Title: Antikristus - Arvostelukoe kristinopista
Author: Nietzsche, Friedrich Wilhelm
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Antikristus - Arvostelukoe kristinopista" ***


ANTIKRISTUS

Arvostelukoe kristinopista


Kirj.

Friedrich Nietzsche


Suom. Aarni Kouta


Saksankielinen alkuteos: Der Antichrist -- Fluch auf das Christentum



Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.



ALKULAUSE.


Tämä kirja kuuluu harvimmille. Tuskin yksikään sen lukijoista on vielä
syntynyt. Ne ovat niitä, jotka ymmärtävät Zarathustrani: kuinka
_saisin_ sekoittaa itseäni sellaisiin, jotka jo tänään saavat
kuulijoita? Vasta ylihuomenna on minun aikani. Muutamat syntyvät isän
kuoltua.

Ne ehdot, joilla minua ymmärretään, ja ymmärretään silloin
_välttämättömästi_, vain liian hyvin ne tunnen. Tulee olla rehellinen
henkisissä asioissa aina kovuuteen saakka kestääkseen vain edes
totisuuttani, intohimoani. Tulee olla tottunut vuorilla elämään --
näkemään viheliäisen loruilun politiikasta ja kansojen itsekkäisyydestä
_allaan_. Täytyy olla tullut välinpitämättömäksi, ei saa milloinkaan
kysyä hyödyttääkö totuus, tuleeko se jollekin turmioksi... Väkevyyden
mielihalu kysymyksiin, joihin ei yhdelläkään ole tänään rohkeutta;
rohkeus _kiellettyyn_; ennakoltamääräys labyrinttiin. Seitsemän
yksinäisyyden tunteminen. Uudet korvat uutta soittoa kuulemaan. Uudet
silmät etäisintä näkemään. Uusi omatunto tähän saakka vaienneille
totuuksille. Ja tahto ekonomiaan suurissa piirtein: säilyttää voimansa,
_ihastuksensa_ koossa... Kunnioituksen itseään kohtaan; rakkauden
itseensä; ehdottoman vapauden itseään kohtaan...

Hyvä! Nämä yksin ovat minun lukijoitani, oikeita lukijoitani,
ennaltamäärättyjä lukijoitani: mitä _jäännöksestä?_ -- Jäännös on vain
ihmiskunta -- Tulee nousta ihmiskuntaa ylemmäksi voiman
sielunkorkeuden, -- ylenkatseen kautta.

_Friedrich Nietzsche_.



1.


-- Katsokaamme toisiamme kasvoihin. Me olemme pohjanperäläisiä, -- me
tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. "Et maata, et vettä
myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo": sen tiesi jo Pindarus
meistä. Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa _meidän_ elämämme,
_meidän_ onnemme... Me olemme löytäneet onnen, tiedämme tien, me
löysimme käytävän labyrintin vuosituhansista. Ken löysi sen _muutoin?_
-- Ehkä moderni ihminen? -- "En tiedä tietä ulos enkä sisälle; olen
kaikkea, mikä ei tiedä tietä ulos eikä sisälle" -- huokaa moderni
ihminen... _Tästä_ modernisuudesta me tulimme sairaiksi, -- lahosta
rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja
kieltämisen koko siveellisestä saastasta. Tämä sydämen suvaitsevaisuus
ja _laajuus_, joka "antaa anteeksi" kaiken, koska se "ymmärtää" kaiken,
on meille sciroccoa. Mieluummin elää jäässä kuin modernien hyveiden ja
muiden etelätuulten joukossa!... Me kyllä olimme urhoollisia, me emme
säästäneet itseämme emmekä toisia: mutta me emme tienneet pitkään
aikaan, mihin käyttää urhoollisuuttamme. Me kävimme synkiksi, meitä
kutsuttiin fatalisteiksi. Meidän _kohtalomme_ -- oli runsaus, jännitys,
voimien patoutuminen. Me janosimme salamaa ja tekoja, me pysyttelimme
kauimpana raihnaiden onnesta, "taipumisesta"... Ukkosta oli ilmassamme,
luonto, jonka me muodostamme, pimeni -- _sillä meillä ei ollut yhtään
tietä_. Onnemme kaava: on, ei, suora viiva, päämaali...



2.


Mikä on hyvää? -- Kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan,
valtaa itseään ihmisessä.

Mikä on huonoa? -- Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta.

Mikä on onni? -- Tunto siitä, että valta _kasvaa_, -- että vastarinta
tulee voitetuksi.

Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa;
ei hyvettä, vaan kuntoa (hyve renessansityylillä, _virtu_, moraalin
myrkystä vapaa hyve).

Heikkojen ja epäonnistuneiden tulee käydä perikatoon: _meidän_
ihmisrakkautemme ensimmäinen käsky. Ja heitä on siihen vielä
autettavakin.

Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli epäonnistuneita
ja heikkoja kohtaan -- kristinoppi...



3.


Kysymys siitä, mikä ihmisen vapauttaisi olennoiden järjestysjaksosta,
ei ole se problemi, jonka tässä esitän (-- ihminen on lopputulos --):
vaan mitä ihmistyyppiä tulee _kasvattaa_, tulee _tahtoa_
korkeampiarvoisena, elämän-ansaitsevampana, tulevaisuudesta
tietoisampana tyyppinä.

Tämä korkeampiarvoinen tyyppi on jo usein kyllä ollut olemassa: mutta
onnensattumana, poikkeuksena, ei milloinkaan _tarkoitettuna_. Pikemmin
on häntä juuri enin peljätty, hän on tähän saakka ollut miltei
_kammotus_; -- ja tämän kammon pohjalla toivottiin, kasvatettiin,
_saavutettiin_ päinvastainen tyyppi: kotieläin, laumaeläin, sairas
eläin ihminen, -- kristitty...



4.


Ihmiskunta ei osoita kehitystä parempaan tai voimakkaampaan tai
korkeampaan siten kuin tänään uskotaan. "Edistyminen" on vain moderni
idea, s.o. väärä idea. Nykyajan europalainen on arvoltaan paljon alempi
renessansin europalaista; edelleenkehittyminen ei valitettavasti kyllä
ole välttämättömästi lainkaan kohoamista, ylenemistä, vahvistumista.

Toisessa merkityksessä sattuu kauimpana toisistaan olevissa paikoissa
maanpinnalla ja mitä erilaisimmissa kultuurioloissa onnellisia
yksityistapauksia, jotka todellakin synnyttävät _korkeamman tyypin_:
tyypin, joka suhteessaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan on jonkunlainen
yli-ihminen. Sellaiset suuren, suotuisan kehityksen onnensattumat ovat
alati olleet mahdollisia ja tulevat ehkä alati olemaankin. Ja
suotuisien olosuhteiden vallitessa voivat kokonaiset suvut, heimot,
kansatkin esittää sellaisia _sattumia_.



5.


Ei tule koristella ja kaunistella kristinoppia: se on käynyt _sotaa
henkeen ja veriin_ tätä _korkeampaa_ ihmistyyppiä vastaan, se on
kironnut tämän tyypin kaikki perusvaistot, se on näistä vaistoista
siivilöinyt esiin pahan olemuksen, _pahan_ olennon: voimakkaan ihmisen
tyypillisesti hyljättävänä, "hylkiönä". Kristinoppi on asettunut kaiken
heikon, matalan, epäonnistuneen puolelle, se on tehnyt vihamielisyyden
voimakkaan elämän itsesäilytysvaistoa vastaan ihanteeksi; se on
turmellut myös henkisesti voimakkaimpien luonteiden järjen opettamalla,
että henkisyyden korkeimmat arvot ovat käsitettävät syntisiksi,
harhauttaviksi, _kiusauksiksi_. Surkuteltavin esimerkki tästä on
Pascalin turmeltuminen, hänen, joka uskoi perisynnin turmelleen hänen
järkensä, vaikka hänen järkensä olikin hänen kristinuskonsa
turmelema! --



6.


Kiusallinen, hirvittävä näytelmä on minulle avautunut: ihmisen
_turmeltuneen tilan_ edestä olen vetänyt esiripun. Tämä sanani on
turvattu siltä epäluulolta, että siinä voisi piillä siveellinen syytös
ihmistä vastaan. Sanani on -- tahtoisin vielä kerran alleviivata sen --
_moraalin myrkystä vapaa_: ja siihen määrin, että voimakkaimmin tunnen
tämän turmeltuneen tilan juuri siinä, missä tähän saakka
itsetietoisimmin on tavoitettu "hyvettä", "jumalallisuutta". Minä
tarkoitan, sen huomaa heti, turmeluksella _dekadensia_: väitän, että
kaikki arvot, joissa ihmiskunta nyt lausuu korkeimmat toiveensa, ovat
dekadensiarvoja.

Kutsun silloin sitä eläintä, sukua, yksilöä turmeltuneeksi, kun se
kadottaa vaistonsa, kun se valitsee, kun se _pitää parempana_ sitä,
mikä sitä vahingoittaa. "Korkeampien tunteiden", "inhimillisten
ihanteiden" historia -- ja mahdollista on, että minun täytyy kertoa se
-- selittäisikin melkein sen, _miksi_ ihminen on niin turmeltunut.
Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan
vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen.
Väitän, että ihmiskunnan kaikilta korkeimmilta arvoilta _puuttuu_ tätä
tahtoa, -- että alentumisarvot, _nihilistiset_ arvot hallitsevat
pyhimpien nimien varjossa.



7.


Kristinoppia kutsutaan _säälin_ uskonnoksi. -- Sääli on toonillisten
affektien vastakohta, jotka kohottavat elämäntunnon energiaa: se
vaikuttaa depressiivisesti. Sääliessä kadotetaan voimaa. Sääli
suurentaa ja tekee moninkertaiseksi ne voimanmenetykset, joita jo
kärsimys tuottaa elämälle. Sääli tekee itse kärsimyksen tarttuvaksi;
muutamissa olosuhteissa voidaan sillä saavuttaa elämän ja
elämänenergian yleinen menetys, joka on absurdissa suhteessa syynsä
määrään (-- kuten natsarealaisen kuolema). Tämä on ensimäinen
näkökanta; mutta on olemassa vielä tärkeämpiä. Jos sääli mitataan
niiden reaktsioonien arvon mukaan, joita sillä on tapana synnyttää,
näyttäytyy sen elämälle vaarallinen luonne vieläkin selvemmässä
valossa. Sääli ehkäisee suuressa kokonaisuudessa kehityksen lakia, joka
on _valinnan_ laki. Se säilyttää sitä, mikä on perikatoon kypsää, se
esiintyy elämän rappeutuneiden ja tuomittujen hyväksi, se antaa kaiken
epäonnistuneen runsaudella, jota se säilyttää elämässä, elämälle
itselleen synkän ja problemaattisen leiman. Sääliä on uskallettu kutsua
hyveeksi (-- jokaisessa _ylhäisessä_ moraalissa sitä pidetään
heikkoutena --); on menty pitemmälle, siitä on tehty hyve, kaikkien
hyveiden pohja ja synty, -- kuitenkin, se tulee alati muistaa, vain
yhden filosofian näkökannalta, joka oli nihilistinen, joka kirjoitti
kilpeensä _elämän kieltämisen_. Schopenhauer oli täydellisesti
oikeutettu siihen: säälillä kielletään elämä, tehdään _kieltämisen
arvoisemmaksi_, -- sääli on sovellutettua nihilismiä. Vielä kerran
sanottuna: tämä depressiivinen ja tarttuva vaisto ehkäisee niitä
vaistoja, jotka tarkoittavat elämän säilyttämistä ja arvossa
ylentymistä: se on sekä kurjuuden _monistajana_ että kaikkien kurjien
_säilyttäjänä_ dekadensin kiiruhtamisen parhaita keinoja, -- sääli
houkuttelee tyhjään "_ei-mitään_"!... Ei sanota "_ei-mitään_": sanotaan
sen sijaan "tuollapuolen"; tai "jumala"; tai "tosi elämä"; tai Nirvana,
lunastus, autuus... Tämä uskonnollis-moraalisen luontoperäisen
taipumuksen synnyttämä viaton kaunopuheisuus osoittautuu heti _paljon
vähemmän viattomaksi_, jos ymmärtää, _mikä_ tarkoitusperä tässä on
kietoutunut ylevien sanojen vaippaan: _elämälle vihollismielinen_
tarkoitusperä. Schopenhauer oli vihollismielinen elämälle: _senvuoksi_
kävi sääli hänelle hyveeksi... Aristoteles piti, kuten tiedetään,
sääliä sairaloisena ja vaarallisena tilana, jota oli toisinaan hyvä
herättää purgatiivia käyttämällä: hän käsitti tragedian purgatiivina.
Elämänvaisto vaatii todellakin, että etsitään keino, jolla kerrankin
saadaan puhkaistuksi se säälin sairaloinen ja vaarallinen patoutuminen,
josta Schopenhauer (ja valitettavasti kyllä kirjallinen ja taiteellinen
dekadensimmekin, Pietarista Parisiin, Tolstoista Wagneriin) on
todistuksena. Meidän epäterveellisessä modernisuudessamme ei mikään ole
epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä,
_tässä_ olla heltymätön, _tässä_ käyttää veistä -- se on _meidän_
tehtävämme, meidän ihmisrakkautemme on sitä laatua, me olemme siten
filosoofeja, me pohjanperäläiset! --



8.


On välttämätöntä selittää, _minkä_ me tunnemme vastakohdaksemme: --
teoloogit ja kaiken, jolla on teoloogiverta ruumiissaan -- koko
filosofiamme... On täytynyt nähdä vaara läheltä, vielä paremmin, on
täytynyt elää se itsessään, on täytynyt sen aiheuttamana olla lähellä
perikatoa, jotta ei enää tajuaisi mitään leikkiä, kun tästä on kysymys
(-- herrojen luonnontutkijoiden ja fysioloogien vapaa-ajattelu on
minusta pilaa, heiltä puuttuu intohimo näissä asioissa, siitä
kärsiminen --). Tämä verenmyrkytys ulottuu paljon pitemmälle kuin
uskotaan: olen löytänyt "pöyhkeyden" teoloogivaistoa kaikkialla, missä
nykyään pidetään itseään idealistina, -- missä korkeamman alkuperän
nojalla vaaditaan oikeutta katsella ylimielisesti ja vieraasti
todellisuutta... Idealistilla on, aivan kuin papilla, kaikki suuret
käsitteet käsillä (-- eikä ainoastaan käsillä!), hyväntahtoisesti
halveksien hän viskaa ne "ymmärrystä", "aisteja", "kunniaa",
"hyvinvointia", "tiedettä" vastaan, hän näkee kaiken tuollaisen
_allaan_, vahingollisina ja viettelevinä voimina, joiden yllä "henki"
leijailee itsestään-puhtaana: -- ikäänkuin eivät nöyryys, siveys,
köyhyys, sanalla sanoen _pyhyys_, olisi vahingoittaneet elämää tähän
saakka äärettömän paljon enemmän kuin mitkään kauheudet ja paheet...
Puhdas henki on puhdas valhe... Niin kauan kuin pappia, tuota
ammatillista elämänkieltäjää, elämänsoimaajaa, elämänmyrkyttäjää,
pidetään korkeampilajisena ihmisenä, ei ole yhtään vastausta
kysymykseen: mikä on totuus? Totuus on asetettu jo päälaelleen, kun
tyhjyyden ja kieltämisen itsetietoinen puoltaja on tunnustettu
"totuuden" edustajaksi...



9.


Tätä teoloogivaistoa vastaan minä käyn sotaa: olen löytänyt sen jäljet
kaikkialla. Kenellä on teoloogiverta suonissaan, hän asettuu alusta
alkaen kieroon ja epärehelliseen asemaan kaikkiin olioihin nähden.
Paatosta, joka tästä kehittyy, kutsutaan _uskoksi_: suljetaan silmät
kerta kaikkiaan näkemästä omaa itseään, jotta ei kärsittäisi
parantumattoman valheellisuuden näöstä. Tästä kaikkiin olioihin nähden
virheellisestä optiikasta tehdään itselleen moraali, hyve, pyhyys, hyvä
omatunto ja väärinnäkeminen liitetään yhteen, -- vaaditaan, ettei
muunlainen optiikka saa enää olla minkään arvoinen, sittenkuin oma on
tehty korkeasti pyhäksi nimillä "jumala", "lunastus", "iankaikkisuus".
Olen kaivanut teoloogivaiston esiin kaikkialta: se on enin levinnyt,
alkuperäisimmän _maanalainen_ valheellisuuden muoto mitä maanpäällä on.
Mitä teoloogi pitää totena, sen _täytyy_ olla väärää: siinä on miltei
totuuden kriteriumi. Hänen alin itsesäilytysvaistonsa kieltää, ettei
todellisuus yhdessä ainoassakaan kohdassa pääse arvoonsa, ei edes tule
kysymykseenkään. Niin pitkälle kuin teoloogivaikutusta riittää, on
_arvojen arvioiminen_ asetettu päälaelleen, ovat käsitteet "tosi" ja
"väärä" sekoitetut: mikä elämälle on vahingollisinta, sitä kutsutaan
täällä "todeksi", mikä nostaa, kohottaa, myöntää, vanhurskauttaa elämän
ja tekee sen voitolliseksi, sitä kutsutaan "vääräksi"... Jos sattuu,
että teoloogit ruhtinaiden (tai kansojen --) äänettömällä
suostumuksella tavoittavat valtaa, niin älkäämme epäilkö, mitä joka
kerta pohjalla tapahtuu: tahto loppuun, nihilistinen tahto tahtoo
valtaan...



10.


Saksalaiset ymmärtävät minut heti, jos sanon, että teoloogiveri on
turmellut filosofian. Protestanttinen pappi on saksalaisen
filosofian isoisä, protestantisuus itse sen _peccatum originale_.
Protestantisuuden määritelmä: kristinopin -- ja järjen -- toispuolinen
halvaantuminen... Ei tarvitse lausua muuta kuin sana "Tübinger-Stift"
käsittääkseen, mitä saksalainen filosofia oikeastaan on -- salakavalaa
teologiaa... Svaabit ovat Saksan parhaat valhettelijat, he
valhettelevat viattomasti... Mistä se riemu, joka Kantin esiintyessä
valtasi Saksan oppineen maailman, jonka jäsenistä kolme neljäsosaa on
papin- ja opettajanpoikia, -- mistä tuo saksalainen vakaumus, joka
herättää vastakaikua vielä tänään, että Kantin kautta olisi tapahtunut
käännös _parempaan_? Saksalaisen oppineen teoloogivaisto vainusi, mikä
nyt jälleen oli mahdollista... salatie vanhaan ihanteeseen oli auki,
käsite "_tosi maailma_", moraalikäsite maailman esanssina (-- nämä
kaksi eniten onnettomuutta tuottavaa erhetystä mitä on olemassa!)
olivat uudelleen, kiitos olkoon kavalan-viisaan epäilyn, ainakin
_kumoamattomia_, vaikkakaan niitä ei voinut todistaa... Järki, järjen
_oikeus_ ei ulotu niin etäälle... Todellisuus oli tehty
"näennäisyydeksi"; kokonaan valheteltu maailma, olemisen maailma, oli
tehty todellisuudeksi... Kantin menestys on vain teoloogimenestystä:
Kant oli, kuten Luther, kuten Leibniz, saksalaisen itsessään
tahdittoman rehellisyyden lisähillike --



11.


Vielä sana Kantia vastaan _moralistina_. Hyveen tulee olla _meidän_
keksintöämme, _meidän_ personallinen puolustuksemme ja tarpeemme:
kaikissa muissa tapauksissa se on vaara. Mikä ei ole elämämme
ehtona, se _vahingoittaa_ sitä: hyve, joka perustuu ainoastaan
kunnioituksentunteeseen "hyve" käsitettä kohtaan, kuten Kant tahtoi, on
vahingollinen. "Hyve", "velvollisuus", "hyvä itsessään", hyvä, jolla
on personattomuuden ja yleispätevyyden leima -- houre, jossa
rappeutuminen, elämän viimeinen voimain loppuminen, königsbergiläinen
kiinalaisuus saa ilmaisumuotonsa. Säilymisen ja kasvamisen sisimmät
lait vaativat päinvastoin, että kukin keksii itselleen _oman_ hyveensä,
_oman_ kategoorisen imperatiivinsa. Kansa käy perikatoon, jos se
sekoittaa _oman_ velvollisuutensa velvollisuuskäsitteeseen yleensä.
Mikään ei hävitä perinpohjaisemmin, syvemmin kuin personaton
"velvollisuus", uhri abstraktsioonin Molokille. -- Oi, että Kantin
kategoorista imperatiivia ei ole huomattu _elämälle vaaralliseksi_!...
Teoloogivaisto yksin otti sen turviinsa! Teon, johon elämänvaisto
pakottaa, todistaa mielihalu _oikeaksi_ teoksi: ja tämä nihilisti,
jolla oli kristillis-dogmaattiset sisälmykset, piti mielihalua
_vastaväitteenä_... Mikä turmelee pikaisemmin kuin työnteko,
ajatteleminen, tunteminen ilman sisällistä tarvetta, ilman syvästi
personallista valintaa, ilman _mielihalua_? "velvollisuuden"
automaattina? Se on aivan yksinkertaisesti dekadensin _resepti_,
vieläpä idioottisuuden... Kant tuli idiootiksi. -- Ja hän oli _Goethen_
aikalainen! Tätä hämähäkkiluonnetta pidettiin _saksalaisena_
filosoofina, -- pidetään yhä vielä!... En tahdo sanoa, mitä
saksalaisista ajattelen... Eikö Kant pitänyt Ranskan vallankumousta
siirtymisenä epä-organisesta valtiomuodosta _organiseen_? Eikö hän ole
miettinyt, löytyykö tapausta, jota ei voi selittää muutoin, kuin että
ihmiskunnalla on joku moraalinen taipumus, niin että sillä "ihmiskunnan
tendensi hyvään" on kerta kaikkiaan _todistettu_? Kantin vastaus: se on
"vallankumous". Kaikessa harhaanosuva vaisto, luonnonvastainen
vaistoaa, saksalainen dekadensi filosofiana -- _siinä Kant_! --



12.


Erotan pari skeptikkoa, säädyllisen tyypin filosofian historiassa:
mutta jäännös ei tunne intellektuaalin rehellisyyden ensimäisiä
vaatimuksia. He kaikki tyyni tekevät kuin naiset, kaikki nämä suuret
haaveksijat ja ihme-eläimet, -- he pitävät "kauniita tunteita" jo
todistuskappaleena, "pullistunutta rintaa" jumaluuden palkeina,
vakuutusta totuuden _kriteriumina_. Lopuksi vielä on Kant,
"saksalaisessa viattomuudessa", koettanut "käytännöllisen järjen"
käsitteessä tehdä tieteelliseksi tämän korruptsioonin muodon, tämän
intellektuaalin omantunnon puutteen: hän keksi erityisen järjen siihen
kohtaan, jolloin ei tarvitse huolehtia järjestä, nimittäin silloin kuin
moraali, silloin kuin ylhäinen vaatimus "sinun täytyy" korottaa
äänensä. Jos ajatellaan, että melkein kaikkien kansojen filosoofit ovat
papillisen tyypin edelleenkehitystä, silloin ei enää hämmästytä tämä
pappien perintö, tämä _vääristely itseään_ kohtaan. Kun on pyhiä
tehtäviä hallussaan, esim. tehdä ihmiset paremmiksi, pelastaa, lunastaa
heidät, kun kantaa povessaan jumaluutta, on tuonpuolisen imperatiivin
puhetorvi, silloin on jo ulkopuolella kaikkia arvioimisia, jotka vain
ovat järjellisiä, -- _itse_ jo sellaisen tehtävän pyhittämänä, itse jo
korkeamman järjestyksen tyyppinä!... Mitä kuuluu _tiede_ pappiin? Hän
on liian korkealla siihen nähden! -- Ja pappi on hallinnut tähän
saakka! -- Hän määräsi käsitteen "tosi" ja "valhe"!...



