Title: Elämän tarkoitus ja arvo
Author: Eucken, Rudolf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän tarkoitus ja arvo" ***


ELÄMÄN TARKOITUS JA ARVO

Kirj.

Rudolf Eucken


Suom. Lauri Hendell



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.



SISÄLLYS:.

   Johdanto.
 Ajan vastaukset.
   Vanhemmat elämänkäsitykset.
     Uskonto.
     Immanenttinen idealismi.
   Uudemmat elämänmuodostukset.
     Työkulttuuri.
     Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.
       Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.
       Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.
 Harkintaa ja valmistelua.
   Tähänastisen tutkimuksen tulos.
   Vallitsevan tilan sekavuus.
   Positiivisen käänteen valmistelu.
 Rakentamiskoe.
   Peruskehä.
     Pääväite.
       Elämän lujittaminen.
       Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.
       Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.
   Epäilysten torjuminen.
   Yhteenveto.
   Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.



Alkulause.


[Tässä suomennoksessa, joka on pääasiallisesti suoritettu ensimäisen
painoksen mukaan, on, tekijän valtuutuksella, otettu huomioon toista
melkoisesti uudestaan kirjoitettua 1909 ilmestynyttä painosta. --
Suomentaja on kiitollisuudenvelassa tohtori Z. Castrénille hänen
suorittamastaan suomennoksen tarkastuksesta.]

Käsittelemällä kysymystä elämäni tarkoituksesta ja arvosta koetan
tuoda aikamme sisäiset probleemit mahdollisimman lähelle kutakin
yksityistä ihmistä ja saada hänet ottamaan osaa niiden pohtimiseen.
Tehtävän käsittäminen tältä kannalta asetti filosofiselle pohdinnalle
erinäisiä rajoja; tutkimuksemme toivoo kuitenkin voivansa osoittaa,
että näidenkin rajojen sisälle jää kyllin selvitettävää. Joistakin
lukijoista voi ehkä ensimäinen, kriitillinen osa tuntua liian
laajalle ulotetulta. Mutta ratkaiseva pääpontemme, josta elämän
uudelleenlujittaminen ja kulttuurin nuorentuminen riippuu, voi
saavuttaa täyden vakuuttavan voiman vain siten, että se osoitettiin
ainoaksi mahdolliseksi päämaaliin vieväksi tieksi; mutta tätä
varten tuo kritiikki oli ehdottomasti tarpeellinen, se ei ole asian
rinnalla, vaan itse asiassa.

Jena, joulukuussa 1907.



Johdanto.


Ken meidän päivinämme ryhtyy kysymykseen, onko ihmiselämällä
tarkoitusta ja arvoa, hänelle ei voi olla epäilyksenalaista, ettei
edessä ole valmiin saavutuksen kuvaileminen, vaan että on merkittävä
tehtävä, tehtävä, joka ei ole ratkaistu, mutta jonka ratkaisuun
ryhtymästä on mahdoton luopua. Ettei nykyinen elämänkanta tässä
suhteessa anna mitään varmaa ja iloista myöntävää vastausta, se on
lähemmin osoitettava. Ilman sen enempää todistelua on selvää se,
ettemme voi luopua sitä etsimästä. Elämä asettaa meidät ihmiset
monenlaisten vaikutelmien ja tehtävien eteen, ne eivät välittömästi
muodosta mitään eheätä kokonaisuutta, ei kohoa niiden runsaudesta
helposti ja varmasti mitään johtavaa päämäärää. Ja tätä paitsi ei
elämä suinkaan ole sulaa iloa ja nautintoa, se kysyy työtä ja vaivaa,
se vaatii kieltäymistä ja uhrautumista. Herää tällöin kysymys,
tokko tämä työ ja vaiva kannattaa, tokko kokonaissaavutus kykenee
korvaamaan kaikki kestetyt vaarat ja tappiot ja oikeuttaa vastaamaan
myöntävästi. Tämä ei ole pelkästään teoreettinen probleemi;
elämäkin voi vasta silloin kohota korkeimmilleen, kun sillä varmana
on edessään arvokas päämäärä ja kun tästä tietoisuudesta virtaa
jännitystä ja mielihalua kuhunkin yksityiseen toimintaan.

On sellaisia aikoja jolloin tämä kysymys on nukuksissa, koska
edellisen ajan perintö ja ympäristö antavat pyrkimyksille varman
suunnan eivätkä päästä kohoamaan minkäänlaista epäilyä tarjolla
olevia tarkoitusperiä kohtaan. Mutta jos kerran epäilys herää,
epäilys koko kokonaisuutta kohtaan, niin se tuhoavan kulovalkean
tavoin leviää ympäri; kysymys käy sitä monimutkaisemmaksi, kuta
enemmän sitä aprikoitsemme; olemme silloin voimaimme äärimmällä
rajalla, kun ehkä olemme saaneet todistetuksi, että elämällämme
huolimatta kaikesta ensi näyttämän sekavuudesta kuitenkin on
tarkoitus ja arvo ja että siihen on luottamuksella antauduttava.
Tällaisen epäilyksen lumoissa on meidän oma aikamme. Sen heikkous
tässä kohden käy jo ilmi siitä, ettei se keskellä hämmästyttäviä
ennätyksiä ja lakkaamatonta edistystä omista sydämessään oikeata
onnentunnetta, ettei ihminen suinkaan ole kohonnut eheään varmuuteen
omasta itsestään ja että hän on taipuvainen halventamaan itseään
ja arvostelemaan oman asemansa kaikkeudessa alhaiseksi. Lähemmin
tarkastellessamme huomaamme paljon pyrkimystä elämän yhtenäisyyteen,
mutta samalla huomaamme tämän pyrkimyksen jo sinänsä särkyneen
vieläpä aivan päinvastaisiksi suunniksi: pohjiaan myöten erilaiset
synteesit ja elämän muodot tarjoutuvat omaksuttaviksi. Mutta
kun mikään niistä ei saa varmaa voittoa toisestaan, pirstovat
vastakkaiset vaikutukset ja arvioimiset aikamme ihmiset eri ryhmiin;
se mikä toisesta on arvokas hyvä, on toisesta suuri paha, ja toinen
ei osaa kyllin ankarasti tuomita sitä, mikä toista ihastuttaa ja
elähdyttää. Niinpä yksityisilmiöitä tarkastettaessa havaittavan
ylitsevuotavan runsauden rinnalla vallitsee kokonaisuuden kannalta
katsoen tuskallinen köyhyys, ja lisäksi täydellinen epävarmuus
kuljettavan tiemme päämaalista ja laadusta. Tällainen asiaintila
pakoittamalla vaatii kysymään, eikö sitten kesken kaikkea hämäryyttä,
sekasortoa, kielteisyyttä ole kilvoiteltavissa elämälle tarkoitusta
ja arvoa, eivätkö kaikki ristiriidat lopultakin väisty sellaisen
yhteyden tieltä, joka tekee elämän arvon myöntämisen sen kieltämistä
voimakkaammaksi.

