Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Salammbo - Historiallinen romaani
Author: Flaubert, Gustave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Salammbo - Historiallinen romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SALAMMBO

Historiallinen romaani

Kirj.

GUSTAVE FLAUBERT

Suomensi Jalmari Finne



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1908.



SISÄLLYS:

     I. Juhla.
    II. Siccassa.
   III. Salammbo.
    IV. Karthagon muurien juurella.
     V. Tanit.
    VI. Hanno.
   VII. Hamilkar Barkas.
  VIII. Makarin taistelu.
    IX. Sotaretkellä.
     X. Käärme.
    XI. Teltassa.
   XII. Vesijohto.
  XIII. Molok.
   XIV. Piilu-sola.
    XV. Matho.



I.

JUHLA.


Juhlaa vietettiin Megarassa, Karthagon esikaupungissa, Hamilkarin
puistossa.

Ne sotilaat, joiden johtajana hän Siciliassa oli ollut, pitivät
upeita pitoja viettääkseen Eryxin taistelun vuosipäivää, ja kun
päällikkö oli poissa ja kun heitä oli lukuisasti koolla, niin he
söivät ja joivat täysin vapaasti.

Osastopäälliköt, joilla oli pronssikothurnit jalassaan, olivat
sijoittuneet keskikäytävälle purppuraisen, kultaripsuisen
telttakatoksen alle, joka tallien seinän luota ulottui palatsin
alimmalle penkereelle asti; tavalliset sotilaat olivat hajaantuneet
puiden siimekseen, joiden suojasta näkyi suuri joukko tasakattoisia
rakennuksia, viininpuserrusvajoja, kellareita, aittoja,
leipomahuoneita ja asevarastoja, norsujen tarha, villipetojen
häkkiluolia ja orjien vankila.

Viikunapuita kasvoi kyökkien ympärillä; sykomoorimetsä ulottui
lehtoon, jossa granaattiomenat hohtivat puuvillapensaan valkoisten
höytyvien keskellä; viiniköynnökset raskaine terttuineen kiersivät
pinioiden runkoja; ruusukenttä loisti plataanien alla; siellä
täällä nurmikoilla huojui liljoja; musta hiekka, johon oli
survottua korallia sekoitettu, peitti tiet, ja keskellä muodosti
sypressikäytävä läpi puiston kuten kaksinkertaisen viheriäisen
obeliskirivin.

Palatsi, joka oli keltatäpläisestä numidialaisesta marmorista
rakennettu, näkyi puiston perällä, ja sen neljä kerrosta kohosi
penkerittäin leveältä perustalta. Sen leveät, ebenpuusta tehdyt
portaat, joiden jokaisen astimen kulmassa oli voitetun galeerin
keula, sen punaiset, mustan ristin jakamat ovet, sen vaskiset
piikkirivit, jotka alhaalta estivät skorppiooneja palatsiin
pääsemästä, sen kullatuista tangoilta laaditut ristikot, jotka
ylhäältä sulkivat sen aukkoja, koko palatsi kaikkineen tuntui tuossa
räikeässä loistossaan sotilaista yhtä juhlalliselta ja salaperäiseltä
kuin Hamilkarin kasvotkin.

Neuvosto oli määrännyt heille hänen puistonsa juhlapaikaksi;
haavoittuneet, jotka makasivat Eshmunin temppelissä, olivat jo
aamun koittaessa lähteneet liikkeelle ja olivat kainalosauvojensa
nojalla laahaantuneet sinne. Joka hetki saapui uusia juhlijoita.
Joka tietä myöten tulvehti niitä taukoamatta, kuten virtoja, jotka
vuolaina laskevat samaan järveen. Puiden lomitse näkyi puolialastomia
kyökkiorjia hätäillen juoksevan; nurmikoilla gasellit pakenivat
määkyen; päivä laski ja sitruunapuiden tuoksu teki vielä raskaammaksi
tämän hikoilevan joukon ympärillä olevan ilman.

Tänne oli kokoontunut kaikkia kansallisuuksia, ligurialaisia,
lusitanialaisia, balearilaisia, neekerejä ja roomalaisia karkulaisia.
Leveän doorilaisen murteen rinnalla helähtivät keltiläisten kalskuvat
tavut kuin taisteluvaunut, ja ioonilaiset päätteet sekaantuivat
erämaan kerakkeihin, teräviin kuin shakaalin kiljunta. Kreikkalaiset
tunsi heidän hoikasta vartalostaan, egyptiläiset vaakasuorista
olkapäistään, kantabrialaiset paksuista pohkeistaan. Karialaiset
leyhyttivät ylpeinä kypärinsä sulkatöyhtöjä, kappadokialaiset
jousimiehet olivat kasvien nesteellä maalanneet suuria kukkia
ruumiisensa, ja muutamat lydialaiset aterioivat naisten puvuissa,
pehmeät jalkineet jaloissaan ja renkaat korvissaan. Muutamat olivat
juhlan kunniaksi sivelleet koko ruumiinsa sinoberilla ja muistuttivat
korallista veistettyjä kuvapatsaita.

He lojuivat tyynyillä, tai söivät kyyryllään istuen suurista
vadeista tai maaten vatsallaan vetivät niistä lihapaloja, ja
kyynärpäihinsä nojaten muistuttivat leijonia, jotka rauhallisessa
asennossa paloittelevat saalistaan. Viimeksi tulleet nojautuivat
puiden runkoihin katsellen matalia pöytiä, jotka puoliksi peittyivät
tulipunaisiin peitteisiin, ja odottivat vuoroaan.

Hamilkarin kyökit eivät olisi riittäneet, siksi Neuvosto oli
lähettänyt tänne orjia, astioita ja lepovuoteita; ja keskellä
puistoa näkyi, kuten taistelukentällä kuolleita poltettaessa, suuria
loimuavia tulia, joilla härkiä paistettiin. Aniksella siroitetut
leivät olivat suurien juustojen vieressä, jotka olivat diskuksia
raskaammat. Suurissa maljoissa oli viiniä ja metallikannuissa vettä
ja kultalangoista punotuissa koreissa kukkia. Kaikkien silmistä
välkehti ilo, kun kerrankin saatiin mielin määrin ahmia; siellä
täällä alkoi laulu kaikua.

Ensin tarjottiin viheriäisellä kastikkeella höystettyjä lintuja
punaisilla savivadeilla, jotka olivat mustilla maalauksilla
kirjailtuja, sitten kaikellaisia simpukoita, joita kootaan
punilaiselta rannalta; vehnä-, papu- ja ohrakeitosta, kuminalla
höystettyjä etanoita ma taloissa meripihka-vadeissa.

Sitten tuotiin pöydät täyteen lihaa: antilopeja sarvineen,
riikinkukkoja sulkineen, kokonaisia makeassa viinissä keitettyjä
lampaita, kameelin ja puhvelihärän reisiä, suolakalakastikkeella
höystettyjä siiliä, paistettuja heinäsirkkoja ja maustettuja
metsähiiriä. Tamrapanni puusta tehdyissä maljoissa ui keskellä
saframia rasvapaloja, kaikkialla tulvi suolaliemen, tryffelin ja
assafoetidan haju. Hedelmäpyramiidit vyöryivät hunaja kaakkujen
päälle, eikä oltu unohdettu noita pieniä suurivatsaisia ja
punervakarvaisia koiria, joita lihotettiin oliivivanukkeella, jota
karthagolaista ruokalajia muut inhosivat. Oudot, hämmästyttävät
ruokalajit kiihoittivat vatsan ahneutta. Gallialaiset, joiden
pitkät hiukset olivat solmitut päälaelle, sieppasivat arbuuseja
ja sitruuneja, joita he pureskelivat kuorineen kaikkineen.
Neekerit, jotka eivät koskaan olleet nähneet meriäyriäisiä, repivät
kasvonsa niiden punaisiin kuoriin. Mutta sileäksi ajellut marmoria
valkoisemmat kreikkalaiset heittivät taakseen jätteet lautaseltaan,
jota vastoin brutiumilaiset paimenet sudennahkapukimissaan ahmivat
vaiti, kasvot ruuan sekaan painuneina.

Tuli yö. Sypressikäytävän yli pingoitettu telttakatos otettiin pois
ja tuotiin soihtuja.

Maaöljyn porfyrimaljoissa leimuavat liekit peloittivat sedripuissa
olevia kuulle pyhitettyjä apinoita. Ne alkoivat kirkua, ja se huvitti
sotilaita.

Suikeat liekit kuvastuivat vaskivarustuksiin. Erilaisia valosäteitä
sinkoili jalokivillä koristetuista maljoista. Viinimaljojen
sivujen pyöreä pinta kuvasti esineet levenneinä; potilaat
tunkeilivat niiden ympärille, katselivat ällistellen kuvaansa ja
irvistelivät remahtaakseen nauruun. He heittelivät pöytien yli
norsunluu-jakkaroita ja kultaisia lastalusikoita. He joivat täysin
siemauksin kaikkia kreikkalaisia viinejä, joita nahkaleileissä
säilytettiin, campanialaisia saviastioissa pidettyjä viinejä,
kantabrialaisia tynnyreissä tuotuja viinejä, rintamarja-, puu-,
kaneeli- ja lotusviinejä. Maassa oli viini-lätäkköjä, joissa jalka
luiskahti. Lihan höyryt ja syövien hengitys nousivat ilmaan puiden
oksien lomitse. Samalla aikaa kuului syömisen maiskutusta, sanoja,
laulua, pikarien kilinää, campanialaisten maljojen särkyessä
tuhansiksi sirpaleiksi tai hopeisen vadin pehmeästi helähdellessä.

Jota enemmän heidän juopumuksensa lisääntyi, sitä selvenit, min
he muistivat Karthagon tekemiä vääryyksiä. Tasavalta oli sodan
uuvuttamana koonnut kaupunkiinsa kaikki palaavat joukot. Gisko,
heidän sodanjohtajansa, oli kuitenkin ollut niin viisas, että
oli heidät lähettänyt Karthagoon pienemmissä ryhmissä tehdäkseen
palkansuorituksen helpommaksi, ja Neuvosto oli uskonut, että sotilaat
lopulta suostuisivat jossain määrin, palkan vähennyksiin. Mutta nyt
oli suuttumus herännyt siitä, ettei palkkoja voitukaan suorittaa.
Tämän velan sekoitti kansa yhteen niiden kolmentuhannen kahdensadan
euboialaisen talentin kanssa, jotka Lutatius oli vaatinut, ja siksi
he pitivät armeijaa samoin kuin Roomaakin Karthagon vihollisena.
Palkkasoturit huomasivat sen; siksi heidän suuttumuksensa
purkautuikin uhkauksiin ja omavaltaisuuksiin. Lopuksi he vaativat
saada yhtyä juhlimaan muuatta voittoaan, ja rauhanpuolue suostui
siihen kostaakseen Hamilkarille, joka oli niin kauvan ylläpitänyt
sotaa. Sota oli loppunut vastoin Hamilkarin kaikkia ponnistuksia,
ja siksi hän epätoivoissaan oli luovuttanut Giskolle palkkasoturien
johdon. Kun nyt hänen palatsinsa määrättiin heidän juhlapaikakseen,
niin suunnattiin häneen osa siitä vihasta, joka kohdistui heihin.
Sitäpaitsi menot siitä nousivat suunnattoman suuriksi; ja hän sai ne
melkein yksinään suorittaa.

Palkkasoturit ylpeilivät saatuaan tasavallan taipumaan ja
uskoivat vihdoinkin pääsevänsä kotimaahansa verensä palkka viitan
niskapussissa. Mutta kun he nyt juopumuksen höyryjen läpi muistelivat
kaikkia ponnistuksiaan, niin ne olivat heidän mielestään kerrassaan
ihmeellisiä ja heille oli siis maksettu liian pieni palkka. He
näyttelivät arpiaan, kertoivat taisteluistaan, matkoistaan ja
kotiseutujansa metsästyksistä. He matkivat villipetojen huutoja
ja niiden hyökkäystä. Sen jälkeen he panivat toimeen mielettömiä
vedonlyöntejä; he pistivät päänsä viiniruukkuihin ja joivat
taukoamatta kuin janoiset kameelit. Eräs jättiläiskokoinen
lusitanialainen, kantaen kummassakin kädessään miestä, juoksi pöytien
yli pärskyttäen koko ajan tulta sieramistaan. Lakedaimonilaiset,
jotka eivät olleet laisinkaan riisuneet varustuksiaan, hyppivät
raskaasti. Muutamat lähentelivät naisten tavoin, tehden rivoja
liikkeitä; muutamat asettuivat aivan alasti taistelemaan
gladiaattorien tavoin viiniruukkujen sekaan ja eräs joukko
kreikkalaisia kiersi tanssien vaasia, johon oli kuvattu nymfejä,
samalla kun muuan neekeri löi härän luulla pronssikilpeen.

Äkkiä kuulivat he valittavaa, vuoroin voimakasta ja vuoroin vienoa
laulua, joka nousi ja laski ilmassa kuin haavoitetun linnun siivet.

Se oli työvankilassa olevien vankien laulua. Sotilaat syöksyivät
äkkiä ylös ja riensivät heitä vapauttamaan.

He palasivat huutojen kaikuessa ajaen keskellä tomupilveä
pariakymmentä miestä, jotka eroittautuivat kalpeutensa kautta
kaikista muista. Pieni, musta, suppilon tapainen huopalakki peitti
heidän paljaaksi ajeltua päätään; heillä kaikilla oli puiset
sandaalit jalassaan ja heidän kulkiessaan kalisivat kahleet kuin
rämisten kulkevat rattaat.

He saapuivat sypressikäytävälle ja hajosivat joukon keskeen, joka
alkoi heiltä kysellä. Eräs heistä jäi syrjään seisomaan. Hänen
risaisen tunikansa läpi näkyi hartioissaan pitkiä arpijuovia.
Painaen päänsä alas katsoi hän epäluuloisena ympärilleen ja sulki
silmänsä soihtujen häikäisevässä valossa; mutta kun hän näki, ettei
kukaan näistä aseellisista miehistä aikonutkaan hänelle mitään pahaa
tehdä, niin syvä huokaus nousi hänen rinnastaan; hän änkytti, nauroi
kirkkaiden kyynelten huuhdellessa hänen poskiaan; sitten tarttui hän
suuren viinikannun korviin, nosti sen suoraan ylös käsillään, joista
kahleet riippuivat ja katsoen taivasta kohden ja yhä pidellen maljaa,
hän lausui:

-- "Terve ensiksi sinulle, Baal-Eshmun vapauttaja, jota synnyinmaani
kansa kutsuu Aesculapiukseksi! ja teille, lähteiden, valon ja metsän
haltijat! ja teille, vuoristoissa ja maaluolissa piilevät jumalat!
ja teille, voimakkaat, loisto varusteiset miehet, jotka olette minut
vapauttaneet!"

Ja sitten antoi hän maljan vaipua alas ja kertoi tarinansa. Hänen
nimensä oli Spendius. Karthagolaiset olivat ottaneet hänet vangiksi
Eginatisaarten meritaistelussa, ja kreikan, ligurian ja punian
kielellä kiitti hän kerta vielä palkkasotureita; hän suuteli heidän
käsiään; sitten onnitteli hän pitojen johdosta, samalla ihmetellen,
ettei hän nähnyt siellä pyhän legionan maljoja. Nämä maljat,
joiden kullakin kuudella särmällä oli smaragdeista tehty viinipuu,
kuuluivat asekunnalle, joka muodostettiin yksinomaan hyvin kookkaista
ylimyksistä. Niiden käyttäminen oli etuoikeus, melkein papillinen
kunnia; sen tähden eivät palkkasoturit himoinneetkaan mitään
tasavallan aarteista niin kuin juuri niitä. He vihasivat niiden
vuoksi legionaa ja oli nähty muutamien panevan henkensä alttiiksi
saadakseen kerran mielettömäksi nautinnokseen juoda noista maljoista.

Siksi lähettivät he niitä hakemaan. Niitä säilyttivät syssitit; nämä
olivat kauppiasliittoja, jotka söivät yhteisiä aterioita. Orjat
palasivat. Tähän aikaan kaikki syssitien jäsenet nukkuivat.

-- "Herättäkää ne!" vastasivat palkkasoturit.

Toisen kerran käytyään selittivät orjat niitä säilytettävän
temppelissä.

-- "Avatkaa se!" vastattiin heille.

Ja kun orjat vavisten myönsivät, että ne olivat sotapäällikkö Giskon
huostassa, niin huusivat palkkasoturit:

-- "Tuokoon hän ne tänne!"

Gisko ilmestyi vähän ajan päästä puutarhan perältä pyhän legionan
seuraamana. Hänen laaja, musta viittansa, jonka jalokivillä
koristettu mitra kiinnitti pään päälle, ja joka valui hänen
ympärilleen hänen hevosensa kavioihin asti, liittyi etäältä
katsottaessa yön väriin. Ei näkynyt muuta kuin hänen valkoinen
partansa, hänen säteilevä päähineensä ja kolminkertainen, suurista
sinisistä levyistä tehty kaulanauhansa, joka valui, hänen rinnalleen.

Nähdessään hänet, tervehtivät sotilaat häntä suurella riemuhuudolla,
kaikki kiljuivat:

-- "Maljat! Maljat!"

Hän alkoi selittämällä, että jos heidän rohkeutensa otetaan varteen,
niin he ne ansaitsivat. Joukko ulvoi ilosta käsiään taputtaen.

Hän sen kyllä tiesi, hän, joka taistelussa oli heitä johtanut ja joka
viimeisen joukon kera oli palannut viimeisellä galeerilla!

-- "Se on totta! se on totta!" sanoivat he.

Mutta, jatkoi Gisko, tasavalta oli antanut kunkin kansakunnan
pysyä omana ryhmänä, oli kunnioittanut heidän tapojaan,
jumalanpalvelustaan; he olivat vapaita Karthagossa! Mitä noihin
maljoihin tulee, niin ne olivat yksityistä omaisuutta. Äkkiä
Spendiuksen vierestä syöksyi muuan gallialainen pöytien yli ja juoksi
suoraan Giskoa kohden, jota hän uhkasi heiluttaen kahta paljasta
kalpaa.

Keskeyttämättä puhettaan iski sotapäällikkö häntä raskaalla
norsunluusauvallaan päähän: barbari kaatui. Gallialaiset karjuivat,
ja heidän raivonsa tarttui toisiin; he olivat vähällä hyökätä
legionan kimppuun. Gisko kohotti olkapäitään nähdessään näiden
kalpenevan. Hän ajatteli, että hänen rohkeutensa oli voimaton
vastustamaan noita raakoja, vimmatuita petoja. Parempi oli
jälestäpäin kostaa jonkun ansan avulla; sen vuoksi hän viittasi
sotilailleen ja poistui hitaasti. Sitten, portilla, kääntyi hän
palkkasoturien puoleen ja huusi, että he vielä saavat tekoansa katua.

Juhla alkoi uudelleen. Mutta Gisko saattoi palata, ja piirittäen
etukaupungin, joka oli aivan kallion reunalla, murskata heidät muuria
vastaan. Silloin tunsivat he suuresta joukostaan huolimatta itsensä
avuttomiksi; ja suuri kaupunki, joka nukkui heidän alapuolellaan
yön pimeässä, äkkiä peloitti heitä lukuisine portaineen, mustine,
korkeine taloineen ja outoine jumalineen, jotka olivat vielä
julmemmat kuin sen asukkaat. Etäällä liikkui muutamia laivalyhtyjä
satamassa, ja Khamonin temppelistä välkkyi valo. He muistivat
Hamilkaria: Missä hän oli? Miksi hylkäsi hän heidät rauhan tultua?
Hänen erimielisyytensä Neuvoston kanssa olikin epäilemättä vain
tekosyy voidakseen heidät tuhota. Heidän tyydyttämätön vihansa
suuntautui häneen; ja he kirosivat häntä yllyttäen vihanvimmaisten
puheittensa kautta toinen toisiaan. Tällä hetkellä kokoontui paljon
väkeä plataanien alle. He riensivät katsomaan neekeriä, jonka jäsenet
sätkähtelivät, silmät tuijottivat, pää heittäytyi taapäin, ja suusta
valui vaahto. Joku huusi, että hän on myrkytetty. Kaikki luulivat
olevansa myrkytettyjä. He hyökkäsivät orjien kimppuun; kamala melske
syntyi ja hävityksen huumaus vallitsi juopuneen armeijan. He iskivät
umpipäätä ympärilleen, särkivät ja surmasivat: muutamat viskoivat
soihtuja pensaistoihin; toiset kumartuivat leijonahäkkien aidan yli
ja surmasivat leijonat nuolilla; uhkarohkeimmat hyökkäsivät norsujen
tarhaan, he tahtoivat katkoa niiden kärsän ja syödä norsunluuta.

Mutta balearilaiset linkomiehet, jotka saadakseen rauhassa ryöstää
olivat kiertäneet palatsin nurkan taakse, kohtasivat tiellään korkean
Indian kaislasta tehdyn aitauksen. He leikkasivat tikareillaan
lukon hihnat poikki ja olivat silloin palatsin Karthagon puolisen
päädyn puolella, uudessa taiteellisesti leikellyssä puutarhassa.
Valkoiset, pitkässä, tiheässä rivissä kasvavat kukat muodostivat
taivaansinisellä maalla pitkiä tähdenlennon muotoisia kaarevia
viivoja. Pimeistä pensaikoista lainehti kuuma, hunajainen tuoksu.
Muutamien puiden rungot oli sivelty sinoberilla muistuttaen siten
verisiä pylväitä. Keskellä oli kahdentoista kuparipylvään päässä
lasipallot, ja punertava valo täytti heikosti nämät ontot pallot,
jotka muistuttivat vavahtelevia jättiläissuuria silmiä. Sotilaat
valaisivat soihduilla tietään hapuillessaan pitkin loivaa rinnettä,
joka oli täynnä syviä vakoja.

Pian he huomasivat pienen lammen, joka oli sinisillä kivimuureilla
jaettu useampaan osastoon. Vesi oli niin kirkasta, että soihdun kuva
väreili aivan pohjalla, jonka muodosti valkoiset kivet ja kultahieta.
Vesi alkoi liikehtiä ja välkähtäviä suomuja näkyi, ja suuria kaloja,
joilla oli jalokiviä kidassa ilmestyi veden pinnalle.

Remahtaen nauruun sotilaat pistivät sormensa niiden kiduksiin ja
kantoivat ne pöydille.

Ne olivat Barkas perheen kaloja. Kaikki ne polveutuivat niistä
alkuaikaisista mateista, jotka olivat hautoneet sen pyhän munan,
jossa jumalatar oli ollut kätkössä. Tietoisuus siitä että tekivät
pyhäinrikoksen kiihotti palkkasoturien ruokahalun; he sytyttivät
nopeasti tulta kuparisten maljojen alle ja katselivat ilokseen miten
kauniit kalat sätkähtelivät kiehuvassa vedessä.

Lainehtiva sotilasjoukko tungeskeli. He eivät enää pelänneet.
Heidän otsaltaan valuva tuoksurasva tippui suurina pisaroina
risaisille tunikoille, ja molemmin käsin nojautuen pöytään, joka
tuntui heistä kiikkuvan kuin laiva, loivat he humalaiset katseensa
ympärilleen, silmillään edes ahmiakseen sen, mitä eivät voineet
saada käsiinsä. Toiset, kulkien keskellä purppurapeitteistä pöytää
ruokavatien välitse, särkivät norsunluujalustoja ja tyrialaisia
lasipulloja. Laulu yhtyi särkyneiden maljojen joukossa kuolevien
orjien korinaan. He vaativat itselleen viiniä, lihaa, kultaa. He
huusivat itselleen naisia. He juopuneina intoilivat sadalla eri
kielellä. Muutamat luulivat, höyryn lainehtiessa heidän ympärillään,
olevansa kylpyhuoneissa, tai puut nähdessään kuvittelivat he olevansa
metsästämässä ja karkasivat toveriensa kimppuun kuin villipetoihin.
Tuli levisi puusta puuhun ja korkeat lehdikot, joista nousi ilmaan
pitkiä valkoisia, kierteisiä savupilviä, näyttivät herääviltä
tulivuorilta. Huuto yhä kasvoi; haavoittuneet leijonat karjuivat
pimeässä.

Palatsin ylin terassi vaikeni äkkiä, keskiö vi aukeni ja nainen,
Hamilkarin oma tytär, mustaan pukuun puettuna ilmestyi kynnykselle.
Hän astui portaita alas, jotka laskeutuivat sivuttain alemmalle
terassille, sitte toiselle, sitten kolmannelle ja hän pysähtyi
viimeiselle terassille, galeerinkeuloilla koristetuille portaille.
Liikkumattomana ja pää painuneena katseli hän sotilaita.

Hänen takanaan kummankin puolin, oli kaksi pitkää riviä kalpeita
miehiä, joilla oli punahetaleiset, valkoiset, aivan maahan asti
ulottuvat puvut. Heillä ei ollut partaa, ei tukkaa, ei silmäripsiä.
Sormuksista kimaltelevissa käsissään oli heillä kaikilla suuret
lyyrat ja he lauloivat kaikki kimeällä äänellä hymniä Karthagon
suojelusjumalattaren kunniaksi. Ne olivat Tanitin temppelin
eunukki-pappeja, joita Salammbo usein kutsui palatsiinsa.

Vihdoin laskeutui hän galeeriportaita alas. Papit seurasivat
häntä. Hän astui sypressikäytävää pitkin, ja kulki hitaasti
osastopäällikköjen pöytien lomitse, ja päälliköt hiukan väistyivät
katsellen hänen kulkuaan.

Hänen punasinisellä jauholla siroitettu tukkansa oli kanadalaisten
impien tavan mukaan sidottu torniksi, joka lisäsi hänen pituuttaan.
Ohimoille kiinnitetyt helminauhat ulottuivat suupieliin asti; suu oli
hiiluva kuin puoliksi avattu granaatti. Rinnalla oli valohohtavista
kivistä sommiteltu koriste, jonka kirjavat muodot matkivat mureenan
suomuja. Jalokivillä koristetut käsivarret näkyivät paljaina
hiattomasta tunikasta, jonka pikimustalle pohjalle oli siroitettu
punaisia kukkia. Hänellä oli nilkkojen välillä kultaketju määräämässä
askeleiden pituutta, ja tumma purppurainen oudosta kankaasta
valmistettu vaippa viilsi maata hänen jälessään, valahtaen hänen
astuessaan kuin liikuntaa seuraava laine.

Papit tuon tuostakin näppäilivät lyyroistaan sointuja, ja soiton
välillä kuului kultaisen ketjun helske ja papyrussandaalien
säännöllinen astunta.

Kukaan ei vielä tuntenut häntä. Hänen tiedettiin vain elävän yksinään
antautuneena hartaaseen jumalanpalvelukseen. Sotilaat olivat
hänen huomanneet öisin palatsin katolla polvistuvan tähtien eteen
sytytettyjen suitsutusmaljojen ympäröidessä häntä, kuu oli tehnyt
hänet niin kalpeaksi, ja jotain jumalallista ympäröi häntä hienona
usvana. Hänen silmänsä näyttivät katsovan kauvas kaiken maallisen
yli. Hän kulki pää kumarassa ja oikeassa kädessä pieni ebenpuinen
lyyra.

He kuulivat hänen kuiskaavan: -- "Kuolleet! Kaikki kuolleet! Te ette
enää ennä äänelleni kuuliaisina niinkuin ennen, kun lammen rannalla
istuen teille suuhun heitin meluunin siemeniä. Tanitin salaisuus
väreili silmienne pohjalla, jotka olivat vesikuplia kirkkaammat."
Ja hän kutsui heitä nimeltään, jotka olivat kuukausien nimet. --
"Siv! Sivan! Tammus! Elul! Tischri! Shebar! -- Oi! armahda minua,
jumalatar!"

Sotilaat, vaikka eivät ymmärtäneet mitään hänen sanoistaan,
tunkeutuivat hänen ympärilleen. He aivan ällistyivät hänen pukunsa
komeutta; mutta hän loi heihin pitkän pelästyneen katseen, sitten
antaen päänsä vaipua hartioiden väliin ja levittäen kätensä hän sanoi
useamman kerran:

-- "Mitä te teitte! mitä te teitte! Olihan teillä iloitaksenne
leipää, lihaa, öljyä, kaikki aittojen villikaneeli! Minä tuotin
härkiä Hecatompyluksesta, minä lähetin metsämiehiä erämaahan!" Hänen
äänensä paisui, hänen poskilleen nousi puna. Hän jatkoi: "Missä
te täällä olette? Valloitetussako kaupungissa, vai valtijaanne
palatsissa? Ja kuka on tuo valtijaanne? suffeetti Hamilkar, isäni,
Baalin palvelija! Teidän aseitanne, jotka nyt ovat punaisia noiden
orjien hurmeesta, niitä kieltäytyi hän antamasta Lutatiukselle!
Tunnetteko syntymämaassanne ainoatakaan, joka paremmin osaa
taisteluja johtaa? Katsokaa, palatsimme portaat ovat koristetut
voittojemme merkeillä! Jatkakaa! polttakaa! Minä vien mukanani pois
huoneemme haltijan, mustan käärmeeni, joka tuolla ylhäällä nukkuu
lotuslehdillä! Minä vihellän ja se seuraa minua; ja jos galeeriin
nousen, niin kiitää se purteni jälestä aaltojen harjalla."

Hänen hennot sieraimensa vavahtelivat. Hän murskasi kyntensä povensa
jalokiviä vastaan. Silmien hehku himmeni; hän jatkoi:

-- "Oi! Karthago raukka! säälittävä kaupunki! Sinulla ei ole enää
puolustukseksesi entisajan voimakkaita miehiä, jotka kulkivat
valtameren toiselle puolelle rakentamaan rannoille temppeliä. Maat
tekivät työtä sinun ympärilläsi ja meren ulapat, joita airosi
halkoivat, kiikuttivat laihoasi."

Sitten hän alkoi laulaa Melkarthin, sidonilaisten jumalan ja sukunsa
kantaisän seikkailuista.

Hän kertoi Ersiphonian vuorille nousemisesta, matkasta Tartessukseen,
ja kostosodasta Masisabalia vastaan käärmeiden kuningattaren puolesta:

-- "Hän seurasi syvälle metsään tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä
lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro; ja hän saapui
kentälle, jossa lanteilta asti louhikäärmeen kaltaiset naiset
loimuavan lieden ympärillä istuivat pyrstönsä varassa. Verenhohtava
kuu loisti kalpean kehän sisällä, ja hirviöiden kielet, jotka olivat
haaraisia kuin kalastajain ahraimet, lipuivat suusta aivan liekin
viereen."

Sitten Salammbo keskeyttämättä lauluaan kertoi miten Melkarth,
voitettuaan Masisabalin, pisti laivansa keulaan sen katkaistun pään.
-- "Laivan keinahdellessa vaipui se joka kerta aaltoihin, mutta
aurinko kivetti sen: se tuli kultaakin kovemmaksi; mutta sen silmät
eivät ehtyneet itkemästä, ja kyyneleet taukoamatta valuivat alas
laineisiin."

Hän lauloi tämän kaiken vanhalla kananealaisella murteella, jota
eivät barbaarit tajunneet. He ihmettelivät, mitä hän mahtoi heille
sanoa noilla pelottavilla liikkeillään, joilla hän kertomustaan
säesti; -- ja nousten hänen ympärilleen pöydille, lepovuoteille,
sykomorin oksille, suu auki ja pää kurolla he koettivat ymmärtää
näitä hämäriä kuvauksia, jotka leijuivat heidän mielikuvituksensa
edessä jumalataruston läpi kuten pilvihirviöt taivaalla.

Parrattomat papit yksin ymmärsivät Salammbota. Lyyran kielien päällä
riippuvat ryppyiset kädet vavahtelivat ja toisinaan kaiuttivat
niistä synkkiä sointuja, sillä vanhoja naisia heikompina vapisivat
he samalla mystillisestä liikutuksesta että peläten noita miehiä.
Barbaarit eivät heistä välittäneet; he kuuntelivat vain laulavaa
neitosta.

Ei kukaan katsellut häntä niin kuin eräs nuori numidialainen
päällikkö, joka oli ollut osastopäällikköjen pöydässä oman kansansa
sotilaiden keskellä. Hänen vyössään oli niin taajassa tikareja,
että ne nostivat koholle laajaa viittaa, joka oli ohimoille sidottu
nahkahihnalla. Olalle lainehtiva vaippa verhosi hänen kasvonsa
varjoon eikä muuta näkynyt kuin terävien silmien väike. Hän oli
sattumalta juhlassa, -- hänen isänsä antoi hänen elää Barkaksen
luona, kuninkaiden tavoin, jotka lähettivät lapsensa kuuluisiin
perheisiin valmistamaan liittoja; mutta niinä kuutena kuukautena,
jotka Narr' Havas oli täällä viettänyt, ei hän vielä ollut nähnyt
Salammbota; ja istuen kantapäillään, nojaten poskeaan keihäänsä
varteen hän katseli häntä sieraimen vavahdellessa kuin leopardilla,
joka vaanii bamburuokojen suojassa.

Pöytien toisella puolen oli muuan hyvin kookas, kähärä- ja
mustatukkainen libyalainen. Hänellä oli yllään sotisopansa, jonka
kuparisuomut repivät lepovuoteen purppurapeitettä. Hopeinen puolikuun
muotoinen kaulanauha sotkeutui rinnan ihokarvoihin. Hyytynyttä verta
oli hänen kasvoillaan, hän nojasi vasenta kyynärpäätään vasten; ja
suu auki hän hymyili.

Salammbo ei enää ollut pyhän laulelman vallassa. Äkkiä käytti hän
kaikkia barbarien murteita, naisellisella hienotunteisuudella
koettaen lauhduttaa heidän vihaansa. Kreikkalaisille hän puhui
kreikan kieltä, sitten kääntyi hän ligurialaisten, campanialaisten ja
neekerien puoleen; ja jokainen kuunnellessaan löysi hänen äänestään
synnyinmaansa ihanuuden. Karthagon muistojen huumaamana hän nyt
lauloi entisistä taisteluista Roomaa vastaan; sotilaat kalskuttivat
aseitaan. Hän tulistui paljaiden kalpojen väikkeestä; hän huusi kädet
ojennettuina. Hänen lyyransa putosi, hän vaikeni; -- ja painaen
molemmin käsin sydäntään, hän muutaman hetken silmät ummessa nautti
kaikkien miesten innostuksesta.

Matho libyalainen kumartui häntä kohden. Vaistomaisesti Salammbo
lähestyi häntä ja kiitollisena kun oli saanut ylpeytensä
tyydytetyksi, hän kaasi hänelle pitkän viinisuihkun kultaiseen
maljaan siten tehdäkseen sovinnon armeijan kanssa.

-- "Juo!" sanoi hän.

Matho otti maljan ja nosti sen huulilleen. Samassa eräs gallialainen,
sama, jota Gisko oli haavoittanut, lausui omalla murteellaan iloisen
näköisenä hänelle jonkun sukkeluuden. Spendius oli lähellä; hän
tarjoutui tulkitsemaan.

-- "Puhu"! sanoi Matho.

-- "Jumalat sinua suosivat, sinusta tulee rikas mies. Milloin vietät
häitä?"

-- "Mitä häitä?"

-- "Sinun häitäsi! sillä meidän maassamme", sanoi gallialainen, "kun
nainen antaa sotilaalle juotavaa, niin tarjoo hän miehelle vuoteensa."

Hän ei ollut vielä lopettanutkaan, kun Narr' Havas syöksyi ylös,
sieppasi tikarin vyöstään ja nojaten oikeaa polveaan pöydän reunaan
heitti sen Mathoa kohden.

Tikari suhahti maljojen lomitse, ja lävistäen libyalaisen käsivarren
naulitsi sen niin lujaan pöytään kiinni, että tikarin kahva vavahteli.

Matho irroitti nopeasti tikarin, mutta hänellä ei ollut aseita, hän
oli alasti; silloin hän nosti molemmin käsin raskaan katetun pöydän
ja heitti sen Narr' Havasta kohden heidän väliinsä syöksyvän joukon
yli. Sotilaat ja numidialaiset olivat niin ahtaalla, että eivät
voineet miekkojaan paljastaa. Matho raivasi, töytäten päällään,
itselleen tietä. Kun hän sen nosti ylös, oli Narr' Havas kadonnut.
Hän katseli ympärilleen etsien häntä. Salammbokin oli poistunut.

Silloin hänen katseensa kääntyi palatsiin päin ja hän aivan ylhäällä
huomasi erään mustaristisen punaisen portin sulkeutuvan. Hän riensi
sitä kohden.

Hänen nähtiin juoksevan galeerinkeulojen ohi, sitten ilmestyi hän
seuraaville kolmelle portaalle, kunnes saapui punaiselle portille,
jota hän kaikin voimin jyskytti. Läähättäen nojautui hän seinää
vasten, jotta ei kaatuisi.

Eräs mies oli häntä seurannut, ja hämärässä, sillä palatsin kulma
peitti juhlan soihdut, tunsi hän sen Spendiukseksi.

-- "Mene pois!" sanoi hän.

Vastaamatta mitään alkoi orja hampaillaan repiä tunikaansa; sitten
polvistuen Mathon viereen tarttui hellävaroin tämän käsivarteen ja
hypyeli sitä löytääkseen hämärässä haavan.

Kuun säteen välähtäessä pilvien raosta näki Spendius
keskelläkäsivartta ammottavan haavan. Hän kääri sen ympärille
kangaskappaleen; mutta toinen ärtyisänä sanoi: "Anna minun olla! anna
minun olla!"

-- "En!" lausui orja. "Sinä minut pelastit tyrmästä. Minä olen omasi!
sinä olet herrani! käske!"

Matho kulkien seinän viertä asteli pitkin penkerettä. Joka askeleella
kuunteli hän ja kullattujen ristikkojen läpi tirkisti hiljaisiin
huoneisiin. Vihdoin seisahtui hän epätoivoissaan.

-- "Kuule!" sanoi hänelle orja. "Oi, elä minua halveksi heikkouteni
tähden! Minä olen asustanut palatsissa. Minä voin kuin käärme
vilahtaa seinien sisälle. Tule! Esi-isien salissa on joka
permantoliuskan alla kultaharkko; maanalainen tie vie heidän
hautaansa."

-- "Mitä minä siitä!" sanoi Matho.

Spendius vaikeni.

He olivat penkereellä. Suunnaton pimeä varjo leveni heidän eteensä,
siinä näkyi hämäriä kasaantumisia, kuten kivettyneen valtameren
jättiläislaineita.

Mutta idän puolella ilmeni valojuova. Alhaalla vasemmalla Megaran
kanavat alkoivat valkoisina mutkikkaina uomina kuvastua puutarhojen
vihannan lomitse. Seitsenkulmaisten temppelien kartiokatot, portaat,
terassit, vallitukset vähitellen näkyivät aamun hämärässä; ja koko
Karthagon niemen ympärillä välkkyi valkoinen vaahto vyö, ja smaragdin
värinen, meri näytti aivan hyytyneeltä aamun sarastaessa. Sen mukaan
kuin puna taivaalla laajeni, niin jyrkänteen kupeella olevat korkeat
talot kohosivat, erottautuivat, muistuttaen mustaa vuohiparvea,
joka laskeutuu vuoristosta. Autiot kadut pitenivät; sieltä täältä
muurien takaa pilkistävät palmut eivät liikahtaneetkaan, vedellä
täytetyt altaat muistuttivat pihoille unohtuneita hopeakilpiä,
Hermaeumin niemen majakka alkoi vaaleta. Aivan ylhäällä, Akropoliin
sypressimetsässä, Eschmunin hevoset tunsivat valon koittavan,
nostivat kaviot marmoriaituukselle ja hirnuivat aurinkoa kohden.

Se nousi; Spendius nosti huudahtaen kätensä ylös.

Kaikki ui punaisessa valossa, sillä jumala aivan kuin silpoen
itseään heitti tulvivina säteinä Karthagon yli suoniensa kultaisen
sateen. Galeerien keulat kimaltelivat, Khamonin katto näytti olevan
tulessa, ja temppelien porttien auetessa näkyi väikettä sisältä.
Maalta tulevien suurien kuormakärryjen pyörät kolisivat katukiviin.
Sälytetyt dromedaarit laskeutuivat apengerteitä alas. Rahanvaihtajat
katujen kulmissa levittivät kauppakojujensa telttakatokset. Haikarat
lensivät valkoiset purjeet lainehtivat. Tanitin lehdosta kuului
pyhien ilotyttöjen tamburiinien soittoa, ja Mappalioiden kärjellä
uunit, joissa saviarkkuja valmistettiin, alkoivat sauhuta.

Spendius kumartui terrassin reunan yli; hänen hampaansa kalisivat,
hän sanoi:

-- "Niin... niin... valtiaani! minä ymmärrän, miksi sinä äsken
halveksit palatsin ryöstämistä."

Matho aivan kuin heräsi hänen sähisevään puheeseensa, hän ei
näyttänyt ymmärtävän; Spendius jatkoi:

-- "Mikä rikkaus! ja noilla miehillä, jotka tämän omistavat, ei ole
miekkaakaan sitä puolustaakseen!"

Sitten hän ojensi oikean kätensä ja osoitti ihmisiä, jotka kömpivät
hiekkasärkillä satamamuurin ulkopuolella, etsiäkseen kultahietaa!

-- "Katso!" sanoi hän, "tasavalta on samallainen kuin nuo
kerjäläiset: kumartuen valtameren reunalle pistää se joka rantamalle
ahnaan kätensä, ja aaltojen pauhu täyttää niin sen korvat, ettei se
kuule takaa saapuvan herransa askeleita!"

Hän veti Mathon aivan terassin toiseen päähän ja osoitti puistoa,
jossa sotamiesten puihin ripustetut miekat kimaltelivat auringon
valossa.

-- "Mutta täällä on voimakkaita miehiä, joiden viha on vimmattu, eikä
mikään sido heitä Karthagoon, ei heidän perheensä, ei valansa, ei
jumalansa!"

Matho nojasi seinää vastaan, Spendius läheni häntä ja jatkoi
matalalla äänellä:

-- "Ymmärrätkö minua, sotilas? Me astuisimme purppuralla verhottuina
kuin satrapit. Meitä pestäisiin tuoksuvissa vesissä; minulla olisi
vuorostani orjia! Etkö sinä ole kyllästynyt nukkumaan paljaalla
maalla, juomaan leirin hapanta viiniä ja aina kuulemaan torven ääntä?
Sinä aijot myöhemmin levätä, eikö niin? silloin kun sotasopasi
riisutaan ja ruumiisi heitetään korppikotkien ruuaksi! tai ehkä
sauvaan nojaten sokeana, ontuvana, raihnaisena kuljet portilta
portille kertomassa nuoruuttasi lapsille ja suolakastikkeen
kauppiaille. Muistahan kaikkia päällikköjesi vääryyksiä, nukkumistasi
lumikinoksissa, marssejasi päivän helteessä, sotakurin julmuutta
ja ainaista ristiinnaulitsemisen uhkaa! Niin monen kärsimyksen
jälkeen olet saanut kunniakäädyt, samoin kuin aasin kaulaan
sidotaan kulkusnauha, jotta se juostessaan huumaantuu eikä tunne
väsymystä. Sellainen mies kuin sinä, urhoollisempi kuin Pyrrhus! Jos
sinä vaan olisit tahtonut! Kuinka onnellinen olisitkaan suurissa
viileissä saleissa, lyyran soidessa, lojuen kukilla, narrien ja
naisten huvitellessa sinua! Elä sano, että sen saavuttaminen olisi
mahdotonta! Eivätkö palkkasotilaat jo ennen ole vallanneet Rhegiumia
ja muita varustettuja paikkoja Italiassa. Kuka sinua estää! Hamilkar
on poissa; kansa kiroo rikkaita; Giskolla ei ole mitään valtaa
ympärillään olevien pelkurien yli. Mutta sinä olet urhoollinen,
sinua he tottelisivat. Käske sinä! Karthago on meidän; hyökätkäämme
ottamaan!"

-- "Ei!" sanoi Matho, "Molokin kirous lepää ylitseni. Minä tunsin sen
hänen silmissään ja aivan äsken näin eräässä ternin pelissä mustan
oinaan, joka väistyi taapäin." Hän jatkoi katsoen ympärilleen: "Missä
hän on?"

Spendius näki että suunnaton levottomuus oli hänen sielussaan, eikä
uskaltanut enää haastella.

Puut heidän takanaan vielä höyrysivät; niiden mustilta oksilta
silloin tällöin putoili puoliksi kärventyneitä apinain ruumiita
vatien joukkoon. Juopuneet sotilaat kuorsasivat suu auki ruumiiden
keskellä; ja ne, jotka eivät nukkuneet, painoivat auringon
sokaisemina päänsä alas. Myllerretty maa katosi punaisten lätäkköjen
alle. Tarhansa paalujen keskellä norsut heiluttivat verta vuotavia
kärsiään. Avoimissa aitoissa näkyi säkeistä maahan kaadettua vehnää
ja porttiholvissa korkea kasa barbarien särkemiä vaunuja. Sedripuihin
lentäneet riikinkukot levittivät pyrstönsä ja alkoivat kirkua.

Mutta Mathon liikkumaton asento oudoksutti Spendiusta; Matho oli
vielä äskeistä kalpeampi, ja hänen nojatessaan molemmin käsin
penkereen reunaa vasten hänen tuijottavat silmänsä seurasivat etäällä
jotain. Kumartuessaan huomaa Spendius, mitä hän katseli. Kultainen
piste näkyi etäällä tomuisella Uticaan vievällä tiellä; se oli kahden
muulin vetämien kaksipyöräisten ajoneuvojen pyörännapa; orja juoksi
aisan vieressä pidellen suitsista muuleja. Ajoneuvoissa istui kaksi
naista. Muulien harjat löyhyivät persialaiseen tapaan niiden korvien
välissä valkoisista helmistä tehdyn verkon alla. Spendius tunsi
ajajat; hän pidätti huudahduksen.

Suuri huntu liehui niiden takana tuulessa.



II.

SICCASSA.


Kaksi päivää myöhemmin poistuivat palkkasoturit Karthagosta.

Jokaiselle heistä oli annettu kultaraha sillä ehdolla, että he
leiriytyisivät Siccaan, ja heille oli kaikin tavoin mielistellen
sanottu:

-- "Te olette Karthagon pelastajia! Mutta te näännytätte sen nälkään,
jos jäätte; se ei silloin kykene palkkaa suorittamaan. Poistukaa!
Tasavalta kyllä myöhemmin palkitsee teitä tästä myöntyväisyydestä.
Me kokoomme heti verot; palkkanne on oleva täydellinen ja galeerit
pannaan kuntoon viemään teidät kotimaahanne."

Eivät he osanneet vastata mitään niin moniin puheisiin. Sotaan
tottuneet miehet ikävystyivät kaupungissa oleskeluun. Ei heitä ollut
vaikea taivuttaa, ja kansa nousi muureille katsomaan heidän lähtöään.

He kulkivat Khamonin katua myöten ja Cirtan portin kautta,
sikinsokin, jousimiehet raskasaseisten, päälliköt sotamiesten,
lusitanialaiset kreikkalaisten kanssa. He astuivat reippaasti ja
raskaat kothurnit kalskuivat katuliuskoilla. Asevarustukset olivat
heittokoneet lyöneet myhkyille ja kasvot olivat tummentuneet
taistelun helteessä. Karkeita huutoja kuului tiheän parran alta;
särkyneet panssaripaidat kalskuivat kalvan kahvaa vasten, ja
vaskilevyjen lomitse näkyi lihakset, jotka olivat yhtä peloittavia
kuin sotakoneet. Pitkät peitset, tapparat, keihäät, huopapäähineet,
pronssikypärit, kaikki lainehti tasaisesti eteenpäin. Kadut
täyttyivät niin että olisi luullut seinien murtuvan, ja pitkä
sotilasrivi kulki korkeiden, kuusikerroksisten, vuoriöljyllä
siveltyjen rakennusten ohi. Rauta- tai ruokoristikkojen takaa
katselivat naiset hunnutettuina vaiti barbaarien kulkua.

Terrassit, vallit, muurit olivat täpötäynnä mustiin pukuihin puettuja
karthagolaisia. Merimiesten mekot loivat aivan kuin veritäpliä
tähän tummaan tungokseen, ja melkein alastomat lapset, joiden iho
loisti kuparisten rannerenkaiden alta, huitoivat joko pylväiden
lehtikoristeista tai palmupuun oksien lomasta. Muutamia Neuvoston
jäseniä oli asettunut tornien tasakatolle, eikä kukaan tiennyt, miksi
siellä täällä seisoi tuollainen pitkäpartainen mies miettiväisen
näköisenä. Ne näkyivät kauvaksi taivasta vastaan epäselvinä kuin
haamut ja liikkumattomina kuin kivikuvat.

Kaikissa oli kuitenkin sama levottomuus valloillaan; pelättiin, että
barbarit huomatessaan olevansa niin taajalukuisia, haluaisivatkin
jäädä. Mutta he poistuivatkin niin luottavaisina, että karthagolaiset
tulivat rohkeammiksi ja liittyivät sotilasten seuraan. Heille
vannottiin valoja ja heitä syleiltiin. Pyysivätpä muutamat
suunnattomasti vehkeillen ja rohkeasti teeskennellen heitä jäämään
kaupunkiin. Heille heitettiin hajuaineita, kukkia, hopearahoja.
Heille annettiin taikaesineitä tauteja vastaan; mutta niihin oli
syljetty kolme kertaa, jotta ne tuottaisivat kuoleman, tai pantu
sisään shakaalin nahkaa, joka tekee sydämen pelkuriksi. Heille
toivotettiin ääneen Melkarthin siunausta ja hiljaa hänen kiroustaan.

Sitten seurasi kuormastovaunujen tungos, vetojuhdat ja jälelle
jääneet sotilaat. Sairaat valittelivat dromedaarien selässä;
toiset nojasivat ontuen keihään varteen. Juopot kantaa retustivat
leilejä, syömärit lihakimpaleita, leivoksia, hedelmiä, voita
viikunanlehdillä ja jäätä kangassäkeissä. Toisella oli päivänvarjo
kädessään tai papukaija olallaan. He taluttivat koiria, gaselleja
tai panttereja. Libyalaiset naiset haukkuivat ratsastaessaan aasin
selässä neekerinaisia, jotka sotilaiden tähden olivat jättäneet
Malquan porttolat; useat imettivät lastaan, joka riippui heidän
rinnallaan hihnan varassa. Miekan kärjillä joudutettiin muuleja,
joiden selkä taipui telttojen taakan alla; ja paljon oli palvelijoita
ja vedenkantajia, kalpeita, kuumeen kellastamia ja aivan likaisia
syöpäläisistä, Karthagon kansan sakkajoukkoa, joka oli liittynyt
barbareihin.

Heidän mentyään suljettiin portit ja kansa laskeutui alas muureilta;
armeija hajaantui pian koko kannakselle.

Se jakaantui erisuuruisiin osiin. Sitten näkyivät peitset kuin sankka
kaislisto, vihdoin kaikki katosi tomupilveen; ne sotilaat, jotka
kääntyivät Karthagoon päin katsomaan näkivät pitkien muurien reunojen
autioina kohoavan taivaan rantaa vastaan.

Sitten kuulivat barbarit kamalan huudon. He luulivat ryhmän
kaupunkiin jääneitä tovereitaan, (sillä he eivät tarkkaan tietäneet
omaa lukumääräänsä) ryöstävän huvikseen jotain temppeliä. He
nauroivat sydämensä pohjasta tälle ajatukselleen ja jatkoivat
matkaansa.

Ilokseen marssivat he taas yhdessä, kuten ennen, keskellä tasankoa;
ja kreikkalaiset lauloivat mamertilaisten vanhaa laulua:

-- "Peitsellä ja miekalla minä kynnän ja niitän; minä se olen talon
isäntä. Aseeton mies vaipuu jalkaini juureen ja kutsuu minua herraksi
ja valtakuninkaaksi."

He huusivat, hyppelivät, iloisimmat alkoivat kertoa tarinoita;
kurjuuden aika oli loppunut. Tunikseen tultuaan huomasivat muutamat,
että joukko balearilaisia linkomiehiä puuttui heidän seurastaan.
Epäilemättä eivät he olleet kaukana; ja sitten heitä ei enää
muisteltukaan.

Muutamat majoittuivat taloihin, toiset sijoittuivat muurien juurelle,
ja kaupungin asukkaat tulivat haastelemaan sotilaiden kanssa.

Koko yön näkyi Karthagon puolella taivaan rannalla palavia tulia,
roihut nousivat kuin jättiläissoihtujen liekit ja kuvastuivat tyyneen
lahteen. Ei kukaan armeijassa tietänyt, mitä juhlaa siellä vietettiin.

Seuraavana päivänä he kulkivat asumuksista rikkaan seudun läpi.
Patriisien vuokratiloja oli pitkin tien vartta; vesiojat kiertelivät
palmumetsissä; oliivipuut muodostivat pitkiä viheriäisiä rivejä;
rusousvat leijailivat kukkuloiden rotkoissa; etäällä näkyi sinisiä
vuoristoja. Kuuma tuuli puhalsi. Kameleontit ryömivät kaktuksen
suurilla lehdillä.

Barbarit alkoivat kulkea hitaammin.

He astuivat eri ryhmissä tai kulkivat perättäin pitkän matkan
päässä toisistaan. He söivät viinitarhoista rypäleitä. He lojuivat
ruohikossa, ja katselivat kummissaan härkien keinotekoisesti
mutkistettuja sarvia, lampaita, jotka olivat vuodalla verhotut, jotta
villa pysyisi puhtaana, vinokaiteita muodostavia ojia, laivanankkurin
näköisiä auroja, ja silphiumilla kastettuja granaattipuita. Tämä maan
hedelmällisyys ja viisaat keksinnöt häikäsivät heitä.

Illalla he laskeutuivat levolle avaamattomien telttojensa päälle; ja
nukkuessaan tähtitaivaan alla he muistelivat Hamilkarin juhlaa.

Seuraavana keskipäivänä pysähdyttiin erään joen varrelle,
oleanderi-pensaiden suojaan. Silloin he sukkelasti heittivät pois
keihäänsä, kilpensä ja vyönsä. He peseytyivät ilosta huutaen,
ammensivat kypärillään vettä, toiset, joivat suullaan maaten keskellä
vetojuhtia, joiden kantamukset putoilivat.

Spendius, istuessaan Hamilkarin puistosta varastetun dromedarin
selässä, näki etäällä Mathon, joka kantaen rinnallaan kättään
siteessä, avopäin ja pää alaspainuneena juotti muuliaan katsellen
virran juoksua. Heti hän juoksi joukon läpi huutaen: -- "Valtias!
valtias!"

Matho ei häntä edes kiittänyt hänen siunauksistaan. Välittämättä
siitä alkoi Spendius kulkea hänen jälessään ja tuon tuostakin loi hän
levottomana katseensa Karthagoon päin.

Hän oli kreikkalaisen puhujan ja campanialaisen ilotytön poika. Hän
oli ensin rikastunut naiskaupalla; sitten menetettyään kaikki varansa
eräässä haaksirikossa kävi hän Sammumin paimenten kanssa sotaa Roomaa
vastaan. Hän joutui vangiksi, mutta pakeni, joutui uudelleen vangiksi
ja sai tehdä työtä kivilouhimoissa, hikoilla kylpyhuoneissa, parkua
rangaistuksen saadessaan, kulkea isännältä isännälle ja tuntea kaikki
orjuuden kauhut. Kerran hän syöksyi epätoivoissaan mereen korkeasta
kolmisoutupurresta, jossa hän oli soutajana. Hamilkarin merimiehet
pelastivat hänet puolikuolleena ja toivat Karthagoon Megaran tyrmään.
Mutta koska pakolaiset piti luovutettaman Roomalle takaisin, niin hän
käytti sekasortoa hyväkseen ja pakeni sotilaiden seurassa.

Koko matkan ajan pysytteli hän Mathon lähettyvillä, toi hänelle
ruokaa, tuki häntä ratsun selästä astuessa, levitti maton illalla
hänen päänsä alle. Matho heltyi lopulta näiden hellyydenosoitusten
vaikutuksesta ja alkoi vähitellen kertoa itsestään.

Hän oli syntynyt Syrtin rannalla. Hänen isänsä oli hänet vienyt
pyhiinvaellusmatkalle Ammonin temppeliin. Sittenhän oli pyydystänyt
norsuja garamantilaisten metsissä. Myöhemmin hän oli astunut
Karthagon palvelukseen. Hänet oli Drepanumin valloituksessa
nimitetty tetrarkaksi. Tasavalta oli hänelle velkaa neljä hevosta,
kaksikymmentä kolme medimniä vehnää ja koko talven palkan. Hän
pelkäsi jumalia ja toivoi kuolevansa kotimaassaan.

Spendius kertoili hänelle matkoistaan, näkemistään kansoista ja
temppeleistä; hän oli hyvin kätevä: hän osasi valmistaa sandaaleja,
peitsiä, verkkoja, kesyttää villipetoja ja keittää myrkkyjä.

Joskus kesken puhetta hän päästi karkean huudon; Mathon muuli
joudutti kulkuaan; toiset riensivät jälestä, sitten Spendius jälleen
kiljaisi pelon vallassa. Se alkoi haihtua neljännen päivän iltana.

He kulkivat vieretysten armeijan oikealla puolella erään kukkulan
rinteellä; alhaalla tasanko leveni kadoten yöilman usvaan.
Sotilasrivit liikkuivat heidän alapuolellaan, aaltoillen hämärässä.
Toisinaan astuivat he kuun valaisemille kummuille; silloin tähti
tuikki peitsien kärjessä, kypärit hetkisen kimaltelivat, kaikki
katosi ja uusia joukkoja taukoamatta saapui. Etäällä lammaslaumat
havahtaessaan määkyivät, ja sanomattoman suloinen rauha tuntui
laskeutuvan maan päälle.

Heittäen päänsä taapäin ja silmät puoliksi ummessa Spendius hengitti
syvään raitista tuulta; hän levitti käsivartensa ja liikutti sormiaan
paremmin tunteakseen sen hyväilyn, joka ruumistaan hiveli. Jälleen
heränneet koston unelmat innostuttivat häntä. Hän painoi kätensä
suulleen salatakseen nyyhkytyksiään, ja puoliksi huumauksen hurmiossa
hän laski suitset vapaaksi, ja dromedaari astui eteenpäin pitkin,
säännöllisin askelin. Matho oli vaipunut entiseen alakuloisuuteensa;
hänen jalkansa riippuivat maahan asti, ja ruoho lyöden hänen
korthurneihinsa siuhkui taukoamatta.

Mutta tietä jatkui loppumattomiin. Tasangon toisella puolella
jouduttiin uudelleen pyöreälle ylängölle; sitten laskeuduttiin
laaksoon, ja vuoret, jotka näyttivät sulkevan taivaanrannan,
väistyivät jota lähemmäksi tultiin aivan kuin liukuen tieltä pois.
Toisinaan jouduttiin joelle, joka tamariskipensaiden välitse
luikerteli kunnaiden taakse. Joskus osui matkan varrelle korkea
kallio, joka oli kuin laivan keula tai kadonneen jättiläiskuvapatsaan
jalusta.

Säännöllisen matkan päässä toisistaan tavattiin pieniä neliskulmaisia
temppeleitä, joita Siccaan kulkevat vaeltajat käyttivät
lepopaikkoinaan. Ne olivat suljettuina kuin haudat. Saadakseen ne
auki jyskyttivät libyalaiset niiden ovia. Kukaan ei sisäpuolelta
vastannut.

Sitten viljelyspaikat alkoivat harveta. Äkkiä tultiin
hiekkatasangoille, jossa ohdakkeet kasvoivat tiheässä. Lampaita
kulki kivien lomissa laitumella; nainen, sininen kangas uumenillaan,
paimensi niitä. Hän pakeni kirkuen heti, kun kallioiden välistä näki
sotilaiden peitset.

Juuri kun he kulkivat kuin pitkää käytävää myöten, jonka kummallakin
puolen oli punertavia kallioita, kamala haju tuntui heidän
sieramiinsa, ja he olivat johanneksenleipäpuun latvassa näkevinään
jotain tavatonta: leijonan pää pistäytyi lehvien lomitse esiin.

He juoksivat lähemmäksi. Se oli leijona, joka aivan kuin rikollinen
oli naulittu käpälistään ristiin. Suunnaton kuono painui rintaa
vastaan, ja etukäpälät, jotka melkein katosivat tuuhean harjan
alle, olivat aivan levällään kuin linnun siivet. Kylkiluut näkyivät
selvästi pingoittuneen nahan alta; takajalat, jotka olivat
päälletysten naulatut yhteen, olivat hiukan koukussa; ja musta veri,
joka virtasi karvojen alta, oli muodostanut suikulaisia veripuikkoja
häntään, joka riippui suoranaan pitkin ristiä. Sotilaat pitivät sen
ympärillä iloa; kutsuivat sitä konsuliksi ja Rooman kansalaiseksi ja
heittivät sen silmiin kiviä ajaakseen paarmat pois.

Sata askelta etempänä tapasivat he kaksi samallaista, ja äkkiä näkyi
pitkä rivi ristiinnaulittuja leijonia. Muutamat olivat kuolleet jo
niin kauvan sitten, ettei niistä ollut jälellä ristillä muuta kuin
luurangon jätteitä; muutamilla, puoleksi matojen syömillä, kita oli
vääntyneenä kamalaan irvistelyyn; niiden joukossa oli tavattoman
kookkaita; risti notkui niiden alla ja ne häilyivät tuulessa ja
niiden päiden päällä liiteli taukoamatta korppiparvi. Siten kostivat
karthagolaiset kiinni saamilleen villipedoille; he toivoivat täten
peloittavansa toisia. Barbarien nauru taukosi ja he kummastelivat
tätä näkyä. "Mikä kansa tämä kansa on", ajattelivat he, "joka
huvikseen ristiinnaulitsee leijonia!"

Suurin osa heistä oli pohjoisten maiden kansaa, jotka olivat jo
levottomia, kärsimättömiä, sairaita. He repivät kätensä aloen
piikkeihin; suuret paarmat surisivat heidän korvissaan ja punatauti
alkoi levitä armeijaan. He kävivät kärsimättömiksi, kun ei Siccaa
jo näkynyt. He pelkäsivät eksyvänsä ja joutuvansa erämaahan,
tuohon hiekan ja kauhujen valtakuntaan. Useat eivät enää tahtoneet
kulkeakaan eteenpäin. Monet palasivat Karthagoa kohden.

Vihdoin seitsemäntenä päivänä, kauvan kuljettuaan erään vuoren
rinnettä, kääntyivät he oikealle; äkkiä näkyi muuririvi, joka kohosi
valkoisilla kallioilla melkein kadoten niiden väriin. Samassa näkyi
koko kaupunki; sinisiä, keltaisia ja valkoisia huntuja liehui
valleilla iltaruskossa. Ne olivat Tanitin papittaria, jotka olivat
rientäneet sotilaita vastaan ottamaan. He seisoivat rivissä pitkin
vallituksen reunaa lyöden tamburiineja, näppäillyn lyyroja, helistäen
kalkkaroita, ja aurinko, joka heidän takanaan laskeutui Numidian
vuoriston taa, loi säteensä läpi harppujen kielien, joiden yli heidän
paljaat käsivartensa ojentuivat. Toisinaan soittokoneet vaikenivat,
ja kimakka huuto, äkkinäinen, raivoisa, jatkuva, haukunnan kaltainen
kuului heidän lyödessään kielellään suupieliinsä. Muutamat olivat
pitkällään leuka käden nojassa, ja liikkumattomampina kuin sfinxit
iskivät he suuret mustat silmänsä lähestyvään armeijaan.

Vaikka Sicca olikin pyhä kaupunki, niin ei se voinut majoittaa
niin suurta joukkoa; temppeli lisärakennuksineen täytti jo
puolet kaupungista. Sen vuoksi asettuivatkin barbarit leiriin
kaupungin ulkopuolelle, säännölliset joukot osastoihinsa, toiset
kansakunnittain tai oman mielensä mukaan.

Kreikkalaiset nostivat suoriin yhdensuuntaisiin riveihin
nahkatelttansa, iberialaiset järjestivät kehään kangasmajansa;
gallialaiset tekivät laudoista vajoja; libyalaiset laativat pelkistä
kivistä suojia, ja neekerit kaivoivat käsin hiekkaan makuukuoppia.
Monet, tietämättä minne sijoittuisivat, harhailivat kuormaston
keskellä, ja nukkuivat yönsä paljaalla maalla risaiseen viittaansa
kääriytyneinä.

Tasanko leveni heidän ympärilleen joka taholta vuorien saartamana.
Siellä täällä jokunen palmupuu kumartui hiekkakummun yli, hongat
ja tammet muodostivat viheriäitä läisköjä jyrkänteihin. Joskus
ukkossade aivan kuin pitkä harso riippui taivaalta, mutta
tasangolla pysyi kirkas sää ja päivänpaiste, sitten lauhkea tuuli
lennätteli hiekkapilviä; -- ja joki virtasi ryöppyinä Siccan
kukkulalta, jossa kohosi kultakattoisena, kuparipylväisenä Venus
Karthagolaisen, seudun suojelusjumalattaren temppeli. Hän näytti
täyttävän koko seudun. Seudun vaihtelevaisuus, sen muuttelevaiset
ilmat ja valovälkkeet olivat aivan kuin hänen oikukkaan voimansa ja
ikuisen hymynsä kauneuden tunnusmerkkinä. Vuorien kukkulat olivat
puolikuun-muotoisia, toiset muistuttivat naisia, jotka ojensivat
täyteläisiä rintojaan, ja barbarit tunsivat miten heidän väsyneen
ruumiinsa yli laskeutui suloinen uupumus.

Spendius oli myymällä dromedaarinsa ostanut itselleen orjan. Pitkin
päivää hän makasi maassa Mathon teltan edustalla. Joskus hän havahti
luullen unessa kuulleensa piiskuuhihnojen siuhkuvan; mutta hän laski
hymyillen kätensä jaloilleen niiden arpien päälle, jotka kahleet
olivat tehneet; sitten hän jälleen vaipui uneen.

Matho suostui hänen seuraansa, ja liikkuessaan kulki Spendius hänen
takanaan kuten liktori, suuri kalpa lanteellaan; tai Matho veltosti
nojasi käsivarttaan hänen olkapäähänsä, sillä Spendius oli lyhyt.

Eräänä iltana kulkiessaan yhdessä pitkin leirin kujia, he huomasivat
valkoviittaisia miehiä; heidän joukossaan oli Narr' Havas,
numidialainen prinssi. Matho vavahti.

-- "Miekkasi!" huusi hän; "minä tahdon hänet tappaa!"

-- "Elä vielä!" sanoi Spendius pidättäen häntä. Jo Narr' Havas
lähestyi heitä.

Hän taivutti peukalonsa alaspäin sovinnon merkiksi, ja pani silloisen
suuttumuksensa juhlan juopumuksen syyksi; sitten hän puhui kauvan
Karthagoa vastaan, mutta ei lausunut, mikä hänet toi barbarien luo.

Tekikö hän sen pettääkseen heidät vai tasavallan? kysyi Spendius
itseltään; ja kun hän aikoi käyttää hyväkseen kaikkia selkkauksia,
niin oli hän tyytyväinen jo edeltäpäin petoksiin, joita hän epäili
Narr' Havaksen aikovan tehdä.

Numidialaisten päällikkö jäi palkkasoturien seuraan. Hän näytti
haluavan Mathon ystävyyttä. Hän lähetti hänelle juottovuohia,
kultahietaa ja kameelikurjen sulkia. Libyalainen ällistyi näitä
ystävyydenosoituksia, mutta ei tahtonut niihin vastata eikä
niitä hyljätä. Spendius sai hänet rauhoittumaan, ja Matho antoi
orjansa johtaa itseänsä, -- häilyen aina päätöksissään ja ollen
voittamattoman huumauksen vallassa, kuten se, joka kerran on juonut
juoman, joka hänelle tuottaa lopulta kuoleman.

Eräänä aamuna, lähtiessään kaikin kolmisin leijonia pyytämään, kätki
Narr' Havas tikarin viittansa alle. Spendius kulki koko ajan hänen
takanaan; ja he palasivat ilman että hän oli paljastanut tikariaan.

Erään toisen kerran kuljetti Narr' Havas heidät hyvin kauvas, aivan
kuningaskuntansa rajoille asti. He saapuivat ahtaaseen kalliosolaan;
Narr' Havas hymyili selittäessään heille, ettei hän löytänyt enää
tietä; Spendius löysi sen.

Mutta useammin läksi Matho alakuloisena heti aamun noustua
kuljeksimaan tasangolle. Hän heittäytyi hietaan pitkälleen ja jäi
liikkumattomana siihen lepäämään iltaan asti.

Hän kysyi vuorotellen neuvoa kaikilta armeijan ennustajilta,
niiltä, jotka tarkastavat käärmeiden kulkua, niiltä, jotka lukevat
tähdistä, niiltä, jotka puhaltelevat kuolleiden tuhkaan. Hän nieli
galbanum-pihkaa, seseliä ja kyyn myrkkyä, joka jäädyttää sydämen;
neekerinaiset laulellen kuutamossa barbarisia sanoja pistelivät
häntä otsaan kultapuukkosilla; hän hankki itselleen kaulakäätyjä
ja taikaesineitä; hän vuoronperään rukoili Baal-Khamonia, Molokia,
seitsemää Kabiria, Tanitia ja kreikkalaisten Aphroditea. Hän piirsi
erään nimen nahkapalaan ja kaivoi sen hietaan telttansa oven eteen.
Spendius kuuli hänen huokaavan ja puhelevan itsekseen.

Eräänä yönä hän astui telttaan.

Matho makasi alastomana kuin kuollut suullaan leijonantaljalla,
käsillään peittäen kasvonsa; ylhäältä riippuva lamppu valaisi pään
yläpuolelle teltan keskitankoon ripustettuja aseita.

-- "Sinä kärsit?" sanoi orja hänelle. "Mikä vaivaa sinua? Vastaa
minulle!" Ja hän ravisti häntä olkapäistä huutaen useaan kertaan:
"Valtias! valtias!..."

Vihdoin Matho loi häneen suuret harhailevat silmänsä.

-- "Kuule", sanoi hän matalalla äänellä sormi huulillaan. "Se
on jumalten viha! Hamilkarin tytär vainoo minua! Minä pelkään,
Spendius!" Hän painautui hänen poveaan vastaan aivan kuin kummitusta
pelästynyt lapsi. -- "Puhu minulle! minä olen sairas! minä tahdon
parantua! minä olen kaikkea koettanut! Mutta sinä kai tunnet vielä
voimakkaampia jumalia tai vastustamattomia rukouksia?"

-- "Mitä varten?" kysyi Spendius. Matho vastasi lyöden molemmilla
nyrkillään otsaansa:

-- "Päästäkseni siitä vapaaksi!"

Sitten puhui hän itsekseen, vaieten välillä pitkiksi ajoiksi:

-- "Minä olen kai jonkun sovitusuhrin teuras, jonka hän on jumalille
luvannut?... Hän pitää minua kahleissa näkymättömillä ketjuilla. Jos
kuljen, niin silloin hän astuu eteenpäin; jos pysähdyn, niin hän
lepää! Hänen silmänsä polttavat minua, minä kuulen hänen äänensä!
Hän ympäröi minua, tunkeutuu sisääni. Minusta tuntuu kuin olisi hän
tullut sielukseni!

"Ja kuitenkin on meidän välillämme kuin äärettömän valtameren
näkymättömät laineet! Hän on etäällä ja saavuttamattomissa. Hänen
kauneutensa loisto luo valopilven hänen ympärilleen; välistä
luulen, etten olekaan häntä koskaan nähnyt...että häntä ei ole
olemassakaan... ja että tämä kaikki onkin vain unta!"

Siten Matho vaikeroi yönpimeässä; barbarit nukkuivat. Spendius
katseli häntä ja mieleensä johtui nuoret miehet, jotka kultamaljat
kädessään muinoin rukoilivat häntä, ja kun hän kaupungin läpi
kuljetti ilotyttölaumaansa; hänen tuli sääli ja hän sanoi:

-- "Ole luja, valtiaani! Turvaudu omaan tahtoosi, eläkä enää rukoile
jumalia, sillä eivät ne välitä ihmisten huudoista! Nyt sinä itket
pelkurin lailla. Etkö sinä tunne alentuvasi, kun nainen voi sinulle
tuottaa niin suurta tuskaa!"

-- "Olenko minä mikään lapsi?" sanoi Matho. "Luuletko sinä, että
minä vielä hellyn naisten katseista ja lauluista? Meillä oli niitä
Drepanumissa vaikka oljiksi talleihimme. Minä olen omistanut niitä
keskellä hyökkäyksen, sortuvien kattojen alla ja kun heittokone vielä
vavahteli!... Mutta, tämä, Spendius, tämä..."

Orja keskeytti hänet:

-- "Jollei hän olisi Hamilkarin tytär..."

-- "Ei!" huudahti Matho. "Hän ei ole laisinkaan toisten ihmisten
tyttärien kaltainen! Näitkö hänen suurien silmiensä loistavan pitkien
silmäripsien alta, kuten aurinkojen voittokaarien alta? Muistatko:
hänen tullessaan kaikki soihdut kalpenivat. Kaulanauhan jalokivien
lomitse välkkyi paikoittain hänen hohtava paljas povensa; hänen
jälessään tuntui kuin temppelin tuoksu, ja koko hänen olemuksestaan
lainehti jotain, joka oli makeampaa kuin viini ja pelottavampaa kuin
kuolema. Hän astui eteenpäin ja sitten hän pysähtyi."

Hän jäi seisomaan suu auki, pää painuneena alas, silmät tuijottaen.

-- "Mutta minä tahdon hänet! minun täytyy saada hänet! minä kuolen
muuten! Ajatellessani syleileväni häntä saa ilon raivo minussa
vallan, ja kuitenkin minä häntä vihaan, Spendius, minä tahtoisin
lyödä häntä! Mitä minä teen? Minä tahtoisin myydä itseni hänen
orjakseen. Sinä olet sitä ollut! Sinä saatoit häntä lähestyä:
puhu minulle hänestä! Joka yö, eikö niin, nousee hän palatsinsa
terassille? Ah! kivet mahtavat vavahtaa hänen sandaaliensa alla ja
tähdet kumartua häntä katsomaan!"

Hän vaipui raivon vallassa maahan karjuen kuin haavoitettu härkä.

Sitten Matho lauloi: "Hän seurasi syvälle metsääni tuota
naishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä
kuin hopeinen puro." Ja venyttäen ääntään hän matki Salammbon ääntä
samalla kun hänen ojennetut kätensä aivan kuin näppäilivät lyyran
kieliä.

Kaikkiin Spendiuksen lohduttaviin puheisiin hän vastasi samoilla
lauseilla; yöt kuluivat näihin huokauksiin ja haaveiluihin.

Matho tahtoi huumata itseään viinillä. Huumauksen kadottua hän oli
entistään surullisempi. Hän koetti arpapelillä huvitella, ja kadotti
yksitellen kaulakäättyjensä kultalevyt. Hän antoi viedä itsensä
jumalattaren palvelijattarien luo; mutta hän palasi kukkulalta
nyyhkyttäen kuin se, joka hautajaisista palaa. Spendius sitä
vastoin tuli rohkeammaksi ja iloisemmaksi. Hänen nähtiin puhelevan
sotilaiden kanssa lehväsuojaisissa juomaloissa. Hän korjaili vanhoja
haarniskoita. Hän teki temppuja tikarien kanssa, hän kulki sairaille
poimimassa nurmelta yrttejä. Hän oli leikkisä, sukkela, kekseliäs
ja puhelias; barbarit tottuivat hänen palveluksiinsa; he alkoivat
mieltyä häneen.

He odottelivat Karthagon lähettiä, joka muulien selässä toisi heille
kullalla täytettyjä koria; ja aina he alottivat samat laskelmat
ja piirsivät sormellaan numeroita hietaan. Jokainen jo edeltäpäin
järjesteli elämäänsä: kellä olisi jalkavaimoja, orjia, maata; toiset
tahtoivat kaivaa aarteensa maahan tai ryhtyä merenkulkuun. Mutta
tässä toimettomuudessa eri luonteet joutuivat riitaan; yhtäpäätä
oli kinasteluja jalka- ja ratsumiesten, barbarien ja kreikkalaisten
välillä, ja taukoamatta huumasi korvia naisten kimakat huudot.

Joka päivä saapui melkein alastomia miesjoukkoja, joilla oli heiniä
pään päällä suojatakseen itseään auringon paahteelta; ne olivat
rikkaiden karthagolaisten velkamiehiä, jotka olivat joutuneet
raatamaan velkojiensa maata ja siksi olivat paenneet. Laumoittain
saapui libyalaisia, verojen köyhdyttämiä talonpoikia, karkoitettuja,
pahantekijöitä. Sitten kauppiasten parvi, kaikki viinin ja öljyn
myyjät, jotka raivoissaan, kun eivät olleet saaneet maksua,
suuttuivat tasavallalle; Spendius piti palopuheita Karthagoa vastaan.
Pian ruokavarat vähenivät. Puhuttiin jo siitä, että tehtäisiin
hyökkäys Karthagoa vastaan ja kutsuttaisiin roomalaisia avuksi.

Eräänä iltana, ehtoollisen aikaan, kuului kumeaa kopinaa ja helisevää
melua, joka lähestyi, ja etäällä näkyi jotain punaista, joka
epätasaisella maalla lainehti eteenpäin.

Se oli suuri purppurainen kantotuoli, jonka kulmia koristi
kameelikurjensulkatöyhdöt. Kristalliketjut helmisilmuineen
heilahtelivat suljettuja verhoja vastaan. Sen jälkeen tuli kameeleja,
joiden kaulasta riippuvat suuret kellot kalskahtelivat, ja niiden
molemmin puolin näkyi ratsastajia, joiden asepuku oli kantapäästä
olkapäihin asti tehty kultasuomuksista.

He pysähtyivät kolmen sadan askeleen päähän leiristä ottaakseen
satulasta takaansa pyöreän kilven, leveän miekan ja boiotialaisen
kypärin. Muutamat jäivät kameelien luo; muut jatkoivat matkaansa.
Vihdoin tulivat näkyviin tasavallan sotamerkit, sinisestä puusta
tehdyt kepit, jotka päättyivät hevosenpäähän tai käpyyn. Kaikki
barbarit syöksyivät seisailleen ja tervehtivät riemuhuudolla heitä;
naiset juoksivat legionan sotureja vastaan ja suutelivat heidän
jalkojaan.

Kantotuli lähestyi kahdentoista neekerin olkapäillä, jotka astuivat
tasaisesti lyhyin, nopein askelin. He väistivät oikealle ja
vasemmalle telttojen köysiä, kuljeksivia eläimiä ja kolmijalkoja,
joilla lihaa keitettiin. Toisinaan lihava sormuksilla koristettu käsi
syrjäytti kantotuolin verhoja; käheä ääni huusi solvaisevia sanoja;
silloin kantajat seisahtuivat ja jatkoivat toista tietä läpi leirin.

Mutta purppuraverhot nousivat ylös; ja suurella tyynyllä lepäsi aivan
eloton ja pöhöttynyt ihmisen pää; silmäkulmat olivat kuin kaksi
mustaa kaarta ja niiden kärjet yhtyivät; kultakimalletta hohteli
käherretyssä tukassa, ja kasvot olivat niin kalpeat kuin olisi niille
pantu marmorin jauhoa. Muu osa ruumiista katosi kantotuolin vällyjen
alle.

Sotilaat tunsivat tuon siten makaavan miehen suffeetti Hannoksi, joka
hidastelemisensa kautta oli vaikuttanut Aegates-saarien menetykseen;
ja mitä hänen voittoonsa libyalaisista tulee Hecatompyloksen luona,
niin ei hän suinkaan ollut ollut lempeä muuta kuin ahneudesta, kuten
barbarit arvelivat, sillä hän oli myynyt omaksi hyväkseen kaikki
vangit, vaikka hän oli tasavallalle selittänyt niiden kuolleen.

Kun hän aikansa oli katsellut sopivaa paikkaa, josta hän voisi puhua
sotilaille, niin hän viittasi; kantotuoli pysähtyi, ja Hanno, kahden
orjan tukemana, astui horjuen maahan.

Hänellä oli mustasta huovasta tehdyt ja hopeakuilla koristetut
kengät jalassaan. Nauhat, kuten muumion ympärillä, kiersivät hänen
pohkeitaan, ja iho näkyi nauhojen ristikkojen lomitse. Vatsa törrötti
punaisen silkkipuvun alla, joka ulottui polviin asti; leuan laskokset
painuivat alas rinnalle kuin härän kaulalihakset, ja tunika, johon
kukkia oli maalattu, ratisi kainaloista; hänellä oli olkaliina,
vyö ja leveä musta viitta, jossa oli kaksinkertaiset pauloitetut
hiat. Puvun tavaton loistavuus, suuret sinisistä kivistä tehdyt
kaulakäädyt, kultasoljet ja raskaat korvarenkaat tekivät hänen
muodottoman ruumiinsa vieläkin inhottavammaksi. Häntä olisi voinut
luulla karkeaksi kivestä hakatuksi jumalankuvaksi, sillä spitaali,
joka oli levinnyt yli koko hänen ruumiinsa, teki hänet elottoman
näköiseksi. Mutta hänen nenänsä, koukkuinen kuin kotkan nokka,
laajeni läähättäen hengittäessään ilmaa, ja tahmaisien silmäripsien
alta hänen pienet silmänsä loistivat kovina ja metallisina. Hänellä
oli kädessään aloelasta raapiakseen sillä ruumistaan.

Vihdoin kaksi airutta puhalsi hopeatorviinsa; melu taukosi ja Hanno
rupesi puhumaan.

Hän alkoi ylistämällä Jumalia ja tasavaltaa; barbarien tuli onnitella
itseään saatuaan sitä palvella. Mutta heidän tulisi olla järkevämpiä,
ajat olivat huonot, "ja jos isännällä ei ole muuta kuin kolme
oliivia, niin eikö hän tee oikein pidättäessään itselleen kaksi?"

Siten vanha suffeetti liitti puheeseensa sananparsia ja vertauksia,
koko ajan nyökäten päätään herättääkseen hyväksymistä.

Hän puhui punilaisten kieltä, ja häntä ympäröivät miehet
(sukkelimmat, jotka aseettomina olivat juosseet saapuville) olivatkin
campanialaisia, gallialaisia ja kreikkalaisia, jotenka kukaan ei
tässä joukossa ymmärtänyt sanaakaan. Hanno huomasi sen, vaikeni ja
keikkui miettiessään raskaasti jalalta toiselle.

Hänessä heräsi ajatus kutsua päälliköt koolle; silloin hänen
airuensa huusivat tämän käskyn kreikan kielellä, -- kielellä, jota
Xantippuksen ajoista asti käytettiin komentokielenä Karthagon
armeijassa.

Legionalaiset raivasivat piiskan iskuilla tietä; ja pian saapuivat
spartalaistapaan järjestettyjen falangien ja barbaria kohorttien
päälliköt arvonsa merkit ja kansakuntansa asepuku yllään. Yö oli
tullut, suuri melu täytti tasangon; siellä täällä paloi tulia; miehet
kulkivat rovion luota toisen luo kysellen: "Mitä tämä tietää?" ja
miksi ei suffeetti ala jakaa rahoja?

Hän selitteli päällikölle tasavallan loppumattomia menoja. Sen
rahasto oli tyhjä. Roomalaisille maksettava sotavero musersi
heidät maahan. "Me emme enää tiedä, mitä tehdä!... Tasavalta on
säälittävässä asemassa!"

Tuon tuostakin hän raapi jäseniään aloelastalla, tai keskeytti
puheensa juodakseen orjan ojentamasta hopeamaljasta poltetun kärpän
tuhasta ja etikassa keitetystä parsasta tehtyä sekoitusta; sitten hän
kuivasi huulensa punaiseen huiviin ja jatkoi:

-- "Se mikä ennen maksoi yhden hopeasiklin maksaa nykyään kolme
kultashekeliä, ja sodan aikana viljelemättä jätetyt kartanot eivät
tuota mitään! Meidän purppurasimpukan-pyyntimme on melkein loppunut,
ja helmetkin käyvät harvinaisiksi; tuskin meillä on enää kylliksi
pyhää voidettakaan jumalten palvelusta varten! Mitä ruokatavaroihin
tulee, niin niistä en puhukaan, asia on aivan surkealla tolalla!
Meillä ei ole galeereja eikä siis myöskään höysteitä, ja vaikeata
on tuottaa silphiumia, sillä Kyrenaikan rajalla on kapina. Sicilia,
josta me ennen saimme niin paljon orjia, on nyt meiltä suljettu!
Vielä eilen sain yhdestä kylvettäjästä ja neljästä kyökkipalvelijasta
maksaa enemmän kuin ennen kahdesta norsusta!"

Hän avasi pitkän papyruskääryn ja luki jättämättä ainoatakaan numeroa
mainitsematta kaikki tasavallan menot: niin ja niin paljon temppelien
korjaukseen, katujen kivitykseen, laivojen rakentamiseen, korallien
kalastukseen, Syssitien laajentamiseen, ja kaivoskoneihin Kantabrian
vuoristoon.

Mutta päälliköt ymmärsivät yhtä vähän kuin sotilaatkaan punilaisten
kieltä, vaikka palkkasoturit tervehtivätkin tällä kielellä toisiaan.
Barbarien armeijaan asetettiin tavallisesti muutamia karthagolaisia
päälliköitä tulkeiksi; sodan loputtua nämä olivat soturien kostoa
peläten hävinneet, eikä Hanno ollut muistanut ottaa niitä matkaansa;
sitäpaitsi katosi hänen liian kumea äänensä tuuleen.

Kreikkalaiset, vyötäisillään ahtaat rautavyöt, höristivät korviaan,
koetellen arvailla sanoja, jota vastoin vuoristolaiset, verhottuina
nahkapukimiin kuin karhut, katselivat epäluuloisina häneen ja
haukottelivat nojatessaan vaskipiikkisiin sotanuijiinsa. Gallialaiset
eivät kuunnelleetkaan, pudistelivat vain ivallisesti tukkatöyhtöään,
ja erämaan miehet seisoivat liikkumattomina verhottuina harmaasta
liinasta tehtyihin pukuihinsa; toisia pakkautui takaapäin;
legionalaiset kansan tyrkkiessä horjuivat hevostensa selässä,
neekerit pitivät ojolla kädessään palavia honganoksia; ja lihava
karthagolainen jatkoi puhettaan seisoen pienellä turvetöyryllä.

Mutta barbarit kävivät kärsimättömiksi, mutinaa kuului, jokainen
huuteli hänelle. Hanno huitoi lastallaan; ne, jotka koettivat saada
toisia vaikenemaan, huusivat vielä kovempaa ja lisäsivät vain melua.

Äkkiä hinterän näköinen mies ponnahti Hannon eteen, sieppasi torven
eräältä airueelta, puhalsi siihen, ja Spendius (sillä hän se oli)
ilmoitti sanovansa jotain tärkeää. Tähän ilmoitukseen, jonka hän
nopeasti lausui viidellä eri kielellä, kreikan, latinan, gallian,
libyan ja balearin kielellä, vastasivat päälliköt osaksi nauraen,
osaksi hämmästyen: --"Puhu! puhu!"

Spendius arkaili: hän vapisi; sitten hän kääntyi libyalaisten
puoleen, joita eniten oli läsnä, ja sanoi heille:

-- "Kuulittehan kaikki mitä kamalia uhkauksia tuo mies lausui!"

Hanno ei hiiskahtanutkaan, sillä eihän hän ymmärtänyt libyan kieltä;
ja jatkaakseen kokeiluaan kertasi Spendius saman lauseen barbarien
muilla murteilla.

He katsoivat kummastuneina toisiinsa; sitten kaikki kuin yhteisestä
sopimuksesta, luullen ehkä ymmärtäneensä, nyökkäsivät päätään.

Silloin alkoi Spendius kiihkeällä äänellä puhua:

-- "Ensiksi hän sanoi, että kaikki muiden kansojen jumalat olivat
vain unikuvia Karthagon jumalien rinnalla! Hän kutsui teitä
pelkureiksi, varkaiksi, valehtelijoiksi, koiriksi ja koiranpennuiksi!
Ilman teitä (niin hän sanoi!) ei tasavallan täytyisi maksaa sotaveroa
roomalaisille; ja hillittömyytenne kautta te olette ehdyttäneet
hajuyrttien, tuoksuaineiden, orjien ja silphiumin varastot, sillä te
olette liitossa Kyrenaikan rajalla olevien paimentolaisten kanssa!
Mutta syylliset tulevat saamaan rangaistuksensa! Hän luetteli jo
rangaistusten eri muodotkin; he joutuvat laskemaan katuja, laittamaan
laivoja, koristamaan Syssitejä, ja loput lähetetään kuopimaan
kaivoksiin Kantabrian vuoristoon."

Spendius huusi saman gallian, kreikan, campanian ja balearin
kielellä. Tuntiessaan useita erikoissanoja, jotka olivat osuneet
heidän korviinsa, uskoivat palkkasoturit hänen tarkalleen kääntävän
suffeetin puheen. Muutamat huusivat hänelle: -- "Sinä valehtelet!"
Mutta heidän äänensä hukkuivat toisten meluun; Spendius jatkoi:

-- "Ettekö näe, että hän on jättänyt leirin ulkopuolelle osan
ratsuväestään? Merkin saatuaan ne syöksyvät esiin surmaamaan teidät
kaikki."

Barbarit kääntyivät sinnepäin katsomaan, ja kun joukko väistyi
samassa syrjään, niin he näkivät sen keskellä haamun tavoin hitaasti
lähestyvän ihmisolennon; hän kulki kumarassa, oli laiha, aivan
alasti, ja harteille asti ulottui pitkä kuivien lehtien, tomun ja
ohdakkeiden sotkema tukka. Hänellä oli vyötäröllään ja polvien
ympärillä olkisiteitä ja kankaanriepuja; laihtuneilla jäsenillä
riippui iho velttona ja tomuisena kuin kuiviin oksiin ripustetut
rääsyt; kädet vapisivat taukoamatta, ja hän kulki nojautuen
oliivipuiseen sauvaan.

Hän saapui soihtuja kantavien neekerien luo. Järjetön irvistys
paljasti hänen verettömät ikenensä; tuijottavat, pelästyneet silmät
katselivat ympärillä olevia barbareja.

Mutta kauhusta kiljahtaen kiisi hän heidän taakseen ja piti heitä
edessään suojana; hän änkytti: "Tuossa ne ovat! tuossa ne ovat!"
osoittaen suffeetin seuralaisia, jotka liikkumattomina istuivat
välkkyvissä varusteissaan hevosten selässä. Heidän ratsunsa
tepastelivat pelästyen soihtujen valoa: ne virmastuivat pimeässä;
ihmishaamu koetti paeta niitä ja ulisi:

-- "He ovat ne surmanneet!"

Hän huusi nämät sanat balearin kielellä, ja balearit juoksivat
lähemmäksi ja tunsivat hänet; vastaamatta heille jatkoi hän:

-- "Niin, kaikki on surmattu, kaikki! murskattu kuin viinirypäleet!
Kauniit komeat miehet! linkomiehet! teidän ja minun toverini!"

Hänelle juotettiin viiniä ja hän itki; sitten hän alkoi jälleen puhua.

Spendius saattoi tuskin hillitä iloaan, -- selittäessään kreikan ja
libyan kielellä Zarxaksen kertomia hirmutöitä, hän tuskin saattoi
uskoa niitä, niin sopivalla hetkellä ne tulivat. Balearit kalpenivat
kuullessaan toveriensa surmasta.

Heitä oli kolmesataa linkomiestä, jotka edellisenä päivänä olivat
saapuneet ja siksi nukkuneet lähtöpäivänä liian kauan. Heidän
saapuessaan Khamonin torille olivat barbarit jo lähteneet ja he
olivat aivan turvattomia, sillä heidän savikuulansa oli pantu
kameelien selkään muun kuormaston yhteyteen. He pääsivät Satheb katua
myöten kuparilevyillä päällystetylle tammiportille asti; silloin
kansa yhdellä hyökkäyksellä syöksyi heidän kimppuunsa.

Sotilaat muistivat todella kuulleensa suuren huudon; Spendius, joka
pakeni joukkojen etunenässä, ei ollut sitä kuullut.

Sitten pantiin ruumiit jumalankuvien Pataikien syliin, jotka
olivat Khamonin temppelin edustalla. Heitä syytettiin kaikista
palkkasoturien rikoksista: mässäämisestä, varkauksista, pyhän
solvaamisesta, ilkitöistä, Salammbon puiston kalojen tappamisesta.
Heidän ruumiitaan silvottiin häpeällisellä tavalla; papit polttivat
heidän hiuksensa kiduttaakseen heidän sielujaan; heidän jäseniään
pantiin lihakauppioiden myymäläin eteen riippumaan; muutamat
purivatkin niitä, ja illalla kaiken lopuksi sytytettiin kadunkulmiin
rovioita ruumiiden polttamiseksi.

Niiden liekit loistivat kauvaksi lahdelle. Mutta kun muutamat talot
syttyivät tuleen, niin heitettiin sukkelaan muurien yli kuolleiden
raadot ja jälellä olevat kuoleman kanssa kamppailevat; Zarxas oli
seuraavaan päivään asti piilotellut lahden rannalla kaislikon
suojassa; sitten hän oli harhaillut erämaassa etsien hiekassa olevien
jälkien mukaan armeijaa. Aamulla hän kätkeytyi luoliin; illalla hän
lähti kulkemaan haavojensa vuotaessa verta, nälissään, sairaana,
elättäen itseään juurilla ja raadoilla; eräänä päivänä hän näki
vihdoin peitsiä taivaan rannalla ja kulki niitä kohden. Järkensä oli
pelon ja kurjuuden vaikutuksesta himmentynyt.

Sotilaiden suuttumus, jota he hänen puheensa aikana hillitsivät,
puhkesi nyt täyteen raivoonsa; he tahtoivat murskata suffeetin
seuralaisineen. Muutamat astuivat väliin sanoen, että häntä oli
kuunneltava jotta saisivat tietää saavatko edes palkkansa. Silloin
kaikki huusivat: "Rahamme!" Hanno vastasi tuoneensa ne mukanaan.

Sotilaat juoksivat etuvartioston luo ja suffeetin kuormasto tuotiin
barbarien ajamana telttojen keskelle. Odottamatta orjien apua he
avasivat sukkelaan korit; niissä oli hyasintinvärisiä pukuja, sieniä,
kampoja, harjoja, hajuvesiä, antimoniumipuikkoja, joilla silmäripsiä
värjättiin; -- kaikki se kuului vartiostolle, sillä he olivat
rikkaita miehiä ja olivat tottuneet tällaiseen ylellisyyteen. Sitten
löydettiin erään kameelin selästä suuri pronssinen amme: suffeetti
oli sen tuonut kylpeäkseen matkallaan; sillä hän oli ryhtynyt
kaikellaisiin varovaisuuskeinoihin, muun muassa tuoden häkeissä
Hecatompyloksen kärppiä, joita poltettiin elävältä valmistettaessa
hänen juomaansa. Mutta kun hänen tautinsa herätti hänessä suuren
ruokahalun, niin oli hän myöskin ottanut mukaansa paljon ruokaa ja
juomaa, suolakastiketta, lihaa ja hunajassa valmistettuja kaloja,
pieniä kommagenilaisia höysteruukkuja, sulatettua hanhen ihraa, jota
säilytettiin jään ja hakattujen olkien sisällä. Ruokatavaroita oli
paljon; sen mukaan kuin koreja avattiin tulivat ne näkyviin, ja nauru
raikui kuin ristiin lyövät aallokot.

Mitä palkkasoturien palkkaan tuli, niin oli sitä melkein kaksi suurta
säkillistä; toisessa näkyi joukossa niitä pyöreitä nahkaliuskoja,
joita tasavalta käytti rahan verosta; ja kun barbarit näyttivät
tästä suuresta hämmästyvän, niin Hanno selitti, että, kun heidän
tilinsä olivat niin vaikeat, ei Neuvostolla ollut ollut aikaa niitä
tarkastaa. Edeltäpäin lähetettiin siis tämä.