13.


Älkäämme väheksikö sitä: me _itse_, me vapaat henget, olemme jo
"kaikkien arvojen uudestaan arvioimista", ilmielävä sodan- ja
voitonjulistus kaikkia vanhoja "tosi" ja "valhe" käsitteitä vastaan.
Arvokkaimmat tiedot löydetään viimeiseksi; mutta arvokkaimmat tiedot
ovat _metoodit_. Nykyaikaisen tieteellisyytemme _kaikki_ metoodit,
_kaikki_ edellytykset ovat vuosituhansien kuluessa olleet syvimmän
ylenkatseen esineenä: niiden takia oli suljettu pois kaikkien
"kunniallisten" ihmisten seurasta -- pidettiin "jumalan vihollisena",
totuuden halveksijana, "riivattuna". Tieteelliseltä luonteelta oli
Tshandalaa... Ihmiskunnan koko paatos on ollut vastassamme -- sen
käsite siitä, mitä totuuden _tulee_ olla, mitä totuuden palveluksen
_tulee_ olla: jokainen "sinun täytyy" on tähän saakka ollut meitä
vastaan kohdistettu... Meidän objektimme, meidän menettelytapamme,
meidän hiljainen, varovainen, epäileväinen tapamme -- kaikki on
tuntunut ihmiskunnasta täydellisesti arvottomalta ja halveksittavalta.
-- Viimein saattoi täydellä syyllä kysyä itseltään, eikö se ole
oikeastaan ollut esteettinen maku, joka on pitänyt ihmiskuntaa niin
pitkäaikaisessa sokeudessa: se vaati totuudelta _pittoreskia_
vaikutusta, samoin vaati se tietäväiseltä, että hän vaikuttaisi
voimakkaasti aisteihin. Meidän _häveliäisyytemme_ on ollut sille
kaikkein vastenmielisintä... Oi, kuinka hyvin he käsittivät sen, nämä
jumalan kalkkunakukot --



14.


Me olemme muuttuneet. Me olemme kaikessa käyneet häveliäämmiksi. Me
emme johda enää ihmisen alkuperää "hengestä", "jumaluudesta", me olemme
asettaneet hänet takaisin eläinten joukkoon. Hän on meistä voimakkain
eläin, koska hän on viekkain: seurauksena siitä on hänen henkisyytensä.
Toiselta puolen me suojelemme itseämme eräästä turhamaisuudesta, joka
tässäkin voisi tahtoa herätä jälleen eloon: siitä turhamaisuudesta,
että ihminen olisi ollut eläinmaailman kehityksen suuri salatarkoitus.
Hän ei ole suinkaan mikään luomisen kruunu, jokainen olento on hänen
rinnallaan samallaisella täydellisyyden asteella... Ja väittäessämme
tätä, me väitämme vielä liikaa: ihminen on, suhteellisesti
katsottuna, epäonnistunein eläin, sairaloisin, vaistoistaan
vaarallisimmin _eksynyt_ -- tosin, lukuunottaen kaiken tämän, myöskin
_mieltäkiinnittävin_! -- Mitä eläimiin tulee, on Descartes ensimäisenä
kunnioitettavalla rohkeudella uskaltanut ajatella, että eläin on
ymmärrettävissä koneena: koko fysiologiamme panee parhaansa tämän
väitteen todistamiseksi. Loogillisesti menetellen me emme aseta
ihmistäkään ulkopuolelle, kuten Descartes vielä teki: mitä tänään on
yleensä ihmisestä ymmärretty, ulottuu tasan niin etäälle kuin häntä on
ymmärretty mekaanisena ilmiönä. Muinoin annettiin ihmiselle, korkeamman
järjestyksen hänelle suomana myötäjäislahjana, "vapaa tahto": tänään
olemme riistäneet häneltä tahdonkin siinä mielessä, ettei siinä ole
enää mitään valtaa ymmärrettävissä. Vanha sana "tahto" on vain
kelvollinen ilmaisemaan resultantia, jonkunlaista yksilöllistä
reaktsioonia, joka välttämättömästi seuraa osittain ristiriitaisten,
osittain yhteensointuvien kiihoitusten paljoutta: -- tahto ei "toimi"
enää, ei "pane liikkeeseen" enää... Muinoin nähtiin ihmisen
tietoisuudessa, "hengessä", todistus hänen korkeammasta alkuperästään,
hänen jumalallisuudestaan; jotta ihminen _täydellistyisi_, neuvottiin
häntä kilpikonnan lailla kätkemään aistinsa sisäänsä, katkaisemaan
siteet maalliseen, heittämään yltään kuolevainen verho: silloin jäisi
pääasia hänestä jäljelle, "puhdas henki". Me olemme tässäkin suhteessa
johtuneet parempiin ajatuksiin: tietoisuuden kyky -- "henki" on meille
juuri organismin suhteellisen epätäydellisyyden oire, vain koe,
hapuileminen ja hairahtuminen, voimainponnistus, jossa kulutetaan
turhaan suurta hermovoimaa, -- me kiellämme, että mitään voidaan tehdä
täydelliseksi, niin kauan kuin se tehdään tietoisesti. "Puhdas henki"
on puhdas tuhmuus: ellemme ota lukuun hermorakennetta ja aisteja, _niin
me erhetymme laskussamme_ -- siinä kaikki!...



15.


Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään
kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Yksinomaan kuvitteellisia _syitä_
("jumala", "sielu", "minä", "henki", "vapaa tahto" -- tai myös
"epävapaa"); yksinomaan kuvitteellisia _vaikutuksia_ ("synti",
"lunastus", "armo", "rangaistus", "syntien anteeksiantamus").
Kanssakäyminen kuvitteellisien _olentojen_ kanssa ("jumala", "henget",
"sielut"); kuvitteellinen _luonnontiede_ (antroposentrinen;
luonnollisten syiden käsittämisen täydellinen vajavaisuus);
kuvitteellinen psykologia (pelkkää itsensä-väärinymmärtämistä,
mieluisien tai epämieluisien yleistunteiden tulkintaa, esim. _nervus
sympathicuksen_ tilan, uskonnollismoraalisen luontoperäisen taipumuksen
merkkikielen avulla -- "katumus", "omantunnonvaiva", "perkeleen
kiusaaminen", "jumalan läheisyys"); kuvitteellinen teleologia ("jumalan
valtakunta", "viimeinen tuomio", "iankaikkinen elämä"). -- Tämä puhdas
_valhemaailma_ eroaa hyvin epäedullisesti unelmamaailmasta siinä, että
jälkimäinen _kuvastelee_ todellisuutta, jota vastoin edellinen
vääristelee, alentaa sen arvon ja kieltää sen. Kun kerran "luonto"
käsite oli havaittu vastakkaiseksi "jumala" käsitteelle, täytyi sanan
"luonnollinen" merkitä "hyljättävää", -- koko tämän valhemaailman
maaperä on _viha_ luonnollisuutta (-- todellisuutta! --) kohtaan, se on
syvän tyytymättömyyden ilmaisumuoto todellisuutta kohtaan... _Mutta
tämä selittää kaiken_. Kenellä yksin on syytä valheella vetäytyä pois
todellisuudesta? Sillä, joka siitä _kärsii_. Mutta kärsiä
todellisuudesta, se on olla _epäonnistunut_ todellisuus... Tämän
valheellisen moraalin ja uskonnon _synnyttää_ se, että haluttomuuden
tunteet voittavat halun tunteet, mutta tällaisessa voitossa on
dekadensin _kaava_ valmiina...



16.


Samaan lopputulokseen pakottaa arvostelu _kristillisestä
jumalakäsitteestä_. -- Kansalla, joka uskoo vielä itseensä, on myöskin
vielä oma jumalansa. Hänessä se kunnioittaa niitä ehtoja, joilla se
pääsee voittoon, hyveitään, -- se projiseeraa halun itseensä,
vallantuntonsa olentoon, jota siitä voi kiittää. Ken on rikas, hän
tahtoo lahjoittaa; ylväs kansa tarvitsee jumalan, jolle _uhrata_...
Uskonto tällaisilla edellytyksillä on kiitollisuuden muoto. Ollaan
kiitollisia omasta itsestään: senvuoksi tarvitaan jumala. -- Sellaisen
jumalan täytyy voida hyödyttää ja vahingoittaa, täytyy voida olla
ystävä ja vihollinen, -- häntä ihaillaan niin hyvässä kuin huonossakin.
Jumalan _luonnotonta_ kastreerausta pelkäksi hyvän jumalaksi ei ole
lainkaan syytä toivoa. Tarvitaan niin pahaa kuin hyvääkin jumalaa:
eihän ole juuri kiittäminen suvaitsevaisuutta ja ihmisystävällisyyttä
omasta olemassaolostaan... Mitä jumalasta, joka ei tuntisi vihaa,
kostoa, kateutta, pilkkaa, viekkautta, väkivaltaa? Joka ehkä ei tuntisi
edes voiton ja hävityksen hurmaavaa kiihkoa? Sellaista jumalaa ei
ymmärrettäisi: mihin häntä käyttää? Tosin: kun kansa käy perikatoon;
kun se tuntee uskon tulevaisuuteen, toiveensa vapaudesta iäksi
katoavan; kun sille selvenee, että alistuminen on hyödyllisintä ja että
alistettujen hyveet ovat ainoat itsesäilytysehdot, silloin _täytyy_ sen
jumalankin muuttua. Hänestä tulee nyt liehakoiva, arka, nöyrä,
kehoittaa etsimään "sielun rauhaa", kieltää vihaamasta, kehoittaa
lempeästi säästämään, "rakastamaan" niin ystävää kuin vihollistakin.
Hän saarnaa siveyttä alati, hän ryömii jokaisen yksityishyveen luolaan,
hänestä tulee jokaisen jumala, tulee yksityinen, tulee kosmopoliitti...
Ennen hän edusti kansaa, kansan voimaa, kaikkea hyökkäävää ja
vallanhimoista kansan sielussa: nyt hän on ainoastaan hyvä jumala...
Totisesti, jumalilla ei ole muuta valintaa, _joko_ he ovat tahtoa
valtaan -- ja niin kauan he pysyvät kansanjumalina --, _tai_ ovat he
myöskin kykenemättömyyttä valtaan -- ja silloin heistä tulee
välttämättömästi _hyviä_...



17.


Missä tahto valtaan jossakin muodossa alenee, siellä alkaa myös joka
kerta fysiolooginen taantumus, dekadensi. Dekadensin jumaluudesta,
jonka miehekkäimmät hyveet ja halut ovat ympärileikatut, tulee nyt
välttämättömästi fysioloogisesti taantuneiden, heikkojen jumala. Itse
he _eivät_ kutsu itseään heikoiksi, he kutsuvat itseään "hyviksi"...
Ymmärretään, ilman vihjausta jo, minä historian silmänräpäyksinä
dualistinen fiktsiooni hyvästä ja pahasta jumalasta vasta käy
mahdolliseksi. Saman vaiston ohjaamana, joka sai voitetut alentamaan
jumalansa "yksinomaan hyväksi", poistavat he voittajiensa jumalalta
hyvät ominaisuudet: he kostavat herroilleen siten, että
_perkeleellistävät_ heidän jumalansa. -- Niin _hyvä_ jumala kuin
perkelekin: molemmat dekadensin sikiöitä. Kuinka voidaan vielä tänään
mukautua siihen määrin kristillisten teoloogien tuhmuuteen, että heidän
kanssaan säädetään _edistykseksi_ jumalakäsitteen kehitys "Israelin
jumalasta", kansanjumalasta, kristilliseen jumalaan, kaiken hyvän
yhteenvetoon? -- Mutta itse Renan tekee niin. Ikäänkuin Renanilla olisi
mitään oikeutta tuhmuuteen! Vastakohtahan on silmiinpistävä. Kun
_kohoavan_ elämän edellytykset, kun kaikki voimakas, urhoollinen,
käskevä, ylväs poistetaan jumalakäsitteestä, kun hän askel askeleelta
vajoaa väsyneiden sauvan, kaikkien hukkuvien pelastusankkurin
symbooliksi, kun hänestä tulee vaivaisten ihmisten jumala, syntisten
jumala, sairaitten jumala _par excellence_, ja predikaatti "vapahtaja",
"lunastaja" pysyy jumalallisena predikaattina yleensä; mistä puhuu
sellainen muutos? Sellainen jumalallisuuden supistus? Tosin: "jumalan
valtakunta" on siten suurentunut. Ennen hänellä oli vain oma kansansa,
"valittu" kansansa. Kuitenkin läksi hän, aivan kuin hänen kansansakin,
vieraisiin maihin, vaellukselle, siitä päivin hän ei pysynyt missään
alallaan: kunnes hän viimein koteutui kaikkialla, tuo suuri
kosmopoliitti, -- kunnes hän sai "suuren joukon" ja puolet maailmaa
puolellensa. Mutta "suuren joukon" jumalasta, demokraatista jumalien
seassa, ei tullut siitä huolimatta ylvästä pakanajumalaa! Hän jäi
juutalaiseksi, hän jäi loukkojen jumalaksi, kaikkien pimeiden nurkkien
ja paikkojen, maailman kaikkien epäterveellisten majojen jumalaksi!...
Hänen maailmanvaltakuntansa on nyt kuten ennenkin Tuonenvaltakunta,
sairashuone, _kellarikerros_-valtakunta, Ghetto-valtakunta... Ja hän
itse, niin kalpea, niin heikko, niin dekadentti... Vieläpä kalpeista
kalpeimmat pääsivät hänen herroikseen, herrat metafyysikot,
käsite-albinokset. Nämä kutoivat verkkojaan niin kauan hänen
ympärilleen, että hänestä itsestään, heidän liikkeittensä
hypnotiseeraamana, tuli hämähäkki, tuli metafyysikko. Nyt hän
vuorostaan kehräsi maailman itsestään -- _sub specie Spinozae_ -- nyt
hän uudestimuodosti itsensä yhä ohuemmaksi ja kalpeammaksi, tuli
"ideaaliksi", tuli "puhtaaksi hengeksi", tuli "absoluutiksi", tuli
"olioksi itsessään"... _Jumalan häviö_: jumalasta tuli "olio
itsessään"...



18.


Kristillinen jumalakäsite -- jumala sairaana jumalana, jumala
hämähäkkinä, jumala henkenä -- on turmeltuneimpia jumalakäsitteitä
mitä maan päällä on saavutettu; se muodostaa miltei jumalakäsitteen
alenevan kehityksen alhaisimman tason. Jumala rappeutunut elämän
_vastaväitteeksi_, sen sijaan että hänen tulisi olla sen selitys ja
iankaikkinen myöntäminen! Jumalassa julistettu vihollisuus elämää,
luontoa, elämäntahtoa vastaan! Jumala "tämän maailman" jokaisen
pilkkaamisen muotona, jokaisen valheen "toisesta"! Jumalassa
"ei-mitään" jumalallistettuna, tahto "ei-mihinkään" pyhäksi
julistettuna!...



19.


Että pohjois-Europan voimakkaat rodut eivät ole työntäneet luotaan
kristillistä jumalaa, se ei todellakaan ole kunniaksi heidän
uskonnollisille lahjoilleen, mausta puhumattakaan. Tuollaisesta
sairaasta ja vanhuudenheikosta dekadensin sikiöstä olisi heidän tullut
vapautua. Mutta heidän yllään lepää senvuoksi kirous, etteivät ole
hänestä vapautuneet: he ovat kaikkiin vaistoihinsa istuttaneet
sairauden, vanhuuden, vastaväitteen, he eivät ole senjälkeen _luoneet_
enää yhtään jumalaa! Kaksi vuosituhatta melkein eikä yhtään ainoata
uutta jumalaa! Vaan yhä vielä ja järkähtämättä kuin laillisella
oikeudella, kuin jumalaamuodostavan voiman _ultimaatina ja maksimina,
creator spirituksena_ ihmisessä, tämä kristillisen monotonoteismin
surkuteltava jumala! Tämä nollan, käsitteen ja vastaväitteen
sekamuotoinen rappeutumistuote, jossa kaikki dekadensi-vaistot, kaikki
sielun pelkuruudet ja väsymykset saavat vahvistuksensa.



20.


Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle
samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on
tärkeämpikin: _buddalaisuudelle_. Molemmat kuuluvat nihilistisinä
uskontoina yhteen -- ne ovat dekadensiuskontoja --, molemmat
ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä
nyt voi _vertailla_, siitä on kristinopin arvostelija syvässä
kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata
kertaa realistisempi kuin kristinoppi, -- se on perinyt kyvyn asettaa
objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen
filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo
poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa
varsinainen _positivistinen_ uskonto, minkä historia tietää, vielä
tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelu
_syntiä_ vastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle,
"taistelu _kärsimystä_ vastaan". Se on -- tämä eroittaa sen syvästi
kristinopista -- vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, -- se
on, minun kielelläni puhuaksemme, _tuollapuolen_ hyvää ja pahaa. -- Ne
kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on
kiinnittänyt katseensa, ovat: _tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys_,
joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, ja
_suunnaton henkevöityminen_, liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja
loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut
"personattoman" eduksi (-- molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat
lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin).
Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynyt _depressiooni_:
tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan
elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa;
varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta
kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka
kuumentavat verta; _suruja_ ei lainkaan, ei itsensä eikä toisten
vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat --
hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden,
hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin
myös _itsensä kiduttaminen_; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei
mitään _pakkoa_ yleensä, ei edes luostarikunnassakaan (-- saattaa
päästä jälleen pois --). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään
voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei
vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele
itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä,
_ressentimentiltä_ (-- "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko
buddalaisuuden liikuttava loppukerto...). Ja syystä kyllä: juuri
nämä mielenliikutukset olisivat täydellisesti _epäterveellisiä_
dieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän
löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o.
yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden"
menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin
intressit _persooniin_. Buddan opissa käy itsekkäisyys
velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut
kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin (-- on ehkä
johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta
"tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa
kohotti personaali-egoismin moraaliksi).



21.


Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri
lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on
saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä.
Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista
korkeimpana päämääränä, ja päämäärä _saavutetaan_. Buddalaisuus ei ole
uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä
normaalista. --

Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle:
alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia
keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä,
omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta
(rukouksella) mielenliikutusta _mahtavaa olentoa_ kohtaan, jota
kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana,
lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka,
pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito
kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin
(ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli
yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270).
Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan;
viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja
kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla
nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä
valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa
liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan,
"ylhäisiä" kohtaan -- sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys
(-- heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"...). Kristillistä
on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta,
_libertinagea_ kohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien
iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä...



22.


Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt,
antiikisen maailman _Manalan_, ja läksi barbaarikansojen keskuuteen
etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä,
vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta
epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei
ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja
kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa
tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä
teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsi _barbaarisia_ käsitteitä
ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat
esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin
halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja
epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on
uskonto _myötäsyntyisille_ ihmisille, lempeille, hiljaisille, liian
henkeviksi käyneille roduille (-- Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin
kypsynyt siihen --): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen,
dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa
suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästä _petoeläinten_ herraksi; sen
keinona on tehdä ne sairaiksi -- heikontaminen on kesyttämisen,
"sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen,
väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä
alettunakaan, -- muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.



23.


Buddalaisuus, toistan sen vielä, on sata kertaa kylmempi,
totuudenmukaisempi, objektiivisempi. Sen ei tarvitse enää tehdä
itselleen kärsimystään, taipumustaan tuskaan säädylliseksi selittämällä
sitä synnin seuraukseksi, -- se lausuu vain, mitä se ajattelee: "minä
kärsin". Barbaarille sitävastoin ei kärsimys itsessään ole säädyllistä:
hän tarvitsee ensin selityksen myöntääkseen itselleen, _että_ hän
kärsii (hänen vaistonsa käskee hänen pikemmin kieltämään kärsimyksen,
äänettömänä kantamaan sen). Täällä oli sana "perkele" hyväteko: oli
olemassa ylivoimainen ja peljättävä vihollinen, ei tarvinnut hävetä,
että kärsi sellaisesta vihollisesta.

Kristinopilla on oikeastaan muutamia hienouksia, jotka kuuluvat
itämaihin. Ennen kaikkea se tietää, että itse asiassa on täydellisesti
yhdentekevää, onko jokin totta, mutta tärkeintä on, _jos_ se uskotaan
todeksi. Totuus ja jonkin todeksi _uskominen_ ovat kaksi toisistaan
kokonaan ulkopuolella olevaa intressimaailmaa, melkein toistensa
_vastakohtia_, -- niihin joutuu perinpohjin toisistaan eroitettuja
teitä. Olla tästä tietoinen -- se _tekee_ itämailla jo miltei
viisaaksi: niin ymmärtävät bramiinit sen, niin ymmärtää Plato sen, niin
jokainen esoteerisen viisauden oppilas. Jos siinä uskossa esim. on
_onnea_, että on lunastettu synnistä, niin siihen _ei_ vaadita
edellytykseksi, että ihminen on syntinen, vaan että hän _tuntee_
itsensä syntiseksi. Mutta jos yleensä usko ennen kaikkea on
välttämätön, täytyy järki, tieto, tutkimus saada huonoon maineeseen:
tie totuuteen käy _kielletyksi_ tieksi. -- Väkevä _toive_ on paljon
suurempi elämän kiihoitin kuin jokin erikoinen, todellisesti sattuva
onni. Täytyy ylläpitää kärsiviä toiveella, jota mikään todellisuus ei
voi kumota, -- jota täyttymys ei ratkaise: tuonpuoleinen toive. (Juuri
kykynsä takia ylläpitää onnetonta, pitivät kreikkalaiset toivoa
pahimpana pahana, todellisena _salakavalana_ pahana: se pysyi
pohjasakkana pahan astiassa). -- Jotta _rakkaus_ olisi mahdollinen,
täytyy jumalan olla persoona; jotta alimmat vaistot voisivat puhua
puolestaan, täytyy jumalan olla nuori. Naisten kaipuun takia täytyi
työntää etualalle ihana pyhimys, miesten takia Maria. Tämä sillä
edellytyksellä, että kristinoppi tahtoo päästä herraksi maaperään,
missä afrodiitiset tai adoniskultit ovat määränneet kultin käsitteen.
Siveysvaatimus vahvistaa uskonnollisen vaiston kiihkeyttä ja hartautta
-- se tekee kultin lämpimämmäksi, haaveksivammaksi, sielukkaammaksi. --
Rakkaus on tila, missä ihminen elävimmin näkee oliot sellaisina kuin ne
_eivät_ ole. Illusoorinen voima on saavuttanut silloin huippunsa,
samoin myös sulostuttava, _kirkastava_ voima. Rakkaudessa sietää
enemmän kuin muutoin, kärsii kaikkea. Tuli keksiä uskonto, jossa voi
tulla rakastetuksi: sillä on päästy pahimmasta elämässä -- sitä ei
nähdä enää lainkaan. -- Olkoon se sanottu kolmesta kristillisestä
hyveestä uskosta, rakkaudesta, toivosta: minä kutsun niitä kristinopin
kolmeksi _viisaudeksi_. -- Buddalaisuus on liian kypsä liian
positiivinen ollakseen siten älykäs.