Tämä kysymys ei voi saada mitään vastausta ilman että
elämä käsitetään kokonaisuudeksi; vasta tällainen
kokonaisuudeksikäsittäminen tekee mahdolliseksi päättää, onko se
elämisen arvoinen. Mutta mitenkä on saavutettavissa tällainen
kokonaisuudeksi-yhdistäminen? Tosin vaatii siihen onnenkaipuumme,
ajattelevan olennon pyrkimys onneen, olennon, joka ei tyystin voi
tyytyä uppoutumaan hetkellisiin silmänräpäyksiin, jonka täytyy etsiä
kokonaisuutta käsittävää tarkoitusperää. Mutta kaikkine toiveineen
ja tahtoineen, kaikkine kiihkoineen ja intohimoineen ihminen ei
saavuta sellaista lopputulosta välittömästi omassa maailmassaan.
Hän on suureen maailmaan kytketty ja sen elämään sidottu, hänen
täytyy sen kanssa käydä välien selvittelyyn ja etsiä sovittavaa
ratkaisua, hänen täytyy koetella omien tekojensa pätevyys sen
sisällyksen edessä, hän ei voi tyytyä sellaiseen onnentilaan, joka
on ristiriidassa olioiden todellisen luonnon ja hänen oman luontonsa
totuuden kanssa. Mutta lieneekö sitten yhteenkäypää se, mitä hän
onnelta odottaa, ja se, mitä totuus vaatii? Ken tavoittelee elämälle
tarkoitusta ja arvoa, hänen täytyy toivoa tällaista onnen ja totuuden
yhteyden mahdollisuutta; mutta toinen kysymys on, tokko tämä toivo
toteutuu. Mutta kuitenkin kaikitenkin, tämä kysymys on olemassa, ja
se vaatii ratkaisua; ei kukaan yksityinen ole sitä tehden tehnyt,
se kohoaa ajan sisäisimmästä olemuksesta, maailmanhistoriallisen
tilan pakoituksesta se avautuu ratkaistavaksemme. Mutta että tämä
koko ihmiskunnan kysymys samalla merkitsee filosofian suoritettavaa
tehtävää, sitä voi vain se epäillä, jolla filosofiasta on alhainen
käsitys.

Alamme aivan luonnollisesti tutkimalla ajanvarrelta saamiamme
vastauksia. On erittäin tärkeätä palauttaa mieleenne yhtenäisyyden
etsimisyritykset, elämänsynteesit, joilla sekä menneisyydestä että
nykyisyydestä käsin on vaikutusta meihin. Nämä synteesit eivät näet
ole pelkkinä kuvina syrjään sysättävissä; niiden yritys vetää kaikki
elämä itseensä näyttää meille ihmisen kyvyt ominaisessa toiminnassa,
näyttää myös sameilla olioiden vastustuksen ja voi näistä molemmista
yhteensä saada esille kokemuksia, joilla on pysyväistä arvoa. Eipä
ole ajateltavissa, että ne olisivat niin paljon voineet kiinnittää
ihmissydämiä itseensä ja niin syvälti vaikuttaa ihmiselämän kulkuun
ja suuntaan sisältämättä mitään totuudenainesta. Näiden pyrkimysten
kriitillisellä yleistarkastelulla voimme koota yhteen nuo kokemukset
ja totuudenainekset ja asettaa eteemme kysymyksemme nykyisen aseman
selvemmin kuin mitä saamamme sekavan yleisvaikutuksen pohjalta on
mahdollista. Vieläpä se on auttava osoittamaan sen suunnan, josta
elämän edelleenkehittäminen, uusi itsekeskitys on etsittävissä.
Onko tällaisella etsimisellä menestyksen toiveita, sen voi vain
elämän oma kulku ja kokemus ratkaista. Eteenpäin pääsyn ensimäinen
ehto on se, että meissä on olemassa uusia mahdollisuuksia ja
ettei elämä ole lähimainkaan tyhjentänyt kaikkea syvyyttään
tähänastisiin elämänmuodostuksiin. Mutta jos muutoin kaikkialla
kaikkeus on yhtämittaisessa elävässä liikkeessä, niin miksipä
se tässä ratkaisevassa kohden jo olisi lopullisen valmiina ja
vailla edistymisen mahdollisuuksia? Kaikissa tapauksissa meidän
on mahdotonta rauhallisesti pysähtyä siihen, missä nyt olemme, ja
odottaa, mitä meistä on tuleva. Sillä niiden vastakohtien, jotka
kerran ovat vaikuttamassa, täytyy aina vain syventyä ja yhä enemmän
repiä ja runnella elämän henkistä perusolemusta. Jollemme siis
yhä vain tahdo sisäisesti vajota alaspäin, täytyy meidän pyrkiä
eteenpäin sen vakaumuksen kannattamina, että tässä on olemassa
välttämättömyyksiä, jotka eivät ole ainoastaan yksityisen ihmisen
vaan koko ihmiskunnan tahdon ja tuumailun yläpuolella vallitsevia.
Luottamuksessa tällaisiin välttämättömyyksiin olkoon työmme aljettu!



Ajan vastaukset.


Nykyaikainen ihminen tuntee epävarmuutta sekä itseensä että elämän
tarkoitukseen nähden etupäässä siksi, ettei hän ainoastaan ole
erilaisten elämänmuodostusten houkuttelun ja vaikutuksen alainen,
mutta myös siksi, että hänen koko olemuksensa on ammottavasti kahtia
jaettu. Vanhempi ja uusi elämänkäsitys ovat sovittamattomassa
ristiriidassa toisiaan vastaan, eikä tämä ristiriita ole
vallitsemassa vain yksityisissä kohdin, vaan nämä eri käsitykset
etsivät elämälle ratkaisevaa tukikohtaa aivan eri paikoilta ja
erkanevat senvuoksi toistensa täydellisiksi vastakohdiksi myöskin
kysymyksessä elämän tarkoituksesta ja arvosta. Vanhempi näistä,
sellaisena kuin sitä edustavat uskonto ja immanenttinen idealismi,
tekee näkymättömän, vain hengensilmin nähtävän maailman ihmisen
varsinaiseksi maailmaksi ja väittää välittömän olemassaolon
tämän maailman palvelukseksi. Se mitä välitöntä elämäänsä elävä
ihmissielu riippumatonna tuosta maailmasta omasta voimastansa
luulee olevansa, joutuu tällöin näyttämään joko yhdentekevältä
tai suorastaan pahalta. Aivan päinvastaisin puolin tahtoisi uusi
ajatustapa pidättää elämän kokonansa välittömän olemassaolon
rajojen sisällä ja muodostaa sen omin keinoin; tällöin vasta ovat
saavutettavissa niin hyvin todelliset ilot kuin kärsimykset; jos
milloinkaan, niin juuri tätä käsityskantaa seuraten täytyy elämän
muodostua eheäksi kokonaisuudeksi ja osoittaa tarkoitusperäisyytensä.
Mikä ei näiden puitteiden sisään mahdu, se ei voi olla muuta kuin
harhakuva, joka houkuttelee elämän harhateille. Kumpikin elämän
käsityskanta voimakkaasti tarjoutuu omaksuttavaksemme ja pirstoo
elämämme: ihanteemme ja arvioisemme seuraavat ensi sijassa vanhempaa,
harrastuksemme ja työmme nuorempaa ajatuskantaa. Mihinkä suuntaan on
meidän viimein langetettava ratkaisumme, mistä meidän on etsittävä
olemassaolollemme elämisenarvoinen sisällys?