Silloin kaikki kaadettiin ja sotkettiin maahan; muulit, palvelijat,
kantotuoli, ruokavarat, tavarat. Sotilaat ottivat säkeistä rahaa ja
alkoivat niillä viskellä Hannoa. Tuskin pääsi hän aasin selkään; hän
pakeni takertuen aasin harjaan, ulvoen, itkien, keikkuen, saaden
mustelmia ja huutaen kaikkien jumalten kirousta armeijan yli. Hänen
leveät helmikäätynsä hyppelivät hänen korviinsa asti. Hampaillaan
hän piteli liian pitkää laahaavaa viittaansa ja etäältä huusivat
barbarit hänelle: -- "Mene, senkin raukka! sika! Molokin haaska!
hikoile kullassasi ja taudissasi! nopeampaan! nopeampaan!" Hänen
saattojoukkonsa ajoi epäjärjestyksessä hänen rinnallaan.

Mutta barbarien raivo ei talttunut. He muistivat, että monet
Karthagoon palanneet eivät olleetkaan tulleet takaisin; heidät
oli epäilemättä surmattu. Sellainen suunnaton rikos sai heidät
vimmoihinsa, ja he alkoivat nyhtää maasta telttojen kannattimia,
kääriä viittojaan, valjastaa hevosiaan; kukin otti kypärinsä ja
miekkansa, lyhyessä ajassa olivat kaikki lähtövalmiita. Ne, joilla
ei ollut aseita, riensivät metsään taittamaan keppejä.

Ja päivä nousi; Siccan asukkaat heräsivät ja juoksivat kaduilla. "Ne
lähtevät Karthagoon," huusivat he, ja tämä tieto levisi hyvin pian
lähiseutuihin.

Joka polkua, joka rinnettä myöten tulvi kansaa. Paimenten nähtiin
juoksujalkaa rientävän vuorilta alas.

Kun barbarit sitten olivat lähteneet, kierteli Spendius tasangolla
punilaisen oriin selässä, toisen selässä istui hänen orjansa
taluttaen kolmatta.

Yksi ainoa teltta oli enää pystyssä. Spendius astui sinne sisään.

-- "Nouse, herra! nouse! me lähdemme!"

-- "Minne lähdette?" kysyi Matho.

-- "Karthagoon!" huusi Spendius.

Matho syöksyi hevosen selkään, jota orja teltan ovella piteli.



III.

SALAMMBO.


Meren kohdusta kohosi kuu ja vielä pimeään peittyneessä kaupungissa
kimalteli valoisia pilkkuja, hohtavia kohtia; joku köydessä riippuva
aisa pihalla, nuoralla ripustettu vaateriepu, seinän kulmaus,
kultakäädyt jumalankuvan kaulassa. Siellä täällä temppelin katolla
lasipallot kuulsivat kuin suuret timantit. Mutta epäselvät rauniot,
musta multamaa, puistot olivat tummempina alueina yönpimeässä, ja
Malquan alipuolella ulottuivat kalastajien verkot talosta toiseen
kuten suunnattomat lepakot siivet levällään. Ei enää kuulunut
vesipyörien natina, jotka nostivat vettä palatsien ylimpään
kerrokseen; ja keskellä penkereitä lepäsivät kameelit rauhallisina
kameelikurjen tavoin vatsallaan. Ovenvartijat nukkuivat kaduilla
talojen kynnyksiin nojaten; jättiläissuurten kuvapatsaiden varjot
painautuivat pitkinä autioille torille; etäällä jonkun uhritulen
sauhu kiiri vielä ilmaan pronssisen räppänän kautta, ja tuuli toi
suloisien tuoksujen keralla meren hajun ja auringon paahtamien
seinien höyryt. Tyyni ulappa Karthagon ympärillä kimalteli, sillä
kuu loi valoaan samalla vuoriston ympäröimään lahteen ja Tuniksen
järveen, jossa flamingot hietasärkkien keskellä muodostivat pitkiä
ruusunpunaisia juovia, ja tuonnempana, katakombien alapuolella, suuri
merivesilaguuni hohti kuin hopealevy. Sininen taivaan kupulaki suli
toisella puolen tasankojen tomuiseen etäisyyteen, toisella puolen
ulapan usviin, ja Akropoliin huipulla korkeat Eshmunin temppeliä
ympäröivät pyramiidinmuotoiset sypressit huojuivat ja kohisivat
samoin kuin säännölliset mainingit, jotka hitaasti loiskuivat
vallituksien takana sataman aallonmurtajan laitaa vastaan.

Salammbo nousi palatsinsa penkereelle nojaten orjattareen, joka
rautavadilla kantoi hehkuvia hiiliä.

Keskellä pengertä oli pieni norsunluinen vuode, sillä ilveksen
taljoja ja tyynyjä, jotka olivat täytetyt papukaijan, jumalille
pyhitetyn ennustuslahjaisen linnun höyhenillä, ja vuoteen kussakin
kulmassa oli korkeiden jalustojen päässä suitsumaljat, jotka
olivat täynnä nardusta, suitsutuspihkaa, kaneelia ja myrrhaa.
Orjatar sytytti suitsutteet. Salammbo katseli pohjantähteä; hän
kumarsi hitaasti kullekin taivaan kulmalle ja polvistui liuskoille,
joille kuvatakseen taivaan lakea oli siroitettu sinistä jauhoa
ja kultatähtiä. Sitten painaen kyynärpäät kylkeen, kyynärvarret
eteenpäin ojennettuina ja kädet avoinna, ja taivuttaen päänsä kuun
hohteessa taapäin, hän lausui:

-- "Oi Rabbetna!... Baalet!... Tanit!" ja hänen äänensä venyi
valittaen kuten kutsuen jotakuta. -- "Anaïtis! Astarte! Derketo!
Astoreth! Mylitta! Athara! Elissa! Tiratha!... Kautta salattujen
tunnusmerkkien, -- kautta kaikuvien sistrumien, -- kautta maan
vakojen, -- kautta ikuisen hiljaisuuden ja ikuisen hedelmällisyyden,
-- sinä usvaisen meren ja sinihohtavien rantojen valtijatar, kaiken
kosteuden kuningatar, ollos tervehditty!"

Hän huojutti pari kolme kertaa koko ruumistaan ja heittäytyi sitten
kädet levällään otsalleen tomuun.

Orjatar nosti hänet nopeasti ylös, sillä uskontomenojen mukaan tuli
jonkun nostaa rukoileva ylös makaavasta asemastaan, siten ilmoittaen
toiselle, että jumalat kuulivat hänen pyyntönsä, eikä Salammbon
imettäjä koskaan lyönyt laimin tätä hartauden työtä.

Darytilais-Getulialaiset kauppiaat olivat tuoneet hänet aivan pienenä
Karthagoon, ja orjuudesta päästyään ei hän enää ollut tahtonutkaan
luopua isäntäväestään, kuten näkyi hänen oikeassa korvalehdessään
olevasta suuresta reijästä. Kirjavaraitainen lanteiden kohdalta
piukalle vyötetty hame ulottui nilkkoihin asti, joissa kahdet
tinarenkaat kalskahtelivat. Hänen litteähkö vartalonsa oli keltainen
kuten mekkonsa. Hyvin pitkät hopeaneulat muodostivat hänen
niskassaan pään taakse sädekehän. Hänellä oli toisessa sieramessaan
korallinappi, ja hän seisoi vuoteen vieressä suorempana kuin
kuvapatsas ja silmäluomet alaspäin painuneina.

Salammbo astui aivan penkereen reunalle. Hänen katseensa kohdistui
hetkiseksi öiselle taivaalle, sitten painui se alas nukkuvan
kaupungin puoleen, ja huokaus, joka hänen poveaan kohotti, pani
lainehtimaan ylhäältä alas asti pitkän valkoisen puvun, joka ilman
solkia ja vöitä verhosi hänen vartalonsa. Koukkukärkiset sandaalinsa
katosivat lukuisten smaragdien alle ja hajalle puretut kutrit
täyttivät purppuralankaisen hiusverkon.

Mutta hän kohotti päänsä katsellakseen kuuta ja liittäen sanoihinsa
hymnin katkelmia lausui hän hiljaa:

-- "Kuinka hitaasti kuljet sykähtämättömän eetterin kantamana!
Se kirkastuu ympärilläsi ja sinun kulkusi liike jakelee tuulet
ja hedelmälliset kasteet. Sen mukaan kuin laajenet ja vähenet,
suurenevat tai pienenevät kissojen silmät ja pantterien täplät.
Aviovaimot huutavat vaikeroiden nimeäsi synnytystuskissa. Sinä
pyöristät simpukat! Sinä käytät viinit! Sinä mädätät haaskat! Sinä
muodostat helmet meren syvyyksissä!

"Ja kaikki siemenet, oi Jumalatar, itävät kosteutesi hämärissä
uumenissa.

"Kun sinä ilmestyt, niin hiljaisuus hiipii yli maan; kukat
sulkeutuvat, laineet tyyntyvät, uupuneet ihmiset hengittävät syvään
puoleesi kääntyneinä, ja maa valtamerineen ja vuoristoineen katselee
kuin kuvastimessa itseään sinun kasvoissasi. Sinä olet valkoinen,
vieno, valoisa, tahraton, auttava, puhdistava, tyynnyttävä!"

Kuun sirppi oli silloin Kuumien Lähteiden vuoren yläpuolella, sen
molempien kukkuloiden välisen notkon kohdalla, lahden toisella
puolella. Sen alapuolella oli pieni tähti ja sen ympärillä kalpea
kehä. Salammbo jatkoi:

-- "Mutta pelottava valtijatar sinä olet!... Sinun voimastasi
syntyvät hirviöt, kauhistuttavat kummitukset, valheelliset unet;
silmäsi kuluttavat rakennusten kiviä, ja apinat ovat sairaita joka
kerta kuin uudestaan synnyt.

"Minne sinä kuljet? Miksi taukoamatta muutat muotoa? Vuoroin pienenä
ja kaarevana soljut kautta avaruuden kuin mastoton pursi, tai tähtien
keskellä muistutat laumaansa kaitsevaa paimenta. Vuoroin taas
loistavana ja pyöreänä kipaiset vuorien harjanteita kuin vaunun pyörä.

"Oi Tanit, rakastathan minua? Minä olen niin paljon sinua katsellut!
Vaan ei! sinä kuljet avaruudessasi, ja minä pysyn liikkumattoman maan
päällä.

"Taanak, ota nebalisi ja soita aivan hiljaa hopeakielillä, sillä
sydämeni on murheellinen!"

Orjatar otti ebenpuusta tehdyn harpuntapaisen soittimen, joka oli
häntä korkeampi ja kolmikulmainen kuin delta; hän kiinnitti sen
kärjen kristallipalloon ja alkoi molemmin käsin soittaa.

Säveleet seurasivat toisiaan pehmeinä ja nopeina kuin mehiläisten
surina, ja yhä täyteläisempinä ne liitivät yöhön yhtyen aaltojen
huokaukseen ja Akropoliin huipulla olevien suurten puiden huminaan.

-- "Taukoa!" huudahti Salammbo.

-- "Mikä sinun on, valtijatar? Leyhyvä tuulahdus, ohikiitävä pilvi,
kaikki nyt sinua tuskastuttaa ja kiihoittaa!"

-- "Minä en tiedä", sanoi hän.

-- "Sinä olet uupunut liian pitkistä rukouksista!"

-- "Oi! Taanak, minä tahtoisin sulautua niihin kuin kukka viiniin!"

-- "Ehkä sinua vaivaa suitsutusten sauhu?"

-- "Ei!" sanoi Salammbo; "jumalten henki asuu hyvissä tuoksuissa."

Silloin orjatar puhui hänelle hänen isästään. Hänen luultiin
lähteneen maahan, josta meripihkaa kootaan, Melkarthin patsaiden
taakse. -- Mutta jollei hän palaa, -- sanoi hän, "niin täytyy sinun
kuitenkin valita itsellesi puoliso Vanhinten poikien joukosta, sillä
sehän oli hänen tahtonsa, ja silloin surusi haihtuisi miehen sylissä."

-- "Miksi?" kysyi nuori tyttö. Kaikki hänen näkemänsä miehet ja
heidän petomainen naurunsa ja jykeät ruumiinsa kauhistuttivat häntä.

-- "Joskus, Taanak, nousee olemukseni pohjalta kuten kuumia
väreitä, raskaampia kuin tulivuoren höyryt. Äänet minua kutsuvat,
tulipallo pyörii ja nousee povessani, se tukehuttaa minut, olen
kuolemaisillani; ja sitten jotain suloista virtaa otsaltani
jalkoihini asti, kulkien koko ruumiini läpi... minua ympäröi hyväily
ja minä tunnen menehtyväni aivan kuin jumala vaipuisi ylitseni. Oi!
minä tahtoisin kadota öiden usvaan, lähteiden laineisiin, puiden
mahlaan, irrottautua ruumiistani, olla vain tuulenhuokaus, vain säde,
ja liukua, nousta sinun luoksesi, äiti!"

Hän nosti käsivartensa niin korkealle kuin voi ja hänen vartalonsa
valkoisessa vaipassaan taipui taapäin, kalpeana ja kepeänä kuin kuu.
Sitten hän vaipui läähättäen norsunluuvuoteelle; mutta Taanak kietoi
hänen kaulaansa meripihkasta ja delfiinin hampaista tehdyt käädyt
torjuakseen yön kauhut ja Salammbo sanoi melkein sammuneella äänellä:
"Mene, ja tuo tänne Shahabarim."

Hänen isänsä ei sallinut hänen mennä papittarien kouluun, eikä
myöskään sallinut hänen saada mitään tietoja kansanomaisesta
Tanitista. Hän säilytti tytärtään jotain aviota varten, josta
koituisi hänelle valtiollista hyötyä, ja siten Salammbo eli yksin
keskellä tätä palatsia; hänen äitinsä oli jo aikoja sitten kuollut.

Hän oli kasvanut keskellä itsensäkieltäytymistä, paastoja ja
puhdistuksia, vakavan valio-ympäristön ympäröimänä, ruumiinsa
hajuvesillä voideltuna, sielunsa täynnä rukouksia. Hän ei koskaan
ollut maistanut viiniä, ei syönyt lihaa, ei koskenut saastaiseen
eläimeen, ei astunut jalallaan kuolleen taloon.

Ei hän tuntenut riettaita jumalan kuvia, sillä kaikki jumaluudet
ilmaantuivat eri muodoissa, ja sentähden mitä vastakkaisimmat
hartausmenot kohdistuivat yhteen ja samaan perusvoimaan. Salammbo
palveli jumalatarta hänen tähti-ilmestyksessään. Kuusta oli lähtenyt
vaikutus impeen; kun kuu alkoi vähetä, Salammbo heikkeni. Oltuaan
näännyksissään koko päivän hän virkistyi illaksi. Kuunpimennyksen
aikana hän oli ollut vähällä kuolla.

Mutta kade Rabbet kosti tälle impeydelle, jota ei hänelle uhrattu,
ja kiusasi häntä taukoamatta mielikuvilla, jotka olivat sitä
voimakkaammat jota epämääräisempiä ne olivat, jota laajemmalti ne
ilmenivät kaikkialla hänen uskonopissaan saaden juuri sen kautta
uutta eloa.

Taukoamatta Hamilkarin tyttären ajatukset kohdistuivat Tanitiin. Hän
osasi hänen seikkailunsa, hänen matkansa ja kaikki hänen nimensä,
joita hän kertoili tietämättä, mitä ne tarkalleen merkitsivät.
Syventyäkseen perinpohjin oppiinsa tahtoi hän nähdä temppelin
salaisimmassa sopessa olevan vanhan jumalattaren kuvan, jolla oli
yllään kallisarvoinen vaippa, josta Karthagon kohtalo riippui, --
sillä jumala-käsite ei täydelleen eronnut hänen ilmestymismuodostaan,
ja jos piteli tai vaikkapa vaan näki hänen kuvansa, niin riisti
jumalalta osan hänen voimastaan ja tavallaan siis piti häntä
vallassaan.

Salammbo kääntyi. Hän tunsi kultakulkusten helinän, joita
Shahabarimilla oli pukunsa liepeissä.

Shahabarim nousi portaita ylös; sitten penkereen kynnyksellä hän
seisahtui pannen käsivartensa ristiin rinnalleen.

Hänen syvälle painuneet silmänsä kiiluivat kuin hautalamput; hänen
pitkä, laiha ruumiinsa liikehteli liinaisen pukunsa sisällä, jonka
liepeessä kulkuset vuorottelivat smaragdipallojen kanssa. Hänellä
oli heikot jäsenet, suikea pää ja suippo leuka; hänen ihonsa näytti
olevan kylmä koskettaa, ja hänen keltaiset kasvonsa, joihin syviä
ryppyjä oli uurtautunut, olivat kuten sammumattoman himon, ikuisen
surun jäykistyttämät.

Hän oli Tanitin ylimmäinen pappi, sama, joka oli Salammbon
kasvattanut.

-- "Puhu!" sanoi hän. "Mitä tahdot?"

-- "Minä toivon... sinähän melkein lupasit minulle..." Tyttö änkytti
ja joutui hämilleen; sitten hän jatkoi äkkiä: -- "Miksi sinä
halveksit minua? Mitä minä olen unohtanut pyhistä menoista? Sinä olet
minun opettajani, ja olet sanonut, ettei kukaan niin hyvin kuin minä
ymmärrä Jumalattaren oppia; mutta on jotain, jota et tahdo minulle
sanoa. Onko se totta, isäni?"

Shahabarim muisti Hamilkarin antamat määräykset, ja vastasi:

-- "Ei, minulla ei ole enää mitään sinulle opetettavaa!"

-- "Joku haltija", jatkoi Salammbo, "pakoittaa minua rakastamaan
häntä. Minä olen noussut Eshmunin, tähtien ja taivaallisten olentojen
jumalan portaita ylös; olen nukkunut Melkarthin, tyrolaisten
siirtomaiden suojelijan, kultaisen oliivipuun alla; olen avannut
Baal-Khamonin, valaisijan ja hedelmöitsijän ovet; olen uhrannut
maanalaisille Kabireille, puiden, metsien, tuulien, virtojen ja
vuorien jumalille: mutta kaikki he ovat liian kaukana, liian
ylhäällä, saavuttamattomissa, ymmärrätkö? jotavastoin hänen,
jumalattaren, tunnen liittyvän elämääni; hän täyttää sieluni, ja minä
vavahdan sisäisten värähdysten vallassa aivan kuin hän ponnistelisi
päästäkseen sisältäni ulos. Minä olen kuulevinani hänen äänensä,
näkevinäni hänen muotonsa, salamat häikäisevät minua, sitten vaivun
jälleen pimeyteen."

Shahabarim ei puhunut. Salammbo pyyteli ja rukoili häntä katseellaan.

Vihdoin viittasi ylimmäinen pappi orjatarta poistumaan, hän kun ei
ollut Kananin heimoa. Taanak katosi, ja Shahabarim nosti toisen
kätensä ylös ja alkoi:

-- "Ennen jumalia vallitsivat pimeydet yksinään, ja tuulahdus
liiteli raskaana ja epäselvänä kuten unta näkevä ihmisen tajunta. Se
vetäytyi kokoon luoden Himon ja Pilven ja Himosta ja Pilvestä syntyi
alkuperäinen aines. Se oli samea, musta, hyytynyt syvä vesi. Siinä
asusti tunteettomia hirviöitä, vasta syntyvien muotojen yhtymättömiä
osia, kuten ne ovat kuvatut temppelien seinille.

"Sitten alkuaines tiivistyi. Se muuttui munaksi. Tämä halkesi. Toinen
osa muodosti maan, toinen taivaankannen. Aurinko, kuu, tuulet, pilvet
ilmestyivät; ja ukkosen jyristessä heräsivät järjelliset olennot.
Silloin levitti itsensä Eshmun tähtiselle taivaan laelle; Khamon
säteili auringosta; Melkarth käsivarsillaan lykkäsi sen Gadeksen
taakse; Kabirit laskeutuivat tulivuorien alle, ja Rabbetna kuten
imettäjä kumartui alas, luoden valonsa kuten maitoa ja yönsä kuten
vaipan yli maan."

-- "Ja sitten?" kysyi Salammbo.

Shahabarim oli kertonut hänelle syntyjen salaisuuden suunnatakseen
hänen ajatuksensa ylevämmille näköaloille; mutta immen kaipaus
enempään heräsi viime sanojen vaikutuksesta, ja Shahabarim myöntyi
puoliksi ja jatkoi:

-- "Hän herättää ja vallitsee ihmisten rakkauden".

-- "Ihmisten rakkauden!" kertasi Salammbo haaveillen.

-- "Hän on Karthagon sielu", jatkoi pappi; "ja vaikka hän kaikkialla
valaisee, niin täällä hän asustaa, pyhitetyn vaipan alla."

-- "Oi isä!", huudahti Salammbo, "saanhan minä sen nähdä? viethän
minut sen luo! Jo kauvan olen sitä kaihonnut; minua kalvaa
uteliaisuus päästä sen muotoa näkemään. Armahda minua! auta minua!
lähtekäämme!"

Shahabarim lykkäsi hänet luotaan kiivaalla, ylpeällä liikkeellä.

-- "Ei koskaan! Etkö tiedä, että sen nähdessään kuolee?
Yhteissukupuoliset Baalit näyttäytyvät ainoastaan meille, jotka
olemme järkemme puolesta miehiä, ja heikkoutemme puolesta naisia.
Sinun halusi on pyhäinrikos; tyydy siihen tietoon, mikä sinulla on!"

Salammbo vaipui polvilleen, painoi etusormet korvilleen katumuksen
merkiksi; ja hän nyyhkytti masentuneena papin sanoista, tuntien häntä
kohtaan samalla vihaa, pelkoa ja nöyryytystä. Shahabarim seisoi
tunnottomampana kuin penkereen kivet. Hän katsoi jalkojensa juuressa
vapisevaan naiseen, ja hän tunsi melkein iloa nähdessään hänen siten
kärsivän tuon jumaluutensa puolesta, jota ei hänkään, Shahabarim,
voinut täydelleen omistaa. Linnut jo alkoivat laulaa, kylmä tuulen
viima puhalsi, ja pienet pilvet ajelehtivat vaalenevalla taivaalla.

Äkkiä hän huomasi taivaan rannassa, Tuniksen takana, kuten kepeätä
usvaa, joka mätäsi pitkin tasankoa; sitten siitä muodostui aivan
kuin harmaa pystysuorana riippuva suuri tomuverho, ja tästä tiheästä
liikehtivästä kokonaisuudesta erottautui dromedaarin päitä, peitsiä
ja kilpiä. Se oli barbarien armeija, joka lähestyi Karthagoa.



IV.

KARTHAGON MUURIEN JUURELLA.


Aasilla ratsastavia tai jalan juoksevia talonpoikia saapui kalpeina,
hengästyneinä, pelosta hulluina kaupunkiin. He pakenivat armeijan
tieltä. Kolmessa päivässä oli se suorittanut matkan Siccasta
Karthagoon hävittääkseen siellä kaiken.

Kaupungin portit suljettiin. Melkein samassa saapuivat barbarit;
mutta he pysähtyivät kannakselle järven rannalle.

Ensi alussa eivät he mitenkään menetelleet vihamielisesti. Useat
lähenivät palmut käsissään. Heidät ajettiin nuolisateella takaisin,
niin suuri oli karthagolaisten pelko.

Aamuisin ja päivän laskiessa harhaili vakoilijoita muurin
lähitienoilla. Erittäin usein huomattiin pieni mies, joka oli
huolellisesti viittaan verhottu ja jonka kasvot peittyivät syvälle
alas vedetyn kypärisilmikon taa. Hän seisoskeli pitkät ajat
katsellen vesijohtoa, niin itsepintaisesti kuin aikoisi hän salata
karthagolaisilta varsinaiset aikeensa. Toinen mies, jättiläiskokoinen
ja avopäinen seurasi häntä.

Karthago oli linnoitettu pitkin kannaksen koko pituutta; ensin
oli vallihauta, sitten jyrkkä vallitus, ja lopulta muuri, joka
oli kolmekymmentä kyynärää korkea, hakatuista kivistä rakennettu
ja kaksikerroksinen. Muurin sisällä oli talli kolmellesadalle
norsulle ja varastot niiden satuloille, valjaille ja rehuille, sitä
paitsi tallit neljälle tuhannelle hevoselle ja niiden kauroille ja
valjaille, ja kasarmit kahdellekymmenelle tuhannelle sotilaalle,
niiden aseille ja kaikille sotavarustuksille. Tornit kohosivat
toisesta kerroksesta; niissä oli ampumasuojukset, ja ulkoseinässä oli
koukkuihin kiinnitettyjä pronssikilpiä.

Tämä ensimäinen muuririvi suojasi Malquaa, merimiesten ja värjärien
kaupunginosaa. Sieltä näkyi mastoja, joissa purppurakankalta
kuivattiin, ja alimmalla penkereellä saviuunia, joissa keitettiin
suolalientä.

Taempana kohosivat amfiteatterin tavoin kaupungin kuution muotoiset
talot. Ne olivat tehdyt kivestä, laudoista, mukulakivistä,
kaisloista, simpukan kuorista ja poltetusta savesta. Temppelien
lehdot olivat kuin viheriäisiä lampia tässä erivärisessä
kuutioröykkiössä. Torit muodostivat tasaisia pintoja, toiset
lähempänä toiset kauempana; lukemattomia katuja risteili kaikkialla.
Erotti vielä kolmen vanhan, tähän aikaan jo yhteensulaneen
kaupunginosan rajamuurit; ne kohosivat siellä täällä kuin suuret
kalliot tai ulottuivat pitkinä tasaisina pintoina, -- puoliksi
kukkien peitossa, mustuneina, heitetyn lian juovittamina, ja kadut
kulkivat niiden holvien läpi kuin joet siltojen alitse.

Keskellä Byrsaa kohosi Akropoliin kukkula kadoten monien
epäsäännöllisten rakennusten peittoon. Näkyi temppelien
kierrepylväitä, joilla oli pronssiset päät ja metalliketjut;
sinijuovaisista kivistä laadittuja kartioita, kuparisia kupukattoja,
marmoriarkitraveja, babyloonilaisia tukimuureja, obeliskeja, jotka
muistuttivat alaspäin käännettyjä soihtuja. Pylväistöt päättyivät
päätykolmioihin, kiekurakoristeita kulki pilaririvien välissä;
graniittimuurit kannattivat tiilisiä väliseiniä; kaikki se kohosi
toinen toisensa takaa puoliksi toisensa peittäen, muodostaen
suuremmoisen, vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden, jossa näkyi eri
aikakaudet ja muistoja unohtuneista kotimaista.

Akropoliin takana, punaisella maapinnalla, Mappalioiden tiet hautojen
reunustamina ulottuivat suorana viivana katakombirannalle asti;
suuret asumukset olivat puoliksi puistojen kätkössä, ja tuo kolmas
kaupungin osa, Megara, uusi kaupunki, ulottui aivan rannalle asti,
jossa kohosi läpi yön palava jättiläiskorkea majakka.

Sellaisena näyttäytyi Karthago tasangolle majoittuneille sotilaille.

Etäältä he tunsivat toripaikat ja kadunkulmaukset; he väittelivät
temppelien nimistä. Khamonin temppelillä, vastapäätä Syssitejä, oli
kultaiset kattotiilet; Melkarthin temppelillä, Eschmunin vasemmalla
puolen, oli katollaan korallihaarukoita; Tanitin temppeli sen takana
kohotti palmujen lomitse kuparista kupukattoaan; musta Molokin
temppeli oli alhaalla vesialtaiden luona, majakan puolella. Päätyjen
kulmauksissa, muurien harjalla, torien kulmissa, kaikkialla näkyi
kauheita jumalankuvia, kookkaita tai matalia, toisilla suunnattoman
suuri vatsa, toiset luonnottoman litteät, suu auki, avaten sylinsä,
käsissään monihaaraisia rautoja, kahleita tai peitsiä; ja sininen
meri kimalteli katujen päissä, jotka etäisyyden vaikutuksesta
näyttivät vieläkin jyrkemmiltä.

Meluisa joukko täytti kadut aamusta iltaan; nuoret pojat, kulkusia
kilistellen, huusivat kylpyhuoneiden ovilla; kuumien juomien myymälät
höyrysivät, ilmassa kaikui alasinten kalke, auringolle pyhitetyt
valkoiset kukot kiekuivat penkereillä, teurastettavat härät mylvivät
temppeleissä, orjat juoksivat korit päänsä päällä; ja temppelien
ovista ilmestyi joku tummaviittainen, avojalkainen, suippulakkinen
pappi.

Tämä Karthagon katseleminen ärsytti barbareja. He ihailivat ja
kirosivat sitä, he olisivat tahtoneet sen samalla hävittää ja asua
siellä. Mutta mitä oli sota-satamassa, jota kolminkertainen muuri
suojasi? Sitten, kaupungin takana, Megaran perällä, ylempänä kuin
Akropoli, näkyi Hamilkarin palatsi.

Mathon silmät suuntautuivat tavan takaa sinne. Hän nousi oliivipuihin
ja hän kumartui katsomaan varjostaen kädellään silmiään. Puistot
olivat autioita ja punainen mustaristinen portti pysyi taukoamatta
suljettuna.

Parikymmentä kertaa hän kiersi vallituksen reunaa etsien jotain
aukeamaa päästäksensä sisälle. Eräänä yönä hän heittäytyi mereen ja
ui yli kolme tuntia taukoamatta. Hän saapui Mappalioiden alapuolelle
ja alkoi kiivetä kallionrinnettä ylös. Hän repi polvensa, vioitti
kyntensä, putosi mereen ja palasi.

Hänen voimattomuutensa suututti hänet. Hän oli kade tuolle
Karthagolle, joka sulki Salammbon muuriensa sisään, kuin elävälle
olennolle, joka oli hänet omistanut. Hänen velttoutensa katosi, ja
mieletön, taukoamaton toimintahalu sai hänessä vallan. Hohtavin
poskin, kiiluvin silmin, äänen soidessa terävänä hän kulki nopeasti
leirin halki; tai istuen rannalla hioi hietaan suurta kalpaansa.
Hän ampui nuolia ohilentäviin korppikotkiin. Hänen sydämensä raivo
puhkesi hurjiin sadatuksiin.

-- "Anna suuttumuksesi lentää kuin vaunujen, jotka kiidättivät sinua
eteenpäin", sanoi Spendius. "Huuda, sadattele, raivoa ja surmaa.
Tuska tyyntyy verestä, ja koska et voi rakkauttasi tyydyttää, niin
päästä vihasi valloilleen; se tukee sinua!"

Matho alkoi jälleen johtaa sotilaitaan. Hän pakoitti heidät
säälimättä harjoittamaan. He kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa
ja varsinkin voimansa tähden. Sitäpaitsi herätti hän salaperäistä
pelkoa; hänen luultiin öisin puhelevan henkiolentojen kanssa. Toiset
päälliköt yltyivät hänen vaikutuksestaan. Armeijassa syntyi piankin
kuri ja järjestys. Kartagolaiset kuulivat asuntoihinsa torvien
toitotukset, jotka johtivat harjoituksia. Vihdoin barbarit alkoivat
lähestyä kaupunkia.

Heidät olisi kannaksella voinut tuhota, jos kaksi armeijaa olisi
yhtaikaa voinut hyökätä heihin takaapäin, toinen Utican lahdesta
ja toinen Kuumien Lähteiden vuorelta päin. Mutta mitä voi tehdä
yksinomaan pyhällä legionalla, johon kuului korkeintaan kuusituhatta
miestä? Jos barbarit kallistuivat idän puolelle niin he liittyivät
paimenkansoihin, sulkivat Kyrenaikan tiet ja erämaan kaupan. Jos
he kallistuivat lännen puolelle niin Numidia nousee sotajalalle.
Vihdoin pakoittaa ruokavarojen puute heidät ennemmin tai myöhemmin
hävittämään, kuten heinäsirkat, ympärillä olevat viljelykset; rikkaat
vapisivat kauniiden asumustensa, viinitarhojensa ja viljelystensä
puolesta.

Hanno teki julmia ja mahdottomia ehdoituksia, kuten sen, että
luvattaisiin tavattomia summia jokaisesta barbarin päästä, tai että
laivojen ja koneiden avulla sytytettäisiin heidän leirinsä tuleen.
Hänen virkaveljensä Gisko tahtoi päinvastoin maksaa heille heidän
saatavansa. Mutta Vanhusto inhosi häntä hänen suuren kansansuosionsa
vuoksi; sillä he arvelivat saavansa siten yliherran ja peläten
yksinvaltiutta he koettivat vastustaa kaikkea, joka voisi sitä tukea
tai sen palauttaa.

Linnoitusten ulkopuolella oli toisenrotuista ja alkuperältään
vierasta kansaa, ihmisiä, jotka pyydystivät piikkisikoja, söivät
kastematoja ja käärmeitä. He ryömivät rotkoihin ottamaan hyenoita
elävältä kiinni, joita he sitten illoin huvikseen juoksuttivat
Megaran hiekkaisella maalla hautakivien välillä. Heidän mudasta ja
meriruohoista tehdyt majansa riippuivat kallion jyrkänteen reunassa
kuin pääskysen pesät. Siellä he elivät ilman hallintoa ja ilman
jumalia, sikin sokin, aivan alasti, samalla voimattomia ja julmia,
ja vuosisatoja oli kansa inhonnut heitä heidän saastaisen ravintonsa
tähden. Muurin vartijat huomasivat eräänä aamuna heidän kaikkien
poistuneen.

Vihdoin Suuren Neuvoston jäsenet tekivät päätöksensä. He tulivat
leiriin, ilman kaulakäätyjä ja loistavia vöitä, jalassaan avonaiset
sandaalit kuten naapurit ainakin. He lähenivät rauhallisesti,
tervehtien päälliköitä, tai pysähtyivät puhelemaan sotamiesten
kanssa, sanoen, että kaikki riita oli loppunut ja että heidän
oikeutetut vaatimuksensa tulevat täytetyiksi.

Useat heistä näkivät ensi kertaa palkkasoturien leirin. Sekasorron
sijasta, jonka he olivat odottaneet tapaavansa, vallitsikin
kaikkialla peloittava järjestys ja hiljaisuus. Turvevallitus sulki
armeijan korkean varustuksen sisään, jossa he olivat turvassa
heittokoneiden kivisadetta vastaan. Leirikäytävät olivat pirskoitetut
vedellä; telttojen raoista kiilui villejä, pimeässä loistavia silmiä.
Keihäskimput ja telineissään riippuvat varustukset häikäisivät heitä
kuten kuvastimet. He puhelivat puoliääneen. He pelkäsivät pitkillä
puvuillaan kaatavansa jotain nurin.

Sotilaat vaativat ruokavaroja, ja sitoutuivat maksamaan ne niillä
rahoilla, joita kaupunki oli heille velkaa.

Heille lähetettiin härkiä, lampaita, helmikanoja, kuivia hedelmiä
ja sudenpapuja sekä savustettuja makrilleja, noita kuuluisia
makrilleja, joita Karthagosta vietiin kaikkiin satamiin. Mutta he
katselivat hyvin halveksivasti komeita raavaita; ja, jos heidän teki
jotain niistä mieli, alensivat he sen arvoa, tarjosivat oinaasta
kyyhkysen hinnan, ja kolmesta vuohesta saman kuin granaatista.
Saastaisten-ruokien-syöjät tuppautuivat arvostelijoiksi ja
vakuuttivat, että heitä petettiin. Silloin paljastivat he miekkansa
ja uhkasivat surmata.

Suuren Neuvoston virkamiehet kirjoittivat kunkin sotilaan
palvelusvuodet luetteloihin. Mutta nyt oli enää mahdotonta tietää,
paljonko palkkasotureita oli värvätty, ja Vanhusto kauhistui
nähdessään, mitä suunnattomia summia heidän tulisi suorittaa. Heidän
täytyisi myydä silphiumvarasto ja veroittaa kauppakaupunkeja;
palkkasoturit kävivät kärsimättömiksi, Tunis oli jo heidän
puolellaan; ja Rikkaat, jotka joutuivat aivan ymmälle Hannon
raivoisten ehdotusten ja hänen virkaveljensä moitteiden vuoksi,
kehottivat jokaista kansalaista, joka sattui tuntemaan jonkun
barbarin, menemään heti hänen luokseen tullakseen hänen ystäväkseen
ja puhellakseen kauniisti hänen kanssaan. Tällainen luottamuksen
osoitus ehkä voisi rauhoittaa heitä.

Kauppiaat, kirjurit, asepajan työmiehet, kokonaiset perheet menivät
barbareja puhuttelemaan.

Sotilaat päästivät kaikki karthagolaiset leiriinsä, mutta niin
ahtaasta portista, että neljä rivissä kulkevaa miestä tyrkki
kyynärpäillään toisiaan. Spendius, seisoen vallitusta vastaan,
tutkitutti heidät tarkoin; Matho, seisoen vastapäätä häntä,
tarkasteli joukkuetta koettaen löytää jonkun, jonka hän sattumalta
olisi nähnyt Salammbon seurassa.

Leiri muistutti kaupunkia, sellainen tungos ja liike vallitsi
siellä. Molemmat erilaiset joukot sekaantuivat sulautumatta
kuitenkaan yhteen, toinen puettuna liinaan tai villaan, päässään
kävyn muotoinen huopapäähine, toinen verhottuna rautaan ja kypäri
päässään. Palvelijoiden ja kuljeksivien kauppiasten keskellä
liikkui kaikenkarvaisia naisia, ruskeita kuin kypsät taatelit,
vihertäviä kuin oliivit, keltaisia kuin orangit, joita merimiehet
olivat myyneet, porttoloista siepattuja, karavaaneista ryöstettyjä,
hävitetyistä kaupungeista tuotuja, joita rakkaudella väsytettiin
niin kauvan kuin olivat nuoria, ja joita piiskattiin kuin olivat
vanhoja, ja jotka kuolivat erämaassa teiden varsille, kuormaston ja
hyljättyjen vetojuhtien keskeen. Paimenkansojen vaimot heiluttivat
kantapäillään dromedaarin karvasta tehtyjä neliskulmaisia ja
keltaisen värisiä hamosia; kyrenaikalaiset soittajattaret,
verhottuina sinipunerviin harsoihin, silmäkulmat maalattuina,
lauloivat olkimatolla istuen; vanhat neekerinaiset, joiden rinnat
riippuivat, poimivat eläinten lantaa, jota kuivattiin auringossa
polttoaineeksi; syracusalaisilla oli kultalevyjä tukassaan,
lusitanialaisilla simpukan kuorista tehtyjä käätyjä, gallialaisilla
suden nahka valkoisella rinnallaan; ja tanakat, syöpäläisten
peittämät, alastomat, ympärileikkaamattomat lapset töytäsivät
päällään ohikulkijoita vatsaan tai tullen takaapäin purasivat heitä
käsiin kuten nuoret tiikerit.

Karthagolaiset kulkivat pitkin leiriä, kummastellen sitä tavaran
paljoutta, jota siellä oli tulvillaan. Köyhemmät olivat murheellisia,
toiset tekeytyivät huolettomiksi.

Sotilaat taputtivat heitä olalle saadakseen heidät iloisemmiksi.
Heti kun huomasivat jonkun arvokkaamman henkilön, kutsuivat he häntä
ottamaan osaa heidän huvituksiinsa. Kun diskusta heitettiin, niin
koettivat he katkoa hänen jalkansa, ja nyrkkitaistelussa heti ensi
iskulla murskasivat heidän leukapielensä. Linkomiehet pelottelivat
karthagolaisia lingoillaan, käärmeenlumoojat kyillään, ratsumiehet
hevosillaan. Rauhalliset kansalaiset painoivat päänsä alas näiden
pelotusten edessä ja koettivat hymyillä. Muutamat, näyttäytyäkseen
urhoollisiksi, viittoivat tahtovansa tulla sotilaiksi. Heidät pantiin
hakkaamaan puita ja sukimaan muuleja. Heille pantiin asepuku päälle
ja kieritettiin kuin tynnyrejä pitkin leirikatuja. Kun he sitten
hankkivat lähtöä, niin palkkasoturit repivät naurettavan liioitetulla
epätoivolla hiuksiaan.

Mutta monet tyhmyydessään tai ennakkoluulon vallassa luulivat
kaikkia karthagolaisia hyvin rikkaiksi ja kulkivat heidän jälestään
rukoillen heiltä jotain. He pyysivät kaikkea, mikä näytti kauniilta,
sormuksia, vöitä, sandaaleja, puvun hetaleita ja kun puhtaaksi
kynitty karthagolainen huudahti: -- "Eihän minulla ole enää mitään.
Mitä sinä vielä tahdot?" vastaavat he: -- "Vaimosi!" Toiset sanoivat:
-- "Henkesi!"

Sotilaiden tilit annettiin päälliköille, nämät lukivat ne
sotilaille, jotka ne lopullisesti hyväksyivät. Silloin vaativat
he itselleen telttoja; he saivat niitä. Sitten kreikkalaisten
johtomiehet pyysivät muutamia Karthagossa valmistettuja kauniita
asevarustuksia; Suuri Neuvosto luovutti summan niiden hankkimiseksi.
Mutta oikeudenmukaistahan oli, väittivät ratsumiehet, että tasavalta
korvaisi heille heidän hevosensa; eräs vakuutti menettäneenä kolme
eräässä piirityksessä, toinen viisi eräällä retkellä, toinen
neljätoista vaarallisilla vuoristomatkoilla. Heille tarjottiin
Hecatompyloksen oriita; he halusivat mieluimmin kaiken rahana.

Sitten vaativat he, että heille suoritettaisiin rahana
(hopeakolikoissa eikä nahkarahoissa) kaikki velkana oleva vilja,
korkeimman sodan aikana olleen hinnan mukaan, vaatien siten
vehnäjauho-mitasta neljä sataa kertaa enemmän kuin olivat antaneet
koko vehnä jyväsäkistä. Tämä kohtuuttomuus sai Neuvoston aivan
epätoivoon; mutta heidän täytyi kuitenkin myöntyä.

Silloin sotilaiden ja Suuren Neuvoston edustajat sopivat kaikesta,
ja vannoivat Karthagon suojelusjumalan ja barbarien jumalien kautta.
Itämaalaisin tavoin ja runsain sanoin pyysivät he sitten toisiltaan
anteeksi ja hyväilivät toisiaan. Sitten sotilaat vaativat ystävyyden
merkiksi kaikkien niiden rankaisemista, jotka olivat yllyttäneet
heitä tasavaltaa vastaan.

Karthagolaiset eivät olleet ymmärtävinään heitä. Sotilaat selittivät
selvemmin, että tahtoivat saada Hannon pään.

Useasti päivässä he lähtivät leiristään. He kuljeksivat muurin
juurella, huusivat heittämään heille Hannon pään ja levittivät
vaatteensa siitä vastaanottamaan.

Suuri Neuvosto olisi ehkä myöntynyt, jollei viimeinen vaatimus olisi
ollut edellisiä vielä kohtuuttomampi: he vaativat johtajilleen
puolisoiksi impiä, jotka valittaisiin kuuluisista perheistä. Se oli
Spendiuksen keksimä ajatus, ja useiden mielestä oli se varsin selvä
ja luonnollinen vaatimus. Mutta tämä heidän vaatimuksensa päästä
sekaantumaan punilaiseen vereen sai kansan aivan raivoihinsa; heille
vastattiin aivan suoraan, ettei heillä enää ollut mitään saatavaa.
Silloin sotilaat huusivat tulleensa petetyiksi; jollei kolmen päivän
kuluttua heidän palkkaansa makseta, niin lähtevät he itse sitä
Karthagosta ottamaan.

Palkkasoturien taipumattomuus ei ollut niin luonnotonta kuin heidän
vastustajansa uskoivat. Hamilkar oli tehnyt heille rajattomia
lupauksia; tosin ei niissä ollut mitään varmaa sanottu, mutta
niitä oli juhlallisesti ja yhä uudestaan tehty. He olivat uskoneet
Karthagoon tullessaan, että kaupunki luovutetaan heille ja he
saavat jakaa sen aarteet; ja he kun näkivät, että tuskin heidän
palkkaansakaan suoritettiin, niin se oli pettymys sekä, heidän
ylpeydelleen että ahneudelleen.

Eivätkö Dionysios, Pyrrhos, Agathokles ja Alexanderin päälliköt
olleet saaneet suunnattomia rikkauksia? Herkules, jonka kananealaiset
sekoittivat yhteen auringon kanssa, oli se ihanne, joka väikkyi
armeijan mielessä. He tiesivät, että halvat sotilaat olivat
laskeneet päälleen kuningaskruunut, ja kuullessaan valtakuntien
sortuvan uneksi gallialainen tammimetsissään ja ethopialainen
hiekkatasangollaan. Mutta olihan olemassa kansa, joka aina oli
valmis ottamaan urhoollisia miehiä palvelukseensa; ja heimonsa luota
karkoitettu varas, teillä harhaileva murhamies, jumalten vainooma
pyhäinsolvaisija, kaikki nälkäiset ja epätoivoiset koettivat päästä
satamaan, jossa Karthagon lähetti värväsi sotilaita. Tavallisesti
Karthago piti lupauksensa. Mutta tällä kertaa sen suunnaton ahneus
oli sen syössyt turmiokkaasen häpeään. Numidialaiset, libyalaiset,
kaikki Afrikan heimot uhkasivat Karthagoa. Meri yksinään oli vapaa.
Siellä oli sillä vastassaan roomalaiset; ja kuten murhaajien saartama
mies tunsi se joka taholta kuoleman vaanivan itseään.

Täytyi lopulta turvautua Giskon apuun; barbarit suostuivat ottamaan
hänet välittäjäkseen. Eräänä aamuna näkivät he sataman ketjujen
laskeutuvan alas, ja kolme matalaa purtta purjehti Taenian kanavan
kautta lahteen.

Ensimäisen keulassa seisoi Gisko. Hänen takanaan korkealla
jalustalla oli suuren suuri kirstu, joka oli koristettu riippuvilla
kruununtapaisilla renkailla. Sitten seurasi tulkkien legiona
päässään sfinximäinen koriste ja rinnassa tatueerattu papukaijan
kuva. Ystävät ja orjat, niin lukuisina että seisoivat olka olan
vieressä, seurasivat heitä. Kolme pitkää purtta, jotka olivat niin
täynnä että olivat vähällä upota, lähestyi niitä katselevan armeijan
riemuhuutojen kaikuessa.

Heti kun Gisko oli astunut maihin, juoksivat sotilaat häntä vastaan.
Säkeistä muodosti hän puhujalavan itselleen ja vakuutti, ettei hän
ennen lähde kuin on kaikille suorittanut heidän saatavansa.

Riemuhuudot kaikuivat; pitkään aikaan ei hän voinut puhua.

Sitten moitti hän tasavallan ja barbarien tekemiä vääryyksiä; syynä
niihin olivat muutamat huimapäät, jotka väkivaltaisuuksillaan olivat
kauhistuttaneet Karthagoa. Paras todistus Karthagon hyvistä aikeista
oli se, että heidän luokseen lähetettiin hän, Hannon ainainen
vastustaja. Ei sotilasten pitäisi luulla kansaa niin tyhmäksi, että
se tahtoisi ärsyttää sankareita, tai niin kiittämättömäksi, että se
ei tunnustaisi heidän palveluksiaan; ja Gisko alkoi maksaa sotilaille
alkaen libyalaisista. Kun he väittivät luetteloja valheellisiksi,
niin ei hän käyttänyt niitä laisinkaan.

He kulkivat heimokunnittain hänen ohitseen avaten kouransa ja
mainiten palvelusvuosiensa lukumäärän; ne merkittiin järjestyksessä
heidän vasempaan käsivarteensa viheriäisellä värillä; kirjurit
ammensivat avoimesta kirstusta ja toiset teräspistimellä tekivät
reikiä lyijylevyyn.

Eräs mies kulki ohitse raskain askelin kuin härkä.

-- "Astu lähemmäksi," sanoi suffeetti epäillen petosta, "montako
vuotta olet palvellut?"

-- "Kaksitoista," vastasi libyalainen.

Gisko pisti kätensä hänen leukansa alle, sillä kypärin leukahihna
muodosti sinne ajan pitkään kaksi pahkuraa; niitä kutsuttiin
johannesleiviksi, ja _kantaa johannesleipiä_ käytettiin lausepartena
sotapalveluksessa.

-- "Petturi!" huusi Gisko, "se, mikä kasvoistasi puuttuu, on kai
selässäsi!" ja reväisten hänen tunikansa auki hän näki hänen
selässään verisiä rupia; hän oli Hippozarytoksesta tullut peltomies.
Vihanhuutoja kaikui; hänet teloitettiin.

Yön tultua meni Spendius herättämään libyalaiset. Hän sanoi heille:

-- "Kun ligurialaiset, kreikkalaiset, balearit ja italialaiset ovat
saaneet palkkansa, niin palaavat he kotimaahansa, Mutta te toiset, te
jäätte Afrikaan, hajalleen kyliinne ja olette turvattomia! Silloin
tasavalta kostaa! Olkaa lähdön suhteen varuillanne! Aijotteko uskoa
kaikkea heidän puheitaan? Molemmat suffeetit ovat samassa juonessa!
Tämä pettää teitä! Muistakaa Luiden saarta ja Xantipposta, jonka he
lähettivät mädänneellä galeerilla Spartaan!"

--"Mitä meidän tulee tehdä?" kysyivät he.

-- "Tuumikaa!" sanoi Spendius.

Kaksi seuraavaa päivää kului palkan maksamiseen Magdalan, Leptiksen
ja Hecatompyloksen miehille; Spendius pujahti gallialaisten luo.

-- "Ensin maksetaan libyalaisille, sitten kreikkalaisille; sen
jälkeen baleareille, aasialaisille ja muille! Mutta kun teitä on
niin vähän, niin teille ei anneta mitään! Te ette enää saa nähdä
kotimaatanne. Te ette saa laivoja! He tappavat teidät säästääkseen
ruokavaroja!"

Gallialaiset lähtivät suffeetin puheille. Autharit, sama, jota Gisko
oli lyönyt Hamilkarin puistossa, meni puhumaan. Orjat tyrkkäsivät
hänet pois; silloin vannoi hän kostavansa.

Valituksia ja uusia vaatimuksia ilmestyi yhä enemmän. Itsepäisimmät
tunkeutuivat suffeetin telttaan; saadakseen hänet heltymään
tarttuivat he hänen käsiinsä, aukoivat hampaattomia suitaan,
näyttivät laihoja käsivarsiaan ja haavojensa arpia. Ne, jotka eivät
vielä olleet saaneet palkkaansa, kävivät levottomiksi, ne, jotka jo
olivat saaneet, vaativat korvausta hevosistaan; ja maankiertäjät,
lainhylyt ottivat sotilaiden aseita ylleen vakuuttaen, että heidät
oli unohdettu. Jokahetki tuli uusia miesparvia; teltat horjuivat,
kaatuivat; vallitusten sisällä oleva joukko tulvehti huutaen
porteilta leirin keskustaan asti. Kun melu kävi liian äänekkääksi,
nojasi Gisko kyynärpäätään norsunluisen sauvansa päähän, ja katsellen
merta istui hän liikkumattomana sormet partaansa painuneina.

Usein Matho raivasi itselleen tietä neuvotellakseen Spendiuksen
kanssa; hän sitten asettui jälleen vastapäätä suffeettia ja Gisko
tunsi taukoamatta hänen katseensa kuin kaksi palavaa tulinuolta
singahtavan häneen. Joukon ylitse lennättivät he toisilleen
haukkumasanoja, joita ei kumpikaan kuullut. Mutta palkanmaksua jatkui
ja suffeetti osasi jokaisen valitukseen löytää selityksen.

Kreikkalaiset aikoivat panna toimeen häiriöitä rahojen erilaisuuden
tähden. Gisko antoi heille sellaisen selityksen, että he mutisematta
väistyivät. Neekerit vaativat valkoisia simpukoita, joita käytettiin
Afrikan sisäosassa kaupankäynnissä. Hän tarjoutui menemään Karthagoon
niitä hakemaan; silloin hekin toisten tavoin ottivat rahansa vastaan.

Mutta baleareille oli luvattu jotain erikoista, naisia. Suffeetti
sanoi, että odotettiin kokonaista karavaania neitsyeitä; matka oli
pitkä, tarvittiin vielä kuusi kuuta. Kun ne ovat kyllin lihavia ja
hyvin benzoella voideltuja niin ne lähetetään laivoilla balearein
satamiin.

Äkkiä Zarxas, joka nyt oli kaunis ja roteva, hyppäsi kuin ilveniekka
ystäviensä olkapäille ja huusi:

-- "Oletko niitä säästänyt ruumiiden varalta?" osoittaen Karthagoon
päin Khamonin porttia kohden. Auringon laskiessa portin kuparilevyt
loistivat ylhäältä alas asti; barbarit uskoivat verivirran näkevänsä.
Joka kerta, kun Gisko aikoi puhua alkoivat he uudelleen kirkua.
Silloin hän laskeutui vakavin askelin alas ja sulkeutui telttaansa.

Kun hän aamun valjetessa astui sieltä ulos, niin hänen tulkkinsa,
jotka nukkuivat sen ulkopuolella, eivät liikahtaneetkaan; he
makasivat selällään silmät lasisina, kieli suusta ulkona ja kasvot
sinisinä. Valkoista limaa valui heidän sieramistaan, ja heidän
jäsenensä olivat kankeat, ikäänkuin kylmä yö olisi heidät kaikki
jäädyttänyt. Kullakin oli kaulassaan pieni silmukka.

Sen jälkeen kapina ei enää talttunut. Tuo Zarxaksen muistuttama
balearien murha vahvisti vain Spendiuksen herättämiä epäluuloja.
Sotilaat kuvittelivat, että tasavalta aikoi heitä yhä vain pettää.
Siitä oli tehtävä loppu! Ensin syrjäytettiin tulkit! Zarxas, linko
päänsä ympärillä, lauloi sotalauluja; Autharitos heilutti suurta
kalpaansa; Spendius kuiskasi toiselle sanan, ojensi toiselle tikarin.
Voimakkaimmat ottivat itse maksun itselleen, tyynemmät vaativat
palkanmaksun jatkamista. Ei kukaan enää heittänyt pois aseitaan ja
kaikkein suuttumus kohdistui nyt meluavana vimmana Giskoon.

Muutamat nousivat hänen viereensä. Niin kauvan kuin he syytivät
solvauksia, kuunneltiin heitä kärsivällisesti, mutta, jos he
koettivat sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen, satoi kiviä heidän
päälleen tai takaapäin miekka löi heidän päänsä poikki. Säkkikasa oli
punaisempi kuin alttari.

Sotilaat vimmaantuivat aterian jälkeen, sillä he olivat juoneet
viiniä! Se oli kuoleman uhalla kielletty nautinto punilaisessa
armeijassa, ja he kohottivat maljansa Karthagoa kohden sotakurin
polkemisen huumauksessa. Sitten he palasivat palkanmaksu-orjien luo
ja alkoivat niitä surmata. Sanan _surmaa_, joka oli erilainen eri
kielessä, ymmärsi jokainen.

Gisko tiesi varsin hyvin, että Karthago jätti hänet hänen oman
onnensa nojaan; mutta hän ei tahtonut sille sen kiittämättömyyden
palkaksi tuottaa häpeää. Kun sotilaat muistuttivat hänelle,
että heille oli luvattu laivoja, niin vannoi hän kautta Molokin
hankkivansa ne omalla kustannuksellaan, ja irroittaen kaulastaan
sinisistä kivistä tehdyt ketjut hän heitti ne lupauksensa pantiksi
joukon keskeen.

Sitten afrikalaiset vaativat viljaa, jonka Suuri Neuvosto oli
sitoutunut maksamaan. Gisko otti esiin syssitien tilin, joka
sinisellä värillä oli kirjoitettu lampaannahalle; hän luki paljonko
viljaa Karthagoon oli tuotu kuukausi kuukaudelta ja päivä päivältä.

Äkkiä vaikeni hän, hänen silmänsä tuijottivat tiliin, ikäänkuin hän
numeroiden joukosta olisi lukenut oman kuolemantuomionsa.

Vanhusto oli nimittäin petollisesti ne pienentänyt, ja se vilja, jota
sodan vaikeimpana aikana oli myyty, oli niin alhaisen taksan mukaan
arvioitu, että sokeinkaan ei voinut uskoa sitä.

-- "Jatka!" huusivat sotilaat, "kovempaa! Tuo pelkuri koettaa
valehdella, olkaamme varuillamme!"

Hetkisen hän epäröi. Sitten hän jatkoi lukuaan.

Sotilaat eivät epäilleetkään heitä petettävän ja hyväksyivät
sellaisinaan syssitien tilin. Mutta silloin Karthagon nauttima
viljanrikkaus sai heidät hurjan kateuden valtaan. He särkivät
sykomoorisen rahalaatikon; siitä oli kolme neljännestä poissa. He
olivat nähneet sellaisia summia siitä ammennettavan, että he pitivät
sitä loppumattomana; Gisko oli varmaankin kaivanut osan telttaansa.
He kiipesivät säkeistä tehdylle puhujalavalle. Matho johti heitä, ja
kun he huusivat: "Rahat! Rahat!" niin Gisko lopulta vastasi:

-- "Antakoon johtajanne ne teille!"

Hän katsoi heitä vasten kasvoja, vaiti, suurilla keltaisilla
silmillään ja kasvonsa elivät kalpeammat kuin partansa. Nuoli, joka
oli sulistaan jäänyt kiinni, riippui hänen korvassaan olevasta
suuresta kultarenkaasta ja veri valui hänen päähineestään olalle.

Matho viittasi ja kaikki syöksyivät eteenpäin. Gisko levitti kätensä.
Spendius heitti silmukan hänen ranteensa ympäri ja piteli sillä
kiinni; toinen veti hänet nurin ja hän katosi, ihmissikermään, joka
ryntäsi säkkien päälle.

He ryöstivät hänen telttansa. Sieltä ei löytynyt muuta kuin
tavallisimpia tarve-esineitä; sitten tyystemmin etsittäessä kolme
Tanitin kuvaa, ja apinan nahan sisästä kuusta pudonnut musta kivi.
Useat karthagolaiset olivat tahtoneet seurata häntä; he olivat
arvohenkilöitä ja kuuluivat kaikki sotapuolueesen.

Heidät laahattiin ulos teltoistaan ja syöstiin likakuoppaan.
Rautakahleilla sidottiin heidät vyötäisiltä lujiin paaluihin ja
peitsen kärjellä kurkoitettiin heille ruokaa.

Autharitos syyti vartioidessaan solvauksia heille, mutta kun he eivät
niitä ymmärtäneet, niin eivät he vastanneet niihin; tuon tuostakin
heitti gallialainen kiviä heidän kasvoihinsa saadakseen heidät
tuskasta huutamaan.

Seuraavana päivänä valtasi armeijan painostava tunne. Nyt kun heidän
suuttumuksensa oli tullut tyydytetyksi sai levottomuus heissä vallan.
Matho oli selittämättömän alakuloisuuden vallassa. Hän oli mielestään
jollain tavoin loukannut Salammbota. Rikkaathan kuuluivat tavallaan
hänen seuraansa. Yöllä hän istui heidän kuoppansa ääressä ja heidän
valituksissaan kuului kaiku hänen oman rintansa tuskasta.

Nyt kaikki syyttivät libyalaisia, jotka yksinään olivat saaneet
palkkansa. Mutta, samalla kun eri kansojen väliset vihat
erikoissyytteiden vaikutuksesta virkosivat, niin he tunsivat,
mikä vaara oli lähellä, jos he antautuivat niiden valtaan. Kosto
sellaisten tekojen jälkeen oli ehdottomasti kamala. Täytyi siis
ennättää karthagolaisten edelle. Neuvotteluista ja puheista ei tullut
loppua. Jokainen puhui, ei ketään kuunneltu, ja Spendius, joka muuten
oli niin puhelias, pudisti joka ehdotukselle päätään.

Eräänä iltana hän kysyi kuin ohimennen Matholta, oliko kaupungin
sisällä lähteitä.

-- "Ei ainoatakaan!" vastasi Matho.

Seuraavana päivänä vei Spendius hänet ylös järven rannalle.

-- "Valtias!" virkkoi entinen orja, "jos sydämesi on pelvoton, niin
johdan sinut Karthagoon."

-- "Miten?" kysyi toinen läähättäen.

-- "Vanno noudattavasi kaikkia määräyksiäni, seuraavasi minua varjon
tavoin!"

Matho kohotti kätensä Chabarin tähteä kohden ja huudahti:

-- "Kautta Tanitin, sen vannon!"

Spendius jatkoi:

-- "Huomenna auringon mentyä mailleen odotat minua vesijohdon
alla yhdeksännen ja kymmenennen kaarroksen välillä. Tuo mukanasi
rautakanki, töyhtötön kypäri ja nahkasandaalit."

Hänen mainitsemansa vesijohto kulki viistoon kannaksen yli, --
rakenne, jota roomalaiset myöhemmin hyvin suuressa määrässä
laajensivat. Vaikka Karthago halveksikin muita kansoja, niin oli
se roomalaisilta kömpelösti lainannut tämän keksinnön, kuten
Rooma puolestaan oli matkinut punilaisia galeereja; se oli tehty
viidestä päällekkäin rakennetusta kaarikerroksesta; se oli raskas
rakenteeltaan; alhaalla oli tukipilarit, ylhäällä leijonanpäät; johto
päättyi Akropoliin läntiseen sivuun sieltä painuen kaupungin alle
tulvien täydellisenä virtana Megaran vesialtaihin.

Sovitulla hetkellä Matho tapasi siellä Spendiuksen. Hän kiinnitti
koukuntapaisen raudan nuoran päähän, heilutti sitä ympäri kuin
linkoa, rauta lennähti ja tarttui kiinni; ja he alkoivat perätysten
kiivetä muuria ylös.

Mutta päästyään ensimäiseen kerrokseen heltisi rauta joka kerta kun
sen heittivät ylös; löytääkseen sopivan kiinnikepaikan saivat he
kulkea pylväiden alustaliuskoja myöten; ja kerros kerrokselta kävivät
ne yhä kapeammiksi. Sitten nuora jälleen heltisi. Monta kertaa se oli
katkeamaisillaan'.

Viimein he kuitenkin saapuivat ylimmäiselle tasolle. Spendius
kumartui tuon tuostakin alas ja tunnusteli liuskoja kädellään.

-- "Tässä on" sanoi hän, "alkakaamme!" Ja vääntämällä kangella, jonka
Matho oli tuonut mukanaan, saivat he yhden liuskan irroitetuksi.

Etäällä he näkivät ratsujoukon kiitävän eteenpäin ohjattomien
hevosten selässä. Ratsastajien kultaiset rannerenkaat pelkistivät
esiin vaippojen laskoksista. Etunenässä näkyi mies, jolla oli
kameelikurjen sulista tehty päähine, ja joka ajoi täyttä laukkaa
heiluttaen peistä kummassakin kädessään.

-- "Narr' Havas!" huudahti Matho.

-- "Samapa se!" vastasi Spendius; ja hän hyppäsi aukkoon, joka oli
syntynyt kun liuska nostettiin syrjään.

Hänen käskystään koetti Matho työntää sijalta yhtä lohkaretta. Mutta
ahtaan tilan vuoksi ei hän voinut liikuttaa kyynärpäitään.

-- "Me palaamme," sanoi Spendius; "asetu tuohon eteeni." Ja he
kulkivat eteenpäin vesijohdossa.

Vettä oli heidän vatsaansa asti. Kohta he horjahtivat ja olivat
pakoitetut uimaan. Heidän jäsenensä löivät liian ahtaan solan seiniä
vastaan. Vesi virtasi melkein ylimmän liuskan alla; he saivat
kasvoihinsa naarmuja. Sitten virta lennätti heidät mukaansa. Hautaa
raskaampi ilma vaikeutti hengitystä, ja käsivarsillaan suojaten
päätään, polvet yhdessä ja ruumis niin suorana kuin mahdollista,
kiisivät he kuin nuolet pimeässä eteenpäin, tukehtumaisillaan,
koristen, puolikuolleina. Äkkiä kaikki pimeni heidän ympärillään ja
veden vauhti lisääntyi. He putosivat alaspäin.

Päästyään jälleen veden pinnalle lepäsivät he hetkisen selällään
hengittäen suurella nautinnolla raitista ilmaa. Holvikaarros
toisensa jälkeen aukeni paksujen muurien keskellä, jotka eroittivat
vesialtaita toisistaan. Kaikki olivat täynnä ja vesi virtasi yhtenä
juovana pitkin vesisäiliöiden pituutta. Kattoholvien ilma-aukosta
laskeutui kaamea hohde, joka kimalteli valolevyinä laineilla ja
varjot tummenivat seiniä kohden ja tekivät ne vielä etäisemmiksi.
Pieninkin kolina herätti kovan kaiun.

Spendius ja Matho alkoivat jälleen uida ja kulkivat holviaukkojen
kautta säiliöstä toiseen. Käiksi riviä pienempiä altaita oli
yhdensuuntaisesti kummallakin puolen. He eksyivät kääntyivät ja
palasivat. Vihdoin tunsivat he jotain kovaa jalkojensa alla. Se oli
käytävän kivitys, joka kiersi altaiden ympäri.

Sitten etenivät he hyvin varovaisesti, hapuilivat seiniä löytääkseen
jonkun pääsyaukon. Mutta heidän jalkansa luiskahtivat; he putosivat
suuriin altaihin. He saivat uudelleen nousta, ja putosivat jälleen;
ja kauhistuttava väsymys valtasi heidät aivan kuin heidän jäsenensä
uidessaan olisivat sulautuneet veteen. Silmät painuivat umpeen; he
olivat menettämäisillään tajuntansa.

Spendius iski kätensä erään ristikon rautoja vastaan. He ravistivat
sitä, se aukeni ja he olivat portailla. Pronssiovi sulki ylhäällä
tien heiltä. Tikarin kärjellä siirsivät he syrjään salvan joka
ulkopuolelta avattiin; äkkiä puhdas ulkoilma leiskahti heitä vasten
kasvoja.

Yö oli aivan tyyni ja taivas näytti mittaamattoman korkealta.
Puuryhmät painaltuivat alas pitkien muuririvien yli. Koko kaupunki
nukkui. Etuvartijain tulet kimaltelivat yksinäisten tähtien lailla.

Spendius, joka kolme vuotta oli saanut olla orjapihassa, tunsi hyvin
puutteellisesti eri kaupunginosat. Matho otaksui, että päästäkseen
Hamilkarin palatsiin, tulisi heidän kääntyä vasemmalle ja kulkea
Mappalioiden läpi.

-- "Ei" sanoi Spendius, "vie minut Tanitin temppeliin". Matho aikoi
puhua.

-- "Muista!" sanoi entinen orja; ja nostaen kätensä osoitti hän
Chabarin loistavaa tähteä.

Silloin Matho vaieten kääntyi Akropoliin päin. He kapusivat
kaktusaitojen yli, jotka reunustivat teitä. Vesi valui heidän
ruumiistaan hietaan. Märät sandaalit eivät narahtaneetkaan heidän
astuessaan; Spendius, jonka silmät säikkyivät kuin soihdut, kopeloi
joka askeleella pensaita; -- ja hän kulki Mathon jälestä kädet
molempien tikarien kahvassa, jotka riippuivat hänen kainalossaan
nahkahihnoista.



V.

TANIT.


Kun olivat kulkeneet puutarhojen läpi tuli heidän eteensä Megaraa
ympäröivä rajamuuri. Mutta he löysivät aukeaman suuresta kiviseinästä
ja kulkivat sen kautta.

Maa aleni ja muodosti aivan kuin suuren notkon. Se oli avoin tori.

-- "Kuule", sanoi Spendius, "ensiksi elä pelkää mitään!... minä täytän
lupaukseni..."

Hän vaikeni hetkiseksi; hän näytti miettivän aivan kuin etsien
sanoja, "Muistatko tuon kerran aamun noustessa jolloin Salammbon
penkereellä näytin sinulle Karthagon? Me olimme sinä päivänä kylliksi
voimakkaita, mutta sinä et tahtonut kuulla mitään!" Sitten hän jatkoi
juhlallisella äänellä: -- "Valtias, Tanitin temppelin kaikkein
pyhimmässä on salaperäinen verho, joka on pudonnut taivaasta ja
verhoo jumalattaren."

-- "Minä tiedän," sanoi Matho.

Spendius jatkoi:

-- "Se on itsestään jumalallinen, sillä se on osa jumalattaresta.
Jumalat asustavat siellä, missä heidän kuvansa on. Siksi, että
Karthago sen omistaa, on Karthago mahtava". Sitten hän kumartui
kuiskaamaan hänen, korvaansa: "Minä toin sinut kanssani ryöstääksemme
sen!"

Matho peräytyi kauhuissaan.

-- "Mene! etsi joku toinen! Minä en tahdo auttaa sinua tässä
rikollisessa aikeessa."

-- "Mutta Tanithan on sinulle vihamielinen," vastasi Spendius,
"hän vainoo sinua, ja sinä kuolet hänen vihansa uhrina. Kosta sinä
puolestasi. Silloin jumalatar tottelee sinua. Sinä tulet melkein
kuolemattomaksi ja voittamattomaksi."

Matho painoi päänsä alas. Spendius jatkoi:

-- "Me joudumme perikatoon; armeija tuhoo itse itsensä. Me emme voi
paeta, olemme avuttomia, meille ei anneta anteeksi! Mitä jumalten
kostoa saattaisit pelätä, kun sinulla on heidän voimansa käsissäsi?
Tahdotko mieluummin kuolla tappion iltana surkeasti johonkin
pensaistoon, tai kansan herjaamana rovion liekkeihin? Valtias, kerran
olet tuleva Karthagoon, ylimpäin pappien keskellä, jotka suutelevat
sandaalejasi; ja jos silloin Tanitin verho vielä painaa sinua, niin
palautat sen temppeliin. Seuraa minua! Tule ja ota se!"

Pelottava halu riehui Mathossa. Hän olisi tahtonut ilman
temppelinraiskausta omistaa verhon. Hän arveli, että ehkä ei
tarvinnutkaan ryöstää sitä saadakseen sen voiman. Hän ei ajatellut
ajatustaan loppuun asti, vaan pysähtyi siinä, missä se alkoi häntä
kauhistuttaa.

-- "Eteenpäin!" sanoi hän; ja he kulkivat nopeasti rinnatusten
sanaakaan vaihtamatta.

He nousivat rinnettä ylöspäin ja asumukset tulivat lähemmäksi.
He kulkivat kapeita katuja myöten pimeässä. Ovien edessä olevat
espartoheinästä kudotut matonrisat löivät seiniä vastaan. Eräällä
torilla kameelit märehtivät heinäkupojen edessä. Sitten joutuivat he
käytävään, jota lehvistö verhosi. Koiraparvi haukkui. Mutta äkkiä
alue aukeni, ja he tunsivat Akropoliin läntisen päädyn. Byrsan
juurella näkyi suuri musta rakennus: se oli Tanitin temppeli, jossa
oli patsaita ja puutarhoja, pihoja ja etupihoja tiilistä tehdyn
pienen rajamuurin sisällä. Spendius ja Matho astuivat sen yli.

Tässä ensimmäisessä aitauksessa oli plataanimetsä suojaamassa ruttoa
ja saastaista ilmaa vastaan. Siellä täällä oli hajallaan telttoja,
joissa päivisin myytiin voiteita ihokarvojen hävittämiseksi,
hajuvesiä, pukuja, kuunmuotoisia leivoksia ja jumalattaren ja
temppelin kuvia, jotka olivat kaiverretut alabasteriin.

Ei tarvinnut mitään pelätä, sillä niinä öinä, joina kuuta ei näkynyt,
ei pidetty jumalanpalvelusta; yhtäkaikki hidastutti Matho kulkuaan;
hän pysähtyi niiden kolmen ebenpuisen portaan eteen, jotka veivät
toiseen sisäpihaan.

-- "Astu eteenpäin!" sanoi Spendius.

Granaatti-, manteli-, sypressi- ja myrttipuut kohosivat
liikkumattomina kuin pronssista valettuina ja vuorottelivat
säännöllisesti; sinisillä kivillä laskettu tie narskui heidän
kulkiessaan, ja puhjenneet ruusut riippuivat lehtimajaa muodostaen
pitkin käytävää tien yli. He joutuivat soikealle, ristikon sulkemalle
aukolle. Silloin Matho, jota tämä hiljaisuus kauhistutti, sanoi
Spendiukselle:

-- "Täällä sekoitetaan makeat vedet suolaisiin vesiin."

-- "Minä olen sen nähnyt," sanoi entinen orja, "Syriassa, Maphugin
kaupungissa," ja he astuivat portaita, joiden kuusi astinta oli tehty
hopeasta, kolmanteen sisäpihaan.

Jättiläisseederipuu seisoi sen keskellä. Sen alimmat oksat peittyivät
kankaan kappaleihin ja kaulaketjuihin, joita uskovaiset olivat
sinne ripustaneet. He astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin ja
temppelin pääsivu näkyi kokonaan heidän edessään.

Kaksi pitkää avointa pylväistöä, joiden arkitravit lepäsivät
tanakoiden pilarien päällä, oli molemmin puolin neliskulmaista
tornia, jonka litteällä katolla komeili puolikuun kuva. Pylväistön
kulmauksissa ja tornin kulmissa oli suuret maljat, joissa paloi
hyvänhajuisia suitsututusaineita. Granaatit ja coloquintit koristivat
pylväiden päitä. Toisiinsa kietoutuneet koristemuodot, vinoneliöt,
helmirivit vuorottelivat seinillä, ja hopealangoista punottu
aitaus muodosti avaran puolikehän temppelin eteisestä laskeutuvien
kupariportaiden eteen.

Ovella oli kultaisen ja smaragdisen patsaan välillä kivikartio;
mennessään sen ohi suuteli Matho oikeata kättään.

Ensimäinen sali oli hyvin korkea, sen kuvussa oli lukemattomia
aukkoja; ylöspäin katsoessa näki tähdet. Ympäri seiniä oli
kaislakoreissa partoja ja kiharoita, nuorukaisten esikoisuhreja, ja
keskellä pyöreää huonetta kohosi naisen ruumis rinnoilla peitetyn
jalustan keskeltä. Karkeana, karvaisena ja silmät Ummessa näytti se
hymyilevän pitäen käsiään ristissä suuren vatsansa alapuolella, joka
oli kiilloittunut ihmisten suudelmista.

Sitten he joutuivat taivasalle, poikittain kulkevaan käytävään, jossa
pienoinen alttari kohosi norsunluuportin edessä. Sitä pitemmälle ei
saanut mennä; papit yksinään saivat avata portin; sillä temppeli ei
ollut kansanjoukon kokouspaikka, vaan jumaluuden erikoinen asumus.

-- "Aikeemme on mahdoton," sanoi Matho. "Tätä et tullut ajatelleeksi!
Palatkaamme!" Spendius tarkasteli seiniä.

Hän tahtoi saada vaipan, ei sen vuoksi että hän olisi luottanut sen
voimaan (Spendius uskoi vain oraakeliin), vaan hän oli vakuutettu
siitä, että karthagolaiset nähdessään sen ryöstetyn kadottaisivat
kokonaan rohkeutensa. Löytääkseen jonkun aukon kiersivät he temppelin
taakse.

Terebinthi-pensaistojen suojassa näkyi erimuotoisia pieniä
rakennuksia. Siellä täällä kohosi kivinen phallus, ja suuret hirvet
kuljeksivat rauhallisina tallaten sorkka jaloillaan pudonneita käpyjä.

He palasivat takaisin ja kulkivat varpaillaan kahden pitkän
yhdensuuntaisen gallerian välitse. Pieniä kammioita oli niiden
sivussa. Tamburiinit ja symbaalit peittivät ylhäältä alas asti niiden
seedripuisia pylväitä. Ruohomatoilla makasi naisia kammioittensa
ulkopuolella. Aivan tiuhkuen voiteista tuoksuivat he yrteiltä ja
sammuneilta suitsutuksilta;-heidän ruumiinsa oli niin peitetty
tatueerauksilla, kaulaketjuilla, sormuksilla, cinoberilla ja
antimoniumilla, että, jollei heidän rintansa olisi noussut, olisi
luullut heitä maassa makaaviksi jumalankuviksi. Lotukset ympäröivät
lammikkoa, jossa ui samallaisia kaloja kuin Salammbon olivat olleet;
sitten perällä temppelin muuria vastaan nousi viinipuu, jonka
köynnökset olivat lasia ja tertut smaragdia; kalliiden kivien väike
loi valojuovia maalattujen pylväiden välissä nukkuvien kasvoille.


Matho oli tukehtua kuumassa ilmassa, joka cedripuisista suojista
lainehti. Kaikki nuo hedelmällisyyden vertauskuvat, nuo tuoksut,
nuo väikkeet ja nuo hengittävät olennot painostivat häntä. Tämän
salaperäisen loiston läpi haaveksi hän Salammbosta. Hän suli yhdeksi
jumalattaren kanssa. Ja Mathon rakkaus paisui yhä suuremmaksi kuten
suuret lotuskukat, jotka aukenevat syvien vesien pinnalla.

Spendius laski paljoko rahaa hän ennenaikaan olisi saanut myymällä
nuo naiset; ja hänen nopeat silmänsä punnitsivat ohimennen
kultakäätyjen painoa.

Temppeli oli tältä puolelta samoin kuin toiseltakin suljettu.
He palasivat ensimäisen salin takana olevaan käytävään. Sillä
aikaa kun Spendius etsi ja hapuili, oli Matho polvillaan portin
edessä, rukoillen Tanitia. Hän rukoili häntä estämään tätä
temppelinraiskausta. Hän koetti lepyttää häntä hellillä sanoilla,
kuten tehdään suuttuneelle ihmisolennolle.

Spendius huomasi portin päällä ahtaan aukon.

-- "Nouse!" sanoi hän Matholle, ja asetti hänet seisomaan aivan
suoraan ovea vastaan. Sitten laskien jalkansa hänen käsiinsä, toisen
hänen päänsä päälle pääsi hän aivan aukon kohdalle, kiipesi sisään ja
katosi. Sitten tunsi Matho olkapäälleen putoavan solmuköyden, saman,
jonka Spendius oli kietonut vyölleen ennenkuin lähtivät vesijohtoon;
ja kavuten sitä myöten hän saapui pian hämärään saliin.

Tällaiset sisään murtautumiset olivat aivan odottamattomia tapauksia.
Jo se, että vartioiminen oli niin huoletonta, osoitti, että sellaista
pidettiin aivan mahdottomana. Pelko suojeli paremmin kuin muurit
temppelin pyhättöä. Matho odotti, joka askeleella kuolevansa.

Valo hohti pimeässä; he lähestyivät sitä. Se oli lamppu, joka paloi
simpukassa erään kuvapatsaan jalustalla, jonka päässä oli kabirien
päähine. Timanttipyörylöitä oli pitkin sen pitkää sinistä viittaa
ja kantapäistä lähtevät ketjut, jotka katosivat lattialiuskojen
alle, kiinnittivät kuvan permantoon. Matho oli vähällä kirkaista.
Hän sopersi: -- "Ah! tuossa hän on: tuossa hän on!..." Spendius otti
lampun valaistakseen sillä.

-- "Kuinka jumalaton sinä olet!" mutisi Matho. Mutta hän seurasi
kuitenkin Spendiusta.

Huoneessa, johon he sitten saapuivat ei ollut muuta kuin musta
maalaus, joka kuvasi sekin naista. Sen jalat ulottuivat aivan seinän
ylirajaan. Ruumis täytti koko katon. Navasta riippui langan päässä
suuren suuri muna, ja kuva jatkui toiselle seinälle pää alaspäin
aivan lattialle asti, johon ulottuivat sen suipot sormet.

Päästäkseen pitemmälle vetivät he erään verhon syrjään; samassa
tuulen viima puhalsi lampun sammuksiin.

Silloin he eksyneinä harhailivat rakennuksen sokkeloissa. Äkkiä he
tunsivat jalkojensa alla jotain omituisen pehmeätä. Pieniä kipinöitä
säihkyi ja lenteli; he kulkivat kuten tulessa. Spendius tunnusteli
kädellään ja huomasi, että lattia oli huolellisesti peitetty
ilveksentaljoilla; sitten tuntui pitkä, pehmeä, kylmä, limainen
nuora kulkevan heidän jalkojensa välitse. Seinässä olevista kapeista
raoista tunkeutui heikkoja, valkoisia valosäteitä. He astuivat tässä
hämärässä eteenpäin. Vihdoin he näkivät suuren, mustan käärmeen. Se
syöksähti nopeasti ja katosi.

-- "Paetkaamme!" huusi Matho. "Se on hän! minä tunnen hänen
lähestyvän".

-- "Ei, ei!" vastasi Spendius, "temppeli on autio."

Samassa häikäisevä valo pakotti heidät luomaan silmänsä alas. Sitten
he näkivät ympärillään loputtoman määrän laihoja, läähättäviä,
kynsiään aukovia petoja, jotka toinen toisensa yläpuolella
salaperäisessä silmiä huimailevassa järjestyksessä muodostivat
kauhistuttavan kuvan. Kärmeillä oli jalat, härillä siivet,
ihmispäiset kalat söivät hedelmiä, kukat puhkesivat krokodiilien
kidasta, ja norsut kärsä pystyssä liitivät avaruudessa ylpeinä
kuin kotkat. Tavaton voima jännitti niiden puutteellisia tai
moninkertaisia jäseniä. Kieli suusta ulkona näyttivät ne tahtovan
purkaa sielunsa; ja kaikki nuo muodot ilmenivät täällä, ikäänkuin
kaiken alkusiemenen kokoova säiliö äkkiä olisi haljennut ja
tyhjentänyt kaiken sisältönsä salin seinille.

Kaksitoista sinistä kristallipalloa koristi tätä salia kehässä
tiikerin näköisten hirviöiden kannattamina. Niiden silmät ulkonivat
päästä kuin etanoilla, ja istuen lyhyiden reisiensä päällä kääntyivät
ne salin taustaan päin, jossa norsunluuistuimella oli ylhäinen
Rabbet, kaikkihedelmöivä, viimeiseksi löydetty jumaluusmuoto.

Simpukat, sulat, kukat ja linnut peittivät sen alaruumiin vatsaan
asti. Korvarenkaina oli sillä hopeasymbaalit, jotka helskyivät sen
poskia vastaan. Sen suuret tuijottavat silmät katsoivat tulijaan,
ja hohtava kivi, joka oli irstaan symboolin kehään kiinnitetty sen
otsaan, valaisi koko salin, heijastuen oven yläpuolella oleviin
punaisiin kupari peileihin.

Matho astui askeleen eteenpäin; permantopaasi antoi myöten hänen
jalkansa alla ja silloin pallot alkoivat pyöriä ja hirviöt karjua;
soitto kaikui, sävelikäs ja pauhaava kuin tähtien harmonia;
Tanitin myrskyävä sielu virtasi tulvien salin halki. Jumalatar oli
nousemaisillaan kookkaana kuin sali, avaten sylinsä. Äkkiä hirviöt
sulkivat kitansa, kristallipallot eivät enää pyörineet.

Sitten synkkä sävelvaihdos kaikuili hetken ilmassa ja vaikeni viimein.

-- "Ja verho?" sanoi Spendius.

Sitä ei näkynyt missään. Missä se oli? Miten sen löytäisi?
Olivatkohan papit sen kätkeneet? Mathon sydäntä vihlaisi ja hän tunsi
uskonsa horjuvan.

-- "Tännepäin!" kuiskasi Spendius. Vaisto opasti häntä. Hän veti
Mathon mukanaan Tanitin valtaistuimen taakse, jossa kyynärän levyinen
aukeama ulottui ylhäältä alas asti.

He tunkeutuivat pieneen aivan pyöreään saliin, niin korkeaan, että
se tuntui pylvään sisustalta. Keskellä oli suuri, musta, pallon
puolikkaan muotoinen, tamburiinin näköinen kivi; liekit paloivat
sen päällä; takana oli ebenpuinen kartio, jolla oli pää ja kaksi
käsivartta.

Mutta sen ympärillä olisi luullut tähtivälkkyvän pilven hohtavan;
kuvioita välähti sen syvistä laskoksista: Eschmunja Kabirit, muutamia
jo ennen nähtyjä hirviöitä, Babylonin pyhiä petoja, sitten toisia,
joita he eivät tunteneet. Tämä oli vaippana kuvan harteilla, ja oli
kulmistaan kiinnitetty niin, että se ulottui pitkin seinää samalla
sinisenä kuin yö, keltaisena kuin aamu, purppuraisena kuin aurinko,
laveana, läpikuultavana, säihkyvänä, kepeänä. Se oli jumalattaren
vaippa, pyhä Zaimph, jota ei kukaan saanut nähdä.

He kalpenivat molemmat.

-- "Ota se!" sanoi vihdoin Matho.

Spendius ei arkaillut; ja nojautuen jumalattaren kuvaan hän irroitti
verhon, joka valui maahan. Matho tarttui siihen; sitten pisti hän
päänsä sisään vaipan aukosta, verhosi sen ruumiinsa ympäri ja levitti
kätensä lähemmin tarkastaakseen sitä.

-- "Lähtekäämme!" sanoi Spendius.

Matho seisoi läähättäen paikallaan tuijottaen lattiaan.

Äkkiä hän huudahti:

-- "Mutta menisinkö hänen luokseen? Nyt en enää pelkää hänen
kauneuttaan. Mitä voisi hän minua vastaan? Olenhan minä nyt ihmistä
suurempi. Minä voisin astua läpi liekin, kulkea vetten päällä! Pyhä
into saa minussa vallan! Salammbo! Salammbo! minä olen herrasi!"

Hänen äänensä jyrisi. Hän oli Spendiuksen mielestä nyt pitempi ja
kuten kirkastunut.

Kuului askelten kopinaa, ovi aukeni ja mies astui sisään, pappi,
suippo lakki päässään ja silmät selällään. Ennenkuin hän oli
ennättänyt tehdä liikettäkään, oli Spendius jo hyökännyt hänen
kimppuunsa ja kietoen hänet syliinsä painanut molemmat tikarit
syvälle hänen kylkiinsä. Pää jysähti kivilattiaa vastaan.

He jäivät yhtä liikkumattomina kuin ruumis muutamaksi
silmänräpäykseksi kuuntelemaan. Ei kuulunut muuta kuin raolle jääneen
oven kautta tulevan tuulen kohina.

Ovi vei kapeaan käytävään. Spendius riensi sinne, Matho seurasi
häntä, ja melkein heti saapuivat he kolmannen esikartanon
sivupylväistöjen väliseen pihaan, joissa oli papittarien asunnot.

Kammioiden takana mahtoi olla joku lyhempi tie ulos. He riensivät
sinne.

Kyyryllään suihkulähteen altaan ääressä huuhteli Spendius veriset
kätensä. Naiset nukkuivat. Smaragdiköynnös kimalteli. Ja he lähtivät
jälleen liikkeelle.

Mutta joku puiden suojassa juoksi heidän jälessään; ja Matho
tunsi kantaessaan viittaa, miten useasti takaa hiljaa nyäistiin
häntä. Se oli suuri babiaani, yksi niistä jotka oleskelivat
vapaina jumalattaren temppelialueella. Ikäänkuin ymmärtäen ryöstön
tapahtuneen takertui se vaippaan. Mutta he eivät rohjenneet sitä
kurittaa peläten sen alkavan kirkua; äkkiä sen viha lauhtui ja
se kulki heidän rinnallaan aivan heidän vieressään, heiluttaen
ruumistaan pitkien käsivarsiensa riippuessa alas. Aitauksen luona se
sitten yhdellä hyppäyksellä kiisi erääseen palmuun.

Päästyään viimeisestä esikartanosta he suuntasivat kulkunsa
Hamilkarin palatsiin, sillä Spendius tajusi, että turhaa oli
koettaakaan saada Mathoa luopumaan aikeestaan.

He kulkivat nahkurien katua, Muthumbalin torin yli, vihannesturun ja
Cynasynin kadunristeyksen kautta. Erään seinän kulmauksessa peräytyi
mies säikähtäen sitä säkenöivää esinettä, joka kulki keskellä hämärää.


-- "Kätke zaimph!" sanoi Spendius.

Muitakin ihmisiä osui heidän tielleen, mutta ne eivät heitä
huomanneet.

Viimein he tunsivat Megaran asumukset.

Majakka, joka oli rakennettu sen taakse äärimmäiselle
kallionkielekkeelle, loi taivaalle punaisen kirkkaan hohteen ja
palatsin ja sen toistensa yläpuolella olevat penkereet loivat
puutarhaan kuten jättiläiskokoisen pyramiidin varjon. He tunkeutuivat
rintamarjapensaikon läpi raivaten tikareilla itselleen tietä.

Kaikkialla näkyi jälkiä palkkasoturien pidoista. Puistot olivat
raiskatut, puistopurot kuivuneet, orjatarhan portit auki. Ei ketään
näkynyt kyökkien tai aittojen lähistöllä. He kummastelivat tätä
hiljaisuutta, jonka vain toisinaan keskeytti norsujen kova hengähdys,
kun ne liikehtivät tarhassaan tai majakkatulen rätinä siinä kun
leimusi aloepuita.

Matho yhtäkaikki kysyi:

-- "Missä hän on? minä tahdon hänet nähdä! Vie minut hänen luokseen!"

-- "Se on uhkarohkeata!" sanoi Spendius. "Hän kirkaisee, hänen
orjansa juoksevat apuun, ja väkevyydestäsi huolimatta täytyy sinun
kuolla!"

Siten puhellen he saapuivat galeeriportaiden juurelle. Matho nosti
päänsä ylös ja oli näkevinään aivan ylhäällä säteilevää, vienoa
valoa. Spendius aikoi pidättää häntä. Matho riensi portaita ylös.

Hänen ollessaan jälleen samoilla paikoilla, joilla hän jo kerran
ennen näki Salammbon, välillä olleet päivät haihtuivat hänen
mielestään. Äsken vasta Salammbo lauloi pöytien keskellä; hän oli
kadonnut, ja sen jälkeen Matho taukoamatta nousi näitä portaita
ylös. Taivas hänen päänsä päällä hohti punaiselta; meri täytti
taivaanrannan; joka askeleella yhä suurempi äärettömyys ympäröi
häntä, ja hän jatkoi kulkuaan yhtä helposti kuin unta nähdessä
noustaan.

Vaipan kahina portaan kiviä vastaan muistutti hänelle hänen uutta
mahtiaan; mutta toiveittensa huumaamana ei hän enää tietänyt mitä
hänen tuli tehdä; ja tämä epävarmuus herätti hänessä arkuuden.

Silloin tällöin hän painoi kasvonsa suljettujen huoneiden
neliskulmaisia ikkuna-aukkoja vastaan, ja oli näkevinään useimmissa
nukkuvia olentoja. Viimeinen, alaltaan pienin kerros, muodosti kuten
kuution penkereen päälle. Matho kulki sen ympäri hitaasti.

Maidonkarvainen valo hohti talkkikivisistä levyistä, joilla seinässä
olevat pienet aukot olivat täytetyt; ja säännöllisesti järjestettyjä
kun olivat, muistuttivat ne pimeässä kaunista helminauhaa. Hän tunsi
punaisen mustan ristin jakaman oven. Hänen sydämensä alkoi kiivaammin
sykkiä. Hänen mielensä teki paeta. Hän painoi porttia; se aukeni.

Galeerinmuotoinen riippu-lamppu paloi huoneen perällä; ja kolme
pientä liekkiä, jotka nousivat sen hopeisesta keulasta, valaisi
värähdellen korkeita seinälaudoituksia, joille punaiselle pohjalle
oli maalattu mustia nauhakuoseja. Katto oli pienistä palkeista
laadittu ja keskellä kultausta oli ametisteja ja topaaseja jokaisessa
palkkien ristimyksessä. Huoneen molemmista sivuseinistä lähti hyvin
matala valkoisista hihnoista punottu vuode. Sen yläpuolella oli
seinään laadittu simpukan kuoren muotoisia syvennyksiä, joista
riippui maahan asti ulottuvia verhoja.

Onyx-reuna ympäröi soikeata allasta; käärmeennahkaiset hienot
jalkineet olivat jääneet sen reunalle alabasterisen vesikannun
viereen. Etäämpänä näkyivät märän jalan jäljet. Suloiset tuoksut
täyttivät huoneet.

Matho astui liuskoille, jotka olivat koristetut kullalla,
simpukankuorella ja lasilla; ja vaikka lattia oli kiiltävän liukas,
oli hän tuntevinaan jalkansa painuvan siihen kuten hiekkaan.

Hän oli huomannut hopeisen lampun takana sinisen neliskulmaisen
suojustimen, jota neljä kattoon nousevaa nuoraa kannatti, ja hän
lähestyi, kumarassa, suu auki. Mustiin korallivarsiin kiinnitettyjä
flamingonsiipiä oli purppuratyynyjen ja kilpikonnanluisten kampojen,
seedriarkkujen, norsunluisten lastojen joukossa. Antiloopin sarviin
oli pujotettu sormuksia ja rannerenkaita; ja saviruukut, jotka
muurien aukoissa olivat kaisla jalustalla, viilenivät yötuulessa.
Useamman kerran hänen jalkansa kompastui, sillä salin permanto kohosi
asteettain ja muodosti sinne kuten jakson eri huoneita. Perällä
hopeakaide ympäröi mattoa, jolle oli maalattu kukkia. Vihdoin hän
saapui riippuvan vuoteen lähelle, ebenpuisen rahin viereen, jonka
avulla noustiin sinne.

Mutta valo rajoittui siihen; ja varjosta, kuten suuren verhon takaa,
ei näkynyt muuta kuin punaisen patjan kulma ja pieni alaston jalka.
Silloin Matho hyvin varovaisesti veti lampun lähemmäksi.

Salammbo nukkui toinen käsi posken alla ja toinen suorana. Hätien
kiharansa aaltoilivat niin runsaina, hänen ympärillään, että hän
näytti nukkuvan mustilla höyhenillä, ja avara valkoinen mekko valui
pehmeille laskoksille jalkoihin asti, seuraten vartalon muotoja.
Silmät hieman näkyivät puoliksi ummistuneiden silmäluomien alta.
Pystysuoraan laskeutuvat verhot ympäröivät hänet sinervään ilmaan ja
hänen hengityksensä, joka sai hihnat väräjämään, näytti liehuttavan
häntä ilmassa. Suuri moskiitti surisi ilmassa.

Matho seisoi liikkumattomana pidellen ojennetussa kädessään
valogaleeria; mutta moskiittisuojus leimahti tuleen, katosi, ja
Salammbo heräsi.

Tuli oli itsestään sammunut. Hän ei sanonut sanaakaan.

Lamppu loi seinille suuria leiskahtelevia valoisia väreitä.

-- "Mitä se on?", kysyi hän.

Matho vastasi:

-- "Se on jumalattaren vaippa!"

-- "Jumalattaren vaippa!" huudahti Salammbo. Ja nojautuen molempiin
käsiinsä hän kumartui kovasti vavisten vuoteesta ulospäin. Matho
jatkoi:

-- "Minä noudin sen sinua varten temppelin pyhätöstä! Katso!" Zaimph
kimalteli valosäteinä.

-- "Muistatko?" sanoi Matho. "Öisin ilmestyit sinä unissani; mutta
minä en ymmärtänyt mykkien silmiesi käskyä!" Salammbo laski toisen
jalkansa ebenpuiselle rahille. "Jos minä olisin ymmärtänyt, niin
olisin rientäen saapunut; olisin jättänyt armeijani; en olisi
lähtenyt Karthagosta. Sinua totellakseni laskeutuisin Hardumetumin
rotkojen kautta varjojen maahan!... Anna anteeksi! tuntui aivan
kuin vuoret olisivat painaneet päiviäni ja kuitenkin salainen voima
veti minua puoleesi! Minä koetin pyrkiä luoksesi! Olisinko koskaan
rohjennut sitä tehdä ilman jumalia!... Lähtekäämme, seuraa minua!
niin, jollet tahdo, niin minä jään. Vähät minä kaikesta... Upota
sieluni henkäisyysi! Särkykööt huuleni suudellessaan käsiäsi!"

-- "Anna minun katsoa!" sanoi Salammbo. "Lähempää! lähempää!"

Aamu koitti, ja viininhohtava valo täytti seinän talkkiliuskat.
Salammbo puolipyörtyneenä nojautui vuoteen tyynyihin.

-- "Minä rakastan sinua!" huudahti Matho.

Salammbo sopersi: -- "Anna se tänne!" Ja he lähestyivät toisiaan.

Salammbo lähestyi yhä enemmän, puettuna laahaavaan valkoiseen pukuun,
suuret silmät tuijottaen viittaan. Matho katseli häntä, hänen päänsä
loistava kauneus aivan lumosi hänet, hän ojensi zaimphin Salammbota
kohden ja aikoi kietomalla hänet siihen sulkea hänet syliinsä.
Salammbo levitti käsivartensa. Äkkiä Salammbo seisahtui ja molemmat
katsoivat syvään toisiinsa.

