palvelustytön vuoteeseen,
ja Nan makaa sinun kanssasi tämän yötä. Mutta lupaa minulle, että
rauhoitut; ja silloin lähden viipymättä."

"Mutta", epäilin minä, "eikö Nan myös pitele kättäni? Eikö hän päästä
teitä jälleen sisälle?" Hän vastasi: "Kautta taivaan, minä en enää
palaa tänä yönä. Riisuudu, Nan, mene vuoteeseen ja tee minkä voit
viihdytelläksesi tuota rakasta olentoa -- ja nyt, Pamela", hän lisäsi,
"anna minulle kätesi ja sano että suot minulle anteeksi, niin jätän
sinut lepäämään rauhassa".

Ojensin hänelle vapisevan käteni, jota hän suuteli, ja sanoin:
"Jumala antakoon teidän arvoisuudellenne anteeksi, mikäli _olette_
menetellyt oikein hädässäni, ja niin totta kuin _tahdotte_
rehellisesti pitää lupauksenne!" Hän poistui katuvan näköisenä; Nan
sulki ovet ja toi pyynnöstäni avaimet vuoteeseen.

Tämä, rakkaat vanhempani, oli mitä hirmuisin koetus. Vapisen vielä
sitä ajatellessani, enkä uskalla muistella kaikkia sen kamaluuksia.
Toivon että hän ei ole tehnyt itseänsä syypääksi säädyttömyyteen,
kuten minulle vakuuttikin; mutta minulla on syytä kiittää Jumalaa,
joka lannistamalla voimani ja häivyttämällä tajuni antoi minulle
mahdollisuuden säilyttää viattomuuteni ja silloin kun oma voimani ei
mitään merkinnyt osoitti suuruutensa minun heikkoudessani.

Olin niin voipunut koko maanantaipäivän, etten kyennyt nousemaan
vuoteestani. Isäntäni osoitti minua kohtaan suurta hellyyttä,
ja toivon että hän on todella pahoillaan ja että tämä oli hänen
viimeinen yrityksensä: mutta hän ei niin sano.

Hän tuli sisälle aamulla, heti kun kuuli oven avautuvan, ja minua
alkoi peloittaa. Hän pysähtyi hiukan loitommalle vuoteesta ja sanoi:
"Mieluummin kuin aiheutan sinulle pelkoa, olen tulematta lähemmäksi."
Minä sanoin: "Teidän arvonantonne, hyvä herra, ja armollisuutenne
on kaikki mitä pyydän." Hän istahti vuoteen vierelle ja kysyi
ystävällisesti vointiani; pyysi minua rauhoittumaan ja sanoi että
vielä näytin hiukan säikkyneeltä. Sanoin siihen: "Pyydän, hyvä herra,
älkää antako minun enää nähdä sitä katalaa rouva Jewkesia: en voi
sietää hänen kasvojaan."

"Hän ei tule lähellesi koko tänä päivänä, jos lupaat rauhoittua."
-- "Sitte minä yritän, herra." Hän puristi kättäni hyvin hellästi
ja rneni ulos. Mikä muutos hänessä näkyykään tapahtuneen! Jospa
se olisi pysyväinen! -- Mutta, ah! hän näkyy vain muuttaneen
menettelytapaansa, ja aavistelen hänen pysyvän häijyssä aikeessansa.

Kuultuaan että olin jalkeilla, lähetti isäntäni tiistaina kello
kymmenen tienoissa noutamaan minut alas arkitupaan. Minut nähdessään
hän virkkoi ensi sanoikseen: "Tule lähemmäksi, Pamela." Minä
tottelin, ja hän tarttui käteeni virkkaen: "Alat jälleen näyttää
reippaalta: se ilahduttaa minua. Sinua pikku letukkaa, kylläpä
minut säikähdytit sunnuntai-yönä!" -- "Hyvä herra", sanoin minä,
"älkää mainitko siitä yöstä, pyydän"; ja silmäni vettyivät sitä
muistellessani, ja minä käänsin pääni sivulle.

Hän haastoi: "Suohan minulle hiukan luottamusta. Tiedän mitä nuo
ihastuttavat silmät tarkoittavat; sinun ei tarvitse mitään selittää.
Sillä minä vakuutan sinulle, että niin pian kun näin että äkkiä
kalpenit, kylmä hiki helmeili sieville kasvoillesi ja sinä menit
tainnuksiin, minä lähdin vuoteesta ja rouva Jewkes samoin. Puin
yönutun ylleni, ja hän nouti hajupullonsa, ja molemmin teimme
minkä voimme sinua toinnutellaksemme. Intohimoni hukkui kokonaan
huolehtimiseen toipumisestasi; sillä minä en ole eläissäni nähnyt
niin ankaraa ja rajua kohtausta, ja me pelkäsimme, ettemme saisi
sinua enää virkoamaankaan, sillä se setki, mikä sinulla kerran ennen
oli, ei ollut mitään tähän verrattuna. Ehkä", jatkoi hän, "olin
liian tietämätön siitä, mihin vimmattuun kiihtymykseen sukupuolesi
_kykenee_, kun olette oikein tosissanne. Mutta toistan sinulle,
jotta mielesi täydellisesti rauhoittuisi: mitä tahansa sinua kohtaan
yritinkään, se tapahtui ennen kuin menetit tajusi, ja olihan se toki
viatonta."

"Hyvä herra", huomautin minä, "se oli kovin pahaa: ja oli liiankin
selvää että teillä oli kaikkein pahimmat aikeet". -- "Kun tunnustan
sinulle totuuden yhdessä suhteessa", lausui hän, "niin uskonet minua
toisessakin. Minä en tunne sinun sukupuoltasi -- tätä suloista povea
lukuunottamatta --, sen vakuutan; mutta varma tosi on, että aioin
tehdä mitä sinä nimität _pahimmaksi_. Vaikka en tahtoisi sinua tällä
hetkellä liian paljon säikähdyttää, voisin kirota heikkouttani ja
hupsuuttani, joka pakoittaa minut tunnustamaan, että rakastan sinua
enemmän kuin ketään naista ja etten voi elää ilman sinua. Mutta jos
voin hallita itseni ja omat päätökseni, en yritä pakoittaa sinua enää
mihinkään." -- "Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "voi helposti
pitää päätöksenne, jos lähetätte minut tieltänne pois köyhäin
vanhempaini luo. En muuta pyydä."

"On hulluutta siitä puhuakaan", kielsi hän. "Sinä et lähde, et saa
lähteä! Ja jos voisin olla varma, ettet sitä yrittäisi, niin sinua
kohdeltaisiin paremmin ja vankeutesi tehtäisiin sinulle keveämmäksi."

"Mutta missä tarkoituksessa, hyvä herra, on minun jäätävä?" kysyin.
"Ette näy itsekään olevan vakuutettu, että voitte pitää nykyiset
hyvät päätöksenne. Ja jos jäisin tänne, vaikka _voisin_ päästä pakoon
ja turvaan, eikö teidänkin mielestänne tuntuisi siltä että joko
luottaisin liian paljon omiin voimiini tai uhittelisin perikatoani ja
etten tarkoittaisikaan täyttä totta pyrkimiselläni turvaan ja pois
vaarasta? Ja kuinka kauvan minun sitte pitäisi täällä viipyä? ja
mitä varten? ja missä valossa on minun esiinnyttävä maailmalle? Eikö
_se_ moittisi minua, vaikka olisin viatonkin? Myöntänette, herra,
että jos hyvässä nimessä tai kunniallisessa maineessa on jotakin
arvossapidettävää tai esimerkiksi kelpaavaa, niin ei saa halveksia
maailman tuomiota, mikäli sen voi välttää."

"Hm", virkkoi hän, "en juuri nyt kutsunut sinua tähän selvittelyyn,
vaan kahdesta muusta syystä: ensiksikin, että lupaisit minulle olla
kahden viikon aikana yrittämättä poistua ilman nimenomaista lupaani;
ja tätä toivon _sinun itsesi_ tähden, jotta voin suoda sinulle hiukan
enemmän vapautta. Ja toiseksi, että sallisit rouva Jewkesin tulla
puhelemaan kanssasi ja antaisit hänelle anteeksi; hän tuumii, että
kun hänen vikanaan oli vain kuuliaisuus minua kohtaan, olisi perin
kovaa uhrata hänet sinun suuttumuksellesi."

"Mitä ensimäiseen seikkaan tulee, hyvä herra", vastasin minä,
"se on ankara vaatimus, mainitsemistani syistä. Ja se toinen
vaatimus on vielä kovempi, kun ottaa huomioon hänen halpamaisen,
epänaisellisen häijyytensä ja yrityksensä yhä enemmän kiihoittaa
teitä minun tärvelemiseeni, vaikka teidän palaava hyväsydämisyytenne
jo näkyi herättävän teissä jotakin sääliä minua kohtaan. Mutta
osoittautuakseni käskyjänne tottelevaksi" (sillä voinhan, rakkaat
vanhempani, yhtä hyvin hankkia itselleni etua myöntyväisyydelläni,
kun epäykseni ei minulle koidu miksikään hyödyksi), "tahdon suostua
molempiin; ja kaikkeen muuhunkin, mitä minulta suvaitsette vaatia,
kunhan voin sen viattomana tehdä".

"Nyt olet hyvä tyttö!" sanoi hän ja suuteli minua. "Tuo on aivan
järkevää, ja siitä näen ettet käy suosiollisuudestani röyhkeäksi; ja
siitä on sinulle kukaties enemmän apua kuin aavistatkaan."

Sitte hän soitti kelloa ja käski: "Kutsukaa rouva Jewkes tänne
alas." Emännöitsijä saapui, hänen arvoisuutensa tarttui käteeni,
pani sen hänen käteensä ja sanoi: "Rouva Jewkes, olen kiitollisuuden
velassa teille kaikesta uutteruudestanne ja uskollisuudestanne minua
kohtaan; mutta minun täytyy myöntää luonnolliseksi, että Pamela
ei teitä kiitä, koska palvelus, johon teitä käytin, oli hänelle
loukkaava; ja teidän asianne ei ollut noudattaa hänen mieltänsä,
vaan totella minua. Mutta vakuutan teille kuitenkin, että hän on
tämän ainoan kerran tehnyt minulle mieliksi suostumalla sopimaan
kanssanne; ja jollei hän anna minulle siihen mitään erityistä
aihetta, en aseta teitä enää niin epämieluiseen toimeen. Olkaa nyt
taas vuodekumppanuksina ja pitäkää toisillenne seuraa vielä muutama
päivä; huolehtikaa siitä, ettei Pamela lähetä mitään kirjeitä
tai tiedoituksia talosta eikä minun tietämättäni harjoita mitään
kirjeenvaihtoa, varsinkaan sen Williamsin kanssa. Osoittakaa tälle
rakkaalle tytölle muuten kaikkea kunnioitusta, joka on tuleva minun
rakastamani neitosen osaksi, jos hän sen ansaitsee, kuten hänen vielä
toivon ansaitsevan; älkääkä pitäkö häntä missään tarpeettomassa
tai ankarassa pakonalaisuudessa. Mutta valpas huolenpitonne ei saa
loppua; ja muistakaa, ettette saa hänen mielikseen luopua määräysteni
noudattamisesta. Minä en tahdo, en voi hänestä vielä erota."

Rouva Jewkes näytti kovin nyrpeältä ja ikäänkuin halukkaalta
vielä tekemään minulle jonkun hyvän palveluksen, jos se olisi
hänen vallassaan. Sain rohkeutta lausuakseni sitte sanan, pari
Williams-paran puolesta; mutta isäntäni oli vihainen ja sanoi, ettei
hän voinut sietää sitä nimeä _minun_ suustani. Minun täytyi siis
siksi kertaa lopettaa.

Kaiken aikaa olivat ruusupensaan alle kätkemäni paperit maanneet
yhä siellä. Pyysin lupaa lähettää teille kirjeen. Se kävi laatuun,
sanoi hän, jos ensin antaisin kirjeen hänen luettavakseen. Mutta
tämä ei vastannut tarkoitustani; ja kuitenkin olisin kyhännyt teille
hänenkin nähtäväkseen soveliaan kirjeen, jos olisin ollut varma
siitä, että vaarani oli ohi. Mutta sitä en voi olla; sillä nyt hän
tuntuu vain käyttävän toista menettelytapaa ja sellaista jota pelkään
enimmin; sillä hän saattaa vaania tilaisuutta ja lisäksi turvautua
väkivaltaankin, milloin olen siihen vähimmin valmistautunut: hän
näetten osoittautuu ylenmäärin ystävälliseksi, puhuu peittelemättä
rakkaudesta ja ottaa aivan empimättä vapaudekseen suudella minua,
mitä hän nimittää viattomaksi, mutta minä en siitä pidä, varsinkaan
hänen tavallaan tapahtuvana. Mutta se että isäntä laisinkaan suutelee
palvelijaansa merkitsee jo sellaisenaan liian paljon ollakseen
rehellistä sielua hätäännyttämättä.



KESKIVIIKKO-AAMUNA.


Huomaan että minua vielä kovin vartioidaan ja epäillään. Soisin
olevani teidän luonanne; mutta nyt kahteen viikkoon ei se ole
mahdollista. En pidä näistä viikoista, pelkään tämän ajan käyvän
minulle tukalaksi ja vaaralliseksi.

Herra lähetti juuri noutamaan minut kävelylle puutarhaan kanssansa;
mutta minä en pidä hänestä ollenkaan enkä hänen tavoistaan, sillä hän
tahtoi pitää kätensä vyötäisilläni ja puhui ehtymättömästi helliä
sanoja, jotka olisivat riittäneet saattamaan minut ylpeäksi, ellei
hänen tarkoituksensa olisi ollut ilmeinen. Käveltyämme ympärinsä
hän vei minut pieneen lehtimajaan puutarhan takaosaan; ja sai minut
tosiaan pelkäämään omaa itseäni, sillä hän kävi kovin kiusalliseksi,
pani minut istumaan polvelleen ja suuteli minua niin usein, että
sanoin: "Hyvä herra, minä en ollenkaan pidä täällä olemisesta,
en tosiaan. Vallan te minut saatte pelkäämään!" Ja tunsin vielä
suurempaa ahdistusta muistaessani mitä kerran olin kuullut hänen
sanovan rouva Jewkesille, tietämättä minun sitä kuulevan, ja
mikä aina on ollut herkimmin mielessäni, vaikken ole siitä ennen
maininnut, kun en tiennyt miten sen kirjoituksessani esittäisin.

Emännöitsijä oli luullakseni rohkaissut häntä hänen pahuudessaan,
sillä se oli viimeisen hirveän koetuksen edellä; ja minä kuulin
ainoastaan hänen vastauksensa.

Hän sanoi: "Tahdon koettaa vielä _kerran_; mutta olen alottanut
väärästä päästä: sillä huomaan kauhun vain lisäävän hänen jäätävää
ynseyttään. Hän on ihastuttava tyttö, ja kenties hänet voi
ystävällisyydellä sulattaa. Minun olisi tullut taltuttaa hänet
rakkaudella, sensijaan että olen hyydyttänyt pelolla."

Eikö hän tästä päättäen ole kurjan häijy mies? Ihan punehdun
tätä kirjoittaessani. Mutta luotan siihen, että Jumala, joka
on pelastanut minut leijonan ja karhun käpälistä, -- hänen ja
rouva Jewkesin väkivaltaisuuksista --, pian pelastaa minut tästä
_filistealaisestakin_, jotta en _uhmailisi elävän Jumalan käskyjä!_

Ja kun tuo lause muistui mieleeni, ajattelin etten milloinkaan voisi
olla liiaksi varuillani, varsinkaan kun hän otti sellaisia vapauksia,
vakuutellen kunniallisuutta, vaikka hänen tekonsa eivät olleet
sopusoinnussa sanojen kanssa. Pyysin ja rukoilin, että hän päästäisi
minut; ja jollen olisi osoittautunut aivan välinpitämättömäksi
kaikista hänen puheistaan ja päättänyt olla jäämättä, mikäli vain
saatoin riuhtaista itseni irti, en tiedä kuinka pitkälle hän olisi
mennyt: sillä minun oli pakko vaipua polvilleni.

Vihdoin hän käveli ulos minun kanssani, yhä laverrellen kunniastaan
ja rakkaudestaan. "Niin, niin, hyvä herra", sanoin minä, "teidän
kunniananne on riistää minulta kunnia; ja teidän rakkautenne
tähtää minun perikatooni, sen näen selvästi. En tahdo enää kävellä
kanssanne, herra." -- "Tiedätkö, kelle puhut", sanoi hän, "ja missä
olet?"

Voitte käsittää, ettei minulla ollut syytä luulla häntä niin
säädylliseksi kuin hänen olisi pitänyt olla; ja niinpä sanoinkin:
"Missä olen, teidän arvoisuutenne, sen tiedän liiankin hyvin, ja
tiedän myös, ettei täällä ole ketään minua ystävänä auttamassa.
Siihen nähden taas, kelle puhun, sallikoon teidän arvoisuutenne minun
kysyä teiltä, mitä haluaisitte minun vastaavan?"

"Ka, sano minulle", tiukkasi hän, "minkä vastauksen tahtoisit antaa?"
-- "Se vain vihoittaisi teitä", sanoin minä, "ja silloin joutuisin,
jos mahdollista, vielä pahemman kohtelun alaiseksi". -- "Minä en
suutu", vakuutti hän. -- "No, niin, herra", vastasin, "te ette voi
olla hyvän emäntä-vainajani poika; sillä hän rakasti minua ja opetti
minulle hyveellisyyttä. Ette voi olla minun isäntäni; sillä kukaan
isäntä ei käyttäydy noin alhaisesti poloista palvelijatartansa
kohtaan."

Hän laski kätensä vyötäisilleni ja toisen kätensä kaulaani, ja
siitä minä yllyin vielä vihaisemmaksi ja rohkeammaksi; ja kun
hän kysyi: "Kuka minä sitten olen?" niin vastasin (ponnistellen
irroittautuakseni hänestä ja kovin vimmoissani): "Ka, varmaan olette
itse Lucifer isäntäni _hahmossa_; muutoin ette voisi minua täten
kohdella." -- "Tuo on liian vapaata puhetta", sanoi hän suuttuen;
"sinun itsesi tähden toivon, ettet niitä sanojasi toista; sillä jos
sinä et osoita säädyllisyyttä minua kohtaan, en minäkään haikaile
sinuun nähden."

Aloin juosta pois hänen luotansa, mutta hän sanoi: "Tule takaisin,
kun sinua käsken." Tietäen että joka paikka oli minulle yhtä
vaarallinen ja ettei minulla ollut kenen turviin paeta, palasin
hänen kutsustaan; ja huomatessani hänen näyttävän pahastuneelta
panin käteni ristiin, itkin ja virkoin: "Pyydän, että suotte minulle
anteeksi, hyvä herra."

"Ei", vastasi hän, "sano mieluummin: 'pyydän, Lucifer, suo minulle
anteeksi!' Ja kuinka voit nyt, kun pidät minua paholaisena, odottaa
minulta mitään hyvää? Kuinka voit olettaa saavasi minulta muuta kuin
pahinta kohtelua? -- Sinä olet antanut minulle mainelauseen, Pamela;
äläkä moiti minua siitä, että sen mukaisesti menettelen."

"Arvoisa herra", lausuin minä, "sallikaa minun pyytää teiltä
anteeksi: olen tosiaan pahoillani rohkeudestani; mutta ettehän tekään
käyttäydy minua kohtaan herrasmiehen tavoin, -- ja kuinka voisin
ilmaista suuttumukseni, jos seuloisin sanojani, kun te olette niin
säädytön?"