Vanhemmat elämänkäsitykset.



Uskonto.

Uskonnollisen elämänkäsityksen, jolla hämärästä muinaisuudesta saakka
on voimakas vaikutus nykyajan elämään, täyttää se iloinen luottamus,
että se voi antaa ihmiselämälle arvokkaan sisällyksen. Mutta tämä
luottamus perustuu aivan määrättyihin edellytyksiin. Uskonto katsoo
ihmistä niinkuin maailmaakin kaiken yläpuolella olevan, vain uskolla
käsitettävän henkisen vallan työksi, suhde tähän henkiseen voimaan
muodostuu ihmisen elämän ytimeksi, semminkin kun uskonnossa on
vallitsevana se vakaumus, että ihminen on rikkonut alkuperäisen
yhteytensä tuon vallan kanssa ja syvälle langennut entisestä
korkeasta asemastaan. Kaikki pyrintö keskittyy tuohon yhteen ainoaan
tehtävään, Jumalan ja ihmisen välisen särkyneen yhteyden ennalleen
saattamiseen, mikä kuitenkin voi tapahtua vain sisäisen elämän
perinpohjaisen muutoksen, siveellisen uudestisynnynnän tietä. Sen
edellytyksenä taas on jumalallinen rakkaus ja armo, jotka tekevät
mahdolliseksi sen, mihin ihmisvoima ei kykene. Mutta silloin avautuu
myöskin ihmiselle oma erikoinen tehtävä, ei vain alttiissa sydämen
antautumisessa ja saavutetun armon uskollisessa säilyttämisessä, vaan
myös innokkaassa työssä jumalanvaltakunnan perustamiseksi maan päälle.

Tässä tällaisessa yhteydessä ihmisellä saattoi olla mitä suurimmat
ajatukset itsestään ja elämäntehtävästään. Jumalan kuvana hän oli
olevaisuuden keskipisteessä, hänen ympärinsä liikkui kaikkeuden
elämä, hänen tekemisensä ja tekemättäjättämisensä vaikutti
ratkaisevasti kaiken olevaisuuden kulkuun, ratkaisevasti aina
iäisyyteen saakka. Samalla kukin huolimatta yhteydestään jumalallisen
järjestyksen tapahtumain kanssa muodosti oman erikoisen piirinsä
ja käsiteltiin olentona, jolla oli tarkoitus itsessään, vieläpä
kokonaisuuden täydellisyys, josta ei vähintäkään saanut hukkaan
joutua, oli riippuva hänen persoonallisesta ratkaisustansa.

Tämä elämä ei ollut vailla suruja, ahdinkoa ja tuskaa, ihmiselämän
korkeat vaatimukset ja jyrkät ristiriidat estivät kaiken tyynen
onnen tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Vieläpä kärsimyksen
ja syyllisyyden paino aluksi pikemmin voi näyttää lisätyltä kuin
huojennetulta. Mutta uskonnon peruskokemus, kokemus painavan
syyllisyyden taakan poistamisesta ja uuden elämän luomisesta kohotti
ihmisen yläpuolelle kaiken taiston ja tuskan maailman; rakkauden ja
armon aikaansaama yhteys Jumalan kanssa antoi ihmiselle osallisuuden
Jumalan omasta täydellisyydestä ja sanomattomasta autuudesta. Elämän
sisäinen arvo oli näin ollen ehdottomasti varma, ja ihmisen omasta
osallisuudesta ei ollut rahtuakaan mennyt hukkaan. Ei ollut tämä
elämä suurine tehtävineen mitään helppoa elämää, mutta se oli elämää
täynnä suuria tarkoitusperiä ja sen liittymäkohdat olivat taattuja,
sitä ei tarvinnut elää turhaan.

Niinpä uskonnollinen elämänkäsitys onkin vallinnut taajoja
ihmispiirejä kautta pitkien vuosisatojen, se on pitänyt lujasti
koossa yksilöitä ja kansoja, se on lukemattomille ihmismielille
tuonut sekä voimakkaita herätyksiä että syvintä rauhaa. Samalla
kuin tässä ihmisten piiriin astuu absoluuttinen elämä, uusi maailma
kohoaa vanhan pohjalle, syntyy mitä jyrkimpiä vastakohtia ja niiden
välille joutunut elämä temmataan levostaan. Jumalallinen samalla
maailman yläpuolelle kohoavassa ylevyydessään ja mitä lähimmässä
sielullisessa läheisyydessä, ihminen äärettömän pieni ja kuitenkin
kohotettuna olennon yhteyteen Jumalan kanssa, rakkaus ja kunnioitus,
lempeys ja vakavuus läheisesti toisiinsa yhdistettyinä, syvä hämäryys
ja kirkas valo, viheliäisyys ja autuus toisiansa molemminpuolisesti
lisäämässä, kaikessa draamallista jännitystä ja yhtämittaista
liikettä, joka ensinnäkin antaa sielulle todellisen historian ja
tekee tämän historian kaiken todellisuuden keskipisteeksi; kaiken
läpikäyvänä rakkauden ja iäisyyden kaipuu, elämä, joka uskossa ja
toivossa kohoaa kauas yläpuolelle nykyisyyden ja jonka syvin sisällys
iäisessä nykyisyydessä sisältää elämisen ja olemisen jumalanmaailman
seiastuneessa olopiirissä. Sellaista syvyyttä ja sisäisyyttä elämä ei
ole missään muussa kohden saavuttanut.