Tajuamatta mitä Matho tahtoi, joutui Salammbo kauhun valtaan. Hänen
silmäkulmansa kohosivat ylös, huulensa aukenivat; hän vapisi. Sitten
löi hän kuparimaljaan, joka riippui punaisen patjan kulmasta ja huusi:

-- "Avuksi! avuksi! Väisty, temppelin häväisijä! jumalaton! kirottu!
Tänne Taanak, Krum, Ewa, Micipsa, Shaul!"

Ja Spendiuksen kauhistuneet kasvot näkyivät seinän aukosta
savikannujen välistä, hän huusi:

-- "Pakene! jo tullaan!"

Suuri melu kuului ihmisten rientäessä portaita ylös, ja ihmisaalto,
naisia, palvelijoita, orjia, syöksyi huoneeseen käsissään peitsiä,
nuijia, miekkoja, tikareja. He aivan kuin jähmettyivät suuttumuksesta
nähdessään miehen; orjattaret päästivät hautajaiskiljahduksia ja
eunukit kalpenivat mustan ihonsa alla.

Matho seisoi hopeisen aitauksen takana. Zaimph harteillaan hän oli
aivan kuin tähtien jumala, jolla oli koko taivaankansi ympärillään.
Orjat aikoivat syöksyä hänen kimppuunsa. Salammbo esti heitä.

-- "Elkää koskeko! Se on jumalattaren vaippa!"

Hän oli peräytynyt erääseen nurkkaan, mutta astui askeleen Mathoa
kohden ja ojentaen paljaan kätensä huusi:

-- "Ollos kirottu sinä, joka Tanitilta olet ryöstänyt! Viha, kosto,
tihokuolema ja kidutus ylitsesi! Gurzil, taistelujen jumala, sinut
raadelkoon! Matisman, kuolleiden jumala, sinut tukehuttakoon! ja Hän,
-- jonka nimeä ei saa mainita -- sinut polttakoon!"

Matho kiljahti aivan kuin miekanpistoksen saadessaan. Salammbo huusi
useaan kertaan: -- "Mene! mene!"

Palvelijain joukko väistyi, ja Matho, pää kumarassa, kulki hitaasti
heidän välitseen; mutta ovella hän pysähtyi, sillä zaimphin reuna oli
tarttunut permantoliuskoja koristavaan kultatähteen. Hän kiskaisi sen
olkapäitään kohottaen irti ja astui portaita alas.

Spendius oli hypännyt penkereeltä penkereelle, yli pensasaitojen ja
purojen ja paennut puutarhasta. Hän saapui majakan juurelle. Tällä
kohdin oli muuri autio, niin mahdotonta oli alhaalta nousta sille.
Hän meni aivan sen reunalle, laskeutui selälleen, ja jalat edellä
liukui rinnettä myöten alas; sitten hän ui Hautojen-niemeen asti,
kiersi merivesilaguunin kautta ja palasi illalla barbarien leiriin.

Aurinko oli noussut; ja kuten poistuva leijona astui Matho tietä alas
luoden pelottavia katseita ympärilleen.

Epämääräinen melu osui hänen korviinsa. Se oli lähtenyt palatsista
ja alkoi uudestaan etäältä Akropoliin puolelta. Toiset sanoivat
että Molokin temppelistä oli varastettu tasavallan aarteet; toiset
puhuivat surmatusta papista. Sitäpaitsi uskottiin barbarien
tunkeutuneen kaupunkiin.

Matho, joka ei tietänyt, miten hän pääsisi muurien sisältä pois,
kulki suoraan eteenpäin. Kansa näki hänet ja suuri hälinä syntyi.
Kaikki ymmärsivät, mitä oli tapahtunut; se synnytti kauhistusta ja
sitten aivan suunnatonta vihaa.

Mappalioiden perältä, Akropoliin ylängöltä, katakombien luota, lahden
puolelta, kaikkialta riensi kansaa. Ylimykset tulivat palatseistaan,
kauppiaat puodeistaan; vaimot jättivät lapsensa; tartuttiin
miekkoihin, kirveisiin, keppeihin, mutta sama seikka, joka oli
estänyt Salammbota, pidätti heitäkin. Miten voisivat he ottaa vaipan
takaisin? Sen paljas näkeminenkin oli jo rikos; se oli jumalien
olemusta ja sen kosketus tuotti kuoleman.

Temppelien pylväistöissä vääntelivät papit epätoivoissaan käsiään.
Legionan soturit ratsastivat sinne tänne; väkeä nousi talojen
katoille, penkereille, jumalankuvien olkapäille ja laivojen
mastoihin. Matho astui yhä eteenpäin ja joka askeleella kasvoi raivo
ja sen ohella kauhu. Kadut tyhjentyivät hänen lähestyessään, ja tuo
pakeneva ihmisvirta lainehti takaisin joka puolelta muurien harjalle
asti. Häh näki kaikkialla silmien tuijottavan häneen kuin nielläkseen
hänet, hampaat kalisivat, nyrkit uhkasivat ja Salammbon kiroukset
kaikuivat moninkertaisina.

Äkkiä pitkä nuoli livahti, sitten toinen, ja kiviä sinkoili; mutta ne
lensivät (sillä kaikki pelkäsivät osuvansa zaimphiin) hänen päänsä
yli. Sitäpaitsi käytti hän viittaa kilpenään, nosti sen oikealle,
vasemmalle, eteensä ja taaksensa; eikä kansa löytänyt mitään
surmaamiskeinoa. Hän kulki yhä nopeampaan avonaisia katuja pitkin. Ne
oli suljettu köysillä, kärryillä; ansoilla; joka kerta, kääntyi hän
takaisin. Vihdoin joutui hän Khamonin torille, jossa balearit olivat
saaneet surmansa; Matho pysähtyi kalveten kuin kuoleva. Hän oli nyt
turmion oma; kansa taputti käsiään.

Hän juoksi suurelle suljetulle portille. Se oli hyvin korkea,
kokonaan lammesta tehty, rautanauloilla, ja pronssilevyillä
päällystetty. Matho heittäytyi sitä vastaan. Kansa hyppeli ilosta
nähdessään hänen voimattoman raivonsa; sitten otti hän jalkineensa
sylki niihin ja löi liikkumattomiin levyihin. Koko kaupunki kiljaisi.
Kaikki unohtivat vaipan ja syöksyivät surmaamaan hänet. Matho katseli
suurin harhailevin silmin kansaa. Ohimosuonet sykkivät huimaavasti;
hän tunsi ruumiissaan juopuneen lamautumisen. Äkkiä hän huomasi
pitkät ketjut, joilla portin telkeet pantiin liikkeelle. Yhdellä
hyppäyksellä, takertui hän niihin, jännitti käsivarsiaan, ponnisti
polvillaan; ja vihdoin suuret portin puoliskot aukenivat.

Päästyään ulos hän irroitti kaulastaan suuren zaimphin ja nosti sen
päänsä yli mahdollisimman korkealle. Kangas, jota mereltä tuleva
tuuli liehutti, kimalteli väreineen, jalokivineen ja jumalankuvineen.
Matho kantoi sitä siten, astui kentän yli sotilaiden telttojen luo,
ja kansa kaupungin muureilla näki Karthagon onnen poistuvan.



VI.

HANNO.


-- "Minun olisi pitänyt ryöstää hänet mukaani!" sanoi hän illalla
Spendiukselle. "Olisi pitänyt tarttua häneen, viedä hänet kodistaan
pois! Ei kukaan olisi uskaltanut vastustaa minua!"

Spendius ei kuunnellut häntä. Mielihyvissään hän loikoi selällään,
vieressään suuri hunajavedellä täytetty ruukku, jonne hän tuon
tuostakin pisti koko päänsä juodakseen runsaammin.

Matho jatkoi:

-- "Mitä nyt teen?... Miten palaan Karthagoon?"

-- "En minä tiedä," sanoi Spendius.

Tämä väliäpitämättömyys sai hänet aivan raivostumaan; hän huudahti:

-- "Koko syy on sinun! Sinä viet minua eteenpäin, sitten hylkäät,
pelkuri kun olet! Miksi siis tottelisin sinua? Luuletko olevasi
valtiaani? Sinä porttojen kauppias, orja, orjanpoika!" Hän puri
hampaitaan ja nosti suuren kätensä lyödäkseen Spendiusta.

Kreikkalainen ei vastannut. Savinen lamppu paloi heikosti teltan
pylvästä vastaan, josta zaimph säteili pylvääseen ripustettujen
aseiden keskellä.

Äkkiä Matho sitoi kothurnit jalkaansa, pani pronssilevyisen
sotisopansa soljet kiinni, otti kypärinsä.

-- "Minne menet?" kysyi Spendius.

-- "Minä palaan sinne! Päästä minut! Minä tuon hänet mukanani!
Ja jos kaupunkilaiset astuvat tielleni, niin muserran heitä kuin
kyykäärmeitä! Minä tapan hänet, Spendius!" Hän jatkoi: "Niin! Minä
surmaan hänet! saat nähdä, minä surmaan hänet!"

Mutta Spendius, joka kuulosteli, sieppasi äkkiä zaimphin -- heitti
sen nurkkaan ja kasasi sen päälle taljoja. Kuului puhetta, välkkyi
soihtuja, ja Narr' Havas astui sisään noin kahdenkymmenen miehen
seurassa.

Heillä oli valkoiset villavaipat, pitkät tikarit, nahka-kaulavaruket,
puiset korvakellukat, hyenan nahasta tehdyt jalkineet; ja
seisahtuessaan oven suuhun he nojasivat peitsiinsä kuten lepäävät
paimenet. Narr' Havas oli kaunein kaikista; helmillä koristetut
hihnat kietoutuivat hänen hentojen käsivarsiensa ympärille;
kultarenkaasta, joka sitoi päähän avaraa vaippaa, riippui
kameelikurjen sulka, joka ulottui hänen olalleen; ainainen hymy
leikki hänen huulillaan; hänen katseensa näyttivät teräviltä kuin
nuolet ja hänen koko olennossaan ilmeni jotain vainuavaa ja notkeata.

Hän selitti tulleensa liittyäkseen palkkasotureihin, sillä tasavalta
oli jo kauvan uhannut hänen kuningaskuntaansa. Sen vuoksi avusti hän
omaksi edukseen palkkasotureja, ja voisi heille olla hyödyllinenkin.

-- "Minä hankin teille norsuja (metsäni ovat niitä täynnä), viiniä,
öljyä, jyviä, taatelia, pikeä ja rikkiä piirityksiä varten,
kaksikymmentätuhatta sotilasta ja kymmenen tuhatta hevosta. Minä
käännyn sinun puoleesi, Matho, siksi, että zaimphin valtaaminen
on tehnyt sinut ensimäiseksi armeijassa". Hän lisäsi: "Olemmehan
sitäpaitsi vanhoja ystäviä."

Mutta Matho loi katseensa Spendiukseen, joka kuunteli istuen lampaan
vuodilla, koko ajan päällään nyökäten hyväksymiset! merkiksi.
Narr' Havas puhui. Hän vetosi jumaliin, hän kirosi Karthagoa.
Sadatellessaan taittoi hän heittokeihään. Kaikki hänen miehensä
päästivät yhtaikaa suuren karjunnan, ja Matho tämän vihan lumoamana,
huudahti suostuvansa liittoon hänen kanssaan.

Silloin tuotiin valkoinen härkä ja musta lammas, päivän tunnusmerkki
ja yön tunnusmerkki. Erään kuopan ääressä puhkaistiin niiltä kurkut.
Kun kuoppa oli verta täynnä pistivät he käsivartensa siihen. Sitten
Narr' Havas laski kätensä Mathon povelle, ja Matho kätensä Narr'
Havaksen povelle. He painoivat tämän merkin telttojensa kankaasen.
Sen tehtyään he viettivät yön syömingeissä, ja loput lihasta, nahka,
luut, sarvet ja sorkat poltettiin.

Suunnaton riemuhuuto oli ottanut Mathon vastaan hänen palatessaan
jumalattaren hunnun kanssa leiriin; nekin, jotka eivät olleet
kananealaisten uskontoa, tunsivat epämääräisen innostuksensa
vallassa jumaluusvoiman tulleen odottamatta heidän luokseen. Kukaan
ei ajatellutkaan anastaa itselleen zaimphia; se salaperäinen tapa,
jolla hän oli saanut sen haltuunsa oli barbarien mielestä kylliksi
riittävä todistus siitä, että hän oli sen laillinen omistaja. Siten
ajattelivat afrikalaista rotua olevat sotilaat. Toiset, joiden viha
ei ollut niin vanha kuin heidän, eivät tienneet mitä päättää. Jos
heillä olisi ollut laivoja, he olisivat viipymättä lähteneet pois.

Spendius, Narr' Havas ja Matho lähettivät sanansaattajia kaikkien
punilaisella alueella asuvien heimojen luo.

Karthago näännytti näitä kansoja. Se vaati niiltä suunnattomia
veroja; ja kalpa, piilu tai risti rankaisi niitä, jotka hidastelivat
taikkapa vaan mutisivatkin vastaan. Heidän täytyi viljellä sitä,
mikä tasavallalle sopi, hankkia sitä, mitä se vaati; kellään ei
ollut oikeutta omistaa asetta; jos joku kylä nousi kapinaan,
myytiin sen asukkaat orjiksi, vallanpitäjiä arvosteltiin kuin
viinikuurnia, sen mukaan kuinka paljon he saivat puserrettua.
Karthagon välittömän vallan alaisten seutujen takana asustivat
liittolaiset, jotka maksoivat vain keskinkertaista veroa;
liittolaisten takana kuljeskelivat paimenkansat, jotka voi yllyttää
heidän kimppuunsa. Tätä järjestelmää noudattaen saatiin runsaasti
viljaa, hevossiitoslaitoksia hoidettiin huolella, ja viinitarhat
olivat verrattomia. Vanha Cato, joka oli mestari teettämään työtä
ja käyttämään siihen orjia, yhdeksänkymmentä kaksi vuotta myöhemmin
aivan hämmästyi ne nähdessään, ja ne surmahuudot, jotka hän
taukoamatta Roomassa lausui, olivat vain ahneen kateuden aiheuttamia
huudahduksia.

Viimeisen sodan aikana olivat kiristykset kasvaneet
kaksinkertaisiksi, jonka vuoksi melkein kaikki Libyan kaupungit
olivat antautuneet Regulukselle. Rangaistukseksi vaadittiin heiltä
tuhannen talenttia, kaksikymmentätuhatta härkää, kolmesataa säkkiä
kultahietaa, runsaat määrät viljaa etukäteen, ja heimojen päämiehet
naulittiin ristiin tai heitettiin leijonien ruuaksi.

Tunis varsinkin kirosi Karthagoa! Ollen vanhempi kuin pääkaupunki ei
se voinut antaa sille sen suuruutta anteeksi; se oli aivan Karthagon
muureja vastapäätä, soiden keskellä, veden varrella, katsellen
sitä kuten myrkyllinen peto. Maanpakoon ajamiset, surmaamiset ja
kulkutaudit eivät sitä heikontaneet. Se oli kannattanut Arkagathosta,
Agathokleen poikaa. Saastaisten ruokien-syöjät saivat sieltä heti
aseita.

Sanansaattajat eivät vielä olleet päässeetkään matkalleen, kun
yleinen riemu puhkesi maakunnissa. Odottamatta sen enempää
kuristettiin talojen hoitajat ja tasavallan virkailijat
kylpyammeisiin; rotkoista noudettiin esiin piilossa olleita
aseita; auranterästä taottiin miekkoja; lapset talojen ovilla
teroittivat peitsiä, ja naiset uhrasivat kaulanauhansa,
sormuksensa, korvarenkaansa, kaikki, mikä vain voi auttaa Karthagon
kukistamiseksi. Jokainen tahtoi avittaa sitä. Kyliin kasaantui
heittokeihäskimppuja kuin maissilyhteitä. Lähetettiin karjaa ja
rahaa. Matho maksoi nopeasti palkkasotureille maksamatta jääneen
osan heidän palkasta, ja tämä Spendiuksen ajatus aiheutti sen, että
hänestä tuli ylin johtaja, barbarien shalishim.

Samaan aikaan tulvi apujoukkoja leiriin. Ensin saapui alkurodun
maan väkeä, sitten maalaisorjat. Neekerien karavaanit pysäytettiin,
heidät varustettiin aseilla, ja Karthagoon aikoneet kauppiaat jäivät
varmemman tulon toiveessa barbarien seuraan. Taukoamatta tuli
lukuisia laumoja. Akropoliin kukkulalta näki, miten armeija kasvoi.

Vesijohdon tasalaelle oli legionan sotureja asetettu vartijoiksi; ja
heidän vieressään oli aina tuon tuostakin kuparikattiloita, joissa
maapihkaa kiehui. Alhaalla tasangolla suuri kansanjoukko puuhaili ja
melusi. He olivat epävarmoja, tunsivat sitä ahdistusta, jonka muurien
kohtaaminen aina synnyttää barbareissa.

Utica ja Hippo-Zarytus kieltäytyivät liittymästä heihin. Ne olivat
foinikialaisia siirtokuntia, kuten Karthagokin, ja niillä oli oma
hallintonsa, ja joka kerta kun Karthago teki sopimuksiaan, ne
panettivat niihin eri pykäliä, joissa heidän itsenäiset oikeutensa
tunnustettiin. Ne kunnioittivat tuota voimakkaampaa sisartaan, joka
heitä suojasi, eivätkä uskoneet, että barbarilauma voisi sen voittaa;
päinvastoin ne uskoivat barbarien joutuvan täydellisen tuhon omiksi.
Ne tahtoivat pysyä puolueettomina ja elää rauhassa.

Niiden asema teki se välttämättömiksi. Utica Karthagolle joka
sijaitsi lahdelman pohjassa oli sopiva satamaksi, jos ulkoapäin
tuotetaan Karthagoon apua. Jos Utica yksinään valloitettaisiin,
niin Hippo-Zarytus, joka oli kuuden tunnin matkan päässä siitä
meren rannalla, astuisi sijaan, ja kun pääkaupungilla oli sellaiset
apulaiset, niin sitä ei voitaisi valloittaa.

Spendius tahtoi heti ryhtyä piiritykseen, Narr' Havas vastusti sitä;
ensiksi oli hyökättävä rajoille. Se oli sotavanhusten ja Mathonkin
oma mielipide, ja päätettiin että Spendius tekisi hyökkäyksen Uticaa
ja Matho Hippo-Zarytusta vastaan; kolmas armeijan osasto, joka
asettuisi Tuniksen puolelle, pitäisi Karthagon tasankoa vallassaan;
Autharitos otti sen toimekseen. Narr' Havaksen taas tuli palata
kuningaskuntaansa noutaakseen sieltä norsuja ja ratsuväellään vallata
kaikki tiet.

Naiset huusivat kovasti tätä päätöstä vastaan; he himoitsivat
punilaisten naisten koruja. Libyalaisetkin panivat vastaan. Heidäthän
oli kutsuttu sotimaan Karthagoa vastaan, ja nyt lähdettiinkin pois!
Palkkasoturit olivat melkein ainoat, jotka lähtivät. Matho johti
maanmiehiään sekä iberialaisia, lusitanialaisia, lännen kansoja
ja saarikansoja, ja kaikki kreikkaa puhuvat olivat pyytäneet
johtajakseen Spendiusta hänen älykkäisyytensä vuoksi.

Hämmästys oli suuri kun nähtiin armeijan yhtäkkiä lähtevän
liikkeelle; sitten se kulki Ariadnen vuoriston juuria myöten Uticaan
johtavaa tietä meren puolella. Yksi osasto jäi Tuniksen eteen, loput
katosivat ja tulivat näkyviin lahdelman toisella puolella metsän
laidassa ja painaltivat sinne.

Heitä oli noin kahdeksankymmentä tuhatta miestä. Molemmat
tyrolaiset kaupungit eivät varmaankaan voi tehdä vastarintaa;
palkkasoturit palaavat siis piankin Karthagon luo. Sitä piiritti
jo suurehko armeija, joka oli asettunut kannaksen juureen, ja pian
täytyisi Karthagon nääntyä nälkään, sillä eihän se voinut elää
maakuntien avutta; kaupungin asukkaat eivät näet maksaneet kuten
Roomassa veroa. Karthagossa ei osattu valtioviisaasti menetellä.
Alituisen voitonhimonsa tähden sillä ei ollut sitä viisautta,
jonka korkeammalle tähtäävä tarkoitus synnyttää. Libyan hietikolle
ankkuroituneena galeerina säilytti se asemansa työn kautta. Eri
kansat kuten hyökylaineet karjuivat sen ympärillä ja pieninkin myrsky
järkähytti tätä suurta koneistoa.

Rahasto oli ehtynyt roomalaissotien vaikutuksesta ja paljon oli
tuhlattu ja hukattu hieroessa sovintoa barbarien kanssa. Nyt
tarvittiin sotilaita, eikä ainoakaan hallitus luottanut tasavaltaan!
Ptolemaeus oli aivan äskettäin kieltänyt siltä kaksi tuhatta
talenttia. Sitäpaitsi herpaisi vaipan ryöstö heidän rohkeuttaan.
Spendius oli arvannut oikein.

Mutta tämä kansa, joka tunsi kaikkien heitä vihaavan, painoi lujasti
povelleen kultansa ja jumalansa, ja sen oma hallitusmuoto ylläpiti
sen isänmaanrakkautta.

Ensiksi riippui valta kaikista ilman että kukaan oli kyllin
voimakas siepatakseen sen itselleen. Yksityisiä velkoja pidettiin
yleisinä velkoina, kananeanrotuisilla miehillä oli kaupankäynti
etuoikeutenaan; monistamalla merirosvouksen kautta hankitut tulot
koronkiskomisella, nylkien maasta, orjista ja köyhiltä kaiken,
minkä mahdollisesti voi saada, saattoi joskus päästä rikkaaksikin.
Ja rikkauden avulla vain pääsi ylempiin virkoihin; ja vaikka valta
ja kulta kokoontuivat alati samoihin perheisiin, niin suvaittiin
harvainvaltaa, koska jokainen toivoi pääsevänsä siitä osalliseksi.

Kauppiaiden yhdistykset, joissa lakeja valmistettiin, valitsivat
tasavallan raha-asian tarkastajat, jotka virastaan luopuessaan
nimittivät Vanhimpien Neuvoston sata jäsentä, jotka vuorostaan
olivat riippuvaisia Suuresta Kokouksesta, kaikkien rikkaiden
yleisestä yhtymästä. Mitä molempiin suffeeteihin tulee, noihin
kuninkaan jätteisiin, joilla oli pienempi valta kuin konsuleilla,
niin valittiin ne samana päivänä kahdesta eri perheestä. Heidät
eroitettiin kaikellaisten vihamielisyyksien kautta toisistaan, jotta
heikontaisivat molemmin puolin toisiaan. He eivät saaneet päättää
sodasta; ja, kun he olivat kärsineet tappion, antoi Suuri Neuvosto
naulita heidät ristiin.

Täten Karthagon voiman lähtökohtana olivat Syssitit, se on suuri
Malquan keskellä oleva piha, paikka, johon tarinan mukaan ensimäinen
foinikialaisten merimiesten pursi oli laskenut maihin; meri oli
näet sitten aikojen kuluessa vetäytynyt yhä loitommalle. Se oli
muodostettu pienistä rakennuksista, jotka olivat muinaisaikaiseen
tyyliin laaditut palmun rungoista kivisillä nurkkauksilla ja olivat
erillään toisistaan, jotta eri kauppaliitot voisivat kokoontua
erikseen. Rikkaat siellä päivän kuluessa kokoontuivat ryhmiin
keskustellakseen omista ja tasavallan eduista, pippurin hankkimisesta
Rooman hävittämiseen asti. Kolme kertaa kuussa kannattivat he
vuoteensa korkealle penkereelle, joka kulki pitkin pihaton muurin
reunaa; ja alhaalta näki heidän aterioivan ylhäällä ilman kothurneja
ja viittaa, heidän käsiensä timanttien välkkyessä kun he ottivat
lihoja ja suurien korvarenkaiden riippuessa juomakannujen välissä, --
kaikki voimakkaina ja lihavina, puolialastomina, onnellisina, nauraen
ja syöden taivasalla kuten suuret haikalat, jotka leikkivät meressä.

Mutta tällä hetkellä eivät he voineet levottomuuttaan salata, siksi
kalpeita he olivat; kansa odotteli heitä porteilla ja saattoi heitä
heidän palatseihinsa asti kuullakseen jotain tietoja. Kuten ruton
raivotessa olivat kaikki talot suljettuja; kadut täyttyivät ja --
taas tyhjenivät yhtäkkiä; noustiin Akropoliille, juostiin porteille,
joka yö oli Suuri Neuvosto koolla. Vihdoin kutsuttiin kansa kokoon
Khamonin torille ja päätettiin turvautua Hannoon, Hecatompyluksen
taistelun voittajaan.

Hän oli jumalaapelkääväinen, viekas, säälimätön kaikille
afrikalaisille, oikea karthagolainen. Hänen tulonsa vetivät vertoja
Barkas-suvun tuloille. Ei kellään ollut sellaista kokemusta
valtakunnan johdossa.

Hän määräsi, että kaikki sotakuntoiset kansalaiset olivat sotaväkeen
kirjoitettavat, hän sijoitti heittokoneita torneihin, hän vaati
suunnattoman suuria asevarastoja, jopa hän määräsi rakennettavaksi
neljätoista galeeriakin, joita ei tarvittu; ja hän tahtoi että kaikki
oli pantava luetteloon, huolellisesti kirjoitettava. Hän antoi kantaa
itsensä asevarastoon, majakkaan, temppelien aarrekammioihin; alati
nähtiin hänen kantotuolinsa heilahtelevan noustessaan astin astimelta
Akropoliin portaita ylös, öisin palatsissaan, kun hän ei voinut
nukkua, valmistautui hän taisteluun karjuen pelottavalla äänellä
sotakomennussanoja.

Kaikki muuttuivat tavattoman pelon vaikutuksesta sankareiksi. Heti
kukon laulettua seisoivat rikkaat rivissä pitkin Mappalioita; ja,
nostaen pukunsa ylemmäksi, harjoittelivat käyttämään peistä. Mutta
ohjaajan puutteessa syntyi riitoja. He istahtivat hengästyneinä
haudoille ja alkoivat uudelleen. Useat alkoivat noudattaa eri
ruokajärjestystäkin. Muutamat kuvittelivat, että heidän tuli syödä
runsaasti kootakseen voimia, ja ahmivat ruokia, toiset, joita heidän
lihavuutensa haittasi, aivan nääntyivät paastotessaan laihtuakseen.

Utica oli jo useamman kerran pyytänyt Karthagolta apua. Mutta Hanno
ei tahtonut lähteä niin kauvan kuin yksi ainoakin ruuvi puuttui
sotakoneista. Hän kulutti vielä kolme kuuta varustaakseen ne sata
kaksitoista norsua, joita säilytettiin vallituksen sisällä; ne olivat
Reguluksen voittajia; kansa rakasti niitä; näitä vanhoja ystäviä
ei koskaan voinut kyllin hyvin kohdella. Hanno antoi uudelleen
valaa ne vaskilevyt, joilla niiden rinta peitettiin, kullata niiden
hampaat, laajentaa tornit, ja kauneimmasta purppurasta leikata niiden
loimet ja reunustaa ne raskailla kultahetaleilla. Sen lisäksi, kun
niiden kuljettajia kutsuttiin indialaisiksi (varmaankin siksi että
ensimmäiset kuljettajat olivat saapuneet Indiasta), määräsi hän
että ne kaikki oli puettava indialaisiin pukuihin, valkoinen vaate
köytettävä pään ympäri ja lanteille sidottava pienet byssuskankaiset
housut, jotka poikittaisten laskoksien kautta muodostivat kuin kaksi
simpukan kuorta.

Autharitoksen armeija pysytteli yhä Tuniksen edessä. Se piiloutui
järven mudasta tehdyn vallin taakse, jonka yläreunaa suojasi
piikkinen pensaisto. Neekerit olivat siihen sinne tänne pystyttäneet
pitkien keppien päähän pelottavia kuvia, ihmisen päitä, jotka
tehtiin lintujen höyhenistä, shakaalin tai käärmeen päitä, jotka
aukoivat kitaansa vihollista kohden peloittaakseen sitä; -- ja kun
he tämän kautta luulottelivat olevansa voittamattomia, niin barbarit
tanssivat, painivat, kisailivat, vakuutettuna Karthagon lopullisesta
sortumisesta. Joku muu kuin Hanno olisi helposti tuhonnut tämän
joukon, jota karja ja naiset ehkäisivät vapaasti toimimasta. Sitä
paitsi eivät he ymmärtäneet mitään sodankäynnistä, eikä rohkeutensa
menettänyt Autharitos heiltä vaatinutkaan enää mitään.

Sotilaat väistyivät, kun hän kulki suuria sinisiä silmiään
pyörittäen heidän ohitsensa. Sitten, päästyään järvenrannalle,
irroitti hän hylkeennahkaisen takkinsa, avasi nuoran, joka piti
koossa hänen punaisia hiuksiaan ja kastoi ne veteen. Hän katui sitä,
ettei hän ollut karannut roomalaisten puolelle Eryxin temppelistä
kahdentuhannen gallialaisen keralla.

Toisinaan, keskellä päivää, aurinko äkkiä kadotti säteensä. Silloin
lahdelma ja meren ulappa näyttivät liikkumattomilta kuin sula lyijy.
Ruskea hiekkapilvi, joka pystysuorana läheni, kiisi pyörteenä
eteenpäin; palmupuut taipuivat, taivas pimeni; pienien kivien kuuli
singahtelevan juhtien kylkeä vastaan; ja gallialainen painoi huulensa
telttansa reikiä vastaan ja korisi väsymyksen ja alakuloisuuden
vallassa. Hän uneksi laitumien tuoksua syksy-aamuina, lumihiuteita,
sumuun eksyneiden villihärkien mylvinää, ja sulkien silmät hän oli
näkevinään pitkien olkikattoisten majojen sauhujen kiirivän ilmaan
rämeiden yli, metsän siimeksessä.

Muutkin kuin hän kaipasivat kotimaataan, vaikka se ei ollutkaan
niin kaukana. Vangitut Karthagolaiset saattoivat todellakin nähdä
lahdelman yli, miten Byrsan rinteellä heidän omien talojensa
päivänkatos pingoittui pihan yli. Mutta vahdit kulkivat taukoamatta
heidän ympärillään. Heidät oli kaikki taottu kiinni samaan ketjuun.
Jokaisella heistä oli rautainen kaularengas, eikä joukko väsynyt
käymästä heitä katselemassa. Naiset näyttivät lapsilleen heidän
komeiden pukujensa risoja, jotka verhosivat heidän laihtuneita
jäseniään.

Joka kerta kun Autaritos näki Giskon, valtasi hänet raivo
ajatellessaan kärsimäänsä loukkausta; hän olisi tappanut hänet,
jollei olisi muistanut Narr' Havakselle antamaansa lupausta. Silloin
palasi hän telttaansa, joi ohrista ja kuminoista keitettyä juomaa,
kunnes vaipui hervotonna maahan, -- heräten sitten keskipäivällä
peloittavan janon kalvamana.

Sillä aikaa Matho piiritti Hippo-Zarytusta.

Mutta kaupunkia suojasi järvi, joka oli yhteydessä meren kanssa.
Sitä ympäröi kolminkertainen vallitus ja sen keskeltä kohoavalla
kukkulalla oli torneilla vahvistettu muuri. Hän ei koskaan ennen
ollut johtanut tällaista yritystä. Sitten ajatus Salammbosta kalvoi
häntä, ja hän uneksi saavansa nauttia hänen kauneudestaan oikealla
koston riemulla, joka täytti hänet ylpeydellä. Hänellä oli aivan
kuin tarve saada nähdä Salammbo, tuima, raivoisa, taukoamaton tarve.
Jopa hän ajatteli tarjoutua rauhan välittäjäksi toivoen kerran
tultuaan Karthagoon voivansa päästä aivan hänen luokseen. Toisinaan
hän käski puhaltamaan hyökkäysmerkin ja odottamatta mitään syöksyi
padolle, jota koetettiin rakentaa mereen. Hän irroitti käsillään
kiviä, hävitti, iski, pisti kaikkialle kalpansa. Barbarit ryntäsivät
sikin sokin; tikapuut särkyivät suurella paukkeella ja mieslaumat
vyöryivät mereen, joka punaisena loiskahti muureja vastaan. Lopulta
taisteluntuoksina heikkeni, ja sotilaat poistuivat alkaakseen kohta
taas uudelleen.

Matho istahti telttansa ulkopuolelle; hän pyyhkäisi kädellään veren
tahraamia kasvojaan ja kääntyen, Karthagoon päin katseli taivaan
rantaa.

Hänen edessään keskellä oliivi-, palmu-, myrtti- ja plataanimetsää
aukeni kaksi suurta lampea liittyen kolmanteen järveen, jonka
vastaista rantaa ei eroittanut. Vuoren takana näkyi toisia vuoristoja
ja suunnattoman suuren järven keskellä kohosi aivan musta, pyramiidin
muotoinen saari. Vasemmalla, lahdelman suussa hiekkasärkät näyttivät
seisahtuneilta keltaisilta laineilta, ja meri, sileänä kuin
lapislazulipermanto näytti vähitellen nousevan taivaan reunaan asti.
Seudun vihanta katosi paikottain pitkien kellertävien läisköjen
alle; johannesleipäpuun hedelmät kuulsivat kuin korallinapit;
viiniköynnöksiä laskeutui sykomooreista; kuului veden loiske;
tupsuleivot hypähtelivät, ja auringon viimeiset säteet kultasivat
kilpikonnien kuoripeitteitä, kun ne kaislojen keskeltä nousivat
hengittämään raikasta ilmaa.

Matho huokaili syvään. Hän heittäytyi suulleen maahan; hän painoi
kyntensä hietaan ja itki; hän tunsi itsensä kurjaksi, heikoksi,
hyljätyksi. Ei hän koskaan saisi Salammbota omakseen, eihän hän
osannut valloittaa edes kaupunkiakaan.

Yöllä yksinään hän katseli teltassaan zaimphia. Mitä hyötyä hänellä
oli tuosta jumalattaren vaipasta? ja epäilyksiä nousi barbarin
sieluun. Sitten hänestä tuntui, että jumalattaren puku olikin
Salammbosta riippuvainen, ja että osa hänen sielustaan eli siinä
vienompana kuin hengitys; hän kosketteli sitä, haisteli sitä, painoi
siihen kasvonsa, suuteli sitä nyyhkyttäen. Hän otti sen hartioilleen
kuvitellakseen olevansa hänen läheisyydessään.

Toisinaan hän äkkiä katosi; kuun valossa harppaeli hän nukkuvien
sotilaiden yli, jotka viittoihinsa kietoutuneina makasivat maassa;
sitten hän hyppäsi leirin portilla ratsun selkään ja oli kaksi
tuntia myöhemmin Uticassa Spendiuksen teltassa. Ensiksi hän puheli
piirityksestä; mutta hän olikin saapunut vain keventämään tuskaansa
haastelemalla Salammbosta. Spendius kehoitti häntä olemaan järkevä.

-- "Karkoita sielustasi nuo joutavat huolet, jotka sitä alentavat!
Ennen sinä tottelit; nyt johdat sinä armeijaa, ja vaikka emme
valloittaisikaan Karthagoa, niin luovutetaan ainakin maakunnat
meille; meistä tulee kuninkaita!"

Kuinka zaimphin omistaminen voisi olla tuottamatta heille voittoa?
Spendiuksen mielestä tulisi heidän odottaa.

Matho kuvitteli, että vaippa koski yksinomaan Kananean heimoa olevia
kansoja, ja barbarimaisen rikkiviisaasti sanoi hän: "Siis ei zaimph
auta minua; mutta kun he sen ovat kadottaneet, niin ei se auta
heitäkään."

Sitten eräs arvelu alkoi vaivata häntä. Palvellessaan Aptuknosta,
libyalaisten jumalaa pelkäsi hän loukkaavansa Molokia; ja hän kysyi
arasti Spendiukselta, kummalle näistä molemmista olisi hyvä uhrata
joku ihminen.

-- "Uhraa kummalle tahansa!" sanoi Spendius nauraen.

Matho, joka ei laisinkaan ymmärtänyt tätä väliäpitämättömyyttä,
arveli että kreikkalaisella oli oma haltijansa, josta ei tahtonut
puhua.

Kaikki eri uskontomuodot, kuten eri rodutkin, esiintyivät tässä
barbarien armeijassa, ja toistenkin jumalia kunnioitettiin, sillä
nekin herättivät pelkoa. Useat liittivät kotimaansa uskontoon
vieraita menoja. Vaikka ei palvellutkaan tähtiä, niin jotkut
tähtiyhtyelmät olivat turmiokkaita tai onnekkaita, ja niille
uhrattiin; tuntematon taikaesine, joka vaaran hetkenä sattumalta
löydettiin, muuttui jumaluudeksi; tai oli se nimi, ei muuta kuin
nimi, jota taukoamatta kerrattiin koettamattakaan arvata mitä se
merkitsi. Mutta ryöstettyään temppelejä, nähtyään eri kansoja ja
murhia monet lopulta uskoivat vain kohtaloon ja kuolemaan; ja joka
ilta he laskeutuivat levolle rauhallisina kuin villipedot. Spendius
olisi sylkenyt olympialaisen Jupiterin kuvalle; yhtäkaikki varoi
hän puhumasta ääneen pimeässä, eikä koskaan lyönyt laimin sitoa
jalkinettaan ensin oikeaan jalkaan.

Utican muurien eteen hän laitatti pitkän neliskulmaisen maavallin.
Mutta sen mukaan kuin se kohosi, niin kohosi kaupungin muurikin; ja
minkä toinen hävitti, sen toinen melkein heti rakensi uudelleen.
Spendius säästi väkeään, uneksi valloitustuumia; hän koetti muistella
sotajuonia, joista oli matkoillaan kuullut puhuttavan. Miksei Narr'
Havas palannut? Levottomuus alkoi kasvaa.

Hanno oli päättänyt valmistelunsa. Eräänä pimeänä yönä hän kuljetutti
lautoilla norsunsa ja sotilaansa Karthagon lahdelman yli. Sitten he
kulkivat Kuumien Lähteiden vuoren taitse välttääkseen Autharitosta,
-- ja jatkoivat niin hitaasti kulkuaan, että sen sijaan että
olisivat, kuten suffeetti oli laskenut, hyökänneet aamulla barbarien
kimppuun, tulivatkin keskipäivän paahteessa kolmantena päivänä
määräpaikalle.

Idän puolella Uticaa oli tasanko, joka ulottui aivan Karthagon
suureen laguniin asti; sen takana oli suorassa kulmassa siihen laakso
kahden matalan vuoriharjun välissä, jotka äkkiä loppuivat; barbarit
olivat sijoittuneet etäämmälle tasangon vasemmalle puolelle siten
hallitakseen sataman; ja he nukkuivat teltoissaan (sillä tänä päivänä
molemmat puolueet olivat liian väsyneitä taisteluun ja lepäsivät
paraillaan) kun kukkulan takaa karthagolainen armeija astui esiin.

Lingoilla varustetut kuormastopojat olivat asetetut kummallekin
siivelle. Legionan soturit kultasuomuksisissa varusteissaan
muodostivat eturintaman istuen ratsujensa selässä, joilla ei ollut
harjaa, ei häntää, ei korvia, ja joilla otsan keskellä oli hopeasarvi
muistuttaakseen siten virtahepoja. Heidän komentokuntiensa välissä
nuoret miehet, joilla oli pieni kypäri päässään, heiluttivat
kummassakin kädessään saarnipuista heittokeihästä; raskaan jalkaväen
pitkät peitset olivat taempana. Kaikki kauppiaat olivat koonneet
ruumiinsa päälle mahdollisimman paljon aseita; näki sellaisia,
joilla oli yhtaikaa peitsi, piilu, nuija, kaksi kalpaa, muutamat
taas olivat aivan kuin piikkisiat varattuja heittokeihäillä, ja
käsivarret pistäytyivät esiin sarvilaatoista tai rautalevyistä
tehdyistä haarniskoista. Niiden takana tulivat sotakoneiden korkeat
telineet: carrobalistat, onagerit, hatapultit ja skorpioonit
heilahdellen kärryillään, joita veti muulit tai härkien nelivaljakot;
-- ja armeijan edetessä osastopäälliköt läähättäen juoksivat
oikealle ja vasemmalle jakaakseen käskyjä, järjestääkseen rivejä ja
säilyttääkseen tarpeelliset välimatkat niiden keskellä. Ne Vanhimmat,
joiden käsissä oli johto, olivat saapuneet purppuraviitoissaan,
joiden suuremmoiset hetaleet sotkeutuivat heidän kothurniensa
hihnoihin. Heidän kokonaan cinoberilla maalatut kasvonsa loistivat
jumalankuvilla koristettujen suurten kypärien alta; ja kun heillä
oli kilvissään norsunluinen jalokivillä siroitettu reuna, niin olisi
luullut aurinkojen kulkevan pronssimuureja pitkin.

Karthagolaiset liikkuivat niin hitaasti, että barbarit pilkalla
kehoittivat heitä istumaan. He huusivat kohta tulevansa tyhjentämään
heidän suuret vatsansa, nylkemään kultauksen pois heidän päältään ja
juottamaan heille rautaa.

Spendiuksen teltan eteen asetetun maston päähän ilmestyi viheriäinen
kankaan siekale: se oli merkki, karthagolainen armeija vastasi siihen
suurella torvien, symbaalien, aasinluuhuilujen ja käsirumpujen
pauhulla. Jo olivat barbarit hypänneet vallituksensa ulkopuolelle.
Joukot olivat heittokeihäiden kantomatkan päässä toisistaan, kasvot
vasten kasvoja.

Balearilainen linkomies eteni askeleen, asetti linkoonsa savikuulan,
heilutti käsivarttaan; norsunluinen kilpi halkesi, ja molemmat
armeijat syöksyivät yhteen.

Peitsien kärjillä kreikkalaiset pistivät hevosia kuonoon, ja saivat
ne siten kaatumaan ratsastajiensa päälle. Orjat, joiden piti
heittää kiviä, olivatkin koonneet liian suuria; ne putosivat heidän
viereensä. Punilaiset jalkamiehet, iskiessään pitkillä miekoillaan
olan takaa, paljastivat siten oikean kylkensä. Barbarit hajoittivat
heidän rivinsä; he löivät heidät miekalla kuoliaiksi; he hapuilivat
kuolevien ja ruumiiden yli aivan sokeina verestä, joka roiskui
heidän kasvoihinsa. Tämä sekava keihäiden, kypärien, asepaitojen,
miekkojen ja ihmisraajojen ryteikkö pyöri paikallaan vuoroin
laajeten, vuoroin joustavasti supistuen yhteen. Karthagolaisten
joukot hajaantuivat yhä enemmän, heidän sotakoneensa eivät päässeet
hiekkaisella maalla liikkumaan; vihdoin suffeetin kanto tuoli (hänen
suuri kristallihelyillä koristettu kantotuolinsa), jonka heti
taistelun alussa oli nähty kiikkuvan sotilaiden keskellä kuten laivan
laineilla, äkkiä vaipui alas. Hän oli epäilemättä kuollut? Barbarit
olivat voitolla.

Tomu heidän ympärillään laskeutui ja he alkoivat laulaa, kun
samassa Hanno itse ilmestyi norsun selässä. Hän oli avopäin
byssuspäivänvarjon alla, jota neekeri hänen takanaan kannatti.
Hänen sinisistä levyistä tehdyt kaulaketjunsa hypähtelivät hänen
mustan tunikansa kukilla, timanttirenkaat puristivat hänen paksuja
käsivarsiaan, ja suu auki heilutti hän suunnatonta keihästä, joka
päässä levisi kuin lotus ja kuulsi kirkkaammin kuin peili. Samassa
maa vavahti, -- ja barbarit näkivät miten heitä kohden juoksi yhtenä
ainoana rivinä kaikki karthagolaisten norsut hampaat kullattuina,
korvat sinisiksi maalattuina, pronssi varustuksissa ja kantaen
purppuraloimiensa päällä nahkatorneja, joissa jokaisessa kolme
jousimiestä jännitti suurta joustaan.

Hyvä jos sotilailla oli edes aseensa; he olivat järjestyneet
hätimmiten. Kauhu jähmetytti heidät; he seisoivat epäröivinä.

Torneista jo heitettiin heihin heittokeihäitä, nuolia, tulikeihäitä,
lyijykappaleita; muutamat päästäkseen sinne ylös kiipeämään
tarttuivat loimien hetaleihin. Puukoilla leikattiin heidän kätensä
poikki, ja he putosivat taapäin miekkoihin. Liian heikot peitset
taittuivat, norsut kulkivat falangien läpi kuin villisiat ruohikossa;
ne nyhtivät kärsillään leirin paaluja maasta, kulkivat leirin halki
kaataen teltat rintavarustuksillaan; kaikki barbarit olivat paenneet.
He piiloutuivat niiden kumpujen taakse, jotka suojasivat laaksoa,
jonka kautta karthagolaiset olivat tulleet.

Hanno ilmestyi voittajana Utican porttien eteen. Hän käski soittamaan
torviin. Kaupungin kolme tuomaria ilmestyi tornin huipulle
muurisakarain väliin.

Utican asukkaat eivät halunneet laisinkaan sijoittaa kaupunkiinsa
niin hyvin asestettuja vieraita. Hanno kiivastui. Lopulta he
suostuivat ottamaan hänet pienen saattueen kanssa vastaan.

Kadut osottautuivat liian ahtaiksi norsuille. Ne täytyi jättää
ulkopuolelle.

Heti suffeetin saavuttua kaupunkiin tulivat sen mahtavimmat häntä
tervehtimään. Hän käski kantaa itsensä kylpyhuoneeseen ja kutsui
keittäjänsä luokseen.

Kolme tuntia myöhemmin hän loikoi vielä syvällä kaneeliöljyssä,
jolla hänen kylpyammeensa oli täytetty; ja siinä kylpiessään
hän söi pingoitetun härän vuodan päältä flamingon kieliä ja
hunajalla maustettuja unikukan siemeniä. Hänen vieressään seisoi
liikkumattomana pitkään keltaiseen pukuunsa verhottuna hänen
kreikkalainen lääkärinsä, käski tuon tuostakin uudelleen lämmittää
kylpyhuonetta, ja kaksi nuorta poikaa polvillaan ammeen portailla
hieroi hänen jalkojaan. Mutta hänen ruumiinsa hellä hoitaminen ei
estänyt häntä pitämästä valtion asioista huolta, sillä hän saneli
Suurelle Neuvostolle lähetettävää kirjettä, ja kun oli saatu vankeja,
niin mietiskeli hän minkä kamalan rangaistuksen hän voisi niille
keksiä.

-- "Odota!" sanoi hän orjalle, joka seisaallaan kirjoitti kätensä
nojassa. "Tuokaa niitä tänne! Minä tahdon ne nähdä."

Ja salin perältä, jossa soihdut loivat valkoiseen vesihöyryyn
punaisia täpliä, lykättiin kolme barbaria sisään: samniumilainen
spartalainen ja kappadokialainen.

-- "Jatka!" sanoi Hanno.

-- "Iloitkaa, te Baalin valot! suffeettinne on hävittänyt ahneet
koirat! Siunaus tasavallalle! Pankaa rukouksia toimeen!" Hän huomasi
vangit ja purskahti silloin nauruun: -- "Haha! te Siccan sankarit!
Ettepä huuda enää tänään niin kovaa! Minä se olen! Tunnetteko minua?
Missä ovat nyt miekkanne? Toden totta, pelottavia miehiä!" Ja hän
oli piiloutuvinaan muka peläten heitä. -- "Te vaaditte itsellenne
hevosia, naisia, maata, ylhäisiä virkoja tietenkin ja papillisia
toimia! Miksipä ei? No niin, minä toimitan teille maata, ja siitä
ette koskaan pääse pois! Teidät naitetaan aivan uusien hirsipuiden
kanssa! Teidän palkkanne? se sulatetaan suuhunne lyijy tankoina! ja
minä nostatan teidät hyville paikoille, hyvin korkealle, keskelle
pilviä, jotta olisitte lähempänä kotkia!"

Nuo kolme pitkätukkaista ja ryysyihin verhottua barbaria katselivat
häntä ymmärtämättä hänen puhettaan. Kun heidän polvensa olivat
haavoittuneet, oli heidät köysien avulla vangittu ja heidän käsistään
riippuvat pitkien kahleiden päät laahasivat pitkin lattialiuskoja.
Hanno suuttui heidän tyyneyteensä.

-- "Polvillenne! polvillenne! shakaalit! tomu! kyykäärmeet! loka!
Eivätkä he edes vastaakaan! jo riittää! Olkaa vaiti! Heidät saa
nylkeä elävältä! Ei! sitten myöhemmin!"

Hän läähätti kuin virtahepo mulkoillen silmiään. Hajuvesillä
sekoitettu öljy läikkyi hänen paksun ruumiinsa alla yli reunan, ja
tarttuessaan hänen ihonsa rupiin teki se hänet soihtujen valossa
ruusunpunaiseksi.

Hän jatkoi:

-- "Neljä päivää olemme kovasti kärsineet päivän paahteesta.
Macarin yli mentäessä eksyi meiltä muuleja. Huolimatta asemasta,
erinomaisesta rohkeudesta... Ah! Demonades! kuinka minä kärsin!
Kuumentakaa tiilit, ja aivan tulipunaisiksi!"

Kuului hiililapion ja uuninovien ratina. Suitsutus höyrysi entistään
vahvemmin suurissa kattiloissa, ja alastomat hierojat jotka
hikoilivat kuin sienet, voitelivat hänen niveliään sekoituksella,
joka oli tehty vehnästä, rikistä, mustasta viinistä, koiran maidosta,
myrrhasta, galbanumista ja styraksista. Häntä vaivasi polttava jano;
keltapukuinen mies ei tyydyttänyt hänen kiihkoaan, vaan ojensi
hänelle kultamaljan, jossa höyrysi kyykeitos:

-- "Juo!" sanoi hän, "jotta auringosta syntyneiden käärmeiden voima
tunkeutuisi luittesi ytimiin, ja kokoa rohkeutesi, oi sinä jumalien
kuvastus! Tiedäthän sitäpaitsi, että eräs Eschmunin pappi tarkastaa
koiratähden ympärillä olevia julmia tähtiä, joista tautisi saa
alkunsa. Ne vaalenevat kuin täplät ihossasi, etkä sinä kuole."

-- "Oi! niin, eikö totta?" sanoi suffeetti, "enhän minä kuole!" Ja
hänen sinertäviltä huuliltaan löyhkäsi henkäys inhottavampi kuin
raadosta nouseva lemu. Kaksi hiiltä näytti hehkuvan silmien sijasta,
joissa ei enää ollut ripsiä; punertavaa nahkaa riippui hänen
otsallaan; hänen päästään ulkonevat korvansa alkoivat pöhöttyä, ja
syvät rypyt, jotka muodostivat kaaret hänen sieramiensa kummallekin
puolen, tekivät hänet omituisen ja peloittavan näköiseksi, villipedon
kaltaiseksi. Hänen luonnoton äänensä tuntui mylvinältä; hän sanoi:

-- "Olet ehkä oikeassa, Demonades? Useat ihohaavat ovat todellakin
sulkeutuneet. Minä tunnen itseni voimakkaaksi. Kas! katsohan
kuinka minä syön!" Ei niin paljon nälissään kuin kerskataksensa
ja todistaaksensa itselleen voivansa hyvin, ahmi hän juusto- ja
meiramihakkelusta, ruodittuja kaloja, kurbitseja, ostereja, munia,
piparjuuria, tryffelejä ja vartaissa paistettuja pikkulintuja. Koko
ajan katsellessaan vangittuja iloitsi hän jo edeltäpäin kuvaillessaan
heidän rangaistuksiaan. Samalla muisti hän Siccaa, ja kaikkien
tuskiensa aiheuttama raivo purkautui solvaussanoihin noita kolmea
miestä kohtaan.

-- "Ah! kavaltajat! ah! raukat! roistot! kirotut! Ja te minua
häpäisitte, minua, minua! suffeettia! Heidän palkkansa, verensä
hinta, kuten he sanoivat! Ah niin! heidän verensä! heidän verensä!"
Sitten puhellen itsekseen: -- "Kaikki surmataan! ei ainoatakaan
myydä! Parasta olisi kai viedä heidät Karthagoon! he saisivat nähdä
minut!... mutta minä en ole tainnut tuoda kylliksi kahleita mukanani?
Kirjoita: Lähettäkää minulle... Paljoko heitä on? lähettäkää kysymään
Muthumbalilta! Pois! ei sääliä! ja korissa tuotakoon minulle heidän
poikkileikatut kätensä!"

Mutta outoja ääniä, samalla sekä karkeita että kimakoita kuului
saliin, ne kaikuivat Hannon äänen ja hänen eteensä asetettujen vatien
kolinan yli. Ne kasvoivat ja äkkiä kajahti norsujen raivoisa karjunta
aivan kuin taistelu olisi uudelleen alkanut. Suuri pauhina ympäröi
kaupunkia.

Karthagolaiset eivät olleet koettaneetkaan ajaa barbareja takaa. He
olivat asettautuneet muurien juurelle kapineineen, palvelijoilleen,
koko satraapinseurueineen; ja he iloitsivat helmihetaleisten
kauniiden telttojensa suojassa, nähdessään palkkasoturien leirin
kentällä yhtenä ainoana rauniona. Spendius oli jälleen rohkaissut
mieltään. Hän lähetti Zarxaksen Mathon luo, samoili metsiä, kokosi
miehensä (mieshukka ei ollut ollut tuntuva), -- ja raivostuneina
siitä, että taistelutta olivat tulleet voitetuksi miehet järjestyivät
paraillaan riveihin, kun löydettiin maaöljytynnyri, jonka
karthagolaiset epäilemättä olivat jättäneet jälkeensä. Silloin
Spendius tuotatti sikoja maakartanoista, voiteli ne vuoriöljyllä,
sytytti tuleen ja ajoi ne Uticaan päin.

Liekkien pelästyttäminä norsut pakenivat. Kenttä kohosi, niitä kohden
heitettiin keihäitä, ne palasivat taapäin; -- ja suurilla hampaillaan
ja jalkojensa alle puhkoivat ne karthagolaiset, kuristivat,
tallasivat. Heidän takanaan laskeutuivat barbarit rinnettä alas;
suojaton punilainen leiri oli heti ensi hyökkäyksessä tuhottu, ja
karthagolaiset murskattiin kaupungin porttia vastaan, sillä näitä ei
uskallettu palkkasoturien pelosta avata.

Päivä nousi; lännenpuolella Mathon jalkaväki näkyi saapuvan.
Samassa ilmestyi ratsuväkeä; se oli Narr' Havas numidialaisineen.
Hyppien rotkojen ja pensaiden yli ajoivat he pakolaisia takaa
kuin jahtikoirat vainoovat jäniksiä. Tämä onnen vaihdos keskeytti
suffeettia. Hän huusi auttamaan häntä ylös ammeesta.

Nuo kolme vankia seisoivat yhä vielä hänen edessään. Silloin eräs
neekeri (sama, joka taistelussa kantoi hänen päivänvarjoaan) kumartui
kuiskaamaan hänen korvaansa. -- "Mitä?..." vastasi suffeetti
hitaasti. "Ah! tapa ne!" jatkoi hän töykeästi.

Etiopialainen veti vyöstään pitkän tikarin ja noiden kolmen päät
kierivät maahan. Yksi niistä, ponnahtaessaan aterian jätteiden
joukkoon putosi ammeesen ja uiskenteli siellä hetkisen suu ammollaan
ja silmät auki. Seinän aukoista aamun hohde tunki huoneeseen; noista
kolmesta suullaan makaavasta ruumiista valui veri suurina laineina
kuin kolmesta lähteestä, ja verivirta valui permannon mosaikille,
jolle sinistä hietaa oli siroitettu. Suffeetti pisti kätensä
tuohon vielä lämpöiseen nesteesen ja hieroi sillä polviaan: se oli
parannuskeino.

Illan tultua hän pujahti seurueineen kaupungista ja kulki sitten
vuoristoon liittyäkseen armeijaansa.

Hänen onnistui löytää sen tähteet.

Neljä päivää myöhemmin hän oli Gorzassa, erään rotkon yläpuolella,
kun Spendiuksen joukot ilmestyivät rotkoon. Parikymmentä hyvää
keihästä olisi hyökkäämällä heidän kolonninsa kärkeen voinut heidät
pidättää; karthagolaiset katselivat ällistyneinä heidän ohikulkuaan.
Hanno tunsi jälkijoukosta numidialaisten kuninkaan; Narr' Havas
kumarsi tervehtiäkseen häntä, ja teki merkin, jota hän ei ymmärtänyt.

Pelon ja kauhun vallassa palattiin Karthagoon. Yöllä vain
marssittiin; päivisin piilouduttiin oliivimetsiin. Joka seisahduksen
aikana muutamia kuoli; he luulivat usean kerran joutuneensa turmion
omaksi. Vihdoin pääsivät he Hermaeumin niemelle, josta purret tulivat
heitä noutamaan.

Hanno oli niin väsynyt, niin epätoivoinen, -- norsujen menettäminen
varsinkin koski häneen, -- että hän tehdäkseen lopun kaikesta pyysi
Demonadekselta myrkkyä. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan jo riippuvansa
ristillä.

Karthagolla ei ollut voimia suuttua häneen. Se oli kadottanut
neljäsataatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kaksi sikliä
hopeaa, viisitoistatuhatta kuusisataa kaksikymmentä kolme shekeliä
kultaa, kahdeksantoista norsua, neljätoista Suuren Neuvoston jäsentä,
kolme sataa Rikasta, kahdeksantuhatta kansalaista, kolmen kuukauden
viljan, suuren kuormaston ja kaikki sotakoneet! Narr' Havaksen
luopuminen oli päivän selvä, molemmat piiritykset alkoivat uudelleen.
Autharitoksen armeija ulottui nyt Tuniksesta Rhadekseen. Akropoliin
huipulta näki maaseudulla nousevan korkeita savupatsaita taivasta
kohden; ne olivat Rikkaiden palavia tiluksia.

Yksi ainoa mies olisi voinut pelastaa tasavallan. Kaikki katuivat
väärin käsittäneensä hänen ansionsa, ja rauhanpuoluekin äänesti
poltettavaksi sovitusuhreja Hamilkarin palaamiseksi.

Zaimphin näkeminen oli huumannut Salammbon. Öisin hän oli kuulevinaan
jumalattaren astuntaa, ja hän heräsi kauhusta kiljaisten. Hän lähetti
joka päivä viemään ruokaa temppeleihin. Taanak uupui täyttämään hänen
määräyksiään, ja Shahabarim ei väistynyt hänen luotaan enää.



VII.

HAMILKAR BARKAS.


Kuunilmoittaja, joka kaiket yöt valvoi Eschmunin temppelin harjalla,
ilmoittaakseen torvellaan kuun vaiheita, huomasi eräänä aamuna lännen
puolella jotain, joka muistutti suurta, pitkillä siivillään meren
pintaa sipaisevaa lintua.

Se oli kolmisoutuinen laiva, sen keulassa oli veistetty hevosen pää.
Aurinko nousi; kuunilmoittaja suojasi kädellään silmiään; sitten
tarttuen nopeasti torveensa hän lennätti Karthagon yli voimakkaan
metalliäänen.

Joka talosta tuli kansaa kadulle; puheita ei tahdottu uskoa,
väiteltiin, aallonmurtaja oli täynnä kansaa. Vihdoin tunnettiin
Hamilkarin kolmisoutulaiva.

Se läheni ylpeänä ja kiivaasti, raakapuu aivan suorana, purje
pullistuen pitkin maston pituutta, vaahdon lentäessä korkealle; sen
jättiläissuuret airot painuivat tahdissa veteen; tuon tuostakin näkyi
sen kölin pää, joka oli aurankärjen muotoinen, ja keulan päässä
olevan puskurin alla norsunluupäinen, etujalkojaan nostava hevonen
näytti juoksevan pitkin meren pintaa.

Niemen toisella puolella, tuulen tauottua, laskeutui purje, ja
perämiehen vieressä näkyi seisovan avopäinen mies, se oli hän,
suffeetti Hamilkar! Hänellä oli rinnan ympärillä rautalevyt, jotka
kiilsivät; olkapäille kiinnitetyn punaisen vaipan alta näkyivät hänen
käsivartensa; kolme hyvin pitkää helmeä riippui hänen korvistaan, ja
hän painoi rintaansa vastaan mustaa takkuista partaansa.

Kulkien keskellä kallioita galeeri kulki aallonmurtajan vieritse, ja
sillä seisova kansa seurasi sen kulkua huutaen:

-- "Terve! siunaus! Khamonin silmä! oi! pelasta meidät! Se on
Rikkaiden syy! ne tahtovat tappaa sinut. Ole varuillasi, Barkas!"

Hän ei vastannut, aivan kuin valtamerien ja taistelujen pauhina
olisi tehnyt hänet aivan kuuroksi. Mutta kun hän oli Akropoliilta
laskeutuvien portaiden juurella, nosti Hamilkar päänsä ja käsivarret
ristissä rinnallaan katseli Eschmunin temppeliä. Hänen katseensa
kohosi vielä korkeammalle, kirkasta avotaivasta kohden; terävällä
äänellä hän huusi käskyn merimiehille; laiva hypähti; se sipaisi
aallonmurtajan päässä olevaa, myrskyjä torjuvaa jumalankuvaa; ja
kauppiasten satamassa, joka oli täynnä jätteitä, puun siruja ja
hedelmän kuoria, se töytäsi syrjään toisia, kaatoi toisia aluksia,
jotka paaluihin sidottuina kantoivat keulassaan krokodiilin päitä.
Kansa juoksi lähemmäksi, muutamat heittäytyivät uimaan. Laiva oli jo
sataman perällä, suurilla pitkälle pistävillä nauloilla lujitetun
portin edessä. Portti nousi ja kolmisoutu-laiva katosi syvän holvin
alle.

Sotasatama oli kokonaan eroitettu muusta kaupungista; kun
lähettiläitä tuli, täytyi heidän kulkea kahden muurin välitse,
pitkin käytävää, joka päättyi vasemmalle puolelle Khamonin temppelin
eteen. Tätä suurta vesiallasta, joka oli pyöreä kuin vati, ympäröi
rantalaituri, jolle oli rakennettu katoksia laivojen suojaksi.
Ja jokaisen sellaisen edessä oli kaksi pylvästä, joiden päässä
oli Ammonin sarvet, näin muodostaen altaan ympärille säännöllisen
sarjan portiikkeja. Keskellä satamaa, eräässä saaressa oli talo
meri-suffeettia varten.

Vesi oli niin kirkasta että valkoisilla kivillä laskettu pohja näkyi.
Katujen pauhina ei kuulunut tänne asti, ja ohi kulkiessaan Hamilkar
tunsi ne kolmisoutu-laivat, joita hän ennen oli johtanut.

Niistä oli enää ainoastaan noin parikymmentä jälellä, maalla
suojissa kyljellään tai seisoen suorana kölinsä päällä korkeine
peräkansineen ja mykevine keuloineen, jotka olivat täynnä kultauksia
ja salaperäisiä merkkejä. Kimairat olivat kadottaneet siipensä,
Pataikien kuvat käsivartensa, härät hopeiset sarvensa; -- ja kaikki
olivat puoliksi värinsä kadottaneita, kelvottomia, lahonneita, mutta
täynnä muistoja ja tuoksuen vielä matkoistaan; kuten rammat sotilaat
herransa nähdessään ne näyttivät sanovan hänelle: "Täällä me olemme!
Täällä me olemme! ja sinäkin olet voitettu!"

Ei kukaan muu kuin meri-suffeetti saanut astua amiraalin taloon.
Niinkauvan kuin ei selvää todistusta oltu saatu hänen kuolemastaan,
katsottiin hänen yhä vielä olevan elossa. Vanhat pääsivät siten
yhdestä valtiaasta, eivätkä he Hamilkarinkaan suhteen tahtoneet olla
noudattamatta totuttua tapaa.

Suffeetti astui autioihin saleihin. Joka askeleella tapasi
hän asepukuja, huonekaluja, tuttuja esineitä, jotka häntä
kuitenkin kummastuttivat, ja etusalissa oli vielä maljassa sen
suitsutuksenkin tuhka, joka hänen lähtiessään oli sytytetty Melkarthin
suosittamiseksi. Täten hän ei ollut toivonut palaavansa! Kaikki, mitä
hän oli tehnyt, mitä nähnyt johtui uudelleen hänen mieleensä:
hyökkäykset, tulipalot, legionat, myrskyt, Drepanum, Syracusa,
Lilybaeum, Etna-vuori, Eryxin kenttä, viisi vuotta taisteluja, -- aina
tuohon päivään asti, jolloin oli aseista luovuttu ja Sicilia oli
menetetty. Sitten hän muisti sitruunalehtoja, vuohia kaitsevia
paimenia harmailla vuorilla; ja hänen sydämensä sykähteli
kuvitellessaan toista sinne perustettua Karthagoa. Hänen aikeensa,
muistonsa kuohuivat hänen päässään, jota vielä huimasi laivan
nytkähtelyt; tuska sai hänessä vallan, ja äkkiä muuttuen heikoksi
tunsi hän tarpeen lähestyä jumalia.

Silloin hän nousi talonsa viimeiseen kerrokseen; sitten otettuaan
käsivarrestaan riippuvasta kultaisesta simpukkakotelosta
sakarareunaisen lastan hän avasi oven pieneen soikeaan huoneesen.

Pienoiset mustat pyörylät, jotka olivat muuratut seinään ja kuulsivat
kuten lasi, valaisivat heikosti huoneen. Näiden yhtäsuurien
rivissä olevien levyjen välillä oli seinään kaivettu koloja,
jotka muistuttivat hautakammioiden uurnakomeroja. Jokaisessa
niistä oli pyöreä, tumma ja raskaan näköinen kivi. Lahjakkaammat
ihmiset ainoastaan palvelivat näitä kuusta pudonneita ihmekiviä.
Putoamisensa kautta merkitsivät ne tähtiä, taivasta, tulta; värinsä
kautta usvaista yötä, ja lujuutensa puolesta maallisten asioiden
kaikkinaista yhtenäisyyttä. Tukahuttava ilma täytti tämän pyhän
paikan. Merihieta, jota tuuli epäilemättä puhalsi ovesta, oli
vaalistanut hiukan näitä koloihinsa asetettuja pyöreitä kiviä.
Hamilkar sormensa kärjillä laski ne toisen toisensa jälkeen; Sitten
hän peitti kasvonsa saframinvärisellä hunnulla ja vaipuen polvilleen
heittäytyi maahan käsivarret levällään.

Ulkona oleva päivä paistoi mustiin kuultaviin pyörylöihin.
Puita, vuoria, pyörteitä, epäselviä eläimiä oli kuvattu niiden
läpikuultavaan aineesen; ja valo tuli peloittavana ja samalla
rauhallisena, jommoinen se lienee auringon takana olevan vastaisten
luomakuntien synkässä avaruudessa. Hän koetti mielestään poistaa
kaikki jumalten muodot, tunnusmerkit ja nimet, käsittääkseen paremmin
muuttumattoman jumaluuden, jota ulkonaiset seikat estivät näkymästä.
Jonkinmoinen tähtimaailmallinen elinvoima valaasi hänet, samalla kun
hän tunsi kuolemaa ja kaikkia onnen oikkuja kohtaan järkitietoisempaa
ja syvempää halveksumista. Hänen noustessaan vallitsi hänessä tyyni
voiman tunne, häntä ei sääli eikä pelko voinut haavoittaa, ja kun
hänen rintansa ahdisti, nousi hän torniin, josta koko Karthago näkyi.

Kaupunki painautui laajana kaarena alaspäin kupuineen, temppelineen,
kultakattoineen, taloineen, palmuryhmineen siellä täällä,
lasipalloineen, joista tuli leiskotti, vallituksineen, jotka olivat
kuten jättiläisreunustana tälle runsaudensarvelle, joka avautui häntä
kohden. Alhaalla hän näki satamat, torit, pihojen sisustat, katujen
verkon, pienet ihmiset, jotka tuskin kivityksestä erottautuivat.
Ah! jos Hanno ei olisi saapunut liian myöhään Aegates-saarien
taisteluaamuna? Hänen silmänsä kiintyivät etäisimpään taivaanrantaan,
ja hän ojensi Roomaa kohden vavahtelevat kätensä.

Kansaa oli kertynyt Akropoliin portaille. Khamonin torilla oli
tungos, sillä kaikki tahtoivat nähdä suffeetin astuvan ulos,
penkereet tulivat vähitellen tungokseen asti täyteen kansaa; muutamat
tunsivat hänet ja tervehtivät; hän vetäytyi syrjään ärsyttääkseen
siten vielä kansan kärsimättömyyttä.

Hamilkar tapasi alhaalla salissa puolueensa arvokkaimmat miehet:
Istattenin, Subeldian, Hiktamonin, Yeubasin ynnä muita. He kertoivat
hänelle kaikki rauhan solmimisen jälkeen tapahtuneet seikat: vanhojen
ahneuden, sotilaiden lähdön ja paluun, heidän vaatimuksensa, Giskon
vangitsemisen, zaimphin varastamisen, Utican avustamisen ja sitten
jättämisen oman onnensa nojaan; mutta kukaan ei uskaltanut kertoa
tapauksia, jotka koskivat Hamilkaria. Lopulta erottiin tavatakseen
jälleen toisensa Vanhimpien yöllisessä kokouksessa Molokin
temppelissä.

He olivat juuri poistuneet, kun ulkona oven luona syntyi hälinää.
Palvelijoiden vastustuksista huolimatta pyrki joku sisään, ja kun
melua jatkui, käski Hamilkar tuomaan tuntemattoman hänen luokseen.

Tämä oli vanha neekerinainen, raihnainen, ryppyinen, vapiseva,
typerännäköinen ja kantapäihin asti verhottu laajoihin sinisiin
huntuihin. Hän tuli aivan suffeetin eteen, he katsoivat hetkisen
toisiinsa; sitten äkkiä Hamilkar vavahti; hänen viittaustaan
noudattaen orjat poistuivat. Sitten käskien käden liikkeellä naista
varovasti astumaan, talutti hän hänet etäiseen huoneesen.

Neekerinainen heittäytyi maahan, suudellakseen hänen jalkojaan;
Hamilkar nosti hänet tylysti ylös.

-- "Minne olet jättänyt hänet, Iddibal?"

-- "Sinne, valtias;" ja heittäen hunnun syrjään hieroi hän hihallaan
kasvojaan; musta väri, jäsenten vapiseminen, kumara vartalo, kaikki
katosi. Hän olikin tanakka vanha mies, jonka iho näytti hiekan,
tuulen ja meren parkitsemalta. Päälaella törrötti valkoinen hiustukko
kuten linnun töyhtö; ja ivallisella silmäyksellä hän osoitti maahan
pudonnutta valepukuaan.

-- "Sinä toimit oikein, Iddibal! Aivan oikein!" Sitten aivan kuin
lävistäen hänet terävällä katseellaan: "Eikö kukaan vielä epäile?..."

Vanhus vannoi Kabirien kautta, että salaisuus oli hyvässä turvassa.
Eiväthän he loitonneet majastaan, joka sijaitsi kolmen päivämatkan
päässä Hadrumetumista kilpikonnarannikolla, jossa särkillä kasvoi
palmuja. -- "Ja käskyjäsi noudattaen, oi valtiaani, olen häntä
opettanut heittämään keihästä ja johtamaan valjakkoa!"

-- "Hän on voimakas, eikö olekin?"

-- "On valtias, ja pelvoton myöskin! Hän ei kammoa ei käärmeitä, ei
ukkosta, eikä kummituksia. Hän juoksentelee avojaloin kuin paimen
jyrkänteiden reunalla."

-- "Jatka! jatka!"

-- "Hän keksii ansoja villipedoille. Viime kuussa, voitko sitä uskoa,
hän sai kotkan kiinni; hän laahasi sitä mukanaan, ja linnun ja lapsen
veri singahteli ilmaan suurina pisaroina kuten tuuleen heitetyt
ruusut. Raivoisa petolintu pieksi häntä siivillään, mutta hän painoi
sen poveaan vastaan, ja sen mukaan kuin kotkan kuolinkamppailu
heikkeni nauroi poika yhä kovemmin, kirkkaammin ja ylpeämmin, ja se
kuului yhteen kimmahtavien kalpojen kalskeelta."

Hamilkar painoi päänsä näiden vastaisen suuruuden tunnusmerkkien
häikäisemänä alas.

-- "Mutta jo jonkun aikaa on rauhattomuus vaivannut häntä. Hän
katselee etäällä ohi kiitäviä purjeita; hän on alakuloinen, lykkää
leivän luotaan, tiedustelee jumalista ja tahtoo oppia Karthagon
tuntemaan."

-- "Ei, ei! ei vielä!" huudahti suffeetti.

Vanha orja näytti käsittävän, mikä vaara Hamilkaria kauhistutti, ja
hän jatkoi:

-- "Millä minä häntä pidätän? Minunhan täytyy nyt jo tehdä hänelle
lupauksia, ja minä tulinkin Karthagoon ostamaan hänelle tikaria,
jossa on hopeinen, helmillä kirjailtu kädensija." Sitten hän kertoi,
miten hän nähtyään suffeetin penkereellä oli satamanvartijoille
sanonut olevansa Salammbon orjanainen, päästäkseen siten hänen
luokseen.

Hamilkar seisoi kauvan mietteisiinsä vaipuneena; vihdoin hän sanoi:

-- "Huomenna sinä saavut Megaraan, päivän laskiessa,
purppuratehtaiden taakse, ja matkit kolme kertaa shakaalin kiljuntaa.
Jollet minua näe, niin palaat jokaisen kuun ensimäisenä päivänä
jälleen Karthagoon. Elä unohda mitään! Rakasta häntä! Nyt voit
hänelle kertoa Hamilkarista."

Orja puki valepukunsa jälleen ylleen, ja he poistuivat yhdessä
talosta ja satamasta.

Hamilkar jatkoi jalan kulkuaan ilman saattojoukkoa, sillä Vanhimpien
kokoukset olivat aina erikoisissa tapauksissa salaisia ja niihin
mentiin mahdollisimman salavihkaa.

Ensin sivuutti hän Akropoliin itäpuolen, kulki sitten vihannestorin
poikki, Kinisdon pylväistöjen läpi ja suitsutusten kauppiaiden
etukaupungin halki. Harvat vielä palavat valot alkoivat sammua,
leveämmät kadut hiljenivät, sitten liukui varjoja hämärässä
eteenpäin. Ne seurasivat häntä, uusia liittyi heihin, ja kaikki
suuntasivat kulkunsa kuten hänkin Mappalioita kohden.

Molokin temppeli oli rakennettu kammottavalle paikalle, jyrkän rotkon
juurelle. Alhaalta näki vain loputtoman korkeiden muurien kohoavan
suunnattoman haudan seinien lailla. Yö oli synkkä, harmahtava sumu
näytti raskaana painuvan merelle. Aallot löivät kuten korahdellen ja
nyyhkyttäen rantaa vastaan; ja varjot vähitellen katosivat aivan kuin
kulkien muurien läpi.

Mutta heti portin takana aukeni laaja neliskulmainen piha,
jota pylväskäytävät ympäröivät. Sen keskellä oli tasasivuinen
kahdeksankulmainen rakennusmöhkäle. Sen päällä kohosivat kupukatot,
jotka ympäröivät toista kerrosta; tämä kannatti rotundanmuotoista
rakennetta, jonka keskeltä kohosi sisäänpäin kupertuva kartio, jonka
päässä oli pallo.

Tuli paloi metallilankakudoksista tehdyissä lieriöissä, jotka olivat
kiinnitetyt miesten kantamiin tankoihin. Liekit leiskahtelivat tuulen
leyhyessä ja loivat punertavan hohteen kultakampoihin, jotka niskassa
pitivät koossa lyhtyjä kantavien miesten punottuja hiuksia. Ne
huutelivat toisilleen ja juoksivat ottamaan Vanhimpia vastaan.

Siellä täällä kiviliuskaisella lattialla lepäili sfinxien tavoin
kookkaita leijonia, kaikki-nielevän auringon eläviä tunnuskuvia. Ne
torkkuivat silmäluomet puoliksi ummessa. Mutta herättyään ääniin ja
askeleihin ne nousivat hitaasti, tulivat Vanhimpia kohden, jotka he
tunsivat heidän puvuistaan, hieroivat ruumistaan, heidän lanteisiinsa
köyristäen selkäänsä ja haukotellen äänekkäästi; niiden hengyksestä
syntyvä höyry kohosi soihtujen valossa. Melu kasvoi, ovet suljettiin,
kaikki papit riensivät pois, ja Vanhimmat katosivat pylväistöön, joka
muodosti temppelin ympärille syvän eteisen.

Pylväät olivat niin järjestetyt, että ne sisäkkäin olevien kehiensä
kautta kuvasivat saturnilaista ajanjaksoa siten, että vuodet sulkivat
kuukaudet ja kuukaudet päivät sisäänsä. Sisimmän pyhätön muurin luona
ne liittyivät yhteen.

Täällä Vanhimmat laskivat narvalisarviset sauvat käsistään, -- sillä
vanhoista ajoista noudatettu laki rankaisi kuolemalla jokaista,
joka saapui istuntoon jonkinmoinen ase mukanaan. Useilla oli puvun
liepeessä purppuranauhaan päättyvä halkeama, jonka piti osoittaa että
he omaistensa kuolemaa surressaan eivät säästäneet pukuansa; samalla
tämä surun tunnusmerkki esti halkeamaa suurenemasta. Toisilla parta
oli suljettu sinipunaisesta nahasta tehtyyn pussiin, joka kahdella
nauhalla oli korviin kiinnitetty. Kaikki syleilivät toisiaan rinta
rintaa vasten. He ympäröivät Hamilkarin toivottaen hänelle onnea;
olisi luullut veljien tavanneen veljensä.

Suurin määrä näistä miehistä oli lyhyttä tanakkaa väkeä, heillä oli
käyrät nenät kuten assyrialaisilla kuvapatsailla. Mutta muutamien
ulonevammat poskipäät, kookkaammat vartalot ja kapeammat jalat
ilmaisivat heidän olevansa afrikalaista alkuperää ja polveutuvan
paimenkansoista. Taukoamatta kauppahuoneissaan asuvien miesten
kasvot olivat kelmeitä; muutamissa oli erämaan ylhä leima, ja
oudot jalokivet kimaltelivat heidän kaukomaiden auringon helteen
paahtamien käsiensä jokaisessa sormessa. Merimiehet erotti heidän
huojuvasta liikunnastaan, ota vastoin maata viljelevät miehet
haisivat viinipusertimilta, kuivilta heiniltä ja muulien hieltä. Nuo
vanhat merirosvot viljelivät maatiloja, nuo koronkiskurit varustivat
laivaa, noilla maatilojen omistajilla oli orjia, jotka harjoittivat
eri käsitöitä. Kaikki tunsivat tarkoin uskontomenot, olivat kaikkiin
juoniin harjaantuneita, säälimättömiä ja rikkaita. He näyttivät
pitkien huolien uuvuttamilta. Heidän leimuava silmänsä loivat
epäluuloisia katseita, ja tottumus matkoihin, valheisiin, kauppaan ja
käskemiseen antoi heidän koko olemukselleen viekkauden ja kiivauden
leiman, jotain salattua ja suonenvetoista julmuutta. Sitäpaitsi
synkensi heitä nyt jumalan huoneen vaikutus.

Ensiksi he kulkivat munanmuotoisen holvisalin kautta. Seitsemän
ovea, jotka vastasivat seitsemää kiertotähteä, muodosti sen seinille
seitsemän eriväristä neliötä. Käytyään vielä pitkän huoneen läpi
saapuivat he toiseen samallaiseen saliin.

Kokonaan siselöidyilä kukilla verhottu valojalka loisti perällä,
ja jokaisessa sen kahdeksasta kultahaarukasta oli timanttikuvussa
byssussydän. Se seisoi niiden pitkien portaiden ylimmällä astimella,
jotka veivät suurelle alttarille, jonka kulmat päättyivät
vaskisarviin. Kaksi sivuporrasta johti alttarin ylimmälle tasolle;
alttarin kiviä ei enää näkynyt; se oli kuin kasaantunut tuhkavuori,
ja sen huipulla jotain epämääräistä kyti hitaasti. Sitten sen takana,
korkeampana kuin valojalka ja paljoa korkeampana kuin alttari, kohosi
Molok, kokonaan raudasta tehtynä; sen ihmisrinnasta ammotti aukkoja.
Molokin levällään olevat siivet painuivat pitkin seinää, pitkät
riippuvat kädet ulottuivat maahan asti; kolme mustaa keltaisen reunan
ympäröimää kiveä muodosti kolme silmää sen otsaan, ja peloittavalla
ponnistuksella nosti se härkäpäätään aivan kuin mylviäkseen.

Pitkin huonetta oli kehässä ebenpuisia penkkejä. Jokaisen takana
kolmijalkainen varsi kannatti soihtua. Kaikki nämät liekit
kuvastuivat salin simpukan-levyistä laadittuihin lattialiuskoihin.
Sali oli niin korkea, että sen seinien punainen väri ylhäällä näytti
mustalta, ja epäjumalankuvan kolme silmää kiilui aivan ylhäällä kuin
puoliksi yöhön peittyneet tähdet.

Vanhimmat istuivat ebenpuisille penkeille, nostettuaan päänsä päälle
viittansa kulman. Liikkumattomina he istuivat, avariin hihoihin
verhotut käsivarret ristissä rinnalla, ja simpukankuorinen permanto
näytti valovirralta, joka valui alttarin luota ovelle asti heidän
paljaiden jalkojensa alitse.

Neljä ylimmäistä pappia istui selityksin keskellä neljällä ristin
muotoon asetetulla norsunluutuolilla, Eschmunin ylimmäinen pappi
punertavan sinisessä puvussa, Tanitin ylimmäinen pappi valkoisessa
liinaisessa puvussa, Khamonin ylimmäinen pappi kellertävässä
villapuvussa, ja Molokin ylimmäinen pappi purppurapuvussa.

Hamilkar lähestyi valojalustaa. Hän kiersi aivan sen ympäri
tarkastaen palavia sydämiä, heitti sitten niihin tuoksuavaa jauhoa;
sinipunaiset liekit leimahtivat haarukoiden päästä.

Sitten kaikui kimeä ääni, toinen vastasi siihen; ja sata vanhimpaa,
neljä ylimmäistä pappia ja Hamilkar seisaallaan kajahuttivat yhtaikaa
hymnin, ja uusien aina samoja tavuja ja yhä korottaen säveltä, heidän
äänensä nousi, kajahti, tuli pelottavaksi ja sitten aivan yhtäkkiä
vaikeni.

Kaikki odottivat hetkisen. Vihdoin Hamilkar veti povestaan pienen
kolmipäisen safiirinsinisen kuvapatsaan ja asetti sen eteensä. Tämä
oli totuuden kuva, jonka hän siten otti sanojensa suojelijaksi.
Sitten pisti hän sen jälleen poveensa, ja kaikki, aivan kuin
äkkinäisen raivon valtaamina, huusivat:

-- "Barbarit ovat sinun hyviä ystäviäsi! Kavaltaja! Roisto! Sinä
palaat katsellaksesi perikatoamme, eikö niin? Antakaa hänen puhua! --
Ei! ei!"

He vapautuivat siitä pakosta, jonka valtiolliset menot tähän asti
olivat heille asettaneet; ja vaikka he olivatkin toivoneet Hamilkarin
palaavan, niin suuttuivat he nyt siitä, ettei hän ollut ennakolta
ehkäissyt heidän onnettomuuttaan, tai oikeammin, ei ollut joutunut
jakamaan sitä heidän kanssaan.

Kun melu oli tauonnut, nousi Molokin ylimmäinen pappi:

-- "Me kysymme sinulta, miksi et palannut Karthagoon?"

-- "Mitä se teihin kuuluu!" suffeetti vastasi halveksivasti.

Melu kasvoi kahta kertaa vimma tummaksi.

-- "Mistä te minua syytätte? Olenko ehkä huonosti johtanut sotaa?
Te näitte minun taistelusuunnitelmani, te, jotka nöyrinä sallitte
barbarien..."

-- "Jo riittää! Jo riittää!"

Hiljaisella äänellä pakoittaakseen heidät paremmin kuuntelemaan hän
jatkoi:

-- "Sehän on totta! Minähän erehdyn, te Baalin valaisemat; löytyyhän
teidän joukossanne urhoollisiakin. Gisko, nouse ylös!" Ja laskeutuen
alttarin portaita alas, siristäen silmiään kuten etsien jotakuta,
jatkoi hän: "Nouse Gisko! sinä voit minua syyttää! kyllä he sinua
puolustavat! Mutta missä hän on?" Sitten kuten muistaen jotain:
"Aha! epäilemättä kotonaan? poikiensa ympäröimänä, antaen määräyksiä
orjilleen, onnellisena, ja laskien seinillä riippuvia kunniakäätyjä,
jotka isänmaa on hänelle lahjoittanut!"

He liikahtivat kohottaen olkapäitään aivan kuin raipan iskujen
osuessa. -- "Te ette edes tiedä, onko hän elossa vai kuollut!" Ja
huolimatta heidän huudoistaan hän sanoi heidän jättäessään suffeetin
suojattomaksi tehneen itse tasavallan suojattomaksi. Samoin oli
Rooman kanssa tehty rauhakin, niin edullinen kuin se olikin heidän
mielestään, turmiokkaampi kuin kaksikymmentä taistelua. Toiset
taputtivat hänelle käsiään, nimittäin Neuvoston vähävaraisimmat
jäsenet, joiden aina epäiltiin taipuvan kansan tai tyrannian
puolelle. Heidän vastustajansa, Syssitien päälliköt ja hallintomiehet
voittivat enemmyytensä kautta heidät; arvokkaimmat heistä olivat
kokoontuneet Hannon ympärille, joka istui salin toisessa päässä
punertavan sinisellä verholla suljetun korkean oven edessä.

Hän oli ihomaalilla peittänyt kasvojensa paiseet. Mutta kultajauho
oli rapissut hänen tukastaan alas olkapäille muodostaen siihen kaksi
hohtavaa läiskää, ja hänen tukkansa näkyi valkoisen harmaana, ohuena
ja kiheränä kuin villa. Hänen kätensä olivat kiedotut siteihin, jotka
olivat kastetut lattiallekin tippuvaan hyvänhajuiseen öljyyn, ja
hänen tautinsa näytti huomattavassa määrässä pahentuneen, sillä hänen
silmänsä katosivat silmäluomien laskoksien alle. Nähdäkseen täytyi
hänen taivuttaa päätään taapäin. Hänen puoluelaisensa vaativat häntä
puhumaan. Lopulta hän alkoi käheällä ja inhottavalla äänellä:

-- "Elä ole niin röyhkeä, Barkas! Kaikki me olemme tulleet
voitetuiksi! Kukin kantakoon onnettomuutensa! Alistu!"

-- "Opeta sinä ensin meille," sanoi Hamilkar hymyillen, "miten sinä
johdit galeerisi keskelle roomalaisten laivastoa?"

-- "Tuuli ajoi minut," Hanno vastasi.

-- "Sinä teet samoin kuin virtahepo, joka tallaa omaa
lantatunkiotaan; sinä tuot julki oman typeryytesi! ole vaiti!". Ja
he alkoivat syytää toisilleen syytöksiä Egaattisaarten taistelun
johdosta.

Hanno syytti, ettei Hamilkar ollut tullut häntä vastaan.

--"Sitenhän olisin jättänyt Eryxin suojattomaksi. Sinun olisi pitänyt
lähteä avoimelle selälle; kuka sinua siitä esti? Ah, minä unohdin!
kaikki norsuthan pelkäävät merta!"

Hamilkarin puoluelaisten mielestä oli leikinlasku niin hyvä, että
he purskahtivat äänekkääseen nauruun. Holvi kaikui siitä aivan kuin
salissa olisi käsirumpuja lyöty.

Hanno huomautti miten arvoton tuollainen häväistys oli; tämän taudin
oli hän saanut Hecatompyluksen taistelussa vilustuessaan; samalla
valuivat kyyneleet hänen kasvoilleen kuin talvisade muurin raunioille.

Hamilkar jatkoi:

-- "Jos te olisitte minua niin rakastaneet, kuin tuota tuossa, niin
vallitsisi suuri riemu nyt Karthagossa! Kuinka usein pyysinkään
teiltä apua! aina vain te kielsitte minulta rahaa!"

-- "Me tarvitsimme sitä," sanoivat Syssitien päälliköt.

-- "Ja kun asemani oli epätoivoinen, -- me joimme vetojuhtien virtsaa
ja söimme sandaaliemme hihnoja, -- kun minä olisin tahtonut muuttaa
heinän korret sotilaiksi ja tehdä sotajoukkoja vainajien tuhkasta,
silloin kutsutitte te loput laivoista pois!"

-- "Me emme voineet kaikkia panna vaaralle alttiiksi," vastasi
Baat-Baal, jolla oli kultakaivoksia Darytilaisessa Getuliassa.

-- "Mutta mitä te teitte täällä, Karthagossa, kodissanne muurienne
suojassa? Eridanuksen luona asuu gallialaisia, joita olisi ollut
yllytettävä, kananealaiset Kyrenaikasta olisivat tulleet, ja samalla
kun roomalaiset lähettävät lähettiläitä Ptolemaeuksen luo..."

-- "Nyt hän jo ylistelee meille roomalaisia!" Eräs huusi: "Paljoko ne
maksoivat sinulle, jotta heitä puolustaisit?"

-- "Kysy sitä Brutiumin tasangoilta, Lokrin, Metapontumin
ja Heraklean raunioilta! Minä olen polttanut kaikki heidän
hedelmäpuunsa, ryöstänyt kaikki heidän temppelinsä, ja surmannut
heidän lastenlastensa lastenlapset..."

-- "Aivanhan sinä lausut kuin puhetaidon opettaja!" sanoi Kapuras,
kuuluisa kauppias. "Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"

-- "Minä sanon, että meidän tulee olla viisaampia tai pelottavampia!
Jos koko Afrika heittää ikeenne hartioiltaan, niin syynä on vain se,
että te olette heikkoja käskijöitä, ettekä osaa kiinnittää iestä
sen niskaan! Agathokles, Regulus, Coepio, kaikki uskaliaat miehet
astuvat vain maihin, niin kuuluu se heti heille; ja kun idässä
olevat libyalaiset liittyvät lännessä oleviin numidialaisiin, ja
kun paimenkansat tulevat etelästä ja roomalaiset pohjoisesta" --
Kauhun huuto kaikui salissa. "Niin, te lyötte rintoihinne, matelette
tomussa, revitte pukunne! Ei siitä apua! teidän täytyy vielä kerran
vääntää myllyä Suburrassa ja koota viiniä Latiumin kukkuloilta."

He löivät kädellään oikeaan reiteensä ilmaistakseen närkästystään,
ja heidän pukujensa hihat liehuivat kuin suurien säikähtyneitten
lintujen siivet. Hamilkar seisoi sähisten ja pelottavana alttarin
ylimmällä portaalla ja jatkoi sisäisen voiman pakoittamana; hän
kohotti käsivartensa, ja hänen takanaan palavan kynttelikön säteet
valuivat kuin kultaiset peitset hänen sormiensa lomitse.

-- "Te menetätte laivanne, tiluksenne, vaununne, riippuvat vuoteenne
ja orjanne, jotka hierovat jalkojanne! Shakaalit saavat nukkua
palatseissanne, aura myllertää hautanne. Ei kuulu muuta kuin kotkien
kirkuna, ei näy muuta kuin kasa raunioita. Sinä kukistut, Karthago!"

Neljä ylimmäistä pappia ojensi kätensä häätääkseen kirouksen. Kaikki
olivat nousseet. Mutta Meri-suffeetti oli papillisena virkamiehenä
auringon suojeluksen alainen ja loukkaamaton, niin kauan kuin
Rikkaiden kokous ei häntä ollut tuominnut. Alttari herätti heissä
kammoa ja kauhua. He peräytyivät.

Hamilkar ei enää puhunut. Silmät tuijottavina ja kasvot yhtä kalpeina
kuin hänen tiaransa helmet, hän läähätti, kauhistuen melkein omaa
itseään ja hänen ajatuksensa hukkuivat synkkiin näkyihin. Sieltä
ylhäältä katsottuna näyttivät vaski jalustoissa olevat soihdut
suurelta liekkikruunulta, joka oli laskettu lattialiuskoille; siitä
nouseva musta sauhu kiiri tummaa holvia kohden; ja hetkisen vallitsi
niin syvä hiljaisuus, että ulkoa kuului etäältä meren pauhina.

Sitten alkoivat Vanhimmat neuvotella. Barbarit uhkasivat heidän
etujaan ja heidän henkeään. Mutta suffeetin avutta heitä ei voitu
voittaa; ja tämä vakaumus sai heidät ylpeydestään huolimatta
unohtamaan kaiken muun. Hänen ystävänsä vietiin syrjään
neuvottelemaan. He tekivät itsekkäitä sovintoja, salaisia sopimuksia
ja juhlallisia lupauksia. Hamilkar ei tahtonut enää sekaantua
mihinkään hallintoon. Kaikki pyytämällä pyysivät häntä ryhtymään
siihen. He rukoilivat häntä; ja kun sana petos uudelleen pujahti
esiin heidän puheistaan, kiivastui hän. Suuri Neuvosto yksinään
oli petturi, sillä kun sotilaiden velvollisuudet loppuivat sodan
päätyttyä, niin olivat he sen loputtua vapaita; hän ylisteli niiden
uljuutta ja kuvaili, mikä etu koituisi, jos ne saataisiin Tasavaltaan
sidotuiksi lahjojen ja etuoikeuksien kautta.

Silloin sanoi Magdassan, entinen maakuntien käskynhaltija keltaisten
silmiensä pyöriessä päässään:

--"Toden totta, Barkas, monien matkojesi kautta on sinusta tullut
kreikkalainen tai latinalainen, en tiedä kumpiko! Mitä sinä puhut
palkan suorittamisesta noille miehille? Ennemmin kuolkoon kymmenen
tuhatta barbaria kuin yksi meistä!"

Vanhat osoittivat päätään nyökkäämällä hyväksymistään ja mutisivat:
-- "Niin, ei sitä saa liikoja hienostella. Barbareja löytää aina!"

-- "Ja pääsee niistä helposti vapaaksi, vai mitä? Jättää ne oman
onnensa nojaan, kuten teitte Sardiniassa. Ilmaistaan vihamiehille,
mitä tietä ne aikovat kulkea, kuten tehtiin gallialaisille
Siciliassa, tai lähetetään ne aavalle merelle. Palatessani näin
kalliot aivan valkoisina heidän luistaan!"

-- "Mokomakin onnettomuus!" huomautti Kapuras hävyttömästi.

-- "Eivätkö he sata kertaa ole menneet vihollisen puolelle!"
huudahtivat toiset.

Hamilkar huusi:

-- "Miksi te sitten vastoin omia lakejanne kutsuitte heidät
Karthagoon? Ja kun he köyhinä ja lukuisina oleksivat tässä
kaupungissa kaikkien rikkauksienne keskellä, niin ei juolahdakaan
mieleenne heikontaa heitä jakamisen avulla! Sitten lähetätte te
heidät pois vaimoineen ja lapsineen pidättämättä ainoatakaan
panttina! Uskoitteko heidän tappavan toinen toisensa pelastaakseen
teidät lupauksenne täyttämisen tuskasta? Te vihaatte heitä siksi,
että he ovat voimakkaita! Minua, heidän johtajaansa te vihaatte vielä
enemmän! Kyllä minä sen äsken tunsin, kun suutelitte käsiäni ja
pidätitte itseänne niitä puremasta!"

Jos pihalla nukkuvat leijonat olisivat karjuen syöksyneet sisään,
niin melu ei olisi voinut olla sen kamalampi. Mutta Eschmunin
ylimmäinen pappi nousi polvet yhteen puserrettuina, kyynärpäät
kyljissä kiinni, aivan suoraksi ja puoliksi avaten kätensä sanoi:

-- "Barkas, Karthagon pelastus vaatii että sinä otat käsiisi
punilaisten sotajoukkojen ylijohdon palkkasotureita vastaan!"

-- "Minä kieltäydyn," vastasi Hamilkar.

-- "Me annamme sinulle rajattoman vallan!" huusivat Syssitien
päälliköt.

