Title: Suomalaiset Jäämeren rannalla - Matkamuistelmia
Author: Ervasti, A. W.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaiset Jäämeren rannalla - Matkamuistelmia" ***


SUOMALAISET JÄÄMEREN RANNALLA

Matkamuistelmia


Kirj.

A. W. ERVASTI



Kirjoittajan kustannuksella, Oulu, 1884.



SISÄLLYS:

I. Matka Jäämerelle.

 Tiet Oulusta sinne.
 Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.
 Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.
 Pohjoisimman Karjalan kartta. Sen kansa.
 Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.
 Kannanlahti. Imandra. Umptek.
 Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan.
 Muuan sana Venäjän Lappalaisista.

II. Ryssän ranta.

 Kuola.
 Tuulomajoki.
 Kuolasta Uuraan.
 Saanivuono.
 Uura.
 Elämä Jäämeren rannalla.
 Uuran rukoushuone.
 Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.
 Karabella ja Oneikan saari.
 Potseikka eli Tsip-navolok.
 Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.
 Potseikasta Vaitokupaan.
 Vaitokupa ja Kervatia.
 Pummanki.
 Pummangista Nurmensättiin.
 Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.
 Petshingin luostari.
 Toinen yö Nurmensätissä.
 Nurmensätistä Jaakobselvaan.
 Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.
 Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.
 Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.
 Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys v. 1826.

III. Etelä Varanki.

 Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.
 Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.
 Akkulanniemelle ja siitä Naytämöön.
 Naytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein
    kuvattu karttoihimme.
 Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.
 Entiset rajat Varangissa.
 Etelä-Varangin tulevaisuus.

IV. Ruija.

 Yleinen katsaus Ruijaan.
 Vesisaari.
 Vesisaari (jatkoa).
 Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.
 Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle.
 Suomalaisten kulku Jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.
 Vesisaaresta Tenojoen suuhun.
 Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.
 Hammerfest.
 Hammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.
 Lyhyt luku Ruijan kalastuksista.

V. Paluumatka Jäämereltä.

 Tromssasta Suusiin.
 Jyykeänvuono.
 Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa.
 Vähän lappalaisista.
 Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.
 Muonioa alas.
 Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta Ouluun.
 Lisäyksiä.



Esipuhe.


Koska Pohjan perä ja sen olot vielä meillä ovat suuressa määrässä
tuntemattomia, matkusti allekirjottanut kesällä 1882 jäämeren
rannalle oppiakseen näitä oloja ja äärimmäistä pohjolaa tarkemmin
tuntemaan. Hedelmänä matkasta nyt tämä kirja tarjotaan lukialle.

Matka kävi Kuolasta Tromssaan eli pitkin koko sitä rannikkoa,
missä suomalaisia jäämeren rannalla asuu, ja oli sen puolesta siis
jotenki täydellinen. Vaan kun se kesti ainoastaan kuukauden, joka
oli aivan liiaksi lyhyt aika kaiken kulkiessa nähtävän ja kuultavan
perinpohjaiseksi käsittämiseksi, ei ainoastaan ole mahollista, vaan
hyvin luultavaaki, että siellä täällä ereys on voinut kertomukseen
pujahtaa. Matkan joutusuudesta niin ikään on varmaan seurannut,
että moni seikka on jäänyt huomaamatta ja kuulematta. Mutta
vaikka pelkään, että kertomus täten useassa suhteessa voipi olla
puutteellinen, rohkenen kuitenki sen julkaista, koska _joku_ tieto
aina on parempi kuin _ei mikään_ ja koska olen vakuutettu siitä,
että se kuva, minkä lukia tässä saa suomalaisten elämästä pohjoisen
valtameren partaalla, ainaki pääpiirteiltään on oikea.

Matkan toimeentulo on saman isänmaallisen miehen ansio, joka varemmin
kustansi matkani Karjalaan ja Venäjälle, tehtaanomistajan Oulussa,
_Hemming Åströmin_, joka, yhtä vilkkaasti harrastaen kaikkea mikä
koskee maamme pohjois- kuin sen itäpuolta, itsestään tarjoutui
suorittamaan tämänki matkan kulungit. Mieluinen tehtävä on minun
tässä lausua hänelle vilpittömimmät kiitokseni.

Kuvat, joilla kirja on varustettu, ovat Norjasta hankitut ja lainatut
kahesta norjalaisen professori Friisin teoksesta: tunnetusta
"En sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen", josta
minulle muuten kirjottaissa on ollut paljo johtoa, ja pienemmästä
kertomuksesta: "Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken Aar
1873". Kuvien suhteen olkoon tässä mainittu, että Vuorjeman suun
kuva on otettu pohjasta päin, Vesisaaren etelästä, Hammerfestin
idästä eli koillisesta ja Tromssan länsi-etelästä. Kuva nimilehen
rinnalla esittää oikeastaan Pasvigin eli niinkuin suomalaiset sanovat
Paasrikan kalastuspaikkaa lännenpuolella Vuorjemaa, vaan koska se
jotenki hyvästi sopii esittämään kalastajakylää yleensä Jäämeren
rannalla, käytän sitä tässä semmoisen osottajana. Päällyslehen kuva
esittää Nordkapia -- eli Nordkaapaa, niinkuin nimi suomalaisten
suussa kuuluu.

Paljo löytyy Pohjanki puolella asioita, joitten suhteen meidän ei
pitäisi olla niin välinpitämättömiä kuin tähän asti olemme olleet, ja
jos tämä kirjanen onnistuisi tarkemmin kääntämään kansamme huomion
sinne päin, ei matka olisi ollut turhanpäiväisesti tehty. Oulussa 28
p. jouluk. 1883.

_Kirjantekiä_.



I.

Matka jäämerelle.


Tiet Oulusta sinne.

Oulusta kesän aikana jäämerelle aikojalla on monta eri tietä tarjona.
Joka etupäässä pitää mukavuuttansa silmällä, voipi Oulussa astua
laivaan ja lähteä _meritietä_ kulkemaan, jolloin saattaa valita
kolmen eri suunnan välillä: jos hän on maihin kyllästynyt ja vain
haluaa meri-ilmaa hengittää, kiertäköön Kyöpenhaminan ja Juutinrauman
kautta koko Skandinavian niemimaan ympäri Englantiin Oulusta
kulkevissa höyrylaivoissa hän helposti ja joutuin voipi Tanskan
pääkaupunkiin päästä; tai jos hän haluaa Ruotsin pääkaupunkia ja
sydänmaakuntia katsella, nouskoon Tukholmissa maihin ja kulkekoon
sieltä sitte rautatietä Kristianiaan; taikka viimein, jos hän
vain tahtoo lyhyintä tätä tietä perille päästä, kulkekoon Vaasan
kautta Sundsvalliin ja sieltä poikkimaisin rautatietä Trondhjemiin
sekä loppumatkan taas höyrylaivalla. Yksinäiselle matkustajalle
viimemainittu tie on Oulusta länsi-Ruijaan, Tromssaan, kesän aikana
sekä joutuisin että helpoin -- siihen asti kuin Luulaja--Ofotin
rautatie valmistuu. Se haitta kuitenki meritiestä on, että matka
tulee käymään mutkalla kaukana omasta maasta, ja sentähen jos on
halukas näkemään pohjoista Suomenmaata sekä Lappia, ja varsinki jos
matkan määrä on itä-Ruija eli Ryssän ranta, täytyy ajatella _maitse_
kulkemista. Kolme päätietä on maitseki tarjona. Läntisin kulkee
_Tornion_ kautta ylöspäin Tornion ja Muonion jokia Muonionniskan
kirkolle, jossa se haarautuu kahelle suunnalle: _Tromssaan_ päin on
yhä noustava Muonionjokea sen latvoille asti ja sitte kuljettava
tunturin poikki Jyykeän vuonoon; _Hammerfestiin_ päin on kuljettava
Enontekiäisten kirkolle, sitte tunturin poikki ja Koutokeinon kautta
Alattioon. Keskimäinen päätie kulkee _Kemin_ kautta Kemijärvelle,
siitä ylöspäin joko Kitisenjokea eli Luirojokea maanselän
harjanteelle, sitte tämän poikki Ivalojoelle ja Kyrön kylään Inarin
etelärannalla sekä viimein Inarin poikki Näytämöön ja _Wesisaareen_.
Rovaniemeltä voipi myöski kulkea Kittilän kautta Ivalojoelle ja
Kyröön. Viimeinen, itäisin tie kulkee _Kuusamon_ kautta Venäjän
rajalle, rajalta pohjoisimman Karjalan kautta Kannanlahteen ja siitä
Venäjän Lapin halki _Kuolaan_.

Jos matkan määrä on länsi-Ruija, ei muu maatie kernaasti voi tulla
kysymykseen kuin läntisin Tornion kautta -- jollei vähän mutkaa
tekemällä taho kulkea Rovaniemen kautta Kittilään ja Kittilästä
poikkimaisin Muonionniskaan, jonka mutkan teko kuitenki vasta
sitte on paikoillaan, kun maantie on valmistunut Rovaniemestä
Kittilään. Vaan jos matkan määrä on jäämeren ranta yleensä, on
vara valita kaikkein kolmen tien kesken. Kauon ei kuitenkaan
tarvitse mietiskellä, ennenkuin huomaa, että mukavin tie on tuo
vähimmän käytetty itätie Kuusamon kautta. Molemmilla toisilla
on nimittäin jokia kymmenittäin penikuormia noustava väkevään
vastavirtaan, joka ei ainoastaan ole ikävää, vaan lisäksi kysyy
sekä aikaa että rahaa, kun sitävastoin itäisellä joennuousua tuskin
on nimeksikään. Läntisimmällä tiellä on vähintäin koko Muonionjoki
Pajalasta Kilpisjärvelle, s.o. vähän päälle 30 penik., noustava --
jos nimittäin hevosella Torniosta kulkee Ruotsin puolta Pajalaan;
Suomen puolella pysyen saa veneellä ruveta kulkemaan jo Pellosta,
s.o. viisi penikuormaa etelämpää Pajalasta. Keskimäisellä tiellä
on Kemijärveltä, johon hevoskyydillä pääsee, niin hyvin Kitisen
kuin Luiron virtoja noustava noin 25 penik. -- jollei Vikajärven
kestikievarista, joka on pari penik. itään päin Rovaniemen kirkolta,
jalkaisin kulje Sodankylän kirkolle (10 penik.), jossa tapauksessa
Kitistä tosin ei tarvitse nousta kuin kymmenkunta penikuormaa.
Itätiellä sitävastoin ei vastavirtaa ole kuljettava enempää kuin 3
virstaa Imandrasta juoksevassa Nivajoessa; missä lännen puolella
pahimmat virtapaikat kohtaa, niillä tienoin on idässä mainittu
Imandran 10 penik. pitkä järvi.

Tämä seikka ratkaisee ehottomasti vaalin noiden kolmen tien
välillä itäisen tien eduksi, koska matka sitä pitkin tulee
sekä joutuisimmaksi että niin hyvin kukkarolle kuin ruumiille
helpoimmaksi. Enempää kuin 3 penik. ei päivässä keskimäärin jaksa
vastavirtaa kulkea ja nousu esm. tuota koskista Muonionjokea ylöspäin
Pajalasta Kilpisjärvelle tulee siis vaatimaan vähintään 10 päivää
sekä paljaassa kyytipalkassa maksamaan ainaki 100 markkaa, kun
venekyyti tekee 1 m. 40 p. kulleki soutajalle ja 25 p. veneestä, siis
kahella soutajalla 3 m. 5 p. penikuorma; vaan useoissa paikoin on
pakko ottaa kolme soutajaa. Koko matka Oulusta Tornion kautta esm.
Tromssaan tuskin on tehtävä vähemmässä ajassa kuin 19--20 päivässä
eikä, hoidon kanssa, puolta kolmattasataa markkaa helpommalla. Matka
Kemin kautta Vesisaareen tulee vaatimaan saman verran aikaa ja ainaki
likipitäin yhtä paljon rahakulunkia. Kuusamon kautta sen sijaan voipi
Oulusta helposti ennättää Kuolaan 12 päivässä, ja jos huolii hankkia
itselleen "podoroshnajan", että rajan takana saapi venekyydin 50
kopeekalla penikuorman, ei koko matka nykyisellä Venäjän kurssilla
tule maksamaan kuin 110 à 120 markkaa.

Kun kesällä 1882 olin onnellinen pääsemään jäämerellä käymään, oli
minullaki vaali tehtävä tässä lueteltujen kolmen maatien välillä
-- sillä maitse olin päättänyt kulkea. Aluksi arvelin vähän nousta
läntistä tietä Jyykeään ja Tromssaan, sieltä kiertää Ruijan ja
Ryssän rantaa Kuolaan, ja Kuolasta palata Kannanlahteen, jolloin
loppumatkalla taas olisi sopinut laajemmalta liikkua Karjalassa. Ne
vastukset, jotka länsitiellä kohtaisivat, alkoivat kuitenki kohta
tuntua liian arveluttavilta, varsinki ajanhukan puolesta, ja sitte
tuli yksi seikka, joka ratkaisi päätökseni itäisen tien eduksi.
Kuuden vuoden loma-ajan perästä hallituksemme nimittäin vihoin
viimein taas oli määrännyt papin lähtemään jäämeren venäjänpuolisella
rannalla asuvain suomalaisten luo papillisia toimia varten, ja
määräyksen saanut -- jumaluusopin lehtori Kuopiossa _Johannes
Schwartzberg_ -- sattui olemaan vanha tuttu. Tämä tilaisuus mieluisen
matkakumppalin saamiseksi oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, ja
seuraus oli, että lyhyen kirjevaihon perästä matkakumppaluus meidän
kesken oli sovittu; ja kun lehtori S. oli päättänyt kulkea Kuusamon
kautta, joka hänelle, idemmäksi Ruijaa aikojalle, oli kaikin puolin
soveliain tie, raukesi minulta kaikki tuumat länsitien suhteen.


Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.

Perjantaina 30 p. kesäk. epp. lähin ajamaan Kuusamoon, johon
lehtori S. jo edellisenä päivänä oli Oulun kautta kulkenut ja jossa
hänen oli määrä minua odottaa. Matkaa Oulusta Kuusamoon ei juuri
voi lukea hauskimpain matkojen joukkoon Suomessa, pikemmin ehkä
päinvastoin. Oulujoen komeain siltain poikki on mukava kulkea ja
joen pohjoispuolelta on kaunis katsella kuohuvaa Merikoskea ja
Huvisaaria ja kaupunkia kosken tuolla puolen, vaan niin pian kuin
Laanilan tuomaripuustellin takaa tie jokivarrelta erkanee, tulee
suo kohta eteen ja kaikki kauniit näkö-alat ainaki Pudasjärvelle
asti ovat sitte loppuneet; soita ja kivikkoisia männikkökankaita
vain vaihettelee, joku ainoa huononnäköinen talo siellä täällä.
Kun Pudasjärvellä on Iijoen poikki kulkenut, alkaa maa vähitellen
kohota, niin että esm. Korennon kankaalta ja vielä enemmän usealta
kohti taipaleella Pintamosta Väätäjään voipi laajalta katsella
mailmaa; jälkimäisellä taipaleella varsinki pengertävä _Isosyöte_
pohjassa päin vetää silmän puoleensa. Vaan nämätki näkö-alat ovat
kaikkia elonmerkkejä ja kaikkea vaihtelevaisuutta vailla: äärettömät,
tasaiset metsämaat vain ulottuvat jokaiselle ilman suunnalle, vaan
ihmisasuntoa tai vedenpintaa ei erota missään. Muutamissa harvoissa
paikoissa tie kulkee jonku pienen järven sivu tai pitkin Iijoen
vartta, ja silloin petäjikkö kangasten yksitoikkoisuuteen kyllästynyt
silmä saa hetkeksi ihailla veden sineä ja ihmisasunnoita, vaan nämät
paikat ovat, niinkuin sanoin, hyvin harvat. Maakuntaa liikkuu tiellä
sangen vähän: tavallisesti saa matkustaa 4--5 taivalta, toisinaan
päiväkauden, eikä ainoaakaan matkamiestä tule vastaan. Ainoastaan
eri tapauksissa, niinkuin esm. markkinain aikana, kohtaa enemmän
kansaa; ja koska viime vuosina siirtohalu on ylimäissä kiihtynyt
arveluttavaan määrään, sattui tällä kerralla parissa paikoin tulemaan
vastaan kymmenkunta hevosta Amerikaan aikojia. He olivat helposti
tunnettavat korvien ympärille käärityistä liinoistansa ja punaiseksi
maalatuista matka-arkuistansa.

Yksi paikka tällä matkalla voipi ehkä ansaita uteliaan turistin
katselemista: se on _Taivalkosken_ putous Pintamojärvestä lähtevässä
joessa, pari virstaa järvestä alaspäin. Kahen puolen pientä kallioa
vesi syöksee pystyjyrkästi alas jonku 6--8 syltää ja jatkaa sitte
kuohuvana koskena korkeain törmäin välitse joutusaa kulkuansa alas
vähän matkaa, kunnes etelään käsin kääntyen katoaa näkymästä. Ojan
varrella käänteessä jonku kivenheiton päässä kasvavat isot kuuset
eivät latvoillansa hetikään yllä niin korkealle kuin putouksen
niskalla seisojan jalat ovat. Keväällä tulvan aikana paikka mahtanee
olla viehättävä katsella, vaan kesäsydännä veden vähyys on liiaksi
silmään pistävä. Mylly on putouksen niskaan rakettu ja niin ikään
pitkin koskea kuurna tukkien laskemista varten. -- Vanha taru
kertoo, että entisinä vihan aikoina joukko venäläisiä tässä olisi
surmansa saaneet siten, että kun järveltä olivat pakottaneet muutaman
nuorukaisen lähtemään oppaaksi jokea alas, poika koskelle tultaissa
oli kehottanut miehiä asettumaan pitkäkseen veneeseen, että olisi
parempi pitää perää, ja niin niskassa _à la Wilhelm Tell_ itse
hypännyt kalliolle, vaan antanut veneen mennä menoaan putousta alas.

Viimeinen taival varsinki, ennenkuin Kuusamon kirkolle tullaan, on
hyvin mäkinen, kun Maanselän harjujen poikki on kuljettava -- suurin
osa Kuusamostahan on maanselän tuolla puolen. Virstaa pitkä ja sangen
jyrkkä on esm. muistaakseni Kalliovaaran mäki ja Säynäjävaaran
harjulta näkyy kirkonkylä 6 virstan päässä. Lännen puoleen näiltä
seuduin tulee Kostonjärven taa outoniminen _Pyhitysvaara_, johon
-- samoin kuin useaan muuhunki tämänpuoliseen vaaraan -- sydänyön
auringon sanotaan juhannuksena näkyvän.

Sunnuntaina 2 p. heinäk. jpp. tulin Kuusamoon, jonka pappilassa
puheen mukaan tapasin lehtori S:n odottamassa. Täältä meidän yhteisen
matkan nyt piti alkaa. En vielä ole maininnut että lehtori S:llä
oli Kuopiosta muassaan toinenki matkakumppali nim. lyseolainen _P.
Ranin_, joka oli päättänyt kesälupaansa käyttää pohjoisten maitten
katselemiseksi ja etenki Lapin kasviston tutkimiseksi; meitä tuli
siis kaikkiaan kolme matkamiestä. Kun lehtori S. oli kirjeessä
Uuralaisille ilmottanut 14 p. heinäk. tulevansa Uuraan ja kun
matkaan kaikki äkkinäisinä emme voineet aivan tarkkaan edeltäpäin
laskea perilletuloa, päätimme viipymättä lähteä edespäin kulkemaan;
ja vietettyämme pari hauskaa tiimaa pappilan ystävällisen isännän,
kirkkoherra Wichmannin, seurassa astuimme klo 6:n tienoissa siihen
purjeveneesen, jonka hän hyväntahtoisesti jätti käytettäväksemme ensi
taipaleelle, joka oli vesimatkaa. Talonväen hartaat onnentoivotukset
seurasivat meitä matkalle.

Matka Kuusamosta Oulangansuuhun kesti kolmatta päivää. Se kävi ensin
pyhä-iltana myötätuulella pitkin Kuusamonjärveä Kantoniemen kylän
sivu 6--7 neljännestä itä-etelää kohti, sitte maitse pohjaan päin
joku virsta Muosalmelle, kun ei raskasta venettä huolittu ruveta
vastatuuleen soutamaan, sitte uudella veneellä yhä pohjoista eli
koillista kohti Muo- ja Kirpistön järvien poikki Heikkilään, johon
kirkolta luetaan 3 penik. Hauska oli kulku kesä-illan kirkkaudessa
pitkin järvien tyyntä pintaa. Heikkilään tullessa oli sydänyön ohitse
jo ennätetty ja päätettiin siis tähän jäädä yöksi, varsinki kun
vilu oli viimeisillä selillä tahtonut ahistaa, vaikka ilma muuten
kyllä oli kaunis. Heikkilän talo eli talot on rakettu kaitaiselle
kannakselle Kirpistön ja Kiitämän järvien välille, joka kannas
kuitenki on kaivettu puhki, että yhestä järvestä pääsee kulkemaan
toiseen. Kanavan teon kautta Kirpistön vesi juoksee kahelle, lopulta
isosti eriävälle suunnalle: pohjaan päin Kiitämään ja siitä usean
järven kautta Oulanganjokeen. Oulanganjokea alas Pääjärveen ja tästä
pitkin jokea ja Koutajärven kautta Kannanlahteen; etelään päin
Kajavansalmen kautta Muojärveen, siitä Pistojokea alas Pistojärveen
ja Kuittijärviin sekä viimein Kemijokea alas Vienanmereen. Tätä
kanavaa mekin laskimme, kun 3 p. heinäk. jatkettiin matkaa. Sinä
päivänä kuljettiin ensin Kiitämän poikki Hannilan vankkaan taloon,
jossa norjalainen professori Friis myöski kävi v, 1867 ja jota
hän syystä kiittelee, sitte ylöspäin jokea ja usean pienen järven
poikki sekä lopulta taivaltamalla Välijärven taloon Tavajärven
etelärannalle, ja siitä Tavajärven poikki ja Tavajokea alas Kuoringin
järvelle, jonka pohjoisrannalle rakettuun samanimiseen pikku taloon
jäätiin toiseksi yöksi. Ilma oli ihana ja kulku varsinki Hännilästä
tuota kaitaista, melkein virtaamatonta jokea ylöspäin vihantain
niittyjen ja hyvänhajuisten koivikkojen välitse erittäin miellyttävä.
Taipaleesta Välijärvelle saimme omin neuvoin suorittaa loppu-osan,
joka oli joku neljännes jalkamatkaa, kun saattomiehet pyysivät
veneellänsä saada suoristaan kulkea omille asioillensa; ylimaissa
ei olla kovin tarkkoja semmoisten pienihkeitten kuin mahollisen
eksymisen suhteen. Oikein kuitenki perille tultiin. Matkaa oli
tänäpänä tultu lähes 4 penik. ja loppupuoli päiväystä kuljettu
koilliseen päin, joka tästä lähin pysyi matkan suuntana Vienanmeren
vesille asti. Kuoringista, jonka pohjoispuolelle tulee _Nuorusen_
korkea tunturi, eteläpuolelle _Ukonvaara_, kuljettiin sitte 4 p.
heinäk. rajan poikki Oulangansuuhun, jota taivalta tuli noin 3 1/2
penik. ja joka oli kävelymatkaa paitsi kaksi viimeistä neljännestä
pitkin jotenki leveää Oulanganjokea. Lähin Karjalan kylä Kuorinkiin
olisi ollut Taavonsuu, Tavajoen suussa, vaan tuota 2 1/2 penikuorman
jalkamatkaa sinne valitettiin hyvin huonoksi, että siitäki syystä
kuljimme toista tietä. Kovin kehuttava ei kyllä meidän valitsema
tiekään ollut, sillä polku oli huono, usein tuntumaton, ja tiheät
suopaikat joko ei ollenkaan tai aivan kelvottomasti porrastetut.
Päivänlaskun aikana pääsimme Oulangansuuhun, johon Kuusamon kirkolta
tuli runsaasti 10 penikuormaa.

Että Kuusamolaiset ovat ahkeria jäämerellä kulkioita, saattoi
matkalla helposti havaita. Kaikkialla oli jäämeri ja kalastus siellä
puhe-aineena. Ketkä olivat sieltä nykyään palanneet, tuoden niin ja
niin paljon -- toistasataa eli pari sataa kruunua -- säästettynä
tienestinä kotia, ketä kohta odotettiin, kenen arveltiin sinne
myötyriksi menneen; useimmasta paikasta käskettiin viedä terveisiä
nimitetyille henkilöille, jotka siellä vakituisesti asuivat.
Ilmotusten mukaan, jotka olen luotettavalta mieheltä saanut, käypi
Kuusamolaisia jäämerellä joka vuosi noin 200; kun pitäjän väkiluku on
6,700 henkeä, joista lähes 2000 saanee pitää täysikasvuisina miehinä,
on siis joka kymmenes mies vuosittain jäämerellä kalastamassa.

Varsin helposti käsitettävän selityksen tähän alituiseen
kansanvaellukseen saimme toisessa yökortteerissamme, _Kuoringissa_.
Kun Tavajärven poikki kuljettiin, oli melkein suoraan veneenkeulan
edessä Nuorusen korkea vaara. Sitä katsellessa havaitsimme lähemmäksi
tullen sen kupeella pari valkeaa pilkkua, jotka saattajamme
ilmotti olevan lumihankia. Lunta heinäkuulla -- sepä outoa! Tuota
kummastellessamme sattui joku joukostamme mainitsemaan, että
pitäisipä likemmältä käydä noita kinoksia katsomassa, jotka eivät
vielä olleet sulanneet, sekä samassa nousta tuon vaaran huipulle,
joka on korkein Suomessa tänne asti. Esitys lyhyen keskustelun
perästä hyväksyttiin, vaan kun saattaja arveli, ei hyvin sopivan
lähteä vaaralle yön selkään, päätettiin jäädä Kuorinkiin yöksi
ja lykätä lähtö aamuksi, joka oli senki puolesta mukavampi, että
vaaralta sitte saattoi jatkaa kulkua eteenpäin, taloon takaisin
palaamatta. Mutta miten saada iltaa hauskasti kulumaan, kun vasta oli
6--7 seutu? Juodaan lasi totia, meillähän on vähän konjakkia muassa,
kuului jonku suusta vastaus. Hyvä, tuohan sopi hyvästi; iloisella
tuulella, odotettavan nautinnon toiveessa, jatkettiin kulkua talon
rantaan. Talo on rakettu järveen pistävän korkean niemen kannakselle.
Noustuamme jyrkkää rantatörmää ylös astuimme pirttiin. Se oli
korkeintaan 3 syltää neliskanttiin, josta alasta kuitenki uuni anasti
suuren osan; useoita lapsia ja pari aikaista ihmistä oli sisällä ja
kun rannassa olimme kulkeneet isännän ja yhen hänen kumppalinsa sivu,
alkoi arveluttaa miten talossa tultaisiin toimeen ensinkin mahtumisen
puolesta. Siitä huolesta kuitenki päästiin, kun vanha emäntä vähän
ajan takaa käski meitä astumaan porstuan toisella puolella olevaan
pieneen maitokamariin. Nyt tuli totinjuonti puheeksi. Kun meillä ei
itsellämme ollut sokeria matkassa, oli pakko kysyä emännältä, voisiko
hän meille sitä antaa. "Eipä sitä taida isosti meillä olla", arveli
emäntä, vaan meni kumminki talon varoja tutkimaan ja toi hetken takaa
pienoisen sokeripalasen esiin, niin suuren, että se olisi riittänyt
yhen kahvikupin juomiseksi; enempää ei talossa löytynyt. Vähän
pitkillä silmillä katselimme vuoroon tuota suurta varastoa, vuoroon
toisiamme, vaan kauon ei tarvinnut aivojemme saranain liikahella,
ennenkuin olimme saaneet selville 1:o että tuossa olisi tuskin varaa
yhelle, saati kahelle eli kolmelle, totilasia juontiin, ja 2:o
että olisi sääli viedä viimeiset varat talosta, jossa oli pieniä
lapsia, jotka voisivat sairaiksi ja sokerin tarpeeseen tulla; ja
päätös oli, että jätettiin sokeri ottamatta ja lykättiin totinjuonti
suotuisempiin aikoihin. Kun tuo odotettu nautinto näin oli tuuleen
rauennut, otettiin kysymys illallisesta tutkittavaksi. Että lehmän
antia talossa löytyi, saatoimme itse nähä, ja siis arvattavasti
myöski voita; vaan leipää --? "Onkos talossa leipää, emäntä?"
"Leivästä se tahtoo olla vähän tinka täällä, eihän sitä seottamatonta
jakseta saada", kuului vastaus; "vaan ehkäpä sentään joku leipä
löytyisi." Niin emäntä taas katosi ja palasi hetken takaa ison,
hyvännäköisen ja niinkuin sitte huomasimme hyvänmakuisenki pehmeän
leivän kanssa josta pyysimme ja kernaasti saimme toisen puolen. Vaan
se oliki _ainoa_ puhas leipä talossa! Ei olleet varat runsaat. --
Että aamulla ei kahvista ollut puhetta, on tarpeeton sanoa, vaan
sen sijaan on mainittava, että, vaikka ilma ei edellisenä päivänä
ollut tuntunut ollenkaan kylmältä, maa aamulla tuvan ympärillä oli
_kuurassa_.

Kun ajattelee, että tämmöisiä taloja -- torpista puhumatta -- varmaan
löytyy Kuusamossa koko joukko, että rahantienestin tilaisuutta
varsinki talvisaikoina tuskin on ollenkaan, ja että pyytö jäämerellä
aina antaa kohtuullisen, usein hyvän, ja toisinaan hyvinki hyvän
vaivojen palkan, onko kumma, jos sanottuun pyytöön mieslukuisesti
mennään? Kuoringista oliki poika vakinaisesti asumassa Pummangissa.

Niinkuin mainitsin, olimme päättäneet nousta _Nuoruselle_. Tämän
päätöksen panimmeki toimeen 4 p. heinäk. Kuoringista lähti meitä
saattamaan Oulangansuuhun talon päälle 60-vuotinen, isopartainen
isäntä ja yksi toinen mies sekä talon vanha emäntä, viimemainittu
kuitenki vähemmän kantajana ollakseen kuin käydäkseen "ativoissa"
eli vieraissa rajan takana. Kun oli kuljettu joku neljännes
talosta, jatkoivat emäntä ja toinen mies, vähennettyään isännän
takkaa, kulkuansa suoraan parin neljänneksen päässä olevaan
Siikajärven taloon, jossa heidän piti meitä odottaa, ja me muut,
isäntä etupäässä, poikkesimme vasemmalle kädelle pohjaan päin
vaaraa kohti. Sen juurelle tulee Kuoringista pari neljännestä,
ei erittäin kovasti kohoavaa maata; matkalla on useita lampia.
Tunturi nousee etelänpuolelta kahtena eli tarkkaan ottaen kolmena
erittäin jyrkkänä rinteenä, joista alin puoliväliin kasvaa metsää;
ylimmän juurella, jossa on leveämmältä tasaista pengertä, oli ne
lumikinokset, jotka eilen olimme nähneet. Ylösnousu, jota kesti
juuri tiiman, oli jokseenki vaivaloinen; usein täytyi käsiä avuksi
ottaa eteenpäin päästäksensä, niin kova oli kaltevuus, ja lisäksi
puhalsi pohjaisesta ei tosin erittäin kova, vaan jäisen kylmä viima,
joka pyyhki vaaran eteläsyrjääki ja tuntui erinomaisen ilkeältä
hikoileville ruumiillemme. Vaan sillä näkö-alalla, joka eteemme
aukeni tunturin ylimmältä huipulta, johon kreikalainen puuristi on
pystytetty, saatoimme pitää ja pidimmeki vähäiset nousuvaivamme
täydellisesti korvattuina. Alppimaa, satakunta neliöpenikuormaa
laaja, oli vuorelta eri ilmansuunnille nähtävänä. Eteläänpäin oli
aivan allamme Kuoringinjärvi kuin kaitainen sininen nauha ja sen
toisella puolen melkein Nuorusen korkuinen _Ukonvaara;_ siitä vähän
lännemmäksi näkyi sininen pilkku -- se oli tuo lähes 2 penik. pitkä
Tavajärvi, jonka takana oli pienempiä vaaroja niinkuin Hirsivaara,
Mouruvaara, y.m.; etäisimpänä länsi-etelään käsin siinti 1626
jalkaa korkea _Iivaara_ 5 penikuorman päässä. Lännen puoleen oli
lähimpänä penikuorman päässä _Kuntivaara_ ja sen vieressä vähän
pohjempana _Juumonvaara_. Pohjassa päin näkyi 2 1/2 penikuorman
päässä Paanajärven takaa kohoava _Mäntyvaara_, sitte vähän lähempänä
_Kometto_ ja viimemainitun sivutse koillispohjassa päin 6--7
penikuorman päässä sämpylänmuotoinen pyöreähkö tunturi, jota ensin
luulimme Vaatimenoiviksi, vaan joka lie ollut _Peäsioiva_ Tuntsajoen
varrella. Idän puolella viehätti silmää etupäässä tuo 5 penik. pitkä
ja toista eli 2 penik. leveä _Pääjärvi_ rajan toisella puolen. Sen
takaa, siis 4--5 penikuorman päästä, siinti useoita vaaroja, joitten
nimeä ei kuitenkaan saattajamme enemmän kuin karttakaan tiennyt
ilmottaa, vaan tälle puolen järveä tuli ensin toista penikuorman
päähän meistä _Rivakka_ ja 2--3 penikuorman päähän Oulangansuun
pohjoispuolelle teräväkärkinen _Päänuorunen_ -- korkein kaikista
näkösällä olevista vaaroista, nähtävästi korkeampi Nuorustaki.
Paitsi nyt mainituita isompia vaaroja oli pienempiä joka taholla; ja
näitten silmän lepokohtain välillä ulottui toisesta toiseen tasaiset
viheriät kentät -- aarniometsät --, joitten alimmassa syvennyksessä
tavallisesti oli sininen pilkku -- järvi. Se oli tosiaan suurenmoinen
ja viehättävä näkemä, mikä vuorelle oli tarjona: niinkuin kartta
oli maa silmäimme alla. Omituiset tunteet täyttävät rintaa, kun
noin ylhäältä katselee alas; niinkuin ruumiillisesti on kohonnut
tavallisia oloja ylemmäksi, samoin tuntuu ikäänkuin henkikin olisi
ylennyt kirkkaampiin, laajempiin piireihin. Elämän riennot, jotka
aina antavat tarpeeksi, toisinaan liiaksiki, huolta, väistyvät
yhtä etäälle ja supistuvat yhtä pieniksi kuin maisemat jalkain
juuressa, ja niinkuin yhteen silmäykseen mahtuu penikuormain alat
tuolla alhaalla, samoin elämä ja olemassa olo ajatukselle esiintyy
suuremmissa piirteissä, kokonaisempana, jalompana, onnellisempana.
Kauon seisoimme tunturilla selittämättömän ihastuksen vallassa, emme
tahtoneet raskia lähtöä tehä; ja kauon on mielessämme säilyvä se
suuri nautinto, minkä käynti täällä meille soi.

Nuorusella ollaan Inbergin kartan mukaan 1745 jalkaa korkealla
ilmassa. Kun Kuusamon järvet ovat 7--800 jalkaa ylempänä merenpintaa,
voipi siis Nuorusen korkeutta sen juurelta huippuun asti laskea 1000
jalaksi, s.o. 5--6 kertaa niin korkeaksi kuin Oulun kirkontorni.
Suunnille 1000-jalan korkuisia rinteitä nousimme kyllä myöhemmin
Lapissa, esm. kun astuttiin Kuolavuouosta tunturein poikki Uuraan,
vaan näiltä tuntureilta puuttui se 7--800 jalan alusta, mikä
Nuorusella on, ja siksi ei myöhemmin oltu niin ylhäällä ilmassa kuin
nyt. Seuraus tästä s.o. niin ylhäällä olosta oli ehkä se pistävä
kylmyys, joka vuoren ylimmällä huipulla vallitsi. Vaikka oli kirkkain
ja lämpimin kesäpäivä, ei tunturin ylimmälle kohalle äskön mainitun
ristin viereen ollut yrittämistäkään, jollei ottanut päälleen yhtä
talvipalttoota, joka oli ylös varta vasten kannettu; niin läpitunkeva
tuo pohjainen viima oli. Kallion suojassa auringon puolella kärsi
sentään tavallisessa puvussa olla kuta kuinki. -- Tunturin ylimmällä
osalla ei muistaakseni kasva jäkälääkään.

Milloin tuo kreikalainen risti -- jota lehtori S. vähän paheksimalla
katseli -- on vuorelle pystytetty, ei saattajamme tietänyt ilmottaa;
vuosikymmeniä vanhalta se kyllä näytti. Mahollista, että se on
niiden venäläisten nostama, jotka 20--80 vuotta takaperin uskonsa
tähen pakenivat rajan toiselta puolen Kuusamoon; mahollista, että
Tuoppajärven munkit jo varemmin ovat sen pystyttäneet. Mainitulta
pakolaisia muuten vielä elää moniaita Tavajärven rannalla ja
Hannilassa; ne ovat kielensä puolesta ummikko-ryssiä, eikä siis
karjalaisia -- arvaten siirtolaisia saaren monasterista, kun se
hävitettiin.

Alaskulku Nuoruselta kesti 1/2 tiimaa. Se tapahtui idän puoleen,
johon tunturi loivemmin viettää.

Siikajärvellä tapasimme toiset saattajamme, murkinoimme ja jatkoimme
sitte matkaa Oulangansuuhun., Kernaasti olisimme tässä viimeisessä
meidänpuolisessa talossa juoneet kahvia, vaan se oli tuntematon
ylöllisyyden tavara täällä. Vaikka kahvin puutetta saattaa pitää
köyhyyden merkkinä, todisti kuitenki talon olemassa olo edistymistä,
sillä joku miespolvi taapäin tässä vielä oli ollut kolkko korpi,
jossa vain kontiot Kivakasta toisinaan pitivät majaa. Nyt talossa
elätettiin useita lehmiä ja luulen ma hevonenki.


Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.

_Oulangansuun_ kylä on rakettu kahen puolen Paanajärvestä Kuusamosta
juoksevan Oulanganjoen jotenki leveää suuta; valtakylä pohjoiselle
rannalle, vähempi osa eteläiselle. Talot eivät sijaitse aivan joen
partaalla, vaan vähän ulompana rannasta, ja niiden ja rannan välillä
on kylän vähäiset viljavainiot. Rannassa, joka on matalanlainen, on
koko joukko nuottahuoneita; kyläläiset ovat näet ahkeroita kalastajia.

Oulangansuuta sanottiin vankaksi kyläksi, ja tavallaan se kyllä
sen arvolauseen ansaitseeki, sillä senkokoista karjalaista kylää
ei ainakaan siitä pohjaan päin löydy. Ei tämä vankkuus kuitenkaan
itsessään mikään mainittava ollut, sillä kylässä ilmotettiin vain
löytyvän 19 taloa, joissa elätettiin 60--70 lehmää, 15 hevosta
ja satamäärä lammasta. Kuta pohjemmaksi Karjalassa tulee, sen
heikommiksi kylät kuitenki käyvät, niin että useassa vain on pari
kolme taloa; ja semmoisten rinnalla Oulangansuuta kyllä saattaa
ylistää. Pääjärven rannalla olevasta kaheksasta kylästä voipi
myöskin ainoastaan Sohjanansuu eteläisimmässä päässä sille vertoja
vetää, muut kaikki ovat pienemmät. Nämät kylät ovat seuraavat:
länsirannalla Oulangansuusta pohjaan päin _Kankahien_ kylä, etelään
päin _Taavonsuu_ Tavajoen suussa, _Kormanen_ Kormasenjoen suussa,
_Laitasalmi_ sekä _Sohjanansuu_ suuresta Tuoppajärvestä laskevan joen
suussa; järven itäpuolella _Niska_ ja _Majalahti_. Jo mainittu prof.
Friis, joka kävi näillä seuduin 1867, ilmottaa talojen luvun silloin
olleen näissä kylissä: Kankahissa 10, Oulangansuussa 14, Taavossa
3, Kormasessa 2, Laitasalmella 9, Sohjenansuussa 17, Niskassa 7 ja
Majalahessa 7. Valitettavasti emme voineet saada tarkkoja tietoja
niiden kaikkien nykyisestä talonmäärästä, joka vertauksen vuoksi
kyllä olisi ollut hauskaa, vaan ne tiedot, mitkä kolmesta kylästä
saimme, osottavat kumminki että maakunta vähitellen edistyy.
Oulangansuussa oli nyt, niinkuin jo kerroin, 19 taloa, Niskassa 9
taloa (joissa elätettiin 28 lehmää ja 9 hevosta), Taavonsuussa 6
taloa (10-kunta lehmää ja 3 hevosta). Enennys on siksiki hyvä.

Samoin kuin Karjalan kylät ylipäänsä on Oulangansuuki
luonnon-ihanalla paikalla. Pohjassa ja lännessä päin näkyy useoita
korkeoita vaaroja, niinkuin Päänuorunen ja Kivakka, itäänpäin tulee
tällä kohalla paria penikuormaa leveä Pääjärvi saarinensa, joista
mainittakoon _Luptshinki_, Oulangansuusta kohastaan keskipaikoilla
järveä, ja _Hopiosaari_, enemmän pohjoisessa. Joki tekee kylän
kohalla vähäisen käänteen pohjaan päin, ja siten syntyy sen
eteläpuolelle tasainen, harvaa männikköä kasvava niemi, josta on
laaja näkö-ala Pääjärvelle päin. Itse kylää kaunistaa vasta valmiiksi
saatu kirkko joen pohjoisrannalla kylän alapäässä ja lähelle sitä
rakettu uusi pappila, joka on karjalaiseksi taloksi hyvin uhkea.

Majapaikkamme oli _Ortto Rokkosen_ talo, joka on viimeinen
eteläpuolella jokea, siis vastapäätä uutta kirkkoa. Se tuntui
olevan toimeentuleva talo, vaikka hoitomme siinä, oudoksesta
ja kun ei isäntä ollut kotona, oli niin ja näin; vaan päätalo
kylässä lienee _Nikitan_ talo pohjoispuolella jokea, jossa Friis
oli kortteria. Paha kyllä ei aikamme sallinut meidän siinä käydä,
joka olisi senki puolesta ollut hauskaa, kun talon poika Timo
juuri vähää ennen oli tuonut kotia nuoren, meidän puolelta -- eikä
lähempää kuin "Oolannista"! -- naidun vaimonsa. Ainoa paikka, missä
kävimme vieraisilla, oli pappila, johon pappi itse tuli meitä
noutamaan, kuultuaan että Suomen pappi oli kylään saapunut. Hän
osasi suomea siksi että toimeen tultiin, näytti meille kirkkonsa
ja juotti meille tsajua, vaan valitteli katkerasti tulojensa
vähyyttä, jotka supistuivat paljaastaan kruununpalkkaan, joka on 300
ruplaa. Emännöitsiänä ja piikana hänellä oli talossa tyttärensä;
palvelusväkeä ei ketään. Sama valitus toimeentulosta näkyy Venäjän
papistossa olevan yleinen, ja sehän kyllä ei olekaan kumma, kun rahan
arvo Venäjällä on niin halpa eikä papeilla pitäjältä ole mitään
muuta kuin asunto ja puut, ja kirkollisista toimituksista, niinkuin
vihkimisestä y.m., joskus joku ropo.

Keskiviikkona 5 p. heinäk. kuljimme ensin Pääjärven poikki 2 penik.
_Niskakylään_, joka on järvestä lähtevän Kuntojoen niskassa, siitä
jonku penikuorman jokea alas _Kuntijärven_ kylään jokivarrella sekä
siitä ensin Kuntijärven itäpäähän veneellä 1 penik., taivalta sitte
pari neljännestä ja lopuksi sama määrä veneellä pitkin _Kuukasjärveä_
samannimiseen kylään, jossa _Platonan_ taloon, eli mökkiin,
jäimme yöksi. Pääjärvestä lähtiessään Kuntojoki synnyttää kosken,
_Pääkoski_, joka ei ole erittäin kova -- se ääni, jolla perämiehemme,
valkopartainen ja kunnioitusta vaativa ukko Simanainen Petri kosken
niskassa itsekseen mutisi "blahoslovii hospodi" (varjele Jumala)
oliki hyvin rauhottava; sitte joki tasaisesti virtavana juoksee
korkeahkoin, kaunisten rantain välissä (pohjaiseen päin). Yhyttyään
Kuntojärven länsipäähän joki jatkaa kulkuaan enemmän luodetta
kohti ja saapi nimekseen _Kumajoki_; juoksee sitte _Soukelo- ja
Ruvajärvien_ läpi _Susijärveen_, johon Kuolajärven pitäjästä tuleva
_Tuntsajoki_ myöski laskee, sekä täältä, itään päin käännyttyään,
pienen Tutijärven läpi suureen _Koutajärveen_. Paitsi _Kuntijärven_
kylää, jossa oli 15 taloa ja niissä 9 hevosta ja 36 lehmää, löytyy
joen varrella seuraavat kylät: _Soukelo_, jossa ilmotettiin olevan
12 taloa (Friisin käydessä 7), _Ruva_, myöski 12 taloa, _Sokka_, 11
taloa, ja _Koudan pää_, 4 taloa, joista 1 meidänpuolelaisen. Paitsi
viimemainittua pientä kylää ei tuon kolmea neljää penikuormaa pitkän
(idästä länteen) ja 2--3 penik. leveän Koutajärven rannoilla ole
ainoaakaan asukasta.

_Simanan_ talo Kuntijärvellä, jossa päivällinen syötiin, näytti
olevan verrattain varakas; siinä oli useampi lehmä ja 1 eli 2
hevosta sekä paitsi suurenlaista pirttiä pari muutaki huonetta.
Isäntä oli aivan nuori mies, vaan oli jo käynyt Oulussaki linnun ja
poronlihojen kaupalla sekä suolain ostossa. Sitävastoin _Platonan_
talo Kuukasjärvellä näytti huonommalta; muuta huonetta ei löytynyt
kuin pieni pirtti. Kuitenki siinä ja vierimäisessä talossa --
eikä Kuukasjärven kylässä useampaa taloa löydykään -- pidettiin 5
lehmää ja 1 hevonen. Yhessä suhteessa Platonan mökki oli rikas:
väen paljoudessa. Kun sydänyön aikana astuimme tupaan, oli lattia
täpötäynnä rinnakkain makaajia, ainaki kymmenkunta henkeä, ja suuri
vaiva oli isännällä saada yhestä lattian kulmasta unelle persoja
lapsia vähän syrjään, että vierailleki vähän tilaa tulisi; jopa oli
lopulta pakko jalkaaki siivosti liikutella. Elättäjiä ei talossa
ollut muita kuin isäntä yksin, joka kyllä oli nuorenlainen, riski
mies; toinen veli oli viety sotaväkeen. -- Levollisesti nukuimme
pirtissä useoita tiimoja, kumppalit rippumatoissaan, joilla olivat
itsensä varustaneet, minä porontaljalla lattialla, ja aamulla meille
paistettiin erinomaisen hyviä kalakukkoja.

Platonasta matkustettiin tuorstaina 6 p. heinäk. _Mossan_ eli
Mossalan kylään muutamassa Nuutuanjärven saaressa. Matkaa tuli vain
noin 3 penik. -- edellisenä päivänä oli kuljettu 5. Matka kävi ensin
1 1/2 penik. pitkin Kuukasjärveä, _Hirviäniemen_ kylän sivu, jossa
on 5 taloa sekä 15 lehmää ja 6 hevosta, sitte kivenheiton määrän
jalkaisin muutaman kosken sivu, jonka Kuukasjärvestä lähtevä joki
tekee, jolloin vene oli vedettävä taipaleen poikki, sitte pienen
lammin poikki ja sen toisesta päästä taas jalkaisin virstan pari
koskien sivu _Solajärven_ länsipäähän, jossa onneksi löydettiin vene,
jottei omaa tarvittu käydä vetämässä; senjälkeen pitkin tuota 1
penik. pitkää Solajärveä, joka Vintshankosken kautta purkaa vetensä
Nuutuanjärveen, sekä lopuksi pari neljännestä tämän järven poikki
Mossalaan. Solajärveen laskee etelästä päin Tiiksijärvestä tuleva
joki vähäisen kosken kautta vetensä; jollen muista väärin, tämä
joki on penikuormaa pitkä ja sen varrella lähellä Tiiksijärveä on
_Kuurilan_ 2 taloa lukeva kylä. Vintshankoskea ei voida laskea muuta
kuin köydestä, niin että siinä saatiin taas astuskella joku virsta.
Solajärven länsipäässä tuli meitä vastaan joukko jäämereltä palaavia
karjalaisia -- joku Kuusamolainen muassa -- ja kun Vintshankosken
alta lähimme järven selälle, näimme ison kotkan istahtavan korkean
petäjän latvaan, katselemaan kulkuamme. Erinomaisen jylhää erämaata
oli koko se seutu; selvästi muistan, että kun katselin ympärilleni ja
tuolle laajalle selälle, alakuloinen tunne hetkeksi valtasi mieleni,
ikäänkuin oltaisiin mailman viimeisiä ääriä kulkemassa.

_Nuutuanjärveä_ (Inbergin kartassa Nuolojärvi) sanottiin 3 penik.
pitkäksi; leveys lienee 1/2 à 1 penik. Korkeoita vaaroja näkyi sen
etelä rannoilla, niinkuin _Irenien_ ja _Iivakkaisen_ vaarat; Mossalan
kylä on sen pohjoispuolella, pienen saaren itärannalla. Kylä, joka
luki 4 taloa ja 34 henkeä sekä 3 hevosta, 9 lehmää ja 1 sonnin,
34 lammasta ja 84 poroa, on puheen mukaan hyvin vanha ja muutaman
Moskovalaisen siirtolaisen perustama (josta nimiki?). Hänen tullessa
näille maille asui lappi vielä täällä. Paikkoja, missä mainitun
muinaiskansan kotia on ollut, näytetään useoita, ja tavallisesti
sanotaan aarteen niillä seuduin palavan; vahvaksi semmoiseksi
palopaikaksi mainittiin yhtä kohtaa kallion päällä _Meronaisen_ lahen
rannalla. Aarrepaikan pitäisi myöski löytyä Irenien vaaran kupeella,
vaikka se aarre ei olisi muinaiskansan kätkemää, vaan jumalan luomaa,
toisin sanoen kultaa. Siellä oli nimittäin aikanaan joku pakolainen
elänyt ja vuoresta löytänyt tuota kallista kalua; vaan valitettavasti
ei paikkaa tiedetä. -- Köyhän kansan unelmia!

Vaikka ei Mossalan kylä kokonaisuudessaan liene köyhempi kuin
muutkaan paikat siellä puolen, näytti se kuitenki huonommalta sen
kautta, että kaikki asumukset olivat kovin vanhoja ja rappeutuneita.
Varsinki molemmat pohjoisimmat talot olivat viheliäisimpiä pöksiä
mitä ajatella voipi; vaan _niiden_ omistajat olivatki aivan
varattomia. Toisessa niistä, Mikkilässä, tulin sattumalta käyneeksi,
kun sivukulkiessani minua huudettiin sisään; siinä asui muuan
leskivaimo kahen tyttären kanssa. Ovi talon ainoaan huoneeseen oli
kenties 1 1/2 kyynärää korkea ja niin hatara, etten ymmärrä miten
kylmemmällä ilmalla voitiin sen sisäpuolella asua; itse pirtti
pieni, musta ja niin matala, että myötäänsä sai päätänsä varoa
kattoon koskemasta; noissa pienissä ikkunoissa lasin sirpaleita
ja päreitä sekaisin, ja huonekaluja ei mitään muuta kuin lavitsat
seinäin ympärillä. Vene kuului talossa olevan ja sitä tarjotakseen
meidän käytettäväksi emäntä minua kutsuiki sisään, vaan seki
lukuun otettuna, ei voine köyhempää taloa ajatella. Ja kuitenki --
kummallinen omien sallimus! -- löytyi talossa aarre, joka toisessa
paikassa varmaan olisi saanut nuo mustat seinät ympärillänsä
valkenemaan, akkunat isoilemaan ja laipion kohoamaan -- se oli talon
vanhempi, 17-vuotias tyttö, _Marfa_ (Martha). Hän oli pienenlainen
ihminen, sisartansa Okkua vielä nuoremmalta näyttävä; nivusten
ympärillä oli tavallinen, punaisella vaatteella päällystetty,
tuohinen "perveäskä", kleninkinä kulunut, sininen "kosto" ja kenkinä
-- en muista varmaan, oliko tohvelintapaiset "stupnit" vai avojalat.
Ulkonaiset kaunistusneuvot eivät siis olleet sanottavaa laatua, vaan
tukka oli paksu, silmä kirkas, kasvojen ovaali erinomainen, posket
punottavat ja hymy leikinlaskuun aina valmiilta näyttävillä huulilla
ihastuttava; koko olento sanalla sanoen viehättävää suloa täynnä.
Kuka olisi voinut aavistaa, että täällä, näin syrjässä, keskellä
erämaita, hengellistä pimeyttä ja maallista viheliäisyyttä, näin
ihana kukka olisi löytynyt kukoistamassa!

Matka Mossasta Knäsöihin luetaan kesän aikana 5 1/2, talven aikana
4 1/2 penikuormaksi. Kun aikuisin 7 p. heinäk. lähettiin matkaan,
kuljettiin ensin kappale Nuutuanjärveä, sitte siitä lähtevää
Tyllinjokea ja joen muodostamain Lapinjärven ja Paasmajärven poikki
Koudan rantaan, kaikkiaan kolmisen penikuormaa; talvitie on tänne
vain 2. Paasmajärvi purkaupi _Paasmakosken_ kautta, Koutaan, vaan
koski on siksi kova, että vene oli vedettävä l/2 virstaa leveän
taipaleen poikki. Koudan itäpuolta senjälkeen kuljettiin milloin
suomeksi, milloin venäjäksi nimitettyin saarten välitse 1 penik.
Kuptshinan niemen nenään, josta Koudan joki alkaa _Verhne konetsin_
jyrkällä putouksella, siitä 5 virstaa kapeaan ja kauniiseen
_Laitasalmeen_, joka on virstaa pitkä ja jossa oli muutamia
venäläisiä knäsjäläisiä kalanpyynnissä, sekä Laitasalmesta 5 virstaa
Koudan koilliseen päähän. Järvitaipaleella näkyi kaiken aikaa lännen
puolelta _Kallakoran_ korkea vaara. Valkamapaikasta, joka järvelle
päin tarjoaa erittäin kauniin näkö-alan, on näpeää kaksi neljännestä
hyvää polkutietä Knäsiän kauppalaan Kannanlahen rannalle. Matkamme
tänäpänä kesti noin 14 tiimaa, niin että perille tullessa aurinko jo
oli jotenki matalalla luoteisella ilmanrannalla.


Pohjoisimman karjalan kartta. Sen kansa.

Jo kesällä 1879, kun kävin keski-Karjalassa, huomasin, että karttamme
niistä paikoista on isosti virheellinen. Sama muistutus täytyy tehä
pohjoisimmanki Karjalan kartallepanoa vastaan. Ne kolme karttaa,
joita (paitsi venäläisten karttoja) tietääkseni siitä löytyy, nim.
maanmittaus-ylihallituksen suuri kartta, Inbergin kartta ja Friisin
omatekoinen Venäjän Lapin kartta, kilpailevat keskenään virhettänsä
moninaisuudessa. Voiton siinä suhteessa vienee ensimäinen, sitte
tulee Friisin; Inbergin kartta on luotettavin, sekä nimien puolesta,
jotka molemmissa toisissa ovat jos jotenki väännetyt, oikein.
Ylihallituksen kartasta mainittakoon osotteeksi vain, että esm.
Pääjärvestä on merkitty _kaksi_ jokea juoksevaksi pohjaanpäin
Soukelojärveen! Friisin kartassa taas esm. Pääjärveen laskee sekä
Tiiksijärvi että Kuukas- ja Kuntijärvi, vaikka kahesta edellisestä
vesi juoksee Nuotuanjärven kautta Koutaan! Kuntijoki taas juoksee
Kuntijärven läpi. Vaikka ei likimainkaan näin puutteellinen, ei
sentään Inbergin karttakaan ole aivan tarkka. Niin siinä esm.
jo mainittu Kuukasjärvi on merkitty juoksevaksi Kuntijärveen ja
Kuntojokeen, vaikka se Solajärven ja Nuutuanjärven kautta juoksee
Koutaan; Tyllinjoki, joka lähtee Nuutuan itäpäästä, on merkitty
lähteväksi keskeltä järven pohjoisrantaa; Koutajärvi on ulotutettu
penikuormaa syvemmäksi eteläänpäin; Koudanjoki on osotettu alkavaksi
järven koillispäästä, (Friisin kartassa taas eteläpäästä), vaikka
se lähtee keskeltä itärantaa, ja sen ensimmäistä putousta on Verhne
konetsin sijaan nimitetty Paasmakoskeksi; j.n.e. Näistä ja muista
pienemmistä ereyksistä saatoimme itse matkalla omasta näkemästä tulla
vakuutetuiksi, vaan että I:n kartassa vielä muitaki vikoja löytyy,
pidän varmana, kun ne ilmotukset mitkä eri suunnilta ja luotettavan
näköisiltä miehiltä olen maisemista saanut, eivät sovi kartan kanssa
yhteen. Niin esm. ilmotettiin matkan määrää Kiestingistä Knäsiään
seuraavaksi, joka epäilemättä on oikein, vaikka ei kartan mukaan:
Kiestingistä Jelittijärven rantaan 2 penik., siitä samannimiseen
kylään 1 p., siitä Särkiniemeen Tiiksijärven rannalla 1 p. (toisen
ilmotuksen mukaan 12 virstaa), siitä Kyyrölään 3 p., siitä Mossaan
1/2 p., siitä Knäsöihin päälle 5, yhteensä lähes 13 p. -- Kieretin ja
Tyrhyn välillä, jossa kartan mukaan vain on pieni lammikko, löytyy
_paria penikuormaa_ pitkä järvi _Luovuska_. J.n.e.

Nämät virheet ovat ikävä asia, jonka kernaasti soisi oikaistavaksi,
kuta pikemmin sen parempi[1].

Karjalan kartasta kerran puhuen mainittakoon, että jos puutteita
tahtoo siitä etsiä, niin niitä kyllä löytyy muunkilaatuisia kuin
vastamainitut. Niin esm. _vuoristoa_ ei ole kartoissa merkitty
ollenkaan, joka on erittäin valitettava asia siihen katsoen, että
karjala on hyvin mäkistä maata, paljo mäkisempää kuin meidän
puoli. Se korkokartta itämeren laakson pohjoisosasta, joka seuraa
Ignatiuksen suuren Suomen Maantieteen muassa ja jossa Suomen
mantereen vietto Wienan ja Jää-mereen myöski on merkitty, ei
ensinkään ole oikea, mitä jälkimäiseen seikkaan tulee. Itäpuoli
maanselkää on siinä merkitty ihan samanlaiseksi kuin länsipuoli, ja
ne ovat kuitenki kokonaan erilaisia; osotteeksi vain mainittakoon,
että pitkin Kannanlahen itärantaa kulkee vähintäin 1000, vaan
luultavasti 1,500 jollei 2000 jalkaa korkea vuoriharjanne, jatko
Umptekista: se on mainitussa korkokartassa kuvattu yhtä matalaksi
kuin -- Oulun seutu, joka on tasaista kuin pöytä eikä monta
kymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa! Inbergin kartasta ei voi
saada minkäänlaista aavistusta karjalan maapinnan ulkomuodosta, kun
Päänuorunen, Lunnastunturi ja Peäsloiva ovat ainoat siihen kuvatut
vuoret. -- Toinen pää-asiallinen puute Inbergin kartassa on, että se
ulottuu liian vähän itäänpäin, niin että Äänisjärveä, jonka kernaasti
soisi Suomenmaan kartassa näkevän kokonansa, ei näy kuin länsipuoli.
Maanselän, joka on keskellä maata, pitäisi kait kartassaki olla kuta
kuinki keskellä.

Näistä en suinkaan ole maininnut saadakseni tilaisuutta Inbergin
kartan moittimiseen; joka sitä luulisi, hän suuresti erehtyisi.
Päinvastoin on tämä kartta pidettävä suuressa arvossa siksi, että se
on ensimäinen Suomen kartta, johon myöski Karjala, ainaki pääosaltaan
ja siksiki tarkasti, on kuvattu. Virheistä ja puutteista olen
huomauttanut ainoastaan saadakseni ne sopivassa tilassa korjatuiksi
ja kartan siten vain tarkemmaksi ja paremmaksi.

Venäjän Lapin eteläraja kulkee Pää- ja Tuoppajärvien välitse
suoraan itää kohti meren rantaan, johon päättyy eteläpuolella
Kieretin kauppalaa; matkamme oli siis oikeastaan koko ajan käynyt
Lapin kautta. Kansa on kuitenki täällä, ei lappalaisia, vaan
karjalaisia; edellisten asumus alkaa nykyään vasta Kannanlahen
perukan ja Vaatimenoivan pohjoispuolelta. Pohjoisimmat karjalaiset
ovat luonteeltaan samanlaatuisia kuin heidän etelämpänä asuvat
veljensä, yhtä ystävällisiä, iloisia ja alttiita halvasta maksusta
palvelemaan, ja matkustus heidän maansa halki, joka muussa
tapauksessa kulkukeinojen alkuperäisyyteen, maakunnan köyhyyteen
ynnä muuhun katsoen voisi käydä hyvin tukalaksi, tulee siten paljo
huokeammaksi. Lisäksi täällä samoin kuin karjalassa ylipäänsä
meidänpuolinen matkustaja aivan pian tuntee olevansa niinkuin
kotona ainaki, kun hän, jos on ensikertalainen, ilokseen huomaa,
että karjalaiset, muutamia vähäpätöisiä erotuksia lukuun ottamatta,
ovat ihan samoja suomalaisia kuin hän itse; ja tämä huomio ja
kotoisuuden tunne tietysti myöski isosti auttaa tekemään matkaa
hupaisemmaksi[2]. Se erotus pohjoisimman ja etelämmän karjalan
välillä kuitenki on, että varattomuus on pohjoisessa vieläki suurempi
(ja varattomuuden muassa myöski paikotellen siisteyden puute).
Kansan pää-elinkeino ei, niinkuin etelämpänä, ole kiertokauppa, jos
kohta jotkut henkilöt Pääjärven kylistä sitäki harjottavat, vaan
_kalanpyynti;_ kotijärvistä omaa tarvetta varten, Wienanmerestä
ja jäämerestä rahantienestiä varten. Kotikalastus ei tietysti voi
suuria tuottaa, ja mitä jälkimäiseen eli merikalastukseen tulee,
on se epäilemättä katsottava hyvin tärkeäksi sivutulolähteeksi
maakunnan taloudelle, vaan pää-elinkeinona sitä täytynee pitää vielä
vähemmin rikastuttavana kuin kulkukauppaa. Etäisyys pyyntipaikasta,
joka Wienanmeren suhteen on 5--15, vaan jäämeren suhteen 40--50
penikuormaa, on seikka, jonka haittoja ei millään tavoin voida
kokonaan poistaa ja joka tulee aina estämään pyynnin harjottamista
samalla voimalla kuin esm. Kurjassa, jossa se todella on ja sopii
pää-elinkeinona olemaan. Niin kauon kuin pohjoisimman karjalan
toimeentulo etupäässä, perustuu kalastukseen, täytyy sen sentähen
pysyä minä se nykyään on, köyhyyden luvattuna maana.

Paitsi kalastusta harjotetaan kyllä Koutajärvelle asti myöski
maanviljelystä pienissä peltotilkuissa talojen ympärillä, vaan
ilmanalan kovuus vaikuttaa, että halla useammin korjaa viljan kuin
pellon omistaja[3]; sitäpaitsi maitten yhteisyys, joka Venäjällä
on yleisenä sääntönä, estää laajempaan viljelyshommaan ryhtymästä.
Kaskenpoltto sen sijaan olisi maakunnalle hyvin mieluinen asia, ja
luulisi sitä saatettavan sallia noissa äärettömissä metsämaissa,
joita ei mihinkään käytetä ja joissa puut saavat itsestään hävitä,
vaan se on kovasti kielletty, ja siksi kansa sitä vain varkain
harjottaa syrjäisillä vaaroilla, johon ei metsäntarkastaja arvaa
mennä, kun kaikki kyläläiset ovat liitossa keskenään. Metsästä muuten
ei kansalla ole minkäänlaista tuloa, kun ensiksi kaikki metsät ovat
kruunun, ja toiseksi ei mitään saha- eikä ruukiliikettä löydy.
Metsäthän ne ovat näittenki seutujen kalliin tavara, vaan niinkuin
asiat nykyään ovat, ei niistä ole hyötyä mitään, jos rakennus- ja
polttotarpeet poisluetaan. Karjanhoito lopuksi, jonka ynnä
metsänviljelyksen ja kalastuksen kanssa pitäisi olla näin pohjoisten
seutujen aineellisen toimeentulon pohja, on varsin heikolla kannalla,
niin että lehmän anti vain niukasti riittää omaan tarpeeseen.

Jos mieli saada ei ainoastaan pohjoisimman, vaan yleensä koko
karjalan varallisuudentilan paremmalle kannalle, olisivat olot
siellä kokonaan järjestettävät toisin. Maa-omaisuuden omistusoikeus
olisi turvattava, metsistä luovutettava osansa kansalle, veronmaksu
muutettava järjellisemmälle kannalle, kulkukeinot parannettavat,
kansan sivistys korotettava suomenkielisten pappien ja koulujen
kautta. Nykyisellä hallinnolla, kun kaikki annetaan mennä entistä
kelpaamatonta menoansa, täytyy sanoa, että karjalassa "_omnia ruunt
in pejus_", jos muistelee kuinka muualla mailmassa tähän aikaan
riennetään jättiläisaskelilla aineellisuuden alalla eteenpäin. Vaan
miten saada maakunnan olot muutetuiksi? Karjalaiset kyllä itse
älyävät että asiain pitäisi olla toisin, ja älyävät myöski, mihin
suuntaan muutostyön pitäisi mennä: "kun meillä olisi Suomen laki",
se huokaus nousee jokaisen karjalaisen suusta ja sydämestä. Vaan
sortuneina suunnattomasti väkevämmän vieraan vallan alle ja hylkynä
pidettyinä meillä, joitten velvollisuus kuitenki olisi puollustajina
seisoa heidän rinnallansa antamassa sitä apua, jota asianhaarat
sallivat, he kaipaavat sekä voimaa että rohkeutta ryhtyäkseen
mihinkään yhteiseen toimeen tilansa parantamiseksi. Ja kun he itse
eivät pysty mitään aikaansaamaan, lykkäytyvät kaikki parannustyöt
epämääräiseen tulevaisuuteen.

Ihmeellinen on näin ollen se ilomielisyys nuoremmissa ja levollinen
tyytyväisyys vanhemmissa, mikä karjalassa yleensä tavataan. Sopisi
odottaa, että niin tukalat olot murtaisivat mielen ja tekisivät
kansan äreäksi ja tylyksi, vaan asianlaita on päinvastoin. Tottapa
suomalaisten veressä yhä vielä löytynee se omaisuus, joka aikanaan
pani Tacitusta kummeksimaan, että he ovat niin pitkälle ennättäneet,
ettei heillä ole haluakaan minkään paremman perään. Niiden joukosta,
jotka nyt matkalla tapasimme, ansaitsee tässä suhteessa erittäin
mainitsemista: vanhemmista ukko _Simanainen Petri_ Niskasta, josta
jo olen puhunut, nuoremmista varsinki _Iivanainen Matvei_ (Matti),
joka oli toinen saattajamme Kuntojoelta Kuukasjärvelle, ja _Oleksi_
ja _Ontto_, jotka kalien muun kumppalin kanssa saattoivat meitä
Mossasta Knäsöihin. Ukko Petri, 70:llä oleva, naimaton mies, lienee
jotenkuten kuulunut hengelliseen säätyyn, koska hänellä oli nivukset
päälaelta ajetut niinkuin munkilla; kenties hän, vaikkei sitä
ilmottanut, oli niitä vanha-uskolaisten omia pappeja, joita kuuluu
karjalassa löytyvän. Ruumiiltaan erittäin pitkä ja vankka, hän oli
käytökseltään niin vakava, että ehottomasti vaati kunnioitusta, vaan
samalla niin lempeä, että herätti meissä suurinta mieltymystä. Matin
ulkomuotoa en selvästi muista, vaan tarkkaan on jäänyt mieleeni,
että vaikka taipaleella oli vastainen, sateensekainen tuuli ja vilu
tahtoi ahistaa, kun oli yön aika, hänen reippautensa ja lannistumaton
iloisuutensa piti meitä hyvällä tuulella koko ajan, ettemme matkan
vastuksia ennättäneet tuntea ollenkaan. Oleksi, isäntämme Mossalassa,
oli pienoinen, pyöreä, nuori mies, jonka silmistä tuon pitkän tukan
alta kirkkaasti loisti viaton veitikkamaisuus ja jonka suu ei muuta
tehnyt kuin vuorotellen joko nauroi taikka lausui jonku enemmän tai
vähemmän sattuvan komppasanan. Hänen naurunsa tarttui väkisinki
toisiin ja hänen _humori_-varastonsa oli aivan loppumaton: vaikka
koko päivä aamusta asti oli matkassa oltu, kävi leikinlasku häneltä
kuitenki Knäsöissä yhtä vilkkaasti kuin taipaleelle lähettäissä.
Ontossa hänellä oli hyvä, vaikka ei sentään aivan saman-arvoinen
leikkitoveri.

       *       *       *       *       *

Hailinpyynti Vienanmeressä oli tänä kevännä onnistunut hyvin
huonosti, kertoivat saattajamme. Usea ei ollut pyrstöäkään saanut.
Pyyntiä harjotetaan keväällä "kylmäisin", jolloin sisämaasta tuliat
saavat Knäsiäläisiltä nuotan; sen hoidossa on kuusi henkeä ja
käyttämisestä omistaja saapi 4/10 osaa saaliista. Kalat suolataan
pieniin, leiviskän vetoisiin "potskoihin" eli pikkutynnyreihin,
jolloin käytetään noin 3 "hunttaa" (naulaa) suoloja potskaan; astiat
sitte viedään Vienaan (Arhangeliin), jossa saadaan 25:stä 70;een
kopeekkaan astialta. Friisin mukaan pyydetään koko Vienanmeressä
1--200,000 tynnyriä. Paras haili eli silli saadaan Solovetskoin
luostarista, jossa suolaus toimitetaan huolellisemmin.



Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.


_Knäsjä_, jota siellä puolen enimmästä sanottiin Knäsöiksi ja jota
meikäläiset tavallisesti ääntävät Näsiäksi ja Näseiksi, on pieni
kauppala merestä länteen pistävän, paria neljännestä pitkän lahen
perukassa, johon vähäinen puro laskee. Kauppala, jossa ilmotettiin
olevan yli 40 taloa ja elätettävän 30 lehmää ja 9 hevosta, on rakettu
puron eteläpuolelle; pohjoispuolella, johon pieni silta saattaa, on,
jos en muista aivan väärin, ylinnä "tshassuna" eli rukoushuone, johon
Kannanlahesta pappi toisinaan tulee jumalanpalvelusta pitämään, sen
vieressä aitaamaton kirkkomaa, sitte myllyrakennus sillankorvassa ja
alaalla rannassa useoita makasiineja. Länsi-etelään päin, josta puro
juoksee, on sen molemmin puolin moniaita huonosti aidattuja niittyjä;
vaan muuta viljelyksen merkkiä (paitsi myöski vähän naurismaata) en
huomannut kauppalan ympäristöllä, joka onki hyvin mäkistä.

Kauppalan väestö, jonka, talojen luvusta päättäen, ainaki pitäisi
nousta puoliväliin kolmattasataa, on pää-osalta venäläinen, vaan
koko joukko karjalaisia sanottiin siihen myöski kuuluvan, vieläpä
tapasimme muutamia meidänpuolisiaki vakinaisesti paikkakunnassa
asumassa. Yleinen puhekieli on venäjä, vaan niistä ilmotuksista,
jotka sain, tulin siihen käsitykseen, että noin puolet asukkaista
myöski osaa suomea. Kun illalla kävelimme kauppalan viittä kuutta
pientä korttelia katselemassa, oli muutamassa kohti poikasia
pallisilla ja vuorotellen kuului heidän joukosta suomenkieliset
ja venäjänkieliset huudot. Suomen kielen taito olisi epäilemättä
niin Knäsjässä kuin muissa Vienanmeren länsirannan kaupungeissa
paljo suurempi, jollei venäjä olisi vallitsevan kansan kieli ja
suomi senjohosta halveksittu; venäläiset ikäänkuin häpeävät suomea
osaamasta tai ainaki osaamistansa vieraalle näyttämästä.

Majapaikkamme Knäsjässä oli kaupungin "stantsia" eli kestikivari,
jonka isännän nimi oli Ignatsii Petrovitsh. Se sijaitsi pienen
torintapaisen itälaidassa -- taikka tarkkaan sanoen kahen torin
välissä; sillä talon itäpuolella merelle päin oli myöski aukinainen
paikka. Eteläpuoli tuota varsinaista toria näytti tekevän talon
kartanon eli pihan virkaa. Talo oli yksikerroksinen, vaan laudotettu
ja maalattu, ja molemmat huoneet päädyssä, joista me otimme haltuumme
ensimäisen, torinpuolisen, olivat sekä suuria että siistiä. Näytti
siis siltä, kuin tässä saataisiin kerran taas mukavasti levähellä
matkan vaivojen perästä.

Niin kyllä tavallansa tapahtuiki; vaan monta mutkaa siihen ensin
tarvittiin.

Mackenzie Wallace kertoo etevässä teoksessaan "Russland", että
matkustavaisten ennen oli tapa Venäjällä kuljettaa kaikki matkan
tarpeet, rikasten yksin palveliatki, muassaan, että ravintolaan
tullessa eivät olleet muuta kuin kattoa päänsä päälle vailla. Tämä
kertomus muistui vilkkaasti mieleeni Knäsjän stantsiassa. Ensi
seikka perille tultua oli tietysti teen juonti, ja annettiin siis
käsky samovaarin lämmittämisestä. Sillä välin kuin käskyn noudatusta
odotettiin, selvitimme kyytimiehet, kävimme polttovärkkiä ostamassa
ja toimitti lehtori S. muutamia papillisia tehtäviä niiden puutteessa
oleville sikäläisille suomalaisille. Kohta sitte samovaari kiehui
pöydällä. Paljaalla samovaarilla ei kuitenkaan mihinkään pääse,
teetä, sokeria ja astioita myöski tarvitaan, ja kun näitä kaluja ei
näkynyt, pantiin joku saattajista niitä emännältä pyytämään. Nietu,
ei ole, kuului vastaus. Astioita, teetä ja sokeria ei talosta saada!
Lukia voipi arvata, olimmeko kummissamme, sillä talo näytti olevan
ja varmaan oliki varallinen, ja lisäksihän oltiin kauppamiehillä
varustetussa kaupungissa. Ei muu neuvoksi, kuin lähteä kauppiailta
näitä kaluja ostamaan; vaan kauppiaat olivat jo ennättäneet panna
maata! Jo uhkasi teenjuontimme kerrassaan jäädä sikseen, ja olisi
arvaten jäänytki, jos itseksemme olisimme olleet; vaan, kuka tiesi
kuinka suurten ponnistusten perästä, saattajamme viimein ilmestyivät
mikä milläki kapineella, ja niin päästiin kuin päästiinki tuon
halutun juoman nautintoon. Nyt tuli illallinen puheeksi: saadaankos
talosta mitään sitä varten? Monen mutkan ja juoksun perästä tuotiin
pöydälle vähän maitoa; muuta ei mitään. Taaski oli turvaaminen
saattajiin ja heidän avulla saatiin vähän leipää ja muistaakseni
kalakukko, arvaten heidän omista eväistänsä. Tämän jälkeen he menivät
majataloihinsa ja me rupesimme hyvällä ruokahalulla syömään. Sen
tehtyä vähän odottelimme, miten viimeinen kysymys, makuusijain
valmistus, alkaisi selvitä: ilmestyykö ketään talonväestä sitä
selvittämään? Ei näy, ei kuulu ketään, vaikka ovipuolessa kyllä
oli esine, jota Kuoringista lähettyä emme olleet nähneet, nim.
sänkyvaatteilla runsaasti täytetty sänky. No siitä pulasta kyllä itse
saatoimme päästä: sänkyvaatteet nostettiin lattialle ja niin sitte
rinnakkain maattiin kaikki kolme sikeästi aamuun asti.

Erinomaisen oudolta tuntui meistä tämäntapainen kohtelu, ja
mahollista kyllä on, että emännältä ainaki jossain määrässä hyvä
tahto puuttui; vaan Kannanlahessa ja Kuolassa oli sama järjestys,
että tarpeet oli kaikki oman määräyksemme mukaan ostettavat mitkä
mistäki, muutamat majapaikasta, toiset muualta, ja tätä yleistä
sääntöä ehkä vain liika tarkasti noudatettiin Knäsjässä. Jos olisimme
maan tapaa tunteneet, olisimme siis kaikesta kummailemisesta ja
arvattavasti pulasta päässeet. Kuolassa myöski saimme kokea, kuinka
toinen seikka matkalla, joka meillä selviää ihan itsestänsä, saattoi
äkkinäisyytemme tähen meille tuottaa suurta rettelöä -- vaan siitä
vasta tarkemmin.

Aamulla 8 p. heinäk. oli ylösnoustua ensi tehtävämme käydä teetä,
sokeria ja rinkeliä ostamassa, joita sitte käytettiin teen juontiin.
Kun senjälkeen oli vähän haukattu, suoriuttiin tuolle 3 penikuorman
merimatkalle Kannanlahteen. Veneemme oli puron suussa pohjoisrannalla
ja sinne oli siis sillan poikki astuttava. Se oli suuri, vankka
karpaso, jossa kuusi vaimonpuolta, enimmäkseen karjalaisnaisia, istui
soutopenkeillä valmiina lähtöön, ja perässä Temjasko niminen ryssä.
Kun muutamasta ojasta oli käyty vettä matkaan vielä noutamassa ja
kaikki olimme paikoillemme asettuneet, lykättiin vene möljästä irti
ja niin erkanimme Knäsjän kylästä. Huomattava on että kyytipalkka
oli edeltäpäin maksettava majapaikassa, jota järjestystä sitte
noudatettiin useimmissa paikoissa Kuolaan asti -- epäilemättä
varovaisuus, johon kokemus on kehottanut.

Friis mainitsee, että hänen käydessään Knäsjässä 1867 asukasluku
siinä oli 125 henkeä. Tämä tuntuu vähän oudolta, sillä kun saman
luvun nyt pitäisi tehä ainaki 250 henkeä, olisi väestö 15 vuoden
kuluessa siis kasvanut kahenkertaiseksi, joka olisi melkein liian
suuri väenlisäys. Sitä vastoin Friis on oikeassa, kun moittii paikkaa
suuresta siivottomuudesta. Että tässä suhteessa löytyy moitteelle
sijaa, voipi lukia huomata kun kuulee, että sillä pienemmällä
torintapaisella, joka varsinaisesta toripaikasta tuli rantaan päin,
juhlallisesti seisoa törötti kolme, -- niin, älköön lukia panko sanaa
pahaksi, vaan kaikkein nähtävästä julkisesta paikasta saanee kait
julkisesti puhua -- kolme tunkioa.

Uuden matkatoverin saimme odottamatta Knäsjästä mukaan; se oli eräs
staarosta Koudasta. Hän oli matkalla Kuolaan joitaki kunnan rahoja
noutamaan ja oli virkamiehenä oikeutettu käyttämään kyytiä ilman
maksutta, vaan Knäsjäläiset lienevät häntä pitäneet kovin mitättömänä
henkilönä, koska eivät olleet lähteneet häntä yksin kuljettamaan.
Pari päivää hän jo oli kauppalassa saanut odotella, ja meidän
tulomme oli siis sekä hänelle että varsinki kyydinpitäjälle hyvin
tervetullut. Se haitta hänestä oli että edespäin, kuin pienemmissä
veneissä kuljettiin, tila usein tahtoi ahtaaksi käydä, sillä hän
oli iso, pitkä mies; ja moneenki toviin kumppalit nurkuivat hänen
seuraansa vastaan. Minä tuota haittaa kernaasti kärsin, kun hänen
kanssa sain harjotella venäjän kielen puhumista. Hän oli älykäs,
nuori mies, jonka kanssa hyvin sopi puhella.

Matka Kannanlahen kauppalaan kului ilman mainittavitta tapauksitta.
Kohta Knäsjästä lähettyä, jonku neljänneksen päässä, kuljettiin
_Huppovan_ eli _Huippanan_ korkean vaaran sivu, joka lahen
pohjoisrannalla pystyjyrkästi nousee vedestä ja jossa ilmotettiin
Hiidellä olevan asuinsijansa. Lahon suusta kääntyi matka koillista
kohti Kapsostrovan saaren luo, johon Knäsjästä luetaan 12 virstaa,
ja siitä pohjoista kohti. Useoita saaria senjälkeen sivuutettiin,
niinkuin Volei, Oleni, y.m. Ilma oli kaunis, hiukka vain liiaksi
helteinen, varsinki päivän päälle, kun tuuli kokonaan sammui.
Merilintuja nähtiin runsaasti ja silloin tällöin _njorpan_ (norpan,
hylkeen) musta pää kohosi vedenpinnalle. Näkemisistä kuitenki veti
etupäässä silmämme puoleensa parin penikuorman päähän tuleva lahen
itärantaa, jota pitkin noin 1 1/2 tuhatta jalkaa korkea lumenpeittämä
vuoriharjanne kulkee. Jo Knäsjään tullessa olimme tämän harjanteen
heti huomanneet ja nyt sivukuljettaissa pää aina tahtoi kääntyä sen
valkeaa ja sinertävää selkää kohti. Mitä Nuorusella ja jollakulla
muulla tunturilla tähän asti olimme lunta nähneet, ei ollut mitään
niitä kinoksia vastaan, jotka tämän vuoren kupeita penikuormain
pituudelta peittivät. Tämmöiseen näkemään tottumattomina olimmeki
kokonaan kummastuksen vallassa.

Klo 4--5 seudussa iltapäivällä laskimme Kannanlahen kauppalan
rantaan, saatuamme matkalla kyllältämme nauttia saattajaimme
yksitoikkoisesta, pitkäveteisestä laulusta.



Kannanlahti. Imandra. Umptek.

Kahen puolen pohjoisesta juoksevaa ja väkevänä koskena mereen
purkautuvaa Nivajokea on Kannanlahen kauppala rakettu, Pitkin joen
idänpuolista vartta on vähän tasaista maata, jossa rinnakkain
seisoo pari eli toista kymmentä taloa ja alempana merelle päin
kirkko, vaan pian maa itään päin kohoaa korkeaksi, puita kasvavaksi
vuoreksi, jota kuulin _Ristivaaraksi_ nimitettävän, vaan jonka
nimeksi Friis ilmottaa _Valastedunder;_ kenties sillä on molemmat
nimet. Lännenpuolinen jokivarsi nousee heti vedestä jotenki jyrkkänä
törmänä, vaan ulottuu sitte kuta kuinki tasaisena penkereenä pari
kivenheittoa länteen päin, jättäen tilaa kartanojen rakentamiseen,
ja ylenee vasta sitte taas vaarantapaiseksi mäeksi, jota nimitettiin
_Kotivaaraksi_. Tämä vaara on paljo matalampi Ristivaaraa, vaan
sentään siksi korkea, että siitä on varsin laaja ja ihana näkö-ala
jokaiselle ilmansuunnalle. Sen pohjaan päin loivasti viettävällä
rinteellä on kirkkomaa ja kirkkomaan itäpuolella sekä siis kauppalan
pohjoispäässä toinen kirkko. Talojen lukumäärä vastamainitulla
penkereellä lienee puolensadan paikoille, koska koko Kannanlahessa
ilmotettiin olevan noin 70 taloa.

Vaikka Knäsjää hiukka paremman näköinen, on kuitenki Kannanlahtiki
kaupungiksi mitätön. Talot olivat suurin osa hyvin vanhoja ja
rappeutuneita. Mitään katuja ja kortteleita ei löytynyt; kuitenki
läntisessä kauppalan osassa rannanpuoliset talot olivat järjestetyt
yhteen riviin, että niiden edustalle syntyi ikäänkuin kaduntapainen,
joka ei sentään ollut vähintäkään tasotettu, ja tämän itäpäästä
niin ikään lähti pohjaseen päin yhenlaatuinen kaduntapainen. Muuten
olivat talot rakettu miten milloinki oli sattunut. Tuon "rantakadun"
länsipäässä oli torintapainen aukkopaikka, josta mutkitteleva kuja
saattoi ylös kirkolle; ja sinne tuli myöski toinen mutkainen kuja jo
mainitulta itäkadulta.

Väestön pää-elinkeino on kalastus, jota myöski harjotetaan itse
kaupungissa, s.t.s. koskessa, josta pyydetään lohta; lohen hinta
oli nykyään 6--7 ruplaa puuta eli 7--9 markkaa leiviskä. Vähän
poronhoitoa myöski pidetään ja sanottiin usealla olevan 70, 90
j.n.e. poroa. Hevosia oli kauppalassa 5, lehmiä noin 50. Syrjätulona
on kaupunkilaisilla samoin kuin Knäsjäläisilläki m.m. haahkatelkän
untuvain keräileminen, joista puhistettuina, sanottiin maksettavan 4
ja 6 ruplaa naulasta.

Väkiluvun pitäisi 70 talon mukaan tehä 420 ja 450 hengen paikoille,
jos taloa kohti lukee 6 à 6,5 henkeä. Friis ilmottaa väkiluvun 1867
385 hengeksi, ja väkiluvun enennys näyttää siis suunnalliselta.
Suomenkielisiä sanottiin olevan kymmenkunta, kaikki muut ovat ryssiä.

Majapaikkamme oli erään _Pahkov_ nimisen kauppiaan talossa, joka
seisoi tuon torintapaisen ja rantakadun kulmauksessa ja näytti
olevan varakkaimpia taloja kauppalassa. Isäntä, joka keväällä oli
urakalla rakentanut Oulangansuun kirkon, oli viikko aikaa kuollut
("poomer"), ja isännyyttä piti vainajan veli, eräs keski-ikäinen,
komea ja hyvänsävyinen mies. Pulskalta ja siivoluontoiselta näytti
leskiki. Meille annettiin pienoinen, vaan siisti kamari kahella
akkunalla torille päin, jossa hyvästi tulimme toimeen sen lyhyen ajan
minkä kauppalassa viivyimme. Päähuolenamme tällä ajalla oli evästen
hankkiminen tuolle 23:n penikuorman matkalle Lapin halki Kuolaan,
jolla kuulimme ettei muuta voitaisi stantsioissa saada kuin ehkä
kalaa. Isäntä olisi ollut hyvin altis siinä suhteessa meille neuvoja
antamaan ja aluksi yritettiinki suorastaan hänen kanssa asiasta
tuumitella, vaan kohta tuli tulkin puute tuntuvaksi; taitomme venäjän
kielessä oli kovin heikko ja lisäksi luulen, että se venäjä, jota
Vienan meren länsirannalla puhutaan, on murteellista. Sanasta "mooko"
syntyi meille arvotus joka ehottomasti ajoi meidät Hymylään. Äkkiä
kuitenki luoksemme ilmestyi tulkki, eräs vanha karjalaisukko, nimeltä
Iivana, kotoisin Ruvajärveltä, ja hänen hiljaisesti ystävällisellä
avulla saatiin kaikki ne matkan tarpeet vähitellen hankituiksi,
jotka saatavissa olivat. Vakavana, ikäänkuin olisi ylen tärkeöistä
asioista ollut kysymys, Iivana kuunteli puhettamme ja selitti sen
sitte isännälle verkalleen ja juhlallisesti, aina alkaen sanoilla:
"govorjat shtoo". Leivästä oli kauppalassa kova puute, kun kolme
viikkoa turhaan oli Vienasta odotettu lotjia, joita vastatuulet
olivat pidättäneet; kuitenki viimein meille tuotiin mistä lie
tuotukaan suuri korttelinpaksuinen ryssän limppu. Tavallista voita ei
ollut, ainoastaan sulattua, jota ostettiin kolmisen naulaa; astian
puutteessa kaivettiin suuri kolo limppuun, voi pakattiin siihen ja
ympäri käärittiin öljytakki. Suoloja, kahvia ja teetä kyllä saatiin,
vaan papyrosseja tai sikarreja ei. Myöski muutamasta rauta-aitasta
otettiin piilokkali somasti sinetöitty putelli, sisältävä muka jotain
erinomaista, "nalifkaa"; se sitte kuitenki huomattiin mahottomaksi
nautita, ja ainoa huvitus siitä meille oli katsella, kuinka isosti
se kyytimiehillemme maistui. Taisi kyllä olla jotain muutaki pikku
kapinetta jolla varustauttiin, ja viimein kaikki oli selville saatu.
-- Tuo "mooko" ei merkinnyt sen kummempaa kuin mooloko, maito.

Kauniina sunnuntai-aamuna, 9 p. heinäk., lähettiin tuolle pitkälle
taipaleelle Kuolaan -- _f'Kooluu_, niinkuin venäjäksi sanotaan.
Iivana, johon olimme isosti mieltyneet hänen tasaisen käytöksensä
tähen, oli saattajana kirkolle ja toivotti erotessa hartaasti
onnellista matkaa sekä kertoi jo ennen tehyn pyyntönsä, että veisimme
terveisiä hänen pojallensa Oleksille Paasrikassa (Pasvigissä); jonka
kernaasti lupasimmeki, vaan joka jäi meiltä tekemättä, kun emme
yksikään siinä paikassa käyneet. Tie lähtee Kannanlahesta aluksi
Nivajoen länsivartta ylös ja on sangen mukava kulkea, kun on leveä
ja kuiva; jos vähänkään kostea paikka missä tulee eteen, siihen
on tehty kolmesta neljästä, rinnakkain asetetusta, veistetystä
plankusta erinomaisen hyvät portaat. Tämmöisiä portaita löytyy
Kuolaan saakka eikä niitä laitettaissa ole, niinkuin meidän puolella,
turhaa itaruutta noudatettu: yhessäki kohti saimme hyvin kovaan
astua täyden tiiman, siis vähintäinki puoli penikuormaa, ettei jalka
maahan koskenut. _Nivajoki_, joka tulee Imandrasta, on 3 penikuorman
matkallansa, niinkuin nimiki osottaa, erinomaisen virtava, ettei
sitä voida veneellä kulkea kuin yhessä kohti neljänneksen verta;
7--8 virstaa alempana Imandraa se kuitenki juoksee 1/2 penikuormaa
laajan järven, _Pinoseron_, läpi, jonka poikki kuljetaan veneellä.
Ensimäiset 12 virstaa Kannanlahesta se kuohuu yhtämittaisena koskena
ja tarjoaa, korkeain, havu- ja lehtipuita kasvavain törmäin välissä
juosten, useissa paikoin varsin kauniita näkö-aloja matkamiehelle,
milloin tie jokivartta lähenee. Nuo 12 virstaa astuttua, jotka
kuluivat tavallista hauskemmasti siihen katsoen, että virstain määrät
oli hakattu petäjien kylkeen, noustiin veneessä yksi neljännes,
jolla välin lehtori S. uistimellaan veti pari kolme aika harjusta
ylös joesta; sitte käveltiin 4 virstaa, kuljettiin taas ja hyvin
vuotavassa veneessä Pinoseron poikki ja käveltiin viimein 7 virstaa,
jolloin tultiin Imandran rantaan. Sasheikkaan. "Käveltiin" ei viime
jalkamatkasta ole aivan sopiva sana, "puolijuostiin" olisi ehkä
sattuvampi, ainaki mitä Raniniin ja minuun tulee, jotka Pinoseron
rannasta toisten edellä heti lähimme taipaleelle. Ääretön joukko
sääskiä otti nimittäin ystävällisesti tehäkseen meille matkalla
seuraa ja kun emme niitä vastaan mitenkään vielä olleet varustaneet
itseämme, ei muu kuin pako tullut työksi. Vähemmässä kuin tiimassa
pyyhkäsimme nuo 7 virstaa; vaan kiire oliki järven rantaan tultua
päästä veteen uimaan. -- Sasheikkaan tuli Kannanlahesta 32 virstaa,
jolla välin ei ainoaakaan ihmisasuntoa löydy. Perille tultiin noin
klo 7 illalla.

_Sasheikka_ on ensimäinen stantsia Kannanlahesta Kuolaan.
Edellisessä olen suomentanut stantsian "kestikivarilla", vaan ereys
olisi ajatella näitä Venäjän Lapin stantsioita edes huonoimpain
meidän kestikivarein kaltaisiksi. Niihin kuuluu vain hirsitupa
ja lappalaiskota, muita rakennuksia ei mitään. Tuvan on kruunu
rakentanut matkustavia varten ja siinä löytyy takka oven suussa,
lavitsat ympäri seiniä ja pöytä; myöski samovari, "tshainikka"
eli teekannu ja moniaita kuppeja on aina matkamiesten varalla.
Kodassa, joka on tuvasta vähän syrjempänä, asuu kyytimiehet
perheinensä; ne ovat pitkin matkaa lappalaisia. Me kävimme kaikkiaan
viidessä tämmöisessä stantsiassa, nim. Sasheikassa, Jokostrovassa,
Rasnjargassa, Maanselässä ja Kitsassa, vaan siellä täällä kuljimme
toisten samannäköisten matkatupain sivu, joten luimme niitä yhteensä
9 eli 10. Vaikka itsessään aivan halpoja, ovat nämät matkatuvat
kotain rinnalla koko palatseja, eikä niiden hyötyä voi arvata kyllin
suureksi näissä äärettömissä erämaissa. Siisteyden puolesta ne eivät
antaneet aihetta erityisiin muistutuksiin.