Ja kuitenkin on lähellä mahdollisuus, että tätä elämää, eritoten
sen yksinpätevyyttä vastaan nousee vastaväitteitä. Kaikki oli
joutunut ristiriitaan lähimmän maailman kanssa ja rikkonut sen
kanssa välinsä; ihmiset olivat muinaisajan mailleen mennessä monen
synkän kokemuksen johdosta kadottaneet uskon omaan voimaansa ja
kykyynsä; he eivät löytäneet mitään korkeita päämaaleja välittömästä
olemassaolosta, ainoastaan suuntautuminen yläpuolella olevaan
maailmaan näytti voivan varjella henkisestä kylmentymisestä ja
tuhoutumisesta. Niinpä koko sielun alttiilla antautumisella
turvauduttiin tuohon toiseen maailmaan ja käännettiin elämä kokonansa
toiseen suuntaan, uskon maailma tuli elämän oikeaksi peruskannaksi,
kun taas näkyväinen maailma aleni vieraaksi maailmaksi. Tämä
ajatussuunta voi vain niinkauan pysyä eittämättömänä, kuin tuolla
uuden maailman kaipuulla oli valtaava voima, siinä täytyi tapahtua
mitä ankarin järkkyminen, kun uuden ajan koitteessa ihmiset jälleen
kohottautuivat itseluottamukseen ja ennenkuin lähinnä oleva maailma
heidän mieliinsä sai tuoreen vetovoiman. Silloin harrastukset ja
työ yhä enemmän ja enemmän kääntyivät ympäröivään maailmaan päin,
silloin näytti elämä löytävän korkeimman tehtävänsä tuon ympäröivän
maailman valloittamisesta ja siitä johtuvasta yhtämittaisesta
voimain varttumisesta, silloin tämä maailma tuli yhä enemmän myöskin
henkisesti ihmisen kotomaaksi. Kun nyt maailmaan kohdistuvan työn
tehtävät moninaisessa runsaudessaan ja huumaavine menestyksineen
sysäävät syrjään huolen sielun tilasta, joutuu uskonto samalla
kokonansa toiseen asemaan, elämän keskipisteestä se tulee yhä
enemmän sysätyksi sen ulkokehään, ja sitä vastaan nousee voimakas
vastavirtaus, jonka vain ahdas ajatuskanta voi lukea ensi kädessä
itsekkyyden ja uskottomuuden syyksi. Uskonnon opinpätevyyttä koskevat
epäilykset olivat tällöin etualalla, ne vetosivat eritoten siihen
luonnon ja historian kuvan täydelliseen muutokseen, jonka nykyaika
on suorittanut. Mutta nämä epäilykset olisivat olleet kestettävissä
tai torjuttavissa, jos elämä olisi säilyttänyt entisen ytimensä
ja entisen uskonsa vähentymättöminä. Silloin ympäröivän maailman
herättämä ristiriita olisi voinut suorastansa vahvistaa uskon
uhmailevaa itsetietoisuutta (_credo quia absurdum_). Vaarallisiksi
teki nuo hyökkäykset uskonnon oma heikkous, sen peruskokemusten
väljähtyminen, ihmisten elämän virityksen muutos. Näin muuttuneissa
oloissa pääsi täysin vaikuttamaan sekä se, mikä jo ammoisista ajoista
oli uskontoa vastassa, että se, mikä uudenaikaisen kulttuurin
helmasta kohosi vihamielisenä sitä vastaan. Kaikki epäilykset ja
kaikki ajatusvaikeudet kohtasivat nyt kuulevia korvia. Aluksi
vastustus rajoittuu uskonnon ja uskonnollisen elämänkäsityksen
yksityisiin puoliin ja yksityisiin vaatimuksiin, mutta pian se
kääntyy koko uskontoa vastaan ja samalla koko uskonnollisen
elämänkäsityksen ja -suunnan mahdollisuutta vastaan. Uskonto
tuomitaan liian ahtaana hyljättäväksi ja sen sijalle vaaditaan
yleiskulttuuria, uskontokin näyttää vain avaramman elämän osana
voivan säilyttää henkisen olemuksensa ja sitä kehittää. Uskonnon
ajatusmaailma huomataan antropomorfiseksi ja samalla ihmisen
ja Jumalan olemuksen yhteyttä opettava perusajatus hyljätään
aivan mahdottomana; olevaisuuden jako kahteen olopiiriin tuntuu
harhaluulolta ja näyttää mitä nurinkurisimmalta, että elämän
päätehtäväksi asetetaan ei nykyisyyden edistäminen vaan valmistus
tulevaista olotilaa varten. Ja lopuksi tämän ajatuskannan silmissä
koko uskonto näyttäytyy inhimillisen mielikuvituksen tuotteeksi, sen
maailma pelkäksi kuvitelmien kudelmaksi, tyhjäksi varjojen maailmaksi.

Tosin tämä kielteinen kanta kohtaa voimakasta vastustusta, ja
uskonnon, jolleikaan uskonnollisen elämänsuunnan, oikeutusta
puolustavat monet pontevasti. Mutta tuon kielteisyyden laajoihin
piireihin leviäminen osoittaa eittämättömästi, etteivät taajat
ihmispiirit enää kykene ymmärtämään uskonnon kannattavia voimia ja
että ne ja niiden maailma lukemattomille ihmisille ovat käyneet
sisäisesti vieraiksi, vieläpä aivan käsittämättömiksi. Eikä sekään
ole kiellettävissä, että uskonnon alalla huolimatta kaikesta
vireästä toiminnasta meidän päivinämme on tavattavissa varsin
vähän johtavia ja eteenpäin viepiä luovia voimia. Kuulemme meidän
päivinämme varsin vähän uskonnon kohottavista, lujittavista,
jumalallista ja inhimillistä maailmaa yhdistävistä voimista.
Päinvastoin uskonto meidän päivinämme pikemmin taivutetaan
palvelemaan pelkästään inhimillisiä tarkoitusperiä ja vedetään alas
niiden tasolle. Näin on laita siellä, missä uskonnon tulee palvella
vallanpyyteitä, niinkuin on käynyt ultramontanismissa, näin on laita
toisaallakin, kun uskonnon tulee lisätä vain yksilön mielihyvää,
auttaa häntä bekkumoimaan suloisissa tunteissa, jollainen taipumus
on huomattavissa useissa protestanttisissa piireissä. -- Näin
järkytettynä ja keskellä tällaisia epäilyksiä uskonnon on mahdotonta
tarjota ihmiselle lujaa pohjaa, vallita elämää ja määrätä sen
tarkoitusta ja arvoa. Kuinka se, mikä itse on muuttunut kysymykseksi,
voisi kysyvälle ihmiselle antaa varman vastauksen?



Immanenttinen idealismi.