-- "En!"

-- "Ilman mitään tarkastusta, ilman mitään jakoa, rahaa niin paljon
kuin tahdot, kaikki vangit, koko sotasaaliin, viisikymmentä zerethiä
maata jokaisesta vihollisen ruumiista."

-- "En! en! sillä teidän kanssanne on mahdotonta voittaa!"

-- "Hän pelkää!"

-- "Siksi että te olette pelkureja, saitoja, kiittämättömiä, arkoja
ja mielettömiä!"

-- "Hän säästää heitä!"

-- "Asettuakseen heidän etunenäänsä," sanoi joku.

-- "Ja hyökätäkseen meihin," sanoi toinen; ja salin perältä karjui
Hanno:

-- "Hän tahtoo tekeytyä kuninkaaksi!"

Silloin he syöksyivät ylös, kaataen istuimet ja soihdut parvena
rientäen alttaria kohden; käsissä heilui tikareja. Mutta hihansa
sisästä veti Hamilkar esiin kaksi pitkää puukkoa; ja puolikumarassa
astui hän vasemmalla jalallaan askeleen eteenpäin ja säihkyvin
silmin purren hampaitaan yhteen hän uhmaillen seisoi liikkumattomana
kultaisen valojalustan alla.

Siis varovaisuuden vuoksi olivat he tuoneet aseita mukanaan; se
oli rikos; he katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun jokainen
heistä oli syyllinen, niin he piankin rauhoittuivat; ja vähitellen,
kääntäen selkänsä suffeetille, he astuivat raivoten kärsimästään
nöyryytyksestä portaita alas. Toisen kerran jo he peräytyivät hänen
edestään. Hetkisen jäivät he seisaalleen. Monet, jotka olivat
haavoittaneet sormensa, pistivät ne suuhunsa tai käärivät viittansa
reunan hitaasti niiden ympärille, ja he aikoivat juuri poistua, kun
Hamilkar kuuli seuraavat sanat:

-- "Sehän on vain hienotunteisuutta, jottei pahoittaisi tyttärensä
mieltä!" Ja toinen ääni lisäsi vielä äänekkäämmin siihen:

-- "Epäilemättä, koska tämä valitsee rakastajansa palkkasoturien
joukosta!"

Ensiksi hän horjahti, sitten hänen silmänsä etsivät nopeasti
Shahabarimia. Matta Tanitin pappi yksinään oli jäänyt paikalleen; ja
Hamilkar ei eroittanut etäältä muuta kuin hänen korkean päähineensä.
Kaikki ilkkuivat hänelle vasten kasvoja. Jota enemmän hänen kauhunsa
kasvoi, sitä suuremmaksi tuli heidän ilonsa, ja häntä ympäröivien
pilkkahuutojen keskeltä huusi joku taempana oleva:

-- "Hänen nähtiin tulevan tyttäresi huoneesta!"

-- "Eräänä Thammuskuun aamuna!"

-- "Hän on zaimphin ryöstäjä!"

-- "Hyvin kaunis mies!"

-- "Sinua kookkaampi!"

Hän sieppasi tiaransa päästään, arvonsa merkin, -- haransa, jossa oli
kahdeksan salaperäistä kerrosta ja keskimmäisessä oli smaragdeista
tehty simpukan kuva, -- ja heitti sen molemmin käsin, täysin voimin
maahan; kultarenkaat särkyivät ja ponnahtivat ylös permannosta ja
helmet helisivät lattialiuskoilla. Hänen valkoisella otsallaan he nyt
näkivät pitkän arven; se liikehti kuin käärme hänen silmäkulmiensa
välissä; hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän nousi alttarille vieviä
sivuportaita myöten ja astui sen päälle! Siten hän vihki itsensä
jumalalle, tarjosi itsensä uhriksi. Hänen viittansa kehuna sai
lekottamaan valojalustan liekit, jotka nyt olivat alempana kuin hänen
sandaalinsa, ja hänen astuessaan noussut hieno, tuhka ympäröi pilvenä
häntä vatsaan asti. Hän seisahtui rautaisen jumalankuvan jalkojen
väliin. Hän otti käsiinsä kaksi kourallista tuota tuhkaa, jonka
paljas näkeminenkin täytti kauhulla jokaisen karthagolaisen mielen,
ja sanoi:

-- "Kautta taivaallisten henkienne sadan soihdun! kautta Kabirien
kahdeksan tulen! kautta tähtien, kuukivien ja tulivuorien! kautta
kaiken palavan! kautta erämaan janon ja meren kitkeryyden! kautta
Hadrumetumin luolan ja sielujen valtakunnan! kautta hävityksen!
kautta poikienne ja esi-isienne veljien tuhan, jonka kanssa nyt
omani liitän yhteen! te, Karthagon Neuvoston sata jäsentä, te olette
valehdelleet syyttäessänne tytärtäni! Ja minä, Hamilkar Barkas,
Meri-suffeetti, Rikkaiden päämies ja kansan vallitsija, vannon
härkäpäisen Molokin edessä!" Kaikki odottivat kuulevansa jotain
kamalaa, mutta hän jatkoi kovemmalla ja tyynemmällä äänellä: "etten
edes puhukaan siitä hänen kanssaan!"

Kultakampaiset temppelinpalvelijat astuivat sisään, -- toisilla
purppuraiset sienet toisilla palmun oksat käsissään. He nostivat oven
edessä olevan punasinertävän verhon ylös; ja tämän aukon kautta näkyi
toisten salien takana rusottava taivas, joka näytti jatkavan holvia
ja taivaan rannassa nojautuvan aivan siniseen mereen. Laineista
kohoava aurinko nousi taivaalle. Äkkiä osui sen valo rautaisen
jumalankuvan rintaan, joka oli jaettu seitsemään ristikoilla
suljettuun osastoon. Kuvan punahampainen kita aukeni peloittavaan
haukotukseen; sen laajat sieramet levenivät, nouseva päivä elvytti
sen, antoi sille kammottavan ja levottoman ilmeen, ikäänkuin se olisi
tahtonut syöksyä ulos liittyäkseen aurinkoon, jumalaan ja sen kanssa
kulkea kautta loppumattomien avaruuksien.

Maahan kaatuneet soihdut paloivat vielä ja leiskottaen loivat
simpukankuoriselle permannolle kuin veri täpliä. Vanhimmat horjuivat
uupuneina; täysin siemauksin he hengittivät aamun raitista ilmaa;
hiki valui heidän kalpeilta kasvoiltaan; paljon huudettuaan eivät
he enää ymmärtäneet toistensa käheää puhetta. Mutta heidän vihansa
sulfeettia kohtaan ei ollut lainkaan talttunut; hyvästiksi huusivat
he hänelle vielä uhkauksia, ja Hamilkar vastasi heille:

-- "Ensi yönä, Barkas, Eschmunin temppelissä!"

-- "Minä tulen!"

-- "Me annamme Rikkaiden sinut tuomita!"

-- "Ja minä kansan!"

-- "Ole varuillasi, ettet päätä päiviäsi ristinpuussa!"

-- "Ja te, ettei teitä kaduilla revitä kappaleiksi!"

Mutta heti kun he pääsivät pihaton kynnykselle esiintyivät he jälleen
hillityn arvokkaina.

Heidän juoksijansa ja vaununkuljettajansa odottivat heitä ovella.
Useimmat heistä poistuivat valkoisen muulin selässä, Suffeetti
hyppäsi vaunuihinsa ja tarttui ohjaksiin; ylpeästi kaulat kenossa ja
tasatahdissa polkien jalkojensa alla singahtelevia kiviä molemmat
hevot kiisivät huimaavaa vauhtia Mappalioiden tietä myöten, ja aisan
päässä oleva hopeinen haukka näytti lentävän, niin vinhaan vaunut
lensivät eteenpäin.

Tie johti kentän halki, jolla oli korkeita pyramiidinmuotoisia,
teräväkärkisiä kiviä, joiden keskelle oli hakattu avoin käsi, aivan
kuin kiven alla lepäävä vainaja olisi kohottanut sen taivasta
kohden anoakseen jotain. Niitä seurasi joukko siellä täällä olevia
kartionmuotoisia savesta, puunoksista ja kaislakudoksesta tehtyjä
majoja. Pienet kivistä laaditut muurit, vettä virtaavat ojat,
espartoheinästä tehdyt köydet, piikkipensasaitaukset erottivat
erisuuruisiin osiin nämät asumusalueet, ja ne tulivat sitä
lukuisemmiksi, jota lähemmäksi suffeettin puistoja noustiin. Mutta
Hamilkar suuntasi katseensa suureen torniin, jonka kolme kerrosta
muodosti kolme suurensuurta lieriötä; ensimäinen oli rakennettu
kivestä, toinen tiilistä, kolmas seedripuusta; ja ne kannattivat
kuparikupua kahdenkymmenen neljän katajapuisen pylvään päässä, joista
riippui köynnösten tavoin toisiinsa lomistettuja vaskiketjuja. Tämä
torni kohosi yläpuolelle niitä rakennuksia, jotka olivat oikealla
puolella, varastohuoneita, kauppahuonetta, jota vastoin naisten
palatsi kohosi sypressien takana, jotka seisoivat kahdessa rivissä
kuin pronssimuurit.

Kun vaunut ratisten olivat ajaneet kaidasta portista sisään,
pysähtyivät ne laajan katoksen alle, jonka suojassa köysillä sidotut
hevoset söivät niitettyjä heiniä.

Kaikki palvelijat juoksivat esille. Niitä oli lukuisa määrä, sillä
nekin, jotka työskentelivät maatiloilla, olivat barbarien pelosta
tuotu Karthagoon. Eläinten vuotiin verhotut peltomiehet laahasivat
nilkkojen ympäri juotettuja kahleita; purppuratehtaiden työmiehillä
oli punaiset käsivarret kuten pyöveleillä; merimiehillä oli
viheriäiset päähineet; kalastajilla korallikäädyt; metsämiehillä
verkko olallaan; ja Megaran asukkailla oli valkoiset tai mustat
puvut, nahkahousut ja olkihuopa- tai kangaslakit kullakin oman
palveluslaatunsa ja eri ammattinsa mukaan.

Taempana tungeskeli ryysyihin verhoutunut joukko. Ne elivät ilman
mitään tointa kaukana asumuksista, nukkuen yönsä puutarhoissa ja
elättäen itseään kyökin jätteillä, -- ihmishometta, joka versoi
palatsin varjossa. Hamilkar suvaitsi heitä enemmän laajanäköisen
viisautensa kuin halveksumisensa vuoksi. Kaikki olivat osoittaakseen
iloaan pistäneet kukan korvansa taakse, monet heistä eivät koskaan
ennen olleet häntä nähneetkään.

Mutta miehet, joiden tukkalaitos muistutti sfinxiä, riensivät suuret
kepit käsissään keskelle parvea ja löivät oikealle ja vasemmalle.
Täten ajoivat he loitommalle orjia, jotka uteliaina tahtoivat nähdä
valtiaansa, jotta heidän taaja joukkonsa ei häntä estäisi ja heidän
hajunsa häntä vaivaisi.

Kaikki heittäytyivät suulleen maahan ja huusivat: -- "Baalin silmä,
kukoistakoon talosi!" Ja näiden sypressikäytävässä suullaan makaavien
ihmisten välitse yli taloudenhoitaja Abdalonim valkoinen mitra
päässään lähestyi Hamilkaria kantaen suitsutusmaljaa kädessään.

Samalla astui Salammbo galeeriportaita alas. Kaikki hänen
orjattarensa seurasivat häntä; ja joka askeleella jonka heidän
valtiattarensa astui laskeutuivat hekin porrasta alemmaksi.
Neekerinaisten päät muodostivat mustia pilkkuja pitkään kultalevyillä
koristettujen roomalaisnaisten otsanauhariviin. Toisilla oli
hiuksissaan hopeanuolia, smaragdiperhosia, tai sädekehäksi
muodostettuja pitkiä neuloja. Näiden valkoisten, keltaisten ja
sinisten pukujen joukossa kimalteli sormuksia, solkia, käätyjä,
hetaleita, rannerenkaita; kepeät kankaat kahisivat; kuului sandaalien
kopina ja alastomien jalkojen pehmeä töminä niiden astuessa puisille
astimille: -- ja siellä täällä kohosi päätä korkeammalle kookkaan
eunukin hymyilevät kasvot. Kun miesten tervehdyshuuto oli vaiennut,
niin Salammbon orjattaret, peittäen hihoillaan kasvonsa, päästivät
yhtaikaa omituisen kiljahduksen, joka muistutti suden ulvontaa ja oli
niin raivoisa ja kimakka että suuret ebenpuiset portaat, jotka olivat
täynnä naisia, näyttivät ylhäältä alas asti värähtävän kuin lyyra.

Tuuli leyhytti heidän huntujaan ja hennot papyruskaislat huojuivat
hiljalleen. Oli Schebaz-kuu keskellä talvea. Kukkivat granaattipuut
erottautuivat pyöreinä taivaan sineä vastaan ja oksien lomitse kuulsi
meri ja etäällä puoliksi merisumuun peittyvä saari.

Hamilkar seisahtui nähdessään Salammbon. Salammbo oli syntynyt
useiden miespuolisten lasten kuoltua. Sitä paitsi auringonpalvelijat
pitivät tyttären syntymistä onnettomuutena. Myöhemmin jumalat olivat
lahjoittaneet hänelle pojan; mutta pettyneet toiveet ja kirous,
jolla hän oli tytärtään kironnut, olivat jättäneet jälkiänsä hänen
sieluunsa. Salammbo astui sillä välin lähemmäksi.

Eriväriset helmet riippuivat pitkinä terttuina hänen korvistaan
olkapäille ja kyynärpäihin asti. Hänen tukkansa oli käherretty niin
että se muistutti pilveä. Kaulassa hänellä oli pieniä neliskulmaisia
kultalevyjä, joissa oli kuvattuna kahden takajaloillaan seisovan
leijonan keskellä olevaa naista; hänen pukunsa oli aivan jumalattaren
puvun kaltainen. Punertavan sininen leveähihainen puku verhosi
tiukasti hänen vartaloaan ja leveni liepeestä. Huulien sinnoberiväri
sai hänen hampaansa näyttämään vielä valkoisemmilta ja silmäluomiin
sivelletty ontimonmuste hänen silmänsä suipemmilta. Hänen
linnunhöyhennahasta leikatuissa sandaaleissaan oli hyvin korkeat
korot, ja hän oli tavattoman kalpea, epäilemättä kylmän ilman
vaikutuksesta.

Vihdoin hän seisoi Hamilkarin edessä, ja katsomatta häneen,
nostamatta päätään sanoi:

-- "Terve sinulle, Baalin silmä, ikuinen kunnia! voitto! lepo!
tyytyväisyys! rikkaus! Jo kauvan oli sydämeni murheellinen ja talo
kaipasi sinua. Mutta palaava valtias on kuin ylösnoussut Tammus ja
sinun silmiesi alla, isä, on ilo ja uusi elämä kaikkialla heräävä!"

Ja ottaen Taanakin käsistä pienen soikean maljan, jossa höyrysi
jauhoista, voista, viinistä ja kardemummasta tehty sekoitus:
-- "Juo täysin siemauksin," sanoi hän, "tervetulo-malja, jonka
palvelijattaresi on valmistanut".

Hamilkar vastasi -- "Siunaus sinulle!" ja tarttui koneellisesti
hänelle ojennettuun kultamaljaan.

Mutta samalla hän katsoi niin terävästi Salammbohon, että tämä
hämillään sopersi:

-- "Sinulle on kerrottu, oi valtias!..."

-- "On! minä tiedän!" vastasi Hamilkar matalalla äänellä. Oliko se
tunnustus? vai puhuiko Salammbo barbareista? Ja lisäsi muutamia
hajanaisia sanoja yleisestä valtiollisesta ahdinkotilasta, jonka hän
yksinään toivoi voivansa haihduttaa.

-- "Oi isä!" huudahti Salammbo, "sinä et voi sitä saada unohtumaan,
mitä ei voi enää korvata!"

Silloin Hamilkar astui askeleen taapäin, ja Salammbo hämmästyi
hänen ällistystään; sillä eihän Salammbo ajatellut Karthagoa, vaan
temppelinryöstöä, johon hän piti itseään kanssarikollisena. Tuo
mies, joka sai legionat vapisemaan ja jota hän tuskin tunsikaan,
kauhistutti Salammbota kuten jumala; hän oli siis arvannut kaiken,
tiesi kaiken, jotain kamalaa oli nyt tapahtuva. Salammbo huudahti:
"Armoa!"

Hamilkarin pää painui hitaasti alas.

Vaikka Salammbo tahtoikin syyttää itseään, niin ei hän uskaltanut
avata suutaan; ja kumminkin valittamisen halu ja lohdutuksen
kaipuu oli tukehuttaa hänet. Hamilkar taisteli tekemänsä lupauksen
rikkomista vastaan. Hän piti lupauksensa joko ylpeydestä tai peläten
epätietoisuutensa muuten loppuvan; ja hän katsoi terävästi tytärtään
suoraan kasvoihin saadakseen selville hänen sydämensä salaisuuden.

Vähitellen, raskaasti hengittäen painoi Salammbo päänsä olkapäittensä
väliin isänsä liian painostavan katseen edessä. Nyt oli Hamilkar
todellakin varma siitä, että hän oli vaipunut barbarin syliin; hän
vapisi, kohotti molemmat nyrkkinsä ylös. Salammbo kiljahti ja vaipui
orjattariensa syliin, jotka riensivät häntä tukemaan.

Hamilkar kääntyi poispäin. Kaikki taloudenhoitajat seurasivat häntä.

Varastohuoneiden ovi avattiin ja hän astui suureen pyöreään saliin,
johon päättyi, kuten pyörän puolat sen napaan, pitkiä, toisiin
saleihin johtavia käytäviä. Keskellä oli kivilaatta ja sen ympärillä
aitaus tyynyjen tueksi, jotka olivat kasassa matoilla.

Suffeetti käveli ensin pitkin, kiivain askelin, hän hengitti
raskaasti, polki korollaan maahan, pyyhkäisi kädellään otsaansa
kuten mies, jota kärpäset vaivaavat. Mutta hän pudisti päätään ja
nähdessään kootut rikkautensa hän rauhottui; ja hänen ajatuksensa,
joita käytävien näky kiihoitti, liitivät toisiin saleihin, jotka
olivat täynnä vielä harvinaisempia aarteita. Pronssilevyt,
hopeaharkot ja rautatangot vaihtelivat tinalohkareiden kanssa,
joita oli tuotu Kassiteridisaarilta Usva-meren takaa; mustien
maankumit tulvivat palmupuunkuorista tehdyistä säkeistä esiin ja
kultahieta, jota oli ahdettu nahkapusseihin, valui liian vanhojen
ompeluksien raoista. Meriruohoista saadut hienot säikeet riippuivat
Egyptin, Kreikan, Taprobanen ja Judean pellavan joukossa; meritähdet
levittelivät seinän juurella kukkakimpun tavoin suuria haarukoitaan;
ja epämääräinen haju täytti ilman, se leveni tuoksuaineista,
nahoista, höysteistä ja kameelikurjen sulista, jotka suuriksi
kimpuiksi sidottuina riippuivat katosta. Joka käytävän suulla seisoi
norsunhampaita kärjet yhteen liitettyinä muodostaen siten kaaren
aukon yläpuolelle.

Vihdoin hän nousi kivilaatalle. Kaikki taloudenhoitajat seisoivat
käsivarret ristissä, päät kumarassa, Abdalonim yksin kohotti ylpeänä
suippoa mitraansa.

Hamilkar kyseli laivojen päälliköltä. Hän oli vanha merimies, jolla
oli tuulen raatelemat silmäluomet, ja valkoiset suortuvat ulottuivat
aivan hänen vyötäisilleen asti ikäänkuin myrskyjen vaahto olisi
jäänyt partaan.

Hän vastasi lähettäneensä Gadeksen ja Thymiamatan sivulaivaston,
jonka piti pyrkiä Eziongaberiin Etelä-Sarven ja Höysteiden
kalliokärjen ohi.

Toiset olivat kulkeneet neljän kuukauden ajan länteen päin
kohtaamatta maata; mutta heidän laivansa keula takertui meriruohoon,
taivaan rannasta kuului taukoamatta vesiputousten kohina,
verenhohtavat usvat peittivät auringon, kukkatuoksun täyttöinä
tuuli uuvutti koko miehistön; ja nyt oli heidän muistonsa niin
sekaisin, että he eivät voineet mitään kertoa. Sillä välin
oli kuljettu Scythien virtoja ylös, tunkeuduttu Kolkikseen,
jugrilaisten ja estialaisten luo, Arkipelagista oli ryöstetty
tuhatviisisataa neitosta; oli upotettu kaikki vieraat laivat,
jotka oli tavattu Oestrymonin niemen tuolla puolen, jotta väylien
salaisuus ei tulisi ilmi. Sitävastoin pidätti kuningas Ptolemæus
Schesbarin suitsutusaineet; Syracusa, Elathia ja Korsika ja saaret
eivät olleet mitään lähettäneet ja vanha merimies painoi päänsä
alas ilmoittaessaan, että numidialaiset olivat anastaneet erään
kolmisoudikon Rusicadan luona, -- "sillä he pitävät yhtä heidän
kanssaan, valtias."

Hamilkar rypisti silmäkulmiaan; sitten viittasi hän maamatkojen
johtajaa puhumaan. Tämä oli puettu ruskeaan, vyöttömään kauhtanaan,
ja päässä oli pitkä valkoinen vaate, joka kulkien suun alapuolitse
riippui olan taakse.

Karavaanit olivat lähteneet tavan mukaan talvipäiväntasauksen aikaan.
Mutta tuhannesta viidestä sadasta miehestä, jotka olivat lähteneet
perimpään Etiopiaan ja joilla oli ollut verrattomat kameelit, uudet
leilit ja maalatusta kankaasta tehdyt matkatamineet, oli yksi ainoa
palannut Karthagoon, -- toiset olivat kuolleet väsymyksestä tai
olivat erämaan kauhujen johdosta tulleet hulluiksi; -- ja hän sanoi
nähneensä kaukana Mustan-Harushin takana, atarantien ja suurten
apinain maan takana suuren suuria kuningaskuntia, joissa pienimmätkin
tarve-esineet ovat kultaa, aivan maidonvalkoisen virran, leveän kuin
meren, sinipuisia metsiä, maustevuoria, ihmisen näköisiä hirviöitä,
jotka asustivat kallioilla ja joiden silmäterät katsellessaan
aukenivat kukkien lailla; sitten lohikäärmeissä vilisevän järven
takana kristallisia vuoria, jotka kannattavat aurinkoa. Toiset olivat
palanneet Indiasta tuoden riikinkukkoja, pippuria ja uusia kankaita.
Mitä niihin tulee, jotka olivat lähteneet ostamaan kalkedon-jalokiviä
Syrtien tietä Ammonin temppeliä kohden, niin olivat ne varmaankin
hukkuneet hieta-aavikolle. Getulian ja Phazzanan karavaanit olivat
tuoneet kotia tavallisen määrän; mutta nyt hän, matkojen johtaja ei
uskaltanut lähettää ainoatakaan karavaania.

Hamilkar ymmärsi; palkkasoturit pitivät maaseudun hallussaan.
Raskaasti huoahtaen nojautui hän toiseen kyynärpäähänsä; ja
maatilojen hoitaja pelkäsi niin kovasti puhua, että hän vapisi vaikka
olikin leveäharteinen ja hänen silmäteränsä suuret ja punaiset. Hän
oli tylppänenäinen kuin verikoira, ja päässä oli niiniverkko; vyöllä
oli leopardin vuota ja siinä kiilteli kaksi suurta tikaria.

Kun Hamilkar kääntyi häneen päin, niin alkoi hän parkuen huutaa
kaikkia Baaleja todistajakseen. Se ei ollut hänen syynsä! ei hän
sille mitään voinut! Hän oli tarkastanut ilmanvaihtoa, tutkinut
maata, tähtiä, tehnyt istutukset talvi-päivänseisauksen aikaan,
harventanut puita kuun vähentyessä, pitänyt orjia silmällä, säästänyt
heidän pukujaan.

Mutta Hamilkaria ärsytti tämä lörpöttely. Hän läiskähytti kieltään ja
tikarivöinen mies kertoi nopeasti:

-- "Oi, valtias! ne hävittivät kaiken! särkivät kaiken! turmelivat
kaiken! Mashalassa on kolmetuhatta kasvavaa puuta lyöty maahan,
Ubadassa varastot hävitetyt, kaivot täytetyt! Tedeksestä veivät ne
tuhat viisisataa gomoria jauhoja; Marazzanassa tapettiin paimenet,
syötiin karjat, poltettiin talo, sinun kaunis seedripuusta tehty
talosi, jonne tulit kesäisin! Tuburbon orjat, jotka olivat ohraa
leikkaamassa, pakenivat vuoristoon; ja aasit, muuliaasit, muulit,
Taorminan härät, orynhevoset, kaikki poissa! kaikki ryöstetty! Se
on kirous! Minä en voi elää tätä katsellen!" Ja hän jatkoi itkien:
"Jospa tietäisit, kuinka kellarit olivat täynnä, ja aurat loistivat!
Oi, niitä kauniita oinaita! oi, niitä kauniita härkiä!..."

Hamilkar oli tukehtua raivosta. Hän karjaisi:

-- "Vaikene! Olenko minä mikään kerjäläinen? Elä valehtele! puhu
totta! Minä tahdon tietää, paljoko olen kadottanut viimeiseen
sikliin, viimeiseen kabiin asti! Abdalonim, tuo minulle laivojen,
karavaanien, maatilojeni, koko talouteni tilit! Ja jos omatuntonne on
kipeä, niin turma teidän ylitsenne! -- Menkää!"

Kaikki taloudenhoitajat peräytyivät kumarassa kädet riippuen
aivan lattiaan asti. Abdalonim otti seinän sisään muuratun kaapin
keskikomerosta solmunuoria, kangas- ja papyruskääryjä ja lampaan
lapaluita, jotka olivat täynnä hienoa kirjoitusta. Hän asetti ne
Hamilkarin jalkojen juureen, antoi hänelle puukehyksen, johon oli
pingoitettu kolme lankaa ja niihin pujotettu kulta-, hopea- ja
sarvipalloja, ja alotti:

-- "Sata yhdeksänkymmentä kaksi taloa Mappalioissa, vuokrattu
Karthagolaisille yhdestä bekasta kuukaudessa."

-- "Ei! se on liikaa! armahda köyhiä! ja sinä kirjoitat niiden nimet
muistoon, jotka näyttävät rohkeimmilta ja koetat päästä selville,
ovatko he kiintyneet tasavaltaan! Jatka!"

Abdalonim hidasteli hämmästyen tätä jalomielisyyttä.

Hamilkar sieppasi kangaskääryt hänen käsistään.

-- "Mitä tämä tietää? kolme palatsia Khamonin torin varrella
kahdestatoista kesitahista kuussa! Merkitse kaksikymmentä! Rikkaat
eivät saa minua nylkeä."

Yli-taloudenhoitaja jatkoi kumarrettuaan syvään:

-- "Lainattu Tigillakselle korjuu-ajan loppuun asti kaksi kikaria
33 prosentin hyvitystä vastaan, meri-koron mukaan, meriveroja;
Bar-Malkarthille tuhat viisisataa sikeliä, panttina kolmekymmentä
orjaa. Mutta kaksitoista heistä kuoli suolalampiin."

-- "Siksi että eivät olleet kyllin rotevia," sanoi suffeetti nauraen.
"Samapa se! jos hän tarvitsee rahaa, niin lainaa hänelle! Aina tulee
lainata ja eri korkoa vastaan riippuen kunkin rikkaudesta."

Palvelija kiiruhti lukemaan mitä olivat tuottaneet Annaban
rautakaivokset, korallinpyynti, purppuratehtaat, kreikkalaisille
siirtolaisille vuokrattu maa, hopean lähettäminen Arabiaan, jossa se
oli kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa, laivojen ryöstömatkat, sitten
kun kymmenys oli suoritettu jumalattaren temppelille.

-- "Joka kerta olen selittänyt tuloja olleen neljännes vähemmän,
valtias!" Hamilkar laski yhteen helmien avulla; ne kilahtelivat hänen
sormiensa alla.

-- "Jo riittää! Mitä menoja olet suorittanut?"

-- "Stratonikleelle Korinthissa ja kolmelle Alexandrian kauppiaalle
myötäseuraavien kirjeiden mukaan (ne ovat tässä), kymmenentuhatta
athenalaista drakmaa ja kaksitoista Syrian talenttia kultarahoja.
Laivaväen elatus nousee kahteenkymmenen minaan kuukaudessa
kolmisoutulaivalta..."

-- "Minä tiedän! Paljoko on mennyt hukkaan?"

-- "Tilit ovat näillä lyijylevyillä," sanoi taloudenhoitaja. "Mitä
yhteisesti lastattuihin laivoihin tulee, kun usein on täytynyt
heittää lastit mereen, niin on epätasainen hukka jaettu tasan
kaikkien osallisten kanssa. Köysistä, jotka lainattiin asevarastosta,
ja joita oli mahdoton suorittaa takaisin, vaativat syssitit ennen
Utican retkeä kahdeksansataa kesitathia."

-- "Aina vain he!" sanoi Hamilkar pää kumarassa; ja hän istui
hetkisen aivan kuin kaiken sen vihan painamana, jonka hän tunsi
tulleen osakseen: -- "Mutta minä en näe täällä Megaran menoja?"

Abdalonim meni kalveten ottamaan toisesta komerosta sykomoripuisia
levyjä, jotka olivat tukuttain pujotetut nahkahihnoihin.

Hamilkar kuunteli uteliaana talousmenoja, ja tyyntyi kuullessaan
yksitoikkoisen äänen luettelevan numeroita; Abdalonom luki yhä
hitaammin. Äkkiä pudotti hän maahan puulevyt ja heittäytyi suulleen
maahan, kädet levällään kuin tuomitulla. Tyyneyttään menettämättä
Hamilkar kokosi levyt; ja hänen huulensa aukenivat ja silmänsä
suurenivat hänen nähdessään yhden päivän menojen joukossa tavattoman
määrän lihaa, kaloja, lintuja, viiniä ja höysteitä sekä särjettyjä
astioita, kuolleita orjia, pilaantuneita mattoja.

Abdalonim kertoi hänelle yhä maaten suullaan barbarien juhlasta.
Hän ei ollut voinut vastustaa Vanhimpien määräyksiä, -- sitäpaitsi
Salammbokin oli käskenyt olemaan säästämättä rahoja sotilaiden
kestitsemisessä.

Tyttärensä nimen kuullessaan syöksähti Hamilkar ylös. Sitten huulet
piukalla hän kyyristyi jälleen tyynyilleen; hän repi kynsillään
niiden hetaleita, läähättäen, silmien tuijottaessa eteenpäin.

-- "Nouse!" sanoi hän; ja hän astui alas kivilaatalta.

Abdalonim seurasi häntä; hänen polvensa vapisivat. Mutta äkkiä
tarttui hän rautatankoon ja alkoi kuin hullu nostella lattialiuskoja
ylös. Eräs puulevy nousi ylös ja pian näkyi pitkin käytävää useita
suuria kansia, jotka peittivät viljasäiliöitä.

-- "Näethän, Baalin silmä", sanoi palvelija vavisten, "he eivät
vielä ole vieneet kaikkea! ja ne ovat syviä, jokainen viisikymmentä
kyynärää, ja reunojaan myöten täynnä! Matkalla ollessani kaivatin
niitä asehuoneesen, puistoon, kaikkialle! talosi on täynnä viljaa
kuten sydämesi viisautta."

Hymy levisi Hamilkarin kasvoille! "Se on hyvä, Abdalonim!" Sitten
kumartuin kuiskaamaan hänen korvaansa: "Tuota sitä Etruriasta,
Brutiumista, kaikkialta mistä vain tahdot ja mihin hintaan tahansa!
Kokoa ja säilytä! Minun yksinään täytyy omistaa kaikki vilja
Karthagossa."

Sitten päästyään käytävän päähän Abdalonim vyössään riippuvalla
avaimella avasi oven suureen neliskulmaiseen huoneesen, jonka
sedripylväät jakoivat kahteen osaan. Kulta-, hopea- ja vaskirahoja
oli järjestetty pöydille tai ahdettu seinäkomeroihin ja ne nousivat
kaikilla neljällä seinällä kattoparruihin asti. Nurkissa suuren
suuret virtahevon nahasta tehdyt lippaat sisälsivät kokonaisia rivejä
pieniä säkkejä, vaihtorahoja oli kasottain permannolla; ja siellä
täällä oli liian korkea rahapino kaatunut ja näytti sortuneelta
pilarilta. Suuret karthagolaiset rahat, jotka kuvasivat Tanitia
ratsun kera palmupuun suojassa, sekaantuivat alusmaiden rahoihin,
joissa oli härkä, tähti, pallo tai puolikuu. Eri suuriin summiin
järjestettyinä oli kaikenarvoisia, -kokoisia ja -aikaisia rahoja,
-- vanhoista Assyrian kynttä ohuemmista rahoista Latiumin vanhoihin
kättä paksumpiin rahoihin asti, Eginan nappeja, Baktrian levyjä,
lakedaimonilaisten lyhyitä puikkoja; useat olivat ruosteessa,
likaisia, veden vihertämiä tai tulen mustaamia, joita oli joko saatu
verkoilla tai koottu valloitetun kaupungin raunioista. Pian laski
suffeetti, vastasivatko koolla olevat rahat voitto- ja tappiotiliä,
joka hänelle oli luettu; ja hän kääntyi lähtemään nähdessään kolme
vaskiruukkua, jotka olivat aivan tyhjiä. Abdalonim käänsi päänsä
kauhun merkiksi poispäin, Hamilkar näytti mukautuneen kaikkeen eikä
puhunut sanaakaan.

He kulkivat toisten käytävien, toisten salien kautta ja saapuivat
vihdoin ovelle, jonka vartioimista varten eräs mies oli vyötäröiltä
kiinnitetty pitkään seinästä lähtevään kahleesen. Se oli roomalainen
tapa, joka vasta äskettäin oli otettu käytäntöön Karthagossa. Miehen
parta ja kynnet olivat kasvaneet suunnattoman pitkiksi, ja hän
liikahteli taukoamatta oikealle ja vasemmalle villipetojen tavoin.
Heti kun hän tunsi Hamilkarin, syöksyi hän häntä kohden huutaen:

-- "Armoa, Baalin silmä! sääli minua! tapa minut! Kymmeneen vuoteen
en ole nähnyt aurinkoa! Isäsi nimessä, armoa!"

Vastaamatta hänelle Hamilkar löi käsiään yhteen, ja kolme miestä
riensi apuun; ja kaikin nelisin vetivät he suunnattoman suuren
ovisalvan renkaista ulos. Hamilkar otti soihdun ja katosi pimeään.

Sitä huonetta, johon hän nyt tuli, pidettiin yleensä perheen
hautakammiona; mutta tarkemmin tutkimalla olisi sieltä löytänyt vain
suuren muuratun kuopan. Se oli valmistettu varkaiden eksyttämiseksi
eikä sisältänyt mitään. Hamilkar astui sen ohitse; sitten kumartui
hän alas ja pani hyvin raskaan myllynkiven pyörimään teloilla
syrjään. Ja tämän aukon kautta hän astui kartion muotoon tehtyyn
kammioon.

Seinät olivat pronssisilla suomulevyillä peitetyt; keskellä
kohosi graniittijalustan päässä erään Aletes nimisen Kabirin,
Keltiberin kaivoksien keksijän kuvapatsas. Jalustan ympärillä oli
maahan järjestetty suuria kultakilpiä ja suunnattomia umpinaisia
hopeamaljoja, joilla oli mitä omituisimpia muotoja ja jotka
olivat käytäntöön kelpaamattomia; sillä tapana oli valaa suuri
määrä metallia tällaisiin muotoihin, jotta niiden tuhlaaminen ja
kuljettaminenkin kävi melkein mahdottomaksi.

Soihdullaan hän sytytti kuvapatsaan päähineesen kiinnitetyn
kaivoslampun; viheriäisiä, keltaisia, sinisiä, sinipunaisia,
viinin ja veren värisiä säteitä välähteli äkkiä salissa. Huone oli
täynnä jalokiviä, jotka olivat joko lampun tavoin vaskilevyihin
ripustetuissa kultapulloissa tai järjestetty omaan kiviympäristöönsä
seinän juurelle. Siellä oli turkooseja, joita linkokivillä kallioista
lyödään irti, kiiltokiviä, jotka olivat muodostuneet ilveksen
virtsasta, kuusta pudonneita kivettyneitä kalanhampaita, tyaneja,
timantteja, sandastrumeja, berylejä, kolmea lajia rubiineja, neljää
lajia safireja ja kahtatoista lajia smaragdeja. Ne kimaltelivat
kuten maitopisarat, siniset jääpuikot, hopeahieta, ja loivat valoaan
leveinä säteinä, hienoina väikkeinä, tähtinä. Meteoorikivet, jotka
ukkonen synnyttää, hohtivat myrkystä parantavien kalkedonien
rinnalla. Siellä oli Zabarcan vuoresta saatuja topaaseja, jotka
torjuvat pelon ja kauhun, Bactriasta tuotuja opaaleja, jotka estävät
keskensynnytyksen, Ammonin sarvia, joita pannaan vuoteen alle unien
saamiseksi.

Jalokivien väike ja lampun liekki kuvastuivat suuriin kultakilpiin.
Hamilkar seisoi hymyillen käsivarret rinnallaan ristissä; -- ja hän
iloitsi, ei niin paljon rikkautensa katselemisesta kuin tietäessään
olevansa rikas. Hänen rikkautensa oli saavuttamaton, loputon,
ääretön. Hänen esi-isänsä, jotka nukkuivat hänen jalkojensa alla,
hengittivät osan ikuisuuttaan hänen sydämeensä. Hän tunsi seisovansa
aivan lähellä maanalaisia haltijoita. Hän tunsi kuten Kabirin iloa,
ja suuret, kasvoihinsa osuvat valosäteet tuntuivat näkymättömän
verkon äärimmäisiltä langoilta, jotka äärettömien syvyyksien yli
sitoivat hänet maailman keskustaan.

Äkkiä eräs ajatus sai hänet vavahtamaan, ja astuttuaan aivan
jumalankuvan taakse kulki hän suoraan muuria kohden. Sitten tarkasti
hän käsivarressaan olevien tatueerausten joukossa vaakasuoraa viivaa,
jota kaksi pystysuoraa leikkasi; se esitti Kananean numeroissa lukua
kolmetoista. Sitten hän laski seinästä kolmannentoista pronssilevyn,
nosti kerta vielä avaran hihansa ylös; ja oikea kätensä suorana hän
luki toisesta paikasta käsivarttaan vieläkin mutkikkaampia viiruja
sormiensa sirosti liikahdellessa kuten lyyran soittajalla. Vihdoin
hän painoi peukalollaan seitsemän kertaa seinään; ja yhtenä suurena
lohkareena avautui osa muuria.

Sen takana oli piilossa kammio, johon oli kätketty salaperäisiä
aineita, joilla ei ollut nimeä ja joiden arvo oli määräämätön.
Hamilkar astui kolme porrasta alemmaksi; hän otti hopeasaavista
antiloopin vuodan, joka uiskenteli mustassa nesteessä, ja palasi
sitten takaisin.

Abdalonim alkoi jälleen astua hänen edellään. Hän löi
lattialiuskoihin pitkää keppiään, jonka yläpäässä oli kelloja, ja
jokaisen huoneen edessä hän huusi Hamilkarin nimen samalla ylistäen
ja siunaten häntä.

Pyöreässä salissa, jonne kaikki käytävät päättyivät, oli seinille
kasattu algumminitankoja, hennasäkkejä, Lemnoksen mullasta tehtyjä
kakkuja, ja kilpikonnan kuoria, jotka olivat kukkuroillaan helmiä.
Ohikulkiessaan hipaisi suffeetin puku näitä aarteita, mutta hän ei
edes katsahtanutkaan jättiläissuuriin meripihkalohkareisiinkaan,
jota ainetta pidettiin melkein jumalallisena, auringon säteiden
muodostamana.

Tuoksuva ilmalaine tuli heitä vastaan.

-- "Avaa ovi!"

He astuivat sisään.

Alastomat miehet vastasivat taikinamaista sekoitusta, riipivät
yrttejä, hämmensivät hiiliä, kaatoivat öljyä ruukkuastioihin,
avasivat ja sulkivat pieniä munanmuotoisia koloja, joita oli seiniin
kaivettu niin tiheään, että huone näytti mehiläiskeon sisustalta.
Myrobalonia, bdelliumia, saframia ja orvokkeja näkyi niistä.
Kaikkialla oli hajallaan pihkoja, jauhoja, juuria, lasipulloja,
angervon oksia, ruusunlehtiä; ja melkein oli tukehtua näihin
tuoksuihin, vaikka storaxia höyrysikin keskellä räiskyen vaskisella
kolmijalalla.

Tuoksuaineiden hoitaja, pitkä ja kalpea kuin vahakynttilä, lähestyi
Hamilkaria murskatakseen käärön metopionia hänen käteensä samalla kun
kaksi muuta hieroi hänen kantapäitään baccaris-lehdillä. Hän lykkäsi
ne luotaan; ne olivat irstastapaisia kyrenaikalaisia, mutta niitä
pidettiin arvossa salatietojensa vuoksi.

Näyttääkseen valppauttaan tuoksuaineiden hoitaja tarjosi suffeetille
electronlusikalla hiukan malobathria maistettavaksi; sitten puhkaisi
hän neulalla kolme indialaista bezoarikiveä. Valtias, joka tunsi
kaikki petoskeinot, otti sarvellisen balsamia ja pidettyään sitä
hehkuvien hiilien päällä tiputti pisaran vaatteelleen; ruskea pilkku
muodostui siihen, balsami oli väärennettyä. Silloin hän loi terävän
katseen tuoksuaineiden hoitajaan, ja sanaakaan sanomatta heitti
gasellin sarven hänelle vasten kasvoja.

Niin suuttunut kun hän olikin nähdessään hänen vahingokseen tehtyjä
väärennyksiä, niin hän kuitenkin huomatessaan narduspaketit, joita
aijottiin lähettää merentakaisiin maihin, käski niihin sekoittamaan
antimoniumia tehdäkseen ne raskaammiksi.

Sitten hän kysyi, missä oli kolme häntä varten valmistettua laatikkoa
psagas-palsamia.

Hoitaja ei sanonut tietävänsä niistä mitään, sotilaat olivat tikarit
kädessä saapuneet karjuen sisään; hän oli heille avannut säiliöt.

-- "Sinä pelkäät siis heitä enemmän kuin minua!" huudahti suffeetti;
ja höyryjen läpi hänen silmänsä leimahtivat kuten soihdut pitkää,
kalpeaa miestä kohden, joka alkoi ymmärtää mikä häntä odotti.
"Abdalonim! ennen auringon laskua sinä annat hänen käydä ruoskakujan
läpi: silvo hänet!"

Tämä vahinko kiukustutti häntä, vaikka se olikin edellisiä pienempi;
sillä vaikka hän koettikin karkoittaa niitä mielestään, niin kohtasi
hän barbarien töitä joka askeleella. Heidän hävitystyönsä yhdistyi
hänen tyttärensä häpeään, ja hän raivostui koko talolle, joka siitä
tiesi eikä sitä hänelle sanonut. Mutta jokin sisäinen voima pakotti
häntä ottamaan onnettomuudestaan yhä enemmän selkoa; ja vainu vimman
vallassa hän tarkasti kaikissa vajoissa, kauppahuoneiden takana
olevat varastot, joissa oli maapihkaa, puuta, ankkureja ja köysiä,
hunajaa ja vahaa, kangasaitat, ruokavarakammiot, marmorivarastot ja
silfiumvajat.

Hän meni puutarhan toiselle puolelle majoihin tarkastamaan
kotikäsityöläisiä, joiden teoksia myytiin. Räätälit ompelivat
viittoja, toiset kutoivat verkkoja, toiset maalasivat tyynyjä,
leikkasivat sandaaleja, egyptiläiset työmiehet silittivät simpukalla
papyrusta, kankurien sukkulat lensivät, aseseppien alasimet
kalskuivat.

Hamilkar sanoi heille:

-- "Takokaa miekkoja! takokaa yhtäpäätä! niitä minä tarvitsen." Ja
hän otti poveltaan myrkyissä liotetun antilopinnahan käskien siitä
tekemään rintapaidan, joka oli pronssia vahvempi, ja johon ei rauta
eikä tuli pystynyt.

Astuessaan työmiesten luo koetti Abdalonim suunnata hänen vihaansa
muualle, koetti ärsyttää häntä niitä vastaan moittien heidän työtään.
-- "Tuollaista työtä! mikä häpeä! Valtias on aivan liian hyvä."
Kuuntelematta häntä Hamilkar poistui.

Hän kulki hitaammin, sillä ylhäältä alas asti hiiltyneet puut,
jommoisia tapaa paimenten asustamissa metsissä, telkesivät hänen
tiensä; paaluaidat olivat rikotut, vesi uomissa kuivunut, rapakoissa
oli lasinsirpaleita ja apinain luita. Kankaankappaleita riippui
siellä täällä pensaikoissa; sitruunapuiden alla mädänneet kukat
muodostivat keltaisia likaröykkiöitä. Nähtävästi olivat palvelijat
jättäneet kaiken sikseen siinä uskossa, ettei valtias koskaan palaa.

Joka askeleella keksi hän uusia häviöitä, uusia todistuksia tuosta
asiasta, josta hän oli vannoutunut olla ottamatta selvää. Nyt
likasi hän purppurasaappaansa lokaan; eikä hänellä ollut kaikkia
noita miehiä edessään katupultin suulla lennättääkseen heidät
murskaksi! Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi puolustettuaan heitä; se
oli narrimaista, petosta; ja kun hän ei voinut kostaa sotilaille,
ei Vanhimmille, ei Salammbolle, ei kenellekään, ja kun hänen
vihansa etsi jotain esinettä, niin tuomitsi yhdellä kerralla kaikki
puisto-orjat vuorikaivoksiin.

Abdalonim värisi joka kerta, kun hän näki Hamilkarin lähestyvän
puistoja. Mutta Hamilkar kääntyi myllytielle, josta kuului
alakuloista laulua.

Tomupilven keskellä pyöri täällä suuria myllyjä, se on kaksi
porfyyri-kartiota toistensa päällä; ylimäisessä oli suppilo; se pyöri
paksujen tankojen avulla alimman päällä. Rinnallaan ja käsivarsillaan
miehet lykkäsivät samalla kuin toiset valjastetut vetivät. Hihnojen
hankaamisesta oli hartioihin muodostunut visvaa valuvia haavoja,
jommoisia näkee aasien niskassa, ja musta ja ohut kankaansiekale,
joka tuskin peitti heidän lanteitaan, ja jonka kulma riippui alas,
löi heidän polventaipeehensa kuten pitkähäntä. Heidän silmänsä olivat
punaisia, jalkojen raudat kalskahtivat, rinnat läähättivät tahdissa.
Heidän suunsa edessä oli kahdella ketjulla kiinnitetty kuonokoppa,
jotta heidän olisi mahdotonta syödä jauhoja, ja heidän käsissään oli
umpinaiset kintaat, jotka estivät heitä ottamasta sitä.

Valtiaan tullessa paukkuivat puiset tangot voimakkaammin. Vilja
narskui murskaavien kivien alla. Monet vaipuivat polvilleen; toiset
jatkoivat kulkuaan heidän ylitseen.

Hän kysyi Giddenemiä, orjien päällikköä; tämä tuli esiin, ja hänen
arvonsa ilmeni jo hänen loistavassa puvussaankin; sillä hänen
sivuilta halki oleva tunikansa oli hienointa purppuraa, raskaat
renkaat riippuivat hänen korvistaan, ja jalkojen ympäri käärittyä
kangasta kokoamassa oli kultaliiste, joka kuten käärme puun ympäri
kohosi nilkasta lanteille asti. Sormuksilla ahdetuissa käsissä
oli hänellä gagatipaloista tehdyt ketjut tunteakseen sen avulla
kaatumatautiset.

Hamilkar viittasi häntä päästämään kuonokopat orjien suulta. Silloin
ne kaikki kiljaisten kuin nälkäiset pedot syöksyivät jauhoihin
käsiksi ja ahmivat sitä painaen kasvonsa kasoihin.

-- "Sinä näännytät ne!" sanoi suffeetti.

Giddenim vastasi, että se oli niiden kurissa pitämiseksi
välttämätöntä.

-- "Silloin oli turhaa lähettää sinua Syracusaan orjakouluun. Käske
kaikki tänne!"

Ja edeskäyvät, kellariorjat, tallirengit, juoksijat,
kantotuolinkantajat, kylpyorjat ja vaimot lapsineen järjestyivät
puutarhaan yhteen ainoaan riviin, joka kauppahuoneesta ulottui
villipetojen puistoon asti. He seisoivat henkeään pidättäen. Tavaton
hiljaisuus täytti Megaran. Aurinko oli laguunin kohdalla katakombien
juurella. Riikinkukot piipittivät. Hamilkar astui hitaasti eteenpäin.

-- "Mitä minä noilla vanhoilla teen?" sanoi hän; "myy ne! Täällä on
liiaksi gallialaisia, ne ovat juoppoja! ja liiaksi kretalaisia, ne
valehtelevat! Osta minulle kappadokialaisia, asialaisia ja neekerejä."

Hän kummasteli lasten pientä määrää. -- "Joka vuosi, Giddenem, täytyy
talossa syntyä lapsia! Jätä sen vuoksi kammiot öiksi auki, jotta he
vapaasti voivat liittyä toisiinsa."

Sitten antoi hän osoittaa itselleen varkaat, laiskat ja
vastahakoiset. Hän määräsi rangaistuksia ja moitti samalla
Giddenemiä; ja Giddenem painoi kuten härkä alas otsansa, jossa leveät
silmäkulmat liittyivät yhteen.

-- "Katso, Baalin silmä," sanoi hän osoittaen kookasta libyalaista,
"tämä tavattiin nuora kaulassaan".

-- "Vai niin! sinä tahdot siis kuolla?" lausui suffeetti
halveksivaisesti.

Ja orja vastasi pelottomasti:

-- "Tahdon!"

Silloin, välittämättä antamastaan esimerkistä tai rahallisesta
tappiosta, Hamilkar sanoi palvelijoille:

-- "Viekää hänet pois!"

Ehkä hänen mielessään oli aikomus siten tehdä uhri. Siten hän tuotti
itselleen vahinkoa väistääkseen jonkun kamalamman onnettomuuden.

Giddenem oli kätkenyt vialliset toisten taakse. Hamilkar huomasi
heidät:

-- "Kuka sinun käsivartesi on katkaissut?"

-- "Sotilaat, Baalin silmä."

Sitten eräälle samniumilaiselle, joka ontui kuin haavoitettu haikara:

-- "Ja kuka sinulle tuon on tehnyt?"

Se oli ollut tarkastaja, joka rautatangolla oli lyönyt hänen jalkansa
poikki.

Tämä mieletön julmuus suututti suffeettia; ja riistäen Giddenemin
käsistä hänen gagatiketjunsa hän karjaisi:

-- "Kirottu olkoon koira, joka haavoittaa laumaansa. Katkoa orjilta
jäsenet, kautta Tanitin hyvyyden! Sinä tuotat valtiaallesi häviötä!
Tukahuttakaa hänet tunkioon. Ja ne, jotka puuttuvat? Missä ne ovat?
Oletko ne surmannut yhdessä sotilaitten kanssa?"

Hänen kasvojensa ilme oli niin pelottava, että kaikki naiset
pakenivat. Orjat peräytyivät ja muodostivat laajan piirin heidän
molempien ympärille; Giddanem suuteli kiihkeästi hänen sandaalejaan;
Hamilkar seisoi hänen edessään nyrkit koholla.

Tuolla henkisellä selvyydellä, joka taistelun kuumimmassa tuoksinassa
oli ylimmillään, muisti hän tuhansia vastenmielisiä tapauksia,
häpeällisiä seikkoja, joita hän tähän asti ei ollut ottanut huomioon;
ja vihansa valossa, kuten salamien hohteessa, hän näki taas kaiken
häviönsä yhdellä kertaa edessään. Maatilojen valvojat olivat paenneet
peläten sotilaita, ehkä olivat niiden kanssa samassa juonessakin,
kaikki häntä pettivät, liian kauvan hän jo oli hillinnyt itseään.

-- "Tuokaa ne tänne," huusi hän, "ja leimatkaa niihin pelkurien
merkki kuumalla raudalla otsaan!"

Silloin tuotiin ja kasattiin keskelle puistoa nuoria, kaularautoja,
puukkoja, kahleita kaivoksiin tuomittuja varten, jalkapuut, joihin
puserrettiin jalat, numelloja, joita pantiin hartioita pusertamaan,
ja skorpioneja, kolmisiimaisia piiskoja, jotka päättyivät
pronssikoukkuihin.

Kaikki orjat asetettiin aurinkoon päin, kaikki nielevää Molokia
kohden, selälleen tai suulleen maahan, ja piiskaamiseen tuomitut
seisomaan puita vasten, kaksi miestä kunkin viereen, joista töinen
laski ja toinen löi.

Hän löi molemmin käsin; hihnat vinkuivat ja repivät kuoren
plataaneista. Veri sinkoili sateena lehtiin ja punaiset lihamöhkäleet
vääntelehtivät parkuen puiden juurella. Ne, jotka taottiin kahleihin,
repivät kynsillään kasvojaan. Puisten ruuvien natina kuului; kumeita
lyöntejä kaikui; joskus kimakka kiljahdus lensi ilman halki. Kyökin
puolella oli vaatesiekaleiden ja leikattujen hiuksien välissä
kyyryllään miehiä viuhkoja löyhyttämällä sytyttämässä hiiliä, ja
palaneen lihan käry nousi ilmaan. Piiskatut pyörtyivät, mutta käsien
siteiden kannattamina pysyivät pystyssä ja antoivat päänsä pudota
olalleen ja sulkivat silmänsä. Toiset alkoivat katsellessaan kauhusta
kirkua, ja leijonat, muistellessaan ehkä juhlaa nousivat haukotellen
luolien reunaa vasten.

Silloin ilmestyi Salammbo penkereensä tasolle. Hän juoksi kauhuissaan
nopein askelin edes ja takaisin. Hamilkar huomasi hänet. Hänen
mielestään kohotti Salammbo häntä kohden käsivartensa kuten armoa
anoakseen; kauhua kuvaavan liikkeen tehden Hamilkar kääntyi menemään
norsujen puistoon.

Nämät eläimet olivat suurien punilaisten perheiden ylpeys. Ne
olivat kantaneet selässään esi-isiä, voittaneet sodissa, ja niitä
kunnioitettiin auringon suosikkeina.

Megaran norsut olivat vahvimmat koko Karthagossa. Hamilkar oli ennen
lähtöään vaatinut Abdalonimilta valan, että hän vartioisi niitä.
Mutta ne olivat silpomisen seurauksista kuolleet; kolme ainoastaan
oli jälellä maaten tomussa tarhan keskellä särjettyjen seimiensä
edessä.

Ne tunsivat Hamilkarin ja tulivat hänen luokseen.

Eräällä oli korvat kamalalla tavalla säpäleinä, toisella polvessa
ammottava haava, ja kolmannella kärsä oli poikki.

Ne katselivat murheellisina aivan kuin järjelliset olennot
Hamilkaria; ja se, jolla ei enää ollut kärsää, taivutti suuren päänsä
alas ja notkistaen polviaan koetti hiljaa hyväillä häntä kärsänsä
inhoittavalla tyngällä.

Eläimen häntä näin hyväillessä kaksi kyyneltä vieri Hamilkarin
silmistä. Hän syöksyi Abdalonimia kohden.

-- "Konna! ristiin! ristiin!"

Pyörtyneenä Abdalonim vaipui selälleen maahan.

Purppura tehtaiden takana, joista kepeät siniset sauhupilvet
kohosivat taivasta kohden, kuului shakaalin kiljunta; Hamilkar
seisahtui.

Ajatus pojastaan rauhoitti hänet äkkiä, kuten jumalallinen kosketus.
Hän näki siinä voimansa jatkuvan, oman persoonallisuutensa loputtoman
kehityksen, eivätkä orjat ymmärtäneet, mistä tämä rauha tuli hänen
ylitseen.

Mennessään purppuratehtaita kohden hän kulki vankilan ohi, joka oli
mustista kivistä neliskulmaisen kuopan ympärille rakennettu pitkä
talo. Sen ympäri kiersi pieni käytävä ja sen jokaisessa neljässä
nurkassa oli portaat.

Iddibal odotti epäilemättä yötä ennenkuin hän antoi merkin
kokonaisuudessaan. Ei vielä ollut kiirettä, ajatteli Hamilkar ja hän
astui vankilaan. Muutamat huusivat hänelle: "Palaa"; uskaliaimmat
seurasivat häntä.

Avonainen ovi liikehteli tuulessa. Ilta-aurinko loisti kapeista
akkunoista, ja sisällä näkyi seinillä katkotulta kahleita.

Siinä oli kaikki, mitä oli jälellä sotavangeista!

Silloin Hamilkar tuli kalman kalpeaksi, ja ne jotka ulkoa kumartuivat
katsomaan kuopan sisään näkivät hänen estävän itseään kaatumasta
nojautumalla seinään.

Mutta shakaali kiljaisi kolme kertaa perätysten. Hamilkar nosti
päänsä pystyyn; hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään.
Sitten, kun aurinko oli kokonaan laskeutunut, hän katosi
piikkipensasaitauksen taakse, ja illalla Rikkaiden kokouksessa
Eshmunin temppelissä hän sanoi sisään astuessaan:

-- "Baalien valot, minä otan vastaan punilaisten sotavoimien johdon
barbarien armeijaa vastaan!"



VIII.

MAKARIN TAISTELU.


Heti seuraavana päivänä hän otti syssiteiltä kaksisataa kaksikymmentä
kolme kikaria kultaa ja määräsi jokaisen Rikkaan maksamaan
neljätoista shekeliä veroa. Naisetkin suorittivat veroa; maksettiin
lapsista ja, ennenkuulumaton teko karthagolaisten käsitteiden mukaan,
hän pakoitti pappiskunnatkin maksamaan rahaa.

Hän vaati itselleen kaikki hevoset, kaikki muulit, kaikki aseet.
Muutamat koettivat salata rikkauksiaan; heidän omaisuutensa
myytiin, ja peloittaakseen toisten ahneutta hän antoi kuusikymmentä
asevarustusta ja tuhat viisisataa gommoria jauhoja, omasta puolestaan
yhtä paljon kuin Norsunluuyhtiö yhteensä.

Hän lähetti Liguriasta värväämään sotilaiksi kolmetuhatta
vuoristoasukasta, jotka olivat tottuneet taistelemaan karhujen
kanssa; heille maksettiin kuuden kuukauden palkka etukäteen, neljä
minaa päivältä.

Mutta hän tarvitsi armeijan. Siitä huolimatta hän ei hyväksynyt
kaikkia kaupungin asukkaita kuten Hanno. Hän hylkäsi ensin istuvassa
työssä olleet miehet, sitten ne, joilla oli liian suuri vatsa tai
jotka olivat pelokkaannäköisiä; mutta hän hyväksyi kunniattomat,
Malquan roistoväen, barbarien pojat ja vapautetut orjat. Palkaksi
lupasi hän uusille karthagolaisille täydet kansalaisoikeudet.

Hänen ensi huolenaan oli legionan uudestaan muodostaminen. Noilla
kauniilla nuorilla miehillä, jotka pitivät itseään tasavallan
sotaisen voiman esikuvana, oli itsehallinto. Hän erotti heidän
upseerinsa; hän kohteli heitä ankarasti, pakoitti juoksemaan,
hyppäämään, kiipeämään yhdellä hengähdyksellä Byrsan jyrkännettä
ylös, heittämään heittokeihäitä, taistelemaan ruumis ruumista
vastaan, nukkumaan öisin torilla. Heidän omaisensa kävivät heitä
katsomassa ja säälittelemässä.

Hän tilasi lyhempiä miekkoja ja vahvempia jalkineita. Hän määräsi
palvelijoiden luvun ja vähensi kuormaston; ja kun Molokin temppelissä
säilytettiin kolmeasataa roomalaista pilumia, niin hän otti ne
ylimmäisen papin vastustuksista huolimatta.

Uticasta palanneista ja yksityisten omistamista norsuista muodosti
hän falangin, jossa oli seitsemänkymmentä kaksi norsua ja varusti ne.
Hän antoi niiden kuljettajille vasaran ja taltan, jotta he voisivat
puhkaista niiden kallon, jos ne taistelun tuoksinassa alkaisivat
pillastua.

Hän ei sallinut Suuren Neuvoston valita alijohtajia. Vanhimmat
koettivat huomauttaa hänelle lain määräyksiä, hän polki ne; kukaan ei
uskaltanut enää vastustaa, kaikki taipuivat hänen voimakkaan neronsa
alaisiksi.

Hän yksinään huolehti sodasta, hallituksesta ja raha-asioista, ja
välttääkseen syytöksiä pyysi hän tiliensä tarkastajaksi suffeetti
Hannon.

Hän korjautti ulkomuuria, ja kun kiviä tarvittiin, hävitti hän
vanhat sisämuurit, jotka nyt oli tarpeettomia. Mutta varallisuuden
eroavaisuus, joka oli astunut rotu-arvoasteikon sijaan, erotti
voitettujen pojat valloittajien pojista; patrisiot katsoivat myös
karsain silmin raunioiden hävittämistä, jota vastoin rahvas,
tietämättä oikeastaan miksi, iloitsi siitä.

Aseellisia joukkoja kulki aamusta iltaan kaduilla; joka hetki kuuli
torvien toitotuksia; kärryillä kuljetettiin kilpiä, telttoja,
keihäitä; pihat olivat täynnä naisia, jotka liinaa riipivät; innostus
tarttui toisesta toiseen; Hamilkarin sielu täytti koko tasavallan.

Hän oli jakanut sotilaansa tasalukuisiin riveihin, ja pitänyt siitä
huolen, että rintamassa seisoi rinnatusten vahva ja heikko mies,
jotta heikompaa tai arempaa miestä kaksi samalla vei eteenpäin.
Mutta kolmestatuhannesta ligurialaisesta ja Karthagon paraimmasta
miehistöstä saattoi hän muodostaa vain yksinkertaisen falangin, johon
kuului neljätuhatta yhdeksäkymmentäkuusi hopliittia, joilla oli
pronssikypärit, ja neljätoista kyynärää pitkät saarnikeihäät.

Kahdellatuhannella nuorella miehellä oli lingot, tikari ja sandaalit.
Hän vahvisti heidän joukkonsa kahdeksallasadalla soturilla, jolla oli
pyöreä kilpi ja roomalainen miekka.

Raskaan ratsuväen muodosti tuhat yhdeksänsataa miestä, loput
legionasta, ja he olivat kuten assyrialaiset klinabarit kullattuihin
pronssilevyvarustuksiin puetut. Sitäpaitsi oli hänellä neljäsataa
ratsastavaa jousimiestä, jollaisia kutsuttiin tarentinilaisiksi;
niillä oli kärpännahkaiset päähineet, kaksiteräinen piilukirves ja
nahkamekko. Lopuksi tuhat kaksisataa karavaanikorttelin neekeriä
yhdessä klinabarien kanssa sai juosta ratsujen vieressä nojaten
toisella kädellään hevosen harjaan. Kaikki oli valmiina, eikä
Hamilkar kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.

Usein poistui hän yksin yöllä Karthagosta ja kulki laguunia
etäämmälle Makar-virran suulle asti. Aikoiko hän liittyä
palkkasotureihin? Mappalioihin majoitetut ligurialaiset ympäröivät
hänen taloaan.

Rikkaiden arvelut näyttivät oikeutetuilta, kun eräänä päivänä nähtiin
kolmesataa barbaria lähestyvän muureja. Suffeetti avasi heille
portit; he olivat karkulaisia; he saapuivat sotaherransa luo joko
pelon tai, uskollisuuden ajamina.

Hamilkarin paluu ei ollut lainkaan hämmästyttänyt palkkasotureita;
heidän mielestään ei sellainen mies voinutkaan kuolla. Hän saapui
täyttämään lupauksensa, eikä siinä toivossa ollut mitään järjetöntä,
sillä niin syvä oli kuilu Isänmaan ja Armeijan välillä. Sitäpaitsi he
eivät laisinkaan pitäneet itseään syyllisenä; juhla oli unohtunut.

Kiinniotetut vakoilijat selittivät heille toisin. Se herätti
riemua vimmastuneissa; miedotkin miehet joutuivat raivoihinsa.
Molemmat piiritykset tuntuivat heistä ikäviltä, ei päästy sen
pitemmälle; parempi oli taistella! Monet miehet erkanivat joukoista
ja harhailivat pitkin seutua. Kuultuaan Karthagon varustuksista he
palasivat; Matho hypähti ilosta. "Vihdoinkin! vihdoinkin!" huusi hän.

Suuttumus, jota hän tunsi Salammbota kohtaan, kääntyi nyt
Hamilkariin. Hänen vihansa löysi nyt määrätyn uhrin, ja kun koston
mahdollisuus näytti helpommalta, niin oli hän jo pitävinään sen
käsissään ja iloitsi siitä. Samalla yhä suurempi hellyys sai
hänessä vallan, yhä kiihkeämpi himo kalvoi häntä. Vuoroin hän oli
näkevinään itsensä sotilaiden keskellä heiluttaen keihään nenässä
suffeetin päätä, vuoroin purppuravuoteisessa kammiossa sulkevinaan
immen syliinsä, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja käsillään
sivellen hänen pitkää mustaa tukkaansa; tämä ajatus, jonka hän tiesi
mahdottomaksi toteuttaa, tuotti hänelle tuskia. Hän vannoi, koska
toverinsa olivat hänet valinneet shalishimiksi, johtavansa sotaa;
ja vakaumus, ettei hän siitä koskaan palaa, sai hänet tekemään sen
täydelliseksi tuhosodaksi.

Hän saapui Spendiuksen luo ja sanoi hänelle:

-- "Kokoa sinä väkesi! Minä tuon omani tänne! Ilmoita
Autharitokselle! Me olemme hukassa, jos Hamilkar hyökkää kimppuumme!
Ymmärrätkö! Nouse!"

Spendius hämmästyi tätä käskevää ääntä. Matho antoi tavallisesti
johtaa itseään, ja jos hän joskus olikin yltynyt, niin oli se
pian tasaantunut. Mutta tällä hetkellä näytti hän tyynemmältä ja
pelottavammalta; ylpeä tahto säihkyi hänen silmistään kuten uhritulen
liekit.

Kreikkalainen ei kuunnellut hänen perustelmiaan. Hän asui
karthagolaisessa helmihetaleisessa teltassa, joi jäähdytettyjä
juomia hopeamaljasta, leikki kottabosta, antoi hiustensa kasvaa ja
johti piiritystä hitaasti. Sitäpaitsi oli hän hankkinut itselleen
kaupungista erityisiä tiedonantajia, eikä tahtonut lähteä, sillä hän
oli varma siitä, että kaupunki kohta avaisi porttinsa.

Narr' Havas, joka kuljeskeli kaikkien kolmen armeijan välillä, oli
silloin paraillaan hänen teltassaan. Hän tuki hänen mielipidettään,
jopa moittikin libyalaista, joka huimapäisenä tahtoi tehdä heidän
alkamansa yrityksen tyhjäksi.

-- "Lähde pois jos pelkäät!" huusi Matho; "sinä lupasit meille pikeä,
rikkiä, norsuja, jalkaväkeä ja hevosia! missä ne ovat?"

Narr' Havas muistutti tuhonneensa Hannon kohortit; -- mitä norsuihin
tulee, niin niitä pyydystettiin paraillaan metsissä, jalkaväkeä
asestettiin, hevoset olivat matkalla; ja numidialainen siveli olalle
laskeutuvaa kameelikurjensulkaa, pyöritti silmiään kuin nainen ja
hymyili ärsyttävällä tavalla. Matho seisoi hänen edessään eikä
osannut mitään vastata.

Mutta eräs tuntematon mies astui sisään, hiestä märkänä,
kauhistuneena, jalat verissä ja vyö auki; hän läähätti niin että
olisi luullut hänen laihojen kylkiensä pakahtuvan, ja haastaen
sekavaa murretta hän tuijotti ikäänkuin kertoen jostain taistelusta.
Kuningas syöksyi ulos ja kutsui ratsuväkensä koolle.

Ne järjestyivät tasangolle muodostaen piirin hänen ympärilleen.
Ratsun selässä istuva Narr' Havas painoi päänsä alas ja puri
huuliaan. Lopulta hän jakoi joukkonsa kahtia ja käski toisen puolen
odottaa häntä; ja käskevällä liikkeellä antaen merkin lähtöön hän
katosi toisen puolen kanssa taivaan rantaa kohden vuoristoon päin.

-- "Valtias!" mutisi Spendius, "en pidä noista odottamattomista
seikoista, suffeetin paluusta, Narr' Havasin poistumisesta."

-- "Mitä siitä?" sanoi Matho halveksivaisesti.

Tämä syy joudutti vain yhtymään Autharitoksen kanssa, jotta
ennätettäisiin ennen Hamilkaria. Mutta jos kaupunkien piiritys
heitetään sikseen, niin niiden asukkaat lähtevät liikkeelle,
hyökkäävät heihin takaapäin ja edessä ovat karthagolaiset. Pitkän
keskustelun jälkeen päätettiin ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin, ja
pantiinkin ne heti täytäntöön.

Spendius lähti viidentoistatuhannen miehen kanssa Makarin yli
rakennetun sillan luo, kolmentuhannen askeleen päähän Uticasta;
sillan kulmat vahvistettiin neljällä korkealla katapulteilla
varustetulla tornilla. Puunrungoilla, kallionlohkareilla,
orjantappurakimpuilla ja kiviröykkiöillä tukittiin kaikki
vuoristotiet ja solat; kukkuloille koottiin ruohoja, jotka voitaisiin
sytyttää merkkituleksi, ja loitos näkemään tottuneita paimenia
sijoitettiin sinne tänne niiden viereen.

Nähtävästi Hamilkar ei kulkenut kuten Hanno Kuumienlähteiden vuorten
yli. Hänen täytyi otaksua, että Autharitos, joka piti sisämaan
hallussaan, telkee häneltä tien. Sitäpaitsi heti sodan alussa saatu
tappio tuhoisi hänet, jota vastoin voitto voitaisiin uudelleen
helposti saada, kun palkkasoturit olivat joutuneet kauvemmaksi.
Hän saattoi kyllä laskea maihin Rypäleiden niemelle ja sieltä
marssia jompaakumpaa kaupunkia kohden. Mutta sitten joutuisi hän
molempien armeijoiden väliin, ja siihen ajattelemattomaan tekoon ei
hän voinut vähälukuisella joukollaan ryhtyä. Hän saattoi siis vain
kulkea ariadnelaisen vuoriston reunoitse, kääntyä sitten vasemmalle
välttääkseen Makarin suuta ja marssia suoraan siltaa kohden. Siellä
Matho olisi häntä odottamassa.

Hän valvoi yöllä soihtujen valossa kaivoksien luojia. Hän riensi
Hippo-Zarytukseen tarkastamaan töitä vuoristossa, palasi eikä
levännyt. Spendius kadehti hänen voimiansa; mutta vakoojien
opastuksessa, vartijoiden valinnassa, koneiden rakentamisessa ja
kaikissa puolustuskeinoissa kuunteli Matho nöyrästi toverinsa
neuvoja; eivätkä he enää puhelleet Salammbosta, -- toinen ei häntä
enää muistanutkaan ja häpy sulki toisen suun.

Usein hän kulki Karthagoon päin nähdäkseen Hamilkarin joukot. Hän
kiinnitti katseensa taivaan rantaan, ja makasi suullaan ja suoniensa
sykkiessä luuli kuulevansa armeijan astun taa.

Hän sanoi Spendiukselle, että jollei Hamilkar kolmen päivän kuluessa
saavu, niin hän menee kaikkine miehineen häntä vastaan haastaakseen
hänet taisteluun. Kului vielä kaksi päivää. Spendius pidätti häntä,
kuudennen päivän aamuna hän läksi.

Karthagolaiset odottivat yhtä kärsimättöminä kuin barbaritkin sotaa.
Teltoissa ja taloissa vallitsi sama toive, sama rauhattomuus; kaikki
kyselivät itseltään, mikä saattoi Hamilkaria viivyttää.

Tavan takaa hän nousi Eshmunin temppelin kupukatolle, kuun
ilmoittajan viereen, ja tarkasteli tuulta.

Eräänä päivänä, se oli kolmas päivä Tibbykuuta, nähtiin hänen
kiireellisin askelin laskeutuvan Akropoliilta. Mappalioissa syntyi
suuri hälinä. Pian syntyi liikettä kaduilla, ja kaikkialla sotilaat
alkoivat varustautua keskellä itkeviä naisia, jotka heittäytyivät
heidän rintaansa vasten; sitten he juoksivat nopeasti Khamonin
torille asettuakseen riveihin. Heitä ei saanut seurata, ei edes
puhutella, eikä lähestyä vallituksia; muutaman minuutin ajan oli
kaupungissa hiljaista kuten suuressa haudassa. Sotilaat nojautuivat
miettivinä peitsiinsä, ja toiset taloissa huokailivat.

Auringon laskiessa lähti armeija lännenpuoleisesta portista; mutta
sen sijaan että se olisi kulkenut Tuniksen tietä tai pyrkinyt
vuoristoon Uticaan päin, niin se jatkoikin matkaansa meren rantaa
pitkin; pian saavuttivat he laguunin, jossa pyöreät, kokonaan
valkoisella suolalla täyttyneet paikat kuulsivat kuin suuret rannalle
unohtuneet hopeavadit.

Sitten ilmestyi yhä tiheämpään vesilätäkköjä. Maa kävi yhä
pehmeämmäksi, jalka vajosi siihen. Hamilkar ei kääntynyt takaisin.
Hän kulki yhä etunenässä; ja hänen hevosensa, joka oli keltatäpläinen
kuin lohikäärme, sylki vaahtoa suustaan ja kulki kannuksien
pakoittamana yhä pitemmälle liejuun. Tuli yö, pimeä yö. Muutamat
huusivat heidän joutuvan perikatoon; hän riisti niiltä aseet ja antoi
ne palvelijoille. Muta tuli yhä syvemmäksi. Täytyi nousta vetojuhtien
selkään; toiset takertuivat hevosten häntään; voimakkaimmat auttoivat
heikompia, ja ligurialaisten joukko ajoi jalkaväkeä peitsien kärjillä
eteenpäin. Pimeys yhä karttui. Oli eksytty tieltä. Kaikki pysähtyivät.

Silloin suffeetin orjat kulkivat edeltä etsien paaluja, joita hänen
käskystään oli sijoitettu välimatkojen päähän. He huusivat pimeässä,
ja etäällä armeija seurasi heitä.

Vihdoin tuntui taas vankka maa jalan alla. Sitten näkyi hämärästi
valkohohtava käyrä uoma, ja he olivat Makarin rannalla. Kylmästä
ilmasta huolimatta tulia ei sytytetty.

Keskiyöllä nousi tuulenpuuskia. Hamilkar herätti sotilaansa, mutta
ainoakaan torvi ei soinut: johtajat löivät heitä hiljaa olkapäähän.

Eräs pitkä mies astui veteen. Se ei ulottunut vyöhön asti; virran yli
voi siis kulkea.

Suffeetti määräsi, että kolmekymmentäkaksi norsua oli asetettava
virtaan sata askelta ylemmäksi, jota vastoin muut norsut asetettiin
alemmaksi pidättämään virran viemiä miesriviä; ja kaikki, kantaen
aseitaan ylhäällä päänsä päällä, kulkivat Makar virran yli kuin
kahden muurin välitse. Hän oli huomannut, että länsituuli,
puhaltaessaan hiekkaa, tukki virran ja muodosti siihen poikittain
luonnollisen padon.

Nyt hän oli vasemmalla rannalla vastapäätä Uticaa ja avoimella
kentällä, joka oli edullinen norsuille, hänen armeijansa päävoimalle.

Tämä nerokas temppu sai sotilaat haltioihin. Heihin palasi ehdoton
luottamus häneen. He tahtoivat heti syöksyä barbarien kimppuun;
suffeetti antoi heidän levätä kaksi tuntia. Heti auringon noustua
järjestyttiin tasangolle kolmeen riviin: ensiksi norsut, sitten kepeä
jalkaväki, ja ratsuväki heidän taakseen ja sitten falangi.

Utican luo majoittuneet barbarit ja sillan luona olevat
viisitoistatuhatta miestä näkivät hämmästyksekseen maan etäällä
aaltoilevan. Vinhasti puhaltava tuuli lennätti hiekkapilviä;
ne nousivat kuin maasta irti, kohosivat suurina, kellertävinä
siekaleina, hajaantuivat ja muodostuivat uudelleen peittäen
palkkasotureilta punilaisen armeijan. Kypäreiden reunaan
kiinnitettyjen sarvien vuoksi luulivat muutamat näkevänsä
härkälauman; toiset, liehuvien viittojen pettäminä, väittivät
näkevänsä siipiä, ja ne, jotka olivat paljon matkustelleet,
kohottivat olkapäitään ja selittivät kaiken kangastukseksi. Mutta
jotain suunnatonta läheni yhä lähemmäksi. Pienet höyrypilvet, kepeät
kuin suusta tuleva henkäys, kiisivät pitkin erämaan pintaa; ylemmäksi
noussut aurinko loisti kirkkaammin, räikeä, värähtelevä valo työnsi
taivaan edemmäksi, ja ikäänkuin tunkien esineiden läpi loi välimatkan
mittaamattomaksi. Ääretön tasanko leveni silmäkannon taakse joka
taholle; ja tuskin huomattavat maapinnan epätasaisuudet ulottuivat
äärimäiseen taivaanrantaan asti, joka päättyi siniseen pitkään
viivaan, jonka tiesi mereksi. Molemmat teltoistaan lähteneet armeijat
katselivat; Utican asukkaat kiipesivät valleille paremmin nähdäkseen.

Vihdoin erottautui useita poikkipäin olevia rivejä, joista kohosi
tasaisia kärkiä. Ne tulivat vähitellen pitemmäksi ja tiheämmiksi;
mustia kukkuloita liikahteli; sitten näkyi äkkiä neliskulmaisia
pensaikkoja; ne olivat norsuja ja peitsiä; yksi ainoa kiljahdus
kuului: -- "Karthagolaiset!" ja, odottamattakaan käskyä riensivät
Utican sotilaat ja sillalla seisovat sikin sokin eteenpäin
syöksyäkseen Hamilkarin kimppuun.

Spendius vavahti tämän nimen kuullessaan. Hän sanoi läähättäen:
"Hamilkar! Hamilkar!" ja Matho oli poissa! Mitä hänen tuli tehdä?
Ei ollut mitään keinoa päästä pakoon! Tämä äkkinäinen tapaus,
suffeetin pelkonsa ja varsinkin nopean päättämisen välttämättömyys
sai hänet päästä pyörälle; hän näki jo itsensä tuhansien miekkojen
lävistämänä, teloitettuna, kuolleella. Mutta kaikki huusivat häntä;
kolmekymmentätuhatta miestä odotti hänen määräyksiään; hänessä
heräsi raivo omaa itseään vastaan; hän takertui taas voiton toivoon,
sehän lupasi hänelle kaiken mahdollisen onnen, ja hän luuli itseään
Epaminondasta rohkeammaksi. Peittääkseen kalpeuttaan hän värjäsi
kasvonsa cinnoberilla, sitten hän sitoi sääryssuojukset kiinni, otti
haarniskan ylleen, siemasi pikarillisen puhdasta viiniä ja kiisi
joukkonsa jälestä, joka riensi liittymään Utican joukkoon.

Ne kohtasivat niin pian toisensa, että suffeetilla ei ollut aikaa
edes järjestää miehiään sotarintamaan. Hän hidastutti vähitellen
marssin vauhtia. Norsut pysähtyivät; ne heiluttivat raskasta
kameelikurjen sulilla koristettua päätään ja löivät kärsällään
niskaansa.

Aukkojen kautta näkyivät kevytalaisten kohortit, edempänä
klinabarien suuret kypärit, päivässä välkkyvät miekat, asepaidat,
sulkatöyhdöt, liehuvat liput. Mutta karthagolaisten armeija, jossa
oli yksitoistatuhatta kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi miestä, ei
näyttänyt niin suurelta, sillä se muodosti pitkän suunnikkaan, jolla
oli kapeat sivut ja jossa sotilaat seisoivat hyvin lähekkäin.

Kun barbarit näkivät heidät niin heikkoina valtasi heidät aivan
mieletön ilo; Hamilkaria ei näkynyt. Hän oli ehkä jäänyt Karthagoon?
Mitä se muutoin heitä liikutti! Heidän rohkeuttaan lisäsi se
halveksiminen, jota he tunsivat noita kauppiaita kohtaan; ja
ennenkuin Spendius oli antanut käskynsä, niin olivat kaikki sen jo
ymmärtäneet ja suorittivat sen.

He muodostivat pitkän suoran rivin, joka ulottui punilaisen armeijan
siipien sivuitse, voidakseen täten kokonaan saartaa sen. Mutta kun he
olivat kolmensadan askeleen päässä heistä, niin norsut, sen sijaan
että olisivat astuneet eteenpäin, peräytyvätkin; sitten tekivät
klinabarit kokokäännöksen ja seurasivat niitä; ja palkkasoturien
hämmästys kasvoi kun näkivät kaikkien jousimiesten ja linkomiesten
juoksevan heidän jälestään. Karthagolaiset siis pelkäsivät,
pakenivat! Pelottava pilkkahuuto kuului barbarien joukosta, ja
dromedarinsa selästä huusi Spendius: -- "Tiesinhän minä sen!
Eteenpäin! eteenpäin!"

Yht'aikaa lensi nyt peitsiä, heittokeihäitä, linkokuulia läpi ilman.
Norsut alkoivat juosta nopeammin nuolien osuessa heidän selkäänsä;
suuri tomu pilvi nousi ja ne katosivat kuin varjot pilveen.

Mutta taempaa kuului kovaa jalanastuntaa, jonka yli vimmalla
kaikuvien torvien räikynä kajahti. Tuo barbarien edessä oleva paikka,
joka oli täynnä tomua ja liikettä veti kaikkia kuin pyörre puoleensa;
muutamat syöksyivät siihen. Jalkaväkikohortit astuivat esiin; ne
liittyivät jälleen yhteen; ja samalla muut näkivät jalkaväen ja
ratsuväen rientävän saapuville.

Hamilkar oli nimittäin käskenyt falangia avaamaan rivinsä; norsujen,
kepeiden joukkojen ja ratsuväen tuli tästä aukosta peräytyä ja
viipymättä järjestyä molemmille sivuille, ja hän oli niin tarkoin
laskenut välimatkan, että kun molemmat rintamat syöksyivät yhteen,
niin karthagolaisten armeija muodosti yhtäpitkän suoran rivin kuin
palkkasoturienkin.

Keskellä seisoi falangi, joka oli muodostettu syntagmeista eli
täysneliöistä, jonka joka sivulla oli kuusitoista miestä. Jokaisen
joukkueen etumaiset miehet seisoivat pitkien terävien kärkien
välissä, jotka eri pitkälle ulottuivat heidän eteensä, sillä kuusi
ensimmäistä miesriviä pujotti keihäänsä ristiin tarttuen niihin
keskeltä kiinni, ja kymmenen taempaa riviä nojasivat niitä edessään
olevien tovereittensa olkapäihin. Kaikkien kasvot peittyivät
puoliksi silmiristikon taakse; pronssiset säärisuojukset suojelivat
oikean jalan; suuret, puoliliereät kilvet ulottuivat polviin asti;
ja koko tämä pelottava, neliskulmainen ryhmä liikkui kiinteänä
kokonaisuutena eteenpäin, näytti elävän kuin peto ja toimivan kuin
kone. Kaksi norsukohorttia suojasi säännöllisesti heidän sivujaan;
pudistaen ruumistaan pudottivat ne mustaan nahkaansa tarttuneita
nuolensiruja. Indialaiset, jotka kyyryllään istuivat niiden niskassa
kameelikurjensulka-töyhtöjen keskellä, pidättivät niitä harppuunin
väkäkoukulla ja norsujen selässä olevista torneista näkyi hartioihin
asti piilossa olevia miehiä, jotka suurilla jousilla lennättivät
palavilla rohtimilla kiedottuja rautavärttinöitä. Norsujen oikealla
ja vasemmalla puolen liikkuivat linkomiehet, linko vyöllään,
toinen päässään ja kolmas oikeassa kädessään. Sitten tulivat
klinabarit, joiden jokaisen vieressä oli neekeri, ja pistivät
peitsensä hevostensa korvien välistä esiin; ratsut olivat kullalla
verhotut kuten ratsastajatkin. Heidän viereensä olivat ryhmittyneet
kepeäaseiset; heillä oli ilveksennahkaiset kilvet, joiden yli
pisti esiin heittokeihäät, joita kantoivat vasemmalla kädellä; ja
tarentinilaiset, jotka kuljettivat varahevosta ratsunsa vieressä
päättivät kummallakin sivulla tämän sotilasmuurin.

Sitävastoin barbarien armeija ei ollut voinut ylläpitää järjestystä.
Sen liian pitkään rintamaan oli muodostunut mutkia, aukkoja; kaikki
läähättivät hengästyneinä juoksusta.

Falangi lähti raskaasti liikkeelle pistäen kaikilla keihäillään;
tämän suunnattoman painon alla barbarien liian heikko rintama alkoi
piankin keskeltä painua.

Nyt ojentautuivat karthagolaisten siivet saartaakseen heidät; norsut
seurasivat jälestä. Viistoon asetetuilla peitsillään kikkasi falangi
barbarien rintaman kahtia; molemmat jättiläispuolikkaat liikkuivat
kiivaasti sinne ja tänne; mutta karthagolaisten siivet ajoivat heidät
jälleen falangia vastaan. Päästäkseen tästä ahdingosta olisi tarvittu
ratsuväkeä; mutta heillä oli ainoastaan kaksi sataa numidialaista,
jotka hyökkäsivät klinabarien oikeanpuolista ratsujoukkoa vastaan.
Muut olivat saarretut eivätkä päässeet vastustajan riviä väistämään.
Vaara oli uhkaava ja nopeaa päätöstä tarvittiin ehdottomasti.

Spendius käski hyökkäämään yhtaikaa falangin molempiin sivuihin
murtaakseen sen sillä tavoin. Mutta sen kapeammat rivit astuivat
pitempien taakse ja palasivat paikalleen, ja falangi oli yhtä
peloittava suunnatessaan barbareja vastaan sivunsa kuin äsken
eturintaman.

He koettivat miekoilla katkoa keihäiden varsia, mutta takana oleva
ratsuväki herpaisi heidän hyökkäystään; ja norsuihin nojautuen
falangi supistui ja laajeni, muodosti neliön, keilan, vinokaiteen,
trapetsin, pyramiidin. Kaksinkertainen sisäinen liikunta tapahtui
taukoamatta sen etu- ja takarivien välillä; sillä ne, jotka seisoivat
joukkueen takaosassa, tunkeutuivat taukoamatta eturiveihin, ja
toiset joko uupuneina tai haavottuneina väistyivät taemmaksi.
Barbarit tungettiin falangia vastaan. Falangin oli mahdotonta päästä
eteenpäin; olisi luullut näkevänsä meren, jossa lainehtivat punaiset
kypäritöyhdöt ja pronssiset panssarisuomukset, samalla kun kirkkaat
kilvet vyöryivät kuten hopeinen vaahto. Toisinaan kulki äärestä
toiseen leveitä virtauksia, ne palasivat jälleen, ja keskellä raskas
ryhmä pysyi hievahtamatta. Peitset laskivat ja nousivat vuorotellen.
Sitäpaitsi heilui paljaita miekkoja niin vinhaan, että niiden kärjet
vain näkyivät, ja ratsuväen hyökkäykset tekivät joukkoon laajempia
kehiä, jotka taas pyörteisinä sulkeutuivat niiden jälkeen.

Johtajien huutojen yli kaikui torvien ääni ja lyyrojen helske,
lyijykuulat ja savi pallot kiisivät vinkuen ilman halki, lennättivät
miekat käsistä ja puhkoivat päitä. Haavottuneet panivat kilven
suojakseen päälleen ja ojensivat kalpojaan tukien niiden kahvaa
maata vasten, ja toiset keskellä verilaimiskoita kääntyivät
iskeäkseen hampaansa vihollisten nilkkoihin. Kihermä oli niin
tiheä, tomu niin taaja, melu niin ankara, että oli mahdotonta
mitään eroittaa; pelkurien ääntä, kun ne tahtoivat antautua, ei
kuulunutkaan. Kun aseet olivat hukkuneet taisteltiin ruumis vasten
ruumista; rinnat rauskuivat panssareita vastaan ja kuolleiden
päät riippuivat kuristavissa käsivarsissa taapäin. Polvikinteret
lujasti jännitettyinä, peitsi silmien edessä, järkkymättöminä ja
hampaitaan purren kuusikymmentä umbrialaista pakoitti kaksi syntagmaa
yhtaikaa peräytymään. Epirolaiset paimenet juoksivat klinabarien
vasemmanpuolisen ratsujoukon kimppuun, tarttuivat hevosten harjaan
ja heiluttivat sauvojaan; hevoset heittivät ratsastajansa selästään
ja pakenivat pitkin tasankoa. Sinne tänne hajaantuneet punilaiset
lirikomiehet tulivat neuvottomiksi. Falangi alkoi järkkyä, päälliköt
juoksivat hääntyneinä, taemmat rivit lykkäsivät sotilaita eteenpäin
ja barbarit olivat jälleen järjestyneet; he palasivat hyökkäämään;
voitto kääntyi heidän puolelleen.

Silloin kuului kiljahdus, kamala kiljahdus, tuskan ja raivon
karjunta: seitsemänkymmentäkaksi norsua hyökkäsi kahdessa rivissä
eteenpäin, sillä Hamilkar oli vaan odottanut sitä hetkeä, jolloin
palkkasoturit olivat kasaantuneet yhteen paikkaan, ajaakseen ne
heidän kimppuunsa; indialaiset olivat pistäneet niitä niin kovin,
että veri virtasi niiden suurille korville.

Norsujen mönjällä maalatut kärsät olivat pystyssä kuin punaiset
käärmeet; niiden rinnassa oli pitkä piikki, selässä panssari, hampaat
jatketut miekan tavoin käyristetyillä rautaterillä, -- ja saadakseen
ne raivoisemmiksi, olivat ne huumatut pippurin, puhtaan viinin ja
suitsutuksen sekaisella juomalla. Ne ravistivat kulkus-kaulanauhojaan
ja karjuivat; ja ohjaajat painoivat päänsä alas välttääkseen
tulinuolia, jotka alkoivat sataa heidän ylitseen torneista.

Paremmin vastustaakseen syöksyivät barbarit niitä vastaan tiheänä
joukkona; mutta norsut heittäytyivät raivoissaan heidän keskeensä.
Rinnassa olevat piikit jakoivat kuten laivan keula kohortteja, jotka
väistyivät suurina kiherminä. Kärsällään ne kuristivat vastustajansa,
tai nostivat ne maasta ylös ja heittivät ne ylhäällä tornissa
oleville sotilaille; hampaillaan ne puhkoivat sotilaita, heittivät
ne ilmaan, ja suolet riippuivat niiden pitkissä hampaissa kuin
köydet mastosta. Barbarit koettivat puhkoa niiden silmät, hakata
poikki niiden polvikinteret; toiset ryömivät niiden alle ja pistivät
miekkansa kahvaa myöten niiden vatsaan ja murskautuivat niiden alle;
uhkarohkeimmat tarrautuivat niiden hihnoihin; tulinuolien, kuulien
ja peitsien lennellessä ne leikkasivat hihnat poikki ja pajusta
punotut tornit sortuivat kuin kivitornit. Äärimpänä oikealla olevista
pillastui neljätoista haavoistaan ja syöksyi toista riviä kohden;
indialaiset sieppasivat vasaransa ja talttansa ja pannen sen kallon
liitteen kohdalle löivät voimiensa takaa.

Suuret eläimet horjahtivat ja kaatuivat toistensa päälle. Siitä
syntyi kuten vuori; ja keskellä haaskojen ja aseiden kukkulaa _Baalin
raivo_ niminen jättiläissuuri norsu, jonka jalka oli takertunut
kahleisiin, karjui nuoli silmässä iltaan asti.

Mutta toiset voittajien tavoin, jotka iloitsevat tuhosta, kaatoivat,
murskasivat, tallasivat ja repivät ruumiita ja raunioita.
Häätääkseen lippukuntia, jotka kehässä niitä saarsivat, pyörivät ne
takajaloillaan yhä vain tunkien eteenpäin. Karthagolaiset tunsivat
voimiensa karttuvan ja taistelu alkoi uudestaan.

Barbarit väsyivät; kreikkalaiset hopliitit heittivät aseensa,
kauhu valtasi toiset. Spendiuksen nähtiin kumarassa dromedarinsa
selässä kannustavan sitä kahdella peitsellä juoksuun. Silloin kaikki
syöksyivät siiville ja juoksivat Uticaan päin.

Klinabarit, joiden hevoset olivat uupuneet, eivät koettaneetkaan
heitä ajaa takaa. Janoon nääntyvät ligurialaiset huusivat haluavansa
päästä virralle juomaan. Mutta keskellä syntagmeja olevat
karthagolaiset, jotka olivat vähimmin kärsineet, polkivat levottomina
maata ja vaativat taistelun jatkamista nähdessään vihansa esineiden
pääsevän pakoon; he jo riensivät ajamaan palkkasotureita takaa;
Hamilkar ilmestyi.

Hän pidätti hopeaohjaksilla täplikästä, vaahtoavaa hevostaan. Hänen
kypärinsä sarviin kiinnitetyt nauhat lieskehtivät tuulessa hänen
takanaan, ja hän oli vasemmalle reidelleen kiinnittänyt soikean
kilpensä. Kolmikärkisen peitsensä viittauksella hän pysäytti armeijan.

Tarentilaiset hyppäsivät nokkelasti hevoseltaan vararatsulle ja
ajoivat oikealle ja vasemmalle virtaa ja kaupunkia kohden.

Falangi tuhosi tyyneesti ne, jotka barbareista olivat jääneet
jälelle. Kun miekat lähenivät, niin he ojensivat kurkkunsa sulkien
silmänsä. Toiset puolustautuivat vimmoissaan; ne tapettiin
etäältä heittämällä kiviä kuten raivoisat koirat. Hamilkar oli
käskenyt ottamaan vankeja. Mutta karthagolaiset tottelivat häntä
vastenmielisesti, sellaisella nautinnolla he tahtoivat pistää
miekkansa barbarien ruumiisen. Kun heidän tuli liian kuuma, he
alkoivat paljain käsivarsin huitoa kuten niittomiehet; ja kun he
hetkeksi taukosivat hengittääkseen, niin he katselivat, miten
kentällä ratsumies ajoi juoksevan sotilaan jälestä. Hän tarttui
toisen tukkaan, piteli hetkisen siitä kiinni, sitten iski hänet
tapparallaan kuoliaaksi.

Yö saapui. Karthagolaiset ja barbarit olivat kadonneet. Pakoon
lähteneet norsut vaelsivat etäällä tuleen syttyneet tornit selässään.
Ne paloivat hämärässä siellä täällä kuten puoliksi usvaan peittyneet
majakat; eikä tasangolla huomannut muuta liikettä kuin virran
laineet; se oli tulvillaan ruumiita ja kuljetti niitä merta kohden.

Kaksi tuntia myöhemmin Matho saapui. Hän näki tähtien väikkeessä
pitkiä epätasaisia kasoja maassa.

Ne olivat barbarien rivejä. Hän kumartui; kaikki olivat kuolleita.
Hän huusi; kukaan ei vastannut.

Samana aamuna hän oli lähtenyt Hippo-Zarytuksesta sotilaineen
marssiakseen Karthagoa kohden. Kun hän saapui Uticaan, oli
Spendiuksen armeija juuri poistunut ja kaupungin asukkaat alkoivat
polttaa piirityskoneita: Kaikki olivat taistelleet vimmatusti. Mutta
kun sillan luota kuuluva pauke käsittämättömällä tavalla kasvoi, niin
Matho oli rientänyt lyhintä tietä, vuoriston yli, ja kun barbarit
pakenivat tasankoa pitkin, niin ei hän tavannut ketään.