Sasheikassa oli pakko vähän viivähtää vatsan vaatimuksesta, joka
päivän vaivojen perästä uhkasi jo ruveta kovin nurkuvaksi. Samovaari
tietysti ensin tulelle, sitte päivällä pyydetyt harjukset pataan; ja
senjälkeen aljettiin leipä- ja verivarastoamme tutkia. Öljytakkia
varovasti käärittiin auki, vaan -- voi sitä siivoa, missä se oli!
Toinen puoli voista oli sulannut ja hataran kantensa kautta juossut
ulos. No mitäpä siitä, takki sai hyvänään pitää mitä oli saanut, ja
leipä, itsessäänki hyvänmakuinen, oli vain tullut rasvaisemmaksi.
Matkoilla ei ruokahalu tämmöisistä pikkuseikoista katoa.

Ensi kerran eläissämme saimme täällä katsella _lapinkotaa_. Kyllä on
kurja asunto! Se on turpeista tehty kyhäys, muodoltansa kuin ylösalas
käännetty pata eli kuppi; laajuus alhaalla voipi poikkimitaten ehkä
olla kaksi syltää, vaan korkeus ei ole syltääkään, että sisällä
on mahoton pystössä seisoa. Oven suusta kulkee pitkin maata kodan
poikki kaksi rinnakkaista hirttä lähes kyynärän verta toisistaan, ja
keskellä kotaa leikkaa näitä hirsiä suorakulmaisesti kahet toiset
hirret, niin että kodan "lattia" näin on jaettu yheksään eri osaan.
Keskimäisessä on tulensija, jonka päällä pata riippuu; savua ja valoa
varten on kodan katossa reikä. Huonekaluja ei tietysti kodassa ollut
nimeksikään.

Illallisen syötyä lähettiin kohta taas matkaan, koska olimme
päättäneet jos mahollista yhteen menoon kulkea Kuolaan asti. Matka
kävi nyt veneellä, jota täysikasvuiset lappalaiset _Mirona_ ja
_Larivon_ sekä joku poikanen kuljettivat. Vasemmalle kädelle länteen
päin jäi _Akkalan_-lahti, johon Suomen rajalta tuleva _Juonnijoki_
laskee, oikealle kädelle jonku ajan takaa aukeni _Dikkeguban_-lahti.
Suoraan eteemme tuli yöllisen auringon valaisemat, rasvatyynet
Imandran selät. _Imandran_ eli niinkuin suomeksi enimmästi sanotaan
_Imantron_ järvi, lapiksi _Auerjaur_, joka on noin 400 jalkaa eli
yhtä paljon kuin Oulujärvi ylempänä merenpintaa, ulottuu etelästä
pohjaiseen 10 penikuormaa, vaan on keskimäärin ainoastaan 1 penik.
leveä; levein selkä _Einemannavuonon_ kohalla järven puolitiessä
on Friisin mukaan vain 15 virstaa. Järven suurinta syvyyttä, jota
en muista, josko me tiedustelimme, olivat lappalaiset Friisille
ilmottaneet 150 jalaksi, vaan itse hän ei sano löytäneensä
syvempää paikkaa kuin 66 jalkaa; vertauksen vuoksi sopii muistaa,
että Pohjanlahen syvyys on 50--100 jalkaa. Järvessä löytyy
tavallisia kalalajeja, niinkuin ahventa, siikaa, haukia, harjusta,
j.n.e., rannoilla kasvaa vankkaa koivunsekaista petäjämetsää ja
stantsiapaikoissa oli hyviä niittymaita; vaan yhtähyvin sanottiin
kaikkiaan järven rannoilla asuvan ainoastaan 15 perettä, joka ei
tekisi sataakaan henkeä. Kuinka luotettava tuo tieto sitte lienee
ollut; ainakaan ei Akkalan lappalaiset saattaneet olla siihen luetut,
sillä ne tekevät yksinään toistasataa henkeä.

Ihanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven
komein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin _Umptekin_
jättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka
vuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli
meille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus
sentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan
tullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta
ilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja
harja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle
ihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan
kulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy
välttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin
Lapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja
Umptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa
Castrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa
(Nordiska Resor och Forskningar, I): "Nyt olemme Imandran järvellä
ja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii
muuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle
(s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat
Umptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin
yksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki
olla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen.
Kaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että
selvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa,
vaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin
pienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset.
Vaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy
tuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon
vain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että
ukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa
kyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon
täällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja
pohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee
joka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon
värähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata
pois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin
huippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää
nousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo
leveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken
perästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen."

Meille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että
ylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.

Imandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei
Umptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on
_Tshunatunder_, pohjoisen _Monshetunder_.

_Jokostrovaan_, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin
kuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön
jälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli
karjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas
saatettiin ihmisten kanssa puhua -- sillä saattajat Sasheikasta eivät
suomea osanneet -- ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean
suuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen
tähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa
Mogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa
Rasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna
klo 10--11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun
edellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa.
_Rasnjarg_, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on
sangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa
vankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin _ras_ on
germanilainen _gras, gräs)_, vaan josta ainoastaan muutamille
lampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival
Rasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli
kuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin
viimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä
olimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.


Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan,

Imandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle
ja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin _Pieresjärven_
rantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään
ja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan.
Tuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta
päin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia
kuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä
laskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki.
Sen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta
_Kuollejauriin_, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on
_vedenjakaja_ Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli
Kuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä
oli kuljettu 3--4 virstaa, oltiin _Maanselän (Maa-sesiidin_ eli
_Maasel-siidin)_ stantsiassa.

Maanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei
nimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee
kuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset.
Siinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina
kolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin
Knäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen
meistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli
piiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli
päätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä
ja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa -- sillä
tuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven
itärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta
kohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä,
sitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan
tasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja
oikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa,
jossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän
laitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin
ilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto,
jolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät,
että nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko,
joka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa,
niinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo
alkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan,
ja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä,
ei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän -- taikka
paremmin sanoen yön -- ruhtinas oli taistelusta päässyt.

Tämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme
viikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina
öinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin
kolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä
heinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten
5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20
minuutia vaille 11.

Heikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei
sitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki;
sen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.

Saadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä
huoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi
kehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme
keittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, "pelti vedettiin
kiinni" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja
huone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät
pakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut.
Äkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli
taas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku
vieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.

Parin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11
p. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota
väliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä,
sitte käveltiin 4 virstaa _Pulujaurin_ rantaan, sitte purjehittiin
tämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin
muutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli
veneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa _Murdjaurin_ rantaan ja
sitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa
taivalta ja 2 virstaa veneellä. _Kuollejaur_ on 15 virstaa pitkä
ja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta
oli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja
ja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä
päin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder
ja järven länsipuolella _Namges_-tunturi. Luoteisrannalla oli
_Koado-aiventsh_, venäjäksi "vishoova tundra", jonka jatkona pohjaan
päin _Poatsoaivon_ eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan
olla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki
kahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme
yhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli
simpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6--7 aika illalla.

Maanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä
penikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän
karjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä
vartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen
heti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen
hänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama
onni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen
pienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista
arvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven
pohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi
itsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei
saattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina
viepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan
kantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään,
hyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki
väsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa
päin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan.
Vaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille
tullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa
sitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta
kuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni.
Vastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti
rupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme
tarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin
lappalaiselta.

Kitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja
kahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista
tahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta
penikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset
suurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä
suuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan
asti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle
tupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä
joukkona -- sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan
taipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava,
joka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella
kerran oli _Ovetskin_ vaaran eli _Lambasvarren_ yli päästy; tie
oli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö
kaunis, jopa ihana -- päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä
taivaalta -- eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä
matkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain
niinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun
taas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun _Soangaksi_,
ja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen
matka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet
koukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki
meille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden
peitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki,
pakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan
kun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet
tilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli
tukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla
koskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa
lastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei
ole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin
joen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta
jalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme
_Suolavarekan_ korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä
mäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy
Kuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki
on rakennettu.


Muuan sana Venäjän lappalaisista.

Ne lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme
-- ensimäiset eläissämme -- herättivät monessa suhteessa
huomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset
ja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla
oli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin
puolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla
ihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään
kaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja
kielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä
suhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän
ilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne
pyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää,
lakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi
ehottomasti mieleen.

Esikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat
lappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat
jonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo _koltat_ eli ne kreikanuskoiset
lappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo
vakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos
ensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän
lappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään
tapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén
mainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat
asuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja
ovat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet
näitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän
luonteensaki vähitellen muuttunut.

Mitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki
hyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia,
joka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. _Mistä_ he
puhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli,
vaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi,
vähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme
saattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä
karjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista,
että alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen
kummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan
kolmanteen ventovieraaseen kieleen.

Kenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän
voipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista.
Suolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani:
_Uiv_, pää, _tshelm_, silmä, _njelm_, suu, _njin_, nenä, _kainel_,
kainalo, _raind_, rinta, _tshouvi_, vatsa, _seam_, parta, _vuopt_,
tukka, _keät_, käsi, _julg_, jalka, _surm_, sormi, _könds_, kynsi,
_jook_, joki, _tshats_, vesi, _jaur_, järvi, _murd_, metsä, _pets_,
mänty, _kuus_, kuusi, _suikki_, koivu, _kiedik_, kivi, _rint_,
ranta, _kuusk_, koski, _neip_, veitsi, _kapper_, lakki, _porjas_,
purje, _varre_, vaara, _tunder_, tunturi, _jägel_, jäkälä, _suolo_,
saari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta
lutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat
kirjaani: _Oaivi_, pää (suomen aivo), _njunni_, nenä, _njälmi_, suu,
_seämu_, parta, _kiät_, käsi, _sorina_, sormi, _jäälgi_, jalka,
_räddi_, rinta, _tshövji_, vatsa, _peätsi_, petäjä, _puossa_, mänty,
_kuossa_, kuusi, _soakki_, koivu, _mear_, meri, _tshätshi_, vesi,
_paarru_, aalto, _njarg_, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat
suomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi
ehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka
kymmeneen asti olivat Kuolan puolella: _uht, kuht_ (köht), _kolm,
njil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj_, ja likempänä
Vesisaarta: _ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm,
käuhtsi, ouhtsi, logi_. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme,
oli _air murtek_, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja
jonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.

Vaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten
kansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki
muista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa
helppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus,
voimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat
muukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman
Europan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä
voi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.

Etevässä teoksessaan "En sommer i Finmarken, russisk Lapland og
Nordkarelen" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla
tavalla:

"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole
paimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi
porokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta
paikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa.
Yhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3--4 kertaa vuodessa.
Keväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan
kevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä
tilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren
rantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin
rannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p.
heinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan
järvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla.
Elokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski
pyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja.
Viimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin,
missä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja
metsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken
ja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan
pokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa,
jotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa
ilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi
aitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa
pokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen
osan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi
nousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas
risti on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla
varustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä
seisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on
ripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu
monihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja,
joita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa
riippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita
lappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua
taudissa eli muussa pahassa.

"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla.
10--15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää
poroille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä
toiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli
lyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka
luona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan
kirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle
paikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran
tähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa
ja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun
muutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle
eli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se
itse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä."



II.

Ryssän ranta.


Kuola.

_Ryssän rannaksi_ kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa
venäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu
_Muurmannin rannan_ nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset
suomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana
"ryssänranta" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä
vaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin
salmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä
anneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he
ainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse
käyvät kalastamassa, t.s. rantamaata _Kuolasta Ruijaan_; ja siinä
merkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on
nykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin
noin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta
Lapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja
sen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi,
tulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran
on ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä
hetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.

_Kuola_ eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi
sanotaan, _Kuolla_ on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin
rannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti.
Saattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi
vanha lauseparsi "_unum, sed leonem_", ja että Kuola siis olisi
jommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin
tuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun
tuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta
äärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle
voi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään
ansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka
on sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta
penikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on
hyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän
perukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten
aina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen;
Ainoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi
epäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki
sopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta
voitaisiin voimallisemmin harjottaa.

Kuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300
vuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten
lähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka
Solovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään
munkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua.
Jos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi
verraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v.
1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen
pitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä
Suomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki
että Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui
(1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki
loistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua
antaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v.
1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset
kaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin
väkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en
voi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä
pommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli
kaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.

Kuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta
pohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen
vartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi
pääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva
toinen katu; niitä yhistää 4--5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa
kaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat
itä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän
suuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia
ympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain
alasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla
seisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli "ostrogi", jonka
Pietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi
6--7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni
saari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten
kirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea
kuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola
on venäjäksi saanut nimen _Malmiis_, pikkuniemi.

Kaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen
ei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin
alkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia
multaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia,
joitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun
itäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita
ei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia
paikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton
sanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se
ensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli
muuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari
lehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme
3--4 katulyhtyä.

Kaupungin rakennukset eivät ansaitse mainitsemista; kuitenki
kauppamiesten talot rantakadulla olivat sekä suurempia että
laudotetuita ja -- joskin moniaat hyvin mauttomasti -- maalatulta,
joten ne ulkoapäin ilmaisivat jonkulaista varallisuutta. Kauppiaita
ilmotettiin kaupungissa olevan kuusi: _Hohlova, Serebtsova, Basarnoi,
Hipaakkina, Hartsova_ ja _Malistova_, niinkuin nimet kuuluivat
kaupungin suomalaisten suussa. Basarnoista mainittiin erittäin, että
hän piti hevosta -- asia, joka kyllä sietiki mainitsemista, koska
tämä hevonen oli _ainoa_ koko kaupungissa. Malistovalla taas oli
neljä poroa; muilla kaupunkilaisilla ei yhtään (?).

Kuolan väkiluvun muuan kauppias vakuutti nyt nousevan 700:aan
henkeen. Karjaa kaupungissa sanottiin elätettävän 30--40 lehmää.
Hevosten tehtävää kotitaloudessa, niinkuin veden ja halkojen
vedättämistä, toimittaa koirat.

Suomalaisia oli kaupungissa 3 perettä, kaikki nykyvuosina sinne
muuttaneita, ja Kuolajoen varrella jonku 3 neljänneksen päässä
kaupungista asui myös yksi suomalainen, Kuusamolainen Matti _Kuha_
perheinensä. Yhteensä oli näitten suomalaisten luku 20 henkeä.
Sitäpaitsi kerrottiin _Nuortijärven_ länsipäässä kaksi suomalaista
perhettä asuvan.

Olomme Kuolassa kesti keskiviikko-aamusta 12 p. heinäk. tuorstain
puolipäivään 13 p.s.k. Ainaki toinen puoli tästä ajasta oli omistettu
Morfeus jumalalle, joka nyt väkipakolla peri saatavansa. Toista
puolta käytimme kaupungin katselemiseen, johon tosin ei paljoa aikaa
eikä vaivaa tarvittu, sekä kaikenlaisten ostosten tekoon. Pastori
S. toimitti useoita virkaansa kuuluvia töitä. Majapaikassamme, joka
oli muuan pikkutalo kaupungin itäpuolessa vastapäätä Kuolajoen
rantaan rakennettua pientä kappelia, tultiin hyvästi toimeen: huone
oli siisti, emäntä siivoluontoinen, ja ruuan puolesta saatiin
mitä vaan haluttiin, kunhan ensin pantiin talon poika kaupungilta
aineita ostamaan. Kielen puolesta koimme joko omin neuvoin
selvitä tai käytimme tulkkina varsinki jo mainittua Kuhan Mattia,
joka useat vuodet oli asuskellut Kuolan tienoilla ja siis laski
venäjää kuin vettä -- vaikka kohta hirveästi suomeksi murtamalla.
Hän oli lyhyenlainen, vaan vankka mies, vakava käytöksessään ja
hidas puheessaan, eikä suinkaan kaikessa köyhyydessänsä mikään
aivan kelpaamaton Suomen edustaja kansan seassa, jota syytetään
viekkaudesta ja taipuvaisuudesta pettämiseen. Kömpelyytensä kautta
semmoiset luonteet useinki voivat vilkkaammassa kansassa herättää
naurua, vaan lopuksi heidän suoruutensa kuitenki vaatii kunnioitusta.
Matti ja hänen vaimonsa nyt vihittiin aviopariksi -- jonka toimeen
suhteen vaimon sanottiin osottaneen suurempaa intoa kuin Matin itse
-- ja useat heidän lapsensa ristittiin. Kun vaimo oli kirkkoon
otettava, notkisti Mattiki kankeat polvensa lattialle, luullen
asian koskevan häntäki. Vihkimistä varten asetimme morsiuspalleiksi
lattialle kaksi tuolintyynyä, vaan vihittävät eivät rohjenneet niitä
käyttää.

Kaupunki muuten näytti aivan kuolleelta siellä ollessamme. Kaduilla
ei ollut minkäänlaista ihmisliikettä eikä rannassa tai munalla
likitienoilla huomannut mitään hommaa. Miehenpuolista varsinki tuntui
olevan täydellinen puute: paitsi tuota jo mainittua nelijalkaista
herrasmiestä näimme kaduilla ainoastaan jonku poliisin ja pari
kauppamiestä. Kaikki arvaten olivat merellä -- tai kenties muutamat
niitylläki. Tätä pyydän lukian panemaan mieleensä, sillä kun tullaan
toiseen kaupunkiin jäämeren rannalla, Vesisaareen, saadaan nähä
jotaki aivan toista.

Tuosta miesten puutteesta oli meilleki hankaluutta, vaan siitä
likemmin toisessa luvussa.


Tuulomajoki.

Koska lukia ehkä on utelias kuulemaan, minkälaatuinen Tuuloman
jokilaakso on, vaan me emme itse käyneet sitä lähemmältä
katselemassa, tahon tähän Friisin edellämainitusta teoksesta
suomentaa kertomuksen siitä matkasta minkä hän ja prof. Daa v. 1807
tekivät kappaleen matkaa ylöspäin jokea. Se kuuluu:

"Niistä kahesta joesta, joitten suu on Kuolan kaupungin kohalla,
on suurempi nimeltä Tuuloma. Se juoksee Nuortijärvestä ja on
vedenpaljoutensa puolesta samankokoinen kuin Alattionjoki eli
3:nnen luokan joki Norjassa. Sen nimi on lappalainen. _Tulom-jok_,
oikeastaan _Tulvom- eli Dulvom-jok_, merkitsee Tulvajokea, jonka
nimen se ei ilman syyttä ole saanutkaan. Se on hyvin leveä, ettei
aina tiedä, pitääkö sitä kutsua joeksi vai järveksi. Laajalta sen
matalat rannat peittyvät kevät- ja syystulvan alle. Eli kenties nimi,
Tulvajoki, on siitä alkunsa saanut että nousuvesi vuonosta tuntuu
joen ensimäiseen koskeen saakka, noin 10 virstaa merestä.

"10 p. heinäk. teimme retken ylöspäin jokea veneessä, jonka
vuokrasimme isännältämme ja jota kaksi suomalaista souti, joista
toinen, Isojussi, oli asunut Kuolassa monta vuotta. Matkaan lähettiin
silloin, kun ullivesi vuonosta alkoi nousta jokeen eikä siis
ainoastaan heikentänyt virran voimaa, vaan lisäksi usein synnytti
kosteita, joissa oli myötävirta. Tuulomalla on kauniit, matalat
ja metsäiset rannat. Ensimäisellä puolella penikuormalla ylöspäin
koivumetsä, joka alenee vesirajaan asti, on vielä hyvin matala,
melkein paljasta varvikkoa, vaan niin tiheä, että etäältä näyttää,
ikäänkuin tasaisesti viettäviä törmiä peittäisi rehevin heinikko.
Siellä täällä yksinäinen kuusi kohoaa varvikosta ylös. Se muistuttaa
aikaisemmin kasvaneesta metsästä, jonka ihmiset ja valkia arvaten
ovat hävittäneet. Sen mukaan kuta ylemmäksi tullaan, alkavat rannat
vähitellen kohota ja virta tulla kovemmaksi, vaan joki on vielä
noin virstaa leveä. Kuusia sekaisin mäntyjen kanssa alkaa olla
tiheämmässä. Haapaki ilmestyy kolmen neljänneksen päässä, vielä 11
p. heinäk. punaisenruskeoilla lehillä, niin ikään pihlaja, raita ja
leppä, ja niitten suojassa tapaa siestarpensaita niin hyvin joen
törmillä, kuin kahiloita ja pajupensaita kasvavilla monilukuisilla
pikkusaarilla, joissa myöski kasvoi vahvaa heinää sekä runsaasti
vatukka- ja mansikkakukkia. Vaan elävää olentoa ei näkynyt ei
kuulunut ainoaakaan tässä viljavassa erämaassa, ennenkuin tulimme
vähän ylemmäksi, noin 8 virstaa kaupungista, jossa ensimäinen
lohenpyyntipaikka on. Pyyntiä harjottaa Kuolan papin hyväksi muutamat
lappalaiset, joista yksi oli todellinen rupikoltta (skurveskolt).
Merkillistä kyllä emme myöskään nähneet mitään vesilintuja, vaikka
jokiseutu näytti olevan etenki suorsien olopaikaksi varsin sovelias.
Koko retkellä en nähnyt kuin kaksi kappaletta ja ne olivat hyvin
arkoja, joka minusta tuntui varsin kummalliselta ja epäiltävältä
tässä aito kreikalais-katholisessa maassa, jossa toinen puoli vuotta
ollaan lihaa syömättä ja jossa metsä- ja vesilintujen luulisi saavan
elää paratiisin tapaisessa rauhassa ja olevan aivan kesyjä. Siksi
epäilen, että lappalaiset eivät niin tarkasti noudata paastosääntöjä
linnunlihan syömisen suhteen, ja tätä epäluuloani vahvisti se seikka,
että lappalaisen veneessä havaitsin pyssyn. Täällä ei sitä voinut
käyttää muuhun kuin linnustamiseen, jollei sillä tarkotettu kaataa
tokastansa eksynyttä poroa. Me ostimme 12 naulan lohen lappalaisilta
60 kopeekalla. Lappi joutui ihmeisiinsä kun käskin hänen itsensä
ilmottaa, milloin hän oli tarpeeksi maksua saanut, ja niin rupesin
laskemaan rahan toisensa perästä hänen aukinaiseen kouraansa. Niin
suurta luottamusta hänen rehellisyyteensä ei luultavasti koskaan
ollut hänelle osotettu. Ei hän kuitenkaan ottanut kopeekkaakaan
enemmän kuin sovittu oli.

"Noin penikuorman päässä Kuolasta joki taas laajenee, että on järven
kaltainen. Tiheään kuljetaan saarten sivu, jotka kasvavat vesakkoa
ja erinomaista heinää. Harjanteet kahen puolen ovat matalia ja, niin
kauas kuin silmä siintää, metsänkasvavia harjulleen asti, jossa
ilmanrantaa vasten näkee hoikkain kuusten ja leveälatvaisten mäntyjen
kilpailevan kumpi likemmäksi pilviä pääsee.

"Ei voi ollenkaan epäillä, ettei pitkin tämän suuren, komean joen
varsia, jossa vain löytyy joitakuita harvoja lohenpyynnistä eläviä
lappalaisia, jotka asuvat kurjimmissa, tilapäisissä turvekodissa;
löytyisi monilukuisia erinomaisia asuinpaikkoja karjanhoidosta
elävälle väestölle. Sikäli tosin asiantila täällä on suotuisampi kuin
Teno- ja Paatsjoella. Täällä ei uutisasukkaan tarvitsisi tehä paljo
työtä saadakseen niittymaata 6:lle eli 8:lle eli useammalle lehmälle.
Vaan ainoastaan yhessä kohti, 16--17 virstaa ylempänä joella, näin
muutamalla saarella ja samoin itärannalla merkkiä siitä, että ihmiset
olivat yrittäneet saada mitään hyötyä tuosta heinän ylenpalttisesta
runsaudesta. Täällä seisoi näet keskellä koivikkoa, muutamilla
aukinaisilla päivillä, haasioita heinäin kuivamista varten. Arvaten
heinää täällä tehtiin Kuolalaisten lehmille ja neljälle hevoselle,
Kuolan kaupungin oma alue ulottuu 4 virstaa sisämaahan ja 4 virstaa
ulos vuonolle päin. Koko muuta sisämaata, erinomaisilla metsästys- ja
kalastuspaikoillansa pidetään lapin kansan omana.

"Tuulomajokea voidaan samoin kuin Paats- ja Tenojokia kulkea veneellä
ylös suureen Nuortijärveen asti, jossa löytyy uusi lappalaiskirkko
ja pappi, jonka seurakuntaan kuuluu yksistään lappalaisia, Tuuloma
kuuluu olevan lohesta hyvin rikas. Varmaa on, että isäntämme 4--5
verkolla, jotka hän laski joen suuhun, kartanonsa kohalle Kuolassa,
yhtenä vuorokautena sai 21 puutaa lohta. Lappalaisten ilmotusten
mukaan lohi ei ainoastaan nouse Nuortijärveen, vaan kulkee
edemmäksiki, ylös niitä jokia, jotka tulevat Suomen rajatuntureilta
ja laskevat järveen.

"Me emme nousseet jokea kauvemmaksi kuin 2 penik. Täällä on ensimäinen
kovempi koski, joka vaahoten pauhaa kivien ja kalliolohkaretten
välissä. Tänne asti aneroidini ei ollut osottanut enempää kuin 12
jalan nousua. Joen leveys täällä ylhäällä on vielä 330 jalkaa. Paikan
nimi on _Galjebokka njarga_ ja se on varsin sopiva olinpaikaksi
sportsmannille, joka haluaisi pyytää lohta perhosella. Kunhan
säännöllinen höyrykulku tulee toimeen Vesisaaren ja Kuolan välillä,
löydetään ja anastetaan kyllä tämä paikka. Nyt tässä pyytää lappi,
jolla on talvimajansa _Kensesjaurin_ rannalla, vähän idempänä
Kuolaa. -- -- --

"Paluumatka jokea alas Kuolaan kävi hyvin joutusaan ja huokeasti, kun
oli laskuveden aika ja meillä siis koko matka oli luja myötävirta."


Kuolasta Uuraan.

Lähtömme Kuolasta Uuraan, venäjäksi _v'Uuruu_, oli määrätty
tuorstai-aamuksi varhain. Ennenkuin keskiviikko-iltana luonamme
rukoushetkellä olleet suomalaiset lähtivät kotiansa, tiedustelimme
heiltä kyydinsaantia huomiseksi ja lupasi Kuhan Matti siitä pitää
huolta. Levollisina sen puolesta siis panimme maata.

Aikaisin tuorstai-aamuna olimme ylhäällä, tilasimme samovaarin
ja rupesimme paneskelemaan kokoon elojamme, joita molemmalla
kumppalillani oli liiaksiki matkassa. Kyytimiehiä ei ilmestynyt tätä
tointa häiritsemään, niin että rauhallisesti saatiin se lopettaa;
vieläpä yhtä rauhallisesti saimme ruveta teetä juomaan ja vähän
haukkaamaan -- joka jälkimäinen oli tarpeellista, kun 8 penikuorman
merimatka oli edessä: 6 penik. näet Kuolavuonon suuhun ja 2 siitä
länteen päin Jeretnikan haminaan. Vaan kun syödessäkään ei vielä
saattajia alkanut kuulua, rupesimme vähitellen oottoa pitkäksymään
ja arvelemaan, että mikä lie syyksi tullut ja miten se Matti
lie asiamme ajanut. Ja viimein päätimme itse lähteä kaupungille
kuulustelemaan. Emäntä antoi vähän epäselvän osviitan missä
kyydinpitäjät asuivat, vaan onneksi tapasimme kadulla yhen niistä
karjalaisista, jotka Kitsasta olivat yhtä matkaa kanssamme tulleet,
seppä _Kirilän_, ja hän oli heti valmis rupeamaan tulkiksemme.
Turhaan yritettyämme ensimäiseen kyydinpitopaikkaan päästiin hänen
kyselemistensä avulla vähän ajan takaa toiseen; sivumennen sanoen
Kiriläki tuntui venäjässään murtavan aika lailla suomeksi, vaikka
tosin ei yhtä mainiosti kuin Matti. Isännän kysymykseen, oliko meillä
"podoroshnajaa," s.t.s. paperia joka oikeuttaa kyydin saantiin,
vedimme esiin lehtori S:n tämänkaltaisen asiakirjan, (joka myös
kulkee "otkriitii listan" nimellä). Hyvä; vaan nyt alkoi isäntä pitää
pitkiä puheita, jotka Kirilän selityksen mukaan sisälsivät: että
kyytimiehet kaikki olivat lähteneet kyytiin, kuka maitse Kitsaan,
kuka Tuulomajokea ylös; että jälkimäiselle matkalle toinen veneki oli
mennyt; toista taas ei sopinut antaa, kun stanovoin eli paikkakunnan
nimismiehen lauvantaina piti lähteä sillä Jeretnikaan. Siinä nyt
seisottiin neuvottomina kappaleen aikaa, -- jolla välin huoneesta
korjattiin makuusijoja pois; niitä oli lattian syrjät aivan täynnä.
Viimein isäntä ilmotti, että jos meillä oli hyvin kiire, sopisi
kulkea pienellä veneellä ensin 1 1/2 penik. Kuolanvuonoa alaspäin
ja sitte astua maitse tunturein poikki, jota tulisi noin 5 penik.
No mikäs tässä muu neuvoksi; kiire meilläki oli, sillä lehtori S.
oli seuraavaksi päiväksi ilmottanut tulonsa Uuraan. Vaan kolme
kantomiestä ainaki tälle matkalle tarvittiin -- mistä ne saataisiin?
Tämän kysymyksen selittämistä varten siirryttiin kaikki huoneesta
ulos kartanolle, eli kadulle, eli tielle, miksi häntä kutsuisin,
jonkulainen läpikuljettava aukkopaikka se oli. Ympärillemme
keräytyvästä joutoväestä isäntä pani yhen menemään sinne, toisen
tänne, tiedustamaan, oliko se ja seki mies kotona vai poissa, ja
kun sanansaattaja toisensa perästä palasi kieltävällä vastauksella,
että haettu ei ollut ollut tavattavissa, isäntä aina huudahti: "_aa
kanálja, eeka kanálja_", katso kanaljaa, siten muka osottaaksensa
katkeraa harmiaan ja meitä lohutellaksensa. Toista jollei kahtaki
tiimaa kestäneitten keskustelujen ja edestakaisin kuljeksimisten
perästä, jolla välin Kirilä jo oli kiirehtinyt pois, sittekun Mathias
Kuha oli joukkoon ilmestynyt, saatiin lopuksi asia niin selviämään,
että kantajiksemme lähtisi kaksi suomalaista ja yksi ryssä, joka
viimemainittu tunsi tien ja siis oppaaksi kelpasi. Vaan vieläki antoi
yksi seikka tuumailemisen aihetta, nimittäin maksukohta. Kysymykseeni
mitä miehistä menisi kyytipalkkaa, herra "Eeka kanálja", vaivuttuaan
hetkeksi mietteisiin ja näyttäen hyvin totiselta, vastasi: 10 1/2
ruplaa. Kun kyytipalkka venematkasta vain olisi tullut tekemään 4
ruplaa, vaikka se olisi ollut vähän pitempiki, en voinut olla tuota
hintaa paljoksumatta. Kyydinpitäjä silloin Matin tulkinnan mukaan
selitti, että meitä oikeastaan oli kolme kyytiä, että matkaa tuli 7
penik., joka teki 3 1/2 ruplaa mieheen, ja että siis kyyti yhteensä
nousi vaadittuun määrään. "Hyvä", vastasin minä siihen, "kyllähän
me olemme valmiit itsekuki maksamaan kokonaisen kyytipalkan,
vaan laittakoon sitte kyydinpitäjä meille kulleki täyden kyydin,
s.t.s. toimittakoon kolme venettä ja jokaiseen kolme soutajaa."
Kun vastaukseni oli tulkittu, seurasi hetken äännettömyys; sitte
kyydinpitäjä kysyy: mitä me tahtoisimme maksaa? Se nyt oli järkevä
kysymys, ja arvellen, että kaksinkertainen kyytipalkka eli 1 rupla
penikuormalta saattoi riittää, vastasin: "5--6 ruplaa", koska
arvasin, että ilmotetussa matkan määrässä oli joku verta tinkimisen
varaa (niinkuin oliki). Pään puistutuksia ja muita vähäksymisen
merkkejä seurasi, vaan kun en ollut niistä millänikään, kuului
viimeinen esitys: "jos kyydinpitäjä maksaa ryssän, maksammeko me
suomalaiset?" Tämä outo esitys sai vuorostaan minun äänettömäksi,
sillä mahottomalta minusta tuntui, että ventovieras ihminen meidän
tähen joutuisi kulunkiin. Miettiessäni, voisinko esitykseen suostua,
ei sentähen että se oli kohtuuton, vaan päinvastoin koska suostuminen
olisi voinut ilmaista kohtuuden puutetta, meissä uudistettiin
kuitenki esitys entistä kiivaammin, ikäänkuin olisi peljätty, että
minä pidin sitä kovin kovana enkä sentähen halunnut sitä hyväksyä.
Kun muistelin, että jo olin sitounut suurempaan maksuun, kuin mitä
kumppalit arvaten olivat laskeneet -- Ranin oli ensin ollut muassani
tällä retkellä, vaan oli jo kylläyneenä palannut lehtori S:n luo
majapaikkaan -- kun toiselta puolen ajattelin, että ei suinkaan
kyydintoimittaja ilman syyttä olisi tuommoista esitystä tehnyt,
ja kun lopuksi näin että suostumustani kernaasti haluttiin saada,
hyväksyin viimein, vaikka kyllä vastenmielisesti, esityksen. Niin
oli kaikki selvänä ja minä pääsin majataloon palaamaan. Vaan jutun
päätös isosti minua arvelutti ja oikeinpa olisin kotia kulkiessani
häpeillyt, ellen olisi pannut mieleeni, että kyydintoimittaja
ilmeisesti ilostui, kun olin hänen esitykseensä suostunut.

Näin mutkikkaaksi muodostui meille Kuolassa asia, johon ei Suomen
kaupungissa olisi tarvittu muuta kuin majatalon isännälle annettu
käsky. Syyksi, minkätähen niin huonosti oli lupaustansa täyttänyt,
ilmotti Kuhan Matti, että kun hän illalla luotamme lähti, kaikissa
paikoin jo oli maattu. Vaan taisi hänellä olla toinenki syy, niinkuin
jälestäpäin vähin saatettiin arvata.

Pastori S. oli kyllä vähän kummissaan asian menosta, vaan mukautui
kuitenki nurkumatta täytymykseen. Sama ei sitävastoin ollut laita
nuorimman kumppalimme Raninin, joka, niinkuin lakia heti on näkevä,
oli saada koko tuuman kumoon.

Puheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset
majataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona
_Matero_, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato
_Stierna_, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja
miehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys
äsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa
neuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä
kantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa
puhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta
ja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin
S:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan
ollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä
tahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti
luvattava.

Rantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima,
ennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa
käytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin
tuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori
S:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin
luo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan
asti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla
saattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha,
taas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä
siivo kuin sitkeä vastarinta. "Kuka sen tietää", Matti arveli,
"onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se
asialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi
ollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle", j.n.e. S. nyt kääntyi minun
puoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain
olivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut
menemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan
kun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut
kehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen
omaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut
mieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä
sisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti
voinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin
ja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa
hommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista
arveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten
sijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen
vallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä
oli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta,
varsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin
asiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He
tiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten
kuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi
kontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali
kyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin
hyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät,
että se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle
asialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he
luulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli
gorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle
kääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä
Mattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain
mielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut
järjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan
kyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut
etuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa,
koska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa
rettelöihin kaupunkilaisten kanssa. -- Senlaatuinen se oli eromme
Kuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta
kirkosta.

Kuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin
kulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun
vuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat
vuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja
koivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä
kalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille
luoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä
täällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä,
vaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä
eteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti
puoliväliin vuonoa eli tuolle puolen _Srednii saliivin_, ja vasta
sieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi.
Vuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva
"Arhangelsk" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.

Se paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän
ilmotuksen mukaan nimeltä _Kiia faraaka_, vaan Uuran suomalaiset
sitä kutsuivat _Launajoen suuksi_. Pieni puro siihen laskiki
tunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa,
kääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen
ei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista
kyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki
"tupulissa" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään
kotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän
Lapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, "kroossiksi"
kutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan
kaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä
yhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne
ovat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme
ollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin
syllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin
poikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi
tehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki
tunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu,
johon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli
silloin vähä vaille 3 jpp.

Matka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän
varvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa
ensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen
vuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea.
Vuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan
tässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin
usein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen
korkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen
vesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle
nousta, vaan täytyi 3--4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin
palavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes
300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli
taaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli
molemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan
länttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen
korkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli _goraa
Vertjaasha_. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin
jyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että
minkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin
painamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu,
hävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että
maa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä
kahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten
suista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne
muutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu
sitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua
kohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä
ei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä
oli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon.
Sillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me
tilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle
leveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta
tunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900
à 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille
yhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme
katsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut
missään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään,
paitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme;
alastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita
vain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta
ei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla
äärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin
heleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa
lopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia
luoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan
läntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi
ylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä
se toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava.
Kolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä
kohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan.
Ylös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki
sitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa.
Tie -- eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo
taikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua --
kulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä,
kuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän
jalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen
lampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta
lähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa
vai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin
olevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on
luojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta
taivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta
tunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli
huononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia
kohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä
kiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee
ukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä
vastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen
pituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme
terävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä
erottamatta, vaan äkkiä -- hyvä merkki -- jouduttiin poluntapaiselle,
ja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa
siis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan _Thisikova goraan_
tunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt
8.

Tällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista.
Ne olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä
kulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran
harjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan
tuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute
heitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään
he saattoivat puhua -- kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa --
he palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa
jättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti
painaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran
erehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka
vasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet
_karhuiksi_; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut
tuiskuinaan korviemme ympärillä -- heillä oli näet pyssyt muassa.

Kun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten
helposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko
Tshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin
yhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa
perästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa
Vertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein
välissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi
oli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti
helpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä
osalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki,
kuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen
keskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa,
jota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa
vahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja
ei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin
_osero Gremjatshniskaksi_ nimitetyn kauniin järven länsirantaa.
Matkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin
ihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi
kirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus,
sääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa
liikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle
seisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan
äärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten
kuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään
istahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista
(fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä
nuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat
kasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt,
ja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi
kymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat.
Vasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä:
että nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja
vedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi
saattoi vähän rauhaa saada.

Viimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat
värinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli
pitempi matka -- arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita
ja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten
kantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti
silmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi
alas merenlahteen. Perillä oltiin -- Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli
edessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni
puro, _Saanijoki_, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti
lähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin
katon alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2--3 syltää
leveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki
kahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.


Saanivuono.

Matkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi.
Siinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella
yhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää
polkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista
tietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en
voi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.

Se talo, johon Saanivuonossa oli tultu, oli J.P. _Lyhytniemen_
eli Törmäsen, Kuusamosta. Tuntui olevan toimeen tuleva talo, sen
mukaan mitä toimeentulolla täällä voipi tarkottaa. Asuinrakennus oli
uusi, hirsistä tehty, turvekattoinen. Enempää kuin kolme huonetta
siinä ei ollut, nimittäin porstuan perällä maitokamari, oikealle
kädelle porstuasta, tupa ja vasemmalle kädelle pirtti, vaan useampaa
huonetta harvassa talossa ryssän rannalla tapaa. 5--6 lehmää talossa
elätettiin; oli kait lampaitaki useampi. Tulomme, vaikka tapahtui
keski yöllä, ei synnyttänyt vähintäkään mielipahaa, päin vastoin
nähtävää iloa; ja kummakos olikaan, jos mielihyvä oli suuri, kun ei
pappia ollut näillä seuduin nähty koko kuuteen vuoteen eli siitä
saakka kun kirkkoherra Snellman 1876 Uurassa kävi! Isäntä ei ollut
kotona; vaan emäntä, joka oli keski-ikäinen, lihavanlainen ihminen,
rohkealla pienellä pystynenällä, tuotti heti esiin parasta viiniänsä
-- joka lienee ollut tuota n.k. "ryssänrommia" -- kahvipannu
pantiin tulelle ja atria valmistettiin pöydälle. Niin oli talossa
kaikin puolin hyvä olla; vieläpä löytyi ainaki kaksi sänkyä, toinen
tupakamarissa, toinen pirtissä, joista molemmat kumppalini yhteisesti
ottivat edellisen haltuunsa, minä yksin jälkimäisen. Niissä viimein
täydellisesti tyytyväisinä etsimme päivän vaivojen unehusta.

Seuraavana päivänä huomeneltain jatkettiin täältä matkaa Uuraan, jota
luetaan 4 virstaa. Käyttämällä hieman aikaa saatettiin kulkea pitkin
kuivanutta meren rantaa; ullin eli korkean veden aikana olisi pitänyt
kiivetä niitten korkeain, pystyjyrkästi mereen kaatuvain kallioin
yli, jotka erottavat Saani- ja Uuravuonot toisistansa. Emäntä ja
joku lapsi olivat saattamassa Uuraan asti, vaikka olisimmehan
me itseki tien löytäneet. Kulkiissa tiedustelin emännältä muun
muassa Saanivuonon tilastoa ja oli hänen ilmotusten mukaan tuossa
puolikymmentä vuotta vanhassa kylässä 5 taloa mantereella ja 1
saaressa, summa 6, 29 vakinaista asujaa ja yksi perhekunta, 6 henkeä,
hyyryläisinä, yhteensä siis 35 henkeä, jonka ohessa elätettiin 15--16
lehmää ja vasikkaa. -- Jauhomaton hinta oli nykyään Jeretnikassa
Uuravuonon suulla 17 ruplaa, vaan talvempana se oli ollut 19 ja 20:ki
ruplaa (s.o. 50 markkaa.)

Uurajoen suussa, jossa Uuran alakylä on, ei joen itärannalla ole
muuta kuin _Wilkisoivan_ yksinäinen lappalaistalo; muut talot ovat
kaikki joen länsirannalla. Sillä puolen oli papille toimitettu
kortteeripaikkaki ja sinne siis kohastaan kuljettiin joen
poikki. Lyhytniemen emäntä meitä saattoi muutamaan pieneen vaan
sievännäköiseen taloon, joka erkani muista taloista varsinki sen
puolesta, että oli 2-kerroksinen; sen omistaja oli eräs ruijalainen
Ludvig _Bergström_. Arvellen tätä taloa papin majapaikaksi
saattajamme jätti meidät taloon tultua rouva Bergströmin haltuun.


Uura.

Uuraan päättyi yhteinen matkamme Schwartzbergin ja Raninin kanssa,
joka oli ollut päälle 50 penik. pitkä ja kestänyt 12 päivää. Täällä
nimittäin piti S:n varsinaisten virkatointen alkaa rippikoululla
y.m., joita varten hän arveli tulevansa kylässä viipymään 10-kunta
päivää. Minunki tutkimukseni oikeastaan alkoivat täällä, koska Uura
Saanivuonon kanssa on ensimäinen suomalaisten uutisasutus jäämeren
rannalla Kuolasta lukien, ja muutamia päiviä minäki sentähen päätin
täällä viipyä kaikellaista tiedustelemista varten; vaan niin pitkään
olemiseen kuin lehtori S. en voinut joudattaa itseäni ja siksi eromme
oli varma asia.

Matka oli ylimalkaan ollut erinomaisen hupainen, niinkuin lukia ehkä
on kertomuksestani saattanut arvata. Uudet paikat ja uusi luonto,
uudet olot ja vieraat kansat herättävät kaikkialla tietohaluisen
matkamiehen uteliaisuutta ja jännittävät hänen mieltänsä, ja jos
luonto on kaunis ja kansa miellyttävä, muuttuu mielenjännitys
tyytyväisyydeksi sekä matka tavallansa huviretkeksi, vaikkapa se
toisinaan olisi vähän vaivaloinenki. Liiottelematta saattaa Karjalan
ja vississä määrässä myöski Lapin luonnosta ja kansasta sanoa,
että ne ovat, edellinen kaunis, jälkimäinen monessa suhteessa
miellyttävä, ja matkustus näiden maiden läpi sopivilla ilmoilla on
sentähen varsinki suomalaiselle sula virkistys. Jos kuitenki ilman
varsinaista matkakumppalia, s.t.s. paljaan saattomiehensä keralla
olisi matkassa, pelkään, että toisinaan voisi mieleen ilmestyä joku
kaipauksen tunne, joku ikävä toista samalla sivistyksen kannalla
seisovaa henkeä, joka pystyisi yhessä kanssasi täysin määrin ottamaan
osaa niihin tunteisiin, joita matkan näkemät vaikuttavat, pystyisi
esm. nauttimaan sitä sanomatonta suloa, jota yksinäinen karjalan
metsäjärvi kesäsydännä tarjoaa, tai ihmettelemään sitä mahtavuutta,
jota luonto esm. Imandran tienoilla osottaa; ihminenhän on tässäki
suhteessa _animal sociale_. Vaan tästä kaipauksesta emme olleet
tienneet mitään, meitä kun oli kolme, jotka keskenämme voimme vaihtaa
ajatuksia havainnoistamme; ja matkamme oli siis senki puolesta
tapahtunut onnellisilla ennustähillä. Se oli yleensä muodostunut niin
suotuisaksi, kuin olevaiset olot saattoivat myöntää.

Yhtäkaikki jonkulaisen mielihyvän tunteilla ajattelimme, että nyt
oltiin perillä ja että matka oli loppunut. Niin hauska kuin se oli
ollutki ja niin helposti kuin lukuisuutemme kautta sen vastukset oli
leikin aineeksi saatu kääntymään, ei kuitenkaan käy kieltää, että
se viime päivinä oli alkanut rasittaa, jos ei mieltä niin ainaki
ruumista jossaki määrin, ja vähäisen lepäämisen tarve oli siis käynyt
tuntuvaksi. Sitä tilaisuutta uutten voimien saantiin, minkä tulomme
Uuraan tarjosi, otimme siis kernaasti vastaan.

Rouva Bergström kestitsi meitä kahvilla nisun kanssa, jota emme, minä
ainakaan, olleet nauttineet sittekun Oulusta oli lähetty, ja joka
siis maistui erinomaisen hyvältä. Rouva B., omaa sukua Hehkonen, on
Torniosta kotoisin, vaan on myöski käymäseltään ollut Oulussa, jossa
hänellä on velimies kauppiaana; me olimme siis sitä tervetulleempia
vieraita, kun hän minun kautta sai tietoja tuttavistaan meidän
puolella. Oli minulla sitäpaitsi kirjeki hänelle hänen velimieheltään.

Bergströmin talo on sievin talo Uurassa, vaikka pienenlainen:
kolme huonetta ala- ja sama määrä yläkerrassa. Se kamari, johon
meitä kutsuttiin, oli tapetseerattu, siis miellyttävän näköinen;
siinä oli provasti Thauvon, Uurassa käydessään, ollut kortteeria,
jonka muistoksi hänen valokuvansa ynnä muutamain muitten kuvain
kanssa riippui seinällä. Me luulimme, että sama paikka nytki oli
papin kortteeriksi määrätty, vaan kun olimme rouva B:n luona jonku
tiimakauden olleet, hän ilmotti, että kyläläiset, jotka täällä samoin
kuin koko ryssän rannalla antavat papille maksuttoman kortteerin sekä
vapaan kyydin, olivat hänen asuinpaikakseen ottaneet norjalaisen P.
_Fredriksenin_ vähän alemmaksi tulevan talon, jossa kortteeria oli
luvattu halvimmasta maksusta eli 1 ruplasta vuorokaudessa. Tämän
kuultuaan lehtori S. heti rupesi tekemään lähtöä ja kun en tahtonut
kumppaleista erota, tein minäki, vaikka vähän pahoilla aavistuksilla,
seuraa. Nämät aavistukseni toteutuivatki, sillä uusi kortteeri ei
näyttänyt niin mukavalta eikä läheskään niin siistiltä kuin B:llä
olisi ollut, ja mitä siisteyteen tulee, saimme jälestäpäin kokea,
että ensi luulossamme siitä valitettavasti emme olleet erehtyneet.
Kuitenkaan S. ei suostunut esitykseeni, että tiedusteltaisiin, eikö
rouva B. ottaisi häntä (ja meitä) kortteeriin paremmasta maksusta,
eholla että hän, S., puolestaan maksaisi erotuksen tämän paremman
ja kyläkunnan myöntämän maksun välillä ja me taas maksaisimme mitä
vaadittaisiin; arvellen S., että tämmöinen menetys kenties voisi
kyläläisiä loukata, kun muka hänelle ei kelpaisikaan se kortteri,
jota he olivat tarpeeksi hyvänä pitäneet, jossa arvelussa hän kyllä
saattoi oikeassa olla. Niin jäätiin siis tähän uuteen paikkaan. Se
etu sillä oli, että kokoushuoneeksi siinä löytyi isonlainen pirtti,
jonka minä väli-ajoiksi otin haltuuni.

Oloni Uurassa kesti kolme päivää, jotka kuluivat sekä paikkakunnan
katselemiseen että varsinki kaikenlaisiin kyselemisiin elämästä ja
oloista jäämeren rannalla. Tämä elämä on aivan toisenlainen kuin
meillä; vaan ennenkuin rupean kertomaan, mitä siitä kuulin sekä nyt
täällä että myöhemmin muissa paikoissa, olkoon ensin muuan sana
sanottu Uuran topografiasta ja ensi perustamisesta.

_Uuravuono_ tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä
suuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä.
Niemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja
kallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen
kummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista
sanotaan _Siukun_ niemeksi eli "Vorju bafteksi", Kuolavuonon puolista
Pogo-navolokaksi eli _Korelan_ niemeksi. Uuravuono on suustansa
melkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5--6 virstaa, vaan ei
pistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin
Kuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä.
Ala- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta
ylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki
virstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on _Häräntaljansaari_
(lapiksi _Härgadak-suolo_, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero,
jonka kait pitänee olla _Salim-ostrov_). Tämän saaren eteläosasta on
lähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen
muodostaa lahelman, tuon jo mainitun _Saanivuonon_. Saanivuonoon
laskeva Saanijoki tulee _Saanijärvestä_, johon joensuusta on pari,
kolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin
karttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle,
nimeltä _Lastajärvi_. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta
_Uurajärvestä_ -- eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan
kaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi -- joihin joensuusta on
3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan
_Kalpajärville_ (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme.
Joensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin
jokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta,
ehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien
seutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.

Uuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan
jalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään
talonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa
väistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä
ja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen
ruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo
Uuran alakylä, joku 6--7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää
korkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää
tie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen
syvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät
kyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan -- yksimielisyyden
puute -- ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella
puolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin
mutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on _Pelto_
nimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten
talojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla,
jonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on _Sallinvaara_ ja
jonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella
taas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3--4 taloa, joista
joku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2
virstaa.

Uurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli
tehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika
taapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89
vaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa
ainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän
karja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa
ja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina
liiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin
800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5
"vämpööriä", yhtä monta "lyysterpootia", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta
soutuvenettä.

Jos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi
käynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa
Kuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on
hiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen
määrä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen
luettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40--50, venetten: 3
vämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla
on siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi,
niinkuin tulemme näkemään.

Uuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen
alkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka
_Marjavaaraa_, Kuusamolaista Tuomas _Törmästä_ ja Ruijassa syntynyttä
Juhana Aaprami _Arpelaa_, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne.
Meille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto
nimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä
vuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että
nuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja
että siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties
asia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen
veljensä _Salomon Arpela_, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta
Ala-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä
asuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat
vuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864.
Tämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko
Marjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa,
ei ollut Pekka, vaan Salomon -- mahollista kuitenki että hänellä oli
molemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen,
että kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt
olla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani
taipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla,
jos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi
tästä seikasta varman selvän saada.

Alimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina
lappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla
nähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän
kansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun
vuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat
kuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta.
Venäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.


Elämä jäämeren rannalla.

Yhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen
tuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla
_kalastaminen_. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa
ainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja
jota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän
taloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä,
vaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. "Meri on
meidän pelto", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin
sattuva lauseparsi.

Katselkaamme siis millä tavoin kalastusta harjotetaan.

Kenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista,
pyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. _vämpöörejä_, joka
sana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on
lujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä
sanotaan taunista tauniin 7--8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole
kuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan
mastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla
varustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta
on enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten
vämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k.
troinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita
on niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa
ne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5--700
kruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi
olemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta
tulleilta kalastajilta.

Paitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. _lyysterpooteja_,
norj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä
erotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka,
sekä pienempiä _soutuveneitä_, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa.
Pyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan "paaskiksi"
(norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä
5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan _träkiksi_ (norjan drseg).

Kun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita
turskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan _hansnöörillä_.
Hansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma,
jota sanotaan _kaalaksi_ ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100
syltää pitkä -- sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään;
sitte noin 3-naulainen rautapaino, "rantakivi", jonka yläpäähän
on kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi
syllänpituinen tapsu, "försyyni", jonka toisessa päässä on
korttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki,
"vierkko". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan
kaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta
auki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala
rinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1
kr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.;
onki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr.
20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse
voidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan
"kipparina" ryhtyä kalanpyyntiin.

Jos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä,
_liinalla_, eli niinkuin ryssäksi sanotaan _jarussalla_, kysytään
suurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä
ilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee.
Liinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja
pitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki
ovat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan
"pookittain", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta
"pookaa". Tavallinen määrä pookia on 20--30, vaan usein 40 ja joskus
50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis
3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän
päässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3--4 korttelin pituiset
tapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on
siis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos
on hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee
siitä "krapista" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan,
vedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu _tupuli_, s.t.s.
Ruijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä,
lapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää,
varustettu luudantapaisella kepakolla.

Tuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan
puolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu
sisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää
laajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty
hämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100
syltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.

_Turska (gadus morrhua)_ on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa
kuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla
kahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista,
turskan-sukuista kalaa _saitaa_ (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti,
paitsi syksyisin verkoilla, varsinki _sokkunuotalla_. Tämä nuotta on
neliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen
tarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan
matalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa
purskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa
ylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat
säikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.

Varta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan
runsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa _hyyssää_ (hysen l.
kolja, _g. æglefinus_), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään.
Se on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku
aika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin
suoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi
sille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan
talteen.

Varsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä
tulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen
jälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta;
siihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo
ovat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla
harjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden
muitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin _paltaan_
(hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana
kalana, _kammeliaan_ (pleuronectes flesus), _tainarin_ (anarichas
lupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus
5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5--6 leiviskää. Tainari
on turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on
pyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on
hyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat "merikissaksi"
(hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen
kaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän
tähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat
enimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte
harjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä
yksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu
"istutaan" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: _holkerin.
Holkeri_ (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin
raatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan
kolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä.
Sitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän
syvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta,
joka ei ole 80--90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta
varten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on
sormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä;
tapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana
paksu touvi; "rantakivi" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on
tarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen
kylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa
puhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään
vesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan
toivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään.
Kuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä
saadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja
yhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4--5 tynnyriä maksoja.

Kaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin,
pyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen
joka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren
rannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää
mainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä
tärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa
harjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat _lohen_ ja _valaskalan_
pyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään
niin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa
ulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat
etupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole
varsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa
usein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin
nyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli
eräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama
vuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100
ruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti
Paatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista
Näytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7--800 kruunuksi, vaan
esm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku
aika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700
markkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa.
Valaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on
viime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa,
Tönsbergiläinen _Sven Foyn_, joka keksi omituisen keinon harppunan
heittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen
patentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja
jos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu
kuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun
hänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki
kolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon
ja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole
löytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki
Muotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on
ryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.

Kun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko
suoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen
tapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on
hyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla
painon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin
kaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia,
ryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää
leikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään
ammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat
_joko_ pannaan "henkomaan", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää
korkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan
_jälleiksi_ (norj. hjaeld), _taikka_ suolataan suolahuoneissa.
Varemmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus
kuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan
pyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat
taas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä
toukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa
vain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan,
sittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.

Saitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o.
kuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä
tule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen
melkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja
myödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan;
jolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi
otetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä
suurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa
niitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.

Maksojen suhteen en tiedä pyytömiesten pitävän muuta tointa kuin
että keräävät niitä tynnyreihin ja ammeisiin, joista sitte myövät
ne kauppiaille. 10:stä puudasta turskasta Uuralaiset sanoivat
keskimäärin saatavan 1 puudan maksoja, ja kun tynnyriin, joka vetää
noin 40 kannua, sanottiin menevän 6 puutaa maksoja, vaadittaisiin
siis maksatynnyriin 60 puutaa turskaa, s.t.s. 115 leiviskää, (kun
puuta on 38 1/2 naulaa). Jos turskan painoksi keskimäärin ottaa 1/2
leiviskää, olisi siis yhtä maksatynnyriä varten pyydettävä kappale
kolmattasataa turskaa; vaan puoli leiviskää on ehkä keskimääräksi
liika paljo, jos tuo uuralaisten lasku muuten on oikea, koska Norjan
tilaston mukaan yhteen hektoliiteriin (38 kannuun) maksoja vaaditaan
neljättäsataa turskaa (v. 1876--8 esm. 313 kapp.). Maksoista
kauppiaat sitte keittävät traania, vaan ainoastaan turskan maksasta
saadaan medicinitraania ja tynnyri turskan maksoja onki sentähen
hinnan puolesta usein kahta kalliimpi kuin esm. tynnyri saidan
maksoja.

Se pyytöneuvo, jota suomalaiset ryssän rannalla melkein yksistään
käyttävät turskanpyynnissä, on hansnööri; liinaa ei monella ole.
Venäläiset käyttävät etupäässä jarussaa, joka eroaa liinasta
senkautta, että on jykeämmin tehty; ruijan puolelaiset sekä liinaa
että hansnööriä, edellistä varsinki kotirannoilla, jälkimäistä, jos
ulommaksi täytyy kalaa lähteä etsimään. Ryssän rannan suomalaiset
kyllä kernaasti käyttäisivät liinaaki, vaan venäläiset eivät sitä
suvaitse: pyytömiesten poissa ollessa käyvät liinoja kokemassa ja
vievät kalat, vieläpä usein liinatki, ja jos tapaavat suomalaisia
tupulilla makaamassa, s.t.s. liinainsa luona, "tekevät tappelun".
Saidanpyynti ei ryssän rannan suomalaisten kesken vielä ole päässyt
oikein voimaan, kenties nuottain kalleuden tähen; saitanuottaa esm.
Pummangissa ei ollut ainoaakaan, ja Uurassa luullakseni vain yksi
ainoa. Verkoilla kuitenki joku määrä saadaan.

Kalastaminen jäämerellä ei ole mitään helppoa työtä, jos pari
kuukautta kesäsydännä luetaan pois. Sekä keväällä että syksyllä
pakkanen ja myrskyt kilvan tahtovat ahistella kalamiestä. Tosin
jäämerellä ei liikuta jäitten keskellä ja päällä, niinkuin
äkkinäinen nimestä päättäen ehkä on valmis luulemaan; päinvastoin
jäämeri kappale matkaa rannikosta ei koskaan jäädy -- seuraus
tuosta lämpimästä Golfvirrasta, joka kiertää pitkin Norjan, Ruijan
ja Lapinniemen rantaa -- ja ilman-ala meren rannikolla on paljo
lauhempi kuin etelämpänä Lapin tunturimaissa. Vaan meren aavikolla
vähempiki pakkanen tuntuu, kun liikkumatonna veneessä istua kököttää,
varsinki jos tuulen henget ovat vallatonta elämäänsä pitämässä,
niinkuin jäämerellä enimmästi ovat. Kokonaan kurjaa mahtoi entisinä
aikoina kalastaminen olla, kun käytettiin veneitä ilman kajutatta
ja tulisijatta, ja suurena edistyksenä täytyy pitää, että nyt
veneessä löytyy kajutta, johon sopii pistäytyä lämmittelemään ja
keittämään sekä lepäämään, jos kohta veneet, samalla kun ovat tulleet
mukavammiksi ja kelvollisemmiksi, myöski ovat tulleet raskaammiksi
hoitaa.

Mutta jos kalastus kysyy miehen voimia ja kestävyyttä, palkitsee
se myös hänen vaivansa, aina, voipi sanoa, kohtuullisesti, vaan
toisinaan ylönpalttisestiki. Kalarikkaus on jäämeressä niin suuri,
että esm. saitoja toisinaan yhellä nuotannostolla, johon, niinkuin
ylempänä on kerrottu, tarvitaan 4 venettä ja tavallisesti 12 miestä,
saadaan kymmenen veneen lasti, joka raha-arvossa tekee kappaleen
toistatuhatta kruunua. Niin ikään ei ole kovin harvinaista, että
turskia yhellä kokemalla, kun liinassa on 30--50 pookaa, saadaan
pienen vämpöörin lasti, s.t.s. raha-arvossa noin 300 kruunua. Kun
hansnöörillä ollaan pyytämässä ja kalaparven kohalle satutaan, ei
ole muu työnä kuin kalojen lappaminen veneeseen minkä kerjetään, ja
sievät rahat silläki pyytötavalla voidaan irti saada. Niin kuulin
matkallani eräältä kauppiaalta (Seebekiltä Karabellassa), että hän
keväällä oli maksanut 160 ruplaa kalasta, minkä 3 pyytömiestä _yhtenä
vuorokautena_ olivat saaneet -- hyvän syönnin aikana pyytömiehet näet
eivät enemmän kuin aurinkokaan muista yöksi levolle mennä. Usein
kala, ylös tullessaan on kyljestä kiinni -- niin tiheässä kaloja
meren pohjalla kihisee. Turska on erittäin nälkäinen otus; kun ei
syötiksi ole pikku kalaa eli niitä noin korttelin pituisia lieroja,
joita hieruasta eli laskuveden ajaksi paljastuvasta merenrannasta
kaivetaan, leikataan turskanvatsasta kaitainen viipale, joka pannaan
koukun mutkasta riippumaan, ja se on turskalle yhtä tervetullut.
Luulenpa toisinaan turskan ottavan paljaaseen koukkuun.

Aina kyllä ei kala-onni ole myötäinen; joku kerta sattuu, että
saadaan retkeltä palata aivan tyhjin käsin. Vaan toisella kertaa
Ahti taas on anteliaampi ja tappio tänään voipi siten huomena tulla
korvatuksi.

Tässä astuu eteemme kysymys: kuinka paljoon kalastajan vuositienesti
pyynnistä on arvattava? Siihen on vähän vaikea vastata, semminki
kun tienestit saattavat jossaki määrin vaihetella; ainoastaan
suunnille rohkenen siis vastausta yrittää. Säästöksi kevätpyynnistä
Kuusamolaiset esm. lukevat 2--300 kruunua, jolloin he ovat olleet
kolmatta kuukautta perillä ja kuukausi toista matkalla edestakaisin.
Jos nyt matkakustannuksiin ja perillä-oloon lukee 100 kruunua,
tekisi heidän tienestinsä kaikkiaan 3--400 kruunua, siis noin 500
markkaa keskimäärin. Kevätpyynti on kuitenki paras, vaikka se
kestää ainoastaan kolmannen osan koko vuoden pyynti-ajasta, ja
siksi voinee tuloa kesä- ja syyspyynnistä tuskin ottaa muuta kuin
noin puoleksi ensimainitusta; olkoon siis 300 m. Tämä tekisi koko
vuoden tienestiksi 800 markkaa, jota summaa en huilisi liialliseksi.
Osotteeksi minkä arvoinen tämä summa jäämeren rannalla on, tahon
mainita, että Uurassa yksinäisen miehenpuolen kortteeri (huone, ruoka
ja pesu) Kekristä Maariaan, siis lähes viideltä kuukaudelta, maksoi
40 ruplaa eli 100 markkaa, joten koko vuoden kortteeri maksaisi 250
markkaa.

Kalastuksesta väestö jäämeren rannalla on määrätty etupäässä
elämään, sen menestymiseen kansan varallisuus kokonaan perustuu.
Löytyy kuitenki muutamia muitaki apulähteitä elämiseen tuolla pohjan
perällä, tosin itsessään vähänarvoisia ja talouden kannattamiseen
yksistänsä riittämättömiä, vaan lisänä kalastuksesta lähtevään
tuloon ei aivan ylönkatsottavia. Semmoinen apulähe on varsinki
_karjanhoito_ ja _niittyviljelys_. Hyvin harvassa on jäämeren
rannalla, paitsi kaupungeissa, se talo, jossa ei löytyisi ainaki
yksi lehmä, vaan useassa on kaksi ja kolme, joissakuissa enempiki.
Suurin osa karjantuotteita arvaten käytetään omiin tarpeisiin, vaan
joku määrä sentään liikenee myötäväksiki, ja voilla ja lihoilla
on Ruijan kaupungeissa hyvä hinta. Heinillä on niissä niin ikään
hyvä hinta, ja kaupungein likitienoilta sentähen tuodaan niihin
joku määrä heiniäki, jolloin myönti tapahtuu vähemmän painon
kuin mitan, s.o. tynnyrimäärän jälkeen. Paitsi lehmiä pidetään
hyvin yleisesti lampaitaki, joitten hoitoa kuitenki sudet isosti
häiritsevät, joku määrä poroja sekä Ruijan puolella vähän kilejä ja
sikoja. Toinen tulolähe jäämeren rantalaisille on _halkojen_ hakkuu
ja myönti kaupunkeihin ja äärimmäisenä meren partaalla asujille.
Että haloista toisinaan saattaa lähteä hyvä maksu, voipi käsittää
kun kuulee, että niiden hinta joskus keväillä on esm. Vesisaaressa
noussut 40 kruunuun kuutiosyltä! Sillä kyllä vaiva tulee palkituksi.
Länsi-Ruijassa lienee vähän tuloa myöski muista metsäntuotteista,
niinkuin hirsistä ja laudoista. Paitsi karjaa ja halkometsää, joista
jotenki yleisesti nautitaan hyötyä, on eri paikkakunnilla millä
mikin erityinen ansiolähteensä, joka on toimeentulolle apuna, niin
yhellä jonkumääräinen _maanviljelys_, toisella _lintujen_ pyynti,
kolmannella _turvetten_ keräys j.n.e. Niistä saamme vasta puhua
enemmän aina paikallansa.

Jos tuloa lehmästä vuoden kuluessa laskemme noin 200 kruunuksi ja
taloa kohti luemme 1 1/2 lehmää, olisi siis jäämeren rantalaisella
vuotista tuloa karjastaan keskimäärin noin 300 kruunua eli päälle 400
markkaa. Jos sitte summissa otamme hänen tuloansa muista pienistä
ansiolähteistä 150 à 200 markaksi, tekisi hänen tulonsa kaikesta
muusta paitsi kalastuksesta noin 600 markkaa, ja kun edellisessä
arveltiin kalastamisen yksistään tuottavan 800 m., olisi siis taloa
omistavan jäämeren asukkaan koko vuositulo noin 1400 markkaa.

Kovin ylpeältä tämä kyllä ei kuulu, vaan sen verran siinä sentään
on, että 5--6-henkinen perhe hiljaisesti eläen voipi sillä vuoden
päähän päästä. Moni perhe Suomessa saapi vähemmällä tulla toimeen
ja meikäläisten alituinen siirtyminen jäämeren rannalle osottaa
parhaiten, että oloa siellä pidetään parempana.

Tässä on vielä se kalastajille edullinen seikka huomattava, että
kalain ja maksain hinta ainaki ryssän rannalla -- jos luotuamme
yleisen katsauksen kalastukseen jäämerellä palaamme takaisin Uuraan
-- näyttää ilmaisevan taipumusta kallistumiseen suuremmassa määrässä
kuin muut tavarat. Thauvon mainitsee (l. c), että tuoretten turskain
hinta v. 1870 oli 20 à 30 kopeekkaa puuta taikka jos Ruijaan vietiin,
2 peesiä, s.o. 8 kruunua sadalta; maksain hinta taas Kurjaan vietynä
1 rupla 20 kop. _viekosta_[5]. Meille uuralaiset ilmottivat hintain
olevan: turskista 40--50 kop. puuta tai Ruijassa 28 kruunua sadalta;
maksoista 1,50 à 2 ruplaa puuta ja Ruijassa 6:lta puudalta eli 1
tynnyriltä 20 ruplaa, siis päälle 3 ruplaa puuta. Erotus hinnoissa
on varsinki Ruijanpuolisten suhteen suuri, joka kuitenki jossaki
määrin saapi selityksensä siitä, että turskan saalis Ruijassa
keväällä 1882 oli huono ja hinnat siis kalliit; vaan isosti eli lähes
kahenkertaisesti ovat hinnat Venäjänki puolella, niinkuin näkyy,
nousseet. Jauhojen hinta sitävastoin ei yhtä suuresti ole noussut:
Thauvonin mukaan kulen hinta Kuolassa kevättalvella 1870 oli 12
ruplaa 30 kop., meidän käydessä hinta taas oli 16 ruplaa, jolloin
tosin oli kesän aika ja hinta siis halvempi. Talvella hinta oli ollut
18, 19 ja 20:ki ruplaa.

Syrjätulona unralaisilla on varsinki voin ja halkojen vienti Ruijaan.
Voista on hinta ollut 1 kruunu naulasta ja haloista 15--20 kr.
syltä, jolloin halot ovat kahta kyynärää pitkät. Lakkoja myöski
poimitaan paljo ja keitetään huupaksi, joka sitte myödään Ruijaan
18 kruunuun ankka (ankkuri=15 kannua). Hylkeenpyyntiä uuralaiset ja
ryssän rantalaiset yleensä eivät luullakseni vielä ole varta vasten
ruvenneet harjottamaan, vaikka senki pitäisi kannattaa, koska heidän
oman ilmotuksensa mukaan suuria hyljeparvia toisinaan ilmestyy. Tuon
ilmotuksen he tekivät valittamalla, sillä hylkeet ajavat kalan pakoon.

Talvisydän, s.t.s. vuoden pari viimeistä ja pari ensimäistä
kuukautta, on jäämeren rantalaiselle ikävin aika. Kaikki tienestin
tilaisuus on silloin loppunut ja jolla viime suvena on ollut huono
kala-onni tai joka, niinkuin usein ehkä tapahtuu, ei taitavasti ole
tulojansa käyttänyt, hän saapi nyt kärsiä puutetta ja nälkää. Meri
kyllä ei ole jäässä, vaan kaikki -- liike vesillä on mahoton siihen
aikaan vuodesta raivoavain, kauheain myrskyjen sekä merenpintaa
usein peittävän sakean "konnon" eli sumun tähen. Suurena esteenä
ulkotoimille yleensä on myöski se pimeys, jonka valtaan pohjola nyt
on joutunut: lopulla marraskuuta aurinko katoaa eteläisen ilmanrannan
taa eikä taas tule näkyviin ennenkuin lopulla tammikuuta, kahen
kuukauden perästä. Varsinki äkkinäiseen sen poissaolo mahtanee
vaikuttaa hyvin masentavasta; vaan epäilemättä tämä valoton aika
yhessä työttömyyden kanssa tekee päivät pitkällisiksi kauvemminki
pohjan perällä asuneelle. Jonkulaisia huvituksia voipi Ruijan
kaupungeissa olla ajan kuluksi tarjona, vaan maaseuduilla niistä
varmaan on täydellinen puute. Lopuksi pohjan perä on talven
aikana melkein tykkönään erotettu muusta mailmasta. Kaikki ne
lukemattomat ihmislaumat, jotka kesäksi ilmestyvät kalanpyyntiin,
ovat syksyn tullen paenneet pois eikä uusia vieraita talveksi
tule sijaan. Matkustavaisten liike, jotka meilläki vielä suuressa
määrässä välittävät yhteyttä eri paikkakuntain välillä, on loppunut
kerrassaan, ainoastaan parilla kolmella kaupunkeihin saattavalla
valtatiellä joskus saattaa porokyytejä ja raitoja nähä.

Postikulkua tosin on Ruijan puolella, vaan se on talvella kovin
hidas, myöhästyen viikottain säädetystä ajastansa; niin Oulusta esm.
kirje Vesisaareen, joka vain on 5--6 penikuormaa Suomen rajalta,
viipyy viisi ja kuusi viikkoa eli puolta vertaa enemmän kuin
Amerikaan! Ja ryssän rannalla ei talvella ole postikulkua ollenkaan;
Kuolaan asti kirjeet etelästä kulkevat (jos kulkevat), vaan siihen
sitte jäävät, siitä ei niitä enään lähetetä pitkin rannikkoa
ennenkuin kesällä. Sähkölennätin Ruijan puolella tosin myöski on, ja
sitä täytyy sanoa suureksi eduksi ainaki sivistyneelle.

Kovin synkäksi älkäämme sentään ajatelko talven kuvaa pohjan perältä.
Varjoja siinä kyllä löytyy enemmän kuin meidän puolisessa, vaan aivan
musta se ei siltä ole; valokohtia löytyy myöski. Tuota auringon
näkymättömyyttä esm. ei saa ajatella aivan pilkkopimeydeksi: päivää
on pimeimpänäki aikana noin 4 tiimaa, ja kun on kirkas päivä, ettei
taivas ole pilvessä, näkee hyvästi lukea ilman kynttilättä kolmisen
tiimaa. Illan ja yön pimeyttä taas karkottaa milloin kuutamo,
milloin komeat revontulet, joitten palo joskus on niin väkevä, että,
niinkuin olen kuullut sanottavan, voipi erottaa neulan jalkainsa
juuressa hangella; liekö tuossa sitte perää. Maanteitä ei Lapissa
vielä ole, paitsi Ruijassa joku pikku pala siellä täällä, vaan
kun joet ja järvet ovat jäässä ja valkea lumivaippa peittää maan,
ottaa Lapin hevonen, poro, joutusaan kuljettaaksensa matkamiestä
laajakylkisten tunturein poikki paikasta paikkaan; ja jos on hyvästi
varustettu pakkasta vastaan ja sattuu kauniit ilmat, lienee semmoinen
matkustus sangen huvittava. Erillään muusta mailmasta jäämeren
rannikko talvella tosin on, vaan se on asia, jota kerran, sittekun
sanotun rannikon arvoa paremmin käsitetään, voidaan auttaa parempain
kulkulaitosten ja paremman postikulun kautta.

Tietysti kuitenki talvi tuolla ylhäällä pääluonteeltaan aina tulee
olemaan toisenlainen kuin meillä, kolkompi ja mieltä enemmän
rasittava: luonnon lakeja ei ihmisvoima pysty muuttamaan. Vaan onhan
pohjan perällä sen sijaan korvaus ihanassa kesässään, jolloin erotus
yön ja päivän välillä viideksi kuukaudeksi häviää ja aurinko parina
kolmena kuukautena lakkaamatta taivaalta paistaa. Jos talvi on ollut
hämärä, on kesä sitävastoin niin kirkas, että elämä jäämeren rannalla
silloin äkkinäiselle näyttää unelmalta.


Uuran rukoushuone.

Uuran alakylän rakennusten joukossa oli vielä yksi, josta edellisessä
varta vasten olen ollut mainitsematta, säästääkseni sille oman luvun.
Se oli Uuran rukoushuone eli niinkuin paikalla sanottiin, kirkko. Sen
historia on lyhyt, vaan surullinen.

Keväällä 1870, kun kirkkoherra Thauvon ensi kerran Uurassa kävi,
päätettiin kokouksessa, jonka hän kyläläisten kanssa piti, ryhtyä
hankkeisiin rukoushuoneen aikaansaamiseksi, jota varten uuralaiset
suostuivat maksamaan kukin miehenpuoli 2 ruplaa vuosittain kahtena
vuonna sekä, kun näin ehkä toinen puoli rakennussummasta saataisiin
kokoon, toisen puolen suhteen pyytämään Suomen hallitukselta lupaa
kollehtien kantamiseen Suomen kirkoissa. Rakennuskustannusten
arveltiin nousevan 500 ruplaan. Päätöksen johosta keräiltiin
seuraavina vuosina rahoja niin hyvin tuon sovitun verotuksen kuin
kollehtein kautta, ja vuoteen 1873 tarvittava summa oli saatu kokoon.
Siitä kuitenki oli Suomesta tullut 1200 markkaa eli 400 ruplaa ja
uuralaisilta vain lähes 100 r.; he kyllä sanoivat kuki maksaneensa
4 ruplaa, vaan tottapa "kipparit" eli satunnaiset pyytömiehet,
joilta he myöski olivat laskeneet veroa saatavan, olivat kieltäyneet
maksamasta, koska lopullinen summa oli niin paljo pienempi laskettua.

Rakennustyö nyt jätettiin urakalla tehtäväksi uuralaiselle _Maurits
Bergströmille_, joka viipymättä kävi siihen käsiksi. Venäjän hallitus
osotti suosioansa hanketta kohtaan siten, että ilmaiseksi antoi puut
metsistänsä. Kun Thauvon viidennen ja viimeisen kerran kesällä 1874
kävi Uurassa, seisoi rakennuksen kehä valmiina kivijalallansa. Uutta
-- sen edemmäksi ei työ edistynyt. Se loppui kerrassaan siihen. Ei
edes kattoa tullut rakennukselle, saati lattiaa, ovia ja akkunoita.

Yksimielisesti kyläläiset syyttävät urakkamiestä epärehellisyydestä,
että hän, kun oli saanut keinotelluksi itselleen koko urakkasumman,
piti rahat ja jätti työn sikseen; ja valitettavasti tässä syytöksessä
lienee perää. Sillä paljas kehä ei ole voinut maksaa 500 ruplaa.
Bergströmillä kyllä oli takuumiehet ja kirkkoherra Thauvon, jonka
kiitettävästä toimesta koko rakennushommaa saanee arvata etupäässä
lähteneeksi, kirjotti jälestäpäin kylän staarostalle, eräälle
ryssälle nimeltä _Filipoff_, että hän ahistaisi takuumiehiä, vaan
kirje ei näy vaikuttaneen mitään. Filipoff, joka on siivoluontoinen
mies, kenties tahtoi riitoja välttää tai kenties takuumiehiltä
ei ollut mitään ottamista. Bergström on nyt lähtenyt Amerikaan.
Rakennusta ei ollut aiottu mitenkään komeaksi: kehä on yksinkertainen
nelikulmainen huoneus, noin 8 syltää pitkä ja puoleksi niin leveä,
kolmella akkunan aukolla kummallaki sivullansa. Lähellä olevain
mökintapaisten talojen rinnalla se sentään nytki vetää huomion
puoleensa ja olisi varmaan valmistuneena kaikessa halpuudessaan ollut
paikkakunnalle kaunistukseksi.

Semmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet
väärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi
vuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle
rappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa
tarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi
tuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi
suomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä
arvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta
uudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä
kelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen
valmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa.
Helposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme
saatavana.


Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.

Uurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein
kaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon
suhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.)
vanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p.
Vähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun
kalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin
täällä: toinen, nimeltä G. A. _Turunen_ eli _Torvinen_, oli aikanaan
kulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut
täällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä
oli vämpööriki; toinen, G. H. _Kaikkonen_, vielä aivan nuori, oli
käynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla
oli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat
tuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä
paitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo _Uusitalo_,
Kiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme
emännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti
purrut, sekä Matti _Halonen_ ja hänen vävynsä E. J. _Lahenperä_,
joilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.

Omituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken,
elämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt --
Kyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta
olivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden
_Kilttinän_ autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki
kuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä --
suurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.

Sunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan
eteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi
kulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta
höyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla.
"Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen", he sanoivat,
"niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa
ei piisaa hetikään". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun
höyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en
tietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista.
Päätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni
aivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään
syystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80
penik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa
maksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja
sitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät
jonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan,
että kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia
oloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle
tavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät
olevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta
Vesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta
vertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik.
-- matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16--17 penik. -- ei
kuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota
kyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4
penik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.

Erään Saanivuonolaisen Heikki _Mikkolan_ ja hänen appensa Salomon
Arpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan
Karahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja
kyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa.
Ystävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi
pitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan,
ja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan
takaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan
"lyysterpooti" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta.
Jo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä,
oli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä
reilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen
saattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja
minä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset,
lähimme pienellä "paaskilla" kulkemaan Saanivuonoon.

Matkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että
huolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin
juomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme
silminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja
heiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan
unohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja
ainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa
_Dionysusta_, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti
olivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi
kertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin
raskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä
oli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani
kaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi
ollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin
tukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun
ja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat
veneemme perille siirretyksi.

Täällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä
rantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin
yritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen
suhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme
matkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella
ennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu
ylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä
viettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut
eikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan
miesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä
hänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.

No mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki
maltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa --
eli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta
kuin pieni pirtti ja navetta -- oli hyvin ystävällinen. Heti sisään
tultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti
paikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa
puolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön.
Emäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä
pöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi
meitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo
olimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle
ruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja
edellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme
aika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda.
Mikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän
tavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa
huonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin
pian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle
myönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin
kuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat
Mikkolalla jo oli valmiina.

Sydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan
nurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen,
itse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan
tekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi
kaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta
-- hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme
nukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis;
nousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset
ja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle.
Kauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku
kivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin
kaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta
merkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.

Noin k:lo 8 seuraavana aamuna 17 p. heinäk. oltiin taas matkassa.
Päivä oli sumuinen, aina väliin tuli sadettaki, vaan tuulta, jota
hartaasti haluttiin saada, ei tullut. Miesten oli siis pakko
soutaa raskasta alustamme koko tuon 1 1/2 penik. pitkän taipaleen
Jeretnikaan asti, joka työ, itsessäänki voimia kysyvä, tuli kuninkaan
kaimoille kahta vaivaloisemmaksi sen kautta, että eilispäivän juonnin
jälkeen kova kohmelo heitä ankarasti ahisti. Tämä oli ikävänlainen
matka, kun ilma oli ruma, miehet huonolla tuulella ja veneen kulku
tuskallisen hidas, Viimein, kun kello jo kävi kolmea päivällä,
tultiin Häräntaljansaaren itäpuolta kulkien Jeretnikaan.

_Jeretnika_ eli _Jeretik_, niinkuin venäjäksi taidetaan sanoa, on
vähäinen kalastuspaikka Häräntaljansaaren pohjoispäässä Uuravuonon
suussa. Eräällä venäläisellä, _Voroninalla_, on siinä kauppa, jota
Uurassa ennen asunut toinen venäläinen, Filipoff, meidän käydessä
hoiti, ja 5--6 muuta taloa siinä myöski löytyy; talvea ei kuitenkaan
paikalla sanottu asuvan muita kuin yhen vahtimiehen. Jeretnika on
hyvä kalansaantipaikka, vaan sen merkillisin puoli on epäilemättä
sen erinomainen _hamina_, jonka vertaista ei monessa kohti löytyne.
Uuravuonon itäisen haaran suun salpaa nimittäin merelle päin useat
rinnakkain olevat saaret -- Friis sanoo niitä kaikkiaan olevan kuusi
-- joista läntisin ja suurin on Jeretnikan saari, ja näitten sekä
Häräntaljansaaren ja Kuolanpuolisen mannermaan väliin syntyy noin 4
virstaa pitkä ja 2 leveä (Friisin mukaan noin 1/3 penik. pitkä ja 1/2
penik. leveä) selkä, joka on kaikilta tuulilta turvattu, kun sekä nuo
likekkäin olevat saaret että mannermaa ovat erinomaisen korkeoita.
Tavallinen kulkuväylä mereltä tähän umpiselkään on itäpuolitse
Jeretnikan saarta, jossa on kapea, vaan syvä salmi; mutta Friisin
mukaan on mannermaan ja noiden viiden pienemmän saaren välissä myöski
hyvä väylä. Selän itäpuoleen tulee _Siukun_ lahti, johon Siukunjoki
laskee. Tuskin voipi suurelle kauppa- eli sotalaivastolle ajatella
parempaa suojapaikkaa kuin tämä selkä tarjoaa. Eikä siinä kyllä: sen
pohjoispuolesta pistää länttä kohti pieni lahelma, noin 1/2 virstaa
pitkä ja leveä, jonka etelä- ja länsisyrjänä on Häräntaljansaari,
pohjoissyrjänä Jeretnikan saari. Tämä lahelma, jonka pohjois- ja
etelärannalle Jeretnikan kalastuspaikka on rakettu, on vielä paremmin
kuin edellämainittu selkä turvattu kaikkia myrskyjä vasten; itään
selälle päin se ainoastaan on aukinainen. Pienemmille aluksille
ja pyytöveneille se siis on erinomainen hamina ja sen mukavuutta
jälkimäisille vielä enentää se seikka, että sen perältä kulkee
suoraan pohjaiseen molempain vastamainittuin saarten välitse kapea
salmi mereen, tarpeeksi syvä veneille, vaikka laivoille liian matala.

Jeretnikan veroista haminaa en nähnyt ryssän rannalla enkä Ruijassa
Tromssaan asti ainoaakaan; ja Friiski sitä kiittelee erinomaiseksi.
Venäläiset kirjailiat mainitsevat sen rinnalla, eli oikeammin sen
edelläki, _Petsamon_ haminaa lännessä ja _Jekaterinaa_ Kuolavuonon
suussa; vaan edellinen ainakaan ei voi kilpailuun edes yrittää,
niinkuin vasta tullaan näkemään, ja Friisiin sopinee luettaa, kun
hän asettaa Jekaterinaa Jeretnikan jälkeen. Ainoastaan _Stolbova_
voipi vene-, vaan ei laivahaminana turvallisuuden puolesta vetää
Jeretnikalle vertaa.

Me laskimme veneemme ankkuriin Jeretnikan sisähaminaan, jossa
paitsi muutamia pienempiä veneitä oli kaksi skuunaria ja yksi
sotalaiva, seki skuunari nimeltä _Bakan_. Sillä välin kuin toiset
miehet veneessä ryhtyivät päivällispuuhiin ja kalan keittoon, souti
Marjavaara Raninin ja minun kauppiaan taloon, joka oli rakettu lahen
etelärannalle muutamaan vuorenrotkoon; minulla oli näet varsinki
tarve saada ostaa joko uudet kalossit Kuolavuonon törmälle heitettyin
sijaan taikka voidesaappaat. Puodissa kyllä oli kaikenlaista
kaupankalua, myöski meille sopivaa, niinkuin tupakkia ja nisua,
vaan kalosseja ei ollut -- kukapa täällä semmoisia tarvitsisi --
ja saappaat olivat kaikki liian suuria. Veneeseen palattuamme ja
päivällisen syötyä arvelivat miehet, että tänäpänä ei sopinut
ajatella edemmäksi lähtöä, kun ei tuulta ollut, jonkatähen aikoivat
hetkeksi asettua etsonetta makaamaan, S. ja minä silloin astuimme
uudestaan paaskiin ja luvattuamme korkeintaan tiiman päästä palata,
lähimme lahen perukkaa kohti soutamaan noustaksemme sille korkealle
kalliovuorelle, jolla Häräntaljansaari merelle päin päättyy. Olimme
näet uteliaat sopivalta paikalta näkemään pohjoisen valtameren laajaa
pintaa. Lahen perältä kohosi ensin yksinäinen, itse päävuoresta
ulkoneva, sileä kalliokukkula, joka ei ollut erittäin korkea,
satamäärä jalkaa ehkä. Kun sen päälle olimme nousseet -- pohjan
puolelta sitä kyllä olisi saattanut kiertääki -- oli sen takana
syvä kuru, jonka toisella puolen vuori pystyjyrkkinä penkereinä
kohosi arviolta ainaki 300 jalan korkeuteen; ylimpänä huipulla näkyi
patsaantapainen merkki. Kiertelemällä nousimme tälle huipulle,
jonka luulimme olevan vuoren korkeimman nikaran, sillä sen takaa ei
veneeseemmekään ulos lähelle ollut korkeampaa kohtaa näkynyt; vaan
kun aloimme päälle päästä, oliki uusi, vielä korkeampi huippu länteen
päin näkö-alaa rajottamassa. Sille ei R. enään huolinut ruveta
kiipeämään, vaan istui vastamainitun patsaan viereen, katsellen
alas Jeretnikan haminaan, jonka laivat ja veneet olivat ikäänkuin
jalkaimme alla. Haluten nähä Uuravuonon länsihaaraa ja myöski
jäämerta avarammalta -- vuori nimittäin jatkui luodepohjaan päin ja
esti sieltä puolen merta näkymästä -- en minä kuitenkaan malttanut
tähän jäädä, vaan jatkoin nousemista. Uudelle, lahesta lukien
kolmannelle, vuorenkukkulalle tultuani, mikä harmi: neljäs kukkula,
yhä korkeampi, oli edessäni! Hiisi ja muut pakanalliset jumalat
nousivat hetkeksi manalan syvyydestä kielelleni tänne ylös kalliolle,
vaan sitte ponnistin tämänki kukkulan päälle. Turha vaiva, näkö-ala
ei muuttunut: uusi kukkula, viides järjestyksessä, ja se koko mokoma
kohosi edessäni! Sen etäisellä, varmaanki 1000 jalkaa ylemmäksi
merenpintaa nousevalla huipulla näkyi iso puuristi, josta päättäen
siellä viimein oli vuoren korkein kohta. Olisin kenties vielä
yrittänyt senki päälle nousta, vaan ensiksi oli edessäni syvä kuru,
jonka poikki näytti olevan hankala päästä, ja toiseksi ajattelin että
kumppali R. ehkä rupeaisi aikaansa pitkäksymään ja lähtisi jälkiäni
noudattamaan, joten tulisin häntä vasten hänen tahtoansa houkuttamaan
tänne; paitsi sitä alkoi oudoksesta tuntua vähän kaamealta yksinänsä
tuolla jylhässä vuoristossa. Päätin siis palata takaisin, vaikken
ollut matkan päähän päässyt; vaan oikeastaanhan olimmeki vain
aikoneet tuolle toiselle kukkulalle, johon R. oli jäänyt ja jossa
hänen alas laskeudessani tapasin odottamassa. Siihenki kyllä näkyi
jäämeren mahtavia selkiä koilliseen päin silmän siintämättömiin asti.

Kun olimme paaskissa jälleen, poikkesimme pikku ostoksia varten
uudestaan kauppamiehen taloon. Rannassa tapasimme täällä useoita
Kilttinästä kalanpyynnistä palanneita uuralaisia, niitten joukossa
Ludvig Bergströmin, jonka rouvalle olin Oulusta tuonut kirjeen; hänen
kanssa astuimme puotiin ja maistelimme muutaman lasin erittäin hyvää
olutta. Kun siinä juttelimme, tulee hra Filipoff sisähuoneesta ulos
ja käskee meitä sinne juomaan lasin tshaijua. Käskyä noudatettuamme
tapasimme sisällä nuoren luutnantin Bakanista, erään laivakapteenin,
erään pappismiehen, taisipa olla joku muuki. Teetä juotiin konjakin
sekotuksella ja seura oli iloisella tuulella, jota varsinki
ensimainittu sankarin alku ylläpiti. Meidän tulomme johosta tehtiin
m.m. kysymys, mitä varten olimme täällä matkustamassa, ja kun minä
puolestani siihen vastasin, vain huvikseni kuljeksivan!, arveli
luutnantti nauraen ja sanojani kertoen: "nje värno, nje toljko
dlja sabaavi", "se ei ole totta, ette ole paljaastaan huviksenne
matkassa", joka arvelu kyllä oli yhtä odottamaton kuin huvittava.
Sen laajempaa selitystä en kuitenkaan ruvennut antamaan eikä sitä
vaadittukaan. Sitte "tehtiin" soittoa harmonikalla ja soitti
laivakapteeni norjalaisen kansallislaulun "Ja vi elsker detta
landet", joka ei kuitenkaan ollut luutnantille mieleen niin että hän
puolestaan ehotti ja lauloi "booshe tsarjaa hranii'n". Juotuamme
lasimme loppuun erkanimme jonku tiiman päästä seurasta, joka jäi
libationejansa jatkamaan.

Kun palasimme miesten tykö veneeseen, pelkäsimme vähän nuhteita,
koska olimme ainaki neljä tiimaa olleet poissa, vaan niitä ei
kuulunut, sillä miehet yhä makasivat sikeässä unessa, josta meidän
tulomme vasta heidät herätti.