"Sievistelevä hupakko!" huudahti hän, "mihin säädyttömyyksiin olen
tehnyt itseni sinua kohtaan syypääksi? Olin noiduttu, kun en pannut
aikomustani täytäntöön viime sunnuntai-yönä. Silloin ei sinun
hillitön kielesi olisi antanut minulle pahinta nimitystä aivan
pienoisista vapauksista, jotka samalla kertaa todistavat rakkauttani
ja hupsuuttani. Mutta mene siitä", tiuskaisi hän, tarttuen käteeni ja
työntäen sen luotaan, "ja opi järjellisempää käytöstä; ja minä luovun
mielettömästä huomaavaisuudestani sinua kohtaan ja otan arvostani ja
asemastani vaarin. Mene siitä!" toisti hän korskeasti.

"En tosiaan voi lähteä, hyvä herra", sanoin minä, "ennenkuin annatte
minulle anteeksi, jota teiltä anon polvilleni langenneena. Olen
todella pahoillani rohkeudestani. Mutta näen kuinka te edistätte
aikeitanne: te hiivitte vähä-vähältä kimppuuni, milloin viihdytellen
minua, milloin uhkaillen. Ja jos laiminlöisin osoittaa suuttumustani
teidän yrittäessänne minua kohtaan jotakin sopimatonta, eikö se
olisi samaa kuin aste asteelta suistua turmiooni? Eikö osoittaisi,
että voin sietää teidän puoleltanne mitä tahansa, jos en heti
ilmaisisi kaikkea närkästystä, minkä _kykenen_ ilmaisemaan, niin
pian kun alatte lähennellä sitä, mitä pelkään? Ja ettekö ole
miltei suoraan tunnustanutkin tavoittelevanne turmiotani? Oletteko
kertaakaan antanut minulle toiveita siitä, että luopuisitte
aikomuksistanne minua vastaan? Kuinka siis, hyvä herra, voin
muutoin puolustautua kuin osoittamalla inhoa jokaisesta perikatoani
tähtäävästä toimenpiteestä? Onko minulla muuta keinoa jälellä kuin
sanat? Ja voivatko ne sanat olla muuta kuin niin voimakkaita,
että ne osoittavat sydämeni pohjassa tuntemaani kammoa jokaista
hyveellisyyttäni uhkaavaa yritystä kohtaan? Asettukaa tuomitessanne
minun tilalleni, herra, ja suokaa minulle anteeksi."

"Sinulle anteeksi", sanoi hän, "vaikket kadukaan! Vaikka röyhkeästi
puolustelet rikkomustasi muka oikeutettuna! Mikset sano, ettet enää
koskaan minua loukkaa?"

"Tahdon koettaa, hyvä herra", lupasin minä, "aina säilyttää teitä
kohtaan sen säädyllisyyden, mikä minulle sopii. Mutta minun täytyy
tosiaan pyytää teiltä lupaa sanoakseni, että kun te unohdatte
säädyllisyyden vaatimukset teoissanne ja kun minulla ei ole muuta
käytettävissä kuin sanat närkästymiseni ilmaisuksi moisista
teoista, niin en tahdo luvata välttää ankarimpiakaan lauseita, mitä
hätäännyksissäni mieleeni tulee; eikä teidän äkäisyytenne minua siitä
peloita, milloin hyveellisyyteni on kysymyksessä."

"Mistä siis", kysyi hän, "pyydät anteeksi? Missä on se lupaus
parannuksenteosta, jonka vuoksi minun pitäisi antaa sinulle
anteeksi?" -- "Myönnän kyllä, teidän arvoisuutenne", selitin
minä, "että sen täytyy kokonaan riippua siitä, millä tavoin minua
kohtelette: sillä minä siedän kärsivällisesti mitä tahansa minulle
teette, olenpa valmis antamaan henkenikin osoittaakseni teille
tottelevaisuuttani kaikessa muussa; mutta en voi olla myötämielinen,
en voi olla välinpitämätön, kun hyveellisyyteni on vaarassa, --
muutoin menettelisin rikollisesti!"

Hän sanoi, ettei ollut eläissään nähnyt sellaista hupsua! Ja hän
käveli muutaman kyynärän vieressäni virkkamatta sanaakaan ja näytti
tuohtuneelta. Vihdoin hän asteli sisälle käskien minun saapua
luoksensa puutarhaan päivällisen jälkeen. Saaden hiukan aikaa menin
ylös ja kirjoitin tähän asti.



KESKIVIIKKO-ILTANA.


Jos, rakkaat vanhempani, en ole entistä varmemmin määrätty turmioon,
on minulla nyt lohdullisempia toiveita kuin vielä milloinkaan tiedän
olleen: ja minä olen lähempänä _onneani_ tai _kurjuuttani_ kuin
koskaan ennen olin. Jumala varjelkoon minua viimemainitusta, jos
se on hänen siunattu tahtonsa! Minulla on nyt avattavana teille
sellainen näköala, minkä tiedän herättävän teissä sekä toivoa että
pelkoa, niinkuin se herättää itsessänikin. Asia on tällainen:

Päivälliseltä noustuaan isäntäni käväisi talleissa katsastamassa
rotuhevosia; ja sisälle tullessaan hän pistäysi arkitupaan, missä
rouva Jewkes ja minä istuimme aterioimassa. Hänen tullessaan
me nousimme seisaalle, mutta hän sanoi: "Istukaa, istukaa vain
paikoillanne, jotta näen kuinka hyvällä ruokahalulla sinä syöt,
Pamela."

"Oi", virkkoi rouva Jewkes, "varsin huonolla tosiaan, arvoisa herra".
-- "Enpä niinkään", väitin minä, "syön aika hyvin, kun _ottaa
huomioon_..."

"Ei mitään _huomioon ottamisiasi_, sieväsilmä!" huudahti hän ja
taputti minua poskelle. Minä punehduin, mutta olin mielissäni siitä,
että hän oli niin hyvällä tuulella, vaikken tiennyt kuinka istua tai
käyttäytyä hänen edessään.

Sitte hän sanoi: "Minä tiedän, Pamela, että olet näppärä
paistinleikkaaja: hyvä äitini sitä usein sanoi." -- "Arvoisa
emäntäni", vastasin minä, "oli minulle kaikessa erinomaisen
ystävällinen ja pani minut aina johtamaan tarjoilua pöydässä,
aterioidessaan muutamien valittujen ystäviensä kanssa, joita hän
rakasti". -- "Leikkaahan tuo kananpoika", kehoitti hän. Minä tein
niin. "No", sanoi hän ottaen veitsen ja haarukan ja asettaen siiven
lautaselleni, "annahan minun nähdä sinun syövän sen". -- "Oi, hyvä
herra!" estelin, "olen jo maistanut kokonaisen rintapalan kananpoikaa
enkä jaksa näin paljoa". Mutta hän sanoi että minun täytyi syödä se
hänen mielikseen ja että hän opettaisi minut aterioimaan tukevasti.
Söin sen siis; mutta olin kovin hämilläni hänen perin ystävällisestä
ja tavattomasta tuttavallisuudestaan ja alentuvaisuudestaan. Ette
voi kuvitella, kuinka rouva Jewkes töllisteli ja tuijotti ja kuinka
kunnioittavalta hän minua kohtaan näytti, nimittäen minua _hyväksi
neidiksi_, niin juuri, ja kehoittaen ottamaan pikku palan leivoksesta.

Herra asteli pariin kertaan edestakaisin huoneessa niin miettiväisenä
ja ajatuksissaan, etten ollut koskaan häntä sellaisena nähnyt; ja
lopuksi hän lähti ulos lausuen: "Menen puutarhaan; muistathan,
Pamela, mitä sinulle ennen päivällistä sanoin." Minä nousin, niiasin
ja vastasin seuraavani hänen arvoisuuttansa. Hän sanoi: "Tee niin,
hyvä tyttö!"

"No", virkkoi rouva Jewkes, "näen kuinka asiat kehittyvät. Voi,
neiti", kuten hän minua jälleen nimitti, "olen varma että sinusta
tulee emäntämme! Ja sitte tiedän kuinka minun käy." -- "Ah, rouva
Jewkes", vastasin, "kunhan vain kykenen pysymään hyveellisenä, muuta
pyrkimystä ei minulla ole: eikä toivoakseni mikään kiusaus voi minua
muuksi muuttaa".

Vaikkei minulla ollut mitään syytä olla mielissäni hänen kohtelustaan
ennen päivällistä, kiirehdin kuitenkin hänen luokseen. Tapasin
hänet kävelemässä sen lammikon partaalla, joka armon puutteessa ja
synnillisen epätoivon takia oli ollut vähällä koitua tuhokseni, ja
siitä asti on sen näkeminen aina vaivannut ja soimannut minua. Ja
juuri tämän lammikon partaalla eikä kaukana siitä paikasta, missä
minulla oli ollut kauhea taistelu itseni kanssa, alkoivat sarastaa
nykyiset toiveeni, jollen taaskin saa pettymystä osakseni. Tätä minä
mielelläni otaksun itselleni onnelliseksi enteeksi, ikäänkuin Jumala
kaikkivaltias tahtoisi näyttää syntiselle tyttärellenne, kuinka
oikein menettelin luottavaisena turvautuessani hänen hyvyyteensä
ja ollessani tuhoamatta itseäni, vaikka perikatoni näyttikin
lyhytnäköisissä ja pelon sumentamissa silmissäni vääjäämättömältä.

Hän suvaitsi lausua: "Kah, Pamela, olen iloissani että tulit vapaasta
tahdostasi: anna minulle kätesi." Tein niin, ja hän katsoi minuun
hyvin kiinteästi ja hartaasti, puristaen kättäni kaiken aikaa, ja
sanoi viimein: "Haastan sinulle nyt vakavasti."

-- Sinulla on melkoisesti älyä ja terävänäköisyyttä, paljoa enemmän
kuin ikäisilläsi yleensä ja enemmän kuin olin luullut sinulla olleen
tilaisuutta sielunkykyjesi kehittämiseen. Sinulla on avoin, suora
ja ylevämielinen luonne; ja ulkonaisesti olet niin viehättävä, että
minun silmissäni eivät muut naiset vedä sinulle vertoja.

-- Kaikki nämä avut ovat saaneet minut kiintymään sinuun niin
syvästi, että -- kuten usein olen sanonut -- en voi elää ilman
sinua; ja tahdoin kaikesta sydämestäni jakaa omaisuuteni sinun
kanssasi, saadakseni sinut itselleni omilla ehdoillani. Nämä sinä
olet empimättä hyljännyt, tosin hyvinkin ujostelemattomin sanoin,
mutta silti tavalla, joka saattaa minut sinua yhä enemmän ihailemaan.
Sievä lepertelysi rouva Jewkesille viime sunnuntai-iltana kuvasti
mitä luonnollisinta viattomuutta ja kaunista yksinkertaisuutta;
se puolittain horjuttikin päättäväisyyteni ennen kuin lähestyin
vuodettasi. Näen sinun varjelevan hyveellisyyttäsi niin tarkoin, että
vaikka toivoinkin toista toteavani, en voi olla myöntämättä hurjan
rakkauteni siitä yltyneen. Mutta mitä nyt sanoa edelleen, Pamela?
Tahdon ottaa sinut, vaikka itse olet asianomainen, neuvonantajakseni
tässä kysymyksessä, joskaan en kenties päätösvaltaiseksi tuomarikseni.

-- Sinä tiedät, etten ole kovin hillitön hurjastelija: tähän
asti en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään aivan tavattomiin
tai halpamaisiin tekoihin. Se että olen sinut täten vanginnut
lienee pahimpia. Jos olisin kokonaan ollut intohimojani valtaan
antautuneena, olisin jo ennen tätä päivää tyydyttänyt ne,
osoittamatta sinua kohtaan sitä katumusta ja sääliä, joka on useankin
kerran säästänyt sinut, ollessasi ehdottomasti vallassani; ja sinä
olet yhtä koskematon neitsyt kuin olit tullessasi talooni.

-- Mutta mitä voin tehdä? Ajattele asemani ylpeyttä. En voi sietää
ajatusta avioliitosta edes vertaiseni tai itseäni ylhäisemmän
henkilön kanssa. Olenkin evännyt useita senlaatuisia ehdotuksia.
Kuinka sitten, kun otamme huomioon säätyeromme maailman silmissä,
voisin ajatella ottaa sinut vaimokseni? Ja kuitenkin täytyy minun
sinut saada; en voi kestää ajatusta, että joku muu mies syrjäyttäisi
minut hellyydestäsi: jo pelko siitä on pakoittanut minut vihaamaan
Williamsia ja kohtelemaan häntä luonteelleni arvottomalla tavalla.

-- Ratkaise siis, Pamela, minun puolestani, nyt kun olen näin
rehellisesti tunnustanut mitä sielussani liikkuu. Ja näen
silmistäsi, punehtumisestasi ja suloisesta hämmennyksestä, jonka
huomaan kuohuttavan poveasi, että sinunkin mielessäsi liikkuu
jotakin tärkeätä ja merkityksellistä. Sano minulle yhtä avoimesti
ja vilpittömästi, mitä minun tulisi mielestäsi tehdä ja mitä minun
tahtoisit tekevän.

Minun on mahdoton sanoin ilmaista sieluni liikutuksia tämän
odottamattoman tunnustuksen kuullessani, se kun oli niin perin
erilaista kuin hänen aikaisempi käytöksensä. Hänen sävyssäänkin
tuntui olevan jotakin niin jaloa ja vakavaa, että... voi minua!
huomasin tarvitsevani kaiken vähäisen maltillisuuteni torjumaan
iskua, jonka tämä kohtelu tähtäsi enimmin varjeltuihin ajatuksiini.
Heittäydyin hänen jalkoihinsa, sillä minä vapisin niin että tuskin
kykenin seisomaan.

"Oi, arvoisa herra", sanoin, "säästäkää palvelijatar-rukkanne
hämmennystä! Säästäkää Pamela-parkaa!" -- "Puhu, puhu", kehoitti hän,
"ja sano minulle, mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?" -- "En voi
sanoa, mitä teidän _pitäisi_ tehdä", vastasin minä; "pyydänhän vain,
ettette saattaisi minua turmioon; ja jos pidätte minua hyveellisenä,
jos pidätte minua vilpittömästi kunniallisena, päästäkää minut
menemään köyhien vanhempaini luo. Lupaan teille, etten ikänä mene
kihloihin teidän hyväksymättänne."

Yhä tiukkasi hän selvempää vastausta kysymykseensä, mitä hänen
olisi mielestäni tehtävä. Ja minä sanoin: "Mitä tulee _minun_
mielipiteeseeni siitä, mitä teidän pitäisi tehdä, täytyy minun kyllä
sanoa että minusta teidän olisi otettava lukuun maailman arvostelu
ja vältettävä kaikkea syntyperällenne ja asemallenne sopimatonta.
Jos siis todella suotte Pamela-rukalle arvonantonne kunnian, niin
lyhykäinen erilläänolon aika ja seurustelu sukupuoleni arvollisempien
edustajien kanssa kyllä tehokkaasti auttaa teitä voittamaan
asemallenne niin arvottoman mieltymyksen. Ja tämä, hyvä herra, on
paras neuvo, minkä voin antaa."

"Ihastuttava olento, herttainen Pamela!" sanoi hän, sävyssään
kiihkeä hartaus, joka ei ollut koskaan ennen vaikuttanut minuun niin
miellyttävästi; "tämä ylevä puheenlaatu on kaiken muunkin käytöksesi
mukaista. Mutta sano minulle vieläkin selkeämmin, mitä neuvoisit
minun tekemään tässä tapauksessa?"

"Oi, arvoisa herra", vastasin, "älkää käyttäkö hyväksenne
herkkäuskoisuuttani ja näitä heikkoja hetkiäni; mutta jos olisin maan
ensimäinen vallasnainen, sensijaan että olen köyhä alhainen Pamela,
niin tahtoisin, niin _voisin_ sen teille sanoa. Mutta en voi lausua
enempää..."

Oi, rakas isä ja äiti! Tiedän että huolestutte minun tähteni; sillä
nyt minä itsekin olen huolissani. Ja nyt alan pelokkaasti aavistella
tietäväni liiankin hyvin syyn, mikseivät hänen minulle tuottamansa
kovat koettelemukset ja synkkä pelkoni sallineet minun häntä vihata.

Mutta olkaa yhä vakuutetut siitä, että Jumalan armosta en tee mitään
Pamelallenne arvotonta; ja jos havaitsen, että hän vielä kehtaa
minut pettää ja että tämän käytöksen tarkoituksena on vain enemmän
huikaista minua, niin minusta ei mikään tässä maailmassa ole niin
halpamaista ja inhoittavaa, eikä mikään niin armottoman kavalaa kuin
tuon miehen sydän.

Hän sanoi jalomielisesti: "Säästän hämminkiäsi, Pamela. Mutta toivon
voivani vakuuttaa itselleni, että sinä voit rakastaa minua enemmän
kuin ketään muuta miestä ja ettei kellään maailmassa ole ollut mitään
osaa hellyydessäsi: sillä minä olen kovin arka rakastamastani; ja
jos luulisin sielussasi olevan mitään salaista, vielä toivomukseksi
kypsymätöntä tunteen aihelmaa ketä tahansa muuta miestä kohtaan, en
soisi _itselleni_ anteeksi, että pysyn rakkaudessani sinuun, enkä
_sinulle_, jollet sitä minulle avomielisesti ilmoittaisi."

Koska yhä jäin polvilleni lammen ruohopyörtänölle, niin hän istahti
viereeni nurmelle ja otti minut syliinsä: "Miksi Pamelani epäröi?"
sanoi hän. "Etkö voi minulle vastata ihan todesti, kuten toivon?
Jollet voi niin puhu, ja minä suon sinulle anteeksi."

"Oi, hyvä herra", selitin minä, "ei se _sitä_ ole, ei todellakaan:
mutta muistuu mieleeni jokunen kauhea sana, jotka lausuitte rouva
Jewkesille, kun luulitte etten ollut kuulemassa, ja se herättää
minussa pelkoa, että olen suuremmassa vaarassa kuin konsaan ennen
elämässäni".

"Et ole milloinkaan voinut havaita minua tavalliseksi
valhettelijaksi", sanoi hän, "liian pelokas ja hupsu Pamela! Enkä
vastaa siitä, kuinka kauvan pysyn nykyisessä mielentilassani: sillä
ylpeyteni taistelee hurjasti rinnassani, vakuutan sinulle; ja jos
sinä epäilet minua, niin ei minulla ole mitään velvoitusta sinun
luottamuksesi ja mielipiteesi säilyttämiseksi. Mutta tällä hetkellä
tarkoitan todella vilpittömästi mitä sanon, ja toivon että sinäkin
olet yhtä avomielinen ja vastaat suoraan kysymyksiini."

"Huomaan, hyvä herra", lausuin, "etten tunne itseäni; ja teidän
kysymyksenne on senlaatuinen, että vain haluan kertoa teille
kuulemani ja saada ystävällisen vastauksenne siihen. Muutoin se,
mitä minulla on sanottavaa teidän kysymykseenne, voi tasoittaa tien
turmiooni ja todistaa heikkoutta, jota en luullut itsessäni olevan."

"No", sanoi hän, "voit kertoa, mitä olet tietämättäni kuullut; sillä
suoran vastauksen pidättämisellä sinä kidutat sieluani; ja puolet
siitä vaivasta, minkä olen nähnyt _sinun_ tähtesi, olisi tuonut
syliini jonkun Englannin hienoimmista naisista".