Uskonnon alalla kohonneet vaikeudet uskoo voivansa välttää --
silti elämän syvyyden vaatimuksesta luopumatta -- immanenttinen
idealismi, joka ihannekulttuuria rakentaessaan vuosituhansia on
ollut uskonnon rinnalla, milloin ystävänä sitä täydentäen, milloin
ankarasti vastustaen. Sekin antaa elämälle varsinaiseksi kotimaaksi
näkymättömän maailman, mutta tätä ei käsitetä näkyväisen maailman
ohella olevaksi ja siitä eroitetuksi maailmaksi, vaan sen omaksi
kannattavaksi perustaksi, sen omaksi elämää antavaksi syvyydeksi.
Että kaikkeudella on sellainen ruumiilliselle silmälle näkymätön
syvyys, että kaikkeus tässä yhtyy kokonaisuudeksi ja saavuttaa
sisäisen elämän, on tämän elämänsuunnan luja vakaumus ja välttämätön
edellytys. Ihmisen tämä elämänjärjestys liittää läheiseen yhteyteen
kaikkeuden kanssa, mutta antaa hänelle samalla aivan omalaatuisen
aseman ja tehtävän. Hän elää ulkonaisen olemassaolonsa kautta
näkyväisessä maailmassa, mutta hänen sielussaan alkaa todellisuuden
muutoin salattu syvyys päästä esille; vasta hänessä saavuttaa
maailman elämä täyden selvyyden ja vapauden, mutta se ei ole sille
mahdollista ilman hänen omaa ryhdyntäänsä ja omaksumistansa,
ilman hänen työntekoansa ja edelleen tunkeutumistaan; on olemassa
kohta, jossa kaikki riippuu ihmisestä ja jossa hän voi toivoa
itse toimintansa avulla edistävänsä koko olevaisuuden olotilaa.
Tälle elämänsuunnalle antaa havainnollisuuden ja vakuuttavaisuuden
etupäässä se seikka, että ihmismaailmassa, kun siinä tapahtuu
luonnon koneistolle vastakkainen suuntautuminen henkiseen
luomistyöhön, herää olennaisesti uusi elämä, syntyy sisäisten
arvojen, totuuden, hyvän ja kauneuden valtakunta. Näihin suunnattu ja
näiden täyttämä elämä näyttää kohottavan ihmisen yli arkipäiväisen
pikkumaisuuden sisäiseen yhteyteen suuren maailman kanssa, se ei
näytä kaipaavan mitään oman itsensä ylitsekäypää tarkoitusperää,
vaan näyttää sisältävän tarkoituksensa omassa kehittymisessään,
täysin riittävän tyydytyksensä oman itsensä katselemisessa. Tämän
elämän saavuttamiseksi on tarpeen tarmokas sisäinen herääminen ja
innokas työ, elämän ytimeksi kohoaa maailmankaikkeuden syvyyden
välittäjänä henkinen tuotanto, sellaisena kuin se eritoten esiintyy
syntyihin syviin tunkeuvassa tieteessä ja herättävässä taiteessa.
Tällainen luomistyö näyttää riittävän täyttämään elämän ja tuomaan
mukanansa oikean mielenlaadun. Ihminen on tämän katsomuksen mukaan
ensi sijassa asetettu oman voimansa nojiin, mutta koska hänen
pyrkimyksensä vie eteenpäin maailmankaikkeuden elämää, niin hän on
suurten yhteyksien kietoma, eikä iloinen luottamus voi yltyä ylpeäksi
itsetietoisuudeksi. Omassa olemuksessaan ihmisellä on ihanne, jonka
saavuttamisesta hänellä saa olla varma toivo.

Tällainen elämänsuuntailu juontaa juurensa antiikkisen
sivistysmaailman kukoistusajasta, silloin vallalla ollut ajatustapa
on sittemmin uudistunut monessa muodossa, se se puhuu Goethen
elämäntyöstä, se vaikuttaa yhä edelleen kaikilla niillä aloilla,
jotka käsittelevät inhimillisen olemassaolon kysymystä, se on
pysyväisenä tekijänä kaikessa oikeassa kulttuurityössä.

Mutta tämän immanenttisen idealismin vaatimuksen olla elämän
johtajana ja sen oikean tarkoituksen ainoa antaja ei ole käynyt
toisin kuin uskonnonkaan: perustukset ovat käyneet epävarmoiksi ja
samalla on niille rakennettu elämä menettänyt voimansa ja syvyytensä,
joita ilman se ei voi puolustaa asemaansa kaiken keskuksena ja olla
ihmisille korottavan ja onnellistuttavan totuuden varmana vakuutena.
Nykyajan keskitasotilan voi sanoa olevan yhtä epäileväisellä kannalla
siihen nähden, onko todellisuudella mitään syvyyttä ja voiko ihminen
muuttamalla olevat olot siirtäytyä luovien perusvoimien maailmaan,
kuin uskonnon perustotuuksiin nähden. Yllämainitut vaatimukset
ovat erikoisten ajankohtien tuote, ihmiskunnan harvinaisten
sunnuntai- ja juhlapäivien aikaansaannos, jolloin kohtalon
erikoinen mielisuosio herättävien ja innostusta virittävien olojen
pohjalla antoi suurten persoonallisuuksien elää samoihin aikoihin.
Sellaisissa oloissa, luomisen innossa ja tulessa näkymätön maailma
voi tulla itsestään selväksi totuudeksi ja elämän eittämättömäksi
kotimaaksi; tällöin se voi saada puolellensa ihmisen kaiken
voiman ja hänen alttiin antautumisensa; vain tällöin oli henkinen
luominen samalla siveellinen, koko ihmisen kohottamista tarkoittava
teko. Mutta nuo luovien voimien ajat olivat ohimeneviä, niitä ei
voitu parhaimmallakaan tahdolla pitää ominaan tai tarpeen mukaan
käytäntöön ottaa; tuon luomistyön paljastama maailmankuva menetti
värinsä ristiriitaisten vaikutelmien edessä, näkyväinen maailma ei
näyttänytkään enää pelkältä näkymättömän maailman ilmenemykseltä
ja siitä kehkeytyneeltä, vaan sillä oli oma, hengenelämän arvoihin
nähden kokonaan piittaamaton luonteensa; paljoa jäykempi vastarinta
kohtasi ihmisen pyrkimyksiä ulkona isossa luonnossa, hänen omassa
sielunelämässään ilmeni paljon kovakorvaisuutta henkisille
tarkoitusperille, kritiikin teroittamin silmin katseltuna se näytti
suurten vastakohtien repimältä ja herpaisemalta, kykenemättömältä
kohoutumaan järjenelämän kaikkeahallitsevaan yhteyteen. Ulkoa tulevaa
vastustusta tämä elämänsuunnittelu henkisen voimansa avulla tosin
voi olla kykenevä kestämään; vaikeinkin asia on kestettävissä, kun
se samalla on kehoitushuuto ylevän mielenlaadun osoittamiseen. Mutta
jos sisäisessä ihmisessä ilmenee ristiriitoja, jos ihminen tuntee
itsensä särjetyksi ja voimattomaksi, jos se, mikä tuntuu alhaiselta,
pitää häntä kahleissaan ja herpaisee kaiken ylöspäinpyrinnän,
silloin ehdottomasti koko kokonaisuus joutuu hyllyvälle pohjalle,
silloin ihminen kadottaa luottamuksen saavuttaa luovien perusvoimien
valtakunta. Vieläpä on niin, että saipa hän turvatuksi mitä tällaisia
saavutuksia tahansa, ne eivät kuitenkaan tunnu tyydyttävän hänen
sielunsa syvintä kaipuuta ja etsintää; näin ollen koko tuo kulttuuri
uhkaa muuttua aivan toisenlaisen elämän mukana seuraavaksi ja vain
puitteena kulkevaksi ilmiöksi ja ihmisen on silloin mahdoton siinä
nähdä elämän kysymyksen varmaa ratkaisua.