Seuraavana päivänä olisi jo aamusta saattanut liikkeelle lähteä,
sillä ilma oli kaunis ja maalta myötäinen tuuli. Vaan miehet eivät
kiirettä pitäneet, arvellen että maatuuleen ei ollut luottamista ja
että viisaampi oli odottaa, kunnes päivän päälle luultavasti syntyisi
itätuuli. Eiköpä heillä lie ollut toinenki syy vastahakoisuuteensa
lähön suhteen, sillä liian paljo asiaa heillä tuntui kauppamiehen luo
olevan nyt niinkuin edellisenä iltanaki. Viimein kuitenki 12 seudussa
lähettiin matkaan, kun maatuulta yhä kesti. Se meitä kuljetti pari
kolme neljännestä Häräntaljansaaren nokan itäpuolitse aavalle
merelle, vaan lakkasi sitte niinkuin miehet olivat ennustaneet; mutta
ulkona aavikolla puhalsi raitis itäinen, joka astui edellisen sijaan
ja hopusti lähti viemään meitä eteenpäin. Kun katselimme taaksemme,
jäi idän puoleen ensin saaret Uuravuonon itähaaran suulla, sitte
Siukunniemi mantereella ja uloimpana tuo somaniminen Korelan eli
Karjalan niemi Kuolavuonon tällä puolen; saman vuonon suun tuolla
puolen sijaitsevaa Kilttinän saarta, johon niiltä paikoin missä nyt
kuljimme tuli 4 penik., ei sitävastoin voinut erottaa, kun siellä
päin oli "konto" eli merisumu. Selkeällä ilmalla saattajamme sanoivat
saaren kyllä näkyvän, se kun on hyvin korkeaa maata. Suoraan etelään
käsin meistä tuli Uuravnonon länsihaaran suu ja korkeat niemet sen
kahen puolen: idän puolella Häräntaljansaaren pää, lännen puolella
kaitainen _Einaniemi_, jonka toisella puolen pienoinen _Aaravuono_
eli _Aarskopa_ tunkee maahan. Vasemmalle kädellemme lännen puoleen
aukeni suuri _Muotkavuono_, joka erottaa mantereen ja _Karabellan
niemimaan_ toimistansa. Viimemainitun maan korkeat, lumenpeittämät
kalliorannat astuivat veneenkeulan vasemmalta puolen yhä selvemmin
näkyviin kuta edemmäksi ennätettiin. Oikealle kädellemme taas
tuli valtameren värehtivä pinta, jolle ei mitään rajaa näkynyt.
Näissä kaikissa oli siksi paljo katselemista, että jos tuuli olisi
pysynyt heikkenemättä, matkan päähän varmaan olisi päästy aikaa
pitkäksymättä. Vaan valitettavasti oli liian myöhään taipaleelle
lähetty: ennenkuin vielä oikein olimme edes puolivälissä, loppui
tuuli tykkänään. Ei muuta kuin turvata airoihin samoin kuin eilen,
vaan tällä kertaa taas soutua vaikeutti tuulen perästä seuraava
kova merenkäynti eli niinkuin täällä suomalaisten kesken sanotaan,
_siikanne_, joten matkan lyheneminen oli tuiki hidasta. Ainoastaan
joku harva purje oli nähtävänä äärettömällä vedenpinnalla ja ainoa
vaihetus oli lopulta katsella, kuinka Muotkavuonoon päin valaskalat
tuo tuostaki suihkuttivat vesipatsaita ilmaan, josta syntyi sama
tömähtävä ääni kuin kaukaisesta tykinlaukauksesta. Sillä välin kuin
veneemme kiikkuu aaltojen harjalla, verkalleen kulkien eteenpäin,
tutkikaamme mitä Muotkavnonosta voipi olla mieleen pantavaa. Siinä
en kyllä itse tullut käyneeksi, niin että tietoni ovat korvakuulon
mukaan saatuja.

_Muotkavuono_, eli tarkemmin _Iso_ Muotkavuono, on suustansa
Einaniemen kohalla lähes 2 penik. leveä ja kulkee, matkallansa vähän
kaveten, suoraan länsiluodetta kohti 4 penik., jolloin jyrkästi
kääntyy koillista sekä viimein luodetta kohti. Inbergin kartassa
kutsutaan, arvattavasti Friisin kartan mukaan, ainoastaan vuonon
suupuolta Muotkavuonoksi, vaan sisä-osaa "itäiseksi Puumangin (lue
Pummangin) vuonoksi". Tätä jälkimäistä nimitystä en kuitenkaan
kertaakaan kuullut: suomalaiset jäämerellä tuntevat ainoastaan yhen
Pummanginvuonon ja se on se jota kartoissa nimitetään "läntiseksi"
P. vuonoksi. Muotkavuonosta tunkee, paitsi jo mainittua Aarskopaa
juuri vuonon suulla, seuraavat vuonot mannermaahan, nimittäin:
_Kassivuono_, noin penikuormaa lännempänä Aaravuonoa, _Läätsivuono_
(kartassa Laskivuono), ainoastaan kapeanlaisen niemen kautta
Kassivuonosta erotettu, _Kolttavuono_ (kartassa Titovskaja), kolmisen
penik. lännempänä Läätsivuonoa, ja viimein _Maalomuotka_ eli
pikku-muotka (Inbergin kartassa Kutovaja, Friisin kartassa Kutovajok)
Karabellan niemimaan juurella, johon lännen puolelta vastaa
Maattivuono (Maddefjord). Pohjoisrannalleen en kuullut Muotkavuonon
muodostavan mitään mainittavia lahtia. Asukkaita ilmotettiin
Muotkavuonon laiteilla olevan: _Aaravuonossa_ yksi lappalaisperhe[6],
_Kakkarissa_ (venäjäksi Litsa), Läätsivuonon suupuolessa 3
suomalaista. 1 lappalainen ja 1 venäläinen (karjalainen?) talo,
_Läätsissä_ ja _Räätsissä_, jotka ovat vähän lännempänä Kakkaria,
6 taloa, joista 2 kylmillä, ja kolmattakymmentä vakinaista
asukasta (suomalaisia), Kolttavuonon perällä _Vaalisjoella_ 1
lappalaisperhe ja l/2 penikuorman päässä siitä _Maalomuotkassa_
myöski 1 lappalaisperhe; vuonon luoteisimmassa perukassa _Muotkassa_
8 taloa ja 45 henkeä (suomalaisia) -- siitä vasta tarkemmin -- sekä
lopuksi vuonon pohjoisrannalla _Einassa_ varakkaan Jooni Pieran
lappalaistalo 7--8 hengellä. Jos luetaan taloa kohti niissä paikoin,
joista ei asukaslukua tietty ilmottaa, keskimäärin viisi henkeä,
joka ei ainakaan liene liian paljon, tulisi Muotkavuonon asukasluku
siis tekemään 115 à 120 henkeä, joista 25 à 30 lappalaista, muut
paitsi joku venäläinen suomalaisia; vaan sekä Kakkarissa että
Läätsissä sanottiin myöski asuvan hyyryläisiä toisten taloissa, joten
koko väestön sopinee arvata kenties 130 hengeksi, joista noin 100
suomalaista.

Kuinka tarkkoja nämät numerot ovat, sitä en ota taatakseni, koska
niinkuin jo mainitsin en itse tullut näissä paikoissa, paitsi
Muotkassa käymään; mahotonta ei suinkaan ole, että niissä on joku
ereys. Ylimalkaan on matkoilla hyvin, vaikea saada luotettavia
tietoja niistä paikkakunnista, joissa ei itse käy, jonka selvästi
huomaa siitä, että jos samaa seikkaa tiedustelee eri henkilöiltä,
melkein aina saapi enemmän tai vähemmän eroavaiset vastaukset. Mitä
erittäin Muotkavuonon seutuihin tulee, olivat ilmotukset niistä
sitä sekavammat, kun kansa ei tunne kartassa käytetyitä nimityksiä
ja lisäksi samaa paikkaa näytettiin kutsuttavan eri nimillä; niin
esm. puhuttiin Valasjoesta ja Määlisjoesta, jotka eivät voineet
olla muuta kuin jo mainittu Vaalisjoki eli kartan Puumanki, joka
viimemainittu samoin kuin Punmankijärvi oli kansalle aivan outo.
Kuitenki luulen, että tässä annettu lyhyt kuvaus Muotkavuonosta ei
voi olla kovin väärä; ainaki suunnille sen pitäisi oikea olla. Vuonon
pohjoisrannalla vakuutettiin ei olevan muita asukkaita kuin _Jooni
Piera_ Einassa vuonon _suulla_, vaikka kartalla löytyy kuudessa
seitsemässä paikassa pilkkuja muka asuinpaikkojen merkitsemiseksi.

Saatuamme muun ikävän lisäksi vielä vähin taistella merikipeänki
kanssa tulimme vihoin viimein klo 9 tienoissa matkan perille
Karabellan haminaan.


Karabella ja Oneikan saari.

Maalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan
rannalla, jota norjalaiset kutsuvat _Fiskeröksi_, venäläiset
_riibatshi polu-ostroviksi_, ruotsalaiset _fiskarhalföksi_, vaan
jäämeren suomalaiset _Karabellan niemeksi; Kalasaarennon_ nimeä, jota
suomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne.
Lapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan _Gikker njarg_. Inbergin
kartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta;
kuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta
siinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi:
edellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.

_Karabellan_ hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa,
on sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä
etelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan
anna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen.
Lahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla
(Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja
kaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan
säilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus,
sitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella
tavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla
suomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja
ei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole.
Syksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja
ainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka
siinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.

Sen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen
hoitajan, erään norjalaisen, hra _Seebekin_ luona, joka kohteliaasti
kutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme,
missä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä
muusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin
lähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi
Jeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan)
olevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä
siinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä
ei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka,
_Supuska_, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan
hukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän
Karabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla
Karabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa
_Oneikan_ saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä
katsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka
höyryssäki tulisin kulkemaan.

Karabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä
vähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka
Karabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme
suoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse
vähän taaempaa Potseikan rakennukset.

_Oneikan saari_ on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla
löytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner,
tavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia
täyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja
vuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja
alusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys
esm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin
kirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna;
tavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa).
Uudemmista nimistä pisti silmääni _J. Fr. Thauvon, 1873_.

Näistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan
(1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen
kertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut
toisenlainen. "Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen
merirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle
kalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä
y.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta
painijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä,
ei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat
kernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa
mies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi,
vaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon
vaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat
tuosta ikävästä vieraasta." Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte
olisi hakannut kallioon.

Hyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä
on sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis
julkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti
tapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt
mailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon
kaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme
sillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän
sisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen
hän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli
Friis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin
hänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille,
venäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää
olevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.

Friis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen.
Noin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä
Petsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä
ja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556
suuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä
luostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla
Kuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken
saaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset
isät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella
tavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen
erään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla
suostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies
oli nimeltä _Andreas Neich_ ja hän tuli joka kevät laivallansa
luostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä
mitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että
sanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että
muisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut
aihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin
hävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen
ja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä
ajoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat.
Tarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika -- josta saaren
nimi Anikeijeff -- ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi
kirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.

Tämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä
on se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka
tosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä
ruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut
maata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen
ihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella
täydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan
kanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon
nuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä
mistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis
oli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia
saattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen
jälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan
kalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain
kesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu
riidan ratkaisemiseksi?

Jos ajatellaan, että Anikan voittaja oli joku niistä miehistä eli
heidän kumppaleistaan, joitten nimet ovat vanhimmat kalliokirjotusten
joukossa, selviää myöski, kuinka kansaan on saattanut levitä se
luulo, josta Castrén mainitsee, että kalliokirjotukset sisältäisivät
kertomuksen itse taistelusta. Kun kansa näki voittajan voittonsa
jälkeen hakkaavan merkkejä kallioon, oli sen vaikea ajatella muuta,
kuin että tämä tapahtui tuon merkillisen tappelun muistoksi -- jossa
se ehkä ei niin isosti erehtynytkään -- ja että kirjotus, jota se
ei ymmärtänyt, sisälsi ilmotuksen voitosta. -- Muuten oli yläpuoli
kalliolaatasta, jossa vanhimmat nimet löytyivät, hyvin kulunut, että
joku kirjotus on saattanut hävitäki.

Castrén puhuu myöski muista, Muurmannin rannalla löytyvistä
kalliokirjotuksista. Niitä emme Uuran puolella tulleet
tiedustelleeksi, vaan etelä-Varangissa kuulin, että Kuolavuouon
länsiniemellä pitäisi olla jonkulaisia merkkiä kalliossa, joita
arveltiin vanhoiksi rajamerkeiksi. Tätä nientä sietäisi siis tutkia.
Se on sitäpaitsi jo nimensä kautta (Korelan niemi) merkittävä.

Peljäten höyryyn myöhästyväni kiirehin saaresta pois, sittekun vaan
hätäisesti olimme kuulusaa kalliolaattaa katsastaneet. Mitään uutta
en ollut täältä toivonutkaan saada, koska luotin siihen, että Friis
oli paikan ihan tarkasti tutkinut. Nyt jälestäpäin kuitenki vähän
kadun kiirettäni, sillä se ajatus, että Anikan voittajan nimi ehkä
olisi kalliosta löydettävä, ei näy Friisille johtuneen mieleen --
enemmän kuin minullekaan kalliolla käydessäni -- ja siinä kuitenki
olisi tarjona uusi lähtökohta tutkimuksille. Vaikka ei jutun
selvillesaanti niin kovin tärkeä ole.

Potseikka eli Tsip-navolok.

Potseikan lahti on vielä aukeampi itään päin kuin Karabellan.
Tarkkaan ottaen se ei mikään lahti olekaan, siinä merkityksessä
että meri tunkisi sisään maahan; sen pohjoispuolitse vain pistää
mereen _Tsip-navolokan_ eli _Sabbenjargan_ niemi, Karabellan saaren
koillisnokka, joten kulmauksessa syntyy lahentapainen. Lahen rannat
ovat tasaista heinänkasvavaa maata, jossa nykyään seisoo 5--6
norjalaista taloa sekä venäläinen kirkko ja lasaretti, vaan johon
kyllä sopisi rakentaa monta vertaa enemmän taloja. Norjalaisista
kaksi: _Ludvig Fredriks_, tavallisesti Isoksi Ludvigiksi kutsuttu,
ja _Anders Shersedt_, harjottavat kauppaa; edellinen on aikanaan
ollut paljas kalastaja, vaikka nyt on päässyt suureen varallisuuteen.
Kirkon on eräs Wienalainen eli Moskovalainen kauppias rakentanut
kolme vuotta aikaa, muistoksi pelastuksestaan kovasta merihädästä.
Suomalaisia ei sanottu talonomistajina asuvan Potseikassa yhtään,
vaan norjalaisten taloissa useoita on palvelioina. Venäläisiä ei
myöskään vakinaisesti s.o. talven yli asu paikkakunnassa ketään, vaan
kesäksi siihen ilmestyy heitä suuret joukot, niin että tänä kesänä
esm. kerrottiin siinä ja lähellä olevassa Supuskassa yhteensä olleen
noin 400 ryssän venettä, neljä miestä kussaki.

Olomme Potseikassa rajottui atrian tilaamiseen kaupp. Shersedtin
talossa, josta kummiksemme taaskaan ei mitään maksua otettu, ja
käymiseen tuon todellaki jättiläisenkokoisen suuren Ludvigin
luona, joka tarjosi olutta. Kirkko ja lasaretti olisivat ehkä
ansainneet katselemista, vaan niihin emme joudattaneet itseämme.
Muuta katseltavaa ei täällä ollut: Shersedtin rannassa oli muutamia
makasiinejä sekä suuri määrä turskanpäitä kuivamassa jälleillä, Ison
Ludvigin rannassa samoin makasiinejä sekä pari syltää korkea silta
eli laituri ja sen päässä kalien hirren nokassa hyvin suuri ratas,
jota käytetään vivun eli _vinchin_ asemasta lastatessa. Tämmöisistä
rattaista sillan nenässä tuntee kalastuspaikoissa heti kauppiaan
talon. Suuria traani-ammeita ja muuripadan kokoisia kattiloita,
joissa maksoja keitetään, näkyi myöski ison Ludvigin kartanolla --
kaikki esineitä, joita enimmästä aina tapaa kalastuspaikoissa missä
kauppiaita asuu.

Puolenpäivän aikana saapui höyrylaiva, kooltaan pienenlainen ja
nimeltään "Arhangelsk"; sitä kuljetti pienikasvuinen tanskalainen
kapteeni. Siihen noustuani minulla tuli ero Raninista, jonka piti
Mikkolan veneessä palata takaisin Uuraan. Niinkuin häneltä sitte
Oulussa kuulin, oli heidän paluumatkansa ollut vielä hitaampi
kuin tulomatka, sillä Potseissa miehet olivat viipyneet lähes
kaksi vuorokautta minun lähtöni jälkeen sortuneina Dionysuksen
liian innokkaaseen palvelukseen, ja Jeretnikaan tultua olivat taas
ryhtyneet kurkkujen kastelemiseen, niin että R. siitä viimein oli
muitten veneessä kulkenut kotia.


Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.

Suomalaiset siirtokunnat ryssän rannalla muodostavat erityisen
_voolostin_ eli kuntapiirin, jonka hallituksella v. 1882 oli
olopaikkansa Potseikassa. Tässä sopii siis puheeksi ottaa sanottujen
siirtokuntain hallinnolliset seikat.

Sittekun suomalaisia ja norjalaisia oli alkanut asettua sinne
tänne ryssän rannalle, kääntyi vähitellen Venäjän hallituksen
huomio näitten tulokasten puoleen. V. 1864, kertoo Venäläinen
kirjailia Tshubinski (ks. Friis, siv. 215), lähetti Vienan kuvernöri
erään norjan kieltä osaavan miehen, hra Amonin, ottamaan selvää
siirtolaisten tilasta. Näitten lukumäärä teki silloin 8 norjalaista,
9 suomalaista ja 3 ruotsalaista perhettä, kappale toistasataa
henkeä siis arviolta, ja heillä oli yhteensä 63 nauta-eläintä
ja 112 lammasta. Heidän toimeentuloansa selittää hra A. sangen
tyydyttäväksi, vaan muistuttaa, että heille olisi edullisempi, jos
eivät asuisi niin hajalla toisistaan, vaan kokoutuisivat yhteen
paikkaan, sillä siten he voisivat toimittaa jonkulaista koulunkäyntiä
lapsillensa, saisivat ehkä oma-uskoisen papin luonansa käymään sekä
pystyisivät paremmin torjumaan jäämerelle tulvaavain pyytömiesten
loukkauksia. Tämmöiseksi paikaksi hra A. esittää Uuraa. Venäjällä
oli tähän aikaan paljo puhetta jäämeren rannikon asuttamisesta, ja
hra A:n kertomusta ja esityksiä otettiin mielisuosiolla vastaan.
Niin tuli v. 1868, 22 p. marrask., keisarillinen asetus ulos, joka 9
pykälässä säätää, mitä etuja ryssän rannalle siirtyneille tai vasta
siirtyville kolonisteille on myönnettävä. Sekä Friis että Thauvon
(Kirj. kuukauslehessä) julkaisevat tämän asetuksen, vaikka kumpiki
vähän lyhentämällä. Tärkeimmät kohat siinä ovat:

a) että siirtolaiset 6 vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä
lukien saavat, suostuntaveroa maksamatta, harjottaa kaikenlaista
kauppaa ja elinkeinoa, sekä niin hyvin omaksi tarpeeksi kuin
siirtokunnissa myötäväksi tullaamatta ulkomaalta tuottaa kaikkia
teollisuudentuotteita ja muita kaluja, jotka ei ole tuotaviksi
kielletyitä;

b) että lääninhallituksen on siirtolaisille valtiovaroista
myönnettävä 6-vuotisia lainoja 50:stä 150 ruplaan, kuitenki takausta
eli kiinnitystä vastaan;

c) että siirtolaiset ovat oikeutetut kruunun jauhomakasiineistä sekä
ostamaan että lainaamaan jauhoja;

d) että siirtolaisilla on oikeus turkki-eläinten ja lintuin
pyytämiseen sekä kalastamiseen uutisasuntojen likitienoilla olevissa
vesissä ja joeissa;

e) että he ovat vapautetut:

karttapaperin käyttämisestä sekä sotaväen majotuksesta 6 vuotena;

sotapalveluksesta kolmen sotamiehen-oton aikana muutosta lukien;

veroista ja ulosteoista 9 vuoden aikana, muuttovuoden alusta lukien;
ja

f) että siirtolaiset saavat norjaksi tai suomeksi kirjottaa kaikki
anomuksensa lääninhallitukseen.

Friis arvelee tämän asetuksen johosta, että jos Venäjän hallituksessa
yhä edeskäsin yhtä suosiollinen katsantotapa pysyy voimassa ja
paikkakunnalliset virastotki senjohosta osottavat siirtolaisille
hyväntahtoisuutta, näitten luku varmaan vähitellen on yhä karttuva
niin hyvin pohjois-Suomesta kuin Ruijasta. Thauvon niin ikään
kiittelee asetusta, kutsuen sitä siirtolaisten "_magna chartaksi"_,
joka on asettanut heidän elämänsä paljo vakavammalle kannalle
kuin ennen. Epäilemättä asetus kiitosta ansaitseeki, niinkuin se
kieltämättä osottaa suosiollista mieltä siirtohanketta kohtaan.
Laillinen perustus oli senkautta laskettu siirtokuntain olemassa
ololle, ja siirtolaisille senkautta vakuutettiin, että hallitus ei
ainoastaan kärsinyt heitä jonkulaisina pääsemättöminä nurkkavieraina,
vaan päinvastoin mielellään otti heitä vastaan ja soi että heidän
yrityksensä hyvästi menestyisi. Ilon syytä siirtolaisille siis
asetuksen ilmestymisen johosta sikäli kyllä oli, se täytyy myöntää;
vaan toinen kysymys on, sopiiko asetusta siltä edes leikillä
_magna chartaksi_ kutsua. Puhumatta siitä kuinka asetus tulisi
toimeenpanossa vaikuttamaan, se jo itsessään sisältää puutteita,
omiansa asettamaan sen hyviä puolia aivan syrjään. Niin siinä esm.
ei mainita mitään kalastuksen jälkeen tärkeimmistä kappaleista:
metsästä ja maasta (s.o. niityistä), mille kannalle niiden hoito
ja omistus oli järjestettävä. Jos asetuksen tarkotus oli, niinkuin
hyvin luultavasti oliki, että asiantila niiden suhteen jäisi
samalle kannalle kuin muualla Venäjällä, s.t.s. että metsä on
kruunun, josta talolliset vain saavat säädetyn määrän vuosihirsiä ja
polttopuut, ja että niityt ovat koko kyläkunnan yhteinen omaisuus,
ei voi olla kahta mieltä sen täydellisestä sopimattomuudesta siinä
suhteessa suomalaisille, joitten käsityksen mukaan yksityisellä
talollisella pitää olla niin hyvin metsäänsä kuin muuhun maahansa
täysi omistusoikeus. Toinen tärkeä muistutus asetusta vastaan on,
että senkautta ei mitenkään järjestetä siirtolaisten kirkollisia
ja kouluseikkoja; niistä ei enemmän kuin metsistä ja niityistä
mainita asetuksessa yhtään sanaa. Voipi kyllä yleiseltä kannalta
katsoa soveliaaksi, jopa kiitettäväksiki, että ne seikat on jätetty
kokonaan siirtolaisten itsensä selvitettäväksi, vaan mahotonta
on toiselta puolen ajatella, että köyhät kalastajat, joilta
ensimäiset elinehot puuttuvat, omin voimin heti pystyisivät näitä
seikkoja järjestämään; ja että asetus ei siinä suhteessa mitenkään
astu avuksi, on epäilemättä puutteena pidettävä, semminki kun
kirkkojen rakennus ja papiston palkkaaminen yleensä Venäjällä on
yksistään hallituksen asia. Venäjän alamaisiahan siirtolaisetki
ovat, vaikka vierasuskoisia. Jo näitten kahen itse asetuksesta
heti huomattavan vaillinaisuuden tähen on mielestäni vaikea yhtyä
siihen arvelemattomaan ihastukseen, jota sekä Friis että Thauvon
ovat asetuksen ulostulemisen johosta osottaneet; ja mitä sitte
tulee siihen tapaan, jolla asetus on toimeenpanossa vaikuttanut,
jota edeltäpäin tietysti on ollut mahoton ihan säntilleen arvata,
niin valitettavasti täytyy sanoa, että tämänki asetuksen on useassa
suhteessa käynyt samoin kuin monen muun: että se on tuottanut
toisenlaisia hedelmiä kuin oli odotettu.

Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi,
vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat
arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän
valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki
yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset.
Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä
mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää,
vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei
kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten
aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa
puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu
kuin 7 valia vuosittain taloa kohti -- sama järjestys siis kuin
Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia
riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki,
että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin
pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä
kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta -- jota vastaan eivät
muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi
kiittelivät -- vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain
näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä
jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko
Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi
kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa
y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin
isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi
osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin
uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että
täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja;
metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s.
hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen
lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä
oli valituksen aineena yleinen _laittomuuden_ valta ja turvallisuuden
puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta -- asia tarpeeksi
tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan
perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti
tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt
arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain
kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (_personan_) turvallisuuteen tulee,
kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana
(1882) eräs _Selperi_ (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta
kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli
Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, _K. Juntusta_ Kiannalta,
puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon
perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin
pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän -- ei karannut, vaan
laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona,
Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin
vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä
kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut
Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen
kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa,
jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut
hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa
yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee
yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja
väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna.
Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs
karjalainen nimeltä Samppa _Kämäräinen_, oli edellisenä talvena
jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä
hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt
yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi
kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut
hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa
ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt
eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa.
Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä,
millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on.
Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava
että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä -- s.t.s.
ummikoita, ei karjalaisia -- peljätään kuin paholaista, koska
heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi
tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän
avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että
suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli
reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen
ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä
välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja
pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen
päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa
hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.

Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia
Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski
hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista,
joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään
apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä
Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen,
sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia;
itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella,
vaan Venäjän puolella.

Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo
mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime
pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan
19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten
antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on
hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten
kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki
ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty
oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen
eli _starshinan_ ja kirjurin eli _piissarin_ kanssa meidän käydessä
piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla.
Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli
tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen,
vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se
voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa
aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua
tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa
vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme
staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet,
staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun
muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua
pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte
kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja
varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä
siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän
rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta
koettu pitää; mutta -- nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko
pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän
muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka
tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta.
Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä
mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla
on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen
valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.

Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole
asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä
on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka
eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei
kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö
ja varsinainen _spiritus rector_ on piissari, joka yksinään tuntee
lait ja asetukset -- sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä
semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä
alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas
eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt
mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa
välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy?
Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari
toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin
tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys
venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista
riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä
työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että
ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että
koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin
itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten
eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin
se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.

Edellämainitut kolme seikkaa: _hengellisen hoidon puute,
maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous_
olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden
lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset
vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin,
että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla
anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki
käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei
ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet
siihen virtaan, jota _Letheksi_ kutsutaan. Mahollista kuitenki,
että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet
ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin
käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne
jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät
siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet,
että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa
valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty -- jos toiselta puolen
onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton,
siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada
asiamiestä.

Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne
jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä
yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät
kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva
ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus _väkeväin
juomain_ ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla
on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen
on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on
_rommi_, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee _transito_-tavarana
Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta
Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen
se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä
vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa,
että kalanpyynti jossaki määrin on _hasardi_, onnen kauppa, ja että
suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on
harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys
pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät,
mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta
myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman
kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu
vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on
käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa
järjestäisi, tulisi ulos.

Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on
ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet
rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä
18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan,
josta jauhoja on annettu velaksiki -- vaikka makasiininhoitajat,
jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin
tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina
ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle
ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa
on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on
tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli
Venäjän lippujen alla.

Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten
siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin
että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa.
Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia
kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden
merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että
siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja
laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat
siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät
muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.

Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti
enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä,
Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34
henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta
lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta
joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60--70, siis noin
1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä
asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se
yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain
häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta
soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta
ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen
hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa
ja esivaltaa -- eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä
parempiin ihmisoloihin.

Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla
tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen
valtiovaroista palkatun _papin_ saanti ryssän rannalle. Puhumatta
siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä
suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa
heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten
heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta
kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa
tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän
rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen
Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään,
ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään
Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

Suomen lakeja -- sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa
ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi
päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet
ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat,
että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa
tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää,
että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin
hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi
parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään
kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana,
minkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli:
"Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen
alle."


Potseikasta Vaitokupaan.

Kun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi
koillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta
kun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä
kohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä
taloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin
kartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko
Karabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan
tulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua
paikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka
ne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta
paikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.

"Arhangelskin" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista,
joka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että
hän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta
kaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia _Goebelin_, jonka
kanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä
1879, ja usmanalaisen karjalaisen _Jepifanovan_, jonka kanssa
samana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä
oli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt
tutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa
paikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki
pienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain
pikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan
jahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin
oli matkalla Vesisaareen asti.

Matka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli
hyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan
lämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan
aivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli
minusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin _Supuskan_
(ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka
on rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu
10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut
näkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on _Skorbähha
guban_ lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata;
se miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten
kolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä,
vaan niille seuduin kuulin jälestäpäin _Karpion pahta_ nimisen
korkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea
suomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään.
Sen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista
kuljettamassa, nimittäin _valaskalaa_. Kala oli kiinnitetty laivan
kupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli
korkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se
koko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva
oli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki
molemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin
kohallaan pysymään. Sen nimi oli _Gratia_ ja se oli yksi niistä
kolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn
Vesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä
paikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on
lupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä
rannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi,
liikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää.
Mahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan
mahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan
kapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä
rannallaki, sillä jo mainittu skuunari "Bakan", joka oli täksi
kesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin
rannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä
maannut kuka tiesi kuinka kauon. _Malici_ muuten tahtoi väittää,
että valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun
sotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä
tavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia _kollisioneja_ voidaan
karttaa.

Pari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu,
joka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi
mereen. Se oli "Vaitokuvan ööstaniemi", eli lapiksi luullakseni
_goaskem-njarga_, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä,
vaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä,
Nordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa.
Likitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä --
toistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy,
kääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti,
länsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan
lahen suulla.

Piljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop.
Vämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa
ja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.


Vaitokupa ja Kervana.

_Vaitokupa_, venäjäksi _Vaideguba_, lapiksi _Aidevuodna_ (Aitavuono),
on lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa.
Sitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään
käsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän
pohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä
tunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva
seisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on
suurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei
merelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan
kulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska
Friis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa
merelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät
aivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että
lahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy
ajattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja
"epäturvallinen" (usikker).

Muutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin
höyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun
eräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, _Pihlfeltille_, joka
täältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P.
oli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa
kortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta
soveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei
ollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan
kun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin
varsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P.,
vaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki
isonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5--6 huonetta
paitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia
toisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja
y.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia
kasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin
laaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia
ja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa -- asia, josta kyllä sietää
mainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko
ryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin
kesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä
toisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana
lahen itärannalla.

Vaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä
itä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan
toiselta kauppiaalta, Bernh. _Sehlströmiltä_, kylässä oli yhteensä
12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku
teki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku
karjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut
Amerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9
lammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2
pienempää venettä. -- Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2
löysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei
yhtään.

Vaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä
oli 19 isoa venettä, snäkkää eli "troinikkaa", kussaki 4 miestä,
yhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja
oli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra
Sehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle
500:ttä kruunua.

Kaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt
Ruijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla
oli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta
alkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti
hän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni
lahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki
pyydetyt tiedot.

Niiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla
terveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle
Pistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen
tapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti
en päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa
uskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan
toiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli
jo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan
niitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen
Oleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai
Maliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin
myöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen
setälleen Arhippiselle "Ruijaan", vaan tämä adressi oli liian
epämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki.
Niinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren
rannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä
olleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen
oman kylän, tulemme kohta näkemään.

Vaitokupasta kävelin jalkaisin _Kervanaan_, jota tulee kolmisen
virstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana,
jossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk.
_Sunin_ talossa -- josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty
kahvittamatta -- on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin
olevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista
3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5
lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä.
Ulkopuolella kylää on _Lunnisaari_ niminen pieni luoto, josta ei
kuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle
haminalle. -- Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan
Kervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi
pitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.

Kervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham
_Rikinän_ eli oikeammin _Reginan_, joka eilisiltana oli Vaitokupassa
saattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän,
joka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan
poikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän
oli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen
voimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen
jälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen
kajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.

Vaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk.
ja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen
länsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella
vielä oli laajat -- lumikinokset.


Pummanki.

_Pummanki_ -- ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin
kirjotettavan -- on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin
10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa.
Jompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain
loppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40--60 penikuorman päästä,
kahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki
jäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.

Pummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle.
Mainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli "vestra" Bomenifjord, on
suustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla
runsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon
päättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla,
joista pohjoisen nimi on _Muotkan perä_, eteläisen _Haminanperä_.
Kylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari
virstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku
virsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea
vaara, _Haminantunturi_. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan
leveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena
sekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon
halki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki,
joka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin
jokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti,
niinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä
selvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan
pois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla
jonku penikuorman päässä. Kun puhun "vankasta" koivikosta, ei sitä
kuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme:
koivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo
matalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa
jaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät
jos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki
poikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea.
Polttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.

Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin,
suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä
Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta
nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183
henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30,
joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta,
s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu
Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2
sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin
elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä,
tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona.
Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä
sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia
ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni
Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi,
jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään
tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi.
Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja
verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.

Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä
13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä
siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.

Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak.
_Hiukka_, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen
Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin
(Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja
nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä
löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka
kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin,
sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi
paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat
Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten
hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni
ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli
paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua
siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870
oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon
perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni.
Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja.
Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli
ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m.
Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut
Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois
Ruotsin Lappiin.

Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin
jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani
oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja
taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden
kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi
hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa,
niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella
kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta
ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja
sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan
tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle _Eero
Niskasen_ taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo
ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin
kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä
oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa
ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain,
ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän
kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta
Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä
kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä
aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä,
joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä
kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin _unda marina_ voi
tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä;
sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon
perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon
rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea
Ruijaan, pistää _kanavan_ tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki
aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin
ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt
paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut
mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut
tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon.
Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen
välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina
korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka
vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta.
-- Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut,
ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella
kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.

Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon
perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat
_Muotkan_ kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut
turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku
ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5
vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten
staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli _Ervasti_. Samanniminen
mies asui Pummangissaki.

Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle
pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty
olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen
rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle
sanottua rajaa.

Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti
levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä
"kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta
tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä
on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen
maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat
syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin
ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä
vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä
ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus
toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa
on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut
monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski
on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat
jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet
käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta
koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon
suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä
Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona,
kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka
yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa
ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle.
Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä,
minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään
tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella
sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi
tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen
ja siitä seuraavaan synninpäästöön -- eli, niinkuin lahkolaiset
sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" -- niin voipi ehkä
väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta"
tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen
ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos
ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki
useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän
ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi
paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä
tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen
vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri
sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva
se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.

Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä
ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska
se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta.
Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen
runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat
rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä
taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän
saarnamiehistä mainittiin erittäin _Marsin Kustua_ ja Suomen puolelta
tulleista, jollen muista väärin, _Palovaaraa_. Hengelliset asiat
ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että
tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos
tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää --
puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä
väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.

Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin
norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla;
sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne
muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa
säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen
emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa
seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa
erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä,
ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat
Suomessa (pääjohtaja on J. _Raattamaa_ Muonionvarrella), kääntyvät
heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen.
Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki
annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat
jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät
heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen
vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa
ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva
monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on
verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen
vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus
on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain
harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä
pysyvät alueessansa kiinni.

Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet;
löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin
näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena
juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli
isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi
"trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (_aqua
vitae_), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan
ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta
ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren
emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa
fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen
tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. --
Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon
vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.

Pummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle
miehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi
terveisiä. Toisen näistä, _Kuoringin_ talon pojan, tapasin ja
sain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti _Kukkeaa_ eli
_Kallunkia_, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt
Amerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven
talossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä
kysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko
hän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta
pyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi
veliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain
kadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan.
Valitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.

Mikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain
Pummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella
oli turvemökki, jossa erään rautio _Ahosen_ leski asui. Häneltä oli
mies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat --
samalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety
viimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan
asti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena
kuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan!
Yhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin.
Lohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi
28-vuotias ja nainut, nuorempi 5--6 vuotias, syntynyt isän kuoleman
jälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt
niinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin
sivumennen niityn laidassa komeoita _Trollius_-kukkia, useoita
_ranunculus_-lajeja ja _umbellateja, cornus svecican_, muutaman
punaisen _alsinacen_, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä
myöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.

Talon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi,
Kärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G.
Marsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M.
Saukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H.
Pesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er.
Huotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.

Muotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen,
J. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.


Pummangista Nurmensättiin.

Lauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin.
Matkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon
luetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki _Sunnari_ pnolikasvaneen
poikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K.
_Wenberg_ -- sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä
1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari
kuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis
vuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin
että toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten
matka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi
minun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa,
myöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet
päällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa
6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet
kauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa
olla _Haabrandsnäs_, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää
kohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme _Maattivuonon_
(Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa
pistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa
matkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana
ja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen
selvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan
veneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on.
Tätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi,
sillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen
käsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin
päässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja
kun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta
ja asuinrakennuksia -- se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8--9
illalla, kun matkamme päättyi.

Tällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa
kuulusain _Haaneian_ saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi
kutsutut _Han_- eli _Hen_-öarne, meidän kartoissa arvaamalla
pantu "Heinäsaariksi", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona
aavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen.
Valitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että
niihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo
puhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata
niistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan
saarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka
runsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs
Kuikansukuinen lintu, _Lunni_. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää,
tapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan
päälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä
paljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita
lintuja myöski _haahkatelkkä_ tavataan. Lintujen pyytämiseen ei
kukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa;
lakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia.
Sitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta
hyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on
tähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10
osakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12
vuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt
30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet,
osottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului
arentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän
viime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90
kruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos
osakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista
yhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. -- Itse korjattava
heinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin
sanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200
leiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua,
ei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen
lehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän
talviheiniksi.

_Nurmensätti_, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa
talveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä
löytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä
kauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me
olimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan
mökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin
ja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella.
Friis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että
soveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti
hänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä,
pyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat
välttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi
sanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen
kiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina
kyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen,
vaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle "pienemmällekään"
kaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on
laajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat
kalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja
idässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi
tulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on
tullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa
on, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen -- joka
ereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.

Tupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi,
käydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti
toivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias
kajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään.
Kauppias oli nimeltä Anton _Dahl_, syntyisin Norjasta, vaan nykyään
asuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi
perheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä.
Vastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen
omista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti
minua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän
yksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija -- frouva lasten kanssa
makasi porstuan toisella puolen -- jäin mielihyvälle taloon, jossa
hyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.

Vakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä
ovat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys
näillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin,
s.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia
karjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat
sydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies,
oli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.


Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.

Matka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en
kyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se
päälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren
rannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että
ylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan
lappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei
yhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa
ennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime
aikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle
saatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän
tarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.

Kummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että
Petsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta
tarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen
varman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä,
karjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki.
Tähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö
maassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen
edustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi!
Suurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska
tuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää
asioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa
jo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän
kartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön
tekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.

Entisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p.
heinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen -- sillä vuono
kulkee länsi-etelään päin -- ja kun vuonon suu on aivan lähellä
Nurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää
purjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta
kohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat,
on vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50
sylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee
oikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita
tämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä
maa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki
kohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee
rantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli
arvaten 8--900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin
taaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun
peitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa
taivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu
semmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi;
levenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä
uudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi
vastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni
lahti, _Iivananmutka_, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin
näkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen,
toinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, _Trihvananniemen_
kupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten
omistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että
Petsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi
saatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin
kuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska
ajatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.

Iivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla
kulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan _Parkkinaksi_ ja johon
luetaan näiltä paikoin pari neljännestä -- vuonon koko pituus on 1
1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita
tai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi
tiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat,
vaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka
siinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka
kasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono
vielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla
missä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa
tarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo
mullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei
noussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli
jonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla
seisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra
Dahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin
rantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta
niityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4--5 syltää korkean
mullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja
heinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä
ja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi,
vasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle
vuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme
kävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi
tilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki
taas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä,
ja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme
isomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin
toisiansa; siinä oli Karjalan kylä.

_Karjalan_ kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat
ovat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi
perustajani sanottiin paikalle tulleen 12--13 vuotta takaperin,
siis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat
kotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja
pohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki,
Ontrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.

Sillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla,
näimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia -- nythän oli pyhä,
siis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän
ja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin
olevan _Mikulainen_. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida
missään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa,
vaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä
välin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli,
alkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että
vähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus
oli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä,
kunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin
osa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli
kuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka
oli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli
niin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi
esittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan
lähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis.
Merkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan
näyttänyt rasittavan.

Mainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan
kylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien
keskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, _Knjäsuhan_ joki,
joka tulee penikuorman päässä olevasta _Knäsään_ järvestä; Karjalan
kylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän
haarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä
noustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät
ovat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi
toisesta nähä toiseen.

Tuota venäläisten kylää sanotaan _Manasterin kyläksi_, syystä että
kylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari
-- Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16
taloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki
olivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken
partaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin
korkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan
_Trihvanantunturiksi_, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen,
jyrkempi ja korkeampi vaara, _Ristitunturi_. Kylä on samanikäinen
kuin Karjalan kylä eli 12--13 vuotta.

Kun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä
katseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän
ylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän
lapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita
aika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä
ei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo
matalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme
joka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo
laajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen
oliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen
asia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin
varemmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin
sivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi
löytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti
olisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä
tuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet
kuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos
sitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen,
eivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti
olisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle
seisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada
tietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja
arvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle
karjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen
nimet. No joo. "Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se
viimeinen on?" Afanaasein. "Montakos henkeä siinä asunee?" Taisivat
tietää senki (4). "Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä
karjaa ja paljoko?" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva
hetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa
vähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: "kuule sinä,"
mainiten jonku nimen, "tulesta tänne." Eräs aivan nuori mies
lähestyi. "Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?" "Miksi?"
"Tämä herra tahtoo tietää." "Miksi tahtoo tietää?" "Ilman vain, hän
on ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?" (tarkottaen
lehmiä). "Yksi lehmä ja yksi sonni." "Entä lampaita?" "Kaksi." "Yksi
lehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on," katsoi karjalainen
tarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet
käynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. "Entäs toinen
vierimäinen talo, kuka sen omistaja on?" "Tirikov." "Montakos henkeä
siinä on?" Niin ja niin monta. "Entäs lehmiä ja lampaita?" Niin ja
niin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja
miehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen
tarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain
suureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot,
joita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää
hartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.

Entisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla,
mihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin
luostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia,
enään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin
suurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla,
sillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta
näytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli
laajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita
rakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit
rakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla.
Näistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa;
harjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei
äkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille
näytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella
juurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat
maassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista
koetin jotain vuosilukua löytää.

Majataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja
senjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja.
Ensin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja
millä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla,
sekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta
Suomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset
tupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai
se heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas
vastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu
vaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut
peljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota
vanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan
luopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan
turhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani
kysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan
myöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että
alemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja
Trihvananniemestä. Se oli koko saalis.

Kun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen
kaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on
minusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki
minulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän
arveli: "oletteko te" (vai liekö sinuksi kutsunut) "tavallinen
talonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?" Ennenkuin kerkesin
sanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että
"kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia
asioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt." -- Tässä
johtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä
huvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen
työn lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa;
kysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: "mikäs muu
kuin mies vain", hän arveli: "niin, niin, kyllähän minä sen näen,
vaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene
_senaatori_ (!)"

Mikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta
ja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului
kummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle
ruplan setelin -- miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10
kopeekkaa -- vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun
kuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa
ainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään,
ennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa -- enempää ei nim.
talossa löytynyt.

Karjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet
Parkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri
perille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä
veden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja
lähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla
kaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla
olimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas
Nurmensätin satamaan.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen,
mielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä
päivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun
joutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä
paikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin
luostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan
asutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan
jylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa
onnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen
olemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia,
sitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni,
että semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä
hetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin
varsinaisella löytöretkeiliällä.

Ne paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain,
ovat yhteenjärjestettyinä seuraavat:

_Koltan_ kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2,
vaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia,
s.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja
lampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät
verkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku
kallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa
meki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä.
Heidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä
arvata noin 70 hengeksi.

Puoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on
komeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan
asu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy
Petsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen
länsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen
_itä_-puolella.

_Manasterin_ kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87
henkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia
ja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 "snjokkua" eli isompaa
soutuvenettä.

_Karjalan_ kylässä asui 13 talossa 81 karjalaista. Heillä oli 16
lehmää, 8 nuorta, 10 vasikkaa, 1 sonni, ja 61 lammasta sekä noin
80 poroa. Pyytöveneitä 5 vämpööriä ja 2 troinikkaa (troinikka on
luullakseni vähän isompi snjokkua).

Kun Karjalan kylästä kulkee jokea alas, on keskivälillä Parkkinaan
pienen haarajoen, Kakarkan, suulla.

_Kakarkan_ kylä, jossa 4 talossa asui 17 lappalaista
(lutherinuskoista). Niillä oli 7 lehmää, 1 nuori, 1 sonni, 1 vasikka
ja 20 lammasta. Pyytöveneitä 3 vämpööriä.

_Parkkinan_ 2 talossa oli 15 henkeä ja elätettiin 6 lehmää 1 sonni ja
vasikka sekä 11 lammasta. Pyytöveneitä 1 vämpööri. Sitä paitsi hra
Dahlilla 1 tetrinki eli jähintapainen alus.

_Iivananmutkan_ 2:ssa talossa oli toistakymmentä henkeä ja elätettiin
4 lehmää, 2 lähtemää, 2 vasikkaa ja 12 lammasta. Sen karjalaisen
talon emäntänä oli Mikulaisen sisar, komea, reipas ihminen.

_Trihvananniemessä_ oli 4 taloa, lappalaisten omistamia. Niissä asui
18 henkeä ja elätettiin 9 lehmää, 1 sonni, 5 nuorta ja vasikkaa sekä
noin 40 lammasta. -- Pyytöveneistä tässä kylässä en kuullut mitään,
niinkuin en myöskään samoista Iivananmutkassa.

Koko väestön Petsamonvuonossa olisi tämän mukaan pitänyt tehä noin
300 henkeä, joista noin 90 karjalaista, sama verta venäläisiä, 70
kolttaa, 35 lappalaista, toistakymmentä norjalaista (2 perhettä) sekä
1 suomalainen perhe.

Vielä sietänee ehkä mainita, että hirsimetsä on joensuusta 4--5
penikuorman päässä. Se lienee hyvä, sillä turvemökkiä en koko
Petsamossa nähnyt kuin muistaakseni yhen ainoan; Trihvananniemessä
ja Kakarkassa en kuitenkaan käynyt. Halkoja kuljetetaan Petsamosta
paljo Vuoreijaan, jossa niistä saadaan 14--15 kruunua syllältä; halot
ovat kumminki 2 kyynärää pitkät. Iivananmutkan perältä kohoaa korkea
vaara, Oleni gora eli _Porovaara_.

Sutten tuhotöitä Petsamolaiset kovasti valittivat. Niin oli hukka
tänäki kevännä heiltä vienyt 13 lammasta, jonkatähen kaikki lampaat
kesäksi oli viety Nurmensätistä mereen pistävälle kallioniemelle.
Sama valitus muuten kuului pitkin ei ainoastaan ryssän, vaan
etelä-Varanginki rantaa.


Petshingin luostari.

Petshingin eli _Petshengan_ luostaria on suomalaisilla erityinen syy
muistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää,
luostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet
niillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä
muuan sana sen muistoksi sanottu.

Luostarin perustaja oli eräs _Trifan_ eli _Trifon_ niminen mies,
kotoisin keski-Venäjältä -- Novgorodista eli Torshokista. Hän oli
aikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea
muuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen
ja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran
palvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs
Solovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia
kristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne
Trifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon
vuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin
asuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon,
hän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia.
Käännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten
pappismiesten eli "noitain" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki
käyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen
työ menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka
suojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan
tiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, _julma_ nimeltä, v. 1556
antoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin
luostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa
olleeksi.

Sittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin
rivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo
hurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20
munkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä
oli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että
vielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka
koko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki
muutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka
loistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä
tietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin
veneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin
suoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin
suuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt
ainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo
varemmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät
pyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen
itsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan
asti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja
turska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa,
minkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen
kauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin
piti kauppahuoneelle jättää.

Vaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan
oli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen
varrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan
itse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta
väkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta,
muutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho _Vesainen_,
joka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen
hävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä
vastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö
luostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä
sanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut,
ei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että
Helsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan.
Mahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin,
sillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia --
niin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät
vankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen,
mitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava,
että tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen
nyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla
rynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus
suomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin
perinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.

Friis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan
käsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on
kirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu
suomennettuna:

"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin
munkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta.
Ylimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N.,
Foser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii.
Annopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop
Jon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion.
Alaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise.
Föderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin.
Fedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin
palveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun
luostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj".

Tämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen,
sanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi
surmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka
jäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku
kaikkiaan olisi ollut 200. -- Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus
nimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.

Käsikirjotus sitte jatkaa:

"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä
löytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja
karjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä
Vickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat
hirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet
mitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi.
Luostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka
oli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella,
niihin ei ruotsalainen päässyt."

Lyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin
hävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki,
menetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain
uhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.

Tämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä;
sen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja
tosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari
siirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa
"Kolsko-Petshengskin" luostariksi.

       *       *       *       *       *

Kun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta
miettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat
mahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä
siihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli
kansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli
käydä "peittosotia", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana
tarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä
kuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on
sentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia
retkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä
tavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli
saatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät
jäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman
väli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni
ajatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein
käsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin
vaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa
verraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi
ollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen
tietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä
Lapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata.
Muistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina,
jolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä
kantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat
juuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli
ollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui
ahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on,
etteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet
luostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan
luostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli
metsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta
niin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta,
ja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat
myöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä
asianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman
selityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se
epäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä
määrässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen
alkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen
riidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea
vahingonteko viholliselle, vaan -- kenties -- määrätty asia: Lapin
seikkain järjestäminen toiselle kannalle. -- Mitä Vesaisen varempaan
retkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää
samaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.

Isosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat
paikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille
tuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus,
jolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava;
semmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä
kristityiltä ihmisiltä.

Omituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen
retkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän
niiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen
puolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle
Iivana _julman_ ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki,
joten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa
isosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista
lieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat
tekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä
oli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme
häntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä
heiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi.
Vaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan
aina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen,
rohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja
semmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä
vaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi
vähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota
tilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin
kuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden
kolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan
talviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja
verraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa
pitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala
olisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen
voima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan.
Tämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu
voisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee
Vesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään
vangiksi otetun, _Ahma_ nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen
kävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja
Ahmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti
hän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun
lääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä,
s.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä
-- mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin
murhenäytelmäksi.

Vaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta
syntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet
tarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme
historiassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus
runolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin
yhen runoilian silmään (ks. Suonion "Kuun tarinoita") ja jotenki
varmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule
käyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita
näissä retkissä on runonteolle tarjona.


Toinen yö Nurmensätissä.

Kun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut
kulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään
ollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti
jäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis
poikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat
vakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita
saattomiehiä saisi.

Jätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja
lähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita
eilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt,
vastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon
Mikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa
tienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi,
ja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa
koristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan,
puuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen
sananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes
molemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä
paraikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita
koski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat
ja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella.
"Älä mene", arveli Mikko puolestaan, "anna hänen tulla tänne; sie
olet yhtä hyvä herra kuin hänki". Huomattava on, että Mikko oli
pyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin
että oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta
noudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi
tarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis
toistamiseen vieraaksi tämän luo.

Kun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti
minua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen,
mustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli
-- passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se
oli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa
edeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin,
varsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut
kysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta
neuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D.
toi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme,
suuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut:
kuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että
hän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa "durakiksi" ja ajanut
hänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra
D:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa,
niinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi
kuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli
lykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava,
saisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä
hopusti kuluisi.

Nyt tuotiin laukkuni ja vähän arvelemalla aloin sitä aukoa, koska
se ajatus pisti päähäni, että tuo tarpeellinen asiakirja olisi
matkalla saattanut hävitä. Vähän haettuani löysin sen kuitenki ja
jätin sen stanovoille, joka siitä kirjotti jotain muistokirjaansa ja
sitte antoi sen minulle takaisin. Kohta sen jälkeen hän lähti pois,
kulkeaksensa matkansa perille, Petsamoon. Kyydistäni ei ollut ollut
mitään puhetta.

Niin kohteliaasti kuin hän oliki käyttänyt itseänsä, täytyy minun
kuitenki sanoa, että tämä passijuttu teki vähän ikävän vaikutuksen
minuun. Kun on nimensä ja säätynsä ilmottanut ja asianomainen
virkamies yhtäkaikki vaatii passia nähtäväksi, tämä ilmaisee hänessä
epäluuloa, joka ei voi tuntua muuta kuin loukkaavalta. Ruijassa ei
kertaakaan passia kysytty. Mitä Suomeen tulee, täytyy valitettavasti
myöntää, että meidänki poliisimiehet tässä suhteessa usein osottavat
tarpeetonta virka-intoa, siten näyttäen katsovansa asiaa _à la
russki_.

Stanovoin mentyä kävin ulkona puhuttelemassa miehiäni ja tapasin
heidän parissa muutaman lappalaisen, joka kernaasti sanoi lähtevänsä
kyytiin. Isosti olin kahen vaiheella josko heti lähteä matkaan,
niinkuin alusta olin aikonut, tai jäädä yöksi tänne. Vaan muistellen,
kuinka hartaasti hra D. taas oli kehottanut minua jäämään, päätin
viimein tehä niin, ja sovittiin siis lappalaisen kanssa, että
aikaisin aamusta lähettäisiin.

Hra D:n kanssa sitte istuimme vielä kotvan aikaa yläällä jutellen
niistä näistä, jolloin hän m.m. kertoi, että Vienan kuvernörin
Baranovan piti huomen-aamulla varhain tulla Nurmensättiin. D. oli
muuten hyvin ihastunut Friisin matkakertomukseen, joka minulla oli
muassa ja jonka laukkua avatessani olin ottanut esiin, ja tavaili
sitä hyvin ahkerasti -- se kun oli ruotsalainen käännös, ei hän sitä
oikein selvästi heti tajunnut. Viimein asetuimme maata, kumpiki
menneen-öiselle vuoteellemme.

Vaan ei ollut sallittu, että rauhallisesti saisin yöni viettää;
kovin paljo hyvää olisi muuten yhen päivän osaksi tullut. Tuskin
olin alkanut ensimäiseen unen vienoon vaipua, niin heräsin niistä
mahtavista kuorsauksista, joilla isäntäni toisesta sängystä jyrisytti
huoneen seiniä. Hän oli iltamalla arvaten tavallista suuremmassa
määrässä uhrannut viinin jumalalle sen harmin johosta, minkä häntä
kohannut tuomio hänessä oli herättänyt, ja tämmöisen uhraajan
kuorsaukset ovat aina väkeviä. Jonku tiimakauden perästä huoneen
seinät kuitenki alkoivat päästä rauhaan ja jo olin tainnut uudestaan
nukahtaa, kun taas heräsin, vaan tällä kertaa äänestä huoueen
ulkopuolelta. Hra D:lla oli nimittäin kamarinsa lännenpuolisen
akkunan alla keväällä pyydetty tunturikettu eli _naali_ (canis
lagopus) syllänpituisessa rautakettingissä kiinni. Sydänyön tullen
kun ihmishälinä vähän asettui, naali oli hiipinyt häntä varten
huoneen seinän viereen tehystä lautakopperosta esiin ja rupesi
nyt, vimmalla, joka oli kerrassaan hurja, riuhtomaan kahlettansa,
päästäkseen pois tuntureille, vapauteen. Se melu, minkä se tällä
lailla sai aikaan, oli yön hiljaisuudessa siksi kova, että vähän
ajan perästä olin täydellisesti hereillä. Tuskastuneena tuohon
uuteen kiusaan nousin sängystä ylös ja menin akkunasta kurkistamaan
ulos. Vaikken millään tavoin ilmottanut läsnä-oloani, havaitsi
eläin minun kuitenki akkunan takana, jätti juoksunsa kesken ja
katsoi minua uskollisesti silmiin hetken aikaa, kunnes näytti
peljästyvän ja kiireesti pakeni kopperoonsa. Se oli sievä pieni
otus sinisenharmaassa turkissa; alkuaan niitä oli ollut kaksiki,
uros ja naaras, vaan toisen olivat koirat tappaneet. Surkeaa oli
katsella kettu-paran yhtä raivokkaita kuin hyödyttömiä ponnistuksia
kohtaloansa vastaan, ja vihan sijaan astuneella säälimisen tunteella
palasin takaisin vuoteelleni. Nyt seurasi jonku puolentiiman
hiljaisuus niin sisällä kuin ulkona olevain häiritsiäini puolelta;
vaan se oli kiihtyneille hermoilleni liian lyhyt uneen pääsemiseksi,
ja kauvemmin ei naali malttanut odottaa, ennenkuin Sisyphustyöhönsä
taas ryhtyi. Uneni oli kolmanteen kertaan keskeytetty.

Jo alkoi käydä selväksi, että unta ei tänä yönä ollut isosti
odottaminen enään, ja katkera harmi täytti sydämeni, kun muistelin,
kuinka varmasti varemmin illalla olin aikonut viipymättä matkustaa
edeskäsin. Jollen olisi antanut houkuttaa itseäni luopumaan
aikeestani, olisin nyt ollut kaukana tästä kiusan paikasta. Harmiani
vielä lisäsi se ajatus, joka unen houreissa muodostui hyvinki
suunnattomaksi, että jos puheen mukaan tuo venäläinen kuvernöri
aamulla saapuisi tänne ja samaan aikaan stanovoi palaisi Petsamosta,
jossa minun käyntiäni olisi hänelle saatettu selittää erehyttävällä
tavalla, he ehkä voisivat ryhtyä jonkulaiseen tutkintoon
minua vastaan ja, jos ei muuta, niin ainaki anastaa kalliin
muistoonpanokirjani, jota he tietysti eivät ymmärtäisi, kun siihen
oli kaikki suomeksi kirjotettu. Asianomaisten mielivaltaan katsoen
josta tuomio Dahlia kohtaan oli aivan veres esimerkki, tätä tosin
olisi täytynyt pitää helppona pääsönä rettelöstä, vaan siten kuitenki
koko matkani tärkeimmät hedelmät olisivat menneet! Todellakaan ei
erittäin kehuttava loppu ilolleni.

Kuitenki koetin vielä runsaan tiimakauden saada Unettaren helmoista
kiinni, vaan ystäväni tuolla ulkona oli siksi levoton, että kaikki
yritykseni raukesivat tyhjäksi. Silloin juolahti päähäni tuuma, jonka
kautta saatoin pulastani ilman mutkitta päästä ja joka tämmöisissä
tiloissa lienee mukavin panna toimeen: nim. jättää molemmat toverini,
isännän ja naalin, oman onnensa nojaan ja itse lähteä pois. Hetken
takaa olin tehnyt päätökseni, nousin hiljaa ylös, puin päälleni ja
menin varovasti ulos.

Oli ihana kesäinen yö, s.t.s. yön aika, sillä pimiästä tietysti ei
voinut olla kysymys. Kello oli ehkä 1/2 2. Aurinko valaisi tunturein
huippuja, vaan ei itse näkynyt siihen paikkaan, missä olin, kun
merelle päin tuli korkeat kalliot. Yön viileys vaikutti virvottavasta
kiihtyneeseen vereeni. Ihmisliike alempana kalastajamökkien ympärillä
oli vähennyt, vaan ei kokonaan laannut: muuan lapsi lauleli jossain
ja lähimpänä olevan mökin ovesta kulki vaimonpuolia edestakaisin.
Saadakseni selvää siitä, missä se kyytiin lähtevä lappalainen
oleksi, menin aluksi tähän mökkiin ja koin selittää asiani; vaan
vaimonpuolet tiuskasivat jotain vastaukseksi ja paiskasivat oven
kiinni. Ympärilleni katsoessani havaitsin sitte muutaman ohutpukuisen
miehen pujahtavan etäämpänä seisovan pöksän ovesta sisään ja lähin
kohta sinne. Mies, ryssä, kuitenki äreästi vastasi ei voivansa
pyydettyä tietoa antaa, vaan ilokseni huomasin oven suussa toisen
makaajan, joka oli tuttu, nim. Mikon, karjalaisen. Kohta kävin hänen
kimppuun, vaan hänen unensa oli niin raskas, etten saanut häntä
valveelle, jonkatähen lähin täältäki pois ja kiertelin rantaa, jossa
useoita miehiä liikkui työssä. Turhaan heidän puoleen käännyttyäni
palasin uudestaan Mikon tykö enkä nyt hellittänyt, ennenkuin hänen
valveelle sain. Tekö te olette, sanoi Mikko, kun viimein selveni, ja
hypähti vilkkaasti ylös, mikäs nyt? No se ja se, lähtisin pois, kun
sen lappalaisen käsiini saisin. Mennään hakemaan, sanoi Mikko heti,
ja lähti sitte paitasillaan ulos kanssani. Jotenki pitkän etsimisen
perästä, johon pari muutaki henkeä otti osaa, ja sittekun lappalaisen
vämpöörissäki turhaan olimme käyneet, mies viimein löydettiin
yksinään muutamasta mökistä. Hän nim. ei ollut Nurmensätissä asuva,
ettei tietty hänen olopaikkaa. Makuulta häntä ei voitu henkiin saada
muuten kuin että hän miesvoimalla nostettiin seisaallensa lattialle,
jolloin taito viimein palasi. Vaan vähääkään pahastumatta tästä
oudosta kohtelemisesta hän paikalla oli suostuvainen tuumaani ja
sittekun olin auttajiani, varsinki Mikkoa, kiitellyt, kuljimme yhessä
Dahlin taloon.

Täällä kiireesti sulloin laukkuni kiinni ja havautin sitte hartiosta
hra Dahlia, joka hyvin kummastuneena aukoi silmiään. Rupeamatta
pitempiin selityksiin sanoin hänelle jäähyväiset ja osottaen Friisin
matkakertomusta, jota hän maata pantuaanki oli lukenut ja joka makasi
hänen vieressään, pyysin saada jättää sen hänelle muistoksi. Sitte
riensin ulos, ennenkuin hän luultavasti vielä oli koko lähtöäni
oikein selville saanut.

Kun olimme lappalaisen vämpööriin tulleet ja saaneet sen liikkeelle,
oli ensin soudettava viimeisten saattajaini vämpöörin kylkeen, sillä
heille oli vielä kyytipalkka suorittamatta. Sen tehtyä vedettiin
kohta purje puuhun ja Nurmensätin niemen kierrettyä lähettiin
viiltämään hyvällä myötäisellä melkein suoraan länttä kohti.
Kevenneellä sydämellä erkauin Nurmensätistä, jossa satunnaiset
asianhaarat olivat tehneet viimeisen oloni niin tuskalliseksi, ja
täysin vetoin hengittäen aamun raikasta ilmaa jätin kuorsaajat ja
naalit, kuvernörit ja stanovoit, kunki hoitamaan toimiansa parhaimman
tahtonsa ja taitonsa mukaan.


Nurmensätistä Jaakobselvaan.

Matka Nurmensätistä Norjan rajalle Jaakobselvaan tulee kolmatta
penikuormaa. Rannikko on tällä välillä yhtämittaista, kolkkoa
kalliokkoa, enemmän tai vähemmän jyrkästi merestä kohoavaa usean
sadan jalan korkeuteen. Ainoastaan kahessa kohti kalliojakso on
katkaistu halkeamain kautta, joitten pohjaa pitkin pienet joet
juoksevat mereen; ja kahessa muussa kohti on pienet lahelmat, joita
käytetään haminapaikoiksi.

Ensimäinen maallemenopaikka tällä rannalla Nurmensätistä länteen on
_Peuravuono_ (venäjäksi _dolgaja gubaa)_, johon Petsamon suulta tulee
runsas penikuorma ja joka siis on keskivälillä Jaakobselvaan[9].
Vuono on suustansa sisempään perukkaan ehkä 3 virstaa pitkä, vaan
soukkenee keskikohallansa kapeaksi salmeksi, joten se jakautuu
kahteen haminapaikkaan: ulommaiseen ja sisempään. Ulommaisen
länsiranta on pystyjyrkkää, korkeaa kallioa, vaan itäranta, johon
vesi kaarevasti tunkee, on noin neliövirstan alalta tasaista
tannerta, joka kasvaa vankanlaista heinikkoa. Salmen syrjät ovat
molemmin puolin aivan pystyjyrkkiä sekä hyvin korkeoita, niin
että ihminenki ainoastaan henkensä kaupalla voipi maitse kulkea
ulommaisesta vuonosta sisempään ja lehmiä esm. aina täytyy veneellä
kuljettaa; lampaat kuitenki pääsevät jalan. Sisävuonon rannalla
asui hirsituvassa lappalaisperhe, johon kuului kolme henkeä, sekä
yksinäinen Suomen mies, eräs _Seppälä_ Kolarista; heillä oli
yhteisesti 4 lehmää ja neljättäkymmentä lammasta, vaan poroja ei.
Sisävuonon perukkaan laskee joki, joka tulee parin penikuorman päästä
Trihvananjärvestä läheltä Petsamoa.

Peuravuonossa käytiin maalla, koska halusin sekä paikkaa tarkemmin
katsella että myöski syödä. Asianlaita nimittäin oli, etten ollut
syönyt sitte kuin Petsamossa eilispäivänä puolista, joten oli kova
nälkä. Dahlin tykö tullessa kyllä heti kysyttiin, halusinko ruokaa,
vaan kun luulin talonväen ei vielä syöneen illallistansa enkä
tahtonut erityistä vaivaa itseni tähen aikaansaada, vastasin, ettei
minulla _vielä_ ollut nälkä, odottaen että myöhemmin samoin kuin
toisena iltana yhteisesti atrioittaisiin. Vaan vastaustani lienee
väärin ymmärretty, sillä sen kovemmin ei ruuasta ollut puhe, joten
sain syömättä panna maata. Erityinen nälkä tosin ei silloin ollut,
vaan mahollista, että syömättömyyteni osaksi oli syynä huonoon
nukkumiseeni yöllä. Nyt kuitenki vatsan vaatimus oli hyvin tuntuva.

Peuravuonolaiset olivat lehmineen päivineen kesäksi muuttaneet
sisävuonosta ulommaiseen, jonka itärannalle salmen suuhun olivat
telttansa pystyttäneet. Heillä oli itäranta kruunulta arennilla 23
ruplasta vuodessa. Kun tulimme heidän tykö, noin klo 5 aamulla,
he jo olivat täydessä työssä, miehet kalanpyydyksiään korjaten,
vaimonpuolet elukoita hoitaen. Ruuan laittoon alttiisti ruvettiin
ja vähän ajan perästä tuo leveänaamainen, kippuranenäinen ja
mustatukkainen pieni lappalaisvaimo minua käski syömään, kehottaen
sitä varten sääskien tähen lähtemään telttaan. Teltan raskaan
vaatteen alatse, jota ainaki länsi-Ruijassa sanotaan "loutteeksi",
konttasin siis sisälle, johon vaimo ja kohta jälkeen hänen
puolikasvanut tyttärensäki seurasivat perässä, ja istuin atrialle.
Tarjona oli kuumennetuilla kivillä paistettu leipä ja sangon
pohjassa ehkä kannullinen maitoa; vaan kun leipä oli hyvänmakuinen,
maito vasta lypsetty ja sangon laita puhas, ei ruualta noustessani
leivästä eikä maidosta ollut sanottavia tähteitä jälillä. Äitin ja
tyttären yhteinen raskas huolen-aine oli, miten tyttö voisi päästä
rippikouluun, vaan kun tyttö vielä oli nuori, ei asia mielestäni
sietänyt liiallista huolehtimista.

Peuravuono voisi venesatamaksi olla varsin hyvä, kun se ainoastaan
kapeanlaisen kurkun kautta on yhteydessä meren kanssa, vaan
yhtäkaikki sitä ei semmoiseksi käytetä, päinvastoin kartetaan niin
paljo kuin suinki. Syynä tähän on, että sanottu kurkku on kovin
matala, niin että toisinaan hieman aikana sanottiin saatettavan
siitä kahloa poikki. -- Eikä venäjän hallituskaan ehkä suvaitsisi,
että taloja tähän rakennettaisiin; ainaki nykyisiä asukkaita
Kuolan stanovoi kovasti oli kokenut häätää pois. Paikka kenties on
liian lähellä valtakunnan rajaa, jätettäväksi muiden kuin puhasten
venäläisten haltuun.

Lähin vuono Peuravuonosta länteen päin on puolen penikuorman päässä

_Suolavuono_, jota, jollen muista väärin, sanottiin venäjäksi
kutsuttavan "hasarnoi gubaaksi". Se on ehkä virstanpituinen, jyrkkäin
kallioitten väliin itä-etelää kohti pistävä, kaitainen lahelma, jonka
suu on luoteeseen päin aivan aukinainen. Lännen puolelle suuta laskee
pieni joki ja siitä lähtee länttä kohti tasainen maakaistale, jonka
edessä merelle päin kuitenki on teräväkärkinen kallioriutta. Vuonossa
ei ole mitään asujamia, vaan sen perukassa sanottiin muutamia
autioita huoneita löytyvän; vuonon syrjiltä haettiin nimittäin joku
aika taapäin metalleja ja huoneet ovat näitten hakiain rakentamia.
Metalleja kuuluu löydetynki, vaan kovin vähässä määrässä.

Tässä vuonossa emme astuneet maalle, vaan kuljettuamme sitä
puoliväliin, palasimme takaisin ja jatkoimme matkaa 4 virstaa
eteenpäin useimmin mainittuun vuonoon tällä rannalla.

_Stolbovanlahteen_. Se on pienoinen, suoraan etelään päin
painuva pyöreä lahelma, suustansa tuskin puolta virstaa leveä ja
pituudeltansa ei suinkaan kokonaista virstaa. Sen perukassa oli joku
kapan-ala tasaista nurmikkoa, vaan muuten ovat rannat ylt'ympäri
paljasta korkeaa kalliokkoa, joka lahen länsisyrjällä pystyjyrkästi
kaatuu veteen, paitsi keskikohalla, jossa on vähäinen lomapaikka,
niihin pari tupaa on rakettu, vaan itäisellä syrjällä on vähän
loivempaa, niin että kalliopenkereille on voitu rakentaa joku tusina
kalastajanmökkiä. Kaikki nämät mökit ovat tänne pyydön ajaksi
tulevain ryssäin rakentamia, joita tänä kesänä oli täällä satamäärä
yli 30:lla troinikalla; vaan talvi-asukkaita ei täällä ole ollut
ketään ennenkuin viime talvena, jolloin yksi suomalainen perhe ensi
kerran täällä talvea vietti. Tämä perhe, jossa kävin ja jonka kanssa
yhessä kaksi muutaki suomalaista perhettä nyt asui, niin että siis
suomalaisia täällä oli vähä toistakymmentä henkeä, oli 60 ruplalla
ostanut yhen noista ryssän mökeistä; elukoita talossa löytyi 1
lehmä ja 4 lammasta. Useamman tuvan rakentamiseen, kuin Stolbovassa
jo löytyi, ei näyttänyt sanottavasti olevan tilaa. Muuten on
Stolbovanlahti verrattoman hyvä venehamina, sillä sitä suojaa merelle
päin kaksi korkeampaa kalliosaarta ja pari matalampaa "laassaa"
eli luotoa, ettei mikään myrsky voi lahessa tuntua; kulkuväylänä
on mereen ainoastaan hyvin kapeat, vaan syvät salmet kahen puolen
saaria. Laivahaminaksi lahti sitä vastoin ei ole yhtä hyvä. syystä
että se on varsinki perän puoleen matalanlainen; saarten kupeella
kuitenki käydessämme makasi ankkurissa kaksi skuunaria ja kaksi
jähtiä.

Stolbovanlahesta Jaakobselvaan on 3 virstaa. Sillä välillä on virstan
päässä rajajoelta.

_Lapinmutkan_ pienoinen lahti, jossa oli vakinaisina asukkaina eräs
norjalainen kauppias Osk. _Knudsen_, ja eräs suomalainen; niillä on
joitakuita lehmiä. Paikalla käypi venäläisiä pyytömiehiä, joita tänä
kesänä oli ollut joku kolmekymmentä. Lahti, joka pistää itä-etelää
kohti, on merelle päin aukinainen. Me emme siihen poikennet, vaan
kuljimme suoraan.

_Jaakobselvaa_ kohti, joksi rajajoen suuta kutsutaan. Sinne emme
kuitenkaan voineet päästä, kun tuuli oli aivan vastainen, vaan
täytyi meidän, sittekun olimme tehneet luovin joen suun poikki,
laskea veneemme sen korkean kallioniemen itäpuolelle, jolla rajajoen
venäjänpuolinen ranta päättyy mereen. Tämän niemen ylimmälle huipulle
on rajanmerkiksi pystytetty kivipatsas, ja norjalaiselta rannalta
taas näkyi rajanmerkkinä sievä göthiläiseen malliin harmaasta kivestä
rakettu kirkko, "Oskarin kappeli". Kun niemen kaitaisen kannaksen
yli olimme nousseet, oli edessämme rajajoen suu, jonka kummallaki
rannalla seisoi 6--8 tupaa. Venäjän puolella on kaksi talvi-asukasta
(ryssää) ja muissa tuvissa kesiin aikana asun pyytöryssiä joku
puolisataa miestä; norjan puolella ei talvisaikana asu muita kuin
yksi vahti. Ensin ajattelin mennä kortteeriin johonki taloon
venäjänpuolisella rannalla, vaan kuinka olikaan, päätin siirtyä
norjan puolelle, joka näytti miellyttävämmältä. Joki on tässä niin
kapea -- eikä tuo muutenkaan kovin leveä ole -- että muutamalla
aironvedolla oltiin toisella puolen, jossa saattajani minun vei
norjalaisen rajaviskaalin Olsenin taloon.

Ne lappalaiset, jotka Nurmensätistä olivat minua tänne tuoneet,
olivat kaksi veljestä nimeltä _Jouna_ (Joonas) ja _Piera_ (Pehr,
Pekka) _Nilsen_. Edellinen osasi hyvästi suomea, jälkimäinen
huonommin. Kun perille tultua kysyin Jounalta, mitä kyytipalkka
teki, hän ei määrännyt mitään, niin että itse aluksi esitin kolmea
ruplaa. J. purskahti nauramaan. "Onko siinä liian vähä? No pannaan
25 kopeekkaa lisää". J. taas nauramaan. "No mutta veli kulta, kovin
mahottomiahan sinä vaadit. Vieläkö täytynee 25 lisätä?" J. vain yhä
nauroi. Nyt otin rahat esiin, 3 r. 50 k., ja annoin ne hänelle,
vakuuttaen että kovin hyvän maksun hän nyt sai. Hymysuin hän otti
rahat vastaan, ilmottamatta oliko tyytymätön vain tyytyväinen, ja
niin erkanimme.


Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.

Sittekun näin olemme kulkeneet pitkin koko ryssän rantaa Kuollasta
norjan rajalle asti, sopii meidän tutkittavaksi ottaa kysymystä siitä
aineesta tällä rannalla, jota Suomelle on pyydetty: onko mainittu
alue kohtuullisen suuri, vai onko pyydetty liian paljo eli liian
vähän?

Niinkuin lukia hyvin muistanee, päättivät 1882 vuoden säädyt
yksimielisesti H. M:llensä esittää, että Suomen omaksi Venäjän
Lapin luoteisimmasta nurkasta luovutettaisiin noin 3 penik. leveä
ja toistakymmentä penik. pitkä maakaistale, jonka rajana länteen
päin tulisi olemaan nykyinen Norjan ja Venäjän valtaraja ja itään
päin linja, alkava Konnastunturista Suomen rajalta 3 penik.
etelämpää Paatsjokea ja kulkeva ensin itää kohti siihen järveen,
josta Paatsjoen itäinen lähehaara lähtee, sitte itäkoillista kohti
toiseen järveen, josta Petsinki- eli Petsamojoen läntinen lähehaara
alkaa, senjälkeen pitkin tätä haaraa ja varsinaista Petsamonjokea
Petsamonvuonon perukkaan, siitä Karabellan niemen kannakseen Muotkaan
sekä tästä viimein pohjoista kohti mereen itäpuolelle Vaitokupaa.
Koko ala tulisi olemaan noin 40 neliöpenikuormaa.

Jos vain silmällä pidetään sitä tarkotusta, jonka perille nyt lähinnä
pyritään, eli että Suomi meren rannalla saisi vähän jalansijaa, mistä
sen alamaiset olisivat oikeutetut vapaasti ja muiden häiritsemättä
hankkimaan itselleen osansa jäämeren rikkauksista, ei voi kieltää,
että tämä tarkotus jossaki määrin saavutettaisiin säätyjen esityksen
kautta, jos se tulisi hyväksytyksi. Sillä puheena oleva rannikko, jos
kohta se suurimmalta osalta onki jylhää kallioa, tarjoaa kuitenki
siellä täällä joitakuita asuttavaksi soveliaita paikkoja. Ja tämä
rannikko saisi esityksessä seuraavan sisämaan kautta luonnollisen
vahvikkeen ja tuen.

Mutta jos myöski muistellaan, mitä oikeutettuja vaatimuksia Suomella
on osallisuuteen jäämeren rannikossa, ja näihin vaatimuksiin
verrataan nyt esitettyä aluetta, täytyy tunnustaa, että tämä alue on
niin niukka kuin suinki.

Mainitut vaatimukset nojaavat kahteen oikeusperusteeseen: 1:o
vastineen saantiin Rajajoen alueen luovutuksesta Venäjälle, ja 2:o
korvauksen saantiin siitä ylimuistoisesta kalastamisoikeudesta,
mikä Suomen alamaisilla on jäämeressä ollut. Säädyt ovat, saattaa
sanoa, mielessä pitäneet yksistänsä edellistä oikeusperustetta
ja siihen rakentaneet esityksensä, vaan jälkimäinen on, niinkuin
tullaan näkemään, yhtä tärkeä, vaikka säädyt siitä vain sivumennen
mainitsevat.

Jos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä
oikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi
tyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue
jäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta.
Äkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää,
niinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan
suunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-_virstasta_; vaan
molempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan
hämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren
rannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut
vuonojen pohjassa arvokkaita -- ei tosin maalaatunsa tähen, vaan
senkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen
rakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta
ihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita
ja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja
vasta 5--6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa
taas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku
niittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan
arvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik.,
ja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan
noin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt
katsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat,
joihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, _eivät tee edes
12 neliövirstaa_, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva,
kaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa
neliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin
ikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5,
Maattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis
kaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella
luultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan
noilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta
asumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa
olemaan _pienempi_ kuin Rajajoen alue -- tosiaanki ensi kuulemalta
kumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy
tasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä
suomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä
Boris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue
tuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä
suhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen
voitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik.
metsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on:
1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista
vertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella,
koska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon
että niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että
alueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin,
johon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon,
jota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää
suureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä
ainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta
metsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla
muuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet,
vaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat
yhenveroiset.

Mutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään
niitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi
asettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita
maamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?

Valitettavasti, niinkuin näemme -- ei mitään.

Tämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla
kuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton
tarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi
kerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina
ollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet
meren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin
valtakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595,
jäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen
lappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat
esteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä
järjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826
tapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että
niin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko
rannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan
luoteisnokkaan, "Aidenjargaan" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen
vuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen
useammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia -- vähempi osa
kreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis
arvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) -- vaan yliherruutta
vaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki
sentähen "Fällesdistriktet" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin
Norjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut
kaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin
nykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään
osaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä
oikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut
häiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun
rajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia
karkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin,
että suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten
palkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa,
ovat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].

Entistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä
ole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle
venäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että
mielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten
kalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin.
Sillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa
Norjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla
tietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski
koski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo
paljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat
sekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi
tässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa
selvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen,
ja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista
huolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta
oma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä
ei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli
meidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan
kalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi
Suomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen
niskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän
rajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi
entisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä _jäämereen!_ Kumma
olisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on
loukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta
siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.

Millä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala
kysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue
korvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa
kehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen
alamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan
asti!

Ne perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta
vaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä
laatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava
_kummanki_ perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian
suuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas
korvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy
sitä pitämään riittävänä hyvikkeenä _molemmasta_ vaatimuksestansa,
täytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa
osota.

Tarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä
seikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei
tiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen
puolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla,
voipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat
alueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen
esitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki
näyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki
kohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä
kuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä
itään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi
tosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki
määrin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten
jäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa,
jäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on
pyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi
pilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita,
on rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta
olisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat
kalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova
ja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun,
toiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole
tilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo
on kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan
hyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka
on Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla
uhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko
noista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina
tulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi
Suomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että
vastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu,
kun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon
sopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on
asettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan
kahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat
vakinaiset asukkaat koko rannikolla.

Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko
itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä.
Täällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla
tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan
voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin
varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat
olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä;
Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä
että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä
olevan 40--50 syltää). "Jos siis", käyttääksemme säätyjen valiokunnan
sanoja, "suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes
jossaki määrin on poistettava, tulisi _näitten paikkain_ välttämättä
kuulua Suomelle saatavaan alueeseen." Suomalaisten vahva asettuminen
näihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat
olleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten
puolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat
alueensa joutumista Suomen alle.

Petsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista
tannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä
vähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki
pitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja
olisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin
matala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla,
näin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista
kituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys
merestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan,
ja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten
Nurmensättiin. -- Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten
asettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen
saattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.

Ikävä muuten on, että tuon 1864 annetun keisarillisen lupauksen
täyttäminen on lykkäytynyt näin myöhäiseksi. Puhumatta siitä,
että maamme tähän asti on saanut olla sitä hyötyä vailla, mitä se
rannikosta jäämerellä olisi saattanut saada, on sitä paitsi sanotun
rannikon arvo vuodesta 1884 noussut ei ainoastaan samassa, vaan
monta vertaa suuremmassa määrässä, kuin millä kiinteimistö yleensä
nousee. Tämän voipi parhaiten nähä, jos vertaa väkiluvun seikkoja
v. 1864 ja nyt. Silloin ei itse rannikolla löytynyt kuin muutamia
harvoja perheitä Pummanginvuonossa ja kenties nuo pari venäläistä
perhettä Jaakobselvassa; sisämaassa oli joitakuita suomalaisia
Paatsjoen itävarrella ja muuten vain lappalaisia, joitten lukumäärää
tuskin saattanee arvata euemmäksi kuin noin 150:ksi, siitä päättäen
että Friisin mukaan v. 1867 kaikkein kreikan-uskoisten, pohjoiseen
Nuortijärvestä ja länteen Kuollasta asuvain lappalaisten luku vain
teki noin 300. Koko Suomelle nyt pyydetyn alueen väkiluku ei siis
silloin mahtanut nousta päälle 200 henkeä, joista ehkä 20--30 asui
meren rannalla. V. 1882 väkiluku, niinkuin seuraavasta laskusta
näkyy, teki vähintäin neljä vertaa enemmän, joista rannikolla asuvia
oli lähes 600:

    Paatsjoen itävarrella ja Salmijärven rannalla
       suomalaisia arviolta ............................... 100.
    Boris-Glebin kolttalaiset ja venäläinen pappi, arv. ...  70.
    Jaakobselvan ryssät, arv. .............................  10.
    Lapinmutkassa, norj. ja suom, arv ....................  10.
    Stolbovanlahessa, suomalaisia .........................  11.
    Peuravuonossa, 1 suom. 3 lapp. .......................   4.
    Petsamossa: karjalaisia ...............................  87.
         "      ryssiä ....................................  87.
         "      lappalaisia (luth. usk.) ..................  35.
         "      norjalaisia ...............................  15.
         "      suomalaisia, arv. .........................   5.
    Petsamonjoen varrella, Koltan kylässä, kolttia, arv. ..  70.
    Maattivuonossa, lapp. ja norj., arv....................  10.
    Pummangissa: suomalaisia .............................. 183.
    Kervanassa: suomalaisia ...............................  50.
         "      norjalaisia ...............................   3.
    Vaitokupassa: suomalaisia .............................  40.
         "        norjalaisia .............................  16.
                                                   Yhteensä 806.

Muutamat numerot ovat tässä arviolta otetut, mutta pääsumman ei
ainakaan pitäisi olla liian suuren, pikemmin ehkä päinvastoin, kun
esm. lappalaisten ja kolttain lukumäärää tässä vain olemme laskeneet
168 hengeksi, vaikka arvelimme jälkimäisten yksin v. 1864 jo tehneen
150.

Silminnähtävää on, että kysymyksessä olevalla rannikolla nykyään
on ihan toinen, paljo suurempi arvo kuin v. 1864. Kumpi arvo asiaa
järjestettäissä nyt on perusteeksi otettava, nykyinen suurempi vai
entinen alempi? Näyttää kyllä siltä, kuin kohtuus vaatisi, että
ainoastaan jälkimäinen, entinen, tulisi kysymykseen, koska hyvin
luultavasti Rajajoen alueen arvo ei ole noussut samassa määrässä kuin
jäämeren[12]. Vaan mahotonta ei suinkaan ole, että Venäjän puolelta
vain tahotaan silmällä pitää jäämeri-alueen nykyistä tilaa ja arvoa;
siis erimielisyys heti valmis. Jos asian selvittämiseen aikanaan
olisi ryhytty, ei mitään riidan ainetta tämän puolesta olisi voinut
syntyä. Vaan tässä on meille uusi kehotus kokemaan saada kysymystä
onnelliseen loppuun niin pian kuin suinki.

Vasta luetetuista asukkaista tuolla pohjassa on 895, lähes puolet
siis kaikista, suomalaisia, 130 kolttia, 107 ryssiä (Boris-Glebin
papin perhe 10 henkeä), noin 90 karjalaisia (pari kolme
Jaakobselvassa ja Vaitokupassa, jotka edellisessä ehkä sentään ovat
luetut ryssiin ja suomalaisiin), norjalaisia 44 ja lappalaisia
(luth. usk.) 43. Kolttain lukumäärä lienee kuitenki otettu liian
vähäksi. Mitä esitetyn uuden rajan kulkuun tulee, on sitä vähän
vaikea arvostella, kun ei rajan leikkaamia maita tunne. Kuitenki olen
halukas vähän epäilemään, onko rajan kulku pitkin Petsamon_jokea_
aivan sovelias, koska Lapinniemen vähäisiä jokia ei sovi pitää
rantojensa erottajina, vaan päinvastoin yhistäjinä; molemmat
jokivarret yhteisesti muodostavat kokonaisuuden. Ne jotka Lapissa
paljo paremmin sopivat rajoiksi, ovat jokilaaksojen välissä kulkevat
autiot tunturit. Jos sentähen Petsamonvuono ja joen suu esityksen
mukaan tulisivat kuulumaan Suomen alle, olisi epäilemättä sopivinta,
jos koko se sisämaa, jota joen lähehaarat kostuttavat, seuraisi myötä
ja raja pantaisiin kulkemaan pitkin niitä tuntureita, joita varmaan
löytyy itäisimmän lähehaaran itäpuolella. Siten kaikki maholliset
riidat niityistä ja metsästä rajajoen kahen puolen vältettäisiin.
Tosin Suomen alue tällä tavoin kartan mukaan tulisi Petsamonjoen
itäisen lähehaaran kohalla siirtymään kappaleen matkaa itään päin,
vaan ne selitykset, mitkä joen lähehaaroista sain, antavat syytä
siihen luuloon, että kartta on väärä tässä niinkuin useassa muussaki
kohen ja että joen itäisin lähehaara juoksee paljon lännempänä
kuin kartta näyttää. -- Rajan päättyminen mereen heti itäpuolella
Vaitokupaa ei myöskään tunnu oikein soveliaalta. Kylän kalavedet
ulottuvat ulommaksi esitettyä rajanpäätä, ja koska ne kait pitäisi
saada rajan sisäpuolelle, olisi rajan mukavammin sopinut tulla mereen
joku penikuorma idempänä, jossa löytyy korkea kallioniemi (oikeastaan
kaksiki), nimeltä, jos en erehy, _Karpion pahta_.

Vielä sietänee ehkä Jaakobselvan ja Petsamonvuonon Välisestä
rannikosta mainita, että siinä on viime vuosina useassa kohti
esm. Suolavuonossa ja Nurmensätissä; haettu kalliosta mineraaleja
ja löydettyki tinaa, vaan siksi vähässä määrässä sekä niin
isosti vierailla aineilla sekotettua, että työ ei ole katsottu
kannattavaksi. Eräs karjalainen, _Elias_, viralliselta sukunimeltään
_Kondratiev_, jonka matkallamme tapasimme lähellä Kitsaa, ilmotti
olevansa löydön tekiä ja sanoi siitä antaneensa tiedon muutamalle
Pietarin kauppiaalle, joka sitte oli toimittanut etsintöjä.


Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.

Sittekun viime luvussa on ollut puhe niistä kahesta perusteesta,
joiden nojalla Suomi voipi vaatia itselleen ja on oikeutettu saamaan
jonku alueen venäjänpuolisella jäämerenrannikolla, sopii tässä
vähän tarkemmin tutkittavaksi ottaa jälempää noista perusteista,
minkäluontoinen se oikeastaan oli; tapahtuiko lappalaistemme kalastus
jäämeren rannikolla paljaan _nautinto-oikeuden_ nojassa, vai
tapahtuiko se paremman oikeuden, s.o. _osittaisen_ eli _täydellisen
omistusoikeuden_ perustuksella? Kysymys ei suinkaan ole tärkeyttä
vailla. Tietysti nautintoki on oikeus, jota ei ilman vääryyttä
tekemättä voi toiselta viedä, vaan Suomen korvausvaatimukset voisivat
saada vielä enemmän voimaa, jos tulisi toteen näytetyksi, että
puheena oleva kalastus tapahtui jonkulaisen omistusoikeuden nojalla,
Sillä edellisessä tapauksessa kalastusta olisi harjotettu _toisen_
alueella ja toisen luvalla, jälkimäisessä _omalla_ alueella, keltään
lupaa kysymättä, ja kalastuksen kieltäminen meikäläisille olisi siis
jälkimäisessä tapauksessa ollut selvä ryöstö.

Väärinkäsityksen välttämiseksi kiirehän muistuttamaan, että tässä
tarkotan ainoastaan kalastamista Varangin puolessa, s.t.s. sillä
rannikolla, joka ennen vuotta 1826 tuli varsinaisesta Norjan alueesta
itään päin; sillä että lappalaistemme käynti varsinaisella Norjan
alueella tapahtui paljaan nautinto-oikeuden perustuksella, siitä ei
voi olla eri mieltä.

Yleinen on meillä se ajatus eli paremmin sanoen se miettimätön
(reflekteeramaton) arvelu, että semmoinen kuin suuriruhtinakuntamme
nykyään on, semmoiseksi niin sanoakseni luoja on Suomenmaan aikonut.
Mitä suuriruhtinakunnan rajain sisällä löytyy, se on Suomea, vaan
kaikki näitten rajain ulkopuolella on vierasta maata. Sitä ei
ajatella, että nykyiset rajamme, missä ei luonto niinkuin osittain
lännessä ja etelässä itse oli niitä asettanut, ovat ihmistekoa; että
niitä määrättäissä ei ole noudatettu luonnollisten asianhaarain
vaatimuksia, vaan sota-onnen oikkuja; että ne siten ovat sattuneet
kulkemaan halki suomalaisia seutuja, ja että niiden ulkopuolella
sentähen löytyy suuria aloja, jotka historiallisen ajanjakson ensi
koitosta saakka ovat olleet ja yhä vielä ovat suomalaisten hallussa
ja joita siis täytyy pitää osana Suomenmaasta. Tästä kaikesta ei
huolita mitään; Suomenmaa se on Suomen suuriruhtinakunta eikä mitään
muuta. Aivan varma olen siitä, että jos kysyisi mihin Suomenmaa
esm. Birgen Jarlin aikana ulottui, saisi vastaukseksi: "nykyiseen
itärajaan tietenki", vaikka tämä raja tuli toimeen vasta v. 1617.

Näihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme
yllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu
paljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. "Eihän
Suomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle
kulkiessaan tulleet vieraaseen maahan" -- näin on ilmeisesti
ajateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa
harjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on
jäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain,
_traktatein_, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa
tarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä,
ensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan
suhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan
jatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa
oikeastaan oli.

Päästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin
rajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet
sekavampia kuin moni ehkä luulee.

Siitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme
Venäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma
kyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan
alkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten
välillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja
aukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan
läänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli
ensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena
myöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G.
Tavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin
ispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli
Kuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta
määrätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle
puolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku
50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän
ja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain
lähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt,
ja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme
pohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.

Mutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa
Venäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka
sanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin
kohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja
Venäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan
piti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan
mainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin
selviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi
tasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa.
Katselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.

Sanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841,
5 vihko, siv. 59: "-- -- Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja
Suuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan;
tsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään
tavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan
käskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta
aina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och
utaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin
kuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet
(s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat,
ei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa
niiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin
käskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian,
Tsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän
itsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä
lappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan
alle."

Niinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen
osaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2)
niihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3)
niihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut
tunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä
kuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä
kieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain
suhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta,
kunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun
päätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota
riidan-alaista keski-aluetta.

Itse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että
kesällä 1595 -- rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta --
valtuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan:
Rajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista
raja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten
"Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti." Tässä saamme
Lapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa
_jäämeri_.

Täyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti
sisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on
pohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.

Jos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee
sanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon
asti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä,
ja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein
suoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja
Kuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan
jos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta
Iivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa
tunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin
alle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee
kappaleen matkaa _lännen_ puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä
ehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki
olemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen
keski-alueen _kokonaan_ piti tulla Venäjän alle -- arvelu, joka
sivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista
esinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen
kokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion
pohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat
yhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan
ei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen
ja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä
nykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty
noin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme
jäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä
sitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä
isosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.

Vaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue
mahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua
aluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon
jälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä
rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta
puhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli
sovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan
kuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi
kuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja
niin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy
siihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä
että puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun
rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän
rauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on
siis liikkeelle pantava.

Hankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue
ulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme
päättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä,
norjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.

Ylempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu.
Sen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä
Venäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan
käymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden
osotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että
semmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan _keskivälillä_?
Riitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen
tapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille
tulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli
_Maattimuotka_; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun
niemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa,
muodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella
rajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen
luoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen
itärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].

Muotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman
väkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki
saapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että
rauhakirjassa vasituisesti mainitaan _Varankia_ rajan pääksi ja 2:o
että ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi
raja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa
ja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin
Varankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat
kuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat,
pystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte "itä- ja
pohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli
kenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen
mereen" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger
utt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä
paikalla seisoisi Varangin _vuono_ (Varangerfjord), sitte ei olisi
paljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan
sillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan
rauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana
Varanki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen,
ainaki etupäässä, _maata_, eikä vettä. "Etelä-Varangilla" tarkotetaan
nykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei
perukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja
merenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; "Varangilla" yksistään
taas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä
(Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä
Vuoreijaan asti (katso esm. Friisin "En sommer i Finmarken", 2
painos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18,
jossa puhutaan "tunturilappalaisista Varangissa"). Sanan käyttämistä
entisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta
1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868,
ja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski
ilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta
saadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: "Siihen aikaan, jolloin
koko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina
vanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa
nostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä
(Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta,
nimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat
koettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai
vangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan
veroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä
maaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka
ovat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa." Niinkuin
näkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita,
ja että Täyssinän rauhakirjassaki "Varangilla" tarkotetaan maata,
näyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat
aivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi
tunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi
muistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja
rajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat
olleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu
tätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on
penikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että
ennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja
Varangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan,
jos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta
tehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä,
kuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä
pohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen
(icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava,
että vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi
ilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta
ei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki.
Missä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono
(lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti
Oriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt
Uuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan
asti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta
tarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut,
johon siten Petsamonvuonon _molemmat_ rannat olisivat kuuluneet. Kun
nyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun
vuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan
liiallisista vaatimuksista.

Täyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni
ollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan
mukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä
toista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt
Kuusamossa ja Kuolajärvellä.

Tämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa
vain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja
järjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista
oli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät
laveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista
hänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat
siihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta
kerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset
vaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja
vieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin,
ei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta
melkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin
hävitystä. _Sovinnollistenko_ seikkojen tähen näillä seuduilla
pohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle
sotaretkelle, jonka tarkotuksena oli -- jumalanhuoneen polttaminen?
Jos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain
tekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä
järkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon
kautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen
perinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä
olisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja
ollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta
luostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.

Jos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue
ulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon,
että Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin
alle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli
riidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja
josta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki
kaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen;
voipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin
Muotkaan?

Rajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven
kirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki
Muotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen
Täyssinän rauhakirjan kanssa.

Jos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme
tutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän
rauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska
Ruotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin
koko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta
v. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin
Ruijan rannikko _Varankia_ myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi,
toisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan
Varangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin
Täyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin
tullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi
kuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi
Ruotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis
alkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat
norjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.

Se rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan
olisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi
siis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina
Varanginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan.
Se olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota
sittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, "fællesdistriktet".


Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.

Se arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja
lisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta
ja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka
paremmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on
1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin
Rajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti
määrätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan
niitä Lapin rajaan tulee, että se "Iivaarasta kulkee Inarin järven
halki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse
pohjoiseen mereen" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä
asiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan
päättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään
jotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä.
Historiamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet
taattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan
muuta rajanpäätä maholliseksi -- eivät he ainakaan tietääkseni
ole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin
tutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön
luotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että
rajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa
auki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan
valtio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut
ja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että "Novgorodin
linnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna
Skripitsinan toimittamaan Lapissa _keskenjäänyttä_ rajankäyntiä",
ja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi
Iivaarasta mainitaan -- Inaria, eikä myöskään rajanpäätä
merenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää,
että varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt
niin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan
suhteen paljaaksi _viittaukseksi_, joka vasta oli noudatettava eli
noudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan
arvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran
osalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta
viittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa
muistoonpanossa lisätään, että "Ruotsin valtuusmiehet Gabriel
Thomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki",
jonkatähen "molempain valtain rajankäviät erkanivat", jättäen työnsä
sikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja
on ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan,
että rajan piti kulkea _halki Inarin_; sillä rauhakirjahan sanoo,
että alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari
on, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka
Varangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai
pääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja
ja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava
edelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu
huomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen
sisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä
idemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden
asiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti
määrättiin?

Sopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista
rajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten
hallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää,
että niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi.
Tästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän
ajatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme
olisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida
olla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi
epämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi,
on jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset
käsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat
vissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen
yksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle
jääpi vain historiallinen arvo.

Useat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten
ajatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että
Ruotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596
vuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun
kuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle -- eli
kenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi,
eikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea
ja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä,
ettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan
kuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse
luoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka
ehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa
suuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he
vähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin,
_eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty
mitään muistutusta_. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään
rajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan
kanssa) kantoi lapinveroa myöski "Sondengeldistä" (Suonjelasta?),
joka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle
nykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan
päin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148--9). Jos Venäjä olisi
pitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa
veroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka
on mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu
uudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan
kuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia,
ja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi
varmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska
se häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku
todistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa
Venäjän valtakunnasta, joka vv. 1801--1804 valmistettiin Pietarin
keisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren,
Anteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven
pohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista
kohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä
ja 12--13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa -- eli
toisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta -- jääpi
Suomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen
päin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy,
joissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa
europalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain
mukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan
nientä[15].

Mitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko
väittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi,
oikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826
jakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen,
on varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on,
että moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi,
isosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm.
tuo "yhteisalue" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä
vaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen
tienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi
rajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan
Ruotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui
vaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen -- johon luopumiseen
sillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski
Venäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen
yksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa
(ks. Suomi, 1840, siv. 152--3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin
pohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi
valitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä)
Paatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni
selvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa
alueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut
Venäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos
nyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan
mukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka,
miten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan
Aidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla
tänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten
uutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta
Paatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi
yhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi
aivan käsittämättömäksi. -- Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu
hallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin
omaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.

Toinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää,
vaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on
se, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä
jo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla.
Niinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen
tapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan
näin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät
välipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren
rannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin
vasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se
koskee ainoastaan Ruijan rannikkoa _eikä yhteisaluetta_, niinkuin
jokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks.
Modée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa
ei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän
alueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa),
päinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään
kummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan
poikki jotaki etua saamaan ("icke öffverträde eller ther ingå i
plöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller
diurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne
eller emoth thage"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät
siis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä
kävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan
maata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän
kalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki
siinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin
lujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella
etupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi
vieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä
alueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene
puhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä
vastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan
maata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa
nojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.


Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys 1826.

Mahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain
tutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet:
että n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen
omaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin.
Vaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen
perästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä
lähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa
sanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme
semmoisekseen.

Mutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään
todistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat
ne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun
alueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla,
että sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus
(_condominium_). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää
vasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä
rajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa
koskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan
asti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva,
joka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden
rajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella --
ei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli
Venäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta
meren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet
yhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus.
Jos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla
kolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni;
eikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta
heidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi
ollut osa.

Tosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi,
jos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä
luopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin
rajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle
ja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei
Ruotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin
ikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat
yhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja.
Että Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista
pohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista
harrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja
pohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei
yhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei
ole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon
luopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi
päinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen
lappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä
vastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon
tarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille
kieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja
kahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut
kysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä
ja toisen lisäyksen eli "liitteen" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo
lause Näytämöstä; arvellaan näet "kuinka suotavaa olisi, että rajasta
sitä vastaan sovittaisiin", ja lisätään että "asiasta on vasta
tarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä".
Mikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen
lausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava?
Liian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä
rannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos
rajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan
entisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan,
että joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu
toivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille
mitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan
Norjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin
_lapsus calamina_, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden
kautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita -- ja
ehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen,
että Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta,
niin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei
merikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme,
meren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että
sen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren
arvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen
rannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi
ylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen,
että ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen
asettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153).
Jos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita
yhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi
veroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa;
kyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan
oli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin
Inarissa kuin Suonjelassa.

Yhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen
ja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään
on tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä
olemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi
yhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme
kuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat
yhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain
alamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa.
Lappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa
ollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan
omistusoikeuden harjotus omalla alueella.

Jos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että
Ruotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas
omistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä
ja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta
puolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä
olemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä
olisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä
lappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava
hyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan
tähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä
yleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että
Suomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu
saamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille
annettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä
osa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty
kolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut
käsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta
Vuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme
käynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm.
osansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan
koko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin
Paatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin
silmiä pidetty auki -- tosiaanki kova muistutus vasta pitämään
Unetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on
luettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja
tuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime
valtiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia
korvausta _koko_ siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin
alueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä
pyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja
itäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale
kuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton;
joku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman
uneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä
määrä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi,
tahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että
Suomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin
liiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa,
jonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.

Omituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella
näytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset
kirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä
Venäjältä vei 20--50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon,
Paatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka
oli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen
(översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan
puolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin
Paats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli
sen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät
kirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?

       *       *       *       *       *

Ennenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka
suotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän
entisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni
ei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä;
ainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä
mainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon.
Nykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy _Muotkavaaraan_;
eikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun
itärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme
ajatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan
kannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee -- _Muotkavaara_ (eli
Muotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla
ainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen
merkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen
kalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta
itäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa
(ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille,
jossa m.m. sanotaan, että merenranta "Palitz-rekousta" Omboon on
oleva lappalaisten yksin hallittava ja että "älkööt karjalaiset,
eli nougorodilaiset eli _ruotsalaiset_ eli ketkään muut rohjetko
siinä kalanpyyntiä harjottaa" (draga og bruka sin näring). Ombo on
tietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki
Vienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt
vakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa
myös "ruotsalaiset" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä
päättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla
käydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi
muuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa
hävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi
ajatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan
ainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. -- Edellisessä on jo
mainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin
hävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi
oikeutten puollustamisessa.

Nämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä
olisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten
tutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota
yhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.



III.

Etelä-Varanki.

Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.


Sen poikkeuksen perästä, minkä viimeksi olemme menneitten aikain
hämärälle alalle tehneet, palatkaamme takaisin matkaamme ja Pohjolan
kesän kirkkaaseen päivään.

Jaakobselvaan tullessani 24 p. heinäk. olin kaheksan päivää kulkenut
merta ja sillä ajalla jo kerraksi taas ennättänyt siihen kyllästyä.
Mieleni teki sentähen nyt jos mahollista päästä maitse matkustamaan,
ja onneksi tämä ei ollut ainoastaan mahollista, vaan soveliaintaki.
Kuultuaan, että aioin etelä-Varangin kirkolle, isäntäni Olsen, joka
oli hyvin kohtelias ja vieraan palvelemiseen altis, ilmotti, että
tätä väliä usein kuljettiin maitse, jolloin oli ensin käveltävä
Vuorjeman vartta pari neljännestä ylöspäin, sitte tunturin poikki
Rautavuonoon ja sieltä Paatsjoenvarrelle Elvenäsiin, jossa oli hyvin
sopiva mennä nimismies Klerkin taloon ja josta kyllä saatettaisiin
kirkolle. Muuta en pannut mieleeni, kuin että matka oli mahollinen ja
ensi taival ylöspäin Vuorjeman vartta. Viivyttyäni hra Olsenin tykönä
pari tiimaa ja saatuani hänen toimestaan kantomiehen itselleni, erään
nuoren norjalaisen, lähin klo 2 aikana päivällä matkalle.

_Vuorjema_, norjaksi Jakobselv, on pienoinen joki, joka mutkitellen
juoksee etelästä pohjaan kulkevan kaitaisen laakson pohjassa. Sen
rannat ovat kuivia ja kasvavat merestä aikain heinää ja varvikkoa,
joka jälkimäinen verraten pian muuttuu vesakoksi ja koivumetsäksi.
Jokilaakso on ehkä 1/2 virstaa leveä; sen syrjinä on erinomaisen
korkeat ja jyrkät tunturit. Ylimalkain joki pysyy idänpuolisen
tunturiharjan kupeella, niin että mitä tasaista maata laaksossa
löytyy, se ainaki penikuorman verta ylöspäin on melkein kaikki
norjan puolella; itse joensuussa on venäjänpuoliset talot saatettu
rakentaa ainoastaan kaitaiselle penkereelle kallion kupeessa, kun
norjanpuoliset talot ja kirkko ovat jotenki leveällä, viheriällä
kentällä, joka pitkänä ruohoniemenä pistää venäläistä rantaa vasten.
Jossakussa harvassa paikassa lännenpuolinen tunturi kuitenki ulottui
jokeen asti ja uhkasi, pystyjyrkästi alas kaatuessaan, kokonaan
estää eteenpäin pääsön, vaan niissä paikoin oli kallion syrjään
hakattu noin kyynärän-levyinen tie, jota oli hyvin mukava kulkea,
kunhan varoi alas syvyyteen vasemmalle puolellensa katsomasta.
Runsaan parin neljänneksen päässä joensuusta oli ensimäinen talo,
siitä jonku virstan päässä kaksi muuta taloa likekkäin toisiansa
ja niistä taas kappaleen matkan päässä vielä kaksi taloa; yhteensä
siis 5. Venäjänpuolisella jokivarrella ei ole yhtään taloa (paitsi
joensuussa). Asukkaat noissa viidessä talossa ovat kaikki norjalaisia
siirtolaisia, muutamat tulleita Trondhjemin eteläpuolelta asti;
vanhin talo oli toistakymmentä vuotta vanha. Kyläkunnan elatuskeinona
on karjanhoito, halkojen hakkuu, joita lyhyinä rankoina uittavat
joensuuhun, sekä varsinki tietysti kalastus meressä, jota varten
suveksi suurin osa kylästä siirtyy joensuuhun. Talot joensuussa
olivat, luulen ma, kaikki tämän kylän rakentamia ja omia.

Jo ennen klo 5 olimme kylän ylimmässä, s.o. eteläisimmässä talossa,
josta uusi kantomies oli saatava, ja toivoin siis samana iltana
pääseväni matkustamaan tunturin poikki. Tämä toivo kuitenki petti.
Talon isäntä oli paraikaa halkojen uitossa ja vastasi sanan
saatuansa, ei millään muotoa joutavansa saattajaksi. Entinen
kantajani, joka ei myöskään voinut edemmäksi lähteä, paluutti minun
sentähen toiseen taloon, jonka sivu jo olimme kulkeneet, vaan siinä
taas isäntä oli metsässä, josta vasta hiljemmin illalla odotettiin
kotia; ja kun muita aikaisia miehenpuolia ei kylässä ollut, ei
tullut muu neuvoksi kuin jäädä tänne yöksi. Se tuntui kyllä hyvin
vastenmieliseltä, varsinki kun tupakkani oli aivan lopussa, vaan
mitäs tehä? Kuitenki aika kului siksiki joutusaan, sillä talonväellä
oli joku määrä sivistystä ja kirjallisia tietoja, että pystyivät
eri aineista keskustelemaan. Täällä majapaikassa, _Nils Nilsenin_
talossa, näin ensi kerran Oulusta lähettyäni sanomalehen, pienen
kansanlehen nimeltä "Almuevännen", jonka tietysti luin ensi sanasta
viimeiseen asti. Muutamia tuoreita valtiollisia uutisia siitä sain,
vaan _Alexandrian pommituksesta_ (11 p. heinäk.) ei siinä vielä
mainittu. Kuitenki isäntä, kotiin tultuaan, tiesi kertoa epäselvän
huhun tästäki merkillisestä tapauksesta. Mikä erotus kansan tilassa
länsi- ja itäpuolella rajajokea! Valtiolliset uutiset olivat
idänpuolisille aina Kuusamosta Jaakobselvaan asti kokonaan tuntematon
asia, vaan heti lännen puolella rajajokea, Norjan äärimmäisessä
nurkassa, keskellä synkkää erämaata, seurattiin tarkasti päivän
tapauksia ei ainoastaan omassa valtakunnassa, vaan niin kaukana
kuin pharaonein vanhassa maassa! Muissaki suhteissa oli erotus
Norjan ja Venäjän välillä silmäänpistävä. Vast'ikään mainitsin että
matkalla tähän pieneen kylään joensuusta kallion kylkeen oli hakattu
_tie_; Venäjän puolella ei Kuolasta länteen päin yhessäkään kohti
näkynyt vähintäkään tienteon merkkiä. Pikku höyry, joka kuljettaa
_postia_, lähtee Vesisaaresta joka viikko etelä-Varangin kirkolle,
poiketen välillä oleviin paikkoihin, ja ulottaa joka toinen viikko
matkansa Jaakobselvaan asti; talvella posti taas säännöllisesti
kulkee maitse rajalle asti. Venäjän puolella on viime kesinä kyllä
isompi postihöyry alkanut kulkea Vienasta Vesisaareen, joka poikkeaa
pääkalastuspaikkoihin (rajaseuduilla Vaitokupaan ja Nurmensättiin),
vaan syrjäisempiin paikkoihin ei niistä ole mitään postikulkua ja
talvisaikana ainoa postitoimisto koko Lapinniemen 70 penik. pitkällä
pohjoisrannalla on Kuolassa. Lasten _koulua_ sanottiin aina talvella
pidettävän tässä Vuorjeman tunturikylässäki, juuri majatalossani;
Venäjän puolella ei maakylissä tietääkseni löydy koulua ennenkuin
Uhtualla keski-karjalassa. Kuinka isosti edistyneemmällä kannalla
Norjan puoli on, voipi näistä esimerkeistä jo havaita; ja ensimäiset
tunteeni tässä kohin eivät jälestäpäin suinkaan heikenneet.

Nilsenin talon arvoa kuitenki kaksi seikkaa mielessäni alensi.
Ensimäinen oli syöpäläisten paljous sängyssä, joista kuitenki pääsin
rauhaan siirtymällä lattialle huoneen toiseen nurkkaan; toinen oli
se runsas maksu, minkä isäntä määräsi tunturin poikki saattamisesta.
Tämä taival ei voi olla täyttä kahta penikuormaa ja siitä hän vaati
-- 8 kruunua, s.o. yli 11 markkaa! Kun tuota hintaa en voinut olla
paljoksumatta, hän vastasi, että tie eli matka oli hyvin paha (meget
slem) ja että engelsmannit aina maksoivat niin paljo. Hänen kunniaksi
olkoon sanottu, että hän määräsi maksun edeltäpäin, ennenkuin
taipaleelle lähettiin; vaan siitä ei minulle suurta apua ollut, kun
ei toista kantomiestä kylässä löytynyt.

25 p. heinäk. lähimme eineen jälkeen tuolle muka niin pahalle
tunturimatkalle, Lännenpuolisessa vuoriharjussa on kylän kohalla
notko, josta kuljetaan läpi, ja sitä kohti aluksi painettiin. Kahen
puolen kohoavain korkeain kallioseinäin välissä notko näytti jotenki
matalalta, vaan kun sitä olimme alkaneet nousta, huomasin ereykseni.
Tiimakausi kului ennenkuin sen päälle päästiin, vaikka sen juurelle
talosta vain oli ehkä 5 minutin matka muutaman niityn ja ha'an
poikki. Vuoren rinne oli niin jyrkkä, kivikkoinen ja sulavista
lumikinoksista liukas, että ilman sauvan varatta olisi ollut mahoton
nousta ylös. Täkäli oli saattajani puhe matkan huonoudesta ollut
aivan paikallaan; vaan mitä jälellä olevaan pääosaan taipaleesta
tulee, oli sitä tarpeeton moittia erittäin pahaksi. Siellä täällä
oli tosin joku syvä rotko poikki mentävä tai mäen rinne noustava ja
toinen laskettava, vaan usein oli pitkät matkat jotenki tasaista
tai heikosti länteen päin viettävää maata. Lappalaiset ovat ennen
poroillansa liikkuneet näillä ylängöillä ja osotti saattajani siellä
täällä "lapin kenttää" eli heidän entistä olopaikkaa, vaan nykyään he
ovat häädetyt pois eikä tuntureilla liiku muita eläviä kuin hukkia
("ulfvar"), joitten vereksiä jälkiä näkyi monessa kohti pitkin vanhaa
poropolkua. Järvistä ja lammikoista ei ollut puutetta ja kun niissä
olisi venettä ollut, olisimme ainaki yhessä kohti päässeet jonku
neljänneksen huokeammin kulkemaan. Muutamassa lammissa en malttanut
sydänpäivällä olla uimatta, kun ilma oli hyvin lämmin. Pienten
tunturipurojen yli oli siellä täällä hypättävä, vaan muuten maat
olivat verraten sangen kuivia. Metsää tietysti ei tunturilla ollut
ensinkään eikä yksityisiä puitakaan, vähän heinikkoa vain lampien
rannoilla; vasta kun aloimme Rautavuonoon laskeutua, tuli varvikko ja
se erinomaisen sakea eteen, että töin tuskin saattoi läpi tunkeutua.
Maa oli lisäksi hyvin märkää, niin että loppukappale taivalta oli
vaikka toisessa muodossa, yhtä vaivaloinen kuin alku-osa. Klo 2
aikana oltiin perillä, kuudetta tiimaa kestäneen hitaanlaisen kävelyn
perästä. _Rautavuono_, norj. Jarfjorden, on ensimäinen syvempi
vuono lännen puolella Petsamoa. Jaakobselvasta on sen suulle pari
penikuormaa, jolla välin _Paasrikan_ eli Pasvigin kalastuspaikka
meren rannalla löytyy. Vuono tunkee noin 2 virstan levyisenä
runsaan penikuorman suoraan etelää kohti, vaan tekee sitte käänteen
länsi-etelään päin, johon suuntaan vielä jatkuu pari neljännestä.
Läntinen ranta on korkeaa, pystyjyrkkää kallioa melkein perukkaan
asti, vaan itärannalla on alankomaata jo parin neljänneksen päässä
merestä, niin että siihen on taloja voitu rakentaa; tähän paikkaan me
olimme tulleet. Rautavuonon rannoilla sanottiin olevan 8 norjalaista
ja 4 suomalaista taloa, jonka ohessa "koko joukko" lappalaisia
kuului asukkaisiin. Mainittavin asia vuonosta on -- paitsi
syvyys sen suulla, jonka sanottiin olevan 400 syltää -- ne kaksi
_valaskalatehasta_, jotka nykyään on vuonon itärannalle rakettu;
toinen erään yhtiön oma, jonka johtaja oli muistaakseni eräs kapteeni
_Evensen_, toisen omistaja on nimeltä Kasten _Brunn_. Tehtaan
isännät ovat Tönsbergistä etelä-Norjasta, ja tulevat joka kevät
työmiehinensä kotoa tänne. Edellisellä tehtaalla oli 2 pyytöhöyryä,
8 miestä kummassaki, joilla oli jo tänä kesänä ennätetty saada 53
valasta; hra Bruun, jonka tehas ei vielä ollut aivan valmis, oli
yhellä höyryllään saanut 12 kalaa. Edellisen tehtaan rannassa makasi
paraikaa kaksi tuommoista ääretöntä merenhirviötä, joitten ihrapukua
syllänpituisilla veitsillä leikeltiin noin kyynäränlevyisiin pitkiin
viipaleisiin, jotka sitte rautaketjuilla hinattiin ylös tehtaaseen.
Kolmannen valaan kuorittu raato oli rantaantunut vähän syrjempään ja
turmeli kauhealla hajullansa ilman laajalti ympäriltänsä.

Majatalostani, jossa viimeisen saattomieheni vävy asui, oli
venematkaa vähän toista penikuormaa vuonon perukkaan. Tältä matkalta
kahella soutajalla vävy, arvaten appensa yllytyksestä, vaati hänki
-- kaheksan kruunua! Nyt kuitenki tein siksi jyrkän tenän, että
hinta aleni 6:een kruunuun, joka sitteki, niinkuin kuulin, oli
kaksinkertainen maksu tavallista vastaan.

Kylläyneenä tuommoiseen kiskomiseen, josta eräs Norjan herra
myöhemmin arveli, että sitä ei häpeämättä saattanut kuulla,
kiirehin erkanemaan sekä apesta että vävystä, vaikka edellinen oli
keskustelemiseen harjaunut ja jälkimäinen pulskan ulkomuotonsa
kautta miellyttävä. Venematka kului ilman mainittavaa tapausta; ison
merikotkan vain näimme istua kököttävän ylhäällä kalliolla muutamassa
kohti vuonon länsirannalla, saalista tehtaista vaanien. Kun olin
perille tullut, oli taas kummailemisen esine edessä, sillä lahen
rannasta alkoi kaitainen, mutta muuten hyvä _maantie_. Semmoista
en ollut nähnyt, sittekun Kuusamon kirkolta lähimme. Koivumetsä
molemmin puolin tietä oli jotenki vankka, niin että tietä kulkiessaan
saattoi ajatella olevansa puolisataa penikuormaa etelämpänä.
Jonku virstan päässä rannasta oli talo, jonka omistaja oli eräs
norjalainen nimeltä muistaakseni _Tharaldsen_; siinä viivyin vähän
aikaa syödäkseni ja sitte lähin matkaa jatkamaan jalkaisin, kun ei
hevosta ollut saatavissa, muuan vaimopuoli laukkuni kantajana. Väli
Rautavuonon perukasta Paatsjoelle Jokiniemeen eli "Elvenäsiin",
missä jo mainittu nimismies Klerk asuu, on kolme neljännestä. Sitä
oli aamulliseen tunturimarssiin verraten oikein lysti kävellä, kun
tie oli hyvä ja maat jotenki tasaisia, Taloja ei ollut taipaleella
muistaakseni ainoaakaan, vaan sen sijaan ilahutti silmää siellä
täällä joku mänty, jota puulajia en ollut nähnyt Kuolasta tänne
asti. Muutamassa kohti näin tiepuolessa valkean otuksen, joka
lähetessämme pakeni mäen rinnettä ylöspäin ja jota illan hämärässä
luulin jänekseksi. Saattajani, joka ei ennättänyt sitä nähä, arveli
kuitenki, että se varmaan oli susi, sillä näillä seuduin löytyi tätä
petoa runsain määrin; muutamia päiviä takaperin oli postinkuljettaja
tavannut viisi yhessä laumassa, jotka hän kivenheitoilla oli ajanut
pakoon. Ne olivat olleet pienikasvuisia ja vaalakoita. Syyksi sutten
enentymiseen arvelivat asukkaat valaskalatehtaista hylyksi joutuvia
valaanraatoja, joitten haju houkuttaa metsänpetoja.

Klo 10 seudussa illalla tulimme perille Elvenäsiin, viivyttyämme
taipaleella 1 1/2 tiimaa.


Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.

_Elvenäs_, nimismies _Klerkin_ asuinpaikka, jota suomalaiset
kutsuvat _Jokiniemeksi_, on Paatsjoen itärannalla, lähellä joen
laskua meriveteen. Se on varsin sievä paikka. Tuon korkean rannan
suojassa on kappale tasaista maata, joka pienenä niemekkeenä
pistää pohjaanpäin mereen. Tällä maalla kasvaa siellä täällä
korkeoita, tuuheoita koivikoita ja muuten koko niemi on raivattu
niitty-saroiksi, joitten heleä vihanuus miellyttävästi koskee
silmään. Talorakennukset ovat ylhäällä niemen juurella, johon maa
niemen nenästä tasaisesti kohoaa, ja paikka tarjoaa siis varsinki
merelle päin viehättävän näkö-alan. Pää-asuinrakennus on näille
seuduille odottamattoman komea; leveä ja tilava se sisältää
tavallansa kaksi kertaa, sillä siinä on ainaki puolitusinaa
vinttikamareita, ja muistuttaa jossaki määrin rikkaammasta Suomen
pappilasta maalla.

Taloon tullessani se näytti niin mahtavalta, että useasta syystä
kernaammin olisin mennyt halvempaan majaan, vaan kun ei toista taloa
paikalla ollut, oli pakko tässä pyytää yösijaa. Käytettäväkseni sain
siistin vinttikamarin pytingin itäpäässä, sisustetun hotellihuoneen
tapaan paitsi että soittokelloa ei näkynyt. Sen kummallaki puolella
oli kamarit ja ulkona oli salintapainen vintti, jonka toisella
puolen taas oli kamareita. Niissä oli eräs matkustava Venäjän herra
paraikaa kortteeria ja myöski kolme englantilaista, jotka kesäksi
olivat tänne tulleet, vaikka tällä hetkellä eivät olleet kotona vaan
pyytöreissulla jossain ylempänä joella. Muuten talossa liikkui paljo
ihmisiä sekä omaa väkeä että vieraita, varmaanki kolmattakymmentä
henkeä, ja kaikki muistutti isosti kaupungin ravintolasta. Tämä oli
minulle hyvin mieleen, sillä ravintolassahan itsekullaki on oma
vapautensa, ja ensimäinen arvelevaisuudentunteeni talon suhteen
alkoi siis kohta kadota. Mitä vapauteeni tulee, ei sitä suinkaan
millään tavoin häirittykään sen ajan kuluessa, minkä talossa
viivyin, vaan siitä erotessani sain kuitenki harmikseni kokea,
että olin erehtynyt ravintolatuumissani, sillä mitään maksua ei
olostani otettu vastaan. En voi muuta uskoa, kuin että tämä tapahtui
paljaasta hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta minua kohtaan, vaan
varmaa on, että tämmöisissä tapauksissa ei tavallisilla tunteilla
varustettua matkamiestä voida syvemmin pahottaa, kuin jos häneltä
kielletään maksamisen oikeus. Kun hän ei saata vaatia mitään ei
rahalla ei rahatta, täytyy hänen aina sentään jäädä kiitollisuuden
velkaan, vaikkapa saisiki tavallisen maksun suorittaa, ja jos ei
hänelle anneta tähän lupaa, kasvaa tuo kiitollisuuden velka kovin
rasittavaksi.

Frouva Klerk oli muuten miellyttävä, hiljaluontoinen ihminen, joka
nuoruudessaan varmaan oli ollut hyvin suloinen, koska hän vielä
nytki, vaikka kuudetta kymmentä käyden, näytti niin nuorekkaalta,
että luulin häntä parinkymmenvuotisen tyttärensä vanhemmaksi
sisareksi. Herra Klerk, jonka seurassa olin ainoastaan einepöydässä,
tuntui sitävastoin rohkealuontoiselta ja käskevältä; näytti melkein
kuin jos hän olisi arvellut olevansa joku ylimyksenvertainen eli
niinkuin norjaksi sanotaan "stormand". Vankka hän kyllä oliki
ruumiiltansa. Hänellä oli tätä nykyä täysi homma kaikenlaisen avun
antamisessa eräälle nuorelle englantilaiselle pohatalle, joka viikko
aikaa höyryllään Pandora oli saapunut Paatsjoen suuhun. Juuri perille
tultaissa oli nimittäin laivan kapteeni äkkiä kuollut samassa kun
laiva hänen luotsaamanansa oli ajaunut karille, ja hautaamisesta
tietysti laivan omistajalle oli siksi huolta, että neuvonantaja, joka
niinkuin hra Klerk täydellisesti osasi englannin kieltä, oli hänelle
yhtä tarpeellinen kuin tervetullut.

Keskiviikkona 26 p. heinäk., levättyäni kerran taas herrasvuoteella
sekä eineen syötyäni, lähin katsomaan _Boris-Glebiä_, joka paikka
jokaiselle jäämerikysymystämme harrastavalle on nimeltään tuttu.
Se tulee Elvenäsistä noin virstan verta ylöspäin s.o. etelään
päin jokea. Herskapi Klerkin kaksi poikaa souti minua ensin
joen länsirannalle ja sitte astuin heidän osviittansa mukaan
yksin paikalle tunturintapaista jokivartta pitkin. Boris-Gleb,
etupäässä tunnettu venäläisestä kirkostansa, ei näet ole Paatsjoen
itärannalla, joka on Venäjälle kuuluvaa, vaan merkillistä kyllä,
joen läntisellä, siis norjanpuolisella rannalla. Norjan ainetta
ei paikkakunta kuitenkaan ole, sillä juuri tuon venäläisen kirkon
tähen 1826 vuoden rajaselvityksessä erotettiin Venäjälle 2 virstaa
pitkä ja l/2 virstaa leveä maakaistale pitkin joen länsivartta.
Kirkon seutu on samoin kuin Elvenäs varsin somannäköinen paikka. Se
on puolipyöreä notkelma korkeain vaarain välissä, joitten syrjät
loivasti viettävät alas, kasvaen kaunista koivumetsää; itse notkelman
pohjaa peittää vahva heinikko. Paikan etelälaidalla pauhaa joessa
väkevä koski, _Tshaunus-kuusk_, jonka mukaan paikkaa kutsutaan myös
Tshaimuskyläksi; vähän ylempänä on toinen koski, _Njommd-kuusk_,
joka on varsinainen vesiputous, ettei lohi siitä pääse ylös.
Lähellä Tshaunus-koskea, siis notkon eteläpuolessa, on niiden
kolttalappalaisten mökit, jotka ylempää joen varrelta kesäksi aina
muuttavat tänne varsinki lohta koskesta pyytämään; kirkko taas on
notkon pohjoisrinteellä. Jonkulaisen käsityksen paikan ulkonäöstä
saapi tähän liitetystä kuvasta. Se on otettu etelästä päin ja näyttää
etupuolessa kolttain mökit ja pyytöneuvot, vieläpä itse koltatki,
perempänä pienen kirkon keskellä koivikkoa; oikealla kädellä näkyy
osa jokea ja itärantaa. Kuvasta kuitenki puuttuu kaksi tärkeää
kappaletta, joita ei Friisin käydessä vielä ollut olemassa: tuon
kuvassa nähtävän mitättömän rukoushuoneen takana seisoo nykyään
uusi, erittäin uhkea kirkko, joka valmistui 1874, ja sen rinnalla
vasemmalle kädelle verraten yhtä uhkea pappila, jossa oma pappi asuu
ympäri vuotta.

Kun Boris-Glebistä kuljetaan jokea ylöspäin -- jota minä
en kumminkaan tehnyt --, tullaan noin penikuorman päästä
_Vaalakkajärveen_ (kartoissamme Valegasj.) ja siitä toisen
penikuorman päästä suurimpaan järveen, minkä läpi joki juoksee,
_Salmijärveen_ (kart. Koalmejärvi). Rantatörmät, jotka joen
suupuolessa ovat noin 500 jalkaa korkeat, mataloivat isosti jo
Vaalakkajärven seuduilla joita norjalainen Vulfsberg kirjassaan "Om
Finmarken" kiittelee erinomaisen ihaniksi, vaan vasta Salmijärven
heinävät rannat ovat uutisasukkaille erittäin soveliaat. Taloja
löytyyki järven sekä itä- että länsirannalla, kaikki luulen ma
suomalaisia; suurin ryhmä niitä on Venäjän puolella sen pitkän
lahen länsirannalla, jonka järvi muodostaa koillista kohti. Järven
länsirannalla on lahti, jonka nimi norjaksi on Svanvigen, ja
pohjoiseen järvi laskee _Kontionsuntin_ (norj. Björsundin) salmen
kautta. Järven pituus on noin 5 neljännestä, leveys pari kolme.
Salmijärvestä ylöspäin seuraa vaihetellen salmia, järventapaisia
suvantoja ja koskia, (joita viimemainitulta kaikkiaan löytyy joessa
kolmisenkymmentä); 3 penikuorman päästä tullaan _Räämälompoloon_,
joka on paria neljännestä pitkä, ja siitä yhä ylöspäin on ensin
_Menikankoski_ ja sitte _Menikanjärvi_ (Friisin _Männikkö_koski ja
-järvi), josta tulee pari kolme penikuormaa rajalle. Yhteensä 9--10
penikuorman matkalla Paatsjoki täten on Norjan ja Venäjän rajana.
Josko Salmijärvestä ylöspäin löytyy taloja, en tiedä varmaan sanoa,
vaikka luulen, että ainaki itärannalla joku harva talo löytyy. Kuta
ylemmäksi, s.o. etelämmäksi tullaan, sen sopimattomammaksi muuten
maanlaatu ja kolkommaksi ilman-ala muuttuu: ainoastaan yhessä
suhteessa, metsän puolesta, ylämaa on etevämpi, sillä täällä on
hyvää hirsimetsää. Aivan osaton ei sentään alamaakaan ole samassa
suhteessa, sillä mänty alkaa kasvaa jo puoli penikuormaa etelämpänä
Boris-Glebia.

Valtiopäivillä toimitettu kartta selityksensä kanssa antaa
epäilemättä väärän käsityksen Paatsjoen jokilaaksosta. Tosin en itse
käynyt Boris-Glebiä etelämpänä, vaan tässä luettava kertomukseni,
joka perustuu sekä suupuheisiin, jotka kuulin, että Friisin ja
Vulfsbergin selityksiin, on varmaan ainaki suunniltaan oikea, ja
se eroaa huomattavasti kartantekiäin arveluista. Kun kartassa esm.
merkitään mäntymetsää löytyväksi vasta Räämälompolon seuduilla,
on ilmeisesti joudettu erehykseen, sillä Friisin ja Vulfsbergin
mukaan _hyvä_ mäntymetsä alkaa jo Salmijärven eteläpäästä. Saman
järven itäpuolella kartta sanoo olevan "soita ja matalaa koivikkoa,"
joka myöski on ereys. Mitään asukkaita ei kartassa ole joen
venäjänpuoliselle rannalle merkitty, ja yhtäkaikki siellä asuu ainaki
satamäärä suomalaista. Itse jokiki on nähtävästi kuvattu aivan väärin.

Boris-Glebissä olin sisällä pappilassa. Pappi, jonka nimen
Elvenäsissä sanottiin olevan Konstantin _Shekoldin_, oli nuori mies,
minun ikäiseni, vaan jo 7--8 lapsen isä. Hän osasi sen verran norjaa
kuin minä venäjää, että kuta kuinki tulimme toimeen, kun hän lähti
minulle näyttelemään ensin uutta, sitte vanhaa kirkkoansa. Uusi
kirkko, joka on puusta rakettu, on niinkuin jo sanoin sangen komea;
se kuuluuki maksaneen 30,000 ruplaa. Siinä oli nähtävänä niiden kahen
ruhtinaan, Boriksen ja Glebin, muotokuvat, joitten mukaan kirkolle
on nimi annettu ja jotka, jollen muista väärin hra Shekoldinin
selitystä, ensiksi rakensivat kappelin tänne joku, 300 vuotta
takaperin; vaan lupa lienee epäillä, josko nuo kuvat oli porträttejä.
Vanha kirkko oli sekä ulkoa että sisää niin mitätön ja tuiki pieni,
että sen kyllä jo oli aika antaa sijaa uudelle paremmalle -- vaikka
Suomen pyyteille ehkä kyllä olisi saattanut olla edullisempi, jos
se yhä vielä yksin olisi paikkakunnassa hallinnut. Siinä säilytettiin
bibliografille varmaan hyvinki kallisarvoista kirjaa, nimittäin
kirjotettua raamattua (eli raamatun osaa), Kirkkojen ympärillä kasvoi
isoja komeoita koivuja.

Nuo Venäjän papit ovat ylimalkaan ystävällistä luonnonlaatua ja niin
oli hra Shekoldinki. Kun uudessa kirkossa olimme astuneet pyhimpään
osaan, hän otti esiin kaikki ne vaatekappaleet, jotka papilla
jumalanpalveluksessa on, puki ne päälleen, veti syrjään keskimäisen
niistä esiripuista, jotka peittävät käytäviä pyhän ja pyhimmän osan
välillä, ja asettui juhlalliseen asemaan aukon taa; aivan kuin tosi
jumalanpalveluksessa tapahtuu. Kun kellotapulissa käytiin, hän minun
kunniakseni ja arvaten kolttien kummiksi pani kellot iloisesti
soimaan.

Boris-Glebistä palasin jokea pitkin Elvenäsiin ja päivällisen
jälkeen, jolloin m.m. oli tarjona joen mainiota lohta, matkustin
täältä alas etelä-Varangin kirkolle Akkulanniemeen, johon tuli ehkä
penikuorma.

Kenties lukiaa, ennenkuin Boris-Glebille sanomme jäähyväiset,
huvittaa kuulla jotain tällä paikalla kesäänsä viettäväin
kolttalappein häämenoista, jotka ovat toisenlaiset ja enemmän
vanhempain aikain mukaiset kuin muilla lappalaisilla. Friisin
matkakertomuksessa löytyy selitys näistä menoista, jonka hän sai
tulkiltaan, eräältä kolttalaiselta. Kosioretki tehään melkein aina
talvella, jolloin on helpompi poron perässä matkustaa tunturein
laajain tannerten ja jäätyneitten järvein poikki. Kun morsiamen
kotitaloon on tultu ja tavalliset tervehykset lausuttu, kysyy
puhemies, saavatko tulokkaat asiansa sanoa (lägo mist loppe sardnot
maidege), ja kun lupa on annettu, kumartaa hän syvästi kolme kertaa,
kiittäen luvasta; vaan ilman sen pitemmittä selityksittä hän sitte
ottaa povestansa viinapullon ja kaataa siitä morsiamen isälle,
äitille ja veljille kulleki kolme ryyppyä. Jollei ryyppyjä oteta,
on kosioretki päättynyt rukkasilla, vaan kun ne juotanee, lausuu
puhemies seuransa puolesta kiitokset ja sillä asia on selvitetty.
Tämän enempää ei ensi päivänä tehä, vaan lähtee kosiojoukko siihen
suojaan, joka on heille osotettu. Toisena päivänä pitää yrkämies
tässä suojassa tuleville appivanhemmillensa pidot, joihin morsian ei
kuitenkaan tule, vaan jääpi yksin kotia itkemään ja valittamaan; ja
kolmanneksi päiväksi, joka on varsinainen hääjuhlapäivä, kutsutaan
morsiustaloon sekä kosioväki että muita sukulaisia ja tuttavia, niin
paljo kuin mahtuu. Tästä päivästä kuuluu Friisin kertomus:

"Morsiamen täytyy tämän päivän istua tuvan nurkassa. Hänen kasvojansa
peittää vaate ja sen takana hänen täytyy itkeä ja huoata. Apuna
hänellä on tässä toimessa pari parasta tyttö-ystäväänsä, jotka
kyykistyvät hänen viereensä loukkoon. Kun sukulaiset ja tuttavat
ovat saapuneet, laitetaan sana yrkämiehen tupaan. Vieraat ilmestyvät
sieltä, vaan tapaavat kaksi nuorta miestä vartiana morsiustuvan
ulko-oven edessä. Kussaki lapin kotarakennuksessa on näet kaksi ovea,
kaitainen käytävä välissä. Joukko kääntyy vartiain puoleen pyytäen:
'_luoite min sisa_!' laskekaat meitä sisään! Miehet vastaavat:
'antakaa rahaa, niin pääsette!' Pari kopeekkaa maksetaan, ja niin
tuliat pääsevät ensi ovesta. Vaan toisen oven edessä seisoo myöski
kaksi nuorukaista ja joukon täytyy tässä niin ikään suorittaa veron.
Kun ovat tupaan tulleet, nousevat kaikki sisällä-oliat pystöön,
kolme astuu tulioita vastaan ja ajaa heidät suoraa päätä ulos
kartanolle. Viivyttyään hetken ulkona ja sillä välin peitettyään
päänsä ja hartionsa lumella, he taas yrittävät sisään eikä vartiat
heitä nyt mitenkään estä. Sisään tultuaan valittavat sitä kauheaa
ilmaa, joka ulkona raivoo, ja pyytävät surkealla äänellä suojaa.
Tämä kepponen ei heitä kuitenkaan hyödytä; säälimättä he uudestaan
ajetaan ulos. Viimein kun kolmannen kerran tulevat tupaan, näyttäen
aivan paleltuneilta, isäntä sanoo heidät tervetulleiksi ja saattaa
yljän vanhemmat ylimmälle sijalle, jonka jälkeen kaikki istuvat
pöydän ympärille. Tässä nyt edeskäypä antaa kulleki osansa ja hääväki
syöpi, juopi ja iloitsee. Vaan morsian yhä istuu loukossa itkien
ystäväinsä kanssa. Syötyään yrkämies menee morsiamen tykö, istuu
hänen viereen ja kurkistaa peri peitteen alle, johon hän on verhottu.
Samoin tekevät yljän jälkeen tämän vanhemmat ja sukulaiset. Sitte
puhemies lausuu morsiamen isälle: 'nyt olemme siis kädestäsi saaneet
tyttäres vaimoksi sille ja sille?' Isä vastaa: 'niin nyt olette, ja
saatatte nyt kohella häntä niinkuin tahotte, saatatte _basset su
tshalmid dolast_, paistaa hänen silmänsä tulessa, jos haluatte, nyt
on valtani tyttäreni suhteen loppunut!' Niin tuovat morsiuspiiat
esiin morsiamen matkapuvun. Vaan sillä välin kuin tätä puetaan
hänen päälle, hän ponnistaa kaikin voimin vastaan, hyppii ja potkii
kuin kesytön poro. Kaikkein tyttöin täytyy nyt työhön ottaa osaa,
muutamain pidellä häntä käsivarsista ja sääristä, toisten sillä välin
vetää vaatteita päälle. Viimein tiheä huntu taas pannaan hänen päänsä
peitoksi. Sillä aikaa kuin pukeminen sisällä tapahtuu, ajelevat
miehet ulkona kilvan ympäri tupia, huutavat, meluavat, laukasevat
pyssyjänsä, aivan kuin olisivat tulisimmassa tappelussa. Kun morsian
viimein on puettu, taluttavat yksi yljän ja yksi morsiamen sukulainen
häntä ulos, jolloin hänen ovella täytyy astua ilmassa pidetyn,
suoloilla varustetun leivän ja pyhän kuvan alatse. Oven ulkopuolella
seisoo kaksi ahkioa, joitten eteen suurimpia ja kauniimpia poroja on
valjastettu. Yrkämies nyt itse tarttuu morsianta kainalosta ja viepi
häntä toiseen ahkioon, johon hän asetetaan ja sidotaan liinoilla
kiinni ikään kuin jos hän pakoon pyrkisi. Sitte yrkämies itse
asettuu toiseen ahkioon ja pariskunta istuu käsikynkässä kappaleen
aikaa, jolloin molempain sukulaiset verkalleen taluttavat poroja
taipaleelle. Sillä välin toiset hurjasti ajelevat heidän ympäri.
Vähän matkaa talosta yrkämies sitoo morsiamen poron oman ahkionsa taa
ja koko saattokunta lähtee samassa ajamaan niin paljo kuin kaviosta
lähtee, ikäänkuin hurjimmalla pakoretkellä. Yrkämiehen asunnon
likitienoille tultaissa moniaat ajavat toisten edelle ilmottamaan
kotona oleville saattojoukon tulosta, ja jos taipaleella vähän on
hellitetty morsiamen siteitä, että hän voipi istua mukavammin,
vedetään ne nyt kireemmälle. Kun morsian ajaa pihaan, kiirehtivät
kotona oliat aukomaan niitä nuoria, joilla hän on sidottu, leikaten
ne poikki, jolleivät niitä muuten saa äkkiä auki. Sen jälkeen häntä
saatetaan ovelle, jossa kaksi henkeä taas pitelee leipää, suoloja
ja pyhää kuvaa hänen päänsä yli, kun hän astuu sisään. Täällä häntä
vastaanottaa anoppi, joka antaa hänelle leivän sanoen: 'ole nyt
tästälähin '_laibe-ämeden_', emäntä tässä talossa!' Morsian pitää
vielä kaheksana päivänä huntua päässään ja jokaisen, joka haluaa
häntä nähä, täytyy maksaa muutamia kopeekoita. Kaheksan päivän
kuluttua mennään papin luo vihille; vaan tätä tointa ei pidetä yhtä
tärkeänä kuin vanhain häämenoin noudattamista."

Friis arvelee, että useat puolet näissä menoissa, esm. vartiat
ovella, ne temput joilla kosioväki pyrkii sisään, tappelumelu,
morsiamen vastarinta ja viimein pakoretki, jolloin morsian on
siteissä yljän ahkion takana, näyttävät viittaavan siihen, että
lappalaisilla ennen aikaan samoin kuin muillaki Suomen heimoilla on
ollut tapana ryöstää vaimo itsellensä; ja tässä arvelussa hän varmaan
on oikeassa.


Akkulanniemelle ja siitä Näytämöön.

_Akkulanniemeksi_ suomalaiset kutsuvat sitä nientä, jolle etelä
Varangin kirkko on rakettu; norjaksi paikan nimi vain on Kirkenäs,
kirkkoniemi. Tämä niemi on noin 4--5 virstaa leveä ja toista
penikuormaa pitkä; sen itäpuolella on Paatsjoki ja Paatsjoen suu,
länsipuolella kaitainen _Utsavuono_ (norj. Langfjorden). Jälkimäisen
perukkaan laskee pieni joki, joka tulee Utsavuononjärvestä
(Langfjordvandet), ja jos tämä joki, niinkuin on ollut kysymys,
perkattaisiin salmeksi, josta veneet pääsisivät järveen kulkemaan,
jatkuisi Akkulanniemi lähes toisen verran eteläänkäsin. Niemen
nenässä on Paatsjoensuun puolella seurakunnan pappila, merelle päin
kirkko ja Utsavuonon suun puolella lukkarintalo ja kansakoulu,
kauppias Figenschoun talo sekä lääkärin asuinpaikka. Ylempänä vuonon
varrella asuu suomalaisia ja lappalaisia, edellisiä, jos en erehy,
varsinki länsirannalla, _Oitsujärvestä_ (Inb. kart. Vaitsjärvestä)
juoksevan pienen joen suulla.

Akkulannientä lähetessämme souti saattajani rantaan joku pari virstaa
ylempänä kirkkoa. Valkamopaikalta alkoi leveä polku, joka samoin
kuin polku Vuorjeman varrella paikotellen oli raivattu kallioon.
Lähellä pappilaa tämä polku yhtyi varsinaiseen kaitaiseen maantiehen,
joka kiersi ympäri nientä kaikkein talojen läpi eli sivu, vaan en
tullut tiedustelleeksi, kuinka kauas ylöspäin pitkin vuonojen syrjiä
se ulottui. Saattajani vei minun kortteeriin kauppias Figenschoun
taloon, jossa viivyin koko iltapäivän, se tiimakausi pois luettuna,
mikä kului käyntiin pastori Sandbergin, paikkakunnan papin, luona.
Kaupp. _Figenschou_ oli erittäin ystävällinen ja huvittava mies, niin
että aika hänen seurassaan ratosti kului, ja oloani hänen tykönä
säilytän kiitollisessa muistissa. Vaikka tahoin kiirettä pitää, hän
ei päästänyt minua luotaan, ennenkuin olimme runsaan illallisen
syöneet, ja olisi pidättänyt minua yötäki talossa, jolleivät
kyytimiehet olisi olleet yhtä halukkaat taipaleelle pääsemään kuin
minä itseki. Pastori _Sandberg_ oli myös kohtelias herra; ne tiedot
väkiluvun suhteista etelä Varangissa, jotka häneltä pyysin, hän
yhtä alttiisti kuin tarkasti antoi. Hän tuntui olevan oppinut mies
ja harras luonnontutkia -- kaksi asiaa, jota harvat Suomen maapapit
lienevät. Juuri minun istuissani hänen luona tuli sinne Pandoran
omistaja hra Klerkin saattamana pyytämään todistusta kapteeninsa
hautaamisesta, joka samana päivänä oli toimitettu. Hänen kanssa hra
Sandberg kuta kuinki sujuvasti puhui engelskaa, jolla kielellä myöski
oli ruumissaarnan pitänyt. Sitte hän kutsui meidät kaikki muutamaan
kamariin yläkerrassansa, jossa luonnon-esinekaapistaan veti esiin
yhen laatikon toisensa perästä, kaikki täynnä perhosia ei ainoastaan
Ruijasta ja Norjasta, vaan muistaki Europan maista, vieläpä
pohjois- ja etelä-Amerikasta ja aina itä-Indiasta saakka. Niitä
oli erinomaisen hauska katsella ja engelsmanniki kertoi myötäänsä
tyynen _indeedinsä_ suurella vakuutuksella, vaikkei liene mikään
luonnontutkia ollut hänkään.

Sillä vuonolla, joka Akkulanniemestä noin 1 1/2 penikuorman
pituisena ulottuu mereen, on norjaksi nimi _Bög_- eli _Kloster_
(Klister) _fjorden_, suomeksi _Utsavuono_. Muuksi en minä ainakaan
kuullut suomalaisten sitä nimittävän. Keskivälillä mereen on vuonon
itä-syrjällä pienoinen _Reineijan_ saari (Rehnö) ja vuonon suussa
vähän isompi _Kälmeijän_ saari (Kjälmetsö, Hjelmsö), jonka kohalla
itärannalla on Holmakrovanniemi (Holmengrånäs). Mannermaa ei
kuitenkaan lännen puolella ole vuonon syrjänä kuin 2--3 neljännestä,
jonka jälkeen rannikko äkisti kääntyy länteen eli länsi-etelään
käsin, muodostaen korkean niemen, jota sanotaan _Hirsiniemeksi_; vaan
meressä on vastapäätä mantereen länteen päin Hirsiniemestä lähtevää
pohjoissyrjää suuri saari, jonka nimi suomeksi on _Saalomansaari_,
norjaksi _Skogerö_, ja joka lännen puolella rajottaa Utsavuonon
suuta. Tämän saaren etelärannan ja mantereen välissä kulkee noin
neljännestä leveä ja 6--7 nelj. pitkä syvä salmi, jonka nimi on
_Ristivuono_ (Korsfjorden); saaren länsisyrjää vastapäätä on taas
mannermaa ja välissä oleva, parin penikuorman pituinen salmi on
jatko _Näytämönvuonoon_. Saalomansaarta, jonka pinta-ala on 2--3
neliöpenikuormaa, ympäröipi siis pohjassa jäämeri, idässä Utsavuono,
etelässä Risti- ja lännessä Näytämönvuono. Se on hyvin korkea
varsinki luoteispäässään, johon muutamalle tunturille sanotaan
Inarijärven näkyvän. Kesän aikana siinä pidetään poroja, jotka
uitetaan Ristivuonon poikki. Joitakuita asukkaita löytyy etelä- ja
länsirannalla.

Hyvilläni hyvänäpidosta erkanin hra Figenschousta ja Akkulanniemen
matalanlaisesta rannasta hiljan illalla 26 p. heinäk. Edessä oli 3
penikuorman venematka, vaan ilma oli niin ihana kuin olla saattaa,
että pelvotta sopi taipaleelle lähteä. Pohjolan kirkas yö levitteli
sanoin selittämätöntä suloansa maille ja vesille eikä sen nauttimista
enään häirinnyt tuo Lapin kesän suuri kiusa, sääsketkään, sillä
näin lähelle aavaa merta ne eivät juuri tule. Tuuli oli kokonaan
sammuksissa, vaan siitä ei tarvinnut valittaa, sillä matka kävi siksi
moneen suuntaan, että myötätuuli yhellä kohti olisi toisella ollut
vastainen, ja yö oli muuten siksi viileä, ettei tuulen jäähytystä
ollut puute niinkuin päivällä olisi ollut. Pari päivää nähtyäni
tupakan nälkää olin hra Figenschoulta saanut ostaa erinomaisen hyviä
sikarreja, ja semmoinen suussa viruin ilman minkään kaipauksetta,
olemiseen täydellisesti tyytyneenä, veneen pohjalle laitetulla
makuusijalla. Kahen nuoren saattomieheni, erään suomalaisen ja erään
norjalaisen, reippaasta soudosta, jota keskitaipaleella virkistin
muutamalla sikarrilla, pienoinen aluksemme joutusaan leikkeli
yhen merenselän toisensa perästä. Matka kävi ensin Hirsinientä
kohti, sitte sen ympäri Ristivuonoon, sitte pitkin koko tätä
vuonoa Näytämönvuonoon asti sekä lopuksi Ristivuonon suulta vielä
etelän puoleen jatkuvaa Näytämönvuonoa sen perukkaan asti, missä
Näytämönjoki siihen laskee. Kello kolmea käydessä olimme perillä,
jolloin oli viivytty noin 4 1/2 à 5 tiimaa taipaleella. Kyytipalkka
oli samoin kuin jo Elvenäsistä, taksan mukaan maksettava ja teki vain
6 kruunua. Taksa on näet Ruijassa 1 kruunu mieheltä ja penikuormalta.

Yksi paikka jäi minulta tällä taipaleella katsomatta, nim. _Trihvanan
luola_ (Trifan-raige) jossain Utsavuonon itärannalla; en muistanut
koko luolaa tiedustella. Sillä on nimensä pyhän Trihvanan jälkeen,
joka aikanansa on siinä käynyt rukoilemassa, ja sivukulkiessaan
kolttalaiset aina siinä ristivät silmänsä sekä uhraavat usein jonku
lantin, jos pyytöreissulla ovat. Luolassa on verhon takana neitsyt
Maarian kuva, jonka edessä tavallisesti on kaksi vahakynttilää
(Friis).


Näytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein
kuvattu karttoihimme?

Jaakobselvasta Näytämöön asti olin pitkin matkaa ollut norjalaisten
parissa, jos luen pois toisen saattajani viime taipaleella. Koska
luulin tietäväni, että paljo suomalaisia asui itäisessä Ruijassa, en
voi kieltää, että tämä asianlaita vähän kummastutti ja että rupesin
epäilemään, josko en ollut luulossani erehtynyt. Käynti pastori
Sandbergin luona poisti kuitenki epäilykseni ja vakuutti, etten
ollut erehtynyt. Hänen hyväntahtoisesti antamain tietojen mukaan
asukasluku etelä-Varangin seurakunnassa, johon Varanginvuonon perukka
ei kuulu, v. 1880 oli yhteensä 1,761 henkeä, joista norjalaisia
321, lappalaisia 670 ja suomalaisia 770. Norjalaisten lukumäärä
ei siis tehnyt edes viidettä osaa koko väestöstä, suomalaisten
sitävastoin lähes puolet. Huomattavaa lisäksi on, että suomalaisten
lukumäärä myötäänsä on ollut suhteellisesti enenemässä. V. 1875 oli
asukasluku 1,641 henkeä, joista 294 norjalaista, 645 lappalaista ja
702 suomalaista, s.t.s. suomalaisia oli silloin 42 % koko väestöstä;
vaan v. 1880 ne tekivät 43%. V. 1882 hra S. arveli suhteen varmaan
olevan yhä edullisemman suomalaisille ja samalla epä-edullisen
norjalaisille, sillä edellisiä yhä muuttaa sisään, kun jälkimäisiä
sitävastoin siirtyy pois, enimmästi Amerikaan.

Jos luemme suomalaiset ja lappalaiset yhteen, jotka eivät ainoastaan
molemmat ole norjalaisille yhtä vieraita kansoja, vaan myöski
keskenään heimolaisia, jos lisäksi norjalaisten luvusta erotamme
herrasväen ja virkamiehet pois, huomaamme, että varsinainen Norjan
kansa eli talonpojisto etelä-Varangissa on arveluttava vähemmistö.
Itsekseen jätettynä tämä vähemmistö epäilemättä aikojen kuluessa
katoaisi kokonaan pois, osittain ulos vaeltamalla, vaan parhaastaan
arvaten toisiin kansoihin sulaamalla; vaan hallituksen turvissa
se ehkä voipi hengissä kitua. Että asianhaarain luonnollinen
pakko yhtäkaikki jo näkyvästi osottaa voimaansa, saatoin
taipaleella Näytämöön selvästi huomata. Kun kysyin suomalaiselta
saattomieheltäni, kuinka hän kumppalinsa kanssa puheessa tuli
toimeen, kun tämä oli norjalainen, hän vastasi hyvin totisesti, että
kumpiki auttavasti osaavat toisensa kieltä. Sen havainnon kuitenki
tein, että osaamisen tarpeellisuus kokonaan oli norjalaisen puolella;
suomalainen ystäväni tuskin tunsi kymmentä norjan sanaa, puhumisesta
ei kysymystäkään.

Vaikka en pastori Sandbergiltä olisi sattunut saamaankaan
vastamainituita tietoja, olisin Näytämössä tullut näkemään, että
suomalaisiaki Varangissa löytyy. Tämä paikkakunta on nimittäin
kokonaan suomalainen, paitsi että ylimpänä joen varrella kolme
kolttalaista perhettä, yhteensä ehkä kymmenen henkeä, vielä tavataan.
Ensimäiseksi asukkaaksi joen varrella sanottiin nimismies Ekdahlia
Suomesta, joka noin 30 vuotta aikaa tänne asettui; hänen omaisiaan
vielä elää täällä. Vähitellen sitte on toisia muuttanut, että joen
varrella nyt löytyy kolmattakymmentä suomalaista taloa. Norjalaisia
ei täällä tietääkseni koskaan ole asunut, vaan paikan alku-asujamet
olivat koltteja, arvaten nykyisten kolttien esivanhempia, jotka
jälkeen v. 1614 tänne siirtyivät. Joessa on heti yläpuolella
nykyisten kolttien kenttää, noin pari neljännestä joensuusta,
jyrkkä köngäs, josta lohi ei pääse ylös ja jossa sentähen on hyvä
lohenpyyntipaikka. Se epäilemättä houkutti ensimäisiä kolttia
tänne asettumaan. Ekdahlin talo on vähän alempana köngästä, joen
pohjoisrannalla.

Näytämönvuono, norjaksi _Nejden_ eli _Kjöfjorden_, lapiksi _Njavdam_,
haaraupi samoin kuin Utsavuono peräpuolessaan kahteen eri lahelmaan:
varsinaiseen Näytämönvuonoon, johon samanniminen joki laskee,
ja _Uutuanvuonoon_, johon Uutuanjoki, norjaksi Munkelv laskee.
Molemmalla joella on lähteensä Suomen puolella. Jälkimäiseen yhtyy
pohjasta päin pieni lisäjoki tuolla oudolla nimellä "Pakanajoki",
joka tulee Pakanajärvestä. Nimen "Munkelv" Uutuanjoki arvaten on
saanut siitä, että sen varrella aikanaan on mahtanut asua joku
pyhä mies; 2 1/2 penik. joen suusta, Suomen rajan sisällä, löytyi
nimittäin ennen kirkko, joka 4--5 vuotta aikaa siirrettiin Näytämöön,
ja vielä nytki sanottiin toisen, hyvin vanhan "kirkon" löytyvän
Pakanajoen varrella, niin ikään Suomen alueella.

Majapaikkani Näytämössä oli _Kersilän_ talo joensuussa. Siitä
matkustin 27 p. heinäk. isännän kera ylöspäin jokea aina
vastamainitulle könkäälle asti. Joki on matala, vaikka leveä,
rannat paikotellen hyvin korkeat, vaan multaiset, että vierivät
alas veteen. Tenojoen suupuoli oli samallainen, leveä, matala ja
paikotellen mullikkotörmäinen. Ulliveden aikana isommilla veneillä
kuitenki voidaan Näytämönjokea nousta joku 2--3 virstaa ylöspäin.
Könkäällä pistäysimme ensin kolttein templissä, joka oli helposti
tunnettava katolle pystytetystä pienestä puurististä. Se oli sangen
halpa jumalanhuone: noin 4 kyynärää leveä, yhtä syltää pitkä
ja miestä tuskin korkeampi, iän-ikuinen pöksä, akkunoina kaksi
korttelinkokoista aukkoa niinkuin meidän riihissä. Peräseinällä,
kahen askeleen päässä ovelta, oli vanha neitsyt Maarian kuva ja
ehkä jotain muuta kirkon romua; ovi oli puusäpillä kiinni pantava.
Kerran vuodessa, eikä aina sitäkään, kuuluu Paatsjoelta pappi
käyvän täällä. Yhellä silmäyksellä nähtyämme koko rustingin menimme
kirkosta yhteen koltan tupaan ja siitä hetken perästä kolttain
kanssa könkäälle, katsomaan kuinka siinä lohta pyydetään. Itse
putouksen alla on sileäpohjainen pyörre, sen kokoinen kuin isompi
kamarinlattia, johon kalat keräytyvät, kun turhaan ovat putouksesta
koettaneet ylös päästä. Pyytöneuvona on "käpäläksi" sanottu, noin 3
syltää pitkä ja perältään toista syltää korkea, pitkillä köysillä
varustettu nuotta. Kaksi henkeä jääpi rannalle köytten päistä kiinni
pitämään, kolmas (ja neljäs, jos on) kahlaa kallion suojassa koskeen
ja viskaa nuotanpään valtaväylään. Kun se on tehty, saadaan nuottaa
heti ruveta, ja vieläpä kiireen kautta, lappamaan rantaan. Sillä
heitolla, jota me olimme katsomassa, saatiin kaksi suurta lohta
ja pari pienempää kalaa, vaan toisinaan sanottiin saatavan monta
kymmentä lohta yhellä kertaa. Heitto, johon kuluu ehkä pari minuutia,
tapahtuu aina tiiman tai puolentiiman perästä, sen mukaan kuinka
kaloja lähtee. Pyytöön on koko jokivarsi osallinen ja kaksi miestä on
aina erältänsä vuorokauden pyytämässä ynnä kolttain kanssa. Saalis on
viime vuosina tehnyt noin 30 kruunua osamiehelle, joka kun osamiehiä
on ollut 24, tekisi koko pyydöstä 7--800 kruunua. Isäntäni kuitenki
valitti, että talo on entisestä isosti vähennyt, sillä ennen hänen
muistiinsaki oli jokaiselle osamiehelle tullut 90--100 kruunua.
Yhestä viekosta suolalohea on hinta ollut 18 kr., tuoreesta lohesta
12 kr.

Sääliksi kävi katsella noiden kolttien nykyistä tilaa ja vielä
enemmän sääliksi ajatella heidän tulevaa kohtaloansa. Ennen he
ovat yksin omistaneet lohenpyynnin könkäässä, josta tietysti oli
tuntuva toimeentulon apu, kun osamiehiä oli vähemmän ja saalis ehkä
oli runsaampi; nyt saavat olla kiitollisia, jos heille suodaan
osakaan heidän entisessä oikeudessansa. Ennen heitä oli siksi suuri
lukumäärä, että pystyivät siirtymään merenrannalle ja haltuunsa
ottamaan Reisvuonon toisen syrjän (ks. Suomi, 1846, siv. 147); nyt
he ovat sukupuuttoon häviämäisillään. Hiljainen nöyryys tuntui
olevan pääjuonne heidän luonteessaan, vaan tämä nöyryys ei ollut
sitä laatua, jonka voittamattomat esteet hetkeksi synnyttävät
voimallisessa luonnossa, se oli semmoinen, jonka pohjana on kaiken
toivomisen puute. Näytämön koltat olivat kuolevan kansan elävä kuva.

Lohenpyytöpaikka ja kolttain tuvat ovat eteläpuolella jokea.
Vastapäätä pohjoisrannalla on vähäinen huvila, jonka eräs Vesisaaren
kauppias, Esbensen, on tänne rakentanut. Sopimaton ei paikka
kesämajalle olekaan, sillä koski on sievä katsella ja joenvarret
ovat siitä alaspäin kappale matkaa aukeat ja kuivat. Jonkulainen
jylhyys vallitsi kuitenki luonnossa kosken seudulla, varsinki lännen
puolessa, josta joki juoksi ja jossa synkkä metsä kasvoi. Suuri kotka
kohosi sivultamme ilmaan, kun könkäältä palasimme.

Näytämöstä kulkee sulan maan aikana paljo käytetty tie Suomeen.
Siitä kysellessäni jouduin merkillisen asian perille. Polku näet,
joka eroaa könkään alta etelään eli länsi-etelään päin, leikkaa jo
_puolentoista_ penikuorman päässä Suomen rajan _Huonekuolpumassa_
(eli -- kuolpunassa) ja jatkuu sitte _neljä_ penik. Suomen sisällä
_Suolisjärven_ (kartan Tschuolisjärven) pohjoispäähän. Koko väli
Näytämönjoen suusta Suolisjärveen sanottiin olevan 8 penik. Kun nyt
vertaa näitä ilmotuksia Inbergin karttaan, huomaa, että ainoastaan
viimemainittu ilmotus sopii kartan kanssa yhteen; vaan kartan mukaan
on Näytämönjoen suusta Suomen rajalle ainaki 4 penik. ja rajalta
Suolisjärveen korkeintaan kaksi. Kummissani tästä ristiriitaisuudesta
kyselin sitte, kuinka paljo Uutuanjoen suusta luetaan rajalle.
Vastaus kuului: kaksi penik. Kartan mukaan sitäki väliä on lähes 4.
Pakanajoki ja -järvi, jonka edellisen poikki kuljetaan jonku matkan
päässä Huonekuolpumasta, sanottiin olevan Suomen rajan sisällä;
kartassa niille ei voisi Suomen sisällä saada sijaa. Kun isäntäni,
joka hyvin tunsi nämät paikat, vähintäkään epävarmuutta osottamatta
antoi pyydetyt tiedot, joitten tärkeyttä hän ei aavistanut, en voinut
olla rupeamatta epäilemään, josko ei kartassa ollut ereys, ja tämä
epäilys muuttui varmuudeksi, sittekun sen norjalaisen kartan lisäksi,
mikä minulla oli matkallani muassa (Reisekart över det nordlige
Norge. Efter forhaandenværende hjælpekilder udarbeidet ved Oscar
Nielsen, Christiania 1881) olin Vesisaaressa saanut ostaa Vulfsbergin
jo ylempänä mainitun kirjan "Om Finmarken", johon on liitetty tarkka
Ruijan kartta. Molemmissa kartoissa kulkee näet raja näillä seuduin
ei suorana eli melkein suorana linjana niinkuin meidän kartoissa,
vaan suurena kaarena itäänpäin, läheten Näytämön ja Uutuan vuonoja
niin paljo, kuin Näytämössä ilmotettiin. Myöski Andréen suuressa,
nykyään ulostulleessa karttateoksessa raja on näin merkitty (ks. esm.
10:ssä vihkossa Ruotsin ja Norjan sekä Venäjän karttoja).

Asia on epäilemättä niin tärkeä, että siitä sietäisi ottaa tarkka
selvä. Jos, niinkuin olen vakuutettu, Norjan kartat ovat oikeat ja
Suomen väärät, löytyy siis Inarin tienoilla 8 eli 10 neliöpenikuormaa
maata, jotka kuuluvat Suomen alle, vaikka luulemme niiden olevan
Norjan aluetta. Tätä maata tietysti ei Norja voi viedä, sillä
rajahan kulkee siinä niissä kulkee, vaan sen etäisyydestä ja
tuntemattomuudesta seuraa, että on ikäänkuin se ei meidän maahan
kuuluisikaan. Jos sentähen raja tulisi oikaistuksi, merkitsisi se
itse teossa melkein samaa kuin maamme laajennusta sanotulla alueella.
Tämmöinen laajennus ei itsessäänkään ole mikään ylenkatsottava asia,
vaan se tulee monta kertaa tähellisemmäksi sen kautta, että siten
matkaamme tiedetään paria penikuormaa lyhemmäksi kuin on luultu
siihen loppumäärään, johon Suomen varemmin tai myöhemmin täytyy
ruveta ponnistamaan, jäämeren rantaan.


Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.

Viivyttyäni Näytämössä kaksi päivää lähin iltamalla 28 p. heinäk.
ullin aikana edemmäksi kulkemaan majataloni pojan Kaarle Kersilän
veneessä. Hänen oli mentävä Pykeijaan, viemään sinne tilatuita
vämpöörin rakennusaineita, joista hänen veneensä tuli sopivaan
lastiin, ja kun halusin sanottua paikkaaki katsella, päätin seurata
hänen muassaan. Muuten kyllä olisi ollut tilaisuus päästä suoraan
Vesisaareen, sillä yhellä kertaa meidän kanssa lähti sinne kaksi
Kersilässä majaa ollutta miestä viemään halkolastia. Näytämöstä
käydään ahkerasti Vesisaaressa viemässä ja noutamassa kalua. Sinne
viedään varsinki halkoja, lautoja, heiniä ja jäkäliä, kaloista
puhumatta. Halkosyltä, joka on vähän isompi suomen syltää, oli viime
talvena siellä maksanut 24 kr.; vaan toisinaan keväillä sanottiin
hinnan nousseen aina 40:ään kruunuun! Lautain, 1 tuumaa paksujen ja 8
kyyn. pitkäin, hintana on ollut 1:20 kr. à 2 kr., toisinaan kuitenki
4. Laudat saadaan Suomen puolen metsistä. Heinätynnyrin hinta (heiniä
enimmästi myödään mittaamalla) on Vesisaaressa ollut 3--4 kr., vaan
karjalle parhaasta päästä näillä seuduin laihain niittymaitten tähen
syötetään jäkäliä, joita tynnyri on maksanut 1:50 kr., toisinaan 2
kr., vaan Vesisaaressa 3 kr. Päätuomistavara on tietysti jauhot,
jotka kesän aikana vähemmän hankitaan ostamalla kuin vaihtokaupalla
ryssäin laivoista. Kun saidan pyynnissä on oltu, jota kalalajia
melkein yksinomaisesti kesällä pyydetään, kuljetaan lastilla suoraan
venäläisen laivan kylkeen ja kahenpuolinen punnitus alkaa. Yhestä
puudasta jauhoja oli tänä kesänä mennyt ainoastaan 5 eli 6 puutaa
saitoja, vaan tavalliseksi jauhojen ja kalain suhteeksi sanottiin
1:7 à 8. Jauhomatto, 9 puudan painoinen, maksoi nykyään ostaessa 25
kr. Muita tuontitavaroita ovat esm. kahvi, joka on maksanut noin 80
äyriä naula, ja sokeri, jonka hinta on ollut 60 äyr. -- norjan naula
on sentään noin 1/4 osaa isompi meidän naulaa. Lämmityskoneita,
joina jäämeren rannoilla kamareissa melkein yksistään käytetään
rautakamiineja, tuodaan myöski kaupungista; niiden hinta on noin 30
kr. Niistä lämpiää huone hyvin äkkiä, muutamassa minuutissa, vaan
jähtyy yhtä äkkiä, jonkatähen ylösnouseminen talvi-aamuna kuuluu aina
olevan kovin kolkko.

Näytämönvuono on kolmas syvempi lahti etelä-Varangissa ja heti sen
rinnalla länteen päin on neljäs ja viimeinen, _Reisvuono_ (norj.
Bugöfjord). Edellinen on runsaasti 3 penik. pitkä, vaan hyvin
kaitainen, tuskin paikotellen virstaa leveämpi, jälkimäinen on puolta
lyhempi, vaan 3--5 virstaa leveä. Kun Näytämönvuonoa on pohjaan päin
kulkenut Ristivuonon sivutse, alkaa rannat kohota ja kolkostua,
kunnes ne vuonon suupuolessa kaatuvat alas veteen pystyjyrkkinä,
usean sadan syllän korkuisina kallioseininä. Jos näillä paikoin
joutuisi veden hätään, olisi kyllä hankala missään päästä maalle.
Yhessä kohti länsirannalla on kallion kylkeen hakattu risti, merkiksi
että mies, eräs lappalainen, kerran on siinä surmansa saanut. Juuri
vuonon suussa pistää länsirantaan pieni poukama, jonka pohjoisella
kalliorannalla ennen aikaan kuuluu asuskelleen venäläisiä kauppiaita,
vaikka käsittämättömältä näytti, miten ensinki mitään taloa on
saatettu kallion huipulle pystyttää ja miten sitte on voitu kulkea
mantereen puolelle, sillä rannat olivat ihan pystöä kallioa. Se
oli _Raasvuono_, Brasshavn. Ulkopuolella Näytämönvuonon suuta on
_Kiviön_ saari, josta hakataan ja viedään Vesisaareen poltettavaksi
suuret määrät turpeita; ne kuuluvat tässä saaressa olevan niin
hyviä, että halot eivät niille lämmittäessä vedä vertaa. Näillä
paikoin kulkiessamme matkamme, joka alusta oli puuttuvan tuulen tähen
ollut hitaanlainen, edistyi hyvin nopeaan. Tuuli oli yön selkään
kiihtynyt puolimyrskyksi ja vaikka se oli länsi-etelässä, siis meille
oikeastaan laitainen, se kuitenki pusertuessaan alas siihen syvään
ja kaitaiseen solaan, jossa kuljimme, muuttui meille perintakaiseksi
tai melkein laitamyötäiseksi oikealta puolen. Kun olimme
Näytämönvuonon suusta ulos tulleet, kääntyi matkamme Raasvuonon
niemen ja Kiviönsaaren välitse pohjoisesta luoteen ja lännen väliin
ja tuuli muuttui laitaiseksi tai melkein vähä hankavastaiseksi;
vaan kun vämpöörit, joitten tapaan veneemme oli rakettu, ovat hyvät
nousemaan tuuleen jos tuulta vain tarpeeksi on, eikä siitä tällä
kertaa puutetta ollut, yltyi veneemme vauhti vain yltymistään. Meitä
ei ollut matkassa muita kuin Kaarle Kersilä ja minä, ja kun minun
vuoroni oli lopputaipaleella pitää perää, hän keulaan asettui maata.
Hauska oli ohjata veneen kiitävää kulkua vaahtopäisten aaltojen
halki, varsinki Reisvuonon suulla, missä ilmanhenki 1 1/2 penikuorman
selällä oli saanut voimiaan koota; ainoa huoleni oli, etteivät
minunki silmäni samoin kuin kumppalini painuisi kerrassaan umpeen,
jota väkisinki tahtoivat tehä, sillä sydänyö jo oli kulumassa. Kun
olimme päässeet tuon ainaki 3 neljänneksen levyisen selän poikki,
johon muistaakseni meni 30 minuutia, ja tulleet lähelle Pykeijaa
siihen salmeen, joka on mantereen ja Pykeijan saaren välissä,
hyppäsi kuitenki kumppalini äkkiä ylös, juoksi perän puoleen ja
laski purjeen kiiruusti alas juuri samassa kuin kallion huipulta
syöksähtävä vastainen vihuri oli keikahuttaa veneemme kumoon. Minun
turvissani olisimme varmaan kapselssanneet näin sataman suurilla.
Ei mikään ole jäämeren rantamilla purjehtialle vaarallisempaa kuin
nuo kallioitten lomista odottamatta tulevat tuulenpuuskat; monen
päänmenoon ne ovat syynä olleet. Vähennettyään purjetta puoleen
määrään Kersilä uudestaan veti sen mastoon, tarttui itse peräsimeen
ja niin kryyssättiin vinkuvaa vastatuulta rantaan.

_Pykeija_, norj. Bugö, on pyöreä lahelma mantereen ja siitä
koillista kohti pistävän korkean niemen kainalossa. Kun lahen itään
päin tulevaa suuta Pykeijan saari suojelee, on paikka erinomaisen
turvallinen hamina veneille ja pienemmille laivoilleki. Pari
kolmekymmentä taloa on rakettu ympäri lahen rantoja, jotka eivät
kovin jyrkästi vietä alas veteen. Muutamissa taloissa löytyy joku
lehmä, vaan muuten kalastus näytti olevan kylän ainoa elinkeino,
venetten ja pyytöneuvojen paljoudesta päättäen. Vähän idempänä
Pykeijaa, sen ja Reisvuonon suun välillä, pistää mereen _Utternakin_
niemi, jonka pitäisi olla vanha rajanpää. Suurin osa niistä
suomalaisista jotka vuosittain Lapin halki kulkevat Vesisaareen,
matkustaa Pykeijan kautta, johon tulevat Reisvuonon perukasta.

Maattuani muutamia tiimoja Pykeijassa kuljin aamupäivällä 29 p.
heinäk. kyytiveneellä tuon 5 neljännestä leveän Varanginvuonon poikki
Vesisaareen. Kersilä jäi Pykeijaan. Koska edellisessä olen tullut
maininneeksi, kuinka jäämeren rannoilla matkustaja toisinaan voipi
joutua kiskomisten alaiseksi, lienee velvollisuuteni tässä kertoa,
että Kersilä ei venematkasta Pykeijaan ottanut mitään maksua; töin
tuskin sain hänelle tyrkytetyksi pari kruunua ruuasta ja muusta
hoidosta. Saattaa siis tuolla ylhäällä joskus päästä halvallaki
kulkemaan.


Entiset rajat Varangissa.

Mieluinen puhe-aine kaikille suomalaisille jäämeren rannalla aina
Tenojoelta Kuolavuonoon saakka on entiset rajat. Niistä niin
halukkaasti keskustellaan, että tätä ainetta tavallaan saattaa
sanoa päivän kysymykseksi siellä. Asianlaita nimittäin on, että
suomalaiset koko sanotulla alalla niin Norjan kuin Venäjän
puolella ovat hyvin tyytymättömiä nykyiseen tilaansa -- syistä,
joita jo olemme selittäneet mitä ryssän rantalaisiin tulee, ja
vasta tulemme norjanpuolisten suhteen tarkemmin selittämään; ja
tyytymättömyydessään he ovat ruvenneet ajattelemaan, että rajat
ennen ovat kulkeneet toisin, heille edullisemmalla tavalla, ja
että ne sentähen olisivat oikaistavat. Mikään muinaistieteellinen
harrastus ei heillä siis ole yllyttimenä, vaan suora käytännöllinen
tarkotusperä. Rajoja koetetaan lykätä niin ulohtaalle kuin suinki,
norjan puolella länteen, ryssän rannalla itään, ja väliin tulevaa
aluetta halutaan saada yhteyteen Suomen kanssa. Viimemainitun
pyrinnön eli toiveen suhteen on kuitenki se erotus huomattava, että
kun ryssän rantalaiset selvästi käsittävät, että yhteys Suomen kanssa
on jotain aivan toista kuin Venäjän alle kuulumista, seotetaan nämät
asiat norjan puolella jossaki määrin yhteen, niin että yhistymistä
Suomeen ja Venäjän alle joutumista ajatellaan melkein samaksi; sillä
Norjassa niinkuin ulkomailla ylimalkaan Suomea pidetään Venäjän
alusmaana. Tämä seotus ei kuitenkaan laimenna norjan puolelaisten
intoa, koska he, vaikka arvellen Venäjän alamaisiksi joutuvansa,
yhtäkaikki toivovat pääsevänsä Suomen lakien turviin.

Mielten kiihko on tässä asiassa, niinkuin odottaa sopii, paikotellen
vienyt liikoihin; niin esm. Tenojokiset uneksivat, että vanha raja
on Tenoa pitkin kulkenut mereen, ja Uurassa arveltiin, niinkuin jo
edellisessä on kerrottu, että vanhoja rajamerkkejä pitäisi löytyä
Kuolanvuonon länsisuussa. Vaan mitä etelä-Varankiin tulee, niin
kysymyksen harrastaminen täällä seisoo historiallisella pohjalla
ja siksi täällä onki tultu tai ollaan tulemassa päätöksiin, jotka
luullakseni ovat kuta kuinki oikeat.

Kun Vaitokupassa kuljin höyrylaivasta maihin, joutui rajaseikat
puheeksi, en muista enään mistä syystä, ja silloin yksi soutajista,
joka oli Vesisaarelainen, ilmotti, että Näytännössä löytyisi vanhoja
miehiä, joitten pitäisi tietää kertoa, missä raja ennen on kulkenut.
Näytämöön tultuani rupesin näitä miehiä tietysti etsimään ja löysinki
viimein yhen: se oli yli 90-vuotias Petter _Riesto_, syntyisin
Sompion kylästä Sodankylän pitäjästä, joka poikainsa kanssa eleli
omassa talossa Näytämönjoen länsivarrella. Hänen kertomuksensa
mukaan vanha raja oli kulkenut _halki Varangin_, merestä vuonon
perukkaan, ja sitte _poikkimaisin Tenojoelle_; vaan myöhemmin, kun
rajaa lännestä päin käytiin auki, olivat Pulmankilaiset, jotka
persoivat niittymaita lähellä Pulmanginjärveä, rahoja käyttämällä
saaneet rajan Tenojoelta kääntymään etelään päin ja sisämaahan,
sen sijaan että sen olisi pitänyt kulkea Varankivuonon perukkaan.
Nykyinen raja siis petoksen kautta tuli toimeen. -- Ukko Riesto, joka
vielä oli täysissä hengen voimissa, sanoi Ruijassa eläneensä noin
60 vuotta ja nuorempana vanhoilta ihmisiltä kuulleensa entisestä
rajasta. Kun muistuttelin hänelle, että vanhaan aikaan Ruotsillaki
olisi pitänyt olla maata meren rannalla, ja kysyin, missähän raja
Ruotsin ja Venäjän välillä olisi kulkenut, hän arveli, että olisiko
se ollut Paatsjoella tai Muotkassa. Hänen vastauksensa ei ollut niin
varma kuin olisin suonut, vaikkei toiselta puolen myöskään sillä
äänellä annettu, ikäänkuin hän olis epäillyt, että semmoista rajaa
olisi löytynyt. Asia saapi siitä selityksensä, että norjan puolen
suomalaisten huomio rajakysymyksessä yksistään on kääntynyt länteen
päin eli läntisen rajan puoleen.

Muusta rajasta kuin entisestä Varangin halki sekä nykyisestä ei
Riesto tiennyt mitään; vaan Pykeijassa kuulin nuoremmilta miehiltä,
että vanhan rajan olisi pitänyt kulkea niilläki paikoin ja päättyä
mereen joku virsta idempänä kylää _Utternakin_ niemeen. Tämän niemen
nenässä pitäisi löytyä jonkunlaisia rajamerkkejä ja samoin pitäisi
merkkejä löytyä meressäki. Valitettavasti ei kertojani tietänyt
merkkien olopaikkaa, että olisi saattanut oppaaksi lähteä, vaan
neuvoi minua toisen pykeijalaisen luo, jonka nimi oli Lindström ja
joka oli Tornion jokivarrelta kotoisin; mutta tämä taas ei rajoista
eikä rajamerkeistä näillä paikoin sanonut tietävänsä mitään. Hänen
käytöksensä synnytti minussa kuitenki sen luulon, että hän _ei
tahtonut_ ruveta mitään tietoja antamaan, jos hänellä semmoisia
oliki, sillä vaikka rajakysymys siellä oli jokaisen ihmisen suussa,
hän koki sen suhteen osottaa suurinta tietämättömyyttä, ikäänkuin ei
asiasta olisi koskaan kuullut mainittavankaan. Seuraus oli, etten
saattanut lähteä tuota nientä tutkimaan, vaan sain kulkea suoraan
Vesisaareen.

Vielä kolmannestaki vanhasta rajasta kuulin Vesisaaressa, ja siksi
ilmotettiin 1 1/2 penik. länteen kaupungista tulevaa _Annijokea_.
Tämän joen nimi on norjaksi Jakobselv (indre Jakobselv) ja kun raja
v. 1826 määrättiin Norjan ja Venäjän kesken, olisivat norjalaiset
uskotelleet venäläisille, että vanhoissa välipuheissa mainittu
rajajoki Jakobselv tarkotti nykyistä Jaakobselvaa eli Vuorjemaa.
Petoksella olisi Norja siis tässäki päässyt voitolle, kuuluu puhe.

Kaikki nämät ilmotukset vanhasta rajasta sain Norjan suomalaisilta.
Semmoisiksi, jotka myöski tietäisivät tässä asiassa joitaki tietoja
antaa, mainittiin sen ohessa kolttia; vaan heitä en tavannut kuin
pari henkeä Näytämön könkäällä ja nämät eivät rajoista tienneet
mitään. Kolttien kertoivat suomalaiset väittävän että raja ennen on
Reisivuonon suun länsipuolelta (siis Utternakin tienoilta) lähtenyt
ylös sisämaahan[16].

Meillä on täten vanha raja etsittävä kolmelta kohalta: Pykeijan
tienoilta, Varangin keskeltä ja Annijoelta. Jos nyt kysyy, ja
niin varmaan moniki jäämeren rannalla kysyy, mikä näistä rajoista
mahtanee oikea olla, joutuu epäilemättä ymmälle, sillä kutaki rajaa
voipi puollustaa yhtä tukevilla eli paremmin sanoen yhtä heikoilla
syillä. Että osotetuilla paikoilla missään löytyisi varsinaisia
rajapyykkejä, sitä en usko, koska ei historiassa mainita tämmöisestä
pyykinteosta mitään ja kansanki puheet niistä ovat niin epävarmoja;
vaikka toiselta puolen kyllä on mahollista, että puheenalaisilla
paikoilla voipi löytyä merkeiksi sopivia esineitä, niinkuin oudompia
kalliomuodostuksia y.m.s., joita kansanpuhe ilmottaa vanhoiksi
rajapylväiksi. Paras tuki kulleki rajalle on vanhain ihmisten
puheet, vaan vaikka puhe keskimäisestä rajasta, "Varangin halki",
tuntui olevan laajimmin levinnyt, ei tietysti sillä ole sanottu,
että puheet toisista olisivat tuulesta otetuita ja siis arvottomina
pidettäviä. Mutta kysymystä ei välttämättä tarvitse asettaa siihen
muotoon, kuin tässä on tehty, että yksi raja on saatava oikeaksi,
muut vääriksi; valtakuntain rajathan aina silloin tällöin muuttuvat:
miksei voi ajatella, että kysymyksessä oleva rajaki aikanaan on
ollut vaikkapa kaikilla kolmella paikalla ja että nuo eriävät puheet
Varangin vanhasta rajasta kaikki ovat oikeat? Tätä ajatustapaa
puollustaa lisäksi historia, joka puhuu ainaki kahesta vanhemmasta
rajamääräyksestä näillä tienoin. Noudattakaamme sentähen sitä
ja katselkaamme, emmekö siten voisi päästä selvemmälle Varangin
rajaseikkain suhteen.