24.


Tahdon koskettaa tässä ainoastaan kristinopin _syntyprobleemia_. Sen
ratkaisun _ensimäinen_ lause on: kristinoppi on ymmärrettävissä
ainoastaan silmälläpitäen sitä maaperää, josta se on noussut, se ei ole
juutalaisen vaiston vastaliike, se on itse seuraus siitä, se on sen
kauhistuttavan logiikan johtopäätös. Lunastajan lausumana: "pelastus
tulee juutalaisten joukosta". -- Toinen lause on: galilealaisen
psykolooginen tyyppi on vielä huomattavissa, mutta vasta täydellisesti
rappeutuneena (joka samalla on typistys ja vieraiden piirteitten
ylenmääräinen kasaantuminen --) on hän käynyt kelvolliseksi siihen,
mihin häntä on käytetty, ihmiskunnan _lunastajan_ tyypiksi.

Juutalaiset ovat maailmanhistorian merkillisin kansa, koska he,
asetettuina olemassaolon tai häviämisen kysymyksen eteen, ovat aivan
hirvittävällä tietoisuudella valinneet olemassaolon _mistä hinnasta
tahansa_: hinta oli kaiken luonnon, kaiken luonnollisuuden, kaiken
todellisuuden, niin sisäisen kuin ulkonaisenkin maailman, radikaali
väärentäminen. He eristivät itsensä kaikista ehdoista, joilla kansa
tähän saakka saattoi elää, _sai_ elää; he loivat itsestään
_luonnollisten_ ehtojen vastakäsitteen, -- he ovat, toinen toisensa
jälkeen, vääntäneet auttamattomasti uskonnon, kultin, moraalin,
historian, psykologian _luonnonarvojen ristiriidaksi_. Me tapaamme
samat ilmiöt vielä kerran ja suunnattomasti suuremmissa suhteissa,
mutta siitä huolimatta ainoastaan jäljennettyinä: -- kristilliseltä
kirkolta puuttuu, "pyhien kansaan" verrattuna, alkuperäisyyden jokainen
vaatimus. Juutalaiset ovat, juuri senvuoksi, maailmanhistorian
turmiollisin kansa: jälkivaikutuksellaan he ovat tehneet ihmiskunnan
siihen määrin vääräksi, että kristitty vielä tänään voi tuntea
juutalaisvihollisia tunteita ymmärtämättä, että hän itse on _viimeinen
juutalainen konsekvenssi_.

Olen teoksessani "Genealogie der Moral" ensi kerran tehnyt
psykoloogisen selonteon vastakkaisista käsitteistä ylhäinen moraali ja
ressentimentimoraali, jälkimäinen syntynyt edellisen _kieltämisestä_:
mutta tämä on kokonaisuudessaan juutaiaiskristillistä moraalia.
Voidakseen sanoa "ei" kaikelle, mitä elämän nouseva liikunto, menestys,
valta, kauneus, itsensämyöntäminen muodostaa maan päällä, täytyi
neroksi tulleen ressentimentivaiston keksiä itselleen _toinen maailma_,
jonka näkökannalta _elämän myöntäminen_ näytti pahalta, itsestään
hyljättävältä. Psykoloogiselta kannalta on Juudan kansa sitkeimmin
elinvoimainen kansa, joka, joutuneena mahdottomiin elinehtoihin,
vapaaehtoisesti, itsesäilytyksen syvimmästä viisaudesta, asettuu
kaikkien dekadensivaistojen puolelle, -- ei sen vuoksi, että ne
hallitsevat sitä, vaan siksi, että se on vainunnut niissä vallan, joka
voi "maailmasta" _huolimatta_ päästä perille. Juutalaiset ovat kaikkien
dekadenttien vastakohta: heidän on täytynyt näytellä dekadenttejä aina
illusiooniin saakka, he ovat näyttelijäneron _non plus ultralla_
ymmärtäneet asettua kaikkien dekadensiliikkeiden etunenään (-- kuten
Paavalin kristinoppi --), luodakseen niistä jotakin, joka on
voimakkaampi kuin jokainen elämän _myöntävä_ puolue. Dekadensi on
juutalaisuuden ja kristinopin valtaan pyrkivälle ihmislajille, s.o.
_papilliselle_, ainoastaan _välikappale_: tämän ihmislajin
elämänintressi on tehdä ihmiskunta sairaaksi ja vääntää käsitteet
"hyvä" ja "paha", "tosi" ja "väärä", kunnes ne ovat saaneet elämälle
vaarallisen ja maailmaasoimaavan merkityksen. --



25.


Israelin historia on verraton tyypillisenä historiana _luonnollisuuden
häviämisestä_ luonnonarvoista: mainitsen viisi tosiasiaa siitä.
Alkuaan, etenkin kuninkuuden aikana, oli Israelkin _oikeassa_, s.o.
luonnollisessa suhteessa kaikkiin olioihin. Sen Jahve oli vallantunnon,
itsestään iloitsemisen, itsestään toivomisen ilmaisumuoto: hänessä
odotettiin voittoa ja menestystä, hänessä luotettiin luontoon, että se
antaisi, mitä kansa tarvitsi -- _ennen_ kaikkea sadetta. Jahve on
Israelin jumala ja siis oikeuden jumala: jokaisen kansan logiikka, joka
on vallassa ja on siitä tietoinen. Juhlakultissa ilmenevät nämä kansan
itsensämyöntämisen molemmat puolet: se on kiitollinen niistä suurista
kohtaloista, jotka johtivat sen valtaan, se on kiitollinen vuoden
vaihteluista ja kaikesta onnesta karjanhoidossa ja maanviljelyksessä.
-- Tämä asiaintila jäi vielä kauan ihanteeksi, senkin jälkeen kuin se
oli surullisella tavalla poistettu: anarkia sisällisenä syynä,
assyyrialainen ulkopuolelta tulevana. -- Mutta kansa piti korkeimmin
toivottavana mielikuvaa kuninkaasta, joka on hyvä sotilas ja
ankara tuomari: ennen kaikkea tuo tyypillinen profeetta (s.o.
silmänräpäyskriitikko ja satiirikko) Jesaias. -- Mutta jokainen toive
jäi täyttymättä. Vanha jumala ei _kyennyt_ enää mihinkään, mihin hän
muinoin kykeni. Olisi pitänyt antaa hänen mennä menojaan. Mitä
tapahtui? Käsitettä _muutettiin_, -- siltä _riistettiin_ sen
_luonnollisuus_: tällä hinnalla saatiin pitää hänet. -- Jahve
"oikeuden" jumala, -- _ei enää_ yhtä kuin Israel, ei enää ilmaisumuoto
sen itsetunnosta kansana, vaan tästälähin ainoastaan ehdollinen
jumala... Jumalakäsite käy välikappaleeksi papillisten agitaattorien
käsissä, jotka nyt selittävät kaiken onnen palkkioksi, kaiken
onnettomuuden rangaistukseksi tottelemattomuudesta jumalaa vastaan,
"synnin" rangaistukseksi: tämä valheellisin kaikista tavoista tulkita
luuloteltua "siveellistä maailmanjärjestystä", ja jolla luonnonkäsite
"syy" ja "seuraus" on kerta kaikkiaan asetettu päälaelleen. Jos vasta
palkkiolla ja rangaistuksella on poistettu maailmasta luonnollinen
syysuhteisuus, niin tarvitaan _luonnotonta_ syysuhteisuutta: ja nyt
seuraa epäluonnollisuuden koko jäännös. Jumala, joka _vaati_, --
jumalan asemesta, joka auttaa, joka tietää neuvoja, joka on oikeastaan
rohkeuden ja itseluottamuksen jokaisen onnellisen inspiratsioonin
sana... _Moraali_ ei enää kansan elämän ja kasvavuusehtojen ilmaisuna,
ei enää sen sisimpänä elämänvaistona, vaan abstraktiseksi käyneenä,
elämän vastakohdaksi käyneenä, -- moraali mielikuvituksen
periaatteellisena huonontumisena, kaikkien olioiden "pahana katseena".
Mitä on juutalainen, _mitä_ on kristillinen moraali? Sattuma, jolta on
ryöstetty sen viattomuus; onnettomuus, joka on tahrattu käsitteellä
"synti", hyvinvointi vaarana, "kiusauksena", fysiolooginen pahoinvointi
omantunnontuskalla myrkytettynä...



26.


Jumalakäsite väärennetty; moraalikäsite väärennetty: -- juutalainen
papisto ei pysähtynyt tähän. Koko Israelin _historiaa_ ei voitu
käyttää: pois se! Nämä papit ovat saaneet aikaan sen väärennyksen
ihmetyön, jonka todistuskappaleena suuri osa raamattua on: he ovat
jokaista traditsioonia, jokaista historiallista realiteettia
suunnattomasti häväisten _kääntäneet_ oman kansansa muinaisuuden
_uskonnolliseksi_, s.o. tehneet sen typeräksi pelastuskoneistoksi
rikoksesta Jahvea vastaan ja rangaistuksesta, hurskaudesta Jahvea
kohtaan ja palkkiosta. Meihin koskisi paljon kipeämmin tämä
historianväärennyksen häpeällisin teko, ellei _kirkollinen_
historiantulkinta sitten vuosituhansien olisi tehnyt meitä miltei
tylsiksi vaatimaan rehellisyyttä _historioitsijoissa_. Ja filosoofit
avustivat kirkkoa: _valhe_ "siveellisestä maailmanjärjestyksestä" käy
läpi uudemmankin filosofian kehityksen. Mitä merkitsee "siveellinen
maailmanjärjestys?" Että kerta kaikkiaan on olemassa jumalan tahto
siitä, mitä ihmisen tulee tehdä, mitä hänen tulee olla tekemättä; että
kansan tai yksilön arvo mitataan sen mukaan kuinka paljon tai kuinka
vähän jumalan tahtoa totellaan; että kansan tai yksilön kohtaloissa
jumalan tahto osoittautuu _hallitsevaksi_, s.o. rangaisten ja palkiten,
aina kuuliaisuuden mukaan. Tämän surkuteltavan valheen _realiteetti_
sensijaan on: loisihmislaji, joka menestyy ainoastaan elämän kaikkien
terveitten muodostumien kustannuksella, _pappi_, väärinkäyttää jumalan
nimeä; hän mainitsee olioiden tilan, jossa pappi määrää olioiden arvon,
"jumalan valtakunta"; hän mainitsee keinot, joiden avulla sellainen
tila saavutetaan tai ylläpidetään sitä, "jumalan tahto"; hän mittaa
kylmäverisellä kyynillisyydellä kansoja, aikoja ja yksilöitä sen
mukaan, hyödyttävätkö ne vai vastustavat pappien ylivaltaa.
Katsottakoon heitä työssä: juutalaisten pappien käsissä tuli Israelin
historian _suuri_ aika rappion ajaksi; maanpakolaisuus, tuo pitkä
onnettomuus muutettiin iankaikkiseksi _rangaistukseksi_ suuresta ajasta
-- ajasta, jolloin ei pappi ollut vielä mitään. He ovat Israelin
historian mahtavista, luonnostaan _hyvin vapaista_ hahmoista tehneet
tarpeen mukaan surkuteltavia teeskentelijöitä ja ryömijöitä tai myöskin
"jumalattomia", he ovat yksinkertaistuttaneet jokaisen suuren
tapahtuman psykologian idioottikaavan mukaan "tottelevainen tai
tottelematon jumalaa kohtaan". -- Askel eteenpäin: "jumalan tahto",
s.o. papin vallan säilytysehdot, täytyy olla _tunnettu_, -- tähän
tarkoitukseen tarvitaan "ilmestystä". Suomeksi: suuri kirjallinen
väärennys käy välttämättömäksi, "pyhä kirja" löydetään, -- kaikella
papillisella prameudella, katumuspäivillä ja pitkällistä "syntiä"
valittaen se saatetaan julkisuuteen. "Jumalan tahto" on jo kauan ollut
selvä: koko onnettomuus on siinä, että on käännytty pois "pyhästä
sanasta"... Mosekselle jo oli "jumalan tahto" ilmoitettu... Mitä oli
tapahtunut? Pappi oli ankarasti, turhantarkasi, aina suuriin ja pieniin
veroihin saakka, joita hänelle oli maksettava (-- maukkaimpia
lihapaloja unohtamatta: sillä pappi on pihvinahmija), kerta kaikkiaan
lausunut, _mitä hän tahtoo saada_, "mikä on jumalan tahto"... Tästä
alkaen ovat elämän kaikki asiat niin järjestetyt, että pappi
_kaikkialla on välttämätön_; elämän kaikissa luonnollisissa
tapahtumissa, syntymisessä, avioliitossa, sairaudessa, kuolemassa,
puhumattakaan uhrista ("ateria"), ilmestyy tuo pyhä loinen _riistämään
näiltä tapahtumilta niiden luonnollisuuden_: hänen kielellään
"pyhittämään"... Sillä tämä on ymmärrettävä: jokaisen luonnollisen
tavan, jokaisen luonnollisen laitoksen (valtio, oikeustoimi,
avioliitto, sairaan- ja köyhäinhoito), jokaisen elämänvaiston
synnyttämän vaatimuksen, lyhyesti sanoen kaiken, jolla on
arvonsa _itsessään_, tekee papin parasitismi (tai "siveellinen
maailmanjärjestys") perinpohjin arvottomaksi, iljettävän arvoiseksi: se
tarvitsee jälkeenpäin pyhityksen, -- _arvoa antava_ valta on tarpeen,
joka kieltää siinä luonnon ja juuri sillä mikä ensin luo arvon... Pappi
riistää luonnolta sen arvon, saastuttaa sen: tämä on se hinta, jolla
hän ostaa olemassaolonsa yleensä. -- Tottelemattomuus jumalaa kohtaan,
s.o. pappia kohtaan, "lakia" kohtaan, saa nyt nimen "synti", keinot
jälleen "sopia jumalan kanssa" ovat, kuten soveliasta on, keinoja,
joiden kautta alistuminen papin vallan alle vain perinpohjaisemmin
taataan: pappi yksin "lunastaa"... Psykoloogiselta kannalta käyvät
"synnit" jokaisessa papillisesti järjestetyssä yhteiskunnassa
välttämättömiksi: ne ovat itse vallan voimassapidon välikappaleita,
pappi elää synneistä, hänen takiaan täytyy "tehdä syntiä"... Päälause:
"jumala antaa sille anteeksi, joka katuu" -- suomeksi: _sille joka
taipuu papin vallan alle_. --



27.


Niin _väärästä_ maaperästä, jossa jokaista luontoa, jokaista
luonnollista arvoa, jokaista realiteettia hallitsevan luokan syvimmät
vaistot vastustivat, nousi _kristinoppi_, tähän saakka saavuttamaton
verivihollisuuden muoto todellisuutta kohtaan. "Pyhä kansa", joka on
pidättänyt kaikille olioille yksinomaan pappisarvot, pappissanat ja
joka peljättävällä johdonmukaisuudella on työntänyt luotaan
"saastaisena", "maailmana", "syntinä" kaiken, mikä vielä oli maan
päällä vallassa, -- tämä kansa keksi vaistolleen viimeisen muodon, joka
on loogillinen aina itsensäkieltämiseen saakka: se kielsi, kuten
_kristinoppi_, vielä todellisuuden viimeisen muodon, "pyhän kansan",
"valitun kansan", itse _juutalaisen_ realiteetin. Tapaus on arvoltaan
ensimäinen: pieni kapinallinen liike, joka saa nimensä Jeesus
Natsarealaisen mukaan, on juutalainen vaisto _uudessa muodossa_, --
toisin sanoen, pappisvaisto, joka ei kärsi enää pappia realiteettina,
vielä _ytimettömämmän_ olemismuodon, vielä epätodellisemman
maailmankuvan keksiminen kuin se on, jota kirkon organisatsiooni
vaatii. Kristinoppi kieltää kirkon...

En käsitä, mitä vastaan se kapina oli tähdätty, jonka alkuunpanijana
Jeesus on ymmärretty tai _väärinymmärretty_, ellei se ollut kapina
juutalaista kirkkoa vastaan, kirkko aivan samassa merkityksessä kuin me
tänään käsitämme sen sanan. Se oli kapina "hyviä ja vanhurskaita"
vastaan, "Israelin pyhiä" vastaan, yhteiskunnan pappisvaltaa vastaan --
ei sen turmelusta vastaan, vaan kastia, etuoikeutta, järjestystä,
muotoa vastaan, se oli _puuttuvaa uskoa_ "korkeampaan ihmiseen", "ei"
sanottu kaikelle, mikä oli pappia ja teoloogia. Mutta pappisvalta, joka
siten, vaikkakin vain silmänräpäykseksi, pantiin kysymykseen, oli se
paalurakennus, jonka varassa Juudan kansa kaikesta huolimatta vielä
säilytti itsensä keskellä "vettä", vaivaloisesti voitettu viimeinen
mahdollisuus jäädä jäljelle, sen poliittisen itsenäisyyden _residuumi_:
sen loukkaaminen oli syvimmän kansanvaiston loukkaamista, sitkeimmän
kansanelämistahdon, mitä maan päällä milloinkaan on ollut. Tämä pyhä
anarkisti, joka kehoitti alempaa kansaa, hyljättyjä ja "syntisiä",
juutalaisuuden Tshandalaa, taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan
-- käyttämällä kieltä, jos evankeliumeihin olisi luottamista, joka
vielä tänään veisi Siperiaan, oli poliittinen rikollinen siihen määrin
kuin poliittiset rikolliset olivat mahdollisia _absurdisen
epäpoliittisessa_ yhdyskunnassa. Tämä vei hänet ristille: todistuksena
siitä on ristin päällekirjoitus. Hän kuoli oman syyllisyytensä takia,
-- ei ole olemassa mitään perustetta siihen, niin usein kuin sitä onkin
väitetty, että hän kuoli toisten syntien takia. --



28.


Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta,
-- eikö häntä vain _käsitetty_ täksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta
kosketan _lunastajan psykologian_ probleemia. -- Tunnustan, että
harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin
evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden
osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt
yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin,
jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin
viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin
olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä
kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä
voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat
arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa
niihin tieteellinen metoodi, _kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla_,
näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu -- vain oppineeksi
ajankulukkeeksi...



29.


Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluu _minulle. Se voisi_
sisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on
typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus
Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta
legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä
hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys, _onko_ yleensä
vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt
"traditsioonissa"? -- Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista
sielun _tarinaakin_, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa
psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä
psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä
selittäessään kaksi _sopimattominta_ käsitettä, mitä tähän
tarkoitukseen voi olla: käsitteen _nero_ ja käsitteen _sankari_
("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri
kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt
täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi
("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden
avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä,
kykenemättömyydessä _voida_ olla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen
sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty -- sitä ei luvata,
se on täällä, se on _teissä_: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa
tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi
-- Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen --, jumalan
lapsena on jokainen toisensa arvoinen... Tehdä Jeesuksesta _sankari_!
-- Ja minkälainen erhetys onkaan sana "_nero_"! Koko meidän
käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa,
missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella
puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan... Me
tunnemme _tuntoaistin_ sairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka
silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista
kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginen
_habitus_ sen viimeisessä logiikassa -- vaistovihana kaikkea
todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan",
vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja
paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa,
laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen
todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan,
"tosi"-maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan -- "Jumalan valtakunta on
_teissä_"...



30.


_Vaistoviha todellisuutta kohtaan_: Seuraus äärimmäisestä kyvystä
tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla
"kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.

_Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja
välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta_: Seuraus
äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee
jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä
vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka
itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan
siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle
eikä _pahan_ olennolle, -- rakkauden ainoana, _viimeisenä_
elämismahdollisuutena...

Nämä ovat ne kaksi _fysioloogista realiteettia_, joiden varassa ja
joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi
edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin
sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena
lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikur _tyypillinen
dekadentti_: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. -- Tuskan pelko,
vieläpä äärettömän pienen tuskan -- se ei voi päättyä muuhun kuin
rakkauden uskontoon...



31.


Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen
on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä
muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen
tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä
vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että
vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen
kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden
vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja
opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan
maailman, minne evankeliumit vievät meidät -- maailman, joka on
ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt,
hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan -- on
täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissa _karkeammaksi_: vallankin
ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan
symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin
ymmärtävät mitään siitä, -- heille oli tyyppi _tarjona_ vasta sitten
kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin... Profeetta, Messias,
tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja
-- niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin... Ja lopuksi älkäämme
väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin
lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta
alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset
taipumukset -- _se ei näe edes niitä_. Valitettavasti ei mikään
Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin
läheisyydessä -- tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan
viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden
sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä
todellakin _voinut_ olla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus:
tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää
kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa
ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä
otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja
kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin
vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja
pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "_ivan
suureksi mestariksi_". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas
määrä sappea (ja vieläpä _espritä_) vasta kiihoitetusta kristillisestä
propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi
kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä
apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa,
riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogeja
_vastaan, loi_ se itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se
myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset
käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo",
"viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. --



32.


Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä
lunastajan tyyppiin: sana _impérieux_, jota Renan on käyttänyt,
_peruuttaa_ jo yksin tyypin. "_Hyvä_ sanoma" on juuri siinä, että ei
enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluu _lapsille_;
usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko,
-- se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin
henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa
kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole
ainakaan fysioloogeille tuntematon. -- Sellainen usko ei vihaa, ei
moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan
aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista
itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla":
se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa,
oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi --
se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen
ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen
kristinusko käsittelee _ainoastaan_ juutalais-seemiläisiä käsitteitä
(-- syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten
kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta
kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka,
tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan
mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua.
Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä,
kiinalaisten keskuudessa Laotsen -- tuntematta niissä mitään
eroavaisuutta. -- Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella
ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" -- hän jättää huomioon
ottamatta kaiken kiinteän: sana _surmaa_, kaikki mikä on kiinteää,
_surmaa_. Käsite, _kokemus_ "elämä", jollaisena hän sen tuntee,
vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia.
Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen
sanojaan sisimmästä, -- kaikella muulla, koko todellisuudella, koko
luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. --
Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka
on kristillisessä, s.o. _kirkollisessa_ ennakkoluulossa: sellainen
symboliikka _par excellence_ on ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia
kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea
maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea
psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta -- hänen "tietämisensä"
on juuri _puhdas hulluus_ sen suhteen, että on olemassa jotakin
sellaista. _Kultuuria_ hän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei
tarvitse taistella sitä vastaan, -- hän ei kiellä sitä... Sama koskee
_valtiota_, koko yhteiskunnallista järjestystä, _työtä_, sotaa, hänellä
ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole
milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"... _Kieltäminen_
juuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu
dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko",
"totuus" voitaisiin todistaa syillä (-- sen todistuksia ovat sisäiset
"valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman
todistuksia" --). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan
ymmärrä, että on olemassa, että _voi_ olla olemassa toisia oppeja, se
ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä... Missä se tapaa
sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" -- sillä se näkee
"valon" --, mutta ei ole tekevä mitään vastustusta...