Näillä perusteilla on immanenttista idealismia jo vanhastaan
vastustettu, mutta vasta nykyaika on tämän vastustuksen tuonut julki
täysin kehitettynä, Ja tämän se on tehnyt vaatiessaan täyttä huomiota
sellaisille seikoille kuin ovat olioiden sokean tosioloisuuden
koko painava valtavuus, inhimillisessä olemassaolossa ilmenevä
järjettömyys, inhimillisen keskinkertaisuuden piittaamattomuus
korkeimpien tarkoitusperien edessä; se on edelleen tehnyt sen
osoittamalla ihmiskykyjen rajoituksen, joka ehdottomasti näytti
meiltä riistävän osanoton maailmanelämään. Nykyaikaisen itseyden
tunnon voimakas kehittyminen tempaa ihmisen irti perinnäisistä
yhteyksistä ja asettaa hänet maailman rinnalle ikäänkuin jonakin
erikoisena ja sille vastaisena olentona. Hänen näyttää kyllä olevan
mahdollista laajentaa oman olemassaolonsa äärettömiin saakka
laajennettavissa olevaa kehää, mutta ei koskaan mahdollista päästä
sen yli uuteen olokohtaan. Kuinka silloin henkinen luomistyö saisi
aikaan käänteen koko olemassaolossa ja avaamalla kaikkeuden syvyydet
antaisi elämälle tarkoituksen?

Tällaisten epäilysten ja järkytysten mukana ei tosin kokonansa häviä
tuon immanenttisen idealismin teho. Mutta niin pian kuin se ei enää
vaikuta sisästä käsin ja maailmanelämän voimana, niin pian kuin se,
sen sijaan että se itse olisi luova voima, muuttuu perinnäisten
saavutusten pelkäksi omaksumiseksi, edelleenkehittamiseksi,
nauttimiseksi, väljähtyy henkinen luomistyö ehdottomasti pelkäksi
muodolliseksi toiminnaksi. Niin varmasti kuin tällä onkin oma
arvonsa laajasuuntaiseen elämään liittyvänä, se ei kuitenkaan voi
omaehtoisesti antaa täyttä sisällystä elämälle ja sitä tyydyttää.
Tällainen muodollinen toiminta voi kyllä tarjota paljon nautintoa ja
valistusta, tehdä elämän rikkaaksi ja liikehtiväksi, runsaudellaan
luulotella vievänsä inhimillisen olemassaolon syvänteiden yli.
Mutta kun se ei voi saattaa ihmistä koko elämää käsittävään ja sitä
kohottavaan tekoon, eikä varmaan suhteeseen maailmankaikkeuteen,
kun se ei avaa hänelle mitään suuria ja ehdottomuudellaan vaativia
tehtäviä, vaan jättää kaiken mielihalun ja taipumuksen varaan, ei
se mitenkään voi tehdä elämää elämisenarvoiseksi. Vieläpä on niin,
että tuo muodollinen sivistys, sellaisena kuin se ylimalkaisesti
katsottuna esiintyy, potee sisäistä näennäisyytttä ja epätotuutta.
Sanotaan: ihmisen tulee lämmetä henkisten arvojen ja hyvyyksien
vuoksi, "harrastaa", niinkuin sana kuuluu; hän ei uskottele vain
toisille, vaan itsellensäkin hän uskottelee, että hän kaiken
tämän muka tekee täydestä sydämestä. Itse asiassa on koko tuolla
elämänalalla hänelle vain vähäinen tai, ainakin, sivuseikan arvo
luonnollisen ja sosiaalisen itsesäilytyksen tarkoitusperien ja
arkipäiväisten harrastusten ja intohimojen rinnalla. Keskinäisen
yhteiselämän koko taito on yhtämittaa suunnattuna siihen, että tuo
suuri ristiriita saataisiin peitetyksi ja siedettävä näennäisyys
ylläpidetyksi. Mutta näennäisyyden varaan emme voi elämäämme heittää,
emmekä saada pelkästä sivuseikasta voimaa surujen ja ahdingon
voittamiseksi, tukea vapautuaksemme sietämättömäksi käyneestä
tyhjyydestä. Todellista tyydytystä ei nyt eikä koskaan anna ihmiselle
muodollinen sivistys, joka vain on toisasteista elämää.

Uskonto ja immanenttinen idealismi ovat yhdessä kohden saaneet tehdä
saman kokemuksen, molemmat ne näyttävät osoittavan, että pyrkimys
uuden maailman saavuttamiseen houkuttelee ihmiset harhaan ja ettei
se kykene estämään sortumasta pelkiksi kuvitteluiksi niitä kauniita
toiveita, joita se elämälle avaa. Suurten toiveiden raukeamisen
täytyy tuoda mukanansa jyrkkä vastavaikutus, syvä mielenmasennus
ja mitä synkimmät epäilykset. Olisiko luonto tehnyt ihmisen
sellaiseksi, että hänessä nousee ja täytyy nousta toivomuksia ja
toiveita, jotka eivät suurimmallakaan voimainponnistuksella ole
toteutettavissa? Olisiko vain harhakuva häntä pilkkaamassa, kun
hän pitäen välittömintä aistillista olemassaoloa vähäpätöisenä
ja riittämättömänä pyrkii sen yläpuolelle ja uskon voimalla tai
henkisellä luomistyöllä tahtoo saavuttaa uuden olopiirin? Mutta
ollakseen pelkkää mielikuvittelua ovat nämä henkiset liikkeet toki
saaneet aivan liiaksi paljon aikaa, liiaksi paljon panneet liikkeelle
voimia, liian paljon rikastuttaneet ja syventäneet elämää.