Mainitut kaksi rajanmääräystä tehtiin v. 1613 Knärödissä ja 1751
Strömstadissa. Varsinainen rajankäynti tosin ei edellisenä vuonna
tapahtunut; silloin solmittiin kestäneen sodan jälkeen Ruotsin ja
Tanskan-Norjan välillä rauha, joka järjesti riitaseikat Lapissa,
vaan itse rajan aukaisu lykättiin vastaiseksi. Mutta kun rauhakirja,
jonka mukaan Ruotsi luopui vanhasta veronkannostaan Ruijan
merilappalaisilta, sanoo, että tämä luopuminen käsitti koko rannikon
aina Tyysvuonosta Atlantin mereltä _Varangiin asti_, sisältää se
myöski rajan määräyksen sikäli, että rajan äärimmäinen pää on siinä
ilmotettu. Missä tämä pää nyt mahtoi olla? Koska vanhain ihmisten
puheet osottavat kolmea paikkaa Varanginvuonon rannoilla rajakohaksi,
sopinee pitää varmana, että rajanpää on ainoastaan jostakusta
näistä löydettävä; vaan mistä? Selvintä näyttäisi olevan etsiä sitä
samalta paikalta, mihin moni arvelee, että Ruotsi ja Venäjä vähän
varemmin eli v. 1596 olisivat ajatelleet rajaansa päättyväksi,
s.t.s. Reisvuonon tienoilta; sillä kun Ruotsi kerran luopui
osallisuudestaan toistasataa penikuorman pituisessa rantamaassa, mitä
se olisi ajatellut muutaman penikuorman säilyttämistä valtakuntansa
äärimmäisessä nurkassa? Kuuluvathan sanat sekä Täyssinän että
Knärödin rauhakirjoissa aivan samoin eli että niin Venäjän kuin
Norjan rajan piti päättyä _Varankiin_; eikö ole mielivaltaista
ajatella, että edellisessä tapauksessa oli tarkotettu Varangin
itäistä, jälkimäisessä sen läntistä puolta? Näin voipi kyllä sanoa
ja se kuuluu hyvin luontevalta, vaan yhtäkaikki ei mielestäni voi
semmoista selitystapaa hyväksyä. Sillä jos rajanpääksi olisi pantu
Reisvuono jo v. 1613, miten rajan aukaisussa 1751 tämä pää olisi
siirretty Kolmisoivaan, 3--4 penik. lännemmäksi? Se joka Varangin
puolella valvoi asioitaan, ei ollut Ruotsi vaan Norja; kun Norja
viime vuosisadan keskipaikoilla ei ollut Ruotsia vastaan kärsinyt
mitään tappioa, joka olisi sitä pakottanut eduistansa luopumaan,
kuinka selittää, että Norja vapaatahtoisesti olisi rajansa päätä
ruvennut peräyttämään? Se tosin olisi ollut kummallista etujensa
valvomista. Toiseksi, jos raja jo v. 1613 olisi kulkenut Kolmisoivaan
ja Reisvuonoon, miten tuo aivan yleinen puhe rajan kulkemisesta
Tenojoen ja Varankivuonon perukan välillä olisi voinut syntyä? Sen
pitäisi siinä tapauksessa tarkottaa aikoja ennen vuotta 1613, ja
syystä sopii epäillä, jaksettaisiinko enään, ja näin vilkkaasti,
muistella muutoksia, jotka ovat tapahtuneet koko kolmisen sataa
vuotta taapäin. Sitäpaitsi varsinaista rajankäyntiä Ruotsin ja
Norjan välillä Lapissa, jossa rajankäynnissä Rieston kertomuksen
mukaan raja Tenojoelta käännettiin itäisestä suunnastaan etelän
puoleen Pulmanginjärvelle, ei ole toimitettu kuin yksi ainoa kerta
ja se oli keskipaikoilla viime vuosisataa. Rieston kertomus koskiki
etupäässä juuri tätä rajan käännettä Pulmankiin ja sisälti siksi
paljo yksityisseikkoja -- vaikken niitä niin pannut mieleen -- että
hän tuntui tietonsa saaneen miehiltä, jotka itse olivat rajankäynnin
aikana eläneet. Kun lopuksi luetaan, mitä jo edellisessä (siv. 171)
on mainittu, kuinka norjan voudit, jotka noin v. 1614 alkoivat
vuosittain kulkea Kuollaan, valittavat, että matka Varanginvuonon
_perukasta_ on liian pitkä (= 20 penik.) Petsamoon -- jonka jonosta
Kuolan "pajari" sitte asetti lappalaisia Paatsjoelle ja Näytämöön
-- osottaa se mielestäni selvästi, etteivät norjalaisetkaan siihen
aikaan arvelleet alueensa ulottuvan Pykeijaan asti, sillä muuten kait
tämä paikka olisi mainittu tuon asujattoman taipaleen alkukohaksi.
Kaikista näistä syistä se arvelu, että Knärödissä rajan pääksi olisi
määrätty Pykeijan seutu, on ymmärtääkseni hyljättävä.

Jälille jääpi Varankivuonon perukka ja Annijoki. Että raja
_myöhemmin_ vakaantui vuonon perukan ja Tenojoen välille, pidän
epäilemätönnä niin hyvin vasta sanotun nojalla kuin siitä syystä,
että rajan kulku tässä näyttää luonnollisimmalta. Vaan kun kansan
puhe myöski osottaa Annijokea vanhaksi rajaksi, en voi olla sille
arvelulle sijaa antamatta, että _alkuaan_ ehkä ajateltiin Annijokea
rajaksi ja että norjalaiset sen siitä huomaamatta siirtivät vuonon
perukkaan samoin kuin jälestäpäin saivat sen vuonon perukasta
siirretyksi sisämaahan. Rajaksi Annijoki ei kyllä olisi ollut
niin luonnollinen kuin vuonon perukka, vaan niitä näitä syitä
voipi sentään löytää, joitten nojalla se ei olisi siihen virkaan
ollut aivan sopimatonkaan. Näyttää siltä kuin Varangissa entisinä
aikoina olisi norjalaisille vastassa ollut toinen ja väkevämpi
kansallisuus kuin lappalaiset, joita yksistään he tänne asti olivat
meren rannalla tavanneet, nimittäin karjalaiset. Varankivnonon
eteläisempää perukkaa, jonka nimi norjaksi on _Karlbunden_ ja nykyään
suomeksi Isovuono, olen jossain nähnyt eli kuullut sanottavan myöski
_Karjalanpohjaksi_, joka nimi viittaa siihen, että lahen perällä
aikanaan olisi asunut karjalaisia. Nimi Karlbunden (Karelbunden)
merkitsisi siinä tapauksessa samaa kuin Karjalanpohja. Aidenjargan
nimeä (Karabellan niemimaalla) kirjotetaan norjaksi myöski
Karelsgamodd, ja seki nimi siis saattaisi merkitä karjalankodan
nientä sekä ilmaista vanhaa karjalaista asumapaikkaa. Lähellä
Kuolavuonoa löytyy niinkuin varemmin on kerrottu, karjalanniemi.
Jos nyt vanhaan aikaan karjalaisia olosteli pitkin merenrantaa
Varangin vuonon perukkaan asti, ei rajan oleminen keskellä vuonon
pohjoisrantaa mitenkään olisi ollut outo. Ja että karjalaisia ennen
on Varangin tienoilla asunut, on kaikkea muuta kuin uskomaton
asia. Karjalaiset olivat aikanaan yhtä ahkeria lapinkäviöitä
kuin norjalaiset ja sittemmin suomalaiset, ja hyvin hyvästi joku
heistä olisi vakituisesti saattanut meren rannalle asuttua. Paitsi
paikannimiä löytyy muitaki todistuksia, jotka tekevät heidän
asumisensa uskottavaksi. Noin 3 penik. lännempänä Vesisaaresta
on Morttisessa (Mortensnäsissä) vielä tänä päivänä nähtävänä
lähes 4 kyynärää korkea, 1 kyynärää leveä ja 4--5 tuumaa paksu,
pystöön nostettu kivi, jota lappalaiset kutsuvat _zävdse-gädgeksi_
(bantakiveksi, ks. Friisiä). Friis arvelee, kuitenki mitään syitä
mainitsematta, että joku skandinavilainen viikinki olisi kiven
pystyttänyt, vaan venäläinen kirjailia Verefshagin antaa siitä
toisenlaisen, enemmän uskottavalta kuuluvan selityksen. "Vanhoina
aikoina", hän kertoo, "kun Karjala ja Vienan seudut kuuluivat
Novgorodin alle, eli mahtava mies ja maanomistaja nimeltä _Valit_
eli _Varrent_. Novgorodin posadniekat jättivät koko Karjalan tämän
Valitin hallittavaksi. Valit, haluten laajentaa Novgorodin alusmaita,
lähti muurmannin rannalle sotimaan. Peljästyneet muurmannilaiset
kutsuivat njemetskejä (ulkolaisia, norjalaisia) avukseen, vaan nämät
eivät voineet autettaviansa puollustaa. Valit löi heidät Varengassa,
sillä hän oli aimo soturi ja sotajoukon ystävä. Sille paikalle,
missä tapeltiin, hän pystytti suuren kiven ja asetti sen ympärille
12-kertaisen kivimuurin, sekä antoi patsaalle voiton muistoksi nimen
'Babylon'. Itse hän asettui asumaan Shalemi saarelle (Salim-ostrovaan
Uuravuonon suussa, siis lähelle karjalannientä). Norjalaisten täytyi
Valitille jättää koko Lappi Jivkeää (Jyykeää, Lyngeniä) myöten,
jonka jälkeen lappalaiset joutuivat veron-alaisiksi Novgorodille ja
Moskovan ruhtinaille." Tätä kertomusta, jonka suuriruhtinas Feodor
Joannovitshin lähettiläät v. 1592 kuulivat Kuolassa käydessään,
Friis pitää arvottomana taruna; vaan kovin hätäinen on mielestäni
tämmöinen päätös. Sillä varsinaiset tappelut ovat olleet niin
harvinainen asia jäämeren rannalla, että tuommoinen taru ei itsestään
olisi voinut syntyä; jotain perää siinä täytyy olla. Jos asia olisi
tapahtunut niin kuin kertomuksessa sanotaan, saataisiin siitä hyvä
tuki karjalaisten maholliselle asutukselle Varangin perässä; sillä
mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että tappelun voittajat
oikein asumalla olisivat tahtoneet ottaa vallotetun maan haltuunsa?
Nimi Valit saattaisi hyvin olla karjalaista sukuperää ja tarkottaa
_Valittua_ eli _Vaalittua_; onhan virolaisilla samanmuotoinen
sankarinimi (Lemmitty).

Omituinen analogia sen ohessa tahtoo houkutella ajattelemaan
Annijokea rajapaikaksi. Niin oudolta kuin rajan oleminen tällä
kohalla, kapean vuonon yhellä rannalla, ensi katseelta näyttääki, on
Norjalla kuitenki varemmin ollut aivan samanluontoinen raja toisessa
paikassa, nimittäin Vienanmeren pohjoisrannalla, Ummassa Vielijoen
suussa. Täälläki Norjan alue päättyi ulkopuolelle kapeanlaisen
merenlahen (Kannanlahen) perukkaa, vaan alkoi taas vähän pohjempana
perukasta, Akkalassa, aivan kuin Annijoesta olisi Tenon suussa
alkanut! Todellaki merkillinen yhenlaatuisuus[17].

Kenties Annijoen hyväksi vielä voisi saada todistetuksi, että
norjalaisten uutisasutus Knärödin rauhanteon aikana ei ulottunut
peremmäksi Varangin vuonoa kuin Vesisaareen, ja siitä tavallansa
tulisi uutta puollustusta tuolle puheelle, että sanottu joki on
vanha valtakunnanraja. Vaan kaikki tässä mainitut asianhaarat
yhteenlaskettuina eivät sittekään voi tehä muuta kuin maholliseksi,
että Knärödissä Annijokea olisi rajaksi ajateltu; mitään vakuutusta,
että niin todella ajateltiin, ne eivät pysty synnyttämään, siksi ne
ovat liian heikot. Tarkempi lähetten tutkiminen, johon minulta nyt
kuitenki tilaisuutta puuttuu, voisi ehkä luoda enemmän valoa tähän
asiaan; vaan nykyisillä tiedoillani en voi tulla muuhun päätökseen
kuin jo mainittuun, että Annijoki 1613 vuoden jälkeen _kenties_
jonku aikaa oli rajana. Melkein olen enemmän taipuva ajattelemaan,
että puhe Annijoen rajana-olosta on sovitettava varempiin, Knärödin
rauhantekoa edelläkäyneisiin aikakausiin.

Jollei se siis ehkä tapahtunutkaan aivan heti, niin _Varankivuonon
perukka_ ainaki jonku ajan kuluttua Knärödin rauhan jälkeen muodostui
tavan-omaiseksi rajaksi Ruotsin ja Norjan välillä pohjassa.

Strömstadin sovinnossa 1751 tämä raja kuitenki muutettiin: Pulmangin
kirkon tienoilta Tenojoelta, korkeintaan kahen penikuorman
päässä merestä, se suunnattiin itä-etelää kohti sisämaahan
_Kolmisoiva-Madakietsaan_, johon tulee noin 3 penik, Tenojoelta.
Ruotsin alamaiset saatiin siten häädetyiksi Varankivuonosta
kokonaan pois. Mutta mihin rajan piti Kolmisoivasta kulkea, sillä
sopimatontahan sen oli päättyä yksinäiseen tunturiin keskelle
erämaata? Siitä ei sovintokirjassa mainita mitään; vaan muuta
vastausta tietysti ei voi ajatella, kuin: mereen. Mihin kohti mereen,
josko länsi- eli itäpuolelle Kuolaa tai vaikkapa Kannanlahteen saakka,
siitä voipi pitää eri mieltä, vaan muualle kuin mereen rajaa oli
mahoton ajatella päättyväksi. Tarpeetonta ja asiaan kuulumatonta
on kuitenki ruveta arvaamaan, mitä laajoja aikeita norjalaisilla
siihen aikaan ehkä saattoi olla; itse teossa rajaksi vakaantui linja
Kolmisoivasta Reisvuonoon, arvaten Pykeijan itäpuolelle. Vakaantui,
nimittäin sikäli, että Norjan valta ei päässyt kulkemaan sanotun
linjan yli, koska sen toisella puolen kohtasi niin hyvin Venäjän
hallituksen; nimen-omainen kuin Venäjän ja Suomen lappalaisten
faktillinen vastarinta. Reisvuonosta pohjassa ja Kolmisoivasta
etelässähän se yhteisalue lännen puolelta alkoi, jonka jako tapahtui
v. 1826[18].

Jos edelläsanotusta tahomme tehä lyhyen yhteenvedon, tulemme siis
siihen käsitykseen että Ruotsin ja Norjan rajan päänä jäämerellä
oli ainaki kohta Knärödin rauhanteon jälkeen Varanginvuonon perukka
ja Strömstadin sovinnon jälkeen Pykeijan seutu; että Annijoki
muinaisina aikoina hyvin luultavasti on ollut rajana norjalaisten ja
karjalaisten välillä, vaan että epätietoista on, josko sitä Knärödin
rauhanteon aikana rajaksi ajateltiin. Tästä näemme, että kansan
puheet vanhoista rajoista eivät suinkaan ole mitään mielikuvituksia,
vaan perustuvat varsinaisiin tosi-asioihin. -- Selvää on edellisestä
myöski, että hallitukset eivät yhessäkään kohti ole rajaa nimenomaan
määränneet ja vahvistaneet, vaan on se niin sanoaksemme itsestään
eli asianhaarain pakosta syntynyt ja käytännön kautta ajaksi saanut
pyhityksensä.

Kieltämätöntä on, että Norja Varangin tienoilla on viettänyt
voittoja, vaikka norjalaiset valittavat muka tappioista, sillä Norjan
raja on kulkenut eteenpäin ensin Annijoesta vuonon perukkaan, sitte
vuonon perukasta Pykeijaan ja Pykeijasta viimein Vuorjemaan. Tämä
saapi tyydyttävän selityksen siitä seikasta, että Norjalla on näillä
tienoin ollut pysyviä asemapaikkoja Vuoreijassa ja Vesisaaressa,
joista se on voinut tarkasti silmällä pitää etujansa siellä puolen
ja hyväkseen käyttää asianhaaroja. Venäjän tila on Kuolan kautta
ollut jossaki määrin yhenlaatuinen, joski ei aivan yhtä hyvä; vaan
Ruotsi ja Suomi on tässä suhteessa ollut kokonaan osaton, kun lähin
kaupunkimme Tornio on ollut lähes 100 penikuorman päässä. Vakinaisen
asentopaikan, kaupungin eli kauppalan eli edes suuremman kylän, puute
jäämeren rannalla on juuri ollut onnettomuutemme, josta on seurannut
niidenki etujen menetys, joihin olemme varsinaisten valtiollisten
sovintokirjain nojalla olleet oikeutetut. Jos Vesisaari ja Vuoreija
alusta pitäin olisivat olleet suomalaisia kaupungeita, olisivat
Suomen rajat jäämeren seuduilla varmaan aivan toiset kuin nykyään.


Etelä-Varangin tulevaisuus.

En aio ruveta miksikään profeetaksi, koska semmoisen virka on yhtä
vanhan-aikuinen kuin huonomaineinen, eikä lukian siis tarvitse
peljätä mitään enemmän tai vähemmän onnistumatonta yritystä
etelä-Varangin horoskopin asettamiseen. Kuitenki lienee luvallinen
esittää muutamia mietteitä siitä, mihin päin sanotun paikkakunnan
tulevaisuus olisi suotava muodostuvaksi.

Suomen pohjoinen raja, pitkin matkaansa kyllä kummallinen, on
varsinki Varangin tienoilla kovin luonnoton. Tenon viime polvesta
alkaen se jonku 7--8 penik. kulkee yhtä suuntaa merenrannikon
kanssa, siitä erotettuna ainoastaan parin penikuorman levyisen
kaistaleen kautta. Tämän kaistaleen ja sisämaan välillä ei löydy
mitään vuoriharjannetta, joka niinkuin Kööli Ruotsin ja Norjan
välillä kelpaisi rajaksi, ei myöskään muuta luonnollista erotinta,
vaan on rajalinja mielivaltaisesti vedetty halki maan. Missä hyvänsä
tämmöinen raja, joka lohkaisee kahta yhteen kuuluvaa kappaletta
erilleen, tuntuisi oudolta, vaan Lapissa se on kahta kummempi siihen
katsoen, että merenrannikko siellä alkuaan vain on ollut liitännäinen
sisämaalle. Kesän muutamiksi kuukausiksi sisämaalaiset ovat
rannikolle muuttaneet sekä porojensa tähen, jotka tahtovat meressä
uida ja meri-ilmaa hengittää, että kalastusta varten, vaan syksyn
tullen on rannikolta palattu takaisin ja se on jäänyt autioksi.
Rannikko on siis Lapissa alkuaan kuulunut sisämaahan samoin kuin
muualla meri kuuluu rantaan, ja Varangin rajan luonnottomuutta voipi
vasta oikein käsittää, jos ajattelee, että eteläisemmissä maissa raja
jossain kulkisi pitkin merenrantaa, niin että maa olisi yhen vallan,
vesi toisen.

Jo edeltäpäin, _a priori_, olisi helppo sanoa, että tämmöinen raja ei
voi hyviä seurauksia tuottaa, koska kaikki väkivalta luontoa vastaan
on vahingollinen; ja yleisesti tunnettu on, että Varangin rajaki on
ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Niin pian kuin tätä rajaa ruvettiin
rajana pitämään eli se _suljettiin_, niinkuin lauseparsi kuulun,
joka Norjan puolelta tapahtui noin v. 1885, Suomen puolelta v. 1852,
alkoi haikeita valituksia kuulua alku-asukkailta rajan kummaltaki
puolen. Suomen lappalaiset valittivat varsinki, etteivät samoin kuin
ennen saa meressä vapaasti kalastaa, norjanpuoliset taas, että heidän
poronsa eivät vanhan tavan mukaan talveksi saa tulla sisämaan s.o.
Suomen jäkälätuntureille. Nämät näet ensinki ovat paremmin säilyneet
kuin norjan jäkälämaat ja niissä toiseksi porot helpommin pääsevät
jäkälään käsiksi, kun se kasvaa metsän suojassa ja siis on löyhemmän
lumipeiton alla kuin Norjan puolella, jossa lumi puuttomilla
tuntureilla kovettuu hangeksi, jota ei poro jaksa särkeä, Tarpeetonta
on tässä kertoa, sillä jokainenhan sen tietää, kuinka Suomen hallitus
puolentoista vuosikymmenen kuluessa koki, vaikka turhaan, saada
Norjan hallitusta luopumaan tuosta rajan sulkemisesta ja kuinka
rajan sulku Suomen puolelta vain oli hätäkeino kostoksi Norjaa
vasten. Vaan seuraus Norjan hallituksen itsepintaisuudesta on ollut,
että valitukset eivät ole laanneet ja että ne Norjan lappalaisten
puolelta nykyään ovat vielä haikeammat kuin Suomen lappalaisten.
Kuinka turmiollisesti rajan toimeenpano ja voimassapito todellaki on
poroviljelykseen vaikuttanut, näkee siitä, että porojen lukumäärä
Utsjoella joka v. 1834 teki 12--15,000, v. 1860 oli alennut 4,000:ään
(ks. Rein, Materialier till utredande af Finlands Statistik, II
Uleåborgs län, siv. 215--6) ja nykyään ilmotetaan tekevän ainoastaan
1,700, ja että Norjan puolella Uuniemessä ja etelä-Varangissa
vuodesta 1855, jolloin porojen luku teki 28,000, ne vuoteen 1865
olivat vähenneet 13,500:een (ks. Friis, En sommer i Finmarken siv.
12). Että rutto eli peto-eläimet sanottuina aikakausina etupäässä
olisivat olleet syynä tuohon suureen vähennykseen, siitä ei ole
mitään tietoa.

Jos voitaisiin väittää, että ne vahingot, mitkä poroviljelys näin
on kärsinyt, ovat olleet välttämätön seuraus toisten paremmin
kannattavain elinkeinojen menestyksestä, sitte voisi asiantilaa
vähemmin valittaa. Vaan siitä ei ole puhettakaan, että syynä noihin
vahinkoihin olisi ollut mikään muu kuin luonnoton valtakunnanraja.
Karjanhoidon ja kalastuksen edut eivät Varangissa ole poroviljelyksen
kanssa olleet missään sanottavassa riidassa; kalastuksen harjottajat
pikemmin ovat poroviljelyksen vähenemisestä voineet kärsiä haittaa
siten, että heidän lukumääränsä on enennyt. Paras todistus rajan
sopimattomuudesta on epäilemättä, että maakunnan alkuperäinen
pää-elinkeino näin on joutunut kokonaan rappiotilaan, ilman että
siitä olisi muille elinkeinoille ollut vähintäkään hyötyä.

Moni kenties arvelee, että poronhoidon aikakausi vähitellen kallistuu
loppuansa kohti ja että sentähen porojen mainittu äkillinen vähennys
Varangissa ei ansaitse erityistä huomioa; vaan tämmöinen arvelu olisi
varmaan väärä. Poronhoito kyllä on pää-elinkeinon asemalta saanut
väistyä syrjään kalastuksen edestä, joka jälkimäinen varsinki viime
aikoina on suuressa määrässä laajennut, vaan ainoastaan ajattelematon
tietämättömyys voipi pitää suotavana asiana, että poronhoito Lapissa
kokonaan loppuisi. Poro ei ainoastaan anna ihmisille hyvänmakuisen
lihansa ruuaksi ja tiheäkarvaisen turkkinsa vaatteiksi, vaan
on lisäksi voipi sanoa ainoana niin ihmis- kuin tavaraliikkeen
välittäjänä varsinaisessa Lapinmaassa. Jos poro häviäisi pois, mitä
saataisiin sijaan? Lapin laajat jäkälätunturit, jotka nyt elättävät
yhteensä pari kolme sataatuhatta poroa, eivät pystyisi elättämään
yhenveroisen määrän lehmikarjaa, sillä ne eivät kasva muuta kuin
jäkäliä eikä jäkälä ole lehmälle pääravinto-aine samoin kuin
porolle. Hevonen taas ei voisi ajojuhaksi astua poron sijaan, kun
ei Lapissa löydy maanteitä nimeksikään, ja jos porolla kulkeminen
voitaisiin jollakin tavoin äkkiä lakkauttaa, lakkaisi samalla kaikki
liike tuolla ylhäällä, joka ei sentään ole aivan mitätön. Porojen
häviämisestä ei siis olisi mitään hyötyä, vaan hyvin paljo vahinkoa,
ja jokaisen joka Lapin parasta harrastaa, täytyy sentähen toivoa,
että poroviljelys yhä edespäin saisi siellä häiritsemättä edistyä.

Mutta jos rajan kautta myönnetäänki poroviljelyksen eteläpuolella
Varanginvuonoa kärsineen valitettavaa vahinkoa, eikö ole
mahollista, että raja muitten elinkeinojen suhteen on vaikuttanut
niin hyödyllisesti, että siten mainittu vahinko ylenmäärin
tulee korvatuksi ja rajan voimassapito suotavaksi? Mahollista
se epäilemättä on ja tutkikaamme sentähen sitäki puolta
asiasta; poronomistajathan ovat vähemmistö väestöstä. Tässä
meidän täytyy erikseen silmällä pitää elinkeinonharjottajia
etelä- ja pohjoispuolella rajaa. Mitä edellisiin s.t.s. Suomen
kalastajalappalaisiin ja pohjoissuomalaisiin tulee, niin ilman
pitemmittä selityksittä itsestään on selvää, että rajasta heille
vain on ollut harmia ja haittaa. Se on vaikeuttanut heidän totuttua
kulkuansa merenrannalle ja on alituisena uhkana tämän kulun
täydelliselle lakkaamiselle. Aivan heti voimme siis sanoa, että
heidän suhteen ei rajasta ole ollut vähintäkään hyötyä; heillä on
yhtä suuri syy valittaa rajan toimeenpanoa kuin porolappalaisilla,
niin vielä suurempiki, siihen katsoen että he ovat näitä monin kerron
lukuisammat. Jälille jääpi tuo maakaistale pohjoispuolella rajaa,
etelä-Varanki (ja eteläinen osa Uunientä). Onko raja sen suhteen
siunausta tuottanut? Friisin ajatus kulkee sanottuun suuntaan: hän
viittaa jonkulaisella ylpeydellä siihen seikkaan, että Norjan alle
v. 1828 joutunut alue jaon jälkeen on edistynyt niin rivakasti,
että siinä v. 1865 luettiin 1171 asukasta, jotka muodostivat
omituisen seurakunnan, kun venäjänpuolinen osinko sitävastaan on
pysynyt aivan autiona, sekä lausuu hän sen vakuutuksen, että jos
venäläisen kotkan siivet jotenkuten pääsisivät heittämään varjonsa
etelä-Varanginki yli, "jota jumala estäköön", tälläki puolella
kaikki muuttuisi yhtä autioksi ja elottomaksi kuin idempänä. Ei
sovi kieltää, että olot Friisin käydessä olivat omansa synnyttämään
hänessä tämmöisen ajatuksen, sillä vuoteen 1867 venäjänpuolinen
jäämerenranta oli pysynyt jotenki asumatonna. Vaan nyt tuskin
Friiskään enään voisi tätä ajatusta kannattaa tai lausua samaa
vakuutusta kuin ennen; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet,
on väestö venäjänpuolisella osalla yhteisalueesta viidentoista
vuoden kuluessa kasvanut kohta yhtä suureksi kuin norjanpuolisella
osalla 40 vuoden kuluessa, eli runsaasti 800:ksi hengeksi, ilman
että lait ja hallitustapa siellä olisivat mitenkään muuttuneet, jota
Friis kuitenki näyttää pitävän asutuksen välttämättömänä ehtona,
koska hän syyksi kummanki osan eriäväisyyteen väestönsuhteissa
arvelee erilaista lainsäädäntöä ja hallitustapaa. Yksistään rajan
toimeentulon ansiona on siis etelä-Varangin edistystä väkiluvussa
mahoton pitää. Pääsyyksi siihen on epäilemättä luettava Oulun
lääniläisissä viime aikoina herännyt kova siirtohalu, joka
on pakottanut ihmisiä muuttamaan pois ensin hyvin tunnettuun
Ruijaan ja etelä-Varankiin, sitte vähemmän tunnetulle ryssän
rannalle, ja viimein aivan tuntemattomaan maahan, Amerikaan. Jos
etelä-Varangin raja mitenkään on vaikuttanut maakunnan asutukseen,
on se arvattavasti tapahtunut ainoastaan siten, että kun rajan
aikaansaannin jälkeen Norjan hallitus kielsi suomalaisia ja
lappalaisia kalastamasta etelä-Varangissaki, jossa he oman oikeutensa
nojalla ylimuistoisista ajoista olivat kalastusta harjottaneet, useat
heistä, kernaammin kuin luopuivat kalastuksesta, rupesivat Norjan
alamaisiksi ja asettuivat vakinaisiksi asujamiksi maahan. Vaan tätä
tehessään he tietysti eivät pitäneet, uutta rajaa minään hyvänä
asiana, niinkuin Friis näkyy arvelevan, vaan päinvastoin haittana, ja
tarkkaan ottaen voipi näin syntynyttä asutusta yhtä hyvin sanoa rajan
viaksi kuin ansioksi; siten näet viaksi, että asutus oli pakollinen.

Vaan tämä sikseen; älkäämme menneistä ruvetko riitelemään, Meidänhän
piti katsella, kuinka muu väestö paitsi porojen omistajat nykyään
etelä-Varangissa menestyy. Siinä suhteessa luulen, että tuskin
norjalaisetkaan, jos heidän tilansa, koska he kuuluvat hallitsevaan
kansaan, ensin otamme puheeksi, ovat olevaisiin oloihin täysin
tyytyväiset; ainaki se seikka, että siirtohalu verrattain kovimmin
heitä vaivaa, todistaa sitä vastaan. Syynä tähän on arvaten jossaki
määrin luonnon ankaruus ja siitä seuraava elämän kovuus pohjan
perällä, jotka tietenki aina tulevat asukkaissa vireillä pitämään
toivoa huokeammasta elämästä lauhemmassa ilmanalassa, vaan voipi
ehkä löytyä muitaki syitä, jotka riippuvat ihmistahosta. Semmoisten
joukkoon on epäilemättä luettava ne suuret vaatimukset mitkä
vallitseva mielipide Norjassa asettaa yksityiselle yhteiskunnan
hyväksi ja jotka varsinki tulevat esiin raskaassa kunnanverotuksessa
ja pitkässä koulunkäynnissä. Niin hyvä asia kuin monipuoliset ja
täydelliset yleiset laitteet sekä laaja ja tarkka oppi ovatki, on
_eläminen_ aina kuitenki tärkein kysymys, ja vasta kun se on jossaki
määrin turvattu, voipi tulla puhe sivistyksen kohottamisesta ja
hyödyllisten yhteiskuntalaitosten kannattamisesta. Vaan tuntuu
melkein siltä, kuin jos ne, joilla on Norjassa valta, eivät olisi
tätä tarkkaan mielessä pitäneet, sillä kun esm. etelä-Varangissa
kunnan verot tekevät 7--8,000 kruunua (v. 1877 esm. 7,616 kr., ks.
Norges Land- ooh Bykommuners finantser i Aaret 1877) s.t.s. päälle
4 kr. eli noin 6 markkaa henkeä kohti, ja koulukurssi siellä samoin
kuin muualla Ruijassa on 5--6 talvinen, täytyy sanoa, että kansan
voimia näytään liiaksi kysytyn; Kuusamossa esm. kunnallisvero ei
nouse 13--14,000 markkaa ylemmäksi, joka tekee vain 2 markkaa henkeä
kohti, eikä varsinaista koulunkäyntiä ole vaadittu muuta kuin
rippikoulua papin edessä. Ei voi olla ajattelematta, että syynä
mainittuihin vaatimuksiin Ruijassa on ollut ei ainoastaan yleinen
sivistyksen harrastaminen, vaan myöski erinäinen valtiollinen
tarkotusperä Norjan vallanpitäjissä. Yleinen on nimittäin Ruijassa
ja luultavasti koko Norjassa norjalaisten kesken se pelko että
Venäjä heittää halullisia silmäyksiä Ruijaan, ja jos norjalaiset,
luottaen siihen että sivistys on voima, olisivat, etelä-Varangin ja
Ruijan edistystä harrastaessaan, arvelleet siten myöski paremmin
voimistavansa Venäjää vastustamaan, ei sitä sopisi kovin kummastella.
Toinen asia kyllä on, pääsevätkö he täten tarkotuksensa perille.
Sillä sivistys on kallis kapine, jonka hankkiminen voipi varattomalle
tulla liian rasittavaksi, ja jos norjalaisten sivistyspuuhain
hedelmäksi Ruijassa kasvaa tyytymättömyys heidän valtaansa vastaan,
on vaara tarjona, että maan vastustusvoima ulkonaista vihollista
vastaan sanotuista, itsessään kyllä kiitettävistä puuhista ei enene,
vaan päinvastoin vähenee.

Etelä-Varangin norjalaisten mielialasta nykyisiä oloja kohtaan
en kuitenkaan rohkene sanoa mitään varmaa, koska liian vähän
seurustelin norjalaisen rahvaan kanssa; jos he eivät olekaan tilaansa
erittäin ihastuneita, niinkuin heidän siirtymisestänsä Amerikaan
sopii päättää, on kuitenki mahollista, että he pitävät nykyistä
järjestelmää Ruijassa tarpeen vaatimana. Vaan etelä-Varangista
puhuttaissa tulee vähemmän kysymykseen mitä sikäläiset norjalaiset
ajattelevat, siihen katsoen että he ovat niin suuri vähemmistö,
eli ei edes viides osa, koko väestöstä; etupäässä on tietysti
huomioon otettava mikä mieli-ala lukusimmassa kansallisuudessa
siellä, suomalaisissa, vallitsee, ja senjälkeen mikä mieli-ala lähes
yhtä lukuisilla lappalaisilla on, ne kun yhteensä ovat väestön
verraton enemmistö. Edellisessä jo mainittiin sivumennen, että
suomalaiset itä-Ruijassa samoin kuin ryssän rannalla ovat kaikkea
muuta kuin tyytyväiset oloihinsa; tutkikaamme nyt tässä mitä
syitä heillä tyytymättömyyteensä on. Heidän valituksensa koskevat
kolmea seikkaa: 1:o verojen lisääntymistä ja elämän kallistumista
yleensä viime aikoina; 2:o sitä ylönkatsetta ja vääryyttä, jota
he kansallisuutensa tähen norjalaisten puolelta kärsivät; ja 3:o
sitä sortoa ja vainoa, jonka alaisna heidän kielensä on. Mitä
ensimäiseen valituspykälään tulee, niin verojen suuruus kyllä
on valitusvirsi, jota esm. Suomessa yleensä ja usein ehkä ilman
syyttä veisataan ja josta ei aina tarvitse kovin tarkasti huolia
-- jos kohta, sivumennen sanoen, joku verotus meillä, niinkuin
esm. tulli, kyllä sietäisi runsasta alentamista; vaan Varangin ja
yleensä koko itä-Ruijan suomalaisten valituksia tässä suhteessa en
voi luulla perättömiksi, vaikkapa niitä olisi esiintuotu vähemmän
katkeralla äänelläki kuin mitä tapahtui. Jos nimittäin, niinkuin
vastikään olemme nähneet, taloudelliset olot Varangin rannoilla
voivat jo hallitsevan kansan jäsenille, norjalaisilleki, antaa
aihetta valituksiin, täytyy samain olojen kahta kovemmin painaa
suomalaisia, jotka ovat vallan-alainen kansa. Suomalaisiltahan
puuttuu se lohutus, joka norjalaisille huojentaa kuorman kantoa, eli
että siitä on isänmaalle hyötyä, koska Ruijan suomalaiset eivät pidä
itseänsä norjalaisina eikä Norjaa isänmaanaan; vieras valta, jolla
he käsittävät Suomen valtaa, ei heidän mielikuvitukselleen esiinny
minään kammottavana, vaan päinvastoin hartaasti suotavana asiana, ja
niitten ponnistusten, joita norjalaiset tekevät ulkonaisen vihollisen
torjumiseksi ja joihin he pakottavat suomalaisiaki ottamaan osaa,
täytyy näille välttämättä näyttää kerrassaan sopimattomilta.
Mahollista kuitenki, etteivät he norjalaisten tarkotusta selvästi
käsitä, ja se voipi heille olla kylläki hyvä asia, koska tieto tässä
tapauksessa vain enentäisi kuorman painoa, vaan tietämättömyys ei
itsessään ole mikään lohutus, jos kohta onki tällä kertaa parempi
kuin tieto. Mitä toiseen ja kolmanteen, oikeastaan yhteenkuuluvaan
valituskohtaan tulee, niin suomalaisten sorto ja heidän kielensä
vaino Ruijassa on vanhuudesta tunnettu asia, joka yhä vielä näkyy
olevan parempaan päin muuttumatta. Niin kauon kuin suomalaiset elävät
hiljaisuudessaan, ettei heistä tiedetä mitään, heitä kärsitään;
vaan jos heidän on pakko mitenkään muistuttaa olemisestansa, esm.
virkamiehen puheilla käynnin kautta eli oikeuden eteen astumalla,
on kärsivällisyys kohta lopussa. Pelolla norjaa osaamattomat
suomalaiset sanoivat kääntyvänsä niinki tärkeän miehen kuin lääkärin
puoleen, jos kohta heillä on tulkki muassa, sillä lääkäri tuskin
puolella korvalla huolii kuunnella tulkin selitystä; ja yleinen
on ainaki itä-Ruijassa se mielipide, että jos suomalaisen ja
norjalaisen välillä syntyy oikeudenjuttu, suomalainen aina tulee
oikeudessa tappiolle: hänen tuomionsa on jo edeltäpäin langetettu.
Vallasväki Ruijassa yleensä kohtelee suomalaisia vielä halvemmin
kuin lappalaisia, sillä siihen ylönkatseeseen, joka jälkimäisten
osaksi tulee, sekaantuu sentään joku sääliväisyys sen nöyryyden
johosta, jolla lappalainen sallii polkea itseänsä, joka sääliväisyys
vähän lieventää tuota ylönkatseellista käytöstapaa; kun sitävastoin
ylönkatseeseen suomalaisia kohtaan vain yhtyy suuttumus ja viha sen
sitkeyden tähen, jolla suomalaiset pitävät ihmisarvostaan kiinni,
ja sen norjalaiselle kokonaan ymmärtämättömän "ylpeyden" tähen,
että suomalaiset, _horribile dictu_, rohkenevat pitää itseänsä
norjalaisten vertaisina. Mutta vielä enemmän kuin itse suomalaisia
norjalaiset vihaavat heidän kieltänsä, suomea; sitä he eivät millään
muotoa sallisi Ruijan rannoilla puhuttavan. Moni, kenties useimmat
Norjan virkamiehistä pohjan perällä ymmärtävät ja puhuvat lappia,
vaan tuskin ainoakaan älyää tai osaa suomea, joten suomalaisten on
pakko heitä puhutella tulkin avulla. Jotku harvat papit ainoastaan
tekevät poikkeuksen, vaan mitä arvoa heki suomelle antavat, olin
tilaisuudessa näkemään Vesisaaren kirkossa, kun muutamat suomalaiset
kävivät ehtoollisella: toimitus tapahtui muuten kokonaan suomeksi,
vaan kun pappi (provasti Gjölme) tuli asetussanoihin, hän luki
ne -- _norjaksi_. Ikäänkuin Vapahtaja ehtoollista asettaessaan
olisi puhunut norjaa! Kansakoulujen päätehtävä suomalaisten lasten
suhteen näyttää olevan opettaa heille norjaa, sillä opetuksen on
määrä käydä kokonaan norjaksi; alussa ainoastaan käytetään molempia
kieliä, kunnes suomalaisia lapsia on vähän opastettu norjaa
tuntemaan, jota varten katkismus ja piplianhistoria ovat painetut
rinnakkain suomalaisella ja norjalaisella tekstillä. Niin ankaria
sanottiin norjan oppimisen ja suomen unohtamisen suhteen oltavan,
että jos lapset lupahetkilläkään puhuvat keskenään suomea, opettaja
heille antaa kynsille! Että hallitus ja virkamiehet julistaisivat
yleisiä kuulutuksia ja ilmotuksia myöski suomeksi, ei näy tulevan
kysymykseen; niin esm. minun käydessäni ei ollenkaan tietty, että
juuri oli ollut valitsiamiesten vaali valtiopäiville eli "Isoon
Tinkaan" (Storthinget). Julistusten kerrottiin tapahtuvan siten, että
jumalanpalveluksen jälkeen nimismies kirkkomäellä lukee kuulutukset
julki norjaksi, joten ne jäävät niidenki ymmärtämättä, jotka
seisahtuvat niitä kuulemaan. Saarnoja ainoastaan joskus pidetään
suomen kielellä; se on ainoa, minkä kautta hallitus osottaa muka
huolenpitoaan suomalaisistaki alamaisistansa.

Ei sovi kieltää, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin
norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen
työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava;
sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi.
Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät taho äitinkielestään
luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on
sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan
rannalla kuulua? Kun tämän lisäksi muutenki raskasta elämää pohjan
perällä tehään vielä raskaammaksi tarkotusperiä asettamalla, joita
suomalaisten täytyy pitää ei ainoastaan vähemmän tarpeellisina, vaan
suorastaan vahingollisina niinkuin esm. lasten vierottamista heidän
omasta kielestään ja muuttamista norjankielisiksi, ei tarvitse ruveta
kummastelemaan, jos ilmestyisi tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyys
yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että
meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi
ilmestyä Varangin tienoille, jok'ainoa suomalainen itäpuolella Tenoa
yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.

Mitä lopuksi tulee kolmanteen kansaan Varangissa, lappalaisiin,
niin he samoin kuin koko Lapin kansa ovat vuosisatojen kuluessa
niin harjaantuneet sortamiseen, että pitävät sitä luonnollisena
asiana, joka ei ole muutettavissa. Heidän valituksensa eivät
sentähen ylipäänsä olleet, mitään suomalaisten valitusten rinnalla;
ainoastaan jo puheena ollutta seikkaa kuulin heidän valittavan yhtä
katkerasti kuin suomalaiset valittavat sortoansa yleensä, nimittäin
sitä sääntöä, joka kieltää heitä talvella syöttämästä porojaan
suomen alueella. Kuitenki seurustelin lappalaistenki kanssa verraten
vähän enkä toiseksi voinut heidän kanssa puhella heidän omalla
kielellänsä, niin että moni asia saattoi jäädä minulta kuulematta.
Syytä tyytymättömyyteen on lappalaisilla kyllä samassa määrässä
kuin suomalaisilla, koska olevaiset olot rasittavat molempia yhtä
suuresti, sillä erotuksella vain, että lappalaiset kansallisuutensa
tähen kärsivät sortoa etupäässä norjalaisen paikkakunnallisen väestön
puolelta, suomalaiset taas enemmän hallituksen ja vallanpitäjäin
puolelta. Ja kun lappalaisten ajatustapa ja harrastukset
ylimalkaan kulkevat kuta kuinki samaan suuntaan kuin suomalaisten,
voipi pitää aivan varmana asiana, etteivät he myöskään ole eri
mieltä tyytymättömyydessä norjan valtaa vastaan, jos kohta tämä
tyytymättömyys lappalaisissa ei niin tule julki.

Niinkuin näkyy, ei norjalaisten valta etelä-Varangissa ole tuottanut
hyviä hedelmiä. Tosin sinne on rakettu kaksiki kirkkoa, joista
toinen sentään on enemmän rajamerkkinä pidettävä, on asetettu
pappi, nimismies ja tohtori, raivattu joku tiekappale, järjestetty
koululaitosta j.n.e., joka kaikki kyllä on kiitettävää. Vaan
porolappalaiset ovat häviötilassa, suomalaiset valmiit nousemaan
kapinaan, muut lappalaiset tekemään heille seuraa, ja norjalaiset
Amerikaan siirtymässä. Voipiko sanoa, että maakunta menestyypi?

Mihin päin vain katselemme on nykyinen valtaraja Varangissa
vaikuttanut pahaa. Porolappalaiset kahen puolen rajaa,
kalastajalappalaiset ja suomalaiset sen eteläpuolella, Varangin oma
väestö sen pohjoispuolella, kaikki ovat siihen tyytymättömiä. Sopii
kysyä: eikö siitä sitte ole minkäänlaista hyötyä? Ja jos ei ole,
miksi sitä ei saada muutetuksi? No toki, yksi hyvä siitä on, jos
tuo sitte hyvä lienee: se imartelee norjalaisten kansallisylpeyttä,
koska Norjan valta Varanginvuonon itäpuolella olevan maakaistaleen
kautta on 20--30 neliöpenik. laajempi kuin muuten olisi. Vaan
valitettavasti tähänki hyvään sekaantuu paha puoli, joka katkeroittaa
tuon kansallisturhuuden tyydyttämisen nautintoa: se on pelko tuon
kalliin kappaleen menettämisestä. Tämä pelko on yltynyt siihen
määrään, että melkein saattaa sanoa norjalaisten _vapisevan_ valtansa
puolesta itä-Ruijassa: jos tässä asiassa neula putoaa lattialle, he
säikähyksestä hypähtävät pystöön. Keskinkertainen ilo mahtanee olla
kappaleesta, jonka omistaminen tuottaa noin paljo huolta[19].

Yksi keino löytyy, jonka kautta norjalaiset jossain määrin
voisivat tuon luonnottoman valtarajan haittoja edes itseltään
poistaa, voisivat arveluttavaa asiantilaa itä-Ruijassa parantaa ja
horjahtelevaa valtaansa siellä vahvistaa: se on lyhyesti sanoen
_eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen_. Jos norjalaiset
myöntäisivät suomalaisia ja lappalaisia yhtä oikeutetuiksi olemaan
olemassa kuin itse arvelevat olevansa, jos he sen johosta lakkaisivat
toisia sortamasta, luopuisivat arvaten turhista yrityksistään
heidän norjalaistuttamiseksi, määräisivät heille virkamiehiksi
ainoastaan semmoisia jotka täydellisesti osaisivat heidän kieltänsä,
sanalla sanoen rupeaisivat pitämään noita tähän asti halveksittuja
alamaisiansa ihan vertaisinansa ja heidän kieltänsä yhen-arvoisena
norjan kielen kanssa, sitte on hyvin luultavaa, että maakunnassa
nykyään vallitseva tyytymättömyyys, jos ei kokonaan häviäisikään,
niin sentään isosti heikkenisi. Sillä suunnattomia ei suomalainen,
eikä lappalainen varsinkaan, ole harjaunut vaatimaan, ja kun he
kerran tulisivat siitä vakuutetuiksi, että hallituksella on hyvä
tahto, he varmaan kokisivat niitä kuormia kärsivällisesti kantaa,
joita hallitus ulkonaisen politiikinsa tähen arvelisi olevansa
pakotettu laskemaan alamaistensa hartioille. Isosti suotavaa olisi
siis ei ainoastaan etelä Varangin vaan Norjan oman edun kannalta,
että norjalaiset ryhtyisivät tähän apukeinoon ja luopuisivat
entisestä hallintojärjestelmästä.

Tosin sitte vielä yksi varsinainen valituksen syy olisi jälillä,
nimittäin poronhoidon hankala tila, jota ei Norjan hallitus yksin
pystyisi auttamaan. Vaan Norjassahan hyvin tiedetään, että Suomen
hallitus ei parempaa pyydä kuin saada asiassa sovintoa toimeen. Se
ei ollut Suomi, vaan Norja itse, joka ensin sulki rajan, ja Suomi
seurasi esimerkkiä vasta senjälkeen, kun turhaan lähes parinkymmenen
vuoden kuluessa oli kokenut asiaa saada sovinnolla järjestetyksi.
Samana hetkenä kun Norjan hallitus ilmottaa sallivansa, että
lappalaiset ja suomalaiset taas saavat Varangin rannoilla vapaasti
kalastaa niinkuin ennen vuotta 1826, samana hetkenä ihan epäilemättä
Suomenki hallitus suostuu peruuttamaan kieltonsa rajan suhteen
ja suvaitsemaan, että Norjan lappalaiset tuovat porojansa Suomen
jäkälämaille.

Vaan turhaa olisi ainaki lähimmässä tulevaisuudessa toivoa mitään
tämäntapaista muutosta Norjan hallitustavassa. Ne tunteet ja
mielipiteet, jotka kehottavat norjalaisia menettelemään niinkuin
tekevät, ovat liiaksi syvälle juurtuneita, että voisivat toisiksi
muuttua ennenkuin kenties miespolvien perästä, jos edes sittekään.
Norjalaiset arvelevat jo luojan säätämästä olevansa jalompaa rotua
kuin suomalaiset ja lappalaiset, siis määrätyt näitä hallitsemaan,
ja jälkimäisten tunnustaminen yhen-arvoisiksi heidän itsensä kanssa
olisi norjalaisten mielestä luonnon järjestyksen kumoamista. Jos
sentähen olot itä-Ruijassa jäävät norjalaisten hyvästä tahosta
riippumaan, on varmaa, että kaikki yhä tulee pitkät ajat edespäin
menemään entistä menoansa ja kansan tila pysymään yhtä huonona kuin
tähän asti.

Se on tämä vakuutus, joka itä-Ruijan suomalaisissa vaikuttaa niin
katkeran mielen Norjan valtaa vastaan ja kehottaa heitä kääntämään
silmänsä toisaalle päin, ulkovallan puoleen. Ainoastaan _Suomen alle
joutuen_ he toivovat saattavansa elää elämää, joka ei ole paljasta
kärsimistä ja tuskaa, vaan jolla myöski on joitakuita valokohtia;
norjalaisilta he eivät odota mitään.

Ja epäilemätöntä on, etteivät he näissä toiveissaan pettyisikään,
kun ne vain voisivat toteen käydä. Jos etelä-Varanki joutuisi
Suomen alle, seuraisi siitä aluksi, että suomalaisten ja suomen
kielen sorto tietenki heti lakkais ja siis pahin aine valituksiin
ja tyytymättömyyteen yhellä haavaa poistettaisiin. Toinen seuraus,
josta olisi hyötyä myöski lappalaisille ja norjalaisille, olisi, että
se kuumeentapainen into, jolla Norja kokee sivistyneessä elämässä
ennättää naapurinsa Venäjän edelle ja joka pakottaa sitä ylenmäärin
jännittämään raja-asukasten varallisia voimia, myöski tulisi isosti
asettumaan, koska yllytintä siihen eli pelkoa Venäjän vallasta,
ei kauvemmin löytyisi. Sivumennen olkoon tässä sanottu, vaikka se
ehkä on vähän tarpeetonta, että etelä-Varangin kehitystä tietysti
nykyäänki etupäässä ajetaan Norjan valtiovaroilla eikä maakunnan
omalla kustannuksella, vaan selvää on, että jo paljas osanotto
hallituksen rientoon myöski maakunnalle on tavalla tai toisella
tuottava rahan menekkiä; niin esm. lasten kouluutus laajemmin, kuin
mitä tarve itsessään vaatii, tulee rasitukseksi. Vielä seuraisi
Varangin joutumisesta Suomen alle, että poronhoito, joka 1826 vuoden
rajan kautta on kärsinyt niin paljo vahinkoa ja joka Lapissa aina
tulee jossaki määrin olemaan välttämättömän tarpeellinen, voisi
virkistyä ja epäilemättä virkistyisiki uuteen voimaan, hyödyksi
ei ainoastaan poron-omistajille itselleen, vaan koko maakunnalle.
Muuttuneesta valtiollisesta tilasta ei voisi lappalaisille heidän
kansallisuutensa ja kielensä puolesta olla muuta kuin voittoa, sillä
lappalaisethan ovat meidän veljeskansa ja Suomen hallitus tulisi
varmaan heitä semmoisena aina kohtelemaan, niinkuin suomalaiset
ja lappalaiset pohjan perällä nytki elävät veljeksinä. Lapin
kielen suhteen ei ainoastaan ei tarvitsisi peljätä mitään vainoa,
vaan päinvastoin on enemmän kuin luultavaa, että kun lappalaisten
lukumäärä suuriruhtinakunnassamme enenisi, heidän kielensäki saisi
meikäläisten kesken varsinaisia viljeliöitä, jotka sen kohottaisivat
sen nykyisestä alkuperäisestä tilasta enemmän sivistyneelle
kannalle; tämä olisi meille paljo sopivampi työ kuin norjalaisille,
joitten laimeat yritykset tässä suhteessa eivät olekaan sanottavia
hedelmiä kantaneet. Mitä lopuksi Varangin norjalaisiin tulee,
niin heki saattaisivat ilman huoletta ottaa tuota valtiollista
muutosta vastaan; puhumatta siitä, että myöski heidän taloudellensa
olisi muutoksesta hyötyä, he voisivat olla varmat siitä, että
heidän kansallisuudellensa annettaisiin täysi arvo etteikä siinä
asiassa noudatettaisi heidän omaa esimerkkiänsä. Sillä Suomi on
itse tarpeeksi saanut kokea, mitä kielen ja kansallisuuden sorto
merkitsee, että se tahtoisi muita tarpeettomasti pakottaa kokemaan
samaa.

Etelä Varangin menestymisen kannalta täytyy siis sanoa kaikin puolin
suotavaksi, että maa yhistettäisiin Suomeen. Ainoastaan senkautta sen
tulevaisuus on luotettavalle kannalle perustettava.

Selvää on sanomatta, että Suomen edut tässä käyvät Varankilaisten
etujen kanssa aivan yhteen.

Vaan toinen asia on, voidaanko tätä suotavaa tapausta, etelä-Varangin
yhistämistä Suomeen, ajatella maholliseksi? Kun lie puhe lähimmästä
tulevaisuudesta, täytynee tähän vastata aivan kieltämällä. Ensimäinen
ehto sitä varten on, että Suomessa yhtä hartaasti haluttaisiin saada
etelä-Varankia omaksi, kuin suomalaiset etelä-Varangissa haluavat
päästä yhteyteen Suomen kanssa, ja tätä ehtoa ei vielä ole olemassa.
Yhteisten asiain harrastus meillä ei vielä ulotu Lapinmaahan,
s.t.s.: ne asiat, joita yleisemmin meillä harrastetaan, koskevat
ainoastaan maata eteläpuolella napapiiriä; Lapista ei huolita juuri
enempää kuin tshuktshien tuntureista itä-Siperiassa taikka eskimoein
lumisista kentissä pohjois-Amerikassa. Usean mielestä Oulu ja Tornio
ovat Suomen äärimmäisessä päässä pohjaan käsin; niitten takana
on vain joku palsta autiota lumi-maata, jossa joskus lappalainen
porollansa kiitää hangen yli. Hyvin harvassa on semmoinen, joka
olisi tullut ajatelleeksi, että Oulu on vasta _puolivälissä_
Hankoniemestä Utsjoelle ja että maanviljelystä ja karjanhoitoa
ahkeraan ja laajasti harjotetaan vielä 40--50 penikuormaa pohjaiseen
Oulusta. Hallituksenki huolenpito Lapinpuolisesta maasta on ollut
niin mitätön kun on olla saattanut: Kuusamon tienoilta Tenojoelle
ja Kilpisjärvelle, siis alueella, joka on neljäs osa koko maasta,
ei esm. ole kuin yksi ainoa postikonttori (Rovaniemellä, ja seki
vain pari vuotta vanha) ja yksi lääkäri (Kittilässä)! Maanteitä ei
ole kuin kaksi pientä palasta Kemi- ja Tornionjokien suissa, ja on
sattunut, että samaan aikaan kun etelä-Suomessa on miljonia pantu
rautateihin, on Lappiin turhaan pyydetty -- maanteitä kenties,
arvaa lukia? Ei, vaan muutama tuhat markkaa niiden suopolkujen
porrastamiseksi, joita joka vuosi lukemattomat joukot suomalaisia,
jäämereltä palaten, astuvat. Sanalla sanoen, Lapin puoli on suuren
yleisömme mielessä niin kuin ei sitä ollenkaan olisi olemassa, ja
mitä sen takana on, on tietysti vielä vähemmän olemassa.

Mutta jos tällä hetkellä ei yleisempää halua meillä löydy
Varangin perään, ei siltä ole sanottu, että asianlaita aina tulee
semmoisena pysymään. Suomen etu kuta kuinki suuresta osallisuudesta
jäämeren rannikossa on niin silmäänpistävä, että kun sitä kerran
ruvetaan ajattelemaan, vakuutus asiassa paikalla on valmis. Sen
saattoi selvästi nähä viime valtiopäivillä, jolloin esitys alueen
pyytämisestä venäjänpuolisella rannalla yksimielisesti kaikissa
säädyissä hyväksyttiin, vaikka asiasta esm. sanomissamme oli ollut
sangen vähän puhetta. Ja aivan varmaa on, että kun suuri yleisö
meillä kerran tulee toiselta puolen hoksaamaan, mitä määrättömiä
aarteita jäämeri povessaan kätkee, toiselta puolen tietämään
minkälainen kansan tila etelä-Varangissa on, sekä sen ohessa alkaa
muistella millä itsessään vähemmän kiitettävällä tavalla Norja on
valtaansa levittänyt Tenojoelta nykyiseen itärajaansa saakka, niin
halu saada asiaa oikaistuksi ja entistä vääryyttä korjatuksi on
meikäläisissä äkkiä syttyvä täyteen tuleen. Ja tämä "kerran" on
kenties lähempänä kuin luullaan. Annahan kielikysymys, joka tähän
asti yksinomaisesti on vetänyt yleisömme koko huomion puoleensa,
tulee selvitetyksi, niinkuin onneksi vähitellen näyttää tulevan, niin
saadaan tilaisuutta muittenki yleisten kysymysten harrastamiseen,
ja niistä jäämeriseikka on liian tärkeä, että se voitaisiin jättää
huomaamatta.

Mitä ensimäiseen ehtoon etelä-Varangin yhistämiseksi Suomen alle
tulee, saanee sen puolesta siis olla huoleti; aikanaan se kyllä
on oleva olemassa. Vaan sillä asia vasta on pantu alkuun, eikä
suinkaan vielä loppuun ajettu. Norjan hallitus tietenki on kynsin
hampain vastusteleva kaikkia tuumia tässä suhteessa ja asiaan, jos
sitä todenteolla ruvetaan ajamaan, ilmestyy varmaan monta mutkaa.
Koska Suomella kuitenki ilmeisesti on parempi oikeus puolellansa,
ei ole epäilemistä, ettei se viimein asiassa voitolle pääse, ja
toivottavaa vain on, että asiaan käytäisiin käsiksi niin pian kuin
mahollista. Liian etäälle sentään sorruttaisiin aineestamme, jos
tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla
voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillähän nyt
vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi
muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras
tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus,
näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys
asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän
suostumuksensa esm. _yleiseen kansan-äännestykseen_ etelä-Varangissa,
jonkakautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat
ratkaistuiksi[20].



IV.

Ruija.

Yleinen katsaus Ruijaan.


Ruija merkitsee suomeksi samaa kuin norjaksi sana _Finmarken_, s.o.
Suomen pohjoisrajan ja jäämeren väliin tulevaa, nykyään Norjan alle
kuuluvaa _Lapinmaata_. Josko sana, jota myöski äännetään _Rutja_,
johtuu sanoista _ruija_ eli _rutea, rutia_, joista edellinen
merkitsee kivi-, jää- eli muunlaista _roukkioa_ ja myöski _hylkyä_
eli repaletta, jälkimäinen _kolkkoa_ eli raakaa (rutia ilma esm.),
en ota taatakseni, vaikka mahottomalta ei kyllä näytä että niin on
asianlaita; sillä kiviä ja kallioita sekä jää- ja lumitantereita
Ruijassa kyllä löytyy, ilman-ala on raakaa ja viljeltäväksi maa
ei isosti kelpaa. Ruijan laajuus on runsaasti 1,000 maantiet.
neliöpenikuormaa; paitsi Ruijan lääniä eli "Finmarkun amtia", joka
on 872 neliöpenik., luetaan näet Ruijan maahan myöski itäinen osa
Tromssan lääniä Paatsivuonosta asti, joka osa ainaki tekee 130
neliöpenik. Suurin leveys on Paatsivuonon ja Vuoreijan (Balsfjordin
ja Vardön) välillä ja tekee 45 suomen penik.; suurin korkeus etelästä
pohjaan Peltovaddon ja Havösundin välillä 25 penik. Maakunnalla on
etelässä hyvä luonnollinen raja siinä vuoriharjussa, joka Köölin
jatkona kulkee Kilpisjärveltä Peltovaddoon asti, sitte vähemmän
hyvä samallainen raja Tenojoessa aina Pulmankiin saakka; mitä rajan
loppu-osaan Pulmangista Muotkavaaraan ja Vuorjemaan taas tulee,
olemme sen luonnottomuudesta jo edellisessä puhuneet. Muuten luonto
näkyy aikoneen yheksi kokonaisuudeksi ainaki Ruijaa, Inaria ja
Utsjokea sekä Nuortijärven ja Kuolavuonon länsipuolelle tulevaa osaa
Venäjän Lapista, vaan ihmiset ovat luonnon osottamia rajoja ryhtyneet
muuttamaan ja turmelemaan. Muilta puolilta paitsi etelän ympäröipi
Ruijaa pohjoinen jäämeri.

Ruijan sisämaa, Ruijan "Lappi", on jotenki tasaista ylänkömaata,
joka kohoaa noin 1,000 à 1,500 jalkaa yli merenpinnan. Tasaisuus
ei kuitenkaan ole ymmärrettävä sileydeksi eli pöydäntapaiseksi
lakeudeksi niinkuin esm. Oulun läänin rannikko; laajat tunturit
nostavat pyöreöitä päitänsä tuo tuostaki ilmaan, täyttäen maan
kukkuloilla ja synnyttäen vaihtelevia näkö-aloja. Korkein tunturi
itä-Ruijassa on Raste-kaissa, vastapäätä Utsjokea Tenon länsi
varrella, joka Andreen kartassa ilmotetaan 876 meeteriksi, siis
2,950 jalaksi; lähellä sitä on useat muut kaissat, niinkuin
_Keino- ja Askaskaissa_ y.m. Korkeimmat tunturit länsi-Ruijassa ovat
Haldishok, Haltiavaara, Suomen luoteisin rajavuori, ja Paarras
(Inbergin kartassa _Paarah)_, pari penikuormaa suoraan länteen
Kilpisjärveltä, joitten korkeus Inbergin kartan mukaan on, edellisen
4,235, jälkimäisen 4,540 jalkaa. Tuntureilla ei kasva muuta kuin
peuran ruokaa, jäkäliä, eikä laaksoissa tunturein välissä, joitten
syvimmällä kohalla tavallisesti on lampi eli pienempi järvi, tavata
muuta kuin heinikkoa eli matalaa koivikkoa. Vaan jokilaaksoissa
löytyy hyviä sekä koivu- että petäjämetsiä ja kuta kuinki kelvollisia
niittymaita. Paitsi _Tenoa_, rajajokea, joka on yli 30 penik. pitkä
ja johon lännestä juoksee _Kaarasjoki_, on varsinki mainittava
_Alattionjoki_, Alten, noin 20 penik. pitkä, jonka varrella on
Koutokeinon, Maasin ja Alattion kirkot. Havumetsä ulottuu Alattion
suuhun asti, ja joen suussa, 70 asteen leveydellä, viljellään
pottuja, kauraa, ohraa, vieläpä kesäruistaki.

Ruijan rannikko on sen puolesta yhenluontoinen ryssän rannan kanssa,
että seki kaikkialla päättyy mereen jyrkkänä, alastomana kalliona;
vaan muuten molemmat rannikot ovat kuta kuinki toisennäköiset.
Jos luetaan Karabellan niemimaa ja Kuolavuono pois, kulkee ryssän
ranta aivan tasaisena linjana pitkin matkaa, muodostamatta mitään
suurempia niemiä eli lahelmia; ja ainoastaan joku harva pienempi
saari löytyy sen edustalla. Ruijan rannalla sitävastoin isot vuonot
yksi toisensa perästä tunkevat syvälle maahan, synnyttäen väliinsä
pitkiä niemimaita, _njargoja_, ja kuta lännemmäksi tullaan, sen
lukuisampi saaristo suojelee rantaa. Suurimmat vuonot ovat Tenonvuono
eli _Taana_, johon Tenojoki laskee, Laijisvuono eli _Laxefjord_,
Porsanginvuono, joka on kolmatta penikuormaa leveä ja toista kymmentä
pitkä, sekä Alattionvuono, _Altenfjord;_ pienempiä ovat näistä
neljästä länteen tulevat Naavuono, _Koenangerfjord_, Jyykeänvuono,
_Lyngenfjord_, Ulvus- eli Muskuvuono, _Ulfsfjord_, ja Paatsivuono,
_Balsfjorden_, jonka suussa olevalle pikkusaarelle Tromssan kaupunki
on rakettu. Niemimaista mainittakoon _Varjak-njarg_, Varangin ja
Tenon vuonojen välissä, _Tshorgashnjarg_, Tenon ja Laijisvuonojen
välissä, jonka päässä on Europan mantereen pohjoisin nokka _Nordkyn_
(lapiksi Gidni), _Spierttanjarg_, Laijis- ja Porsanginvuonojen
välissä, joka päättyy teräväkärkisellä, linturikkaudestaan kuulusalla
_Spierttaklubun eli Svärtholtklubin_ nokalla, _Vuorjenjarg_,
Porsanginvuonon länsipuolella, _Alnasnjarg_, Alattion ja Naavuonojen
välissä, jonka päässä on Skandinavian ainoa "jökuli" eli jäävirta,
sekä _Jirgunjarg_, Jyykeän vuonon länsipuolella. Saarista ovat,
huomattavimmat _Vuoreija_, Vardö, samannimisellä kaupungilla ja
linnalla, Varjaknjargan itäisimmässä päässä, _Makkar-avju_, Magerö,
Porsanginvuonon länsipuolella, jossa Europan pohjoisin nokka
_Nordkaapa_ on, _Valassaari_, Hvalö, Kvalö, johon Europan ja mailman
pohjoisin kaupunki _Hammerfest_ on rakettu, sekä sitä vastapäätä
kuudetta penikuormaa pitkä _Söreia_, molemmat Alattionvuonon suussa,
ja lopuksi _Tromssa_, Tromsö, samannimisellä kaupungilla.

Itä-Ruija on verrattain matalaa maata; suurin osa Varjaknjargaa
kohoaa vain 3--500 jalkaa yli merenpinnan. Länteen käsin rannikko
kuitenki nousee; Makkaravju lienee keskimäärin lähes 1,000 jalkaa
korkea ja jäätikkö Alnasnjargalla on noin 3,000 jalkaa. Korkein
vuoriharju tavataan Jyykeänniemellä, jonka sinertävällä jäällä
peitetyt jyrkät huiput kohoavat 1,500--2,000 meteriä, siis noin
5--6,500 jalkaa yli merenpinnan.

Useimmat Ruijan niemimaista ovat muinaisina aikoina luultavasti
olleet yhtenä eli useampana saarena. Sen voipi päättää siitä, että
Ruijanki tiedetään vähitellen kohoavan ylös samoin kuin Suomessa
varsinki Pohjanmaan, ja että sanotuilla niemimailla tapaa melkein
jokaisessa yhen tai useamman matalan ja kaitaisen paikan, jota
lappalaiset ja suomalaiset kutsuvat _muotkaksi_, norjalaiset
_eidiksi_. Tämmöisiä muotkia ovat esm. kaulanne Varanginvuonon ja
Tenojoen välillä, _Varanger-eidet_, joka kyllä on 1 1/3 penik. leveä,
vaan sangen matala, _Hopseidet_, Taanan ja Laijisvuonon välissä, joka
vain on 2,000 kyynärää, siis runsaasti virstaa leveä, _Alteidet_,
Alnasnjargalla, noin 1 penik. leveä, _Jyykeänmuotka_, Kjosen, Jyykeän
niemellä, 3 virstaa leveä, y.m.m. Nämät muotkat ovat kiusanpaikkoja
porolappalaisille joka kevät, kun he karjoinensa sisämaasta siirtyvät
niemimaitten neniin eli meren saariin, ja joka syksy, kun he sieltä
palaavat takaisin tuntureille. Muotkiin, jotka tavallisesti ovat
varsin soveliaita sekä niitty- että myöski muulle viljelykselle,
on nimittäin sallittu uutisasukasten asettua, huolimatta siitä,
että porot aina ovat niitä käyttäneet kulkuteinään. Ne niitty- eli
peltotilkut, mitkä uutisasukas on kannakselle raivannut, ovat usein
aivan aitaamattomia, toisinaan peräti mitättömällä aidalla muka
suojatut. Kun nyt porolauma, joka lukee 500 eli 1,000 päätä eli
enemmänki, tulee tämmöiselle paikalle, se tietysti jatkaa matkaansa
vanhan totutun tavan mukaan pitämättä tarkkaa vaaria siitä, polkeeko
viljeltyä tai viljelemätöntä maata; vaan helppo on ajatella,
minkänäköiseksi viljelys muuttuu kun tuommoinen lauma on siitä mennä
sukinut yli. Ilman riidatta ja tappelutta lappalainen sentähen
harvoin noista paikoista pääsee ja useimmiten seuraa poikkimenon
jälkeen käräjänkäynti vahingonpalkkiosta[21].

Ruijan lääni on sivilihallintonsa puolesta jaettu viiteen
_voutikuntaan_: Alattio, Hammerfest, Taana, Vuoreija ja Varanki.
Kuki voutikunta taas jakaantuu useaan piirikuntaan, _herred_, joka
luullakseni vastaa meidän nimismiespiiriä; näitä piiriä oli Ruijan
läänissä v. 1875 yhteensä 17. Kaupungit muodostavat samoin kuin
meillä oman oikeus- ja kuntapiirin, jonka esimiestä eli pormestaria
sanotaan kaupunginvoudiksi, _byfogde_. -- Tromssan läänissä on
ainoastaan yksi voutikunta, _Senjen og Tromsö_, jonka 18:sta
"herredistä" 6 voipi lukea Ruijan maakuntaan kuuluvaksi: Naavuono,
Kierua, Jyykeä, Paatsivuono, Tromssansalmi ja Kalsa.

Kirkollisessa suhteessa koko Ruija kuuluu _Tromssan hippakuntaan_
ja on jaettu _provastikuntiin_, jotka taas jakauvat pitäjiin,
_præstgjeld_, kappelinensa, _annex_.

_Väkiluku_ teki 31 p. jouluk. v. 1875 Ruijan läänissä 24,075 henkeä,
joista 5,187 kaupungeissa, ja Tromssan läänin Ruijaan kuuluvassa
osassa 22,974, joista 5,409 Tromssan kaupungissa; yhteensä _koko
Ruijassa_ siis 47,149 henkeä[22]. V. 1882 väkiluku saattoi tehä
55,000 henkeä.


Vesisaari.

Kun 29 p. heinäk. tulin Vesisaaren satamaan, kohtasi siinä
toisenlainen näkemä silmää kuin lähimmässä kaupungissa Venäjän
puolella, Kuolassa. Kuolan parin kolmen pienoisen väettömän jähin
sijasta makasi täällä joku 30--40 laivaa ankkurissa, useammat suuria
3-mastoisia venäjän jähtejä, vaan joukossa myöski lännestä päin
tulleita skuunareita ja prikejä. Laivain veneitä liikkui edestakaisin
haminassa, ja kalastajain vämpöörejä oli mikä tulossa, mikä lähössä,
mikä laivan kupeella tai möljässä kiinni. Kaupungin ranta oli suuria
makasiineja täynnä, joitten ympäri rakettujen lautasiltain päässä
seisoa törötti nuo omituisen näköiset, vipuna käytetyt rattaat;
silloilla oli vilkas ihmisliike. Sen äänettömyyden sijasta, mikä
Kuolassa vallitsi, täyttyi korvat täällä soutajain huudoista,
merimiesten laulusta ja yleensä siitä sekavasta melusta, joka
isossa ihmistössä aina syntyy; keskellä hälinää kuului joskus jonka
höyrypillin kimeä vihellys. Hamina, jossa toimellinen elämä pauhasi
joka taholla, tarjosi tulialle yhtä odottamattoman kuin miellyttävän
kuvan, ja sen ja siihen verratun venäjänpuolisen haminan välillä oli
siis kerrassaan silmäänpistävä erotus.

Kun olimme venetten ja laivain välitse päässeet kulkemaan erään
arvaten pakkihuoneeseen kuuluvan sillan päähän, oli ensin noustava
parin syllän korkuisia portaita ylös. sillä nousuveden korkeus
Vesisaaressa on samoin kuin Ruijassa yleensä sangen suuri, 9--10
jalkaa, jonkatähen korkealle raketuilta makasiinisilloilta on
tehty portaat alas, laskuveden liikettä varten. Saattomieheni
eivät tienneet soveliaaseen majapaikkaan viedä, vaan kadulla sain
muutamalta herrasmieheltä osotuksen, jonka mukaan pian löysin
kaupungin ainoan "hotellin" matkustavia varten. Se oli 2-kertainen
puurakennus rantakadun varrella, sievällä näkö-alalla vuonolle päin,
vaan ei suuren suuri: kadulle päin oli yläkerrassa neljä akkunaa,
alakerrassa kolme -- neljännen sijalla sisäänkäytävä; huoneita
alakerrassa porstua, kööki ja kolme kamaria, yläkerrassa kolme
tai olisiko ollut neljä kamaria. Tämän tapaisia olivat useimmat
talot keskimäisessä eli vanhimmassa osassa kaupunkia: pieniä vaan
kaksikertaisia. Muutamat, etupäässä kauppiasten, talot olivat kyllä
isompia, vaan toisia löytyi taas niinki pieniä, että kummassaki
kerrassa vain oli kaksi akkunaa kadulle päin.

"Keskimäisessä osassa" sanoin; tämä lausetapa osottaa, ja niin
onki asianlaita, että Vesisaaressa löytyy kaksi muutaki kaupungin
osaa. Varsinaista kaupunkia on näet viime vuosikymmeninä jatkettu
pitkin merenrantaa sekä länteen että varsinki itään päin ja kun
ne, jotka ovat näihin osiin asettuneet, melkein yksistään ovat
olleet suomalaisia, ovat norjalaiset alkaneet sanotuita osia kutsua
"suomalaiskaupungiksi", qvænbyen, lännempää "indre", idempää "ydre"
qvænbyen (sisempi ja ulompi suomalais- eli kainulaiskaupunki).
Suomalaiset Vesisaaressa kutsuvat edellistä "Sisäpääksi", jälkimäistä
pienen puron mukaan "Ulkojoeksi". Sisäpäässä ei löydy taloja kuin
ainoastaan pitkin rantaa kulkevan kadun pohjoisvarrella -- yhteensä
ehkä noin 30, kaikki pieniä; Ulkojoella kulkee toinen katu ylempänä
yhtä suuntaa rannemmaisen kanssa ja taloja, joita kaikkiaan on ehkä
70--80, niistä muutamat vankemmannäköisiä, on rakettu kummanki kadun
varrelle. Sekä Sisäpäässä että Ulkojoella talot ovat yksikertaisia ja
erkanevat siten keskimäisen kaupungin-osan taloista; ne ovat myöski
raketut harvempaan -- tilavuushan on suomalaiselle vanhasta rakas.
Keski-osa kaupunkia, jossa kenties on hiukka enemmän taloja kuin
Ulkojoella, on keskuspaikaltaan, missä mereen pistää vähäinen niemi,
4--5 pientä kaupunginkorttelia leveä, vaan muuten vain kahta. Sen
pohjoispuolella, johon maa tasaisesti nousee, seisoo aukealla mäen
kukkulalla kaupungin sievännäköinen kirkko, jonka edustalta on sangen
ihana näkö-ala vuonolle päin. Kaupungin koko pituus saattaa ehkä olla
1 1/2 virstaa.

Vesisaari, norjaksi _Vadsö_, lapiksi _Tshatsesuolo_, on saanut
nimensä kaitaisesta, vaan kenties lähes virstaa pitkästä saaresta
kaupungin edustalla, jossa ennen aikaan on ollut lähe. Alkuaan
kaupunki oli rakettu tälle saarelle, jossa myöski kirkko oli,
niinkuin saaren toinen nimi "kirke-öen", kirkkosaari, osottaa,
vaan lopulla 1600-lukua kaupunki siirrettiin mannermaalle.
Nykyään ei saarella asu ketään eikä löydy muita rakennuksia
paitsi valaskalanpyytäjä Svend Foynin tehtaat, jotka ovat saaren
länsipäässä, sen ja kaupungin välillä olevan salmen varrella. Saman
salmen länsisuussa on kaupungin satama, johon päästäkseen laivojen
mereltä tullen täytyy kiertää saaren länsinokan ympäri, koska salmen
itäsuu on niin matala, että joskus hieruan aikana saatetaan kahloa
sen poikki.

Vesisaarella on jäämerenkaupungiksi erinomaisen hyvä asemapaikka.
Rannikko on nimittäin kaupungin kohalla noin 5 virstan pituudelta
ja 2--3 virstan leveydeltä verraten sangen alavaa ja tasaista, että
tilan puutteesta ei ole puhettakaan. Niin laajaa tasankopaikkaa
ei Kuolaan asti tietääkseni löydy kuin yksi ainoa, eli
Vaitokupa-Kervanan kangas. Pohjoispuolella kaupunkia on laidun- ja
niittymaita, jälkimäisistä ainaki moniaat rautalanka-aidoilla
suojatut, ja takimaisena rajottaa näkö-alaa matala vuorenharju.

Yhtä puuttuu Vesisaari kuitenki täydellisesti ja se on puuta.
Turhaan silmä semmoista etsii: ainoastaan jalankorkuista, vaivaista
pajukkoa ja varvikkoa kasvaa siellä täällä. Ennen aikaan on kyllä
koivikkoa kasvanut Vesisaaren tienoille asti, vaan se on hakattu
pois tykkänään, että koivupuuta tapaa vasta joku penikuorma pari
lännempää. Suuren kaunistuksen on kaupunki täten menettänyt, ja
heikko lohutus on, että arvaten koivikon kanssa sääsketki ovat
kokonaan hävinneet. Vulfsberg esittää, että varta vasten ruvettaisiin
koivikkoa istuttamisella kasvattamaan, vaan hänen esitystänsä ei
liene otettu korviin, koska en tullut huomanneeksi mitään istutuksen
merkkiä.

Kuola, jonka haminaan alussa tätä lukua olemme Vesisaaren haminaa
verranneet, on puitten ja metsän puolesta kuta kuinki välttävästi
varustettu, että sillä ei siinä suhteessa ole erityistä kaipauksen
syytä; ja jos vertausta molempain kaupunkien välillä tahomme jatkaa,
on edellinen sikäli siis etevämpi jälkimäistä. Vaan tämä seikka,
metsän olemassa-olo, joka etusijassa on luonnollinen seuraus kummanki
paikan eri maatieteellisestä asemasta -- Kuolahan on toista astetta
etelämpänä Vesisaarta -- lieneeki ainoa kohta, missä Kuola jättää
Vesisaaren takapajulle; kaikissa muissa suhteissa jälkimäinen tuntuu
voitolle pääsevän kilpailusta. _Kadut_ ja aukeat paikat, jotka
Kuolassa ovat yhtä huonossa jollei huonommassaki tilassa kuin mihin
luonto ne on jättänyt, ovat Vesisaaressa, tosin ei kivitetyt, vaan
muuten hyvästi tasotetut ajettavaksi ja varustetut trottoareilla
jalkamiehiä varten. Aina väliin näki jonku kärryn kiirehtivän sivu,
jota ensin oli kyllä outo katsella, sillä hevosta ja kärryä en ollut
nähnyt sittekun Kuusamon kirkolla veneeseen istuttiin. Kuolasta ei
lähe muuta tietä kuin se polku Suolavarekalle, jota olimme kaupunkiin
tulleet; Vesisaaresta kulkee _maanteitä_ sekä länteen että itään,
edellinen, jollen erehy, aina vuonon perukkaan Nyborgiin asti,
jälkimäinen kappale matkaa Vuoreijaan päin, johon sen on määrä
aikanaan ulottua. Kolmaski ajotie erkani kirkolta pohjaan päin,
vaan se päättyi jo kaupungin pohjoispuolitse kulkevan vuoriharjun
alle. Kaupungin kaduilla, varsinki rantakadulla, liikkui myötäänsä
suuret ihmisjoukot ja kauppiasten tilavat kräämäpuodit sanotun kadun
pohjoispuolella samoin kuin heidän makasiineinsa edustat eteläisellä
puolella olivat ostohaluisia täynnä; Kuolassa joku ainoa ihminen
onnen kaupalla tuli kadulla vastaan ja kauppiasten puodit olivat
sisällä kartanolla jossaki pienessä aitassa. Josko _apteekia_
Kuolassa löytyi, en tiedä tarkkaan sanoa, vaikka isosti sitä epäilen,
koska en ollenkaan muista, että olisin tunnettua kotkankylttiä
nähnyt, vaan _kirjakauppaa_ ja _kirjapainoa_ oli kaupunki ainaki
ilman; Vesisaaressa löytyi kaikki kolme ja näytti kirjakauppa,
jossa kävin, olevan kuta kuinki hyvästi varustettu. Kirjapainosta,
jonka omistaja hra F. _Kjeldseth_ on, toimitetaan mailmalle
viikkolehti "Finmarkens amtstidende", Meriliikkeestä kaupungissa
on jo ollut puhe; siihen sopii tässä lisätä, että _tehasliikeki_,
josta ei Kuolassa löydy merkkiäkään, on Vesisaaressa jonkulainen.
Paitsi Foynin suurta valaskalatehasta löytyy kaupungin länsipäässä
kaksi tehasta guanon valmistamiseksi turskanpäistä, joista toisen
omistaja on kauppias Hans _Esbensen_, toisen, ulommaisen, kaupp.
Herman _Dahlin_ konkurssipesä; jälkimäinen yritys päättyi näet
konkurssilla, josko huonon kannattavaisuuden tai muun tähen, en ota
ratkaistakseni. Sen ravintolan lisäksi, jossa olin kortteeria, löytyi
sievä _kahvihuone_ ja _biljardi_. Lopuksi kaupunki voipi ylpeillä
kahesta laitoksesta, joita ei suomalaisen luulisi Lapin takana
tapaavansa, nimittäin _vesijohosta_, jota Suomessa ei löytyne muualla
kuin Helsingissä ja Tampereella, ja _telegrafista_. Sanalla sanoen,
kaikissa, missä ihmistoimi tulee kysymykseen, Vesisaari osottaa
verratonta edistystä Kuolan rinnalla ja todistaa loistavalla tavalla,
kuinka isosti voimallisempi vapaa, omavaltainen kansa on isällisesti
jumalan armolla hallittua kansaa.

Vesisaari sai kauppakaupungin oikeudet v. 1833, vaan niinkuin
jo äskön mainittiin, on paikkakunta ammoisista ajoista ollut
asuttu. Jo v. 1596 löytyi saarella, jossa kaupunki silloin oli, 35
norjalaista perhettä paitsi virkamiehiä, joten väkiluku saattoi
tehä noin 200 henkeä. Vesisaaren samoin kuin ylimalkaan koko Ruijan
edistystä hidastutti kuitenki myöhempinä aikoina Tanskan-Norjan
hallituksen sopimattomat säädännöt, joista varsinki Ruijan kaupan
läänitys yksin-oikeudeksi ensin vuodesta 1680 Bergeniläisille,
sitte muutamille Kyöpenhaminan tukkukauppiaille vv. 1729--1789 sekä
pahantekiäin lähetys tuonne ylös ikäänkuin Venäjällä Siperiaan
oli kovin haitallinen. Vasta sitte kun kaupan vapaus oli säädetty
v. 1789, alkoi maakunta taas vähitellen vaurastua, niin että
väkiluku, joka Ruijassa v. 1769 teki 5,984 henkeä, v. 1801 oli
kohonnut 7,700:aan. Ja tämän vuosisadan keskipaikoilta alkaen on
edistys ollut varsin huomattava; väkiluku, joka Ruijan läänissä v.
1835 oli vähän päälle 10,000 henkeä, teki v. 1875 niinkuin jo on
mainittu 24,000. Vesisaaren väkiluku oli vielä v. 1845 ainoastaan
388 henkeä, vaan oli 1855 jo noussut 886:een, v. 1865 l,343:een
ja 1875 l,764:ään sekä teki tämän vuoden (1883) alussa 2,150.
Vähemmässä kuin neljässäkymmenessä vuodessa se siis on enennyt lähes
_kuusikertaisesti_ (eli tarkkaan 5,54-kertaisesti).


Vesisaari (jatkoa).

Oloni Vesisaaressa kesti lauvantaista 29 p. heinäk. keskiviikkoon 2
p. elok., siis 4 vuorokautta. Niin kauoa en ollut aikonut kaupungissa
viipyä, vaan kun olin päättänyt täältä jatkaa kulkua eteenpäin
höyrylaivalla ja semmoinen vain joka keskiviikko kulki länteen, oli
viipymiseen pakko. Pitkäksi ei kuitenkaan aika ennättänyt tulla.
Sittekun olin viettänyt kuukauden luonnon helmassa ja alkuperäisten
yhteiskunnallisten olojen keskellä, tuntui palaaminen takaisin
sivistyneeseen elämään jonkulaiselta vaihetukselta. Täältä saatoin
sähkölangalla antaa tiedon itsestäni kotia, jota en matkallani vielä
ollut tehnyt, koska tiesin, että kirje Karjalasta eli Lapista, Vienan
ja Pietarin kautta kulkien, ei kuitenkaan kerkeäisi perille niin
aikaisin kuin telegrammi Vesisaaresta. Täällä sai lukea Kristianian
sanomalehtiä, jotka tiesivät kertoa kaksi odottamatonta uutista:
että kuulusa venäläinen kenraali _Skobelev_, joka viime talvena
valtiollisten puhettensa kautta taas oli puoleensa kääntänyt mailman
huomion, oli sekä kuollut että haudattu, ja että rauhaa rakastava
vanha Gladstone oli antanut amiraali _Seymourin_ 11 p. heinäk.
pommittaa Alexandriaa. Täällä oli tilaisuus olla konsertissaki, jonka
taiteiliat, norjalainen viuluniekka Emil Kortoe ja ruotsalainen
pianisti Fredr. Lindholm, matkallansa Vienaan ja Pietariin, antoivat
kaupungin kansakoulussa 1 p. elok. Kuuliakunta ei kuitenkaan noussut
kuin ehkä 30:een henkeen, josta taideniekat myöhemmin ravintolassa
olivat isosti pahoillaan. Kaupungin kirkossa kävin sunnuntaina ja
oli niin hyvin provasti _Gjölmen_ enemmän järkiperäinen saarna kuin
virrenveisuun nopeampi _temppo_ miellyttävä. Veisuuta säesti urut.

Muuten aika kului, niinkuin vieraassa paikassa ainaki, itse
paikkakunnan katselemiseen ja kaikenlaisten tietojen utelemiseen.
Usein nousin kirkkomäelle, josta niinkuin jo sanoin oli ihana
näköala punaisilla kaakeleilla eli vihannoilla turppailla katettujen
kaupungin talojen yli vuonolle päin. Idän puoleen tuli aava meri,
vaan etelässä rajotti näkö-alaa etelä-Varangin korkea rannikko, joka
ikäänkuin sinertävä muuri kohosi ylös vedestä. Selvästi saattoi
siinä erottaa Reis-, Näytämön ja Utsavuonojen suut, Saalomansaaren
tunturineen ja Holmakrovan niemen, vaan viimemainitun taa maa
katosi päivän autereeseen. Vesisaaren herrasväen kävelypaikkana
näytti kuitenki olevan, ei kirkkomäki, vaan rantakatu Säsäpäähän;
iltaisin tällä kadulla aina kohtasi käveliöitä, ja vieraaseen teki
ilahuttavan vaikutuksen, että usea käveliöistä kohteliaasti tervehti
häntäki. Erittäin muistan noista tervehtiöistä erästä ihmeen kaunista
puolikasvuista tyttöä. Jonkulainen societeeti on myöski täällä,
mailman äärimmäisessä päässä, saatava kokoon. Sen pääpylväinä
ovat arvaten kaupungin neljän etevimmän kauppiaan: _Brockhoffin,
Hans Esbensenin, Rasmus Esbensenin_ ja _Jentoftin_, sekä venäjän
konsuli _Brodtkorbin_ perheet; näiden ympäri sitte sijottuu
perheineen paikkakunnan useat virkamiehet, niinkuin molemmat papit,
tohtori, vouti, tullin-, postin- ja telegrafin-hoitajat, apteekari,
koulu-opettajat y.m. sekä lopuksi pienemmät kauppiasperheet j.n.e.
Mitään varsinaista seurahuonetta ei kaupungissa kuitenkaan löydy.
Yläpuolella kirkkoa kulkee idästä länteen matala kangas, jonka harju
on täynnä pienoisia, pyöreöitä eli munanmuotoisia kiviä, joita
ilmeisesti merivesi aikanaan on silitellyt; jäämeren aallot ovat
siis kerran näin ylhäällä lainehtineet ja nykyinen kaupunki on ollut
meren pohjana. Että kalastus on paikkakunnan elinkeino, saattoi
nähä niistä lukemattomista veneistä, joita oli rannassa pitkin
koko kaupungin pituutta, ja veneitä vähän ylempänä seisovista yhtä
lukuisista tällingeistä kalain ja pyytöneuvoin kuivamista varten;
niin ikään noista pienistä maksatynnyreistä ja summattoman suurista
traani-ammeista. Samaan viittasi suutarikylttein paljous talojen
seinillä ja tavallansa myöski useassa kohti puodinoven yläpuolella
luettava ilmotus: "udsalg af spiritus", s.o. viinan myönti. Näkipä
joskus sokkunuotanki kadulle levitetyksi. Joku määrä lehmiä
kaupunkilaisilla on, 50 à 100, ja 10 hevosta. Lehmän hinta on ollut
noin 100 kr. ja siitä päälle.

Ravintolan isäntä, jonka luona olin kortteeria, oli norjalainen
nimeltä _Krogh_. Niinkuin useimmat Vesisaaren herrat puhui hänki
suomea, vieläpä puhtaasti kuin syntyperäinen, vaikka vasta jonku
päivän perästä sattumalta tulin tästä hänen kielitaidostansa
tietämään; ja keskustelumme, jotka aluksi, niin kauon kuin hän käytti
"Norränatungan" tanskalaista, minä sen ruotsalaista murretta, olivat
käyneet vähän kankeasti, sujuivat sitte esteettömästi. Hänessä oli
hyvä lähe kaikenlaisten tietojen saantiin. Toinen samallainen lähe
minulla oli eräässä meidänpuolisessa, hra Z. A. _Nordbergissa_, joka
kymmenkunta vuotta on palvellut konttoristana konsuli Jentoftilla ja
"Pohjois-Suomen" sanomalehen lukioille on tuttu niistä huvittavista
kirjeistä, joita hän "Pohjanvuoren" nimellä on Ruijasta sanotulle
lehelle lähettänyt. Minulla oli hänelle kirje hänen Oulussa asuvalta
frouvalta, ja illoilla, kun hän oli työstään joutilas, istuimme
vuoroon hänen, vuoroon minun tykönä, nauttien hänen luonaan hyvin
fiiniä viiniä ja erinomaisen hyviä sikarreja. Eräänä iltana hän
vei minua sen suomalaisen, erään _Meethin_, taloon Sisäpäässä,
jossa kuningas Oskar II v. 1873 oli käynyt suomalaista perhettä
katsomassa; se oli pienoinen, vaan siisti talo. Kuningas oli vähän
aikaa tulkin kautta puhutellut talonväkeä ja lähtiessään muistoksi
antanut sekä omansa että kuninkaattarensa valokuvat, joita vielä
talossa säilytettiin. Emäntä, kotoisin Alkkulasta, oli epäilemättä,
niinkuin Friis kertomuksessaan kuninkaan matkasta sanoo, aikanaan
ollut kaunotar, vaan oli nyt jo vanhennut; vaan hänen puolikasvanut
tyttärensä lupasi tulla äitinsä näköiseksi. Hra N:n osotuksen mukaan
kävin parissa muussaki suomalaisessa talossa; toisen omistaja
oli entinen Oulun värjäri, _Helander_, kotoisin Kajaanista, joka
parikymmentä vuotta aikaa pakeni Ruijaan, oltuaan jossaki kahakassa
tullimiesten ja kasakkain kanssa lähellä Tornioa. Hän oli tunnettu
ahkeraksi ja onnelliseksi kalastajaksi eli "fiskariksi", niinkuin
Vesisaaressa sanotaan, ja eli hyvissä varoissa, jonka saattoi
ulkoapäinki nähä, sillä lihava hän oli kuin prouvasti ja hänen
vaimonsa, kotoisin Oulusta, vieläki lihavampi. Muutamia päiviä
ennen tuloani Vesisaareen hänelle oli merellä sattunut onni, jonka
vertaista ei ennen ollut hänen osaksensa tullut. Kun neljällä
veneellä, kussaki 3 miestä, olivat lähteneet saidanpyyntiin ja
saaneet suuren nuottansa lasketuksi, ilmestyi niin tiheä kalaparvi
nuotan päälle, että saalis ei mahtunut noihin neljään veneeseen,
vaan oli kaheksan venettä lisäksi haettava; ja lähti kaloista; 25
tynnyriä maksoja, siis, kun hinta oli 21 kruunua tynnyri, 525 kr.,
17 mattoa jauhoja vaihtokaupassa kaloista venäläisten kanssa, joka
30 kruunun jälkeen matto olisi tehnyt 510 kr., sekä lopuksi muille
myödyistä kaloista ja päistä toistasataa kr., kaikkiaan siis lähes
1200 kr., joista puolet jäi Helanderin perheen osaksi. Yhen iltaman
tienestiksi se kyllä välttää. Vanhukset olivat hyvin ystävällisiä;
eivät laskeneet ilman kahvitta menemään. "Ruijan suomalaisen lehen"
perustajan, kauppias Isr. _Bergströmin_, tykönä myöski kävin; hänellä
oli sievä 2-kertainen talo, vaan hän lienee ryhtynyt liian suuriin
yrityksiin, koska oli -- konkurssitilassa. Hauska oli kuulla hänen
kertomuksiaan mainitusta lehestä, millä hämmästyksellä sitä otettiin
vastaan ei ainoastaan Ruijassa, vaan Kristianiassaki, ja millä
kiivaudella sen hengeltä-saantiin ryhyttiin; jonka seurauksena oliki,
että lehti, jonka toimittaja oli Suomen ylioppilas J.G. Cajan, puolen
vuotta eli kesästä 1877 vuoden loppuun elettyään, muutti manalan
majoille. B:n ajatuksen mukaan norjalaisten vaino oli ainoa syy lehen
kuolemaan.