"Oi, herra", selitin, "hyveellisyyteni on minulle yhtä kallis kuin
jos kuuluisin korkeimpaan säätyluokkaan; ja epäilyni -- joihin
tiedätte minulla olleen liiaksikin syytä -- ovat saattaneet minut
kiusalliseksi. Mutta nyt, hyvä herra, tahdon kertoa teille kuulemani,
joka on herättänyt minussa suurta levottomuutta."

-- Te sanoitte rouva Jewkesille, että olitte alottanut väärästä
päästä yrittäessänne taltuttaa minua peloittelulla; puhuitte
kylmäkiskoisuudestani ja muuta sellaista -- kyllähän muistatte -- ja
ilmoititte muuttavanne menettelytapaa ja yrittävänne _sulattaa_ minut
(sitä sanaa te käytitte) ystävällisyydellä ja hyvyydellä.

-- En pelkää, hyvä herra, että Jumalan armon ollessa tukenani
mitkään ystävällisyyden osoitukset saisivat minut unohtamaan,
mitä olen hyveellisyydelleni velkaa; mutta huomaan että sellaiset
toimenpiteet kyllä voivat tuottaa minulle suurempaa ankeutta kuin
kovuus. Luontonihan on liian suora ja vilpitön kyetäkseni esiintymään
kiittämättömänä; ja jos minulle opetettaisiin läksy, jota en vielä
koskaan ole oppinut, niin kuinka raskaasti pahoittelisinkaan kuoleman
hetkellä, etten voinut vihata turmioni tuottajaa ja että minun
viimeisenä suurena päivänä täytyisi nousta syyttämään onnetonta
sielu-parkaa, jonka pelastamisen toivoisin olevan vallassani!

"Ylevämielinen tyttö", huudahti hän, "kuinka kaunis ajatus tuo
onkaan! Yhä verrattomammaksi sinut havaitsen, Pamela! Olet antanut
minulle vihjauksen, joka pitää minua vallassaan kauvan. Mutta,
suloinen olento", hän lisäsi, "kerro minulle, mikä se läksy on, jota
et vielä koskaan ole oppinut, ja jonka oppimista pelkäät?"

"Jos, arvoisa herra", vastasin, "jälleen jalomielisesti säästätte
hämminkiäni, ei minun tarvitse sitä sanoa: mutta vastauksena
kysymykseen, jota näytte kiihkeimmin esittävän, tahdon lausua sen,
etten tunne ainoatakaan miestä maailmassa, jonka kanssa haluaisin
naimisiin tai jota koskaan olen siinä mielessä ajatellut. Olin
mielessäni totuttautunut niin köyhyyttä rakastamaan, etten muuta
toivonut kuin palata parhaitten, joskin köyhimpäin vanhempien luo
ja käyttää elämäni Jumalan palvelukseen ja heidän viihdyttelyynsä.
Ettekä aavistakaan, hyvä herra, kuinka saatoitte nuo toiveeni
pettymään ja riistitte minulta itselleni lupaamani rehelliset ilot
lähettäessänne minut tänne."

"No, voinko sitten", virkkoi hän, "olla vakuutettu, ettei pastori
eikä kukaan muu mies ole vaikuttimenasi näin horjumattomasti
evätessäsi tarjoukseni?" -- "Voitte tosiaan", sanoin minä; "ja
koska suvaitsitte kysyä, niin minä vastaan, etten tunne toivomuksen
vivahdustakaan tai mitään ajatusta ainoankaan miehen puoleen
maailmassa".

"Mutta", sanoi hän, "-- sillä minä olen hupsusti mustasukkainen, ja
se vain osoittaakin kiintymystäni sinuun, -- etkö ole rohkaissut
Williamsia siihen ajatukseen, että ottaisit hänet?" -- "En millään
muotoa", vakuutin, "vaan asianlaita on aivan päinvastoin". -- "Etkä
olisi hänestä huolinut", kysyi hän vielä, "jos olisit hänen avullaan
päässyt pakenemaan?" -- "Mielessäni olin päättänyt toisin, herra; hän
tiesi sen, ja mies-parka..."

"Pyydän", sanoi hän, "älä yritä sanaakaan hänen puolustuksekseen!
Sinä nostat pyörretuulen sielussani, jos häntä ystävällisesti
mainitset; ja silloin myrsky tempaisee sinut mukaansa."

"Hyvä herra", virkoin, "minä olen sanonut sanottavani ja vaikenen!"
-- "Ei", vastasi hän, "älähän vaikene; anna minun tietää kaikki. Jos
hänestä vähääkään välität, niin puhu suusi puhtaaksi; sillä asia
päättyisi hirveästi sinulle, minulle ja hänelle, jos saisin tietää
että tässä arassa kohdassa olet minulta kätkenyt jonkun salaisuutesi."

"Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "jos konsaan olen antanut teille
syytä pitää minua vilpittömänä..." "Puhu sitten", keskeytti hän hyvin
kiihkeästi, puristaen molempia käsiäni, -- "sano nyt Jumalan kasvojen
edessä vakuuttavasi, ettei sinulla ole mitään salatuintakaan ajatusta
Williamsin tai minkään muun miehen suhteen".

"Sen teen", suostuin minä. "Niin totta kuin Jumala minua siunatkoon
ja säilyttäköön hyveellisyyteni, minulla ei ole." -- "Hyvä", sanoi
hän, "tahdon uskoa sinua, Pamela; ja ajan mittaan voinen paremmin
sietää tuon miehen nimeä. Ja jos pääsen vakuutetuksi, etteivät sinun
tunteesi ennakolta kuulu kellekään, niin itserakkauteni saa minut
uskomaan, että minä kyllä vielä voitan arvonannossasi saman tai
paremmankin sijan kuin ken hyvänsä Englannin mies. Mutta ylpeyttäni
kirveltää kuitenkin ytimiin asti se että niin helposti ja niin lyhyen
tuttavuuden jälkeen suostuit karkaamaan tuon keltanokan kanssa!"

"Oi, hyvä herra", huomautin, "tahdotteko kuulla yhden seikan? Ja
vaikka se tuottaisi minulle suurimman suuttumuksenne, niin kerron
teille, ehkä tarpeettomasti ja epäviisaasti, kuitenkin koko totuuden."

-- Kunniallisuuteni -- köyhänä ja alhaisena minulla ei ole oikeutta
nimittää sitä _kunniaksi_ -- oli vaarassa. En nähnyt mitään keinoja
pelastuakseni teidän tunnustetuista yrityksistänne. Te olitte
osoittanut, ettette pysähtyisi pikku seikkoihin; ja mitä, hyvä
herra, olisi voitu ajatella vilpittömästä tahdostani, joka tässä
oli kaikkea muuta tärkeämpi, jos en olisi paennut vaarojani, mikäli
siihen oli minkäänlaista tilaisuutta tarjona? En aio sanoa mitään
hänen puolestaan; mutta todellakin, arvoisa herra, minä itse yllytin
hänet avustajakseni pakoyrityksessäni. Sain hänet ilmoittamaan,
mitä säätyläisperheitä paikkakunnalla oli, joiden suojaan voisin
pyrkiä; ja minä suostutin hänet... Älkää rypistäkö minulle otsaanne,
sillä minun täytyy kertoa teille koko totuus... Taivutin hänet
menemään erään lady Jonesin sekä lady Darnfordin puheille; ja
ystävällisyydessään hän myös vetosi herra Petersiin, kirkkoherraan.
Mutta kaikki he estelivät, ja silloin hän antoi minun tietää,
ettei ollut muuta kunniallista keinoa kuin avioliitto. Siitä minä
kieltäysin; ja hän suostui auttamaan minua Jumalan tähden.

"Nyt", sanoi hän, "sinä alat..." Panin rohkeasti käteni hänen
suulleen tuskin tietäen minkä vapauden itselleni otin! "Pyydän,
herra", sanoin, "älkää suuttuko; kertomukseni on juuri lopussa;
tahtoisin vain lisätä, että mieluummin kuin olisin jäänyt perikatoani
odottamaan olisin heittäytynyt maailman köyhimmän kerjäläisen
hoivaan, jos olisin pitänyt häntä rehellisenä. Ja toivon että te
oikein harkittuanne kaikki seikat annatte minulle anteeksi, ettekä
pidä minua niin julkeana ja röyhkeänä kuin olette suvainnut minua
soimata".

"Hm", sanoi hän, "tällä viime puheellasikaan, joka, salli minun se
sinulle sanoa, osoittaa enemmän sydämesi vilpittömyyttä kuin viisasta
pidättyväisyyttä, et ole minua liioin miellyttänyt. Mutta minun
_täytyy_ rakastaa sinua; ja se kiusaa minua. Sano minulle kuitenkin,
Pamela -- sillä nyt palaa edellinen kysymys: Koska pidät kunniaasi ja
hyvettäsi niin suuressa arvossa, koska kaikki yritykset sitä vastaan
ovat sinulle niin inhoittavia ja koska minä tunnustetusti olen tehnyt
useitakin sellaisia yrityksiä, niin pidätkö itsellesi mahdollisena
rakastaa minua _ennen_ ketään muuta sukupuoleeni kuuluvaa?"

"Ah, hyvä herra", huudahdin minä. "Tässäpä palaakin epäluuloni, että
kohtelette minua näin suosiollisesti ja armiaasti käyttääksenne
herkkäuskoisuuttani hyväksenne."

_"Vieläkin_ nurja ja epäilevä!" huudahti hän. "Etkö voi katsella
minua sellaisena kuin tällä hetkellä olen? Ja olenhan sanonut
sinulle, että nyt olen vilpitön enkä ajattele mitään juonta, olenpa
sitte tämän jälkeen mitä tahansa."

"Ah, hyvä herra", estelin minä, "mitä voin vastata? Olen jo sanonut
liikaakin siinä tapauksessa, että tuo kauhea _'tämän jälkeen'_ joskus
tapahtuisi. Älkää käskekö minun sanoa, kuinka hyvin saatan..."
Ja sitte minä hehkuvin kasvoin aivan tolkuttomana nojasin hänen
olkapäätänsä vasten, kätkeäkseni hämmennykseni.

Hän sieppasi minut syliinsä hyvin tulisesti ja sanoi: "Kätke armaat
kasvosi povelleni, rakas Pamelani! Sinun viaton vapaatapaisuutesi
hurmaa minua! -- Mutta sanohan siis, kuinka hyvin... mitä?"

"Jos olette hyvä palvelijatar-rukkaanne kohtaan ja säästätte häntä",
vastasin, "en voi sanoa liian paljoa! Mutta jos ette, niin olen
kaksin verroin hukassa! Ihan hukassa!"

Hän vakuutti: "Toivoakseni on nykyinen mielentilani pysyväinen;
sillä tunnustan sinulle avoimesti, että olen tällä ihanalla hetkellä
tuntenut enemmän vilpitöntä iloa kuin olen kokenut kaikissa
rikollisissa riehahteluissa, joihin himokas sieluni pakoitti minut
toivossa saada omistaa sinut omilla ehdoillani. Ja sinun täytyy
rukoilla tämän mielentilan jatkumista, Pamela; toivonkin että
rukouksesi saavat kiusauksistani voiton."

Tämä suloinen ystävällisyys karkoitti ylivoimaisena kaikki epäilevät
arveluni; minä heittäysin hänen jalkoihinsa ja syleilin hänen
polviansa. "Sitä iloa, hyvä herra, minkä minulle näillä lempeän
suosiollisilla sanoilla tuotatte, teidän palvelijatar-rukkanne ei
kykene julki lausumaan! Saan liiankin suuren palkan kärsimyksistäni,
jos tätä hyvyyttä kestää! Jumala sen suokoon teidän oman sielunne
tähden niinkuin minunkin. Ja kuinka onnellinen olenkaan, jos..."

Hän keskeytti minut lausumalla: "Mutta, rakas tyttöseni, mitä pitää
meidän tehdä maailman tähden ja maailman arvostelun vuoksi? Minä en
tosiaan voi mennä naimisiin."

Nyt minä taas hämmennyin ihan ymmälle. Mutta pian kooten ajatukseni
sanoin: "Hyvä herra, sellaista kunniaa en rohkene toivoakaan. Jos
minun sallitaan palata rauhassa ja turvassa köyhien vanhempaini luo
rukoilemaan siellä puolestanne, en muuta tällä hetkellä pyydäkään!
Kaikkien ahdistusteni ja vaarojeni jälkeen se tuottaa minulle suuren
riemun. Ja jos tunnen oman sydän-parkani, niin toivon teidän tulevan
onnelliseksi jonkun yhteiskunnallisen asemansa puolesta sopivan
vallasnaisen kanssa ja iloitsen mitä vilpittömimmin jokaisesta
seikasta, mikä edistää hyvän emäntä-vainajani rakkahimman pojan
onnea."

"Kah", sanoi hän, "tämä keskustelu, Pamela, on luisunut pitemmälle
kuin olin aikonut. Sinun ei tarvitse peljätä uskoa itseäsi _minun_
pariini; minun tulisi epäillä itseäni ollessani _sinun_ kanssasi.
Mutta ennen kuin sanon mitään enempää tästä asiasta, tahdon käydä
tilille ylpeän sydämeni kanssa, ja siihen asti olkoon kaikki
niinkuin tätä haastelua ei olisi tapahtunutkaan. Salli minun vain
sanoa sinulle, että mitä enemmän minuun luotat, sitä paremmin teet
minulle mieliksi ja velvoitat minua: mutta epäilysi _aiheuttavat_
vain epäilyjä." Ja tämän kaksimielisen lauseen jälkeen hän kumarsi
minulle muodollisemmin kuin ennen ja antoi minulle kätensä. Kävelimme
vierekkäin taloon, ja hän näytti hyvin vakavalta ja ajatuksiinsa
vaipuneelta, ikäänkuin olisi jo katunut hyvyyttänsä.

Mitä minun on tehtävä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttävä, jos
kaikki tämä on juonta? -- Voi tätä julmien epäluulojen synnyttämää
ristiriitaa! -- Jos hän on vilpillinen, niin olen tosiaan mennyt
liian pitkälle! Tätä peljätessäni olen valmis puremaan hillitöntä
kieltäni (tai oikeammin lyömään vieläkin hillittömämpää sydäntäni,
joka saneli lauseet tuolle poloiselle välikappaleelle) puheitteni
vuoksi. Mutta varmastikin hänen täytyi olla rehellinen _tällähaavaa!_
Hän ei voinut olla niin taitava teeskentelijä! Jos hän sellaiseen
kykenisi, niin eikö ihmisen sydän olisi sanomattoman paha? Ja mistä
olisi hän kaikki nuo hirmuiset vehkeet oppinut? Silloinhan sen
varmaan täytyisi olla miehen sukupuolelle synnynnäistä! -- Mutta
vaietkoot ajattelemattomat moitteeni, tyyntykööt häirityn mieleni
rajut myrskyt! Eikö minulla ole isänä kunnon mies -- mies, joka
ei mistään vilpistä tiedä, joka ei tekisi mitään väärää, joka ei
kuningaskunnankaan voittamiseksi ketään pettäisi tai sortaisi!
Kuinka siis voin ajatella, että sellainen olisi hänen sukupuolelleen
luontaista? Ja minun täytyy myös toivoa, ettei hyvän emäntäni poika
ole miesten _pahin!_ Jos hän sitä on, niin kova on sen oivallisen
naisen osa, joka hänet synnytti! Mutta paljoa kovempi on hänen
käsiinsä joutuneen Pamela-parkanne kohtalo! Tahdon kuitenkin luottaa
Jumalaan ja toivoa parasta; ja niin lasken tällä kertaa kynän
kädestäni.



TORSTAI-AAMUNA.


Joku koputti kamarimme ovelle tänä aamuna heti päivän valjettua.
Rouva Jewkes kysyi, kuka siellä oli. Isäntäni sanoi: "Avatkaa ovi,
rouva Jewkes." -- "Älkäähän Jumalan tähden, rouva Jewkes", kielsin
minä. -- "Täytyyhän minun toki", väitti hän.

"Sallikaa minun sitten ensin pujahtaa pukimiini", pyysin minä ja
tarrasin häneen kiinni. Mutta koputus kuului jälleen, ja emännöitsijä
tempautui irti. Säikähtyneenä kääriydyin makuuvaatteisiin.

Hän astui sisälle ja sanoi: "Mitä, Pamela, noinko pelokkaana sen
jälkeen, mitä eilen tapahtui meidän keskemme?" -- "Voi, hyvä herra,
hyvä herra", huudahdin minä, "pelkään ettei rukouksillani ole ollut
toivottua vaikutusta. Pyydän teidän arvoisuuttanne ajattelemaan..."

Hän istahti sängyn laidalle ja keskeytti minut: "Hupsu pelkosi on
turha; virkan vain pari sanaa ja sitte menen pois. -- Ylikertaan
lähdettyäsi sain kutsun tanssijuhlaan, joka pidetään tänä iltana
Stamfordissa eräiden häiden johdosta; samalla käyn tapaamassa sir
Simonia, hänen rouvaansa ja tyttäriänsä, sillä morsian on heidän
sukulaisiaan. En palaa kotiin ennen lauvantaita ja tulen senvuoksi
varoittamaan _teitä_, rouva Jewkes, Pamelan kuullen, jotta hän ei
ihmettelisi havaitessaan olevansa tiukemmin vartioituna kuin viimeksi
kuluneina kolmena tai neljänä päivänä. Varoitan teitä pitämään
huolta siitä, ettei kukaan saa häntä tavata eikä tuoda hänelle
mitään kirjeitä sillä välin; sillä joku henkilö on nähty täällä
hiiviskelemässä ja kyselemässä häntä. Ja minulle on ilmoitettu,
että joko rouva Jervis tai herra Longman on kyhännyt kirjeen, joka
on tarkoitettu hänelle toimitettavaksi; -- ja", lisäsi hän, "sinun
tulee tietää, Pamela, että olen käskenyt herra Longmanin jättää
tilikirjainsa hoidon ja eroittanut palveluksestani Jonathanin ja
rouva Jervisin senjälkeen kun tänne tulin; sillä heidän käytöksensä
on ollut sietämätöntä. He ovat saaneet sisareni ja minun välit niin
rikkoutumaan, ettei suhteemme kenties koskaan korjaudu entiselleen.
Nyt, Pamela, pitäisin ystävällisenä tekona, jos pysyttelisit
kammiossasi sen aikaa kun olen poissa etkä tuottaisi rouva Jewkesille
vaivaa tai antaisi hänelle syytä levottomuuteen, kun kerran tiedät
hänen toimivan minun käskystäni."

"Voi, hyvä herra", huudahdin minä, "pelkään että kaikki nuo kunnon
ihmiset ovat kärsineet minun tähteni!" -- "Luulenpa niin", myönsi
hän; "eikä varmaankaan ole koskaan ollut tyttöä, joka niin viattomana
ja hyveellisenä on saattanut suuren huonekunnan tällaiseen hälinään.
Mutta se sikseen. Tiedätte kumpikin mielipiteeni ja osittain
syynkin siihen. Sanon vain, että olen saanut sisareltani kirjeen,
jollaista en olisi voinut odottaa. Eikä sinulla, Pamela", hän jatkoi,
"enempää kuin minullakaan ole syytä häntä kiittää, kuten palattuani
saanet tietää. Lähden kuomuvaunuillani, rouva Jewkes, koska otan
lady Darnfordin ja herra Petersin sisarentyttären sekä erään lady
Darnfordin tyttäristä mukaani; ja herra Simon ajaa toisen tyttärensä
kanssa huvivaunuissaan. Lukituttakaa siis kaikki portit, älkää
lähtekö ajalemaan kumpaisissakaan vaunuissa, älkääkä päästäkö ketään
portille muutoin kuin teidän seurassanne, rouva Jewkes." -- "Varmasti
noudatan teidän arvoisuutenne määräyksiä", vastasi tämä.