Uskonto loi itsenäisen sisäisen maailman ja sen mukana antoi
korkean ja ehdottomasti itsenäisen arvon puhtaalle mielenlaadulle,
se antoi elämälle vakavuutta ja ylevyyttä, kalsean kielteisyyden
läpi autuaaseen olemassaolon myöntämiseen kilvoitellessaan se
sai aikaan voimakasta jännitystä ja draamallista eloa, se antoi
kaikkein ensimäisenä sielulle todellisen historian ja teki
tämän historian kaiken tapahtumisen keskipisteeksi, se mursi
luonnollisen olemassaolon ahtauden ja kalseuden herättäessään
rakkauden ja iäisyyden valtaavan kaipuun. Immanenttinen idealismi
vaati ihmisen kaikki voimat täyteen toimintaan juurruttaen niihin
samalla pyrkimyksen sopusointuiseen yhteenliittymiseen, se kohotti
ihmisen yli kaiken hänen oman erikoisluontonsa pienuuden läheiseen
vuorovaikutukseen kaikkeuden kanssa, liittämällä yhteen totuuden ja
kauneuden se synnytti samalla ylevä- ja voimakasluontoisen elämän.
Kaikki tämä on herättänyt vaatimaan elämältä suuria. Jos siis
vaikutukset pysyvät, mutta koko rakennusta kannattanut perustus
luhistuu, mikä on silloin oleva suhteemme näihin kehityksen tuloksiin
ja vaatimuksiin? Ovatko ne irroitettavissa itse perustuksesta
ja voimassapidettävissä ilman sisäistä yhteyttä? Eikö tällainen
irroittaminen riistä niiltä koko niiden elävää sisällystä, eikö
niistä häviä koko niiden pakoittava ja kannattava voima? Näin ne
jäävät verettömien haamujen tavoin leijailemaan edessämme, kyllin
voimakkaiksi katkeroittaakseen meiltä näkyväisen maailman tarjoaman
ilon, mutta aivan liian heikoiksi omasta voimastaan avatakseen
meille uuden maailman ja siten antaakseen meidän pyrkimyksellemme
tarpeenmukaisen päämäärän ja elämällemme tarkoituksen.

Nämä ovat huolia, joista ihmiskunnan pitkän päälle on mahdoton
vetäytyä syrjään. Lähinnä se voi etsiä huojennusta siten, että
se ne lykkää mahdollisimman paljon taka-alalle ja kääntää
harrastuksensa toiseen suuntaan. Näin menettelee nykyaika, näin
tapahtuu eritoten paljon puheen aiheena olleessa lännen vuosisadan
käänteessä idealismista realismiin. Väsymys sisäisen elämän
kysymyksiin leviää leviämistään, nuorekkaalla innolla ja voimalla
ihmiskunta käy käsiksi näkyväiseen maailmaan, joka yhä runsaampana
ja runsaampana avautuu ihmisten eteen, ja odottaa jos mistään, niin
ainakin sen elämään antautumisesta löytävänsä elämän tarkoituksen
ja arvon. Vasta tällainen käänne näyttää voivan vapauttaa elämän
tähänastisesta tyhjyydestä ja antaa sille lihaa ja verta; samalla
kuin ihmisen subjektiiviset toivomukset väistyvät olevaisuuden
järkkymättömän järjestyksen edestä, seuraa tästä välttämättömyys
kieltäytyä paljosta ja kesken kaikkea ulkonaista laajentumista
elämä saa sisäisesti ahtaammat rajat. Mutta näiden rajojen sisällä
se saavuttaa täyden ennakkoluulottomuuden ja yleisyyden, sen ei
ole tarvis, kuten vanhemmissa elämänsuunnitteluissa, paloittaa
todellisuuden yhteyttä hyvään ja pahaan, yhtä vähän kuin sen
tarvitsee mitään julistaa kielletyksi tai jättää surkastumaan, se voi
noudattaa jokaista viehätettä, empimättä kehittää kaikkia voimia.
Eikö tällaisen katsomuksen piirissä olisi mahdollisuuksia uusille
elämän synteeseille, löytääkö elämä kenties niistä täyden oikeutuksen
iloiseen itsetehostukseen, jota sille vanhemmat elämänsuunnittelut
kuvittelivat voimatta antaa varmuutta? Kaikissa tapauksissa
ihmiskunta on tämän tarkoitusperän hyväksi paljon vaivaa nähnyt ja
se on tällöin kulkenut kautta monen kehitysasteen ja saanut koetella
useita eri muovailuyrityksiä. Tarkastakaamme näitä yrityksiä.



Uudemmat elämänmuodostukset.



Työkulttuuri.


Niin arveluttavana kuin meille esiintyykin nykyajan henkinen
järkkyminen, emme kuitenkaan voi kieltää, että sen rinnalla on
reippaassa käynnissä paljonlupaava rakennustyö. Yhdeksästoista
vuosisata on suorittanut perinpohjaisen suunnan muutoksen
näkymättömästä maailmasta näkyväiseen, sellaisena kuin tämä tulee
selvästi näkyviin siinä, että realismi on tieltänsä työntänyt
idealismin vakaumukset. Nuorella innolla ja voimalla ihmiset käyvät
käsiksi näkyväiseen maailmaan; kuta enemmän he sen tekevät itselleen
kotimaaksi, sitä lujemmaksi varmistuu heissä luottamus, että
siitä on löydettävissä tarkoitus ja arvo koko elämälle. Iloisella
luottamuksella käydään käsiksi työhön. Vankkumattoman lujalta tuntuu
ihmisistä se pohja, jolla he seisovat, kaikki ennakkoluulojen varjot,
kaikki taikauskon sumut ovat hälvenneet, kirkas päivänpaiste valaisee
yltympärinsä koko olevaisuutta ja näyttää sen väärentämättömän
luonnon, kaikille tahoille toiminnalle avautuu vapaa ja rajoittamaton
työmaa, vasta tällöin elämä näyttää ravistavan päältään kaiken
hämäryyden ja arvoituksellisuuden ja pääsevän täysin valveille,
täyteen todellisuuteen. Lisäksi kaikella sillä, mitä näin on
saavutettu, on tuoreen näkemisen ja ensikäden keksimisen viehätys.