Svend _Foynin_ tehtaassa en voinut olla käymättä. Se on suurenmoinen
laitos. Alinna rannassa on suuri makasiini, jossa pitkissä riveissä
seisoi petroleumitynnyrein kokoisia astioita täynnä traania.
Makasiiniin kulkee itse tehtaasta pitkä putki eli rööri, jota myöten
traani juoksutetaan. Tehtaassa oli eri rakennuksissa ja kerroissa
keittohuoneita, survinlaitoksia, myllyjä, kuivaushuoneita, sanalla
sanoen jos mitäki. Foyn nimittäin hyväksi käyttää valaasta kaikki
osat paitsi sisälmykset; lihasta ja luista valmistetaan guanoa.
Muissa valastehtaissa valmistetaan ainoastaan traania. Työmiehiä,
joista Foyn keväällä Tönsbergistä tullessaan tuopi suurimman osan
muassaan, sanottiin nyt olevan tehtaassa 78. Pyytölaivoja, pieniä
höyryjä, on kolme: _Spes, Fides_ ja _Gratia_, joissa yhteensä on 27
miestä väestönä; kesäkuun alusta, johon asti valas uudesta vuodesta
on Varanginvuonossa rauhotettu, ne olivat tänä vuonna jo saaneet 83
valasta. Vähän hankala oli kulkea tehtaan kaitaisia portaita ylös ja
alas, kun ne olivat paksussa ihrassa ja siis vietävän liukkaita; ja
masiinain räminä, höyryn suhina, työväen juoksu ja polttava kuumuus
huoneissa tahtoi panna pään aivan pyörälle, ettei tehnyt mieli kovin
kauon sisällä viipyä. Hra Foynia en saanut nähä ennenkuin olin
rannasta paluumatkalle lähtenyt, jolloin soutajani osotti sillalla
seisovaa vanhaa, pientä vaan vankannäköistä, isopartaista ukkoa,
jota ilmotti laitoksen isännäksi. Foyn, joka itse ennen on ollut
pyytömies, ei mitenkään kuulu herrastelevan, vaan on itse ylimmäisenä
työnjohtajana tehtaassansa. -- Se haitta tehtaasta Vesisaarelaisille
on, että etelätuulella väkevä paha haju leveää kaupunkiin, joka vain
tuskin virstan leveän salmen kautta on tehtaasta erotettu.

Vesisaaren kahessa toisessa tehtaassa, joissa turskanpäistä
tehään guanoa, en käynyt sisällä, vaikka eräänä iltana kävelimme
likemmäisen, Esbensenin, tehtaan kartanon läpi. Ne ovat pienempiä
kuin Foynin tehas; kummassaki oli vain yksi päärakennus, se kuitenki
monikertainen. Esbensenin tehas on aivan Sisäpään vieressä, Dahlin
siitä joku näpeä virsta lännempänä meren rannalla. Jälkimäinen ei
ollut käynnissä ja näkyi viime talven kovasta myrskystä kärsineen
isosti vahinkoa, sillä katosta oli toinen puoli hävitetty. Esbensenin
tehtaan sekä kartanolla että ulkopuolella riippui jälleissä suuret
määrät turskanpäitä, joihin kesähelteellä oli ilmestynyt toukkia,
niin että kaikkialla maassa, tiellä, tiepuolessa ja kartanolla,
oikein kuohui näitä tuumanpituisia vaaleoita matelioita, jotka
olivat päistä varisseet alas; ja senki tähen kiirehittiin tehtaalta
takaisin. Turskanpäistä on hinta ollut toista ja kolmatta kruunua
vieko.


Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.

Vesisaarta saattaa, jos asukasten kansallisuudesta pitää kiinni,
paljo paremmin sanoa suomalaiseksi kuin norjalaiseksi kaupungiksi.
Suomalaiset ovat nimittäin väestön suuri enemmistö. Väenlaskussa
v. 1875 kaupungin l,764:stä asukkaasta oli 1027 suomalaista, 5
lappalaista, 124 sekarotuista[23] ja 608 norjalaista; viimemainituita
siis ainoastaan kolmas osa koko väestöstä. Minkälainen
kansallisuutten suhta v. 1882 oli, en voi tarkkaan sanoa, koska
provasti _Gjölme_, jonka luona väkilukuseikkoja varten kävin, ei
pystynyt sitä ilmottamaan -- virallinen väenlasku toimitetaan
näet vain joka kymmenes vuosi; vaan koska yleensä itä-Ruijassa
suomalaisten lukumäärän vakuutettiin suhteellisesti nousseen, saanee
pitää varmana, että norjalaiset Vesisaaressa v. 1882 olivat vielä
suurempi vähemmistö kuin 1875. Paikkakunnan suomalaiset väittivät,
että norjalaiset nyt korkeintaan tekivät _neljännen_ osan koko
väkiluvusta. Suomea kuuliki kaikkialla puhuttavan, ainoastaan
keskimäisessä kaupungin-osassa myöski norjaa.

Koska Friis Vesisaaresta kertoessaan on puheeksi ottanut suomalaisten
ja norjalaisten keskinäisen välin Ruijassa, tahon minäki esimerkkiä
noudattamalla lausua muutaman sanan samasta asiasta.

Friis sanoo, että "norjalaisten ja suomalaisten väli, kun he
ovat naapureita, on erilainen eli enemmän tai vähemmän hyvä eri
paikkakunnissa, vaan että he ylipäänsä sopivat paremmin, kuin voisi
odottaa kahelta kielensä puolesta niin eroavalta kansalta". Syrjäinen
ei voi tästä tulla muuhun käsitykseen, kuin että mainittu väli on
niin hyvä kuin olevaisiin oloihin katsoen olla saattaa eikä siis
anna aihetta mihinkään muistutuksiin. Joka on lukenut, mitä ylempänä
on kerrottu itä-Ruijan suomalaisten mieli-alasta yleensä Norjaa
vastaan, on varmaan kuitenki taipuvainen minun kanssa epäilemään,
kuinka tarkasti Friis lienee voinut totuuden perille päästä. En taho
väittää, että hänen arvelunsa on käsitettävä ihan päinvastoin kuin
mitä se sanoo eli että puheenalaisten kansallisuutten sopu olisi niin
_huono_ kuin olla saattaa, vaan varmaa on, että joka Friisin arveluun
luottaa, joutuu valitettavaan ereykseen asian laadusta, semmoisena
kuin se ainaki nykyään on.

Tosin Friis puhuu "naapureina" elävistä norjalaisista ja
suomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki
puolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista
heidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä,
vastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan
Norjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden
sortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä,
josta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta
vastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan
yleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen
päätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole
kehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.

Mikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on,
osottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka
kuului: _venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä_.
(Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia,
vaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta
se joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee,
kuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä
löytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä,
kuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen
samalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun
Vesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa
seurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa.
Toinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun
kysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä
lausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon
vieraaksi tullut.

Sanaa _kvän_, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan,
norjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä
haukkumanimenä.

Onni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun
läänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun
harjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä
arvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset,
vallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään;
puukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan
pohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät,
ja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.

Tietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen
ovat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta
saaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta
alkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki
tämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta
siitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan
täytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan
kansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset
kokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja
jos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä
myöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.

Vastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa
norjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän
kesken vallitsee varsinainen _kansallisviha_. Ainoastaan harvoin tämä
viha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä,
vaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa
ja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa
eripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka
syntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota
vihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja
luullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä _itsessään_
samanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla
saattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä
saattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän
rannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on
vähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan
hallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja
sen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa
kohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan
eri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää
ja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten
kansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut
käymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa
sitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole
voinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi,
kuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä
sen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on
kerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon
tai muuhun semmoiseen, _ei oteta suomalaisia_ yksistään siitä syystä,
etteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä
kansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan
norjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos
suomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä
menettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on
norjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta
seurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se
myrskyä niittää.

Mitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi,
vaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton
ennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan
pääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan
3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että
suomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti
isosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla
olin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin
kyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon,
että suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja;
vaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki
norjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta
etevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin
majaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen
kysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä.
Kysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen
matkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin
suomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka
kysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti
minua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun
katselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin
totisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin
paljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin
suomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen
katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "oletko sinä tosiaan niin tyhmä
kuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?"
Viimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä
että hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se
samalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että
paras kieli tietysti oli norja. -- Tämä tapaus riittää mielestäni
selvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset,
kolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti
samalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä
loukkauneet miehet olivat näet norjalaisia -- neljäs oli lappalainen.
Jos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm.
suomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti
valmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki
seisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin
itä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi
pidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.


Jokavuotinen kansanvaellus jäämerelle.

Niistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä
kalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin,
muutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan
verrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä
kaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota
omituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä
vaellusta jäämerelle.

Tämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli
niinkuin norjalaiset sanovat _lotaturskan_ pyyntiin. Nimitys
lotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala,
_lota_ eli _lotta_, norj. _lodde_ (malotus arcticus), suunnattoman
suurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että
turska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa
seuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte
käytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle
lota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja
silloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata
niistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät
yläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain
näkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle
yhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä
ja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa
taistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon,
jollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin
tiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan
lipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin,
ehkä miljonittain.

Pyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla
perillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene
toisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät
pyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin
eri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä,
koska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat
tulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi
porokyydillä, joka on hyvin helppoa -- taksan mukaan maksu porosta ja
penikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.;
kuitenki itsekullaki on muassa sukset eli "sivakat", että hätätilassa
voidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi
mies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku
vaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla
tuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat
matkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.

Perille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää
Ulkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten
maamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä
ei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin
paljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään
edeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja
150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta,
vaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen
_osalla_, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin
perustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat,
saadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan
etumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja
ensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin
hupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan
siinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä
sinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa
kevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin,
jollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin
pian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti
joka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen
telegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat
sähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin
kansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos
en muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa
kalastuspaikassa.

Suomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan
ole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin
verraten ovat ainoastaan vähäinen osa. _Maitseki_ kulkee Maanselän
itäpuolella karjalasta ja "pomoriasta" s.o. rantamaasta Kemin
ja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle
valtamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka
_meritse_ tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta
monituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat
kaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla,
koska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan
pyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan
läänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla
veneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret
1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä,
ryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä,
suomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073
henkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos
tästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan
läänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet
Ruijan _maakunnan_ rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta
Ruijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla
kalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana
vuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000
hengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi
ehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta
tulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä,
otetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna
olisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073
= 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500,
siis kaikkiaan _13,109_ henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska
niistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä
norjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla
jäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten
lukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin
suomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153
hengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä
väestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle
pyyntiin.

Se on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa
joka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä,
suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan
ahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki
kuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta
tuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä,
öljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa,
ryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta
parrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen
hänen korkeasta neliskulmaisesta "kapperistaan" eli lakistaan,
paidantapaisesta peskistä eli "käyhtistä" ja pieksunkaltaisista
"kaapmagoista" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen
lähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä
tasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla
suomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki
asianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista
puhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen
suhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea,
samoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset
ja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu
liittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin
venäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset
muodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi
kieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain
kansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.

Kun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että
kustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet,
vaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä
tekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista
osista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään
parempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin
harvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on
hallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut,
ja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi
useimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät
(Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä
rauhattomuuden teosta ("rolighedsforstyrrelse"); noita erityisiä
järjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän
rannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin
on selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä
kalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus
laittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne
kansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia,
että jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin
ruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten
siivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki
varsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu
ryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi
toivoa.

Siltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin
puolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten
välillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki
rikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy,
yltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin
suomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset
pidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen
siihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä
muuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan.
Suomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät
nämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas
katselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen
kala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se
luonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä
vallitsee, yhä terottunut ja kun "tulijuoma" on suomalaisen verelle
antanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi
väkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa
käypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten
välillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta
Kittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta,
korttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan
sivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi
suomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin
ylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen
viimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin
riisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja
lähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan.
Kohta lähenee näitä 20--30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä,
joilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu
kernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat
kivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla
ja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun "ampumista" oli
kotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki.
"No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?" kysyin kertojalta.
"Mitenkäpä siinä saattoi käydä", kuului vastaus; "kyllähän me koimme
puoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin
paljo, saimme viimein aika lailla selkään." "Eikös teille sattunut
ketään tulla apuun?" kysyin. "Oli niitä kyllä meidän miehiä joku
parikymmentä lähellä", sain vastaukseksi, "mutta ne eivät avuksi
tulleet, katsoivat vain päältä". Kun suomalaiset viimein olivat
pakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät
mitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan
kertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.

Tässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan
siitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain
ja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän
käytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon
luuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa,
ei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo _yksi_,
poliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3--4:ään
tuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat
väkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima
sanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin.
Pahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia
länsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat "_nordfaarain_" nimellä;
ainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta
käytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen
(jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki
venäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa,
saattanee varmana pitää. Niitä "Muurmanskien" matkueita, joita
Castrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen
_rosvojoukkoin_ kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule
sopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin,
ei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.

Suurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki,
kalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa _osa-kaupalla_, niin
että kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä
osaa sanotaan norjaksi _mandslod_, venäjäksi _pai_, ja sen suuruus
osottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan
määrätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. _Venäjän_
puolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3
osan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun
näet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin
Kuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä
siis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten,
että varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat
itselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella
siirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet,
pyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella
toimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että
heillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää,
kuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan
saaliista -- joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain
tekee kulleki 1/12 osan kaikesta -- sillä isännänhän on noista 2/3
osastaan suoritettava kaikki menot "promiislaa" eli pyyntiä varten.
Joskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta;
niin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi
puolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi
osaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten
kesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin
_Ruijassa_, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan
poislukemalla vähäinen osa veneen "laikoksi" eli hyyryksi. Ryssän
rannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa
vähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan
en sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä
sitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, "kipparit", saavatki sitte itse
varustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen
isäntä hankkii.

Juhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen
aikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin,
joka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo
heti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin
Lofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi
jäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat
olla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä
jäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään
kiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan
kahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki
höyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku
määrä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta
elokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat
pois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se
vilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa,
merenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä
levottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.

Liikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan
mereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle,
leveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat
lastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä,
vaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja,
hirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan,
varsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla
sitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden
muassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. -- Joku
määrä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan
suurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä,
jotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.


Suomalaisten kulku jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.

Viime luvussa on sivumennen arveltu, mikä määrä suomalaisia v.
1878 saattoi jäämerellä olla pyyntiä varten käymässä. Tässä seuraa
muutamia tarkempia numeroita meikäläisten nykyisestä käynnistä siellä.

Tietojen mukaan, jotka Oulun lääninhallituksesta suosiollisesti
olen saanut, on viime vuosina Suomesta keskimäärin lähtenyt Ruijaan
ja ryssän rannalle: Utsjoelta 70 henkeä, Inarista 150, Kittilästä
ja Sodankylästä noin 1/10 osa kaikista täysikasvaneista, joka, kun
näiden seurakuntain yhteinen väkiluku voipi olla noin 4.900 à 5,000
henkeä (v. 1880 31 p. jouluk. se oli 4,773), tekisi noin 250 à 300
henkeä, sekä miehen- että vaimonpuolia, Kemijärveltä 56, joitten
joukossa toistakymmentä vaimonpuolta, Kuolajärveltä 13, Rovaniemestä
25, Kolarista 3 à 4, Alkkulasta (Ylitorniosta) 15, Alatorniosta 30
à 50, Kemistä 30, sekä Oulun kihlakunnasta noin 190, suurin osa
Kuusamolaisia. Tämä tekisi yhteensä 832 à 903 henkeä. Kajaanin
kihlakunnasta ei ollut tietoja, vaikka senki pohjoispuolelta,
Kiannalta, luullakseni aina joku jäämerellä säännöllisesti käypi;
samoin Muonionjoen varrelta, joku käypi, vaikkei niin ilmoteta.
Sittekään ei sentään jäämerelle pyrkiväin Suomen alamaisten luku
nousisi tuhanteen henkeen.

Mahollista, että tässä luetetut numerot eivät ole ihan tarkkoja,
sillä ne ovat tietääkseni arviolta lasketut, ja että siis jäämerellä
kulkiain lukumäärä on ollut hiukka isompi. Vaan vaikka niinki olisi,
en voi kieltää, että yhteen saatava summa mielestäni tuntuu jotenki
vähäiseltä. Sillä tuota meikäläisten vaellusta Ruijaan on aina
kerrottu erittäin suureksi, ja matkallaniki kuulin, että Pykeijan
kautta yksistänsä usein kulkisi Vesisaareen pari kolme tuhatta
"lantalaista", niinkuin meikäläisiä Lapin puolella kutsutaan.
Tämä määrä kyllä lienee umpimähkään otettu, vaan liian isostahan
Pykeijalaiset olisivat erehtyneet, jos todestaan vain 5--600
lantalaista tavallisesti olisi matkassa ollut.

Asianlaita kuitenki on, että tulva jäämerelle ennen on ollut isompi
kuin se nykyään on. Sitä todistaa joka haaralta kuultava ilmotus,
että Ruijassa ei enään käydä niin kovasti kuin ennen. Kun ei mitään
luetteloita meillä ole pidetty jäämerellä kulkioista, on kuitenki
vaikea edes suunnille määrätä kuinka paljoon kysymyksen-alainen
väkitulva nousi silloin kuin se oli ylimmällään eli vuosina 1807
vuoden kadon jälkeen. Vaan kun jo v. 1860 sanomissamme kerrotaan,
että tuskin ainoaakaan seurakuntaa Oulun läänissä oli, josta ei
jäämerelle olisi joku eli joitakuita lähtenyt, voidaan päättää, että
niiden määrä, jotka mainitun katovuoden jälkeen pyrkivät pohjoiselle
valtamerelle, oli niin suuri, että Pykeijalaisten äskön kerrottuun
ilmotukseen ei isosti jää tinkimisen varaa.

Jos ruvetaan tutkimaan, mitkä syyt ovat vaikuttaneet vähennystä
kulussa jäämerelle, niin voidaan semmoisia löytää useoita. Pääsyyksi
lienee katsottava, että kalanpyynti itsessään, jos kohta se antaa
kohtalaisen vaivojen palkan, ei kuitenkaan ole niin tuottava,
että kaikkina aikoina kannattaisi sitä varten liikkeelle lähteä
monen kymmenen penikuorman päästä, Jos sattuu hyvä vuosi tulemaan
Suomeen tai muu parempi rahan-ansion tilaisuus, on epäilemättä Lapin
eteläpuolella asuvain edullisempi pysyä kotona kuin jäämerelle
mennä; ja verraten hyviä vuosiahan maamme on saanut nauttia nyt
toistakymmentä vuotta yhteen mittaan, jonka ohessa tuo väkevä
tukkiliike 8--9 vaotta takaperin tarjosi työstä hyvän palkan.
Sitäpaitsi suomalaisten kalastusta, puhumatta heidän etäisyydestään
pyyntipaikalta, nykyään haittaa varsinki se seikka, että kalastus
on harjotettava vieraan vallan alueella. Siitä seuraa monta
hankaluutta: paljaasta oikeudesta pyyntöön suomalaisten täytyy
suorittaa vero, joka nykyään on ollut 1 peesi s.o. 5 markkaa
60 p. hengeltä, vaan joka milloin hyvänsä voidaan korottaa; he
eivät omilla veneillä saa pyytöä harjottaa, vaan ovat pakotetut
rupeamaan kippareiksi rantalaisten veneisiin, joten veneen laikoksi
saaliista menee suuri osa; kun kauppiaat meren rannalla, jotka ovat
vierasta kansallisuutta, ylönkatsovat, jopa vihaavatki heitä heidän
kansallisuutensa tähen, jos kohta itse hyötyäkseen käyttävätki
heitä työssään, ei ole sanottu, että kaikissa kaupoissa heille
oikeus tapahtuu, eikä suomalaisen tarvitse ajatella lain huutamista
avuksi, sillä riidassa norjalaisen kanssa hän aina on väärässä.
Tuo edellisessä mainittu lainan anto pyydön alussa saattaa myöski
usein olla pyytömiehelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, koska
tietenki kauppias koron kanssa perii saatavansa; sanotaanpa myöski
kauppiaan usein koko venekunnaltaan eli palkkaväeltään perivän,
mitä joku yksityinen on jäänyt velaksi eikä ole maksanut. Kun tämän
lisäksi tulee, että meikäläiset, havaiten olevansa norjalaisten
mielessä jonkulaisia halpoja nurkkavieraita, toisinaan lohutuksekseen
väkevillä rohkaisevat sydäntään -- jota he sitäpaitsi satunnaisen
pyytö-onnen tähen voivat ilostaki tehä -- voipi ymmärtää, että
useanki säästö, kun hän pitkältä matkaltaan kotia palaa, on jotenki
vähäinen. Äskön lueteltuihin tietoihin pyynnissä käviäin paljoudesta
on myöski liitetty arviolta lasketut ilmotukset heidän säästöjensä
suuruudesta ja tietävät nämät ilmotukset: että Kuolajärveläisten
säästö henkeä kohti vain on ollut 25 à 50 kr., Kemijärveläisten 100
kr.. Kolarilaisten 100 markkaa, Alkkulalaisten korkeintaan 150 kr.,
Ala-torniolaisten noin 200 m., Kemiläisten 1--300 m., Kuusamolaisten
lähes 200 m. Kumma kyllä ilmotetaan lähimpänä pyyntipaikkaa asuvain
Inari- ja Utsjokelaisten säästöä kaikkein vähimmäksi: yhtenä vuonna
170 markaksi, toisena puolta vähemmäksi, kolmantena ei miksikään,
neljäntenä velaksi (?!). Nämät tulot eivät kyllä ole niin isot, että
ne voisivat houkuttaa ihmisiä _à tout prix_ lähtemään pitkälle ja
vaivaloiselle matkalle ja tukalaan työhön.

Joka myöski on isosti vaikuttanut jäämerellä käyntiin, on epäilemättä
viime puolena vuosikymmenenä niin kovaksi kasvanut siirto Amerikaan.
Sinnehän Oulun läänistä vuosittain on muuttanut monta sataa henkeä
ja niistä luultavasti suuri osa on ollut semmoisia, jotka muuten
olisivat pohjaan päin kääntyneet. Monesta paikasta ilmotetaanki
etupäässä Amerikaan muuttoa syyksi jäämerellä käynnin vähenemiseen.

_Pitkä matka, tunkeuminen vieraaseen maahan, monesta asianhaarasta
syntyvä huononpuolinen tienesti jäämerellä ja Amerikaan siirto_
-- siinä helposti huomattavia syitä, miksi Oulun läänin keski- ja
etelä-osan asujamet ovat herjenneet jäämerellä kulkemasta. Niihin
voipi vielä lisätä yhen seikan, joka kyllä on kaikille pohjan puolen
asukkaille tuttu, vaan johon tottumuksesta luullakseni pannaan
liian vähän arvoa. Se on _teitten_ eli yleensä _kulkukeinojen
alkuperäisyys_ Lapissa. Ne kun aina ovat olleet samanluontoisia kuin
nykyään, s.o. lyhyesti sanoen _olemattomia_, ei niitä niin oteta
lukuun, jos kansantulva sattuu joskus heiketä; vaan syrjäinen, joka
tietää hyväin teitten arvon ja kuulee minkälaisia tiet Lapissa ovat,
on varmaan valmis myöntämään, että ne jäämerellä käynnin vähenemisen
suhteen ovat tärkeämpiä kuin ylipäänsä luullaan. Kruununvouti
Lapissa Ch. Em. _Ahnger_, joka kaiken aikaansa on osottanut valpasta
harrastusta laajan voutikuntansa asiain suhteen, lähetti pyynnöstäni
jo vuosi takaperin hyväntahtoisesti minulle selityksen teistä Lapissa
ja siitä tahon tähän ottaa sen osan, joka puhuu lantalaisten enimmän
käytetystä tiestä Ruijaan. Lukia voipi siitä helposti muodostaa
itselleen käsityksen niistä vaivoista, joita jäämerellä kulkiat
saavat matkalla kärsiä.

"Viides valtatie Lapissa", kertoo selitys, "kulkee Sodankylästä
Inarin kautta Näytämönvuonoon. Katselkaamme ensin, mistä paikoin tätä
tietä _talvella_ kuljetaan."

Kun Kemijärveltä on tultu Kemijokea ylös Sodankylän rajalle
_Kantolan_ taloon, jatketaan matkaa pitkin jokea eli jokivartta ensin
1/2 penik. _Saunavaaran_ suuriin ja komeoihin taloihin ja sitte
toinen l/2 penik. _Pelkosenniemen_ taloihin. Vähän ylempänä näitä
laskee Kemijokeen Kitinen, jota kuljetaan joku neljännes Luirojoen
suulle; siitä käännytään viimemainitulle, joelle ja kuljetaan sitä
kappale matkaa ylöspäin _Luiron_ taloihin, joihin Pelkosenniemeltä
luetaan 2 penik. Luirosta on noin _viisi_ penik. _Tanhuan_ taloon,
jolla välillä on ainoastaan hyvin pieni metsävahintupa 3 neljännestä
etelämpänä Tanhuaa. Tanhuaan tulevat myöski Kuolajärveltä jäämerelle
pyrkiät, joille pitäjänsä rajalta on hyvä tie _Savukoskelle_ Kemijoen
ylävarrelle, vaan siitä noin _kuusi_ penikuormaa erämaata Tanhuaan,
jolla matkalla vain on _Arojärven_ ja _Värriön_ talot. Tanhuasta
on talvella oijustamalla ainoastaan _viisi_ penik. asumatonta
taivalta _Lokan_ kylään; kesällä 9. Lokasta sitte 2 penik. _Rieston_
taloihin ja niistä sama määrä _Sompioon_ eli _Muteniaan_. Muteniasta
sitte on _kaheksan_ penikuorman matka tunturein ja metsäselkosten
poikki _Törmäsen_ taloon Kyrön kylään Ivalojoella. Tällä pitkällä
taipaleella löytyy kuitenki v. 1870 rakettu ja minun (hra A:n)
esityksestä v. 1879 perinpohjin korjattu autio tupa, suuri ja
hyvä. Lantalaiset olivat polttaneet penkit, pöydän ja lattian kun
maaliskuulla 1878 kävin täällä, vaan nyt on kaikki kunnossa taas.
Tupa on melkein keskitaipaleella, vähän lähempänä Inaria ehkä. Sen ja
Törmäsen välillä vähän tiepuolessa Luttojoen lähteillä on asumaton
kullankaivajain mökki, jossa hätätilassa saapi suojaa.

Törmäsestä kuljetaan sitte _Inarijärven_ rantaan ja senjälkeen järven
poikki _seitsemän_ penik. _Partakon_ taloon järven pohjoisrannalle.
_Siltasaaren_ luodolla Inarissa löytyy minun toimestani nykyään
(1880) lantalaisille yökortteeriksi rakettu autio tupa, joka on
tilava ja hyvässä kunnossa. Partakossa yhtyy matkaan Kittilästä
tuliat, joilla Inarin pappilasta on ollut 7--8 penikuorman taival
tänne. Partakosta on sitte vain yksi taival _Reisivuonoon_, vaan
se on _toistakymmentä_ penikuormaa pitkä. Yksi eli kaksi taloa on
taipaleella.

Kulkekaamme nyt samaa tietä takaisin _kesällä_.

Lähtökohta on _Näytämö_, johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee
höyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astuttava _kuusi_
penik. tunturi- ja metsämaata _Suolisjärven_ pohjoispäähän, jolla
välillä löytyy vain yksi metsävahintorppa Pakana-ojalla. Polun
suhteen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä
on kaadettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku
ole erittäin vaikeaa. Ajotie olisi tässä kuitenki välttämättömän
tarpeellinen, että Inarilaiset voisivat kesän-aikana hevosella
vedättää jauhonsa ja muut tarvekalunsa meren rannalta; nyt ne
ovat kannettavat, joka maksaa liian paljo. Suolisjärven rannalle
olisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saatava, että palaavat
lantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisivat saada
ruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy _pari kolme viikkoa_
odotella venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan
vain siten, että Ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia
täältä noutamaan; joskus sentään vene on jätetty valmiiksi järven
rannalle. V. 1870 eräs Ruijan kauppias tarjoutui panemaan toimeen
säännöllisen höyrylaivakulun Inarinjärvelle, jos hänelle annettaisiin
oikeus käyttää halkoja höyryn lämmitykseksi, rakentaa vajoja laivan
säilyttämiseksi talvisaikana sekä viimein suotaisiin joku vähäinen
valtio-apu. Senaati kielsi kaikki edut, vaan myöntyi itse höyrykulun
toimeenpanemiseen, josta tietysti sitte ei sentään tullut mitään.
Paljo hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan,
sillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta.

Suolisjärvi on pari penik. pitkä ja on Inarin vesistä erotettu
10--15 syltää leveällä kannaksella, jonka poikki vene vedetään
varsinaisesta Inarista koillista kohti pistävän kolmatta penik.
pitkän _Suolisvuonon_ perukkaan. Siitä on noin 10 penik. _Kyrön_
kylään Inarin etelärannalle ja tästä 3 penik. _Törmäseen_. Nyt
venematka on loppunut ja kävely on edessä. Taival _Sompioon_
on, niinkuin äskön jo mainitsin, _kaheksan_ penik., enimmästi
soita ja rämeitä; parempaa tietä ei ole kuin se polku, mikä
lantalaisten astumisesta on syntynyt. Minä kuljin tätä tietä v.
1881 ja esitin sitte sen aukiraivaamista metsissä, porrastamista
soissa, sillottamista puropaikoissa sekä viitottamista puuttomilla
tuntureilla; vaan siitä ei seurannut mitään. Tänä vuonna (1882)
muistutin asiasta uudestaan, vaan sain vastaukseksi, että kun en
ollut kustannuslaskua tehnyt, ei esitystä voitu mietittäväksi ottaa.
Ensi kesänä jos elän, aion valmistaa kustannuslaskun ja toivon
muutamain vuotten perästä sitte saatavan tänne oikean kävelytien.
-- Sittekun suurella vaivalla on rämpinyt tämän tien päähän ja
taipaleella kiivennyt korkean _Nattastunturin_ yli, pääsee taasen
ihmisten ilmoille, sillä Sompion pohjoisrannalla aina löytyy veneitä
varta vasten lantalaisten tarpeeksi. Järven poikki, jossa pikkukalaa
runsaasti pyydetään verkoilla -- tunturipuroissa karjalaiset pyytävät
helmiäki -- kuljetaan _Mutenian_ taloihin, joista sitte jatketaan
matkaa pitkin jokia ensin _Riestoon_, sitte _Lokkaan_. 2 penik.
alempana Lokkaa suuri osa lantalaisista nousee maihin ja astuu
jalan tiettömiä metsätaipaleita _Tanhuaan_ 3 penik. Tätäki taivalta
aion ensi kesänä mitata ja esittää korjattavaksi. Veneellä kulkien
tulee matka kolmatta vertaa pitempi eli _seitsemän_ penikuormaa,
kun joki tekee suuria mutkia; lisäksi taipaleella on yhteensä 20
koskea ja nivaa, joista _Venään maalimakoski, Ylikangas, Melakoski,
Junnikankoski_ ja _Alakotakoski_ ovat hyvin kovia ja pahoja laskea.
Tanhuassa jalkamiehet taas istuvat veneeseen ja sitte kuljetaan jokea
alas _kuusi_ penik. _Luiron_ taloihin, jolloin ensin on kolmisen
neljännestä suvantoa ja sitte yhteensä 16 koskea, joista _Saarikoski_
ja _Alaköngäs_ ovat hyvin kovia. Luirosta alaspäin ei ole kuin yksi
koski.

Niinkuin näkyy, ei matka Suomen Lapin kautta jäämerelle ja sieltä
takaisin ole mikään kehuttava. _Viiden kuuden_, jopa _seitsemän,
kaheksan_ tai vieläki useamman penikuorman pituisia, _asumattomia_
ja _tiettömiä_ taipaleita -- siinä seikkoja, jotka voivat rohkeaaki
matkamiestä arveluttaa. Ajatellaan vain, että tuommoisella
taipaleella nöyrä ilma sattuu tapaamaan, tai että matkue joutuu
eksyksiin, joka kyllä ei ole kovin harvinaista, ja vähälläki
mielikuvituksella on helppo ymmärtää, minkälaiseksi matka muuttuu.
Monta epätoivon näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet,
monta tuskan huutoa kuulleet, joista ei mailma ole tullut tietämään
mitään.

Mutta paitsi vaivoja ja mahollisia vaaroja seuraa teitten huonoudesta
tietysti myös, että matka tulee paljo kalliimmaksi. Varsinki Lapissa
ollaan erinomaisen oppineita nylkemään matkustajia. Niin esm.
molemmat kumppalini Schwartzberg ja Ranin, jotka palasivat Inarin ja
Sodankylän kautta, saivat paljasta veneenhyyryä Inarijärven poikki
maksaa -- _60 markkaa!_ Kahelle saattomiehelleen sitäpaitsi saman
määrän. Näin häpeämätöntä maksua ei arvattavasti lantalaisilta
voida vaatia, koska he eivät pystyisi sitä maksamaan, vaan verraten
kalliista tietysti heidänki täytyy kulkea[24].

Koska ensi ehto kaikelle liikkeelle on kulkukeinojen kelvollisuus,
tulisi hallituksen aluksi pitää huolta siitä, että Lappiin
lantalaisten päätielle saataisiin edes kelvollisia _polkuja_ ja
joku _matkatupa_ sinne tänne. Jäämerellä kulku, vaikka nykyään
satunnaisista syistä vähän vähenemään päin, ei koskaan voi laata,
päinvastoin asian omasta laadusta seuraa, että se ajan pitkään on
aina vain kasvava isommaksi; ja jotain apua se hallituksen puolelta
varmaan ansaitsee. Sitäpaitsihan Lappi, siitä huolimattaki, on oman
itsensä tähen oikeutettu jonkulaisia kulkulaitoksia saamaan[25].


Vesisaaresta Tenojoen suuhun.

Vesisaaressa ja sen likitienoilla Suomesta tulleet pyytömiehet
enimmästi kalastavat. Länteen päin tulevista pyytöpaikoista
mainittakoon _Annijoen_ suu; itäänpäin tulevista molemmat _Ekkeröt,
Golnäs, Krampenäs, Nyhavn, Langbonäs_ ja _Kramvik_ -- paikkain
suomalaisia nimiä en tiedä paitsi kahen viimemainitun, jotka ovat
_Lamppuniemi_ ja _Kraaviika_. Lähellä Kraaviikaa on _Kiberg_,
jossa samoin kuin siitä penikuorman päähän tulevassa _Vuoreijassa_
venäläisiä paljo käypi pyytämässä.

Ne päivät, mitkä Vesisaaressa vietin, olivat erinomaisen ihania.
Lämpimyys oli toisinaan oikein tukala, varsinki öillä, jos ei
maatapannessa muistanut nakata pois noita höyhenillä täytetyitä
polsterintapaisia peitteitä. Kun ei maja-talossani eikä itselläni
ollut lämpömittaria, en tiedä lämpömäärää tarkkaan ilmottaa, vaan
paljo alle 30° C. se ei voinut olla. Ruijassa kesä toisinaan on
hyvin helteinen, että päiväpaisteessa joskus havaitaan 38° C.
Maanantai-iltana 31 p. heinäk. tuli äkkiä sangen kova ukkosen-ilma,
että päivä muuttui aivan pimeäksi ja salamat hyvin tiheään
välkkyivät, vaan sitä kesti ainoastaan pari tiimaa. Koska ukkonen
kuitenki harvoin täällä päin kuuluu, olivat kaikki ihmiset seuraavana
päivänä ilmasta isosti ihmeissään.

Niinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa
eteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn
ja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin
luullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt,
jotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen
ja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti
Vuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti,
niiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry
sen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan
länteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin
hotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. _Solem_, jonka matkan määrä
samoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea
pikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen
poikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison
höyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä
tietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi
käyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri
ole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki
enimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä
hra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten
näkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut
suuri.

Vesisaaresta Varanginvuonon pohjaan _Nyborgiin_ tulee noin 4 penik.
ja tämän välin pienoinen höyry "Varanger" kulki vähemmässä kuin yhtä
monessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty,
klo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella,
Morttisessa ja Uuniemessä. _Annijoki_, norj. Jakobs- eli Skidenelv,
on 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja
Uuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on,
en voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli
vähäinen tunturi, _Suluvaara. Morttinen_, norjaksi Mortensnäs, on
kuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat
sen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan
en tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas
olimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja
sateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni.
Morttisen takana oli _Käyripahta_ niminen korkea kallio. _Uuniemessä_
pysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori
_Holm_, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan,
kulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi
Uunjargan, norjaksi _Näsebyn_, seurakunta käsittää maisemat kahen
puolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta
Utsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa
teki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85
suomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista
oli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli
125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa
Varanginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman,
pienemmän, nimi on _Mäskivuono_, eteläisemmän _Isovuono_ (norj.
Karlbunden); välissä on _Selesniemi_, Ängsnäs. Edellisen vuonon
pohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä
pohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, _Aldashok_.

Nyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai
olisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias
_Pleymin_ luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta
asti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas,
jota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää
sadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat
isäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti,
kun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin
vieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli
oikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä
voinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki
antaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki
talo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa
mennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä
ja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa
koivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin
menevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista
ulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen
oli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse
typeryydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka
oli edeltäpäin suoritettu -- verraten runsas, sillä kahen penikuorman
matkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani
kuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki
oikein mielihyvällä maksoin -- aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka
sadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen
istuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille,
jonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea,
ihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt
nenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan.
Kyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun
ajaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten
erittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli
taipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan,
niin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta
sataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle
niin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin
puolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet
ennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki
edessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin
ja jatkui vielä jonku neljänneksen _Seidan_ kylään, jossa menimme
kortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik.
kutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki
Norjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.

Vaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa
perässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan.
"Kyllä näkee", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, "että
olette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin
kovaan ajatte." "Kovaako tämä on", vastasin siihen, luullen hänen
puhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona,
jos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan,
ja lisäsin sitte, että "Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti,
vaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole
hevosella ajanut." "Ah, suokaa anteeksi", sanoi siihen hra S., "en
muistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina." Hän
oli siis "venäläisillä" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa
Suomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja
Venäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte
hänelle selvittää ajotavasta meillä.

Kaarle _Rajala_, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli
syntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa
ja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti
lappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen,
saattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa -- lappalaisen
puhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa
puhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla
vaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset
kauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja
kuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä
tehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme
kuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen
kyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki
kansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies,
jota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli
täysi lapin puku päällä: päässä sininen _kapper_, takin sijasta
punaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu
sarka-_käyhti_, sen ympärillä kirjava _boagan_ eli vyö, josta riippui
tuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina _kaapmagat_. Hän kohta
puuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi,
vaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään
oloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi,
että minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen;
vaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset
kulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät
ympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme
Seidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että
suomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten
sentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa
naimisissa).

Kenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin
tapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului
selitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua,
viepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä
sitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen
tekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee,
ja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat,
joten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen
vain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut
oikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi
saamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja
maksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella,
että tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen
myöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on
omansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen;
ja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm.
eräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa _passivat_
nousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli
nauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena
-- varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli
ollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja
kun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan
oikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku,
joka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut
yksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut
kanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön
tähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. -- Käytetäänkö kauppain
sujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin
tiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.

Rajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat
sitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa
nisua mukaan. Sitte lähettiin "sinertävää Taanaa" kulkemaan alas.
Kumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen,
kun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen
lappalaisen, _Piera Samulinpoika Antin_, ja hänen vaimonsa _Kaarin_,
molemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään
leveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin
ollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla
luullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset
rantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana
Seidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki,
ettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen
suuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei
kuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli
Norskholman saari, jonka lähellä lännestä _Kolkukjoki_ laski Tenoon
hyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli _Gullholman_,
Gollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki _Leuloma tuotdarin_
korkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen
nähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi
oli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia
vielä korkeammaksi _Alkas-kaissaksi_, joka lopulta pystyjyrkästi
kaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen
tasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu.
"Kaissa", jota norjalaiset kirjottavat _gaise_, samoin kuin tuotdaria
(tunturia) _duoddar_ eli _dudder_, merkitsee niinkuin saattajani
ilmotti "korkeinta tunturia".

Seidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa
oli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty
5--6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti
matkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan
sulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on.
Kernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua,
jos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää
Suomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta
mieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen
puolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000,
Kaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5--8,000 ja Koutokeinosta 10,000,
siis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua.
Ei tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan
tarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto
Suomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki
sen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille
tuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä
sillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren
rannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin
norjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta -- jota kuitenki on
vaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin
karkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee
takavarikkoon -- pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa
meitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran
kyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että
he kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme
itseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?

Myöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa
joutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon
alaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki
norjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin
tehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei
"vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa". Että
lappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja
että norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki
norjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia,
vaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja
kun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia
lappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain
pienet silmät peittämättömästä ilosta.


Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.

_Gullholman_ saari on Tenon suussa lähellä länsirantaa. Se ei ole
sen suurempi, kuin että talo on siihen saatettu rakentaa, vaan
varsinaiselle talonpihalle ei ole ollut sijaa. Paikan nykyinen
omistaja oli eräs nuori kauppias _Schanke_, poika eli veljenpoika
eräälle vanhemmalle Schankelle, joka aikanaan oli liikkunut laajoissa
asiossa ja m.m. rakentanut suuren tehtaan guanon valmistusta
varten turskanpäistä, vaan sittemmin tehnyt konkurssin samoin kuin
Herman Dahl Vesisaaressa, jättäen jälkeensä epäiltävän maineen
rehellisyydestänsä.

Tenonsuu kuuluu _Taanan_ seurakuntaan, joka on viides ja viimeinen
Vesisaaren provastikunnan seurakunnista. Raja Uunientä vastaan kulkee
länsi-etelästä koilliseen poikki joen näpiä penikuorma pohjempana
Seidaa, joka viimemainittu siis kuuluu Uuniemeen. Taanan väkiluku
teki viime väenlaskussa (31 p. jouluk. 1875) 2064 henkeä, joista
201 suomalaista, 788 lappalaista, 204 sekarotuista ja loput (871)
norjalaisia. Norjalaiset siis silloin olivat lukuisin kansallisuus;
miten asianlaita nyt oli, en tiedä sanoa, kun en pappia, joka ehkä
olisi voinut tietoa antaa, saanut tavata.

Itä-Ruijassa on muuten suomalaisten lukumäärä erittäin isosti
enennyt jonku miespolven kuluessa. V. 1846 oli nykyisessä Vesisaaren
provastikunnassa yhteensä 335 suomalaista, nimittäin Vuoreijassa 8,
Vesisaaren kaupungissa 134 ja maaseurakunnassa (johon etelä-Varankiki
kuului) 129 sekä Uuniemessä 64 (ks. Suomi, 1870, siv. 182). V.
1855 oli samoissa seurakunnissa 740 suomalaista, nim. Vuoreijassa
12, Vesisaaressa 645, Uuniemessä ja Tenossa 83 (Suomi, l.c.). Ja
kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli Norjan virallisen tilaston mukaan
Vesisaaren pitäjässä yhteensä 2,587 _puhasta_ suomalaista, nimittäin
Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa 163, Vesisaaren kaupungissa
1027, maaseurakunnassa 457, etelä-Varangissa 654, Uuniemessä 85 ja
Taanassa 201. Mutta huomattava on, että näiden puhasten suomalaisten
rinnalla vielä löytyi yhteensä 933 sekarotuista, joitten joko isän
tai äitin täytyi olla suomalainen, koska norjalaiset ja lappalaiset
vain harvoin menevät naimisiin, ja jotka epäilemättä kaikki
puhuivat suomea. Jos nämät "sekarotuiset" olisivat kielen mukaan
eri kansallisuutten kesken jaettavat, olisi niistä siis suurin osa
siirrettävä suomalaisten joukkoon, ja siten saattaa sanoa, että
suomalaisten lukumäärä itä-Ruijassa, Lehesbyytä lukuun ottamatta, v.
1875 teki kappaleen yli 3,000 henkeä eli noin kolmannen osan koko
alueen väkiluvusta, joka oli 9.883 h. Vuodesta 1846 se siis 30 vuoden
kuluessa oli kasvanut 10-kertaisesti.

Tenon suuhun asti isot höyryt eivät tule, vaan jäävät 2--3
neljännestä ulommaksi _Vaggeen_ eli Russehamniin, Stangenästunturin
juurelle vuonon itäpuolelle. Maattuani yön Gullholmassa oli aamulla
matkaa jatkettava tänne, joka tapahtui illallisten saattajaini
veneessä. Kumppalit Solem ja Holm olivat yöpyneet vähän ylemmäksi
joenvarrelle erään alametsäherran luo ja heidän tultuaan Gullholmaan
lähettiin kiireen kautta edespäin, ettei höyrystä myöhästyttäisi,
huolimatta siitä, että vettä tuli taivaasta kaatamalla alas;
kyllähän kesä kuivaa. Vaggessa, joka on lapin sana ja merkitsee
"laaksoa", kuultiin iloksemme, että höyry ei vielä ollut tullut,
joten siis olimme pelastetut. Paikalla seisoi edellisessä mainittu
Schanken guanotehas, muutamia makasiineja ja pieni 2-kertainen
huonerakennus, jossa peräänkatsoja, eräs Larssen, asui ja
jossa sateelta oli suojaa etsittävä. Siellä jo oli höyrylaivan
odottajia, nimismies _Oevre_ ja lukkari ja kunnan esimies _Isaksen_
Kaarasjoelta, molemmat valitsiamiehiä valtiopäiville ja matkalla
Hammerfestiin; kun sitte sinne saapui Solem ja Holm ja heidän
yöllinen isäntänsä, metsäsubstituti _Nikolaisen_ sekä tohtori
_Klouman_ Taanasta, myöski valitsiamies, karttui meitä koko joukko
miehiä, mieli kaikilla yhtäälle päin kääntyneenä, nim. höyrylaivan
tuloon. Onni oli, että meitä oli näin monta, muuten aika ehkä olisi
käynyt ikäväksi; höyrystä nim., jonka klo 11 epp. olisi pitänyt
olla Vaggessa, ei koko päivänä kuulunut mitään. Se saapui vasta
seuraavana aamuna klo 6, niin että lähes vuorokauden saimme sitä
odottaa; ja kiireemme Gullholmasta oli siis ollut aivan turha. Syynä
höyrylaivan viipymiseen oli ollut osittain sumu Vuoreijan tienoilla,
osittain että laiva Vesisaaressa oli kuusi tiimaa odottanut hra
Holmia Uuniemestä sinne, kun kapteenille oli Hammerfestistä
Ruijan amtmanilta eli kuvernööriltä tullut sähkösanoma pyynnöllä
odottamiseen. Että Holm kulki suoraan Taanaan, sitä ei laivan
kapteenille ollut tiedetty ilmottaa.

Ne vastamainitut herrat, joille Vaggessa tulin esitetyksi, olivat
sivistyneitä ja kohteliaita miehiä samoin kuin hrat Solem ja
Holm, ja päivämme kului siis verraten hauskasti. Että politiiki
ja valtiolliset kysymykset olivat pääpuheaineena, arvaa lukia
sanomattaki. Norjalaiset ovat yleensä valtiollisesti paljo
edistyneempi kansa kuin meikäläiset ja kesällä 1882 Norjan
sisäpolitiikan asema tosiaan oli omansa kiihottamaan kansalaisten
mieliä ylimpään määrään. Keväällä hajonneet valtiopäiväthän olivat
joutuneet ilmi riitaan hallituksen kanssa kuninkaan rajattomasta
kieltovallasta eli _"absoluti vetosta"_ peruslakikysymyksissä ja
maan piti uutten vaalien kautta lausua, kummanko se arveli oikeassa
olevan, toisin sanoen ratkaista kuninkuuden ja kansanvallan välillä.
Semmoisesta tehtävästä epäilemättä olisi jokaiselle monarkillisesti
hallitulle kansalle tarpeeksi miettimisen ja puhelemisen ainetta,
ja niin nyt täälläki sekavassa vilinässä kaikui korvissa absoluti
veto ja kansanvalta, hallitus ja valtiopäivät, vanhoillaan-olemus
ja liberalismi, Sverdrup, Björnstjerne-Björnson, Selmer, y.m.
Varsinaista riitaa ei kuitenkaan syntynyt, kun kaikki tuntuivat
pää-asiassa olevan samaa mieltä eli että kuninkaan valta oli
ylläpidettävä, vaan toht. Klouman kuitenki arvaten enemmän leikin
päältä tehyillä muistutuksillaan piti huolta siitä, että keskustelu
erimielisyyden puutteesta ei sammunut. Vaan omain valtiollisten
kysymysten ohessa muisteltiin muittenki maitten, ja minun läsnä-oloni
antoi aihetta keskusteluihin Suomenki oloista. Suomen valtiollisesta
tilasta on Ruijan norjalaisilla ylipäänsä tarkempi käsitys kuin olin
luullut, niin että asiat, vähäisellä opastuksella olivat heille
selvät. Että meillä on oma hallitus, omat lait, omat valtiopäivät,
oma raha j.n.e., ne olivat kaikki tunnettuja asioita, ja kun
matkallani tuli puhe esm. Suomen ja Venäjän valtiovälistä, moni
aivan pian arveli, että sehän on sama kuin Norjan ja Ruotsin. Sen
seikan suhteen en kuitenkaan voinut olla sitä havaintoa tekemättä,
että usealla näytti siinä olevan kahenlaatuinen käsitys eli tunto,
niin sanoakseni ajateltu ja ajattelematon: kun vasituisesti oli
valtioliitostamme Venäjän kanssa puhe, tuli edellinen käsitys ilmi,
vaan jos muista asioista puhuttaissa meidän maa ja meikäläiset
sivumennen mainittiin, silloin Suomi oli Venäjää ja suomalaiset
ryssiä. Vanhemman ajan väärä ja uuden ajan oikeampi käsitys näin
vielä näkyvät norjalaisten mielissä taistelevan. Tuliko mitään
merkkiä tästä taistelusta nyt Vaggessa näkyviin, en muista tarkkaan,
vaikka hyvin luultava on, että niin tapahtui; sen vain muistan, että
se uteliaisuus, jota täälläki Suomen olojen suhteen osotettiin, oli
isosti miellyttävä. Eikä tämä uteliaisuus rajottunut ainoastaan
valtiolliseen alaan; sekä hartaudella että tiedolla o'ottokumppalini
myös puhelivat esm. kirjallisuudestamme. En voi kertoa kuinka
hämmästyin, kun puhellessamme hra Nikolaisen yht'äkkiä alkoi
lausua julki pitkiä kappaleita Runebergin "Ojan Paavosta", johon
hän oli erittäin ihastunut. Tokkohan meidän maassa, meidän Lapista
en puhukaan, moni osaisi lukea kappaleita norjalaisten runoiliain
teoksista?

Mainittu hra Nikolainen oli komea mies, pitkä ja hoikka, vaan
harteva, sangen nuori ja hyvin iloinen, että häntä mielellään
katseli. Iltamalla hän lähti meille näyttämään tuota Schanken
guanotehasta, jonka seinällä kyllä seisoi: "ei yhtän vierasda sa
mennee Fabrikkin", vaan johon yhtäkaikki nyt mentiin; se sitä
paitsi ei nyt ollut käynnissä. Tehas, 3-kertainen, puinen, oli
lujasti rakettu ja hyvin varustettu; ratasta pani heti tehtaan takaa
kohoavan tunturin kupeelta juokseva kirkasvetinen puro käymään.
Rakennus kuuluiki tulleen kaikkiaan maksamaan 120,000 kruunua; vaan
konkurssihuutokaupassa se joutui erään Vuoreijalaisen kauppiaan
(Brodkorbin?) omaksi 12,000 kruunusta.

Esimerkki jäämeren kalarikkaudesta oli täälläki tarjona, Juuri ennen
päivällistä lähtivät moniaat seurasta uistamaan ja palasivat jonku
tiiman takaa, tuoden, niinkuin punnittaissa nähtiin. 1 leiv. 3 naulaa
taimenen tapaista kalaa, "Sö-öret" norjaksi. Enemmänki olisivat
luultavasti saaneet, vaan eivät kauvemmin tohtineet viipyä, peljäten
höyrystä myöhästyvänsä.

Lukkari Isaksen Kaarasjoelta oli lappalainen, vaikkei luullakseni
puhasverinen. Hän oli käytökseltään hyvin hiljainen, niinkuin
lappalaiset ylipäänsä, vaan tuntui älykkäältä ja talonpojaksi
sivistyneeltä mieheltä. Puhui paitsi lappia myöski suomea ja norjaa;
piti, niinkuin lappalainen ainaki, takin sijasta "käyhtiä", joka
kuitenki oli mustasta verasta, vaan jaloissa oli mustat saappaat
eikä pieksut; päähinettä en muista, vaan ei se ollut "kapper".
Sama Isaksen vastaanotti Tenon varrella kuningas Oscaria, kun
hän 10 vuotta takaperin matkusti Ruijassa, lappalaisten puolesta
lapinkielisellä puheella, jonka kuninkaan seurassa tulkkina
kulkeva professori Friis sitte kuninkaalle selitti. Puhe päättyi
3-värssyisellä runolla, joista ensimäinen oli näin kuuluva (ks. Kong
Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken 1873 ved J. A. Friis):

    Gonagas Oskar boåtta,
    Bagjan mu vaibmo ja gæts
    Maid oudal don in læk oaidnam!
    I æra gonagas oappaladdam
    Du nuft armolasat, rakkaset.
    O, ilo- ja gudne bæivve!

joka Friisin käännöksen mukaan merkitsee: "Kuningas Oskar tulee,
Pakaha sydämeni ja katso mitä et ennen koskaan nähnyt! Ei kuningas
vielä ole luokses tullut Niin armollisesti ja rakkahasti. Oi ilon ja
kunnian päivä!" Puhe pidettiin _Suoppanjargassa_ (Suopunkiniemessä),
noin 1/2 penik. etelään Seidasta, kun kuningas sinne saapui
Nyyporista. Purjehittuaan ympäri Varjakan niemen Vesisaareen
ja sieltä kuljettuaan rajalle asti Vuorjemaan sekä käytyään
etelä-Varangin kirkolla, johon hän Rautavuonon perukasta käveli
poikkimaisin (Elvenäsiin), kuningas palasi Varangin kannaksen poikki
Tenon suulle, jossa vasta taas nousi fregattiinsa "St. Olaf".
Kannaksen poikki saattoi silloin vielä matkustaa ainoastaan jalkaisin
eli ratsain, jota jälkimäistä kulkutapaa kuningas käytti. Nykyinen
maantie, jonka kerrottiin tulleen maksamaan koko 2 kruunua kyynärältä
eli 36,000 kr. penikuormalta -- mahoton summa! -- ei vielä silloin
ollut valmis.

Sydänyön tuolle puolen odotettiin höyrylaivaa; vaan kun ei sitä
kuulunut, ruvettiin levolle. Toinen puoli meistä taisi saada sängyssä
maata, vaan toisen puolen täytyi asettua lattialle. Mitä he kukin
allensa haalinut; minulla ei ollut muuta panna kuin vanha palttooni,
että jos toisilla lattiavierailla ei sen parempaa ollut, ei heidän
tilansa kovin pehmeä ollut. Yhtä kaikki kohta oltiin unen vallassa,
josta klo 6 aikana herättiin siitä sanomasta, että höyry oli tullut.
Hurjassa kiireessä hypättiin ylös, selvitettiin kortteeri, johon vain
meni joku kruunu hengeltä, ja riennettiin laivaan; ja kun siihen
hyvin oli päästy, se lähti matkaan.

Höyryn nimi oli _Haakon Adalstein_. Se oli Söndenfjeldin
höyrylaiva-yhtiön oma. Sanotulla yhtiöllä, jonka omistajat ovat
Trondhjemi- ja Bergeniläisiä, kerrottiin olevan yhteensä 15
höyrylaivaa, jotka säännöllisesti kulkevat Vesisaaren ja Hampurin
väliä. Ne ovat hyvin suuria; montako hevosvoimaa Haakon Adalsteinilla
oli, en muista, vaan muutamassa kohti laivaa luettavan ilmotuksen
mukaan laivalla, joka myös kuljetti kalua, oli lupa ottaa 625
matkustajaa aavoilla vesillä ja 750 saaristoissa. Oulun ja Pietarin
välillä kulkevat höyryt saavat tuskin ottaa kolmatta osaa. Laivaan
noustiin sen kyljessä olevasta portista eli ovesta.

_Tenovuono_ on penikuormaa leveä ja 4 penik. pitkä. Ulkomuodoltaan
se on yhtä kolkonnäköinen kuin Ruijan muut pohjoiset vuonot: rannat
ovat ylt'ympäriinsä jyrkästi veteen suistuvia, korkeoita ja aivan
alastomia kallioita, eikä vihantaa paikkaa näe missään. Nyt oli
kuitenki erinomaisen kaunis kesä-aamu: tuulta oli tuskin nimeksikään
ja heleä päiväpaiste kirkasti maita ja vesiä, niin että koko luonto,
yksin tuo jylhä vuonoki, esiintyi miellyttävässä valossa, Tenovuonon
itäranta, joka päättyy _Tanahornin_ korkeaan kallioniemeen, on
jotenki suora, ilman sanottavia lahtia; länsirannan keskikohalla
pistää kaksi kaitaista vaan syvää vuonoa, toinen länsi-etelään
päin, toinen länttä kohti: _Lang-vuono_ (lapiksi Guandaluoht?)
ja _Hopsvuono_. Langvuonon ja Tenovuonon väliin tulevan niemen
pää on nimeltä _Digermulen;_ vastapäätä Tanahornia on _Omgangin_
niemi. Itäpuolelle Tenovuonoa tulee Varjaknjargan niemimaa, jonka
pohjoissyrjällä Tanahornin ja Vuoreijan välillä on useoita suurempia
kalastuspaikkoja, niinkuin _Berlevåg_, peniknorman verta idempänä
Tenovuonon suuta, johon asti uuralaiset ryssän rannalta toisinaan
kulkevat, _Baadsfford_ ja _Makur, Syltefjord ja Havningberg_.

Tenovuonon rannoilla on joitakuita pieniä kalastuspaikkoja,
vaan ne ovat siksi mitättömiä, että höyrymme vasta poikkesi
_Finkongkjeiliin_, lapiksi _Seidivuodnaan_, vuonon suussa
länsirannalla. Se oli, niinkuin useimmat Ruijan kalastuspaikat eli
"fiskeväärit" meren partaalla, pienoinen lahen poukama korkeain
kallioseinäin välissä, joitten juurelle oli sopinut moniaita
ihmisasuntoja rakentaa; siinä asui muuan kauppias, jolta otettiin
kuivia kaloja laivaan. Kun siitä jonku tiimakauden viivähyksen
perästä jatkettiin matkaa, oltiin varsinaisella valtamerellä,
jonka selkiä kuitenki, ilman kauneuteen katsoen, huoleti lähettiin
kyntämään. Toinen paikka, johon höyry poikkesi, oli _Gamvik_, noin
1 1/2 penik. länteen Seidivuonosta, vankka kalastuspaikka omalla
kirkolla. Siitä vähän länteen oli _Mehavn_ ja kun Mehavnista oli
lähetty, tultiin kiertämään Europan mannermaan pohjoisinta nokkaa,
_Nordkyn_ eli _Kinerodd_, lapiksi _Gidni_. Sen tasalla oltiin klo
1/2 2 päivällä, 4 p. elok. Se on noin 7--800 jalkaa korkea, mereen
ulos pistävä kalliokärki -- tai jollen muista väärin, siinä on
pari kolmeki kärkeä rinnakkain; vaan joka etupäässä veti huomion
puoleensa ja teki katsellaan vähemmän edullisen vaikutuksen, oli se
seikka että kallio on murenevaa laatua, joten se juureltansa ainaki
kolmanteen osaan korkeuttansa on alasvierineen soran peitossa. Rinne
ei siis hetikään pystyjyrkästi kohoa merestä ylös, joka kuitenki
tämmöiselle paikalle olisi kaunistukseksi. Niemen ympäri kierrettyä
pantiin kurssi lähes suoraan etelää kohti ensin _Skjötningsbergiin_
ja _Kjöllefjordiin_, jotka molemmat ovat _Tshorgashnjargan_
länsirannalla, ja sitte _Tauvisiidaan_ eli _Lebesbyhyn_, syvälle
_Laijisvuonon_ sisään. Kun lähenimme Kjöllefjordia, jonka suomalainen
nimi on _Kelavuono_ -- niin ainaki Jyykeässä sanottiin; vaan
tämä nimi kyllä sopisi _Kjelvigilleki_ Magerön itärannalla--
kiintyi silmä eriskummalliseen, itseksensä rannalla seisovaan
kalliomuodostukseen, joka etäältä isosti vivahti kirkkoon. Sen
nimi onki _Finkirken_, Lapinkirkko, vaan onko se tuon nimen saanut
ulkonäöstään tai siitä, että lappalaiset ennen vanhaan, niinkuin
kerrottiin, ovat sitä pitäneet uhripaikkanaan, en ota ratkaistakseni;
kenties kumpiki seikka on nimen antoon vaikuttanut. Kjöllefjordin
eteläpuolella pistää itään päin pitkänlainen lahti, _Eddsfjord_,
johon Tenovuonon puolelta vastaa Hopsfjord, niin että väliin jääpi
tuo ainoastaan virstan levyinen kannas Hopseidet. Vulfsberg esittää,
että kannas puhkaistaisiin, niin että laivat pääsisivät siitä
kulkemaan ja tuota syksyn ja myrskyn aikana vaarallista kulkua
Nordkyn ympäri siten voitaisiin karttaa, ja esitys näyttää olevan
niin paikallansa, että se varmaan kerran hyväksytään ja pannaan
toimeen. Kjöllefjordissa oli samoin kuin Gamvikissa kirkko, vaan
kun Gamvik on Taanan pitäjän kappeli, kuuluu Kjöllefjord Lebesbyn
pitäjään; raja pitäjäin välillä kulkee Rastekaissan tienoilta pitkin
Laijistunturia ja Hopseidin kannaksen poikki Nordkyyhyn. Lebesbyn
länsiraja taas kulkee Spierttanjargan halki sen äärimmäiseen nokkaan
"Svärholtklubben", _Spierttaklubunn_, joten siis tuo Tenovuonoa
vähän isompi Laijisvuono on kokonaan pitäjän sisällä. Lebesbyn
pitäjän väkiluku teki v. 1875 672 henkeä, joista 64 suomalaista (v.
1855 43), 266 lappalaista, 100 sekarotuista ja 242 norjalaista.
Kirkolta käännettiin taas kurssi pohjaan päin _Svärholtiin_, joka
on heti Spierttaklubun itäpuolella, ja sitte kierrettiin tämä niemi
ja alettiin painaa _Porsangin_ eli niinkuin suomeksi myös sanottiin
_Porsangerin_ vuonon sisään. Niemen nokassa, joka on korkea ja
jyrkkä, on mainio "lintuvuori"; kalliorinteen koloissa pesii tässä
sadointuhansin, kenties miljonittainki, eri merilintuja, enimmästi
kalalokkeja. Sivukuljettaissa hiljennettiin vähän höyryn vauhtia ja
useat matkustajat ottivat esiin pyssynsä, ampumalla säikyttääkseen
suuremman määrän lintuja liikkeelle vuoresta, muutamain laukausten
perästä lehahtiki kauheasti kirkuen semmoiset parvet ilmaan, että oli
ikäänkuin lumipyry edessämme, ja yhtäkaikki enin osa sitteki lienee
paikoillensa jäänyt kallion rotkoihin. Höyheniä ja munia kalastajat
täältä keräilevät suuret määrät.

Svärholt-niemen kohalla oltiin iltamalla klo 10:n tienoissa. Kun
siitä oli päästy sivu, alkoi aurinko laskea -- elokuun alussa se
täällä jo muutamaksi tiimaksi katoaa, Auringonlasku oli erinomaisen
juhlallinen ja kaikki matkustajat nousivatki täkille sitä katsomaan
ja ihmettelemään. Tuo ääretön meren ulappa oli ihan rasvatyyni ja
kirkas kuin peili; taivas oli yhtä kirkas ja aivan pilvetön --
ainoastaan auringon yläpuolella oli vähän kullankarvaista liennettä;
ja näköpiirin äärimmäisessä päässä, missä taivas ja vesi sulivat
yhteen, päivän loistava ruhtinas, tulipunaisena ja häikäisevän
valonsa menettäneenä, vyöryi verkalleen ja majesteetillisesti alas
aaltojen viileään syliin. Laskua kesti klo 10,15--10,40 eli tasan 25
minuutia, lukien siitä kun auringon alin laita ensin koski veteen
siihen asti kun ylälaita katosi. Tuo ylevä näkemä vaikutti mahtavasti
jokaiseen; yksin ruijalaisetki, joitten kuitenki olisi luullut
olevan siihen tottuneita, olivat ihmeen vallassa. Minä puolestani en
eläissäni ollut tämmöistä päivänlaskua nähnyt, eikä semmoista muualla
voikaan nähä paitsi pohjoisen valtameren ääressä, koska aurinko
etelämpänä alenee jyrkemmästi.

Päivänlaskun jälkeen useat vielä jäivät ylös valvomaan ja yön
ihanuutta nauttimaan, vaan kahen edellisen yön riittämätön lepo
yllytti minua menemään alas makuusijaa etsimään. Siitä oli sentään
kova tinka, sillä kaikki paikat olivat täynnä, vaan hyvä sopu sijaa
antaa ja salin sohvilla ja lattialla mitenkuten jokainen, joka ei
ollut hyttipaikkaa saanut, pääsi viimein pitkäkseen. Muuan nuori
norjalainen luopui itse altaan minun hyväkseni paikastaan sohvalla,
etten tällä kertaa ollut pakotettu niinkuin viime yönä lattialle
asettumaan.

Yön aikana laiva kävi _Kistrannin_ kirkolla, jotenki alhaalla
Porsanginvuonon länsirannalla, ja _Repvågissa_, pohjempana samalla
rannalla. Jälkimäisessä paikassa unemme loppui klo 1/2 6 aamulla
suuresta hälinästä sekä ylhäällä täkillä että alhaalla salissa.
Hammerfestiin valtiopäivämiesvaaliin aikovat valitsiamiehet,
luvultaan 16, erkanivat nimittäin tässä laivasta ja astuivat
toiseen pikkuhöyryyn, nimeltä "Nor", joka varta vasten oli tullut
heitä noutamaan, että ajoissa kerkeäisivät vaaliin. Tämän piti
näet tapahtua samana päivänä, lauvantaina 5 p. elok., klo 5 j.pp.
ja siihen asti ei iso höyry, jonka piti poiketa useaan paikkaan,
olisi perille ennättänyt. Edellisenä iltana valitsiamiehet
olivat päättäneet Kistrannista kulkea maisin _Vuorenjargan_
poikki _Rappefjordiin_ (suomeksi Repovuonoon?), jota taivalta on
pari penikuormaa, ja tilasivat sähkölangan kautta vuonon perään
pikkuhöyryn viemään heitä siitä kaupunkiin, vaan Hammerfestistä
tuli vastaus, että pikkuhöyry tulee Repvågiin ja että jatkaisivat
matkaa sinne, niin pääsisivät tunturin poikki kulkemasta, joka
vastaus tietysti oli heille mieleen. Repvågissa meidän laiva vielä
viipyi pari kolme tiimaa, ennenkuin taas lähti kulkemaan pohjaa
kohti, sillä monta venelastia kuivia kaloja oli täällä otettava
sisään. Kun oltiin matkassa, tulin vähän levottomaksi sen puolesta,
kulkisimmeko meki Magerön salmen kautta niinkuin "Nor" tai sanotun
saaren ympäri; edellisessä tapauksessa jäisi näet mainio _Nordkap_
näkemättä ja sitte olisi ollut parempi päästä Norissa kulkemaan, niin
olisi Hammerfestiä kerjennyt tarkemmin katsella. Ilokseni kuitenki
kuulin, että kapteeni, ilman yhä kestävään kauneuteen katsoen ja kun
useat muutki matkustajat olivat halunneet "Nordkaapaa" nähä, oli
päättänyt kulkea Magerön ympäri. Kauniilla säällä kapteenein on tapa
näin mukautua matkustajain mielen mukaan. Ilma oliki tänäpänä yhtä
ihana kuin eilen, lämmin ja niin tyyni, että meren pinnalla selvästi
siellä täällä erotti ne klasipulloiset tupulit, jotka osottivat
alaslasketuita liinoja. Pyytöveneitä näkyi useoita meren selällä;
Porsanginvuono on nim. hyvä varsinki saidan pyytöpaikka. Muutamia
Kieruan suomalaisia oli aamulla tullut laivaan ja heiltä kuulin, että
juhannuksesta elokuun alkuun Repvågin tienoilla oli nuottaa kohti,
jota 12 miestä hoitaa, saatu toistasataa tynnyriä saidan maksoja,
siis, kun tynnyrin hinta oli 21 kruunua, noin 200 kr. miestä päälle,
sekä sen lisäksi kaloista 4--5 mattoa jauhoja niin ikään miestä
päälle; joten, kun jauhomaton hinta oli noin 30 kr., miehen ansioksi
oli jäänyt kaikkiaan noin 330--340 kr. Sangen sievä tienesti kuudelta
viikolta. Kun tultiin Magerönsalmen suulle, kuljettiin muutetun
kurssin tähen ensin lännempänä salmen pohjoisrannalla olevaan
_Honingsvangiin_ ja sitte idempään _Kjelvigiin_. Viimemainitussa
paikassa, jolla on hyvä, saaren suojaama hamina on ollut oma kirkko,
vaan se kauhea länsi-eteläinen myrsky, joka talvella 1882 teki
niin suuria vahingoita Ruijassa, kohotti koko kirkon ilmaan ja vei
tietämättömiin; muutamia laudanpalasia vain on jälestäpäin löydetty
lähellä olevalta tunturilta. Satama antaa koillista eli itää kohti
ja kaikilta muilta puolin, siis länsi-eteläiseltäki, josta myrsky
tuuli, paikkaa ympäröipi ihan pystyjyrkät, korkeat kallioseinät,
(josta nimiki: Kjelvig, supistettu Kjedel-vigistä, Kattilalahti);
vaan, niinkuin jo edellisessä on mainittu, on juuri tunturin laelta
alassyöksevän vihurin voima vaarallisin. Sama myrsky hävitti
toisenki kirkon Ruijassa, _Talmulahen_, ei kuitenkaan kokonaan
poisviemällä, vaan toiselle paikalle siirtämällä. Lähin pysäyspaikka
Kjelvigistä eteenpäin on _Gjesvär_ Magerön länsipuolella, ja tällä
taipaleella on _Nordkap_ kierrettävä. Kjelvigistä Nordkaapaan on noin
2 1/2 penik. Kun on Skibsfjordin poikki kuljettu ja tultu Magerön
koillisnokan kohalle, näkyy Nordkap selvästi jonku penikuorman
päästä. Idästäpäin tulialle tuo mailman mainio niemi ehkä parhaiten
esiintyy, sillä koillisnokasta alkava laaja merenlahti sallii nähä
niemen koko itäsyrjän, joka kulkee suoraan pohjasta etelään ja on
5--6 virstaa pitkä. Niemimaa on samoin kuin Magerö yleensä aivan
tasainen, noin 1000 jalkaa korkea kalliotanner, joka Nordkaapassa
melkein pystysuorasti kaatuu mereen. Klo 1 aikana oltiin niemen
nenän kohalla. Tosiaanki uljas ja mieleen valtavasti koskeva oli se
kuva, minkä tuo suunnaton kallio tarjosi. Nordkap on paljo paremmin
säilynyt kuin Nordkyn, niin että alasvierinyttä soraa vain vähäinen
määrä oli nähtävä, ja sitä ihmettelemisen tunnetta, minkä edellinen
sivukulkiassa vaikuttaa, ei siis häiritse saman puutteen huomaaminen,
joka Nordkyn komeutta niin isosti vähentää. Sattuvalla tavalla
italialainen Juoseppi _Acerbi_, joka kohta sata vuotta aikaa (1799)
kulki Oulun kautta ja Lapin halki Nordkaapaan, kertoo seuraavissa
sanoissa, minkänäköinen Nordkap ympäristöneen on ja minkä vaikutuksen
se katseliaan tekee:

"The North Cape is an enormous rock, which projecting far into the
ocean, and being exposed to all the fury of the waves and the outrage
of tempests, crumbles every year more and more into ruines (tässä
arvelussa kirjottaja kuitenki näkyy erehtyneen). Here every thing
is solitary, every thing is steril, every thing sad and despondent.
The shadowy forest no longer adorns the brow of the mountain; the
singing of the birds, which enlivened even the woods of Lapland, is
no longer heard in this scene of desolation; the ruggedness of the
dark gray rock is not covered by a single shrub; the only music is
the murmuring of the wawes, ever and and anon renewing their assaults
on the huge masses, that oppose them. The northern sun; creeping at
midnight at the distance of five diameters along the horizon, and
the immeasurable ocean in apparent contact with the skies, form the
grand outlines in the sublime picture presented to the astonished
spectator. The incessant cares and pursuits of anxious mortals are
recollected as a dream; the various forms and energies of animated
nature are forgotten; the earth is contemplated only in its elements,
and as constituting a part of the solar system."

Hyvästi sanottu. Mitä kuitenki paikan autiouteen ja alastomuuteen
tulee, niin koko jäämeren rannikko on samallainen: puuta eli
pensasta, saati metsää, et meren partaalla näe missään, laululintua
et kuule koskaan, kaikkialla vain ranta monta sataa jalkaa korkeana
kalliomuurina jyrkästi nousee merestä, sallien ainoastaan hyvin
harvoissa paikoissa halullisen päästä kuiville; ja sitä ikävyyden ja
alakuloisuuden tunnetta, minkä Nordkaapan elottomuus näkyy Acerbissä
herättäneen, ei siis pitemmän matkaa pitkin jäämeren rantaa kulkenut
huomattavasti tunne. Vaan Acerbi tuliki Alattiosta suoraan Magerölle.

Kuningas Oskar nousi v. 1873 ylös niemen harjulle ja muistoksi
hänen käynnistään seisoo aivan kallion äyräällä harmaakivipatsas,
"Oscarsstötten". Bædeker kertoo, että myrsky talvella 1882 olisi
kaatanut sen kumoon, vaan jos kertomuksessa on perää, oli patsas kait
pystytetty uudelleen, sillä höyrylaivastamme ainaki osotettiin missä
se seisoi.

Nordkaapaa, joka on 71° 10' leveydellä, mainitaan tavallisesti
Europan pohjoisimmaksi niemeksi; tarkkaan ottaen tämä ei kuitenkaan
ole oikein. Länsipuolella Nordkaapaa, siitä erotettuna lahen kautta,
pistää _Knivskärodd_ vielä pohjemmaksi jonku pari virstaa. Tämä
niemeke on kuitenki hyvin matala ja kaitainen ja lienee siitä syystä
pidetty kovin halpana asetettavaksi Nordkaapan edelle; mahollista
myöski, että se ennen aikaan on ollut veden alla.

Lännen puolella Knivskäroddia on _Tunäs_ niminen niemi, joka ennen
vanhaan oli pohjoisin asuttu paikka maan päällä. V. 1567 siinä
oli koko 32 verotaloa (Friis). Nyt paikka on autio ja mailman
pohjoisimmat asukkaat, muutamat norjalaiset ja yksi suomalainen
perhe, tavataan tätä nykyä _Skaarsvågissa_ heti itäpuolella
Nordkaapaa.

Magerön ympäri kierrettyä pantiin kurssi länsi-etelään päin. Ne
paikat, joissa höyry sitte kävi, olivat _Gjesvär, Maasö_, jossa oli
kirkko, _Havösund_ ja _Bolfsöhavn_, josta viimeisestä kuljettiin
suoraan Hammerfestiin. Luonto muuttuu länsipuolella Nordkaapaa vähän
toisenlaiseksi sikäli, että nyt alkaa leveä saaristo, jota yhtämittaa
kestää puolisataa penikuormaa etelään päin Vestfjordiin saakka
Lofotin saarten alle. Mageröstä itäänpäin ei mitään saaristoa löydy
suojaksi jäämeren aaltoja vastaan, joku yksinäinen pieni luoto vain
siellä täällä, niinkuin Vuoreijan ja Haaneian saaret Varangissa,
joku saari Supuskan edustalla ja Oneikan saari Karabellan niemen
rannoilla sekä Kilttinä Kuolavuonon suussa. Länsiruijassa myöski maa
nousee korkeammaksi ja itä-Ruijan tasaisten vuori-ylänköjen sijaan
astuu terävähuippuiset vuoriharjut. Kasvullisuuden puolesta kaikki
sentään pysyy kappale matkaa eteenpäin yhtä kolkkona kuin idempänä,
niin että saarten ja mantereen rannat ovat paljasta kallioa, milloin
punertavaa, milloin harmajaa, milloin mustaa; pieniä ruohikkokenttiä
vain kalastuspaikoissa näkee. Yhtäkaikki matkustus nyt niinkuin
saaristossa ainaki on vaihettelevampi ja hauskempi. Magerö ja siitä
länteen tulevat yhtä pohjoiset saaret: Maasö, Hjelmsö, Rolfsö, y.m.,
muodostavat oman pitäjän _Maasö_, jonka väkiluku 1876 oli 1,322
henkeä. Suomalaisia oli niistä 69, lappalaisia 480, sekarotuisia
186. V. 1855 oli Maasössä suomalaisia vain 10 henkeä, joten niiden
lukumäärä täällä siis näkyy verraten isosti karttuneen. _Kistrannin_
pitäjässä, joka ulottuu ympäri Porsanginvuonon, oli asukasmäärä
viime väenlaskussa 1357 henkeä, niistä suomalaisia 162, lappalaisia
606, sekarotulaisia 293, norjalaisia 206. V. 1855 oli Kistrannissa
suomalaisia 270, joten niiden lukumäärä täällä näyttää vähentyneen;
vaan huomattava on ensinki, että v. 1855 näkyy Kistranniin luetun
myöski _Kaarasjoki_, jossa 1876 oli 24 suomalaista ja 7 sekarotuista
(sekä 483 lappalaista ja 26 norjalaista), joten suomalaisten yhteinen
lukumäärä molemmissa seurakunnissa siis tekisi 186, sekä toiseksi,
että noista sekarotuisista, joita ei v. 1855 erittäin mainita, toinen
puoli ehkä on luettava suomalaisiksi, niin että meikäläisiä kaikkiaan
siis karttuu 336. Jollei suomalainen väestö Kistrannissa siis olekaan
sanottavasti enennyt, ei sen ainakaan olisi pitänyt vähetä.

Klo 10 lauvantai-iltana 5 p. elok, Haakon Adalstein höyrysi
Hammerfestin, mailman pohjoisimman kaupungin, satamaan.


Hammerfest.

Hammerfest on perustettu Hvalö eli Kvalö nimisen saaren (Valassaaren)
länsirannalle, luoteesta päin saareen pistävän lahen perukan ympäri.
Kaupungin-oikeudet sai paikka v. 1787, vaan asukkaita, vaikka vain
joitakuita, siinä oli ollut ainaki 200 vuotta varemmin. Tämän
vuosisadan alussa ei väkiluku vielä tehnyt kuin 77 henkeä ja v.
1835 ainoastaan 400, vaan vuoden 1855 jälkeen Hammerfest niinkuin
Ruija yleensä on rivakasti edistynyt, että sen väkiluku v. 1875 jo
oli noussut 2101:een henkeen eli enempään kuin kummassakaan Ruijan
kahessa toisessa kaupungissa. Hammerfestissä asuuki Ruijan amtmanni
eli maaherra.

Ulkonäöltään ei kaupunki ole mikään mainittava. Ranta on täynnä
tavaramakasiineja ja niitten takana seisoo pienet, enimmästi
2-kertaiset puurakennukset, ryhmitettyinä likekkäin toisiansa,
kaitaisten katujen varsilla. Se ala, jolle kaupunki on rakettu, on
hyvin ahas. Heti kaupungin takaa kohoaa jyrkkä ja korkea vaara,
_Sadlen_, "Satulavaara", jonka pää ulottuu niin lähelle lahen
perukkaa, että väliin vain on jäänyt yhen kaupunginkorttelin
leveys; ja tällä kaitaisella alalla suurin osa kaupunkia sijaitsee.
Ainoastaan länsipäässä on vähän avarammalta tilaa pitkin lahen
rantaa; siellä seisoo kaupungin v. 1840 rakettu kirkko. Itäpuolella
kaupunkia laskee vähäinen puro mereen ja kun sen vartta kulkee
muutaman askeleen ylöspäin, aukeaa itä-etelään päin pieni laakso,
jonka pohjassa on lammikko, "Storvandet". Lammin rannat ovat tehty
niittymaiksi, joitten vihannuus miellyttävästi koskee silmään, ja
siellä täällä näkyy joku huvila, että paikka on jotenki sievä;
puuta ei kuitenkaan löydy ainoaakaan. Pitkin lahen itärantaa kulkee
kaupungista noin virstan pituinen maantie siihen niemennokkaan,
_Fuglnäs_, lintuniemi, joka lahen suussa idästä päin pistää mereen,
muodostaen luonnollisen möljän aavan meren aaltoja vastaan.

Ylimalkaan ei Hammerfest tee vieraaseen minkään edullisen
vaikutuksen; siksi sillä on liian pohjoinen (arktillinen) luonne.
Tuota pientä, itsessään kyllä mitätöntä laaksoa kaupungin itäpuolella
lukuun ottamatta, on kaupungin ympäristö paljasta jylhää kallioa,
jossa luonnon ainoa elonmerkki on nuo monilukuiset, kimeä-ääniset
merilinnut. Kaupungista ei edes, niinkuin Vesisaaressa, ole mitään
laajempaa näköalaa tarjona; vähänkään ympärilleen nähäksensä täytyy
kiivetä vaaralle kaupungin eteläpuolella. Ilma kaupungissa on
turmeltunut siitä hajusta, minkä lukemattomat, täyteen ripustetut
kala-jällit ja puolessa sadassa, jollei useammassa, isossa padassa
kiehuvat maksat ympärillensä levittävät. Syksyn ja talven aikana
mahtanee pimeys kaupungissa olla vieläki suurempi kuin muissa paikoin
Ruijassa, kun vasta mainittu "Satulavaara" estää ensin alhaalle
vaipunutta aurinkoa ja sitte, auringon täydellisen katoamisen
jälkeen, eteläiselle taivaanrannalle sydänpäiväksi ilmestyvää
valon kajastusta kaupunkiin näkymästä. Kylmäksiki norjalaiset
moittivat paikkaa, ja moitteessa varmaan on perää, koska esm. v.
1867, joka tosin oli harvinaisen kolkko vuosi, vielä 16 p. heinäk.
lammikko kaupungin itäpuolella oli jäässä! Kylmyyttä ei kuitenkaan
saa käsittää äkeäksi pakkaseksi, sillä talvella meri, joka aina
on sulana, lämmittää ilmaa ja estää pakkasta kovin kiihtymästä,
vaan on kylmyys ymmärrettävä tasaiseksi kolkkoudeksi. Skandinavian
kaupungeista kiihtyy pakkanen kovimmalleen Haaparannalla.

Hammerfestillä on vähän epämukava asema sikäli, että se tuolla
etäällä meren saaressa, johon kulku talvisaikana on hyvin hankala,
on aivan erotettu sisämaasta, luonnollisesta kaupantekoalastaan.
Vaan Hammerfest on perustettu yksistään kalastusta varten ja
sitä tarkotusta silmällä pitäen tuskin olisi edullisempaa asemaa
kaupungille voitu saada. Sillä Hammerfest on ihan sen valtaväylän
partaalla, joka länsi-Norjasta kulkee itä-Ruijaan; jokainen
matkamies siihen poikkeaa ja itä-Ruijassa kalanpyynnissä olleista
hyvin moni siihen myöpi saaliin. Vaikka vähän lännenpuolessa Ruijaa
voipi Hammerfest ottaa osaa kalanpyyntiin itä-Ruijassaki, jos kala
sinne ilmestyy, sillä kaikki saalis kuitenki viedään länteen ja
etelään päin. Länsi-Ruijan kalastukseen sitävastoin Vesisaaren ja
Vuoreijan asukkaat eivät sanottavasti, jos ollenkaan, voi ottaa
osaa. Pitemmille pyytöreissuille ylös pohjaa kohti on Hammerfestistä
tietysti myöski hyvä tilaisuus lähteä, ja säännöllisesti kaupungista
toimitetaanki retkiä sekä Huippuvuorille hylkeen, mursun y.m. pyyntiä
varten että matalikoille eli "pankeille" aavassa meressä holkerin
pyyntiä varten. Edellisestä pyynnistä on vähän alettu luopua, kun
mursu on käynyt yhä harvinaisemmaksi liiallisen pyynnin tähen, vaan
jälkimäistä harjotetaan yhä hyvällä menestyksellä.

Osotteeksi kuinka vireä kauppakaupunki Hammerfest on, tahon
muutamasta Ruijan sanomasta tähän ottaa kertomuksen liikkeestä
kaupungissa v. 1882. Silloin klareerattiin _sisään_ tullikamarissa:
16 norjalaista laivaa, 1 ruotsalainen, 2 tanskalaista, 3 saksalaista,
1 englantilainen, 2 venäläistä höyryä, matkalla Jeniseihin, 48
venäläistä rannikko-alusta, ja 39 norjalaista, ulkomaalta lähtenyttä
postihöyryä, eli yhteensä 112 laivaa, kantaen 29,428 tonia. Näistä
klareerattiin _ulos_: 11 norj. laivaa Vienaan painolastilla, 3
Englantiin 1,436 tynn. traanilla ja 3,000 kilogr. valaanruodoilla,
2 Italiaan 423,503 kilogr. kapakalalla, "Rundfisk";[26] 6 ulkomaan
laivaa Vienaan painolastilla. Noilla norj. postihöyryillä ulosvietiin
9217 tynn. traania ja 129,600 kilogr. kapakalaa, siis yhteensä viety
10.653 tynn. traania, 3000 kilogr. valaanruotoja, 553,103 kilogr.
kapakalaa; sitäpaitsi höyryissä vietiin ulos 94 kilogr. poronsarvia,
4 elävää karhua, 3 karhunnahkaa ja 69,028 kilogr. kapasaitaa Ruotsiin.

Venäjälle lähtevällä 53 laivalla, yhteensä kantaen 3001 tonia,
vietiin: 148,004 kilogr. kapakalaa (rotskjær), 104,167 kilogr
kapasaitaa, 3,016,654 kilogr. suolakalaa, 474 tynn. silliä, 524
ketunnahkaa, 171 saukonnahkaa, 1,483 hektoliiteriä suoloja, 37
ankkuria rommia, 70 islannin villapaitaa, 427 tahkoa, 340 kilogr.
viiniä, 480 kilogr. kahvia, 86 kilogr. sokeria, 15 kilogr. teetä, 200
paria villakarttoja, 4 tynn. kölitervaa.

Eri paikkoihin Norjassa vielä vietiin: 990 kilogr. "rundfisk" ja
34,900 kilogr. "rotskjær", 472,626 kilogr. kapasaitoja, 81,040
saitaa, 1,219 tynn. traania, 618 tynn. silliä, 12,457 kilogr.
mursunnahkoja, 35,019 kilogr. hylkeennahkoja, 8 karhunnahkaa.

_Huippuvuorilta_ toi 9 laivaa, kantaen yht. 268 tonia: 102 mursua,
3,361 hyljettä, 17 kuollutta ja 4 elävää merikarhua, 6 poroa,
90 kilogr. höyheniä ja 20 tynn. valaan-ihraa merellä tavatusta
kuolleesta valaskalasta. Sitäpaitsi 2 kaupungin omaa laivaa toi 6,000
suolattua turskaa. 1 laiva, jähti, jota J. Rouso (suomalainen?)
kuljetti, joutui haaksirikkoon.

_Holkerinpyyntiin_ otti osaa 13 kaupunginlaivaa, kant. yht. 346
tonia, ja toivat 2,123 tynn. maksoja ja 36 tynn. valaan-ihraa
kuolleena tavatusta valaskalasta. Näistä aluksista 9 teki 2 retkeä,
yksi 3 ja kolme kuki 1 retken, yht. 24 retkeä.

Ylläseisovista numeroista voipi saada käsityksen liikkeen
määrästä Hammerfestissä. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että
esm. Oulun suureen merikaupunkiin v. 1881 vain tuli 240 laivaa,
kant. 66,717 tonia. Niinkuin edessäpäin tullaan näkemään, näyttää
liike Vesisaaressa ja Vuoreijassa olevan vieläki suurempi kuin
Hammerfestissä, arvaten niissä löytyväin valaskalatehasten tähen.
Hammerfestin satamassa oli meidän tullessa joku 25 à 30 skuunaria
ankkurissa.

Höyrylaivamme viipyi Hammerfestissä 2--3 tiimaa, jolla välin hyvin
kerkesi käydä kaupunkia katsastamassa. Laiva laski ankkuriin vähän
matkan päähän möljästä, vaan sen kupeelle ilmestyi heti soutuveneitä,
jotka halvasta hinnasta veivät matkustajia maihin. Mitään erityistä
katseltavaa ei kaupungissa ollut; länsipäässä oli moniaita
varakkaamman näköisiä taloja ja komea koulurakennus. Tuolle vaaralle
kaupungin eteläpuolella, joka lumivyöryillään alituisesti uhkaa
kaupunkia, en tullut nousseeksi, koska aika oli siksi täpärä; ja jos
kerran tahtoo Hammerfestin tienoilla nauttia laajasta näkö-alasta,
onki paras kulkea ylös toiselle vähän etelämpänä olevalle tunturille,
jonka nimi norjaksi on _Tyven_ ja joka on noin 1,300 jalkaa korkea.
Siitä on puheen mukaan ihmeen kaunis näkö-ala sekä aavalle merelle
pohjaan päin että tuntureille idässä, etelässä ja lännessä, joista
varsinki _Söreian_ ja _Seilannin_ saarten jäätiköt pistävät
silmään. Yhessä paikassa lähellä kaupunkia olisi sopinut käydä,
vaan tietämättömyydestä en tullut sitä tehneeksi; se olisi ollut
Fuglnäsissä lahen suussa. Tänne nim. päättyi se meridianilinja, joka
vv. 1816--1852 määrättiin Ruijan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän halki
Tonavan suuhun asti, ja jonka työn muistoksi tänne on pystytetty
kivipatsas, jonka päällä on vinoon asetettu pronssinen maapallo. Se
kyllä olisi sietänyt katselemista. Patsaassa on sekä latinainen että
norjalainen päällekirjotus, vaan merkittävää on, että niitten maitten
joukossa, joitten halki linja on käyty, ei ollenkaan mainita Suomea.
_"Per Norvegiam, Sueciam et Rossiam"_, sanoo kirjotus, ovat _"trium
gentium geometrae"_ määränneet kaaren. Suomi on ystävällisesti
pistetty Venäjän kotkan siipien turviin.

Suomesta puhuen löytyi Hammerfestissä v. 1875 suomalaisia 309 henkeä;
maaseurakunnassa sitäpaitsi 21, yhteensä siis 330. Suomi-kirjassa
1870 niiden lukumäärä ilmotetaan v. 1855 olleen 356, joten näyttää
niinkuin suomalaisuus Ruijan pääkaupungissa olisi vähenemään päin.
Tässä on kuitenki sama muistutus tehtävä kuin äskön Kistrannista
puhuttaissa, että paitsi puhtaita suomalaisia myöski sekarotuiset
ovat lukuun otettavat, ja niitä oli v. 1875 Hammerfestin kaupungissa
163 ja maaseurakunnassa 121. Jos edellisistä luetaan toinen puoli
eli 81, jälkimäisistä 2/5 osaa eli 48 suomalaisiksi[27], tekisi siis
suomalaisten lukumäärä Hammerfestin kaupungissa: 309 + 81 = 390
henkeä eli lähes 1/5 osa kaupungin koko väkiluvusta; maaseurakunnassa
21 + 48 = 69. Molemmissa seurakunnissa yht. 459 henkeä. Tämän mukaan
ei suomalainen väestö olisi vähenemässä, eikä niitten suomalaisten
puheesta, jotka satuin kaupungin sataman rannalla tapaamaan,
tuntunutkaan niinkuin suomen valta olisi siellä alenemaan päin.

Valtiopäivämiesvaali Ruijan läänin maalaiskuntain puolesta oli
iltapäivällä ennen tuloamme toimitettu kaupungissa maaherra J.
_Blackstadin_ edessä ja kun Repvågissa meistä eronneet valitsiamiehet
olivat ajoissa perille ennättäneet, oli vaali päättynyt kahen
hallitusta kannattavan miehen vaalilla. Kaikki 16 Haakon
Adalsteinissä seurannutta valitsiamiestä oli nim. kuningasmielisiä
ja valitsiamiehiä yhteensä ei ollut kuin 25. Noista 9:stä muusta oli
kuitenki 5 eli 6 vapaamielisiä, niin että jos edellämainitut 16 eivät
olisi vaaliin kerjenneet, olisi sen päätös ollut toinen. Maaherran
kohteliaisuus Holmia kohtaan, kun hän käski höyryn kapteenia
odottamaan tätä kuusi tiimaa, saapi kai siitä selityksensä, että Holm
tiettiin olevan hallituksen kannattaja.

Nimismies Klerk, joka myös oli valitsiamies, arveli vaalin johosta,
että kun se oli ensimäinen (muistaakseni) koko maassa, sillä tulisi
olemaan jossaki määrin ratkaiseva merkitys, kuningasmielisiä kaikissa
paikoin rohkaisemalla. Tämä arvelu kuitenki petti, sillä niinkuin
tiedetään tuli enemmistö valtiopäivillä hallituksen vastustajia.


Hammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.