33.


"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja
rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde
jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, -- _tämä juuri on "iloinen
sanoma"_. Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se on _ainoa_
realiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä...

Sellaisen tilan _seuraus_ projiseerautuu uuteen _käytäntöön_,
varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita
erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muista _toisella_
menettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä
sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että
hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja
ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen,
juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän
ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää
vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on
todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. -- Kaikki
oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. --

Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuin _tätä_ käytäntöä,
-- hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta... Hän ei tarvinnut enää
mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa
-- ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen
katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämän
_käytäntö_, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi",
"evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei
"rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö: _evankeelinen
käytäntö yksin_ johtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". --
Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien
anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", -- koko juutalainen
_kirkko_-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".

Syvä vaisto siitä, kuinka tulee _elää_ tunteakseen "olevansa
taivaassa", tunteakseen itsensä "iankaikkiseksi", tunne siitä, että ei
missään muussa tilassa suinkaan tunne "olevansa taivaassa": tämä yksin
on "lunastuksen" psykolooginen realiteetti. Uusi muutos, ei uusi
usko...



34.


Jos minä ymmärrän mitään tästä suuresta symbolistista, niin se on, että
hän piti vain _sisäisiä_ realiteetteja realiteetteina, "totuuksina", --
että hän käsitti loput, kaiken mikä koski luontoa, aikaa, paikkaa,
historiaa, vain merkkeinä, tilaisuutena vertauksiin. Käsite "ihmisen
poika" ei ole konkreettinen persona, joka kuuluu historiaan, se ei ole
mikään yksityinen, ainoastaan kerran sattuva, vaan "iankaikkinen"
todenperäisyys, aikakäsitteestä vapautettu psykolooginen symbooli. Tämä
sama koskee vielä kerran, ja korkeimmassa merkityksessä, tämän
tyypillisen symbolistin _jumalaa_, "jumalan valtakuntaa",
"taivaanvaltakuntaa", oikeutta olla "jumalan lapsi". Mikään ei ole
epäkristillisempää kuin kirkolliset kruditeetit jumalasta
_personana_, "jumalan valtakunnasta", joka _tulee, tuonpuolisesta_
"taivaanvaltakunnasta", "jumalan pojasta", kolminaisuuden _toisesta
persoonasta_. Tämä kaikki on -- suotakoon lausetapa anteeksi --
_nyrkki_ vasten evankeliumin silmiä -- oi, mitä silmiä!: --
maailmanhistoriallinen kynismi symboolin pilkkaamisessa... Onhan
käsillä, mitä merkillä "isä" ja "poika" tarkoitetaan -- vaikka ei
jokaisen käsillä, myönnän sen kyllä: sanalla "poika" ilmaistaan
_pääsyä_ kaikkien olioiden tunteeseen täydellisestä kirkastuksesta
(autuus), ja sanalla "isä" _itse tätä tunnetta_, iankaikkisuus-,
täydellistymistunnetta. -- Häpeän muistaa sitä, mitä kirkko on tehnyt
tästä symbolismista: eikö se ole asettanut Amfitryoni-kertomusta
kristillisen "uskon" kynnykselle? Ja uskonkappaletta "saastattomasta
sikiämisestä" sen lisäksi?... _Mutta sillä se on saastuttanut
sikiämisen_ --.

"Taivaanvaltakunta" on eräs sydämen tila -- ei mikään "yläpuolella
maata" oleva tai "kuoleman jälkeen" tuleva. Luonnollisen kuoleman
käsite _puuttuu_ kokonaan evankeliumista: kuolema ei ole mikään silta,
ei mikään ylimeno, sitä ei ole olemassa, koska se kuuluu kokonaan
toiseen, vain silminnähtävään, vain merkiksi kelpaavaan maailmaan.
"Kuolinhetki" ei ole mikään kristillinen käsite -- "hetkeä", aikaa,
fyysillistä elämää ja sen käänteitä ei ole lainkaan olemassa "iloisen
sanoman" opettajalle... "Jumalan valtakuntaa" ei odoteta; sillä ei ole
mitään eilistä eikä ylihuomista, se ei tule "tuhannessa vuodessa" -- se
on sydämen kokemus; se on kaikkialla eikä missään...



35.


Tämä "iloinen sanansaattaja" kuoli kuten hän eli, kuten hän _opetti_ --
ei "lunastaakseen ihmiset", vaan näyttääkseen, kuinka tulee elää. Se on
käytäntö, minkä hän jätti ihmiskunnalle: hänen menettelynsä tuomarien
edessä, vartiain edessä, syyttäjien ja kaiken pilkan ja ivan edessä, --
hänen menettelynsä ristillä. Hän ei tee vastarintaa, hän ei puolusta
oikeuttaan, hän ei ota askeltakaan, joka torjuisi äärimmäisen hänestä,
päinvastoin, _hän vaatii sitä_... Ja hän rukoilee, hän kärsii, hän
rakastaa niiden kanssa, _niissä_, jotka tekevät hänelle pahaa... Ei
puolustaa itseään, ei vihastua, _ei_ vaatia edesvastuuseen... Ei edes
seisoa pahaa vastaan, -- _rakastaa_ sitä...



36.


Vasta meillä, meillä _vapautuneilla_ hengillä, on edellytys ymmärtää,
mitä yhdeksäntoista vuosisataa on väärinymmärtänyt, -- meillä on se
vaistoksi ja intohimoksi käynyt rehellisyys, joka vastustaa "pyhää
valhetta" enemmän kuin mitään muuta valhetta... On oltu äärettömän
kaukana meidän rakastavasta ja varovaisesta puolueettomuudestamme,
tästä hengen kurista, jonka kautta niin vieraiden, niin arkojen
asioiden arvaaminen käy mahdolliseksi: on alati, häpeämättömällä
itsekkäisyydellä, tahdottu niistä vain _omaa_ etua, evankeliumin
vastakohdasta on rakennettu _kirkko_...

Ken etsisi merkkiä siitä, että irooninen jumaluus johtaa lankoja suuren
maailmanpelin takana, hän ei saisi luulolleen pienintäkään tukea siitä
_äärettömästä kysymysmerkistä_, jonka nimi on kristinoppi. Että
ihmiskunta on polvillaan evankeliumin synnyn, tarkoituksen, _oikeuden_
vastakohdan edessä, että se "kirkko" käsitteessä on julistanut pyhäksi
juuri sen, minkä "iloinen sanansaattaja" tunsi olevan _allaan,
takanaan_ -- turhaan etsitään _maailmanhistoriallisen ironian_
suurempaa muotoa --



37.


Meidän aikamme on ylpeä historiallisesta aististaan: kuinka se on
voinut pitää uskottavana sellaista mielettömyyttä, että _karkea
ihmeentekijä ja lunastajataru_ olisi kristinopin alku, -- ja että
kaikki henkinen ja symboolinen olisi vasta myöhempää kehitystä?
Päinvastoin: kristinopin historia ristinkuolemasta saakka -- on askel
askeleelta _alkuperäisen_ symbolismin yhä karkeamman väärinymmärtämisen
historiaa. Sitä mukaan kuin kristinoppi levisi yhä laajempien, yhä
raaempien joukkojen keskuuteen, joilta puuttui yhä enemmän niitä
edellytyksiä, jotka olivat synnyttäneet sen, kävi välttämättömämmäksi
tehdä kristinoppi _alhaiseksi, raa'aksi_, -- se on niellyt _imperium
Romanumin_ kaikkien _maanalaisten_ kulttien oppeja ja juhlamenoja, se
on niellyt sairaan järjen kaikkien ilmestysten mielettömyyden.
Kristinopin kohtalo on siinä välttämättömyydessä, että itse sen uskon
täytyi tulla niin sairaaksi, niin alhaiseksi ja jokapäiväiseksi kuin ne
tarpeet, joita se oli aiottu tyydyttämään. Kirkkona kokoontuu _sairas
barbaria_ viimein vallaksi, -- kirkko, tämä verivihollisuuden muoto
kaikkea rehellisyyttä kohtaan, jokaista sielun _korkeutta_ kohtaan,
jokaista hengen kuria kohtaan, jokaista rohkeamielistä ja lempeää
ihmisyyttä kohtaan. -- Kristilliset ja _ylhäiset_ arvot: vasta me, me
_vapautuneet_ henget, olemme jälleen luoneet esiin vastakohdan niissä,
suurimman arvovastakohdan, mitä on olemassa! --



38.


-- Tässä kohdassa en voi olla huokaamatta. On päiviä, jolloin minut
valtaa tunne, mustempi kuin mustin alakuloisuus -- _ihmisen
halveksiminen_. Ja jotta ei olisi epäilyäkään siitä, _mitä_ minä
halveksin, _ketä_ minä halveksin: nykyajan ihmistä, ihmistä, jonka
aikalainen minä valitettavasti kyllä olen. Nykyajan ihminen -- minä
tukehdun hänen saastaisesta hengityksestään... Menneisyyttä kohtaan
minä tunnen, kuten kaikki tietäväiset, suurta suvaitsevaisuutta, s.o.
_ylevämielistä_ itseni hillitsemistä: synkällä varovaisuudella minä
kuljen läpi vuosituhansien hourujenhuonemaailman, kutsuttakoonpa sitä
nyt "kristinopiksi", "kristilliseksi uskoksi" tai "kristilliseksi
kirkoksi", minä varon asettamasta ihmiskuntaa edesvastuuseen sen
henkisistä sairauksista. Mutta minun tunteeni muuttuu yht'äkkiä,
tunkeutuu esiin, heti kun astun uudempaan aikaan, _meidän_ aikaamme.
Meidän aikamme on _tietäväinen_... Mikä ennen oli vain sairasta, se on
nyt käynyt säädyttömäksi, -- on säädytöntä nykyään olla kristitty. _Ja
tässä alkaa minun inhoni_. Katselen ympärilleni: ei sanaakaan ole enää
siitä jäljellä, mikä muinoin oli "totuutta", me emme siedä edes enää
papin puhuvankaan "totuudesta". Siivoimmillakin rehellisyyden
vaatimuksilla _täytyy_ tänään tietää, että teoloogi, pappi, paavi
jokaisessa lauseessaan _valhettelee_, eikä vain erehdy, -- että
hänen vallassaan ei enää ole valhetella "viattomuudesta",
"tietämättömyydestä". Pappi tietää, yhtä hyvin kuin joku toinenkin,
että ei enää ole "jumalaa", ei "syntistä", ei "lunastajaa", -- että
"vapaa tahto", "siveellinen maailmanjärjestys" ovat _valhetta_: --
vakavuus, hengen syvä itsensävoittaminen ei salli enää kenenkään olla
tästä tietämätön... _Kaikki_ kirkon käsitteet tunnetaan sellaisiksi
kuin ne ovat: ilkeimpänä vääristelynä mitä on olemassa, tarkoituksella
tehdä luonto, luonnonarvot _arvottomaksi_; pappi itse tunnetaan
sellaiseksi kuin hän on: vaarallisimpana loislajina, elämän
varsinaisena myrkkyhämähäkkinä... Me tiedämme, meidän omatuntomme
tietää tänään, -- _minkä_ arvoisia nuo papin ja kirkon kauhistuttavat
keksinnöt ovat, _mikä arvo niille on annettava_, keksinnöille, joilla
on saavutettu tuo ihmiskunnan iljettävä itsesaastutustila, joka voi
tehdä sen näkemisen inhoittavaksi -- käsitteet "tuollapuolen",
"viimeinen tuomio", "sielun kuolemattomuus", "sielu" itse ovat
kidutuskoneita, ovat järjestelmällistä julmuuksia, joiden avulla pappi
tuli herraksi, jäi herraksi... Jokainen tietää sen: _ja siitä
huolimatta jää kaikki entiselleen_. Minne on joutunut siivouden,
itsekunnioituksen viimeinen tunne, kun valtiomiehemmekin, muutoin hyvin
ennakkoluulottomat ihmiset ja kauttaaltaan toiminnan antikristukset,
kutsuvat itseään vielä tänään kristityiksi ja käyvät ehtoollisella?...
Ruhtinas hallituksensa etunenässä, loistavana kansansa itsetunnon ja
itseylpeyden ilmaisuna, -- mutta häpeämättä tunnustaa itsensä
kristityksi!... _Kenenkä_ sitten kristinoppi kieltää? _Mitä_ se kutsuu
"maailmaksi"? Olla sotamies, olla tuomari, olla isänmaanystävä;
itsensäpuolustaja; pitää kunniastaan; tahtoa omaa parastaan; olla
_ylpeä_... Jokaisen hetken vaatima yritteliäisyys, jokainen vaisto,
jokainen toiminnaksi muuttuva arvioiminen on tänään antikristillistä:
minkälainen _valheellisuuden epäsikiö_ onkaan nykyajan ihminen, kun hän
siitä huolimatta _ei häpeä_ vielä olla kristitty! --



39.


-- Minä palaan takaisin, kerron kristinopin _oikean_ historian. Jo sana
"kristinusko" on väärinkäsitys oikeastaan on ollut vain yksi ainoa
kristitty, ja hän kuoli ristillä. "Evankeliumi" _kuoli_ ristillä. Tästä
hetkestä lähtien on kaikki, mitä evankeliumiksi kutsutaan, ainoastaan
sen vastakohta, mitä hän elämällään julisti: _"huono sanoma",
dysangelium_. On väärää aina mielettömyyteen saakka, jos "uskossa",
esim. uskossa Kristuksen lunastukseen nähdään kristityn tunnusmerkki:
vain kristillinen _käytäntö_, samallainen elämä kuin hänen, joka kuoli
ristillä, on kristillistä... Vielä tänään on _sellainen_ elämä
mahdollinen, vieläpä _muutamille_ ihmisille välttämätön: oikea,
alkuperäinen kristinoppi on oleva mahdollinen kaikkina aikoina... Ei
usko, vaan tekeminen, ennen kaikkea jättää paljon tekemättä, toinen
_oleminen_... Tietoinen tila, jokin usko, jonkin totena pitäminen
esimerkiksi -- jokainen psykoloogi tietää sen -- ovat täydellisesti
merkityksettömiä ja toisarvoisia vaistojen arvoon verrattuina:
ankarammin puhuen on koko käsite henkinen vaikutin väärä. Supistaa
kristittynä olemisen, kristillisyyden jonkin todeksi uskomiseen,
puhtaaksi itsetietoisuusilmiöksi, on kristillisyyden kieltämistä. _Itse
asiassa ei ole ollut yhtään kristittyä_. "Kristitty", hän, jota kaksi
vuosituhatta on kutsuttu kristityksi, on vain psykolooginen
itsensäväärinymmärtäminen. Tarkemmin katsellen hallitsivat hänessä,
kaikesta "uskosta" _huolimatta, vain_ vaistot -- ja _mitkä vaistot_! --
"Usko" oli kaikkina aikoina, esimerkiksi Lutherilla, vain verho,
tekosyy, _esirippu_, jonka takana vaistot pitivät peliään, -- viisas
_sokeus muutamien_ vaistojen herraudesta... "Usko" -- olen kutsunut
sitä jo varsinaiseksi kristilliseksi _viisaudeksi_, -- alati on
_puhuttu_ "uskosta", alati on _toimittu_ vain vaistosta... Kristityn
kuvittelu-maailmassa ei esiinny mitään, joka edes koskettaa
todellisuutta; sitävastoin olemme vaistomaisessa vihassa kaikkea
todellisuutta kohtaan oppineet tuntemaan kiihottavan, ainoan
kiihottavan elementin kristinopin juuressa. Mitä seuraa siitä? Että
täällä _psykoloogienkin joukossa_ erhetys on radikaali, s.o.
olennon-määräävä, substansi. Yksi käsite täältä pois, yksi ainoa
realiteetti sen sijaan -- ja koko kristinoppi raukeaa tyhjiin! --
Ylhäältä katsoen käy tuo kaikista tosiasioista oudoin, tuo ei
ainoastaan erhetysten perustalla syntynyt, vaan _yksinomaan_
vahingollisissa, _yksinomaan_ elämää- ja sydäntämyrkyttävissä
erhetyksissä kekseliäs, vieläpä nerokaskin uskonto _näytelmäksi
jumalille_, -- niille jumaluuksille, jotka myös ovat filosoofeja, ja
joita esimerkiksi olen tavannut noissa ylistetyissä kaksinpuheluissa
Naxolla. Sinä hetkenä, jolloin _iljetys_ väistyy heidän luotaan (-- ja
meidän!), tulevat he kiitollisiksi kristityn näytelmästä: viheliäinen,
pieni tähti, jonka nimi on maa, ansaitsee miltei yksin tämän
kummallisen tapauksen vuoksi jumalallisen katseen, jumalallisen
osanoton... Älkäämme näet väheksikö kristittyä: kristitty, väärä _aina
viattomuuteen saakka_, on paljon ylempänä apinaa, -- ottaen huomioon
kristityn, käy eräs tunnettu syntyteoria pelkäksi kohteliaisuudeksi...



40.


Evankeliumin kohtalo ratkaistiin kuolemalla, -- se riippui "ristillä".
Vasta kuolema, tuo odottamaton, häpeällinen kuolema, vasta risti, joka
yleensä oli aiottu vain roistoja varten, -- vasta tämä hirvittävin
paradoksi vei opetuslapset varsinaisen arvoituksen eteen: _"Kuka se
oli? Mitä se oli?"_ -- Se tärisytti ja loukkasi syvimmin tunnetta,
epäily siitä, että sellainen kuolema voisi olla heidän asiansa
_kumoaminen_, hirvittävä kysymysmerkki "miksi juuri niin?" -- tämän
tilan ymmärtää vain liian hyvin. Täällä _täytyi_ kaiken olla
välttämätöntä, kaikella olla tarkoitus, järki, korkein järki;
opetuslapsen rakkaus ei tunne lainkaan sattumaa. Vasta nyt tuli kuilu
ilmi: "kuka on surmannut hänet? kuka oli hänen luonnollinen
vihollisensa?" -- tämä kysymys välähti mieliin kuin salama. Vastaus:
_hallitseva_ juutalaisuus, sen ylin sääty. Tästä hetkestä saakka
tunnettiin olevan kapinassa järjestystä vastaan, tämän jälkeen
ymmärrettiin Jeesus _kapinalliseksi järjestystä vastaan_. Aina siihen
saakka _puuttui_ tämä sotainen, tämä kieltävä, hävittävä piirre hänen
kuvastaan; vielä enemmän, hän oli sen vastakohta. Ilmeisesti ei tämä
pieni seurakunta ole ymmärtänyt juuri pääasiaa, esikuvallista tässä
tavassa kuolla, vapautta kaikista _ressentimenti_tunteista, ylemmyyttä
niiden suhteen: -- merkki siitä, kuinka vähän he yleensä ymmärsivät
häntä! Itsessään ei Jeesus voinut kuolemallaan tahtoa muuta kuin antaa
julkisesti korkeimman esimerkin, _todistuksen opistaan_... Mutta hänen
opetuslapsensa eivät voineet _antaa_ hänelle _anteeksi_ tätä kuolemaa
-- joka olisi kuitenkin ollut evankeelista korkeimmassa merkityksessä;
tai edes _tarjoutua_ sydämen hiljaisessa ja lempeässä rauhassa
samanlaiseen kuolemaan... Juuri enin epäevankeelinen kaikista
tunteista, _kosto_, pääsi jälleen valtaan. Asia ei voinut loppua tähän
kuolemaan: tarvittiin "kostoa", "tuomiota" (-- ja kuitenkin, mikä voi
olla epäevankeelisempaa kuin "kosto", "rangaistus", "istua
tuomarina"!). Vielä kerran tuli etualalle kansanomainen Messiaksen
odottaminen; katse kiinnitettiin historialliseen hetkeen: "jumalan
valtakunta" tulee tuomitsemaan vihollisiaan... Mutta täten on kaikki
ymmärretty väärin: "jumalan valtakunta" loppunäytöksenä, lupauksena!
Evankeliumihan oli juuri ollut tämän "valtakunnan" olemassaolo,
toteutuminen, _todellisuus_. Juuri sellainen kuolema _oli_ "jumalan
valtakunta". Nyt vasta sekoitettiin mestarin tyyppiin koko ylenkatse ja
katkeruus farisealaisia ja teoloogeja kohtaan, hänestä _tehtiin_ siten
farisealainen ja teoloogi! Toiselta puolen ei näiden hurmautuneiden
sielujen mieletön kunnioitus sietänyt enää, että kaikki olivat
evankeelisesti yhtä oikeutettuja olemaan jumalan lapsia, kuten Jeesus
oli opettanut: heidän kostonsa oli hillittömällä tavalla _korottaa_
Jeesus, erottaa hänet itsestään: aivan kuin juutalaiset muinoin
kostaakseen vihollisilleen olivat irroittaneet jumalansa itsestään ja
nostaneet hänet korkeuteen. Ainoa jumala ja jumalan ainoa poika:
molemmat _ressentimenti_tuotteita...



41.


-- Ja nyt sukeltautui esiin tämä mieletön probleemi: "kuinka jumala
_saattoi_ sallia sen!" Tähän löysi pienen seurakunnan hämmentynyt järki
tämän hirvittävän mielettömän vastauksen: jumala antoi poikansa syntien
anteeksiantamukseksi, _uhriksi_. Minne joutui evankeliumi yhdellä erää?
_Vikauhri_, ja senlisäksi iljettävimmässä, barbaarisimmassa muodossaan,
_viattoman_ uhraaminen syyllisten syntien vuoksi! Mikä hirvittävä
pakanuus! -- Jeesushan oli poistanut itse käsitteen "syy", -- hän on
kieltänyt jokaisen kuilun jumalan ja ihmisen välillä, hän teki
_eläväksi_ yhteyden jumalan ja ihmisen välillä "iloisella
sanomallaan"... _Eikä_ etuoikeudella! Tästä lähtien liittyy lunastajan
tyyppiin askel askeleelta: oppi tuomiosta ja takaisintulosta, oppi
kuolemasta uhrikuolemana, oppi _ylösnousemuksesta_, jolla koko käsite
"autuus", evankeliumin yksi ja ainoa realiteetti, on sukkelasti
siepattu pois -- erään tilan hyväksi kuoleman _jälkeen_!... Paavali on
sillä rabbiinimaisella hävyttömyydellä, joka on hänelle kaikissa
suhteissa ominaista, asettanut tämän käsityksen, tämän _kevytmielisen_
käsityksen seuraavaan syyperäiseen yhteyteen: "_jos_ Kristus ei ole
noussut kuolleista, _niin_ meidän uskomme on turha." -- Ja yhdellä erää
tuli evankeliumista halveksittavin kaikista täyttämättömistä
lupauksista, _hävytön_ oppi personallisesta kuolemattomuudesta...
Vieläpä Paavali opetti sitä _palkkana_!...