Hänen edessään kohosi pieniä pyramiidin tapaisia kasoja pimeässä, ja
vielä lähempää, virran toiselta puolen näkyi maassa palavia rovioita.
Karthagolaiset olivat nimittäin vetäytyneet sillan toiselle puolelle
ja suffeetti oli pettääkseen barbareja sytyttänyt toiselle rannalle
lukuisia vartiotulia.

Eteenpäin kulkiessaan Matho oli näkevinään punilaisia
taistelumerkkejä, sillä ilmassa näkyi liikkumattomia hevosen päitä,
ne olivat kiinnitetyt näkymättömiin peitsikimppuihin; ja etäältä hän
kuuli kovaa melua, laulun ääniä ja maljojen kilinää.

Kun hän ei tiennyt, missä hän oli tai miten löytäisi Spendiuksen,
niin syöksyi hän levottomuuden valtaamana, kauhuissaan, pimeään
eksyneenä, vielä nopeammin takaisin samaa tietä, jota hän oli
tullut. Aamu vaikeni; hän näki vuoren harjalta kaupungin ja liekkien
mustaamat piirityskoneet, jotka ikäänkuin jättiläisten luurangot
nojasivat muureihin.

Kaikki lepäsi tavattoman hiljaisuuden ja uupumuksen vallassa.
Sotilaiden joukossa, telttojen vieressä, nukkui melkein alastomia
miehiä selällään, tai pää käsivartta vasten, joka piteli panssaria.
Muutamat irroittivat verisiä siteitä sääristään. Kuoleman kielissä
olevat liikuttivat hiljaa päätään; toiset matelivat maassa ja
toivat heille juotavaa. Ahtailla leirikujilla astelivat vartijat
lämpimikseen, tai seisoivat katsellen taivaan rantaan päin, peitsi
olallaan, tuiman näköisinä.

Matho tapasi Spendiuksen istumassa kangaskaistaleen alla, joka oli
kiinnitetty kahteen maahan pystytettyyn seipääseen, hänen kätensä
lepäsivät polvien ympäri, pää oli kumarassa.

He olivat kauvan sanaakaan sanomatta.

Vihdoin Matho mutisi: -- "Voitetut!"

Spendius vastasi synkällä äänellä: -- "Niin voitetut!"

Ja kaikkiin kysymyksiin hän vastasi epätoivoisilla liikkeillä.

Mutta huokauksia ja korinaa kuului sinne asti. Matho lykkäsi kankaan
syrjään. Silloin sotilaiden näky muistutti hänelle toista tappiota,
jonka oli kärsinyt samalla paikalla ja purren hammasta hän sanoi:

-- "Konna! jo kerran ennen..."

Spendius keskeytti:

-- "Et sinä silloinkaan ollut saapuvilla."

-- "Se on minun kiroukseni!" huudahti Matho. "Mutta kerran minä vielä
hänet tapaan, voitan hänet, surmaan hänet. Jospa minä olisin ollut
täällä..." Se ajatus, että hän oli ollut poissa taistelusta, kalvoi
häntä vielä enemmän kuin tappio. Hän sieppasi miekkansa ja heitti sen
maahan. "Mutta miten karthagolaiset voittivat teidät?"

Entinen orja alkoi kertoa taistelun vaiheita. Matho oli ne näkevinään
ja kiihottui. Utican armeijan, sen sijaan että se juoksi siltaa
kohden, olisi pitänyt hyökätä Hamilkariin takaapäin.

-- "Kyllä minä sen tiedän", sanoi Spendius!

-- "Sinun olisi pitänyt tehdä rintama kaksi kertaa syvemmäksi, ei
olisi saanut asettaa kevytaseisia falangia vastaan, eikä jättää
aukkoja norsuja varten. Viime hetkellä olisi voinut kaikki vielä
voittaa; ei mikään pakottanut pakenemaan."

Spendius vastasi:

-- "Minä näin hänen ajavan ohitse suureen, punaiseen viittaansa
verhottuna, kädet ojolla, yläpuolella tomupilveä, kuten kotka, joka
lensi kohorttien sivustaa pitkin; ja hänen päänsä viittauksesta ne
tihenivät ja hyökkäsivät eteenpäin; taistelun tuoksina vei meidät
lähelle toisiamme; hän katsoi minuun; minä tunsin kuten kylmän raudan
osuvan sydämeeni."

-- "Hän oli varmaankin valinnut juuri tämän päivän?" sanoi Matho
aivan hiljaa itsekseen.

He kyselivät itseltään koettaen päästä selville siitä, mikä oli
tuonut suffeetin sinne juuri kaikkein epäedullisimpana hetkenä.
Sitten puhuivat he nykyisestä asemasta, ja joko heikontaakseen omaa
syyllisyyttään tai rohkaistakseen jälleen itseään Spendius väitti,
että toivoa oli vielä olemassa.

-- "Ja vaikka ei olisikaan, niin mitä siitä!" sanoi Matho; "minä
jatkan sotaa vaikka ypöyksinäni!"

-- "Niin minäkin!" huudahti kreikkalainen syöksyen ylös; hän käveli
pitkin askelin edes ja takaisin; hänen silmänsä säkenöivät ja outo
hymy rypisti hänen shakaalikasvojaan.

-- "Me alamme uudestaan, elä vain enää jätä minua! minä en ole luotu
taistelemaan kirkkaalla päivällä; miekkojen väike häikäisee minua; se
on sairautta, minä olen liian kauvan elänyt vankilassa. Mutta pane
minut kiipeämään muurien yli yöllä, ja minä tunkeudun linnoituksiin,
ja ruumiit ehtivät kylmetä ennenkuin kukko kiekuu! Osoita minulle
joku, jotain, joku vihamies, joku aarre, joku nainen;" hän toisti sen
kerta vielä: "joku nainen, vaikka hän olisi kuninkaankin tytär, niin
tuon minä himoitsemasi olennon elävänä jalkojesi juureen. Sinä moitit
minun menettäneen taistelun Hannoa vastaan, mutta minä voitin sen
kuitenkin uudelleen. Myönnä se! minun sikaparveni hyödytti enemmän
kuin spartalainen falangi." Ja kun hänessä heräsi tarve ylistää
itseään ja hankkia itselleen puolustusta, niin hän luetteli, mitä
kaikkea hän oli tehnyt palkkasoturien hyväksi. "Minä se suffeetin
puistossa yllytin gallialaista! Myöhemmin sain Siccassa kaikki
raivoihinsa tasavaltaa vastaan! Gisko selitti heille asioita, mutta
minä en tahtonut antaa tulkkien puhua. Ah! kuinka kieli riippui
heidän suustaan! muistatko? Minä vein sinut Karthagoon; minä varastin
zaimphin. Minä vein sinut Salammbon luo. Minä teen vielä enemmänkin;
sen saat nähdä!" Hän purskahti kuin hullu nauramaan.

Matho katseli häntä silmät selällään. Hän tunsi jotain
vastenmieleistä tuon miehen edessä, joka samalla oli niin pelkuri ja
niin pelottava.

Kreikkalainen jatkoi iloisella äänellä napsauttaen sormiaan:

-- "Evoe! Sateen jälkeen paistaa päivä! Minä olen tehnyt työtä
vuorikaivoksissa ja olen juonut massilaista viiniä omalla laivallani
kultaisen katoksen alla kuten Ptolemseus. Onnettomuus tehköön meidät
taitavammiksi. Työn voiman kautta saa onnen taipumaan. Se rakastaa
valtioviisaita. Lopulta se suostuu meihin!"

Hän palasi Mathon luo ja tarttui hänen käsivarteensa:

-- "Valtias, nyt karthagolaiset ovat varmoja voitostaan. Sinulla
on kokonainen armeija, joka ei ole ollut taistelussa, ja sotilaasi
tottelevat sinua. Aseta ne etunenään; kyllä minun mieheni seuraavat
kostaakseen. Minulla on vielä kolmetuhatta karilaista, tuhat
kaksisataa linkomiestä ja jousimiehiä kokonaisia kohortteja! Voimme
muodostaa vaikka falangin. Kääntykäämme!"

Tappion huumaamana Matho ei tähän asti ollut vielä miettinyt mitään
pelastuskeinoa. Hän kuunteli suu avoinna, ja pronssiliisteet, jotka
ympäröivät hänen vartaloaan kohosivat hänen sydämensä kiivaasti
sykkiessä. Hän sieppasi miekkansa huutaen:

-- "Seuraa minua, lähtekäämme!"

Mutta vakoojat, jotka olivat palanneet, ilmoittivat, että kuolleet
karthagolaiset olivat korjatut pois, silta raunioina ja Hamilkar
kadonnut.



IX.

SOTARETKELLÄ.


Hamilkar oli ajatellut, että palkkasoturit odottaisivat häntä Utican
luona tai marssisivat häntä vastaan; ja, kun hänellä ei mielestään
ollut kyllin suuria sotavoimia hyökätäkseen tai torjuakseen
hyökkäyksen, hän oli virran oikeanpuolista rantaa pitkin Vetäytynyt
etelään ja oli siten turvannut itsensä kaikkia odottamattomia
hyökkäyksiä vastaan.

Hän tahtoi ensin, heittämällä huomioon ottamatta niiden kapinan,
houkutella kaikki heimot erilleen barbareista; sitten kun barbarit
olisivat aivan erillään maakuntien keskellä, niin hän hyökkäisi
heidän kimppuunsa ja tuhoisi heidät.

Neljässätoista päivässä hän rauhotti sen maa-alueen, joka oli
Thuccaberin ja Utican välillä, Tignikabahin, Tessurahin ja Vaccan
kaupungit ynnä vielä muita lännen puoleisia. Vuoristoon rakennettu
Zunghar, temppelistään kuuluisa Assuras, katajista rikas Djeraado,
Thapitis ja Hagur lähettivät hänen luokseen lähettiläitä. Maalaisväki
tuli kädet täynnä ruokavaroja, rukoilivat hänen suojelustaan,
suutelivat hänen ja sotilaiden jalkoja ja valittivat barbarien
julmuutta. Muutamat toivat hänelle säkillisiä muka surmaamiensa
palkkasotureiden päitä, jotka he olivatkin leikanneet ruumiista;
sillä monet olivat pakoretkellä joutuneet hukkaan ja heitä tavattiin
kuolleina siellä täällä oliivien ja viiniköynnösten alta.

Häikäistäkseen kansaa Hamilkar lähetti heti voiton jälkeisenä päivänä
Karthagoon kaksituhatta taistelukentällä otettua vankia. Ne saapuivat
pitkissä sadan miehen suuruisissa joukkioissa, kädet sidotut selän
taakse pronssiseen niskasta riippuvaan tankoon, ja haavoittuneetkin
juoksivat verisinä, sillä ratsumiehet ajoivat heitä piiskaniskuilla
eteenpäin.

Se oli hurjan ilon päivä! Kaikki kertoivat toisilleen, että
kuusituhatta barbaria oli kuollut; toiset eivät voisi enää jatkaa
taistelua, sota oli loppunut; syleiltiin kaduilla, ja kiitokseksi
voideltiin kaneelilla ja voilla Pataikien kuvat. Ja jumalankuvat,
joilla oli suuret silmät, suuri vatsa ja olkapäille kohotetut
käsivarret, näyttivät elävän uudelleen maalauksen vaikutuksesta ja
ottavan osaa kansan riemuun. Rikkaat avasivat ovensa palatseihinsa;
kaupunki kaikui tamburiinien pärinästä; temppelit olivat kaiken
yötä valaistut, ja jumalattaren palvelijattaret, jotka olivat
tulleet alas Malquaan, rakennuttivat katujen kulmiin sykomoripuisia
vuoteita, joilla he antautuivat. Äänestyksen kautta lahjoitettiin
maata voittajille, uhria Melkarthille, kolme sataa kultakruunua
suffeetille, ja hänen puoluelaisensa ehdottivat hänelle annettavaksi
uusia etuoikeuksia ja kunniavirkoja.

Hän oli vaatinut vanhimpia ryhtymään neuvotteluun Autharitoksen
kanssa vanhan Giskon ja muiden hänen kanssaan vankina olevien
karthagolaisten vaihtamisesta vaikka kaikkia barbareja vastaan.
Libyalaiset ja paimentolaiset, jotka muodostivat Autharitoksen
armeijan, tuskin tunsivatkaan italialaista tai kreikkalaista rotua
olevia palkkasotureita; ja kun tasavalta tarjosi niin monta barbaria
niin harvasta karthagolaisesta, niin se johtui siitä että edelliset
olivat aivan arvottomia ja jälkimäiset kallisarvoisia. He pelkäsivät
siinä piilevän jonkin ansan. Autharitos hylkäsi ehdotuksen.

Silloin Vanhimmat päättivät mestata vangit, vaikka suffeetti oli
kirjoittanut heille, ettei niitä saisi tappaa. Hän aikoi liittää
paraimmat heistä armeijaansa ja sen kautta yllyttää muitakin
palkkasotureita karkaamaan. Mutta viha voitti kaikki järkisyyt.

Nuo kaksi tuhatta barbaria sidottiin pitkin Mappalioita hautakiviin;
ja kauppiaat, kyökkipojat, kutojat ja naisetkin, taistelussa
kaatuneiden vaimot ja lapset, kaikki, jotka vain tahtoivat tulivat
ampumaan niitä nuolilla. Lisätäkseen heidän tuskiaan tähdättiin
kauvan; nostettiin kaarta ja laskettiin taas; ja karjuva kansanjoukko
tyrkki toisiaan. Rammat antoivat kantaa itsensä sinne paareilla;
monet ottivat varovaisuuden vuoksi evästä mukaansa ja jäivät sinne
iltaan asti, jotkut viettivät siellä yönkin. Telttoja pystytettiin,
joissa juotiin. Monet ansaitsivat suuria summia vuokraamalla jousia.

Sitten jätettiin paikoilleen nuolia täynnä olevat ruumiit, jotka
näyttivät haudoilla punaisilta kuvapatsailta, ja innostus levisi
Malquankin asukkaihin, jotka polveutuivat alkuasukkaista ja muuten
olivat hyvin väliäpitämättömiä isänmaan asioista. Mutta kiitollisina
tästä saamastaan huvituksesta, he nyt ottivat osaa Karthagon
vaiheisiin ja tunsivat itsensä punilaisiksi, ja Vanhimmat ylistivät
omaa viisauttaan, kun he siten yhteisen koston kautta olivat
sulattaneet koko väestön yhteen.

Jumalten siunausta ei puuttunut; sillä joka taivaan kulmalta lensi
korppeja. Ne kaareilivat äänekkäästi rääkkyen ilmassa, ja muodostivat
suuren pilven, joka taukoamatta pyöri ympäri. Se näkyi Clypeaan,
Rhadekseen ja Hermaeumin niemeen asti. Äkkiä se toisinaan puhkesi, ja
kiisi mustana kierreviivana kauvas; kotka oli kiitänyt sen keskelle
ja lensi taas pois; penkereillä, kupukatoilla, obeliskien kärjillä ja
temppelin päädyillä oli siellä täällä suuria lintuja, jotka verisessä
nokassaan pitivät ihmislihan siekaleita.

Löyhkän tähden täytyi karthagolaisten lopulta korjata ruumiit pois.
Osa poltettiin; loput heitettiin mereen, ja pohjoistuulen ajamat
aallot veivät niitä rannalle, lahdelman pohjaan, Autharitoksen leirin
eteen.

Tämä rangaistus oli epäilemättä pelottanut barbareja, sillä Eshmunin
temppelin kukkulalta näkyi, miten he kokosivat telttansa, ajoivat
karjalaumansa yhteen, sälyttivät kuormaston aasien selkään, ja samana
iltana koko armeija poistui.

Barbarien piti, kulkemalla Kuumien Lähteiden vuoren ja
Hippo-Zarytuksen väliä, estää suffeettia lähestymästä tyrilaisia
kaupunkeja ja pääsemästä palaamaan Karthagoon.

Tällä aikaa piti heidän kahden toisen armeijan tavoittaa hänet
etelässä, Spendiuksen idän ja Mathon lännen puolelta, ja lopulta tuli
heidän kaikin kolmisin liittyä yhteen yllättääkseen ja saartaakseen
hänet. Silloin he saivat aivan odottamatta apua. Narr' Havas ilmestyi
ja hänen mukanaan kolme sataa maapihkalla sälytettyä kameelia,
kaksikymmentä viisi norsua ja kuusituhatta ratsumiestä.

Heikontaakseen palkkasotureita suffeetti oli pitänyt viisaana antaa
Narr' Havakselle työtä omassa kuningaskunnassaan. Karthagosta hän
oli neuvotellut Masgaban, getulialaisen rosvon kanssa, joka koetti
perustaa itselleen valtakuntaa. Punilaisten rahojen avulla tuo
seikkailusankari olikin yllyttänyt numidialaiset maakunnat kapinaan
luvaten heille vapauden. Mutta saatuaan siitä tiedon imettäjänsä
pojan kautta, tunkeutui Narr' Havas Cirtaan, myrkytti voittajat
kaivojen vedellä, mestautti muutamia, palautti kaikki ennalleen,
ja hän saapui sotimaan suffeettia vastaan vielä raivoisempana kuin
barbarit.

Näiden neljän armeijan päälliköt sopivat nyt sotasuunnitelmista. Sota
saattoi venyä pitkäksikin; oli ryhdyttävä kaikkiin varokeinoihin.

Ensiksi päätettiin pyytää roomalaisten apua, ja tämä toimi tarjottiin
Spendiukselle; karkulainen kun oli, hän ei uskaltanut ottaa sitä
vastaan. Kaksitoista kreikkalaisten siirtokuntien miestä lähti
Annabasta numidialaisella purrella. Sitten päälliköt vaativat
kaikilta barbareilta ehdottoman tottelevaisuuden valan. Joka päivä
alipäälliköt tarkastivat pukuja ja jalkineita; vahteja kiellettiin
käyttämästä kilpiä, sillä usein ne nojasivat sen keihästä vastaan ja
nukkuivat seisaallaan; niiden, joilla oli mukanaan suuri kantamus
tavaraa, täytyi se vähentää; kaikki oli kannettava roomalaisten tavan
mukaan selässä. Varalta norsuja vastaan Matho muodosti panssaroidun
ratsujoukon, jossa hevonen ja mies verhottiin piikkiätörröttävään
virtahevon nahasta tehtyyn haarniskaan; ja hevosten kavioiden
suojaksi punottiin niille espartoruohosta suojukset.

Sitäpaitsi kiellettiin ankarasti ryöstämästä kyliä tai kohtelemasta
pahoin epä-punilaisia kansakuntia. Mutta kun ruokavarat alkoivat
ympärillä olevista seuduista vähetä, käski Matho jakamaan ruokaa
sotilaiden lukumäärän mukaan välittämättä naisista. Ensi alussa
miehet jakoivat naisten kanssa. Mutta useat heikontuivat ruuan
puutteessa. Se oli syynä alinomaisiin riitoihin, solvauksiin,
useat kun houkuttelivat toveriensa lemmittyjä luokseen ruualla tai
lupaamalla heille syötävää. Matho käski säälimättömästi ajamaan
tiehensä ne kokonaan. Naiset pakenivat Autharitoksen leiriin; mutta
gallialaiset ja libyalaiset naiset pakoittivat heidät solvauksilla
lähtemään sieltäkin.

Lopulta ne tulivat Karthagon muurien juurelle rukoilemaan Cereksen
ja Proserpinan suojelusta, sillä Byrsassa oli näille jumalattarille
pyhitetty temppeli ja papittaria sovitusuhriksi ennenmuinoin
Syracusassa tehdyistä hirmutöistä. Syssitit vetosivat silloin
ranta-oikeuksiinsa ja vaalivat nuorimmat itselleen myydäkseen
ne; ja uus-karthagolaiset ottivat vaimoikseen vaaleatukkaisia
lakedaimonilaisnaisia.

Muutamat seurasivat kumminkin itsepintaisesti armeijaa. Ne juoksivat
syntagmien rinnalla alipäällikköjen vieressä. Ne huusivat miehiään
nimeltä, nykivät heitä vaatteista, löivät rintoihinsa kiroillen
heitä, ja ojensivat käsillään alastomia itkeviä lapsiaan. Tämä näky
hellytti barbareja; naiset olivat esteenä, vaarana armeijalle.
Monasti ne ajettiin pois, mutta ne palasivat takaisin; Matho käski
Narr' Havaksen ratsumiesten häätää ne peitsen pistoksilla; ja kun
balearilaiset huusivat hänelle, että heidän täytyy saada naisia, niin
vastasi hän:

-- "Eihän minullakaan ole!"

Molokin henki vallitsi nyt häntä. Vaikka hänen omatuntonsa
kapinoikin, niin teki hän hirmutekoja kuvitellen noudattavansa
jumalan tahtoa. Kun hän ei voinut peltoja hävittää, niin hän heitti
kiviä niille tehdäkseen ne hedelmättömiksi.

Hän lähetti tavan takaa viestinviejiä kehottamaan Autharitosta
ja Spendiusta kiiruhtamaan. Mutta suffeetin liikkeet olivat
selittämättömiä. Hän leiriytyi vuoroin Eidukseen, Monkariin ja
Tehentiin; vakoilijat luulivat näkevänsä hänet Ishiilin tienoilla,
lähellä Narr' Havaksen valtakunnan rajaa, ja vihdoin saatiin tietää,
että hän oli mennyt virran poikki Teburban yläpuolelle ikäänkuin
aikoen palata Karthagoon. Tuskin oli hän päässyt jollekin tienoolle,
kun hän jo muutti toisaanne. Ei koskaan tiennyt, minkä tien hän
valitsee. Ryhtymättä taisteluun suffeetti säilytti kaikki edut
itselleen; barbarit ajoivat häntä takaa, mutta hän näytti niitä
johtavan.

Tämä edes ja takaisin marssiminen väsytti etupäässä karthagolaisia;
ja kun ei Hamilkarin joukkoja uusittu, niin ne pienenivät päivä
päivältä. Maaseudun väestö toi hänelle nyt ruokavaroja yhä hitaammin.
Kaikkialla hän kohtasi arkailua ja mykkää vihaa; ja vaikka hän
hartaasti pyysi Suurelta Neuvostolta apua, niin sitä ei kuulunut
Karthagosta.

Neuvosto sanoi (ehkä uskoikin), ettei hän sitä tarvinnut. Hänen
pyyntönsä olivat vain viekkautta tai joutavaa valitusta; ja
Hannon puolue suurensi tahallaan hänen voittonsa merkitystä
vahingoittaakseen häntä. Hänen johtamansa joukot oli hänelle uhrattu;
mutta eipä sillä tavoin aiottu suostua kaikkiin hänen pyyntöihinsä.
Sota oli muutenkin käynyt jo kyllin raskaaksi! se oli maksanut liian
paljon, ja hänen oman puolueensa patrisiot kannattivat paljaasta
kateudesta hänen yrityksiään vain heikosti.

Toivomatta enää mitään tasavallalta Hamilkar väkivalloin otti
heimoilta kaiken, minkä hän tarvitsi sotaan: viljaa, öljyä, puita,
juhtia ja miehiä. Mutta asukkaat pakenivat kiireimmän kautta. Kylät,
joiden läpi kuljettiin, olivat autioita, majoista ei hakemallakaan
löytänyt mitään; pian ympäröi peloittava autius punilaista armeijaa.

Karthagolaiset alkoivat raivoissaan hävittää maakuntia; he täyttivät
kaivot, sytyttivät talot palamaan. Tuulen lennättämät kipinät
kiisivät kauvaksi, ja vuorilla syttyi kokonaisia metsiä tuleen; ne
loivat laaksojen ympärille roihuseppeleen; päästäkseen eteenpäin
täytyi odottaa. Sitten he jatkoivat matkaansa päivän helteessä
kuumassa tuhassa.

Joskus he näkivät tien ohessa pensaikosta kiiluvan kuin tiikerikissan
silmät. Se oli kyyryllään oleva barbari, joka oli tuhrinut itsensä
tomulla sekaantuakseen pensaikon väriin; tai kulkiessaan rotkoa
pitkin armeijan sivulla olevat kuulivat äkkiä kivien vierivän; ja
katsoessaan ylös he näkivät rotkon reunalla avojalkaisen miehen
hypähtävän ylös.

Mutta Utica ja Hippo-Zarytus olivat vapaita, sillä palkkasoturit
eivät enää niitä piirittäneet. Hamilkar käski niitä auttamaan häntä.
Mutta peläten joutuvansa suojattomiksi ne vastasivat häilyvin sanoin,
kohteliaisuuksilla ja anteeksipyynnöillä.

Hän kääntyi taas äkkiä pohjoiseen päin aikoen avata itselleen jonkun
tyrilaisen kaupungin vaikka sitten piirittämällä. Hänen täytyi
saada joku paikka rannikolla tuottaakseen saarilta tai Kyrenaikasta
muonavaroja ja sotamiehiä, ja hän valitsi Utican, joka oli lähinnä
Karthagoa.

Suffeetti lähti sen vuoksi Zuitinista ja kiersi varovasti
Hippo-Zarytuksen järven. Mutta pian täytyi hänen järjestää väkensä
pitkiin kolonneihin päästäkseen molempia laaksoja eroittavan vuoren
yli. Auringon laskiessa he juuri kulkivat sen kukkulalla olevaan
suppilonmuotoiseen syvennykseen, kun näkivät edessään pitkin maata
pronssisusia, jotka näyttivät juoksevan nurmella.

Äkkiä kohosi suuria sulkatöyhtöjä, ja huilujen säestämänä nousi
peloittava laulu. Se oli Spendiuksen armeija; sillä campanialaiset
ja kreikkalaiset olivat vihasta Karthagoa kohtaan ottaneet itselleen
roomalaiset sotamerkit. Samaan aikaan näkyi vasemmalla pitkiä
peitsiä, leopardinnahkaisia kilpiä, liinaisia rintapanssareita ja
paljaita olkapäitä. Ne olivat Mathon iberialaiset, lusitanialaiset,
balearilaiset ja getulialaiset; kuului Narr' Havaksen hevosten
hirnunta; ne hajaantuivat kukkulan ympärille; sitten saapui
Autharitoksen johtama kirjava, meluisa lauma; gallialaiset,
libyalaiset, paimentolaiset; ja heidän keskellään tunsi
saastaisten-ruokien-syöjät heidän tukassaan olevista kalanruodoista.

Täten siis barbarit tarkoin laskemalla kulkunsa nopeuden olivat
saapuneet yhteen. Mutta itsekin hämmästyneinä jäivät he hetkiseksi
paikoilleen neuvottelemaan.

Suffeetti oli järjestänyt väkensä ympyrän muotoon voidakseen siten
tasaisesti vastustaa joka puolelle. Korkeat teräväkärkiset kilvet
pistettiin aivan vieretysten ruohostoon pystyyn ja suojasivat siten
jalkaväkeä. Klinabarit olivat ulompana ja vielä avarammassa kehässä
määrättyjen välimatkojen päässä olivat norsut. Palkkasoturit olivat
aivan uupumuksesta nääntyneitä; parasta oli odottaa päivää; ja
varmoina voitostaan käyttivät barbarit koko yön syömiseen.

He olivat sytyttäneet suuria tulia, jotka kirkkaasti valaisivat
heidät, jättäen siten alapuolellaan olevan punilaisen armeijan
varjoon. Hamilkar kaivatti roomalaisten tavoin leirinsä ympärille
viidentoista jalan levyisen ja kymmenen kyynärää syvän haudan;
luodusta maasta hän muodosti sen sisäpuolelle vallituksen, jonka
harjulle hän asetti ristiin teräviä piikkejä ja päivän noustessa
palkkasoturit hämmästyivät nähdessään karthagolaisten siten olevan
kuten linnoituksen suojassa.

He tunsivat telttojen keskellä Hamilkarin, joka käveli jakaen
käskyjään. Hän oli puettu ruskeaan, pienistä suomuista tehtyyn
panssariin; ja hevosensa seuraamana hän aika ajoin seisahtui
osoittaakseen ojennetulla oikealla kädellään jotain.

Silloin monikin muisti samallaisia aamuja, jolloin hän torvien
räikyessä hitaasti kulki heidän ohitseen, ja hänen katseensa vahvisti
mieltä kuin malja viiniä. Jonkunmoinen hellä tunne valtasi heidät.
Mutta ne, jotka eivät Hamilkaria tunteneet, olivat hulluja ilosta
saatuaan hänet vihdoinkin käsiinsä.

Mutta jos kaikki tekisivät yht'aikaa hyökkäyksen, niin he liian
ahtaalla alueella vain häiritsisivät ja estäisivät toisiaan.
Numidialaiset kyllä voisivat hyökätä heidän keskeensä; mutta
panssarien suojaamat klinabarit tuhoisivat heidät; miten he
sitäpaitsi pääsisivät paalutuksen yli? Norsujakaan ei vielä oltu
kylliksi opetettu.

-- "Te olette kaikki pelkureja!" ärjäisi Matho.

Ja rohkeimpien miestensä kera hän syöksyi varustusta vastaan.
Kivisade ajoi hänet takaisin; sillä suffeetti oli ottanut heidän
sillalle jättämänsä katapultit mukaansa.

Tämä epäonnistuminen aiheutti äkkinäisen käänteen barbarien
häilyvässä mielialassa. Heidän uhmaileva rohkeutensa hälveni; he
tahtoivat voittaa, mutta ilman suurempaa vaaraa. Spendius neuvoi
huolellisesti ylläpitämään saavutettua asemaa ja näännyttämään
punilaisten armeija nälkään. Mutta karthagolaiset alkoivat kaivaa
kaivoja, ja kun kunnaan ympärillä oli kaikkialla vuoria, niin he
löysivät vettä.

Vallinsa harjalta he viskoivat nuolia, maata, lantaa, kiviä, joita
he kiskoivat maasta ja nuo kuusi heittokonetta kulkivat taukoamatta
pitkin vallia.

Mutta kaivojenkin täytyi kerran kuivua; ruokavarat loppuvat ja
katapultit kuluvat; lopulta kymmenen kertaa lukuisammat palkkasoturit
pääsevät sittenkin voitolle. Aikaa voittaakseen ajatteli suffeetti
neuvotteluja, ja eräänä aamuna barbarit löysivät rintamastaan
kirjoituksilla täytetyn lampaan vuodan. Hamilkar puolusti voittoaan:
Vanhimmat olivat pakottaneet hänet sotaan, ja todistaakseen pitävänsä
sanansa hän tarjosi heille Utican tai Hippo-Zarytuksen ryöstettäväksi
vapaan valinnan mukaan; lopuksi Hamilkar selitti, ettei hän lainkaan
pelännyt palkkasotureja, sillä hän oli saanut pettureja puolelleen ja
niiden avulla hän helposti saa voiton toisista.

Barbarit joutuivat ymmälle: tuo suoranainen kaupungin
tarjoaminen saaliiksi sai heidät miettimään; he epäilivät petosta,
ajattelemattakaan, että suffeetin kerskailuun voisi kätkeytyä ansa,
ja he alkoivat epäluuloisina katsella toisiaan. He tarkastivat
toistensa sanoja ja käytöstä; yöllä he heräsivät pelosta.
Useat jättivät entiset toverinsa; mielen mukaan he valitsivat
asekunnan, ja gallialaiset yhdessä Autharitoksen kanssa liittyivät
cisalpinilaisiin, joiden puhetta he ymmärsivät.

Nuo neljä päällikköä kokoontuivat joka ilta Mathon telttaan, ja
kyyryllään kilven ympärillä he siirtelivät tarkkaavina edes ja
takaisin noita pieniä puunukkeja, jotka Pyrrhus oli keksinyt
taistelutemppujen kuvaamiseksi. Spendius viittasi Hamilkarin
apulähteisiin; hän rukoili, ettei onnellista asemaa pilattaisi,
ja vannoi kaikkien jumalien kautta. Matho kulki kiihoittuneena
ja liikkeitä tehden edes ja takaisin. Sota Karthagoa vastaan
oli hänen mieskohtainen asiansa; hän suuttui siitä, että toiset
sekaantuivat siihen eivätkä totelleet häntä. Autharitos luki hänen
kasvoistaan hänen ajatuksensa ja kannatti häntä. Narr' Havas kohotti
leukansa halveksimisen merkiksi; jokaista toimenpidettä hän piti
turmiollisena; eikä hän enää hymyillyt. Hän huokaili aivan kuin olisi
surrut sielussaan sitä, että unelma oli mahdoton, yritys epätoivoinen.

Sillä välin kun barbarit epävarmoina neuvottelivat, suffeetti
vahvisti asemaansa; hän käski vallitusten sisäpuolelle kaivaa uuden
haudan, tehdä toisen vallituksen, rakentaa sen kulmiin puisia
torneja; ja orjat hiipivät aivan keskelle etuvartijoita kaivaakseen
jalka-ansoja maahan. Mutta norsut, joiden ruoka-annoksia oli
pienennetty, tempoivat ketjujaan. Säästääkseen heiniä hän käski
klinabareja tappamaan heikommat hevoset. Muutamat kieltäytyivät;
hän mestautti heidät. Hevoset syötiin. Tämän tuoreen lihan muisto
herätti seuraavana päivänä suuren alakuloisuuden.

Amfiteatterimaisen syvennyksen pohjalla ollessaan he näkivät
ympärillään kukkuloilla barbarien neljä vilkasliikkeistä leiriä.
Naiset kulkivat kantaen vesileilejä päänsä päällä, määkyvät vuohet
kävivät laitumella maahan pistettyjen peitsikimppujen välissä;
vaihdettiin vartijoita, syötiin kolmijalkojen ympärillä. Heimot
hankkivat nimittäin palkkasotureille runsaasti muonavaroja, eivätkä
he itse voineet aavistaakaan, kuinka suuressa määrässä heidän
toimettomuutensa kauhistutti punilaista armeijaa.

Jo toisena päivänä karthagolaiset olivat huomanneet paimentolaisten
leirissä erään kolmensadan miehen suuruisen joukon syrjässä
muista. Ne olivat rikkaita, jotka jo sodan alussa olivat joutuneet
vangiksi. Libyalaiset asettivat heidät aivan vallihaudan reunalle ja
viskoivat heidän takaansa heittokeihäitä käyttäen heidän ruumiitaan
suojamuurina. Näitä onnettomia oli vaikea tuntea enää, sillä heidän
kasvonsa peittyivät likaan ja syöpäläisiin. Paikottain poisrevityn
tukan alta näkyi rupia heidän päässään, ja he olivat niin laihtuneita
ja ilettäviä, että muistuttivat risaisissa käärinliinoissaan
makaavia muumioita. Muutamat vapisivat ja nauroivat typerästi;
toiset huusivat ystäviään ampumaan barbareja. Heidän joukossaan
yksi seisoi liikkumatta, pää kumarassa, sanaakaan sanomatta; pitkä
valkoinen parta ulottui kahleissa oleviin käsiin asti; karthagolaiset
tunsivat vihlaisevan tunteen aivan kuin olisivat nähneet tasavallan
sortuvan, sillä tuo mies oli Gisko. Vaikka paikka olikin vaarallinen,
niin kaikki tuppautuivat häntä näkemään. Hänen päähänsä oli pantu
sorakivillä koristettu virtahevonnahkainen, naurettava tiara. Se oli
Autharitoksen keksimä; mutta Matholle se oli vastenmielinen.

Hamilkar avasi vimmastuneena paalutuksen aikoen millä keinoin
tahansa hankkia itselleen tietä; ja hurjalla vauhdilla nousivat
karthagolaiset puolimatkaan kunnasta noin kolmesataa jalkaa. Mutta
barbarit syöksyivät sellaisena laumana heitä vastaan, että heidän
täytyi palata rintamaansa. Eräs pyhän legionan sotilas, joka oli
jäänyt muista jälelle, kompastui kiviin. Zarxas juoksi hänen
luokseen, kaatoi hänet maahan ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa;
hän veti aseen haavasta ja heittäytyi sen päälle, -- ja, suu haavassa
kiinni, ilosta muristen ja ruumiinsa vavahdellessa jalkoihin asti hän
joi verta täysin siemauksin; sitten hän tyyneesti istahti ruumiin
päälle, kohotti kasvonsa taivuttaen päänsä taapäin voidakseen
paremmin hengittää ilmaa, kuten hirvi, joka juuri on virrasta juonut,
ja kimeällä äänellä alotti balearilaisen laulun; se oli epämääräinen
sävel, jossa oli pitkiä säveljaksoja, joka joskus taukosi, sitten
taas uusiintui kuten vuoristossa toisilleen vastaavat kaiut; hän
kutsui kuolleita veljiään ja pyysi heitä juhlaan; -- sitten hän antoi
käsiensä vaipua jalkojensa väliin, painoi päänsä alas ja itki. Tämä
hirmuteko kauhistutti barbareja, varsinkin kreikkalaisia.

Tämän jälkeen karthagolaiset eivät yrittäneetkään hyökätä leiristään;
-- eivätkä ajatelleetkaan antautumista tietäen joutuvansa mitä
kamalimman kidutuksen uhriksi.

Mutta Hamilkarin varovaisuuskeinoista huolimatta muonavarat alkoivat
pelottavalla tavalla huveta. Joka miestä kohden oli jälellä enää
kymmenen k'kommeria viljaa, kolme hiniä hirssijyviä ja kaksitoista
betzaa kuivia hedelmiä. Ei ollut enää lihaa, ei öljyä, ei mitään
suolakalaa, ei kauranjyvää hevosille; niiden nähtiin laihtuneet
kaulat kumarassa etsivän tomusta tallattuja oljenjätteitä. Usein
vallilla seisovat vahdit näkivät kuutamossa jonkun barbarin
koiran kuljeskelevan varustusten juurella kuopien tunkiota;
kivillä heitettiin se kuoliaaksi, liuuttiin kilpihihnojen avulla
paalutukselta alas ja sitten sanaakaan sanomatta se syötiin. Joskus
kuului kamalaa haukuntaa eikä mies enää palannut. Kahdennentoista
syntagman neljännessä dilochiassa tappoi kolme falangiittia toisensa
tikareilla tapellessaan rotasta.

Kaikki kaipasivat omaisiaan, kotiaan; köyhät mehiläiskeon muotoisia
majojaan, joiden kynnyksellä oli simpukankuoria ja seinällä riippui
verkko, rikkaat sinervän hämärän täyttämiä saliaan, joissa he päivän
kuumimpana hetkenä lepäsivät kuunnellen katujen sekavaa melua, johon
liittyi heidän puutarhansa puiden lehtien kahina; -- ja paremmin
nauttiakseen tästä ajatuksesta he ummistivat puoliksi silmänsä;
haavan polte herätti heidät jälleen. Joka hetki oli taistelua,
hälyytystä; tornit paloivat, saastaisten-ruokien-syöjät kapusivat
paalutuksen päälle; kirveillä hakattiin niiltä kädet poikki;
uusia astui heidän sijaansa; rautasade putosi telttojen päälle.
Kaislaheinästä tehtiin käytäviä suojaksi heittokeihäitä vastaan.
Karthagolaiset sulkeutuivat niihin eivätkä enää liikahtaneetkaan.

Joka päivä aurinko, joka kiersi kukkulaa, katosi muutaman tunnin
päästä rotkon pohjalta ja jätti sotajoukon varjoon. Edessä ja takana
kohosi maa harmahtavana rinteenä, täynnä sorakiviä, joita paikottain
peitti ohut jäkäläpeitto, ja pään päällä kaarteli alati kirkas taivas
silmälle kuultavampana ja kylmempänä kuin metallikupu. Hamilkar oli
niin suuttunut Karthagoon, että hän tunsi mielensä tekevän mennä
palkkasoturien puolelle johtaakseen heitä sitä vastaan. Jo alkoivat
kuormarengit, ruokakauppiaat ja orjat mutista, eikä kansa, ei
Suuri-Neuvosto, ei kukaan lähettänyt edes pienintä toivoakaan. Asema
oli sietämätön, varsinkin kun tiesi sen tulevan vieläkin pahemmaksi.

Tämän onnettoman viestin kuullessaan Karthago oli joutunut aivan
suunniltaan suuttumuksesta ja vihasta; suffeettia ei olisi niin
paljoa kirottu, jos hän heti alussa olisi joutunut tappiolle.

Mutta uusien palkkasoturien värväämiseen puuttui aikaa, puuttui
rahaa. Jos kaupungista olisi otettu sotaväkeä, niin millä se olisi
asestettu? Hamilkarhan oli ottanut kaikki aseet! ja kuka niitä
johtaisi? Parhaimmat johtajat olivat jo hänen seurassaan! Sillä välin
suffeetin lähettämät sanansaattajat saapuivat kaupunkiin ja huusivat
kaduilla. Suuri Neuvosto kävi siitä levottomaksi ja toimitti niin,
että sanansaattajat katosivat.

Se oli tarpeetonta varovaisuutta; kaikki syyttivät
Barkasta velttoudesta. Hänen olisi voiton saatuaan pitänyt tuhota
palkkasoturit. Miksi oli hän ryöstänyt heimoja? Olihan jo
tehty kylläkin suuria uhrauksia! ja patrisiot valittelivat
neljäntoista shekelin suuruista sotaveroaan, syssitit kahtasataa
kahtakymmentäkolmea tuhatta kikariaan kultaa; nekin, jotka eivät
olleet mitään antaneet, valittivat. Kansa oli kateellinen
uuskarthagolaisille, joille hän oli luvannut täydet kansalaisoikeudet;
ja kirottiin ligurialaisiakin, jotka olivat niin urhoollisesti
taistelleet, ja sekoitettiin heidät yhteen barbarien kanssa;
heitäkin kirottiin; heidän rotunsakin luettiin rikokseksi.
Kauppiaat kauppojensa kynnyksellä, työmiehet, jotka lyijyinen
mittakeppi kädessään kulkivat kaduilla, korejaan huuhtovat
suolakastikkeenkauppiaat, kylpyhuoneiden kylvettäjät ja kuumien
juomien myyjät, kaikki väittelivät sotasuunnitelmista. Hiekkaan
piirrettiin taistelukaavoja; eikä ollut niin pientä katupoikaa, joka
ei olisi osannut korjata Hamilkarin hairahduksia.

Se oli vain rangaistus hänen pitkällisestä jumalattomuudestaan,
sanoivat papit. Hän ei ollut uhrannut sovitusuhreja; hän ei ollut
voinut puhdistaa armeijaa; vieläpä oli hän kieltäytynytkin ottamasta
augureja matkalleen; -- ja hänen jumalattomuutensa aiheuttama
suuttumus lisäsi vain hillityn vihan voimaa ja pettyneiden toiveiden
vimmaa. Muisteltiin Sicilian tappioita, hänen ylpeytensä taakkaa,
jota niin kauvan oli kannettu! Pappiskunnat eivät antaneet anteeksi
ryöstettyjä aarteitaan, ja he vaativat Suurta Neuvostoa lupaamaan,
että Hamilkar heti naulitaan ristiin, jos hän palaa.

Elulkuukauden kuumuus, joka tänä vuonna oli erikoisen suuri, oli
toinen onnettomuus. Järven rannalta nousi inhoittavia höyryjä;
ne sekaantuivat kadunkulmissa poltettujen tuoksuaineiden kanssa
ilmaan. Taukoamatta kuului hymnejä laulettavan. Suuria kansanparvia
oli temppelien portailla: kaikki seinä t olivat mustien verhojen
peitossa; kynttilät paloivat Pataikien otsilla, ja uhriksi
teurastettujen kameelien verivirtasi pitkin pengertietä ja muodosti
portaille punaiset kosket. Synkkä mielettömyys valtasi Karthagon.
Kapeimpien katujen perältä, pimeimmistä sokkeloista tulvehti
kalpeita olentoja, käärmekasvoisia miehiä, jotka purivat hampaitaan.
Naisten kimakat huudot täyttivät talot ja tunkeutuen ristikoista
ulos pakottivat torilla keskustelevat kääntymään. Joskus luultiin
barbarien tulevan; heidät oli nähty Kuumien Lähteiden vuoren
takana; he olivat leiriytyneet Tunikseen; ja äänet paisuivat,
kasvoivat ja sulautuivat yhdeksi ainoaksi huudoksi. Sitten syntyi
yleinen äänettömyys, toiset, jotka olivat nousseet talojen harjalle
katselivat käsillään varjostaen silmiään etäisyyteen, samalla kun
toiset vallien juurella makasivat suullaan maassa ja kuulostivat.
Kauhun kadottua sai entinen suuttumus taas vallan. Mutta oman
voimattomuuden tietoisuus vaivutti heidät piankin samaan alakuloiseen
tunnelmaan.

Tämä alakuloisuus kasvoi suuremmaksi joka ilta, kun kaikki nousivat
penkereillä kumartaen päästivät yhdeksän kertaa suuren huudon
tervehtiäkseen aurinkoa. Se laski hitaasti laguunin taakse, katosi
sitten äkkiä vuorien toiselle puolelle, jossa barbarit olivat.

Odotettiin kolminkertaisesti pyhää juhlaa, jolloin rovion keskeltä
nousi ilmaan kotka, uudesta syntyneen vuoden tunnusmerkki, kansan
lähetti ylimmän Baalin luo, jota he pitivät jonain liiton merkkinä,
muotona, joka uudelleen sitoi heidät auringon kanssa liittoon. Vihan
valtaamana kansa nyt kääntyi suorastaan Molok-ihmistuhoojan puoleen,
ja kaikki hylkäsivät Tanitin. Todellakin näytti Rabetna huntunsa
ryöstämisen jälkeen kadottaneen osan voimastaan. Hän ei enää antanut
siunausta tuottavaa sadettaan, hän oli poistunut Karthagosta; hän
oli luopio, vihollinen. Muutamat heittivät kiviä hänen päälleen
solvaistakseen häntä. Mutta häntä häväistessäkin monet häntä
säälivät; ja häntä rakastettiin yhä vielä ja ehkä entistään enemmän.

Kaikki nämät onnettomuudet johtuivat siis zaimphin katoamisesta.
Salammbo oli välillisesti ollut siinä osallisena; hän joutui nyt
saman suuttumuksen esineeksi; hänen täytyi saada rangaistuksensa.
Pian levisi kansaan epämääräisiä ajatuksia jumalalle tehtävästä
uhrauksesta. Lauhduttaakseen Baalien mieltä oli niille epäilemättä
uhrattava jotain aivan arvaamattoman kallisarvoista, joku kaunis,
nuori, neitseellinen, vanhaan sukuun kuuluva olento, jumalien suvusta
polveutuva, inhimillinen tähti. Joka päivä tunkeutui tuntemattomia
miehiä Megaran puistoihin; orjat pelkäsivät omaa henkeään eivätkä
uskaltaneet heitä vastustaa. Ne jäivät kuitenkin galeeriportaiden
juurelle. Ne pysyttelivät siellä katsellen ylintä penkerettä kohden;
he odottivat Salammbota, ja tuntikausia he huusivat häntä, kuten
koirat, jotka ulvovat kuuta kohden.



X.

KÄÄRME.


Roskaväen huudot eivät pelästyttäneet Hamilkarin tytärtä.

Suuremmat huolet kalvoivat hänen mieltään; hänen suuri käärmeensä,
musta python, sairasteli; ja käärme oli karthagolaisille samalla
kansallinen ja persoonallinen taikaolento. Sitä pidettiin maan
lapsena, koska se mudasta nousee eikä tarvitse jalkoja liikkuakseen
sen päällä; sen kulku muistutti jokien kiertelevää juoksua, sen
ruumiinlämpö limaista, siemen-runsasta alku-yötä, ja kehä, jonka se
muodostaa purressaan häntäänsä tähtien yhtenäisyyttä, Eshmunin sielua.

Salammbon käärme oli jo usean kerran kieltäytynyt syömästä niitä
neljää elävää varpusta, jotka sillä tarjottiin täysikuun ja uuden
kuun aikana. Sen kaunis nahka, jossa oli kuten; taivaanlaella
kultatäpliä aivan mustalla pohjalla, oli nyt keltainen, veltto,
ryppyinen ja liian suuri sen ruumista varten, ja villainen home
ympäröi sen päätä; jäisen silmäluomien kulmassa huomasi pieniä
punaisia täpliä, jotka näyttivät liikkuvan. Tavan takaa lähestyi
Salammbo sen hopealangoista tehtyä koria; hän nosti syrjään
purppurapeitteen, lotuslehdet ja linnununtuvat; käärme makasi alati
yhdessä kiemurassa liikkumattomampana kuin kuihtunut köynnöskasvi; ja
kauvan sitä katseltuaan hän tunsi sydämessään kuten kierteen, kuten
toisen käärmeen, joka vähitellen nousi hänen kurkkuunsa ja kuristi
hänet.

Hän oli epätoivoissaan siitä, että oli nähnyt zaimphin, mutta
kuitenkin hän tunsi kuten iloa, salaista ylpeyttä. Sen laskoksiin
kätkeytyi suuri salaisuus; se oli jumalia ympäröivä pilvi, kaiken
olemuksen salaisuus, ja vaikka hän säikähti omaa itseään, niin
Salammbo katui sitä, ettei hän ollut sen reunaa kohottanut.

Melkein aina hän istui kyyryllään huoneensa perällä, kädet taivutetun
vasemman polven ympärillä, leuka alas painuneena, katse tuijottaen
eteenpäin. Hän muisteli kauhulla isänsä kasvoja; hän tahtoi
lähteä Phoinikian vuoristoon, vaeltaa Aphakan temppeliin, jonne
Tanit-jumalatar laskeutui tähden muodossa; kaikellaiset mielikuvat
heräsivät hänessä ja kauhistuttivat häntä; sitäpaitsi kasvoi päivä
päivältä häntä ympäröivä yksinäisyys. Hän ei edes tiennyt, miten
Hamilkarin laita oli.

Vihdoin ajatuksiinsa uupuneena, hän nousi, ja laahasi pieniä
sandaaliaan, joiden kannat joka askeleella lipsahtivat hänen
kantapäätään vastaan, ja harhaili edes ja takaisin suuressa,
hiljaisessa huoneessaan. Katon ametistit ja topaasit loivat sinne
tänne seiniin ja lattiaan väräjäviä valopilkkuja, ja kävellessään
Salammbo käänsi hiukan päätään katsellakseen niitä. Hän tarttui
riippuvien maljojen kaulaan; hän jäähdytti rintaansa löyhyttämällä
suuria viuhkoja, tai hän huvikseen poltti kaneelia kaiverretuissa
helmissä. Auringon laskiessa otti Taanak pois mustat verkaverhot,
joilla muurin aukot olivat tukitut; silloin Salammbon kyyhkyset,
jotka olivat myskillä sivellyt kuten Tanitin kyyhkyset, lensivät
äkkiä sisään, ja niiden ruusunpunaiset jalat lipesivät lasi
permannolla ohra jyvien joukossa, joita hän heitti heille täysin
kourin kuten kylväjä pellolla. Mutta äkkiä hän purskahti, itkuun, ja
virui härännahka-hihnoista tehdyllä vuoteellaan, liikkumattomana,
kerraten yhtä ja samaa sanaa, silmät selällään, kalpeana kuin
kuollut, tunnottomana, kylmänä; -- ja kuitenkin hän kuuli apinain
kiljunnan palmujen latvasta, kuuli suuren pyörän yhtämittaisen
natinan, kun se kerroksien läpi johti kirkkaan vesivirran
porfyyrisammioon.

Joskus hän useiden päivien kuluessa kieltäytyi syömästä. Silloin hän
unessa näki himmeitä tähtiä, jotka kulkivat hänen jalkojensa alitse.
Hän kutsutti Shahabarimin luokseen, mutta hänen saavuttuaan ei
Salammbolla ollutkaan mitään hänelle sanottavaa.

Hän ei voinut elää ilman papin lohduttavaa seuraa. Mutta hänen
sielunsa nousi kapinaan tämän valtaa vastaan; hän tunsi pappia
kohtaan samalla pelkoa, kateutta, vihaa, ja jotain rakkauden
tapaista, joka oli kiitollisuutta siitä omituisesta nautinnosta,
minkä papin seura tuotti hänelle.

Kun Shahabarim osasi erottaa, minkä taudin kukin jumala lähetti,
niin hän tunsi Rabbetin vaikutuksen; ja parantaakseen Salammbon hän
pirskoitti hänen huonettaan rautaruohosta ja naistenhiusyrtistä
valmistetulla sekoituksella; joka aamu Salammbo söi mandragoraa;
yöllä hänen päänsä lepäsi tyynyllä, joka oli täytetty pappien
sekoittamilla tuoksuyrteillä; Shahabarim käytti myös haarasta, erästä
tulipunaista juurta, joka ajaa pahat haltijat pohjoiseen; vihdoin
kääntyen pohjantähteä kohden hän sopersi kolme kertaa Tanitin pyhän
nimen; mutta kun Salammbon kärsimykset jatkuivat, hänen ahdistuksensa
tuli yhä syvemmäksi.

Ei kukaan Karthagossa ollut niin oppinut kuin Shahabarim.
Nuoruudessaan hän oli opiskellut Mogbedien koulussa, Borsippassa
lähellä Babylonia; sitten käynyt Samothrakessa, Pessinuntissa,
Ephesuksessa, Thessaliassa, Judeassa, Nabathealaisten temppeleissä,
jotka sijaitsevat lentohiekkakumpuun hukkuneina; ja hän oli
pitkin Niilin rantaa putouksilta asti kulkenut jalan mereen asti.
Kasvoillaan huntu ja soihtuja heiluttaen hän oli heittänyt mustan
kukon sandaraktuleen sfinxin, kauhujen isän edessä. Hän oli
laskeutunut alas Proserpinan rotkoihin; hän oli nähnyt Lemnoksen
labyrintin viidensadan pylvään pyörivän ja nähnyt Tarentiumin
valojalustan loistavan, jonka haarukoissa oli yhtä monta lamppua
kuin vuodessa on päivää; joskus hän öisin otti vastaan kreikkalaisia
kysyäkseen heiltä tietoja. Hän tutkieli yhtä paljon maailman
järjestystä kuin jumalien olemustakin, Alexandrian pylväistössä
olevien rengaspallojen avulla hän oli tarkastanut taivasta silloin
kun yöt ja päivät ovat yhtä pitkiä, ja oli seurannut Kyrenaikaan asti
Euergetoksen bematisteja, jotka taivasta mittailevat laskemalla omat
askeleensa; -- ja siten muodostui hänen sielussaan oma omintakeinen
uskonto, jolta puuttui määrätyt uskonsäännöt, ja juuri sen vuoksi
olikin sitä mieltä huumaavampi ja kiihkeämpi. Hän ei enää uskonut
maan olevan kävyn muotoisen; hän uskoi sen pyöreäksi ja putoavan
ikuisesti äärettömyyteen niin huimaavaa vauhtia, ettei sen putoamista
huomannutkaan.

Auringon asemasta kuun yläpuolella hän päätti, että Baalilla oli
ylivalta, sillä taivaankappale oli vain hänen kajastuksensa ja
ennuskuvansa; muuten kaikki, mitä hän maallisessa elämässä näki,
pakotti häntä tekemään sen johtopäätöksen, että hävittävä miehinen
perusvoima oli korkeinta kaikista. Hän syytti salaa Rabbetia oman
elämänsä onnettomuudesta. Eikö hänen nuoruudessaan ylimmäinen pappi
ollut vain jumalattaren tähden riistänyt häneltä cymbaalien soidessa
kiehuvan vesimaljan ääressä hänen tulevan miehuutensa? Ja alakuloisin
katsein hän seurasi miehiä, jotka papittarien kanssa katosivat
terebinthien siimekseen.

Hänen päivänsä kuluivat tarkastaessaan suitsutusmaljoja, kultaisia
vaaseja, tulipihtejä, haravia, joilla tuhka poistettiin alttarilta,
ja kaikkia kuvapatsaiden pukuja siihen pronssiseen neulaan asti,
jolla käherrettiin kolmannessa temppelikammiossa, smaragdi-viinipuun
lähellä olevan vanhan Tanitin tukkaa. Aina samoina hetkinä hän nosti
samojen ovien raskaita verhoja, jotka jälleen laskeutuivat alas; hän
seisoi samoissa asemissa kädet levällään; hän rukoili polvillaan aina
samoilla kiviliuskoilla ja hänen ympärillään avojalkainen pappislauma
kulki ikihämärissä käytävissä.

Mutta hänen tyhjässä elämässään Salammbo kukoisti kuin kukka haudan
halkeamassa. Ja kuitenkin hän oli immelle tyly eikä säästänyt
rangaistuksia eikä katkeria sanoja. Papin tila muodosti heidän
välilleen jonkinmoisen sukupuolien yhdenvertaisuuden, eikä hän ollut
immelle katkera niin paljoa sen vuoksi, ettei hän voinut häntä saada
omakseen, kuin siksi, että hän oli niin kaunis ja varsinkin niin
siveä. Monasti hän kyllä näki, että Salammbo väsyi koetellessaan
seurata hänen ajatuksiaan. Silloin hän poistui murheellisempana: hän
tunsi olevansa vielä entistään hyljätympi, yksinäisempi, tyhjempi.

Joskus pujahti hänen suustaan outoja sanoja, jotka välkähtivät
Salammbon edessä kuin suuret salamat, jotka valaisevat syvyyksiä. Oli
yö, he olivat kahden penkereellä katsellen tähtiä, ja Karthago leveni
alhaalla heidän jalkojensa juuressa, ja golfi ja aava meri katosivat
yön hämärään.

Shahabarim selitti hänelle oppia sieluista, jotka tulevat maan päälle
samaa tietä kuin aurinko kulkiessaan eläinkehän läpi. Hän ojensi
kätensä näyttäen Oinaassa olevan inhimillisen siitoksen portin ja
Kauriissa paluutien jumalien luo; ja Salammbo koetti erottaa ne,
sillä hän piti näitä mielikuvia tosiasioina; pelkät vertauskuvat
ja sananparretkin piti hän tosina ja todellisina, eikä papillekaan
erotus ollut aina aivan selvä.

-- "Kuolleiden sielut," sanoi hän, "hajaantuvat kuussa, kuten ruumiit
maassa. Heidän kyyneleensä muodostavat kosteuden; se on pimeä
olinpaikka täynnä liejua, raunioita ja myrskyjä."

Salammbo kysyi, miten hänen siellä käy.

-- "Ensiksi haihdut kepeänä kuin aallon pinnalla häilyvä höyry; ja
pitempien koettelemuksien ja tuskien jälkeen menet auringon helmaan,
henkivoiman alkulähteesen."

Mutta Rabbetista hän ei puhunut mitään. Salammbo uskoi sen
tapahtuneen häpeäntunteesta, kun hänen jumalattarensa oli tullut
voitetuksi, ja käyttäen kuusta tavallista nimeä hän alkoi sanella
siunauksia hedelmöittävän ja lempeän taivaankappaleen yli. Lopuksi
Shahabarim huudahti:

-- "Ei! ei! hän saakin tuolta toiselta kaiken hedelmällisyytensä!
Etkö näe hänen harhailevan tuon toisen ympärillä kuin rakastunut
nainen, joka pellolla juoksee miehen jälestä?" Ja taukoamatta hän
ylisteli valon voimaa.

Kaukana siitä että hän olisi tukahuttanut Salammbon salaperäisen
kaipauksen, hän sitä vain kiihotti, hänelle näytti olevan melkein
mieluista syöstä impi epätoivoon säälimättömän opin perusteilla.
Mutta Salammbo takertui niihin kiihkeästi, vaikka hänen rakkautensa
Tanitiin kärsikin.

Mutta jota enemmän Shahabarim tunsi epäilevänsä Tanitia, sitä
hartaammin hän tahtoi häneen uskoa. Salaiset omantunnonvaivat estivät
häntä luopumasta jumalattaresta. Hän kaipasi todistusta, jumalien
tahdon ilmausta, ja toivoen sen saavansa keksi pappi tuuman, joka
samalla voisi pelastaa sekä isänmaan että hänen uskonsa.

Siitä lähtien hän Salammbon kuullen alkoi valittaa temppelin
raiskaamista ja niitä onnettomuuksia, jotka zaimphin ryöstäminen
oli aiheuttanut ja jotka ulottuivat taivaan piireihin asti. Sitten
hän äkkiä ilmoitti missä vaarassa suffeetti oli, jota kolme Mathon
johtamaa armeijaa piiritti; sillä Matho oli karthagolaisten mielestä
hunnun ryöstäjänä tavallaan barbarien kuningas; ja hän lisäsi, että
tasavallan ja hänen isänsä pelastus riippui Salammbosta yksinään.

-- "Minusta!" huudahti hän, "kuinka minä voisin...?"

Mutta pappi vastasi halveksivaisesti hymyillen:

-- "Sinä et koskaan suostuisikaan!"

Salammbo rukoili häntä puhumaan. Vihdoin Shahabarim sanoi hänelle:

-- "Sinun täytyy mennä barbarien luo noutamaan zaimph takaisin!"

Salammbo lyykähti ebenpuiselle rahille; ja hän jäi istumaan
käsivarret suorina polviensa välissä, vavisten kiireestä kantapäähän,
kuten uhri teuras alttarin edessä odottaen kuoliniskua. Hänen
ohimoissaan suhisi, hän näki tulikehiä ilmassa pyörivän, eikä
huumauksessaan ymmärtänyt mitään muuta kuin että hän varmaankin pian
kuolee.

Mutta jos Rabbetna pääsee voitolle, jos zaimph saadaan takaisin
ja Karthago on pelastettu, niin mitä merkitsee yksi naisen elämä!
ajatteli Shahabarim. Ehkä hän saa hunnun haltuunsa eikä kuolekaan.

Hän ei kolmeen päivään palannut; neljännen iltana Salammbo lähetti
häntä hakemaan.

Yllyttääkseen hänen sydäntään, kertoi Shahabarim tultuaan kaikki
solvaukset, joita Hamilkarista keskellä Neuvoston istuntoa oli
huudettu; hän sanoi, että koska Salammbo oli hairahtunut niin täytyi
hänen sovittaakin rikoksensa, ja että Rabbetna vaati tämän uhrin.

Toisinaan tunkeutui pitkä huuto Mappalioita pitkin Megaraan.
Shahabarim ja Salammbo riensivät ulos ja katselivat galeeriportailta.

Khamonin torilla seisoi kansaa, joka vaatii itselleen aseita.
Vanhimmat eivät tahtoneet niitä heille antaa, sillä he pitivät
tätä yritystä tarpeettomana; toiset johtomiehittä lähteneet joukot
olivat tulleet tuhotuiksi. Lopulta sallittiin heidän lähteä, ja
osoittaakseen kunnioitusta Molokille tai tehden sen epämääräisestä
hävityshalusta, he taittoivat temppelin lehdosta suuria
sypressinoksia ja sytytettyään ne Kabirien soihduissa tulee kantoivat
he laulaen niitä pitkin katuja. Korkeat liekit loittonivat hiljalleen
lainehdellen; ne valelisivat temppelin harjalla olevia lasipalloja,
jumalankuvien koristeita ja laivojen keuloja, kulkivat penkereiden
ohi ja muodostivat kuten kaupungin läpi vieriviä aurinkoja. Ne
laskeutuivat alas Akropoliilta. Malquan portti aukeni.

-- "Oletko valmis?" huudahti Shahabarim, "vai oletko käskenyt heitä
sanomaan isällesi, että jätät hänet pulaan." Salammbo kätki kasvonsa
huntuihinsa, ja jättiläisliekit loittonivat läheten yhä enemmän meren
rantaa.

Epämääräinen kammo pidätti häntä; hän pelkäsi Molokia, pelkäsi
Mathoa. Tuo jättiläiskokoinen mies, jolla oli zaimph hallussaan,
vallitsi Rabbetnan samoin kuin Baal ja kajasti Salammbon mielessä
samojen salamien ympäröimänä; toisinaanhan jumalat ottivat ihmisen
ruumiin asuinsijakseen. Eikö Shahabarim puhellessaan Mathosta ollut
sanonut, että Salammbon tuli voittaa Molok? Nämät molemmat liittyivät
nyt yhdeksi; hän sekoitti ne yhteen; ja molemmat vainosivat häntä.

Hän tahtoi tietää tulevaisuutensa ja lähestyi käärmettä, sillä enteet
laskettiin sen asennon mukaan. Mutta kori olikin tyhjä; Salammbo tuli
levottomaksi.

Hän löysi käärmeen riippuvan vuoteen vierestä; se oli kietonut
häntänsä hopea-aitaukseen ja hankasi itseään pylvääseen saadakseen
vanhan kellertävän nahkansa lähtemään, ja sen loistava ja kirkas
ruumis välkähti esiin kuin puoliksi huotrastaan vedetty kalpa.

Seuraavina päivinä, jota enemmän hän alkoi suostua, jota enemmän hän
oli halukas auttamaan Tanitia, sitä enemmän käärme parani, kasvoi ja
näytti uudestaan voimistuvan.

Silloin varmeni Salammbossa se ajatus, että Shahabarim ilmaisi
jumalien tahdon. Eräänä aamuna hän heräsi tehden varman päätöksen ja
kysyi, mitä häneltä vaadittiin, jotta Matho antaisi takaisin harson.

-- "Vaadi se," sanoi Shahabarim.

-- "Mutta jos hän kieltäytyy?"

Pappi katsahti häneen terävästi ja hänen huulillaan oli hymy, jota
Salammbo ei ollut koskaan ennen nähnyt.

-- "Niin, mitä silloin teen?" kysyi Salammbo uudelleen.

Shahabarim pyöritteli harastaan olalleen laskeutuvien nauhojen päitä
katse maahan luotuna, liikkumattomana. Vihdoin hän sanoi, nähdessään,
ettei Salammbo käsittänyt:

-- "Sinä joudut olemaan kahden hänen kanssaan."

-- "Ja sitten?" kysyi Salammbo.

-- "Kahden hänen kanssaan hänen teltassaan."

-- "Ja sitten?"

Shahabarim puri huultaan. Hän mietiskeli jotain kiertävää lausetta.

-- "Jos sinun tulee kuolla, niin tapahtuu se vasta myöhemmin," sanoi
hän, "paljoa myöhemmin! elä pelkää mitään! ja vaikka hän tekee mitä
tahansa, niin elä huuda apua! elä kauhistu! Ole nöyrä, ymmärrätkö, ja
mukaudu hänen toiveesensa, joka on taivaan tahto!"

-- "Entä vaippa?"

-- "Jumalat osoittavat sen sinulle," vastasi Shahabarim. Salammbo
jatkoi:

-- "Seuraatko sinä minua, isä?"

-- "En!"

Hän käski Salammbo ta polvistumaan ja nostaen vasemman käden ylöspäin
ja oikean eteenpäin, hän vannotti häntä tuomaan Karthagoon Tanitin
vaipan. Kauheilla kirouksilla impi vihki itsensä jumalille, ja joka
kerta kun Shahabarim lausui sanan, toisti Salammbo sen melkein
pyörtyneenä.

Shahabarim määräsi hänelle puhdistusmenoja ja paastoja ja neuvoi,
miten hän pääsisi Mathon luo. Sitäpaitsi tuli teitä tunteva mies
hänen oppaakseen.

Salammbo tunsi kuin suuresta taakasta vapautuvansa. Hän ei
uneksinutkaan muuta kuin mikä onni olisi nähdä jälleen zaimph ja nyt
hän siunasi Shahabarimia ja hänen kehoituksiaan.

Oli aika jolloin Karthagon kyyhkyset muuttivat Siciliaan, Eryxin
vuorelle, Venuksen temppelin läheisyyteen. Ennen lähtöään ne monta
päivää etsivät ja kutsuivat toisiaan liittyäkseen yhteen; vihdoin ne
eräänä iltana lähtivät lentoon; tuuli ajoi niitä eteenpäin, ja tuo
suuri valkoinen pilvi leijaili ylhäällä taivaalla yli ulapan.

Veripunainen hohde näkyi taivaanrannassa. Linnut näyttivät vähitellen
laskeutuvan laineita kohden; sitten ne katosivat aivan kuin olisivat
pudonneet itsestään auringon kitaan, ja se olisi ne niellyt.
Salammbo, joka katseli niiden lähtöä, painoi päänsä alas, ja Taanak,
luullen arvaavansa hänen surunsa, sanoi silloin hänelle lempeästi:

-- "Mutta palaavathan ne jälleen, valtiatar."

-- "Niin! minä tiedän sen."

-- "Ja sinä näet ne uudelleen."

-- "Ehkä!" sanoi hän huoahtaen.

Hän ei ollut päätöstään ilmaissut kellekään; voidakseen täyttää
sen mahdollisimman salassa lähetti hän Taanakin ostamaan Kinisdon
etukaupungista (sen sijaan että olisi pyytänyt taloudenhoitajilta)
kaiken, mitä hän tarvitsi: kasvoväriä, tuoksunesteitä, liinaisen
vyön ja uudet vaatteet. Vanha orjatar hämmästyi näitä valmistuksia,
mutta ei uskaltanut kuitenkaan udella; ja Shahabarimin määräämä päivä
koitti, jona Salammbon piti lähteä.

Kahdennellatoista hetkellä huomasi Salammbo sykomorimetsän perällä
sokean vanhuksen, joka nojasi toista kättään edessään kulkevan
pojan olkapäähän, ja toisella piti kylkeään vastaan mustasta puusta
tehtyä kitharantapaista soitinta. Eunukit, orjat, orjattaret olivat
huolellisesti syrjäytetyt; kenenkään ei pitänyt saada tietää
valmistettavaa mysteriota.

Taanak sytytti huoneen nurkissa olevat strobuksella ja kardemummalla
täytetyt kolmijalat; sitten hän levitti suuria babylonilaisia mattoja
ja ripusti ne nuorista riippumaan huoneen ympäri; sillä Salammbo
ei tahtonut että muuritkaan edes näkisivät hänet. Kinnorinsoittaja
jäi kyyrylleen oven taakse, ja nuori poika seisoi hänen vieressään
ruokohuilu huulillaan. Etäällä heikkeni katujen pauhina, ja
sinipunervia varjoja levisi temppelien pylväistöihin, ja golfin
toisella puolen vuorien juuri, oliivilehdot ja keltainen, aaltoileva
loppumattomiin ulottuva tasanko peittyi sinertävään usvaan; ei
kuulunut ainoatakaan ääntä, selittämättömän painostava tunne täytti
ilman.

Salammbo kyyristyi onyxiportaalle sammion viereen; hän hipaisi
leveät hihansa syrjään, sitoi ne olan taakse yhteen, ja ryhtyi
peseytymisiinsä, sääntöjen mukaan, kuten pyhät määräykset vaativat.

Sitten Taanak toi hänelle alabasteri-pullossa hyytynyttä nestettä; se
oli mustan koiran verta, jonka hedelmättömät naiset olivat tappaneet
talviyönä hautakammion raunioiden keskellä. Hän siveli sillä
korvansa, kantapäänsä, oikean käden peukalonsa ja sen kynsikin jäi
hiukan punaiseksi aivan kuin olisi murskahtanut hedelmään.

Kuu nousi; silloin kithara ja huilu yhdessä alkoivat samalla kertaa
soida.

Salammbo riisui korvarenkaansa, kaulanauhansa, rannerenkaansa ja
pitkän valkoisen pukunsa; hän avasi hiuksiensa nauhat, ja muutaman
minuutin ajan hän hiljaa liikutti päätään vilvoittaakseen tukan
liikkeellä hartioitaan. Ulkoa kuuluva soitto jatkui; siinä oli vain
kolme ääntä, jotka taukoamatta uusiintuivat hurjaa vauhtia; kitharan
kielet ratisivat, huilu vinkui; Taanak löi tahtia käsillään; Salammbo
lauloi rukouksia huojuttaen koko ruumistaan ja toinen vaate toisensa
jälkeen putosi maahan.

Raskas matto vavahti, ja sitä kannattavan nuoran yläpuolelta näkyi
pythonkäärmeen pää. Se laskeutui hitaasti kuin pitkin seinää valuva
vesipisara, mateli hajallaan olevien vaatteiden lomitse sitten
painaen häntänsä lattiaa vastaan se nousi aivan pystysuoraan; ja sen
silmät, jotka kiintyivät Salammbohon, loistivat kirkkaammin kuin
kiiltokivet.

Hän arkaili ensin peläten kylmää tai ehkä tuntien häpyä. Mutta
hän muisti Shahabarimin määräykset ja lähestyi; käärme painui
alas ja laskien ruumiinsa keskiosan Salammbon niskalle antoi se
päänsä ja häntänsä riippua alas kuten katkaistun helminauhan, jonka
molemmat päät ulottuvat maahan. Salammbo kietoi sen kylkiensä
ympäri, käsivarsiensa alitse ja polviensa välitse; sitten tarttui
hän käärmeen päähän ja vei tuon kolmikulmaisen pienen kidan aivan
hampaihinsa asti, ja sulkien silmänsä hän taivutti ruumiinsa taapäin
kuun hohteessa. Valkoinen valo näytti verhoovan hänet hopeausvaan,
hänen kosteiden jalkojensa jäljet loistivat lattialiuskoilla,
tähdet kimaltelivat altaan vedessä; käärme kietoi lujemmalle hänen
ympärilleen mustia, kultatäpläisiä renkaitaan. Salammbo läähätti
tämän liian raskaan taakan alla, hänen lonkkaluunsa taipuivat, hän
tunsi kuolevansa; ja hännällään käärme hiljaa löi hänen reisiään;
sitten musiikki vaikeni ja käärme putosi pois.

Taanak palasi Salammbon luo ja kun hän oli sytyttänyt
kaksi valojalustaa, joissa tuli paloi vedellä täytetyissä
kristallipalloissa, hän hieroi valtiattarensa kämmeniä kermalla,
siveli hänen poskensa cinnoberilla, silmäluomet antimonilla, pitensi
silmäkulmat kumista, myskistä, ebenpuusta ja survotuista kärpäsen
jaloista tehdyllä värillä.

Salammbo istui norsunluujalkaisella tuolilla ja antoi orjattaren
hoidella itseään. Mutta nämät värien hieromiset, suitsutusten haju ja
kauvan pitämänsä paastoaminen veivät hänen voimansa. Hän kalpeni niin
kovasti, että Taanak taukosi työstään.

-- "Jatka!" sanoi Salammbo ja voittaen heikkoutensa hän voimistui
jälleen äkkiä. Sitten sai levottomuus hänessä vallan; hän kiihoitti
Taanakia jouduttamaan työtään ja vanha orjatar mutisi:

-- "Kyllä! kyllä! valtiatar! -- Eihän sinua kumminkaan kukaan odota!"

-- "Kyllä!" sanoi Salammbo, "eräs minua odottaa".

Taanak peräytyi hämmästyneenä askeleen ja kysyi saadakseen lähempiä
tietoja:

-- "Mitä sinä käsket valtiatar? sillä jos viivyt poissa..."

Mutta Salammbo nyyhkytti; orjatar huudahti:

-- "Sinä kärsit! mikä sinua vaivaa? Elä lähde pois! ota minut
mukaasi! Kun olit aivan pieni ja kun itkit, niin otin sinut syliini
ja rintojeni näpykällä sain sinut taas nauramaan; sinä olet ne
ehdyttänyt, valtiatar!" Hän löi kädellään kuivuneesen rintaansa.
"Nyt minä olen vanha! en voi enää mitään tehdä sinun hyväksesi! sinä
et rakasta enää minua! sinä salaat minulta surusi, sinä halveksit
imettäjääsi!" Ja hellyyden ja suuttumuksen kyyneleet valuivat pitkin
hänen poskiaan tatueerauksen arpia pitkin.

-- "En!" sanoi Salammbo, "en, minä rakastan sinua! rauhoitu!"

Taanakin hymy muistutti vanhan apinan irvistystä, kun hän jälleen
ryhtyi toimeensa. Shahabarimin neuvon mukaan Salammbo oli käskenyt
orjatarta tekemään hänet loistavan kauniiksi; ja tämä koristi hänet
barbarisella aistilla, jossa ilmeni sekä harkittua siroutta että
luontevuutta.

Ensimäisen ohuen, viininvärisen mekon päälle puki hän toisen,
jolle oli päärmätty linnun sulkia. Hänen lanteillaan oli leveä
kultasuomuinen vyö, josta laskeutuivat, hänen leveälaskoksiset,
siniset, hopeatähdillä kirjaillut housunsa. Sitten puki Taanak
hänen ylleen laajan, seriläisestä kankaasta tehdyn hameen, joka oli
valkoinen ja viheriä juo vainen. Hän kiinnitti hänen olkapäilleen
neliskulmaisen purppurakaistan, jonka alasaumaa sandastrumin siemenet
painoivat; ja kaikkien näiden vaatteiden päälle hän pani mustan,
pitkäliepeisen viitan; sitten orjatar katseli häntä ja ylpeillen
omasta työstään ei voinut olla huudahtamatta:

-- "Sinä et ole kauniimpi hääpäivänäsikään!"

-- "Hääpäivänäni!" toisti Salammbo; ja nojaten kyynärpäitään
norsunluutuoliin hän vaipui haaveiluihin.

Mutta Taanak asetti hänen eteensä kuparipeilin, joka oli niin leveä
ja korkea, että Salammbo näki siinä koko kuvansa. Silloin hän nousi
ja kepeällä liikkeellä nosti hiuskiharan, joka oli laskeutunut liian
alas.

Hänen tukkansa oli kultajauholla sirotettu, otsalta käherretty ja
riippui takana pitkinä kiekuroina, joiden jokaisen päässä oli helmi.
Lamppujen valo kirkasti hänen poskiensa punamaalia, pukunsa kultaa ja
ihonsa kalpeutta; hänellä oli vyöllään, käsivarsissaan, sormissaan
ja varpaissaan niin paljon jalokiviä, että peili loisti niiden
väikkeestä kuin aurinko; -- ja seisoen suorana Taanakin vieressä,
joka puolikumarassa häntä katseli, Salammbo nautti hymyillen tästä
loistosta.

Sitten hän käveli edes ja takaisin osaamatta ryhtyä mihinkään
odottaessaan lähtöhetkeä.

Äkkiä kuului kukon kiekuna. Hän kiinnitti nopeasti hiuksiinsa pitkän
keltaisen hunnun, kietoi huivin kaulaansa, pisti jalkansa sinisiin
nahkakenkiin ja sanoi Taanakille:

-- "Katso myrttilehdosta, onko siellä kahta ratsua taluttava mies."

Tuskin oli Taanak ennättänyt palata, kun hän jo astui galeeriportaita
alas.

-- "Valtiatar!" huudahti imettäjä.

Salammbo kääntyi, laski sormen huulilleen vaitiolon ja seisahtumisen
merkiksi.

Taanak hiipi hiljaa galeerinkeulojen sivutse penkereen juurelle; ja
etäällä kuutamossa hän näki sypressikäytävässä pitkän varjon kulkevan
viistoon Salammbon vasemmalla puolella; se ennusti kuolemaa.

Taanak palasi huoneesen. Hän heittäytyi lattialle repien kynsillään
kasvojaan; hän raastoi hiuksiaan ja päästi täyttä rintaa kimeitä
valitushuutoja.

Sitten heräsi hänessä ajatus, että joku voisi ne kuulla; silloin hän
vaikeni. Hän nyyhkytti aivan hiljaa pää käsien varassa ja ruumis
viruen lattialiuskoilla.



XI.

TELTASSA.


Salammbon oppaana oleva mies vei hänet majakan ohitse ylös
katakombeja kohden, laskeutui sitten Moluyan esikaupungin jyrkille
kaduille. Taivas alkoi valjeta. Seinistä ulkonevat palmupuiset palkit
pakoittivat heitä toisinaan taivuttamaan päänsä alas. Molempien
hevosten jalat luiskahtivat usein; ja siten he saapuivat Tevesten
portille.

Raskaat portinpuoliskot olivat raollaan; he ratsastivat portista ja
se sulkeutui heidän takanaan.

Ensiksi he kulkijat jonkun aikaa muurien sivua pitkin ja tultuaan
vesialtaiden kohdalle kääntyivät Taeniaan päin, joka kapeana
keltaisena kannaksena erotti golfin järvestä, joka ulottui Rhadekseen
asti.

Ei Karthagon lähellä, ei merellä, ei tasangolla näkynyt ainoatakaan
elävää olentoa. Liuskakiviväriset laineet loiskuivat hiljalleen,
ja vaahto, jota kepeä tuuli sinne ja tänne puhalteli, loi niihin
valkoisia täpliä. Monista verhoistaan huolimatta Salammbo värisi
kylmässä aamuilmassa; liikunta ja raitis ilma pyörryttivät häntä.
Sitten aurinko nousi; se paistoi suoraan hänen niskaansa, ja vasten
tahtoansa hän hiukan nukahti. Molemmat hevoset kulkivat tasakäyntiä
ja niiden jalat vaipuivat kopinaa herättämättä hietaan.

Päästyään Kuumien Lähteiden vuoren ohitse he ajoivat nopeampaa, sillä
maa oli kovempaa.

Pellot olivat autioita kuin erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi,
vaikka olikin kylvön ja kynnön aika. Toisin paikoin oli viljaa
hajallaan maassa; toisin paikoin putoilivat jyvät liian kypsistä
tähkä päistä. Taivaanrannan vaaleata taustaa vastaan näkyivät kylien
mustat, katkonaiset ja kulmikkaat piirteet.

Toisinaan kohosi puoliksipalaneen talon seinä tien ohessa. Majojen
katot olivat pudonneet sisään ja sisällä näki saviastioiden
sirpaleita, vaatteiden siekaleita, kaikellaisia talousesineitä ja
muodottomiksi särkyneitä tavaroita. Joskus ryysyihin verhottu,
savenkelmeä ja hehkusilmäinen olento tuli raunioista esiin. Mutta
pian lähti hän juoksemaan tai ryömi koloonsa. Salammbo ja hänen
oppaansa eivät pysähtyneet.

Toinen autio seutu seurasi toistaan. Pitkälti oli vaaleanruskea maa
peittynyt tuhkaan, joka heidän ajaessaan tuprusi ilmaan. Toisinaan
tapasivat he pieniä rauhallisia seutuja, joiden läpi puro pitkän
ruohikon lomitse virtasi; tultuaan toiselle rannalle Salammbo taittoi
kosteita lehtiä viillyttääkseen käsiään. Oleanderimetsän laidassa
hänen hevosensa hypähti äkkiä pitkälle syrjään nähdessään maassa
viruvan ruumiin.

Orja heti auttoi Salammbon jälleen satulatyynyille paikoilleen.
Hän oli temppelin palvelija, jota Shahabarim käytti vaarallisissa
lähetyksissä.

Paremman varmuuden vuoksi hän kulki tästä lähin jalan molempien
hevosten välissä; ja hän löi niitä käsivartensa ympäri kiedotulla
hihnalla, tai otti rinnallaan riippuvasta pienestä korista jauhoista,
taateleista ja munankeltuaisesta tehtyjä ja lotuslehtiin kiedottuja
palloja ja ojensi niitä Salammbolle sanomatta sanaakaan, juostessaan
koko ajan.

Keskipäivän aikaan kulki kolme taljoihin verhottua barbaria tien
poikitse. Vähän ajan päästä ilmestyi toisia, jotka kuljeksivat
kymmenen, kahdentoista, kahdenkymmenen miehen suuruisissa ryhmissä;
muutamat ajoivat vuohia tai ontuvaa lehmää edellään. Heidän raskaat
keppinsä olivat täynnä pronssi piikkejä; tikarit välkkyivät
liasta paksujen pukujen alta ja he töllistelivät uhkaavina tai
kummastuneina ohikulkeviin. Muutamat lausuivat heille jokapäiväisiä
tervehdyssanoja; toiset irstaita ivasanoja; ja Shahabarimin palvelija
vastasi jokaiselle hänen omalla murteellaan. Hän sanoi vievänsä
sairasta poikaa parantumaan erääsen etäiseen temppeliin.

Sillä välin alkoi päivä laskea. Kuului koiranhaukuntaa; he
ratsastivat sitä kohden.

Sitten illan hämärässä he näkivät kivistä laaditun aidan joka ympäröi
epäselvän rakennuksen. Koira juoksi kiviaidalla. Orja heitti sitä
kohden kiviä; ja he saapuivat korkeaan holvattuun huoneesen.

Keskellä huonetta oli nainen kyyryllään lämmitellen itseään
risuvalkean edessä, jonka sauhu nousi ilmaan katossa olevasta
aukosta. Polviin asti ulottuvat valkoiset hiukset verhosivat hänet
puoliksi; ja haluamattakaan vastata tulijoiden kysymyksiin hän mutisi
tylsän näköisenä kostosanoja barbareja ja karthagolaisia vastaan.

Palvelija tutki tarkoin huonetta. Sitten palasi hän vaimon luo
pyytäen ruokaa. Vaimo pudisti päätään ja tuijottaen hiillokseen
mutisi:

-- "Minä olin käsi. Kymmenen sormea on hakattu poikki. Suu ei syö
enää."

Orja näytti hänelle kourallisen kultarahoja. Vaimo hyökkäsi niihin
käsiksi, mutta palasi pian entiseen liikkumattomaan asentoonsa.

Vihdoin orja otti vyöstään tikarin ja uhkasi sillä häntä. Silloin
vaimo vavisten nosti suuren kiven ja otti sen alta ruukullisen viiniä
ja hunajassa keitettyjä Hippo-Zarytuksen kaloja.

Salammbo hylkäsi tämän saastaisen ruuan ja vaipui nukkumaan huoneen
nurkkaan levitetyille hevosloimille.

Ennen päivän koittoa orja herätti hänet.

Koira ulvoi. Orja lähestyi sitä varovaisesti; ja yhdellä tikarin
iskulla leikkasi siltä pään poikki. Sitten hän hieroi verellä
hevosten sieramia virkistääkseen niitä. Akka huusi kirouksia heidän
jälkeensä. Salammbo huomasi sen, ja hän painoi sydämmellään riippuvaa
taikaesinettä.

He lähtivät jälleen matkaan.

Tuon tuostakin Salammbo kysyi eivätkö jo pian saapuisi perille. Tie
kulki pienien kunnaiden yli. Ei kuulunut muuta kuin sirkkojen sirinä.
Päivä paahtoi kellastuneesen heinään; maa oli täynnä halkeamia,
jotka jakoivat sen aivan kuin jättiläissuuriin laattoihin. Toisinaan
käärme suhahti tien yli, kotkat liisivät; orja juoksi yhä. Salammbo
haaveili huntujensa suojassa, joita hän päivän helteestä huolimatta
ei siirtänyt syrjään peläten pilaavansa kauniin pukunsa.

Säännöllisten välimatkojen päässä kohosi torneja, jotka
karthagolaiset olivat rakentaneet heimoja vartioidakseen. He
poikkesivat niihin sisään levätäkseen hetkisen varjossa ja lähtivät
sitten uudelleen matkaan.

Edellisenä päivänä he varovaisuuden vuoksi olivat tehneet suuren
kaaren. Mutta nyt he eivät kohdanneet ketään; seutu oli hedelmätön,
barbarit eivät olleet käyneetkään täällä.

Vähitellen alkoi jälleen näkyä hävitettyjä seutuja. Toisinaan
tapasi keskellä peltoa mosaikkilattian, ainoan jätteen kadonneesta
palatsista; ja lehdettömät öljypuut muistuttivat etäältä suuria
orjantappurapensaita. He kulkivat halki kylien, joiden talot olivat
poltetut perustuksia myöten. Seinien vierillä virui ihmisten
luurankoja. Toisinaan kohtasi dromedarien ja muulienkin luurankoja.
Puoliksi syödyt raadot viruivat tiellä.

Yö saapui. Taivas painui syvälle alas ja pilvet peittivät sen.

He ratsastivat vielä kahden tunnin ajan länteen päin ylämäkeä, ja
äkkiä he huomasivat edessään suuren joukon pieniä tulia.

Ne välkkyivät suppilonmuotoisen laakson pohjalla. Siellä täällä
kimalteli kultainen levy siirtyen paikasta toiseen. Ne olivat
klinabarien haarniskoja, oli punilainen leiri; sitten eroittivat
he loitompana näiden ympärillä toisia lukuisampia tulia, sillä
palkkasoturien äskettäin yhteen liittyneet armeijat levisivät
laajalle alueelle.

Salammbo aikoi kulkea suoraan eteenpäin. Mutta Shahabarimin palvelija
johti hänet loitommalle ja he ajoivat barbaarien leiriä ympäröivän
vallituksen sivua pitkin. Siinä ilmeni aukko, orja katosi.

Vallituksen päällä kuljeksi vartija jousi kädessään ja peitsi
olallaan.

Salammbo läheni yhä enemmän vallitusta; barbari polvistui, ja
pitkä nuoli lävisti hänen viittansa liepeen. Kun Salammbo jäi
liikkumattomana paikoilleen niin vartija huutaen kysyi, mitä hän
tahtoi.

-- "Puhella Mathon kanssa," vastasi hän. "Minä olen Karthagosta
saapunut luopio".

Vartija vihelsi, ja vihellys uusiintui pitkien välimatkojen päässä.

Salammbo odotti; hänen hevosensa kävi levottomaksi ja pyöri korskuen
kehässä ympäri.

Kun Matho saapui, niin kuu kohosi Salammbon takaa. Mutta hänellä oli
kasvoillaan mustakukkainen keltainen huntu ja niin paljon verhoja
varttaan suojaamassa, että oli mahdotonta häntä tuntea. Matho katseli
penkereeltä tuota melkein muodotonta olentoa, joka illan hämärässä
tuntui melkein haamulta.

Vihdoin Salammbo sanoi hänelle:

-- "Vie minut telttaasi! Minä tahdon sen!"

Mathon sielussa välähti muisto, jolle hän ei osannut antaa selvää
muotoa. Hän tunsi sydämensä voimakkaasti sykkivän. Tuo käskevä ääni
teki hänet araksi.

-- "Seuraa minua!" sanoi hän.

Puomi laskeutui alas; heti sen jälkeen oli Salammbo keskellä
barbarien leiriä.

Suuri melu ja kansanjoukko täytti sen. Riippuvien patojen alla paloi
kirkkaita tulia; ja niiden purppuranhohtavat heijastukset valaisivat
toisia paikkoja ja jättivät toisia kokonaan varjoon. Kuului melua ja
huutoja. Köysillä kiinnisidotut hevoset muodostivat telttojen väliin
pitkiä suoria rivejä; teltat olivat pyöreitä, neliskulmaisia, nahasta
tai kankaasta tehtyjä; paikottain näkyi kaislamajoja tai kuten
koirien kuopimia koloja hiekassa. Sotilaat kuljettivat risukimppuja
tai lojuivat kyynärpäiden nojassa maassa, tai verhoutuen mattoon
valmistautuivat levolle; ja Salammbon hevosen täytyi päästäkseen
niiden yli harpata ja hypätä.

Salammbo muisti nähneensä nuo miehet jo kerta ennen; mutta nyt
heidän partansa olivat pitemmät, heidän kasvonsa entistä tummemmat,
heidän äänensä karkeammat. Matho astui hänen edellään ja sai heidät
väistymään käden liikkeellä, joka nosti hänen punaista viittaansa.
Muutamat suutelivat hänen käsiään; toiset kumarsivat kunnioittavasti
ja pyysivät häneltä määräyksiä; sillä hän oli tällä hetkellä
barbarien todellinen ja ainoa johtaja; Spendius, Autharitos ja
Narr' Havas olivat menettäneet rohkeutensa, ja Matho oli osoittanut
sellaista uljuutta ja itsepäisyyttä, että kaikki häntä tottelivat.

Seuraten häntä Salammbo kulki koko leirin halki. Mathon teltta oli
sen ääressä, kolmen sadan askeleen päässä Hamilkarin varustuksista.

Salammbo huomasi sen oikealla puolella suuren kuopan, ja hän oli
näkevinään sen reunalta maasta kohoavan kasvoja ikäänkuin ne olisivat
olleet teloitettuja päitä. Mutta niiden silmät liikkuivat, ja
puoliksi avoimista suista kaikui punilaiskielisiä valituksia.

Teltan oven pielessä seisoi kaksi pihkasoihtua kantavaa neekeriä.
Matho riuhtaisi teltta-aukon verhon syrjään. Salammbo seurasi häntä.

Teltta oli pitkä, sen keskellä oli kannatuspylväs. Sitä valaisi
lotuksen muotoinen lamppu, joka oli täynnään keltaista öljyä, jossa
uiskenteli tukkoja rohtimia, ja hämärässä erotti kiiltäviä aseita.
Miekka nojasi kilven vieressä erästä rahia vastaan; virtahevon
nahasta tehtyjä piiskoja, symbaaleja, kulkusia ja kaulaketjuja oli
sikin sokin kaislakoreissa; huopapeitettä tahrasi mustan leivän
muruset; nurkassa oli pyöreälle kivelle huolimattomasti kasattu
kuparirahoja, ja telttakankaan ratkeamista toi tuuli ulkoa hiekkaa ja
norsujen löyhkän, joiden kuuli syövän kalistellen kahleitaan.

-- "Ken olet?" sanoi Matho.

Sanaakaan vastaamatta Salammbo katseli hitaasti ympärilleen;
sitten hänen silmänsä kiintyivät teltan perälle, jossa palmun
lehdistä laaditun vuoteen yläpuolella riippui jotain sinertävää ja
kimaltelevaa.

Hän riensi sitä kohden. Hän kiljaisi. Matho hänen takanaan polki
jalkaansa.

-- "Mikä sinut tänne tuo? miksi sinä tulit?"

Salammbo vastasi osoittaen zaimphia kädellään.

-- "Noutamaan tuota!" ja toisella kädellään hän veti hunnun
kasvoiltaan. Matho peräytyi kyynärpäät taapäin vedettyinä,
hämmästyen, melkein kauhistuen.

Salammbosta tuntui ikäänkuin jumalien voima tukisi häntä; ja katsoen
suoraan häneen hän pyysi zaimphia itselleen; hän vaati sitä runsain
ja ylpein sanoin.

Matho ei kuullut häntä; hän katseli häntä ja neitosen puku sulautui
hänen mielestään yhteen hänen vartalonsa kanssa. Kankaiden väike
oli kuten hänen ihonsa hohdekin jotain aivan erikoista, joka kuului
yksinomaan hänelle. Hänen silmänsä, hänen jalokivensä säihkyivät;
hänen kynsiensä kiilto jatkoi sormissa olevien jalokivien loistoa;
hänen tunikansa soljet kohottivat hiukan hänen rintojaan ja painoivat
ne lähemmäksi toisiaan, ja Mathon ajatukset hukkuivat tuohon kapeaan
väliin josta valui lanka, josta riippui smaragdeilla koristettu levy,
minkä näki välkkyvän alempana sinipunervan harsokankaan alla. Hänen
korvistaan riippui kaksi pientä safiirikupposta, joissa kummassakin
oli tuoksuvalla nesteellä täytetty ontto helmi. Helmen aukoista
silloin tällöin putosi alas pieni pisara, joka kostutti hänen
paljasta olkaansa. Matho näki sen putoavan alas.

Vastustamaton uteliaisuus valtasi hänet; ja kuten lapsi, joka ojentaa
kätensä tuntemattomaan hedelmään, hän aivan vavisten sormensa päällä
kosketti kepeästi hänen rintansa yläosaa; hiukan kylmä iho antoi
joustavasti myöten.

Tämä tuskin tuntuva kosketus väristytti Mathoa aivan sielun pohjia
myöten. Hänen koko olemuksensa hurja kiihko riisti hänet Salammbota
kohden. Hän olisi tahtonut hänet kietoa, itseensä imeä, juoda. Hänen
rintansa läähätti, hänen hampaansa kalisivat.

Tarttuen hänen molempiin ranteisiinsa, hän veti Salammbon hellästi
puoleensa, ja hän istahti sitten haarniskalle, joka oli leijonan
taljalla peitetyn palmu puu vuo teen vieressä. Salammbo seisoi hänen
edessään. Matho katseli häntä ylhäältä alas asti pidellen häntä siten
polviensa välissä ja lausui yhä uudestaan ja uudestaan:

-- "Kuinka kaunis sinä olet! kuinka kaunis sinä olet!"

Mathon silmät, jotka taukoamatta katsoivat hänen silmiinsä tuottivat
Salammbolle tuskaa; ja tämä vastenmielisyys, tämä inho kasvoi niin
polttavaksi, että Salammbon täytyi hillitä itseään jottei kiljaisisi.
Shahabarimin sanat johtuivat jälleen hänen mieleensä; hän mukaantui.

Matho piteli yhä hänen pieniä käsiään omissaan; ja tuon tuostakin,
papin määräyksistä huolimatta, Salammbo käänsi päänsä pois ja koetti
käsivarsien liikkeellä sysätä häntä luotaan. Matho avasi sieramensa
paremmin hengittääkseen hänen olennostaan leviävää tuoksua. Se oli
määräämätön, raikas tuoksu, joka kuitenkin huumasi kuin suitsutuksen
höyry. Hän tuoksui hunajalta, pippurilta, suitsutukselta, ruusuilta
ja muilta Matholle oudoilta yrteiltä.