Kolmantena päivänä, sittekun Taanasta oli lähetty, kuljettiin
Hammerfestistä Tromssaan, jolla välin höyry kävi seuraavissa
paikoissa: _Hasvikissä_ Söreian eteläpäässä, _Aksuvuonossa_
(Oksfjord) Alnasnjargan pohjoisrannalla, jonka perukkaa 2--3,000
jalan korkuiset, vedestä pystysuoraan nousevat tunturit ympäröivät
ja jonka suussa Ruijan rikkaimmaksi mieheksi kehuttu kauppias,
_Buch_, asuu, _Bergsfjordissa_ samoin Alnasnjargan pohjoisrannalla,
vaan vähän lännempänä Aksuvuonoa; siitä näki jonkun matkan päässä
röysteisen, sinertävän jäätikön, joka juoksee, s.t.s. hiljaisesti
liikkuu länteen päin, kunnes pudottelee jäätelinsä korkealta ilmasta
alas Jökulfjordiin niemen länsirannalla; se taitaa olla Skandinavian
ainoa jäävirta, _Lappeassa_ (Loppen), jossa on samannimisen pitäjän
kirkko, _Kieruassa_ (Skjerfö) ja _Kalsassa_ (Karlsö), niin ikään
pitäjiensä kirkoilla, kaikki kolme pienokaisia saaria. Kieruaan
tullessa kuljetaan _Naavuonon_ (Kvenangerfjordin) suun poikki
ja matkalla Kalsaan _Jyykeän- ja Ulvusvuonojen_ suitten poikki,
joitten välistä siintää Jivgnnjargan 2,000 jalkaa korkea niemennenä
_Lyngs-tuen_. Kalsasta kuljettiin ensin, jollen aivan erehy, tuota
kaltaista salmea Ringvadsön ja Reinön välissä, jonka vihantia,
niityiksi raivatuita rantoja oli yhtä outo kuin miellyttävä katsella
Tenojoelta tänne asti kestäneitten kallioiden perästä, sitte
Grötsuntia länsipuolella _Stuorranjargaa_ eli niinkuin suomalaiset
sanovat _Isonientä_, ja viimein Tromssan salmea Tromssaan, johon
tultiin sunnuntaina 6 p. elok. klo 11 illalla. Hammerfestin ja
Tromssan väli on ainoastaan 25 meri- eli 16 maapenikuormaa, vaan
yhtäkaikki oli matkalla viivytty lähes vuorokausi, kun höyrylaiva
oli käynyt siksi monessa paikassa ja sitä paitsi Aksuvuonossa oli
5--6 tiimaa saatu odottaa pikkuhöyryä "Nor", joka kulkee Hammerfestin
ja Alattion väliä ja Aksuvuonossa tapaa isot höyryt; se oli nyt
matkavuoroissaan myöhästynyt senkautta, että edellisenä päivänä oli
Repvågista käynyt noutamassa valtiopäivämieselektoreja Hammerfestiin.

_Alattioon_ ei Haakon Adalstein poikennut ja se oli vahinko, koska
Alattion seutu, jota yksimielisesti kiitetään Ruijan kauniimmaksi
paikaksi, siten jäi näkemättä. Sinne kuljetaan Hammerfestistä ensin
sitä salmea. "_Strömmen_", Virta, joka on Valassaaren ja Seilannin
välissä ja jossa valaskaloja ennen aikaan kävi hyvin paljon, sitte
Seilannin ja Vuorjenjargan väliin tulevaa salmea, _Vargsund_. Paitsi
viime mainitun salmen kautta on Alattionvuono yhteydessä valtameren
kanssa kahen toisenki "mahtavan" salmen kautta, _Rognsundin_, joka
on Seilannin ja Stjernön välissä, ja _Stjernmndin_, joka on Stjernön
ja Aluasnjargan välissä. Alattionvuonon länsirannalla pistää maahan
ensin pitkä ja kaitainen _Lankovuono_ (Langfjord), sitte lyhempi
_Talmulahti_ (Talvig), jonka rannalla Talmulahen pitäjän kirkko
seisoo, "in reizender Lage", niinkuin Bædeker sanoo; itärannalla
on pienempiä vuonoja. _Kaamavuono_ (Komagfjord) _Liinavuono_
(Lerrisfjord) y.m. Perukassa vuono jakaantuu tuon 700 jalkaa korkean
_Pyhävaaran_ (? _Bassevarekin_, norjaksi _Kongshavnfjeldin_)
kautta kahteen haaraan, idempään, _Rässivuonoon_, Rafsbottn,
johon Alattionjoki vetensä laskee, ja lännempään _Bossakoppaan_,
jonka sisin perukka on nimeltä _Kaavuono_. Bossakopan rannalla on
samanniminen kylänpaikka, kuulusa suurista talvimarkkinoistaan;
lähellä kylää on Alattion uusi kirkko. Kaavuonon pohjoisrannalla on
englantilaisten omistama Kaavuonon vaskitehas. Alattionjoen suussa on
kylä nimeltä "Elvebakken", -- paikan suomalaista nimeä en tiedä --
jonka asukkaat melkein yksistään ovat suomalaisia. Varsinki kauniiksi
kiitetään jokilaaksoa viimemainitusta kylästä ylöspäin: reheviä
laidun- ja niittymaita, vaihetellen viljavien ohra- ja kaurapeltojen
sekä verraten laajain pottumaitten[28] kanssa, ulottuu virstottain
pitkin jokivartta; tuuheoita koivikoita näkyy siellä täällä ja paitsi
koivua tapaa myöski muita lehtipuita, niinkuin haapaa, pihlajaa,
tuomea; ja ylempänä vuorten syrjillä kasvaa vankat mäntymetsät.
Puhumatta lakoista, mustikoista ja puoloista kypsyy täällä myöski
viinimarjat, vaaraimet ja vatukat; kryytimaissa mansikatki. Ja tämä
kaikki Lapin takana 70 asteen leveydellä!

Alattiosta kulkee Koutokeinon kautta valtatie Suomeen. Koutokeinoon
käytetään kahta eri tietä: lyhempää läntisempää, joka kulkee tuon
2700 jalkaa korkean _Nuppivaaran_ ynnä muitten tunturein poikki ja
on 18 penik. pitkä, sekä itäisempää, 22 penikuorman pituista pitkin
Alattion jokea ja _Maasin_ kautta, jolloin koskein välttämiseksi
Alattiosta lähettäissä kuljetaan _Peskaalas-tunturin_ poikki.
Talvella Alattion markkinain aikana joulu- ja maaliskuun alussa on
näillä teillä vilkas liike, kun sisämaasta ja Suomen ja Ruotsin
puolelta viedään alas voita, lihoja ja lintuja (metsikanoja,
riekkoja) ja tuodaan takaisin jauhoja, kaloja ja kolonialitavaroita.
Toinenki valtatien tapainen kulkee Alattiosta itä-etelään päin
Jetsjärven kautta _Kaarasjoelle_, 20 penik. pitkä.

_Alattion_ väkiluku teki v. 1875 yhteensä 2389 henkeä, joista
716 suomalaista, 178 lappalaista, 461 sekarotuista ja siis 1034
norjalaista. _Talmalahen_ väkiluku teki 2146 henkeä, joista 155
suomalaista, 740 lappalaista, 435 sekarotuista ja 816 norjalaista.
_Koutokeinon_ väkiluku oli 719 henkeä, niistä 18 suomalaista, 651
lappalaista, 38 sekarotuista ja 12 norjalaista; lappalaisista oli 488
paimentolaisia (tunturilappeja).

_Tromssa, Tromsö_, lienee alkuaan suomeksiki samoin kuin norjaksi
merkinnyt sitä pienenlaista _saarta_, joka on yläpuolella
Paatsivuonon suuta mantereen (Stuorranjargan) ja Kvalön välissä;
nyt samalla etupäässä tarkotetaan sanotulla saarella löytyvää
_kaupunkia_. Saari on noin penikuorman pituinen ja parin virstan
levyinen, ulottuen etelästä pohjoiseen, 1--2 virstaa leveän salmen,
Tromssan salmen, Tromsösundin, kautta erotettu mantereesta. Se
on toisenlaatuinen kuin muut Ruijan saaret sen puolesta, että on
verraten hyvin matala, vaan mataluutensa johosta se myöski on toisia
viljavampi: vihannat niityt peittävät sen rantoja ja paitsi koivua
siinä myöski kasvaa pihlaja ja tuomi. Kaupunki on rakettu Tromssan
salmen varrelle, saaren itärannan eteläpuoleen. Jos saari on sievä,
täytyy sanoa, että kaupunki ehkä on vielä sievempi; kadut olivat
leveöitä ja puhtaita ja rakennukset, jotka haminassa ja vähän
ylempänä rannasta kulkevan pääkadun varrella olivat oikein komeoita
ja suuria, useat kolmikertaisia, alakerrat laitetut loistaviksi
kauppabutikeiksi, olivat syrjäisemmissäki kaupungin-osissa hyvässä
kunnossa pidettyjä, laudotetuita ja maalatuita. Kirkkotori oli
tehty puilla ja pensaskasveilla istutetuksi kauniiksi esplanadiksi.
Länteen käsin maa kaupungista vähitellen kohoaa kankaaksi, joka
rajottaa näkö-alaa sinne päin, vaan idän puoleen silmä ihastuneena
kiintyy vastapäätä kaupunkia salmen toisella rannalla nousevaan,
noin 4000 jalkaa korkeaan, ikuisella lumella ja jäällä peitettyyn
_Tromstindin_ mahtavaan tunturiin. Vaikka katselin kaupunkia sateisen
yön hämärtävässä valossa, en voi muuta sanoa kuin että se teki
erittäin miellyttävän vaikutuksen, ja aivan perustetuksi myönnän sen
ihastuksen, jolla norjalaiset sekä suullisesti että kirjallisesti
puhuvat tästä "_ultima Thulen_ pääkaupungista".

Tromssa sai kaupungin-oikeudet v. 1794, vaan eli samoin kuin
Hammerfest ensi alusta kituvaa elämää, niin että siinä vielä v.
1818 vain oli 35 taloa (Friis) s.t.s. noin 3--400 henkeä. Viime
aikoina seki sentään on rohkeasti edistynyt, vieläpä rohkeammin
kuin muut Ruijan kaupungit, niin että siinä v. 1875 oli 5,409
henkeä. Kaupungissa asuu Tromssan läänin _maaherra_ ja Tromssan
hippakunnan _piispa_. Kauppiaita oli Tromssassa v. 1875 102,
joista 75 tukkukauppiasta; Ruijan kolmessa toisessa kaupungissa
oli kauppamiehiä sanottuna vuonna yhteensä ainoastaan 72, joista
38 tukkukauppiasta. Etevimmiksi Tromssan kauppiaiksi sanottiin
P. _Hansenia_, Kr. _Dreijeriä_ ja _Holstia_. Kaupungissa on
_kansakouluopettajaseminari_ ja kymnaasi; kirkkoja oli muistaakseni
kolme, niistä yksi _katolinen_. Kymmenkunta vuotta taapäin
perustettiin kaupunkiin _museo_, joka on lähellä kaupungin komeaa
vierasten majaa, _grand hotel_, ja varustettu arvokkailla luonnon- ja
kansantieteellisillä esineillä. _Vesijohto_ on laitettu kaupunkiin
vähän lännempänä olevasta järvestä. Tämän järven ympärille Tromssan
pohatat ovat rakentaneet huviloita, niin sieviä puutarhoillensa, että
Friisin arvelun mukaan niiden ei tarvitsisi hävetä Kristianiankaan
seuduilla olemasta. Jos lukia suvaitsee muistaa, että Tromssassa
ollaan 69° 38' asteen leveydellä, siis yhtä pohjoisessa kuin
_Utsjoella_, ei hän varmaan voi olla kaikesta tästä kummiinsa
joutumatta.

Omituista on, että ihanalla Tromssalla entiseen aikaan on ollut,
sama maine kuin Blocksbergilla Saksassa eli Blåkullalla Ruotsissa,
niin että sinne on luultu velhojen ja noitien juhla-öinä kokontuvan
syömään, juomaan ja mässäämään (Friis); jonka taikauskon perintönä
ehkä on pidettävä, että länsi-Ruijan suomalaisetki puheessaan
käyttävät tuota suomalaisen korvalle outoa sanaa "trolli". Kenties
asia on siten selitettävä, että Tromssan saaren kauneus pisti
lappalaistenki silmään, kun he poroineen tulivat Tromstindin
kupeelle, että he juhliensa viettopaikaksi valitsivat tuon kauniin
saaren, ja että nämät juhlat, joihin arvaten joku epäjumalanpalvelus
oli yhistetty, näyttivät norjalaisille niin eriskummaisilta, etteivät
he voineet pitää juhlanviettäjiä muuna kuin noitina.

Näkö-alaa Tromstindin harjulta muuten kiitetään verrattoman
laajaksi ja ihanaksi, ja semmoinen se mahtanee ollaki. Itään päin
tulee Ulvus- ja Muskuvuonojen taa Jyykeänniemen valkoselkäinen
alppijakso; pohjassa päin kiiltävät _Skulgamtunturit_ Ringvatsön
etelärannalla; länsi-etelään käsin tulee _Bensjordtind_ mantereen
päähän Paatsivuonon suun tuolle puolen, ja lännessä kulkee pitkin
Kvalön saarta alppiharju, josta _Vastindin, Blaamandin_ y.m. tunturit
kohottavat huippujansa ilmaan. Syvällä jalkain alla Tromstindin
juuren ja Kvalön välissä lepää sinisten aaltojen sylissä Tromssan
viheriä saari, ja Kvalön tunturein takaa siintää valtameren ääretön
vedenpinta.

Tromstindin eteläpuolella on Tromssan laakso, _Tromsödalen_, johon
vierasten matkustajain on Tromssasta tapa poiketa lappalaisleiriä
katsomaan. Kesäksi nimittäin Tromssan laaksoon aina tulee muutamia
ruotsin lappalaisperheitä Karesuvannosta Muonionjoen varrelta, tuoden
muassaan 4--5000 poroa.

Tromssa on melkein aivan norjalainen kaupunki. V. 1875 siinä oli
suomalaisia ainoastaan 98 henkeä ja lappalaisia vain 8; sekarotuisia
64. Tromssansalmessa ei ollut suomalaisia kuin 11 henkeä. Tromssaan
ei kuitenkaan suomalaisten asutus lopu, joku määrä heitä vielä
löytyy länsi-etelään päin siitä. Niin oli vuonna 1875 suomalaisia
_Paatsivuonossa_ 64 henkeä, _Malangissa_ 20, Malanginvuonoon
laskevan _Maals-elvan_ ja tämän lisäjoen _Bardu-elvan_ varrella 118,
_Hillesössä_ 32, _Senjen_ saaren kahessa pitäjässä, Bergissä ja
Tranössä 239, _Lenvikissä_ 73, _Salangissa_ 47, _Ibestadissa_ 62,
Sandissa, Trondenäsissä ja Kvedfjordissa 14; yhteensä 675 henkeä.
V. 1855 oli Tromssasta alaspäin ainoastaan 248 suomalaista (Suomi,
1870), ja suomalaisten lukumäärä täällä päin näyttää siis olevan
kasvamaan päin. V. 1875 oli sitäpaitsi sekarotuisia vastaluetetuissa
pitäjissä 1,431.

Tromssan lääni, jonka ainoa kaupunki Tromssa on, ulottuu
Alnasnjargalta pohjoispuolelle Ofoten-lahtea 68° 30' asteen
leveydelle. Vaikka kooltansa pienempi Ruijan lääniä on se kuitenki
kolmatta vertaa väkirikkaampi: v. 1875 siinä luettiin 54,019
asukasta, kun Ruijan läänissä vain oli 24,075. Tromssan läänistä
etelään päin tulee Tromssan hippakunnan kolmas lääni, _Nordlannin_
amtti, joka ulottuu 68° 30' asteen leveydeltä 65:lle asteelle saakka,
siis Oulun tasalle; hallituskaupunki on siinä _Bodö_ Saltenfjordin
suussa (67° lev.). Mainittavia paikkoja Nordlannin läänissä ovat
_Fagernäs_ Ofoten-lahen perukassa, johon Luulaja--Ofotin rautatie
on aiottu päättyväksi, kalastuksesta tunnetut _Lofoten-saaret_,
joitten kahen eteläisimmän välissä vaarallinen _Malström_,
Myllyvirta, pauhaa. _Salt-_ eli _Storströmmen_ Saltenfjordin
suussa, samanluontoinen vaan vielä kauheampi virta kuin Malström,
ja _Svartisen_ Saltenfjordista etelään päin, noin 7 penik. pitkä,
2--4 leveä, lumi- ja jääkenttä, joka peittää keskimäärin 4000
jalan korkuista tunturimaata. Mal- eli Saltströmiä ovat Kalevalan
laulajat luultavasti tarkottaneet puhuessaan "Ruijan koskesta
kovasta, palavasta pyörtehestä"; karjalaisille nämät seudut eivät
ole olleet tuntemattomia, niinkuin arvaa siitäki, että karjalainen
siirtokunta 13:lla vuosisadalla asettui Malangiin. -- Väkiluku
Nordlannin läänissä v. 1875 oli 105,141 henkeä. Etelä-osa Nordlandia
oli ennen vanhaan nimeltä _Haalugaland_ (Helgeland), johon Oulun ja
ruotsinpuolisen Kainuun läänien asukasten esivanhemmat, kainulaiset,
aikanaan tuo tuostaki tekivät sotaretkiä tunturein poikki.

Tromssasta annetaan ulos tietääkseni kolme sanomalehteä:
_Tromsö-posten, Tromsö Amts-_ ja _Tromsö Stifts-tidende_.


Lyhyt luku Ruijan kalastuksista.

Tromssa on Ruijan maakunnan läntisin kaupunki ja koska nyt olemme
siihen tulleet, heittäkäämme yleinen katsahus Ruijan kalastuksiin.
Norjan virallinen tilasto tarjoaa hyviä lähteitä tämmöiseen
katsahukseen[29].

Niinkuin edellisessä usein jo on mainittu, on pääkalastus Ruijassa
_turskan_ pyynti, jota varsinki harjotetaan keväällä vaan vähin jo
talvellaki. Pyydetty määrä teki vuosikymmenenä 1873--1882 keskimäärin
15 1/4 miljoonaa kappaletta turskaa; suurin saalis, 23 1/2 milj.
oli v. 1880, vähin, 5 l/4 milj., v. 1876. V. 1882 teki saalis 7 1/4
milj. Turskan saalis koko Norjasta oli vuosina 1872-1880 keskimäärin
vuodessa 54 1/4 milj. kapp., joten saalis Ruijasta siis oli lähes
28%. (Ruijalla tässä ja seur. sivulla tarkotan _lääniä_).

Rahassa tämä saalis, heti pyydettyä myötynä, teki (maksojen y.m.
kanssa) Ruijassa keskimäärin vuodessa 8,680,000 ja koko Norjassa
14,400,000 kruunua.

Kesäkalan, etupäässä _saidan_, pyyntimäärää Ruijassa en ole
tilastossa löytänyt ilmotetuksi, vaan sen raha-arvo teki esm. v.
1880 788.000 kr. eli enemmän kuin puolet koko maan kesäkalan pyynnin
arvosta (1,448,000 kr.). Vuosikymmenenä 1860--1878 tämä arvo Ruijassa
vuosittain teki 706,000 kr.

_Lohen_ ja _taimenen_ pyynnin arvoa Ruijassa ilmotetaan vv.
1869--1878 keskimäärin vain 3,000 kruunuksi, joka tuntuu niin
vähältä, että olisi taipuvainen luulemaan ilmotusta ereykseksi.
Todenmukaisemmalta kuuluu maaherran ilmotus tästä pyynnistä v. 1878,
jolloin oli saatu 1138 viekoa lohta (ja taimenta), raha-arvossa
laskettua 13,646 kruunuksi. Pääpyyntipaikkoja olivat Taana (500
viekoa), etelä-Varanki (350 v.), Kistranni (150 v.) ja Talmulahti
(60 v.). Lohensaalista koko Norjasta vv. 1869--1878 ilmotetaan
keskimäärin 336,000 kruunuksi.

_Holkerinpyynti_ tuotti vuosina 1873--1878 keskimäärin 4,179 tynnyriä
maksoja, joitten arvoa rahassa laskettiin 92,649 kruunuksi. Suurin
saalis oli v. 1873 eli 6,363 tynnyriä, arvattua 154,000 kruunuksi,
vähin v. 1877 eli 2,344 tynnyriä (48,500 kr.)

Pyynti _Huippuvuorilla_ ja _Novaja Semljan_ luona tuotti vuosina
1871--1878 keskimäärin 122,250 kruunua. V. 1878, jolloin saaliin
arvo teki 92,000 kr., pyydettiin 363 mursua, 3,676 hyljettä, 69
merikarhua, 789 peuraa sekä 3 (valkeaa) delfiiniä, jonka ohessa
kerättiin 13 viekoa höyheniä. Pyytöön lähetään sekä Hammerfestistä ja
Alattiosta että Vesisaaresta.

_Valaskaloja_ saatiin Varangissa vv. 1874--1877 keskimäärin 40
kappalta, joitten arvo laskettiin 80,000 kruunuksi. V. 1878 saalis
teki 135 valasta ja 266,000 kr. V. 1882 saivat Vesisaaren Sanoman
mukaan Ruijassa: Sv. Foyn 3 laivalla 99 kapp., Karsten Bruun
Rautavuonossa 1 laivalla 16, kapteeni Evensen samassa paikassa 1
laivalla 62, kapteeni Ellefsen Vuoreijassa 1 laivalla 59, kapt. Gerh.
Sörensen myöski Vuoreijassa 2 laivalla 83; sitäpaitsi kapt. Berg
Syltefjordissa, 1 laivalla 26, kapt. Hansen Magerössä 1 laivalla 8 ja
kapt. Bull Söreijassa 1 laivalla 40. Yhteensä 393 valasta, joka 2000
kruunun mukaan kappaleelta tekisi 786,000 kr.

Yksi kalastus vielä on mainitsematta, nimittäin _rasvasillin_, jota
länsi-Ruijassa vähin harjotetaan. Se antoi vv. 1876--1878 keskimäärin
11,400 tynnyriä eli raha-arvossa 80,000 kr. V. 1878 oli tulo vähin,
41,000 kr.

Tulon kaikista Kuijan läänin kalastuksista läänin maaherra v. 1878
arvelee tehneen:

    Talvi- ja kevätpyynnistä .......... kr. 2,069,000.
    Kesä- ja syyspyynnistä[30] ........  "    771,000.
    Sillinpyynnistä ...................  "     41,000.
    Holkerinpyynnistä .................  "     48,000.
    Pyynnistä ulompana jäämeressä[31] .  "    110,000.
    Valaskalanpyynnistä ...............  "    266,000.
                               Yhteensä kr. 3,305,000.

Tämä summa on kuitenki vähempi kuin keskimääräinen tulo edellisten
kaheksan vuoden saaliista, joka teki 4,077,250 kr. Vaan turskan
saalis v. 1878 oli alle keskinkertaisen (12 milj.) _Neljäksi_
miljonaksi kruunuksi saattanee siis ainaki lukea vuotista tuloa
kalanpyynnistä Ruijassa.

Nimittäin Ruijan _läänissä_; Ruijan _maakunnassa_ se tulee vähän,
vaikkei paljo isompi. Tromssan läänin kalastukset tuottivat esm.
v. 1880 602,000 kr., vaan siihen ei tuloa holkerin- ja mursun
y.m. pyynnistä ole luettu, niin että tämän kanssa koko tuloksi
saanee laskea 7--800,000 kr. Jos tätä summaa sopii pitää läänin
keskimääräisenä tulona ja siitä luetaan läänin Ruijaan kuuluvan osan
hyväksi esm. 300,000 kr., tekisi kalanpyynnistä lähtevän tulon määrä
koko _Ruijan maassa_ vuosittain lähes 4 1/2 miljoonaa kruunua eli
noin 6 milj. markkaa. Siihen ei ole otettu pyynti kotitarvetta varten.

Huomattava kuitenki on, että mainittu summa osottaa ainoastaan juuri
merestä saadun ja siis _valmistamattoman_ kalan arvoa. Kun kala
ja muu saalis on kaupankaluksi ennätetty saada, on sanottu arvo
noussut paljo suuremmaksi. Sen voipi nähä Ruijan neljästä kaupungista
tapahtuvan _viennin_ suuruudesta, joka esm. v. 1881 oli seur.:

    Tromssasta ................. kr. 1,196,300.
    Hammerfestistä .............  "  1,351,300.
    Vuoreijasta ......... ......  "  1,635,800.
    Vesisaaresta ...............  "  2,198,600.
                        Yhteensä kr. 6,382,000.

Kalan ja muun merestä lähtevän saaliin osaksi saanee tästä
summasta lukea ainaki 6 milj., koska Ruijasta ei muuta mainittavaa
kalua ole ulkomaille vietävää. Pyydetyn kalan y.m. arvo olisi
siis ulosvietäissä enennyt kolmannella osallaan, joka osa jääpi
kauppiasten omaksi, niinkuin valmistamattoman kalan arvo jääpi
pyytömiesten vaivain palkaksi.

Vienti yleensä, niin kalatuotteiden kuin muiden tavarain, koko
Norjasta teki v. 1881 120 milj. kruunua, joten vienti Ruijasta oli
vähän enemmän kuin 1/20 osa eli 5,32 %. Ruijan väkiluku ei kuitenkaan
v. 1875 eikä siis luultavasti v. 1881:kään ollut kuin 1/40 osa eli
2,6 % koko valtakunnan väkiluvusta -- Ruijan maakunnassa oli v.
1875 47,149 ja koko Norjassa 1,806,900 henkeä -- ja vienti Ruijasta
lienee siis v. 1881 suhteellisesti ollut _kahta_ suurempi kuin muusta
Norjasta. Kaloja vietiin yleensä Norjasta ulos v. 1881 42 miljonan
arvosta, kalanmätiä, maksoja ja kalaguanoa 2 1/2 milj. sekä traania
ja ihraa 5 1/2 milj. arvosta, kaikkiaan 50 miljonan arvosta. Ruijan 6
milj. tekee tästä viennistä 12 %.[32]

Vielä paremman käsityksen Ruijan viennin suuruudesta saamme, jos
vertaamme sitä esm. Oulun läänin vientiin. Oulun läänin viennin arvo
teki v. 1881[33]:

    Oulusta .................... 6,493,430 m.
    Praahessta .................   724,253 "
    Kemistä ....................   795,442 "
    Torniosta .................. 1,694,269 "

Siis yhteensä 9,707.394 markkaa eli ainoastaan 772,594 m. enemmän
kuin Ruijasta, jonka vienti suomen markoissa tekee (à 1:40) 8,934,800
m. Oulun läänin väkiluku v. 1881 oli kuitenki 207,782 henkeä, siis 4
vertaa suurempi kuin Ruijan.

Ruijan kala viedään suurimmaksi osaksi ulos ainoastaan kuivattuna,
jolloin se Norjassa kulkee nimellä "törfisk", kapakala. Muualla
Norjassa turska taas enimmästi sekä kuivataan että suolataan ja
kutsutaan silloin "klipfisk". Jälkimäisen vienti on ylipäänsä
kolmatta vertaa suurempi kuin ensimainitun; niin vietiin esm. v. 1877
45 milj. kilogrammia "klipfisk" ja 21 milj. kilogr. "kuivaa" kalaa,
v. 1881 42 milj. kilogr. edellistä ja 19 milj. kilogr. jälkimäistä.
_Kuivan kalan vienti_ Ruijasta oli 1000-kilogrammissa:

                             V. 1877. V. 1881.

    Tromssasta .............. 3,861.   1,945.
    Hammerfestistä .......... 2,842.   1,357.
    Vuoreijasta ............. 1,296.   1,483.
    Vesisaaresta ............ 1,643.   2,206.

Yhteensä siis Ruijasta v. 1877 9 milj. 642,000 kilogr., v. 1881 6
milj. 991,000, tehen Ruijan vienti siis koko Norjan kuivankalan
viennistä edellisenä vuonna lähes 46%, jälkimäisenä 36,8 %.

_Traania_ vietiin Norjasta ulos: a) medicinitraania
(kalanmaksa-öljyä) v. 1877 31,096 hektoliiteriä, v. 1880 33,638,
v. 1881 22,006; b) muunlaatuista v. 1877 121,258, v. 1880 134,917,
v. 1881 102,910 hektoliiteriä. Yhestä hektoliiteristä (s.o. 38 1/5
suomen kannusta) maksoja luetaan tulevaksi sama määrä traania.

Turskan _mätiä_, jota suolattuna käytetään sardiininpyynnissä
syöttinä, ei Ruijasta viedä ulos, koska turska pyydettäissä jo on
kutenut. Muusta Norjasta viedyn mädin määrä tekee runsaasti kolmannen
osan traanin vientimäärästä.

Suhta turskan ja siitä lähteväin syrjätuotteiden arvon välillä
lasketaan niin, että jos mätiä saadaan, itse kala antaa 72,8, maksat
17,6, mäti 8,0 ja päät 0,7 prosenttia, ja jos mätiä ei saada, siis
Ruijassa, itse kala 75,9, maksat 23, päät l,1 prosenttia.

Osanottajia lotaturskan pyynnissä oli vv. 1869--1877 keskimäärin
14,205, joilla oli 4055 venettä. Suurin määrä oli v. 1872 eli 16,636,
vähin v. 1877, 10,355. Kunki kalastajan osaksi luetaan vuosikymmenenä
1869--1878 vuosittain tulleen 920 kapp. turskaa, joitten arvo ei
kuitenkaan nouse kuin noin 180 kruunuun. Hinnat ovat näet Ruijassa
sen etäisyyden tähen paljo halvemmat kuin etelämpänä. Kun Lofotissa,
joka on vahvin pyytöpaikka, jo mainittuna vuosikymmenenä hinta 100
turskalta keskimäärin oli 30 kr., oli se Ruijassa vain 19 1/2 kr.
Hintaan oli silloin luettu myöski maksat, mäti ja päät.

Kesä- ja syyskalan pyyntiä harjotti Ruijassa (läänissä) v. 1878
yhteensä 8269 miestä, joista ulkolaisia (Ruijan ulkopuolelta) 4633.
Miehen osaksi tuli arviolta 94 kr.

Rasvasillin pyyntiin samana vuonna otti 1080 miestä 411 veneellä osaa.

Holkerinpyynnissä oli Ruijan läänistä v. 1878 32 venettä 136 miehellä
ja 18 alusta 89 miehen väestöllä. Edellisinä vuosina laivain määrä
varsinki oli isompi: v. 1876 se teki 31, 165 miehen väestöllä, v.
1874 42 ja 221 miestä, v. 1873 49 ja 262 miestä.

Huippuvuorilla ja Novaja Semljaalla kävi Ruijan läänistä v. 1875 24
alusta 231 miehen väestöllä, v. 1877 20 alusta 203 miehen väestöllä
ja v. 1878 16 alusta ja 149 miestä.

Tromssan läänistä kävi v. 1878 35 alusta 158 miehen väestöllä
ulompana jäämerellä, joista 33 alusta pyyti: 258 mursua, 2180
hyljettä, 142 delfiiniä, 41 merikarhua, 702 peuraa, 52 viekoa
höyheniä, ja 3 milj. kalaa, joista lähti 554 tynnyriä kalanmaksoja
ja 508 tynn. holkerinmaksoja. Koko tulo arveltiin 120,000 kruunuksi,
jolloin esm. mursu on laskettu 48 kruunuksi, hylje 12 kr., peura 12
kr., vieko höyheniä 48 kr., tynnyri kalanmaksoja 12 kr. ja tynn.
holkerinmaksoja 18 kruunuksi.

Kauppalaivoja oli lotaturskan pyynnissä läsnä v. 1877 257, joilla
oli 11,600 tonin kantavuus ja 1296 miehen väestö. V. 1878 olivat
nämät numerot: laivoja 260, toneja 12,389, miehiä 1342. Suurin määrä
laivoja oli v. 1875 eli 356.

_Laivaliike_ yleensä ulkomaan kanssa Ruijan neljässä kaupungissa oli
v. 1881:

                              Tulleitten laivojen  Lähteneitten l.
                                   Tonimäärä.        Tonimäärä.

    Tromssa ....................... 20,372.           20,895.
    Hammerfest .................... 7,665.             9,322.
    Vuoreija ...................... 16,337.           15,986.
    Vesisaari .....................  9,959.           11,517.
                                    54,333.           57,720.

_Tullitulot_ tekivät v. 1881:

    Tromssassa ................... 166,254. kr.
    Hammerfestissä ...............  68,775.  "
    Vuoreijassa ..................  56,821.  "
    Vesisaaressa .................  67,289.  "
                     Yhteensä siis 359,139. kr. eli 502,794 markkaa.

Tullitulot Oulun läänin neljässä kaupungissa olivat v. 1881 yhteensä
949,917 markkaa, jaettuna seur. tavalla:

    Oulu ....................... 577,938.
    Praahe ..................... 157,315.
    Tornio ..................... 121,006.
    Kemi .........,.............  93,658.

Tullitulojen vähemmyys Ruijassa saapi siitä luonnollisen
selityksensä, että konsumenttein määrä siellä on niin paljo pienempi
kuin Oulun läänissä -- jos molempain maitten tullitaksat muuten
ovat yhenlaatuiset. Suhteellisesti nämät tulot sitteki Ruijassa
ovat kahta suuremmat, kun väkiluku siellä vain on neljäs osa Oulun
läänin väkiluvusta. Ja että, niinkuin ylempänä jo osotettiin, Ruijan
vienti suhteellisesti väkilukuun on neljä ja suhteellisesti alueen
suuruuteen kolme vertaa isompi kuin Oulun läänin, on tosiaan omansa
herättämään kummastelemista.



V.

Paluumatka jäämereltä.

Tromssasta Suusiin.


Tromssan tienoilla Jäämeren ja Atlantin aallot kohtaavat toisiansa
ja tähän kaupunkiin tultuani olin siis matkani loppupäähän päässyt.
Tosin siitä alaspäin vielä asuu suomalaisia, vaan ne eivät enään
kuulu ruijalaisiin eikä jäämeren rantalaisiin. Tromssasta sentähen
paluumatkani alkoi.

Oloni kaupungissa kesti vain muutamia tiimoja. Maanantaiaamuna klo
5 piti näet, niinkuin kumppaliltani Solemilta olin kuullut, pienen
höyryn nimeltä "Malangen" lähteä Tromssasta _Suusiin_, norj. Kjosen,
lähelle Jyykeän kirkkoa, ja siinä olin päättänyt heti jatkaa matkaa.
Jonku päivän pari olisin kyllä kernaasti tahtonut kaupungissa viipyä,
vaan jos kerran viipymään olisi ruvennut, olisi ollut pakko jäädä
koko viikoksi, koska Malangen vasta viikon päästä, jollen kuullut
väärin, taas kulki Suusiin; ja niin kauon en joutanut viipyä.
Sentähen Tromssan haminaan tultuamme soudatin kapineeni suoraan
Malangiin, lähin siitä kaupunkia katselemaan, johon kului ehkä pari
tiimaa, ja palasin sitte sydän-yön jälkeen höyryyn. Aamulla herätessä
jo oltiin matkalla.

Suurella mielihyvällä ja ilman vähintäkään kaipausta erkanin
Haakon Adalsteinistä, joka meidän jälkeen vielä jäi Tromssan
haminaan. Oloa siinä ei kyllä erityisesti sopinut moittia: laiva
oli siisti, kapteeni hiljainen, ruoka erinomainen eikä maksukaan
kovin liiallinen: piljetinhinta Taanasta Tromssaan peräsalissa
teki 26 kr. ja hoito 24, siin kaikki yhteensä 50 kr. eli 70
markkaa. Lisäksi oli pitkin matkaa ollut hyvin ihanat ilmat, että
merikipeästäkään ei ollut tiennyt mitään. Vaan yhtäkaikki yksi
asia oli alkanut siinä käydä yhä tukalammaksi: se oli se paha,
joka pitemmillä höyrylaivamatkoilla luullakseni itsekutaki enemmän
vai vähemmän vaivaa, ikävyys. Mikä siihen sitte lie syynä, että
höyryllä kulkian kumppaliksi ikävä aivan pian tahtoo pakata:
liekö oudot ja enimmästi kylmäkiskoiset ihmiset, vai näkö-alojen
yksitoikkoisuus, vai oma täydellinen toimettomuus, vai se tunto,
että on toisen miehen (kapteenin) isännyyden alla, vai kaikki
yhteensä -- en tiedä, vaan pitkäksi kai minulle kulku höyryssä aina
on käynyt, kun sitä lie useampi päivä kestänyt; ja saman kokemuksen
olin tälläki kertaa saanut tehä. Paitsi syömistä, jota ainaki
peräsalin matkustajat näyttivät pitävän tärkeimpänä tehtävänään
siitä innosta päättäen, jolla kaikki kävivät ruokiin käsiksi, oli
ainoana huvituksena matkalla ollut puhella niiden suomalaisten
kanssa, joita sattui keulan puolella kulkemaan, tai katsella
muutamaa englantilaista vaimonpuolta, jolla oli kantapäihin asti
ulottuva palmikko. Jälkimäiseen huviin kuitenki kohta kyllästyi
ja mitä edelliseen tulee, niin sitä häiritsi niin hyvin rauhaton
elämä laivassa kuin norjalaisten tuttavaini -- mitenkä sanoisin? --
kierot silmät. Useasta pienestä merkistä huomasin, että keskusteluni
suomalaisten kanssa ei ollut heille mieleen, ja kerran muuan noista
ystävistä suorastaan, vaikka hyvin siivosti, minua varotti yhestä
suomalaisesta, joka oli luokseni tullut ja jonka kanssa sitte
olin pitemmän aikaa jutellut, koska tämä muka oli kelvoton mies.
Tuommoista outoa käytöstä voipi käsittää vasta kun tuntee Ruijassa
vallitsevaa ylenmääräistä valtiollista luulevaisuutta[34]. Tietysti
oli valta olla noiden ystäväin mielipahasta huolimatta, vaan kun he
muuten olivat kohteliaita miehiä, en varta vasten tahtonut heitä
loukata enkä sentähen liian hartaisiin puheisiin heidän epäsuosionsa
esineitten kanssa ruvennut. Kaikki yhteensä teki, että höyrykulku oli
ollut kohtuullisen huvittava, ja ilomielin nyt sentähen istuin Ma
langin täkillä, kun tiesin muutaman tiiman päästä taas saavani sanoa
höyrymatkoille jäähyväiset.

Päivä valitettavasti ei nyt ollut yhtä kaunis kuin edelliset olivat
olleet: taivas oli pilvessä ja ilma sakeaa sumua täynnä. Vettä
tosin ei sanottavasti tullut eikä sumu kulkuamme estänyt. kun se
ei laskeutunut vedenpinnalle asti, vaan siitä oli kuitenki se
haitta, että ne uhkeat näkö-alat, jotka matkalla muuten olisivat
tarjona olleet, niinkuin esm. Jyykeänniemen tunturiharju Ulvusvuonon
itäpuolella, olivat nyt menetetyt; vuorten syrjiä saattoi erottaa
noin 2--300 jalan korkeuteen juurelta ylös, vaan ylempänä ne
täydellisesti katosivat sumuun. Norjassa kyllä saapi pilvisiä päiviä
odottaa paljo tiheämmin kuin meillä, koska sateenmäärä siellä on
3--4 vertaa isompi; Lofotissa esm. se on lähes 2 meeteriä s.o.
seitsemättä jalkaa, kun se Helsingissä vain on 20 tuumaa. Vaan
yhtäkaikki oli harmittavaa, että juuri siksi päiväksi sattui sumu,
kun selkeästä ilmasta olisi niin suuri tarve ollut. Mitäpä siihen
sentään! Eihän se päivittelemällä parannut. Juttelemalla koimme sen
sijaan saada matkaa kulumaan kuta kuinki hopusti. Meitä oli kolme
samaan seuraan kuuluvaa: Solem, joka nyt läheni kotiansa Jyykeässä,
eräs telegrafi-tarkastaja H. _Henriksen_, joka Tromssasta oli tullut
laivaan, ja minä. Hra H. oli iso, pitkä mies, niinkuin norjalaiset
useinki ovat, vaan käytökseltään arvelevainen ja puheessaan hidas,
että sen puolesta hyvin olisi voinut suomalaisesta käydä -- hra Solem
oli vilkkaampi-luontoinen ja kasvultaan pienenlainen mies; ja jo tuon
suomalaisesta muistuttavan luonteensa kautta hra H:ki oli mieluinen
puhekumppali. Paitsi meitä seurasi laivassa myötä eräs saksalainen
seura eli joukko, niiksi heitä kutsuisin, kolme herraa ja yksi
vaimonpuoli: yksi herroista tuntui olevan oppinut mies, vaan mitä
toiset olivat, en tiedä sanoa, vaikka ne herrasväestä muka kulkivat.
Niiden tähen meitä oli makuulta nostatettu hyvin aikuisin, että
niille muka einettä laitettaisiin, vaan se nyt oli ollut liiallista
kohteliaisuutta emännöitsiän puolelta. Näin suuri matkustajamäärä
lienee muuten höyrylle ollut jotain harvinaista, koska sekä kahvia
juodessa että einehtiessä "talon" varat uhkasivat loppua.

Matkamme oli käynyt ensin Tromssan salmea ja Grötsuntia pohjaan ja
itään päin, sitte Stuorranjargan nokan ympäri Ulvusvuonoa etelään
päin, jolloin _Bredvik_ jäi oikealle ja _Ulfsnäs_ vasemmalle
kädellemme, sekä lopuksi taas itäänpäin syvälle Jyykeän niemeen
pistävän kaitaisen Suusin lahen perukkaan. Perille tultiin klo 12
jälkeen päivällä. Solemia oli täällä hänen vaimonsa ja lapsensa
vastassa ja niiden kanssa hän viipymättä lähti rannasta ajamaan
kotiansa Jyykeän kirkolle, niin että meidän pitkä kumppaluutemme
tähän loppui. Henriksenille ja minulle ylempänä rannalla seisovan
talon nuori isäntä lupasi hevosen viemään kapineitamme kirkolle,
sittekun muut laivasta tulevat kalut oli maihin saatu. Hevosta
odottaessamme astuttiin ylös taloon. Talon vanha isäntä oli
nimeltä _Figenschou_, sen kauppias Figensehoun isä, jonka luona
Akkulanniemellä olin kortteeria ollut. Ukko lienee kuullut, että olin
suomalainen, koska hän heti puhutteli minua suomeksi, joka kieli
häneltä sujui yhtä hyvin kuin syntyperäiseltä meikäläiseltä. Hän oli
näet usein matkustanut Suomen puolella, ja sitäpaitsi Jyykeässä asuu
suomalaisia koko joukko. Vaikka jo 80:llä hän vielä oli täydessä
hommassa, vilkas puheissa ja liikunnoissa, ja meistä tuli heti hyvät
ystävät. Talossa syötiin päivällinen; vaan muistellessani viimeistä
atriaa Pleymillä Nyborgissa lisäsin varmuuden vuoksi siihen pyyntöön,
jonka ukolle ruuasta tein, sanat _maksua vastaan_, joka lisäys ei
näyttänyt häntä kummastuttavan. Maksun suoritti myös hra H. ja
eräs kolmas vieras, ja teki se ruuasta ja kahvista koko -- 50 äyr.
hengeltä.

Suusista kulkee Jyykeän kirkolle notko, joka katkaisee Jyykeänniemen
vuoriharjanteen kerrassaan poikki, sillä korkeimmalla kohallaankaan
se ei voi olla kuin jonku satamäärän jalkaa ylempänä merenpintaa.
Notko on noin 3 virstaa pitkä, vaan keskimäärin ehkä vain puolta
virstaa leveä pohjassaan; 5--6000 jalan korkuiset tunturit kohoavat
sen kummallaki puolen. Valitettavasti en näitä tuntureita oikein
saanut katsella, kun ne paitsi juureltaan olivat sumun peitossa;
ainoastaan pikimältään Figensehoun talon kartanolta saimme
Henriksenin kanssa kahen tunturin huiput näköön, kun hetkeksi sumu
huippujen kohalla hälveni. Notko ei ollut tässä sen leveämpi kuin
että kartanon toisella puolen oli pienempi niitty, jonka takaa vuori
alkoi nousta. Tunturein korkeutta ei tietty tarkemmin ilmottaa, vaan
kun muutaman minutin olimme niitä katselleet, alkoi H. valittaa
niskaluitansa, että olivat katketa, kun päätä täytyi kääntää melkein
suoraan zenithiä kohti; ja samaan valitukseen minunki oli pakko
yhtyä. Tästä voipi ymmärtää, että tunturit olivat toisenlaisia kuin
meidän mäet. Vaan Jyykeänniemen vuoriharju onki korkeimpia koko
Norjassa; ainoastaan _Dovre- ja Ymesfjeldin_ huiput etelä-Norjassa
nousevat jonku 1--1500 jalkaa ylemmäksi. Mainittu Jyykeänniemi
sentähen hyvin sopi siksi rajantapaiseksi, jona se ennen vanhaan oli
Norjan ja Venäjän välillä.

Pitkin notkon pohjaa kulkee Suusista kirkolle hyvä maantie. Puolisen
jälkeen ukko F. itse lähti kalujamme ajamaan, jolloin hän vuoroon
käveli kärryn perässä, vuoroon siihen nousi istumaan; H, ja minä
astuimme jalan koko tuon lyhyen taipaleen. Tien varrella oli siellä
täällä joku mökki, jonka lähellä oli pottumaata; muuten tiepuolet
oli viljaviksi niityiksi raivatut ja vuorten juuria peitti hyvä
koivumetsä. Tien kummassaki päässä näimme myös ohra- ja kaurapeltoja.
Laukkuni kuljetus maksoi 25 äyr., jotka ukko uskollisesti pisti
plakkariinsa.


Jyykeänvuono.

Jyykeän _kirkonkylä_ on keskellä samannimisen vuonon länsirantaa
Suusista tulevan tien päässä. Se on varsin soma, vaikkei juuri
laaja paikka. Paitsi talonpoikaisten taloja siinä myös on useoita
herraskartanoja, pienoisia vaan sieviä, niinkuin pappila, kauppiaan
ja lääkärin talot. Ne olivat koivikkojen keskellä ja ainaki kauppiaan
talon edustalla oli hyvästi hoidettu kryytimaa, ja samoin luultavasti
muidenki. Paitsi tietä Suusiin kulki toinen tie pitkin rannikkoa
-- kuinka kauas kummalleki puolelle en sentään tiedä -- ja teitten
varsilla oli vihantia pelto- ja niittymaita. Koivut eivät olleet
vääriä ja kutistuneita niinkuin esm. Pummangin tienoilla, vaan yhtä
solakoita kuin meillä.

Ukko F. vei meidät kauppiaan taloon, joka oli juuri teitten
yhtymäpaikassa. Talon isäntä oli nimeltä _Jæver_, pulska,
keski-ikäinen mies. Kun en aikonut tässä viipyä, tuli puheeksi
heti edespäinkulku ja ilmotti hra J., kuultuaan mihin matkani
kävi, että minulle oli sattunut erinomaisen hyvä onni: kirkolta
oli juuri lähtemäisillään eräs suomalainen Muonionjoen varrelta,
joka oli täällä jauhojen nounnissa, ja hänen kanssa varmaan
pääsisin kulkemaan hänen kotiinsa asti valtarajan tuolle puolen,
siis toistakymmentä penikuormaa. Hän oli luotettava mies, että
kyllä veisi oikein perille; ja kulku tulisi täten varmaan paljo
helpommaksi kuin muuten. No tuopa mukava asia: lähetettiin miestä
etsimään ja äkkiä hän ilmestyiki lähellä olevasta talosta. Jo ensi
katse riitti vakuuttamaan, että hän oli suomalainen, nimittäin
hämäläisen ja karjalaisen heimojen välillä olevaa kainulais- eli
Oulun lääniläis-heimoa: ruumis pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta
vankkatekoinen, parrankasvu heikko, liikunto hitaanpuolinen ja kasvot
vakaiset, vaikka kohteliaisuudesta nyt hymyileviksi sovitetut. Hän
oli _Mukkavuoman_ talon isäntä Kilpisjärven eteläpäästä, nimeltään
_Jussi_. Kun olin hänelle asiani selittänyt, joka tapahtui tiellä
Jæverin talon edustalla, hän paikalla suostui, niin että kauppa
muutamassa minuutissa oli tehty; maksusta ei kuitenkaan kysymystä
ollut. Hän ja hänen kumppalinsa olivat aivan valmistumaisillaan
lähtöön ja jonku puolentiiman päästä jo olimme matkassa.

Jæverin talo näytti ulkoa päin hyvin varakkaalta: siinä oli useoita
sekä asumus- että muita rakennuksia ja sali, johon meitä käskettiin
sisälle, oli melkein ylellisesti sisustettu. Kun saattajiltani
kuitenki matkalle lähettyä kysyin, oliko kauppias hyvinki rikas,
sain kummikseni kuulla, että hän oli -- konkurssitilassa, johon
sentään oli takuitten kautta joutunut. Omaisuutta eivät kumminkaan
velkamiehet olleet saaneet, kun se, niinkuin meilläki usein on
tapana, oli siirretty jonku lähisen sukulaisen nimiin. -- Konkurssia
lähellä ilmotettiin ukko Figenschounki joku aika taapäin olleen, vaan
hänen luona usein käymässä ollut englantilainen oli hänen päästänyt
pulasta, antamalla hänelle plakkarilainaksi muutama tuhat puntaa.

Tuntuu melkein siltä kuin kauppiaat Ruijassa joku aika taapäin
olisivat ryhtyneet liian laajoihin yrityksiin. Edellisessä jo
olen maininnut useasta konkurssista itä-Ruijassa; tässä vielä
lisättäköön, että Hammerfestinki kahesta pääkauppiaasta, _Nilsen_ ja
_Finckenhagen_, jälkimäinen nyt kerrottiin olevan häviötilassa. Hän
oli arvaten sama konsuli Finckenhagen, jonka luona kuningas Oskar v.
1873 oli.

Jyykeän kirkolta vuonon sisimpään perukkaan luetaan lähes 4 penik.
Tähän väliin meiltä kului melkein vuorokausi, kun emme erityistä
kiirettä pitäneet; yötä oltiin muutaman lappalaisen talossa
_Molttivuonossa_, jossa Jussi m.m. sai minulle selittää norjan
kielen etevyyttä, niinkuin edellisessä jo on kerrottu. Molttivuonoa
melkein vastapäätä on Jyykeänvuonon itärannalla _Jyykeän-_ eli
_Jiukeanpohja_, norjaksi _Skibotten_, Jykeisen enon suussa.
Siinä pidetään kolmasti vuodessa: kekrinä, Loppiaisen jälkeen ja
viikkoa ennen Maariaa suuret markkinat, joihin Suomenki puolelta
väkeä tulee. Molttivuonon eteläpuolella on ensin _Vuosvaara_ ja
sitte tuo yli 5,000 jalkaa korkea _Njallavaara_[35], joitten
välissä on _Vuosvankan_ notko (vankka = notko). Näillä paikoin
on vaarallinen asua, sillä keväillä usein sattuu, että suuret
luminietokset vyörähtävät tuntureilta alas, hautaen toisinaan talot
kokonaan allensa. Noin 3 neljännestä vuonon perukasta pohjaan
päin on itärannalla _Sokkukentän_ kylä, norjaksi _Horsnäs_. Siinä
katselimme kuinka asukkaat, jotka enimmästi lienevät suomalaisia,
valmistausivat nuotalla pyytämään saitoja, joita havaittiin kulkevan
vuonon läntisellä rannalla. Tämä nuotta ei ollut neliskulmainen,
veneisiin nostettava, niinkuin varemmin kerrotut, vaan tavallinen
apajanuotta, kuitenki kooltaan oudompi: 180 syltää pitkä ja 18
syltää perästä syvä. Nuotanvedon onnistumista emme kuitenkaan
joutaneet jäädä katsomaan, kun kahvinjuontiin jo olimme pari tiimaa
paikalla kuluttaneet. Sokkukentältä etelää kohti kulkiessa tulee
vasemmalle kädelle _Hatuvaaran_ teräväkärkinen, vuonoon jyrkästi
kaatuva tunturi, ja suoraan eteenpäin vuonon perukan taa Paatsivuonoa
kohti _Saukkunavaara_. Hatuvaara on luultavasti saanut norjalaisen
nimensä "Hatten" siitä, että se etäältä katsottuna muistuttaa
tästä päähineestä. Sen pohjoispuolitse juoksee _Kuolpavankajoki_,
eteläpuolitse _Soikitan eno_, ja näitten välissä se ulottuu itää eli
itä-etelää kohti jonku penikuorman, jolloin se jyrkällä rinteellä
loppuu. Sen eteläpuolella vuonon rannalla on muutamia norjalaisia
taloja, joitten rantaan venematkamme päättyi.

_Jyykeä_, norj. _Lyngen_, johon, jollen erehy, kappelina kuuluu
_Muskivuono_, Sörfjorden, Ulvus ja Muskivuonojen ympärillä, on Ruijan
väkirikkain pitäjä. V. 1875 siinä oli 4,653 asukasta. Niistä oli
suomalaisia 712, lappalaisia 1,561, sekarotuisia 994, norjalaisia
siis 1,386. Kielensä puolesta sanottiin Jyykeäläisiä samoin kuin
Kierualaisia _kolmi_kielisiksi, niin että asukkaat yleensä osaisivat
sekä norjaa että lappia ja suomea; miten asianlaita tarkkaan
lienee. Kieruassa oli v. 1875 389 suomalaista, 579 lappalaista, 809
sekarotuista ja 1343 norjalaista, yht. 3,120 henkeä. V. 1855 olisi
Jyykeässä pitänyt löytyä 819 ja Kieruassa 858 suomalaista.

Paitsi Sokkukenttää ja Jyykeänpohjaa on Jyykeänvuonon itärannalla
mainittavia paikkoja _Langnäs_ (suomalaista nimeä en tiedä) pienen
Kaavuonon rannalla melkein vastapäätä kirkonkylää ja _Sjenganlahti_,
norj. "Dybvik", pari penik. pohjempana. Viimemainittuun paikkaan
hra Henriksen oli matkalla. Siitä hänen muistaakseni piti ryhtyä
toimeensa, s.o. telegrafilangan tarkastamiseen, joka ei ole helppoa
työtä, kun lanka usein on johatettu suoraan tunturimaitten halki.
Telegrafihallituksen onki sinne tänne tuntureille täytynyt rakentaa
tupia tarkastusväkeä varten.

Siinä norjalaisessa talossa, joka oli lähellä Soikitan enon
suuta, viivyttiin vähän aikaa, kunnes saattajat olivat saaneet
hevosen valjastetuksi jauhokuormansa eteen[36]. Minä sillä
välin hyvin kerkesin syödä päivällisen sekä keskustella
talon nuorenlaisen isännän kanssa. Puhe-ainetta sain siitä
kun huoneessa näin ei ainoastaan pari kolme vastustuspuolen
sanomalehteä, joku jokapäiväinenki niiden joukossa, vaan myös
useoita valtiollisia lentokirjoja, muitten muassa erään esitelmän
Björnstjerne-Björnsonilta "tasavallasta". "Luetaanko täällä
tämäntapaisia kirjoja", täytyi minun isännältä kysyä, kun
viimemainittu kirjanen käsiini sattui. Mitenkäs muuten, kuului
vastaus. "No minkälainen kirja on?" "Hyvä on, kyllä se puhuu kaikki
oikein". "Te kenties olette tasavaltalainen mieleltänne?" "Niin
olen ja niin alkaa kansamme koko enemmistö olla"; jonka jälkeen
hän rupesi laajemmin tätä väitettä todistamaan. "Mutta Norja kun
on kuningaskunta, eihän tasavaltaiset mielipiteet täällä oikein
ole paikallaan ?" "Kuningaskunta me kyllä olemme, vaan meistä
kohta tulee tasavalta", kuului jyrkkä vastaus. "Ettehän kapinaa
aikone", kysyin hämmästyen; "pitkin matkaa olen kuningastanne
kuullut kiitettävän kelvolliseksi mieheksi ja outoa olisi mielestäni
yrittää semmoista syöstä valta-istuimelta pois". "Nykyinen kuningas
Oskar on kyllä siivo mies", arveli isäntä tähän, "ja sentähen ei
hänen elin-aikanansa luultavasti tule mitään tapahtumaan; vaan kun
hän kuolee, kuolee kuningaskuntaki meillä", se oli puhekumppalini
rohkea loppuväitös. Sitte tuli kysymys paraikaa toimitettavista
valtiopäivämiesvaaleista. Minä kerroin että Hammerfestissä oli
valittu kaksi vanhalla-oliaa, siis kuninkuuden puollustajaa.
Sen hän kyllä sanoi arvanneensa edeltäpäin, vaan väitti, että
jo Tromssan läänistä toinen edusmies tulisi vapaamielinen ja
että koko valtakunnasta ihan varmaan enemmistö tulisi samoin
vastustuspuolueeseen kuuluvia. Nämät väitökset molemmat kyllä
myöhemmin ovat käyneet toteen. Käynekö sitte tuo kolmas tasavallasta
myöski.

En voi kieltää, että tästä keskustelusta taas sain kummastelemisen
ainetta norjalaisten suhteen. Sillä en ollut odottanut, että täällä,
yhä vielä varsinaisen Norjan ulkopuolella, näkisin talonpoikaisessa
kansassa valtiollisia perusaatteita harrastettavan melkein vain oman
itsensä vuoksi, niinkuin isäntäni hartaus tasavallan suhteen oli.

Vaan hevonen oli jo valmis ja matkalle siis lähettävä. Matkan määrä
oli _Soikitan-outa_, viimeinen asuttu paikka Norjan puolella, kun
Jyykeän perukasta kuljetaan Suomeen ja Ruotsiin. Siihen luetaan
vuonon rannalta 3 neljännestä, joita saattaa ajamallaki kulkea,
kun tie on jotenki välttävä. Paitsi Mukkavuoman isäntää oli nyt
matkassa sekä hänen kumppalinsa, eräs Hansen, nimeltä muistaakseni
_Ola_, että tämän isä _Peder Mikael Hansen_ ja veli, _Niilo_ Hansen,
kaikki Soikitan oudasta ja niinkuin nimi osottaa norjalaisia.
Viimemainitut olivat myöski paluumatkalla Jyykeän kirkolta, vaikka
he ja heidän venekumppalinsa, eräs vanha lappalainen _Vuolla_ äijä,
vasta Molttivuonossa olivat meidät saavuttaneet. Maa ei Soikitan
outaan sanottavasti noussut, ainoastaan pari kolme pienempää mäkeä
oli taipaleella. Koivujen seasta pisti siellä täällä esiin joku
mänty, joita en koko matkalla etelä-Varangasta tänne ollut nähnyt.
Tiepuolessa kasvoi runsaasti mustikoita. Keskitaipaleella oli mökki,
jossa ukko Hansenin vanhin poika asui ja johon hetkeksi pistäyttiin
levähtämään. Mökin isäntää, joka muuten oli vankka mies, vaivasi joku
särky polvessa, joka monta kuukautta oli pitänyt häntä makuulla ja
johon ei lääkärinkään sanottu tietävän mitään apua, että kuolema vain
oli odotettavissa. Hän oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja
puhui selvästi suomea; ukko Hansenin kolmella muulla täysikasvuisella
pojalla, jotka asuivat Soikitan oudassa, oli niin ikään kaikilla
suomalaiset vaimot, ja olivat heki samoin kuin ukko itse selviä
suomalaisia. Kauon ei mökissä viivytty ennenkuin ukko ja minä taas
lähimme taipaleelle; minun ainaki ja ukon arvaten ehkä vielä enemmän
oli vaikea katsella auttamatonta potilasta. Toiset kumppalit jäivät
taloon, jossa heitä, niinkuin sitte kuulin, oli kahvitettu. Kahvia
jäämeren rannalla erinomaisen uutterasti juodaan.

Hyvään aikaan illasta tultiin perille outaan. Siinä oli parin
kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata joen pohjoisvarrella,
jossa näkyi kolme pientä taloa. Ukko H. vei minun keskimäiseen ja
vankimman näköiseen, jossa hän itse yhen poikansa kanssa asui;
molemmissa toisissa taloissa asui hänen kaksi muuta poikaa. Useampaa
taloa ei oudassa ollutkaan.


Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa.

_Soikitan_ eli niinkuin myös sanottiin _Soikitaman oudassa_ sain
viipyä koko kaksi pitkänlaista vuorokautta, koska saattomieheni
tunturin poikki ei varemmin joutanut taipaleelle lähteä. Käyttäkäämme
tätä pakollista leväysaikaa yleisen silmäyksen luomiseksi
suomalaisuuden menestymiseen Ruijassa, s.t.s. sen kysymyksen
selvittämiseksi, onko suomalaisuus siellä kasvamaan tai heikkenemään
päin. Tämmöinen silmäys voipi tässä olla paikallaan siihenki katsoen,
että nyt ollaan Ruijasta erkanemaisillaan.

Suomalaisten lukumäärä 1 p. tammik. 1876 teki Tromssan hippakunnassa
(ks. Norges off. statistik, Folketællingen i Norge i Januar 1876):
maalla 4,967 henkeä, joista Nordlannin amtissa 93, Tromssan 2009
ja Ruijan 2865, sekä kaupungeissa 1,519, nimittäin Tromssassa 98,
Hammerfestissä 309, Vuoreijassa 85 ja Vesisaaressa 1,027. Yhteensä
siis 6,486 henkeä[37]. Jos kuitenki, niinkuin ylempänä olemme
tehneet, Ruijan rajaksi lännessä luemme Paatsivnouon, on tästä
summasta vedettävä pois sanotusta vuonosta alaspäin tulevissa
paikkakunnissa tavattavat suomalaiset, yhteensä 704 henkeä; joten
siis v. 1876 Ruijassa (Ruijan maakunnassa) löytyi 5,782 suomalaista.

V. 1855 (ks. Suomi 1870) oli Tromssan hippakuunassa 4,596 ja Ruijassa
4,470 suomalaista; enennys 20 vuoden kuluessa tekisi siis koko
hippakunnassa 1,890 ja Ruijassa 1,312 henkeä.

Tämä enennys tuntuu jotenki vähältä, varsinki jos sitä verrataan
enennykseen vuosikymmenenä 1845--1855, jolloin suomalaisten lukumäärä
kasvoi lähes 2-kertaisesti: v. 1845 se oli näet vain 2,687. Vaan
puhumatta siitä että ilmotukset "Suomessa" ovat eri lähteistä otetut
(vuodelta 1845 Norjan tilastollisista tauluista, vuodelta 1855
Friisin kansantieteellisestä kartasta), joten luetteloja tehessä
on voitu eri perusteita noudattaa, on huomattava: 1:o että tuona
myöhempänä aikakautena joku määrä Ruijan suomalaisista niinkuin
tiedetään on siirtynyt ryssän rannalle, joku määrä Amerikaan ja joku
määrä luultavasti myöski alemmaksi Tromssaa, ja 2:o että suuri määrä
heistä on mennyt naimisiin norjalaisten ja lappalaisten kanssa, joten
heidän lapsensa on otettu sekarotuisten joukkoon. Nämät asianhaarat
riittävät ainaki jossain määrin selittämään, miksi puhasten
suomalaisten määrä Ruijassa vv. 1855--1875 tuntuu heikonlaisesti
kasvaneen.

Suomalaisuudesta Ruijassa puhuttaissa ei kuitenkaan millään muotoa
saa unehuttaa noita _sekarotuisiksi_ kirjotettuja Ruijan asujamia.
Olin-aikani siellä tosin oli liian lyhyt, että voisin varmasti sanoa,
minkäluontoisia nuo sekarotuiset ovat, s.t.s. mihin kansallisuuteen
ne parhaiten näyttävät kallistuvan, vaan kun muistellaan, kuinka
sitkeästi suomalaiset yleensä pitävät kansallisesta omituisuudestaan
kiinni, saanee päättää, että sekarotuiset ruijalaiset ainaki
samassa määrässä ovat säilyttäneet suomalaisen kuin norjalaisen
tai lappalaisen vanhempansa kansallisuutta. Sekarotuisia, joista
v. 1855 ei Suomi-kirjassa mainita mitään -- eikö heitä sitte liene
ollut ollenkaan olemassa tai liekö heitä vissi määrä luettu pahasten
suomalaisten joukkoon -- löytyi v. 1875 Tromssan hippakunnassa:
maalla 7513, kaupungeissa 401, yhteensä 7,914, ja Ruijassa: maalla
5,396, kaupungeissa edellinen määrä, yhteensä siis 5,797. Jos nyt
arvellaan, että kuki kansallisuus on noissa sekarotuisissa puolensa
pitänyt toista kansallisuutta vastaan, ja jos sitte tahotaan
sen perusteen mukaan, josta ylempänä (siv. 285) on ollut puhe,
jakaa nuo Ruijan sekarotuiset eri kansallisuutten kesken, tulisi
maakuntalaisista 2/3 osaa eli 2,158, kaupunkilaisista toinen puoli
eli 200, yhteensä siis 2,358 henkeä kuulumaan suomalaisiin. Täten
saataisiin suomalaisten, puhasten ja sekarotuisten, koko lukumäärä
Ruijassa v. 1875 tekemään 5,782 + 2,358 = 8,140 henkeä.

Jos tämä summa verrataan 1855 vuoden 4,470 suomalaiseen ja samalla
muistellaan Ruijan suomalaisten siirtoa sekä itään päin että muualle,
ei enennys vv. 1855--1875 enään tunnu niin vähältä kuin ensin.

Ruijan väkiluvun v. 1875 olemme ylempänä (siv. 231) laskeneet 47,149
hengeksi. Nuo 8,140 suomalaista tekevät tästä 17,25 %. Kuinka
suuri Ruijan väestö v. 1855 oli, en tarkkaan tiedä sanoa, vaan jos
väenlisäys siellä vuosikymmenenä 1855--1865 oli sama kuin vuosikymm.
1865--1875 eli 20 %, olisi väkiluku v. 1855 ollut 32--33,000. Tästä
summasta 1855 vuoden suomalaiset, 4,470, tekevät 13,9 à 13,54 %.
Suomalaisten lisäys olisi siis suhteellisesti ollut suurempi kuin
muun väestön.

Voipi sanoa, että 17 prosenttia, s.o. viides, kuudes osa koko
väestöstä, on jotenki vähäinen määrä ja että Ruijan norjalaisten
siis pitäisi saattaa itseensä sulattaa tuon vieraan kansan-aineksen,
varsinki kun heidän takana seisoo koko Norjan kansa. Toisin sanoen,
tuo norjalaisten pelko suomalaisuuden suhteen Ruijassa voipi
näyttää sangen turhalta. Asialla kuitenki, tarkemmin tutkittuna,
on useat arveluttavat puolet, jotka tekevät norjalaisten pelvon
ymmärrettäväksi. Ensiksi jälille jäävät 83 prosenttia väestöstä
eivät ole puhtaita norjalaisia; Ruijan väestöstä v. 1875 oli
11,998 lappalaisia, siis 25,44 %, ja niinkuin vast'ikään sanottiin
5,797 sekarotuisia, s.o. 12,29 %, joten puhtaita norjalaisia
vain jääpi 45 %. Lappalaisilta norjalaisille ei ole mitään apua
suomalaisuuden vastustamisessa, pikemmin ehkä haittaa; he saavat
siis yksin kestää taistelua. Tässä taistelussa suomalaiset eivät
enään ole viides, kuudes osa, vaan niinkuin näkyy, jo enemmän kuin
kolmas. Ja jos hiukan vain siirrämme taistelun alaisen alueen
rajoja Tromssasta itään päin, ei edemmäksi kuin tuohon vanhaan
rajapaikkaan Jyykeänniemeen, muuttuu suhta taistelevien välillä vielä
epä-edullisemmaksi norjalaisille. Väestö Ruijassa Jyykeänniemeltä
Vuorjemaan teki v. 1875 ainoastaan 33,504 henkeä -- kun Jyykeään
arvaten kuuluvan Muskivuonon (Sörfjordin) väestö on laskettu 1,000
hengeksi puhtaita norjalaisia -- jaettuna seur. tavalla:

    suomalaisia ....................  5,592.
    sekarotuisia ............,......  5,104.
    lappalaisia .................... 10,649.
    norjalaisia .................... 11,159.
                                Yht. 32,504.

Prosenttiluvussa tämä tekee: suomalaisia 17,2, sekarotuisia 15,7,
lappalaisia 32,76, ja norjalaisia 34,33. Vaan jos yhtäläisyyttä
edellisen laskumme kanssa saavuttaaksemme noista sekarotuisista
taas luemme vissin määrän, tässä 2074[38], suomalaisiin, nousee
heidän lukunsa 7,666;een, joka tekee 28,58 % koko väkiluvusta.
Suomalaisten ja norjalaisten suhta on nyt siis kuin 23,58 ja 34,33,
toisin sanoen puhtaita norjalaisia ei Jyykeänniemen itäpuolella ole
kun 1 1/2 vertaa enemmän kuin (sekä puhtaita että sekarotuisia)
suomalaisia. Jos norjalaistenki lisäksi luemme sovitun määrän noista
sekarotuisista, tulee heitä tosin olemaan 12,519 eli 38,41 % koko
väestöstä.

En voi tässä olla yhtä arvelua esiintuomatta, joka suomalaisuuden
tilaa Ruijassa tutkiessani on mieleeni johtunut. Mahollista
kyllä, että arvelu on väärä, vaan että se olisi turhanpäiväisesti
tuulesta otettu, en luule saatettavan väittää. Se koskee noiden
tilastollisten numeroin luotettavuutta: sopiiko niitä pitää ihan
oikeoina, s.t.s. niin tarkkoina, kuin niitä on mahollinen saada?
Voipi näyttää moitittavalta ja loukkaavalta pitää mitään epäilyksiä
tämän suhteen: virkansa puolestahan papisto nuo tiedot antaa. Vaan
ei saa jättää lukuun ottamatta, mikä voima valtiollisilla himoilla
on, kuinka sama asia eri valtiolliselta kannalta voipi näyttää ihan
toisenlaiselta. Meillä on omasta maasta hyvä esimerkki sanottujen
himojen voimasta, johon sopii sitä paremmin viitata, kun se koskee
yhenlaatuista seikkaa kuin tässä puheena oleva: minä tarkoitan
noita joku aika taapäin kerätyitä tietoja oppineissa kouluissamme
kulkiain äitinkielestä. Tietojen oli määrä osottaa, kumpi kieli,
suomi vai ruotsi, parhaiten soveltuisi opetuskieleksi, ja tiedot,
ruotsikiihkoisen koulu-ylihallituksen silmän alla ylöspantuja,
olivat sitä laatua, että jokainen asianhaaroja tunteva kerrassaan
hämmästyi. Olivatko numerot siis vääristettyjä? Sitä lienee vaikea
väittää, vaan vääriä ja ilmotetun tarkotuksen selvittämiseksi
sopimattomia ne varmaan olivat. Niitä kerättäissä oli noudatettu
perusteita, jotka puolueellinen katsantotapa oli määrännyt -- siinä
asian selitys. Onko mahoton ajatella, että mitään tämänlaatuista
olisi Ruijassa voinut tapahtua, että väenlaskussa olisi noudatettu
perusteita, jotka antavat erehyttävän käsityksen asiain olosta?
Luullakseni ei ollenkaan ole. Valtiollisia asioita papit saattavat
harrastaa yhtä kiivaasti kuin muutki kansanluokat, ja koska heidän
mielensä ja hengenlaatunsa ei liene kummempi kuin muitten ihmisten,
he voivat samassa määrässä kuin muutki joutua valtiollisten himojen
alaisiksi; ja mahollisuus erehyksiin sattuvissa tapauksissa on
siis taattu. Mitä erittäin Ruijaan tulee, niin mielten kiihko eri
kansallisuutten kesken ainaki itä-Ruijassa on niin suuri, että
epäsopu meidän ruotsin- ja suomenmielisten välillä siihen verraten
on vain lapsenleikki; ja Ruijan papeista täytynee todenmukaisesti
sanoa, että he yleensä ovat yhtä hyviä norjalaisia kansalaisia s.o.
suomalaisuuden vastustajia kuin ikänä muut norjalaiset. Olisiko
kumma, jos he toimittaisivat väenlaskua tavalla s.o. perusteiden
mukaan, jotka supistavat suomalaisuuden merkitystä niin vähäksi kuin
mahollista?

Itselläni minulla on erityinen syy tässä puheeksi otettuihin
epäilyksiin. Ne tiedot, jotka provasti Gjölmeltä Vesisaaressa sain
suomalaisten y.m. lukumäärästä hänen provastikunnassaan, eroavat
näet isosti muualta saaduista tiedoistani saman alueen suhteen. Niin
hän ilmotti suomalaisten määrää esm. etelä-Varangissa (v. 1875) 400
sadaksi (ja norjalaisten samaksi); past. Sandbergilta olin kuitenki
vähän varemmin kuullut, että suomalaisia siellä v. 1875 löytyi --
702. ja norjalaisia vain 294! Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa
prov. Gjölme ilmotti sanottuna vuonna olleen 100 suomalaista, 10
lappalaista ja 1,990 norjalaista, yht. 2,100 henkeä; virallinen
tilasto ilmottaa seur. numerot: 163 suom., 30 lapp., 149 sekarotuista
ja 1,722 norj., yht. 2,063 henkeä. Uuniemessä ei G:n mukaan v. 1875
löytynyt yhtään suomalaista; vir. tilasto ilmottaa 85, ja sitäpaitsi
173 sekarotuista. Prov, G:n ilmotukset siis ilmeisesti näyttivät
pyrkivän vähentämään suomalaisten määrää[39].

Jos arveluni olisi oikea, saisimme siis ajatella suomalaisten
lukumäärää Ruijassa jonku verran isommaksi kuin virallisesti
ilmotetaan. Eikä tätä vertaa tarvitsisi ottaa kovin vähäiseksi. Eri
ilmotusten korkeimman määrän mukaan Vesisaaren provastikunnassa v.
1875 olisi löytynyt 3,050 suomalaista; virallinen tilasto antaa vain
luvun 2,587. Erotus siis silmään pistävä. Kun itä-Ruijassa, jossa
kansallisuudet jyrkimmästi ovat toisistaan erotetut, laskut näin
isosti voivat vaihetella, kuinka paljo luultavampaa eikö ole, että ne
länsi-Ruijassa voisivat sitä tehä vielä suuremmassa määrässä, siihen
katsoen että eri kansat siellä likemmin ovat toisiinsa liittyneet?
Tuhatmäärällä, ehkäpä enemmälläki, voisi suomalaisten luku kasvaa.

Tämä jääköön kuitenki sikseen, koska on mahoton saada mitään
epäilemätöntä varmuutta asiassa. Vaan suomalaisuuden voimasta
Ruijassa puhuttaissa on vielä yksi seikka jälillä, joka ansaitsee
huomiota: se on _suomen kielen puhuminen_ siellä. Niitten määrä,
jotka osaavat suomea Ruijassa puhua, ei rajotu ainoastaan puhtaisiin
suomalaisiin, vaan käsittää paljo suuremman joukon. Kun 20:sta
sekarotuisesta maalla 16:lla lapsella on suomalainen joko isä tai
äiti ja kaikilla sekarotuisilla kaupungeissa samoin joko isä tai äiti
suomalainen, saattaa suomen kieltä osaaviin joukkoon aluksiki noista
Ruijan 5,797:stä sekarotuisesta luullakseni hyvin lukea 5,000. Sitte
saanee suomea osaaviin lukea jollei kaikki, niin ainaki useimmat
niistä norjalaisista ja lappalaisista, jotka ovat suomalaisten kanssa
naimisissa. Lopuksi muistaki norjalaisista ja lappalaisista joku,
eikä ehkä aivan vähäinenkään, osa puhu suomea; niinhän vakuutetaan,
että länsi-Ruijassa useat paikat ovat 3-kielisiä. Numeron päälle on
tietysti mahoton arvata, kuinka suureksi tällä tavoin suomenkielisten
määrä Ruijassa nousee. Vaan jos summissa lasketaan se 16,000:ksi,
siis puoleksi koko väestöstä itäänpäin Jyykeänniemeltä, en luule,
että kovin isosti erehytään. Loppupäätökseksi edelläsanotusta tulee,
että suomalaisuus Ruijassa on ollut verrattain vahvasti kasvamassa.
Joka pitää tätä kasvamisia suotavana asiana, enkä ymmärrä, miksi ei
suomalaisen sopisi sitä semmoisena pitää, hänellä siis sikäli on
syytä olla tyytyväinen.

       *       *       *       *       *

Norjalaiset eivät kuitenkaan asiaa tältä kannalta katso. Seuraukseksi
suomalaisuuden leviämisestä Ruijassa he pelkäävät koko maakunnan
menettämistä, ja sentähen heidän mielestään suomalaisuus s.o.
etupäässä suomen kieli on Ruijasta hyvällä tai pahalla juuritettava
pois.

Mitä tuohon pelkoon tulee, niin se ainaki Suomen suhteen tätä nykyä
on aivan turha. Meillä on, niinkuin jo kerran olen maininnut, hyvin
lujaan juurtunut se vakuutus, että nykyinen suuriruhtinakunta
käsittää kaikki, mitä mailmassa on Suomen maaksi aiottu, ja kun emme
ole mikään vallanhimoinen kansa, ei meissä voi syntyä mitään halua
muka vierasten rajaseutujen perään; jo paljas ajatus tämmöisen halun
mahollisuudesta meitä kammottaa, koska siten ikäänkuin asettuisimme
Luojaa vasten sotaan.

Mitä aikeita Venäjällä voipi olla, siitä ei meillä tiedetä mitään,
vaan koska Norja itse näkyy arvelevan, että syy, minkä nojalla Venäjä
voisi sekaantua Ruijan asioihin, on suomalaisuuden puollustus,
näyttää pelko Venäjänki suhteen olevan perätön, koska tietysti Venäjä
vielä vähemmin huolii suomalaisuuden menestyksestä tai häviöstä
Ruijassa kuin suuriruhtinakuntalaiset itse.

Myönnettävä kuitenki toiselta puolen on, että norjalaisilla voipi
olla syytä pelkoon, joski ei nykyisyyden, niin tulevaisuuden suhteen.
Suomen pohjoinen raja on niin eriskummallinen, että joka kerran
siihen huomionsa tarkemmin kääntää, hänen välttämättä täytyy tehä se
havainto, että Ruijan kuuluminen Suomeen olisi paljo luonnollisempi
asia kuin sen kuuluminen Norjaan. Mahollista sentähen on, että
meidän kansa kerran tekee tämän havainnon, mahollista myös, että se
luomishistoriaa tarkemmin tutkiessa hoksaa, että Mooses yhtä vähän
puhuu Suomen maan luonnollisista rajoista kuin Ruijan kuulumisesta
Norjan alle, mahollista lopuksi, että kansamme kerran _tuntee_ mitä
se nyt ainoastaan _tietää_, nim. että Ruijan varsinaiset omistajat,
lappalaiset, ovat sen veljeskansa, joka onnellisemmin eläisi yhessä
meidän kuin vierasten norjalaisten kanssa; lyhyesti sanoen: voipi
ajatella, että kansassamme syntyy mitä siinä ei vielä löydy, halua
Ruijan perään.

Tämä mahollisuus yhessä Venäjän mahollisten aietten kanssa nyt
norjalaisia pelottaa. Ja koska siinä tapauksessa, että mahollisuus
kerran muuttuisi todellisuudeksi, se seikka on sangen tärkeä,
jos Ruijassa löytyy tai ei löydy suomalaisuutta, norjalaiset
kokevat laittaa asian vastaista tilaa itsellensä niin edulliseksi
kuin suinki, yrittämällä saada Ruijassa perehtymään päässyttä
suomalaisuutta juurinensa poishävitetyksi.

Mutta saattaako sanoa, että norjalaiset ovat keksineet parhaimman
keinon tuon mahollisen vaaran torjumiseksi? Tietysti kaikki
riippuu siitä, jos sopii odottaa heidän yrityksensä onnistumista;
ja suomalainen ainaki lienee isosti taipuva sitä epäilemään.
Tosin kansamme vielä nykyään Lapin ja Ruijan seikkojen suhteen
vetelee vanhurskasten sikeää unta, niin että Ruijan suomalaiset
yksin saavat taistelussa norjalaisia vastaan kestää. Vaan 1:o
mainitut suomalaisetki samoin kuin kansamme yleensä ovat tunnetut
sitkeydestänsä ja 2:o semmoinen tappotyö, johon norjalaiset
ovat ryhtyneet, ei ole yhessä päivässä tehty, vaan vaatii
vilkasluontoisenki kansan suhteen jonku pari miespolvea, suomalaisten
suhteen siis arvaten kolme neljä -- jos edes ollenkaan ottaa
menestyäkseen. Nyt on kysymys: kuka takaa että kansamme untansa
jatkaa siksi asti kuin suomalaisuus Ruijassa on hengeltä saatu? Entä
jos jo varemmin herättäisiin? Siinä tapauksessa juuri norjalaisten
käytös Ruijan suomalaisia kohtaan voisi olla ratkaiseva käännöskohta
asiassa, joka yllyttäisi Suomea koettamaan panna haluaan Ruijan
omistamisen suhteen toteen. Eikä Suomi niin heikko ole, ettei se
hätätilassa voisi ruveta miekan mittelöön Norjan kanssa.

Arveluttavaan hankkeeseen norjalaiset siis ovat Ruijassa ryhtyneet;
tuskin olisivat asiansa hyväksi voineet huonompaa keinoa löytää.

Paljo paremmalta ja heidän tarkotukselieen soveliaammalta näyttää
se keino, johon jo edellisessä, etelä-Varangista puhuttaissa,
olen viitannut: eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen.
Jos norjalaiset hyvällä kohtelemisella saisivat suomalaisiaan
tyytymään kohtaloonsa ja rakastamaan Norjan valtaa, sittehän he
naapurivalloilta riistäisivät pää-aseen, jota nämät voisivat käyttää
sekaantuakseen Ruijan asioihin. Kerrotaan, että 1854--1855 vuotten
itämaan sodan aikana muutamalta Suomen ruotsalaiselta talonpojalta
kysyttiin, mitä hän tekisi, jos Ruotsalainen sodalla tulisi
Suomeen. Menisin pyssy kädessä häntä vastaan, kuului vastaus. Liekö
kertomuksessa perää, en tiedä, vaan meillä ei kukaan epäile, että
jos Ruotsi rupeaisi Suomea vastaan sotaan, maamme asukkaat, niin
suomen- kuin ruotsinkieliset, yksimielisesti ryhtyisivät vastarintaan
-- ei pakosta, vaan omasta vapaasta tahosta, suojellakseen maatansa
vihollista vastaan. Eikö norjalaisille olisi paljo viisaampi laittaa
niin, että Ruijan suomalaisissaki Ruijan suhteen sama mieli-ala
pääsisi voimaan kuin nykyään Suomen ruotsalaisissa vallitsee Suomen
suhteen, että he olisivat valmiit ase kädessä maatansa puollustamaan?

Siveelliseltäki kannalta tämä keino olisi ihan toinen kuin
tuo murhamielinen, jota norjalaiset ovat päättäneet koettaa.
Sillä kieltämätöntä lienee, että kansallisuuden väkivaltainen
lopettaminen on tappo seki, etteikä tarkotus välikappaleita pyhitä
politiikissäkään.

Suomen suuriruhtinakuntalaisille Norjan nykyinen menetys tarkemmin
ajatellessa ei kyllä voi olla muuta kuin mieleen, jos he alkavat
tulevaisia mahollisia tapauksia miettiä. Sillä vainotoimillaan
norjalaiset, vain valmistavat meille tietä ja alaa, kun itse,
_mirabile dictu_, kasvattavat alamaisiaan kapinallisiksi. Vaan niin
julmia ja itsekkäitä me emme ole, että epävarmojen vastaisten etujen
tähen mielihyvällä katselisimme, kuinka kansalaisemme kärsivät
kiusaa, ja siksi meillä epäilemättä suotaisiin, että norjalaiset
Ruijassa käyttäisivät tuota itsessään parempaa keinoa, jos kohta se
meille voisiki olla haitallinen.

Ihmeellistä tosiaan on, kuinka kansallinen suvaitsemattomuus
voipi ihmisissä olla laajasti levinnyt. Venäläisiä eli tarkemmin
sanoen yhtä puoluetta Venäjällä syytetään siitä, että he tahtovat
nivelleerata kaikki, hävittää kaikki kansalliset erilaisuudet
valtakunnassaan, ikäänkuin yksitoikkoisuus olisi suurin onni. Kuka
uskoisi, että sama himo yhtä voimallisesti vaivaa _vapaamielistä_
Norjaa!

Jos edes olisi kysymys Norjan sydänmaakunnista, että saattaisi
sanoa norjalaisten taistelevan oman olemisensa puolesta, _pro aris
et focis_, sitte voisi jossaki määrin heidän käytöstänsä käsittää.
Vaan kysymyksenähän on Norjan äärimmäinen pää, jonka olot, vaikkapa
olisivatki vähän erilaatuiset, eivät sanottavasti voi vaikuttaa
maahan kokonaisuudessaan. Ja lisäksi on huomattava, että tämä
maan ääri oikeastaan ei olekaan varsinaista Norjan maata, vaikka
norjalaiset kyllä kokevat terottaa sekä itselleen että muille, että
niin on asianlaita. Jokainen tietää, että Ruijan alku-asukkaat,
ne jotka ensin sen haltuunsa ottivat, olivat lappalaisia eikä
norjalaisia. Jälkimäisillä on ainoastaan _vallottajan_ oikeus Ruijaan
eikä se oikeus, jota sanotaan _jus primi occupantis_. Tämänki seikan
pitäisi kehottaa norjalaisia suurempaan suvaitsevaisuuteen Ruijan
suhteen.

Mainittu seikka muuten antaa meille syytä tässä vielä puhumaan


Vähän Lappalaisista.

Yleinen on viime aikoihin asti ollut ja jotenki levinnyt ollee vielä
nytki se ajatus, että Lappalaiset ovat _kuoleva_ kansa. Heidän on
arveltu muinaiseen aikaan lukuisena kansana asuneen paljo etelämpänä
kuin nykyään, ainaki koko Skandinaviassa ja Suomessa, ehkäpä
Venäjälläki, josta heitä vähitellen on tungettu ylös äärimmäiseen
pohjolaan, "poloa ja eloa leivätöntä" kärsimään. Niin hyvin tällä
matkalla kuin sitte perillä, Lapin "vesattomilla ahoilla ja mailla
kyntämättömillä", heidän lukumääränsä vähitellen on muka huvennut
kokoon, että heitä nyt vain on pieni kourallinen jälillä.

Harmiksi niille, joille tuommoinen kuoleminen kaikessa haikeudessaan
tarjoaa jotaki viehättävää, vaan iloksi kaikille muille, tuo
ajatus kuitenki näkyy olevan väärä. Tunnettu Lapin kansan harras
ystävä, kertomuksessani usein mainittu professori J.A. Friis
on kieltämättömällä tavalla kirjassaan "En Sommer i Finmarken"
osottanut, että ainaki Ruijassa, missä lappalaisia aina on
enimmin löytynyt, heidän lukumääränsä 300 vuoden kuluessa on
tasaisesti ja isosti kasvanut, kaikesta siitä sorrosta huolimatta,
jolla norjalaiset ovat tätäki kansaa vaivanneet[40]. Ja Ruotsin
lappalaisista ruotsalainen G. von _Düben_ laajassa teoksessaan
"Om Lappland och Lapparne" (Tukholmassa 1873) todistaa samaa[41].
Suomen Lapeissa arvellaan lappalaisten kyllä vähenneen, etupäässä
suomalaisiin sulaamalla, ja mahollista on että niin on tapahtunut;
niin v. 1759 olisi meillä pitänyt, löytyä 1,867 lappalaista, ja
v. 1865 niitä ilmotetaan olleen vain 615. Samoin arvellaan, että
lappalaiset Venäjän Lapissaki ovat vähenemään päin. Vaan huomattava
on ensiksi, että niin hyvin meillä kuin Venäjällä ollaan tarkempia
tietoja näistä seikoista vailla, ja toiseksi, että vaikkapa idän
puolella lappalaisten lukumäärässä vähennys olisiki joistaki syistä
tapahtunut, Lapin kansan suuri enemmistö on asunut lännempänä ja
kun se on lukumäärältään karttunut, voipi siis sanoa, että kansa
kokonaisuudessaanki on karttunut.[42]

Että lappalaisia ei koskaan, ei ainakaan missään sanottavassa
määrässä, ole löytynyt etelä-Skandinaviassa ja tuskin
lounais-Suomessakaan, ja että he siis yhä vielä asuvat jotenki
samalla alalla kuin heidän vanhat esi-isänsä, on Düben kirjassaan
myöski osottanut enemmän kuin uskottavaksi. Mahollista siis, ettei
lapin kansa koskaan ole lukenut niin monta jäsentä kuin nykyään.

Düben tekee lappalaisista ja heidän poroistansa seur. laskun:

                                Lappalaisia. Poroja.

    Ruotsissa ............ (1870)  6,702.    220,800.
    Norjassa ............. (1865) 17,178.    101,768.
    Suomessa ............. (1865)    615.     40,200.
    Venäjällä ............ (1859)  2,207.        232?
                         Yhteensä 26,702.    363,000.

Kansaksi nuo 26,702 henkeä kyllä eivät ole mikään suuriarvoinen
joukko, kun ne lisäksi ovat, hajotetut alueelle, joka on yhtä suuri
kuin koko Suomen suuriruhtinakunta, ulottuen Trondhjemin tienoilta
lännessä Turjanniemelle Vienanmeren suulle idässä. Vaan Ruijan
suhteen siellä asuvain lappalaisten merkitys yhtäkaikki ei ole aivan
halpana pidettävä, siihen katsoen että he täällä ovat ahtaammalle
alalle verraten lukusasti kokoutuneet, tehen sekarotuistensa kanssa
itäpuolella Jyykeännientä 12,238 henkeä eli 37,65 % koko maakunnan
väestöstä. _Jos_, niinkuin vast'ikään olemme mahollisuudeksi,
vaikkapa hyvin etäiseksi, ajatelleet, tulevaisuudessa syntyisi
valtiollisia rettelöitä Ruijassa -- kaikkihan on mailmassa mahollista
-- ja lappalaisten määrä siellä olisi kasvanut samassa suhteessa
kuin tähän asti, olisi ilmeistä ajattelemattomuutta olla heitä
valtiollisissa laskuissa kokonaan lukuun ottamalta.

Tosin lappalainen luonteeltaan on senlaatuinen, että näyttää
rohkealta sattuvassa tapauksessa häneltä odottaa mitään tointa. Hän
rakastaa rauhaa ja sopua, vihaa riitaa ja tappelua. Castrén ihan
sattuvasti kuvaa Lapin kansan luonnetta, sanoessaan: "Lappalaisen
luonne on jotenki yhtäläinen kaikkialla; se on verrattava puroon,
jonka vesi juoksee niin hiljaa, että tuskin huomaa, liikkuuko se
ollenkaan. Jos joku suurempi este ilmaantuu puron eteen, niin tämä
sievästi kääntyy syrjään, vaan tulee kuitenki viimein perille.
Semmoinen on lappalaisenki luonne: hiljainen, rauhallinen,
myöntyväinen. Rauha on hänen lempisanansa; rauhasta hän ensin kysyy,
rauha on hänen jäähyväisensä, rauha hänen kaikki. Rauhaa hän rakastaa
niinkuin äiti sylissään imetettyä lasta. Satu kertoo että Lapin
maassa kaikki ulkoa päin on alastonta, rumaa ja köyhää, vaan lisää
että sisällä syvyydessä löytyy puhtainta kultaa. Ihanampaa aarretta
tuskin voipi ajatella kuin sitä rauhallista levollisuutta, joka on
lappalaisen oma. Elämän useimpia nautintoja vailla, voittamaton
luonto ympärillään, puutteeseen ja kurjuuteen vajonneena, on
lappalainen kuitenki kadehittavaksi osakseen saanut sen hyvän, että
häiritsemättömällä mielentyyneydellä voipi kaikkia vaivoja kestää.
Hän vaatii vain viihtymisensä välttämättömäksi ehoksi, että häntä ei
häiritä hänen vähäisen hyvänsä nautinnossa, että hänen vanhoja tapoja
ei loukata, ettei hänelle tehä mitään rauhattomuutta. Epäsuosiollinen
luonto ajaa häntä usein liikkeelle ja työhön, vaan sillä välin hän
kernaasti viettää toimetonta, eli hänen oman lausetapansa mukaan,
_rauhallista_ elämää. Hän ei rakasta laajoja hankkeita, viisaita
tuumia eli mitään ulospäin kääntyvää tointa, vaan vaipuu kernaimmin
hiljaisiin mietteisiin uskonnon kysymyksistä tai muista aineista,
jotka löytyvät hänen pienessä piirissänsä."