42.


On selvää, mikä päättyi ristinkuolemassa: uusi, täydellisesti
alkuperäinen halu buddhalaiseen rauhanliikkeeseen, todelliseen, _ei_
ainoastaan luvattuun _onneen maan päällä_. Sillä tämä jää -- olen jo
huomauttanut sen -- peruseroksi näiden molempien dekadensiuskontojen
välillä: buddhalaisuus ei lupaa, vaan pitää, kristinoppi lupaa kaikki,
mutta _ei pidä mitään_. -- "Iloista sanomaa" seurasi kintereillä
_kaikkein huonoin_: Paavalin sanoma. Paavalissa ruumiillistuu "iloisen
sanansaattajan" vastakkaistyyppi, vihan, vihan mielikuvan, vihan
heltymättömän johdonmukaisuuden nero. _Mitä_ ei tämä huonon sanoman
saattaja olisi vihalle uhrannut! Ennen kaikkea lunastajan: hän naulitsi
hänet ristiinsä. Elämää, esimerkkiä, oppia, kuolemaa, koko evankeliumin
tarkoitusta ja oikeutta -- mitään ei ollut, paitsi mitä tämä vihan
kiihoittama vääristelijä käsitti, mitä hän yksin saattoi käyttää. Ei
realiteettia, _ei_ historiallista totuutta!... Ja vielä kerran teki
juutalaisen pappisvaisto samanlaisen suuren rikoksen historiaa vastaan,
-- hän pyyhki yksinkertaisesti pois kristinopin eilisen ja eilisen
edellisen, _hän keksi itselleen ensimäisen kristinopin historian_. Ja
vielä enemmän: hän uudisti -- väärensi vielä kerran Israelin historian,
jotta se olisi näyttänyt _hänen_ tekonsa esihistorialta: kaikki
profeetat ovat puhuneet _hänen_ "lunastajastaan"... Myöhemmin väärensi
kirkko ihmiskunnankin historian kristinopin esihistoriaksi...
Lunastajan tyyppi, oppi, käytäntö, kuolema, kuoleman tarkoitus, vieläpä
kuoleman jälkeinenkin tila -- mikään ei jäänyt ahdistamatta, mikään
ei jäänyt edes todellisuuden kaltaiseksikaan. Paavali asetti
yksinkertaisesti koko tämän olemassaolon painopisteen _tuollepuolen_
tätä olemassaoloa, -- valheeseen "jälleen-ylösnousseesta" Jeesuksesta.
Hän ei oikeastaan voinut käyttää lunastajan elämää yleensä, -- hän
tarvitsi ristinkuolemaa ja jotakin vielä lisäksi... Paavali oli
kotoisin stoalaisen valistuksen pääpaikasta; -- olisi puhdas joutavuus
psykoloogin puolelta pitää häntä rehellisenä, kun hän löytää eräästä
harhanäystä _todistuksen_ lunastajan jatkuvasta elämästä, tai edes
uskoa hänen kertomustaan siitä, että hän on nähnyt tämän harhanäyn:
Paavali tahtoi saavuttaa päämaalin, _siis_ tahtoi hän myös keinon...
Mitä hän itse ei uskonut, sen uskoivat ne idiootit, joiden joukkoon hän
heitti oppinsa. -- Hänen kaipuunsa oli _valta_; Paavalissa tahtoi pappi
jälleen valtaan, -- hän saattoi käyttää vain käsitteitä, oppeja,
symbooleja, joilla joukkoja pidetään hirmuvallan alaisina, muodostetaan
laumoja. _Mitä_ Muhamed yksin lainasi myöhemmin kristinopista? Paavalin
keksinnön, hänen keinonsa pappishirmuvaltaan, lauman muodostamiseen:
kuolemattomuususkon -- _se on opin "tuomiosta"_...



43.


Ellei aseta elämän painopistettä elämään, vaan "tuollepuolen" --
"_ei-mihinkään_" --, niin on elämältä riistetty sen painopiste yleensä.
Suuri valhe personallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen,
kaiken luonnon vaistossa -- kaikki, mikä vaistoissa on terveellistä,
elämäävaativaa, tulevaisuuttalupaavaa, herättää nyt epäluuloa. _Niin_
elää, että siinä ei ole enää mitään _tarkoitusta, se_ käy nyt elämän
tarkoitukseksi... Miksi yhteishenkeä, miksi vielä kiitollisuutta
syntyperästä ja esivanhemmista, miksi yhteistyötä, uskoa, miksi vaatia
ja pitää silmällä yhteistä hyvää?... Kaikki nämä ovat "kiusauksia",
kaikki kokeita johtaa pois "oikealta tieltä" -- "yksi on
tarpeellinen"... Että jokainen "kuolemattomana sieluna" on
samanarvoinen kuin toinen, että jokaisen yksityisen olennon "lunastus"
saa suunnattoman suuren merkityksen, että pienet tekopyhät ja
kolmeneljännes-hourupäät saavat kuvitella, että luonnonlakeja heidän
takiaan alati _rikotaan_, sellaista äärettömiin, _hävyttömyyteen_
saakka kohonnutta itsekkäisyyttä ei voi kyllin suuren ylenkatseen
häpeäleimalla merkitä. Ja kuitenkin saa kristinoppi kiittää
_voitostaan_ tätä surkuteltavaa ryömimistä personallisen turhamaisuuden
edessä, -- sillä se on houkutellut luokseen kaiken epäonnistuneen,
kapinallisen, rappiolle joutuneen ihmiskunnassa, sen kaiken hylkyroskan
ja kuonan. "Sielun lunastus" suomeksi: "maailma kiertää minua".
_Myrkyllistä_ oppia "_samat_ oikeudet kaikille" on kristinoppi
johdonmukaisimmin kylvänyt; kristinoppi on huonojen vaistojen
salaisimmista sopista käynyt sotaa jokaista kunnioitus- ja
välimatkatunnetta vastaan ihmisen ja ihmisen välillä, s.o. edellytystä
kultuurin jokaista kohottamista, sen elinvoiman jokaista enentämistä
vastaan, -- se on joukkojen _ressentimentistä_ takonut itselleen
_pääaseen meitä_ vastaan, kaikkea ylhäistä, iloista, ylevämielistä
vastaan maan päällä, meidän onneamme vastaan maan päällä... Myöntää
"kuolemattomuus" jokaiselle Pietarille ja Paavalille oli tähän saakka
suurin ja ilkein murhayritys _ylhäistä_ ihmiskuntaa vastaan. -- Ja
älkäämme väheksikö sitä onnettomuutta, joka kristinopista on hiipinyt
itse politiikkaankin! Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin
oikeuksiin, herrausoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja
vertaisiaan kohtaan _välimatkan paatokseen_... Meidän politiikkamme on
_sairas_ tästä rohkeuden puutteesta! -- Mielen aristokratia on valheen
kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu; ja jos usko
"enemmistön oikeudesta" nostaa ja _tulee nostamaan_ vallankumouksia, --
niin älköön yksikään epäilkö, että se on kristinoppi, että ne ovat
_kristilliset_ arvojen arvioimiset, jotka jokainen vallankumous
vain muuttaa vereksi ja rikokseksi! Kristinoppi on kaikkien
maassa-matelevien kapina sitä vastaan, millä on _korkeutta_:
alhaisten evankeliumi _luo_ alhaisuutta...



44.


-- Evankeliumit ovat verrattomat todistuksena siitä hillittömästä
turmeluksesta, joka vallitsi jo ensimäisen seurakunnan _keskuudessa_.
Minkä Paavali myöhemmin rabbiinin kyynillisellä johdonmukaisuudella vei
perille, oli siitä huolimatta vain se rappioprosessi, joka alkoi
lunastajan kuolemalla. -- Ei voi lukea evankeliumeita kyllin varovasti:
niillä on jokaisessa sanassa vaikeutensa. Tunnustan, luettakoon se
minulle ansioksi, että ne juuri senvuoksi tuottavat suurta nautintoa
psykoloogille, -- kaiken naivin turmeluksen vastakohtana, raffinementti
_par excellence_, psykoloogisen turmeluksen taiteellisuutena.
Evankeliumit pitävät puolensa. Raamattu yleensä ei siedä mitään
vertailua. Ollaan juutalaisten joukossa: ensimäinen näkökanta, jotta ei
kadottaisi täällä kokonaan lankoja. Tuo täällä neroksi tullut itsensä
"pyhäksi" teeskenteleminen, jonka vastinetta turhaan etsii kaikkien
aikojen kirjoista ja ihmisistä, tämä taiteeksi käynyt sanojen ja
eleiden vääristely ei riipu mistään erikoisista lahjoista, mistään
poikkeusluonnosta. Tähän vaaditaan _rotua_. Kristinopissa, taitona
valhetella pyhästi, saavuttaa juutalaisuus, monisatavuotisten
juutalaisten kaikkein-vakavimpien esiharjoitusten ja tekniikan jälkeen
lopullisen mestariuden. Kristitty, tuo valheen _ultima ratio_, on
juutalainen kaksinkerroin -- jopa kolminkerroin... Johdonmukainen tahto
käyttää ainoastaan käsitteitä, symbooleja, asentoja, jotka ovat
vanhurskautettuja senkautta, että pappi on käyttänyt niitä, jokaisen
_toisen_ tavan vaistomainen hylkääminen, jokaisen _toisen_ arvo- ja
hyötyperspektiivin -- se ei ole vain traditsioonia, se on _perintöä_:
ainoastaan perintönä se vaikuttaa kuin luonto. Koko ihmiskunta, vieläpä
parhaimpien aikojen parhaimmat päät -- (yhtä lukuunottamatta, joka ehkä
on vain hirviö) -- ovat antaneet pettää itsensä. On luettu evankeliumia
_viattomuuden kirjana_... ei vähintäkään todistusta siitä
mestariudesta, millä täällä on näytetty komediaa. -- Tosin: jos
saisimme nähdä heidät, vaikkakin vain sivumennen, kaikki nämä
kummalliset teeskentelijät ja tekopyhät, niin se olisi lopussa -- ja
juuri senvuoksi, etten lue sanaakaan katsomatta eleitä, _teen minä
heistä lopun_... Minä en siedä sitä tapaa, millä he aukaisevat
silmänsä. -- Onneksi ovat kirjat useimmille ihmisille vain
_kirjallisuutta_ --. Ei tule antaa eksyttää itseään: "älkää tuomitko"!
sanovat he, mutta he lähettävät helvettiin kaiken, mikä on heidän
tiellään. Antaessaan jumalan tuomita, tuomitsevat he itse;
korottaessaan jumalan, korottavat he itsensä; _vaatiessaan_ hyveitä,
joihin he itse kykenevät -- vielä enemmän, joita he tarvitsevat
pysyäkseen yleensä pystyssä --, antavat he teoilleen suuremmoisen
leiman taistelusta hyveen puolesta, kamppailusta hyveen herrauden
vuoksi. "Me elämme, me kuolemme, me uhraudumme hyvän puolesta"
(-- "totuus", "valo", "jumalan valtakunta"): todellisuudessa he
tekevät, mitä eivät voi olla tekemättä. Liehakoitsijain lailla
pakottaessaan itsensä läpi, istuessaan nurkassa, varjon lailla
eläessään elämänsä varjossa, tekevät he itselleen _velvollisuuden_
siitä: velvollisuutena saa heidän elämänsä nöyryyden leiman, nöyryytenä
se on todistus lisää hurskaudesta... Ah tätä nöyrää, siveää, laupiasta
valheellisuuden lajia! "Meidän puolestamme on hyve itse oleva
todistuksena"... Luettakoon evankeliumeita viettelemisen oppikirjoina
_moraalin_ kautta: nämä pienet ihmiset ottavat moraalin takavarikkoon,
-- he tietävät mihin moraali kelpaa! Ihmiskuntaa _vedetään nenästä_
parhaimmin moraalilla! Realiteetti on, että itsetietoisin _ylpeys
kuulua valittuihin_ näyttelee häveliäisyyttä: on kerta kaikkiaan
asetuttu ja asetettu "seurakunta", "hyvät ja vanhurskaat" toiselle
puolelle, "totuuden" puolelle -- ja jäännös, "maailma" toiselle... Tämä
oli turmiollisin suuruushulluuden laji, mitä tähän saakka on maailmassa
ollut: teeskentelijäin ja valhettelijain pienet epäsikiöt alkoivat
käyttää hyväkseen käsitteitä "jumala", "totuus", "valo", "henki",
"rakkaus", "viisaus", "elämä", ikäänkuin heitä itseään merkitsevinä,
määrätäkseen siten rajat itsensä ja "maailman" välillä, pienet
superlatiivijuutalaiset, kypsiä jokaiseen hourujenhuoneeseen, käänsivät
arvot yleensä _oman_ mielensä mukaan, ikäänkuin kristitty vasta olisi
ollut kaiken jäännöksen tarkoitus, suola, mitta ja _viimeinen
oikeus_... Koko onnettomuus kävi mahdolliseksi senkautta, että oli jo
olemassa samansukuinen, rodunomainen suuruudenhulluus maailmassa,
_juutalainen_: heti kun kuilu juutalaisten ja juutalaiskristittyjen
välillä aukeni, ei jälkimmäisillä ollut mitään muuta valintaa kuin
käyttää juutalaisesta vaistosta johtuneita itsesäilytyskeinoja itse
juutalaisia vastaan, kun juutalaiset olivat käyttäneet niitä tähän
saakka vain kaikkea ei-juutalaista vastaan. Kristitty on vain
"vapaampaan" tunnustukseen kuuluva juutalainen.



45.


-- Annan pari näytettä siitä, mitä nämä pienet ihmiset ovat panneet
päähänsä, mitä he ovat _asettaneet_ mestarinsa _suuhun_: pelkkiä
"kauniiden sielujen" tunnustuksia. --

"Ja jotka eivät teitä vastaanota, eivätkä kuule teitä, niin menkäät
pois sieltä, ja pyhkikäät tomu, kuin teidän jalkainne alla on, heille
todistukseksi. Totisesti minä sanon teille: Sodomalle ja Gomorralle on
tuomiopäivänä huokiampi, kuin sille kaupungille" (Markus 6, 11). --
Kuinka _evankeelista_!...

"Ja kuka ikänä pahentaa yhden niistä vähimmistä, jotka uskovat minun
päälleni, parempi olisi hänelle, jos myllynkivi pantaisiin hänen
kaulaansa, ja heitettäisiin mereen" (Markus 9, 42). -- Kuinka
_evankeelista_!...

"Ja jos sinun silmäs on sinulle pahennukseksi, niin heitä se pois:
parempi on sinun silmäpuolena Jumalan valtakuntaan sisälle mennä, kuin
jos sinulla olisi kaksi silmää, ja heitettäisiin helvetin tuleen"
(Markus 9, 47). -- Tässä ei ole juuri kysymys vain silmästä...

"Totisesti sanon minä teille: muutamain näistä, jotka tässä seisovat,
ei pidä kuolemata maistaman, siihenasti kuin he näkevät Jumalan
valtakunnan voimaila tulevan" (Markus 9, 1). -- Hyvin _valheteltu_,
jalopeura...

"Kuka ikänä tahtoo tulla minun perässäni, hän kieltäköön itsensä, ja
ottakoon ristinsä, ja seuratkoon minua. _Sillä_..." (_Psykoloogin
huomautus_. Kristillinen moraali kumotaan "sillä" sanoillaan: sen
"perusteet" kumoavat, -- se on kristillistä.) Markus 8, 34. --

"Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi: sillä mitalla, jolla te
mittaatte, pitää teille jälleen mitattaman" (Mattheus 7, 1). -- Mikä
käsite oikeudesta, vanhurskaasta tuomarista!...

"Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, _mitä teidän
siitä palkkaa on?_ Eivätkö publikanit myös niin tee? Ja jos te
ainoastaan veljeinne kanssa soveliaat olette, _mitä te sen kanssa
erinomaista teette?_ Eivätkö publikanit myös niin tee?" (Mattheus 5,
46). -- Kristillisen rakkauden prinsiippi, se tahtoo lopuksi saada
hyvän maksun...

"Vaan jollette anteeksi anna ihmisille heidän rikoksiansa, niin ei myös
teidän isänne anteeksi anna teidän rikoksianne" (Mattheus 6, 15). --
Saattaa sangen huonoon valoon mainitun "isän"...

"Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa, ja hänen vanhurskauttansa, ja
niin kaikki nämät teille annetaan" (Mattheus 6, 33). -- Kaikki nämät:
nimittäin ruoka, vaatteet, elämän kaikki tarpeet. _Erhetys_,
hyvänsävyisesti sanottuna... Vähän ennen esiintyy jumala räätälinä,
ainakin muutamissa tapauksissa...

"Iloitkaat sinä päivänä, ja riemuitkaat: sillä katso, teidän palkkanne
on suuri taivaassa: niin tekivät myös heidän isänsä propheetaille"
(Lukas 6, 23). _Häpeämätöntä_ roskaväkeä! He vertaavat itseään jo
profeettoihin...

"Ettekö te tiedä teitänne Jumalan templiksi, ja että Jumalan henki asuu
teissä? Jos joku Jumalan templin turmelee, _sen Jumala turmelee_: sillä
Jumalan templi on pyhä, _niinkuin tekin olette_" (Paavali, I Kor. 3,
16). -- Sellaista ei voi kyllin halveksia...

"Ettekö te tiedä, että pyhät pitää maailmaa tuomitseman? Ja jos maailma
pitää teidän kauttanne tuomittaman, ettekö te siis kelpaa pienimpiä
asioita tuomitsemaan?" (Paavali I Kor. 6, 2). Valitettavasti kyllä ei
edes hourujenhuoneen asukkaan puhetta... Tämä _hirvittävä pettäjä_
jatkaa sanasta sanaan: "Ettekö te tiedä, että meidän pitää enkeleitäkin
tuomitseman? Kuinka siis ei ajallisia asioita?"...

"Eikö Jumala ole tämän maailman viisautta hulluudeksi tehnyt? Sillä
että Jumalan viisaudessa ei maailma tuntenut Jumalata viisauden kautta,
niin kelpasi Jumalalle tyhmän saarnan kautta niitä vapahtaa, jotka sen
uskovat...; ei monta lihallista viisasta, ei monta voimallista, ei myös
monta suuresta suvusta ole kutsuttuja. Vaan ne kuin maailman edessä
hullut ovat, on _Jumala valinnut_, että hän viisaat häpiään saattaisi;
ja ne, kuin heikot ovat maailman edessä, on Jumala valinnut, että hän
väkevät häpiään saattaisi; ja ne alimmaisesta suvusta ja ylönkatsotut
maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin eivät mitään ole, että hän
ne kuin jotakin ovat, turhaksi tekisi. Ettei hänen edessänsä yksikään
liha kerskaisi" (Paavali I Kor. 1, 20 j.n.e.). _Ymmärtääkseen_ tätä
kohtaa, ensiarvoista todistusta jokaisen Tshandalamoraalin
psykologiasta, luettakoon ensimäinen osa teostani _Genealogie der
Moral_: siinä tuotiin ensikerran päivänvaloon vastakohta _ylhäisen_
moraalin ja ressentimentin ja voimattoman koston synnyttämän
Tshandalamoraalin välillä. Paavali on suurin kaikista koston
apostoleista...



46.


-- _Mitä seuraa siitä?_ Että tekee viisaasti vetäessään hansikkaat
käteensä, kun lukee uutta testamenttia. Sellaisen saasta-paljouden
läheisyys melkein pakottaa siihen. Yhtä vähän kuin valitsemme
puolalaisia juutalaisia seuraamme, yhtä vähän valitsisimme "ensimäisiä
kristityltä": jokainen muistutus heitä vastaan on tarpeeton...
Kummatkaan heistä eivät haise hyvälle. -- Olen turhaan etsinyt uudesta
testamentista edes yhtä ainoata miellyttävää piirrettä; mikään siinä ei
ole vapaata, hyvää, avosydämistä, rehellistä. Ihmiskunta ei ole täällä
ottanut vielä ensimäistä alkuaan, puuttuu _puhtauden_ vaistoja...
Uudessa testamentissa on ainoastaan huonoja vaistoja, mutta ei edes
rohkeutta näihin huonoihin vaistoihin. Kaikki on pelkuruutta, kaikki on
silmiensulkemista ja itsepetosta siinä. Jokainen kirja käy puhtaaksi,
jos juuri on lukenut uutta testamenttia: luin, antaakseni esimerkin,
ihastuksella heti Paavalin jälkeen tuota rakastettavinta, ylimielisintä
pilkkaajaa Petroniusta, josta voisi sanoa samaa, mitä Domenico
Boccaccio kirjoitti Parman herttualla Cesare Borgiasta: "é tutto festo"
-- kuolemattoman terve, kuolemattoman iloinen ja sopusointuinen...
Sillä nämä pienet teeskentelijät erhettyvät pääasiassa. He käyvät
kimppuun, mutta kaikki, minkä kimppuun he käyvät, on siten _merkitty_.
Sitä, jota vastaan "ensimäinen kristitty" hyökkää, sitä hän ei
tahraa... Päinvastoin: on kunnia saada "ensimäiset kristityt"
vastaansa. Uutta testamenttia ei lue tuntematta mieltymystä sitä
kohtaan, mitä siinä pidellään pahoin, puhumattakaan "tämän maailman
viisaudesta", jota joku hävytön tuulenpieksijä turhaan koettaa saada
häpeään "tyhmällä saarnalla"... Mutta itse farisealaiset ja
kirjanoppineetkin joutuvat edullisempaan valoon tuollaisesta
vastustuksesta: heidän täytyy kuitenkin olla jonkun arvoisia tullakseen
vihatuiksi niin säädyttömällä tavalla. Teeskentely -- se juuri oli
soimaus, jonka "ensimäiset kristityt" saivat tehdä! -- Nuo olivat
_etuoikeutettuja_: siinä kylliksi, Tshandalaviha ei tarvitse muita
syitä. "Ensimäinen kristitty" -- ja, pelkään minä, "viimeinenkin
kristitty", _jonka ehkä tulen vielä eläessäni näkemään_ -- on
kapinoitsija kaikkea etuoikeutettua vastaan syvimmästä vaistosta, --
hän elää, hän taistelee alati "samojen oikeuksien" puolesta!...
Tarkemmin katsoen ei hänellä ole valinnan varaa. Jos omassa
personassaan tahtoo olla "jumalan valittu" -- tai "jumalan temppeli",
tai "enkelien tuomari", niin on jokainen muu valikoimisen periaate,
esim. rehellisyyden, hengen, miehekkyyden ja uljuuden, kauneuden ja
sydämen vapauden, aivan yksinkertaisesti "maailmaa", -- _pahaa
itsessään_... Moraali: "ensimäisen kristityn" jokainen sana on
valhetta, jokainen teko, minkä hän tekee, vaisto-vääryyttä, -- kaikki
hänen arvonsa, kaikki hänen päämääränsä ovat vahingollisia, _mutta ketä
hän vihaa, mitä hän vihaa, sillä on arvoa_... Kristitty,
pappiskristitty etenkin, on arvon mittapuu --. Tarvitseeko minun enää
sanoa, että koko uudessa testamentissa esiintyy vain yksi _ainoa_
hahmo, jota täytyy kunnioittaa? Pilatus, roomalainen maaherra. Ottaa
_vakavasti_ joku juutalaisrähinä -- siihen hän ei anna itseään
houkutella. Yksi juutalainen sinne tai tänne -- mitä se merkitsee?...
Roomalaisen ylhäinen pilkka, jota kohtaan harjoitetaan häpeämätöntä
väärinkäyttöä sanalla "totuus", on rikastuttanut uutta testamenttia
sillä ainoalla sanalla, _jolla on arvoa_, -- joka on sen arvostelu,
itse sen tyhjäksiteko: "mikä on totuus!"...