Mutta miten Salammbo oli hänen luonaan, hänen teltassaan, hänen
vallassaan? Epäilemättä joku oli häntä kehottanut? Hän ei kai
ollutkaan tullut zaimphin tähden? Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen
päänsä painui kumaraan ja hän vaipui äkkiä mietteisiin.

Silloin Salammbo saadakseen hänet heltymään sanoi valittavalla
äänellä:

-- "Mitä minä sinulle olen tehnyt, koska tahdot kuolemaani?"

-- "Kuolemaasi!"

Salammbo jatkoi:

-- "Minä näin sinut eräänä iltana, palavien puistojeni valossa,
höyryävien maljojen ja surmattujen orjieni keskellä, ja sinun vihasi
oli niin suuri, että sinä syöksyit minua kohden, ja minun täytyi
paeta! Sitten koitui kauhu Karthagon yli. Vaikeroitiin kaupunkien
hävityksestä, peltojen raiskaamisesta, sotilaitten surmaamisesta;
ja sinä ne hävitit, sinä ne surmasit! Minä vihaan sinua! Jo paljas
nimesikin kalvaa minua kuin omantunnonvaivat. Sinä olet kirotumpi
kuin rutto ja roomalainen sota! Maakunnat vapisevat raivosi edessä,
peltojen vaot ovat täynnä ruumiita! Minä olen seurannut tuliroihujesi
jälkiä, kuin olisin kulkenut Molokin takana!"

Matho syöksyi seisaalleen; suunnaton ylpeys täytti hänen povensa; hän
tunsi kasvavansa jumalan suuruiseksi.

Väräjävin sieramin, hampaat puristautuneina yhteen Salammbo jatkoi:

-- "Ikäänkuin pyhätön raiskaaminen ei yksinään riittäisi sinulle,
saavuit luokseni, nukkuessani, kokonaan zaimphiin verhottuna! Minä
en tajunnut sanojasi; mutta minä tunsin, miten tahdoit vetää minua
jotain kamalaa kohden, syöstä minut kuiluun."

Väännellen käsiään Matho huudahti:

-- "Ei! ei! minä tulin lahjoittamaan sen sinulle! antamaan sen
sinulle takaisin! Minusta tuntui kuin jumalatar olisi luovuttanut
pukunsa sinulle, jotta se kuuluisi sinulle! Hänen temppelissään
tai sinun asunnossasi, eikö se ole yhdentekevää? etkö sinä ole
kaikkivaltias, neitseellinen, säteilevä ja kaunis kuin Tanit!" Ja hän
jatkoi luoden häneen rajattoman ihailun katseen:

-- "Jollet ehkä ole Tanit itse?"

-- "Minä, Tanit!" sanoi Salammbo itsekseen.

He eivät enää puhuneet. Etäällä jyrisi ukkonen. Myrskyn säikyttämät
lampaat määkyivät.

-- "Oi! lähesty!" jatkoi Matho, "lähesty! elä pelkää!"

"Ennen en ollut muuta kuin sotamies palkkasoturien joukossa, niin
nöyrä, että selässäni kannoin toisille puita. Mitä minä välitän
Karthagosta! Sen asukkaiden parvi liikkuu kuin peittyen sandaaliesi
tomuun, ja kaikki sen aarteet ja alusmaat, sen laivastot ja saaret
eivät houkuttele minua niin kuin raikkaat huulesi ja olkapääsi
kaarevuus. Mutta minä tahdoin jaoittaa sen muurit päästäkseni
luoksesi, saadakseni sinut omakseni! Ja sitä odottaessani kostin
omasta puolestani! Nyt tallaan jalkoihini miehiä kuin simpukan
kuoria, heittäydyn falangeja vastaan, tyrkkään käsin peitset syrjään,
pidätän ratsuja tarttuen niiden sieramiin; kokonainen katapultti
ei tuhoisi minua! Oi, jospa tietäisit, miten keskellä taistelua
ajattelen sinua! Toisinaan liikkeesi, pukusi laskos sävähtää
muistooni ja kietoo minut kuin verkko! minä näen silmäsi tulinuolien
liekeissä ja kilpien kultauksessa! kuulen äänesi symbaalien kaiussa.
Minä käännyn, en näekään sinua! ja jälleen syöksyn taistelun
tuoksinaan!"

Hän kohotti käsivartensa, jossa suonet risteilivät kuten köynnökset
puun oksilla. Hiki valui pitkin hänen jäntereistä rintaansa; ja
hänen hengityksensä värähytti hänen kylkiluitaan ja pronssivyötään,
jonka tiheät hihnat riippuivat marmoria kovempiin polviin asti.
Salammbo, joka oli tottunut näkemään eunukkeja, katseli hämmästyen
tätä voimakasta miestä. Jumalattaren rangaistus tai Molokin vaikutus
liiteli hänen ympärillään näiden viiden armeijan keskellä. Nääntymys
valtasi hänet; kummastuen kuunteli hän vartijoiden huutoja ja
vastaushuutoja.

Lampun liekit leiskottivat kuuman ilman viiman vaikutuksesta.
Toisinaan välähti kirkkaita salamia; sitten tuli kahta pimeämmäksi;
eikä hän enää nähnyt muuta kuin Mathon silmäterät, jotka kiiluivat
kuin kaksi hehkuvaa hiiltä yössä. Mutta hän tunsi, että sallimuksen
voima ympäröi häntä, että viimeinen, päättävä hetki oli lähellä, ja
tehden äkkiä päätöksen hän astui zaimphia kohden ja ojensi kätensä
tarttuakseen siihen.

-- "Mitä sinä teet?" huudahti Matho.

Salammbo vastasi tyyneesti:

-- "Minä palaan Karthagoon."

Matho lähestyi häntä käsivarret rinnalla ristissä ja niin pelottavan
näköisenä, että Salammbo heti jäi kuten naulattuna paikoilleen.

-- "Sinä palaat Karthagoon!" Hän änkytti ja jatkoi hammasta purren:

-- "Sinä palaat Karthagoon! Ah! sinä tulit noutamaan zaimphia,
voittamaan minut ja sitten poistumaan! Ei, ei! sinä kuulut minulle!
eikä kukaan nyt riistä sinua pois täältä! Oh! minä en ole unohtanut
tyynien, suurien silmiesi uhmaa enkä, miten kauneutesi korskeus
iski minut maahan! Nyt on minun vuoroni! Sinä olet vankini,
orjani, palvelijattareni! Huuda, jos mielesi tekee, isääsi ja
hänen armeijaansa, Vanhimpia, rikkaita ja koko kirottua kansaasi!
Minä olen kolmensadan tuhannen sotilaan herra! minä tuotan vielä
lisää Lusitaniasta, Galliasta ja erämaan ääristä, ja minä kukistan
kaupunkisi ja poltan kaikki sen temppelit; kolmisoutulaivat saavat
kiikkua verilaineilla! Minä en tahdo, että ainoakaan talo, kivi
tai palmu jää pystyyn! Ja jos minulta puuttuu miehiä, niin tuotan
vuoriston karhut ja usutan leijonat taisteluun! Elä koetakaan paeta,
tai minä surmaan sinut!"

Kalpeana ja kädet nyrkissä hän vapisi kuin harppu, jonka kielet ovat
katkeamaisillaan. Äkkiä nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja hän
vaipui polvilleen:

-- "Oi! anna minulle anteeksi! Minä olen kurja ja halveksittavampi
kuin skorppioonit, lieju ja tomu! Äsken puhuessasi henkäisysi osui
kasvoilleni ja minä iloitsin kuten kuoleman kielissä oleva, joka
suullaan maassa sammuttaa janoaan kirkkaassa virrassa. Polje minua,
kunhan vain tunnen jalkasi! kiroa minua, kunhan vain kuulen äänesi!
Elä lähde pois! sääli minua! minä rakastan sinua! minä rakastan
sinua!"

Hän oli polvillaan maassa Salammbon edessä, ja hän kietoi molemmat
kätensä hänen vartalonsa ympäri, hänen päänsä oli kenossa taapäin
ja kätensä vavahtelivat; korvista riippuvat kultalevyt loistivat
hänen pronssinruskealla kaulallaan; suuret kyyneleet pyöristyivät
hopeahelmien tavoin hänen silmissään; hän huokaili hyväilevästi,
mutisi epämääräisiä sanoja, jotka olivat vienompia kuin tuulen
henkäys ja suloisia kuin suudelma.

Salammbo tunsi, miten hänet vahaisi velttous, joka riisti hänestä
kaiken itsetietoisuuden. Jokin samalla sisäinen ja samalla
ylenluonnollinen voima, joku jumalien määräys pakotti häntä
antautumaan; pilvet nostivat häntä ja pyörtyen vaipui hän vuoteelle
leijonan taljan sisään. Matho tarttui hänen jalkoihinsa, kultaketju
katkesi ja sen sinkoavat päät löivät kankaasen kuten kaksi syrjään
ponnahtavaa käärmettä; zaimph putosi alas, verhosi hänet; hän näki
Mathon kasvojen kumartuvan hänen povensa ylitse.

-- "Molok, sinä poltat minut tulellasi!" ja sotilaan suudelmat
satoivat hänen ylitseen polttavampina kuin liekit; hän tunsi aivan
kuin hyökylaine veisi hänet mukanaan, auringon hehku tempaisi hänet.

Matho suuteli kaikkia hänen sormiaan, hänen käsivarsiaan, jalkojaan
ja pitkiä palmikoitaan ylhäällä alas asti.

-- "Vie se", sanoi hän, "mitä minä sillä teen! vie minutkin sen
keralla! minä hylkään armeijan! minä luovun kaikesta! Gadeksen
takana, kahdenkymmenen päivän merimatkan päässä on saari, joka
on täynnä kultahietaa, vihantaa ja lintuja. Vuorilla huojuu
suuria tuoksutäysiä kukkia heiluen kuten ikuiset suitsutusmaljat;
seedripuita korkeammista sitruunapuista maidonkarvaiset käärmeet
pudottelevat timanttisilla hampaillaan hedelmiä nurmikolle; ilma on
niin leuto, että se estää kuolemasta. Oh! kyllä minä sen löydän,
saatpa nähdä. Me asustamme kristalliluolissa, jotka ovat kukkuloiden
juureen muodostuneet. Ei kukaan vielä asu siellä, ja minusta tulee
sen maan kuningas."

Hän pyyhki tomun hänen jalkineistaan; hän tahtoi pujottaa hänen
huuliensa väliin granaattiomenan neljänneksen; hän kokosi vaatteita
hänen päänsä alle muodostaakseen niistä tyynyn. Hän koetti kaikin
tavoin palvella häntä, nöyryyttää itseään, hän levitti hänen
jalkojensa päälle zaimphin kuten tavallisen peiton.

-- "Onko sinulla vielä," sanoi Matho, "nuo pienet gasellinsarvet,
josta kaulanauhasi riippuivat? Annathan ne minulle! minä pidän
niistä!" Sillä hän puhui aivan kuin sota olisi loppunut, ilonauru
kajahti hänen huuliltaan; ja palkkasoturit, Hamilkar, kaikki esteet
olivat nyt kadonneet. Kuu pujahti kahden pilven välistä esiin. He
näkivät sen eräästä teltan reijästä. -- "Oi, kuinka monta yötä olen
viettänyt katsellen sitä! se oli mielestäni huntu, joka peitti
sinun kasvosi; sinä katsoit sen läpi minuun; muisto sinusta liittyi
sen säteisiin; enkä minä enää erottanut teitä toisistanne!" Ja pää
Salammbon rinnoilla hän itki runsain kyynelin.

-- "Tuo siis on," ajatteli Salammbo, "se pelottava mies, jonka edessä
Karthago vapisee!"

Matho vaipui uneen. Silloin irrottautuen hänen sylistään Salammbo
laski jalkansa maahan ja huomasi kultaketjunsa katkenneen.

Ylhäisten sukujen impiä opetettiin pitämään noita kahleita melkein
pyhinä, ja Salammbo kietoi punastuen jalkojensa ympäri kultaisten
ketjujen päät.

Karthago, Megara, hänen kotinsa, huoneensa ja seudut, joiden läpi
hän oli kulkenut, pyörivät sekavina, mutta samalla kuitenkin selvinä
kuvina hänen muistossaan. Mutta kuilu oli äkkiä auennut hänen ja
niiden väliin, ja ne häipyivät äärettömän kauas.

Ukkosilma tyyntyi; silloin tällöin putoavat vesipisarat rapisivat
teltan kankaasen ja värisyttivät sitä.

Matho makasi kyljellään kuten juopunut, hänen toinen käsivartensa
riippui vuoteelta alas. Hänen helmillä kirjailtu otsanauhansa oli
hiukan siirtynyt ja hänen otsansa näkyi kokonaan. Huulet hymyilivät
ja hampaat näkyivät. Ne välkkyivät hänen mustan partansa lomitse
ja puoliksi sulkeutuneissa silmäluomissa oli hiljainen, melkein
loukkaava iloisuus.

Salammbo katseli häntä liikkumattomana, pää kumarassa, kädet ristissä.

Vuoteen pääpuolessa oli sypressipöydällä tikari; tämän loistavan
terän näky herätti Salammbossa verenhimon. Valittavia ääniä kuului
kaukaa, ja kuten näkymätön haamujen kuoro kehotti häntä toimimaan.
Hän lähestyi; tarttui tikarin kahvaan. Hänen pukunsa kahinan
kuullessaan Matho avasi puoliksi silmänsä, hänen huulensa koskettivat
Salammbon käsiin ja tikari putosi.

Kuului huutoja; peloittava loimu loisti telttakankaan takaa. Matho
avasi teltan; he näkivät suurien liekkien nousevan libyalaisten
leiristä päin.

Heidän kaislamajansa paloivat, ja kaislakorret käpertyivät,
paukahtivat tulessa ja lensivät kuin nuolet; punahohteisella
taivaanrannalla juoksi mielettömiä, mustia varjoja. Kuului majoissa
olevien karjuntaa; norsut, härät ja hevoset syöksyivät väkijoukkoon
tallaten alleen ihmisiä ja sotatarpeita ja muonavaroja, joita
temmattiin tulesta. Torvet soivat. Huudettiin: "Matho! Matho!" Ovella
olevat tahtoivat tunkeutua telttaan.

-- "Tule joutuin! Hamilkar polttaa Autharitoksen leirin!"

Matho syöksyi ulos. Salammbo oli yksinään.

Silloin hän tarkasti zaimphia; ja kun hän oli sitä kauvan katsellut
hän hämmästyi, kun ei tuntenutkaan sitä onnea, jonka hän oli ennen
kuvitellut. Alakuloisena hän seisoi täyttyneen unelmansa edessä.

Mutta teltan alasauma kohosi ja pelottava ilmiö näkyi. Salammbo
ei ensiksi eroittanut muuta kuin kaksi silmää ja pitkän valkoisen
parran, joka ulottui maahan asti; sillä muu osa ruumista, joka oli
verhottu keltaisen puvun risoihin, mateli pitkin maata; ja jokaisella
liikkeellä, jonka olento teki päästäkseen eteenpäin, katosivat kädet
partaan ja pistivät taas esiin. Siten kontaten hän saapui aivan hänen
jalkojensa juureen ja Salammbo tunsi hänet vanhaksi Giskoksi.

Estääkseen vankina olevia ylimyksiä karkaamasta olivat palkkasoturit
pronssitangoilla murskanneet heidän jalkansa; ja he mätänivät sikin
sokin eräässä kuopassa keskellä likaa. Voimakkaimmat kohosivat
huutaen pystyyn kuullessaan sotakattiloiden kalskeen; silloin
Gisko oli nähnyt Salammbon. Pienistä sandastrum-palloista, jotka
löivät hänen kothurniaan vastaan, oli Gisko arvannut hänen olevan
karthagolaisen, ja salainen aavistus oli hänelle sanonut, että
tässä piili jokin tärkeä salaisuus, ja toisten avulla oli hänen
onnistunut nousta kuopasta; sitten kyynärpäiden ja käsien avulla
hän oli laahautunut kaksikymmentä askelta kauvemmaksi, aivan Mathon
teltan luo. Kaksi ääntä kuului puhuvan. Hän oli ulkona kuunnellut, ja
kuullut kaiken.

-- "Sinä se olet!" sanoi Salammbo vihdoin melkein kauhuissaan.

Gisko nousi nyrkkiensä nojaan ja vastasi:

-- "Niin, minä se olen! Minun luullaan kuolleen, eikö niin?"

Salammbo painoi päänsä alas. Gisko jatkoi:

-- "Ah! miksi eivät Baalit ole osottaneet minulle sitä armoa!" Ja
lähestyen Salammbota niin lähelle, että hän kosketti hänen pukuunsa,
hän jatkoi: "He olisivat säästäneet minulta sinun kiroomisesi vaivan!"

Salammbo peräytyi äkkiä, niin kovasti hän pelkäsi tuota lialla
tahrattua olentoa, joka oli ilettävä kuin toukka ja pelottava kuin
kummitus.

-- "Minä olen kohta sadan vuotias," hän sanoi. "Minä olen nähnyt
Agatholeen; minä olen nähnyt Reguluksen ja roomalaisten kotkien
kulkevan punilaisten laihojen yli! Minä olen nähnyt kaikki
taistelukentän kauhut, ja meren täynnä laivastomme sirpaleita!
Barbarit, joiden sotaherra olin, ovat kahlehtineet käteni ja
jalkani, kuten murhasta rangaistun orjan. Seuralaiseni kuolevat
toinen toisensa jälkeen ympärilläni; heidän haaskojensa löyhkä
herättää minut yöllä; minä häädän pois lintuja, jotka tulevat
nokkimaan heidän silmiään; enkä kuitenkaan ole päivääkään ollut
epätoivoissani Karthagon puolesta! Vaikka olisin nähnyt kaikkien
maailman armeijoiden hyökkäävän sitä vastaan, ja saartavien liekkien
nousevan temppeleitä korkeammalle, niin olisin silloinkin vielä
uskonut sen ikuisuuteen! Mutta nyt kaikki on loppunut! kaikki on
menetetty! Jumalat kiroavat sen! Kirous sinulle, joka häpeälläsi olet
sen perikatoa jouduttanut!"

Salammbo avasi huulensa.

-- "Ah! minä olin saapuvilla!" huudahti Gisko. "Minä olen kuullut
sinun rakkaudesta läähättävän kuin porton; sitten hän kertoi sinulle
intohimostaan, ja sinä sallit hänen suudella käsiäsi! Mutta jollet
voinut hillitä rietasta himoasi, niin olisit edes piiloutunut kuten
villipedot tekevät kiimaansa tyydyttäessään etkä olisi paljastanut
häpeääsi oman isäsi silmien edessä!"

-- "Mitä sinä sanot?" huudahti Salammbo.

-- "Ah! sinä et tiedä, että molemmat varustukset ovat
kuudenkymmenen kyynärän päässä toisistaan, ja että Mathosi korskeassa
ylimielisyydessään on asettunut aivan vastapäätä Hamilkaria. Isäsi on
tuolla takanasi; ja jos voisin nousta polkua ylös, joka vie vallille,
niin huutaisin hänelle: Tulehan katsomaan tytärtäsi barbarin
sylissä! Hän on miehen mieliksi pukeutunut jumalattaren pukuun; ja
antaessaan ruumiinsa, hän luovuttaa nimesi kunnian keralla, jumalien
majesteettiuden, isänmaan koston, vieläpä Karthagon pelastuksen!"
Hänen hampaattoman suunsa liike pani koko parran lainehtimaan;
Salammbohon suunnatut silmät loivat tuhoavia katseita; ja hän jatkoi
läähättäen tomussa:

-- "Ah! pyhän häpäisijä! Ollos kirottu! kirottu! kirottu"!

Salammbo on vetänyt teltan verhon syrjään, piti sitä kädellään
ylhäällä ja sanaakaan sanomatta katseli Hamilkarin leiriin päin.

-- "Tuollahan se on, eikö niin?" sanoi hän.

-- "Mitä se sinua liikuttaa! Käänny pois! Lähde pois! Murskaa
mieluummin kasvosi maata vasten! Sinun näkemisesi voisi saastuttaa
sen pyhän paikan."

Salammbo heitti zaimphin harteilleen, kokosi nopeasti huntunsa,
viittansa, olkaliinansa. -- "Minä riennän sinne!" huudahti hän;
pujahti ulos ja katosi.

Hän kulki ensin pimeässä ketään tapaamatta, sillä kaikki riensivät
tulipaloa kohden; ja huuto kasvoi; suuret tulenloimut valaisivat
hänen takanaan taivaan; pitkä penger pidätti hänen kulkuaan.

Hän harhaili sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, etsi tikapuita,
nuoraa, kiveä, jotakin jonka avulla hän olisi voinut nousta vallille.
Hän pelkäsi Giskoa, ja hän oli kuulevinaan huutoa ja askeleita
takanaan. Päivä alkoi vaaleta. Vihdoin löysi hän varustuksen reunasta
polun. Hän tarttui hampaillaan pukunsa liepeeseen, joka oli hänelle
esteeksi, ja kolmella hyppäyksellä hän oli vallilla.

Alhaalta hämärästä kuului kirkas huuto, sama, jonka hän oli jo
kuullut galeeriportaiden juurella; ja kumartuessaan alas hän tunsi
Shahabarimin palvelijan, joka talutti yhteen sidottuja ratsuja.

Hän oli koko yön harhaillut molempien vallitusten välillä; sitten
tulipalon säikyttämänä hän oli palannut takaisin koettaen tarkastaa,
mitä tapahtui Mathon leirissä; ja kun hän tiesi tämän paikan olevan
lähinnä hänen telttaansa, niin hän, noudattaakseen papin määräyksiä,
ei enää ollut liikahtanut paikaltaan.

Hän nousi seisomaan toisen hevosen selkään. Salammbo liukui häneen
asti, ja he pakenivat täyttä laukkaa ja ajoivat punilaisen leirin
ympäri löytääkseen jostain aukon.

Matho oli palanut telttaansa. Käryävä lamppu valaisi sitä heikosti,
hän luuli Salammbon nukkuvan. Hiljaa siveli hän kädellään
palmupuuvuoteella olevaa leijonantaljaa. Hän huusi, kukaan ei
vastannut; hän repäisi teltan seinästä kankaan kappaleen irti
päästääkseen päivää sisään; zaimph oli kadonnut.

Maa vapisi monilukuisten jalkojen poljennasta. Ilmassa kaikui
huutoja, hirnuntaa, aseiden kalsketta, ja torvet puhalsivat
hyökkäykseen. Kuten rajuilma pauhasi hänen ympärillään. Sokean vimman
vallassa hän syöksyi ottamaan aseensa ja riensi ulos.

Pitkinä riveinä laskeutuivat barbarit juoksujalkaa vuorta alas ja
punilaisten neliöt lähestyivät heitä raskaasti ja säännöllisesti
lainehtien. Auringon säteiden hajoittama usva muodosti pieniä
häilyviä pilviä, jotka vähitellen nousivat ilmaan, ja liput, kypärit
ja peitsien kärjet tulivat näkyviin. Joukkojen nopeasti liikkuessa
näytti siltä kuin vielä varjossa olevat kohdat seutua siirtyisivät
yhtenä kappaleena; toisin paikoin olisi luullut virtojen juoksevan
ristiin, ja niiden välillä seisoi liikkumattomia, suuria, piikkisiä
lohkareita. Matho erotti päälliköt, sotilaat, airueet ja takimmaiset
kuormarengitkin, jotka olivat nousseet aasien selkään. Mutta sen
sijaan, että olisi pysynyt paikallaan ja suojannut jalkaväkeä, Narr'
Havas kääntyikin äkkiä oikealle ikäänkuin tahtoisi antaa Hamilkarin
murskata joukkonsa.

Hänen ratsumiehensä ajoivat hitaasti eteenpäin liikkuvien norsujen
ohitse; ja kaikki hevoset, päitsettömät kaulat ojossa, nelistivät
niin hurjaa vauhtia, että niiden vatsat näyttivät hipaisevan maata.
Sitten lähestyi Narr' Havas päättäväisesti erästä vahtisotilasta.
Hän heitti miekkansa, peitsensä, ja heittokeihäänsä maahan ja katosi
karthagolaisten joukkojen keskeen.

Numidialaisten kuningas saapui Hamilkarin telttaan; ja hän sanoi,
osoittaen kädellään etäämmäksi pysähtyneitä miehiään:

-- "Barkas! minä tuon heidät sinulle. He ovat sinun käskettävinäsi."

Sitten hän heittäytyi maahan orjuuden merkiksi ja, todistaakseen
uskollisuuttaan, hän kuvaili menettelyään heti sodan alusta alkaen.

Ensiksi hän oli estänyt Karthagon piirityksen ja vankien surmaamisen;
sitten hän ei laisinkaan ollut käyttänyt hyväkseen Hannosta saamaansa
voittoa Utican tappion jälkeen. Mitä tyrilaisiin kaupunkeihin tulee,
niin olivathan ne aivan hänen kuningaskuntansa rajalla. Lopuksi
hän ei ollut ottanut osaa Makarin taisteluun; hän oli tahallaan
poistunut, jotta hänen ei tarvitsisi taistella suffeettia vastaan.

Oikeastaan Narr' Havas oli halunnut laajentaa aluettaan punilaisten
alusmaiden kustannuksella ja voiton mahdollisuuden mukaan vuoroin
auttanut ja pettänyt palkkasotureita. Mutta nähdessään, että Hamilkar
lopulta oli jäävä voitolle, hän oli nyt tullut hänen puolelleen; ehkä
hänen luopumiseensa oli myöskin syynä kateus Mathoa kohtaan, joko
tämän saavuttaman ylijohdon tai vanhan rakkautensa johdosta.

Suffeetti kuunteli keskeyttämättä häntä. Mies, joka siten liittyi
armeijaan, jonka koston hän oli ansainnut, ei ollut mikään
halveksittava apulainen; Hamilkar ymmärsi heti, mikä hyöty hänellä
olisi suuria aikeitaan toteuttaessaan tällaisesta liittolaisesta.
Numidialaisten avulla hän suoriutuisi libyalaisista. Sitten hän
kokoisi lännen kansat Iberian valloittamiseksi; ja kysymättä, miksei
hän aikaisemmin ollut saapunut, tai ottamatta häntä valheista kiinni,
hän suuteli Narr' Havasta painaen kolmasti oman rintansa hänen
rintaansa vasten.

Saadakseen lopun aikaan ja epätoivoissaan hän oli sytyttänyt
libyalaisten leirin. Tämä armeija tuli kuin jumalien lähettämänä
apuna; salaten iloaan hän vastasi:

-- "Baalit sinua suosikoot! Minä en tiedä, mitä tasavalta sinulle
tekee, mutta Hamilkar ei ole kiittämätön."

Melu kiihtyi; alijohtajia saapui telttaan. Hamilkar asesti itsensä
puhuen samalla:

-- "No niin, palaa väkesi luo! Aja ratsuväelläsi heidän jalkaväkensä
sinun ja minun norsujen väliin! Rohkeutta! tuhoa heidät!"

Ja Narr' Havas aikoi rientää pois, kun Salammbo ilmestyi.

Hän hyppäsi nopeasti alas hevosensa selästä. Hän avasi laajan
viittansa ja ojentaen kätensä hän levitti zaimphin.

Nahkateltasta, jonka kulmat olivat nostetut ylös, näkyi koko
sotilaitten peittämä vuoristo, ja kun teltta oli keskellä, niin joka
taholta näki Salammbon. Suunnaton huuto kaikui, riemun ja toivon
kiljahdus. Liikkeellä olevat seisahtuivat; kuolevat nojautuivat
kyynärpäihinsä ja kääntyivät siunaamaan häntä. Kaikki barbarit
tiesivät nyt, että hän oli ryöstänyt zaimphin takaisin; etäältä he
joko näkivät hänet tai luulivat hänet näkevänsä; ja uudet huudot,
mutta raivon ja koston huudot kaikuivat karthagolaisten riemua
uhmaillen; nuo viisi vuoristoon asettunutta armeijaa polki jalkaa ja
karjui siten yhdessä Salammbon ympärillä.

Hamilkar, voimatta sanoa sanaakaan, kiitti häntä nyökäyttämällä
päätään. Hänen silmänsä osuivat vuoroon zaimphiin ja tyttäreensä, ja
hän huomasi, että ketjut olivat poikki. Silloin hän vavahti ja kamala
epäluulo heräsi hänessä. Mutta pian palasi hänen kasvoilleen entinen
rauhallinen ilme, hän vilkaisi Narr' Havakseen kääntämättä kasvojaan
häneen.

Numidialaisten kuningas seisoi syrjässä vaatimattoman näköisenä;
hänellä oli otsallaan hiukan tomua, joka oli jäänyt hänen
kumartuessaan Hamilkarin eteen maahan. Vihdoin suffeetti astui häntä
kohden ja sanoi juhlallisesti:

-- "Palkinnoksi minulle tekemistäsi palveluksista, Narr' Havas, annan
sinulle tyttäreni." Hän jatkoi: "Ollos poikani ja suojele isääsi!"

Narr' Havas teki suurta hämmästystä ilmaisevan liikkeen, sitten
tarttui hän suffeetin käsiin ja peitti ne suudelmilla.

Salammbo, tyynenä kuin kuvapatsas, ei näyttänyt ymmärtävän mitään.
Hän punastui hiukan, silmäluomet painuivat alas; hänen pitkät,
kaarevat silmäripsensä loivat varjon hänen poskilleen.

Hamilkar tahtoi heti yhdistää heidät purkamattomalla kihlauksella.
Salammbon käsiin pantiin peitsi, jonka hän ojensi Narr' Havakselle;
heidän peukalonsa sidottiin yhteen härännahkaisella hihnalla, sitten
kaadettiin viljaa heidän päänsä päälle ja jyvät pudotessaan alas
rapisivat kuin rakeet maasta poukkuessaan.



XII.

VESIJOHTO.


Kaksitoista tuntia myöhemmin ei palkkasotureista ollut enää muuta
jälellä kuin röykkiö haavoittuneita, kuolleita ja kuolevia.

Kun Hamilkarin oli onnistunut äkillisen liikkeen kautta päästä
laakson pohjalta, niin hän oli asettunut läntiselle, Hippo-Zarytuksen
puoliselle rinteelle, ja kun pinta-ala oli täällä laajempi, niin
hän oli houkutellut barbarit sinne. Narr' Havas oli saartanut
heidät ratsuväellään; samalla aikaa suffeetti löi heidät takaisin
ja murskasi heidät. Zaimphin kadottamisen kautta he olivat jo
edeltäkäsin voitettuja; nekin, jotka eivät olleet siitä välittäneet,
tunsivat ahdistuksen ja heikkenemisen hiipivän sieluun. Hamilkar,
joka ei pitänyt minään kunnianaan saada taistelukenttää haltuunsa,
oli vetäytynyt hiukan loitommalle vasempaan, ylängölle, josta hän voi
vallita vihollisiaan.

Leirien paikat tunsi kallellaan olevista paaluvarustuksista. Laaja,
musta tuhkakerros höyrysi libyalaisten alueen kohdalla; pöyhitty
maa muodosti kuten aallon harjanteita, ja teltat siekaleisine
seinineen näyttivät epämääräisiltä, puoliksi kalliosärkkiin
hukkuneilta pursilta. Panssareja, hankoja, torvia, puun-, raudan- ja
kuparinpalasia, jyviä, olkia ja vaatteita oli hajallaan ruumiiden
keskellä; siellä täällä paloi vielä sammumaisillaan tulinuoli jotain
muonastokasaa vastaan; paikoittain maa aivan peittyi kilpien alle;
hevosten haaskat muodostivat jatkuvia kukkularivejä; kaikkialla näki
jalkoja sandaaleja, käsivarsia, panssaripaitoja ja päitä, joissa
leukahihna vielä piteli kypäriä ja jotka vierivät kuin pallot;
hiuksia riippui orjantappuroissa; keskellä verilaimiskoja norsut
vatsat puhkaistuina korisivat maaten kaatuneiden torniensa vieressä;
kaikkialla jalka luiskahti johonkin liukkaasen, ja vaikka ei
ollutkaan satanut, niin maassa oli suuria lokaläisköjä.

Tämä sekava ruumisalue ulottui ylhäältä alas, pitkin koko vuorta.

Vielä elossa olevat liikkuivat yhtä vähän kuin kuolleetkin.
Kyyryllään eri ryhmissä he katselivat kauhuissaan toisiaan ja olivat
ääneti.

Etäämpänä, pitkän ruohokentän päässä välkkyi Hippo-Zarytuksen järvi
laskevan auringon valossa. Sen oikealla puolella kohosivat yhteen
ahdistuneet valkoiset talot niitä ympäröivän muurin yläpuolitse; sen
takana aukeni rajaton merenulappa; -- ja nojaten leukaansa käteensä
barbarit huokasivat ajatellen kukin isänmaataan. Harmaa tomupilvi
painautui alas.

Illan tuuli puhalsi; silloin kaikkien rinnat laajenivat; ja sen
mukaan kuin viileys lisääntyi, näki syöpäläisten hylkäävän kylmenevät
ruumiit ja juoksevan kuumalla hiekalla. Suurien kivien päällä istui
korppeja liikkumattomina katsellen kuoleviin päin.

Yön tultua hiipi barbarien keskeen keltakarvaisia koiria, noita
saastaisia eläimiä, jotka seurasivat armeijoja. Ensiksi ne
nuoleskelivat verta vielä lämpösistä silvotuista jäsenistä; mutta
pian alkoivat ne syödä ruumiita penkoen ensin kuolleiden vatsaa.

Pakolaisia alkoi ilmestyä yksitellen kuten varjoja; naisetkin
uskalsivat palata, sillä niitä oli vielä jälellä varsinkin
libyalaisilla vaikka numidialaiset olivatkin panneet heidän
joukossaan sellaisen kamalan verilöylyn toimeen.

Muutamat ottivat köyden päitä, sytyttivät ne ja käyttivät niitä
soihtuina. Toiset pitivät keihäitä ristissä. Niille pantiin ruumiita,
ja kannettiin ne syrjään.

Niitä makasi selällään pitkissä riveissä, suu auki, peitsiensä
vieressä; toiset viruivat päällekkäin sikin sokin ja löytääkseen
jonkun puuttuvan täytyi usein purkaa kokonainen röykkiö. Sitten
valaistiin hitaasti soihdulla heidän kasvojaan. Kamalat aseet olivat
iskeneet heihin sekasortoisia haavoja. Vihertäviä lihansiekaleita
riippui heidän otsastaan; muutamat olivat hakatut kappaleiksi tai
luita myöten murskatut, käyneet kuristuessaan sinisiksi tai norsun
hampaat olivat viiltäneet ammottavia haavoja. Vaikka he olivat
kuolleet melkein yhtaikaa, niin mätänemisessä huomasi eroitusta.
Pohjoismaitten miehet olivat lyijynkarvaisia ja pöhöttyneitä,
jota vastoin sitkeämmät afrikalaiset näyttivät palaneilta ja
alkoivat jo käpertyä. Palkkasoturit tunsi heidän käsissään olevista
tatueerauksista: Antiochuksen vanhoilla sotureilla oli varpushaukka;
Egyptissä palvelleilla apinan pää, Aasian ruhtinaiden sotilailla
piilukirves, granaattiomena tai vasara; Kreikan tasavallassa olleilla
linnoituksen kuva tai arkontin nimi; muutamien käsivarret olivat
aivan täynnä tällaisia erilaisia merkkejä, jotka sekoittuivat
vanhoihin arpiin ja uusiin haavoihin.

Latinalaisrotuisia, samniumilaisia, etruskilaisia, campanialaisia ja
brutiumialaisia varten laadittiin neljä suurta roviota.

Kreikkalaiset kaivoivat miekkansa kärjellä hautoja. Spartalaiset
riisuivat punaiset viittansa ja käärivät niihin kuolleensa;
athenalaiset asettivat heidät lepäämään kasvot nousevaa aurinkoa
kohden; kantabrialaiset peittivät omansa pienistä kivistä ladotun
röykkiön alle; nasamonit taivuttivat omansa kahtia ja köyttivät
härännahkahihnoilla yhteen, ja garamandit menivät hautaamaan
omaisensa rannalle, jotta aallot taukoamatta kostuttaisivat heitä.
Mutta latinalaiset surivat sitä, etteivät saaneet koota heidän
tuhkaansa uurnoihin; paimentolaiset kaipasivat polttavaa hiekkaa,
joka muuttaa ruumiit muumioiksi, ja keltit kolmea hakkaamatonta kiveä
sateisen taivaan alla pieniä saaria täynnä olevan merenpoukaman
rannalla.

Kuului pitkää kiljuntaa, jota seurasi syvä hiljaisuus. Siten
tahdottiin pakoittaa sieluja palaamaan. Sitten huuto uusiintui,
säännöllisten väliaikojen päästä, taukoamatta.

Pyydettiin kuolleilta anteeksi, ettei heitä voitu kunnioittaa
kaikkien pyhien menojen mukaan, sillä heidän täytyi, tämän jäädessä
täyttämättä, harhailla loppumattomia aikoja kautta kaikellaisten
kohtaloiden ja eri muotojen; heitä mainittiin nimeltä ja kysyttiin,
mitä he toivoivat; toiset syytivät heille solvauksia siitä, että
olivat antaneet voittaa itsensä.

Suurien rovioiden loimu teki siellä täällä aseiden sirpaleiden
päällä makaavat verettömät ruumiit entistään kalpeammiksi; ja
kyyneleet kiihottivat yhä runsaampiin kyyneleihin, nyyhkytykset
tulivat yhä sydäntä särkevämmiksi, etsittyjen löytäminen ja syleilyt
intohimoisemmiksi ja hurjemmiksi. Naiset heittäytyivät ruumiin yli,
suu suuta, otsa otsaa vasten; heitä sai lyödä, jotta he poistuisivat
ruumiita mullalla peitettäessä. He mustasivat poskensa; leikkasivat
hiuksensa poikki; he avasivat suonensa ja pirskoittivat vertaan
hautaan; he raatelivat ruumistaan matkien kuolleiden saamia haavoja.
Valitushuutoja kuului symbaalien pauhinan läpi. Muutamat riistivät
taikaesineet rinnaltaan ja sylkivät niihin. Kuolevat vääntelehtivät
verisessä loassa purren raivosta silvotuita nyrkkejään; ja
neljäkymmentäkolme samniumilaista, kokonainen pyhä kevät, surmasi
toinen toisensa kuten gladiaattorit. Pian alkoi olla puute puista
polttorovioita varten, liekit sammuivat, haudoille ei enää ollut
tilaa; -- ja väsyen huutamiseen, heikontuneina, horjuen he nukahtivat
kuolleiden veljiensä viereen, toiset jotka vielä tahtoivat elää,
rauhattomina, toiset toivoen vaipuvansa ikuiseen uneen.

Aamun hämärässä ilmestyi barbarien leirin reunaan sotilaita, jotka
kulkivat kantaen kypäriään keihäiden nenässä; he tervehtivät
palkkasotureita ja kysyivät, eikö heillä ollut mitään viestiä
vietävänä kotimaihinsa.

Muutamat lähestyivät, ja barbarit tunsivat heistä muutamat entisiksi
tovereikseen.

Suffeetti oli tarjonnut kaikille vangiksi saaduille luvan astua hänen
joukkoonsa palvelemaan. Muutamat olivat häikäilemättä hyljänneet
ehdotuksen; ja kun hän oli päättänyt olla elättämättä heitä ja
luovuttamatta Suuren Neuvoston käsiin, hän oli päästänyt heidät pois
kieltäen heitä taistelemasta enää koskaan Karthagoa vastaan. Mutta
niille, jotka kidutuksen pelko oli tehnyt myöntyväisiksi, jaettiin
vihollisen aseita; ja nyt he näyttivät itseään voitetuille, eivät
niin paljon houkutellakseen heitä joukkoonsa, kuin tyydyttääkseen
ylpeyttään ja uteliasuuttaan.

Ensiksi he kertoivat suffeetin hyvästä kohtelusta; barbarit
kuuntelivat katein mielin, samalla halveksien heitä. Mutta
kuullessaan ensimäisen moittivan sanan nuo pelkurit joutuivat
raivoihinsa; etäältä he näyttivät heille heidän omia miekkojaan,
haarniskojaan, ja vaativat loukkaavin sanoin heitä tulemaan ottamaan
ne pois. Barbarit sieppasivat kiviä; kaikki pakenivat; eikä vuoren
kukkulalla näkynyt muuta kuin keihäiden kärjet vallituksen reunan
takaa.

Silloin barbarit valtasi suru, joka painoi heitä enemmän kuin
nöyryyttävä tappio. He ajattelivat, miten hyödytöntä heidän
rohkeutensa oli. He tuijottivat eteensä purren hammastaan.

Heissä heräsi sama ajatus. He riensivät meluten karthagolaisten
vankien kimppuun. Sattumalta suffeetin sotilaat eivät olleet niitä
löytäneet, ja kun Hamilkar oli poistunut taistelukentältä, niin
olivat he vielä entisessä syvässä kuopassaan.

Heidät pantiin riviin tasaiselle paikalle. Vartijat muodostivat
kehän heidän ympärilleen, ja naiset päästettiin sisään, kolme- tai
neljäkymmentä kerrallaan. Voidakseen käyttää hyväkseen saamaansa
lyhyttä aikaa he juoksivat toisen luota toisen luo epävarmoina ja
vimmasta läähättäen; sitten, kumartuen noiden raukkojen puoleen he
löivät heitä kämmenillään kuten poukunpesijättäret poukkuja; karjuen
miestensä nimiä he repivät heitä kynsillään; he puhkoivat heidän
silmänsä hiusneuloillaan. Sitten tuli miesten vuoro, ja he kiduttivat
heitä alkaen jaloista, jotka he hakkasivat nivelien kohdalta poikki,
otsaan asti, josta ne nylkivät nahkaseppeleitä pannakseen oman päänsä
ympäri. Saastaisten-ruokien-syöjät olivat erittäin kekseliäitä
julmuuksissaan. He myrkyttivät haavat ajaen niihin tomua, etikkaa ja
ruukunsiruja; toiset odottivat heidän takanaan vuoroaan; veri virtasi
ja he iloitsivat kuten viininkorjaajat höyryävien sammioiden ääressä.

Matho istui sillä aikaa yhä vielä maassa, samalla paikalla, jonne hän
oli jäänyt taistelun päätyttyä, kyynärpäät polvien nojassa ja pää
käsien välissä; hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ei ajatellut
mitään.

Joukon ilosta kiljuessa hän kohotti päätään. Hänen edessään tankoon
kiinnitetty kankaan kaistale, joka valui maahan asti, peitti puoliksi
koreja, mattoja, leijonan taljan. Hän tunsi oman telttansa; ja hänen
silmänsä tuijottivat siihen kohtaan aivan kuin Hamilkarin tytär
hävitessään olisi vaipunut maan alle.

Repeytynyt kangas liehui tuulessa; toisinaan sen pitkät kaistaleet
hipaisivat hänen huuliaan, ja hän näki punaisen aivan kuin kädellä
painetun kuvion. Se oli Narr' Havaksen käsi, heidän liittonsa merkki.
Silloin Matho nousi. Hän otti maasta hehkuvan kekäleen ja heitti sen
halveksien teltan jätteisiin. Sitten lykkäsi hän kothurninsa kärjellä
hajallaan olevat esineet loimuaviin liekkeihin, jotta mitään ei jäisi
jälelle.

Äkkiä ilmestyi Spendius, eikä kukaan voinut aavistaa, mistä hän
ilmaantui.

Entinen orja oli sitonut reiteensä kaksi peitsen pirstaa; hän ontui
surkeasti ja valitellen.

-- "Heitä nuo vain pois", sanoi Matho hänelle, "tiedänhän minä, että
sinä olet sankari!" Sillä jumalien vääryys oli hänet niin masentanut,
että hän ei tuntenut itsessään kyllin voimaa suuttuakseen ihmisiin.

Spendius viittasi hänelle ja johti hänet erään yksinäisen kukkulan
luolaan, jossa Zarxas ja Autharitos olivat kätkössä.

Molemmat olivat paenneet samoin kuin orjakin, vaikka toinen oli julma
ja toinen urhoollinen. Mutta kuka olisi voinut odottaa, sanoivat
he, Narr', Havaksen kavallusta, libyalaisten leirin paloa, zaimphin
menettämistä, Hamilkarin äkillistä hyökkäystä, ja varsinkaan hänen
sotatemppuaan, jonka avulla hän pakoitti heidät palaamaan rotkon
pohjalle suoraan karthagolaisten iskujen alaisiksi? Spendius ei
tunnustanut pelänneensä ja pysyi siinä väitteessään, että hän oli
taittanut jalkansa.

Nuo kolme päällikköä ja shalishim tuumivat nyt, mitä heidän oli
päätettävä.

Hamilkar sulki heiltä tien Karthagoon; he olivat joutuneet hänen
sotilastensa ja Narr' Havaksen maakuntien väliin; tyrilaiset
kaupungit liittyivät varmaankin voittajiin; heidät tungetaan merta
kohden ja silloin heidät tuhotaan yhteisvoimin. Se on ehdottomasti
heidän kohtalonsa.

Ei siis tarjoutunut mitään keinoa välttääkseen sotaa. Heidän täytyi
siis pakostakin sitä jatkaa. Mutta miten voi saada kaikki nuo
rohkeutensa menettäneet miehet, joiden haavat vielä vuotivat verta,
ymmärtämään, että sellainen loputon taistelu oli välttämätön?

-- "Minä pidän siitä huolen!" sanoi Spendius.

Kaksi tuntia myöhemmin Hippo-Zarytuksesta päin tuleva mies juoksi
vuoristoa pitkin. Hän heilutti vahatauluja kädessään, ja kun hän
huusi kovasti, kerääntyivät barbarit hänen ympärilleen.

Sardiniassa olevat kreikkalaiset sotilaat olivat lähettäneet nuo
taulut. He neuvoivat niissä Afrikassa olevia tovereitaan vartioimaan
tarkkaan Giskoa ja muita vankeja. Samolainen kauppias, eräs Hipponax,
joka oli tullut Karthagosta, oli kertonut heille, että valmistettiin
salaliittoa heidän pakoon auttamisekseen, ja barbareja kehoitettiin
senvuoksi ryhtymään varokeinoihin; tasavalta oli voimakas.

Spendiuksen juoni ei alussa luonnistunut hänen toiveittensa mukaan.
Uuden vaaran tieto ei yllyttänytkään raivoa, vaan herätti pelkoa; he
muistivat Hamilkarin sanoman, jonka hän kerran vuodalle kirjoitettuna
oli heittänyt heidän keskeensä, he aavistivat jotain odottamatonta,
joka samalla olisi kamalaa. Yö kului suuressa pelossa ja kauhussa;
useat heittivät jo pois aseensakin lepyttääkseen suffeettia hänen
saapuessaan.

Mutta seuraavana päivänä, kolmannen vartion aikana, tuli toinen
viestintuoja, vielä enemmän läähättäen ja mustana tomusta.
Kreikkalainen sieppasi hänen käsistään papyruskääryn, joka oli täynnä
foinikialaista kirjoitusta. Siinä kehotettiin palkkasotureja olemaan
kadottamatta rohkeuttaan; Tuniksen sankarit olivat tulossa suuren
apujoukon kera.

Spendius luki ensin kirjeen kolme kertaa perätysten; ja kahden
kappadokialaisen olalla istuen hän antoi kuljettaa itsensä paikasta
toiseen, ja luki sen yhä uudelleen. Hän puhui seitsemän tuntia
taukoamatta.

Hän muistutti palkkasotureille Suuren Neuvoston lupauksia;
afrikalaisille voutien julmuuksia; kaikille barbareille Karthagon
tekemiä vääryyksiä. Suffeetin lempeys oli vain juoni saadakseen
heidät valtaansa. Ne, jotka antautuivat, myydään orjiksi; voitetut
saavat kuolla kidutuksiin. Minne he pakenisivat, mitä tietä? Ei
ainoakaan kansa halunnut ottaa heitä vastaan. Jos he sitä vastoin
jatkoivat ponnistuksiaan, niin saavuttivat he samalla vapauden,
koston, ja rahaa! Eikä heidän tarvinnut kauvaa odottaa, sillä
Tuniksen miehet, koko Libya riensi heidän avukseen. Hän näytti
heille avattua kääryä: -- "Katsokaahan! lukekaa! tässä ovat heidän
lupauksensa! Minä en valehtele."

Koiria juoksenteli mustat kuononsa aivan punaisina verestä. Päivä
paahtoi paljaisiin päihin. Ilettävä löyhkä nousi huonosti haudatuista
ruumiista. Useat näkyivät vatsaa myöten haudastaan. Spendius kutsui
heitä todistamaan hänen sanojansa tosiksi; sitten nosti hän nyrkkinsä
Hamilkarin leiriin päin.

Hän tiesi Mathon pitävän häntä silmällä, ja peittääkseen
raukkamaisuuttaan, hän teeskenteli vihaa, joka vähitellen sai hänet
valtaansa. Pyhittäen itsensä jumalille hän syyti kirouksia Karthagon
yli. Vangittujen surmaaminen oli lapsenleikkiä. Miksi he siis niitä
säästivät ja suotta kuljettivat mukanaan noita tarpeettomia olentoja!
-- "Ei! tästä on tehtävä loppu! heidän aikeensa ovat tulleet
ilmi! yksi ainoakin heistä voi aiheuttaa turmiomme! pois sääli!
Oikeamieliset meistä tuntee jalkojen nopeudesta ja lyöntien voimasta!"

Silloin he palasivat vangittujen luo. Muutamat elivät vielä; heidän
päivänsä päätettiin painamalla kantapäällä vasten suuta, tai
lävistämällä heidät peitsen kärjellä.

Sitten muistivat he Giskon. Häntä ei näkynyt missään; levottomuus
valtasi heidät. He tahtoivat samalla saada varmuuden hänen
kuolemastaan ja ottaa siihen osaa. Lopulta kolme samniumilaista
paimenta löysi hänet viidentoista askeleen päässä paikasta, jossa
ennen oli ollut Mathon teltta. He tunsivat hänet hänen pitkästä
parrastaan ja huusivat toiset koolle.

Viruen selällään, käsivarret sivuissaan kiinni ja polvet yhdessä, hän
näytti kuolleelta, joka oli valmis haudattavaksi. Mutta hänen laihat
kylkensä nousivat ja laskivat, ja suuret silmät aivan avoinna kesken
kalman kalpeita kasvoja tuijottivat sietämättömän terävästi.

Barbarit katsoivat ensin häneen suuresti hämmästyneinä. He olivat
melkein unohtaneet hänet siitä asti, kun hän oli elänyt kuopassa;
vanhat muistot vaivasivat heitä, he pysyivät etäällä eivätkä
uskaltaneet tarttua häneen.

Mutta takana olevat mutisivat ja tyrkkivät toisiaan eteenpäin, kunnes
eräs garamantilainen tuppautui joukon läpi; hän heilutti viikatetta;
kaikki tajusivat hänen aikeensa; heidän kasvoilleen levisi puna ja
häveten raukkamaisuuttaan he karjuivat: "Niin! niin!"

Käyräaseinen mies lähestyi Giskoa. Hän tarttui tämän päähän,
laski sen polveaan vastaan ja leikkasi sen muutamalla nopealla
liikkeellä irti; pää putosi alas; kaksi suurta verivirtaa loi reijät
hiekkaan. Zarxas sieppasi pään ja nopeammin kuin leopardi juoksi
karthagolaisten leiriä kohden.

Kun hän oli kavunnut liaksi kolmannesta vuoren rinnettä ylös, veti
hän Giskon pään poveltaan, tarttui sen partaan, heilutti nopeasti
käsivarttaan usean kerran ympäri, -- ja siten heitetty pää teki
pitkän kaaren ja katosi punilaisten vallituksen taakse.

Kohta ilmaantui vallituksen harjalle kaksi ristiin pantua lippua, se
oli sovittu merkki ruumiiden noutamisesta.

Silloin neljä airutta, joiksi oli valittu laajarintaisimmat miehet,
astui suurine torvineen esiin ja puhuen pronssisuppiloihin selitti,
että tästä lähin ei karthagolaisten ja barbarien välillä ole oleva
uskoa, ei sääliä, ei jumalia, että he jo edeltäkäsin hylkäsivät
kaikki neuvottelut ja että välittäjät lähetetään kädet katkottuina
takaisin.

Heti sen jälkeen lähetettiin Spendius Hippo-Zarytukseen hankkimaan
ruokavaroja; tyrilainen kaupunki lähetti niitä jo samana iltana. He
söivät ahnaasti. Sitten, ravittuaan itsensä, he nopeasti kokosivat
tavaroittensa jätteet ja katkenneet aseensa; naiset asettuivat joukon
keskeen ja välittämättä jälelle jätettyjen haavoittuneiden itkusta he
lähtivät meren rantaa kohden, nopeasti kuin poistuva susilauma.

He kulkivat Hippo-Zarytukseen päin lujasti päättäen valloittaa sen,
sillä he tarvitsivat kaupunkia.

Nähdessään heidät etäällä, Hamilkar joutui epätoivoon, vaikka hän
ylpeilikin nähdessään heidän pakenevan hänen tieltään. Heihin olisi
pitänyt hyökätä heti uusin joukoin. Vielä yksi sellainen päivä,
ja sota olisi päättynyt! Jos taistelu lykkääntyi, niin barbarit
palasivat entistään voimakkaampina; tyrolaiset kaupungit liittyivät
heihin; hänen lempeydestään voitettuja kohtaan ei ollutkaan ollut
mitään hyötyä. Hän päätti olla säälimätön.

Samana iltana hän lähetti Suurelle Neuvostolle dromedarin, jolla oli
kantamuksena kuolleiden käsivarsista otettuja rannerenkaita, ja käski
heitä kamalasti uhaten lähettämään hänelle uuden armeijan.

Kaikki olivat jo kauan sitten luulleet hänen olevan hukassa; siksi he
kuullessaan voitosta tunsivat hämmästystä, joka samalla oli melkein
pelkoa. Zaimphin palauttaminen, josta huhu kertoi, täydensi ihmeen.
Jumalien mahti ja Karthagon voima näytti siis nyt olevan hänen
käsissään.

Ei kukaan hänen vihamiehistään uskaltanut lausua valitusta tai
syytöstä häntä vastaan. Ja toisten innostuksen ja toisten,
pelkuruuden vuoksi oli viiden tuhannen miehen suuruinen armeija ennen
määräaikaa valmiina.

Se asettui heti Utican luo suojatakseen suffeettia selän puolelta,
samalla kun kolme tuhatta miestä parasta väkeä nousi laivoihin
lähteäkseen Hippo-Zarytukseen, lyödäkseen siltä puolelta barbarit
takaisin.

Hanno oli ottanut ylijohdon käsiinsä; mutta hän uskoi
maa-armeijan alipäällikkönsä Magdassanin huostaan johtaakseen
itse maallenousujoukkoja, sillä hän ei enää sietänyt kantotuolin
sysäyksiä. Hänen tautinsa, joka oli syönyt huulet ja sieramet häneltä
pois, oli muodostanut hänen kasvoihinsa suuren, mustan aukon;
kymmenen askeleen päästä näki aivan hänen kurkkunsa pohjaan, ja hän
tiesi olevansa niin inhottavan näköinen, että hän verhosi naisten
tavoin kasvonsa hunnulla.

Hippo-Zarytus noudatti yhtä vähän hänen vaatimuksiaan kuin
barbarienkaan; joka aamu asukkaat laskivat koreissa näille
ruokavaroja, ja huutaen torneista puolustivat itseään tasavallan
vaatimuksilla ja rukoilivat heitä poistumaan. Merkkien avulla he
tekivät samoja vakuutuksia karthagolaisille, jotka olivat merellä.

Hanno tyytyi sulkemaan sataman uskaltamatta tehdä hyökkäystä. Mutta
hän taivutti Hippo-Zarytuksen tuomarit majoittamaan luokseen kolme
sataa sotilasta. Sitten hän kääntyi Rypäleitten niemeä kohden ja
teki pitkän kaarroksen saartaakseen barbarit, toimenpide, joka
oli tarpeeton jopa vaarallinenkin. Kateus esti häntä rientämästä
suffeetin avuksi; hän pidätti hänen vakoilijansa, häiritsi häntä
hänen aikeissaan, paljasti kaikki hankkeet. Lopulta Hamilkar
kirjoitti Suurelle Neuvostolle ja vaati sitä vapauttamaan hänet
Hannosta, ja Hanno palasi Karthagoon raivoissaan vanhimpien
halpamaisuudesta ja virkaveljensä hulluudesta. Siis niin monien
toivojen jälkeen oltiin entistään surkeammassa asemassa; mutta kaikki
koettivat olla sitä ajattelematta, siitä puhumattakaan.

Ikäänkuin onnettomuutta ei jo olisi ollut kylliksi yhdeksi kertaa,
saatiin tietää että Sardiniassa olevat palkkasoturit olivat
ristiinnaulinneet johtajansa, anastaneet linnoitetut paikat ja
kaikkialla surmanneet kananeanrotuiset miehet. Rooman kansa
uhkasi nousevansa heti sotaan tasavaltaa vastaan, ellei tämä
maksanut tuhattakahtasataa talenttia ja luovuttanut koko Sardinian
saarta. Se oli suostunut liittoon barbarien kanssa, ja lähetti
heille matalapohjaisia laivoja täynnä jauhoja ja kuivattua lihaa.
Karthagolaiset ajoivat heitä takaa ja ottivat viisisataa miestä
vangiksi; mutta kolme päivää myöhemmin Bysacenasta tuleva laivasto,
joka toi ruokavaroja Karthagoon, kärsi myrskyssä haaksirikon. Jumalat
nousivat silminnähtävästi tasavaltaa vastaan.

Silloin Hippo-Zarytuksen asukkaat aiheettoman hälyytyksen avulla
houkuttelivat Hannon kolme sataa miestä muureille; sitten hyökäten
heihin takaa tarttuivat heidän jalkoihinsa ja heittivät heidät äkkiä
muurin reunan yli alas. Muutamia, jotka eivät kuolleet, ajettiin
takaa ja ne hukkuivat mereen.

Utica kärsi sotilaista, sillä Magdassan oli tehnyt samoin kuin
Hanno ja piiritti hänen käskystään kaupunkia kuulematta Hamilkarin
rukouksia. Näille annettiin mandragoralla sekoitettua viiniä, ja
sitten ne unessa kuristettiin. Samaan aikaan saapuivat barbarit,
Magdassan pakeni, kaupungin portit avattiin; ja siitä alkaen molemmat
tyrilaiset kaupungit osoittivat uusille ystävilleen järkähtymätöntä
uskollisuutta ja vanhoille liittolaisilleen selittämätöntä vihaa.

Tämä luopuminen punilaisista oli kehotuksena, esimerkkinä muille.
Vapautuksen toiveet virkosivat eloon. Tähän asti arkailevat
kansakunnat eivät enää epäröineet. Kaikki alkoi horjua. Suffeetti
sai sen kuulla, eikä hän enää odottanut mitään apua. Hän oli nyt
ehdottomasti tuomittu perikatoon.

Hän päästi heti luotaan Narr' Havaksen, jonka tuli varjella
kuningaskuntansa rajoja. Hän itse päätti puolestaan palata
Karthagoon, koota uusia sotajoukkoja ja alkaa sodan uudestaan.

Hippo-Zarytuksen luo asettuneet barbarit näkivät hänen armeijansa
laskeutuvan vuoristosta alas.

Minne karthagolaiset aikoivat mennä? Nälkä epäilemättä ajoi heitä;
ja kärsimyksistään raivoissaan ja heikkoudestaan huolimatta he
aikoivat ryhtyä taisteluun. Mutta he kääntyivätkin oikealle: he siis
pakenivat. Heidät voi ennättää, tuhota kokonaan. Barbarit riensivät
ajamaan heitä takaa.

Virta pidätti karthagolaisia. Se oli tällä kertaa paisunut, eikä
länsituuli ollut puhaltanut. Toiset kulkivat sen yli uimalla, toiset
kilpensä varassa. He jatkoivat matkaansa. Yö saapui. Heitä ei enää
näkynyt.

Barbarit eivät seisahtuneet; he kulkivat rantaa pitkin löytääkseen
kapeamman paikan. Tunisilaiset riensivät avuksi; he riistivät
uticalaisetkin mukaansa. Joka askeleella heidän joukkonsa karttui;
ja karthagolaiset kuulivat maaten maassa pimeässä heidän askeltensa
kopinan. Pidättääkseen heitä antoi Barkas tuon tuostakin lennättää
nuolisateen taakseen; useita kuoli siihen. Päivän noustessa he olivat
Ariadne-vuoristossa siinä kohdalla, missä tie tekee polven.

Silloin Matho, joka marssi etunenässä, oli taivaan rannassa
näkevinään jotain viheriäistä erään kukkulan harjalla. Sitten maa
loiveni alaspäin, ja obeliskeja, kupukattoja taloja näkyi! se oli
Karthago. Hän nojautui erääsen puuhun, jotta ei kaatuisi niin
kiivaasti löi hänen sydämensä.

Hän muisteli, mitä kaikkea hän oli saanut kokea sen jälkeen, kun hän
viimeksi kaupungin näki! Hänet valtasi ääretön hämmästys, huumaus.
Sitten täytti hänen sielunsa suunnaton ilo hänen ajatellessaan
saavansa nähdä Salammbon. Hänelle johtui kyllä mieleen, että
hänellä oli täysi syy kirota Salammbota; mutta hän karkoitti pian
sen ajatuksen. Vavisten ja silmät selällään hän katseli Eshmunin
temppelin takana olevaa palatsia, joka kohosi palmujen yläpuolelle;
hurmauksen hymyily kirkasti hänen kasvojaan, aivan kuin suuri
valkeus olisi osunut häneen; hän avasi sylinsä, hän heitti suudelmia
aamutuuleen ja kuiskasi: "Tule! tule!" syvä huokaus nousi hänen
rinnastaan ja kaksi kyyneltä, pitkää kuin helmet, valui hänen
partaansa.

-- "Mikä sinua pidättää?" huudahti Spendius. "Riennä! Eteenpäin!
Suffeetti pääsee meidän käsistämme! Mutta polvesihan horjuvat ja sinä
katsot minuun kuin juopunut!"

Hän polki kärsimättömänä jalkaansa; hän joudutti Mathoa eteenpäin! ja
vilkuttaen silmiään aivan kuin lähestyen kauvan vainottua saalista
hän sanoi:

-- "Ah! täällä nyt olemme! Täällä nyt olemme! Minä saan heidät
käsiini!"

Hän näytti niin varmalta ja voitokkaalta, että Matho tunsi
vapautuvansa huumauksestaan ja innostuvansa. Nuo kreikkalaisen
sanat osuivat juuri silloin kun hän oli eniten murheellinen,
yllyttivät hänen epätoivoaan kostoon, näyttivät hänen vihalleen
saaliin. Hän juoksi erään kuormastossa olevan kameelin luo, sieppasi
sen marhaminnan; pitkällä köydellä hän molemmin käsin pieksi
hidastelevia; ja hän juoksi vuoroin oikealle ja vasemmalle armeijan
takana kuten laumaa ajava koira.

Jyrisevän äänensä kaikuessa miesten rivit liittyivät lujemmin yhteen;
ontuvatkin kiiruhtivat kulkuaan; keskellä kannasta alkoi välimatka
lyhetä. Ensimäiset barbarit marssivat karthagolaisten tomussa.
Molemmat armeijat lähestyivät toisiaan, olivat töytäymäisillään
yhteen. Mutta Malquan portti, Tagastain portti ja Khamonin suuri
portti avasivat puoliskonsa. Punilaisten neliö hajaantui; kolme
kolonnia syöksyi sisään ja tulvehti holvien alle. Kohta liian
tiukkaan pusertunut joukko ei enää päässytkään eteenpäin; peitset
kalskahtivat toisiinsa ilmassa, ja barbarien nuolet singahtivat
muureihin.

Khamonin portin kynnyksellä näkyi Hamilkar. Hän kääntyi ja huusi
miehiään astumaan syrjään. Hän laskeutui hevosensa selästä; ja
pistäen kädessään olevan miekkansa ratsun lanteesen hän ajoi sen päin
barbareja.

Se oli oringilainen orit, jota ruokittiin jauhopalloilla ja joka
notkisti polvensa päästääkseen herransa satulaan nousemaan. Miksi hän
lähetti sen pois? Oliko se uhraus?

Kookas hevonen laukkasi keskellä peitsiä, kaatoi miehiä, sotkeutui
riippuviin sisälmyksiinsä, kaatui, nousi jälleen vimmatusti
hyppien; ja sillä aikaa kun he väistivät, koettivat pysäyttää sitä
tai katselivat sitä hämmästyneinä, olivat karthagolaiset jälleen
järjestyneet; he astuivat kaupunkiin; jysähtäen sulkeutui suuri
portti heidän takanaan.

Se ei antanut myöten. Barbarit syöksyivät raivoissaan sitä vastaan;
-- ja muutaman minuutin ajan näkyi pitkin armeijaa lainehtiminen,
joka tuli yhä heikommaksi ja lopulta katosi.

Karthagolaiset olivat asettaneet sotilaita vesijohdon päälle,
ne alkoivat heittää kiviä, kuulia, palkkeja. Spendius selitti
barbareille, että itsepäisyydestä ei ollut mitään hyötyä. He
asettuivat etäämmäksi lujasti päättäen piirittää Karthagoa.

Mutta huhu sodasta oli levinnyt punilaisen valtakunnan rajojen
ulkopuolellekin: ja Herkuleen patsaista Kyrenaikaan asti uneksivat
paimenet laumaansa kaitsiessaan siitä, ja karavaanit puhelivat siitä
öisin tähtien tuikkiessa. Löytyi siis miehiä, jotka uskalsivat
nousta tuota suurta Karthagoa, merien valtiatarta vastaan, joka oli
säteilevä kuin aurinko ja pelottava kuin jumala! Jo monta kertaa
oli ennustettu sen sortuvan; ja kaikki olivat uskoneet sitä, sillä
kaikki sitä toivoivat: sen ikeenalaiset kansakunnat, veroa maksavat
kyläkunnat, liittoutuneet maakunnat, riippumattomat paimenparvet,
kaikki, jotka vihasivat sitä sen tyranniuden tähden, tai kadehtivat
sen valtaa tai himoitsivat sen aarteita. Rohkeimmat olivat heti
liittyneet palkkasotureihin. Makarin tappio oli kyllä pidättänyt
kaikkia muita. Mutta lopulta he olivat jälleen rohkaisseet mieltään,
tulivat vähitellen edemmäksi, lähemmäksi; ja nyt majoittui itäisten
seutujen miehiä Clypean särkille, golfin toiselle puolelle. He
astuivat esiin heti kun näkivät barbarien saapuvan.

Ne eivät olleet Karthagon lähistön libyalaisia; nämä muodostivat
jo aikoja sitten kolmannen armeijan; vaan Barkan ylängön paimenia,
Phiscus-niemen, Dernen vuoriniemen, Phazzanan ja Marmarican rosvoja.
He olivat kulkeneet erämaan halki sammuttaen janoaan kameelinluista
muurattujen kaivojen suolaisella vedellä. Kameelikurjen sulilla
koristetut Zuaekit olivat saapuneet nelivaljakoillaan; mustiin
harsoihin verhotut garamantit taapäin istuen maalatuilla oriillaan;
toiset aasien, onagerien, sebrojen, puhvelihärkien selässä; ja
muutamat toivat perheensä, epäjumalansa ja veneenmuotoiset majojensa
katot mukanaan. Joukossa näki ammonilaisia, joiden nahan lähteiden
kuuma vesi vetää ryppyyn; atarantteja, jotka kiroavat aurinkoa;
troglodyteja, jotka nauraen hautaavat kuolleensa puiden oksien alle;
ja inhoittavia ausealaisia, jotka syövät heinäsirkkoja; akyrmakideja,
jotka syövät kirppuja, ja sinnoberilla maalattuja gysantilaisia,
jotka syövät apinoita.

Kaikki olivat sijoittuneet meren rannalle pitkään, suoraan riviin.
He kulkivat sitten eteenpäin kuin tuulen nostattamat hiekkapyörteet.
Kannaksen keskellä heidän joukkonsa seisahtui; heidän edessään,
muurien juurelle asettuneet palkkasoturit eivät tahtoneet liikkua
paikoiltaan.

Sitten tuli Ariadnen vuorien puolelta lännen miehiä, numidialaista
kansaa. Itse asiassa näet Narr' Havas hallitsi ainoastaan
massylialaisia; ja sitäpaitsi salli vanha tapa heidän vastoinkäymisen
sattuessa luopua kuninkaastaan, he olivat siis kokoontuneet
Zainen luo ja olivat heti Hamilkarin peräytyessä kulkeneet, sen
poikki. Ensiksi riensivät leijonan vuotiin puetut Malethut-Baalin
ja Garaphosin metsästäjät, jotka ohjasivat pieniä, laihoja,
pitkäharjaisia hevosiaan peitsiensä varrella; sitten marssivat
getulialaiset käärmeenahka-varustuksissaan; sitten pharusialaiset,
vahasta ja pihkasta tehdyt kruunut päässään; lopuksi kaunit, makarit,
tillabarit, kullakin kaksi heittokeihästä ja pyöreä virtahevon
vuodasta valmistettu kilpi. He pysähtyivät katakombien alapuolelle
laguunin äärimmäisille särkille.

Mutta libyalaisten lähdettyä liikkeelle näkyi heidän entisellä
paikallaan kuten mustana maassa lepäävänä pilvenä suuri
joukko neekerejä. Niitä oli saapunut Valkoisesta-Harushista,
Mustasta-Harushista, Augylan erämaasta ja Agazymban laajoilta
seuduilta asti, jotka ovat neljän kuukauden matkan päässä etelään
garamanteista ja vieläkin kauempaa! Huolimatta punaisesta puusta
tehdyistä koruistaan he muistuttivat mustan ihonsa likaisuuden
vuoksi kauvan hiekassa hierottuja mulperipuun hedelmiä. Heillä
oli puunkuiduista tehdyt lyhyet housut, kuivista heinistä punotut
tunikat, päässä villipetojen kita, ja ulvoen kuin sudet he
ravistelivat renkailla koristettuja keppejä tai heiluttivat lipun
tavoin sauvan päässä olevia lehmänhäntiä.

Sitten numidialaisten, maurusialaisten ja getulialaisten jälestä
tungeskelivat keltaihoiset miehet, jotka asustivat Taggirin takana
seedrimetsissä. Heidän olaitaan riippui kissannahkainen viini ja he
taluttivat nuorasta koiria, jotka olivat yhtä kookkaita kuin aasit
eivätkä haukkuneet.

Ja ikäänkuin Afrika ei vielä olisi kylliksi tyhjentynyt ja heimojen
alin sakkajoukko olisi tarvittu kiihoittamaan tämän lauman raivoa,
niin näkyi muiden takana järjettömästi nauravia miehiä, joilla
oli eläimistyneet kasvot; -- ilettävien tautien syömiä raukkoja,
epämuotoisia kääpiöitä, sukupuoleltaaan epämääräisiä sekasikiöitä,
albinoksia, joiden punaiset silmät räpyttivät auringon valossa;
ne sopersivat käsittämättömiä sanoja, pistivät sormen suuhunsa
ilmaistakseen, että heidän oli nälkä.

Aseiden sekalaisuus oli yhtä suuri kuin pukujen ja kansojen
moninaisuus. Kaikki surma-aseet olivat edustettuina, puisista
tikareista, kivikirveistä ja norsunluisista kolmikärjistä pitkiin
sahan tavoin hammaslaitaisiin miekkoihin, jotka olivat ohuita ja
tehdyt taipuvista kuparikiskoista. Muutamilla oli puukkoja, jotka
jakaantuivat useaan haaraan kuten antiloopin sarvet, toisilla kepin
päähän kiinnitettyjä käyriä veitsiä, rautaisia kolmioita, nuijia
tai pistimiä. Bambotuksesta tulleilla etiopialaisilla oli tukassaan
kätkössä pieniä myrkytettyjä tikareja. Useat olivat tuoneet mukanaan
säkissä kiviä. Toiset, joilla ei ollut käsissä mitään, purivat
hampaitaan.

Tämä ihmispaljous lainehti taukoamatta sinne ja tänne. Dromedarit,
jotka laivojen tavoin olivat tervatut ylhäältä alas asti, kaatoivat
kumoon selässään lapsiaan kantavia naisia. Ruokavarat vierivät
koreista maahan; astuessa tallattiin suolapaloja, pihkakääröjä,
mädänneitä taateleja, guru-pähkinöitä; -- toisinaan näki syöpäläisten
peittämillä rinnoilla riippuvan pienestä nauhasta timantin, jota
satraapit olisivat himoinneet, kiven joka oli melkein satumaisen
kallis, ja jolla olisi voinut ostaa kokonaisen valtakunnan. Useimmat
eivät edes tietäneetkään, mitä he tahtoivat. Joku lumous, joku
uteliaisuus ajoi heitä eteenpäin; paimentolaiset, jotka eivät koskaan
olleet nähneet kaupunkia, kauhistuivat muurien varjoa.

Koko kannas peittyi nyt ihmisiin; ja tämä laaja joukko, josta
teltat näkyivät kuin majat tulvan keskeltä, ulottui toisten
barbarien riveihin asti, jotka raudasta välkkyen olivat asettuneet
säännöllisiin joukkoihin vesijohdon kummankin puolin.

Karthagolaiset olivat vielä heidän tulonsa aiheuttaman kauhun
vallassa, kun he näkivät tulevan suoraan heitä kohden hirviöiden
ja rakennusten tapaisia laitoksia; -- mastoineen, palkkeineen,
köysineen, nivelineen, kärkineen ja panssarilevyineen, -- ne olivat
tyrilaisten kaupunkien lähettämät piirityskoneet: kuusikymmentä
carroballistia, kahdeksankymmentä onagria, kolmekymmentä
skorppionia, viisikymmentä tollenonia, kaksitoista oinasta ja kolme
jättiläissuurta katapulttia, jotka lennättivät viidentoista talentin
painoisia kallionlohkareita. Suuri mieslauma lykkäsi niitä tarraten
niiden aliosaan; ja joka askeleella ne vavahtivat ylhäältä alas asti;
siten saapuivat ne aivan muurien lähelle.

Mutta useita päiviä tarvittiin, ennenkuin kaikki valmistukset oli
tehty piiritystä varten. Palkkasoturit, jotka olivat viisastuneet
edellisistä tappioistaan, eivät tahtoneet tarpeettomien taistelujen
kautta panna kaikkea vaaraan; -- eikä heillä sitä paitsi ollut
oikeastaan kiirettä, sillä he tiesivät että pelottava kamppailu oli
edessä, joka oli päättyvä voittoon tai täydelliseen tuhoon.

Karthago saattoi kauvan puolustautua; sen laajoissa muureissa
oli sarja ulkonevia kulmauksia ja syvennyksiä, jotka helpottivat
hyökkäysten torjumisen.

Mutta katakombien kohdalla oli yksi osa muuria sortunut; -- ja
pimeinä öinä näki muurilohkareiden lomitse valojen tuikkivan Malquan
majoissa. Ne olivat muutamin kohdin muurin reunan yläpuolellakin.
Siellä asuivat Mathon karkoittamat palkkasoturien vaimot uusien
puolisoittensa majoissa. Kun he näkivät palkkasoturit heräsi vanha
rakkaus heissä uudelleen. He heiluttivat etäältä huivejaan; sitten he
tulivat pimeässä muurien halkeimien kohdalle puhelemaan sotilaitten
kanssa, ja Suuri Neuvosto sai eräänä aamuna kuulla heidän kaikkien
paenneen. Toiset olivat pujottautuneet kivien lomitse; uskaliaimmat
olivat laskeutuneet alas nuorien avulla.

Vihdoin Spendius päätti panna aikeensa täytäntöön.

Siihen asti oli sota, joka oli pidättänyt häntä loitolla, estänyt
häntä siitä; ja tultuaan Karthagon edustalle uskoi hän kaupungin
asukkaiden aavistavan hänen aikeensa. Mutta pian he vähensivät
vesijohdolla olevien vartijoiden lukumäärää. Eihän heillä ollut
liiaksi väkeä puolustamaan kaupungin rajamuuriakaan.

Entinen orja harjoitteli useita päiviä ampumalla nuolia järven
flamingoihin. Sitten eräänä iltana kuun hohtaessa hän pyysi Mathoa
sytyttämään keskiyöllä suuren olkirovion, ja kaikkia miehiä samaan
aikaan huutamaan; ja ottaen Zarxaksen mukaansa hän lähti kulkemaan
golfin rantaa pitkin Tunikseen päin.

Mutta saavuttuaan viimeisen kaaren kohdalle he kääntyivät suoraan
vesijohtoa kohden; seutu oli aivan aukea; he lähestyivät ryömimällä
aivan pylväiden juurelle asti.

Ylhäällä olevat vahdit astelivat rauhallisesti.

Näkyi korkeita liekkejä; torvet raikuivat; vahtisotilaat, luullen
hyökkäyksen tapahtuvan, riensivät Karthagoon päin.

Yksi ainoa mies oli jäänyt. Hän näkyi mustana taivasta vastaan.
Kuu loisti hänen takanaan, ja hänen pitkän pitkä varjonsa ulottui
kauvaksi tasangolle kuten liikkuva obeliski.

He odottivat, kunnes hän oli aivan heidän kohdallaan. Zarxas tarttui
linkoonsa; viisaudesta tai julmuudesta Spendius pidätti häntä. --
"Ei, kuulan surina voisi kuulua! Anna minun se tehdä!"

Silloin hän jännitti kaikin voimin jousensa tukien sen alapäätä
vasemman jalan isoa varvasta vastaan; hän tähtäsi ja nuoli singahti.

Mies ei pudonnut. Hän katosi.

-- "Jos hän olisi haavoittunut, niin me kuulisimme hänen
valituksensa!" sanoi Spendius, ja hän nousi nopeasti kerros
kerrokselta, kuten hän oli ensi kerrallakin tehnyt, nuoran ja
harpuunin avulla. Päästyään ylös ruumiin viereen pudotti hän nuoran
alas. Balearilainen sitoi siihen kärkihakun ja vasaran ja palasi
leiriin.

Torvet eivät enää soineet. Kaikki oli nyt rauhallista. Spendius oli
nostanut yhden kivilaatan ylös, laskeutunut veteen ja siirtänyt
laatan jälleen paikoilleen.

Laskien etäisyyden askeltensa mukaan hän saapui paikalle, jossa hän
oli huomannut poikkiliitoksen muurissa; ja kolme tuntia, aamuun asti,
hän teki taukoamatta työtä, raivoissaan, hengittäen vaivalloisesti
päällyslaattojen raoista raitista ilmaa; ahdistus valtasi hänet ja
monen monasti hän luuli kuolevansa. Vihdoin kuului pauke; suuri
kivi putosi kaarikerros kerrokselta aivan alas asti, -- ja äkkiä
vedenputous, kokonainen virta syöksyi ylhäältä tasangolle. Keskeltä
katkaistu vesijohto vuodatti vetensä alas. Se oli kuolema Karthagolle
ja voitto barbareille.

Äkkiä heräsivät karthagolaiset ja juoksivat muureille, talojen ja
temppelien katoille. Barbarit tyrkkivät toisiaan ja huusivat. He
tanssivat hurjasta ilosta suuren vesiputouksen ympärillä ja ilonsa
mielettömyydessä pistivät päänsäkin siihen.

Vesijohdon harjalla näkyi ruskeaan, repeytyneesen mekkoon puettu
mies. Hän kumartui reunan yli nojaten käsiään kupeisiin ja katseli
alas kuten ihmetellen omaa työtään.

Sitten hän ojensi itsensä. Hän loi majesteetillisen katseen koko
ympärillä olevaan seutuun kuten sanoen: "Nyt tämä kaikki kuuluu
minulle!" Barbarit puhkesivat riemuhuutoihin; karthagolaiset tajuten
vihdoinkin turmionsa karjuivat epätoivosta. Sitten hän alkoi juosta
vesijohdon toisesta päästä toiseen, -- ja kuten olympialaisissa
leikeissä voiton saanut vaunujenohjaaja nosti Spendius ylpeydestä
aivan suunniltaan kätensä taivasta kohden.



XIII.

MOLOK.


Barbarit eivät tarvinneet mitään suojavallitusta sisämaan puolelle;
olihan se heidän vallassaan. Mutta lähestyäkseen sitä helpommin
muureja he hävittivät ne vallitukset, jotka olivat vallihaudan
reunalla. Sen jälkeen Matho jakoi armeijan suuriin puolikehiin
saartaakseen siten Karthagon sitä paremmin. Palkkasoturien
raskasaseiset pantiin eturiviin, heidän taakseen linkomiehet ja
ratsuväki; aivan taakse kuormasto, kärryt, hevoset; kaiken tämän
kansanpaljouden edessä törröttivät piirityskoneet kolmen sadan
askeleen päässä torneista.

Huolimatta monen monituisista eri nimistä, jotka monta kertaa
vaihtuivat vuosisatojen kuluessa, saattoi ne jakaa kahteen eri
lajiin: toiset toimivat lingon toiset jousen tavoin.

Edelliset, heittokoneet, olivat neliskulmaisia kehyksiä, joissa
oli kaksi pystysuoraa pylvästä ja yksi poikittain oleva palkki.
Koneen etuosassa köysillä varustettu valssi piti kiinni paksua,
pyöreätä palkkia, jonka toisessa päässä oli lusikan tapainen syvennys
heittokiviä varten; sen alapää oli kiinnitetty kimppuun väännettyjä
köysiä, ja kun köydet päästettiin irti, niin se nousi ja iski
poikkipäin olevaan palkkiin, joka äkkiä seisauttaen sen vauhdin
lisäsi heiton voimaa.

Jälkimäiset olivat rakenteeltaan monimutkaisemmat: pienen pylvään
päähän oli keskeltä kiinnitetty poikkipuu, johon päättyi suorassa
kulmassa jonkunmoinen kouru; poikkipuun kummassakin päässä oli kaksi
nastaa, joissa kummassakin oli jouhikerät; niihin oli punottu kiinni
kaksi pientä kankea, joihin sidottiin sen köyden päät, joka voitiin
vetää aivan kourun alapäähän asti pronssilevyyn kiinni. Erään jousen
vaikutuksesta tämä levy lähti liikkeelle, liukui uurteita myöten
eteenpäin lennättäen nuolet kauvaksi.

Katapultteja kutsuttiin myös onagereiksi, villien aasien mukaan,
jotka kavioillaan sinkauttivat kiviä vihollisiinsa, ja ballistoja
skorpiooneiksi erään, levyssä olevan nastan vuoksi, joka nyrkillä
siihen iskettyä laukaisi jousen.

Niiden valmistelu vaati tieteellisiä laskuja; puuaineen täytyi
olla kaikkein kovinta lajia ja kaikkien hammaspyöräin pronssia;
ne vedettiin vireeseen vipujen, väkipyörien, vintturien tai
polkurattaiden avulla: suuren telan avulla muutettiin ammunnan
suuntaa, ja niitä kuljetettiin paksujen kelojen päällä eteenpäin, ja
suurimmat tuotiin palasittain paikalle ja pantiin aivan vihollisen
edessä kokoon.

Spendius asetti kaksi suurta katapulttia muurien kolmea pääkulmausta
vastaan; jokaisen portin eteen hän asetti oinaan, jokaisen tornin
eteen ballistan, carroballistain piti liikkua taempana. Mutta oli
hankittava suojaa piiritettyjen tulta vastaan ja ensiksi täytettävä
muurien edessä olevat vallihaudat.

Sen vuoksi lykättiin ensin esiin tuoreesta kaislasta tehtyjä
aitauksia ja tammipuisia holveja, jotka muistuttivat suuria kolmella
pyörällä liikkuvia kilpiä; pienet tuoreilla vuodilla peitetyt ja
meriruoholla vahvistetut majat suojasivat työmiehiä; katapultteja
ja ballistoja suojasi köysiverhot, jotka olivat etikkaan kastetut,
jotta ne tulisivat tulenkestäviksi. Naiset ja lapset poimivat kiviä
rannalta tai kuopivat käsin maata ja toivat sotilaille.

Karthagolaisetkin varustautuivat.

Hamilkar oli saanut heidät pian rauhoittumaan
selittämällä että vesi-altaissa oli riittävästi vettä sadaksi
kahdeksikymmeneksikolmeksi päiväksi. Tämä vakuutus, hänen
läsnäolonsa, etupäässä zaimphin takaisin saaminen, herätti heissä
hyviä toiveita, Karthago tointui jälleen herpautumistilastaan; nekin,
jotka eivät olleet Kananean heimoa, tempasi toisten innostus mukaansa.

Orjille jaettiin aseita, asevarastot tyhjennettiin; kullekin
kaupungin asukkaalle määrättiin paikka ja toimi. Tuhat kaksisataa
palkkasoturia, jotka olivat palanneet karthagolaisten puolelle,
oli vielä elossa; suffeetti teki heidät kaikki alipäälliköiksi; ja
kirvesmiehet, ase-, rauta-, ja kultasepät sijoitettiin sotakoneita
hoitamaan. Karthagolaiset olivat säilyttäneet niitä muutamia
roomalaisten rauhan-ehdoista välittämättä. Ne korjattiin. Nuo
käsityöläiset pystyivät tekemään sitä työtä.

Pohjoinen ja itäinen puoli, jossa meri ja golfi oli suojana, olivat
turvatut. Vastapäätä barbareja oleville muureille kuljetettiin
puunrunkoja, myllynkiviä, rikillä täytettyjä astioita, öljysammioita,
ja rakennettiin uuneja. Tornien katolla koottiin kiviä ja aivan
vallien vieressä olevat talot täytettiin hiekalla vahvistaakseen ja
lisätäkseen muurien kestävyyttä.

Barbarit joutuivat näitä valmistuksia katsellessaan raivoon. He
olisivat heti tahtoneet ryhtyä hyökkäykseen. Katapultteihin pannut
kivet olivat niin suunnattoman raskaita että koneet särkyivät;
hyökkäys oli lykättävä tuonnemmaksi.

Vihdoinkin Shabar-kuun kolmantena päivänä, -- auringon noustessa, --
kuului kova jysähdys Khamonin porttia vastaan.

Seitsemänkymmentä viisi sotilasta veti köysistä, jotka olivat
kiinnitetyt jättiläissuuren hirren tyveen; hirsi riippui vaakasuorana
ketjujen varassa, jotka olivat kiinni korkeassa kannattimessa,
ja päättyi kokonaan pronssista tehtyyn oinaan päähän. Se oli
päällystetty härän vuodilla; rautarenkaita oli tuon tuostakin sen
ympärillä; se oli kolme kertaa miehen ruumista paksumpi, sadan
kahdenkymmenen kyynärän pituinen, ja monilukuisten paljaiden
käsivarsien vetäessä ja lykätessä sitä seeteni ja peräytyi
säännöllisesti kiikahdellen.

Toisten porttien edessä olevat oinaat alkoivat myöskin liikkua.
Onttojen polkurattaiden sisustassa näki miesten hyppivän pienalta
pienalle. Väkipyörät ja nastat natisivat, köysisuojukset laskeutuivat
alas, ja kivi- ja nuolisade lensi yht'aikaa ilman halki; hajallaan
olevat linkomiehet riensivät saapuville. Muutamat lähestyivät
vallitusta kantaen kilpiensä alla palavaa pihkaa täynnä olevia
ruukkuja; sitten he äkkiä heittivät ne muurin yli. Tämä kuula-,
nuoli- ja tulisade lensi etumaisten rivien yli kaarena ja putosi
muurien taakse. Mutta niiden harjalle ilmestyi suuria mastoranoja;
ja niistä laskeutui alas suuret pihdit, jotka päättyivät
kahteen, sisäpuolelta pykalaiseen koukkuun. Ne iskivät kiinni
oinaisiin. Sotilaat tarraantuivat hirteen ja vetivät sitä taapäin.
Karthagolaiset kiskoivat sitä ylöspäin; ja tätä taistelua jatkui
iltaan asti.

Kun palkkasoturit seuraavana päivänä ryhtyivät jälleen työhönsä, niin
muurien yläreuna oli kokonaan peitetty puuvillakääröillä, kankailla
ja tyynyillä; muurisakarain väliset aukot olivat tukitut matoilla; ja
muurin reunalta näkyi nostoranain välistä rivi hankoja ja keppeihin
sidottuja hakkuuveitsiä. Heti alkoi vimmattu puolustus.

Köysiin kiinnitetyt hirret iskivät taukoamatta nousten ja laskien
oinaisiin; ballistojen avulla heitetyt koukut kiskoivat majojen katot
irti; ja tornien huipulta lensi virta pii- ja mukulakiviä.

Lopulta oinaat mursivat Khamonin ja Tagastain portit. Mutta
karthagolaiset olivat kasanneet niiden sisäpuolelle niin paljon
kaikellaista rojua, että portit eivät auenneetkaan. Ne jäivät pystyyn.

Nyt hyökättiin muurien kimppuun suurien kairojen avulla, joiden
piti kivien liitoksiin pistettyinä irroittaman ne muurista. Koneita
käytettiin huolellisemmin ja niiden käyttäjät jaettiin vuoroparviin;
ne toimivat aamusta iltaan taukoamatta yksitoikkoisen säännöllisesti
kuin kankurin kangaspuut.

Spendius ei väsynyt niiden johtamiseen. Hän itse viritti ballistojen
jouset. Jotta molemmat puolet joutuisivat yhtä kovaan vireesen,
niin pingottaessa lyötiin köyteen vuoroin oikealle ja vasemmalle
siksi kunnes molemmat puolet soivat samoin. Spendius nousi niiden
telineelle. Jalallaan hän löi hiljaa köyteen, -- ja hän kuulosteli
kuten lyyraansa virittävä soittaja. Sitten, kun katapultin tanko
ponnahti, kun ballistan pylväs vavahti jousen lauetessa, kun kiviä
lensi säteinä ja nuolia sateena, niin kumartui hän koko ruumiillaan
eteenpäin ja nosti kätensä ilmaan aivan kuin seuratakseen heittoa.

Sotilaat ihailivat hänen kekseliäisyyttään ja noudattivat hänen
määräyksiään. Työ teki heidät iloisiksi ja he keksivät leikillisiä,
koneiden laatuun sopivia puheenparsia. Kun niiden pihtien nimi,
jotka tarttuivat oinaisiin, oli _susi_, ja peitettyjen käytävien
_viinitarhat_, niin kutsuivat he itseään lampaiksi ja menivät
viininkorjuusen; ja ladatessaan konettaan he sanoivat onagerille:
"Potkaise hyvin!" ja skorpioneille: "Pistä puhki sydämen!" ja nämät
yhä uusiintuvat leikinlaskut pitivät heidän rohkeuttaan yllä.

Mutta koneet eivät pystyneet hävittämään vallitusta. Se oli
rakennettu kahdesta yhdensuuntaisesta muurista, joiden väli oli
täytetty mullalla; he särkivät muurien yläosan. Mutta piiritetyt
korjasivat ne yhä uudelleen. Matho käski rakentamaan puutorneja,
jotka kohoisivat kivitornien tasalle. Vallihautaan heitettiin
turpeita, paaluja, kiviä ja kokonaisia vaunuja pyörineen, jotta
saataisiin ne pikemmin täyttymään; mutta ennenkuin ne olivatkaan
vielä aivan täynnä lainehti tasangolla oleva suunnaton barbarijoukko
yht'aikaa eteenpäin ja virtasi muurien juurelle kuten reunojensa yli
loiskuva meri.

Tuotiin köysiportaita, tikapuita ja sambucoja, kaksi mastoa, joita
myöten liikkui vetonuorien avulla bambu varsia ylhäällä päättyen
liikkuvaan siltaan. Lukuisina suorina viivoina seisoivat ne muuria
vastaan, ja palkkasoturit nousivat perätysten niitä ylös pitäen
aseita käsissään. Ei ainoatakaan karthagolaista näkynyt; he olivat
jo nousseet kaksi kolmannesta muurin korkeudesta ylös. Muurisakarain
välit aukenivat äkkiä ja sylkivät kuten lohikäärmeiden kidat tulta
ja sauhua; kuuma hieta lensi laajalle ja tunkeutui panssarien
liitoksista sisään; palava vuoriöljy tarttui vaatteisiin, sula lyijy
valui kypäreitä pitkin ja poltti reikiä lihaan; kipinäsade räiskyi
kasvoja vastaan, -- ja silmättömät silmäkuopat näyttivät itkevän
mantelin suuruisia kyyneleitä, öljystä aivan keltaisten miesten tukka
alkoi palaa. He lähtivät juoksemaan sytyttäen toisia. Liekit saatiin
sammumaan heittämällä etäältä heidän kasvoihinsa vereen kastettuja
viittoja. Muutamat, joissa ei näkynyt haavoja, jäivät liikkumattomina
seisomaan jäykkinä kuin paalut, suu auki ja käsivarret levällään.

Hyökkäystä jatkui useita päiviä perätysten, -- palkkasoturit
toivoivat huimaavan voimansa ja urhoollisuutensa kautta pääsevänsä
voitolle.

Toisinaan nousi mies toisen olkapäille; pisti raudan kivien väliin,
käytti sitä astimena päästäkseen ylemmäksi, kiinnitti toisen ja
kolmannen raudan; ja vallin ulkonevan yläreunan suojaamana hän siten
vähitellen pääsi yhä ylemmäksi; mutta päästyään määrättyyn korkeuteen
he aina putosivat alas. Laaja vallihauta oli ääriään myöten täynnä
ruumiita; elävien jalkojen alla kasaantuivat haavoitetut sekaisin
kuolleiden ja kuolevien kanssa. Maalle valuneiden sisälmyksien,
purskuneiden aivojen ja verilaimiskojen keskellä palaneet ruumiit
muodostivat mustia täpliä; ja ruumiskasasta törrötti jalkoja ja
käsivarsia kuten paaluja palaneesta viinitarhasta.

Kun tikapuut osottautuivat riittämättömiksi, käytettiin tollenoneja,
-- koneita, jotka olivat laaditut pitkästä hirrestä, joka oli
sovitettu poikittain toisen hirren päähän ja jonka päässä oli
neliskulmainen kori, johon mahtui kolmekymmentä jalkamiestä aseineen.

Matho tahtoi nousta ensimäiseen, joka saatiin valmiiksi. Spendius
esti häntä siitä.

Miehet painoivat erästä vipulaitosta; pitkä hirsi nousi, ensin
vaakasuoraan, kohosi sitten melkein pystyyn ja taipui korin liian
suuren painon alla kuin jättiläissuuri kaisla. Sotilaat olivat
korissa kyyryllään leukaa myöten; ei näkynyt muuta kuin heidän
kypäriensä töyhdöt. Vihdoin noustuaan viisikymmentä kyynärää ilmaan,
se kääntyi oikealle ja vasemmalle useaan kertaan, painui sitten alas;
ja kuten jättiläiskäsivarsi, joka kädessään piti kääpiö joukkoa,
se laski muurille korin täyden miehiä. He hyppäsivät keskelle
vihollisjoukkoa, eivätkä enää palanneet.

Pian pantiin toisetkin tollenonit kuntoon. Mutta niitä olisi tarvittu
sata kertaa enemmän, ennenkuin kaupunki olisi voitu valloittaa.
Sitten käytettiin niitä toisella, tuhoavalla tavalla: etiopialaisia
jousimiehiä asettui koreihin; ja sitten, kun vipulaitoksen nuorat
oli alhaalta sidottu kiinni, he jäivät ilmaan ja ampuivat sieltä
myrkytettyjä nuolia. Nuo viisikymmentä muurisakaroja korkeammalle
kohoavat tollenonit ympäröivät siten jättiläissuurien korppikotkien
tavoin Karthagoa; ja neekerit nauroivat nähdessään muurilla olevien
vartijain kuolevan kamaliin kouristuksiin.

Hamilkar lähetti nyt vallille hopliitteja; hän juotti heille joka
aamu eräiden yrttien nestettä, joka turvasi heidät myrkkyä vastaan.

Eräänä iltana pimeässä hän pani paraimmat miehensä proomuihin ja
lautoille ja kääntyen satamasta oikealle hän nousi maihin Taenian
luona. Sitten he etenivät aivan barbarien ensimäisten rivien luo
ja hyökäten sivultapäin heihin panivat suuren verilöylyn toimeen.
Yöllä kapusi nuoria, myöten miehiä alas valleilta soihdut käsissään,
polttivat palkkasoturien sotakoneet ja palasivat takaisin.