Niin tosi kuin tämä kuvaus on, ei sitä sentään pidä väärin käsittää.
Lappalainen kyllä on myöntyväinen, vaan kaikkeen hän ei kuitenkaan
myönny. Turhaan esm. norjalaiset miespolvien kuluessa ovat koettaneet
lappalaisia norjalaistuttaa: kaikki heidän innokkaat yrityksensä
siinä suhteessa ovat tyhjäksi rauvenneet. Rauhaa ja sovinnollisuutta
lappalainen epäilemättä samoin kuin suomalainen isosti rakastaa,
vaan tapahtuuko tämä _ainoastaan_ luonnollisesta taipumuksesta, joka
millä eholla tahansa riitaa karttaa? Eikö voi ajatella, että syynä
siihen ainaki osaksi myös on -- pakko? Liian vähän tunnen lappalaisia
voidakseni tämän suhteen mitään varmaa väittää, vaan mielestäni
näyttää, niinkuin lappalaisten historiaa muistellessa etsimättä
voisi löytää toisenki syyn tuohon suureen rauhanrakkauteen kuin
paljaan luonnollisen taipumuksen. Harva muu, yhtä heikko kansahan
lienee saanut kestää niin lukuisain vihollisten rynnäköitä kuin Lapin
kansa: norjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, kaikki
ovat kilvan iskeneet sen niskaan. Mihin tämmöisissä oloissa jyrkkä
vastarinta olisi auttanut? Sehän olisi ollut sula hulluus. Ja kun
lappalainen jälestäpäin riidoissa vallottavain kansain yksityisten
jäsenten kanssa enimmästi aina lienee jäänyt tappiopuolelle, onko
kummaa, jos hän lopuksi on nähnyt ainoan pelastuskeinonsa kaikkein
riitain mahollisimmasti suuressa karttamisessa? Vaan että voimain
koetteleminen, taistelu, semmoisenaan olisi lappalaiselle jotain
aivan vastenmielistä, en usko saatettavan sanoa. Pelkäämättä hän
ahistaa erämaan petoja, karhua, ahmaa, sutta; yhä vielä säilyvät
kansassa rakkaana muistin aineena vanhat sankarisadut; ja yksityiset
tapaukset, niinkuin esm. meteli Ruijassa 30 vuotta taapäin -- jota
kyllä on selitetty paljaan uskonvimman ilmaukseksi, vaan jolla
kenties saattoi olla valtiollinenki puolensa -- osottavat, että
lappalainen hätätilassa ei vääjää aseisiinkaan tarttumasta.

Mahollisten taisteluin aikana voisi siis Ruijan lappalaisista
epäilemättä yhelle riitaveljelle olla yhtä hyvä liittolainen kuin
toiselle hankala vastustaja.

Olisikoon tämä ymmärtääkseni jotenki selvä asia jo norjalaisille
johtunut mieleen, koska he viime aikoina ovat jossain määrin
luopuneet siitä hävityssodasta, jota varemmin ovat käyneet kaikkea
lappalaisuutta vastaan, ja ruvenneet lappalaisia kohtelemaan enemmän
ihmistavalla --?

Palataksemme takaisin lappalaisten luonteeseen ja kansallisiin
omaisuuksiin, niin heillä niinkuin kaikilla muilla kansoilla on sekä
hyviä että huonoja, sekä kiitettäviä että moitittavia omaisuuksia.
Heitä syytetään laiskuudesta, raakuudesta ja siivottomuudesta,
viekkaudesta, luulevaisuudesta ja tylyydestä varsinki vieraita
kohtaan, kiittämättömyydestä; kehutaan taas kestävyydestä,
rehellisyydestä, avosydämisyydestä ja ystävällisyydestä, siivoudesta,
kohteliaisuudesta, vieraanvaraisuudesta. Niinkuin näkyy, käyvät
moitteet ja kiitokset useasti ristiin. Että edellisissä on jotaki
perää, ei liene kiellettävissä, vaan toiselta puolen täytyy muistaa,
että syy noihin moitteen-alaisiin seikkoihin on helposti löydettävä.
Luulevaisuus esm. on varsin luonnollinen hedelmä siitä sorrosta,
jota lapin kansa kaiken ikänsä on saanut kärsiä; viekkaus yhtä
luonnollinen seuraus samasta asiasta -- viekkaushan on heikomman
ainoa turva suunnattomasti väkevämpää vastaan; kiittämättömyys
samoin: siltä jolle yheksän pahaa tekoa on tehty, ei sovi odottaa
erityistä kiitollisuutta yhestä hyvästä teosta; lappalaisten elintapa
estää heitä toimissaan noudattamasta niin tarkkaa puhtautta kuin
mitä muut voivat; ja kummaa olisi, jollei joku määrä raakuutta noin
alkuperäiselle kannalle vielä jääneellä kansalla olisi havaittava.
Mitä laiskuuteen tulee, niin lappalainen epäilemättä rakastaa
mukavuutta eikä hänen enemmän kuin suomalaisenkaan mielestä jumala
ole kiirettä luonut, vaan että hänki tarvittaissa, esm. porokarjansa
hoidossa, voipi ahkeruutta osottaa, on kieltämätöntä. Olkoon
kuitenki, että lappalainen niissä näissä suhteissa sietää moitetta:
jos hänen huonoille puolillensa asetetaan vastapainoksi hänen hyvät
omaisuntensa, kallistuu vaaka varmaan jälkimäisten eduksi. Jos ei
niin olisi, olisi vaikea ymmärtää kuinka miehet, semmoiset kuin
esm. Rode, Stockfleth ja Friis Norjassa, joille lappalaiset ovat
olleet aivan vieras kansa, vaan jotka ovat oppineet heitä tarkasti
tuntemaan, olisivat voineet heihin niin isosti mieltyä, jopa saattaa
sanoa suorastaan ihastua.

Yksi pahe lappalaisilla on, joka on uhannut heitä yhtä täydellä
turmiolla kuin Atlantin tuolla puolen Amerikan ruskeanahkoja:
määrätön himo väkeväin perään. Viime aikoina kuitenki tämä himo
isosti on heikennyt niin hyvin hallitusten toimenpiteistä kuin
sen uskonnollisen liikkeen, hihhulilaisuuden, kautta, minkä L. L.
_Laestadius_ 30--40 vuotta aikaa pani alkuun; eikä juopumus nykyään
liene mainittavampi Lapissa kuin muuallakaan. Viinan sijaan on
astunut kahvi.

Ylipäänsä saanee lappalaisista oikeimman käsityksen, jos Castrénin
kanssa pitää heitä Suomen kansan heikompana veljeksenä. Düben tosin
jyrkästi väittää, että suomalaisten ja lappalaisten välillä ei ole
mitään sukulaisuutta, että ne alusta pitäin ovat olleet eri kansoja,
vaan sen suomalaisen, joka lappein parissa vähänkään on ollut,
lienee vaikea tätä väitettä hyväksyä. Sillä yhtäläisyys molempain
kansain välillä on kovin silmään pistävä ei ainoastaan kielessä,
vaan mielenlaadussa, ajatustavassa ja käytöksessä. Kieltä ei Düben
sukulaisuuden määräämiseksi kansain kesken pidä juuri missään
arvossa, vaan joku merkitys lienee sentään hänenki kannalta esm.
sille tosiasialle annettava, että lappalaiset kutsuvat kieltänsä
_Saame_ eli _Saabme kiel_ ja itseänsä _Saamelats_ eli niinkuin
Tenojoella kuulin _Saabmilash_, jotka nimitykset kieltämättä lienevät
samat kuin _Suomen kieli_ ja _Suomalaiset_[43]. Molempain kansain
sukulaisuutta todistaa mielestäni myöski se helppous, jolla he
toisiinsa sulaavat, ei ainoastaan lappalaiset suomalaisiin, vaan
suomalaisetki lappalaisiin; Kaarasjoen ja Porsangerin lappalaiset
esm. ovat isosti suomalaisella verellä sekotettuja.

Suomen kansa ei ainakaan -- eikä luultavasti kukaan muukaan
kohtuutta rakastava, Lappiin osaton kansa -- tahtone väittää,
ettei lappalainenki olisi oikeutettu olemassa olemaan ja toisten
häiritsemättä elämään siinä syrjäisessä mailman nurkassa, mihin
luoja on hänen asettanut. Kun norjalaiset siis ovat yrittäneet
lappalaisiansa eri kansallisuutena hengiltä saada, ovat he
epäilemättä menetelleet yhtä väärin kuin julmasti. Vaikkapa
lappalaiset alkuaan olisivat tunkeuneetki heidän maahansa, vaan
siinä sitte pitemmän nautinnon kautta perehtyneet, ei norjalaisten
menetystä voisi puollustaa. Ja mitä tulee heistä ajatella, kun
asianlaita on, että päinvastoin _he itse_ ovat Lapissa muukalaisia,
että _juuri he_ ovat lappalaisten alueelle väkisin asettuneet!

Viime aikoina he tosin, niinkuin juuri sanoin, ovat vähän muuttaneet
käytöstänsä, siirtäen suomalaisia kohtaan sen leppymättömän
vainohimon, jolla ennen lappalaisia etsivät. Vaan helposti huomaa,
että tämän muutetun käytöksen perusteena ei ole se ajatus, että
lappalaiset olisivat Lapin oikeat omistajat, ei edes se, että he
olisivat maassaan yhen-arvoiset norjalaisten kanssa; kylläyminen
entisiin turhiin yrityksiin, tai valtioviisaus, tai ja luultavasti
etupäässä sääliväisyys ovat sanotun muutoksen arvaten vaikuttaneet.
Siitä että he lappalaisia _kärsivät_ pääsemättömänä pahana, on
kuitenki pitkä askel näiden asettamiseen tasa-arvoon heidän itsensä
kanssa.

Kun ajattelee lappalaisten elämää, ei mieli voi olla heltymättä.
Tämä elämä on lakkaamatonta taistelua luonnon kovia valtoja vastaan,
milloin kolkoilla tuntureilla, milloin pohjoisen meren myrskyisillä
ulapoilla. Tosin he itse ovat kohtaloonsa kuta kuinki tyytyväisiä,
kun eivät muilta kansoilta kärsi kiusaa, joka osottaa, kuinka ihminen
voipi mukautua kaikkeen. Vaan eikö sen, joka on parempia oloja saanut
nähä, ole pakko kysyä, onko heidän elämänsä todella elämää?

Ja heidän entisyytensä on yhtä synkkä. Jos ylipäänsä saattaa sanoa,
että suomalaisten kansain elämä muodostaa pääluvun ihmiskunnan
kärsimishistoriassa, täytynee samalla sanoa, että surullisimpia
sivuja tässä luvussa on lapin kansan onnen vaiheet. _Meillä_ on
sentään joitakuita ilahuttavia muistoja, jotka menneitten aikain
hämärästä pilkottavat meitä vastaan ikäänkuin tähet vastaan pilvien
lomasta, ja nykyisyytemme on toivoa täynnä. Mitä lappalaisilla on?
Niin kauas kuin heidän muistinsa menee, kaikki on kurjuutta ja sortoa
vain, paljasta pilkkopimeää, ei valokohtaa yhtään.

Jos sentähen suodaan, että Suomi kerran heräisi ja yrittäisi pohjan
perän oloja toiselle uralle kääntää, täytyy mielestäni samalla myöski
suoda, jopa välttämättömänä ehtona pitää, että kansamme ei samoin
kuin norjalaiset unehuta, kenen oma äärimmäinen pohja oikeastaan on,
vaan omia etujaan valvoen myöski muistaa silmällä pitää, että Lapin
asukkaille valmistetaan elämisen ehot, joitten perustuksena on Lapin
kansan täydellinen tasa-arvo muitten kansain kanssa. Suomalaisten
on sitä parempi syy muilla tätä, kun heilläki ehkä on jotain
sovitettavaa lappalaisten suhteen.


Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.

Soikitan kaltainen jokilaakso kulkee kahen rinnakkaisen tunturin,
_Hatuvaaran_ ja _Olmavaaran_, välissä, joista edellinen tulee
koilliselle, jälkimäinen länsi-eteläiselle puolelle jokilaaksoa.
Tunturit ovat varmaan useoita tuhansia jalkoja korkeat, juureltaan
vihannat, keskeltä mustanpuhuvat, harjaltaan vaaleansiniset. Siellä
täällä syöksee kirkasvetinen puro niiden kupeita alas. Oudassa, johon
nyt olemme tulleet, saattoi tunturein välillä tuskin olla virstan
verta matkaa.

Outa merkitsee _metsää_, ja sangen hyvää koivikkoa täällä yhä
kasvoi pitkin vuorten juuria. Myöski joku mänty näkyi siellä täällä
jokivarrella, helposti huomattava omituisesta punaisenruskeasta
väristään ikäänkuin olisi palossa ollut; viime talven jälkeen
ne sanottiin semmoisiksi tulleen, olisiko myrsky niiden juuria
turmellut. Tämänpuolisten metsäin kelvollisuutta riittää jossaki
määrin todistamaan se seikka, että vuonon rannalla, muistaakseni
Soikitan enon suussa, ukko Figenschoulla oli varsinainen vesisaha,
joka ei nykyään sentään ollut käynnissä; moniaita pienempiä
sahatukkeja meki tullessamme olimme rannalla nähneet. Lähelle
Soikitan enon suuta laskee myöski toinen, isompi joki, _Omasen
eno_, joka juoksee eteläpuolitse Olmavaaraa ja jonka latva kiertää
Paarrastunturin juurta melkein aivan ympäriinsä.

Hansenin talossa oli kaksi eri asuinrakennusta jäletysten, toisessa
pieni pirtti ja vielä pienempi kamari, toisessa pieni tupa ja
porstua, jonka perällä oli konttuuri. Tämä tupa jossa molemmat
vanhukset asuivat luovutettiin minun käytettäväksi. Etelän puolella
pirttiä oli aitta ja pohjan puolella jonku matkan päässä sauna;
pohjan puolella vanhusten tupaa navetta ja joku muu varastohuone.
Talon ympärillä oli niittyä ja pottumaata, ja muistaakseni vähä
peltoaki.

Kun illalla tiistaina 8 p. elok. oli perille tultu, ilmotti
Mukkavuoman isäntä, että seuraavana päivänä ei vielä voitaisi
taipaleelle lähteä, koska matka olisi parhaiten järjestettävä niin,
että Kilpisjärven luoteispäästä kuljettaisiin veneellä Mukkavuomaan,
vaan sopimuksen mukaan veneentuojat vasta tuorstaina tulisivat
järven päähän. Niin ikävä kuin tämä ilmotus oliki, suostuin kuitenki
esitykseen. Tuorstai-aamuna ei sentään lähtöä vielä tullut. Osittain
satoi kovasti, joka itsessään oli matkan este, osittain odotettiin
kahta matkalle aikovaa kumppalia, ja lopuksi Jussi arveli että
kenties, ja luultavasti, Mukkavuomasta ei sinäkään päivänä vielä
lähettäisi Kilpisjärvelle, joten meidän olisi paras lähteä liikkeelle
vasta tuorstai-iltana, niin perjantaina päivällisen jälkeen oltaisiin
järven rannalla ja siihen aikaan veneentuojatki hyvin olisivat
yhtymäpaikkaan ennättäneet. Näin lykkäytyi lähtömme tuorstai-iltaan
saakka.

Kuluivathan kuin kuluivatki nuo kaksi päivää, vaikka pitkiksi kyllä
tahtoivat venähtää. Kun olisi ollut pouta-ilmat, sitte ei olisi
hätää ollut; muutamasta notkosta Hatuvaaran harjalla pilkisti
niin viettelevästi sinertävä jäätikkö esiin, että varmaan hyvällä
säällä olisin yrittänyt sitä lähemmältä katsella -- sen luo olisi
vain ollut pari neljännestä. Nyt en tullut nousseeksi kuin vaaran
alinta rinnettä vähän matkaa, ei edes puunrajalle asti, sillä
päivä oli melkein kaiken aikaa pilvessä ja milloin ei satanut,
tuli enimmästi niin paksu sumu pyyhkien Olmavaaran harjulta alas,
että olisi luullut saattavansa veitsellä leikkoa sitä kappaleiksi.
Niinkuin Kalevalaa ylipäänsä voipi oikein käsittää vasta kun karjalan
kankaita ja järviä on nähnyt, niin tuo sakea sumu täällä Soikitan
oudassa johatti mieleeni, että sankarirunomme sepittäjät eivät olisi
niin sattuvasti voineet kertoa, kuinka Väinämöinen, sammon kanssa
pakomatkalla pohjolasta jouduttuaan keskelle merisumua, turvasi
_miekkaan_ selville päästäkseen, jolleivät he, runon tekiät, itse
olisi jäämerellä käyneet ja sen sumuja nähneet. Kuinka läpitunkeva
sumusta lähtevä kosteus on, sain ensi yönä kokea, kun läpimärkäuä
heräsin keskellä yötä -- huone oli kyllä lämmittämättä; ja kun
avatusta laukustani otin esiin toisia vaatteita, olivat ne yhtä
kosteoita. Toisena päivänä moneen toviin sain pitää valkeaa kamarini
rautakamiinissa.

Hansenin suku ei ollut lähempää kuin Islannista kotoisin, josta
ukko H:n isän-isä oli Norjaan muuttanut; siis jaloa rotua, jos niin
tahtoo. Talon nuori emäntä sitävastoin, niinkuin jo olen maininnut,
oli suomalaisnainen Muonionvarrelta, vaikka Ruotsin puolelta,
muistaakseni Naimakan talosta kotoisin; mutta vaikka "halvempaan"
rotuun kuuluen hän kuitenki näytti talossa hyvin puoltansa pitävän.
Usein olen tuolle haaveksivalle Laura _Kielerille_ hymyillyt, kun
hän kirjassaan "André från Kautokejno" kuvailee kainulaisnaista
Ruijassa ja puhuu kainulaisen "kovasta, taipumattomasta kopeudesta"
(hårda, obändiga trots); sillä tuommoinen puhe on minusta tuntunut
joutavalta. Vaan nähtyäni Soikitan oudan emännän, en taho sanoa,
että mainitussa kirjassa kuvatulle luonteelle ei voisi olla
vastaavaisuutta tosi-elämässä; sillä selvästi oli nähtävä, että se
joka Hansenin talossa isännyyttä piti, oli nuori emäntä. Ulkonäöltään
hän oli tavallinen, vaan ruumiiltansa suurenlainen. Hoito muuten
tuntui talossa olevan hyvä; ainaki mitä minulle tarjottiin,
niin ruoka kuin kahvi, oli kiitettävää, vaikka edellinen tosin
yksitoikkoisuutensa kautta alkoi lopulta käydä ikäväksi, kun siihen
vain kuului leipää, voita ja maitoa eli viiliä, iltaiseksi vain
kalaa. -- Nuo kaksi päivää talossa maksoi 5 kruunua, siis jotenki
paljo.

Tuorstai-iltana klo 1/2 7 oltiin viimein valmiina lähtöön. Hevonen
talutettiin pihalle ja sen selkään ripustettiin jauhosäkkejä ja muuta
kalua noin 15 leiviskää. Mukkavuoman isäntä ei itse lähtenytkään
mukaan, vaan astui hänen sijaan hänen parikymmen-vuotias poikansa
_Matti_. Muut kumppalit oli kaksi veljestä Muonion varrelta, Suomen
puolelta, _Saarenpään_ talosta, vanhempi nimeltä _Heikki_, sanotun
talon isäntä, nuorempi _Joona_. Ne olivat olleet kalanpyynnissä
jäämerellä, vaan eivät olleet saaneet mitään; vähän jauhoja heillä
sentään oli vietävänä, joita, suurimman osan ainaki, kantoivat
selässään.

Sittekun olin selvittänyt sekä talon että tulomatkani tänne, josta
viimemainitusta Mukkavuoman isäntä ensin ei tahtonut ottaa mitään
maksua, vaan minun kehotusteni johosta neuvoteltuaan Ola Hansenin
kanssa viimein määräsi ainoastaan 50 _äyriä_ -- kuitenkaan en
voinut olla antamatta 5 kr., joka sitteki oli hyvin halpa maksu --
erottiin Hansenin talosta. Näin yön selkään lähteminen kyllä minua
vähän arvelutti ja puhuin siitä toisilleki, vaan he vastasivat, että
vähemmässä kuin vuorokaudessa ei kumminkaan ennätettäisi taipaleen
poikki, jota Kilpisjärvelle luetaan 4 penik. ja siitä kolmatta
Mukkavuomaan, niin että oli yhentekevä, mihin aikaan taipaleelle
lähettiin; ja kun itseki olin lähtöön halukas, ei asiasta sen
kovemmin puhetta ollut. Taivas oli iltapuoleen vähän seestynyt, että
sadetta vain silloin tällöin vihmoi. Kohta talosta lähettyä oli
Soikitan enon eteläpuolelle päästävä, jota varten Ola Hansen seurasi
myötä hevosellaan saattamaan meitä kaikkia tuon siksiki syvän ja
virtaisen puron poikki. Sen etelärannalta otti vähäinen poluntapainen
ylöspäin jyrkemmin kuin outaan nousevaa jokivartta. Maa oli kappale
matkaa eteenpäin hyvin märkää niin omasta vetisyydestään kuin
edellisten päiväin sateista, että vesi äkkiä oli tunkenut saapasteni
läpi, kun ei niitä kalossitkaan suojanneet, joita en ollut muistanut
tai saanut ostaa. Jalkain märkyydestä ei kuitenkaan kävellessä tunne
suurta haittaa, vaan ilkeämpi oli, että maassa kasvava ruohikko,
paikotellen toista kyynärää korkea, sateesta märkänä kokonaan
kasteli housut polvien ympärillä. Kulkumme kävi jokseenki hitaasti
sekä huonon tien ja vastamaan että niiden kuormain tähen, jotka
hevosella ja kumppaleilla oli kannettavana. Vasemmalle kädellemme
tuli ensin Hatuvaara, sitte _Raitikas-kaissa_, jonka läpi kulkee
reikä, niinkuin meki saatoimme nähä, ja viimein _Hiihtanporin_ vaara;
oikealle kädelle muistaakseni sen kankaan rinne, jota astuttiin, esti
edemmäksi näkemästä, vaan takanamme siinti _Olma-, Saukkuna-_ y.m.
korkeat vaarat, antaen maisemalle omituisen muotonsa. Vaarat näillä
paikoin eivät olleet yksijaksoisia vuoriharjoja, vaan itsekseen
seisovia, toisistaan erotettuja, enemmän tai vähemmän laajoja
huippuja, joitten päät ja kyljet pystyjyrkästi laskeusivat alas.
Raitikaskaissan reikään esm. ei kukaan ole päässyt, kerrottiin. Kun
oli kuljettu runsaasti pari neljännestä, oli taas mentävä Soikitan
enon poikki sen pohjoispuolelle, jolloin minä hyppäsin hevosen
selkään ja niin pääsin hyvästi yli, vaan kumppalit saivat vedessä
huppuroida, kun liukkaat kivet puron pohjassa pettivät jalkaa.
Puron pohjoisvartta sitte yhä astuttiin hetki aikaa ja niin tultiin
pienelle tasaiselle nurmikolle, jonka nimi oli _Suorkin kenttä_.
Oudasta sanottiin tänne tulevan 3 neljännestä ja olimme matkalla,
viipyneet koko kolme tiimaa.

Paikalle seisahettiin, niinkuin ensin luulin vain hetkeksi
hengähtämään. Kun vähän ajan kuluttua ei kuitenkaan ruvettu lähtöä
tekemään, käännyin kumppalein puoleen ja huomasin heidät kaikki
kolme vähän syrjempänä ikäänkuin salaisesti keskustelemassa. Kohta
tulee Matti luokseni ja arvelee, että tässä pitäisi hevosta syöttää
ja levähtää joku tiimakausi. Matkan hitaudesta vähän huolissani
kysyin, eikö ensin sopisi kulkua jatkaa hiukka edemmäksi, vaan kun
hän sanoi että soveliasta syöttöpaikkaa ei enään aivan heti löytyisi
sekä lisäsi, että pahat vastamaat nyt oli tulossa, raukesi tietysti
vastustelemiseni ja asetuttiin tänne. Hevoselta purettiin taakka
selästä, jonka jälkeen se pantiin liekaan, ja kentällä nähtävälle
vanhalle tulensijalle miehet keräilivät koivunrankoja, jotka
ylimääräisen tuohen tuhlaamisen jälkeen viimein syttyivät palamaan,
vaikka märkiä kyllä olivat. Tänne asti vielä kasvoi huonoa varvikkoa,
vaan täällä oliki kasvillisuuden raja.

Niinkuin seuraavana päivänä Matilta kuulin, oli hän ja molemmat
toiset kumppalit myöski neuvotelleet toisesta asiasta, nimittäin
palaamisesta takaisin outaan. Sillä ilma yhä näytti arveluttavalta:
sadetta tuli tuo tuostaki ja paksut pilvet peittivät taivasta, että
oli jotenki pimeä. Eivät kuitenkaan olleet rohjenneet tuumaansa
minulle esittää, joka oli onni, sillä muuten arvattavasti olisi
paluutielle pyörretty.

Ennen oudasta lähettyä olin ottanut villapaitani pois, arvellen että
tunturia noustessa kyllä pysyisi lämpimänä. Puute siitä oli nyt
kuitenki tullut tuntuvaksi, sillä ilma oli sangen kolea. Kun sentähen
kentällä huomasin lapin teltan rangat pystössä, menin sinne, levitin
rangoille shaalini vähän suojaksi tuulta ja sadetta vastaan, riisuin
vaatteeni ja sain sitte tuon tarpeellisen lämmityskappaleen päälleni.
Osotteeksi ilman kylmyydestä tahon mainita että kun sitte aljettiin
tunturin jyrkkiä rinteitä nousta, ei tullut ollenkaan palava, tuskin
lämminkään, vaikka minulla oli ensin paksu shaali ruumiin ympärillä
ja päällä talvipalttoo. Tunturin harjalla miehet sanoivat varemmin
illalla varmasti sataneen lunta.

Nuotion ympärillä olisi muuten ollut hyvä olla, vaan kun ruohikko oli
aivan märkä, ei jalkain kuivamisesta voinut puhetta tulla eikä isosti
istumisestakaan: oli pakko joko seistä tai olla kyykyllänsä. Se hyvä
jälkimäisestä muuten epämukavasta asemasta oli, että polvet kuivui.
Kahvipannun kiehuminen oli lohutus mielelle ja kolmen neljän kupin
juonti lämmitti ja virkisti tuntuvasti.

Kun pari tiimaa näin oli levähetty, lähettiin Suorkin kentästä
eteenpäin. Silloin oli sydänyön aika ja merkillisen pimeä. Kolmas
ja viimeinen kerta mentiin kahlomalla Soikitan enon poikki jonka
lähteet ovat täällä, ja ruvettiin tunturille nousemaan. Suorkin
kentältä luetaan matkan ylimmälle kohalle neljänneksen verta; se
on yhtämittaista jyrkkää vastamaata, ainoastaan keskikohalla on
paikotellen vähän loivempaa viettoa. Jalka polkee melkein kaiken
aikaa sileää kallioa, joskus vain soraa. Hyvin pysty oli vuoren
alin rinne, jossa tie kulki pitkin kallion penkerettä, niin että
vasemmalle kädelle tuli syvä kuru, oikealle kallioseinä, vaan
kaikkein jyrkin oli ylimmäinen rinne. Hevonen ei päässyt siitä
suoraan nousemaan, vaan oli kaartamalla talutettava pitkin sen
kattilantapaisen suuren rotkon eteläsyrjää, jonka rinne alapuolessaan
muodostaa. Me jotka kuljimme suoraan, saimme monta kertaa noustessa
levähtää. Kun viimein olimme törmän päälle päässeet, seisoimme
ikäänkuin suuressa portissa, jonka luonto on kahen puolen nousevain
kallioitten väliin hakannut. Hauska olisi ollut tietää, kuinka
korkealla ilmassa oltiin; matalammalta kyllä vuori tuntui, kuin olin
ajatellut, vaan jos Kilpisjärvi on noin 1000 jalkaa yli meren pinnan,
lienemme sentään olleet ainaki 1500 jalan korkeudella. Se paikka,
jossa nyt hetken aikaa istuttiin, on nimeltä _Sihtikuru_ ja siihen
luetaan Soikitan oudasta 1 penik.

Sihtikurun toisella puolen näkyi allamme vuorten syvennyksessä
pieni järvi, jonka nimen sanottiin olevan _Satsaa_ (arvaten lapin
_Tshatse_, vesi). Vesi siitä juoksee toiseen, alempaan Satsaajärveen,
vaan ei lopuksi purkau Kilpisjärveen, niinkuin luulisi, vaan Norjan
puolelle jäämereen. Niin ainaki saattajani vakuuttivat, jollei
muistini aivan petä. Sihtikurusta eteenpäin kestää nimittäin
vuorimaata vielä kolmisen penikuormaa, vaikka tosin alemman
Satsaajärven alta samanluontoinen laakso laskee Kilpisjärvelle kuin
Soikitan jokilaakso Jyykeänvuonoon. Merkillisenä seikkana saattajat
kertoivat Satsaajärvestä, että siinä löytyi taimenensukuinen
kala, arvellen miten ja milloin se siihen on voinut tulla. Jää
kuuluu järvestä tavallisesti lähtevän Jaakonpäivän aikana, siis
lopulla _heinäkuuta_. Matkamme kulki Sihtikurusta pitkin järven
pohjoisrinnettä, jota oli erinomaisen hankala astua, koska rinne
ensiksi oli hyvin kalteva ja toiseksi teräviä kiviliuskoja aivan
täynnä, että jos olisi luiskahtanut kumoon, varmaan olisi lyönyt
päänsä ja kätensä veriin. Kaitainen polku kulki pitkin rinteen
keskikohtaa -- muuten sitä olisiki ollut mahoton päästä kulkemaan
-- vaan polulla pysyäkseen sai ehtimiseen sauvalla varata. Kuinka
hevosemme saattoi polkua astua, oli mielestäni todellinen ihme.
Onneksi ei sentään tätä pahaa matkaa kestänyt kuin virstan verta,
niin tehtiin järven päässä jyrkkä käänne etelän puoleen ja kuljettiin
molempain järvien välitse ja ylemmästä juoksevan joen poikki
yksinäistä kallioa kohti, jonka nimeä en sentään muista. Taaksemme
jäi koilliseen päin _Laukkavaaran_ tunturi ja _Laukkavankan_ laakso.
Tuon kallion itäkupeella alempaa Satsaajärveä vasten oli viittä eli
kymmentä syltää paksu lumikinos, jonka Matti ei kuitenkaan arvellut
hevosta kantavan, niin että hän lähti tätä taluttamaan kallion
länsisyrjän ympäri, vaan me muut astuimme suoristaan hankea myöten ja
kallion tuolla puolen Mattiki sitte meihin yhtyi, kun oli huomannut
kappaleen matkaa eteenpäin yhä ulottuvan hangen hyvästi kantavan
hevostaki. Parin kivenheiton päästä hanki loppui järven lahteen ja
matkamme taas kääntyi itä-etelää kohti, jota suuntaa sitte kuljettiin
melkein poikkeamatta Kilpisjärvelle asti. Korkeaa tunturin kylkeä
oli vielä kerran noustava, vaan sitte maa alkoi tasaisesti viettää
alaspäin. Kello oli 3 tienoissa aamulla, kun aljettiin tätä viettoa
alaskäsin painaa. Kun oli kolme neljännestä eteenpäin kuljettu,
oli oikealla kädellämme _Allipahtan_ korkea kallioseinä ja sen
alla _Koutavankan_ leveä laakso (lapin sana _kouta_ eli _konto_
merkitsee _leveää_). Tässä oltiin _keskivälillä_ Kilpisjärvelle; 2
penik. oli siis tultu. Vastapäätä Allipahtaa laski pohjan puolelta
laksoon monihaarainen tunturipuro, jonka poikki kuitenki tuon tähän
taipaleeseen hyvin harjauneen hevosen seljässä jotenki mukavasti
pääsin. Jo ylempänä Koutavankkaa oli alkanut näkyä poronjäkälää ja
täällä nyt kasvoi sekä ruohoa että vaivaiskoivua. Vielä kuljettiin
kaksi neljännestä ja sitte tultiin klo 1/2 7 aamulla nurmikolle,
jossa kasvoi vähän parempaa koivikkoa, että pystyttiin valkian
tekoon. Sen nimi oli _Tormikenttä_, lapiksi _Koht oruha_, ja siinä
aina on tapa levähtää.

Mielellään istuttiin hetkeksi alas, sillä ruumista tahtoi vähän
raukaista, kun Suorkin kentältä yhteen menoon oli astuttu tänne asti.
Miehet, joilla oli raskaat takkansa, olivat tietysti vielä enemmän
väsyksissä kuin minä. Vähän ennenkuin perille tultiin, ruvettiin
kaipaamaan Saarenpään Joonaa, joka aina oli tahtonut perässä pysyä,
kun oli nuori ja hento kasvultansa ja siis enimmin tunsi taakkansa
painoa. Heikki palasi häntä etsimään ja löysiki hänen nukkumasta
muutaman kallion kyljessä, johon oli istahtanut levähtämään. Kun
yhä vielä toisinaan sateli, ei tietysti nukkuminen taivasalla olisi
ollut terveellinen, jonka tähen Heikki heti oli hänen nostattanut; ja
vähän aikaa Matin, hevosen ja minun perästä veljekset myös saapuivat
levähyspaikalle.

Täällä ryhyttiin samoihin toimiin kuin Suorkin kentällä: hevonen
vapautettiin kuormastansa ja laskettiin laitumelle, valkia
viritettiin, kahvi keitettiin ja eine syötiin. Pilvet hajausivat
syödessämme hetkeksi idässä ja sallivat auringon heittää lämpimiä
säteitänsä alas, joista vaatteemme joutusammin kuivivat kuin nuotion
tulesta. Taakse päin, josta olimme tulleet, katsoessani pisti
silmääni kirkas, korkea tunturi, joka näytti olevan vain jonku
virstan parin päässä; kun en muistanut, että sen sivu olisi tultu,
kysyin kumppaleilta, mikä tunturi se mahtoi olla. "Raitikas-kaissa",
kuului vastaus. "Mahotonta, siihenhän täältä tulee kaksi
penikuormaa?" "Se se kumminki on." Ja kun ei se muuksikaan voinut
sopia, täytyi minun uskoa miesten vakuutusta. Niin isosti voipi silmä
etäisten korkeain vuorten suhteen pettyä.

Tormikentän nimen synnystä kerrottiin taru, jota en enään tarkasti
muista, vaan jotain vesitulvaa se koski, joka oli hukuttanut yhen
eli kahen lappalaisperheen kaikki jäsenet paitsi pienen, kätkyessä
(komsissa?) makaavan pojan; kätkyen virta oli vienyt muassaan, vaan
nostanut maalle sillä paikalla, jota pojan nimen mukaan nyt kutsutaan
Tormin kentäksi. Tormi muuten isosti muistuttaa ruotsin sanasta
myrsky (storm).

Sittekun runsaasti kaksi tiimaa oli tälläki paikalla viivytty,
lähettiin klo 9 aamulla muka viime taipaleelle Kilpisjärvelle. Lähtöä
vähän viivytti se seikka, että hevonen, juuri kuin ruvettiin ylös
nousemaan, pääsi karkaamaan, vaikka Matti, joka tiesi sen tavat,
koki sitä silmällä pitää. Monta minuutia ei ollut kulunut siitä
kun hän viimeksi sen puoleen katsoi ja näki sen paikallansa, vaan
yhtäkaikki hän vasta neljänneksen päästä sen saavutti ja sai viimein
kiinni. Tormikentästä alaspäin laakso yhä leveten ulottui itä-etelää
kohti. Tunturit sen vasemmalla, pohjoisella, puolella eivät olleet
erittäin korkeoita, ennenkuin lähempänä Kilpisjärveä muodostivat
_Koltapahan_; oikealla puolen kulki rinnallamme ensin _Markusvaara_
jonku 1/2 penik., sitte astui näköön _Moskanan_ y.m. tunturit,
kaikki komeoita. Laakso näytti lähtiissä jotenki tasaiselta, vaan
noin kolmen neljänneksen matkalla sitä myötäänsä leikkeli syvät
kurut, joitten poikki tie kulki, niin että tavallaan oli, kuin olisi
astunut aaltoellessaan jähmistynyttä merta. Kun oikeanpuolisen
tunturin pään kohalla oltiin, kääntyi tie enemmän etelään päin,
ja silloin huomasin, että sanotun tunturin eteläpuolitse nousi
länttä kohti samanlainen vaan leveämpi laakso, kuin pohjoispuolitse
se jota Satsaajärviltä olimme yöllä laskeutuneet; tunturin pään
kohalla molemmat laaksot yhtyivät ja ulottuivat sitte yhtenä
tasankona Kilpisjärvelle asti. Jollen muista väärin, kuului tämä
tunturinpää Markusvaaraan ja Moskana taas tuli tuon yhteisen
laakson eteläpuolelle. Kun Markusvaaran pään sivu oli ennätetty,
että sen alapuolitse nouseva laakso hyvästi näkyi, siinti viimein
lännestä runsaan penikuorman päästä tunturi, jota jo kauon olin
Matilta tiedustellut, tuo mahtava vuorijättiläinen _Paarras_. Se
oli yksinäinen, neliskulmainen vaara, jonka sinertävät syrjät ihan
pystyjyrkästi kaatuivat maahan, ja kun ainaki kolmesta jollei
kaikista neljästä sen nurkasta korkeat huiput kohosivat pilvien
piiriin, se etäällä seisojalle ihmeellisen uskollisesti näytti
suunnattomalta, muureilla ja torneilla varustetulta kalliolinnalta.
Umptekin jälkeen en näin juhlallista tunturia koko matkallani
ollut nähnyt -- kun Jyykeänniemen (eli niinkuin myös sanotaan
_Tittuniemen_) tunturit sekä Tromstind olivat jääneet näkemättä.
Pohjoisimman huipun pää oli kauon sumun peitossa, vaan viimein, kun
jo aljettiin olla taipaleen lopussa, seki selkeni peitostaan, että
sain katsella huippua kokonansa. Se oli nähtävästi toisia huippuja
korkeampi ja muodoltaan pohjaan päin kallistuvan sarven tapainen.

Viimeiset pari neljännestä taipaleesta olivat tasaista, suoperäistä
maata, joka kasvoi vaivaiskoivua -- sekä siellä täällä lakkoja,
joilla sai suutansa virvottaa. Vasemmalla kädellä pohjan puolella oli
silmän kiinnekohtana _Koltapahta_, oikealla kädellä matalarantainen
_Koltajärvi_ ja tunturit sen takana. Pitkältä tahtoi matka tuntua,
ennenkuin oltiin ensin Koltapahan kohalla ja sitte järven päässä --
Koltapahta nimittäin on kokonaan Norjan alueella, joku pari virstaa
lännempänä rajalinjaa. Viimein kuitenki tuo ikävä tasanko loppui.
Koltajärvestä ei vesi juokse suoraan Kilpisjärveen, vaan ensin
_Kuokkimasjärvi_-nimiseen lammikkoon, ja tämän ja Koltajärven välillä
olevaa kannasta raja kulkee. Kannaksella seisoo rajapatsas N:o 294,
huolellisesti tehty, miehenkorkuinen, ehkä syltää paksu kivikasa.
Ylimmäksi pystytettyyn kivilaattaan oli hakattu länsipuolelle
puustavi F ja viitonen (merkiten kuningas Fredrik V Tanskassa)
sekä vuosiluku 1764, ja itäpuolelle A.F. (Adolf Fredrik) ja sama
vuosiluku, jonka ohessa nimien yläpuolella oli kruunut. Rajalinja
tekee tässä polven, tullen länsi-etelästä eli melkein suoraan
lännestä päin ja kulkien pohjaa kohti. Niinkuin lukia tietää,
sattuu tässä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat ja maat yhteen, vaan
merkillistä kyllä ei löytynyt mitään merkkiä, joka olisi osottanut,
_että_ ja _missä_ Suomen raja kulki.

Rajalta ei ollut enään kuin ehkä parin kivenheiton matka, niin
tultiin toivotun _Kilpisjärven_ rantaan. Kello oli silloin 2 jpp.

Järvi on Ruijasta tulialle mieluinen näkemä ei ainoastaan sentähen,
että astuminen siihen usein loppuu, vaan oman itsensäki tähen.
Lännenpuolinen tasanko laskeupi järveen ainoastaan niin korkeana
viettona, että ranta hyvästi kuivana pysyy, ja viettoa kaunistaa
rehevä nurmi sekä jonkulainen koivikko. Edessäpäin pitkin järven
sekä pohjois- että eteläpuolta rannat kuitenki kohoavat, milloin
loivempina rinteinä, milloin pystöinä kallioina. Pohjoisrannalla on
varsinki mainittava kauniiksi kehuttu _Saana_-tunturi; eteläpuolella
nousi heti vieressämme vuononperukasta molemmat _Tantat_, iso ja
pieni Tantta. _Tuipala, Kuolpanoiva_ ja _Kaarinasvaara_ ovat myöski
korkeoita niemiä eli tuntureita järven rannalla, vaan niiden asemaa
en näy muistokirjaani panneen. Viimemainitun luulen kuitenki olevan
sen salmen varrella, jonkakautta tuo runsasti kahta penik. pitkä
järvi on jaettu kahteen lähes yhtä suureen osaan. Merkillisenä ei
ainoastaan arveluna, vaan tosi-asiana kerrottiin järvestä, että vesi
siinä nousee ja laskee niinkuin valtameressä, jonka todisteeksi
etenki mainittiin että tuossa salmipaikassa, jossa verkoilla
pyydetään siikoja, käypi kova virta, vaan _kahtaalle_ suunnalle, että
viepi verkot väliin itään, väliin länteen päin, vaikka tuulta ei
ole. Asiasta sietäisi ehkä ottaa selvä. Järvi on paikotellen puolta
penikuormaa leveä; vaan asukasta eli taloa sen rannoilla ei tähän
asti ole ollut, yhtään.

Mielihyväämme järven näkemästä, kun Matin kanssa sitä lähestyimme
-- sillä molemmat Saarenpäät olivat Markusvaaran päästä lähteneet
muka pohjoisempaa oikotietä kulkemaan ja jääneet meistä jälkiin
-- häiritsi kuitenki se seikka, että venemiehiä, joita silmämme
etupäässä järven rannalta etsi, ei näkynytkään. Paha aavistus
alkoi mieleni täyttää: eivätköön miehet olleetkaan tulleet?
Tulenpitopaikalle astuttuamme, jossa ei mitään vastaolleitten merkkiä
näkynyt, Matti, riisuttuaan hevoselta jauhosäkit, lähti kulkemaan
pitkin rantaa, jos vene olisi johonki suojapaikkaan vedetty, ja hänen
palattua pettyneellä toivolla, minäki, vaikka ilman toivotta, tutkin
rantaa järven perukan ympärillä. Turha vaiva; venettä ei löytynyt;
miehet eivät siis olleet tulleet.

Tämä oli sangen ikävä ereys laskuissamme, sillä nykyiseltä
olopaikaltamme vielä oli 2 1/2 penikuorman matka Mukkavuomaan.
Mahollista, että joku sadatus pääsi huuliltani, kun ajattelin, että
edessä-olevaan taipaleeseen arvaten kuluisi koko tuleva yö, jos kulku
olisi yhtä hidasta kuin tähän asti. Siksi väsynyt olin sentään, etten
kovin isosti jaksanut suuttua, ja mitä suuttuminen toiseksi olisi
auttanutkaan? Matti osotti tässä tilassa olevansa hyvä filosofin
alku: sittekun hän vähällä, vaan sangen vähällä, kummastuksella oli
konstateerannut asian, hän hyväksyi sen semmoisenaan eikä sen enempää
siitä huolinut. Suuttumuksesta ei merkkiäkään.

Onneksi ei tällä hetkellä satanut, vaan oli kirkas päiväpaiste, jonka
tähen heittäysin pitkäkseni nuotion ääreen, jota Matti sytytteli,
ja vaivuin uneen. Tiimakauden korkeintaan nukuttuani heräsin siitä
ilkeästä tunnosta, jolla Tantan harjulta laskeutuva jääkylmä viima
selkärankaani karsi. Molemmat Saarenpäät istuivat nuotion ääressä
ja Matti juuri otti tulelta valmiiksi kiehunutta kahvipannua, joka
sitte miehissä halukkaasti tyhjennettiin. Samalla syötiin ja syömisen
jälkeen kumppalit vuorostaan asettuivat levolle.

Jos rannalla olisi ollut minkäänlaista suojaa, kalastajamökkiä edes
tai turvekotaa, olisivat miehet ehkä ajatelleet tähän yöpymistä; vaan
semmoista ei ollut. Kun ilma lisäksi taas alkoi näyttää uhkaavalta,
havautin jonku tiiman perästä Matin ja kysyin, eikö olisi pakko
uudestaan painaa taipaleelle. Hän oli siihen heti valmis, Saarenpäät,
herätettyinä, niin ikään; aljettiin siis lähtöä tehä. Kaikki
jauhosäkit kuitenki nyt ladottiin päällekkäin järven rannalle ja
jätettiin siihen, suojaksi sadetta vasten asetetun öljytakin alle,
että hevosellemme ei tullut muuta kuormaa kuin minun laukkuni ja
miesten eväspussit; miehille itselleen ei jäänyt mitään kantamista.
Hyvällä toivolla nopeammasta kulusta sitte lähettiin astumaan. Kello
oli nyt 5 jpp.

Vaan lukia ehkä jo alkaa kertomukseeni tästä matkasta kyllästyä
yhtä paljo kuin me aloimme kyllästyä itse matkaan, ja viime taival
olkoon sentähen vain lyhyesti kerrottu. Kovin paljo kertomista ei
siitä olisikaan. Matka kävi ensin etelään tulevaa rinnettä ylöspäin,
molempain Tantrain välissä olevaa notkoa kohti, joka tunturein
huippuihin verraten näytti niin matalalta, että luulin viidessä,
korkeintaan kymmenessä minuutissa ylös ennätettävän; juuri täyteen
tiima kuitenki kului, ennenkuin ylhäällä oltiin. Sitte laskeuttiin
pienen Tantan itä-eteläistä kylkeä alas, kuljettiin Tantanjoen
poikki, jonka alapuoli oli sulana, yläpuoli vahvan jääkannen alla;
ja aljettiin taas nousta loivaa, vaan ehkä kolmen neljänneksen
pituista tunturikylkeä ylös. Jonku neljänneksen matka kävi itä-etelää
kohti, vaan kääntyi sitte enemmän etelän puoleen. Maa kasvoi siellä
täällä vähän mitätöntä jäkälää, vaan oli muuten paljasta kallioa
tai soraa; sanottavaa polkua ei ollut. Ennenkuin tuon pitkän vieton
päälle oli päästy, saavutti meitä erinomaisen rankka sade, jota
herkeämättä kesti lähes tiimakausi ja joka kasteli kumppalit ihan
likomäriksi, kun heillä ei ollut muuta vaatetta kuin takit päällä.
Sateenpitopaikkaa ei aavalla tunturilla ollut. Vastamainitun vieton
harjalle päästyä oli kappale myötämäkeä laskettava ja sitte oikealle
kädellemme tuli pieni tunturilammikko, johon idästä päin juokseva,
siis meidän yli kahlattava vähäinen puro laski; senjälkeen maa
taas rupesi nousemaan. Ylös alas alastomia tuntureinkylkiä näin
kuljettiin, kunnes viimein maa rupesi nähtävästi viettämään alas,
ja klo 1/2 10 tultiin paikalle, jossa taas alkoi koivua kasvaa; sen
nimi oli _Liksujuova_. Siihen tuo 6--7 neljännestä pitkä varsinainen
tunturimatka Kilpisjärveltä päättyi niinkuin siinä siellä täällä
nähtävistä tulensijoista yksistään olisi saattanut arvata; sillä
tunturilla ei semmoisia löydy. Tässä vähän levättiin, keitettiin
kahvia ja syötiin iltanen; sitte joutusaan lähettiin viimeistä
penikuormaa lyhentämään. Tämä penikuorma tahtoi jo lopulta voimia
liiaksi koettaa, varsinki kun maa oli suoperäistä, siis raskaampaa
kulkea. Hevonen yksinään, joka kaiken aikaa oli etupäässä oppaana
kulkenut, jatkoi kulkuaan niinkuin ainaki; vaan miehet horjuivat
perässä puoleksi, jollei kokonaan, nukuksissa, enkä kovin virkku
ollut itsekään. Joonasta, joka yhä pysyi perimpänä, oli suurin
huoli, ettei hän taipaleelle vaipuisi nukkumaan, ja tuo tuostaki
saatiin pysähtyä häntä huutamaan ja odottamaan. Matti koki kerran
nousta hevosen selkään nukkumaan, vaan luopui jonku virstan perästä
yrityksestään. Viimein, sittekun moneen kertaan olin kallion kylkeä
tai paksumpaa sumua yön hämärässä luullut talon harmajaksi seinäksi,
tuli toki talo eteen; se oli Mukkavuoma. Pitkä taipaleemme oli
loppunut. Kelloni osotti 1/2 1 yöllä ja 30 tiimaa oli siis matkassa
oltu.


Muonioa alas.

En voi kieltää, että viime luvussa kerrottua tunturimatkaa syystä
valitetaan vaikeaksi. Sen kautta, että meillä oli ollut hevonen
muassa, joka käynnissä ei koskaan miehelle pidä, oli matkamme tosin
hidastunut, vaan vähemmässä kuin vuorokaudessa emme tätä taipaletta
kumminkaan olisi voineet astua, se on siksi pitkä ja huonokulkuinen.
Lisäksi olimme sitä kulkeneet kesän kauniimpana aikana, jos kohta
vähän sadetta olimmeki saaneet; talvipakkasella tai nöyrällä
ilmalla se epäilemättä tuntuisi monta vertaa tukalammalta. Ei puutu
esimerkkejä siitä, että matkamiehet ovat henkensäki tälle taipaleelle
heittäneet. Niin muutamia vuosia taapäin eräs vaimonpuoli yksin, joka
tosin oli rohkeaa, lähti kevättalvella Mukkavuomasta Ruijaan, vaan
kun ei häntä kuulunut perille tulleeksi, aavistettiin, että surma oli
hänen perinnyt; ja ensi eli toisena kesänä hänen luunsa löydettiin
Koltajärven autiolta rannalta. Hän oli eksynyt tieltä, kun oli
sanotun järven _etelä_-rannalle sortunut. Myöski toisesta varemmasta
kuolemantapauksesta mainittiin.

Valtatie Muonionlatvalta Ruijaan ei kuitenkaan kulje Mukkavuomasta
Soikitan outaan ja Hatuvaaraan, vaan Jyykeänpohjaan (Skibotten).
Kilpisjärveltä tie tänne erkanee järven luoteisimmasta perukasta
_Siilasvuomasta_, joka on vähän pohjempana sitä perukkaa, jossa me
olimme käyneet, ja seuraa sitte tunturein tuolla puolen Jyykeisen
jokilaaksoa. Mukkavuomasta Jyykeänpohjaan on vielä pitempi matka kuin
Hatuvaaraan, vaan Jykeisen enon varrella on 2--3 penikuorman päässä
joensuusta talo _Pyhässä oudassa_, norj. "Helge skov", niin että
asumatonta taivalta pohjoisella tiellä kenties on hiukka lyhemmältä;
suuri ei erotus voi olla. Ilolla on mainittava, että Muonionniskan
nimismiehen, K. _Bäcklundin_, hartaasta esityksestä Suomen kruunu
paraikaa rakennuttaa uutistaloa Siilasvuomaan, jossa matkustajat
voivat saada majaa ja heidän hevosensa suojaa (talli tehään niin iso,
että siinä tulee tilaa kaheksalle hevoselle).

Mukkavuomassa sain itsepäällisen kamarin, jonka takkaan tehyn tulen
edessä oli suloinen lämmittää ja kuivaa itseänsä. Maitohyllyllä
havaitsin hillahuupparoppeen, jonka sisältöä maistelin maidon
kanssa. Kun rupesin maata panemaan, havaitsin että talonväki
hyväntahtoisuudessaan olivat sänkyyn olkipolsterin alle levittäneet
vastaniitetyitä, siis aivan märkiä heiniä; ne viskasin kiiruusti
lattialle ja asetuin sitte levolle; eikä unta tarvinnut odottaa.

Lauvantai-aamuna 12 p. elok. lähin veneellä laskemaan Muonioa eli
niinkuin sen latvapuolta sanotaan _Könkömää_ alas. Saattajiksi
lähti talon kaksi vanhempaa poikaa, joitten nimiä en enään muista;
eikö tuo toinen sentään lie ollut _Pekka_. Matti jäi kotia. Myöski
Saarenpään Heikki pyysi ja sai kernaasti veneessä kulkea alas.
Mukkavuoman talo ei ole Muonion vaan sen lisäjoen _Kuma_- (eli
_Kumma_-) joen varrella, jonka pohjaan päin kääntyvään suuhun ensin
oli soudettava, ennenkuin päävirralle päästiin. Täällä saatiin
heti vetää purje puuhun, kun edellispäiväin läntinen tuuli yhä
puhalsi; joku penikuorma eteenpäin oli näet joki suvantona eli
järvenä. Tuon välin kuljettuamme olimme _Peeravaaran_ kohalla,
joka näytti siksi tunturilta, että sen nimeä tiedustin, vaikka se
Ruijanpuolisiin tuntureihin verraten oli sangen matala; Inbergin
kartan mukaan sen korkeus on koko 2,880 jalkaa. Vaaran juurella oli
ensimäinen koski, _Peerakoski_, jota täytyi köydestä laskea. Lähinnä
seuraavista koskista panin mieleeni _Latinan nivan_ niin hyvin tuon
klassillisen nimen tähen kuin siksi, että sen alta uistimellani sain
suuren harrin. 2 1/2 penik. kuljettuamme tulimme ensimäiseen taloon
jokivarrella, _Vittankiin_, jonka rannassa pikimältään käytiin;
se niinkuin seuraavatki kolme alempaa taloa oli Ruotsinpuolisella
jokivarrella. Suomen puoli on Ruijan rajalta toistakymmentä
penikuormaa alaspäin asumatta. Vittanginjärven poikki päästyä tultiin
_Lammaskosken_ niskaan, joka, vaikka nimeltään siivo, on aika äkeä.
Se jakaantuu neljään eri osaan: ylinen kurkkio, järämä-, väli- ja
alinen kurkkio, joista ainaki kaksi oli köydestä laskettavaa. Sitte
tuli jonku matkan takaa _Iiton_ suvanto, jonka rannalle jos en erehy
Suomen kruunu aikoo perustaa uutistalon, senjälkeen _Saukkokoski_,
sitte _Ainuvarppijärvi_ ja koski. Kun viimeistä laskettiin, oli jo
hiljainen ilta ja aivan hämärä, että perämies jo epäili, näkisikö
enään oikein laskea; hyvin kuitenki kävi. Heti kosken alla oli toinen
talo jokivarrella, enemmän vankannäköinen, _Naimakka_, johon mentiin
yöksi. Siihen luetaan Mukkavuomasta 5 1/2 penik.

Seur. päivänä Naimakasta jatkettiin kulkua alaspäin. Joltaki kohalta
aamupuolen matkalla oli laajempi näkö-ala maisemaan; selvästi saattoi
huomata, kuinka maat viettivät alaspäin, ja myöski mäenharjuja ja
vaaroja erotti, vaan Ruijan vuoret mielessä maakunta tuntui jotenki
lakealta. Penikuorman matkan perästä tuli _Pättikän_ putous, joka
on niin kova, ettei sitä edes köydestä saateta laskea, vaan on vene
vedettävä virstan verta pitkin kosken pohjoispuolta. Kosken alla
olevassa _Siikavuopion_ talossa viivyttiin kappale aikaa kahvilla ja
eineellä ja taas kahvilla; jonka kahvittamisen syyksi vähän epäilin
hyvältä näyttävää väliä perämiehemme, ja talon tyttären välillä.
Siikavuopiosta alaspäin oli _Rautukurkkion_ kova koski, jonka alla
oli _Vuokkasen_ eli _Kaltiorovan_ talo, nykyään muistaakseni autio.
Kaikki nämät talot: Vittanki, Naimakka, Siikavuopio ja Kaltiorova,
ovat neljän veljeksen perustamia. Nyt tultiin _Kelottijärvelle_,
2 penik. alempana Siikavuopiota, ja tämän rannalla on _ensimäiset
talot_ Suomen puolella, _Saarenpää_ ja vähän alempana _Luspavaara.
Ensimäiset männytki_, ainaki meidän puolella, täällä kasvaa. Jollen
muista väärin, sanottiin taloissa toisinaan viljeltävän ohraa,
joten siis täältä Jyykeänvuonon ohrapeltoihin tuli noin 15 penik.
leveä, viljaa tuottamaton ala. Penikuorma alempana Kelottijärveä
on _Maunun_ kylä Ruotsin puolella ja siitä kahen penikuorman
päässä Ruotsinpuolinen _Enontekiäinen_ eli niinkuin sitä ylempänä
olevan pitkän suvannon mukaan kutsutaan _Karesuvanto_, joskus
_Kaare_suvanto. Suomenpuolisen Enontekiäisen kirkko seisoi ennen
_Lätäsenon_ yhtymäpaikassa Könkömään, josta alkaen varsinainen
Muonionjoki syntyy, vaan siirrettiin sitte nykyiselle paikalleen
_Hetan kylään_ Ounasjärven rannalle. Lätäsenon suussa Muonio laajenee
leveäksi seläksi, niin että kirkko kyllä oli sievällä paikalla.
Maunun ja Karesuvannon välillä oli muistaakseni vain yksi koski, ja
siitä alaspäin oli joessa eriskummaisen näköinen, pyöreä ja korkea
saari, _Jyppyräsaari_, jonka huipulla on kulkiain tapa käydä.

Karesuvantoon tultuani kuulin majatalossa, että Muonionniskan
nimismies Bäcklund, joka oli käynyt Muonion latvalla ja edellisenä
iltana kulkenut Karesuvantoon, vielä oli täällä virkaveljensä
Karesuvannon nimismiehen eli komisariuksen _Forsströmin_ tykönä.
Koska olin aikonut hra B:n kotona käydä, menin nyt jo häntä
tapaamaan. Vaikka molemmalle etsittävälleni olin tuntematon, he
ottivat minua seuraansa vastaan sydämellisyydellä, jonka vertaista
harvoin olen nähnyt, ja minunki täytyi hra F:n luo vieraaksi jäädä
seuraavan päivän puoliseen asti. Koko tämä aika, lyhyt nukkumisen
väli pois luettuna, oli yhtämittaista pitojen pitoa niin herkullisten
ruokien kuin hienojen juomien puolesta; sillä virkakumppalit, jotka
eivät vuosikauteen olleet toisiaan tavanneet, arvelivat runon
sanoilla, että "harvoin yhtehen yhymme, harvoin saamme toisihimme,
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla", ja semmoinen
tilaisuus oli siis juhlallisesti vietettävä. Hr F. on Upsalan
ylioppilas ja tuntui täydeltä _gentlemanilta_. Naimaton mies samoin
kuin Bäcklundki.

Viimemainittu tarjosi minulle sijan veneessänsä, jonka kernaasti
otin vastaan, ja 14 p. elok. lähimme Muonionniskaan kulkemaan.
Tällä välillä, jota luetaan 10 penikuormaksi, on Ruotsin puolella
muistaakseni vain yksi kylä, _Kuttainen_, tunnetun J. _Raattamaan_
kotipaikka, Suomen puolella sitävastoin ensin _Palojoensuu_, josta
kuljetaan Enontekiäisten kirkolle ja jossa on ensi kestikivari,
sitte _Kätkäsuvanto_ ja viimein _Ylimuonio_, 1 penik. ylempänä
Muonionniskaa. Palojoensuussa jo näkyi vähän parempia ohrapeltoja;
Kuttaisesta alkaen hyvä mäntymetsä. Useoita koskia on joessa,
niinkuin _Kuttaisen kurkkio_, molemmat _Tapokosket_, jossa meillä oli
laskiana vastamainitun Raattamaan eräs sukulainen _Iisko Raattamaa_,
tyynen vakavuutensa kautta huomioa herättävä mies, _Kelokurkkio,
Jalon_ ja _Noidan poiat_. Useimmat laski hra B. itse. Yötä oltiin
_Purasen_ metsävahintorpassa, joka oli erittäin siisti paikka, ja
päivällisen aikana 15 p. elok. tultiin perille Muonionniskaan.

Matka Karesuvannosta tuli helpoksi, kun maksutta pääsin jokea
laskemaan, vaan nuo 11 penik. Mukkavuomasta Karesuvantoon maksoivat
44 markkaa (kyytipalkassa), joka mielestäni tuntui paljolta.
Saarenpään Heikki, joka kotoansa pyytämättäni oli seurannut vielä
3 penik. kirkolle asti, sai osakseen 10 markkaa, vaan koki olla
tyytymätön siihen, vaatien yhtä monta kruunua, samoin kuin toiset
miehet. Enempää en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi antaa.


Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta kotia.

Muonionniskan kirkonkylä on sangen sievä, vaikkei erittäin
vankannäköinen paikka Muonion koillisrannalla. Jokivarrella
on useoita taloja, jotka punaisilla seinillään ja valkeoilla
akkunoillaan ilottavat silmää, ja takimaisena vähäisellä
törmänrinteellä seisoo pitäjän kirkko. Kylästä on laaja näkö-ala
sekä luodetta kohti joen leveöille suvannoille ja vihannoille
rantaniityille että etelään päin Ruotsin puolen tiheöille
männikkökankaille, joitten juurella joen varrella vastapäätä
Muonionniskaa kauppias Forsströmin, Karesuvannon nimismiehen isän,
talo _Muoniovaara_ on. Pohjasta siintää 4 penikuorman päässä
_Ounastunturi_ huipullaan _Outakka_, ja siitä alaspäin itäpuolitse
Muonioa kulkeva vuoriharju kohottelee tuo tuostaki tuntureita ylös,
niinkuin tuon 2,900 jalkaa korkean _Pallastunturin_, jonka korkein
pyöryläinen huippu on nimeltä _Himmelriiki, Keimiötunturin_, y.m.
Itä-etelään Muonionniskasta on yksinäinen _Olostunturi_.

Nimismies Bäcklundin tykönä viivyin sen päivän, jona olimme
tulleet, ja seuraavan yön, yhtä vieraanvaraisesti pidettynä kuin
Karesuvannolla. Hän kyllä koki houkuttaa minua jäämään viikkokaudeksi
taloon, vaan tuohon ystävälliseen pyyntöön ei aikani sallinut
myöntyä. Sittekun hän itsestään oli kysynyt matkakassani tilaa ja
kuultuaan että se kaipasi vahvistusta, täyttänyt mitä puuttui,
sanoin hänelle ja hänen sisarelleen, joka hänen talouttansa hoiti,
kiitolliset jäähyväiset ja jatkoin aamulla 16 p. elok. taas matkaa.
Etupäässä saadakseni matkassa vaihetusta en enään lähtenyt Muonioa
alas, vaan poikkesin itäänpäin kulkeakseni Kittilään. Muonionniskan
ja Kittilän välille tehtiin 1867 vuoden kadon jälkeen maantie, s.t.s.
kolmatta syltää leveä linja raivattiin metsästä auki ja varustettiin
ojilla sekä silloillaki, jotka jälkimäiset kuitenki jäivät
puolitekoisiksi sikäli, että tietä ei kohotettu niiden tasalle;
joten hevosella oli mahoton useanki päälle päästä. Tätä tietä ei
kuitenkaan pantu täyteen kuntoon eikä sitä jälestäpäin ole voimassa
pidetty, niin että siinä jo kasvaa miehenkorkuisia vesoja ja näreitä,
ja sillat alkavat lahota; pitkin tietä kulkee vain jalkapolku,
jota varsinki postimies käyttää. Tie tehtiin pitkin Jerisjokea
_Siepin_ eli _Kotakorvan_ talon sivu siiasta rikkaan _Jerisjärven_
luoteiskulmaan _Kutunivan_ talon luo, siitä pitkin järven
pohjoisrantaa Keimiötunturin alatse Palorannan eli _Rauhalan_ taloon
järven itärannalla, Rauhalasta _Sirkan_ kylään Ounasjoen varrella
ja täältä Kittilän kirkolle. Tien pituus on 8 penik. Useassa kohti
käytin tätä tietä, toisissa kuljettiin suoraan metsien halki, vaan
enemmän kuin puolet koko matkasta sopi veneellä kulkea. Se hankaluus
oli tällä matkalla, että saattajista tahtoi tulla tinka. Niin esm.
Jerisjärven rantaan tultuani sain saattomiehen, ja senki vain vanhan
ämmän, ainoastaan 1 1/2 neljännestä eteenpäin Keimiön taloon; täällä
ei ollut kotona kuin emäntä kahen pienen tyttönsä kanssa. Hän kyllä
lupasi lähteä edespäin saattamaan, jos ämmä toiseksi tulisi, jota
tämä ei kovin kovasti kieltänytkään, vaan kun sitte aiottiin lähtöä
hommata, nousi kauhea parku tyttöjen puolelta, joitten olisi pitänyt
yksin kotia jäädä; eikä auttanut muu kuin ottaa lapset mukaan, että
viiden miehen siis tultiin Rauhalan rantaan. Yötä olin _Rovasen_
talossa Kittilän puolella, johon Rauhalan isäntä minua saattoi, ja
Rovasesta 17 p. elok. ensin kävelin 2 penik. Sirkan kylään ja kuljin
siitä sitte veneellä saman määrän Kittilän kirkolle. Tuota Rauhalan
isäntää erittäin muistelen mielihyvällä siitä syystä, että hän oli
erinomainen käymämies; minulla oli täysi työ pysyä hänen perässään.
Ainoastaan Karjalassa olen yhtä hyviä kulkioita tavannut.

Kittilän kirkonkylä on joen oikealla, siis läntisellä varrella. Joki
on kirkolta ylöspäin kappaleen matkaa suorana suvantona tasaisilla
heinäisillä rannoilla. Kirkonkylä on jo paljo vankemman näköinen kuin
Muonionniskan. Siinä on koko joukko varakkailta näyttäviä taloja
pitkin jokivartta, ja talojen ympärillä ja vieressä on peltoja ja
niittyjä niin laajoja, että yhtä hyvin saattaisi luulla olevansa
40 penik. _etelämpänä_ kuin pohjempana Oulua. Kittilä kuuluu Lapin
kihlakuntaan ja maamme suuri yleisö, ei ainoastaan sivistymätön
vaan slvistynytki ulkopuolella Oulun lääniä, varmaan ajattelee
Kittilää varsinaiseksi lapin maisemaksi autioilla jäkälätuntureilla
ja kitukasvuisilla metsiköillä, jossa ihmiset kurjasti elättävät
henkeänsä poronhoidolla ja kalastamisella, asuen kenties, lisännee
moni ajatuksessaan, pienissä lappalaiskodissa. Suurempaan erehykseen
ei voi joutua. Poroja tosin joku määrä pidetään niinkuin lähelle
Oulua asti (Pudasjärvellä), vaan hevonen ja lehmä tekevät samaa
virkaa Kittilässä kuin muuallaki -- ne ovat kotieläimiä eikä
poro. Tuntureista ei tiedetä muuta kuin että pohjan puoleen pari
kolme, niinkuin _Aakenus-, Levi-_ ja _Kätkä_-tunturit kohottelevat
matalia päitänsä metsäin yli taivaanrantaa vasten. Varsinaista
porolappalaista ei Kittilässä tietääkseni ole ainoaakaan yhtä vähän
kuin Muonionniskassa; ainoastaan Enontekiäisissä ilmotetaan nykyään
olevan 48 semmoista 1,280 porolla. Kittilä on yhtä suomalainen seutu
kuin mikä paikka maassa tahansa -- talvella vain vähän pimeämpi ehkä.

Kittilästä kulkee valtatie Inariin ja Utsjoelle sekä sitte
jäämerelle. Matka käypi ensin _Kiistalaan_ (4 penik.), johon pääsee
hevosella, sitte porokyydillä _Seurujärvelle_ (2 1/2 penik.),
_Pokkaan_ (1 1/2 p.), _Mirhaminpirtin_ autiotupaan (2 p.), jossa
kuusi loppuu, _Ivalojoelle_ (3/4 p.), _Karvaselälle_ (2 p.) ja
_Menesjoen_ latvalle (1 1/2 p.), molemmat viimeiset autioita
tupia, _Menesjärven_ taloon (1 1/2 p.) ja _Paadarjärvelle_ (2 p.),
josta on _Inarin_ pappilaan pari penik. Paadarjärveltä erkanee tie
Utsjoelle, kulkien _Muddusjärven_ poikki ja Inarin nimismiehen
virkatalon _Toivoniemen_ sivu sekä _Syys-_ ja _Säytsäjärvien_ ja
matalan _Petsikkotunturin_ poikki _Utsjoelle_, jota jokea pitkin
sitte kuljetaan _Utsjoen_ kirkolle. -- Muonionniskasta taas kuljetaan
suomen Enontekiäisten kautta Alattioon, jolloin Ounasjärveltä
ensin on 4 penik. (porotietä) _Näkkäläjärvelle_, siitä 2 penik.
_Sitsajärvelle_ rajan pohjoispuolelle, sitte 2 penik. _Sieppiin_
ja Siepistä sama määrä _Koutokeinon_ (eli suomeksi _leveän tien_,
valtatien) kirkolle, josta päästään kahta tietä Alattioon.

Kittilässä löytyy koko joukko säätyhenkiä: siellä asuu tuomari,
tohtori, kruununvouti, nimismies, pappi ja metsäherra. Toivottavasti
sinne saadaan postitoimistoki, sittekun uusi maantie Rovaniemelle
ehkä ensi syksynä valmistuu. Tämä lähes 15 penik. pitkä tie, jonka
tekoon kruunu muutamia vuosia sitte ryhtyi ja johon tähän asti
lienee pantu noin 120,000 markkaa, tulee olemaan mahtava askel Lapin
lähentämiseksi muuhun Suomeen.

Kittilästä arvelin vähän poiketa Sodankylään saadakseni nähä sinne
juuri Suomen puolesta pystytettävää pohjoista havaintopaikkaa,
_polari-asemaa_, vaan vaikka Inbergin kartassa on _maantie_ merkitty
kulkevaksi sekä Sodankylään että sieltä Rovaniemelle, arveltiin
Kittilässä, että _jalkaisinki_ olisi melkein mahoton Sodankylään
suoristaan päästä. Siksi lähin 18 p. elok. jokea alas Rovaniemelle,
jonka kirkolle tulin 20 p. aamulla. Mitään erityistä ei tästä
matkasta ole mainittavaa; joutusaan solui vene myötävirtaa alas.
Pohjoiseen Rovaniemen kirkolta on 3--4 penik. pitkä, aivan suora
suvanto, _Sinetänsuvanto_, jonka yläpuolta kuljin hiljan illalla 19
p. Vasta tällä suvannolla hoksasin, kuinka pimeät yöt jo olivat,
vaikka kyllä jo varemmin, mutta mieleen panematta, olin sen seikan
huomannut. Ilta oli nimittäin erinomaisen ihana, että kehotti
mietteisiin vaipumaan, ja kun pitkänäni veneen pohjalla katselin ylös
taivasta kohti, näin yhen tähen toisensa perästä tummansinisellä
ilmankannella syttyvän palamaan; nämät ensi kerran sinä kesänä
nähyt tuttavat nyt muistuttivat, että syksy oli tulossa. Omituista
tosiaan oli ajatella, että pimeyden luvatussa maassa, äärimmäisessä
pohjolassa, en ollut pimeää ollenkaan nähnyt, vaan että se nyt täällä
etelässä, auringon ja valon puolella, tuli vastaan!

Rovaniemen kirkolla tapasin kestikivarissa piiri-ingeniörin Oulusta
Ferd. Smedbergin ja kiirehin hänen kanssa pääsemään matkaan. Yhessä
sitte ajettiin Kemin komeasti rakettua jokilaaksoa alas Kemin
vähäiseen kaupunkiin ja siitä pitkin Pohjanlahen rantaa Ouluun,
johon tultiin 22 p. aamulla. Kun en Rovaniemellä olisi kiirettä
pitänyt, olisin sieltä voinut toisetki matkatoverit saada, nimittäin
kumppalit kesällisen retken alusta, Schwartzbergin ja Raninin, jotka
Kemijärveltä tulivat ajaen Rovaniemen kestikivariin tiimaa lähtöni
jälkeen. Kemijärven ja Rovaniemen välillä kulkee näet maantie, joka
vahvistettiin tehtäväksi v. 1851; se ynnä maantie Rovaniemeltä Kemin
suuhun, joka on kymmenen vuotta vanhempi, onki ainoa ajettava tie
koko Kemin jokilaaksossa. Mitä karttoihin on merkitty muita teitä,
ne löytyvät ainoastaan paperilla, s.t.s. niitä on aikanaan aljettu
tehä, vaan ne ovat sitte kasvaneet umpeen. Semmoinen on esm. tie
Vikajärveltä Sodankylään, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1850.

Vasta 23 p. elok. Schwartzberg ja Ranin tulivat Ouluun; kun me
olimme niiltä Kemin varrella hevoset vieneet. Hauska oli heitä taas
tavata ja vielä hauskempi kuulla, että heki olivat kesänsä viettoon
täydellisesti tyytyväisiä.


Lisäyksiä.

Lehtori Schwartzbergin laskujen mukaan _asui ryssän rannalla_ v.
1882 625 suomalaista ja 63 lappalaista (lutherin-uskoista). Minun
laskuni mukaan suomalaisia olisi pitänyt löytyä päälle 700 henkeä.
Erotus saapi siitä selityksensä, että leht. S. ei ole ottanut lukuun
suomalaisia Paatsjoen varrella.

_Valaskalatehas_ on nyt perustettu ryssän rannalleki, luullakseni
Jeretnikaan.

_Petshingin_ luostarin uudelleen-rakentamisesta on Venäjällä nostettu
kysymys, tietävät, venäläiset sanomalehet kertoa.

Matka _etelä-Varangin_ kautta on kerrottu erikseen matkasta _Ruijan_
kautta, vaan myöhemmät tilastolliset ilmotukset Ruijasta yleensä
koskevat myöski etelä-Varankia, koska norjalaiset lukevat tätäki
Ruijaan. Toivoakseni tämä ei lukian mielessä mitään sekavuutta
synnytä, vaikken ole muistanut siitä tekstissä erittäin huomauttaa,
kun oli täysi työ Ruijan _läänin ja maakunnan_ välillä olevan
erotuksen mielessä pitämisestä.

Miten miehen osinko, _mandslod_, Norjan puolella oikeastaan luetaan,
on jäänyt minulta hämäräksi. Virallisen tilaston mukaan se lasketaan
niin, että kalasaaliin arvomäärä jaetaan pyytömiesten summalla.
Suomalaiset luullakseni miehen osalla tarkottavat ainoastaan sitä
määrää, mikä kulleki pyytömiehelle jääpi, sittekun veneen "laikko"
s.o. kolmas osa saaliista on luettu pois.

Paitsi lukkari Isakseniä, joka oli varsin etevä _lapin kansan
edustaja_, tahon vielä semmoiseksi mainita toistaki lappalaista,
jonka tapasin Sokkukentällä Jyykeänvuonon rannalla ja joka oli
nimellä _Pieran Edes Hamar_ eli _Vasara_. Hän tuntui olevan
erittäin innokas "kristitty", niin että vastaanottiki minua
kysymyksellä "oletko jumalan lapsi", vaan kun vähistä merkeistä
lienee huomannut, etten ollut halukas kovin pitkältä kuuntelemaan
hänen hyväntahtoista, vaan vähän yksinkertaista puhetta, hänellä
oli siksi älyä ja itsehillitysvoimaa, että rupesi muista asioista
puhumaan; jonka kautta hän isosti kohotti arvoaan silmissäni,
koska tuommoista itsehillintöä uskon harrastajissa harvoin tapaa.
Ainoastaan lähettäissä hän taas palasi lempi-aineeseensa, kiivaasti
kehottaen viemään terveisiä _kaikille_ kristityille matkalla, jotka
epämääräiset terveykset, onnellisesti sainki jätetyiksi kahelle
"kristitylle" saattomiehelle Kittilässä.



Viitteet:


[1] Sen suhteen lienee sentään kyllä varaa "kärsivällisyyden piipun
polttamiseen", niinkuin turkkilainen sanoo.

[2] Hauska oli minun tässä suhteessa ottaa vaari molemmista
matkakumppaleistani: ennenkuin Oulangansuuhun tultiin ja vielä
sielläki kulki heidän arvelunsa "venäläisistä" samaa yhtä väärää ja
pahottavaa suuntaa, kuin valitettavasti yleensä koko sivistyneessä
säädyssämme vielä on laita; vaan Knäsiässä heidän mielensä jo oli
aivan muuttunut, "venäläisistä" ei enään ollut puhe, halveksimisen
sijaan oli mielisuosio astunut, ja peittelemättä he nauroivat
entisille harhaluuloillensa.

[3] Joku harva paikka löytyy, joka on hallaa vasten tavattu; niin
esm. Mossalan saaresta mainittiin, että halla ei siinä käy koskaan.

[4] Sanaa _Umptek_ Friis kirjottaa _Umbdek_, samoin kuin sanaa
_tunder_ (tunturi) _dunder_. Pt:ääni edellisessä oli kuitenkin aivan
selvä, ja Castrénki kirjottaa Umptek; samoin t:ääni jälkimäisessä.
Muitaki Lapin nimiä Friis kirjottaa toisin kuin ne meidän korvissa
soivat, esm. _Aver_ pro Auer (Auver) jaur, _Tschynedunder_
pro Tshunatunder, j.n.e.; liekö hän sitte oikeassa. Että hän
suomenkielisten nimien ja sanain suhteen usein isosti erehtyy, huomaa
jokainen, joka hänen matkakertomustaan on lukenut.

[5] Vieko, norjan Vog, on vähän isompi puutaa eli 42 Suomen naulaa.

[6] Huomaa: lappalaisilla tarkotetaan ryssän rannalla aina
lutherin-uskoisia lappalaisia; kreikan-uskoisia kutsutaan "_koltiksi_
eli _kolttalaisiksi_" (norj. skolter).

[7] Talon-isäntäin nimiksi on muistokirjaani pantu: Treijat,
Hänninen, Suni, Romssi, Takkinen, Hirsivaara, Haataja ja Torf (?).

[8] Lehtori Schwartzberg sai käydessään väkiluvun nousemaan 220:een
henkeen, jota en voi muuten ymmärtää, kuin että hänen lähes
Pummankiin oli tullut irtonaista väkeä muista kylistä, jotka myöski
otettiin väenlaskuun. Sitä näyttää todistavan se seikka, että hänen
laskunsa mukaan esm. Kervanassa oli vain 28 henkeä, kun minulle
lueteltiin 53.

[9] Siinä ryssän rannan kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille
jaettiin, on tämä vuono väärin nimitetty Stolboanlaheksi.

[10] Maattivuonon pohjoisrannalla, pienen joen suussa, jossa on vähän
"outaa" (metsää), asuu 1 lappi ja 1 ruijalainen.

[11] Että Suomen lappalaisilla ennen oli tapa käydä myöski
nykyään Venäjälle kuuluvalla osalla yhteisaluetta, seuraa asian
omasta luonnosta, sillä sisämaan lappalaiset ovat aina kulkeneet
merenrannalle jokien osottamaa suuntaa ja itäpuolitse Paatsjokea
kulkevilla esm. on tie ollut jotenki suora Karabellan niemelle.
Mutta tähän löytyy kirjallisiaki todistuksia. Niin norjalainen Th.
v. Vesten sanoo, että viime vuosisadan alkupuolella lutherilaisia
lappalaisia tavattiin Muotkavuonon rannalla, ja ne lappalaiset
jotka Friis tapasi Kervanassa, kertoivat että heidän esivanhempansa
jo ennen v. 1826 olivat Venäjän puolelle muuttaneet ja että heitä
entiseen aikaan oli ollut paljo enemmän. Nämät lutherilaiset (poro)
lappalaiset tietysti ovat olleet Inarin s.o. Suomen lappalaisia,
jonka näkee siitäki, että vaikka Friisin aikana jo löytyi
lutherilainen kirkko Akkulanniemellä etelä-Varangissa, lappalaiset
yhtäkaikki sanoivat käyvänsä kirkolla myöski Inarissa, johon kuitenki
on kolmatta vertaa pitempi matka. Siinä kertomuksessa Norjan ja
Suomen välisestä rajasta, jonka maaherra Oulun läänissä S.F. von
Born v. 1823 antoi senaatiin (Suomi 1843), sanotaan nimenomaan, että
mitä rajaan Varangin tienoilla tulee, vanha kalastustapa Näytämön,
Paatsjoen ja _Petsamon_ joeissa tekee rajan virkaa (gamla häfden
å fisket uti Nejdens, Passvig och _Peitse_ elfvar tjenar här till
rättesnöre i stället för ordentelig gräns).

[12] Väkiluku koko Viipurin läänissä oli v. 1870 276,000, v. 1880
301,000 henkeä, enennys siis noin 9 prosenttia, joka 20 vuotena
tekisi 18 % eli ei täyttä viidettä osaa. Jäämeren rannalla enennys,
niinkuin juuri näimme, on ollut 300 %, siis suunnattomasti suurempi.

[13] Jos noilla rauhakirjassa tavattavilla sanoilla, että rajan piti
kulkea "allt in i hafvet", oikein meren "sisään", olisi erittäin
tarkotettu mitään, niin ne parhaiten sopisivat viittaamaan rajan
päättymistä Karabellan maan sanottuun luoteisnokkaan, joka terävänä
kärkenä ja edemmäksi kuin mikään muu niemi ryssän rannalla pistää
mereen; vaan mahollista on, että noilla sanoilla ei ole muuta
tarkotettu kuin rajan kulkua mereen "asti". Omituista yhtäkaikki on,
että mainitulla luoteisnokalla, jota norjalaiset muinoin nimittivät
"Carlsgamoddeksi", on lapiksi nimi _aide-njarga_, aita-niemi, joka
viittaa siihen, että niemellä olisi ollut joku rajotuksen merkitys.

[14] Hauska olisi tietää, mitä perusteita rajankäynnissä 1830
noudatettiin, kun rajamme tuli kulkemaan niin paljo lännempänä kuin
mitä Venäjän kartat osottavat. Näitähän olisi sopinut perusteiksi
ottaa, kun meillä arvaten ei karttoja ollut.

[15] Ks. Friis, En sommer i Finmarken, 1880, siv. 108. -- Kumma
etteivät Suomen kirjailiat näistä kartoista ole puhuneet mitään.

[16] Sisämaassa, 3 neljänneksen päässä Pykeijasta, löytyy somaniminen
vaara _Patteritunturi_. Muutamia vuosia taapäin eräs norjan herra oli
tälle vaaralle pystyttänyt 3 kyynärää korkean kivipaalun eli -pyykin,
ja puhe oli silloin käynyt, että se oli vanha rajapaikka.

[17] Vastapäätä Annijoen suuta Varanginvuonon etelärannalla on pieni
lahti, jonka nimi norjaksi on _Gandvik_ (siis Kannanlahti!). Suomeksi
lahen nimi kartan mukaan on Juurivuono.

[18] Jälestäpäin, sittekun ylläseisova jo oli kirjotettu, olen nähnyt
pienemmän Ruotsin ja Norjan seinäkartan, jonka Maatieteellinen Seura
(geografiska inrättningen) on ulosantanut ja C.P. Hällström tehnyt v.
1815. Siinä kulkee Norjan raja Kolmisoivasta Reisvuonon perukkaan. --
Mitään "yhteisaluetta" ei karttaan ole merkitty.

[19] Oloja Varangissa kuvaa sattuvasti seur. tapaus, josta kuulin
matkallani. Eräs Suomen virkamies oli Varangissa kerran leikillään
kertonut, että Venäläinen kohta tulee vallottamaan itä-Ruijaa.
Väestö s.o. suomalaiset joutui tästä aivan ilon vimmaan, uhitteli
norjalaisille, että pian heidän valtansa loppuu, koko maakunta oli
täydessä häiriössä ja tuon perättömän puheen levittäjä pelastui
vankeudesta ainoastaan senkautta, että itä-Ruijan virkamiehille
sattui olemaan hyvä tuttu.

[20] _Muist_. Etelä-Varangin pitäjän luoteisraja kulkee Kolmisoivasta
Juurivuonon itäpuolelle; naapuri-seurakuntana on Uuniemi. Uuniemessä,
varsinki sen eteläpuolelle Varanginvuonoa tulevassa osassa,
asuu melkein yksistään lappalaisia ja siitä mitä tässä luvussa
on etelä-Varangin seurakunnasta lausuttu, sopii siis Uuniemen
etelä-osaan oikeastaan vain se, mikä lappalaisia koskee.

[21] Uusin asetus muuttolappalaisista Ruotsissa ja Norjassa, annettu
6 p. kesäk. 1838, järjestää kuitenki tässä mainitut seikat paremmalle
kannalle, säätäen 5 §:ssä, että porojen vanhoja kulkuteitä ei saa
sulkea ja että, missä niin on jo tapahtunut, ne valtion huolenpidosta
ovat uudestaan avattavat.

[22] Nämät samoin kuin jälestäpäin tavattavat tilastolliset numerot
ovat Norjan virallisesta tilastosta otetut.

[23] Sekarotuisilla tarkoitetaan Norjan tilastossa niitä, joitten
vanhemmat ovat eri kansallisuutta; norjalaista, suomalaista,
lappalaista tai sekarotuista. Niistä pidetään niin tarkka luku, että
syrjäistä tahtoo sekä naurattaa että pyörryttää. Mihin kansaan esm.
se kuuluu, jonka isä on norjalaisesta isästä ja suomalaisesta äidistä
syntynyt ja äiti lappalaisesta isästä ja sekarotuisesta äidistä?

[24] Kyröläisten nylkemistavasta kuulee toisinaan kerrassaan
kammottavia juttuja. Niin olivat kerran lähteneet erästä Ivalosta
tullutta venäläistä saattamaan Sompioon. Sanomatta on arvattava, että
he olivat määränneet hyvän palkan työstään, vaan keskellä taipaletta
he ilmottivat saatettavalleen, että heidän vielä piti sovitun maksun
lisäksi saada sata markkaa. Vihoissaan tuommoisesta kelvottomuudesta
venäläinen jyrkästi kielsi. Silloin miehet laskivat taakkansa
maahan ja lähtivät palaamaan kotia, jättäen matkamiehen keskelle
tietöntä erämaata! Juuri kuin he olivat näkyvistä katoamaisillaan,
he saivat merkin palata takaisin ja kulkian oli pakko maksaa mitä
toiset julkesivat vaatia. -- Sankarityöstään saattajat itse olivat
kerskumalla kertoneet eräälle Lapissa usein kulkeneelle Suomen
virkamiehelle, jolta minä olen tapauksesta kuullut.

[25] _Oikaiseva lisäys sivulle 252_. Sen tavan suhteen, jolla
pyynnistä lähtevä tulo Ruijassa jaetaan, voin tässä kauppias D.
_Haloselta_ Kemissä viime arkin painamisen jälkeen tulleen kirjeen
mukaan lisätä, että veneen ja pyytöneuvojen osaksi luetaan _kolmas
osa_ saaliista (siis vielä enemmän kuin ylempänä arvelin) ja muut
kaksikolmattaosaa jaetaan tasan veneessä tavallisesti kulkevan kolmen
miehen välillä, niin että itsekuki saa kaksiyheksättä osaa. Veneen
osasta kuitenki on maksettava huoneet pyytö-aikana ja "jällit"
(kuivauställingit), vaan koukkujen syöttäminen, johon työhön usein
käytetään vaimonpuolia, on kipparein toimitettava. Ryssän rannalla
luullakseni myös toisinaan otetaan veneen laikkoa enemmän kuin
kaheksas eli yheksäs osa saaliista. -- Esimerkiksi niistä vaivoista,
joita pyytömiehet saavat kokea, mainitsee hra H. sivumennen, että kun
lumimyrsky merellä tapaa ja kalastajat läpimärkinä ja vilustuneina
pakenevat huoneestansa lämmintä hakemaan, voipi sattua niinki, että
koko huone on kadonnut näkymättömiin lumikinosten alle, jolloin
ei muuta neuvoksi kuin lapiot käsiin, että asunto löydettäisiin
peitostansa.

[26] Kun turskalta ainoastaan vatsa halkaistaan ja se sitte
kuivataan, norjalaiset sitä kutsuvat _"rundfisk"_; jos taas kala
halkaistaan selkää myöten ja selkäruoto otetaan pois, sanotaan kalaa
_"rotskjær"_. -- 1 kilogrammi on 2,35 Suomen naulaa; 1 hektoliiteri =
38,2 suomen kannua.

[27] Ruijan kaupungeissa asuu kussaki ainoastaan pari kolme
lappalaista, että sekarotuiset lapset ovat melkein yksistään
norjalaisten ja suomalaisten avioliitoista syntyneet. V. 1875 oli 30
lapsesta Ruijan kaupungeissa 20:lla norjalainen isä ja suomalainen
äiti, 10:llä suomalainen isä ja norjalainen äiti; sekarotuiset olivat
siis tasan kumpaaki kansallisuutta. Ruijan läänin maaseuduilla
oli 20:stä lapsesta 8:lla suomalainen, 7:llä lappalainen ja 5:llä
norjalainen isä, 8:lla suomalainen, 9:llä lappalainen ja 3:lla
norj. äiti. Jos sekarotuiset maalla tämän mukaan tahtoisi jakaa eri
kansallisuutten kesken, olisi siis kaksi viidettä osaa luettava
suomalaisiksi, runsaasti kolmas osa lappalaisiksi ja neljäs osa
norjalaisiksi.

[28] Pottuja saatiin Alattioon vuosikymmenenä 1856--65 keskimäärin
vuosittain 3,500 tynnyriä, joka, kun väkiluku oli noin 2,300 henkeä,
tekee puolitoista tynn. henkeä kohti (Vulfsberg). Oulun läänissä oli
pottusato v. 1880 148,000 tynn., siis ainoastaan kolme neljättä osaa
tynnyriä henkeä kohti.

[29] Ks. esm. Statistisk Aarbog for Kongeriget Norge, 1882, Norges
Fiskerier i Aaret 1878, Resumé des renssignements statistiquea sur la
Norvége, 1875.

[30] Siihen on lohenpyyntiki luettu.

[31] Tähän luettu tulo turskanpyynnistä Huippuvuorilla 18,000 kr.

[32] Puutavaroita vietiin Norjasta v. 1881 42 miljonan arvosta.

[33] Suomen tilast. virastosta saadun tiedon mukaan.

[34] Tuosta luulevaisuudesta vielä yksi esimerkki. Juuri vasta
mainittu suomalainen näytti minulle muutaman keväällisen numeron
Vesisaaren norjalaista viikkolehteä, joka kerrottuaan, että eräs
nuori venäläinen oli tulossa Ruijaan, hartaimmasti terotti lukiain
mieleen, etteivät tulokkaalle antaisi minkäänlaisia tietoja
maakunnan oloista, koska hän arvaten oli liikkeellä valtiollisia
salatarkotuksia varten. Valveella norjalaiset kokevat olla. --
Huvittavinta oli, että puhekumppalini ensin näytti luulevan minua
tuoksi venäläiseksi.

[35] _Njalla_ merkitsee ylös ilmaan, pylvään päähän pystytettyä
aittaa. Vaaralla kerrottiin lumessa olevan joku muuri, minkä merkiksi
tuo sitte lie rakettu?

[36] Jauhomaton (venäläisen) hinta Jyykeässä oli 27 kr. (= 38
markkaa). Sen paino oli silloin 9 puutaa.

[37] Etelä-Norjassa rinnakkain Vermlannin kanssa sitäpaitsi löytyi
1062 sekä Trondhjemin hippakunnassa 46 suomalaista, niin että koko
lukumäärä Norjassa teki 7,594 henkeä.

[38] Sekarotuisista maalla (4767) kaksi viidettä osaa, oli 1906, ja
sekarotuisista kaupungeissa (337) puolet eli 168.

[39] Omasta seurakunnastaan, Vesisaaresta, prov. G. antoi seur.
ilmotuksen: suomalaisia 1,800, lappalaisia 55, norjalaisia 1,000.
Vir. tilastossa ilmotetaan: suomalaisia 1,484, lapp. 49, sekarotuisia
198 ja norj. 1,105. Tässä taas täytyy kysyä; miten suomalaiset vir.
tilastossa ovat vähenneet päälle 300:lla?

[40] V. 1567 oli Ruijassa 154 veronmaksavaa lappalais-isäntää, s.o.
perhettä, v. 1865 sitävastoin 1,556.

[41] V. 1759 löytyi Kainuussa ja länsipohjassa yhteensä 4,186
lappalaista, v. 1870 yht, 6,031, v. 1860 ilmotetaan 6,483.

[42] Keskipaikoilla tätä vuosisataa Venäjän lappalaiset kuitenki
vielä näyttävät olleen lisääntymässä, jos saapi siihen luottaa, että
heidän lukunsa v. 1842, niinkuin Castrénille Kuolassa ilmotettiin,
oli 1844 henkeä, ja v. 1859, niinkuin viralliset ilmotukset tietävät,
2207. Suomen Lapissa taas lappalaiset _viime_ aikoina näkyvät
lisääntyneen, siitä päättäen että heidän lukumääränsä v. 1830
ilmotetaan tehneen 961 henkeä.

[43] Düben ei juuri, sivumennen sanoen, näy suosiollisilla silmillä
katselevan suomalaisia. Niin hän esm. kutsuu Vaasan hovi-oikeuden
julistusta Lapin rajan sulkemisesta (v. 1852) _keisarilliseksi
venäläiseksi ukaasiksi_; Enontekiäisten lappia _venäläiseksi
kiilaksi_; ja suomalaisten sorron suhteen Ruijassa, josta meillä on
ollut sangen vähän puhetta, hän arvelee, että useat suomalaiset jo
ovat siitä _rääkyneet_ (skräna!).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaiset Jäämeren rannalla - Matkamuistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.