"En tahdo tuottaa rouva Jewkesille mitään vaivaa ja vastusta",
lupasin minä; "koetan pysytellä kammiossani enkä liikahda sieltä edes
puutarhaan mennäkseni ilman häntä, jotta näette että tahdon totella
teitä kaikessa, missä _voin_. Mutta alan peljätä..."

"Uusia juonia ja salahankkeita, niinkö?" sanoi isäntäni. "Mutta
vakuutan sinulle, ettei sinulla koskaan ole ollut siihen vähemmin
syytä, ja minä puhun sinulle totta; sillä _tällä kertaa_ matkustan
todellakin Stamfordiin ja mainitsemaani tilaisuuteen. Anna siis,
Pamela, minulle kätesi ja suudelma; ja sitte minä heti lähden."

En tohtinut kieltää ja sanoin: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä
herra, mihin tahansa menette! Mutta minua surettaa mitä kerroitte
palvelijoistanne."

Hän jutteli rouva Jewkesin kanssa hiukan oven ulkopuolella, ja kuulin
viimemainitun sanovan: "Voitte luottaa, armollinen herra, minun
huolenpitooni ja valppauteeni."

Hän lähti vaunuissaan, kuten oli sanonut, ja hyvin komeasti puettuna;
se antaa hänen sanoilleen todellisuuden leiman. Mutta olenhan
saanut kokea niin monta kepposta, juonta ja yllätystä, etten tiedä
mitä ajatella. Suren vain rouva Jervis-poloisen kohtaloa. Nyt siis
pastori Williams, pahankurinen John-raukka, hyvä rouva Jervis, herra
Longman ja herra Jonathan ovat minun tähteni menettäneet paikkansa!
Herra Longman on kyllä varakas, eikä hänen siis tarvitse siitä
niin paljoa välittää; mutta tiedän että se surettaa häntä. Ja mitä
Jonathan-parkaan tulee, niin varmaankin se kovin kipeästi koskee
siihen vanhaan hyvään palvelijaan. Voi minua! mitä tuhoa olenkaan
aiheuttanut! Tai pikemminkin, voi isäntääni, jonka hankkeet minua
vastaan ovat saaneet niin monta hyvää ystävääni menettämään minun
tähteni hänen suosionsa!

Olen hyvin suruissani näistä seikoista: jos hän todella rakastaa
minua, ei hänen pitäisi mielestäni olla niin vihainen siitä, että
hänen palvelijansakin minua rakastivat. En tiedä mitä ajatella!



PERJANTAI-ILTANA.


Olen korjannut pois paperini ruusupensaan alta; sillä näin
puutarhurin ryhtyvän kaivamaan lähettyvillä ja pelkäsin hänen
löytävän kätköni.

Rouva Jewkes ja minä katselimme eilen vastapäätä jalavia olevan
rautaportin lävitse, jolloin eräs mustalaisen näköinen olento saapui
luoksemme ja sanoi: "Jos matami antais mulle joitakin ruuanjätteitä,
niin ennustaisin teille kummallekin." Minä sanoin: "Kuulkaamme
millaista tulevaisuutta hän meille esittää, rouva Jewkes." Tämä
vastasi: "En pidä mokomista ihmisistä: mutta haastakoonpa nyt
sentään. En viitsi hakea teille mitään ruokatarpeita, eukkoseni;
mutta annan muutamia kolikoita", puhui hän.

Mutta kun Nan tuli ulos, virkkoi hän tytölle: "Tuo leipää ja jotakin
kylmää ruokaa, niin kuulet kohtalosi, Nan." Tätä te pitänette varsin
joutavana kirjoittamisen aiheena, kuten muutamia muitakin seikkoja,
joista olen riimustellut. Mutta ottakaahan huomioon, että siten
sain selville hirveän salahankkeen. Oi taivas! mitä minun tuleekaan
ajatella tästä häijystä, tästä häijyn häijystä herrasmiehestä? Nyt
alan vihata häntä kaikesta sydämestäni. Näin on asia:

Rouva Jewkes ei laisinkaan epäillyt naista, kun rautaportti oli
lukossa; hän seisoi ulkopuolella ja me sisäpuolella. Emännöitsijä
pisti siis kätensä ristikosta. Mutisten sekavia lauseita sanoi eukko:
"Kah, matami, te pääsette pian naimisiin, saan teille ilmoittaa."
Siitä rouva Jewkes näkyi olevan mielissään ja virkkoi: "Sepä oli
hauskaa kuulla", ja nauroi niin että lihavat kyljet hytkyivät.
Akka katsahti samalla mitä totisimmin minuun ikäänkuin tarkoittaen
jotakin. Sitte pälkähti isäntäni varoituksen johdosta päähäni,
että kenties tuota naista käytettiinkin pujahduttamaan kirje minun
käsiini, jos mahdollista; ja päätin pitää silmällä kaikkia hänen
liikkeitänsä.

Rouva Jewkes kysyi: "Minkälaisen miehen minä saan? olkaahan hyvä ja
sanokaa." -- "Ka", selitti ennustaja, "itseänne nuoremman; ja oikein
hyvä puoliso hänestä tuleekin". -- "Se ilahduttaa minua", sanoi
toinen ja nauroi jälleen. "No, mamseli, kuulkaamme _sinun_ kohtalosi."

Eukko astahti luokseni ja tarttui käteeni. "Oh", huudahti hän, "en
osaa mamselille ennustaa: kätesi on niin valkoinen ja hieno, etten
voi nähdä viivoja; mutta", hän sanoi riuhtaisten pienen ruohotukon
maasta, "keksinpä siihenkin keinon". Ja niin hän hieroi kämmentäni
ruohotöppään multaisella juuripuolella. "Nyt", sanoi hän, "eroitan jo
piirrot".

Rouva Jewkes tarkkasi huolellisesti kaikkia hänen puuhiansa, otti
ruohotupsun ja vilkaisi siihen nähdäkseen, ettei siinä mitään
ollut. Ja sitte muija sanoi: "Tässä on Jupiterin viiva kulkemassa
elämän viivan yli; tuossa Marsin... Kummallista!" huudahti hän,
"sinun pitää olla hyvin varovainen, kaunokaiseni, sillä sinä olet
kovassa ahdingossa, sen sulle vakuutan. Sinä et näemmä koskaan joudu
naimisiin, ja kuolet ensimäisen lapsesi synnyttämiseen." -- "Pois
täältä, akka!" huudahdin minä. "Parempi olisi, kun et olisi koskaan
tänne tullutkaan."

Rouva Jewkes jupisi: "En pidä tuosta: se haiskahtaa petokselta.
Menehän, Pamela, hetikohta sisälle." -- "Niin teenkin", sanoin;
"sillä minä olen saanut kyllikseni ennustamisista". Ja sisälle minä
menin.

Eukko tahtoi kovin kertoa minulle lisää, ja se sai rouva Jewkesin
uhkaamaan häntä, sillä hän kävi yhä epäluuloisemmaksi. Ja pois akka
läksi ennustettuaan ensin Nanille, että tämä hukkuisi veteen.

Tämä kohtaus askarrutti kovin meidän kaikkien ajatuksia; ja tuntia
myöhemmin menimme katsomaan, vieläkö eukko hiiviskeli lähettyvillä,
ja otimme herra Colbrandin vartijaksemme. Katsoessamme rautaportin
läpi näimme miehen verkalleen astelevan keskellä polkua, ja se lisäsi
yhä enemmän rouva Jewkesin uumoilua. Hän sanoikin: "Te, monsieur
Colbrand, ja minä kävelemme tuota miestä kohti nähdäksemme, miksi hän
siellä vetelehtii; ja jää sinä, Nan, mamselin kanssa portille."

Avaten rautaportin he siis kävelivät miestä kohti; ja arvaten että
eukon, jos hän oli palkattu, täytyi tarkoittaa jotakin tuolla
ruohomättäällä minä loin silmäni sinnepäin, mistä hän oli sen
riuhtaissut, ja huomasin että siitä oli ikäänkuin vihjaisuksi
reväisty enemmänkin ruohoa. Silloin en epäillyt, että sinne oli
pistetty jotakin minua varten. Kävelin siis sinne ja astuen kohdan
päälle virkoin Nanille: "Kah, mikä kaunis metsäkukka tuolla jalavan
juurella kasvaa, viidennen jalavan meistä vasemmalle; poimihan se
minulle." Tyttö vastasi: "Se on tavallinen rikkaruoho." -- "Olkoon
vain", sanoin minä, "mutta noukkasehan se minulle; niilläkin on
toisinaan kauniit värit".

Hänen mennessään minä kumarruin vetäisemään hyvän kourallisen ruohoa
ja sen mukana paperipalan, jonka sujautin heti poveeni, pudottaen
ruohot; ja sydämeni sykki rajusti tämän omituisen seikkailun
johdosta. Minä sanoin: "Menkäämme sisälle, Anne-neito." -- "Ei",
vastasi tyttö; "meidän täytyy jäädä tänne siksi kun rouva Jewkes
tulee".

Olin kovin utelias lukemaan tuon paperin: ja kun Colbrand ja
emännöitsijä saapuivat, menin sisälle. Rouva Jewkes tuumi:
"Epäilemättä on jotakin syytä isäntäni varoitukseen: en voi päästä
selville tuosta vetelehtijästä, mutta siinä mustalaisessa oli
varmaankin kujetta." -- "No", huomautin minä, "jos oli, niin sen
aikeet raukesivat tyhjiin, näittehän". -- "Niin, totta kyllä", myönsi
hän; "mutta se johtui minun valppaudestani; ja sinä teit oikein hyvin
lähtiessäsi pois, kun sinua käskin".

Kiirehdin ylös komerooni ja näin kirjelapun sisältävän muunnetulta
tuntuvalla käsialalla ja huonolla oikeinkirjoituksella kyhättyinä
seuraavat sanat:

    Kymmeniä keinoja on ajateltu ilmoittaaksemme sinulle vaarasi;
    mutta kaikki on osoittautunut turhaksi. Ystäväsi toivovat, ettei
    vielä ole liian myöhäistä antaa sinulle tätä varoitusta, jos se
    vain saapuu käsiisi. Aatelisherra on ehdottomasti päättänyt
    saattaa sinut turmioon; ja koska hän nyt kerrassaan epäilee
    kaikkien muiden keinojen tehokkuutta, hän aikoo teeskennellä
    suurta rakkautta ja ystävällisyyttä sinua kohtaan ja lupaa sinut
    naida. Tätä varten voit odottaa muutaman päivän kuluttua erästä
    pastoria; mutta se onkin viekas, kavala rappiolle joutunut
    asianajaja, jonka hän on palkannut toimimaan pappina. Mies on
    leveäkasvoinen, kovin rokonarpinen ja varsin hyvä seuranpitäjä.
    Ole siis varuillasi. Älä epäile tätä neuvoa. Ehkä sinulla
    jo on ollut liiankin paljon syytä vakuuttautuaksesi sen
    todenperäisyydestä. -- Sinulle hartaasti kaikkea hyvää toivova

                                                       JOKU.

Mitä, rakas isä ja äiti, sanommekaan nyt tästä todella pirullisesta
isännästä! Mistä saan sanoja kuvaillakseni murhettani ja hänen
petostaan! Olen melkein suoraan tunnustanut rakastavani häntä;
mutta senhän tein siinä oletuksessa, että hän oli hyvä. Tämä on
kuitenkin antanut hänelle liian paljon etua. Mutta nyt tahdon
murtaa kurittoman, hillittömän sydämeni, jollei se tahdo oppia
häntä vihaamaan! Voi, mikä synkän musta sydän hänellä täytyykään
olla! Tässä on siis salahanke minun tärvelemisekseni, vieläpä
omasta suostumuksestani! Eipä ihme, ettei hän käyttänyt hyväkseen
inhoittavia tilaisuuksiaan (minkä luulin johtuvan synnintunnosta ja
säälistä minua kohtaan), kun hänellä oli _tällainen_ suunnitelma
varalla! -- Näin olisi minut voitu pettää sellaisen onnen toiveilla,
jota vain korkein kunnianhimoni olisi saattanut tavoitella!
-- Mutta kuinka kauhea olisikaan kohtaloni ollut, kun olisin
huomannut olevani tärvelty olento ja rikollinen portto sensijaan
että olisin ollut laillinen aviovaimo! Oi, tämä on tosiaan liikaa
Pamela-parkanne kestettäväksi! Toivoin että kaikki pahin oli jo
ohitse ja että minulla oli ilo nähdä parannuksen tehnyt mies eikä
hillittömien himojensa valtaan antautunut irstailija. Mitä on teidän
tytär-poloisenne tehtävä? Kaikki hänen toiveensa ovat nyt menneet
pirstoiksi! Ja jos isäntäni ei tässä onnistu, niin siitä seuraa minun
väkivaltainen häpäisemiseni! Sillä tämä osoittaa, ettei hän ennen
hellitä kuin on minut tärvellyt! -- Voi kurjaa, kurjaa Pamelaa!



SUNNUNTAINA PÄIVÄLLÄ, KELLO YHDEN AJOISSA.


Isäntäni on tullut kotiin, ja on todellakin ollut siellä missä sanoi
käyvänsä. Siis _kerrankin_ on hän puhunut totta; ja tämä näkyy
tapahtuneen ilman mitään salahanketta. Epäilemättä hän luottaa tuohon
jumalattomaan valevihkimiseen! Hän on tuonut muassaan päivälliselle
erään herrasmiehen, joten en ole häntä vielä nähnyt.



KELLO KAHDELTA.


Olen hyvin suruissani, ja siihen on minulla nyt vielä suurempaa
syytä. Sillä juuri nyt, kun sivukammiossani ollessani avasin
ruusupensaan alle kätkemääni myttyä, nähdäkseni oliko se
pitkällisestä hautautumisesta tärveltynyt, yllätti minut rouva Jewkes
ja iski kouransa siihen; sillä hän oli nähtävästi tirkistellyt
avaimenreiästä.

En tiedä mitä tehdä! Sillä nyt isäntäni näkee kaikki yksityiset
ajatukseni hänestä ja kaikki salaisuuteni, niin sanoakseni! Olenpa
minä aika hutilus! -- Kyllä ansaitsenkin rangaistuksen.

Tiedätte että minulla oli onni herra Williamsin välityksellä lähettää
teille kaikki kyhäykseni siihen sunnuntai-iltaan asti, joka oli
vankeuteni seitsemästoista päivä. Mutta nämä paperit sisältävät
nyt kaikki kyhäykseni siitä ajasta keskiviikkoon, ahdinkoni
seitsemänteenkolmatta päivään; ja koska ette niitä näin ollen kenties
milloinkaan saa nähdä, tahdon lyhyesti mainita teille niiden sisällön.

No niin, noissa papereissa oli kerrottu rouva Jewkesin juonista,
joilla hän koetti vietellä minua hyväksymään herra Williamsin
naimatarjouksen, ja kuinka minä siitä kieltäydyin ja lausuin
toivonani, että te ette hänen kosintaansa rohkaisisi. Kerron kuinka
herra Williams ilkivaltaisesti ryöstettiin ja rouva Jewkesin
käynnistä hänen luonaan, jolloin hän urkki selville kaikki pastorin
salaisuudet; kuinka minä rouvan kotoa lähdettyä olin halukas
karkaamaan tieheni, vaikka minut siitä esti hupsu pelkoni, ja
niin edespäin. Minulla näetten oli takaportin avain. Rouva Jewkes
kirjoitti isännälleni ilmoittaen hänelle kaikki herra Williamsilta
nuuskimansa salaisuudet. Mainitsin myös hänen käytöksestään minua ja
pastoria kohtaan senjälkeen. Kerroin kirjeenvaihtoni jatkumisesta
herra Williamsin kanssa tiilten avulla, teidän saamastanne kääröstä
alkaen. Olin nuhdellut häntä siitä, että siten oli ilmaissut itsensä
rouva Jewkesille; ja sitte kirjoitti pastori minulle vastaukseksi
uhaten paljastaa isäntäni, jos tämä hänet petti, mainiten vielä
John Arnoldin kirjeenvaihdosta kanssansa ja Johnin lähettämästä,
kaikesta päättäen vieraiden käsien sieppaamasta kirjeestä, samoin
kuin kirjeenvaihdosta joka tapahtui erään hänen Gainsboroughissa
asuvan ystävänsä välityksellä, ja aikomuksestaan hankkia minulle
hevosen ja toisen itselleen. Kerroin teille, mitä herra Williams
oli tunnustanut rouva Jewkesille ja kuinka olin rohkaissut hänen
ehdotuksiansa. Joukossa oli jäljennös hartaasta kirjeestä, jonka
kyhäsin hänelle osoittaakseni kuinka tarpeellisena pidin pakoani
ennen isäntäni tuloa, sekä hänen puolittain vihainen vastauksensa
minulle. Samoin herra Williamsin avulla lähettämänne kirje,
rakas isä, jossa te toivoitte minun menevän herra Williamsille,
kuitenkin jättäen asian minun ratkaistavakseni; ja onneksi te siinä
mainitsette haluttomuudestani menemään naimisiin. Puhuin hartaasta
toivomuksestani päästä teidän luoksenne, selostin pääsisällön herra
Williamsille lähettämästäni vastauksesta, joka ilmaisi parempaa
kärsivällisyyttä, j.n.e. Eräs isäntäni rouva Jewkesille kirjoittama
hirveä kirje oli erehdyksestä osoitettu minulle, ja toinen, minulle
aiottu, samanlaisesta erehdyksestä osoitettu hänelle, joista
kummastakin kertoessani lausuin omia mietelmiäni hyvin vapaasti.
Kuvailin mieleni ahdistusta herra Williamsin narraamisesta,
pettämisestä ja turmioon saattamisesta. Sitte kerroin kuinka rouva
Jewkes kerskui inhasta uskollisuudestaan. Kuvailin pahansisuisesti
monsieur Colbrandia, henkilöä, jonka herra lähetti avustamaan rouva
Jewkesia minun vartioitsemisessani. Herra Williamsin pidättämisestä
ja sulkemisesta vankilaan tulkitsin sitte murhettani, lausuen
vapaasanaisia arvostelmia isännästäni, joka sen oli pannut toimeen.
Ilmoitin vielä yrityksestäni paeta ikkunan ja takaveräjän kautta ja
kuinka heitin nuttuni ja kaulahuivini lammikkoon heidän ajankulukseen
sillä välin kun itse pakenisin -- mikä seikkailu oli vähällä päättyä
minulle perin kauheasti! Yhäti tuskittelin, että herra Williams
oli minun tähteni menettänyt kaikkensa, ja lopuksi kerroin salaa
kuulleeni rouva Jewkesin kerskuvan, että hän olikin järjestänyt herra
Williamsin ryöväyksen, saadakseen käsiinsä paperini, jotka pastori
kuitenkin sai säilymään ja lähetti koskemattomina teille.

Nämä seikat pakoaikeeni onnettomaan toimeenpanoon asti ovat parhaan
muistini mukaan niiden kyhäysten sisältönä, jotka tuo armoton nainen
minulta sieppasi; sillä ne lehdet, joilla kerron kuinka huonosti
minun siinä kävi ja mitä sitte seurasi, minulla toivoakseni on vielä
tallella, alusnuttuni sisäpuolelle lanteitteni kohdalle ommeltuina.