47.


-- Ei se työnnä meitä pois, että emme löydä jumalaa historiassa tai
luonnossa tai luonnon takana -- vaan se, että emme tunne
"jumalalliseksi" sitä, mitä jumalana kunnioitetaan, vaan pidämme sitä
surkuteltavana, mielettömänä, vahingollisena, emme ainoastaan
erhetyksenä, vaan _rikoksena elämää vastaan_... Me kiellämme jumalan
jumalana... Jos meille _todistettaisiin_ tämän kristittyjen jumalan
olemassaolo, niin voisimme vielä vähemmän uskoa siihen. -- Kaava: _deus
qualem Paulus creavit, dei negatio_. Uskonnon, jolla, kuten
kristinopilla, ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa, ja
joka heti kadottaa kaiken merkityksen, kun todellisuus yhdessä
ainoassakin kohdassa pääsee oikeuksiinsa, täytyy tietysti olla
"maailman viisauden", s.o. _tieteen_, verivihollinen, -- se hyväksyy
kaikki keinot, joilla hengen kuria, hengen puhtautta ja ankaruutta
omantunnon asioissa, hengen ylhäistä viileyttä ja vapautta voidaan
myrkyttää, solvata, saada _huonoon maineeseen_. "Usko" imperatiivina on
_kielto_ tiedettä vastaan, -- _käytännössä_ valhe mistä hinnasta
tahansa... Paavali ymmärsi, että valhe -- että "usko" oli välttämätön;
kirkko taas ymmärsi myöhemmin Paavalin. -- Tämä "jumala", jonka Paavali
keksi itselleen, jumala, joka "saattaa maailman viisauden" (ahtaammassa
merkityksessä nuo kaiken taikauskon molemmat suuret vastustajat,
filologian ja lääketieteen) "häpeään", on todellisuudessa vain Paavalin
jäntevä _päätös_ saattaa "maailman viisaus" häpeään: kutsua omaa
tahtoaan "jumalaksi", _thora_, se on alkujuutalaista. Paavali tahtoo
saattaa "maailman viisauden" häpeään: hänen vihollisiaan ovat
alexandrialaisen koulun _hyvät_ filoloogit ja lääkärit --, heitä
vastaan hän käy sotaa. Itse asiassa ei voi olla filoloogi eikä lääkäri
olematta samalla _antikristitty_. Filoloogina näet oivaltaa "pyhät
kirjat", lääkärinä ymmärtää tyypillisen kristityn fysioloogisen
rappion. Lääkäri sanoo "parantumaton", filoloogi "houretta"...



48.


Onko oikeastaan ymmärretty sitä mainiota kertomusta, jolla raamattu
alkaa, -- kertomusta jumalan äärettömästä kauhusta _tiedettä_
kohtaan?... Sitä ei ole ymmärretty. Tämä pappiskirja _par excellence_
alkaa, kuten luonnollista on, papin suurella sisällisellä pulalla:
_hän_ tuntee vain yhden ainoan suuren vaaran, _siis_ tuntee "jumala"
vain yhden ainoan suuren vaaran. --

Vanha jumala, kokonaan "henki", kokonaan ylimmäinen pappi, kokonaan
täydellisyys, käyskelee huvikseen yrttitarhassaan: kaikki hyvin, kunhan
hänen ei vain olisi ikävä. Ikävyyttä vastaan taistelevat itse
jumalatkin turhaan. Mitä hän tekee? Hän keksii ihmisen, -- ihmisestä on
huvia... Mutta katsohan, ihmiselläkin on ikävä! Jumalan sääli sitä
ainoata hätää kohtaan, jolta yksikään paratiisi ei ole turvassa, ei
tunne mitään rajoja: hän loi heti toisia eläimiä. Jumalan _ensimäinen_
erhetys: ihminen ei löytänyt eläimistä huvia, hän hallitsi niitä, hän
ei edes tahtonut olla "eläin". -- Siis loi jumala naisen. Ja nyt oli
todellakin ikävyys lopussa, -- mutta jokin muukin vielä! Nainen oli
jumalan _toinen_ erhetys! -- "Nainen on olennoltaan käärme, Heva" --
sen tietää jokainen pappi: "naisesta tulee _kaikki_ paha maailmaan" sen
tietää myöskin jokainen pappi. "_Siis_ tulee _tiedekin_ hänestä"...
Vasta naisen kautta oppi ihminen maistamaan tiedon puun hedelmiä. --
Mitä oli tapahtunut? Vanhan jumalan valtasi helvetintuska. Ihminen itse
oli tullut hänen _suurimmaksi_ erhetyksekseen, hän oli luonut itselleen
kilpailijan, tiede tekee _jumalan kaltaiseksi_, -- papit ja jumalat
ovat lopussa, jos ihminen tulee tieteelliseksi! _Moraali_: Tiede on
itsessään kiellettyä, -- se yksin on kiellettyä. Tiede on _ensimäinen_
synti, kaikkien syntien siemen, perisynti. Tämä yksin on moraalia.
"Sinun ei pidä tietämän:" -- kaikki muu seuraa siitä. -- Jumalan
helvetintuska ei estänyt häntä olemasta viisas. Kuinka _suojella_
itseään tieteeltä? Se tuli pitkäksi aikaa hänen pääprobleemikseen.
Vastaus: pois ihminen paratiisista! Onni, toimettomuus johtavat
ajattelemaan, -- kaikki ajatukset ovat huonoja ajatuksia... Ihmisen ei
_tule_ ajatella. -- Ja "pappi itsessään" keksii hädän, kuoleman,
hengenvaaran raskaudessa, kaikenlaisen kurjuuden, vanhuuden, vaivan,
ennen kaikkea _sairauden_, kaikki keinoja taistelussa tiedettä vastaan!
Hätä ei _anna_ ihmisen ajatella... Mutta siitä huolimatta! Hirveätä!
Tiedon teko kohoaa tornina, taivasta uhkaavana, jumalia hämärtäen, --
mitä tehdä? -- Vanha jumala keksii _sodan_, hän pirstoo kansat,
hän saa aikaan, että ihmiset keskenään tuhoavat toisensa (-- papit ovat
aina tarvinneet sotaa...). Sota muiden muassa suuri tieteen
rauhanhäiritsijä! -- Uskomatonta! Tieto, _vapautuminen papista_, enenee
sodasta huolimatta. -- Ja vanha jumala tekee viimeisen päätöksen:
"ihminen on käynyt tieteelliseksi, -- _mikään ei auta enää, hän on
hukutettava_!"...



49.


-- Minut on ymmärretty. Raamatun alku sisältää papin _koko_
psykologian. -- Pappi tuntee vain yhden ainoan suuren vaaran: tieteen,
-- syyn ja seurauksen terveen käsitteen. Mutta tiede viihtyy yleensä
vain onnellisissa olosuhteissa, -- täytyy olla aikaa, henkeä _liiaksi_
"hankkiakseen itselleen tietoa"... "Siis on ihminen tehtävä
onnettomaksi", -- se oli kaikkina aikoina papin logiikka. -- Huomaa jo,
_mitä_, tämän logiikan mukaisena, on tullut maailmaan vasta sen kautta:
-- "synti"... Syy- ja rangaistuskäsite, koko "siveellinen
maailmanjärjestys" on keksitty tiedettä _vastaan_, -- estämään ihmisen
vapautumista papista... Ihmisen ei tule luoda katsettaan ulos, hänen
tulee luoda katseensa sisäänsä; hänen ei tule viisaana ja varovaisena,
oppivaisena katsella olioihin, hänen ei tule yleensä lainkaan nähdä:
hänen _tulee kärsiä_... Ja hänen tulee kärsiä niin, että hän alati
tarvitsee pappia. -- Pois lääkärit! _Yksi vapahtaja tarvitaan_. --
Syy- ja rangaistuskäsite, siihen luettuna oppi "armosta",
"lunastuksesta", "anteeksiannosta" -- kauttaaltaan _valheita_ ja vailla
jokaista psykoloogista realiteettia -- on keksitty sekoittamaan ihmisen
syy-aistia: se on murhayritys syy- ja seurauskäsitettä vastaan! --
_Eikä_ murhayritys nyrkillä, veitsellä, rehellisyydellä vihassa ja
rakkaudessa! Vaan arimmista, viekkaimmista, alhaisimmista vaistoista!
Pappismurhayritys! Parasiittimurhayritys! Kalpeitten manalaisten
verenimijäin vampyrismi!... Kun jonkun teon luonnolliset seuraukset
eivät enää ole "luonnollisia", vaan ajatellaan niiden johtuneen
taikauskon käsite-kummituksista, "jumalasta", "hengistä", "sieluista",
pelkkinä "moraalisina" johdonmukaisuuksina, palkkana, rangaistuksena,
viittauksena, kasvatuskeinona, silloin on edellytys tietoon turmeltu,
-- _silloin on tehty suurin rikos ihmiskuntaa vastaan_. -- Synti,
toistan sen vielä kerran, tämä ihmisen itsesaastutusmuoto _par
excellence_ on keksitty siksi, että voitaisiin tehdä mahdottomaksi
tiede, kultuuri, jokainen korkeus ja ylhäisyys ihmisessä; pappi on
päässyt _hallitsemaan_ synnin keksimisen kautta. --



50.


-- En ryhdy tässä kohdassa valaisemaan "uskon", "uskovaisten"
psykologiaa, ja, selväähän on, juuri "uskovaisten" hyödyksi. Ellei
vielä tänään ole puutetta sellaisista, jotka eivät tiedä missä määrin
on säädytöntä olla "uskovainen" -- _tai_ olla merkkinä dekadensista,
murtuneesta tahdosta elämään, -- niin huomenna he tulevat jo tietämään
sen. Minun ääneni saavuttaa huonokuuloisetkin. -- Näyttää siltä, ellen
ole kuullut väärin, että kristittyjen keskuudessa on jonkunlainen
totuuden mittapuu, jota kutsutaan "voiman todistukseksi". "Usko tekee
autuaaksi: _siis_ se on tosi." -- Lähinnä voisi tässä muistuttaa, että
juuri autuaaksitekemistä ei ole todistettu, ainoastaan _luvattu_:
autuus "uskomisen" ehtoon solmittu, -- tulee _autuaaksi_ senvuoksi,
että uskoo... Mutta _että_ todellakin tulee täytetyksi, mitä pappi
lupaa uskovaiselle tuosta jokaisen kontrollin ulkopuolella olevasta
"tuonpuoleisesta maailmasta", millä _se_ näytetään toteen? -- Tuo
luuloteltu "voimantodistus" on siis oikeastaan jälleen vain usko
siihen, että se vaikutus, jota uskosta itselleen odottaa, ei jää
tulematta. Kaavana: "minä uskon, että usko tekee autuaaksi; -- _siis_
on se tosi." -- Mutta siten olemme jo lopussa. Tämä "siis" olisi
totuuden mittapuuna itse mielettömyys. -- Mutta olettakaamme, hiukan
myöntymällä, että autuaaksitekeminen olisi todistettu uskolla
(-- _ei_ ainoastaan toivottu, ei ainoastaan luvattu papin hiukan
epäluotettavalla suulla): olisiko autuus -- teknillisemmin puhuen,
_ilo_ -- milloinkaan todistus totuudesta? Niin vähän, että se melkein
antaa vastatodistuksen, joka tapauksessa se herättää suurinta epäluuloa
"totuutta" kohtaan, jos ilontunteetkin puhuvat, kun on kysymyksessä
"mikä on totuus?" "Ilon" todistus on todistus "ilosta", -- ei enempää;
milloin kummalla tultiin siihen kokemukseen, että juuri _todet_
arvioimiset tuottivat enemmän iloa kuin väärät ja, prestabilieeratun
harmonian mukaan, välttämättä toivat suloisia tunteita mukanaan? --
Kaikkien ankarien, kaikkien syvästi muodostuneiden henkien kokemus
opettaa meille _päinvastaista_. On täytynyt taistellen voittaa
itselleen jokainen askeleen leveys totuutta, on täytynyt panna melkein
kaikki alttiiksi, mihin sydän, rakkautemme, luottamuksemme elämään on
kiintynyt. Siihen tarvitaan sielun suuruutta: totuuden palvelus on
kovinta palvelusta. -- Mitä sitten on olla _rehellinen_ henkisissä
asioissa? Että on ankara sydäntään kohtaan, halveksii "kauniita
tunteita", että tekee itselleen omantunnonasian jokaisesta
myöntämisestä ja kieltämisestä! -- Usko tekee autuaaksi: _siis_ se
valhettelee...



51.


Että usko muutamissa olosuhteissa tekee autuaaksi, että autuus ei vielä
tee päähänpistosta _totta_ ajatusta, että usko ei siirrä, mutta kyllä
_asettaa_ vuoria sinne, missä niitä ei ole: lyhyt kierto
_hourujenhuoneessa_ näyttää kylliksi toteen tämän. Tosin ei papille:
sillä hän kieltää vaistosta, että sairaus on sairautta, että
hourujenhuone on hourujenhuone. Kristinusko _tarvitsee_ sairautta,
melkein kuten helleenisyys tarvitsee liiallisen määrän terveyttä, --
tehdä sairaaksi on kirkon koko pelastusmenettely-järjestelmän
varsinainen salatarkoitus. Ja kirkko itse -- eikö se ole katoolinen
hourujenhuone viimeisenä ihanteena? -- Maa yleensä hourujenhuoneena? --
Uskonnollinen ihminen, sellaisena kuin kirkko _tahtoo_ hänet, on
tyypillinen dekadentti; sen ajan tunnusmerkkinä, jolloin uskonnollinen
käänne käy jonkun kansan herraksi, on kulkevat hermotaudit;
uskonnollisen ihmisen "sisäinen maailma" on ihan hämmennykseen saakka
liiaksi kiihoittuneiden ja voipuneiden "sisällisen maailman" kaltainen;
"korkeimmat tilat", joita kristinoppi on ripustanut ihmiskunnan ylitse
kaikkien arvojen arvona, ovat kaatumataudin muotoja, -- kirkko on
tehnyt pyhiksi vain hulluja tai suuria pettureita _jumalan yhä
korkeammaksi kunniaksi_... Olen kerran merkinnyt koko kristillisen
katumus- ja lunastusharjoituksen (jota tänään tutkitaan parhaiten
Englannissa) järjestelmällisesti luoduksi _kiertäväksi hulluudeksi_,
tietysti jo siihen valmistetussa, se on perinpohjin sairaassa
maaperässä. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti kristityksi: kristinuskoon
ei tule "käännetyksi", -- siihen tulee olla kyllin sairas... Me muut,
me, joilla on _rohkeus_ terveyteen ja ylenkatseeseenkin, mitä muuta me
voisimme kuin halveksia uskontoa, joka opetti väärinymmärtämään
ruumista! Joka ei tahdo vapautua taikauskostaan sieluun nähden! Joka
tekee riittämättömästä ravinnosta ansion joka terveydessä taistelee
jonkinlaista vihollista, perkelettä, kiusausta vastaan joka kuvitteli,
että voisi säilyttää "täydellistä sielua" raadollisessa ruumiissa, ja
jolle senvuoksi oli välttämätöntä tehdä itselleen uusi "täydellisyyden"
käsite, kalpea, sairaloinen, tylsämielisen haaveksiva olento, tuo niin
sanottu "pyhyys", -- pyhyys, itse ainoastaan kurjaksi tehdyn,
kidutetun, parantumattomasti turmellun ruumiin symptoomisarja!...
Kristillinen liike europalaisena liikkeenä on alusta alkaen
kaikenlaisten hylky- ja rappioelementtien yhteisliike (-- nämä tahtovat
kristinopin yhteydessä valtaan). Se ei ole jonkun rodun alenemisen
ilmaisumuoto, se on yhteentunkevien ja toisiaan etsivien kaikkialle
hajautuneiden dekadensimuotojen yhteismuodostelma. Se ei ole, kuten
luullaan, itse muinaisajan turmelusta, joka teki kristinopin
mahdolliseksi: ei voi kyllin jyrkästi vastustaa sitä oppinutta
idioottisuutta, joka vielä tänään puolustaa tätä ajatusta. Siihen
aikaan, jolloin sairaat ja turmeltuneet Tshandala-kerrokset koko
_imperiumissa_ kääntyivät kristinuskoon, oli juuri _vastakkaistyyppi_
olemassa, ylhäisyys kauneimmassa ja kypsimmässä muodossaan. Suuri
joukko tuli herraksi; kristillisten vaistojen demokraattisuus _pääsi
voittoon_... Kristinoppi ei ollut "kansallinen", ei rodun vaatima, --
se kääntyi elämän jokaisen rappeutumalajin puoleen, sillä oli
kaikkialla liittolaisia. Kristinoppi on, perusteenaan sairaiden
kauna, kohdistanut vaiston terveitä, terveyttä vastaan. Kaikki
hyvinonnistunut, ylväs, ylimielinen, kauneus ennen kaikkea tekee pahaa
sen korville ja silmille. Muistutan vielä kerran Paavalin verrattomasta
sanasta: "Vaan ne, kuin _heikot_ ovat maailman edessä, ne kuin maailman
edessä _hullut_ ovat, ne _alimmaisesta suvusta_ ja _ylönkatsotut_
maailmassa on Jumala valinnut"... tämä oli kaava, tämän merkin alla
voitti dekadensi. -- _Jumala ristillä_ -- eikö yhä vieläkään ymmärretä
tämän symboolin hirvittäviä sala-ajatuksia? -- Kaikki mikä kärsii,
kaikki, mikä riippuu ristillä, on _jumalallista_... Me kaikki riipumme
ristillä, siis me olemme jumalallisia... Me yksin olemme
jumalallisia!... Kristinoppi oli voitto, ylhäisempi ajatustapa kävi
perikatoon sen kautta, -- kristinusko oli tähän saakka ihmiskunnan
suurin onnettomuus. --



52.


Kristinoppi on myöskin kaiken _henkisesti_ hyvin-onnistuneen
vastakohta, -- se voi käyttää vain sairasta järkeä kristillisenä
järkenä, se asettuu kaiken idioottisen puolelle, se kiroaa hengen,
terveen hengen ylivallan. Koska sairaus kuuluu kristinuskon olemukseen,
_täytyy_ myös tyypillisesti kristillisen tilan, "uskon", olla
sairaus-muoto, täytyy kirkon hyljätä kaikki tietoon vievät suorat,
rehelliset, tieteelliset tiet kiellettyinä teinä. Epäilykin jo on
synti... Psykoloogisen puhtauden täydellinen puute -- papilla jonka
katse ilmaisee -- on dekadensin _seurausilmiö_, -- tarkasteltakoon
hysteerisiä naisia tai riisitautiin taipuvaisia lapsia, jotta
huomattaisiin, kuinka vaiston synnyttämä säännöllinen vilpillisyys,
halu valhetella valhetellakseen, kykenemättömyys suoriin katseisiin ja
askeliin ovat dekadensin ilmaisumuotoja. "Usko" merkitsee, että _ei
tahdo_ tietää, mikä on totta. Pietisti, kummastakin sukupuolesta oleva
pappi, on väärä, _koska_ hän on sairas: hänen vaistonsa _vaatii_, että
totuus ei yhdessä kohdassakaan pääse oikeuksiinsa. "Mikä sairaaksi
tekee, se on _hyvää_; mikä runsaudesta, yltäkylläisyydestä, vallasta
johtuu, se on _pahaa_": niin tuntee uskovainen. _Epävapaus valheeseen_
-- siitä tunnen jokaisen ennalta määrätyn teoloogin. -- Toinen
teoloogin tunnusmerkki on hänen _kykenemättömyytensä filologiaan_.
Filologialla on tässä ymmärrettävä, hyvin yleisessä merkityksessä,
taitoa lukea hyvin, -- osata lukea tosiasioita, selityksillä niitä
vääristelemättä, kadottamatta varovaisuutta, kärsivällisyyttä,
hienoutta kaipuussa tulla ymmärretyksi. Filologia _ephexiksenä_
selityksessä: koskekoonpa se nyt kirjoja, sanomalehtiuutisia,
ihmiskohtaloita tai ilmatieteellisiä havaintoja, -- puhumattakaan
"sielun pelastuksesta"... Se tapa, jolla teoloogi, yhdentekevää
Berliinissäkö tai Roomassa, selittää "raamatun sanan" tai jonkun
tapauksen, kotimaisen sotajoukon voiton esimerkiksi Davidin psalmien
korkeammassa valaistuksessa, on aina siihen määrin _uskalias_, että
filoloogi menettää mielenmalttinsa kuullessaan sen. Ja kuinka hänen
tulee käyttäytyä, kun pietistit ja muut lehmät Svaabista muodostavat
"jumalan sormella" olemassaolonsa viheliäisen jokapäiväisyyden ja
tupasauhun "armon", "kaitselmuksen" ja "lunastuskokemusten" ihmeeksi!
Häveliäimmänkin pyynnön hengestä, puhumatta _säädyllisyydestä_,
pitäisi kuitenkin saada nämä selittäjät huomaamaan täydellisen
lapsellisuuden ja halpuuden tuollaisessa jumalallisen sorminäppäryyden
väärinkäyttämisessä. Niin vähäinen määrä kuin meissä onkin hurskautta,
pitäisi meidän tuntea, että jumala, joka oikeaan aikaan parantaa nuhan,
tai käskee meidän nousemaan ajuriin, silloinkuin rankkasade puhkeaa, on
niin absurdi jumala, että hänet täytyisi poistaa, vaikka hän
olisi olemassakin. Jumala palvelijana, jumala kirjeenkantajana,
almanakantekijänä, -- on todellakin kaikenlaisten sattumien tyhmin
ilmaisumuoto... "Jumalallinen kaitselmus", sellaisena kuin sen
likipitäen joka kolmas ihminen "sivistyneessä Saksassa" vielä tänäkin
päivänä uskoo, olisi itsessään jo sellainen vastaväite jumalaa vastaan,
jota voimakkaampaa tuskin olisi ajateltavissa. Joka tapauksessa ei se
ainakaan puhuisi saksalaisten puolesta!...



53.