Matho oli vimmoissaan; jokainen este yllytti vain hänen raivoaan; hän
keksi pelottavia ja kummallisia seikkoja. Hän kutsui ajatuksissaan
Salammbon tapaamaan häntä; sitten hän odotti. Salammbo ei saapunut;
se oli Mathon mielestä uusi petos, -- ja siitä alkaen hän kirosi
häntä. Jos hän olisi nähnyt Salammbon ruumiin, niin hän ehkä olisi
poistunut. Hän asetti nyt kaksinkertaiset etu vartijat, hän pystytti
hankoja vallien juurelle, hän kaivoi jalka-ansoja maahan, ja hän
käski libyalaisia tuomaan hänelle kokonaisen metsän sytyttääkseen sen
tuleen ja polttaakseen Karthagon kuten ketunpesän.

Spendius intoili piirityksen jatkamista. Hän koetti keksiä pelottavia
piirityskoneita, jommoisia ei vielä koskaan oltu laadittu.

Toiset barbarit, jotka majailivat kauvempana kannaksella
kummastelivat tätä hitautta ja alkoivat mutista; heidät päästettiin
omille valloillensa.

Tikareineen ja peitsineen he nyt hyökkäsivät portteihin käsiksi.
Mutta heidän alastomia ruumiitaan oli helppo haavoittaa, ja
karthagolaiset surmasivat heitä joukottain; ja palkkasoturit
iloitsivat siitä, epäilemättä siksi että he kadehtivat heiltä
ryöstösaalista. Siitä syntyi leirissä riitoja, jopa taistelujakin.
Pian ympärillä oleva seutu oli tyhjäksi ryöstetty; ruokavaroista
syntyi tappelu. Useiden rohkeus lannistui. Isoja laumoja lähti pois.
Mutta väen paljous oli niin suuri, ettei sitä huomattu.

Paraimmat koettivat kaivaa maanalaisia käytäviä; mutta huonosti
tuettu maa vaipui alas. He alkoivat kaivaa uusista paikoista;
Hamilkar arvasi aina niiden suunnan painaen korvansa pronssikilpeä
vastaan. Hän kaivoi vastakäytäviä niihin paikkoihin, joissa heidän
puutorniensa piti liikkua; kun niitä lykättiin eteenpäin, niin ne
vaipuivat kuoppiin.

Lopulta kaakki ymmärsivät, että kaupunkia ei voitu valloittaa
ennenkuin oli laadittu pitkä muurien korkuinen vallitus, jonka avulla
saatettiin taistella samalla tasolla; vallin yläreuna aijottiin
kivittää, jotta sillä voitaisiin kuljettaa piirityskoneita. Silloin
olisi Karthagon enää mahdotonta vastustaa.

Kaupunki alkoi kärsiä janoa. Vesi, joka piirityksen alussa
oli maksanut kaksi kesitahia juhdankantamus, maksoi nyt yhden
hopeashekelin, liha- ja viljavarastot hupenivat myöskin; pelättiin
nälänhätää; muutamat puhuivat jo tarpeettomista suista, ja se herätti
kauhua kaikkialla.

Khamonin torilta Melkarthin temppeliin asti virui ruumiita kadut
täynnä; ja kun oli kesän loppu, niin suuret mustat paarmat vaivasivat
taistelevia. Vanhukset kuljettivat haavoittuneita, ja hurskaat
jatkoivat nimellishautajaisia omaistensa ja ystäviensä puolesta,
jotka sodan aikana olivat kuolleet kaukana. Vahakuvia, joilla oli
hiukset ja vaatteet, oli kaikkialla ovien edessä. Ne sulivat niiden
vieressä palavien vahakynttilöiden kuumuudesta; maalaus juoksi pitkin
niiden olkapäitä ja kyyneleitä valui pitkin elävien kasvoja, jotka
vieressä veisasivat hautajaislauluja. Tämän aikana juoksi kansaa
pitkin katua; aseellisia joukkoja kulki ohitse; päälliköt huusivat
käskyjään; ja yhäti kuului vallia jyskyttävien oinaiden kolke.

Sää tuli niin kuumaksi, että ruumiit pöhöttyivät, eivätkä enää
mahtuneet arkkuihinsa. Niitä poltettiin keskellä pihoja. Mutta liian
ahtaalla alueella tuli sytytti läheiset seinät ja pitkiä tulikieliä
leiskahteli äkkiä taloista kuten veri syöksyy avatusta valtasuonesta.
Siten vallitsi Molok Karthagossa; hän kietoi muurit, vyöryi pitkin
katuja, nieli ruumiitkin.

Miehet, jotka epätoivon merkiksi olivat pukeutuneet yhteen
ommelluista risoista tehtyihin viittoihin, asettuivat kadunkulmiin.
He yllyttivät kansaa Vanhimpia ja Hamilkaria vastaan, ennustaen
kansalle täydellistä turmiota ja vaativat hävittämään kaikkea ja
tekemään mitä kukin mieli. Vaarallisimmat olivat villikaali juoman
nauttijat; huumeensa vallassa he luulivat olevansa villipetoja
ja syöksyivät ohikulkijoiden kimppuun, raadellen heitä. Heidän
ympärilleen muodostui sankkoja parvia; ja Karthagon puolustus
unohtui. Mutta suffeetti keksi vastakeinon, hän lahjoi toisia, jotka
puolustivat hänen asiaansa.

Pidättääkseen jumalat kaupungissa ihmiset kietoivat heidän kuvansa
kahleisiin. Pataikit verhottiin mustiin harsoihin ja alttarien päälle
pantiin jouhipaidat; koetettiin yllyttää Baalien ylpeyttä ja kateutta
laulamalla niiden korvaan: "Sallitko sinä voittaa itsesi! toiset ovat
kai sinua voimakkaammat? Näytä itsesi! auta meitä! jotta kansat eivät
sanoisi: Missä nyt ovat heidän jumalansa?"

Pappiskunnat olivat alituisen rauhattomuuden vallassa. Varsinkin
Rabbetnan papit pelkäsivät, -- zaimphin takaisin tuominen ei
ollutkaan auttanut mitään. He pysyttelivät suljettuina kolmanteen
pihattoon, joka oli valloittamaton kuin linnoitus. Yksi ainoa heistä
rohkeni poistua, se oli ylimmäinen pappi Shahabarim.

Hän kävi Salammbon luona. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, katseli
vain terävästi Salammbohon, tai syyti viljalti sanoja ja hänen
moitteensa olivat entistään ankarampia.

Selittämättömän ristiriitasuuden vaikutuksesta ei hän antanut
nuorelle immelle anteeksi sitä, että tämä oli noudattanut hänen
määräyksiään: -- Shahabarim oli arvannut kaiken, -- ja tämä yhä
uudelleen palautuva ajatus kidutti hänen mustasukkaisuuttaan. Hän
syytti Salammbota syypääksi sotaan. Hänen väitteensä mukaan piiritti
Matho Karthagoa yksinomaan saadakseen zaimphin jälleen valtaansa;
samalla hän syyti herjauksia ja pilkkaa tuon barbarin yli, joka tohti
toivoa saavansa pyhiä esineitä haltuunsa. Eikä se kuitenkaan ollut
sitä, mitä pappi tahtoi sanoa.

Mutta nyt Salammbo ei enää tuntenut mitään pelkoa häntä kohtaan.
Hänen ennen kärsimänsä ahdistus oli kadonnut. Hän oli omituisen
rauhallinen. Katse ei enää ollut niin harhaileva ja siinä välkkyi
kirkas hohde.

Mutta käärme oli jälleen sairastunut; ja kun Salammbo sitä vastoin
näytti parantuvan, niin vanha Taanak iloitsi siitä, uskoen että
käärme heikontumalla vapautti hänen valtijattarensa taudista.

Eräänä aamuna hän löysi käärmeen häränvuotaisen vuoteen takaa
kokoon kääriytyneenä, marmoria kylvempänä, pää peittyneenä matojen
paljouteen. Hänen huutaessaan saapui Salammbo. Hän käänteli käärmettä
jonkun aikaa sandaalinsa kärjellä, ja orjatar hämmästyi hänen
tunnottomuuttaan.

Hamilkarin tytär ei enää paastonnut yhtä kiihkeästi kuin ennen.
Hän vietti päivänsä ylhäällä penkereellä, kyynärpäillään nojaten
kaidepuuhun ja huvikseen tuijottaen eteensä. Muurin reunat
muodostivat taivasta vastaan säännöttömiä rajaviivoja, ja pitkin sitä
loivat vahtien peitset kuten piikkireunustuksen. Hän erotti etäämpänä
tornien lomitse barbarien sotatemput; niinä päivinä, jolloin taistelu
oli tauonnut, saattoi hän erottaa heidän puuhansa leirissäkin. Ne
korjailivat aseitaan, rasvasivat tukkaansa, tai huuhtoivat meressä
verisiä käsiään; teltat olivat suljetut; kuormastohevoset söivät,
ja etäämpänä sirppivaunut, jotka olivat puolikehään järjestetyt,
muistuttivat vuoren juurelle laskettua hopeista käyrämiekkaa.
Shahabarimin puheet johtuivat jälleen hänen mieleensä. Hän odotti
sulhastaan Narr' Havasta. Salammbo olisi vihastaan huolimatta
halunnut nähdä Mathon. Koko Karthagossa oli hän kai ainoa, joka olisi
pelvotta puhunut Mathon kanssa.

Toisinaan hänen isänsä saapui hänen huoneesensa. Hän istahti
läähättäen tyynyille ja katseli tytärtään melkein hellästi, ikäänkuin
tämä näky olisi häntä virkistänyt monien väsyttävien huolien jälkeen.
Hän kyseli toisinaan Salammbon matkasta palkkasoturien leiriin. Hän
kyseli, eikö kukaan ehkä ollut kehottanut häntä siihen; ja päätään
pudistaen Salammbo sen kielsi, sillä niin ylpeä hän oli zaimphin
pelastamisesta.

Mutta suffeetin kysymykset palasivat yhäti Mathoon; hän muka
tahtoi saada sotilaallisia tietoja. Hän ei voinut käsittää, mihin
Salammbo oli käyttänyt sen ajan, jonka hän oli viettänyt Mathon
teltassa. Salammbo ei maininnut mitään Giskosta; sillä koska
sanoilla sellaisinaan voi olla tehoisa vaikutus, niin saattoivat
toiselle ilmaistut kiroukset kääntyä tätä kohtaan; hän jätti myös
kertomatta surmaamisaikeestaan, peläten suffeetin moittivan häntä
siitä, että hän oli jättänyt sen tekemättä. Hän kertoi shalishimin
näyttäneen raivoisalta, että Matho oli kovasti ärjynyt ja sitten
nukkunut. Salammbo ei kertonut sen enempää; ehkä hän häpesi, ehkä
hän liian suuressa viattomuudessaan ei pannut mitään painoa sotilaan
suudelmille. Sitä paitsi häilyivät tuon yön tapaukset hänen päässään
alakuloisina ja hämärinä kuten painostavan unen muisto; eikä hän
olisi tietänyt millä tavoin ja millä lausein hän sen olisi selittänyt.

Eräänä iltana kun he siten seisoivat vastatusten, syöksyi Taanak
aivan kauhuissaan huoneesen. Eräs ukko oli pojan kanssa pihalla ja
halusi tavata suffeettia.

Hamilkar kalpeni ja sanoi sitten nopeasti:

-- "Käske hänet tänne!"

Iddibal astui sisään, tällä kertaa kumartumatta maahan. Kädestä
talutti hän pukin vuodista tehtyyn viittaan verhottua poikaa; veti
heti pojan kasvoja peittävän kaistaleen syrjään ja sanoi:

-- "Tässä hän on, valtias! Ota hänet!"

Suffeetti ja orja vetäytyivät huoneen nurkkaan.

Poika oli jäänyt keskelle huonetta seisomaan, ja katseli enemmän
tarkkaavaisena kuin hämmästyneenä huoneen kattoa, huonekaluja,
purppuraverhon helminauhoja ja tuota ruhtinaallista neitosta, joka
kumartui hänen puoleensa.

Poika oli ehkä kymmenen vuotias, eikä ollut roomalaista miekkaa
pitempi. Kihara tukka varjosti hänen kuperaa otsaansa. Hänen silmänsä
näyttivät etsivän aavoja aloja. Kapean nenän sieramet vavahtelivat
hiljaa; koko hänen olemuksestaan säteili tuo selittämätön hohde,
joka on kohtalon suuriin tekoihin määräämissä olennoissa. Kun hän
oli heittänyt liian raskaan viittansa pois jäi hänen puvukseen
vyötäröille kiedottu ilveksen nahka ja hänen paljaat, tomusta
valkoiset jalkansa seisoivat tanakkoina lattialiuskoilla. Mutta
epäilemättä hän aavisti tärkeitä asioita olevan tekeillä, sillä hän
pysyi liikkumattomana, toinen käsi selän takana, pää kumarassa, ja
sormi suussa.

Vihdoin viittasi Hamilkar Salammbota tulemaan luokseen ja sanoi
hänelle hiljaa:

-- "Sinä pidät hänet luonasi, ymmärräthän? Ei kukaan edes talon
väestäkään saa tietää hänen olemassa olostaan!"

Sitten oven takana hän kerta vielä kysyi Iddibalilta, oliko hän varma
siitä, ettei kukaan ollut nähnyt heitä.

-- "Ei kukaan!" sanoi orja; "kadut olivat autioita."

Sota valtasi kaikki maakunnat, hän oli pelännyt valtiaansa pojan
puolesta. Tietämättä minne hän lapsen kätkisi hän oli venheellä
tullut rantoja pitkin; ja kolme päivää Iddibal luovi golfilla
tarkastellen vallituksia. Vihdoin tänä iltana, kun Khamonin temppelin
ympäristö näytti autiolta, hän oli nopeasti pujahtanut kulkuväylää
myöten ja noussut maihin asevaraston luona, sillä sataman suu oli
ollut auki.

Mutta pian laativat barbarit sataman suulle suunnattoman laajan
lautan estääkseen karthagolaisia poistumasta. He rakensivat puutornit
uudestaan ja samaan aikaan maavallitus yhä kohosi.

Kaikki yhteys ympäristön kanssa oli katkaistu, kamala nälänhätä alkoi
riehua.

Tapettiin kaikki koirat, kaikki muulit, kaikki aasit, sitten
ne viisitoista norsua, jotka suffeetti oli tuonut takaisin.
Molokin temppelin leijonat olivat käyneet raivoisiksi, eivätkä
temppelinpalvelijat uskaltaneet enää niitä lähestyä. Niitä ruokittiin
ensin haavottuneilla barbareilla; sitten heitettiin niille vielä
lämpöisiä ruumiita; mutta ne eivät huolineet tästä ruuasta ja
kuolivat kaikkityyni. Hämärässä kuljeksi ihmisiä pitkin vanhan
muurin raunioita poimien kivien lomasta ruohoja ja kukkia, joita he
keittivät viinissä; -- viini kun oli huokeampaa kuin vesi. Muutamat
matelivat aivan vihollisen etuvartijoiden luo ja hiipivät telttojen
alle varastaen ruokaa; ja barbarit hämmästyivät niin, että toisinaan
päästivät heidät menemään. Vihdoin saapui päivä, jolloin Vanhimmat
päättivät keskenään teurastaa Eshmunin hevoset. Ne olivat pyhiä
eläimiä, joiden otsaharjaa papit palmikoivat kultanauhoilla, ja jotka
olemassaolollaan kuvasivat auringon liikunnan, tulen perusaatteen
puhtaimmassa muodossaan. Niiden liha leikattiin yhtä suuriin osiin ja
haudattiin alttarin taakse. Sitten joka ilta Vanhimmat muka jonkun
hartausmenon vuoksi kokoontuivat temppeliin ja ravitsivat itseään
salassa; ja he veivät mekkonsa alla palan lapsilleenkin. Yksinäisissä
kaupunginosissa, kaukana muureista olivat varakkaammat asukkaat muita
peläten sulkeutuneet taloihinsa.

Katapulttien kivet ja puolustusta varten määrättyjen rakennusten
hävittäminen oli kasannut suuria röykkiöitä kaduille. Vuorokauden
rauhallisimpina hetkinä syöksyi äkkiä parvi ihmisiä huutaen pitkin
katuja; ja Akropoliin kukkulalta näyttivät tulipalot penkereille
sirotetuilta purppurakaistaleilta, jotka tuulessa liehuivat.

Kaikista näistä töistä huolimatta eivät nuo kolme suurta katapulttia
tauonneet hetkeksikään. Ne saivat suunnattomia tuhoja aikaan;
siten lensi erään miehen pää syssitien rakennuksen katon reunaan;
Kinisdo-kadulla surmasi marmorilohkare erään lapsivuoteessa olevan
naisen ja hänen lapsensa lensi vuoteineen Cinasynin torille asti,
josta peite löytyi.

Kaikkein ärsyttävimpiä olivat linkomiesten kuulat. Ne putoilivat
katoille, puutarhoihin ja keskelle pihoja juuri kun syötiin laihaa
ateriaa ja raskaat huokaukset täyttivät rinnan. Näissä kamalissa
kuulissa oli kirjoituksia jotka painuivat haavoittuneen lihaan; --
ja ruumiissa luki sellaisia solvauksia kuin _sika_, _shakaali_,
_syöpäläinen_, ja toisinaan kompia kuten: _ota kiinni_! tai: _minä
olen sen hyvin ansainnut_.

Vihdoin sortui se osa muuria, joka ulottui sataman reunasta
vesialtaisiin asti. Siten joutuivat Malquan asukkaat Byrsan
vanhan rajamuurin ja barbarien väliin ahdinkoon; mutta muurien
vahvistamisessa ja korottamisessa oli yllinkyllin työtä, joten ei
jouduttu pitämään heistä huolta; he jätettiin oman onnensa nojaan,
kaikki saivat surmansa ja vaikka niitä yleensä vihattiinkin niin
ruvettiin sen vuoksi Hamilkaria kammoomaan.

Seuraavana päivänä hän avasi ne holvit, joissa hän säilytti viljaa;
hänen taloudenhoitajansa jakoivat sitä kansalle. Kolme päivää ahmivat
ihmiset kyllikseen. Siitä jano vain yltyi yhä sietämättömämmäksi;
ja aina näkivät he edessään korkean vesiputouksen, joka syöksyi
katkaistun vesijohdon aukosta. Päivän paisteessa nousi sen juurelta
hieno usva ilmaan ja sen vieressä näkyi sateenkaari, ja pieni puro,
laskeutui kiemurrellen tasangolla golfiin.

Hamilkar ei lannistunut. Hän odotti jotain erikoista tapausta, jotain
päättävää, odottamatonta seikkaa.

Hänen omat orjansa kiskoivat irti hopealevyt Melkarthin temppelistä;
satamasta otettiin kolme pitkää purtta esille, vietiin ne vintturien
avulla aivan Mappalioiden reunalle ja merenpuoliseen muuriin tehtiin
aukko; ja ne lähtivät Galliaan värväämään mistä hinnasta tahansa
palkkasotureita. Suureksi mieli pahakseen ei Hamilkar voinut lähettää
tietoja Numidian kuninkaalle, jonka hän tiesi olevan barbarien takana
valmiina hyökkäämään heidän kimppuunsa. Mutta Narr' Havaksen joukot
olivat liian heikot, eikä hän yksinään uskaltanut tehdä hyökkäystä;
ja suffeetti rakennutti muurit kaksitoista kämmenystä korkeammiksi,
kokosi Akropolille kaikki asevarastot ja korjautti uudestaan
sotakoneet.

Heittokoneiden hihnoiksi käytettiin härkien kaulasta tai hirvien
polvista otettuja jäntereitä. Mutta Karthagossa ei ollut hirviä eikä
härkiä. Hamilkar vaati Vanhimmilta heidän vaimojensa hiukset; kaikki
uhrasivat ne; mutta ne eivät riittäneet. Syssitien rakennuksissa
oleksi kyllä tuhatkaksisataa naimaikäistä orjatarta, niitä, joita
vietiin Kreikan ja Italian porttoloihin; heidän hiuksensa olivat
voiteiden vaikutuksesta tulleet joustaviksi ja olisivat olleet
mainioita sotakoneisiin. Mutta tappio olisi myöhemmin tullut liian
raskaaksi. Siksi päätettiin valita plebeijien vaimojen kauneimmat
hiukset. Välittämättä isänmaan hädästä nämät huusivat epätoivoissaan,
kun Suuren Neuvoston palvelijat tulivat suurilla saksillaan
leikkaamaan niitä.

Barbarien raivo oli kasvanut kaksinkertaiseksi. Etäältä näki heidän
voitelevan koneitaan ruumiiden rasvalla, toiset kiskoivat ruumiista
kynsiä ja ompelivat niistä panssareja. Sitten he keksivät panna
katapultteihin ruukullisia neekerien tuomia käärmeitä; ruukkuastiat
särkyivät katukiviä vastaan, käärmeet matelivat esiin, ja niitä
vilisi lopulta niin paljon, että ne näyttivät itsestään pujahtavan
muureista esiin. Kun barbarit eivät vielä olleet tyytyväisiä omaan
keksintöönsä, niin he paransivat sitä; he heittivät kaikenlaista
saastaa, ihmisten lantaa, raatojen kappaleita, ruumiita. Rutto ilmeni
kaupunkiin. Karthagolaisten hampaat putosivat heidän suustaan, ja
ikenet tulivat kelmeiksi kuten kameeleilla liian pitkän matkan
jälkeen.

Sotakoneet nostettiin maavallille, vaikka se ei vielä kaikkialla
ollutkaan muurien korkuinen. Suojamuurien kahdenkymmenenkolmen tornin
kohdalla kohosi kaksikymmentäkolme vastaavaa puutornia. Kaikki
tollenonit olivat jälleen kunnossa ja keskellä hiukan taempana oli
Demetrius Poliorketeen kauhistuttava helepolis, jonka Spendius
suuria vaivoja nähden oli laatinut. Se oli ylöspäin suippeneva
kuten Alexandrian valotorni, oli satakolmekymmentä kyynärää korkea
ja kaksikymmentäkolme kyynärää leveä, siinä oli yhdeksän kerrosta,
jotka yhä pienenivät ylöspäin, kaikkia suojasi pronssilevyt, joissa
oli useita aukkoja, ja kerrokset olivat täynnä sotilaita; ylimmällä
lavalla oli katapultti kahden ballistan välissä.

Silloin Hamilkar käski pystyttää ristejä niiden naulitsemiseksi,
jotka puhuivat antautumisesta; naisetkin pantiin taistelevien
joukkoon. Nukuttiin kaduilla ja odotettiin kauhulla, mitä tulisi
tapahtumaan.

Sitten eräänä aamuna, vähää ennen auringon nousua (oli Nyssan-kuun
seitsemäs päivä) he kuulivat kaikkien barbarien yht'aikaa huutavan;
lyijyputkiset torvet räikyivät, suuret paphlagonialaiset torvet
mylvivät kuin härät. Kaikki nousivat ja juoksivat muureille.

Alhaalla lainehti peitsi-, keihäs- ja miekkametsä. Se vyöryi muuria
kohden, tikapuita pystytettiin; ja muurisakarain lomissa näkyi
barbarien päitä.

Pitkien miesrivien kannattamat hirret jyskyttivät portteja; ja
niillä paikoilla, jossa maavalli puuttui, lähenivät palkkasoturit
hävittääkseen muuria tiheissä kohorteissa, ensi rivi oli kyyryllään,
toinen kulki taivutetuin polvin, ja seuraavat kulkivat yhä
pystymmässä joten viimeinen rivi seisoi aivan suorana; jotavastoin
muualla, missä aiottiin nousta muurille, seisaallaan olevat astuivat
etunenässä ja kyyryllään kulkevat ta'immaisina, ja kaikki pitelivät
vasemmalla kädellään kypäriään vastaan kilpeä liittäen niiden reunat
niin kiini toisiinsa, että olisi luullut suurien kilpikonnien
lähestyvän. Kaikki heitetyt esineet lipesivät tätä loivaa pintaa
myöten alas.

Karthagolaiset heittivät myllynkiviä, huhmarinpetkeleitä, sammioita,
tynnyrejä, vuoteita, kaikkea, joka oli raskasta ja saattoi tappaa.
Muutamat vaanivat verkot käsissä muurin aukoissa ja heti kun barbari
ilmestyi, sotkeutui hän silmukoihin ja sätki kuin kala. He hävittivät
itse muurisakarojaan; ja kokonaiset muurin osastot putoilivat
nostaen suuren tomupilven; heittokoneet lennättivät kummankin puolin
kiviä, ne singahtivat yhteen, särkyivät tuhansiksi kappaleiksi ja
lennättivät tiheän kivisateen taistelevien päälle.

Lopulta molemmat joukot muodostivat yhden ainoan ihmisruumiista
muodostetun ketjun; se oli molemmissa päissä hiukan löysempi, täytti
maavallin välit ja vyöryi pääsemättä sen pitemmälle. Taistelevat
kietoutuivat maassa toisiinsa kuten painijat. Tungoksessa ihmiset
murskasivat toisensa. Muurin reunan yli kumartuvat naiset kirkuivat.
Heitä vedettiin vaatteista alas ja heidän äkkiä alastomiksi joutuneet
valkoiset kylkensä hohtivat neekerien käsissä, kun he lävistivät
niitä tikareillaan. Liian tiheässä joukossa ruumiit eivät päässeet
kaatumaan; vierustoveriensa hartioiden tukemina ne kulkivat muutaman
hetken eteenpäin aivan suorina ja tuijottavin silmin. Muutamat,
joiden ohimot heittokeihäs oli lävistänyt, huojuttivat päätään kuten
karhut. Huutoon auenneet suut jäivät ammolleen; katkenneet kädet
lensivät kauvaksi. Sateli ankaria iskuja, joista eloon jääneet vielä
kauvan kertoilivat.

Taukoamatta lenteli nuolisade puu- ja kivitornien katoilta.
Tollenonien pitkät poikkipuut toimivat nopeasti; ja kun barbarit
olivat hävittäneet katakombien alapuolella olevat alkuasukkaiden
haudat, he heittivät hautakiviä karthagolaisten päälle. Joskus
katkesivat koreja nostavat köydet ja miesparvi putosi kädet ojossa
korkealta ilmasta maahan.

Keskipäivään asti olivat raskasaseisten sotavanhukset vimmatusti
hyökänneet Taeniaa kohden päästäkseen satamaan ja hävittääkseen
laivaston. Hamilkar käski sytyttää Khamonin temppelin katolle
rovion kosteista oljista; ja kun sauhu sokaisi heidän silmänsä,
he kääntyivät vasemmalle päin ja lisäsivät vain kamalaa tungosta,
joka tungeskeli Malquan puolella. Muutamat syntagmat voimakkaita,
sitä varten erikoisesti valittuja miehiä, olivat särkeneet kolme
porttia. Korkeat esteet, jotka olivat laaditut palkeista, joista
nauloja törrötti, pysäyttivät heitä; neljäs portti antoi helposti
myöten; he syöksyivät juoksujalkaa eteenpäin ja putosivat kuoppaan,
jonne oli pantu pyydysrautoja. Autharitos joukkoineen hävitti muurin
kaakkoiskolkan, jonka aukot olivat täytetyt tiileillä. Sen takana
nousi maa loivasti ylöspäin; he riensivät sitä ylös. Mutta ylhäällä
he tapasivat toisen muurin, joka oli laadittu kivistä ja pitkistä
poikittain pannuista hirsistä, jotka vuorottelivat kuin shakkilaudan
ruudut. Se oli gallialainen varustus, jonka suffeetti olojen pakosta
oli ottanut käytäntöön; gallialaiset luulivat olevansa oman maansa
kaupungin edessä. Hei hyökkäsivät veltosti ja lyötiin takaisin.

Khamonin kadulta Vihannestorille asti oli koko vallikäytävä barbarien
vallassa, ja samniumilaiset lopettivat kuolevien elämän keihään
pistoksella; tai, toinen jalka muurilla, katselivat alhaalla
höyryäviä raunioita tai etäällä uudelleen alkavaa taistelua.

Taempana olevat linkomiehet ampuivat taukoamatta. Mutta paljosta
käyttämisestä oli akarnanialaisten linkojen jäntevyys katkennut ja
useat heittivät kiviä käsin ikäänkuin paimenet; toiset heittivät
lyijykuulia piiskan varrella. Zarxas pitkine, olalle asti ulottuvine
mustine hiuksineen riensi pitkin hyppäyksin kaikkialle ja yllytti
balearilaisia Hänen sivuillaan riippui kaksi laukkua; hänen vasen
kätenä pujahti taukoamatta niihin ja hänen oikea käsivartensa pyöri
kuin kärryn pyörä.

Matho oli ensi alussa pysynyt taistelusta syrjässä voidakseen
paremmin johtaa kaikkia barbareja yht'aikaa. Hänet oli nähty golfin
rannalla palkkasoturien joukossa, lagunin vieressä numidialaisten
keskellä, järven rannalla neekerien joukossa, ja tasangon perältä
hän joudutti sotilaita, joita taukoamatta tulvehti muuririvejä
kohden. Vähitellen hän oli lähestynyt; veren haju, teurastuksen näky
ja torvien räikynä oli lopulta saanut hänen sydämensä kiivaasti
sykkimään. Silloin oli hän palannut telttaansa, heittänyt panssarin
pois, ottanut ylleen leijonan taljan, joka oli mukavampi taistelussa.
Leijonan kita oli hänen päänsä päällä ja ympäröi hänen kasvojaan
hammasrivillä; etujalat olivat rinnalla ristissä ja takajalat
kynsineen ulottuivat hänen polviensa alapuolelle.

Hän oli jättänyt ylleen lujan vyönsä josta kiilui kaksi teräinen
tappara, ja molemmin käsin heittäen pitkää miekkaansa hän oli hurjana
syöksynyt muurin halkeamasta sisään. Kuten karsija, joka karsii pajun
oksia joka koettaa ehtiä mahdollisimman paljon ansaitakseen enemmän
rahaa, kulki hän eteenpäin silpoen karthagolaisia. Ne jotka sivulta
aikoivat iskeä häneen, kaasi hän kumoon miekkansa kahvalla; jos ne
hyökkäsivät edestäpäin, hän lävisti heidät; jos ne pakenivat, hän
halkaisi heidät. Kaksi miestä hyppäsi yhtaikaa hänen niskaansa; hän
ponnahti taapäin erästä porttia vastaan ja murskasi heidät. Hänen
miekkansa nousi ja laski. Se särkyi erääsen muurin kulmaukseen.
Silloin hän tarttui raskaasen tapparaan ja iskien eteen ja taakse hän
halkoi karthagolaisia kuin lammaslaumaa. Ne väistyivät yhä enemmän,
ja hän saapui yksinään sisemmän muurikehän eteen Akropoliin juurelle.
Sen kukkulalta heitetyt ainekset peittivät portaat ja ulottuivat
muurien yli. Matho kääntyi keskellä raunioita huutamaan tovereitaan
luokseen.

Hän näki niiden kypäritöyhtöjen heiluvan siellä täällä joukon yli;
ne katosivat, he olivat vaarassa; hän syöksyi heitä kohden. Silloin
punaisten töyhtöjen kehä puristautui enemmän yhteen, kohta olivat
ne hänen luonaan ja ympäröivät hänet. Mutta sivukaduilta tulvehti
ääretön ihmisjoukko esille. Hänen lanteisiinsa tartuttiin, hänet
nostettiin maasta ja vietiin vallin edestä pois paikalle, jossa muuri
oli korkea.

Matho huusi komennussanan; kaikki kilvet nousivat kypärien päälle;
hän hyppäsi niille takertuakseen johonkin ja palatakseen takaisin
Karthagoon; ja heiluttaen peloittavaa kirvestään hän juoksi kilpien
päällä kuten pronssilaineilla aivan kuin merenjumala, joka aalloilla
ravistaa kolmikärkeään.

Eräs valkopukuinen mies käveli muurin reunalla tyynenä ja
väliäpitämättä häntä ympäröivästä kuolemasta. Toisinaan hän nosti
oikean kätensä silmiensä suojaksi ikäänkuin etsien jotakuta. Matho
kulki hänen alipuolitseen. Äkkiä hänen silmänsä leimahtivat, hänen
kalpeat kasvonsa vääntyivät; ja kohottaen laihat kätensä ilmaan hän
huusi hänelle herjauksia.

Matho ei niitä kuullut; mutta hän tunsi sydämeensä osuvan niin julman
ja raivoisan katseen, että hän karjaisi. Hän heitti Shahabarimia
kohden pitkän kirveensä; joukko miehiä heittäytyi Shahabarimin eteen;
ja Matho, joka ei enää häntä nähnyt, kaatui uupuneena taapäin.

Kamala rätinä lähestyi liittyen tahdissa laulavien karkeiden äänten
sointuun.

Se oli suuri helepolis, joka sotilaslauman kuljettamana lähestyi.
Ne vetivät sitä läähättäen molemmin käsin köysistä ja lykkäsivät
olkapäillään,-- sillä vaikka tasangolta maavalliin kohoava rinne
olikin hyvin loiva, niin osottautui se epämukavaksi niin raskaille
sotakoneille. Sen alla oli kyllä kahdeksan raudoitettua pyörää,
ja aamusta alkaen se oli hitaasti siten kulkenut eteenpäin, kuten
vuori, joka vyöryy toisen vuoren päälle. Alimmasta kerroksesta
ulkoni suunnattoman suuri oinas; kolmella kaupungin puoleisella
sivulla olivat aukot avatut ja sisällä näkyi panssaripukuisia
sotilaita kuin rautapylväitä. Niitä näkyi nousevan ja laskeutuvan
kerroksia yhdistäviä portaita myöten. Muutamat olivat syöksyvalmiita
hyökätäkseen heti kun väkäkoukut koskettivat muureihin; ylimmän lavan
keskellä vääntyivät ballistojen köysikimput, ja katapultin suuri vipu
painui alas.

Hamilkar seisoi tällä hetkellä Melkarthin temppelin katolla. Hän
oli laskenut, että helepolis tulisi suoraan häntä kohden päin
muurin vahvinta osaa, jolla juuri sen vahvuuden vuoksi ei ollut
vartioitakaan. Jo kauvan olivat hänen orjansa kantaneet vesileilejä
vallikäytävälle, jonne he olivat savesta rakentaneet kaksi
poikkiseinää ja siten muodostaneet jonkunmoisen vesisäiliön. Vesi
valui vähitellen maavallille, ja ihmeellistä kyllä, Hamilkar ei
näkynyt välittävän siitä.

Mutta kun helepolis oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä käski
hän asettamaan lautoja katujen yli, talojen Välille, vesialtaista
muurille asti; ja rivissä seisovat miehet kuljettivat kädestä käteen
kypärejä ja ruukkuja, jotka tyhjennettiin yhtäpäätä. Karthagolaiset
suuttuivat tästä veden tuhlaamisesta. Sillä välin särki oinas muuria;
äkkiä puhkesi virta esiin irtautuneiden kivien välistä. Silloin tuo
korkea pronssilla verhottu yhdeksänkerroksinen rakenne, jossa oli
yli kolmetuhatta sotilasta, alkoi hiljaa heilahdella kuten laiva.
Maavallille syöksynyt vesi oli uurtanut tien sen edessä; pyörät
vaipuivat liejuun; ensi kerroksesta ilmestyi nahka-esirippujen
välistä Spendiuksen pää puhaltaen täysin voimin norsunluutorveen.
Vielä kerran liikahti suuri koneisto kuten suonenvedontapaisesti
noin kymmenen askelta eteenpäin; mutta maa pehmeni yhä enemmän,
pyörät vaipuivat akseliaan myöten liejuun ja helepolis pysähtyi,
kallistuen pelottavalla tavalla toiselle puolelle. Katapultti liukui
ylimmän lavan reunaan; ja raskaan vipunsa painosta putosi murskaten
allaan olevat kerrokset. Aukkojen luona seisovat sotilaat putosivat
syvyyteen tai pitelivät pitkien hirsien päistä kiinni ja lisäsivät
siten painollaan helepoliksen kallistumista joka paukkui kaikissa
liitteissään ja lopulta särkyi.

Toiset barbarit riensivät auttamaan. He tunkeutuivat yhteen suureen,
tiheään röykkiöön. Karthagolaiset laskeutuivat muurilta alas ja
iskien heihin takaapäin tappoivat heitä vastustusta tapaamatta. Mutta
barbarien viikatevaunut kiisivät paikalle. Ne ajoivat tämän kihermän
ulkoreunaa pitkin; ja joukko nousi jälleen muureille; yö saapui;
vähitellen barbarit vetäytyivät pois.

Tasangolla ei näkynyt enää muuta kuin jonkinmoinen musta kihermä,
sinertävästä golfista aina valkoiseen laguuniin asti; ja järvi, jonne
Verta oli virrannut, levisi kauempana ikäänkuin purppuralaimiska.

Maavalli oli nyt niin täynnä kuolleita, että olisi luullut sen
rakennetuksi ihmisruumiista. Sen keskellä oli pronssilevyillä
verhottu helepolis; ja tuon tuostakin irrottautui siitä suuria
kappaleita kuten kiviä särkyvästä pyramidista. Muurien sivuissa
näkyi pitkiä sulaneesta lyijystä syntyneitä juovia. Siellä täällä
paloi kaatunut puutorni; ja pimeään peittyvien talojen rajaviivat
muistuttivat raunioiksi sortuneen amphiteatterin astimia. Raskaita
savupilviä nousi kuljettaen mukanaan kipinöitä, jotka katosivat
mustalle taivaalle.

Sillä välin karthagolaiset, joita jano alkoi vaivata, olivat
rientäneet vesialtaiden luo. He särkivät portit. Altaiden pohjalla
näkyi liejuinen muta.

Miten heidän nyt käy? Barbarien lukumäärä oli loppumaton, ja kun
väsymys oli haihtunut, niin alkavat he varmasti uudelleen taistelun.

Kansa neuvotteli koko yön kaupunginosittani kadunkulmissa. Toiset
sanoivat, että naiset, sairaat ja vanhukset olivat lähetettävät
pois; toiset ehdoittivat hylkäämään kaupungin ja asettumaan asumaan
loitommalle johonkin siirtokaupunkiin. Mutta laivoja puuttui, ja
aurinko nousi, ennenkuin oli päästy mihinkään päätökseen.

Sinä päivänä ei laisinkaan taisteltu, kaikki olivat siksi uupuneita.
Nukkuvat miehet näyttivät kuolleilta.

Kun karthagolaiset pohtivat syytä onnettomuuteensa, niin he
muistivat, etteivät olleet laisinkaan lähettäneet vuotuista uhria
Phoinikiaan Tyrilaiselle Melkarthille; ja suunnaton pelko valtasi
kaikki. Epäilemättä jumalat olivat suuttuneet tasavaltaan ja aikoivat
jatkaa kostoaan.

Heitä pidettiin julmina valtiaina, joita lauhdutettiin rukouksilla
ja lahjottiin lahjoilla. Mutta kaikki olivat heikkoja Molok-tuhoojan
rinnalla. Ihmisten olemassa-olo, heidän lihansakin kuului hänelle; ja
sen vuoksi olikin karthagolaisilla tapana uhrata hänelle osa siitä
lauhduttaakseen hänen vihaansa. Lapsien otsaa tai niskaa poltettiin
palavalla villatukolla; ja kun tämä Baalin lepyttäminen tuotti
papeille paljon rahaa, niin nämät neuvoivat aina sitä helpoimpana ja
miellyttävimpänä uhrauskeinona.

Mutta tällä kertaa oli kysymys itse tasavallasta. Kun nyt jokainen
etu oli ostettava jonkin menettämisen kautta, ja jokainen sopimus
riippui heikomman tarpeesta ja vahvemman vaatimuksista, niin ei
löytynyt mitään tuskaa, joka olisi kyllin suuri tämän jumalan
edessä, joka iloitsi kaikkein kamalimmasta, ja jonka mielivallasta
he nyt olivat riippuvaisia. Hänet oli siis suostutettava kokonaan.
Esimerkit todistivat, että nämät keinot saivat vitsauksen poistumaan.
Sitäpaitsi he luulivat, että tuliuhri puhdistaisi Karthagon. Kansan
verenhimo oli jo herätetty edeltäpäin. Sitäpaitsi tuli valinnan osua
yksinomaan suuriin perheisiin.

Vanhimmat kokoontuivat. Istuntoa kesti kauvan. Hannokin oli
saapunut. Kun hän ei enää voinut istua, niin hän jäi oven luo
makaamaan puoliksi suuren verhon hetaleiden peittoon; ja kun Molokin
ylimmäinen pappi kysyi heiltä olivatko he suostuvaiset luovuttamaan
lapsensa, niin hänen äänensä kaikui äkkiä hämärässä kuin jonkun
pahan haltijan karjunta luolan pohjukasta. Hän sanoi surevansa
sitä, ettei hän voinut luovuttaa omaa vertansa olevaa olentoa: ja
hän katsoi Hamilkariin, joka istui salin toisessa päässä vastapäätä
häntä. Suffeetti joutui tästä katseesta niin hämilleen, että hän
loi katseensa maahan. Kaikki vuoron perään nyökkäsivät myöntävästi;
ja pyhien menojen mukaisesti hänen tuli vastata ylimmälle papille:
"Niin, se tapahtukoon." Silloin Vanhimmat päättivät uhrauksen
pantavaksi toimeen käyttäen tavanmukaista kuvakieltä, -- sillä
muutamista asioista on vaikeampi puhua kuin panna niitä täytäntöön.

Päätös tuli melkein heti tietyksi Karthagossa; kaupunki kaikui
valitushuudoista. Kaikkialla kuuli naisten huutoja; heidän puolisonsa
joko lohduttivat heitä tai herjasivat moittien heitä.

Mutta kolme tuntia sen jälkeen levisi vielä hämmästyttävämpi uutinen
kaupungissa; suffeeti oli löytänyt rantajyrkänteen juurelta lähteitä.
Kaikki juoksivat sinne. Hiekkaan kaivetuista kuopista näkyi vettä; ja
jo muutamat makasivat suullaan maassa ja joivat.

Ei Hamilkar itsekään tietänyt, oliko se jumalien antama neuvo vai
muistiko hän hämärästi isänsä ennen muinoin ilmaiseman salaisuuden;
mutta neuvottelusta lähtiessään hän oli mennyt meren rannalle ja
alkanut orjiensa kanssa kaivaa hietaa.

Hän jakoi vaatteita, jalkineita ja viiniä. Hän antoi kaiken jälellä
olevan viljan pois. Hän päästi kansan palatsiinsakin ja avasi kyökit,
varastot ja kaikki huoneet, -- Salammbon huonetta lukuunottamatta.
Hän ilmoitti, että kuusituhatta gallialaista palkkasoturia oli
tulossa, ja että Makedonian kuningas lähetti sotilaita.

Mutta jo toisena päivänä lähteet alkoivat kuivua; ja kolmantena
päivänä ne olivat jo aivan ehtyneet. Silloin Vanhimpien päätös
uudelleen kulki suusta suuhun, ja Molokin papit ryhtyivät toimeensa.

Mustapukuisia miehiä ilmestyi taloihin. Monet poistuivat sitä ennen
muka jonkin kauppa-asian tai jonkun ostettavan herkun tähden; Molokin
palvelijat saapuivat aivan odottamatta ja ottivat lapset. Toiset
luovuttivat ne tylsämielisinä vapaaehtoisesti. Sitten vietiin ne
Tanitin temppeliin, jossa papittaret saivat huvittaa ja ruokkia niitä
juhlapäivään asti.

He saapuivat äkkiä Hamilkarin luo ja tapasivat hänet puutarhassaan:

-- "Barkas! me tulemme asioissa, jotka kyllä tiedät... noutamaan
poikaasi!" He lisäsivät, että ihmiset olivat tavanneet hänet
edellisessä kuussa eräänä iltana keskellä Mappalioita erään vanhuksen
taluttamana.

Ensiksi suffeetti tunsi aivan kuin tukehtuvansa. Mutta pian hän
huomasi, että kaikki kieltäminen oli hyödytöntä, Hamilkar nyökkäsi;
ja hän vei heidät kauppataloon. Hänen viittauksestaan riensi muutamia
orjia vartioimaan sen ympäristöä.

Hän tuli Salammbon huoneesen aivan mielettömänä. Hän tarttui
toisella kädellään Hannibaliin, kiskaisi toisella kädellään lähellä
olevan vaatteen reunanauhan, sitoi hänen kätensä ja jalkansa
ja pisti nauhanpään tukoksi hänen suuhunsa ja piiloitti hänet
häränvuotavuoteen alle, vetäen aivan maahan asti leveän peitteen.

Sitten hän käveli edes takaisin huoneessa; hän nosti kätensä
ilmaan, pyöri paikallaan ympäri, puri huuliaan. Sitten hän pysähtyi
tuijottaen eteensä ja läähättäen kuin kuolemaisillaan.

Mutta hän löi kolme kertaa käsiään yhteen. Giddenem riensi sisään.

--"Kuule!" sanoi hän, "mene ottamaan orjieni joukosta kahdeksan- tai
yhdeksänvuotias poikalapsi, jolla on musta tukka ja kupera otsa! Tuo
poika tänne! riennä!"

Kohta Giddenem palasi tuoden pojan mukanaan.

Se oli heikon näköinen lapsi, samalla laiha ja pöhöttynyt. Hänen
ihonsa näytti harmaalta kuten se ilettävä riepu, joka riippui
hänen lanteellaan; hän veti päänsä olkapäittensä väliin ja käden
selkäpuolella hieroi silmiään, jotka olivat täynnä kärpäsiä.

Mitenkä koskaan voisi luulla häntä Hannibaliksi! eikä aikaa ollut
valita toista! Hamilkar katsoi Giddenemiin; hänen mielensä teki
kuristaa tämä kuoliaaksi.

-- "Mene!" huusi hän; orjapäällikkö pakeni.

Siis onnettomuus, jota jo kauvan oli pelännyt, oli tullut, ja hän
ponnisti ajatuksiaan löytääkseen jonkun keinon päästäksensä siitä.

Äkkiä Abdalonim puhui oven takaa. Suffeettia kysyttiin. Molokin
palvelijat kävivät kärsimättömiksi.

Hamilkar pidätti huudahduksen kuten kuuma rauta olisi häntä
polttanut; ja hän alkoi uudelleen kulkea pitkin huonetta kuten
mielipuoli. Sitten hän vaipui kaidepuun viereen, kyynärpäät polvia
vastaan ja pää nyrkkien välissä.

Porfyyriammeessa oli vielä hiukan kirkasta vettä Salammbon pyhiä
pesuja varten. Taistellen inhoaan ja ylpeyttään vastaan suffeetti
pisti lapsen sinne ja kuten orjakauppias hän alkoi lasta pestä ja
hieroa harjoilla ja punamullalla. Sitten hän otti seinillä olevista
laatikoista kaksi purppurakaistaa, pani toisen pojalle eteen, toisen
taakse ja yhdisti ne olkapäillä kahdella timanttisoljella. Hän kaatoi
hajuvettä hänen päähänsä; hän pani pojan kaulaan elektronkäädyt ja
sitoi jalkaan sandaalit, joiden korot olivat helmillä koristetut,
-- hänen tyttärensä omat sandaalit! Sitä tehdessään hän polki maata
häpeästä ja vimmasta; Salammbo, joka oli rientänyt häntä auttamaan,
oli yhtä kalpea kuin hänkin. Poika hymyili, sillä tämä loisto
häikäisi häntä, ja kun hän tuli rohkeammaksi, niin alkoi hän taputtaa
käsiään ja hypellä Hamilkarin taluttaessa häntä pois.

Hän piti lujasti pojan kädestä kiinni ikäänkuin peläten hänet
kadottavansa; ja lapsi, jonka käteen se koski hiukan, itki
juostessaan hänen rinnallaan.

Erään palmupuun alta orjavankilan läheltä kuului valittava ja
rukoileva ääni. Se valitti: "Valtias! oi! Valtias!"

Hamilkar kääntyi ja näki vieressään inhottavan näköisen miehen, yhden
noista onnettomista, jotka sattumalta elivät hänen talossaan.

-- "Mitä sinä tahdot?" kysyi suffeetti.

Orja, joka vapisi kamalasti, änkytti:

-- "Minä olen hänen isänsä!"

Hamilkar astui yhä eteenpäin; toinen seurasi häntä selkä köyryssä,
polvet koukussa ja pää ojolla. Sanomaton tuska kuvastui hänen
vääntyneissä kasvoissaan, ja hän oli tukehtua pidätettyyn itkuun,
niin kovasti teki hänen mielensä kysellä ja huutaa: "Armoa!"

Lopulta hän uskalsi koskettaa Hamilkaria arasti kyynärpäähän.

-- "Aijotko hänet...?" Hänellä ei ollut voimia jatkaa, ja Hamilkar
pysähtyi aivan hämmästyen tätä surua.

Hän ei koskaan ollut ajatellut, -- niin suuri oli heitä erottava
juopa, -- että heidän kahden välillä voisi löytyä jotain
yhteistä. Jopa se tuntui loukkaukseltakin, sekaantumiselta hänen
etuoikeuksiinsa. Hän vastasi katseella, joka oli kylmempi ja
raskaampi kuin pyövelin kirves; orja vaipui pyörtyneenä tomuun hänen
jalkoihinsa. Hamilkar harppasi hänen ylitseen.

Nuo kolme mustapukuista miestä odottivat suuressa salissa seisoen
kivilaattaa vastaan. Siellä Hamilkar repi vaatteensa ja heittäytyi
katkerasti huutaen permantoliuskoille:

-- "Oi! pikku Hannibal parka! oi! minun poikani! minun lohdutukseni!
minun toivoni! minun elämäni! Surmatkaa minutkin! Ottakaa minutkin!
Voi onnettomuutta! onnettomuutta!" Hän raastoi kynsillään kasvojaan,
repi hiuksiaan ja parkui kuten itkijänaiset hautajaisissa. "Viekää
hänet siis pois! minä kärsin liian paljon! lähtekää! tappakaa
minutkin kuten hänet." Molokin palvelijat ihmettelivät, että suurella
Hamilkarilla oli niin heikko sydän. He melkein heltyivät.

Kuului avojalkojen lätinää ja lyhyttä läähätystä, kuten juoksevan
villipedon hengitystä; ja kolmannen; käytävän kynnykselle
norsunluupihtipielien väliin ilmestyi mies, kalmankalpea, pelottavana
ojentaen kätensä; hän huusi:

-- "Minun lapseni!"

Yhdellä hyppäyksellä oli Hamilkar syöksynyt orjan kimppuun; ja
tukkien kädellään hänen suunsa, hän huusi vieläkin kovempaa:

-- "Tämä vanhus on hänet kasvattanut! hän kutsuu poikaa lapsekseen!
hän tulee surusta hulluksi! jo riittää! jo riittää!" ja lykäten
hartioista pappia ja heidän uhriaan hän poistui heidän kanssaan ja
jalallaan polkaisi oven takanaan kiinni'.

Hamilkar kuunteli muutaman hetken, peläten näkevänsä heidän palaavan.
Sitten ajatteli hän ensin vapautua orjasta ollakseen aivan varma
hänen vaitiolostaan; mutta vaara ei vielä ollut aivan ohitse, ja tämä
kuolema, jos jumalat siitä suuttuivat, saattoi olla hänen pojalleen
turmioksi. Sitten muutti hän mielipidettään ja lähetti Taanakin
tuomaan orjalle kyökkinsä parhaita herkkuja: neljänneksen vuohta,
papuja ja granaattiomenasäilykkeitä. Orja, joka ei ollut syönyt
pitkään aikaan, ahmi ruokaa, ja hänen kyyneleensä valuivat vateihin.

Hamilkar palasi sitten Salammbon luo ja avasi Hannibalin siteet.
Kiukustunut poika puri häntä käteen niin että veri valui. Hamilkar
lykkäsi hänet hellällä liikkeellä syrjään.

Saadakseen hänet pysymään alallaan aikoi Salammbo pelottaa häntä
Lamialla, Kyrenaikan ihmisiä syövällä kummituksella.

-- "Missä hän on!" kysyi poika.

Kerrottiin sitten hänelle, että rosvot tulevat pistämään hänet
vankeuteen. Hannibal huudahti: -- "Tulkoot vaan, niin minä tapan
heidät!"

Hamilkar silloin kertoi hänelle koko kamalan totuuden. Mutta Hannibal
suuttui isälleen, joka hänen väitteensä mukaan kyllä voisi tuhota
koko kansan, sillä olihan hän Karthagon valtias.

Vihdoin hän ponnistuksista ja vihasta uupuneena vaipui levottomaan
uneen. Hän puheli unissaan maaten selällään kirkkaanpunaisella
tyynyllä; hänen päänsä painui hiukan taapäin, ja hänen pieni kätensä,
joka oli hiukan ojentunut ulospäin, jäi aivan suoraksi, käskevään
asentoon.

Kun pimeä yö oli saapunut, niin Hamilkar nosti hänet hellästi
syliinsä ja astui ilman soihtua galeeriportaita alas. Kauppahuoneesta
hän otti korillisen rypäleitä ja maljan kirkasta vettä; lapsi heräsi
Aleteen kuvapatsaan edessä, jalokivikammiossa; ja hän hymyili --
samoinkuin orjankin lapsi -- isänsä sylissä nähdessään ympärillään
olevan loiston.

Hamilkar oli siitä varma, ettei häneltä voitaisi riistää hänen
poikaansa. Tämä paikka oli löytämätön, oli yhteydessä rannan kanssa
erään maanalaisen käytävän kautta, jonka hän yksinään tunsi, ja
katsoessaan ympärilleen hän hengitti syvään. Sitten hän laski pojan
penkille kultakilpien viereen.

Ei kukaan, nähnyt häntä nyt; hänen ei enää tarvinnut hillitä
itseään ja hän saattoi keventää sydäntään. Kuten äiti, joka löytää
kadonneen esikoisensa, hän heittäytyi poikansa puoleen; hän painoi
lapsen rintaansa vasten, nauroi ja itki vuorottain, mainitsi häntä
hellimmillä nimillä ja peitti hänen kasvonsa suudelmillaan; pikku
Hannibal pelästyi tätä intohimoista hellyyttä ja oli nyt vaiti.

Hamilkar palasi hiipien, hapuillen kädellään seiniä; ja hän saapui,
suureen saliin, jonne kuu pilkisti kuvussa olevasta aukosta; keskellä
makasi kyllikseen syönyt orja pitkinpituuttaan marmorilattialla.
Hamilkar katseli häntä ja tunsi jotain sääliä häntä kohtaan.
Kothurninsa kärjellä hän siirsi maton hänen päänsä alle. Sitten
kohotti hän silmänsä ylös ja katseli Tanitia, jonka kasvava sirppi
loisti taivaalla ja hän tunsi olevansa kaikkia Baaleja voimakkaampi
ja halveksi heitä.

Uhrivalmistukset olivat jo alkaneet.

Molokin temppelin seinästä revittiin osa alas, jotta pronssinen
jumalankuva saataisiin ulos koskematta alttarin tuhkaan. Heti
auringon noustua lykkäsivät temppelin palvelijat sen Khamonin toria
kohden.

Kuva liikkui takaperin alla olevilla keloilla; sen olkapäät
ulottuivat muurien yli; nähtyään sen etäältä pakenivat karthagolaiset
sukkelaan, sillä Baalia ei saanut katsella rankaisematta muuta kuin
silloin, kun hän tyydytti vihaansa.

Suitsutusten haju leyhähti kaduille. Kaikki temppelit avasivat
ovensa; ja niistä tuli pyhiä tabernaakkeleja joko vaunujen päällä tai
pappien kantamilla paareilla. Suuret sulkatöyhdöt heiluivat niiden
kulmissa, ja katosten kärjissä olevat kristalli-, kulta-, hopea- ja
kuparipallot säihkyivät.

Ne olivat Kananealaiset Balimit, ylimmän Baalin monistukset, jotka
nyt palasivat alkulähteensä luo nöyrtyäkseen sen voiman edessä ja
kadotakseen sen majesteettiuden edessä.

Melkarthin katoksessa, joka oli hienoimmasta purppurakankaasta
tehty, paloi vuoriöljylamppu; Khamonin katoksessa, joka oli punervan
sininen, oli jalokivirenkaalla koristettu norsunluinen phallus;
keskellä Eshmunin verhoja, jotka olivat siniset kuin taivas, makasi
nukkuva käärme kehässä; ja Pataikit, joita papit kantoivat sylissään,
näyttivät suurilta kapalolapsilta, joiden jalat hipaisivat maata.

Sitten tuli kaikenlaisia alempia jumaluusmuotoja: Baal-Salim, taivaan
avaruuksien jumala; Baal-Peor, pyhien vuorien jumala; Baal-Zebub,
turmeluksen jumala, sekä naapurimaiden ja sukulaisheimoisten kansojen
jumalat: Libyan Iarbal, Kaldealaisten Adrammelek Syrialaisten Kijun;
Derketo, neitsytkasvoineen ryömi uimaräpylöillään, ja Tammusin
ruumis kannettiin paarilla soihtujen ja uhrattujen hiusten välissä.
Saadakseen taivaanlaen kuninkaat palvelemaan aurinkoa ja estääkseen
heidän erikoista vaikutustaan häiritsemästä auringon voimaa,
heilutettiin pitkien sauvojen päässä olevia eri värisiä me talli
tähtiä; kaikki olivat edustettuina, sekä musta Nebo, Merkuriuksen
haltija, että kamala Rahab, joka kuvasi krokodiilin tähtiryhmää.
Abaddirit, kuusta pudonneet kivet, heiluivat hopealankaisissa
lingoissa; Cereksen papit kantoivat pieniä naisen kohdun muotoisia
leipiä koreissa; toiset toivat letiskejään ja amulettejaan;
unohtuneet epäjumalan kuvat tulivat näkyviin; laivoistakin oli
irroitettu niiden uskonnolliset symboolit ikäänkuin Karthago olisi
tahtonut koota kaikki voimansa kuoleman ja hävityksen ajatukseen.

Jokaisen tabernaakkelin edessä kulki mies kantaen päänsä päällä
suurta ruukkua, josta pyhäinsavu hulmusi. Suitsutuspilvet liitivät
siellä täällä ja keskeltä tätä höyryä näkyi pyhien katosten verhot,
helyt ja ompelukset. Ne etenivät hitaasti suunnattoman raskautensa
tähden. Toisinaan vaunujen akseli tarttui seinään; silloin uskovaiset
käyttivät tilaisuutta hyväkseen koskettaakseen Balimeja vaatteillaan,
joita he sitten säilyttivät pyhinä esineinä.

Pronssipatsas jatkoi kulkuaan Khamonin toria kohden. Rikkaat kantaen
kädessään smaragdipäisiä sauvoja lähtivät Megaran perältä; Vanhimmat
otsanauhat päässään, olivat kokoontuneet Kinisdoon, ja raha-asiain
päälliköt, maakuntien hoitajat, kauppiaat, sotilaat, merimiehet ja
lukuisa hautajaisissa käytetty joukko, -- kaikki arvonmerkkeineen
tai ammattiinsa kuuluvine aseineen kulkivat katoksia kohden, jotka
laskeutuivat Akropoliilta pappikuntien ympäröiminä.

Kunnioittaakseen Molokia olivat papit koristautuneet loistavimmilla
koruillaan. Timantit välkkyivät mustilla puvuilla; mutta liian
raskaat sormukset putoilivat laihtuneista sormista; -- ei mikään
näyttänyt sen kammottavammalta kuin tuo vaitelias joukko, jonka
korvarenkaat löivät kalpeita poskia vastaan ja kultatiarat ympäröivät
kamalan epätoivon uurtamia otsia.

Vihdoin Baal saapui aivan keskelle toriani Hänen pappinsa muodostivat
metalliristikoista kehän sen ympärille pitääkseen kansanjoukon
loitolla, ja jäivät itse sen ympäri kuvan jalkojen juureen.

Khamonin papit kellertävissä villapuvuissaan seisoivat rivissä
temppelinsä edessä pylväistön alla; Eshmunin papit liinaisissa
viitoissaan, terävine päähineineen ja kaulaketjuineen, joista
riippui kukuphan päitä, astuivat Akropolin portaille; Melkarthin
papit sinipunervissa tunikoissa asettuivat läntiselle puolelle;
Abaddirien papit frygialaisiin silkkisiteisiin kiedottuina
järjestyivät itäiselle puolelle, ja etelän puolelle asetettiin
tatueerauksilla kokonaan peitetyt vainajain manaajat, paikattuihin
viittoihin verhotut ulvojat, pataikien palvelijat ja yidonimit,
jotka ennustaakseen tulevaisuutta ottivat kuolleen luun suuhunsa.
Cereksen sinipukuiset papit olivat viisaasti kyllä pysähtyneet
Satheb-kadulle ja veisasivat matalalla äänellä megaralaisella
murteella thesmophorionia.

Aika ajoin saapui aivan alastomia miehiä rivissä kädet levällään
ja pidellen toisiaan hartioista kiinni. He vetivät syvältä
rinnastaan käheän ja onton huudon; tomupilven läpi näki heidän
kiiluvien silmiensä tuijottavan kuvapatsaaseen, ja he huojuttivat
säännöllisesti yhtaikaa ruumistaan aivan kuin sama liike
olisi heitä järkyttänyt. He olivat sellaisessa raivossa, että
temppelinpalvelijoiden täytyi palauttaaksen järjestyksen kepeillä
lyöden pakoittaa heidät suulleen maahan kasvot pronssiaitaukseen päin.

Tällä hetkellä lähestyi torin perältä valkopukuinen mies. Hitaasti
hän kulki joukon halki, joka hänet tunsi Tanitin papiksi -- hän oli
ylimmäinen pappi Shahabarim. Äänekäs pilkkahuuto kajahti, sillä
tänä päivänä valtasi miehinen tyrannia kaikkien tietoisuuden, ja
jumalatar oli niin unohtunut, että ei kukaan ollut huomannut hänen
pappiensa olevan poissa. Mutta hämmästys kasvoi, kun nähtiin hänen
avaavan yhden niistä ristikkoaitaisista porteista, jotka olivat
määrätyt yksinomaan uhraajia varten. Molokin papit luulivat, että
hän aikoi häväistä heidän jumalaansa; kiivain liikkein he koettivat
häntä pidättää. Nämät polttouhrien lihalla ravitut, kuninkaan tavoin
purppuraan puetut miehet, joilla oli päässään kolmikerroksiset
kruunut, sylkivät kalpeaa, lihankidutuksesta nääntynyttä eunukkia
vasten kasvoja, ja vihan vimmainen nauru tärisytti heidän auringon
muotoon rinnalle levitettyä partaansa.

Vastaamatta mitään jatkoi Shahabarim kulkuaan; ja kuljettuaan askel
askeleelta aituuksen halki hän saapui kuvan jalkojen juureen ja
kosketti häntä ojennetuin käsin molemmilta puolin; se oli jumalan
kunnioittamisen juhlallinen muoto. Rabbet kidutti häntä jo liian
kauvan; ja epätoivoissaan, ja ehkä siksi, ettei hän löytänyt
täydellisesti hänen ajatuksiaan tyydyttävää jumalaa, hän lopulta
päätti antautua tämän turviin.

Kauhistuen tätä luopumista hänen entisestä jumalattarestaan, kansa
puhkesi pitkälliseen mutinaan. Viimeinenkin side, joka liitti sielut
lempeään jumaluus voimaan, tuntui nyt katkeavan.

Mutta ruumiillisen puutteellisuutensa vuoksi ei Shahabarim voinut
ottaa osaa Baalin palvelukseen. Punapukuiset miehet lykkäsivät hänet
aitaukselta pois; tultuaan ulkopuolelle hän kiersi vuoron perään
kutakin pappiskuntaa, ja vastaiseksi jumalaa vaille jäänyt pappi
katosi kansan joukkoon. Se väistyi tieltä hänen lähestyessään.

Sillä välin oli sytytetty aloe-, seeteri- ja laakeripuinen rovio
kuvan jalkojen väliin. Kuvan pitkät siivet koskettivat kärjillään
liekkejä: ja rasva, jolla se oli voideltu, valui kuin hiki sen
pronssisia jäseniä pitkin. Sen pyöreän levyn ympärillä, jolla kuva
jaloillaan seisoi, muodostivat lapset mustiin huntuihin verhottuina
liikkumattoman kehän; ja kuvan luonnottoman pitkät käsivarret
ojensivat kämmenensä niihin asti ikäänkuin tarttuakseen tähän
seppeleesen ja nostaakseen sen taivaasen.

Rikkaat, Vanhimmat, naiset, koko kansanjoukko tungeksi pappien taakse
ja talojen katoille. Suuret maalatut tähdet eivät enää pyörineet;
tabernaakkelit olivat lasketut maahan; ja suitsutusmaljojen sauhu
nousi pystysuoraan ilmaan kuten jättiläispuut, jotka levittelivät
sinertäviä oksiaan taivaan kuulakkaasen ilmaan.

Useat pyörtyivät; toiset seisoivat pyhässä innossaan jäykkinä ja
herpaantuneina. Ääretön ahdistus täytti kaikki rinnat. Viimeisetkin
huudot vaikenivat vähitellen, -- ja Karthagon kansa läähätti kauhunsa
himon huumaamana.

Vihdoin Molokin ylimmäinen pappi pisti vasemman kätensä lasten
huntujen alle, repäisi niiden otsalta tukon hiuksia ja heitti tuleen.
Silloin punapukuiset miehet alkoivat laulaa pyhää ylistyslaulua:

-- "Kunnia sinulle, Aurinko! molempien taivaan äärien kuningas,
itsestään sikiävä, luoja, Isä ja Äiti, Isä ja Poika, jumala ja
jumalatar, jumalatar ja jumala!" Ja heidän äänensä hukkuivat
soittokoneiden pauhinaan, jotka yht'aikaa alkoivat rämistä
peittääkseen uhrien huudot. Kahdeksankieliset sheminithit,
kymmenenkieliset kinnorit, ja kaksitoistakieliset nebalit helskyivät,
vinkuivat, jyrisivät. Suunnattoman suuret mahkasäkit, joissa oli
tiheässä torvia, saivat aikaan kimeän räminän, kaikin voimin lyödyt
tamburiinit kaikuivat kumeasti ja nopeasti; ja torvien pauhinasta
huolimatta rätisivät salsalimit kuten heinäsirkan siivet.

Pitkällä koukulla avasivat temppelinpalvelijat Baalin ruumiissa
olevat seitsemän kemeroa. Ylimpään pantiin jauhoja; toiseen kaksi
kyyhkystä; kolmanteen apina; neljänteen oinas; viidenteen uuhi; ja
kun ei löytynyt härkää kuudetta varten, heitettiin sinne pyhätöstä
otettu parkittu nahka. Seitsemäs aukko jäi auki.

Ennenkuin ryhdyttiin mihinkään, oli hyvä koetella jumalan käsivarsia.
Hienot ketjut kulkivat kuvan sormista sen olkapäiden ylitse ja
laskeutuivat selän taakse; vetäen niistä miehet saivat kädet
nousemaan kyynärpäiden kohdalle asti, nuo molemmat avoimet kädet,
jotka yhtyessään osuivat jumalan vatsaan; käsivarret liikkuivat
useaan kertaan perätysten lyhyin, katkonaisin nykäyksin. Sitten
soittokoneet vaikenivat. Tuli räiskyi.

Molokin papit kävelivät suurella kivilevyllä tarkastaen kansan
joukkoa.

Tarvittiin nimittäin aivan yksilöllinen, vapaaehtoinen uhraus,
jonka arveltiin riistävän toiset mukaansa. Mutta vielä ei ketään
ilmestynyt, ja ne seitsemän käytävää, jotka aitauksesta johtivat
kuvapatsaan luo, olivat aivan tyhjät. Silloin rohkaistakseen kansaa
vetivät papit vyöstään pistimiä ja raatelivat niillä kasvojaan.
Sitten sallittiin aitauksen takana maassa makaavien jumalalle
vihkiytyneiden astua aitauksen sisäpuolelle. Heille heitettiin kimppu
kauhistuttavia rautoja ja kukin heistä valitsi oman kidutusaseensa.
He painoivat vartaita rintaansa; puhkaisivat poskensa; painoivat
orjantappuraseppeleitä päähänsä; sitten he tarttuivat toistensa
käsiin kiinni ja muodostivat lasten ympärille toisen suuren kehän,
joka vuoroin laajeni ja supistui. He saapuivat aitausta vastaan,
syöksyivät jälleen taapäin houkutellen huimaavan liikkeen, veren ja
huutojen kautta kansaa yhä lähemmäksi.

Vähitellen astui ihmisiä aivan käytävien päähän; he heittivät
liekkeihin helmiä, kultavaaseja, maljoja, soihtuja, koko rikkautensa;
uhrit tulivat yhä loistavammiksi ja moninaisemmiksi. Ja vihdoin
eräs mies, jonka kauhu teki kalpeaksi ja hirvittäväksi, lykkäsi
horjuen lasta edellään; sitten näkyi kuvan käsien välissä pieni musta
pilkku; se putosi höyryävään aukkoon. Papit kumartuivat suuren laatan
reunaan, -- ja uusi laulu kajahti ylistäen kuoleman iloa ja uudesta
syntymistä ikuisuudessa.

Hitaasti nousivat uhrit nyt ylös ja kun kiirivä sauhu muodosti
korkeita pyörretupruja, näyttivät ne etäältä katsottuina katoavan
pilveen. Ei ainoakaan liikahtanut. Niiden kädet ja nilkat olivat
sidotut ja musta verho esti heitä mitään näkemästä ja teki heidät
tuntemattomiksi.

Hamilkar seisoi, punaiseen viittaan verhottuna kuten Molokin papit,
Baalin vieressä kuvan oikean jalan ison varpaan vieressä. Kun
neljästoista lapsi tuotiin, niin voivat kaikki huomata, miten hän
teki kauhua osoittavan liikkeen. Mutta pian hän palasi entiseen
asentoonsa, pani käsivarret ristiin ja katsoi maahan. Kuvan toisella
puolella seisoi Ylimmäinen Pappi yhtä liikkumattomana kuin hänkin.
Hänen assyrialaisella mitralla verhottu päänsä oli kumarassa, ja
hän tarkasteli povellaan olevaa ennustavilla kivillä koristettua
kultalevyä, johon tulen liekit kuvastuivat sateenkaaren väreissä. Hän
kalpeni hämmästyksestä. Hamilkar painoi päänsä alas; ja he olivat
molemmat niin lähellä roviot, että heidän viittansa lieve tuon
tuostakin hipaisi sitä.

Pronssikäsivarret liikkuivat nopeammin. Ne eivät enää tauonneet
hetkeksikään. Joka kerta, kun uusi uhri laskettiin niille, niin
Molokin papit ojensivat kätensä lapsen yli laskeakseen hänen päälleen
kaikki kansan rikokset huutaen: "Ne eivät ole ihmisiä, vaan härkiä!"
ja ympärillä oleva joukko kertasi: "Härkiä! härkiä!" Hurskaat
huusivat: "Herra, syö!" ja Proserpinan papit mukautuivat kauhuissaan
Karthagon tarpeen mukaan ja mutisivat tuota eleusilaista lausetta:
"Anna sataa! synnytä!"

Tuskin olivat uhrit tulleet aukon suulle, kun ne katosivat kuten
vesipisara kuumalle raudalle, ja valkoinen höyry nousi räikeän
punaisien liekkien keskeltä.

Mutta jumalan nälkä ei tyyntynyt. Hän tahtoi yhä uutta ja uutta.
Tyydyttääkseen häntä ladottiin lapset hänen käsilleen ja sidottiin
raskaalla kahleella yhteen. Hurskaat ihmiset olivat alussa tahtoneet
laskea vastasiko niiden lukumäärä aurinkovuoden päiviä; mutta yhä
uusia ladottiin jumalan käsiin ja hirmuisten käsien huimaavassa
liikkeessä oli mahdotonta niitä erottaa. Tätä jatkui kauvan,
taukoamatta, iltaan asti. Silloin kuvan sisäseinät muuttuivat
tummemmiksi. Erotti palavaa lihaa. Muutamat olivat näkevinään
hiuksia, jäseniä, kokonaisia ruumiita.

Päivä laski; pilvet kerääntyivät Baalin yläpuolelle. Rovio, josta
liekit olivat loppuneet, muodosti nyt hiilipyramiidin, joka ulottui
kuvan polviin asti; hehkuvan punaisena kuin kokonaan verellä peitetty
jättiläinen hän näytti pää taapäin painuneena horjuvan juopumuksensa
painosta.

Jota enemmän papit kiirehtivät, sitä suuremmaksi kasvoi kansan pyhä
vimma; uhrien lukumäärä väheni, toiset huusivat säästämään niitä,
toiset vaativat lisää. Olisi luullut kansaa tulvillaan olevien
muurien luhistuvan kauhun ja mystillisen hekuman ulvonnasta. Sitten
harrasuskoiset tulivat käytäviä myöten laahaten lapsiaan, jotka
tarrautuivat heihin, ja he löivät niitä saadakseen ne hellittämään
kätensä ja antaakseen ne punapukuisten miesten käsiin. Soittokoneiden
soittajat taukosivat toisinaan uupumuksesta; silloin kuuli äitien
kirkunaa ja rasvan käristymistä kun se tippui tulisille hiilille.
Villikaalijuoman juojat kulkivat nelinkontin patsaan ympäri karjuen
tiikerien tavoin; Yidonimit ennustivat, jumalalle vihkiytyneet
lauloivat halaistuilla huulillaan, aitaus oli särjetty, kaikki
tahtoivat saada osan uhrauksesta; -- ja isät, joiden lapset olivat
aikaisemmin kuolleet, heittivät tuleen niiden kuvia, leikkikaluja,
säilytettyjä luita. Muutamat, joilla oli puukkoja mukanaan,
syöksyivät toisten kimppuun. He surmasivat toinen toisensa.
Pronssiseuloilla temppelinpalvelijat kokosivat kivilaatalle
pudonnutta tuhkaa; ja he heittivät sitä ilmaan, jotta uhri sirottuisi
kaupungin yli ja nousisi tähtimaailmaan asti.

Tämä kova melu ja suuret liekit olivat houkutelleet barbareja muurien
luo; nähdäkseen paremmin he kiipesivät helepoliksen raunioille ja
katselivat kauhusta jähmettyen tätä näkyä.



XIV.

PIILU-SOLA.


Karthagolaiset eivät vielä olleet ennättäneet palata kotiaan, kun
pilvet alkoivat kerääntyä yhä tiheämpään taivaalle; ne, jotka
nostivat päänsä suuren jumalankuvan puoleen, tunsivat raskaiden
vesipisaroiden putoavan otsalleen, ja sade alkoi.

Sitä jatkui koko yön runsaasti, virtana; ukkonen jyrisi, se oli
Molokin ääni; hän oli voittanut Tanitin; -- nyt jumalatar oli tehty
hedelmälliseksi ja avasi taivaan laelta jättiläisrintansa. Toisinaan
näki salaman kirkkaassa valossa hänen makaavan pilvivuoteellaan;
mutta sitten synkät pilvet jälleen sulkeutuivat ikäänkuin hän
vielä olisi ollut liian uupunut ja haluaisi nukkua uudelleen;
karthagolaiset, -- joiden mielestä kuu synnytti veden, -- huusivat
helpoittaakseen hänen synnytystuskaansa.

Sade virtasi penkereille ja valui niiltä joka taholle alas, muodosti
pihoille järviä, portaille putouksia ja katujen kulmiin pyörteitä.
Se valui raskaina lämpöisinä ryöppyinä tai tiheinä juovina; jokaisen
rakennuksen kulmauksesta syöksyi suuria kuohua via virtoja alas;
ja pitkin seiniä näkyi kuten hiljaa heiluvia valkoisia liinoja,
ja huuhdotut temppelinkatot välkkyivät mustina salamien valossa.
Vesi virtasi tuhansina puroina alas Akropoliilta; taloja luhistui
aivan odottamatta; ja palkkeja, rappauksen paloja, huonekaluja ui
virroissa, jotka syöksyivät pauhaten yli katukivien.

Ulkosalle pantiin ruukkuja, kannuja, kankaita; mutta soihdut
sammuivat; otettiin kekäleitä Baalin roviosta, ja saadakseen
juoda seisoivat karthagolaiset pää taaksepäin ojossa ja suu auki.
Toiset makasivat mutaisten lammikoiden äärellä, upottivat niihin
käsivartensa olkapäitä myöten ja ahmivat niin runsaasti vettä, että
puhvelihärkien tavoin antoivat sen ylen. Vähitellen täytti viileys
ilman; he hengittivät syvään raitista ilmaa oikoen jäseniään ja tämän
hurmauksen vaikutuksesta heräsi heissä piankin suunnaton toivo.
Kaikki kurjuus oli unohtunut. Isänmaa syntyi uudelleen vielä kerran.

He tunsivat ikäänkuin tarpeen saada purkaa muihin suunnatonta
raivoaan, jota he eivät olleet voineet käyttää itseään vastaan.
Sellainen uhraus ei saanut jäädä hyödyttömäksi; -- vaikka he eivät
tunteneet omantunnonvaivoja, niin valtasi heidät se vimma, joka herää
osanotosta sovittamattomiin rikoksiin.

Sade oli yllättänyt barbaarit heidän huonosti suljetuissa
teltoissaan; ja seuraavana päivänä he vielä aivan märkinä kahlasivat
kurassa etsien pilaantuneita ruokavarojaan sekä turmeltuneita ja
hukkuneita aseitaan.

Hamilkar meni omasta alotteestaan tapaamaan Hannoa; ja kun hänellä
oli täysi määräämisvalta, uskoi hän kaupungin ylijohdon hänelle.
Vanha suffeetti epäröi hetkisen suuttumuksensa ja vallanhimonsa
välillä. Hän suostui lopulta.

Sitten käski Hamilkar lykätä vesille galeerin, jonka kummassakin
päässä oli katapultti, ja soudatti sen golfiin vastapäätä lauttaa;
sitten hän vei paraimmat joukot käytettävissä oleviin laivoihin. Hän
siis pakeni; hän suuntasi matkan pohjoiseen päin ja katosi meren
usvaan.

Mutta kolme päivää myöhemmin (juuri kun aijottiin hyökätä uudelleen
kaupunkia vastaan) saapui Libyanpuoleisia miehiä meluten leiriin.
Barkas oli laskenut heidän rannoilleen. Hän oli kaikkialta koonnut
ruokavaroja ja kulki yhä sisemmälle maahan.

Silloin barbarit vimmastuivat aivan kuin heitä olisi petetty. Ne,
joita piiritys eniten ikävystytti, varsinkin gallialaiset, lähtivät
muurien luota ja riensivät hänen jälestään. Spendius aikoi panna
helepoliksen uudelleen kuntoon; Matho oli ajatuksissaan vetänyt
teltastaan Megaraan asti viivan ja vannonut, kulkevansa sitä myöten;
eikä ainoakaan heidän miehistään liikahtanut paikoiltaan. Mutta
toiset, joita Autharitos johti, lähtivät pois jättäen muurin läntisen
osan vapaaksi. Huolettomuus oli niin suuri, ettei edes ajateltukaan
panna toisia heidän sijaansa.

Narr' Havas piti heitä etäältä vuoristosta silmällä. Hän vei yön
aikaan väkensä laguunin ulommalle reunalle, meren rantaa myöten, ja
tuli Karthagoon.

Hän ilmestyi sinne kuten pelastajana, tuoden mukanaan kuusituhatta
miestä, joilla kaikilla oli jauhoja viittansa suojassa, ja
neljälläkymmenellä norsulla oli selässään rehua ja kuivattua lihaa.
Kaikki riensivät niiden luo; niille annettiin nimet. Näiden suurien,
Baalille pyhitettyjen eläinten tulo riemastutti karthagolaisia vielä
enemmän kuin niin suurien apujoukkojen saapuminen; olivathan norsut
jumalan rakkauden merkki, todistus siitä, että hän vihdoinkin aikoi
sekaantua sotaan puolustaakseen heitä.

Narr' Havas otti Vanhimpien kiitokset vastaan. Sitten hän nousi
Salammbon palatsia kohden.

Hän ei ollut tavannut Salammbota sen jälkeen, kun hän Hamilkarin
teltassa, viiden armeijan keskellä oli tuntenut hänen pienen, kylmän
ja pehmeän kätensä lepäävän omassaan; kihlauksen jälkeen oli Salammbo
lähtenyt Karthagoon. Narr' Havaksen rakkaus, joka oli saanut antaa
tilaa muille, kunnianhimoisille ajatuksille, oli jälleen, herännyt;
ja nyt hän aikoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan, naida hänet, ottaa
hänet omakseen. Salammbo ei voinut käsittää, miten tuo nuori
mies koskaan voisi tulla hänen herrakseen! Vaikka hän joka päivä
rukoilikin Tanitilta Mathon kuolemaa, niin hänen kauhunsa libyalaista
kohtaan väheni. Hän tunsi hämärästi, että siinä vihassa, jolla Matho
oli häntä vainonnut, oli jotain melkein pyhää, -- ja hän olisi
halunnut nähdä Narr' Havaksessa edes välkkeen tuosta väkivaltaisesta
voimasta, joka yhä vieläkin häikäisi hänen mielensä. Tosin hän
halusi lähemmin tutustua numidialaiseen, ja kuitenkin olisi hänen
läsnäolonsa tuntunut tuskalliselta. Hän käski vastaamaan, ettei hän
voinut ottaa numidialaista vastaan.

Sitä paitsi oli Hamilkar kieltänyt väkeään päästämästä numidialaisten
kuningasta Salammbon luo; lykäten tämän palkinnon sodan loppuun asti
toivoi hän paremmin pysyttävänsä hänet uskollisena; ja Narr' Havas
vetäytyi pois peläten suffeettia.

Mutta Neuvoston suhteen hän osottautui korskaksi. Hän muutteli
heidän määräyksiään. Hän vaati omille miehilleen etuoikeuksia ja
asetti heidät tärkeimpiin paikkoihin; barbarit hämmästyivät suuresti
nähdessään numidialaiset torneissa.

Karthagolaisten kummastus oli vielä suurempi, kun näkivät vanhalla
punilaisella kolmisoutulaivalla palaavan neljäsataa heikäläistä,
jotka olivat Sicilian sodan aikana joutuneet vangiksi. Hamilkar
oli nimittäin salaa lähettänyt kvinteille niiden latinalaisten
laivojen miehistön, jotka oli valloitettu ennen tyrilaisten
kaupunkien luopumista; ja Rooma lähetti nyt vastapalkaksi ottamansa
vangit takaisin. Sitäpaitsi hylkäsi Rooman kansa sardinialaisten
palkkasoturien tarjoumukset ja kieltäytyi ottamasta vastaan
uticalaisia alamaisikseen.

Hiero, Syracusan tyranni, seurasi tätä esimerkkiä. Säilyttääkseen
valtionsa hän piti välttämättömänä, että nämä molemmat kansat olivat
tasavoimaisia; kananealaisten pelastus oli siis hänelle tärkeä ja
hän julisti olevansa heidän ystävänsä ja lähetti heille tuhannen
kaksisataa härkää ja viisikymmentä kolmetuhatta nebolia puhdasta
vehnää.

Oli olemassa paljoa painavampi syy, joka pakotti auttamaan Karthagoa,
ymmärrettiin nimittäin, että jos palkkasoturit saavat voiton, niin
kaikki, sotilaista astioiden pesijöihin asti nousevat kapinaan, eikä
mikään hallitus, eikä mikään talo voi heitä vastustaa.

Sillä välin samoili Hamilkar itäisten seutujen halki. Hän pakoitti
gallialaiset peräytymään ja lopulta näkivät barbarit olevansa melkein
saarroksissa.

Nyt hän alkoi heitä ärsyttää. Hän läheni ja loittoni ja toistaen
yhä tätä temppua sai hän heidät vähitellen siirtymään pois
leiripaikoiltaan. Spendius oli pakotettu seuraamaan heitä; lopulta
lähti Mathokin heidän jälestään.

Mutta hän ei mennytkään Tunista kauvemmaksi. Hän sulkeutui sen
muurien sisään. Tämä itsepäinen teko oli hyvin viisas, sillä pian
nähtiin Narr' Havaksen tulevan Khamonin portista norsuineen ja
sotilaineen; Hamilkar kutsui hänet luokseen. Muut barbarit samoilivat
jo pitkin maakuntia ajaen suffeettia takaa.

Clypeassa oli kolme tuhatta gallialaista liittynyt hänen joukkoonsa.
Hän tuotatti hevosia Kyrenaikasta, aseita Brutuimista ja ryhtyi
uudelleen sotaan.

Hänen neronsa ei vielä koskaan ollut osottautunut niin valtaavaksi
ja hedelmälliseksi. Viisi kuukautta hän houkutteli palkkasotureita
jälestään. Hänellä oli maali, jonne hän tahtoi heidät johtaa.

Barbarit olivat ensi aluksi koettaneet saartaa hänet jakamalla
armeijansa pienempiin osastoihin; hän pääsi aina pakoon. He eivät
enää erottautuneet. Heidän armeijansa oli noin neljänkymmenentuhannen
miehen suuruinen, ja monta kertaa he ilokseen näkivät karthagolaisten
peräytyvän.

Narr' Havaksen ratsuväki oli heidän alituisena vaivanaan! Toisinaan,
päivän helteisimpinä hetkinä, kun kuljettiin tasankoa pitkin
puoliksi nukkuen raskaan asetaakan alla, näkyi äkkiä pitkä tomurivi
taivaan rannalla; kavioiden kopsetta kuului yhä lähempää ja keskeltä
hiekkapilveä näkyi säihkyviä silmiä ja lensi nuolisade heitä kohden.
Valkoisiin vaippoihin verhotut numidialaiset päästivät kovia huutoja,
nostivat kätensä ylös, painoivat polvensa korskuvien ratsujensa
kylkiin, kääntyivät äkkiä ja katosivat. Heillä oli aina jonkun
matkan päässä dromedarien selässä peitsi varastoja, ja he palasivat
entistään pelottavampina, ulvoivat kuin sudet, kiisivät pois kuin
korppikotkat. Rivien reunoilla olevat barbarit kaatuivat toinen
toisensa jälkeen, -- ja sitä jatkui iltaan asti, jolloin koetettiin
päästä vuoriston suojaan.

Vaikka se olikin norsuille vaarallista, niin uskalsi Hamilkar mennä
vuoristoon. Hän seurasi pitkää vuorenharjannetta, joka Hermaeumin
kallioniemestä ulottuu Zaguanin kukkulaan. Barbarit luulivat hänen
siten salaavan joukkonsa pienuutta. Mutta se epävarmuus, jossa hän
heitä piti koko ajan, sai heidät lopulta suurempaan raivoon kuin
tappio olisi saanut. He eivät kuitenkaan kadottaneet rohkeuttaan,
vaan kulkivat hänen jälessään.

Vihdoin eräänä iltana Hopeavuoren ja Lyijyvuoren välissä keskellä
korkeita kallioita, erään solan suulla he äkkiä kohtasivat
joukon kevytaseisia; ja armeija oli varmaankin kokonaisuudessaan
näiden takana, sillä kuului astun taa ja torvien raikunaa; heti
karthagolaiset pakenivat solaa myöten. Se johti tasangolle, joka
oli piilun muotoinen ja oli korkeiden kallioseinien välissä.
Saadakseen kepeäaseiset kiinni syöksyivät barbarit heidän jälestään;
aivan solan perällä juoksevien härkien keskellä riensi toisia
karthagolaisia hurjasti eteenpäin. He näkivät punaviittaisen miehen,
se oli suffeetti, he huusivat toisilleen hänen nimensä, ja entistään
suuremmalla vimmalla ja ilolla he syöksyivät eteenpäin. Muutamat,
joko laiskuudesta tai huolimattomuudesta, olivat jääneet solan
suulle. Mutta eräästä läheisestä metsiköstä syöksyi ratsu joukko,
esiin ja ajoi heidät keihään pistoilla ja miekan iskuilla toisten
jälestä ja pian olivat kaikki barbarit alhaalla tasangolla.

Kun tämä suuri ihmislauma oli jonkun aikaa liikkunut sinne ja tänne,
pysähtyi se; he eivät löytäneet mitään tietä pois rotkosta.

Ne, jotka olivat lähinnä solan suuta palasivat taapäin; mutta aukko
oli kokonaan kadonnut. Takaa huudettiin etunenässä olevia rientämään
eteenpäin; he murskautuivat vuorta vastaan ja etäältä he haukkuivat
tovereitaan, jotka eivät osanneet löytää paluutietä.

Tuskin olivat barbarit laskeutuneet tasangolle, kun kallioiden takana
olevat miehet olivat nostaneet ne hirsien avulla ja pudottaneet ne
alas; ja kun rinne oli jyrkkä, niin nuo suunnattomat lohkareet olivat
sikin sokin vyöryessään alas kokonaan tukkineet ahtaan aukon.

Tasangon toisessa päässä oli pitkä, paikottain kallion halkeamien
katkaisema kapea käytävä, se vei rotkoon, joka johti ylängölle, minne
punilainen armeija oli asettunut. Tähän käytävään ja kallioseinää
vastaan oli jo edeltäpäin pantu tikapuita; ja halkeamien mutkien
suojaamina olivat kepeäaseiset, ennenkuin heihin ennätettiin,
ehtineet päästä niiden luo ja kavuta ylös. Muutamat joutuivat itse
rotkoon; heidät vedettiin sieltä köysien avulla ylös, sillä rinne oli
tällä kohdin juoksuhiekkaa, ja oli niin jyrkkä, ettei polvillaankaan
olisi voinut kömpiä sitä ylös. Barbarit saapuivat melkein heti
kepeäaseisten jälestä sinne. Mutta ristikko, joka oli neljäkymmentä
kyynärää korkea ja täytti tarkalleen kallioiden välin, laskeutui
äkkiä heidän eteensä kuten taivaasta pudonnut valli.

Suffeetin laskelmat olivat siis onnistuneet. Ei yksikään
palkkasotureista tuntenut vuoristoa, ja astuessaan kolonnien
etunenässä he olivat riistäneet toiset mukaansa. Lohkareet, jotka
olivat alipäästä kapeampia, olivat helposti kaatuneet ja kaikkien
juostessa oli Hamilkarin armeija perällä huutanut kuten suuren vaaran
uhatessa. Hamilkar olisi kyllä voinut menettää kaikki kepeäaseisensa,
mutta puolet ainoastaan joutui hukkaan. Hän olisi ollut valmis
uhraamaan vaikka kaksikymmentä kertaa enemmän saadakseen sellaisen
tempun onnistumaan.

Aamuun asti kulkivat barbarit tiheinä joukkoina alanteen toisesta
päästä toiseen. He tunnustelivat käsillään kallioita löytääkseen
jonkun tien ulos.

Vihdoin päivä nousi; silloin he näkivät kaikkialla ympärillään
korkean, äkkijyrkän, valkoisen kallioseinän. Eikä mitään pelastuksen
mahdollisuutta tai toivoa ollut olemassa! Tämän umpikujan molemmat
luonnon laatimat aukot olivat suljetut, toisella puolen oli ristikko,
toisella kallioröykkiö.

Silloin kaikki katsoivat toisiinsa sanaakaan sanomatta. He
lannistuivat tuntien jääkylmän väristyksen ruumiissaan ja
lyijynraskaan painon silmäluomissaan.

He kokosivat voimansa ja syöksyivät kalliota vastaan. Mutta alimmat
ylimpien painon alla olevat kivet eivät liikahtaneetkaan. He
koettivat kavuta niitä myöten päästäkseen ylös tasangolle, mutta
kuperissa lohkareissa ei ollut kädelle mihin olisi tarttunut. He
aikoivat puhkaista maan solan kummankin puolen: heidän aseensa
taittuivat. Telttojen pylväistä he tekivät suuren tulen; tuli ei
kyennyt polttamaan vuorta.

He palasivat ristikon luo; siinä oli pitkiä nauloja, seipäiden
paksuisia, ja teräviä kuin siilin piikit ja tiheämmässä kuin harjan
jouhet. Mutta heidän raivonsa oli niin suuri, että he syöksyivät
sitä vastaan. Naulat painuivat etumaisten selkärankaan asti, heidän
takanaan olevat liukuivat toveriensa ruumiita myöten alas; ja kaikki
peräytyivät jättäen jälkeensä kamalia ihmislihan kappaleita ja
verisiä hiustukkoja.

Kun lamautuminen oli hiukan tyyntynyt, niin tarkastettiin paljoko
heillä oli ruokavaroja. Palkkasotureilla, joiden kuormasta oli
hukkunut, oli ruokaa tuskin kahdeksi päiväksi, ja toiset olivat
aivan ilman muonavaroja, sillä he odottivat etelän kylien lupaamaa
lähetystä.

Mutta härät, jotka karthagolaiset olivat ajaneet solaan
houkutellakseen barbareja, kuljeksivat vapaina. Ne tapettiin
keihäillä; ne syötiin, ja kun vatsa oli täynnä, niin ajatukset
kadottivat osan synkkyydestään.

Seuraavana päivänä he teurastivat kaikki muulit, yhteensä noin
neljäkymmentä. Sitten kalvettiin nahatkin, keitettiin sisälmykset,
murskattiin luut, eivätkä he vielä vaipuneet epätoivoon; Tuniksessa
oleva armeija oli varmaankin saanut tiedon heidän tilastaan ja oli
tulossa.

Mutta viidennen päivän iltana tuli nälänhätä suuremmaksi; he
pureskelivat miekkojen hihnoja ja pieniä sieniä, joilla kypärit
olivat vuoratut.

Nämät neljäkymmentä tuhatta miestä olivat ahdetut yhteen
kilpa-ajoradan tapaiseen, jonka ympärillä olevat vuoret muodostivat.
Muutamat jäivät ristikon eteen tai lohkareiden juurelle; toiset
makasivat sikin sokin tasangolla. Urhoolliset karttivat toisiaan, ja
pelkurit etsivät voimakkaita, jotka eivät kuitenkaan voineet heitä
pelastaa.

Löyhkän tähden haudattiin kepeäaseisten ruumiit heti; hautojen
paikkaa ei enää erottanut.

Kaikki barbarit makasivat ikääntyneinä pitkin maata. Siellä täällä
kuljeksi joku vanha soturi heidän riviensä välitse; ja he karjuen
kiroilivat Karthagoa, Hamilkaria -- ja Mathoa, vaikka hän oli syytön
heidän turmioonsa; mutta heidän mielestään olisi heidän tuskansa
ollut pienempi, jos hän olisi ollut sitä jakamassa. Sitten he
huokailivat; muutamat itkivät aivan hiljaa kuten pienet lapset.

He tulivat päällikköjensä luo ja pyysivät heitä antamaan jotain,
joka vaimentaisi heidän kärsimyksiään. Toiset eivät vastanneet, --
tai, raivoissaan sieppasivat kiven Ja heittivät sen vasten heidän
kasvojaan.

Muutamat säilyttivät huolellisesti jossain maankolossa pientä
ruokavarastoa, muutamia kourallisia taateleita, hiukan jauhoja; ja
he söivät niitä öisin pää viitan suojassa. Ne, joilla oli miekka,
pitivät sitä paljaana kädessään; epäluuloisimmat seisoivat nojaten
vuorta vastaan.

He syyttivät ja uhkasivat päälliköitään. Autharitos rohkeni
näyttäytyä. Barbarin itsepäisyydellä, jota ei mikään saa horjumaan,
hän kulki pari kymmentä kertaa päivässä lohkareita kohden, joka kerta
toivoen näkevänsä niiden siirtyneen; ja hänen taljalla verhottujen
vahvojen hartiainsa huojunta muistutti hänen tovereilleen karhua,
joka keväällä lähtee luolastaan katsomaan, onko lumi sulanut.

Spendius piiloutui kreikkalaisten ympäröimänä erääsen halkeamaan; ja
pelkuri kun oli hän levitti huhun kuolemastaan.

He olivat nyt kamalasti laihtuneet; sinertäviä täpliä ilmestyi ihoon.
Yhdeksännen päivän iltana kuoli kolme iberialaista.

Heidän maanmiehensä vetäytyivät heti kauhuissaan loitommalle.
Vaatteet riisuttiin heidän yltään; ja alastomat, valkoiset ruumiit
saivat jäädä päivän paahteesen hiekalle virumaan.

Silloin alkoivat garamantit maleksia heidän ympärillään. He olivat
yksinäisyyteen tottuneita miehiä, eivätkä kunnioittaneet mitään
jumalia. Joukon vanhin viittasi kumartuen ruumiiden puoleen he
leikkasivat niistä puukoillaan lihankappaleita; sitten he kyyryllään
istuen söivät ne. Toiset katselivat etäältä; he kiljaisivat kauhusta;
-- mutta monet sielunsa sisimmässä kadehtivat sittenkin heidän
rohkeuttaan.