Turhia olivat kaikki rukoukseni ja kyyneleeni, pyytäessäni häntä
olemaan näyttämättä niitä kyhäyksiä herralle. Hän sanoi, että nyt
tulikin ilmi, miksi muka niin mielelläni olin yksikseni ja aina
kirjoittelin. Ja hän sanoi pitävänsä itseään onnellisena, kun oli
nämä paperit löytänyt; sillä hän oli usein etsinyt joka paikasta,
missä voi ajatella minun sellaisia säilyttelevän, mutta tähän asti
aina tuloksetta. Hän sanoi nyt vain toivovansa, ettei niissä ollut
mitään sellaista, jota ei _ken tahansa_ saisi nähdä. "Sillä", hän
lisäsi, "olethan sinä pelkkää _viattomuutta!"_ -- "Hävytön olento",
vastasin minä, "te olette varmaan pelkkää _rikollisuutta!_ Ja teidän
täytyy siis tehdä pahimpanne. Nythän en voi auttaa itseäni, ja näen
ettei teiltä ole mitään armoa odotettavissa."

Juuri nyt, kun isäntäni oli tullut ylös, rouva Jewkes meni häntä
vastaan portaille ja antoi hänelle paperini. "Kah", virkkoi hän,
"teidän arvoisuutenne sanoi aina, että mamseli Pamela oli suuri
kirjoittelija; mutta en vielä koskaan ennen ole voinut saada
käsiini mitään hänen kyhäyksiänsä". Herra otti paperit ja minun
luokseni tulematta meni takaisin arkihuoneeseen. Ja osaksi tuon
mustalaisseikkailun vuoksi, osaksi tästä syystä minä en voinut
ajatella päivälliselle menoa. Siitäkin rouva Jewkes hänelle mainitsi,
ja siksipä luulen, että saan hänet tänne ylös niin pian kun hänen
vieraansa on lähtenyt.



LAUVANTAINA KELLO KUUDELTA.


Isäntäni pistäysi ylikertaan ja virkkoi herttaisempaan sävyyn kuin
olin odottanut: "Olemme siis, Pamela, siepanneet sinun kavaltavat
paperisi?" -- "Kavaltavat!" toistin minä kovin nyreissäni. -- "Niin",
sanoi hän, "sellaisia niiden otaksun olevan, sinä kun olet suuri
vehkeilijätär; mutta en ole niitä vielä lukenut".

"Sitten, hyvä herra", lausuin hyvin totisena, "menettelette todella
kunniallisesti, jos _ette_ luekaan niitä, vaan luovutatte ne minulle
takaisin". -- "Kelle ne ovat kirjoitetut?" kysyi hän. -- "Isälleni,
hyvä herra; mutta kaiketihan _näettekin_, kelle ne ovat." -- "En ole
tosiaan vielä silmännyt kolmea riviä", vastasi hän. -- "Sitte pyydän
teidän arvoisuuttanne, _älkää_ penkoko niitä, vaan antakaa ne minulle
takaisin." -- "Sitä en tee", kieltäysi hän, "ennen kuin _olen_
lukenut ne".

"Hyvä herra", huomautin minä, "te ette tehnyt oikein minua kohtaan
lukiessanne aikaisemmin kyhäämäni kirjeet: minun mielestäni ei
ollut teidän arvonne mukaista keinotella niitä käsiinne sen
vilpillisen John Arnoldin välityksellä; sillä sopiiko teidänlaisenne
herrasmiehen kiinnittää huomiota siihen, mitä kurja palvelijattarenne
kirjoittelee?"

"Kyllä", vastasi hän, "kaikin mokomin on minun kiinnitettävä
huomiota siihen, mitä sellainen palvelijatar kuin _minun_ Pamelani
kirjoittelee".

-- _Sinun_ Pamelasi! -- ajattelin. Sitte muistui mieleeni se
valevihkiminen; eikä se tosiaan ole juuri ollutkaan ajatuksistani
poissa tuon mustalaisseikkailun jälkeen. "Mutta", jatkoi hän,
"onko näissä kirjoituksissa mitään, jota et soisi minun näkevän?"
-- "Epäilemättä, hyvä herra, niissä on", vastasin minä; "sillä
se mitä joku kirjoittaa isälleen ja äidilleen ei sovi jokamiehen
tutkittavaksi". -- "Enkä minä olekaan jokamies", sanoi hän.

"Ne kirjeet", hän lisäsi, "jotka sain luettavikseni Johnin
välityksellä, eivät olleet sinulle epäedullisia, sen vakuutan;
sillä ne antoivat minulle hyvin korkean käsityksen älystäsi ja
siveydestäsi: ja luuletko että olisin vaivautunut kirjeilläsi, jollen
olisi sinua rakastanut?"

_"Ah_, hyvä herra!" huudahdin minä, "onpa minulla _siitä_
ylpeilemisen syytä! Sillä ne antoivat teille sellaisen käsityksen
siveydestäni, että päätitte saattaa minut turmioon. Ja mitä hyötyä
ovat ne tuottaneet _minulle_, joka olen teljetty tänne vankina ja
saanut osakseni tällaista kohtelua teidän ja taloudenhoitajattarenne
puolelta?"

"Miksi, Pamela", kysyi hän vakavanlaisesti, "miksi palkitset
puutarhassa osoittamani hyvyyden moisella käytöksellä? Tämä ei pidä
yhtä silloisen esiintymisesi ja sydämellisyytesi kanssa, joka aivan
hurmasi minut. Et saa antaa minulle syytä luuloon, että pöyhistyt
sikäli kuin huomaat minut ystävällisemmäksi." -- "Ah, hyvä herra!"
pahoittelin minä, "itse tunnette parhaiten oman sydämenne ja
aivoituksenne! Mutta pelkään olleeni siellä liian avosydäminen ja
pelkään että yhä pysytte päätöksessänne saattaa minut tärviölle, vain
menettelytapaanne muuttaneena."

"Sanoessani sinulle vielä kerran", lausui hän hiukan ankarasti,
"ettet voi millään miellyttää minua paremmin kuin osoittamalla
minulle jonkun verran luottamusta, tahdon ilmoittaa sinulle, että nuo
hupsut ja nurinkuriset epäilyt ovat pahinta, mihin voit tehdä itsesi
syypääksi. Mutta", hän lisäsi, "ehkä saankin selville niiden _aiheen_
näistä yksityiskohtaisista sepustuksistasi; sillä tietenkinhän olet
ollut vilpitön _isääsi_ ja _äitiäsi_ kohtaan, vaikka saatatkin
_minut_ jo epäilemään sinua. Sillä minä sanon sinulle, nurja tyttö,
että sinun olisi mahdoton olla noin kylmä ja tunteeton sen jälkeen,
mitä viimeksi tapahtui puutarhassa, jollei sinulla ennakolta olisi
mielessä joku _muu_ suosimasi henkilö. Ja salli minun lisätä, että
jos havaitsen asian siten olevan, niin seuraukset saavat jokaisen
sydänsuonesi vuotamaan verta."

Hän aikoi lähteä vihapäissään, mutta minä huudahdin: "Vielä yksi
sana, hyvä herra, vielä sana, ennen kuin luette ne, koska _tahdotte_
ne lukea. Ottakaahan huomioon lieventävät asianhaarat, lukiessanne
ankarat mietteet, joita niissä tapaatte käyttäytymisestänne minua
kohtaan, -- muistakaa ainoasti, että ne eivät olleetkaan kirjoitetut
teidän nähtäväksenne, että ne on piirrellyt kovasti kohdeltu tyttö,
eläessään alituisessa pelossa, että saisi kokea teidän puoleltanne
pahinta mitä ihminen voi toiselle tuottaa."

"Jos siinä kaikki", sanoi hän, "eikä ole mitään muunlaatuista,
sellaista, jota _en voisi_ antaa anteeksi, niin sinulla ei ole mitään
levottomuuden syytä. Sainhan edellisissä kirjeissäsi lukea yhtä
monta näytettä nenäkkäistä mietelmistäsi minun suhteeni kuin niissä
oli rivejä, silti koskaan kovistelematta sinua sillä perusteella,
vaikkakin kenties olisin suonut, että olisit enemmän säästellyt
nimityksiä ja vapaapuheisuuttasi."

"No, herra", lopetin minä, "koska te _tahdotte ne_ lukea, niin
enhän sille mitään voi. En luule itselläni olevan syytä peljätä,
että minut havaittaisiin vilpilliseksi tai että missään suhteessa
olisin teille valehdellut; sillä vaikken muistakaan mitä kaikkea
kirjoitin, niin tiedän kuitenkin, että kirjoitin sydämeni sanelusta;
ja sydämeni ei ole vilpillinen. Muistakaa vielä, herra, että aina
selitin pitäväni oikeutenani yrittää paeta tästä pakollisesta ja
laittomasta vankeudesta: teidän ei siis pidä suuttua siitä, että
olisin niin tehnyt, jos olisin kyennyt." -- "Älä pelkää", rauhoitti
hän, "tuomitsen sinua niin, suopeasti kuin ansaitset; sillä sinulla
on liian voimakas puolustaja omassa sydämessäni". Ja niin hän meni
alas.

Kello yhdeksän tienoissa hän lähetti kutsumaan minut
seurustelutupaan. Menin hiukan peloissani, ja hän piti papereita
kädessään ja lausui: "Nyt, Pamela, tulet tuomiollesi." Minä sanoin:
"Toivon että minulla on _oikea_ tuomari asiaani tutkimassa." --
"Niin", vastasi hän, "ja sinulla on syytä toivoa, että hän on
_laupiaskin_, taikka muutoin en tiedä kuinka sinulle käy". Sitte
hän jatkoi: "Pyydän että vastaat minulle heti suoraan ja selvästi
jokaiseen kysymykseen, minkä sinulle esitän. Ensiksikin on tässä
muutamia sinun ja Williamsin keskinäisiä lemmenkirjeitä."

"Lemmenkirjeitäkö, herra?" äännähdin minä. -- "No, nimitä niitä miksi
tahdot", virkkoi hän; "en niistä totta tosiaan oikein pidä, vaikka
otankin kaikki lieventävät asianhaarat huomioon, kuten pyysit". --
"Rohkaisenko teidän mielestänne, hyvä herra, hänen ehdotuksiansa?"
kysyin minä. -- "Hm", vastasi hän, "sinä kyllä näennäisesti hylkäät
hänen kosintansa mutta vain sillä tavoin kuin viekas sukupuolenne
meihin nähden aina tekee kiihoittaakseen meitä yhä hartaampaan
tavoitteluun".

"Ka, arvoisa herra", sanoin minä, "tuo on teidän selityksenne; mutta
se ei käy ilmi lauseitteni sisällöstä". -- "Sukkelasti sanottu!"
virkkoi hän. "Mistä p--stä olet tuolla iällä saanut kaiken tämän
viisauden? Ja sitten on sinulla, kuten kyhäyksistäsi näen, muisti
jolta ei mitään unohdu." -- "Ah, hyvä herra", huomautin minä, "ne
vähäpätöiset avut, joita minulla on, tekevätkin minut vain yhä
kurjemmaksi! Minulla ei ole mitään iloa muististani, kun se syövyttää
mieleeni asioita, jotka mielellänikin soisin _olemattomiksi_ tai
iäksi _unhoittavani_."

"Niin", sanoi hän, "mutta koska kerran olet pitänyt tarkkaa
päiväkirjaa kaikesta mitä sinulle on tapahtunut, niin missä ovat
näitä käsiini joutuneita _aikaisemmat_ selostukset?" -- "Ne on
isälläni, hyvä herra", sanoin minä. -- "Mitä tietä hän on ne saanut?"
kysyi hän. -- "Herra Williamsin välityksellä", ilmaisin minä. --
"Hyvin vastattu", kiitti hän; "mutta etkö voisi hankkia niitä minun
nähtävikseni?" -- "Sepä olisi somaa!" huudahdin. "Soisin että olisin
onnistunut varjelemaan nuokin teidän silmiltänne."

"Minun _täytyy_ ne nähdä, Pamela, tai muutoin en koskaan saa rauhaa;
sillä minun pitää tietää, kuinka tuo kirjeenvaihto sinun ja pastorin
kesken pääsi alkuun: ja jos _saan_ ne nähdäkseni, niin sitä parempi
sinulle, mikäli ne vastaavat niitä toiveita, joihin nämä antavat
minulle aihetta."

"Voin sanoa teille, hyvä herra, aivan rehellisesti", vastasin minä,
"mikä alkuna oli; sillä minä olin kyllin rohkea _alottajaksi_".

"Se ei riitä", väitti hän; "sillä vaikka tämä saattaa _sinusta_
näyttää pikkuseikalta, niin minulle se on perin tärkeätä".

"Hyvä herra", ehdotin minä, "jos suvaitsette sallia minun mennä
isäni luo, niin lähetän ne teille millä sanansaattajalla vain, jonka
toimitatte ne noutamaan".

"Niinkö? Mutta varmaan, jos kirjeellisestikin pyydät niitä
vanhemmiltasi, he lähettävät ne sinun tarvitsemattasi vaivautua
sellaiselle matkalle; ja teekin nyt se."

"Ajattelen kylläkin", vastasin, "että kun Johnin halpamaisuuden
perusteella olette nähnyt kaikki edelliset kirjeeni ja nyt nämä
uskollisen taloudenhoitajattarenne valppauden tuloksena, niin
_voisittehan_ lukea kaikki loputkin; mutta toivon ettette sitä
vaadi ennen kuin näen minkä verran minua itseäni hyödyttää mielenne
noudattaminen tässä kohdassa".

"Sinun tulee siinä luottaa kunniantuntooni. Mutta sano minulle,
Pamela", virkkoi viekas herrasmies, "olisitko _nämä_ nähtyäni
vapaaehtoisesti näyttänyt minulle ne toisetkin, jos ne olisivat
olleet hallussasi?"

En aavistanut tähän kysymykseen kätkettyä johtopäätöstä ja sanoin:
"Kyllä, todellakin luulen, hyvä herra, että olisin, jos olisitte
käskenyt." -- "No sitten, Pamela", lausui hän, "koska olen varma,
että olet joillakin keinoin jatkanut päiväkirjaasi, niin haluan että
näytät minulle _jatkon_, siksi kun edellinen osa ehtii saapua".
-- "Oi, herra", hätäännyin minä, "näinkö olette minut sanoissani
solminut? Mutta tässä teidän tosiaan täytyy suoda kieltäytymiseni
anteeksi."

"Ka", virkkoi hän, "sano minulle totuudenmukaisesti, etkö ole
jatkanut selostustasi tähän asti?" -- "Älkää kysykö minulta." --
"Mutta minä vaadin vastausta", tivasi hän.

"No niin, arvoisa herra, en tahdo kierrellä: jatkanut kyllä olen."
-- "Nyt olet hyvä tyttö!" kiitti hän; "minä pidän vilpittömästä
sydämestä". -- _"Toisessa_ henkilössä, tarkoittanette!" huomautin
minä.

"No", sanoi hän, "saathan sinä laskea minusta hiukan sukkeluuksia,
koska se on sinun _luonteessasi_, etkä sille mitään voi; mutta teet
minulle kovin mieliksi, jos vapaasta tahdostasi näytät mitä olet
kirjoitellut. Haluan tuntea juonesi yksityiskohdat ja pettymyksesi
siitä alkaen, mihin nämä paperit päättyvät; sillä sinulla on niin
kaunis kirjotustapa, että osaksi siitä syystä, osaksi rakkauteni
tähden olen tullut hartaaksi lukemaan kaiken mitä kirjoitat,
vaikka se suuressa määrin kärjistyykin minua itseäni vastaan.
Senvuoksi sinun täytyykin odottaa saavasi hiukan kärsiä; ja koska
olen toimittanut sinulle aiheen, on minulla oikeus nähdä kynäsi
tuotteet. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "on _sinun_ vehkeissäsi ja _minun_
vehkeissäni niin viehkeä romantillisuuden tuntu, että siten saan
ohjausta siihen, millaiseksi tämän sievän romaanin loppuratkaisun
punon".

"Jos olisin teidän vertaisenne, hyvä herra, niin moittisin tätä perin
ärsyttäväksi tavaksi härnäillä minua tuottamistanne onnettomuuksista."

"Oh", arveli hän, "se vapaapuheisuus, millä kirjeissäsi olet
kuvaillut minua ja luonnettani, ainakin tasoittaa velkamme, tässä
suhteessa". -- "Hyvä herra, en olisi voinut ryhtyä sellaiseen
vapauteen, ellette olisi antanut minulle siihen aihetta: tiedättehän,
että _syy_ on ennen _seurausta."_

"Tosiaankin, Pamela", vastasi hän, "sinä järkeilet erittäin näpsästi.
Miksi hitossa me miehet käymme koulua? Jos älymme vetäisi vertoja
naisten terävyydelle, niin voisimme säästää paljon aikaa ja vaivaa
kasvatuksessamme; sillä luonto antaa teidän sukupuolellenne, mitä me
pitkän kokemuksen ja opintojen aikana tuskin kypsymme oivaltamaan.
Mutta eihän jokainen vallasnainen olekaan Pamela."

"Te suvaitsette tehdä pilaa palvelijatar-parastanne", pahoittelin
minä.

"Enpä niinkään", väitti hän; "muuten luulenkin, että minun täytyy
lukea ansiokseni puolet älykkyydestäsikin; sillä se viaton harjoitus,
jonka kohteena minä olen ollut, on varmaankin hionut nokkeluuttasi".

"Hyvä herra", tokaisin minä, "jos olisin voinut olla ilman tuota
_viatonta_ harjoitusta, kuten sitä suvaitsette nimittää, niin olisin
mielelläni tyytynyt olemaan tyhmä kuin kuoriainen".

"Mutta silloin, Pamela", vastasi hän, "en olisi sinua niin suuresti
rakastanut". -- "Mutta silloin, hyvä herra, olisin ollut turvassa,
levollinen ja onnellinen."

"Ehkä niin ja ehkei sentään; ja sitäpaitsi jonkun
turpeenpuskija-moukan vaimona." -- "Silloin kuitenkin olisin elänyt
tyytyväisenä ja hyveellisenä; ja se on parempi kuin olla prinsessana
ja elää toisin."

"Eipä osaa sanoa", haastoi hän; "sillä kun sinulla on noin sievät
kasvot, niin joku meistä teräväsilmäisistä ketunpyydystäjistä olisi
sinut keksinyt; ja romanttisista haaveistasi huolimatta, joilla
silloin ei kenties olisi ollutkaan niin valtavaa sijaa mielessäsi,
olisi hänellä saattanut olla parempi onni kyntömiehen vaimon parissa
kuin minulla on ollut äitini Pamelan suhteen." -- "Toivoakseni, hyvä
herra", sanoin minä, "olisi Jumala suonut minulle suurempaa armoa".

"No niin", jatkoi hän, "mutta mitä noihin soman suunnitelmasi
jälkeisiin kirjoituksiisi tulee, niin minun _täytyy_ ne nähdä".

"Te ette todellakaan _saa_ niitä nähdä, mikäli minä voin sen estää."