-- Että _marttyyrit_ todistavat mitään jonkun asian totuudesta, on niin
vähän totta, jotta tahtoisin kieltää, että marttyyrilla on milloinkaan
ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Äänessä, jolla marttyyri
heittää totenapitämisensä vasten kasvoja maailmalle, ilmenee jo niin
alhainen älyllisen rehellisyyden aste, sellainen _kuurous_ kysymykseen
"totuus", että marttyyria ei tarvitse milloinkaan kumota. Totuus ei ole
jotakin, mitä toisella on ja toisella ei ole: niin voivat korkeintaan
talonpojat tai Lutherin kaltaiset talonpoikaisapostolit ajatella
totuudesta. Voi olla vakuutettu, että häveliäisyys, _rajoitus_ tässä
kohden lisääntyy samassa määrin kuin tunnontarkkuus henkisissä
asioissa. Olla tietoinen viidestä asiasta ja kevyellä kädellä ehkäistä,
että tietää muuta... "Totuus", kuten sen sanan jokainen profeetta,
jokainen lahkolainen, jokainen vapaa-ajattelija, jokainen sosialisti,
jokainen kirkonmies käsittää, on täydellinen todistus siitä, että ei
ole vielä ryhdyttykään siihen hengen kuriin ja itsensävoittamiseen,
joka on välttämätöntä, jotta pieninkin totuus löydettäisiin. --
Marttyyrikuolema, sivumennen sanottuna, on ollut suuri onnettomuus
historiassa: se _vietteli_... Se johtopäätös, johon kaikki idiootit,
nainen ja kansa siihen luettuina, ovat tulleet, nimittäin että asia,
jonka vuoksi joku käy kuolemaan (tai joka ensimäisen kristinopin
lailla synnyttää tappavia kulkutauteja) on jonkin arvoinen
asia, -- tämä johtopäätös on ollut sanomattomaksi haitaksi
tutkimukselle, tutkivaiselle ja varovaiselle hengelle. Marttyyrit ovat
_vahingoittaneet_ totuutta... Vielä tänäänkin tarvitaan vain hiukan
julmuutta vainoamisessa hankkiakseen itsessään niin vähäpätöiselle
lahkouskoisuudelle _kunnioitetun_ nimen. -- Kuinka? Muuttaako se
lainkaan jonkin asian arvoa, jos joku antaa elämänsä sen vuoksi?
Erhetys, joka saavuttaa kunnioitusta, on erhetys, jolla on yksi
viettelykiihoitin enemmän: uskotteko te, että antaisimme teille, herrat
teoloogit, aihetta joutua marttyyreiksi valheenne puolesta? -- Asian
kumoo asettamalla sen kunnioittavasti jäähän, -- samoin kumotaan myös
teoloogeja... Se juuri oli kaikkien vainoojien maailmanhistoriallinen
tuhmuus, että he antoivat vastustamallensa asialle kunniallisuuden
vivahduksen, että -- he lahjoittivat sille marttyyriuden
haltioitumisen... Nainen makaa vielä polvillaan erhetyksen edessä,
koska hänelle on sanottu, että joku kuoli sen vuoksi ristillä. _Onko
sitten risti mikään todistuskeino?_ Mutta kaikista näistä asioista on
ainoastaan yksi sanonut sen sanan, jota vuosituhansia sitten olisi
tarvittu, -- Zarathustra.

Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota he kulkivat, ja heidän
hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.

Mutta veri on huonoin todistus totuudesta; veri myrkyttää puhtaimmankin
opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.

Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi, -- mitä se todistaa? Enemmän
on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy.



54.


Ei tule antaa johtaa itseään harhaan: suuret henget ovat skeptikkoja.
Zarathustra on skeptikko. Väkevyyden, hengen voimasta ja ylivoimasta
johtuvan _vapauden_ näyttää skeptillisyys toteen. Vakuutuksen ihmisiä
ei oteta lukuun, kun on kysymys oleellisesta arvossa ja arvottomassa.
Vakuutukset ovat vankiloita. Vakuutettu ei näe kyllin etäälle, ei näe
_alleen_: mutta ollakseen oikeutettu puhumaan arvosta ja arvottomasta
täytyy nähdä viisisataa vakuutusta _allaan, -- takanaan_... Henki,
joka tahtoo suurta, joka tahtoo myös välikappaleet siihen, on
välttämättömästi skeptikko. Vapaus kaikenlaisesta vakuutuksesta
_kuuluu_ väkevyyteen, _taitoon_ katsoa vapaasti... Suuri intohimo,
hänen olemuksensa pohja ja sen valta, vielä valistuneempi, vielä
itsevaltiaampi kuin hän itse, ottaa koko hänen älynsä palvelukseen; se
tekee harkitsemattomaksi; se _antaa_ hänelle rohkeutta epäpyhiinkin
keinoihin; se antaa hänelle muutamassa suhteessa vakuutuksia. Vakuutus
_keinona_: saavuttaa paljon ainoastaan vakuutuksella. Suuri intohimo
käyttää, _käyttää tyhjiin_ vakuutuksia, se ei alistu niiden alaiseksi,
-- se tietää itsensä yksinvaltiaaksi. -- Päinvastoin: uskon tarve,
ehdottomuus myöntämisessä ja kieltämisessä, Carlylelaisuus, jos minun
sallitaan käyttää tätä sanaa, on _heikkouden_ tarve. Uskon ihminen,
"uskovainen", oli hän mitä lajia tahansa, on välttämättömästi
vallanalainen ihminen, -- sellainen, joka ei voi asettaa itseään
päämaaliksi, eikä voi myöskään yleensä asettaa päämaaleja itsestään.
"Uskovainen" ei kuulu itselleen, hän voi olla vain välikappale, hänen
täytyy tulla _käytetyksi_, hän tarvitsee jotakin, joka käyttää häntä.
Hänen vaistonsa antaa itsensäkieltämismoraalille korkeimman kunnian:
siihen houkuttelee häntä kaikki, hänen viisautensa, hänen kokemuksensa,
hänen turhamaisuutensa. Jokainen usko itse on itsensä-kieltämisen,
itsestäänvierautumisen ilmaisu... Jos tutkii, kuinka välttämätön
useimmille tasapainonpitäjä on, joka ulkoapäin sitoo ne ja tekee
lajiksi, kuinka pakko korkeimmassa merkityksessä, _orjuus_, on ainoa ja
viimeinen ehto, jonka alaisena tahdoltaan heikompi ihminen, etenkin
nainen, viihtyy: silloin ymmärtää myöskin vakuutuksen, "uskon".
Vakuutuksen ihmisellä on vakuutuksessa selkärankansa. Ei nähdä useita
olioita, ei omistaa vapaata mielipidettä yhdessäkään kohdassa, olla
kokonaan puolueellinen, omistaa ankara ja ehdoton optiikka kaikkiin
arvoihin nähden -- tämä yksin tekee mahdolliseksi, että yleensä on
olemassa sellainen ihmislaji. Mutta siten hän on todenperäisen, --
totuuden vastakohta, vastustaja... Uskovaiselle ei ole yleensä vapaata
omistaa omaatuntoa kysymyksessä "tosi" ja "valhe": olla _tässä_
kohdassa rehellinen olisi hänen perikatonsa silmänräpäyksessä.
Hänen optiikkansa patolooginen ehdollisuus tekee vakuutetusta
uskonkiihkoilijan -- Savonarola, Luther, Rousseau, Robespierre,
Saint-Simon --, voimakkaan, vapautuneen hengen vastakkaistyyppi. Mutta
se suuri asento, jonka ne ottavat, nämä _sairaat_ henget, nämä
käsitteen kaatuvatautiset, vaikuttaa suureen joukkoon, --
uskonkiihkoilijat ovat pittoreskeja, ihmiskunta katselee mieluummin
eleitä kuin kuuntelee _syitä_...



55.


-- Askel edelleen vakuutuksen, "uskon" psykologiassa. Jo kauan sitten
olen vaatinut harkittavaksi, eikö vakuutukset ole totuuden
vaarallisempia vihollisia kuin valheet (Menschliches, Allzumenschliches
I, aforismit 54 ja 483). Tällä kertaa tahdon asettaa tämän ratkaisevan
kysymyksen: onko yleensä olemassa mitään vastakohtaa valheen ja
vakuutuksen välillä? -- Koko maailma uskoo niin; mutta mitä ei koko
maailma uskoisi! -- Jokaisella vakuutuksella on historiansa,
esimuotonsa, yrityksensä ja erhetyksensä: se _käy_ vakuutukseksi, kun
se pitkään aikaan ei ole ollut sitä, kun se vielä pitempään aikaan
_tuskin_ on ollut sitä. Kuinka? Eikö valhekin voisi olla yksi
vakuutuksen alkiomuodoista? -- Toisinaan tarvitaan vain henkilömuutos:
isän valhe käy pojan vakuutukseksi. -- Minä kutsun valheeksi: ei tahtoa
nähdä jotakin, jonka näkee, ei tahtoa nähdä jotakin niinkuin sen näkee:
jos valhe tapahtuu todistajien läsnäollessa tai ilman todistajia, se ei
merkitse mitään. Tavallisin valhe on se, jolla valhetellaan itselleen;
toisille valhetteleminen on suhteellisesti poikkeustapaus. Nyt on tuo
_ei_-tahtoa-nähdä, mitä näkee, tuo _ei_-tahtoa-nähdä niinkuin näkee,
melkein ensimäinen ehto kaikille, jotka jossakin mielessä kuuluvat
_puolueeseen_: puolueihminen käy välttämättömästi valhettelijaksi.
Saksalainen historiankirjoitus esimerkiksi on vakuutettu siitä, että
Rooma oli despotiaa, että germaanit toivat vapaudenajatuksen maailmaan:
mikä ero on tämän vakuutuksen ja valheen välillä? Kun kaikki puolueet,
saksalaiset historioitsijatkin, vaistomaisesti käyttelevät moraalin
suuria sanoja ja mikä puolueihminen tahansa tarvitsee niitä joka hetki,
-- voiko silloin epäillä, mikä suojelee moraalin asemaa? -- _Meidän_
vakuutuksemme: me tunnustamme sen koko maailmalle, me elämme ja
kuolemme sen hyväksi, -- kunnioitusta kaikkea kohtaan, jolla on
vakuutuksia! -- Sellaisia sanoja olen kuullut juutalaisvihollistenkin
suusta. Päinvastoin, herrani! Juutalaisvihollinen ei suinkaan käy
säädyllisemmäksi senvuoksi, että hän valhettelee periaatteesta...
Papit, jotka sellaisissa asioissa ovat hienompia ja sangen hyvin
ymmärtävät sen ristiriidan, joka on käsitteessä vakuutus,
s.o. tarkoituksenmukaisuutensa vuoksi periaatteellisessa
epätodenmukaisuudessa, ovat saaneet juutalaisilta sen viisauden, että
työntävät sen sijaan esille käsitteen "jumala", "jumalan tahto",
"jumalan ilmoitus". Myöskin Kant, kategoorisine imperatiiveineen, oli
samalla tiellä: hänen järkensä tuli tässä _käytännölliseksi_. -- On
olemassa kysymyksiä, joissa ihmisellä _ei_ ole lupaa totuuden ja
valheen ratkaisemiseen; kaikki ylimmät kysymykset, kaikki ylimmät
arvoprobleemit ovat tuolla puolen inhimillistä järkeä... Ymmärtää
järjen rajat, -- se vasta on todellista filosofiaa... Miksi jumala
antoi ihmiselle ilmoituksen? Olisiko jumala tehnyt jotakin
tarpeettomasti? Ihminen ei _voi_ itsestään tietää, mikä on hyvää ja
pahaa, senvuoksi jumala opetti hänelle tahtonsa... Moraali: pappi _ei_
valhettele, -- kysymystä "tottako" vai "ei totta" ei ole niissä
asioissa, joista pappi puhuu, nämä asiat eivät salli valhettelemista.
Sillä valhetellakseen pitäisi voida ratkaista, mikä täällä on totta.
Mutta sitä juuri ei ihminen _voi_; näissä kysymyksissä on pappi vain
jumalan puhetorvi. Sellainen pappissyllogismi ei ole suinkaan vain
juutalaista ja kristillistä! Oikeus valheeseen ja viisaus
"ilmoituksessa" kuuluu pappistyyppiin, sekä dekadensin pappeihin että
pakanuudenkin (-- pakanoita ovat kaikki, jotka myöntävät elämän, kaikki
joille "jumala" on kaikkien olioiden suuren myöntämisen ilmaisumuoto).
-- "Laki", "jumalan tahto", "pyhä kirja", "inspiratsiooni" -- kaikki
vain niiden ehtojen ilmaisua, _joilla_ pappi pääsee valtaan ja joilla
hän säilyttää valtaansa, -- nämä käsitteet ovat kaikkien
pappisjärjestysten, kaikkien papillisten tai filosoofispapillisten
valtamuodostuksien pohjalla. "Pyhää valhetta" -- Confuciukselle, Manun
lakikirjalle, Muhamedille, kristilliselle kirkolle yhteinen --: ei
puutu Platoltakaan. "Totuus on siellä": tämä merkitsee, missä se vain
korottaa äänensä, _pappi valhettelee_...



56.


Viimein tulee kysymys siitä, mihin _tarkoitukseen_ valhetellaan. Että
kristinopilta puuttuu "pyhät" tarkoitukset, se on minun vastaväitteeni
sen keinoja vastaan. Vain _huonoja_ tarkoituksia: elämän myrkyttäminen,
soimaaminen, kieltäminen, ruumiin halveksiminen, ihmisen alentaminen ja
itsehäväistys synti-käsitteen kautta, -- siis ovat sen keinotkin
huonoja. -- Luen ihan toisella tunteella Manun lakikirjaa, verrattoman
henkistä ja ylhäistä teosta, jonka _mainitseminenkin_ vain samassa
henkäisyssä kuin raamatun olisi synti henkeä vastaan. Huomaa heti:
sen takana, siinä on todellista filosofiaa, eikä ainoastaan
pahallehaisevaa rabbiinisuuden ja taikauskon juutalaisuutta, se
tarjoo hemmotelluimmillekin psykoloogeille jotakin pureksittavaa.
_Unhoittamatta_ nyt pääasiaa, joka perinpohjin eroittaa sen
jokaisesta raamatusta: _ylhäiset_ säädyt, filosoofit ja sotilaat,
ovat tällä saaneet joukon käsiinsä; ylhäisiä arvoja kaikkialla,
täydellisyydentunne, elämän myöntäminen, riemuitseva mielisuosio
itseensä ja elämään, -- koko kirja on aurinkoinen. -- Kaikkia niitä
asioita, joiden yli kristinoppi purkaa käsittämättömän ilkeytensä,
esimerkiksi siittämisen, naisen, avioliiton, käsitellään täällä
kunnioituksella, rakkaudella ja luottamuksella. Kuinka oikeastaan
voidaan antaa lapsien ja naisten käsiin kirja, jossa on nämä
häpeälliset sanat: "Huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja
jokainen pitäköön oman miehensä... parempi on naida kuin palaa?" Ja
voiko olla kristitty niin kauan kuin ihmisen synty vielä
kristillistytetään, s.o. _tahrataan_ käsitteellä _saastuttamaton
sikiäminen_?... En tunne yhtään kirjaa, missä sanotaan niin paljon
hienoa ja hyvää naiselle kuin Manun lakikirjassa; nämä vanhat
harmaaparrat ja pyhimykset ovat kohteliaita naisille tavalla, jota ehkä
ei voiteta. "Naisen suu, -- on eräässä kohdassa -- tytön povi, lapsen
rukous, uhrin savu ovat aina puhtaita." Toisessa kohdassa: "ei ole
mitään puhtaampaa kuin auringon valo, lehmän varjo, ilma, vesi, tuli ja
tytön hengitys." Ja vihdoin -- ehkä sekin pyhä valhe --: "kaikki
aukeamat ruumiissa navan yläpuolella ovat puhtaat, kaikki sen
alapuolella ovat epäpuhtaita. Vain nuorella tytöllä on koko ruumis
puhdas."



57.


Tapaa kristillisten keinojen _epäpyhyyden selvimmässä muodossaan_, jos
mittaa kristillistä päämaalia Manun lakikirjan päämaalilla, -- jos tuo
tämän suurimman päämaalivastakohdan voimakkaaseen valaistukseen.
Kristinopin arvostelijalle ei säästetä kristinopin _halveksittavaksi_
tekemistä. Sellainen lakikirja kuin Manun syntyy niinkuin jokainen hyvä
lakikirja: se kokoo yhteen pitkien vuosisatojen kokemuksen, viisauden
ja koemoraalin, se lopettaa, se ei luo enää mitään. Edellytys sen lajin
kokoomiseen on tieto siitä, että ne keinot, joilla hankkii hitaasti ja
kalliisti voitetulle _totuudelle_ auktoriteetin, ovat perinpohjin
eroitetut niistä, joilla tämä totuus todistetaan. Lakikirja ei kerro
milloinkaan hyötyä, syitä, kasuistiikkaa lain esihistoriassa: juuri
siten se poistaisi käskevän äänensä vaikutuksen, sanansa "sinun
täytyy", edellytyksen siihen, että sitä totellaan. Probleemi on juuri
tässä. -- Kansan kehityksen jossakin määrätyssä kohdassa selittää sen
laajimmalta ympärilleen katsova, s.o. taakse- ja eteenpäin katsova
kirjoitus, sen kokemuksen päättyneeksi, jonka mukaan tulee s.o. _voi_
elää. Sen päämaali on korjata kokeilun ja _kovan_ kokemuksen ajan sato
niin rikkaana ja täydellisenä kuin mahdollista. Nyt siis on ennen
kaikkea varottava yhä-edelleen-kokeilemista, arvojen sulanaolemistilan
jatkumista, koettelemista, valitsemista, arvojen arvostelemista
_äärettömiin saakka_. Tätä vastaan asetetaan kaksinkertainen muuri:
toisella kertaa _ilmoitus_, se on väitös, että näiden lakien järki ei
ole syntyisin ihmisistä, että sitä ei ole hitaasti ja erhettyen
etsitty ja löydetty, vaan on se jumalallista alkuperää, kokonaan,
täydellisesti, ilman historiaa, lahja, ihme, ainoastaan ilmoitettu...
Sitten _traditsiooni_, se on väitös, että laki on ollut voimassa
ikivanhoista ajoista saakka, että on puuttuvaa kunnioitusta, rikosta
esi-isiä kohtaan epäillä sitä. Lain auktoriteetti perustetaan
väitteellä: jumala _antoi_ sen, esi-isät _noudattivat_ sitä. --
Sellaisen menettelyn korkeampi järki on tarkoituksessa työntää askel
askeleelta takaisin tietoisuus oikeaksi tunnustetusta (s.o. äärettömän
ja ankarasti valikoidun kokemuksen kautta _todistetusta_) elämästä:
niin että saavutetaan vaiston -- täydellinen koneellisuus, -- tämä
kaiken mestariuden, kaiken elämän taidon täydellisyyden edellytys.
Laatia Manun tavoin lakikirja on antaa jollekin kansalle vapaus
vastaisuudessa tulla mestariksi, tulla täydelliseksi, pyrkiä elämän
korkeimpaan taitoon. _Sitä varten se täytyy tehdä itsetiedottomasti_:
tämä on jokaisen pyhän valheen päämaali. -- _Kasteihin järjestäminen_,
ylin, vallitseva laki, on vain luonnonjärjestyksen vahvistamista,
ensiarvoista luonnonlainmukaisuutta, joka ei ole yhdenkään mielivallan,
yhdenkään "modernin idean" vallan alaisena. Jokaisessa terveessä
yhteiskunnassa eroittautuu, tehden keskinäisesti toisiltaan
vaatimuksia, kolme fysioloogisesti eripainoista tyyppiä, joista
kullakin on oma terveydenhoitonsa, oma työalansa, oma lajinsa
täydellisyyden-tunnetta ja mestariutta. Luonto, _ei_ Manu, eroittaa
toisistaan henkisesti etevämmät, lihaksiltaan ja luonteensävyltään
voimakkaammat ja ne, jotka eivät missään suhteessa ole erikoisia,
keskinkertaiset, -- jälkimmäiset suurena joukkona, edelliset
valittuina. Ylimmällä kastilla -- kutsun sitä nimellä _kaikkein
harvemmat_ -- on täydellisenä myöskin harvimpien etuoikeudet: siihen
kuuluu edustaa onnea, kauneutta, hyvyyttä maan päällä. Vain
henkisimmillä ihmisillä on lupa kauneuteen, kauniiseen: heissä yksin ei
hyvyys ole heikkoutta. _Pulchrum est paucorum hominum_: hyvyys on
etuoikeus. Mitään ei voi sitävastoin vähemmän sallia heille kuin rumia
tapoja tai pessimististä katsomusta, silmää, joka _rumentaa_ --, tai
edes suuttumusta olioiden yleiskuvasta. Suuttumus on Tshandalan
etuoikeus; samoin pessimismi. "_Maailma on täydellinen_ -- niin puhuu
henkisimpien vaisto, myöntäväinen vaisto --: epätäydellisyys, jokainen
laji meidän valtamme alla olevaa, välimatka, välimatkan paatos,
Tshandala itse on osa tästä kokonaisuudesta". Henkisimmät ihmiset
_voimakkaimpina_ löytävät onnensa siinä, missä toiset löytäisivät
perikatonsa: labyrintissa, kovuudessa itseään ja toisia kohtaan,
koettamisessa; heidän ilonsa on itsensähillitseminen: askeettisuus käy
heissä luonnoksi, tarpeeksi, vaistoksi. Vaikeata tehtävää he pitävät
etuoikeutena, leikkiä taakoilla, jotka painavat toiset maahan, on
heille _virvoitusta_... Tieto -- askeettisuuden muoto. -- Heidän
lajinsa on kunnioitettavin ihmislaji: mikä ei estä, että he ovat
iloisimmat, rakastettavimmat. He hallitsevat, eivät senvuoksi, että
tahtovat, vaan siksi, että _ovat_; heille ei ole vapaaehtoista olla
toisarvoisia. -- _Toiset_ arvojärjestyksessä: ne ovat oikeuden
vartioita, järjestyksen ja varmuuden vaalijoita, ne ovat ylhäisiä
sotilaita, ennen kaikkea _kuningas_ sotilaan korkeimpana tyyppinä,
tuomarina ja lain voimassapitäjänä. Nuo arvoltaan _toiset_ ovat
henkisimpien käskyn toimeenpanijoita, lähimpinä heihin kuuluvia, niitä,
joiden osaksi on tullut kaikki _karkeampi_ työ hallitsemisessa, --
heidän seurueensa, heidän oikea kätensä, heidän parhaat oppilaansa. --
Kaikessa tässä, toistan sen vielä kerran, ei ole mitään mielivaltaa,
mitään "tehtyä"; mikä _toisin_ on, se on tehtyä, -- luontoa on silloin
häväisty... Kastien järjestys, _arvojärjestys_, muodostaa vain elämän
oman korkeimman lain; näiden kolmen tyypin eroittaminen on välttämätön
yhteiskunnan ylläpitämiseksi, tekemään mahdollisiksi korkeammat ja
korkeimmat tyypit, -- vasta oikeuksien _erilaisuus_ on ehtona siihen,
että oikeuksia on olemassa. -- Oikeus on etuoikeus. Olemisensa lajissa
on kullakin etuoikeutensa. Älkäämme väheksikö _keskinkertaisten_
etuoikeuksia. Elämän kovuus kasvaa _korkeuden_ mukaan, -- kylmyys
kasvaa, vastuunalaisuus kasvaa. Korkea kultuuri on pyramiidi:
se pysyy pystyssä vain leveällä jalustalla, sen kaikkein
ensimäisenä edellytyksenä on voimakkaasti ja terveesti tiivistetty
keskinkertaisuus. Käsityö, kauppa, maanviljelys, _tiede_,
suurin osa taidetta, sanalla sanoen kaikki, minkä voi lukea
_ammatti_toimekkaisuuteen, viihtyy ainoastaan taitamisen ja halun
keskinkertaisuudessa; sellainen olisi siirrettävä poikkeuksien
joukkoon, siihen kuuluva vaisto vastustaisi sekä aristokraattisuutta
että anarkismia. Olla yleisenä hyötynä, pyöränä, funktsioonina, siihen
on olemassa luonnonmääräys; _ei_ yhteiskunta, vaan sellainen _onni_,
joihin kaikkein useimmat kykenevät, tekee heidät älykkäiksi koneiksi.
Keskinkertaiselle on onni olla keskinkertainen; mestaruus yhdessä,
erikoisala: luonnollinen vaisto. Syvemmälle hengelle olisi
täydellisesti arvoa alentavaa nähdä vastaväitettä jo
keskinkertaisuudessa itsessään. Se juuri on _ensimäinen_
välttämättömyys, jotta poikkeuksia voisi olla: se vaatii korkeata
kultuuria. Jos poikkeusihminen kohtelee juuri keskinkertaisia
lempeämmin kuin itseään ja vertaisiaan, niin se ei ole ainoastaan
sydämen säädyllisyyttä, -- se on yksinkertaisesti hänen
_velvollisuutensa_... Ketä vihaan enin tämänpäivän roskaväestä?
Sosialistiroskaväkeä, Tshandala-apostoleita, jotka turmelevat työmiehen
vaiston, ilon, hänen tyytyväisyydentunteensa pienellä olemisellaan, --
jotka tekevät hänet kateelliseksi, jotka opettavat hänelle kostoa...
Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on "yhtäläisten"
oikeuksien vaatimisessa... Mikä on _huonoa_? Mutta minä olen jo sanonut
sen: kaikki, mikä syntyy heikkoudesta, kateudesta, _kostosta_. --
Anarkisti ja kristitty on samaa syntyperää...