Keskellä yötä muutamat heistä lähestyivät ja peittäen haluaan
he pyysivät pientä palaa vain maistaakseen, kuten he sanoivat.
Rohkeammat liittyivät heihin; heidän lukunsa lisääntyi; kohta heitä
oli suuri lauma. Mutta melkein kaikki tuntiessaan kylmän lihan
huulillaan antoivat käsiensä vaipua alas; toiset sitävastoin ahmivat
sitä nautinnolla.

Saadakseen esimerkin vaikuttamaan he yllyttivät toinen toisiaan.
Sekin, joka alussa oli kieltäytynyt, meni katsomaan garamantilaisia
eikä enää palannut. He paistoivat lihoja hiilien päällä miekan
kärjellä; ne suolattiin tomulla ja paraista palasista riideltiin. Kun
ei noista kolmesta ruumiista enää ollut mitään jälellä niin katseet
kääntyivät tasangolle päin etsien uusia.

Mutta olihan heillä karthagolaisia, kaksikymmentä vankia, jotka
oli otettu viimeisessä taistelussa, ja joita ei kukaan tähän asti
ollut huomannut? Ne katosivat, se oli sitäpaitsi kostoa. -- Sitten,
kun kerran täytyi elää, kun tämän ruuan nauttiminen oli tullut
yleisemmäksi, kun muuten olisi kuoltu, niin surmattiin vedenkantajat,
hevosrengit, kaikki palkkasoturien palvelijat. Joka päivä niitä
tapettiin. Muutamat söivät paljon, saivat takaisin entiset voimansa,
eivätkä enää olleet murheellisia.

Kohta tämäkin apulähde ehtyi. Silloin suuntautui halu haavoittuneihin
ja sairaisiin. Koska he eivät voineet parantua, niin parasta oli
vapauttaa heidät heidän tuskistaan; ja heti kun joku mies horjui,
huusivat kaikki, että hän nyt on turmion oma ja hänen täytyi tulla
toisten ravinnoksi. Heidän kuolemansa jouduttamiseksi turvauduttiin
kavaluuteen; heiltä varastettiin viimeisetkin palat heidän inhottavaa
ruokaansa; astuttiin kuten erehdyksestä heidän päälleen; kuolevat
koettivat, saadakseen toiset uskomaan heidän voimiaan, nostaa
käsiään, nousta, nauraa. Pyörtyneet heräsivät jylseän aseen sahatessa
heidän jäseniään irti; -- usein tapettiin tarpeettomastikin,
julmuudesta, raivon tyydytykseksi.

Raskas ja hiottava sumu, joka näillä seuduin ilmenee talven lopulla,
painui neljäntenätoista päivänä armeijan yli. Tämä säänvaihdos
aiheutti lukuisia kuolemantapauksia, ja mätäneminen tapahtui
pelottavan pian siinä kosteassa kuumuudessa, joka pysyi vuoriseinien
välissä. Hieno vihma, joka satoi ruumiiden päälle, pehmitti ne ja
muodosti piankin tasangosta laajan haaskakasan. Valkoisia usvia
leijaili sen yläpuolella; ne ärsyttivät nenää, tunkeutuivat ihoon,
sokaisivat silmät; ja barbarit olivat näkevinään kuolleiden viimeisiä
henkäyksiä, toverivainajien sieluja. Suunnaton inho valtasi heidät.
He eivät enää voineet syödä, mieluimmin sitten kuolla.

Kaksi päivää myöhemmin selkeni ilma ja nälkä heräsi uudelleen.
Toisinaan heistä tuntui kuin pihdeillä olisi kiskottu heidän
sisälmyksiään. Silloin he kieriskelivät kouristuksissa maassa,
heittivät suuhunsa kourallisia multaa, purivat käsivartensa ja
purskahtivat mielipuolen nauruun.

Jano heitä vaivasi vieläkin enemmän, sillä heillä ei enää ollut
pisaraakaan vettä, leilit kun jo yhdeksäntenä päivänä olivat
tyhjentyneet täydellisesti. Pettääkseen janoaan he panivat kielelleen
miekanhihnojen metalliliuskoja, norsunluunappeja, miekan teriä.
Entiset karavaaninkuljettajat köyttivät nuorilla vatsansa kireälle.
Toiset imeskelivät kivenpalasia. Juotiin vaskikypäreistä jäähtynyttä
virtsaa.

Ja he yhä odottelivat Tuniksen armeijaa! Sen pitkä viipyminen sai
heidät otaksumaan, että se hyvinkin pian saapuisi. Sitäpaitsi oli
Matho kunnon mies, eikä varmaankaan hylännyt heitä. "He tulevat
huomenna!" sanoivat he itsekseen; ja huomispäivä kului ohitse.

Alussa he olivat rukoilleet, tehneet lupauksia, turvautuneet
kaikellaisiin manauksiin. Nyt he tunsivat jumaliaan kohtaan
yksinomaan vihaa ja kostaakseen koettivat olla uskomatta heihin.

Kiivasluonteiset kuolivat ensiksi; afrikalaiset kestivät paremmin
kuin gallialaiset. Zarxas makasi toimettomana pitkällään maassa
balearilaisten keskellä pitkä tukka valuen käsivarren yli. Spendius
löysi erään kasvin, jolla oli suuret runsasnesteiset lehdet, ja
selitettyään toisille sen myrkylliseksi hän elätti sillä itseään.

He olivat liian heikkoja kiviä heittelemällä karkoittamaan lenteleviä
korppeja. Toisinaan kun ruumiin päällä istuva suuri korppikotka oli
jo kauvan nokkinut sitä, niin joku mies alkoi madella sitä kohden
heittokeihäs hampaiden välissä. Hän nojautui toiseen käteensä ja
tarkkaan tähdättyään heitti aseensa. Valkohöyheninen lintu havahtui
toimestaan suhahduksen kuullessaan, taukosi, katsoi rauhallisena
ympärilleen kuten merimetso kallionkielekkeellä, ja painoi keltaisen
inhottavan nokkansa jälleen syvälle; ja epätoivoinen mies vaipui
suulleen hiekkaan. Muutamien onnistui löytää kameleontteja ja
käärmeitä. Mutta se joka piti heitä hengissä, se oli rakkaus elämään.
Koko heidän sielunsa oli kohdistunut yksinomaan siihen ajatukseen, --
ja he tarraantuivat olemassa oloon tahdonvoimalla, joka jatkoi elämää.

Lujamielisimmät istuivat toistensa vieressä yhdessä kehässä keskellä
tasankoa, siellä täällä, kuolleiden keskellä; ja viittoihinsa
verhoutuneina he ääneti antautuivat surullisten ajatustensa valtaan.

Kaupungissa syntyneet muistelivat meluisia katuja, kapakoita,
teattereita, kylpysaleja, ja parranajohuoneita, joissa kuunneltiin
tarinoita. Toiset olivat näkevinään ilta-auringon valaisemia seutuja,
miten keltainen vilja lainehti ja miten suuret härät kotimatkalla
nousivat kunnaita ylös auran vannas niskassaan. Matkoilla olleet
uneksivat vesisäiliöistä, metsämiehet metsistään, vanhat sotilaat
taisteluistaan; -- ja painostavan uneliaisuuden vallassa välähtelivät
nämät ajatukset yhtä hohtavina ja selvinä kuin unet. He saivat
yht'äkkiä näköhäiriöitä; he etsivät vuoriseinästä ovea paetakseen
ja koettivat päästä sen läpi. Toiset luullen olevansa myrskysäällä
merellä huusivat laivan komennussanoja, tai peräytyivät kauhuissaan
nähdessään pilvissä punilaisia joukkoja. Olipa sellaisiakin, jotka
kuvittelivat olevansa jossain juhlassa ja lauloivat.

Useat joutuivat kummallisen hulluuden valtaan ja toistivat
taukoamatta samaa sanaa ja tekivät saman liikkeen. Sitten nostaessaan
päänsä ylös ja katsoessaan toisiinsa purskahtivat he tukahuttavaan
itkuun nähdessään toistensa kamalasti surkastuneet kasvot. Muutamat
eivät enää kärsineet ja saadakseen aikaa kulumaan, he kertoivat
vaaroista, joista he olivat päässeet.

Heidän kaikkien kuolema oli varma, se saapui kohtakin. Kuinka monta
kertaa he olivatkaan koettaneet avata itselleen tietä! Mitä siihen
tulee että olisi rukoiltu voittajilta antaumisehtoja, niin eihän
heillä ollut siihen mitään keinoa. Eiväthän he edes tietäneet, missä
Hamilkar olikaan.

Tuuli puhalsi rotkon puolelta. Se viuhkoi ristikon ylitse taukoamatta
hiekkaa, joka takertui barbarien viittoihin ja hiuksiin ikäänkuin
maa olisi noussut heidän päälleen haudatakseen heidät alleen. Ei
missään näkynyt liikettä; ikuinen vuoristo tuntui heistä joka aamu
yhä korkeammalta.

Toisinaan lensi lintuparvi vinhaa vauhtia sinisellä taivaalla,
vapaassa ilmassa. He sulkivat silmänsä voidakseen olla niitä
näkemättä.

Ensiksi alkoivat korvat humista, kynnet mustuivat, vilu tuntui
rinnassa; sitten pantiin kyljelleen maata ja sammuttiin
vaikertelemattakaan.

Yhdeksäntenätoista päivänä oli kuollut kaksituhatta aasialaista,
tuhat viisisataa arkipelagilaista, kahdeksantuhatta libyalaista,
nuorimmat palkkasotureista ja kokonaiset heimot -- yhteensä
kaksikymmentätuhatta sotilasta, puolet armeijasta.

Autharitos, jolla ei ollut enää muuta kuin viisikymmentä gallialaista
aikoi jo surmata itsensä lopettaakseen kaiken, kun hän vastapäätä
itseään kallion reunalla oli näkevinään miehen.

Ollessaan niin korkealla näytti tämä mies aivan kääpiöltä. Yhtäkaikki
eroitti Autharitos hänen vasemmassa kädessään olevan apilanlehden
muotoisen kilven. Hän huusi: "Karthagolainen!" ja heti paikalla
tasangolla, ristikon edessä, lohkareiden juurella kaikki nousivat.
Sotilas käveli kallion reunalla; alhaalta barbarit katselivat häntä.

Spendius sieppasi härän kallon; kietoi sen ympärille kahdesta vyöstä
otsanauhan, pisti sen sarvet alaspäin seipään nenään rauhallisten
aikeiden merkiksi. Karthagolainen poistui. He odottivat.

Kuten kivi, joka irtaantuu kalliosta, putosi vihdoin illalla ylhäältä
miekankannatin. Se oli punaisesta nahasta tehty, ompeluksilla
kirjailtu ja koristettu kolmella timanttitähdellä, ja keskellä oli
Suuren Neuvoston merkki: hevonen palmun juurella. Se oli Hamilkarin
vastaus, hänen lähettämänsä turvakirje.

Heidän ei tarvinnut mitään pelätä: jokainen onnen vaihdos
lopetti heidän kärsimyksensä. Suunnaton ilo valtasi heidät. He
syleilivät toisiaan, itkivät. Spendius, Autharitos ja Zarxas,
neljä italialaista, yksi neekeri ja kaksi spartalaista tarjoutui
välittäjiksi. Heidät hyväksyttiin heti. Mutta he eivät tietäneet,
miten he pääsisivät solasta pois.

Mutta lohkareiden puolelta kuului pauketta; ja korkein heilahti
ja vyöryi aivan alas. Vaikka niitä barbarien puolelta ei saanut
liikkumaan, sillä olisi siinä tapauksessa täytynyt saada ne liukumaan
loivaa pintaa myöten ylöspäin (ja sitäpaitsi ne olivat aivan ahtaan
aukon suussa kiinni), niin toiselta puolen ei tarvinnut muuta kuin
voimakkaasti lykätä saadakseen ne vyörymään alas. Karthagolaiset
tyrkkivät niitä, ja päivän noustessa ne ulottuivat tasangolle kuten
jättiläissuurten portaiden rauniot.

Barbarit eivät vielä voineet kavuta niitä ylös. Heille ojennettiin
tikapuita; kaikki riensivät niitä kohden. Erään katapultin täysi
lataus karkoitti heidät loitommalle; nuo kymmenen ainoastaan vietiin
pois.

He astuivat klinabarien välissä nojaten kättään hevosen lanteesen
pysyäkseen pystyssä.

Nyt kun ensimäinen ilo oli haihtunut, alkoivat he käydä levottomiksi.
Hamilkarin vaatimukset olivat varmaankin julmat. Mutta Spendius
rauhoitti heitä.

-- "Minä puhun!" ja hän kerskaili osaavansa puhua kauniisti koko
armeijan pelastukseksi.

Joka pensaan takana he näkivät vartioita piilossa. Nämät kumarsivat
miekankannattimelle, jonka Spendius oli pannut olalleen.

Kun he saapuivat punilaisten leiriin ympäröi sankka parvi heitä, ja he
kuulivat kuisketta ja nauruja. Erään teltan ovi aukeni. Hamilkar oli
teltan perällä, istuen rahilla matalan pöydän ääressä, jolla välkkyi
paljas miekka. Hänen päällikkönsä seisoivat hänen ympärillään.

Nähdessään nuo kymmenen miestä hän ensin väistyi taapäin, sitten hän
kumartui tarkastamaan heitä.

Heidän silmäteränsä näyttivät luonnottoman suurilta, ja silmien
ympärillä oli suuri, musta kehä, joka ulottui aivan korvalehtien
alareunaan asti; sinertävä nenä törrötti terävänä laihojen, syvien
ryppyjen uurtamien poskien välissä; heidän nahkansa, joka velttona
riippui, katosi tuhanvärisen tomun peittoon, huulet painautuivat
keltaisia hampaita vasten; heistä levisi ilettävä löyhkä; olisi
luullut heitä avautuneiksi haudoiksi, eläviksi ruumisholveiksi.

Keskellä telttaa oli matolla, jolle johtomiesten tuli istua,
vadillinen höyryäviä kurbitsoja. Barbarien silmät kiintyivät siihen
ja koko heidän ruumiinsa vapisi ja kyyneleet nousivat heidän
silmiinsä. Mutta he hillitsivät itseään.

Hamilkar kääntyi poispäin puhutellakseen erästä. Silloin he kaikki
ryntäsivät maahan suulleen vadin kimppuun. Kasvot painuivat rasvaan
ja ahmimisen läiskeesen yhtyi ilonnyyhkytys. Enemmän hämmästyksestä
kuin säälistä sallittiin heidän lopettaa ateriansa. Kun he olivat
nousseet, viittasi Hamilkar miekanhihnaa kantavaa miestä puhumaan.
Spendius pelkäsi; hän änkytti.

Kuunnellessaan häntä pyöritti Hamilkar sormensa ympäri suurta
kultasormusta, samaa, jolla oli painettu Karthagon leima
miekankannattimeen. Hän pudotti sen maahan; Spendius nosti sen heti
ylös; herransa edessä sai orja entiset tapansa. Toiset värisivät
vimmasta suuttuen tästä nöyryydestä.

Mutta kreikkalainen korotti äänensä ja muistuttaen Hannon rikoksia,
jonka hän tiesi olevan Barkaksen vihollisen, koetti hän kertomalla
heidän kurjuudestaan ja muistuttaen heidän uskollisuudestaan saada
Hamilkarin heltymään; hän puhui kauvan, nopeasti, vaanien, melkein
kiivaasti; lopulla riisti hänen hehkuva älynsä hänet niin kokonaan
mukaansa, että hän unohti surunsa.

Hamilkar vastasi hyväksyvänsä heidän puolustelunsa. Rauha oli siis
solmittava, ja tällä kertaa lopullinen rauha! Mutta hän vaati, että
hänen haltuunsa jätettäisiin kymmenen palkkasoturia hänen oman
valintansa mukaan, aseitta ja vaatteitta.

He eivät odottaneet näin suurta lempeyttä; Spendius huudahti:

-- "Kaksikymmentä, jos tahdot, valtias!"

-- "Ei! kymmenen riittää minulle", vastasi Hamilkar lempeästi.

Heidän annettiin poistua teltasta neuvotellakseen. Kun he olivat
yksin vastusti Autharitos kymmenen toverin uhraamista, ja Zarxas
sanoi Spendiukselle:

-- "Miksi et surmannut häntä? hänen miekkansa oli pöydällä aivan
edessäsi!"

-- "Surmata hänet!" sanoi Spendius; ja hän lausui useampaan kertaan:
"Hänet, hänet!" ikäänkuin asia olisi ollut mahdoton ja Hamilkar
kuolematon olento.

He olivat niin uupuneita, että he heittäytyivät maahan selälleen
tietämättä, mitä he päättäisivät.

Spendius kehoitti heitä suostumaan. Lopulta he myöntyivät ja
palasivat telttaan.

Silloin laski suffeetti kätensä vuoron perään kunkin kymmenen
barbarin käteen puristaen heidän peukaloaan; sitten hän pyyhki
kätensä pukuunsa, sillä barbarien tahmean ihon kosketus tuntui
karkealta ja pehmeältä, ja hänen ruumiinsa läpi kulki väristys.
Sitten hän sanoi heille:

-- "Tehän olette kaikki barbarien johtomiehiä ja olette vannoneet
heidän puolestaan?"

-- "Niin!" vastasivat he.

-- "Vapaaehtoisesti, sydämen pohjasta ja aikoen pitää lupauksenne?"

He vakuuttivat palaavansa toisten luo pannakseen ne täytäntöön.

-- "No niin!" jatkoi suffeetti, "minun, Barkaksen, ja
palkkasotureitten lähettiläitten välillä tehdyn sopimuksen mukaan
minä valitsen teidät ja pidän teidät!"

Spendius kaatui pyörtyneenä matolle. Barbarit vetäytyivät lähemmäksi
toisiaan aivan kuin hyljäten hänet; ei kuulunut sanaakaan, ei
valitusta.

Heidän toverinsa odottivat heitä, ja kun eivät nähneet heidän
saapuvan, luulivat tulleensa petetyiksi. Lähettiläät olivat
epäilemättä menneet suffeetin puolelle.

He odottivat vielä kaksi päivää; kolmannen päivän aamuna he tekivät
päätöksensä. He nuorien, kärkihakkujen ja nuolien avulla, joita oli
kiinnitetty vaatekaistojen väliin niin että ne muodostivat ikäänkuin
tikapuiden astimia, he onnistuivat kiipeämään lohkareiden yli; ja
jätettyään heikoimmat jälkeensä, he noin kolmentuhannen miehen
suuruisena joukkona lähtivät liikkeelle yhtyäkseen Tuniksen armeijaan.

Rotkon yläpuolella oli niitty, jolla kasvoi siellä täällä pensaita;
barbarit söivät niiden lehtisilmukoita. Sitten he tapasivat
papupellon; ja kaikki katosi aivan kuin parvi heinäsirkkoja olisi
kulkenut sen yli. Kolme tuntia myöhemmin he saapuivat toiselle
tasangolle, jota vihannoivat kukkulat ympäröivät.

Näiden kunnaiden välisissä laaksoissa he näkivät hopeanvärisiä
lyhteitä välkkyvän vähän matkan päässä toisistaan; auringon
sokaisemat barbarit näkivät epäselvästi niiden alapuolella suuria,
mustia möhkäleitä, jotka kannattivat noita hopealyhteitä. Äkkiä ne
nousivat aivan kuin olisivat auenneet Ne olivat peitsiä pelottavasti
asestettujen norsujen selässä olevissa torneissa.

Paitsi rinnassaan olevaa kärkeä, pistorautoja hampaissaan,
pronssilevyjä kyljissään ja tikareja polvisuojissaan; -- oli niillä
kärsän päässä nahkarengas johon oli kiinnitetty suuren tikarin kahva;
kun ne olivat yht'aikaa astuneet esiin tasangon perältä, astuivat ne
tasaisesti joka sivulta eteenpäin.

Sanomaton kauhu sai barbarit aivan jähmettymään. He eivät koettaneet
edes paetakaan. He olivat jo saarroksessa.

Norsut tunkeutuivat tähän ihmiskasaan; rintapiikit puhkoivat sen,
hampaiden raudat viiltelivät sitä kuin auran vantaat; ne silpoivat,
halkoivat, hakkasivat kärsänsä sirpeillä; tulinuolia täynnä olevat
tornit näyttivät liikkuvilta tulivuorilta; ei näkynyt muuta kuin
yksi ainoa laaja kasa, jossa ihmisliha muodosti valkoisia pilkkuja,
pronssilevyt harmaita täpliä, veri punaisia suihkuja; nuo pelottavat
eläimet raivasivat kulkiessaan keskelle kaikkea mustia vakoja.
Hurjinta norsua ohjasi eräs numidialainen, jonka päätä koristi
sulkadiademi. Hän sinkoi heittokeihäitä pelottavan nopeasti, päästäen
tuon tuostakin pitkän kimakan vihellyksen; -- ja nuo suuret eläimet,
jotka olivat tottelevaisia kuin koirat, käänsivät tämän teurastuksen
aikana silmänsä häneen päin.

Heidän kehänsä supistui yhä enemmän; nääntyneet barbarit eivät enää
tehneet vastarintaa; kohta olivat norsut tasangon keskellä. Niillä
ei ollut tilaa liikkua. Ne kasaantuivat nousten puoleksi pystyyn, ja
niiden hampaat sotkeutuivat yhteen. Äkkiä Narr' Havas rauhoitti ne,
ja kääntyen ympäri ne palasivat juoksu jalkaa kukkuloiden luo.

Mutta kaksi syntagmaa sotilaita oli paennut oikealle erääseen
notkoon, heittivät aseensa ja polvillaan he ojensivat kätensä
punilaisten telttoja kohden rukoillen armoa.

Heidän jalkansa ja kätensä sidottiin; kun heidät sitten oli pantu
maahan riviin toinen toisensa viereen, tuotiin norsut takaisin.

Rinnat rusahtivat kuten puulippaat, joita murskataan; norsun jokainen
askel mursi kaksi miestä; niiden suuret jalat painuivat ruumiisiin,
niin että näytti siltä kuin norsut olisivat ontuneet. He jatkoivat
kulkuaan kunnes pääsivät rivin päähän. Tasangolla ei enää nähnyt
liikettä. Yö saapui. Hamilkar iloitsi katsellessaan tätä kostonsa
näytelmää; mutta äkkiä hän vavahti.

Hän ja muut näkivät kuudensadan askeleen päässä vasemmalla eräällä
kukkulalla vielä barbareja! Neljäsataa voimakkainta etruskilaista,
libyalaista ja spartalaista palkkasoturia oli jo heti alussa
päässyt kukkulalle ja pysytellyt epäröiden paikallaan. Toveriensa
teurastuksen jälkeen he päättivät tunkeutua karthagolaisten joukkojen
läpi; he laskeutuivat jo tiheissä riveissä ihmeteltävällä ja
pelottavalla tavalla.

Airut lähetettiin heti heidän luokseen. Suffeetti tarvitsi sotilaita;
hän otti heidät ilman mitään ehtoja vastaan, niin suuresti hän ihaili
heidän urhoollisuuttaan. He voivat, lisäsi karthagolainen, lähestyä
hiukan ja mennä hänen osoittamaansa paikkaan, josta he löytäisivät
ruokavaroja.

Barbarit riensivät sinne ja kuluttivat yön syömiseen. Silloin
karthagolaiset alkoivat napista suffeetin palkkasotureita kohtaan
osoittamaa puolueellisuutta vastaan.

Taipuiko hän tämän sammumattoman vihan vaatimuksiin, vai oliko
kaikki täydellisintä kavaluutta? Seuraavana päivänä hän saapui
itse avopäin, aseitta, clinabarien saattamana heidän luokseen ja
ilmoitti, että kun hänellä oli liian suuret joukot ruokittavanaan,
niin hänen aikomuksensa ei ollut pitää heitä kaikkia elossa. Mutta
kun hän tarvitsi sotilaita, eikä tietänyt miten hän paraimmat
valitsisi, niin saivat he keskenään taistella elämän ja kuoleman
uhalla; sitten hän liittää voittajat omaan henkivartiostoonsa. Olihan
se kuolema yhtä hyvä, kuin mikä muukin; -- ja silloin, käskien
sotilaita siirtymään (sillä punilaiset liput estivät palkkasotureita
näkemästä ympärilleen), hän heille näytti Narr' Havaksen sataa
yhdeksääkymmentäkahta norsua, jotka seisoivat yhdessä ainoassa
rivissä ja heiluttivat kärsillään pitkiä aseita, kuten jättiläiskädet
olisivat heiluttaneet piiluja heidän päänsä päällä.

Barbarit katsoivat ääneti toisiinsa. Eivät he kalvenneet kuoleman
pelosta, vaan siitä katalasta pakosta, jonka alaisiksi he nyt olivat
joutuneet.

Heidän yhdessä vietetty elämänsä oli synnyttänyt heidän välilleen
kestäviä ystävyysliittoja. Leiri korvasi useimmille isänmaan; eläen
ilman perhettä he suuntasivat kaiken hellyyden tarpeensa johonkin
toveriin, ja he nukkuivat vieretysten saman viitan alla tähtien
tuikkeessa. Heidän harhaillessaan taukoamatta kaikenlaisten seutujen
halki, läpi surmien ja seikkailujen, oli heidän välilleen muodostunut
omituinen rakkaus, -- siveettömiä liittoja, jotka olivat yhtä vakavia
kuin avioliitto, ja joissa vahvempi suojeli heikompaa taistelussa,
auttoi häntä hyppäämään kuilujen yli, kuivasi hänen otsaltaan
kuumeen hien, varasti hänelle ruokaa; ja toinen, tien varrelta
löydetty lapsi, sitten palkkasoturiksi kehittynyt mies, korvasi tämän
hellyyden aviovaimon tuhansilla huomaavaisuuksilla ja palveluksilla.

He vaihtoivat nyt kaulanauhoja ja korvarenkaita, lahjoja, jotka
he ennen suuren vaaran jälkeen hurmauksen hetkinä olivat antaneet
toisilleen. Kaikki tahtoivat kuolla, ei kukaan surmata. Siellä täällä
näki jonkun nuoren sanovan harmaapartaiselle miehelle: "Ei! ei, sinä
olet voimakkaampi! Sinä kostat meidän puolestamme, surmaa minut!"
ja mies vastasi: "Minulla on lyhempi elämä edessä! Iske keskelle
sydäntä, eläkä ajattele muuta!" Veljet katselivat toisiinsa kättä
puristaen, rakastaja sanoi rakastajalle ikuiset jäähyväiset itkien
hänen olkapäätään vastaan.

He riisuivat panssarit pois, jotta miekka tunkisi nopeammin
lihaan. Silloin tulivat näkyviin ne suuret arvet, jotka he olivat
saaneet taisteluissa Karthagon puolesta; ne näyttivät pylväihin
kaiverretuilta kirjoituksilta.

Sitten he järjestyivät gladiaattorien tavoin neljään yhtä suureen
riviin ja alkoivat arasti iskien taistella. Muutamat olivat sitoneet
silmänsäkin ja heidän miekkansa halkaisivat ilmaa hapuillen,
kuten sokean sauva. Karthagolaiset alkoivat kiljua ja solvaista
heitä pelkureiksi. Barbarit kiihtyivät, ja kohta taistelu muuttui
yleiseksi, kiihkeäksi, pelottavaksi.

Toisinaan kaksi taistelijaa taukosi aivan verissään, vaipuivat
toistensa syliin ja kuolivat suudellen toisiaan. Ei kukaan väistynyt.
He syöksyivät ojolla oleviin miekkoihin. Heidän raivonsa oli niin
kiihkeä, että karthagolaiset etäällä pelkäsivät.

Vihdoin he taukosivat taistelusta. Rinnat läähättivät raskaasti
koristen, ja silmät näkyivät pitkien hiusten takaa, jotka riippuivat
alas, kuin purppurakylvystä nostettuina. Muutamat pyörivät nopeasti
ympäri kuten otsaan haavoittuneet pantterit. Toiset katselivat
liikkumattomina edessään olevaa ruumista; sitten he äkkiä repivät
kynsillään kasvojaan, tarttuivat molemmin käsin miekkaansa ja
painoivat sen vatsaansa.

Kuusikymmentä oli vielä jälellä. He pyysivät saada juotavaa. Heitä
käskettiin heittämään miekkansa pois; ja kun he sen olivat tehneet,
tuotiin heille vettä.

Juuri kun he joivat painaen päänsä ruukkuihin, syöksyi kuusikymmentä
karthagolaista takaapäin heidän kimppuunsa ja tappoi heidät
tikareilla.

Hamilkar oli tehnyt tämän noudattaakseen armeijan vaistoa ja
sitoakseen tämän petoksen kautta heidät itseensä.

Sota oli siis loppunut; ainakin hän niin luuli; Matho ei voinut tehdä
vastarintaa; kärsimättömänä käski suffeetti heti lähteä matkalle.

Hänen vakoojansa tulivat ilmoittamaan nähneensä matkueen kulkevan
Lyijy vuorta kohden. Hamilkar ei välittänyt siitä. Kun kerran
palkkasoturit olivat tuhotut, niin paimenkansat eivät enää häntä
häirinneet. Pääasia oli nyt saada Tunis haltuunsa. Hän kulki pitkiä
päivämatkoja pitäen sitä kohden.

Hän oli lähettänyt Narr' Havaksen Karthagoon viemään tietoa voitosta;
ja Numidian kuningas, ylpeillen tästä menestyksestä, saapui Salammbon
luo.

Salammbo otti hänet vastaan puistossaan, jossa lepäsi tuuhean
sykomoripuun alla keltaisilla nahkatyynyillä. Taanak seisoi hänen
vieressään. Hänen kasvojaan verhosi valkoinen vaate, joka peitti
suun ja otsan, joten silmät ainoastaan näkyivät; mutta huulet
hohtivat ohuen kankaan läpi kuten jalokivet hänen sormissaan -- sillä
Salammbon kädetkin olivat verhotut, eikä hän koko keskustelun aikana
tehnyt ainoatakaan liikettä.

Narr' Havas ilmoitti hänelle barbarien joutuneen tappiolle. Salammbo
kiitti siunaten häntä niistä palveluksista, jotka hän oli tehnyt
hänen isälleen. Sitten alkoi Narr' Havas kertoa taistelusta.

Kyyhkyset kujersivat hiljaa palmupuissa heidän ympärillään ja
toisia lintuja hyppeli ruohikossa: seppelleivosia, tartessilaisia
viiriäisiä, punilaisia helmikanoja. Jo kauvan aikaa hoitamatta jäänyt
puutarha oli villiintynyt; metsäkurpitsit kiertelivät kassia-puiden
lehviä, käärmecnpisto-yrtit hyötyivät ruusukentillä, kaikellaiset
kasvit muodostivat tiheikköjä ja lehvämajoja; ja viistoon laskeutuvat
auringon säteet loivat kuten metsässä siellä täällä lehden varjon
maahan. Villiytyneet kotieläimet pakenivat pienimmänkin risahduksen
kuullessaan. Toisinaan näki gasellin, jonka pieniin mustiin sorkkiin
oli tarttunut maassa olevia riikinkukon sulkia. Etäällä olevan
kaupungin kohina katosi aaltojen loiskeesen. Taivas oli aivan
sininen; merellä ei näkynyt ainoatakaan purjetta.

Narr' Havas ei enää puhunut. Salammbo katseli häntä vastaamatta
mitään. Narr' Havaksella oli liinainen puku, johon kukkia oli
maalattu, ja liepeessä riippui kultahetaleita; kaksi hopeanuolta
kiinnitti hänen palmikoituja hiuksiaan korvien kohdalla; hänen oikea
kätensä nojasi peitsen varteen, joka oli koristettu elektronrenkailla
ja karvatupsuilla.

Salammbon sielussa heräsi paljon epäselviä ajatuksia katsellessaan
häntä. Tuo nuori, lempeä-ääninen ja naisekkaan hentovartaloinen mies
miellytti hänen silmiään olemuksensa siroudella ja tuntui hänestä
vanhemmalta sisarelta, jonka Baalit lähettivät häntä turvaamaan.
Muisto Mathosta välähti äkkiä esiin; hän ei voinut hillitä haluaan
saada tietää, mikä oli oleva Mathon kohtalo.

Narr' Havas vastasi, että karthagolaiset kulkivat Tunista kohden
aikoen sen valloittaa. Sen mukaan kuin hän kuvaili heidän
onnistumisensa mahdollisuutta ja Mathon heikkoutta, näytti erityinen
toivo ilahuttavan Salammbota. Hänen huulensa vapisivat, hänen
rintansa läähätti. Kun Narr' Havas lupasi itse surmata Mathon
huudahti Salammbo: -- "Niin! surmaa hänet, sen täytyy tapahtua!"

Numidialainen sanoi kiihkeästi haluavansa Mathon kuolemaa, sillä
sodan loputtua oli hän tuleva Salammbon aviomieheksi.

Salammbo vavahti ja painoi päänsä alas.

Mutta Narr' Havas jatkoi verraten kaihoaan kukkiin, jotka kaihoavat
sadetta, eksyneihin matkamiehiin, jotka odottavat päivää. Hän sanoi
vielä Salammbolle, että hän oli kauniimpi kuin kuu, suloisempi kuin
aamun tuuli ja majaystävän kasvot. Hän aikoi tuottaa hänelle mustien
maasta kalleuksia, joita ei löytynyt Karthagossa, ja heidän asuntonsa
lattiat olivat kultahiekalla sirotettavat.

Illan tullen balsamin tuoksu täytti ilman. He katsoivat kauvan aikaa
toisiinsa, -- ja Salammbon silmät näyttivät pitkien huntujen lävitse
kahdelta pilvien lomasta tuikkivilta tähdeltä. Ennen auringon laskua
Narr' Havas poistui.

Vanhimmat tunsivat aivan kuin suuren taakan putoavan hartioiltaan
hänen lähdettyään Karthagosta. Kansa oli ottanut hänet vastaan vielä
suuremmalla riemulla kuin edellisellä kerralla. Jos Hamilkar ja
Numidian kuningas kahden saisivat voiton palkkasotureista, niin olisi
mahdotonta heitä vastustaa. Siksi päättivät he, heikontaakseen Bar
kasta, antaa oman lemmikkinsä, vanhan Hannon ottaa osaa Karthagon
vapauttamiseen.

Hän lähti heti läntisiin maakuntiin päin kostaakseen samoilla
seuduilla, jotka olivat nähneet hänen häpeänsä. Mutta asukkaat ja
barbarit olivat kuolleet, piilossa tai paenneet. Silloin hänen
vihansa kohdistui itse seutuun. Hän poltti raunioiden rauniot, hän ei
jättänyt ainoatakaan puuta tai heinän kortta; lapset ja rammat, joita
tavattiin, kidutettiin kuoliaiksi, hän jätti naiset sotilaittensa
raiskattaviksi ennenkuin ne surmattiin; kauneimmat heitettiin hänen
kantotuoliinsa, -- sillä hänen kamala tautinsa kiihoitti hänessä
hurjia himoja; ja hän tyydytti niitä epätoivoisen miehen koko
vimmalla.

Usein painui kukkuloiden harjalla mustia telttarivejä kokoon
kuten tuulen kaatamina, ja sitten näki suurien kiiltoreunaisten
kiekkojen, jotka tunsi kärryn pyöriksi, surkeasti natisten katoavan
vähitellen laaksoon. Ne heimot, jotka olivat lähteneet pois Karthagon
piirityksestä, harhailivat siten maakuntien halki odottaen sopivaa
tilaisuutta, jotain palkkasoturien saamaa voittoa, palatakseen
takaisin. Mutta pelosta tai nälästä he kaikki jatkoivat tietään
kotiseuduilleen ja katosivat.

Hamilkar ei laisinkaan kadehtinut Hannon menestystä. Mutta hän tahtoi
kiireesti saada kaiken loppumaan; siksi käski hän Hannoa hyökkäämään
Tunista vastaan; ja Hanno, joka kaikesta huolimatta rakasti
isänmaataan, saapui määräpäivänä kaupungin muurien edustalle.

Kaupungilla oli puolustusväkenään, paitsi kaupungin vakinaisia
asukkaita, kaksitoistatuhatta palkkasoturia, sitten kaikki
saastaisten-ruokien-syöjät, sillä he olivat kuten Mathokin jääneet
Karthagon näköpiirin sisälle ja roskaväki ja shalishim katselivat
etäältä sen korkeita muuria, joiden takana he uneksivat löytyvän
äärettömiä nautintoja. Tämän yhteisen, vihan vaikutuksesta
järjestettiin puolustus hyvinkin pian. Leileistä tehtiin kypäriä,
kaikki puutarhojen palmut katkottiin keihäiden varsiksi, kaivettiin
kaivoja ja ruuakseen he pyydystivät järven rannalta suuria valkoisia
ruumiilla ja saastalla ruokittuja kaloja. Heidän vallituksensa,
joita Karthago kateellisina oli pidättänyt raunioina, olivat niin
heikkoja, että ne voi melkein olkapäällään kaataa kumoon. Matho tukki
niiden reijät talojen kivillä. Se oli viimeinen taistelu; hän ei
mitään toivonut, ja yhtä kaikki hän sanoi itselleen, että onni oli
vaihtuvainen.

Lähestyessään näkivät karthagolaiset vallilla miehen, joka kohosi
vyötäröistä asti sen ylitse. Hänen ympärillään suhahtelevat nuolet
näyttivät häntä peloittavan yhtä vähän kuin pääskysparvi. Kummallista
kyllä ei ainoakaan osunut häneen.

Hamilkar leiriytyi kaupungin eteläpuolelle; hänen oikealla puolellaan
piti Narr' Havas Rhadeksen tasangon ja Hanno järven rannan
hallussaan; toistaiseksi piti kunkin kolmen johtajan säilyttää
asemansa ja yht'aikaa hyökätä kaupungin muureja vastaan.

Mutta Hamilkar tahtoi ensin näyttää palkkasotureille, että hän
aikoi rangaista heitä kuin orjia. Hänen käskystään nuo kymmenen
lähettilästä naulittiin vieretysten ristiin eräälle kukkulalle,
vastapäätä kaupunkia.

Tämän nähdessään poistuivat piiritetyt valleilta.

Matho oli arvellut, että jos hän voisi pujahtaa muurin ja Narr'
Havaksen telttojen välitse niin sukkelasti etteivät numidialaiset
ennättäisi lähteä liikkeelle, niin voisi hän hyökätä takaapäin
karthagolaisten jalkaväen kimppuun, joka siten joutuisi hänen
osastonsa ja kaupungin väliin. Hän syöksyi sotavanhuksiensa kanssa
ulos kaupungista.

Narr' Havas huomasi sen; riensi pitkin järven rantaa ja käski Hannoa
lähettämään miehiä Hamilkarin avuksi. Luuliko hän Barkasta liian
heikoksi vastus taaksensa palkkasotureja? Oliko se petosta vai
tyhmyyttä? Kukaan ei koskaan saanut sitä tietää.

Haluten nöyryyttää kilpailijaansa ei Hanno viivytellyt. Hän
huusi puhaltamaan torviin ja koko hänen armeijansa hyökkäsi
barbarien kimppuun. Nämä peräytyivät ja syöksyivät suoraan päin
karthagolaisia; he kaatoivat ne kumoon, polkivat jalkoihinsa ja siten
hyökätessään eteenpäin he saapuivat Hannon teltan luo, jossa tämä
oli kolmenkymmenen karthagolaisen, Vanhimpien kuuluisimpien jäsenten
seurassa.

Hän näytti hämmästyvän tätä uhkarohkeutta; hän huusi päälliköltään
avuksi. Kaikki ojensivat kätensä hänen kurkkuunsa huutaen
häväistyksiä. Joukko tungeskeli, ja niiden, jotka olivat tarttuneet
häneen, oli vaikea pidellä häntä käsissään. Hän koetti sillä välin
kuiskata heidän korvaansa: -- "Minä annan sinulle kaikki, mitä
tahdot! Minä olen rikas! Pelasta minut!" He vetivät hänet mukaansa;
niin raskas kuin hän olikin ei hänen jalkansa koskettaneet maata.
Vanhimmat oli viety. Hänen kauhunsa kas voi. "Te olette voittaneet
minut! Minä olen teidän vankinne! Minä maksan lunnaat! Kuulkaa minua,
ystäväni!" Ja kun häntä olkapäillä, jotka painuivat hänen kylkiinsä,
kannettiin pois, hän huusi tavan takaa: "Mitä te teette? Mitä
aijotte? Näettehän etten minä vastusta! Minä olen aina ollut hyvä!"

Portin luo oli pystytetty jättiläissuuri risti. Barbarit karjuivat:
"Tänne! tänne!" Mutta hän korotti vielä enemmän ääntään, ja kaikkien
heidän jumaliensa nimessä hän anoi heitä viemään hänet shalishimin
luo, sillä hänellä oli uskottavana tälle asia, josta kaikkien heidän
pelastus riippui.

He pysähtyivät, muutamat väittivät olevan viisainta kutsua Matho
saapuville. Lähdettiin häntä etsimään.

Hanno vaipui ruohikolle; ja hän näki ympärillään toisiakin ristejä,
ikäänkuin kidutus, jonka alaiseksi hän oli joutuva, olisi jo
edeltäpäin moninkertaiseksi aijottu; hän koetti kaikin tavoin
vakuuttaa itselleen erehtyvänsä, että ristejä olikin vain yksi,
vieläpä uskoa, ettei niitä ollut laisinkaan. Lopulta nostettiin hänet
ylös.

-- "Puhu!" sanoi Matho.

Hän tarjoutui luovuttamaan heille Hamilkarin, sen jälkeen he molemmat
palaisivat yhdessä Karthagoon ja hallitsisivat kuninkaina.

Matho poistui viitaten toisia kiiruhtamaan. Se oli, arveli hän,
pelkkä juoni ajan voittamiseksi.

Barbari erehtyi; Hanno oli nyt siinä epätoivoisessa asemassa, jossa
ei ihminen enää välitä mistään, ja sitäpaitsi vihasi hän niin
suuresti Hamilkaria, että pienimmänkin pelastuksen toivon tähden
olisi ollut valmis uhraamaan hänet ja kaikki hänen sotilaansa.

Vanhimmat viruivat jo noiden kolmenkymmenen ristin juurella maassa;
jo oli nuoria pantu heidän kainaloittensa alle. Silloin vanha
suffeetti ymmärtäessään täytyvänsä kuolla alkoi itkeä.

Häneltä revittiin viimeisetkin vaatteet yltä -- ja hänen koko
kauhistuttava ruumiinsa tuli näkyviin. Paiseet täyttivät koko tuon
muodottoman möhkäleen; pöhöttyneissä jaloissa peittyivät kynnet lihan
alle; sormista riippui kuten vihertäviä kaistaleita; ja kyyneleet,
jotka virtasivat hänen poskiensa ajoksien välitse antoivat hänen
kasvoilleen pelottavan surkean ilmeen, ne kun näyttivät ottavan
enemmän tilaa hänen kuin muiden ihmisolentojen kasvoilla. Hänen
puoliksi auennut kuninkaallinen otsanauhansa laahasi hänen valkoisten
hiuksiensa keralla maassa.

He luulivat, ettei heillä ei olisi kyllin vahvoja nuoria kiskoakseen
hänet ylös ristille, ja he naulitsivat hänet siihen punilaiseen
tapaan ennenkuin risti nostettiin ylös. Mutta tuskan keralla heräsi
hänen ylpeytensä. Hän alkoi syytää heille solvauksia. Hän sylki
vaahtoa ja väänteli ruumistaan merihirviön tavoin, jota rannalla
tapetaan, ennustaen heille, että he tulevat kuolemaan vielä
kamalammalla tavalla kuin hän ja että hänen kuolemansa kostetaan.

Se olikin jo tapahtunut. Toisella puolen kaupunkia, josta nyt
nousi tuliliekkejä ja savupatsaita, vääntelehtivät palkkasoturien
lähettiläät kuolintuskissa.

Muutamat, jotka ensin olivat pyörtyneet, virkosivat raittiissa
tuulessa; mutta leuka painui rintaa vasten ja ruumis painui hiukan
alas, vaikka käsien naulat olivatkin päätä korkeammalla; jaloista
ja käsistä tihkui hitaasti suuria veripisaroita kuten puun oksilta
kypsiä hedelmiä, -- ja Karthago, golfi, vuoret ja tasanko, kaikki
näytti pyörivän heidän silmissään jättiläissuuren pyörän tavoin;
toisinaan maasta nouseva tomupilvi kietoi heidät pyörteesensä; heitä
poltti kamala jano, kieli vääntyi heidän suussaan, ja he tunsivat
kylmän hien valuvan ruumiista sielun hitaasti erkaantuessa siitä.

Äärettömän syvällä alapuolellaan he näkivät katuja, marssivia
sotilaita, heiluvia miekkoja; ja taistelun pauhina osui epämääräisenä
heidän korviinsa, kuten meren pauhina haaksirikkoisille, jotka
kuolevat laivan mastoon. Italialaiset, jotka olivat muita rotevampia,
huusivat vielä; lakedaimonilaiset olivat vaiti ja pitivät silmiään
ummessa; Zärxas, joka ennen oli ollut niin voimakas, taipui nyt kuin
katkaistu kaisla; hänen vieressään taivutti etiopialainen päänsä
taapäin, ristin poikkipuun yli; Autharitos pyöritti liikkumattomana
silmiään; hänen pitkä tukkansa oli tarttunut puun rakoon ja nousi
hänen otsaltaan suoraan pystyyn, ja korina, joka nousi hänen
rinnastaan kuului vihan karjunnalta. Spendiuksessa oli herännyt outo
uljuus; nyt hän halveksi elämää, kun hän varmasti tiesi sen melkein
kohta loppuvan ikuisesti, ja hän odotti väliäpitämättömänä kuolemaa.

Vaikka tajuttomuus jo alkoi heissä saada vallan, niin toisinaan he
vavahtivat kun siivet siuhkuivat heidän suutaan vastaan. Suuret
siivet loivat varjoaan heidän ympärilleen, rääyntää kaikui ilmassa;
ja kun Spendiuksen risti oli korkein, niin sille istahti ensimäinen
korppikotka. Silloin hän käänsi päänsä Autharitoksen puoleen ja sanoi
hänelle hitaasti oudon hymyn levitessä hänen huulilleen:

-- "Muistatko leijonia Siccan tien varrella?"

-- "Ne olivat meidän veljiämme!" vastasi gallialainen ja heitti
henkensä.

Tällä välin oli suffeetti puhkaissut muurin ja saapunut kaupungin
linnan juurelle. Äkkiä tuulen viima vei sauhun pois ja seutu näkyi
Karthagoon asti; hän oli näkevittään ihmisiäkin katselemassa Eshmunin
temppelin katolta; sitten kääntäessään päätään hän näki vasemmalla,
järven rannalla, kolmekymmentä tavattoman suurta ristiä.

Tehdäkseen ne vielä peloittavimmiksi olivat barbarit nimittäin
rakentaneet ne yhteen jatketuista telttojen pylväistä; ja
kolmenkymmenen Vanhimman ruumiit näkyivät hyvin korkealla ilmassa.
Heidän rinnassaan oli kuten valkoisia perhosia; ne olivat alhaalta
ammuttujen nuolien sulkia.

Korkeimman ristin päästä liehui pitkä, loistava kultanauha; se
riippui ristillä olevan olkapäällä; siltä puolelta puuttui käsivarsi,
ja Hamilkar saattoi töin tuskin tuntea Hannon. Hänen pehmenneet
luunsa eivät kestäneet nauloja, ja osia hänen jäsenistään oli
pudonnut pois, -- eikä ristillä ollut muuta kuin kamalat jätteet
muistuttaen metsämiesten oven päälle naulattuja eläinten jätteitä.

Suffeetti ei ollut voinut saada minkäänlaisia tietoja: hänen
edessään oleva kaupunki oli kokonaan peittänyt häneltä sen, mitä
sen takana tapahtui; ja molemmat alipäälliköt, jotka perätysten oli
lähetetty kummankin johtajan luo, eivät olleet palanneet. Silloin
saapui pakolaisia, jotka toivat tiedon tappiosta, ja punilainen
armeija seisahtui. Tämä onnettomuus, joka osui juuri keskelle
heidän voittoaan lamautti heitä. He eivät enää kuulleet Hamilkarin
määräyksiä.

Matho käytti sitä hyväkseen jatkaakseen verilöylyään numidialaisten
joukossa.

Hävitettyään Hannon leirin hän oli uudelleen hyökännyt heihin.
Nämät päästivät norsut liikkeelle. Mutta palkkasoturit sieppasivat
tulikekäleitä muurista, lähestyivät pitkin tasankoa niitä heiluttaen,
ja suuret eläimet syöksyivät kauhuissaan golfiin, jossa ne
kamppaillen surmasivat toisensa ja hukkuivat raskaiden panssariensa
painosta. Jo oli Narr' Havas syöksynyt ratsumiehineen esiin; kaikki
heittäytyivät suulleen maahan; sitten kun hevoset olivat kolmen
askeleen päässä heistä, he äkkiä hyppäsivät niiden vatsan alle ja
puhkasivat sen tikariniskulla, ja puolet numidialaisista oli jo
kaatunut, kun Barkas saapui avuksi.

Uupuneet palkkasoturit eivät voineet vastustaa häntä. He peräytyivät
hyvässä järjestyksessä Kuumienlähteiden vuorelle asti. Suffeetti oli
siksi viisas, ettei ajanut heitä takaa. Hän suuntasi kulkunsa Makarin
suuta kohden.

Tunis oli hänen vallassaan; mutta se ei ollut muuta kuin höyryävä
rauniokasa. Rauniot vyöryivät muurien aukoista tasangon keskelle
asti; -- ja aivan perällä, golfin rantojen välissä lykkivät tuulen
ajamat norsujen raadot toisiaan kuten saaristo mustia kallioita olisi
uiskennellut veden pinnalla.

Jatkaakseen tätä sotaa oli Narr' Havas tyhjentänyt metsänsä, ottanut
nuoret ja vanhat, koiraat ja naaraat, eikä hänen kuningaskuntansa
sotavoima enää koskaan toipunut tästä tappiosta. Kansa, joka
etäältä oli nähnyt heidän tuhonsa, oli siitä aivan epätoivoissaan;
miehet valittelivat kaduilla kutsuen heitä nimeltä kuten kuolleita
ystäviään: -- "Oi! Voittamaton! Voitto! Salama! Pääskynen!"
Ensimäisenä päivänä puhuttiin enemmän kuolleista norsuista kuin
kaatuneista kansalaisista. Mutta seuraavana päivänä näkyivät
barbarien teltat Kuumienlähteiden vuoren kukkulalla. Silloin oli
epätoivo niin rajaton, että monet, varsinkin naiset syöksyivät pää
edellä alas Akropoliilta.

Hamilkarin aikeista ei tiedetty mitään. Hän eli yksin teltassaan,
hänen luonaan oli vain eräs nuori poika, eikä kukaan koskaan syönyt
heidän kanssaan, ei edes Narr' Havas. Mutta tämä osoitti hänelle
erikoisen suurta kunnioitusta Hannon tappion jälkeen; olihan Numidian
kuninkaalla siksi tärkeätä päästä hänen pojakseen, että hänen koko
aika täytyi olla varuillaan.

Tämä toimettomuus oli vain nerokkaiden toimien verhona.
Kaikenlaisilla keinoilla lumosi Hamilkar kylien johtomiehet; ja
palkkasotureita ajettiin pois, vainottiin ja vaanittiin kuin
villipetoja. Heti kun he tulivat johonkin metsään syttyivät
puut heidän ympärillään tuleen; kun he joivat lähteestä, oli se
myrkytetty; luolat, joissa he nukkuivat yöllä, muurattiin umpeen.
Väestö, heidän entiset kanssarikollisensa, jotka tähän asti olivat
heitä puolustaneet, vainosivat nyt heitä; ja aina he tunsivat näiden
joukkojen keskellä karthagolaisia asevarustuksia.

Useiden kasvot olivat punaisten ajosten syömiä; he luulivat saaneensa
ne koskettaessaan Hannoon. Toiset kuvittelivat niiden syntyneen
Salammbon kalojen syömisestä, ja tuntematta pienintäkään katumusta
sen johdosta, he kuvittelivat vieläkin kamalampia pyhän raiskauksia,
nöyryyttääkseen punilaisia jumalia mahdollisimman paljon. He olisivat
tahtoneet tuhota ne kokonaan.

Siten kuljeksivat he kolme kuukautta pitkin itäistä rantaa,
sitten Sellum-vuoren taakse ja erämaan hietikon rajalle asti. He
etsivät jotain pakopaikkaa, vaikkapa millaista tahansa. Utica ja
Hippo-Zarytus eivät olleet heitä pettäneet, mutta Hamilkar piiritti
näitä molempia kaupunkeja. Palkkasoturit palasivat sitten umpimähkään
pohjoiseen päin teitäkään tuntematta. Hätä ja puute oli hämmentänyt
heidän järkensä.

He eivät tunteneet enää muuta kuin epätoivoista katkeruutta, joka
yhä kasvoi; ja eräänä päivänä he saapuivat Cobuksen rotkoihin, vielä
kerran Karthagon eteen!

Täällä tapahtui otteluja useammin. Onni suosi vuoroin kumpaakin
puolta; mutta molemmat olivat siihen määrään uupuneita, että he
toivoivat näiden kahakoiden sijasta suurta taistelua, kun se vaan
olisi sitten viimeinen.

Mathon teki mieli itse viedä suffeetille tämä taisteluhaaste. Eräs
libyalainen uhrautui siihen toimeen; Nähdessään hänen poistuvan
kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän enää palaisi.

Hän palasi samana iltana.

Hamilkar otti haasteen vastaan. Seuraa vana päivänä auringon
noustessa tuli heidän kohdata toisensa Rhadeksen kentällä.

Palkkasoturit tahtoivat tietää, eikö hän ollut sanonut sen enempää,
ja libyalainen jatkoi:

-- "Kun minä jäin seisomaan hänen eteensä, niin kysyi hän, mitä minä
odotin; minä vastasin: 'kuolemaani!' Silloin hän vastasi: 'Ei! lähde
pois! sinä kuolet huomenna yhdessä toisten kanssa'."

Tämä jalomielisyys kummastutti barbareja; muutamia, se kauhistutti ja
Matho suri sitä, ettei lähettiä oltu surmattu.

Hänellä oli vielä kolme tuhatta afrikalaista, tuhatkaksisataa
kreikkalaista, tuhatviisisataa campanialaista, kaksisataa
iberialaista, neljäsataa etruskilaista, viisisataa samniumilaista,
neljäkymmentä gallialaista ja ryhmä naffureja, maita kiertäviä
rosvoja, jotka hän oli tavannut taateliseuduilla, yhteensä
seitsemäntuhatta kaksisataa yhdeksäntoista sotilasta, mutta ei
ainoatakaan täydellistä syntagmaa. He olivat paikanneet panssariensa
reijät eläinten olkaimilla ja laittaneet pronssikothurnien sijaan
rääsysandaaleja. Kupari- tai rautalevyjä oli ommeltu heidän
pukuihinsa; panssaripaidat riippuivat repaleisina heidän yllään ja
arvet näkyivät kuten purppurajuovat käsivarsien karvojen välistä ja
kasvojen parran keskeltä.

Heidän toverinsa kuoleman aiheuttama viha ylläpiti heidän sieluaan ja
vahvisti heidän voimiaan; he tunsivat hämärästi olevansa sorrettujen
rinnassa asuvan jumalan palvelijoita ja ikäänkuin yleisen koston
pappeja! Sitä paitsi suunnattoman vääryyden tuska ja varsinkin
etäältä näkyvä Karthago sai heidät raivoihinsa. He vannoutuivat
taistelevansa toinen toisensa puolesta kuolemaan asti.

He teurastivat ja söivät vetojuhtansa saadakseen mahdollisimman
paljon voimia; sitten he laskeutuivat levolle. Muutamat rukoilivat
kääntyen eri tähtiryhmien puoleen.

Karthagolaiset saapuivat tasangolle ennen heitä. He hankasivat
kilpien reunoja öljyllä, jotta nuolet helpommin liukuisivat pois;
jalkaväki, jolla oli pitkä tukka, leikkasi sen varovaisuuden vuoksi
edestä lyhyeksi; ja viidennellä tunnilla Hamilkar käski kaataa kaikki
ruoka-astiat, tietäen, että oli epäedullista taistella vatsa liian
täytenä. Hänen armeijassaan oli neljätoistatuhatta miestä, siis kaksi
kertaa enemmän kuin barbarien joukkoja. Ei hän kuitenkaan koskaan
ollut tuntenut itseään niin levottomaksi; jos hän jäi tappiolle, niin
se oli tasavallan turmio ja hän itse joutui ristiinnaulittavaksi;
jos hän sai voiton, niin silloin hän Pyreneitten, Gallian, Alppien
yli pääsisi Italiaan ja Barkaksen valta oli kestävä ijankaikkisesti.
Parikymmentä kertaa yössä hän nousi tarkastamaan itse kaikkea
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mitä karthagolaisiin tuli, niin
heidän pitkällinen kauhunsa oli heidät vimmastuttanut.

Narr' Havas epäili numidialaistensa uskollisuutta. Sitä paitsi
saattoivat barbarit voittaa heidät. Kumma heikkous sai hänessä
vallan; tavan takaa hän joi pitkiä siemauksia vettä.

Mutta eräs outo mies avasi hänen telttansa ja laski maahan
vuorisuolasta tehdyn kruunun, joka oli kirjailtu rikistä ja
simpukankuoriruuduista tehdyillä symbooleilla; toisinaan lähetettiin
sulhaselle hänen hääkruununsa; se oli rakkauden osoitus, jonkinmoinen
kehoitus.

Hamilkarin tytär ei kuitenkaan tuntenut mitään hellempiä tunteita
Narr' Havasta kohtaan.

Mathon muisto vaivasi häntä sietämättömällä tavalla; hänestä tuntui
kuin tuon miehen kuoleman kautta hänen sielunsa vapautuisi, kuten
kyykäärmeiden pistoksen parantamiseksi murskataan niitä haavaa
vastaan. Numidian kuningas kuului hänelle; hän odotti kärsimättömänä
häitä ja kun ne piti vietettämän voiton jälkeen, niin Salammbo antoi
hänelle tämän lahjan yllyttääkseen hänen rohkeuttaan. Silloin pelko
haihtui, eikä hän ajatellut muuta kuin onneaan saadessaan niin
kauniin naisen omakseen.

Sama mielikuva oli herännyt Mathossakin; mutta hän torjui sen heti
luotaan, ja hän omisti rakkautensa asetovereilleen. Hän helli
niitä kuten osaa omasta olemuksestaan, vihastaan, -- ja hän tunsi
ajatuksensa kirkkaammiksi, ruumiinsa voimakkaammaksi; koko hänen
tehtävänsä oli hänelle nyt niin päivän selvää. Jos hän toisinaan
huokasikin, niin hän muisteli Spendiusta.

Hän järjesti barbarit kuuteen yhtä pitkään riviin. Keskelle asetti
hän etruskilaiset, jotka olivat sidotut toisiinsa pronssikahleella;
ampujat olivat niiden takana, ja kummallekin sivustalle hän jakoi
naffurit, jotka istuivat lyhytkarvaisten, kameelikurjen sulilla
koristettujen kameelien selässä.

Suffeetti järjesti samoin karthagolaiset. Jalkaväen kummankin puolin,
kepeäaseisten viereen hän asetti clinabarit ja sitten numidialaiset;
auringon noustessa seisoivat he siten rivissä toinen toisiansa
vastaan. Kaikki loivat etäältä vimmaisia katseita, toisiinsa. Ensin
oli huomattavissa jonkunmoinen epäröiminen. Vihdoin lähtivät molemmat
armeijat liikkeelle.

Barbarit astuivat, jotta eivät hengästyisi, hitaasti, tanakasti
polkien maata; punilaisen armeijan keskus muodosti kuperan kaaren.
Sitten tapahtui kamala yhteensyöksyminen, aivan kuin kahden laivaston
ryske niiden rynnätessä toisiinsa. Barbarien etumainen rivi oli
sukkelaan auennut ja toisten takana olevat ampujat heittivät
kuuliaan, nuoliaan ja heittokeihäitään. Karthagolaisten kupera
rintama vähitellen oikeni, se tuli aivan suoraksi ja sitten taipui
sisäänpäin; ja nyt lähestyivät molemmin puolin kepeäaseisten osastot
toisiaan tasaisesti kuten sulkeutuvan harpin haarat. Barbarit, jotka
vimmoissaan syöksyivät falangia vastaan tunkeutuivat jo tuohon
aukkoon; he olivat mennä surman suuhun. Matho pidätti heitä, ja
karthagolaisten siipien yhä lähetessä hän siirsi ulommaksi rintamansa
kolme sisempää, riviä; kohta ne asettuivat hänen armeijansa siipien
jatkoksi ja hänen rintamansa tuli kolmea kertaa pitemmäksi.

Mutta äärimmäisinä olevat barbarit olivat liian heikkoja, varsinkin
vasemmanpuoliset, jotka jo olivat tyhjentäneet viinensä, niin että
kepeäaseiset, jotka nyt hyökkäsivät heitä vastaan, laajalti särkivät
heidän rivinsä.

Matho veti heidät taapäin. Oikealla siivellä olivat tapparoilla
varustetut campanialaiset; hän ajoi ne karthagolaisten vasenta siipeä
vastaan; keskusta hyökkäsi vihollisen kimppuun ja toisella äärellä
olevat, jotka nyt olivat turvassa, pidättivät kepeäaseisia.

Silloin Hamilkar jakoi ratsuväkensä eri osastoihin, asetti
raskasaseisia niiden väliin ja ajoi ne palkkasotureja vastaan.

Näiden kartionmuotoisten joukkojen kärjessä oli ratsumiehiä ja
leveämmät sivut törröttivät täynnä keihäitä. Barbarien oli mahdotonta
vastustaa niitä; kreikkalaisella jalkaväellä yksinään oli pronssiset
varustukset; kaikilla muilla oli tikareja kepin nenässä, maatiloista
otettuja viikatteita, kärrynpyörän raudoista valmistettuja
miekkoja: liian pehmeät terät vääntyivät lyödessä, ja kun he
kumartuivat taivuttaakseen ne jälleen jalallaan suoriksi, surmasivat
karthagolaiset heitä nopeasti oikealta ja vasemmalta.

Mutta ketjuunsa kiinnitetyt etruskilaiset; eivät liikkuneet
paikaltaan; kuolleet, jotka eivät voineet kaatua, olivat toisille
esteeksi; ja tämä pitkä pronssirivi vuoroin supistui ja laajeni,
notkeana kuin käärme, horjumattomana kuin muuri. Barbarit
järjestyivät sen takana yhä uudelleen, huoahtivat lyhyen hetken; --
sitten he jälleen syöksyivät aseiden tyngät käsissään taisteluun.

Monella ei enää ollut laisinkaan asetta, ja he syöksyivät
karthagolaisten kimppuun purren heitä koiran tavoin kasvoihin.
Ylpeinä riisuivat gallialaiset mekkonsa; etäältä näkyi heidän
kookkaat valkoiset ruumiinsa: peloittaakseen vihollisia he avasivat
haavansa. Punilaisen syntagman keskellä ei enää kuulunut käskyjen
jakajan huutoa; tomun yläpuolelle kohoavat liput vielä jakoivat
merkkejä, ja jokainen antoi suuren joukon aaltoilun viedä itsensä
mukaansa.

Hamilkar käski numidilaisia hyökkäämään eteenpäin. Mutta naffurit
riensivät heitä vastaan.

He olivat puetut avariin mustiin pukuihin, päälaella oli hiustöyhtö
ja kädessä, virtahevonnahkainen kilpi; he heiluttivat nuoran päähän
kiinnitettyä kahvatonta terää; ja heidän kokonaan sulilla koristetut
kameelinsa päästivät pitkiä käheitä korahduksia. Terät osuivat
tähdättyihin paikkoihin, ponnahtivat taas takaisin ja joku jäsen
putosi maahan. Raivostuneet eläimet tunkeutuivat syntagman läpi.
Muutamat niistä, joiden jalat olivat katkenneet kulkivat hypähdellen
kuten haavoittuneet kameelikurjet.

Koko punilainen jalkaväki hyökkäsi taas barbarien kimppuun; se mursi
niiden rivit. Heidän osastonsa pyörivät ympäri, erillään toinen
toisistaan. Karthagolaisten välkkyvämmät aseet ympäröivät heidät
kultaisten renkaiden tavoin; keskellä kiehui ihmisparvi, ja suoraan
paistava aurinko loi miekkojen kärkiin leimahtelevia valkoisia
väikkeitä. Mutta clinabarien rivejä makasi kuolleina maassa;
palkkasoturit riisuivat niiltä varustukset, pukivat ne ylleen ja
palasivat taisteluun. Karthagolaiset erehtyivät ja eksyivät usein
heidän joukkoonsa. He jähmettyivät kauhusta, tai peräytyivät, ja
etäältä kaikuvat riemuhuudot näyttivät ajavan heitä edellään kuten
myrskylaivan sirpaleita. Hamilkar oli aivan epätoivoissaan; kaikki
oli joutumaisillaan tuhon omaksi Mathon nerokkuuden ja palkkasoturien
urhoollisuuden tähden!

Mutta etäältä kuului lukuisien tamburiinien räike. Joukko vanhuksia,
sairaita, viidentoistavuotiaita lapsia ja naisiakin, jotka eivät
olleet voineet levottomuuttaan hillitä, oli lähtenyt Karthagosta, ja,
asettuakseen jonkun pelottavamman voiman turviin, he olivat ottaneet
Hamilkarin palatsista sen ainoan norsun, joka tasavallalla vielä oli
jälellä, -- sen, jonka kärsä oli katkaistu.

Silloin tuntui karthagolaisista, että itse isänmaa saapui muurien
suojasta käskemään heitä kuolemaan sen edestä. Uusi vimma valtasi
heidät, ja numidialaiset riistivät kaikki muut mukaansa.

Barbarit olivat asettuneet keskelle tasankoa selkä erästä kumpua
vastaan. Heillä ei ollut enää mitään toivoa voittaa ei edes jäädä
eloonkaan; mutta jälellä olevat olivat paraimmat, urhoollisimmat ja
voimakkaimmat.

Karthagosta tulleet alkoivat numidialaisten ylitse heitellä paistin
vartaita, silavaneuloja, vasaroita; miehet, joita konsulit olivat
pelänneet, kuolivat naisten heittämien keppien iskuihin: punilainen
roskaväki tuhosi palkkasoturit.

He olivat paenneet kukkulan harjalle. Jokaisen uuden aukon syntyessä
sulkeutui heidän kehänsä uudelleen; kaksi kertaa se laskeutui alas;
mutta yhteentörmäys sysäsi heidät heti takaisin kukkulalle; ja
karthagolaiset ojensivat sikin sokin käsiään; he pistivät keihäitä
edessä seisovien jalkojen välitse ja hosuivat umpimähkään. He
lankesivat vereen; ruumiit vyöryivät liian jyrkkää rinnettä myöten
alas. Norsu, joka koetti nousta kukkulalle kahlasi vatsaa myöten
niissä; näytti siltä kuin se olisi nautinnolla astuskellut niiden
päälle; ja sen katkaistu, päästään leveä kärsä kohosi tuon tuostakin
ilmaan kuten jättiläissuuri iilimato.

Sitten kaikki pysähtyivät. Karthagolaiset purivat hammasta katsellen
ylös kukkulalle, jossa barbarit seisoivat.

Vihdoin he syöksyivät äkkiä eteenpäin ja ottelu alkoi uudelleen.
Toisinaan palkkasoturit antoivat heidän lähestyä huutaen
antautuvansa; sitten kamalan pilkallisesti nauraen he yht'äkkiä
surmasivat ja surmattiin, ja elossa olevat nousivat sen mukaan kuin
kuolleet kaatuivat niiden päälle puolustaakseen itseään. Se näytti
yhä kohoavalta pyramidilta.

Pian heitä ei ollut jälellä muuta kuin viisikymmentä, sitten
kaksikymmentä, sitten kolme ja lopulta ainoastaan kaksi, eräs
tapparaa heiluttava samniumilainen ja Matho, jolla vielä oli miekka.

Samniumilainen oli polvillaan ja heilutti tapparaansa vuoroin
oikealle ja vasemmalle varoittaen Mathoa häneen suunnatuista
iskuista: "Valtias, tänne! tuonne! kumarru!"

Matho oli kadottanut olkasuojuksensa, kypärinsä, panssarinsa; hän
oli aivan alasti, -- kalpeampi kuin kuolleet, hiukset aivan suorina,
vaahto tukku kummassakin suupielessä, -- ja hänen miekkansa heilui
niin nopeasti, että se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Eräs
kivi katkaisi kalvan kahvan juurta myöten, samniumilainen oli
surmattu ja karthagolaisten joukko tuli yhä tiheämmäksi, kosketti
häneen. Silloin hän nosti ilmaan tyhjät kätensä kuten mies, joka
kalliolta heittäytyy mereen, ja syöksyi peitsiin.

Ne väistyivät hänen edessään. Hän juoksi monta kertaa karthagolaisia
vastaan. Mutta aina he peräytyivät kääntäen aseensa poispäin.

Hänen jalkansa kosketti miekkaa. Matho aikoi siepata sen. Hän tunsi
äkkiä ansan käsiensä ja polviensa ympärillä, ja kaatui.

Narr' Havas oli jo jonkun aikaa seurannut häntä askel askeleelta
käsissään suuri verkko, jommoisilla villipetoja pyydystetään, ja,
käyttäen hyväkseen hänen kumartumistaan, kietoi hänet siihen.

Sitten hänet kiedottiin norsun selkään jäsenet ristiin sidottuina;
ja kaikki ne, jotka eivät olleet haavoittuneita, seurasivat häntä ja
riensivät meluten Karthagoa kohden.

Viesti voitosta oli saapunut sinne, ihmeellistä kyllä, jo kolmantena
yön hetkenä; Khamonin temppelin klepsydra osotti viidettä tuntia, kun
he saapuivat Malquaan; silloin Matho avasi silmänsä. Talojen katoilla
oli niin paljon tulia, että koko kaupunki näytti olevan ilmivalkeassa.

Hän kuuli epäselvästi suunnatonta huutoa ja maaten selällään hän
katseli tähtiä.

Sitten eräs ovi sulkeutui ja pimeys verhosi hänet.

Seuraavana päivänä samalla tunnilla kuoli viimeinen niistä, jotka
olivat jääneet Piilusolaan.

Samana päivänä, jona heidän toverinsa lähtivät pois, olivat palaavat
zuaekit vyöryttäneet lohkareet kokonaan pois ja olivat heille jonkun
aikaa antaneet ruokaa.

Barbarit toivoivat yhä vielä Mathon palaavan, -- eivätkä tahtoneet
mitenkään lähteä vuoristosta, joko siihen oli syynä toivottomuus,
heikkous, tai tuo sairaiden itsepäisyys, jotka kieltäytyvät
muuttamasta paikkaa; vihdoin ruokavarojen loputtua lähtivät zuaekit
pois. Tiedettiin, että barbareja oli tuskin tuhattakolmeasataa enää
jälellä, eikä heidän surmaamisekseen tarvinnut käyttää sotilaita.

Villipedot, varsinkin leijonat, olivat näinä kolmena sotavuotena
suuresti lisääntyneet. Narr' Havas oli pannut suuren taputusajon
toimeen, sitten ajanut niitä takaa ja sitomalla vuohia aina vähäisen
matkan päähän toisistaan ohjannut ne Piilusolaa kohden; -- ja kaikki
ne elivät nyt siellä, kun saapui Vanhimpien lähettämä mies katsomaan,
mitä barbareista oli jälellä.

Pitkin tasankoa makaili leijonia ja ruumiita, kuolleita tuskin voi
eroittaa vaatekappaleista ja aseista. Melkein kaikilta puuttui kasvot
tai toinen käsivarsi; muutamat näyttivät vielä koskemattomilta;
muutamat olivat kokonaan kuivuneet, ja maatuneet päät olivat
kypärissä; säärisuojustimista pisti esiin lihattomia jalkoja,
luurangoilla oli viitat yllään; auringon kuivamat luut muodostivat
valkoisia läikköjä hiekkaan.

Leijonat makasivat vatsa maata vasten ja käpälät ojossa, räpyttäen
silmiään päivän paahteessa, jonka valkoisten kallioiden heijastus
teki vieläkin kirkkaammaksi. Toiset istuivat takajaloillaan katsoen
terävästi eteensä; tai puoliksi suurien harjojensa peitossa nukkuivat
yhtenä keränä. Kaikki näyttivät ravituilta, laiskoilta, väsyneiltä.
Ne olivat liikkumattomia kuin vuori ja kuolleet. Yö saapui; leveät
punaiset viirut hohtivat lännen taivaalla.

Silloin nousi yhdestä noista kasoista, jotka eri pitkien välimatkojen
päässä kohosivat tasangolta, horjuva haamumainen olento. Silloin
eräs leijona lähti liikkeelle ja sen suuri ruumis loi mustan varjon
taivaan punaisenhohtavaa taustaa vastaan; -- tultuaan aivan miehen
luo, se kaatoi hänet yhdellä käpälän iskulla.

Sitten laskeutuen vatsalleen se hampaillaan kiskoi sisälmykset ulos.

Sen jälkeen se avasi suuren kitansa selko selälleen ja päästi
muutamia minuutteja kestävän karjunnan, johon vuorien kaiku vastasi
ja joka vähitellen katosi autioon avaruuteen.

Äkkiä alkoivat pienet kivet ylhäällä vyöryä alas. Kuului nopeita
askeleita, -- ja ristikon puolelta, rotkon puolelta näkyi
teräväkärkisiä kuonoja ja pystykorvia; keltaiset silmät kiiluivat.
Shakaalit saapuivat syömään jätteitä.

Karthagolainen, joka katseli kumartuen jyrkänteen reunan yli, kääntyi
lähtemään.



XV.

MATHO.


Karthagossa vallitsi riemu, -- syvä, yleinen, rajaton, mieletön
riemu; raunioiden aukot oli tukittu, jumalien kuvat oli maalattu
uudestaan, myrtinoksat peittivät katuja, katujen kulmissa paloi
suitsutuksia, ja talojen katoilla kansa kirjavissa puvuissaan
muodosti ikäänkuin suuria ilmassa aukenevia kukkapenkereitä.

Taukoamattoman puheenkohinan yli kuuluivat katuja kastelevien
vedenkantajien huudot; Hamilkarin orjat tarjoilivat hänen nimessään
käristettyjä ohrajyviä ja raa'an lihan kappaleita; ihmiset puhelivat
keskenään, syleilivät itkien toisiaan; tyrilaiset kaupungit olivat
valloitetut, paimentolaiset hajoitetut, kaikki barbarit tuhotut.
Akropolis peittyi värillisiin päiväkatoksiin; sataman ulkopuolella
rivissä olevien kolmisoutolaivojen keulat kimaltelivat kuin
timanttipenkerys; kaikkialle näkyi järjestys palanneen, uusi elämä
alkoi, suuri onni ilmeni kaikkialla: se oli Salammbon ja Numidian
kuninkaan hääpäivä.

Khamonin temppelin katolla oli kolme pitkää suunnattomista
kulta-astioista notkuvaa pöytää, joiden ääressä Pappien, Vanhimpien
ja Rikkaiden oli aikomus aterioida ja neljäs pöytä oli ylempänä muita
Hamilkaria, Narr' Havasta ja Salammbota varten; sillä kun Salammbo
tuomalla vaipan takaisin oli pelastanut isänmaan, niin teki kansa
hänen häänsä kansalliseksi ilojuhlaksi ja odotti alhaalla torilla
hänen tuloaan.

Mutta toinen, paljoa polttavampi kiihko ärsytti sen kärsimättömyyttä;
juhlan kunniaksi oli luvattu surmata Matho.

Ensiksi oli ehdotettu että hänet nyljettäisiin elävältä, aiottiin
vuodattaa sulaa lyijyä hänen sisälmyksiinsä, tappaa hänet nälkään;
sitten aiottiin sitoa hänet puuhun kiinni ja apina saisi lyödä
takaapäin häntä kivellä päähän; hän oli häväissyt Tanitia, ja Tanitin
pyhät apinat saisivat siten kostaa. Toiset olivat sitä mieltä, että
hänet oli sidottava dromedarin selkään, kun ensin oli useaan paikkaan
hänen ruumistaan pistetty öljyyn kastettuja liinatukkoja; -- ja he
iloitsivat ajatellessaan, miten tuo suuri eläin kuljeskelisi pitkin
katuja selässään mies, joka kiemurtelisi tulessa, kuten tuulen
liehuttama soihtu.

Mutta ketkä asukkaat saisivat toimekseen hänen kidutuksensa ja
miksi riistettäisiin se nautinto toisilta? Tahdottiin panna toimeen
kuolintapa, johon koko kaupunki ottaisi osaa, niin että kaikkien
kädet, kaikki aseet, kaikki Karthagon omaisuus, katukivetkin ja
golfin aallot voisivat silpoa, murskata, tuhota hänet. Silloin
Vanhimmat päättivät, että hän kulkisi vankilastaan Khamonin torille,
ilman mitään vartijajoukkoa, kädet selän taakse sidottuina; ja
kiellettiin iskemästä häntä sydämeen, jotta hän eläisi kauvemmin,
puhkaisemasta silmiä, jotta hän näkisi kidutuksensa aivan loppuun
asti, heittämästä mitään häntä kohden ja koskemasta häneen kerrallaan
useammalla kuin kolmella sormella.

Vaikka hänen piti ilmestyä vasta päivän lopulla, niin oltiin hänet
näkevinään, ja kansa juoksi Akropolista kohden, kadut tyhjentyivät,
sitten joukko palasi mutisten. Jo edellisestä illasta asti seisoi
muutamia samalla paikalla, ja he huutelivat toisilleen etäältä
näyttäen kynsiään, joiden he olivat antaneet kasvaa paremmin
voidakseen painaa ne hänen ihoonsa. Toiset kävelivät kiihkoissaan;
muutamat olivat niin kalpeita kuin olisivat odottaneet omaa
mestaustaan.

Äkkiä Mappalioiden perältä näyttäytyi suuria sulkaviuhkoja ihmisten
päiden yli. Salammbo läksi palatsistaan; kaikkialla kuului
helpoituksen henkäys.

Mutta kulkue astui askel askeleelta ja kesti kauvan, ennenkuin se
saapui.

Ensiksi kulkivat Pataikien papit, sitten Eshmunin, sitten
Melkarthin papit ja muut pappikunnat samoine merkkeineen ja samassa
järjestyksessä, jota he olivat uhrauksen aikana noudattaneet.
Molokin papit kulkivat päät kumarassa, ja kansa kuten katumusta
tuntien väistyi heidän tieltään. Mutta Rabbetnan papit astuivat
ylpein askelin lyyrat käsissään; papittaret seurasivat heitä
läpikuultavissa keltaisissa tai mustissa puvuissaan kirkuen
lintujen tavoin, väännellen ruumistaan kuten käärmeet; tai huilun
soidessa he liehuivat matkien tähtien tanssia ja heidän kepeistä
puvuistaan levisi kaduille huumaava tuoksu. Erikoisella suosiolla
otettiin näiden naisten joukossa vastaan kedeshimit, miehet,
joilla oli maalatut silmäkulmat, ja jotka kuvasivat jumaluuden
kaksisukupuolisuutta, ja hajuvesillä pirskoitettuina ja samoin
puettuina he olivat papittarien näköisiä, vaikka heidän rintansa
olivatkin litteät ja länteensä kapeammat. Sitäpaitsi vallitsi tänä
päivänä naisellinen perusvoima ja hämmensi kaiken; salaperänen
aistillisuus lainehti painostavassa ilmassa; soihdut jo syttyivät
pyhien lehtojen perällä; siellä piti yöllä vietettämän suurta
irstailujuhlaa; kolme laivaa oli tuonut Siciliasta ilotyttöjä ja
toisia oli tullut erämaasta.

Pappikunnat järjestyivät sen mukaan kuin tulivat temppelin pihoille,
ulompiin pylvästöihin ja pitkin molempia temppelin portaita,
jotka kohosivat muuria myöten ja ylhäällä yhtyivät. Valkoisia
pukuja ilmestyi pylväiden väliin, ja rakennusmuodot täyttyivät
inhimillisillä patsailla, jotka olivat liikkumattomia kuin kivikuvat.

Sitten saapuivat rahainvartijat, maakuntien käskynhaltijat ja
kaikki Rikkaat. Alhaalla torilla syntyi ankara mellakka. Väkijoukko
tulvi läheisiltä kaduilta; temppelinpalvelijat ajoivat kansaa
keppien avulla takaisin; ja Vanhimpien keskellä, joiden päässä
oli kultatiarat, saapui kanto tuolissa, jonka yläpuolella oli
purppurakatos, Salammbo.

Suunnaton huuto täytti ilman; cymbaalit ja kalkuttimet soivat
entistään kovemmin, tamburiinit jyrisivät, ja suuri purppurakatos
katosi molempien porttitornien väliin.

Se tuli seuraavassa kerroksessa näkyviin; Salammbo astui hitaasti sen
alla; sitten hän kulki penkereen poikki ja meni istumaan perälle,
valtaistuimelle, joka oli veistetty kilpikonnan kuoresta. Hänen
jalkojensa alle pantiin kolmiportainen norsunluupalli; ensimäisen
portaan kummankin puolin oli kaksi neekerilasta polvillaan ja
toisinaan hän nojasi niiden päihin, käsiään, jotka olivat täynnä
liian raskaita sormuksia.

Vyötäisiltä nilkkaan asti; hän oli verhottu tiuhasilmäiseen
verkkoon, jonka silmukat: jäljittivät kalan suomuksia: ja loistivat
kuin simpukankuori; tummansininen vyö verhosi hänen vartalonsa ja
kahdesta puolikuun muotoisesta kaarteesta näkyivät hänen molemmat
rintansa; niiden näpykät peittyivät kiiltokivikellukkojen alle.
Päässä oli riikinkukonsulkainen jalokivistä säteilevä päähine; pitkä
lumivalkoinen vaippa valui hänen harteiltaan alas, ja kyynärpäät
kyljissä kiinni, polvet yhdessä, timanttirenkaat käsivarsien ympäri,
hän istui aivan suorana papillisen juhlallisessa asennossa.

Kahdella matalammalla istuimella istuivat hänen isänsä ja hänen
puolisonsa. Narr' Havas; vaaleankeltaisessa pitkässä puvussa,
päässä vuorisuolakruunu, jonka alta kaksi Ammonhärän sarvien tavoin
väännettyä palmikkoa tuli näkyviin; ja Hamilkar, sinipunervassa
kultaisilla viiniköynnöksillä kirjaillussa mekossaan, kantoi
taistelumiekkaa sivullaan.

Pöytien rajoittamalla alueella Eshmunin temppelin pythonkäärme makasi
maassa ruusuöljylaimiskojen välillä ja purren häntäänsä muodosti
suuren, mustan renkaan. Keskellä tätä rengasta oli pronssipylväs,
jonka päällä oli kristallimuna; ja kun päivän valo osui siihen,
välkkyi siitä säteitä joka taholle.

Salammbon takana seisoivat Tanitin papit liinaisissa puvuissaan;
Vanhimmat hänen oikealla puolellaan muodostivat tiaroineen pitkän,
kultaisen rivin, ja toisella puolen Rikkaat smaragdivaltikkoineen
pitkän viheriän rivin,-- jota Veistoin aivan perällä, jossa Molokin
papit seisoivat rivissä, olisi heidän viittojensa vuoksi luullut
näkevänsä purppuramuurin. Muut pappiskunnat seisoivat alemmilla
penkereillä. Kansa täytti kadut. Se nousi katoille ja ulottui pitkinä
riveinä ylös Akropoliille asti. Kun kansa siten oli hänen jalkojensa
juuressa, taivaanlaki hänen päänsä yläpuolella, ja hänen ympärillään
aava meri, golfi, vuoristot ja kaukaiset maakunnat, niin Salammbo
suli säihkyvässä puvussaan yhteen Tanitin kanssa ja näytti itse
Karthagon suojelusjumalattarelta, sen olennoidulta sielulta.

Juhlan piti jatkua koko yö, ja monihaaraisia lamppujalkoja oli
pystytetty kuten puita maalatuille villaliinoille, jotka peittivät
matalia pöytiä. Suuret elektronkannut, siniset lasiruukut,
kilpikonnanluiset lusikat ja pienet pyöreät leivät olivat tiheässä
helmillä reunustettujen vatien kaksinkertaisessa rivissä;
viinirypäleitä lehtineen oli kiedottu kuten thyrsussauvoihin
norsunluisten viinipuiden ympärille; jäälohkareita suli ebenbuisissa
vadeissa, ja sitruunia, granaattiomenia, kurbitseja ja arbuuseja oli
suurissa kasoissa korkeissa hopeamaljoissa; villisiat, kita avoinna
viruivat höysteiden keskellä; jänikset, joilla vielä oli nahka
päällä, näyttivät hyppelevän kukkien keskellä; sekotettuja liharuokia
oli suurissa simpukankuorissa; leivoksilla oli symbooliset muodot;
kun nosti vatien kannet ylös, niin niistä lensi kyyhkysiä.

Sillä välin riensi orjia mekkojen helmat ylös käärittyinä varpaillaan
sinne ja tänne; toisinaan lyyrat soittivat jotain hymniä tai kuoro
lauloi. Kansan melu, joka kuului meren taukoamattomalta pauhinalta,
vyöryi pitojen ympärillä ja näytti tuudittavan kaiken laajempaan
sopusointuun; muutamat muistivat palkkasoturien pitoja; vaivuttiin
onnen unelmiin; aurinko alkoi vaipua mailleen ja kuun sirppi näkyi jo
vastakkaisella taivaansuunnalla.

Mutta Salammbo, aivan kuin joku olisi häntä kutsunut, käänsi päänsä;
kansa, joka katsoi häneen, seurasi hänen katsettaan.

Akropoliin kukkulalla aukeni kallioon temppelin alle hakatun vankilan
ovi; ja tässä mustassa aukossa mies seisoi kynnyksellä.

Syvään kumarassa hän astui ulos kuten pelästynyt villipeto, joka
äkkiä päästetään vapaaksi.

Valo häikäisi hänen silmiään; hän seisoi lyhyen hetken
liikkumattomana. Kaikki olivat tunteneet hänet ja pidättivät
hengitystään.

Tämän uhrin ruumis oli heille jotain aivan erikoista ja melkein
uskonnolliseen loistoon verhottu. He kumartuivat nähdäkseen hänet,
varsinkin naiset. He paloivat kiihkosta saada nähdä sen miehen, joka
oli syössyt heidän lapsensa ja puolisonsa kuolemaan; ja vastoin
tahtoaan heräsi heidän sielunsa pohjalla ilettävä uteliaisuus,
-- kiihko tuntea hänet täydellisesti, halu, johon liittyi
omantunnonvaivoja, ja joka piankin kääntyi sitä suuremmaksi vihaksi.

Vihdoin hän läksi liikkeelle; silloin katosi ensimäisen hämmästyksen
huumaus. Joukko käsiä kohosi ilmaan, eikä häntä enää näkynyt.

Akropoliin portaissa oli kuusikymmentä astinta. Hän astui niitä
alas aivan kuin vyöryen vuorelta syöksyvässä virrassa; kolme kertaa
nähtiin hänen hyppäävän, sitten hän portaiden alapäässä pääsi
jaloilleen seisomaan.

Hänen olkapäänsä vuotivat verta, rinta läähätti ankaria sykähdyksiä,
ja hän ponnisti voimiaan niin kovin saadakseen käsien ympärillä
olevat köydet poikki, että ristikkäin paljaisiin lanteisiin sidotut
käsivarret paisuivat kuin käärmeen kappaleet.

Siltä paikalta, jolla hän seisoi, johti useita katuja. Jokaisella
kadulla oli kolminkertainen sarja kahleita, jotka olivat kiinnitetyt
Pataikien napaan ja ulottuivat yhdensuuntaisina toisesta äärestä
toiseen: kansa oli yhtenä tungoksena talojen seinämillä, ja keskellä
kulkivat Vanhimpien palvelijat heiluttaen ruoskanletkuja.

Eräs heistä tyrkkäsi kovalla iskulla häntä eteenpäin; Matho läksi
liikkeelle.

He ojensivat käsiään kahleiden yli huutaen, että hänelle oli
jätetty liian leveä tie; ja hän kulki kaikkien sormillaan lyödessä,
nipistäessä, raapiessa; päästyään yhden kadun päähän ilmestyi toinen;
monta kertaa hän syöksyi syrjään purrakseen, kaikki väistyivät
nopeasti tieltä pois, ketjut pidättivät häntä ja kansa purskahti
nauruun.

Eräs lapsi repäisi häneltä korvan; eräs nuori tyttö, joka piiloitti
hihaansa värttinän kärjen, halkaisi hänen poskensa; häneltä revittiin
tukuttain hiuksia päästä ja viilekkeitä lihaa. Toiset tahrivat hänen
kasvojaan kaikenlaiseen likaan kastetuilla sienillä, jotka olivat
kiinnitetyt kepin päähän. Veri purskui hänen kaulastaan oikealta
puolelta; silloin hurja vimma valtasi kaikki. Tämä viimeinen barbari
edusti heidän silmissään kaikkia barbareja, koko armeijaa; he
kostivat hänelle kaikki onnettomuutensa, kaikki kauhunsa, kaikki
häpeänsä. Kansan raivo kasvoi saadessaan tyydyttää vihaansa? liiaksi
pingoitetut ketjut taipuivat, olivat katkeamaisillaan; he eivät enää
tunteneet orjien lyöntejä, kun nämät pakottivat heitä peräytymään;
muutamat tarraantuivat rakennusten ulkoneviin osiin; seinien kaikki
aukot! olivat täynnä päitä; ja sitä pahaa, mitä he eivät voineet
hänelle tehdä, sen he ulvoivat.

Kuului kamalia, irstaita häväistyksiä sekä ivallisia rohkaisuja
ja rukouksia; ja kun hän ei vielä saanut muka kylliksi kärsiä,
niin ilmoittivat he vielä kamalampien tuskien odottavan häntä
ijankaikkisuudessa.

Tämä suunnaton ulvonta täytti Karthagon typerästi jatkuen. Toisinaan
matki koko kansa yhtä ainoata tavua, -- karkeata, kumeata, raivoisaa
ääntä, -- useamman minuutin ajan. Seinät siitä tärisivät ylhäältä
alas asti, ja kadun molemmat sivut näyttivät Mathon mielestä painuvan
häntä kohden, nostavan hänet maasta kuten kaksi jättiläiskäsivartta,
jotka kuristivat hänet ilmassa.

Kuitenkin hän muisti kerran ennen tunteneensa jotain samankaltaista.
Sama kansa oli penkereillä, samat katseet, sama viha; mutta silloin
hän kulki vapaana, kaikki väistyivät syrjään, jumala verhosi
hänet; -- ja tämä vähitellen selvenevä muisto toi musertavan
murheen mukanaan. Varjot kulkivat hänen silmiensä ohi, kaupunki
pyöri hänen päässään, veri virtasi kyljessä olevasta haavasta, hän
tunsi kuolevansa, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui hitaasti
katukiville.

Eräs mies meni ottamaan Melkarthin temppelin pylväspihasta hiilien
kuumentaman kolmijalan poikkiraudan, pisti sen ensimäisen ketjun
alitse ja painoi sen hänen haavaansa. Näkyi miten liha kärysi; kansan
pilkkahuudot tukahuttivat hänen äänensä; hän oli taas seisaallaan.

Kuuden askeleen päässä kaatui hän jälleen, ja vielä kolmannen ja
neljännen kerran; aina uusi kidutus nostatti hänet ylös. Häneen
pirskoitettiin putkilla kiehuvaa öljyä, sirotettiin pitkin tietä
lasisiruja; hän jatkoi kulkuaan. Sathebkadun kulmassa hän nojasi
selkäänsä seinää vastaan erään kaupan kattosuojuksen alla, eikä enää
liikkunut eteenpäin.

Neuvoston orjat löivät häntä virtahevonnahkaisilla ruoskillaan niin
vimmatusti ja niin kauvan että heidän mekkonsa ripsuista tihkui
hikipisaroita. Matho näytti olevan aivan tunnoton; äkkiä hän ponnisti
voimansa ja alkoi juosta umpimähkään ja hänen huulensa hörisivät
kuten vilusta värisevällä. Hän juoksi pitkin Budes-katua, Soepokatua,
meni Vihannestorin poikitse ja saapui Khamonin torille.

Nyt kuului hän papeille; orjat ajoivat kansanjoukon syrjään; syntyi
enemmän tilaa. Matho katseli ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat
Salammbon.

Kun Matho oli astunut ensimäisen askeleensa, oli Salammbo noussut;
sen mukaan kuin Matho lähestyi, hän oli tietämättään, tahtomattaan
astunut vähitellen aivan penkereen reunalle; ja pian oli kaikki muu
hänen ympärillään kadonnut, hän näki vain Mathon. Hänen sielussaan
oli syntynyt hiljaisuus, -- auennut kuilu, johon koko maailma vaipui
yhden ainoan ajatuksen, muiston, katseen painosta. Tuo mies, joka
kulki häntä kohden, veti häntä puoleensa.

Mathossa ei enää ollut mitään muuta ihmisellistä jälellä kuin silmät;
hän oli pitkä aivan punainen möhkäle; katkenneet kahleet riippuivat
pitkin reisiä, mutta niitä ei voinut erottaa aivan lihattomien käsien
jänteistä; suu ammotti; silmäkuopista välähti liekit, jotka näyttivät
nousevan aivan hänen tukkaansa asti; -- ja tuo onneton liikkui yhä
vielä!

Hän saapui aivan penkereen juurelle. Salammbo oli kumartunut
kaidepuun yli; Mathon pelottavat silmät katsoivat häneen, ja
Salammbon sielussa heräsi tietoisuus kaikesta siitä, mitä tuo mies
oli kärsinyt hänen tähtensä. Vaikka hän nyt olikin kuolemaisillaan,
niin Salammbo näki hänet hänen teltassaan, polvillaan, kietoen
kätensä hänen vyötäisilleen, sopertaen helliä sanoja; hän janosi
saada ne vielä kerran tuntea, vielä kerran kuulla; hän ei tahtonut
hänen kuolemaansa! Tällä hetkellä Matho vavahti kovasti; Salammbo oli
kirkaista. Matho kaatui taapäin eikä enää liikkunut.

Papit riensivät auttamaan Salammbota ja kantoivat hänet melkein
pyörtyneenä valtaistuimelle. He onnittelivat häntä; olihan se hänen
tekonsa. Kaikki taputtivat käsiään ja tömistivät jalkojaan ulvoen
hänen nimeään.

Eräs mies syöksyi ruumiin luo. Vaikka hän olikin parraton, oli hänen
olallaan Molokin pappien punainen vaippa, ja vyössään sellainen
puukko, jommoisella he paloittelivat uhrilihaa ja jonka kahvan päässä
oli kultainen lasta. Yhdellä ainoalla vetäisyllä hän avasi Mathon
rinnan, otti sydämen ulos, pani sen lusikalle, ja Shahabarim kohotti
kätensä ylös uhraten sydämen auringolle.

Aurinko painui aaltojen taakse; sen säteet osuivat kuten pitkät
nuolet aivan punaiseen sydämeen. Taivaankappale vaipui syvemmälle
mereen, sitä mukaa kun sydämen sykintä heikkeni; viimeiseen
sykähdykseen se katosi.

Silloin golfista laguuniin ja kannaksesta majakkaan kaikilta
kaduilta, kaikkien talojen ja temppelien katoilta kuului yksi ainoa
huuto; toisinaan se taukosi, alkoi jälleen uudestaan; rakennukset
siitä vapisivat; Karthago aivan kuin vääntelehti suonenvedon
tapaisesti jättiläisilon ja rajattoman toivon vallassa.

Ylpeyden hurmauksessa Narr' Havas laski vasemman kätensä Salammbon
vyötäisille omistamisen merkiksi; ja tarttuen oikealla kädellään
kultaiseen maljaan hän joi Karthagon suojelushengen kunniaksi.

Salammbo nousi kuten puolisonsakin malja kädessä juodakseen hänkin.
Hän kaatui taaksepäin ja pää painui valtaistuimen selkänojan ylitse
-- kalpeana, jäykkänä, huulet auki, -- ja auenneet hiukset valuivat
maahan asti.

Niin kuoli Hamilkarin tytär siitä, että oli kajonnut Tanitin vaippaan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Salammbo - Historiallinen romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home