"Ei mikään", lausui hän, "ole minulle mieluisempaa, kuin että sinulla
kaikissa vehkeissäsi ja sotajuonissasikin on suuri totuudenrakkaus
ja että kaikissa pikku petoksissasikin olet turvautunut vain
harvoihin _tahallisiin_ hätävalheisiin. Odotan nyt, että noudatat
tätä kiitettävää ohjetta keskustelussamme. Ilmoita minulle, mistä
olet saanut tarvitsemasi kynät, musteen ja paperin, kun rouva Jewkes
oli niin valpas ja antoi sinulle vain kaksi arkkia erältään? -- Sano
minulle totuus."

"Ka, hyvä herra, vähänpä aavistin että ne tulisivat minulle
tällaiseen tarpeeseen; mutta lähtiessäni kartanostanne minä pyysin
vähän kutakin hyvältä herra Longmanilta, joka antoi minulle
yltäkyllin." -- "Niin, niin", murisi hän, _"hyväksi_ herra
Longmaniksihan sinun täytyy häntä nimittää! Kaikki liittolaisesi ovat
hyviä, jok'ainoa heistä; mutta ne palvelijani, jotka ovat täyttäneet
velvollisuutensa ja totelleet käskyjäni, ne sinä maalaat mustiksi
kuin paholaisen; sellaiseksi olen totta tosiaan minäkin kuvailtu."

"Hyvä herra", virkoin, "toivon ettette vihastu; mutta luuletteko,
että he itseänne lukuunottamatta ovat kuvattuja pahemmiksi kuin
ansaitsevat?"

"Sinä sanot: itseäni lukuunottamatta, Pamela. Mutta eikö tuo
poikkeuksen tekeminen ole pelkkä kohteliaisuus, koska olen saapuvilla
ja sinä olet minun käsissäni?" -- "Arvoisa herra, suokaa minulle
anteeksi; mutta minusta tuntuu että voisin kysyä teiltä, miksi niin
ajattelette, jollei joku pieni tunnonpistos sanoisi teille siihen
olevan liiankin paljon syytä?"

Hän suuteli minua ja virkkoi: "Minun täytyy joko tehdä näin tai
suuttua sinuun; sillä sinä olet kovin tokinainen, Pamela. Mutta
hurmaavasta lepertelystäsi ja sievästä julkeudestasi huolimatta
en jätä kysymystäni. Missä piiloittelit papereitasi, kyniäsi ja
mustettasi?"

"Vähin yhtäällä, vähin toisaalla, jotta minulle jäisi jälellekin,
vaikka osa löydettäisiin." -- "Nyt olet hyvä tyttö!" huudahti hän;
"minä pidän suloisesta totuudenrakkaudestasi. Ilmoitahan nyt minulle,
missä tallettelet kirjoitettuja papereitasi, nenäkästä päiväkirjaasi!"

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, hyvä herra, etten sitä tee",
vastasin minä. -- "Mutta", sanoi hän, "siihen minä en suostu: sillä
minä _tahdon_ sen tietää ja tahdon ne _nähdä"_. -- "Tuo on tuiki
ankaraa", vastustin minä; "mutta minun täytyy sanoa, että te ette
niitä saa, mikäli voin sen estää".

Olimme seisoneet enimmän aikaa, mutta nyt hän istuutui, tarttui
molempiin käsiini ja virkkoi: "Hyvin sanottu, sievä Pamelani, _mikäli
voit sen estää!_ Mutta minä en salli sinun sitä estää. Sano minulle,
ovatko ne taskuissasi?" -- "Ei, hyvä herra", vastasin sydän kurkussa.

Hän sanoi: "Tiedän ettet mistään hinnasta lausuisi suorastaan
_valheellista_ sanaa; mutta kaksimielisyyksissä ei mikään jesuiitti
ole sinua voittanut. Vastaa minulle, ovatko ne kumpaisessakaan
taskussasi?" -- "Eivät ole, herra", sanoin minä. -- "Eivätkö ne ole
jossakin liiviesi välissä?" -- "Eivät", vastasin taaskin: "mutta
älkäähän kyselkö enempää; sillä vaikka kuinka tiukkaisitte, en sitä
kuitenkaan ilmoita teille".

"Oh", tuumi hän, "kyllä siihenkin keinon keksin. Voin tehdä niinkuin
ulkomailla rikollisten niskuroidessa menetellään: niitä kidutetaan,
kunnes taipuvat". -- "Mutta, hyvä herra", virkoin minä, "onko se
oikein ja kunniallista? Minä en ole mikään rikollinen; ja minä en
tahdo tunnustaa."

"Oi, tyttöseni!" sanoi hän, "moni viaton henkilö on asetettu
kidutettavaksi. Mutta anna minun vain tietää, missä kirjeet ovat,
niin vältät tuollaisen kovistelututkinnon."

"Hyvä herra", muistutin minä, "kidutusta ei käytetä Englannissa; ja
toivoakseni ette te ota sitä käytäntöön".

"Mainiosti sanottu!" myönsi hän. "Mutta voin mainita sinulle yhtä
hyvästä rangaistuksesta. Jos rikollinen täällä Englannissa ei suostu
meille puhumaan, niin _ahdistamme_ hänet kuoliaaksi tai jatkamme,
kunnes hän puhuu. Ja tämä rangaistus, Pamela, tulee varmaan osaksesi,
jollet muutoin kerro."

Kyynelsilmin valitin: "Voi, tämä on kovin julmaa ja raakaa."

"Eipä väliä", vastasi hän; "sehän on vain minun hahmossani asuvan
Luciferisi tapaista, ja tehtyäni sinua kohtaan niin paljon
kamaluuksia, kuten _sinä_ ajattelet, sinulla ei ole suurta syytä
tuomita tätä niin ankarasti; tai sitä on joka tapauksessa pidettävä
vain muiden tekojeni mukaisena".

"Mutta, hyvä herra", estelin yhä, kauheasti peljäten, että hän
aavisteli niiden olevan vaatteissani, "jos näin kohtuuttomasti
vaaditte tottelemista -- vaikka se totisesti on surkeaa
hirmuvaltaisuutta, -- niin sallikaa minun mennä ylös lukemaan ne
vielä kertaalleen, ja te saatte ne silmäilläksenne sen surullisen
kertomuksen loppuun asti, joka on jo hallussanne olevien kyhäysten
jatkona".

"Tahdon nähdä ne kaikki", tivasi hän, "tähän hetkeen asti, jos olet
niin pitkälle kirjoittanut, tai ainakin vielä tämän viikon päiviin".

"Sallikaa minun siis mennä ylös niitä silmäämään", vastasin,
"nähdäkseni mitä olen kirjoittanut ja mihin päivään asti, jotta tuon
ne teille, sillä ettehän tahtone ihan kaikkea nähdä".

"Tahdon niinkin", vastasi hän. "Mutta kah, Pamela, sano minulle
totuus, _ovatko_ ne ylhäällä?" Säikähdyin kovasti. Hän huomasi
hämminkini. "Sano minulle totuus", toisti hän. -- "Ka, hyvä herra",
vastasin minä, "olen joskus paloitellut niitä kuivan multakokkareen
alla puutarhassa ja milloin missäkin paikassa; nuo, jotka teillä on
kädessänne, olivat useita päiviä ruusupensaan alla puutarhassa".

"Viekas huippana!" sanoi hän. "Mitä tuo tähän kysymykseen kuuluu?
Ovatko ne _puvussasi?"_

"Jos", virkoin nyt, "minun täytyy kaivaa ne kätköstään
seinälaudoituksen takana, niin ettekö te katsele minua?"

"Yhä enemmän viekkaita verukkeita", virkkoi hän. "Onko sekään
vastaus kysymykseeni? Olen etsinyt niitä kaikkialta ylhäältä ja
makuukomerostasi, enkä kykene niitä löytämään; senvuoksi _tahdon_
tietää, missä ne ovat. Nyt", lisäsi hän, "olen tullut siihen
käsitykseen, että ne ovat sinulla mukanasi; ja vaikken eläissäni
ole riisunut tyttöä, niin alanpa nyt vähentää verhoa kauniilta
Pamelaltani, eikä minun toivoakseni tarvitse mennä pitkälle, ennen
kuin ne löydän."

Hyrähdin itkuun ja sanoin: "On aivan armotonta kohdella minua tällä
tavoin. Ajatelkaahan, hyvä herra" --. sillä hän alkoi irroitella
neuloja huivistani, -- "ajatelkaa! Pyydän, ajatelkaa toki!"

"No", sanoi hän, "ajatteletko _sinä?_ Sillä minä tahdon nähdä ne
paperit. Mutta kenties ne ovat sidottuina sukkarihmoillasi polvien
kohdalle"; ja hän kumartui. Onko koskaan kuultu mitään niin häijyä ja
halpamaista? Minä painuin polvilleni ja sanoin: "Mitä _voin_ tehdä?
Jos sallitte minun mennä ylös, niin tuon ne."

"Tuotko todellakin", kysyi hän, "vakuutatko kautta kunniasi, että
annat minun nähdä ne kaikki etkä yritä piiloittaa ainoatakaan
lippusta?"

"Kyllä, hyvä herra." -- "Kunniasanallasi?" -- "Niin, herra." -- Ja
sitte hän salli minun mennä ylikertaan. Itkin katkerasti kiukusta.
Varmastikaan ei kukaan ole sellaista kokenut kuin minä!

Menin sivukammiooni ja istahdin. En voinut sietää ajatusta, että
luopuisin papereistani. Sitäpaitsi olisi minun täytynyt melkein
riisuutua irroittaakseni ne. Niinpä kirjoitin tähän tapaan:

    HYVÄ HERRA,

    Tiedän ettei hyödytä mitään väitellä niin mielivaltaisen
    herrasmiehen kanssa; perin kovasti käytätte te valtaa, jonka niin
    häijysti olette minua kohtaan saanut. Minulla on kylliksi
    rohkeutta ryhtyä tekoon, joka saisi teidät tätä kohteluanne
    katumaan: voin tuskin sietää moista ja mitä vielä edessäni on.
    Mutta ylempi ajatus estää minua; Jumalalle siitä kiitos! Tahdon
    kuitenkin pitää sanani, jos tämän luettuanne sitä vaaditte; mutta,
    hyvä herra, sallikaa minun anoa teiltä aikaa huomisaamuun, jotta
    voin edes silmäillä kyhäykseni lävitse, nähdäkseni mitä itseäni
    syyttävää teidän käsiinne asetan. Sitte tuon kirjoitukseni teille,
    tekemättä niihin pienintäkään muutosta. Vieläkin sentään pyytäisin
    teitä minua tästä säästämään; mutta jos ette siihen suostu, niin
    antakaa minun pitää ne huomisaamuun asti, ja tätä minä näin
    ankarasti kohdeltuna katson suosionosoitukseksi, josta olisin
    erittäin kiitollinen.

Arvasin että ennen pitkää kuulisin hänestä; ja hän lähettikin rouva
Jewkesin noutamaan, mitä olin luvannut. Annoin siis tämän kirjelapun
vietäväksi, mutta isäntäni lähetti sanomaan, että minun täytyi pitää
lupaukseni ja että hän myönsi minulle aikaa aamuun asti; minun piti
silloin tuoda kirjeet hänen tarvitsemattansa niitä uudelleen pyytää.

Riisuin siis alusnuttuni ja ratkoin paperit suurella vaivalla irti.
Niitä on aimo tukku. Tahdon hiukan kosketella niiden sisältöä, koska
kenties en saa niitä takaisin ja teidän nähtäviksenne.

Ne alkavat kertomuksella pakoyrityksestäni: miten ensin pujottausin
ikkunasta ulos ja sitte heitin takkini ja huivini lammikkoon, ja
kuinka suuri oli pettymykseni, kun huomasin takaveräjän lukon
vaihdetuksi toiseen. Yrittäessäni kiivetä portin yli pudota
rytkähdin maahan ja sain pahoja ruhjevammoja, kun tiilet irtautuivat
ja vierivät päälleni. Huomatessani etten voinut päästä pakoon
ja peljäten kovaa kohtelua olin niin jumalaton, että ajattelin
heittäytyä lampeen. Sitten oli siinä surullisia mietteitäni sen asian
johdosta. -- Kerroin kuinka rouva Jewkes tässä tilaisuudessa minua
kohteli, kuinka isäntäni oli metsästysretkellä ollut vähällä hukkua
virtaan ja kuinka kaikesta hänen puoleltaan kokemastani ahdistelusta
huolimatta tunsin puistatusta hänen vaarastaan. Kerroin teille, millä
häijyillä uhkauksilla rouva Jewkes koetti minua säikytellä vakuuttaen
minulle, että minut naitettaisiin rumalle sveitsiläiselle, jonka
oli hääpäivänä määrä myydä minut herralleen. Rouva Jewkes puhutteli
minua rivosti kuin joku Lontoon katunainen. Olin kovin ahdistuneella
mielellä, nähdessäni isäntäni tuloa valmisteltavan. Rouva Jewkes
pelkäsi aiheettomasti, että yrittäisin jälleen paeta, vaikken sitä
ollenkaan aikonut; ja minua kohdeltiin senvuoksi ankarasti. -- Sitte
kirjoitin isäntäni kauheasta saapumisesta ja siitä kovasta, perin
kovasta kohtelusta, mitä sain häneltä osakseni, sekä rouva Jewkesin
herjauksista. Isäntäni oli mustasukkainen minusta herra Williamsille,
ja rouva Jewkes koetti halpamaisesti yllyttää häntä pahuuteen. --
Kaikki tähänastiset kyhäykseni sidoin yhdeksi kimpuksi, toivoen että
ne tyydyttäisivät häntä. Mutta peljäten, etteivät ne riittäisi,
laitoin sitä seuraavista toisen käärön.

Tässä oli ensiksikin jäljennös hänen minulle tekemistään
ehdotuksista: hän tarjosi kultaa, hienoja pukuja ja sormuksia sekä
maatilan, joka tuottaisi, en muistakaan kuinka paljon vuodessa, ja
lisäksi viisikymmentä puntaa teidän kummankin, rakkaat vanhempani,
eliniäksenne, jos suostuisin hänen rakastajattarekseen. Vihjaisipa
hän vuoden kuluttua minut naivansakin. Kaikki oli kurjan halpamaista,
ja kieltäytymiseni varalta hän uhkasi saattaa minut turmioon,
suomatta minulle mitään. Oli siinä myös jäljennös vastauksestani,
jossa oikeutetun kammoksumisen valtaamana hylkäsin kaikki, mutta
lopuksi rukoilin hyvyyttä ja laupeutta niin liikuttavin sanoin kuin
osasin. Kerroin hänen vihaisesta käytöksestään ja rouva Jewkesin
häijystä neuvonnasta. Isäntäni koetti saada minut kamariinsa, mutta
minä kieltäysin sinne menemästä. Paljon haastelua ja rupattelua minun
ja inhoittavan rouva Jewkesin kesken, joka oli kovin ilkimielinen
ja pahasuinen. Kyhäsin kaksi kirjelappua ikäänkuin kirkkoon
vietäväksi, jotta rukoiltaisiin isäntäni parannuksen ja minun
turvallisuuteni puolesta; ne rouva Jewkes sieppasi ja liehakoiden
näytti hänelle. Tunnustin teille, että hänen pahasta kohtelustaan
huolimatta en voinut häntä vihata, ja murehdin herra Williamsin
tähden. Kuvailin kauhean vehkeen, johon isäntäni ryhtyi tärvelläkseen
minut, ollen huoneessani pukeutuneena palvelustytön vaatteisiin;
tyttöhän tavallisesti nukkui minun ja rouva Jewkesin kanssa. Töin
tuskin pelastuin -- sydäntäni kirvelee sitä ajatellessani -- kun
menin tainnuksiin. Rouva Jewkesilla oli inhoittava osansa tässä
yrityksessä. Isäntääni näkyi vaarallinen tilani liikuttavan, hän
luopui kamalista aikeistaan ja vakuutti minulle, ettei ollut
yrittänyt mitään säädytöntä. Olin sitte päivän, pari varsin
sairaana, ja hän näytti hyvin ystävälliseltä. Hän suostutti minut
antamaan emännöitsijälle anteeksi. Senjälkeen hän kuitenkin --
teeskenneltyään suurta ystävällisyyttä -- hätyytteli minua raa'asti
puutarhassa, mutta minä pääsin pakoon. Olin siitä jälleen kovin
kuohuksissa. Sitten olin kirjoittanut teille, kuinka hyvä hän oli
minulle, ylisteli minua ja antoi minulle suuria toiveita siitä,
että vihdoinkin tulisi kunnolliseksi. Kerroin siitä liian herkästä
vaikutuksesta, minkä se minuun teki; ja kuinka aloin peljätä omaa
heikkouttani ja kiintymystäni häneen, vaikka hän oli kohdellut minua
niin pahoin. Kuvailin kuinka surkean mustasukkainen hän oli herra
Williamsille, kuinka haihdutin hänen epäluulonsa siinä suhteessa,
niinkuin vilpittömästi saatoin tehdäkin, ja kuinka hän kohotettuaan
korkeimmilleen toiveeni hänen hyvyydestään jälleen petti minut
ja poistui entistä kylmempänä. Sitten oli siinä vielä vapaita
mietteitäni tämän koettelevan tilanteen johdosta.

Täten pääsin kyhäyksissäni torstaista, vankeuteni
kahdennestakymmenennestä päivästä, keskiviikkoon, sen
neljänteenkymmenenteenyhdenteen. Tähän päätin lopettaa, tuli mitä
tuli; sillä enää on jälellä vain torstai, perjantai ja lauvantai
selostettavina. Torstaina hän lähti tanssiaisiin Stamfordiin;
perjantaina kävi se mustalainen, ja nyt on lauvantai, jolloin hän
palasi Stamfordista. Vähänpä tosiaan rohkenen kirjoittaa, jos hänen
pitää kaikki nähdä.

Nämä kaksi paperikääröä olen laittanut valmiiksi hänen varalleen
huomisaamuksi. Kirjoituksissani olen aina puhunut hänestä varsin
vapaasti, mitään armeliaisuutta osoittamatta; mutta siitä hän saa
kiittää itseänsä, koskapa olen puhunut vain totta; ja toivoisin
kyllä, sekä hänen että itseni tähden, että hän olisi ansainnut
minulta paremman arvolauseen. En tiedä, saatteko koskaan nähdä
kirjoitustani; mutta minun täytyy sanoa, että menen vuoteeseeni
muistellen teitä rukouksissani, kuten aina teen ja kuten tiedän
teidän minun puolestani tekevän. Hyvää yötä siis, rakkaat vanhempani!



SUNNUNTAI-AAMUNA.


Muistin hänen varoituksensa, etten saisi pakoittaa häntä jälleen
pyytämään papereitani; ja ajattelin suoriutua väkinäisestä
luovutuksesta siten, että hänelle ilmenisi pyrkimykseni olla häntä
tahallani pahoittamatta, vaikkakin tämä kovistelu oli minulle karvas
pala niellä. Laitoin siis molemmat kääröni valmiiksi; ja kun hän ei
aamulla mennyt kirkkoon, käski hän rouva Jewkesin sanoa minulle, että
hän oli mennyt puutarhaan.

Tiesin että minun piti mennä sinne hänen luokseen. Lähdin siis:
sillä mitenpä voisin välttää hänen määräilynsä tottelemista? Se
kiusaa minua kovin, vaikka hän onkin isäntäni. Olen kokonaan hänen
vallassaan, eikä minulle olisi mitään hyötyä hänen ärsyttämisestään.
Jos kieltäytyisin mukautumasta pikku asioissa, niin epäykselläni
suuremmissa olisi sitä vähemmän vaikutusta. Lähdin siis alas
puutarhaan; mutta hänen kävellessään yhdellä käytävällä minä
pyörähdin toiselle, jotten näyttäisi liian rohkealta.