58.


On todellakin jokin ero, mihin tarkoitukseen valhetellaan: jos sillä
ylläpitää tai _turmelee_. On täysi oikeus pitää _kristittyä ja
anarkistia_ yhtäläisinä: heidän tarkoituksensa, heidän vaistonsa tähtää
turmelemiseen. Tämän väitteen todistamiseksi ei tarvitse muuta kuin
lukea historiaa: se on siinä hirvittävän selvänä. Jos juuri olemme
oppineet tuntemaan uskonnollisen lainsäädännön, jonka tarkoituksena oli
"ikuistaa" elämän _kukoistamisen_ ensimäinen ehto, yhteiskunnan suuri
muodostus, -- niin kristinoppi on löytänyt tehtävänsä juuri sellaisen
muodostuksen hävittämisessä, koska _elämä viihtyi_ siinä. _Siellä_ piti
saattaa pitkäaikaisen kokeilun ja epävarmuuden järjensaalis
kaukaisimpien aikain hyväksi ja korjata sato niin suurena, niin
rikkaana, niin täydellisenä kuin mahdollista: täällä sitävastoin
_myrkytettiin_ sato yhtenä yönä... Se, joka oli _vaskea ikuisempi,
imperium Romanum_, suuremmoisin organisatsiooni-muoto vaikeitten
ehtojen alaisena, mitä tähän saakka on saavutettu, ja johon verrattuna
kaikki edelläkäypä, kaikki sen jälkeinen on keskeneräistä työtä,
hutiloimista, dilettantismia, -- nuo pyhät anarkistit ovat tehneet
itselleen "hurskaan ansion" siitä, että ovat tuhonneet "maailman", se
on _imperium Romanumin_, kunnes ei ollut kiveä kiven päällä, -- kunnes
germaanitkin ja muut lurjukset saattoivat tulla sen herroiksi...
Kristitty ja anarkisti: molemmat dekadentteja, molemmat kykenemättömiä
toimimaan toisin kuin hajoittavasti, myrkyttävästi, huonontavasti,
_vertaimevästi_, molemmat _verisen vihan_ vaistoa kaikkea kohtaan, mikä
on pystyssä, suuresti pystyssä, millä on pysyväisyyttä, mikä lupaa
elämälle tulevaisuutta... Kristinusko oli _imperium Romanumin_
vampyyri, -- se on yhdessä yössä tehnyt tyhjäksi roomalaisten
suunnattoman työn voittaa maa-ala suurelle kultuurille, _jolla on
aikaa_. Eikö yhä vieläkään ymmärretä sitä? Tämä _imperium Romanum_,
jonka me tunnemme, jota Rooman provinsin historia opettaa meitä yhä
paremmin tuntemaan, tämä suuren tyylin ihailtavin taideteos, oli alku,
sen rakenne oli laskettu _todistamaan_ voimaansa vuosituhansilla, --
tähän saakka ei ole vielä milloinkaan rakennettu niin, ei milloinkaan
edes uneksittu, että rakennettaisiin samassa määrin _sub specie
aeterni_! -- Tämä organisatsiooni oli kyllin luja kestämään huonoja
keisareita: henkilövaihdos ei saa merkitä mitään sellaisille olioille,
-- kaiken suuren arkitehtuurin _ensimäinen_ perussääntö. Mutta se ei
ollut kyllin luja kestämään turmeluksen turmelevinta lajia,
_kristittyä_... Tämä salainen matelija, joka yössä, usvassa ja
kaksimielisyydessä ryömi jokaisen yksityisen kimppuun ja imi hänestä
vakavuuden _tosia_ asioita kohtaan, yleensä vaiston _realiteetteihin_
nähden, tämä arka, feminiininen ja makoinen joukkio on askel askeleelta
vieroittanut "sielut" tästä suunnattomasta rakennuksesta, -- nuo
arvokkaat, nuo miehekkään-ylhäiset luonteet, jotka Rooman asiassa
näkivät oman asiansa, oman totisuutensa, oman _uljuutensa_. Tekopyhä
ryömiminen, hartauskokous-salakähmä, synkkä käsite kuten helvetti,
viattoman uhraaminen, _unio mystica_ verenjuonnissa, ennen kaikkea
koston, Tshandalakoston hitaasti liehdottu tuli -- se tuli Rooman
herraksi, samanlainen uskonto, jonka edeltäolomuotoa vastaan jo
Epikuros oli taistellut. Luettakoon Lukretiusta, jotta ymmärrettäisiin,
_mitä_ vastaan Epikuros on taistellut, ei pakanuutta, vaan
"kristinoppia" vastaan, s.o. sielujen turmelemista syy-, rangaistus- ja
kuolemattomuuskäsitteellä. -- Hän taisteli _manalaista_ kulttia
vastaan, koko salaista kristinoppia vastaan, kieltää kuolemattomuus oli
silloin jo todellista _lunastusta_. -- Ja Epikuros olisi voittanut,
jokainen kunnioitettava henki Rooman valtakunnassa oli epikuurolainen:
_silloin ilmestyi Paavali_... Paavali, lihallistunut, neroksi muuttunut
Tshandalaviha Roomaa kohtaan, "maailmaa" kohtaan, juutalainen, ikuinen
juutalainen _par excellence_... Hänen ymmärryksensä oli siinä, kuinka
pienen lahkolaisen kristillisliikkeen avulla juutalaisuuden ohessa
voisi sytyttää "maailmanpalon", kuinka symboolilla "jumala ristillä"
voisi yhteenlaskea suunnattomaksi voimaksi kaiken alemman, kaiken
salaisesti kapinallisen, kaikki anarkistisen vehkeilyn perilliset
valtakunnassa. "Lunastus tulee juutalaisista." -- Kristinoppi
kaikenlaisten manalaisten kulttien tarjoomismuotona, Osiriksen, suuren
äidin, Mithraksen esimerkiksi -- ja niiden yhteenlaskemismuotona: tässä
taidossa on Paavalin nerokkaisuus. Hänen vaistonsa oli tässä niin
varma, että hän säälimättömällä väkivallalla totuutta kohtaan asetti
keksimänsä "lunastajan" suuhun, eikä ainoastaan suuhun, juuri ne
ajatukset, joilla nuo Tshandala-uskonnot haltioivat -- että hän teki
hänestä sellaisen, jonka mithrapappikin saattoi ymmärtää... Tämä oli
hänen silmänräpäyksensä Damaskuksessa: hän ymmärsi _tarvitsevansa_
kuolemattomuususkoa tehdäkseen "maailman" arvottomaksi, että "helvetti"
käsite tulee vielä Rooman herraksi, -- että "tuonpuolisella" _surmataan
elämä_... Nihilisti ja risti: ne muodostavat loppusoinnun, eivätkä
ainoastaan loppusointua...



59.


Antiikin maailman koko työ tehty tyhjäksi: minulla ei ole sanoja
ilmaistakseni, mitä tunnen näin hirvittävän johdosta. -- Ja katsoen
siihen, että sen työ oli esityötä, että juuri oli ennätetty laskea
perustus vuosituhansien työlle graniittikovalla itsetietoisuudella:
antiikin maailman koko _tarkoitus_ turhaan!... Miksi kreikkalaisia?
Miksi roomalaisia? Kaikki edellytykset oppineeseen kultuuriin, kaikki
tieteelliset _metoodit_ olivat jo olemassa, suuri, verraton taito lukea
oikein oli jo saavutettu -- tämä edellytys kultuurin traditsiooniin,
tieteen kokonaisuuteen; luonnontiede matematiikan ja mekaniikan
yhteydessä oli kukoistamassa, -- _asiallisuusaistilla_, -- viimeisellä
-- ja -- arvokkaimmalla -- kaikista aisteista, oli koulunsa, jo
monisatavuotinen traditsiooninsa! Ymmärretäänkö tätä? Kaikki
_oleellinen_ oli löydetty, jotta olisi voitu ryhtyä työhön: --
metoodit, täytyy toistaa se kymmenen kertaa, _muodostavat_ tuon
oleellisen, myös vaikeimman, myöskin sen, jota tottumus ja
laiskuus kauimmin vastustavat. Mitä me tänään sanomattomalla
itsehillitsemisellä, sillä meidän kunkin ruumiissamme on vielä tavalla
tai toisella huonot vaistot, kristilliset -- olemme valloittaneet
takaisin itsellemme, vapaan katseen realiteetteihin nähden, varovaisen
käden, kärsivällisyyden ja totisuuden vähäisimmässä, tietämisen koko
_rehellisyyden_ -- se on jo kerran ollut olemassa! Enemmän kuin kaksi
vuosituhatta sitten! Ja, sitäpaitsi, hyvä, hieno aisti ja maku! _Ei_
aivotottumuksena! _Ei_ "saksalaisena" sivistyksenä tolvanatavoilla!
Vaan ruumiina, eleenä, vaistona sanalla sanoen realiteettina... _Kaikki
turhaan!_ yksi ainoa yö, ja sitten vain muisto! -- Kreikkalaiset!
Roomalaiset! Vaiston ylhäisyys, maku, metoodinen tutkimus,
järjestämis- ja hallitsemisnerokkuus, usko, _tahto_ ihmistulevaisuuteen,
kaikkien kappaleitten suuren myöntämisen toteuttaminen _imperium
Romanumina_, kaikkien aistien havaittavana, suuri tyyli ei enää vain
taiteena, vaan todellisuudeksi, totuudeksi, _elämäksi_ käyneenä... --
Ja tätä ei yhtenä yönä hävittänyt luonnonmullistus. Sitä eivät
tallanneet maahan germaanit ja muut kämpäjalat! Vaan viekkaat,
hiipivät, näkymättömät, verettömät vampyyrit turmelivat sen! Sitä ei
voitettu, -- imettiin vain tyhjiin!... Kätketty kostonhimo, pieni
kateus tullut _herraksi_! Kaikki katala, itsestään kärsivä, huonojen
tunteitten rankaisema, sielun koko _ghettomaailma_ päässeenä yhdellä
erää _voittoon_! -- Luettakoon vain jotakin kristillistä agitaattoria,
pyhää Augustinusta esimerkiksi, jotta ymmärrettäisiin, tunnettaisiin
_hajusta_, mitkä siivottomat veitikat ovat täten tulleet herroiksi.
Pettyisi perinpohjin, jos epäiltäisiin, että kristillisen liikkeen
johtajilta puuttuisi hiukankin älyä: -- oi, he ovat viisaita, viisaita
aina pyhyyteen saakka, nämä herrat kirkkoisät! Aivan toista se on, mitä
heiltä puuttuu. Luonto ei ole pitänyt heistä huolta, -- se unhoitti
antaa heille kunnioitettavien, säädyllisten, _puhtaitten_ vaistojen
häveliään myötäjäislahjan... Meidän kesken, he eivät ole edes miehiä...
Jos Islam halveksii kristinoppia, niin sillä on tuhat kertaa oikeus
siihen: Islamilla on edellytyksenä _miehiä_...



60.


Kristinoppi on riistänyt meiltä antiikisen kultuurin sadon, se on
myöhemmin riistänyt meiltä myös _Islam_-kultuurin sadon. Espanjan
ihmeellinen maurilainen kultuurimaailma, _meille_ oikeastaan
läheisempi, meidän aistiamme ja makuamme enemmän miellyttävä kuin Rooma
ja Kreikka, _tallattiin maahan_ (-- en sano mitkä jalat tallasivat
sen --), miksi? Siksi, että se sai kiittää ylhäisiä, miehekkäitä
vaistoja synnystään, siksi että se myönsi elämän, ja vieläpä
maurilaisen elämän omituisilla ja raffineeratuilla kalleuksilla!...
Ristiritarit voittivat myöhemmin jonkin, minkä edessä heidän paremmin
olisi sopinut maata tomussa, -- kultuurin, johon verrattuna itse
yhdeksästoista vuosisatamme pitäisi tuntea itsensä hyvin köyhäksi,
hyvin jälkeenjääneeksi. -- Tosin, he tahtoivat saalista: itä oli
rikas... Voi olla huoletta! Ristiretket -- korkeampaa merirosvoutta, ei
muuta! Saksalainen aateli, viikinkiaatelia perinpohjin, oli siinä
mielialallaan: kirkko tiesi vain liian hyvin, millä _saa_ saksalaisen
aatelin... Saksalainen aateli, alati kirkon henkivartija, alati kirkon
kaikkein huonoimpien vaistojen palveluksessa, mutta _hyvästä
maksusta_... Juuri saksalaisten miekkojen, saksalaisen veren ja
rohkeuden avulla, on kirkko käynyt verivihollisuussotaansa kaikkea
ylhäistä vastaan maan päällä! Tässä kohdassa on kokonainen joukko
katkeria kysymyksiä. Saksalainen aateli on melkein poissa korkeamman
kultuurin historiasta: syyn arvaa... Kristinusko, alkohooli --
turmelemisen molemmat suuret keinot... Itsessäänhän ei pitäisi olla
mitään valintaa Islamiin ja kristinoppiin nähden, yhtä vähän kuin
arapialaiseen ja juutalaiseen nähden. Se on jo ennakolta ratkaistu:
kenellekään ei ole vapaaehtoista valita tässä. Joko on Tshandalaa, tai
ei ole sitä... "Sotaa Rooman kanssa aina veitseen saakka! Rauhaa,
ystävyyttä Islamin kanssa": niin tunsi, niin toimi tuo suuri
vapaa-ajattelija, nero Saksan keisarien joukossa, Fredrik toinen.
Kuinka? Täytyykö saksalaisen ensin olla nero, ensin olla
vapaa-ajattelija tunteakseen _säädyllisesti_? En ymmärrä, kuinka
saksalainen on milloinkaan voinut tuntea kristillisesti...



61.


Tässä täytyy koskettaa saksalaisille vielä sata kertaa kiusallisempaa
muistoa. Saksalaiset ovat riistäneet Europalta viimeisen suuren
kultuurisadon, jonka Europa olisi voinut korjata, -- _renessansin_.
Ymmärretäänkö vihdoin, _tahdotaanko_ ymmärtää, mitä renessansi oli?
_Kaikkien kristillisten arvojen uudestaan arvioiminen_, koe kaikilla
keinoilla, kaikilla vaistoilla, kaikella nerolla saada vastakkaisarvot,
_ylhäiset_ arvot voittoon... Tähän saakka oli olemassa vain _tämä_
suuri sota, tähän saakka ei ollut olemassa mitään ratkaisevampaa
kyseeseenasettamista kuin renessansin, -- _minun_ kysymykseni on sen
kysymys --: ei ollut myöskään milloinkaan perusteellisempaa, suorempaa,
ankarampaa, koko rintamalla ja keskukseen tähdättyä _hyökkäyksen_
muotoa! Hyökätä ratkaisevimman paikan, itse kristinopin istuimen,
kimppuun, asettaa täällä _ylhäiset_ arvot valta-istuimelle, s.o.
sielläistuvien vaistoihin, sisäisimpiin tarpeisiin ja pyyteisiin...
Näen edessäni _mahdollisuuden_, jolla on aivan ylimaailmallinen lumo ja
väriloiste: -- minusta tuntuu kuin se säteilisi raffineeratun kauneuden
kaikissa väristyksissä, siinä on taide tarttunut työhön, niin
jumalallisesti, niin saatanallisen jumalallisesti, että turhaan etsii
halki vuosituhansien vielä toista sellaista mahdollisuutta; näen
näytelmän, niin nerokkaan, samalla niin ihmeellisen oudon, että se
antaisi kaikille Olympon jumaluuksille aiheen kuolemattomaan nauruun --
_Cesare Borgia paavina_ -- Ymmärretäänkö minut?... No niin, se olisi
ollut se voitto, jota minä yksin tänään toivon --: sillä olisi
kristinoppi ollut hävitetty! -- Mitä tapahtui? Saksalainen munkki,
Luther, tuli Roomaan. Tämä munkki, epäonnistuneen papin kaikki
kostonhimoiset vaistot ruumiissaan, nousi Roomassa renessansia
_vastaan_... Sensijaan, että syvimmällä kiitollisuudella olisi
ymmärtänyt sen suunnattoman, mikä oli tapahtunut, kristinopin
voittamisen sen omalla _istuimella_, -- ymmärsi hänen vihansa ottaa
vain ravintoa tästä näytelmästä. Uskonnollinen ihminen ajattelee aina
vain itseään. -- Luther näki paavikunnan _turmeluksen_, kun vastakohta
juuri oli saavutettavissa: vanha turmelus, _peccatum originale_,
kristinoppi, ei ollut enää paavin istuimella! Vaan elämä! Elämän
riemuvoitto! Kaikkien korkeitten, kauniiden, rohkeiden asiain
myöntäminen! Myöntäminen!... Ja Luther _korjasi kirkon jälleen
entiselleen_: hän karkasi sen kimppuun... Renessanssi -- tapahtuma
vailla tarkoitusta, suuri _turhaanraukeaminen_! -- Ah näitä
saksalaisia, mitä ne ovat meille jo maksaneet! Tyhjiin -- se oli aina
saksalaisten _työtä_. -- Uskonpuhdistus; Leibniz; Kant ja tuo niin
sanottu saksalainen filosofia; "vapaus"-sota; valtakunta -- joka
kerta tyhjiin jokin, joka jo oli olemassa, jokin _entiselleen
palauttamaton_... He ovat minun vihollisiani, nämä saksalaiset,
tunnustan sen: halveksin heissä käsitteen ja arvojen epäpuhtauden
jokaista lajia, _pelkuruutta_ jokaiseen rehelliseen myöntämiseen ja
kieltämiseen nähden. He ovat, melkein jo vuosituhannen, sekoittaneet ja
hämmentäneet kaiken, mihin sormineen ovat tarttuneet, heidän
omallatunnollaan on kaikki puolinaisuudet -- kolmekahdeksasosaisuudet!
-- joista Europa on sairas, heidän omallatunnollaan on myöskin
mauttomin laji kristinoppia, mitä on olemassa, parantumattomin,
kumoamattomin, protestanttisuus... Ellei milloinkaan päästä
kristinopista, niin saksalaiset ovat siihen syypäät...



62.


-- Täten olen lopussa ja langetan tuomioni. Minä _tuomitsen_
kristinopin, minä lausun kristillistä kirkkoa vastaan hirvittävimmän
kaikista syytöksistä, mitä yksikään syyttäjä milloinkaan on lausunut.
Se on minulle korkein ajateltavissa oleva turmelus, sillä on ollut
tahto äärimmäiseen mahdolliseen turmelukseen. Kristillinen kirkko ei
jättänyt turmeluksellaan mitään rauhaan, se on tehnyt jokaisesta
arvosta arvottomuuden, jokaisesta totuudesta valheen, jokaisesta
rehellisyydestä sielunalhaisuuden. Uskallettakoon minulle muistuttaa
vielä sen "humaanisia" siunauksia! _Poistaa_ yhtäkään hädänalaisuutta,
se soti sen syvimpiä harrastuksia vastaan, se eli hädänalaisuuksista,
se loi hädänalaisuuksia ikuistaakseen _itsensä_... Synnin madon
esimerkiksi: tällä hädänalaisuudella on vasta kirkko rikastuttanut
ihmiskuntaa! -- "Sielujen yhtäläisyys jumalan edessä", tämä
valheellisuus, tämä kaikkien halpamielisten _kaunan tekosyy_, tämä
käsitteen räjähdysaine, joka viimein on käynyt vallankumoukseksi,
moderniksi ideaksi ja koko yhteiskuntajärjestyksen
alenemisperiaatteeksi, -- on _kristillistä_ dynamiittia... Kristinopin
"humaaniset" siunaukset! Kurittaa humaanisuus ristiriitaisuudeksi
itsensä kanssa, itsesaastutustaidoksi, tahdoksi valheeseen mistä
hinnasta tahansa, vastahakoisuudeksi, kaikkien hyvien ja rehellisten
vaistojen halveksimiseksi! Ne ovat minusta kristinopin siunauksia! --
Loiselämä kirkon ainoana tapana; juoden kalvetustauti-, "pyhyys"
ihanteellaan kaiken veren, kaiken rakkauden, kaiken elämäntoiveen;
tuonpuoleinen tahtona jokaisen realiteetin kieltämiseen; risti
tunnusmerkkinä manalaisimmasta salaliitosta, mitä milloinkaan on ollut,
-- terveyttä, kauneutta, sopusointuisuutta, urhoollisuutta, henkeä,
sielun hyvyyttä, _elämää itseään_ vastaan...

Tämän iankaikkisen syytöksen kristinoppia vastaan tahdon kirjoittaa
kaikille seinille, missä vain seiniä on, -- minulla on kirjaimia, jotka
tekevät sokeatkin näkeviksi... Minä kutsun kristinoppia ainoaksi
suureksi kiroukseksi, ainoaksi suureksi sisäiseksi turmelukseksi,
ainoaksi suureksi kostonvaistoksi, jolle yksikään keino ei ole kylliksi
myrkyllinen, salainen, manalainen, pieni, -- minä kutsun sitä
ihmiskunnan ainoaksi kuolemattomaksi häpeäpilkuksi...

Ja ajanlasku alkaa tuosta epäonnen päivästä, _dies nefastus_, jolloin
kohtalokas tapahtumasarja käynnistyi -- kristinopin ensimmäisestä
päivästä! -- Miksei mieluummin _viimeisestä, tästä_ päivästä? -- Kaikki
arvot uusiksi!

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Antikristus - Arvostelukoe kristinopista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.