Hän huomasi minut pian ja sanoi: "Odotatko että suostuttelisin sinut
tulemaan luokseni?" -- "Hyvä herra", sanoin astuen käytävän yli häntä
kohti, "en tiennyt, sopiko minun häiritä teitä mietteissänne tänä
kauniina päivänä".

"Sekö oli syy", kysyi hän, "oikeinko todella ja sydämestäsi?"

"Ka, hyvä herra", vastasin minä, "en epäile, ettei teillä toisinaan
ole sangen hyviä ajatuksia, -- joskaan ei minua kohtaan".

"Toivoisin", sanoi hän, "että voisin olla ajattelematta sinusta niin
hyvää kuin ajattelen. Mutta missä on paperit? -- Olen varmakin, että
ne oli sinulla muassasi eilen: sillä jo hallussani olevissa sanot
aikovasi haudata kyhäelmäsi puutarhaan siltä varalta, että sinut
_tarkastettaisiin_, jollet pääsisi pakenemaan. Siitä", lisäsi hän,
"sain loistavan verukkeen sinun ruumiintarkastukseesi, ja olen kaiken
yötä harmitellut, etten riisunut sinua vaate vaatteelta, kunnes
olisin ne löytänyt".

"Hyi, herra", huudahdin minä, "älkää säikähdyttäkö minua antamalla
minun kuulla, että teillä tosiaan oli sellaiset aikeet!"

"Hm", virkkoi hän, "kyllä toivon, ettei sinulla nyt ole noita
papereita minulle antaa: sillä mieluummin etsisin ne itse, sen
vakuutan".

En ollenkaan pitänyt sellaisesta puhetavasta; katsoen parhaaksi olla
siihen enempää puuttumatta sanoin: "Mutta suonette sentään anteeksi,
kun luovutan kyhäelmäni."

"Älä leikittele kanssani", tokaisi hän; "missä ne ovat? Olin kenties
liiankin mukautuvainen eilen illalla, kun sillä tavoin annoin sinun
pitää pääsi. Jos olet joko lisännyt tai ottanut pois etkä ole
tiukasti pitänyt lupaustasi, niin paha sinut perii!"

"En ole tosiaankaan lisännyt enkä poistanut, herra. Tässä on käärö
kirjeitäni, joissa kuvailen onnetonta pakoyritystäni ja mitä kauheita
seurauksia oli siitä koitumassa. Nämä kyhäykset ulottuvat minulle
lähettämiinne häijyihin pykäliin asti; ja koska tiedätte kaikki, mitä
senjälkeen on tapahtunut, niin toivoakseni nämä tyydyttävät teitä."

Hän aikoi puhua; mutta johtaakseni hänen ajatuksensa pois tästä
asiasta minä lisäsin: "Minun täytyy pyytää teitä, hyvä herra,
lukemaan kuvaukset suopein mielin, jos olen sallinut kynälleni
jotakin liiallista vapautta."

"Minusta", virkkoi hän hiukan hymyillen, "sinulla on syytä ihmetellä
kärsivällisyyttäni, kun niin maltillisesti voin nähdä itseäni
moisella tavalla herjattavan sinunlaisesi nenäkkään tytönheilakan
kyhäyksissä".

"Hyvä herra", sanoin minä, "olenkin ihmetellyt, että olette niin
halukas näkemään röyhkeätä töhertelyäni; ja juuri siitä syystä olen
pitänyt sitä joko perin _hyvänä_ tai perin _pahana_ merkkinä".

"Mikä", kysyi hän, "on sinun _hyvä_ merkkisi?" -- "Että
vilpittömyyteni ehkä lopultakin vaikuttaisi teidän mielialaanne minun
hyväkseni."

"Entä _paha_ merkkisi?" -- "No, jos voitte lukea ajatukseni ja
huomautukseni käytöksestänne tyynesti ja liikutuksetta, niin se
todistaa perin julmaa ja päättäväistä sydäntä. Älkäähän nyt, hyvä
herra, vihastuko rohkeudestani, kun lausun teille näin vapaasti
ajatukseni." -- "Erehdyt sitten ehkä vähemmän", sanoi hän, "jos
ajattelet pahaa merkkiäsi". -- "Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

Otin esille paperini ja sanoin: "Tässä, hyvä herra, ne ovat. Mutta
jos suvaitsisitte antaa ne takaisin sinettiä murtamatta, niin
menettelisitte hyvin jalomielisesti; ja minä pitäisin sitä suurena
suosionosoituksena ja hyvänä enteenä."

Hän mursi sinetin heti ja avasi käärön. "Tuossa on sinun hyvä
_enteesi!"_ vastasi hän.

"Olen pahoillani siitä", sanoin minä hyvin vakavasti ja kävelin
poispäin.

"Mihin nyt?" kysyi hän. -- "Aioin mennä sisälle, jotta saisitte aikaa
niiden lukemiseen, jos hyväksi näette." Hän pisti ne taskuunsa ja
virkkoi: "Sinulla on _enemmän_ kuin nämä." -- "Niin on, herra; mutta
kaiken, minkä ne sisältävät, tiedätte _te_ yhtä hyvin kuin minäkin."
"Mutta", huomautti hän, "en tiedä missä valossa olet asiat esittänyt.
Anna siis nekin minulle, jollet tahdo että sinut tarkastetaan."

"Hyvä herra", sanoin minä, "en voi viipyä, ellette luovu käyttämästä
tuota rumaa sanaa". -- "Älä sitten anna minulle siihen aihetta. Missä
ne toiset kirjeet ovat?"

"Kovin olette tyly; mutta kun niitä välttämättömästi vaaditte, niin
tässä ne ovat"; ja minä annoin hänelle taskustani toisen käärön,
sinetöidyn niinkuin edellinenkin, ja sen päälle oli piirrettynä:
"Häijyistä pykälistä surkeihin yrityksiin asti ja torstaihin,
vankeuteni neljänteenkymmenenteenkahdenteen päivään."

"Siis viime torstaihin, niinkö?" -- "Niin, hyvä herra; mutta kun
nyt tahdotte nähdä kaiken kirjoitteluni, on minun keksittävä
joku toinen keino kuluttaakseni aikaani; sillä kuinkapa voin
jotenkinkaan ujostelematta kirjoittaa, kun kyhäykseni joutuvat teidän
luettaviksenne, eivätkä niiden, joita varten surullisia tarinoitani
piirtelin?"

"Ka", virkkoi hän, "haluaisin kaikin mokomin, että jatkaisit
kirjoitteluasi; enkä minä pyydä nähtäväkseni mitään näiden jälkeen,
jollei jotakin aivan erikoista tapahdu. Minulla on vielä muutakin
sinulle sanottavaa", lisäsi hän; "sinun on lähetettävä noutamaan
isäsi saamat kirjeet ja annettava minun lukea ne. Hyvinkin
luultavasti palautan kaikki sinulle."

Tämä hiukan rohkaisee minua pitkittämään kirjoitteluani; mutta
pahimman pelosta tahdon, jos mahdollista, saada ne piiloitetuiksi,
jahka niitä kerääntyy joltinenkin määrä, jotta voin vakuuttaa,
etteivät ne ole pukuuni kätkettyinä. Sitähän en ennen voinut, ja se
teki hänet niin päättäväiseksi aikomuksessaan etsiä niitä minulta,
jolloin olisin voinut joutua kärsimään kauheita säädyttömyyksiä.

Hän vei minut sitte lammen rannalle, istahtaen rinteelle ja
pakoittaen minut istumaan viereensä. "Ka", sanoi hän, "koska tämä on
osa suunnitelmasi näyttämöä, missä niin viekkaasti viskasit muutamia
vaatekappaleitasi veteen, niin tahdon vilkaista siihen kohtaan
kertomustasi".

"Sallikaahan minun kävellä jonkun matkan päähän", pyysin minä;
"sillä minä en voi sietää sellaista ajatusta". -- "Älä mene loitos",
varoitti hän.

Kun hän oli otaksuakseni päässyt siihen kohtaan, missä mainitsin
päälleni pudonneista tiilistä, hän nousi, käveli veräjälle ja
katsahti korkean kiviaidan murtuneeseen kohtaan; sillä sitä ei ollut
korjattu. Sitte hän palasi lukien itsekseen, tuli minua kohti,
tarttui käteeni ja pisti sen kainaloonsa.

"Kah, tyttöseni", virkkoi hän, "tämä on hyvin liikuttava tarina. Se
oli epätoivoinen yritys, ja jos olisit päässyt ulos, niin olisit
voinut joutua suureen vaaraan; sillä sinulla oli edessäsi kovin paha
ja yksinäinen tie, ja minä olin ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin,
että olisin sinut tavoittanut, olitpa missä tahansa."

"Siitä voitte nähdä, arvoisa herra", vastasin minä, "mitä uskalsin
mieluummin kuin antauduin turmiooni; ja tahtonette tästedes
tunnustukseni vilpittömyydestä hyväntahtoisesti päätellä, että
hyveellisyyteni on minulle henkeäni kalliimpi". -- "Haaveellinen
tyttö!" hymähti hän ja luki eteenpäin.

Mietelmäni siitä, mistä Jumala oli auttanut minut pelastumaan,
sai hänet hyvin totiseksi, ja päästyään huomautuksiini veteen
hyppäämisestä hän sanoi: "Kävele hiljalleen edeltäpäin", ja näytti
niin liikutetulta, että käänsi kasvonsa minusta; ja minä siunasin
tätä hyvää merkkiä enkä kovin paljoa pahoitellut, että hän oli
nähnyt tämän murheellisen kohdan kertomuksestani. Hän pani paperit
taskuunsa, luettuaan vielä kiitokseni siitä, että olin pelastunut
_omalta itseltäni_; ja sanoi tarttuen minua vyötäisiltä: "Oi rakas
tyttöni! sinun surullinen tarinasi ja suloiset mietteesi sen johdosta
ovat koskeneet minua herkkään kohtaan. Olisin tullut todella
onnettomaksi, jos niin olisi käynyt. Näen että sinua on liian tylysti
kohdeltu; ja oli taivaan armo, että kestit koettelemuksesi tuolla
kamalan kohtalokkaalla hetkellä."

Sitte hän sulki minut hyvin hellästi syliinsä. "Lähtekäämme,
Pamelani, pois tämän kirotun veden ääreltä; sillä en voi enää sitä
kevein mielin katsella, muistellessani kuinka vähällä se oli tulla
kaunokaiseni tuhoksi. Aioin", lisäsi hän, "peloittaa sinut alistumaan
tahtooni, kun en voinut sinua lemmellä suostuttaa; ja rouva Jewkes
totteli minua liiankin hyvin, kun palaamisesi kauhut pettymyksesi
jälkeen olivat niin suuret, että sinulla tuskin oli rohkeutta
niitä kestää, vaan olit vähällä tehdä noin turmiollisen valinnan,
välttääksesi kohtelun jota pelkäsit".

"Hyvä herra", sanoin, "minulla on syytä siunata rakkaita vanhempiani
ja hyvää emäntääni, äitiänne, siitä että antoivat minulle
uskonnollisen kasvatuksen. Ilman sitä ja Jumalan armoa olisin jo
useasti yrittänyt epätoivoista tekoa. Sitä vähemmin ihmettelen,
että ihmis-parat, joilla ei ole jumalanpelkoa silmiensä edessä
ohjaajanaan ja jotka sallivat alakuloisuuden aivan masentaa mielensä,
heittäytyvät turmioon."

"Kah, suutele minua", virkkoi hän, "ja sano antavasi minulle
anteeksi, että olen saattanut sinut niin suureen vaaraan ja hätään.
Jos saan nähdä ne aikaisemmat kirjeesi, eivätkä nämä taskussani
olevat anna minulle aihetta mielipiteeni muuttamiseen, niin tahdon
koettaa uhmata maailmaa ja sen moittivia arvosteluja sekä korvata
Pamelalleni, mikäli koko elinaikanani siihen kykenen, kaikki kovat
koettelemukset, mitkä olen hänelle tuottanut."

Kaikki tämä kuulosti hyvältä; mutta pian näette, kuinka kummallisen
käänteen asia sai; sillä tuo valeavioliitto muistui jälleen mieleeni,
ja minä sanoin: "Teidän palvelijatar-rukkanne on aivan arvoton
sellaiseen suureen kunniaan: mitäpä siitä muuta seuraisi kuin
kateutta häntä itseänsä kohtaan ja häpeätä teille? Sallikaa siis,
arvoisa herra, minun palata köyhien vanhempaini luo; en muuta pyydä."

Silloin hän suuttui kamalasti. "Ja _näinkö"_, kiivastui hän,
"vastataan minulle ja halveksitaan herkkien hetkieni alentuvaa
hellyyttä? Nurja, kohtuuton Pamela! Mene pois silmieni edestä ja
opi käyttäytymään yhtä hyvin toivorikkaan näköalan avautuessa kuin
ahdistetussa tilassa. Silloin ja vasta silloin vedät huomioni
puoleesi."

Minä säikähdin ja aioin puhua, mutta hän polki jalkaa ja tiuskaisi:
"Mene siitä, sanon; en voi sietää tuota typerän romantillista
hupsuutta."

"Sana vain", virkoin minä, "vain yksi sana! Minä rukoilen teidän
arvoisuuttanne."

Hän kääntyi luotani kovin vihaisena ja poikkesi kulkemaan toista
käytävää alaspäin. Menin sisälle perin raskain mielin. Pelkään
olleeni liian kohtuuton juuri sillä hetkellä kun hän oli niin
alentuvainen; mutta jos se hänen puoleltaan oli joku juoni, kuten
pelkäsin, tuon valevihkimisen aikaansaamiseksi (sillä hän on täynnä
sotajuonia ja vehkeitä), niin minua ei voitane järin paljon moittia
käytöksestäni.

Menin sitten ylös kylkeiseeni ja kirjoitin näin pitkälle, hänen
kävellessään päivälliseen asti. Hän on nyt käynyt aterialle ja on
kovin nyreissään, miettiväisenä ja pahalla päällä, kuten rouva
Jewkesilta kuulin. Viimemainittu kysyy, mitä olen hänelle tehnyt. Nyt
minua jälleen peloittaa hänen tapaamisensa! Milloin loppunevatkaan
ahdistukseni aiheet?



KELLO KOLMELTA.


Niin, hän on yhä tavattomasti raivoissaan, ja on määrännyt laittamaan
matkavaununsa kiireimmiten kuntoon. Mitähän nyt lähinnä seurannee!

Enhän minä todella varsin _paljoa_ sanonut! Mutta kas, sellainen
on ylhäisen aseman suurellisuus! Poloinen raukka ei saa hiiskua
sanaakaan vastaan, milloin heidän päähänsä pistää vihoitella!
Mitäpä kaikkea samanarvoinenkin henkilö saisi kokea, jos joskus
menisi tuollaisen kanssa naimisiin! Ensiksi hänen rakas äitinsä
hemmoitteli hänet pilalle. Kukaan ei kuulemma saanut puhutella häntä
tai sanoa mitään vastaan hänen lapsena ollessaan; ja niin ollen
hän ei ole tottunut hillitsemiseen eikä voi sietää vähintäkään
seikkaa, mikä käy ristiin hänen rajun tahtonsa kanssa. Tämä on
niitä siunauksia, jotka tulivat korkeasäätyisten ihmisten osaksi!
Paljon hyvää se tuottaneekin heille heidän synnynnäisessä ja
varallisuudesta aiheutuvassa ylpeydessään! Sanoisin: se ei minun
nähdäkseni saa aikaan muuta kuin tekee heidän levottomuutensa aiheet
moninkertaisiksi samoin kuin jokaisen muunkin, joka joutuu heidän
kanssaan tekemisiin.

Kas nyt! Mihin tämä päättyy? Rouva Jewkes on ollut hänen
lähettämänään luonani ja sanoo, että minun pitää hetikohta lähteä
talosta.

"No", kysyin minä, "mutta mihin minut nyt taas viedään?" -- "Ka,
kotiisi", vastasi hän, "isäsi ja äitisi luo".

"Voikohan se olla mahdollista?" epäilin minä. "Ei, ei, en usko, että
saan sellaisen onnen! Varmaankin on joku katala juoni taas tekeillä!
Ei suinkaan, rouva Jewkes", sanoin, "hän ole keksinyt jotakuta _teitä
pahempaa_ taloudenhoitajatarta!"

Rouva Jewkes suuttui kovin, niinkuin hyvin voitte arvata. Mutta
tiedänhän, ettei hän voi tulla häijymmäksi kuin jo on.

Hän saapui jälleen ylös. "Oletko valmis?" kysyi hän. "Hyväinen aika!"
huudahdin, "olettepa kovin kiireissänne: on kulunut vasta vajaa
neljännestunti, kun tästä kuulin. Mutta kyllä minä pian suoriudun
valmiiksi; sillä minulla on vain vähän mukaani otettavaa, eikä
minulla tässä talossa ole hyviä ystäviä, joiden hyvästeleminen minua
viivyttäisi. Ja kuitenkaan, hupsu mikä olenkin, en voi pidättää
itkuani! Olkaa hyvä", sanoin, "ja pistäytykäähän alhaalla kysymässä,
enkö voi saada kyhäyksiäni". --

Olen nyt aivan valmis, kun hän palaa vastauksineen; ja nämä muutamat
lehtiset, mitkä minulla on jälellä, minä kätken poveeni.

En tiedä, mitä ajatella tai kuinka tätä asiaa arvostella; mutta en
minä koskaan voi uskoa olevani luonanne ennen kuin teidän eteenne
polvistuen anon siunaustanne. Silti minua surettaa, että hän on
minulle niin _vihainen_. En mielestäni sanonut _niin paljoa_.

Kah, nyt näen vaunuja vedettävän ulos, hevoset tuodaan myös, ja
hirveä Colbrand on nousemassa ratsun selkään. Kuinka tämä kaikki
päättyy?



MAANANTAINA.


Niin, mihin tämä päättyy, en osaa sanoa. Mutta täällä minä nyt
olen, pienessä kyläpahaisessa, melkein samanlaisessa kuin teidän.
Kohdakkoin tiedustan sen nimeä; ja Robin vakuuttaa minulle, että
hänellä on määräys tuoda minut teidän luoksenne, rakas isä ja äiti.
Oi, kunpa hän ei minua jälleen pettäisi! Mutta kun ei minulla ole
mitään muuta tehtävää ja kun olen varma, etten saisi unta silmääni,
jos menisinkin vuoteeseen, niin kirjoittelen aikani kuluksi, ja
jatkan siitä, mihin kertomukseni sunnuntaina iltapäivällä jäi.

Rouva Jewkes tuli luokseni tuoden kirjeistäni sen vastauksen, että
isäntäni sanoi jättävänsä niiden lukemisen toistaiseksi, "jottei
niissä mikään hellyttäisi häntä muuttamaan päätöstänsä. Mutta jos hän
ne lukee, hän lähettää ne sinulle jälkeenpäin kotiin. -- Ja", sanoi
rouva Jewkes, "tässä ovat lainaamani guineasi: sillä huomaan että
kaikki on nyt sinuun nähden ohitse" Hän näki minun itkevän ja kysyi:
"Kaduttaako?" -- "Mitä minä katuisin?" sanoin minä. -- "No, enpä
tiedä", vastasi hän; "mutta herra on varmaan saanut kokea ivallisia
letkauksiasi, muutoin hän ei olisi niin vimmoissaan. Niin", jatkoi
hän ja nosti kätensä ylös, "sinulla on sisua! Mutta toivoakseni se
nyt talttuu." "Sitä minäkin toivon", vastasin. "No, olen valmis."

Hän nosti ikkunan ylös ja sanoi: "Minä käsken Robinin noutaa
matkalaukkusi -- kimpsusi ja kampsusi! Olen iloinen, että lähdet."

"Minulla", lausuin minä, "ei ole sanoja _teille_ tuhlata, rouva
Jewkes; mutta", niiaten hänelle hyvin syvään, "minä kiitän
teitä mitä sydämellisimmin kaikista tehoisan siveellisistä
kohteliaisuuksistanne; ja sitte hyvästi. Sillä minulla ei ole mitään
matkalaukkua, sen teille vakuutan, eikä muutakaan paitsi nämä jotkut
kapineet, mitkä olen tuonut huivissani, sekä vaatteet ylläni." Olin
näetten kaiken aikaa käyttänyt omia ostovaatteitani, vaikka isäntäni
oli tahtonut toisin. Otin kuitenkin mukaan paperia, mustetta ja kyniä.

Kulkiessani vierashuoneen ohi, hän astahti sisälle ja kysyi: "Eikö
teidän arvoisuudellanne ole mitään sanottavaa tälle tytölle,
ennen kuin hän lähtee?" Kuulin isäntäni vastaavan, vaikken häntä
nähnyt: "Kuka on teidän käskenyt, rouva Jewkes, tuolla tavoin puhua
_tytöstä?_ Hän on loukannut ainoastaan minua."

"Pyydän teidän arvoisuuttanne suomaan anteeksi", sanoi heittiö;
"mutta jos olisin teidän arvoisuutenne asemassa, ei hän kaiken sen
vaivan jälkeen, mitä on teille tuottanut, pääsisi täältä ehjin
siivin". -- "Ei siitä enempää, kuten teille _jo sanoin"_, vastasi
hän; "mitä! kun minulla on moiset todistukset siitä, että hänen
hyveellisyydessään on hänen kaikki ylpeytensä, niin pitäisikö minun
se häneltä ryöstää? Ei", lisäsi hän, "menköön hän, nurjamielinen
ja hupsu, mikä onkin; mutta hän _ansaitsee_, että saa lähteä
kunniallisena, ja sellaisena hänen on lähdettävä!"

Jouduin niin riemastuksiini tästä odottamattomasta hyvyydestä, että
avasin oven, ennen kuin tiesin mitä tein, ja sanoin polvilleni
langeten ja kohottaen ristiinliitetyt käteni: "Oi, minä kiitän teidän
arvoisuuttanne tuhannen tuhatta kertaa! Jumala siunatkoon teitä tästä
minulle osoittamastanne hyvyydestä! Rukoilen teidän puolestanne niin
kauvan kuin elän, ja samoin tekevät myöskin rakas isäni ja äitini.
Ja, rouva Jewkes", sanoin, "rukoilen _teidänkin_ puolestanne, vaikka
olettekin sellainen jumalaton ilkimys".

Hän kääntyi pois, meni yksityiskammioonsa ja sulki oven. Hänen ei
olisi tarvinnut niin tehdä; sillä minä en olisi mennyt lähemmäksi.

En minä suinkaan sanonut _niin paljoa_, että olisin kaiken tämän
suuttumuksen ansainnut.

Luulenpa että lähdin talosta vastahakoisesti. Voitteko sitä uskoa?
-- Mikähän mahtoikaan minua vaivata? Tunsin jotakin niin outoa
sydämessäni. Mikähän minun oikeastaan on! Mutta tämä tuli niin
_odottamatta!_ -- siitä se varmaankin kaikki johtui. Silti olen yhä
sangen omituinen. En suinkaan voi olla niiden vanhojen nurisevien
israelilaisten kaltainen, jotka ikävöitsivät takaisin sipulien ja
kynsilaukan ääreen Egyptiin, sitte kun olivat siellä kärsineet
niin raskasta orjuutta? -- Minä vaadin sinut, oi ristiriitainen,
hillitsemätön sydän, ankaralle tilille tästä omituisesta tunnelmasta,
jahka pääsen rakkaan isäni ja äitini luo; ja jos löydän sinussa
jotakin sopimatonta, niin saat olla varma, että sinut nöyryytetään,
mikäli ankara kieltäymys, rukous ja lihan kuritus voi sen tehdä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, tuo hänen _viimeinen_ hyvyytensä on
herkästi koskenut minuun. Melkein toivoisin, etten olisi niitä sanoja
kuullut; ja kuitenkin aavistelen olevani iloinen, että ne kuulin;
sillä minua riemastuttaisi ajatella hänestä parasta hänen _itsensä_
tähden.

No niin, menin ulos vaunujen luo, samojen, joilla minut oli tuotukin.
"Kah, herra Robert", sanoin, "tässä olen jälleen! Isoisten poloisena
leikkihyrränä! Pelkkänä kohtalon pallona! Teillä on varmaan
määräyksenne."

"Niin on, neiti", sanoi hän. -- "Älkäähän nyt", pyysin, "nimittäkö
minua _neidiksi_ tai seiskö lakitta päin minunlaiseni edessä".
-- "Vaikkei herra olisikaan _varoittanut_ minua laiminlyömästä
kunnioitusta teitä kohtaan, olisin sittenkin osoittanut sitä parhaani
mukaan", sanoi hän. -- "Niin", vastasin minä, sydän täynnä, "te
olette hyvin ystävällinen, herra Robert".

Herra Colbrand, joka oli ratsun selässä pistoolit vyöllä, saapui
luokseni niin pian kun olin päässyt vaunuihin, hänkin avopäin.

"Mitä, monsieur!" huudahdin minä. "Oletteko tekin tuleva mukaani?"
-- "Saatan teidän osaa tiestä", sanoi hän, "olla turvana". -- "Minä
_toivon_, että tekin menettelette siinä ystävällisesti, herra
Colbrand", virkoin minä.

Minulla ei ollut ketään, jolle olisin heiluttanut nenäliinaa tai
jättänyt hyvästi; ja antausin omiin mietteisiini tästä omituisesta
uhittelevasta sydämestäni, jota en koskaan ennen ole huomannut niin
uppiniskaiseksi ja tolkuttomaksi.

Pois kulkivat siis vaunut! Ja kun olin päässyt ulos jalavakujalta
isolle maantielle, saatoin tuskin muuta luulla kuin että näin unta
kaiken aikaa. Muutamaa tuntia varemmin melkein isäntäni sylissä
hänen puhuessaan minulle satoja helliä sanoja ja ollessaan herkästi
huolestuneena minulle tuottamistaan onnettomuuksista; ja sitten yksi
ainoa sananen oli hänet ärsyttänyt minua vastaan, ja minut häädettiin
talosta, saatuani vain hetkeä aikaisemmin karkoituksestani tiedon.
Ja kaikki hänen ystävällisyytensä muuttunut vihaksi! Ja nyt kello
kolmesta viiteen ajettuamme olen joutunut usean penikulman päähän!
Mutta jos olen matkalla teidän luoksenne, niin kaikki toivottavasti
kääntyy hyväksi jälleen. Oi, voi, mitä omituisia olentoja ovatkaan
miehet! _herrasmiehet_, tulisi minun pikemminkin sanoa! Sillä
rakkaalla, ansiokkaalla, hyvällä äidilläni, vaikka köyhyys on teidän
molempain osanne, on ollut parempi onni, ja te olette ja olette aina
olleet siunatut keskenänne! -- Mutta tämäkin miellyttää minua: hän
oli niin hyvä, ei sallinut rouva Jewkesin puhua minusta pahaa ja
hylkäsi hänen inhoittavan, epänaisellisen neuvonsa. Voi, mikä musta
sydän sillä kurjalla raukalla on! -- Ei minun siis tarvitse niin
suuresti moittia _miehiä_; sillä isäntäni, niin häijyksi kuin hänet
luulinkin, ei ole puoleksikaan niin paha kuin tuo nainen. Varmaan se
on jumalankieltäjä! Ettekö luulekin?

Emme voineet päästä edemmäksi kuin tähän pieneen kurjaan paikkaan ja
viheliäiseen kapakkaan -- sitä se pikemmin on kuin majatalo; -- sillä
alkoi hämärtää, eikä Robin kiirehtinyt niin paljoa kuin olisi voinut;
ja vaivoin sai hän hevosensa jollakin tavoin hoivatuiksi. Herra
Colbrand ja Robert myös ovat hyvin kohteliaita. Näen että hänellä on
matkalaukkuni sidottuna vaunujen perään. Minä en sitä halunnut; mutta
nythän en tule aivan tyhjin käsin. Täydellinen suoriutuminen eroon
minusta, näen mä -- kimpsut ja kampsut, käyttääkseni rouva Jewkesin
sanoja. -- Niin, minun tarinastani tulisi varmaan hämmästyttävä
romaani, jos se hyvin kerrottaisiin.

Herra Robert saapui juuri ja pyysi minua syömään jotakin. Kiitin
häntä, mutta sanoin ettei minulla ollut ruokahalua. Käskin hänen
pyytää herra Colbrandia sisälle, ja tämä tuli; mutta kumpikaan heistä
ei tahtonut istua eikä panna hattua päähänsä. Mitä narrinpeliä se
onkaan minunlaiseni tyttö-paran edessä! Kysyin heiltä, oliko heillä
lupa sanoa minulle totuus siihen nähden, mitä heidän oli minulle
tehtävä. Jos ei, niin en sitä pyytäisikään. Molemmat vakuuttivat,
että Robinilla oli määräys kyyditä minut isäni kotiin; ja herra
Colbrandin oli jätettävä minut kymmenen penikulman päähän ja sitten
ratsastettava toiseen kartanoon odottamaan isäntäni saapumista.
Molemmat puhuivat niin juhlallisesti, etten voinut olla heitä
uskomatta.

Mutta kun Robin meni pihalle, sanoi toinen, että hänellä oli
annettavana minulle kirje huomenna puolenpäivän aikaan, jolloin
meidän oli poikettava syöttämään hevosia rouva Jewkesin sukulaisen
luona. "Enkö voisi pyytää teiltä sitä suosiota, että saisin nähdä sen
tänä iltana?" kysyin minä. Hän näytti niin vähän halukkaalta sitä
minulta kieltämään, että toivon hänet vähitellen taivuttavani.

       *       *       *       *       *

Niin, rakas isä ja äiti, olen saanut tuon kirjeen lupaamalla ja
vakuuttamalla, että pidän asian salassa ja etten ryhdy sen johdosta
mihinkään toimenpiteisiin. Yritän sen avata sinettiä murtamatta, jos
mahdollista, ja otan siitä vähitellen jäljennöksen; sillä kun Robin
kulkee ulos ja sisälle, niin tässä pienessä talossa ei juuri ole
mitään tilaisuutta olla pitkää aikaa yksinään. Ka, näin kuuluu kirje:

    Kun nämä rivit sinulle annetaan, olet jo etäällä täältä matkallasi
    isäsi ja äitisi luo, jonne olet niin kauvan ikävöinyt; ja minä
    toivon, että voin karkoittaa ajatuksistani vähäisimmänkin häivän
    siitä hellyydestä, jota hupsu sydämeni oli sinua kohtaan tuntenut.
    En kanna sinulle mitään kaunaa; mutta kun tarkoitus, jota varten
    sinua pidätin, oli rauennut, en tahtonut että viipyisit luonani
    hetkeäkään sen tylyn vastauksen jälkeen, minkä annoit juuri
    ollessani taipuvainen syrjäyttämään kaikki muut mietteet,
    esittääkseni sinulle kunnioittavan kosinnan. Sillä näinhän hyvin,
    että osat olivat kokonaan vaihtuneet saattaen minun asemani
    vaikeaksi ja että minua uhkasi paljoa pikemmin vaara _sinun_
    puoleltasi kuin sinua _minun_ puoleltani. Olin tekemäisilläni
    päätöksen uhmata kaikkia maailman moitteita ja arvosteluja ja
    ottaa sinut vaimokseni.

    Tunnustan vielä toisenkin totuuden: jos en olisi eronnut sinusta
    niin kuin erosin, vaan sallinut sinun viipyä kunnes olisin lukenut
    päiväkirjasi siinä epäilemättä tavattavine mietelmineen ja kuullut
    sinun hurmaavat puolustelusi, niin pelkäsin etten olisi voinut
    luottaa omaan päätökseeni. Ja tämä on avomielisesti tunnustaen
    syy, miksi päätin olla sinua näkemättä, ja kuulematta puhettasi;
    sillä tunnenhan hyvin heikkouteni sinun suhteesi.

    Mutta minä tahdon voittaa tämän hellän hulluuden; toivon sen
    voittaneenikin, koska se oli vähällä käydä minulle niin kalliiksi.
    Ja tämän kirjoitan sanoakseni sinulle, että toivotan sinulle hyvää
    kaikesta sydämestäni, vaikka olet levittänyt sellaista tuhoa
    huonekunnassani. Kuitenkaan en voi olla lausumatta, että minä en
    soisi sinun aivan pian menevän naimisiin, varsinkaan sitä kirottua
    Williamsia ottavan. Mutta mitäpä kaikki tuo minulle nyt merkitsee?
    Heikkouteni vain pakoittaa minut sanomaan, että koska jo katselin
    sinua _omanani_ ja sinä niin pian pääsit eroon ensimäisestä
    puolisostasi, niin ethän kieltäne _muistoltani_ sitä kahdentoista
    kuukauden kohteliaisuutta, mihin säädyllisyyteen jokainen
    tavallinen henkilö alistuu; vaikka se olisikin _pelkkä_
    kohteliaisuus tomulleni.

    Kyhäyksesi palautetaan uskollisesti; ja minä olen maksanut
    uteliaisuuteni niin kalliisti niiden sieluuni syövyttämällä
    rakkaudella sinua kohtaan, että pitäisit itseäsi yltäkyllin
    kostettuna tietäessäsi mitä ne ovat minulle maksaneet.

    Aioin piirtää vain muutamia rivejä, mutta kirjeeni on venynyt
    pitkäksi. Tahdon nyt koettaa tointua ajatusteni sekavuudesta ja
    palautua järjen tolalle: ja minulle käy kylläkin vaivaloiseksi
    korjata asioitani, sovittaa välejäni omaisteni kanssa ja täyttää
    juopaa, jonka sinä olet aiheuttanut. Sillä salli minun sanoa
    sinulle, että vaikka voin antaa anteeksi _sinulle_, en voi koskaan
    suoda anteeksi _sisarelleni_ enkä palkollisilleni, sillä
    johonkinhan minun täytyy purkaa mieleni karvautta. En epäile, että
    järkevästi vältät panemasta minua alttiiksi enempää kuin oman
    puolustuksesi vuoksi on välttämätöntä; ja _sitä_ varten sallin
    sinun syyttää minua ja tarpeen tullen olen valmis itsekin
    syyttämään itseäni. Sillä minä olen ja olen aina _sinulle hyvää
    toivova harras ystäväsi_.

Tämä kirje hetkellä, jolloin pelkäsin jotakin uutta juonta, on
vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään muu _sitä_ lajia olisi voinut.
Tässä hän tunnustaa, kuinka suuressa arvossa hän minua pitää, ja
hänen ankara käytöksensä on selitetty tavalla, joka kovin koskee
sydämeeni. Tuo ilkeä mustalaistarina on petosta meitä kumpaakin
vastaan ja on minut aivan tuhonnut. Rakkaat vanhempani, suokaa
minulle anteeksi! Mutta jo aikaisemmin huomasin surukseni, että
sydämeni oli liian puolueellinen häntä kohtaan; ja _nyt_, kun hän
osoittaa niin paljon avomielisyyttä, hellyyttä ja _kunnioitustakin_
(mitä minä vain olinkin epäillyt), olen aivan järkkynyt. Tämä oli
kuitenkin onni, jonka odottamiseen minulla ei ollut mitään syytä.
Mutta minun täytyy sanoa teille, etten koskaan voi ajatella ketään
muuta maailmassa kuin häntä. "Havittelua!" sanonette; ja sitä se
onkin; mutta rakkaus ei ole vapaaehtoista -- _rakkaus_, sanoin...
Kuitenkaan ei se toivoakseni liene mennyt niin pitkälle, että tekisi
minut _kovin_ rauhattomaksi; sillä minä en tiedä, miten se syntyi tai
milloin se alkoi; mutta se on hiipinyt varkaan tavoin sydämeeni ennen
kuin tiesin mikä minua vaivasikaan.

Soisin -- koska on liian myöhäistä ja kohtaloni jo päätetty -- etten
olisi tätä kirjettä saanut enkä kuullut hänen puolustavan minua tuota
kurjaa naista vastaan. Sillä silloin olisin kiittänyt taivasta,
päästyäni näin onnellisesti hänen hyveellisyyttäni vaanivia juoniansa
pakoon. Mutta nyt on järki-parkani aivan ylösalaisin, ja minä olen
paennut ollakseni vain entistä enemmän vanki.

Toivon kuitenkin, että kaikki kääntyy parhaaksi ja että teidän
viisaiden neuvojenne ja hurskaiden rukoustenne avulla kykenen
voittamaan tämän heikkouden. Mutta, rakas herrani, minä pysyn
pitemmän ajan kuin kaksitoista kuukautta _todellisena_ leskenä
kohteliaisuudesta ja _enemmän_ kuin kohteliaisuudesta teidän
tomullenne! Oi tuota rakasta sanaa! Kuinka ystävällinen, kuinka
liikuttava, kuinka hellä! Miksen ollut herttuatar voidakseni osoittaa
kiitollisuuttani siitä? Mutta nyt minun olisi täytynyt ponnistella
kiitollisuudenvelan painon alla, jos osakseni olisi tullutkin tämä
onni, joka olisi puristanut minut kuoliaaksi ja jota en koskaan
voisi palkita elinkautisellakaan uskollisella rakkaudella ja auliin
iloisella kuuliaisuudella!

Suokaa anteeksi tytär-poloisellenne! Minua surettaa tuntiessani
tämän koettelemuksen koskevan itseeni niin kipeästi ja huomatessani
sukupuoleni ja hennon ikäni koko heikkouden yllättäneen minut ja
olevan liian valtava sitä vastustaakseni. Mutta aika, rukoukset
ja Jumalan tahtoon alistuminen sekä teidän hyvien opetustenne ja
hyödyllisten esimerkkienne teho toivoakseni auttaa minut suoriutumaan
tästä raskaasta koettelemuksesta.

Oi, sinä petollinen sydämeni, ettäs olet minulle tämän tehnyt --
edes edeltäpäin varoittamatta minua tuhosta, jota olit minulle
tuottamassa! Ettäs noin hupsusti antauduit ylpeän tungettelijan
valtaan, edes neuvottelematta koidon omistajattaresi kanssa! Mutta
sinun rangaistuksestasi tulee _ensimäinen_ ja _suurin_: ja kyllä
ansaitsetkin saada kärsiä, kavala petturi, kun niin helposti antausit
kokonaan ennen kuin käsky saapui, ja vieläpä sellaiselle, joka oli
kohdellut minua niin pahoin, ja kun jo olitkin niin hyvin pitänyt
puoliasi hurjimpia ja tunnustettuja ja senvuoksi vaarallisemmiksi
otaksumiani hyökkäyksiä vastaan!

Mutta kuitenkin täytyy minun joko olla teille ilmaisematta tätä
heikkouttani tai reväistä tämä kohta pois kirjoituksestani. --
_Huomaa!_ Tätä on kotiin päästyäni mietittävä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pamela vainottuna" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.