Tälle uudelle elämälle näkyväinen maailma on saanut verrattomasti
suuremman merkityksen kuin mikä sillä oli edellisille aikakausille.
Se ei ole vain ennen aavistamattomasti suuressa luonnossa ja ihmisen
omassa historiassa avautunut hänen ymmärrykselleen, se on myöskin
tarjonnut yhä enemmän liittymäkohtia hänen työlleen, yhä enemmän
ja enemmän hän kohoaa passiivisesta tilasta aktiivisesti ottamaan
osaa ympäröivän maailman elämään, asiainolon, jota hän ennen
piti välttämättömänä kohtalona, hän nyt voi omin voimin muuttaa
ja parantaa; ihmistä painavaan kurjuuteen ja hätään, erhetykseen
ja harhaluuloon uusi aika käy rohkeasti käsiksi ja koettaa ne
saada kokonansa poistetuiksi; kautta koko rintaman nostetulle
järjellisyyden taistelulle järjettömyyttä vastaan avautuu äärettömiä
tehtäviä ja näköaloja. Tämän uuden elämän ytimeksi tulee työ, s.o.
toiminta, joka käy käsiksi tehtäväänsä ja muodostaa esineensä ihmisen
tarkoitusperien mukaiseksi. Mutta se ei ole työlle mahdollista
siinä korostetussa mielessä, jota nykyaika vaatii, sen yhä enemmän
ja enemmän mukaantumatta luonnon ja kunkin esineen lakien mukaan,
sen omaksumatta näitä itselleen ja siten saamatta esineellistä
luonnetta. Näin tiede ja tekniikka, näin myöskin poliittinen ja
käytännöllinen toiminta osoittavat työn itsenäistymistä yksilöiden
mielipiteitä ja taipumuksia vastaan, yhä enemmän ja enemmän työ
pyrkii luomaan itselleen omat erikoiset tuotteensa ja kehittämään
omat lakinsa ja vireillepanevat voimat; näin se antaa ihmisen
pyrkimykselle lujat tukeet ja yhtämittaisen eteenpäin pääsemisen
varmuuden. Jos elämän on mahdollista näissä luotteissa saavuttaa
tarkoitusta, niin se voi sen saada yksinomaan työltä. Sen se
näyttää antavan tekemällä inhimillisen toiminnan noiden lujien
luotteittensa kautta verrattomasti tuotantokykyisemmäksi ja antamalla
niissä myöskin yksityisen ihmisen aikaansaannokselle samaten
kuin kullekin silmänräpäykselle erikoisen arvon, se kasvattaa
ihmissuvun yhteenkuuluvaisuustunnon, se yhdistää aikakaudet yhteisen
työn loimilla ja pitää yksilönkin elämän koossa, se osoittaa
ihmiselle hänen suuruutensa ja samalla hänen rajansa, se säilyttää
iloisen mielen silloinkin, kun se nyt kohtaa rajoja, avaamalla
yhä uusia mahdollisuuksia, se lieventää jo sillä, että se ryhtyy
taisteluun, kohtalon jäykkyyttä. Kaikella tällä se synnyttää
miehekkään, selväpiirteisen, tarkoituksestaan tietoisen elämän ja
sen se tekee oman näköpiirimme sisällä, joutumatta uskonnon ja
metafysiikan pulmallisiin ongelmoihin. On siis oikeutettu kysymys,
eikö tällaisesta muodostelusta ole löydettävissä elämälle täysi
tyydytys ja tarkoitus. Tämä olisi kyllä mahdollista, jos sielu
olisi alennettavissa sivuseikaksi, jos ihminen koskaan voisi
lakata pyrkimästä olemuksensa sisäisen yhteyden saavuttamiseen
ja tämän yhteyden tarpeen tyydyttämiseen. Mutta kun tämä ei ole
niin yksinkertainen asia, ilmenee heti pulmia, jotka saattavat
työn kaikki saavutukset kysymyksenalaisiksi ja estävät pääsemästä
tarkoitettuun loppupäätökseen. Ihmisen pyrkimykset olivat lähinnä
suunnattuina yksinomaan työhön ja sen tuloksien täyttämät, vieläpä
huumaamat; ei ollut alussa rahtuakaan epäilystä siitä, ettei tästä
myöskin koituisi siunausta sielun voinnille, sen sisäiselle ololle.
Mutta kuta suurempipiirteiseksi työ kasvoi ja kuta itsenäisemmäksi
se ihmisiin nähden tuli, sitä torjumattomammaksi tulivat tällaiset
epäilykset, sitä jyrkemmät ristiriidat kohosivat työn vaikutusten ja
sielun vaatimusten välille. Sielun täytyy kustakin aikaansaannoksesta
alinomaa palata takaisin omaan itseensä, sen täytyy kysyä, mitä
siitä voitetaan sen omaksi hyvinvoinniksi, sen oman olon hyväksi,
sen täytyy käsitellä tätä omaa vointiaan kaikista päämääristä
korkeimpana; työ sitävastoin jättiläismäisine liitoksineen ja
koneistoineen on täysin piittaamaton siitä, mitenkä työntekijän
sielun laita on. Työlle työntekijä voi olla vain välikappale, jonka
se ottaa palvelukseensa tai hylkää aivan vain omien tarkoitusperiensä
mukaan, hän on sille vain työkalu, tajunnalla varustettu työkalu.
Pitääkö sielu sellaisen kohtelun kärsivällisesti hyvänään, eikö
luontainen onnen ja ylemmän elämän kaipuu nouse vastustamaan
sellaista alennustilaa? Sekin vie ankaraan ristiriitaan, että työ
yhä haaraantumistaan haaraantuessaan ja erikoistuessaan vaatii
toimintaan yhä pienemmän alan ihmisen voimista jättäen kaikki muut
sitävastoin surkastumaan. Mutta sielu voi menestyä vain siten, että
sen kaikki voimat herätetään eloon, siitä tuollainen surkastuminen
tuntuu sietämättömältä tappiolta. Lisäksi se tarvitsee menestyäkseen
rauhallista muodostumista ja sisäistä pysymistä, työ muuttaa elämän
hengästyneeksi rientämiseksi ja tavoittelemiseksi, se ei tunne
mitään seisahtumista eikä lepoa. Näinpä ollen sielu helposti voi
työssä nähdä vastustajansa ja itsesäilytysvaistonsa ajamana ryhtyä
taisteluun sitä vastaan. Minkälaisia järkytyksiä siitä voi koitua
elämälle, siitä antavat meille räikeän ja selvän kuvan sosiaaliset
liikkeet. Mutta tämä kysymys kurottaa tuolle puolen sosiaalisen alan
elämän kokonaisuuteen, kauttaaltansa uhkaavat siellä, missä kaikki
yksinomaisesti on suunnattuna työhön, sen tulokset kääntyä sielulle
tappioksi, keskellä kaikkia työn voittoja on olemassa se arveluttava
vaara, että elämänenergiat, persoonallisuudet ja niiden mukana
henkinen elämä vaimentuvat.

Elämänarvon probleemi joutuu tällaisessa elämämme hajaannuksessa
kokonansa epävarmalle pohjalle. Me voimme ajaksi vajottaa itsemme
työhön ja unohtaa itsemme, mutta tehdä työtä lopultakin vain sitä
tehdäksemme on aivan mahdotonta; Voltairen ohje, että tulee tehdä
työtä sitä aprikoimatta, alentaisi ihmisen pelkäksi juhdaksi. Mitäpä
on kaikesta työstä, jollei sen tulos tule myöskin ihmisen koko
olemuksen hyväksi? Senkin voi täydellä selvyydellä nähdä nykyisestä
asiantilasta, ettei työn edistyminen vie sielua edes todellisuuden
elävöimiseen ja sen omaksumiseen, sielu ja maailma eivät tässä
yhdy eläväksi yhteydeksi eikä ihminen ryhdy eheänä kokonaisuutena
kilvoitteluun yhdeksi kokonaisuudeksi käsitetyn maailman kanssa sen
sisäisesti käsittääkseen ja itselleen omistaakseen, vaan esineiden
maailma jää, huolimatta sielumme suunnattomasta ahertelusta, sille
vieraaksi, suuri voimain liikkeelle pano ei anna elämälle mitään
sisällystä ja niiden alojen, jotka ennen kaikkea ovat henkisen
luomistyön varassa, uskonnon, taiteen, filosofian, täytyy lamautua ja
ehtyä.

Näin työn ja sielun välinen ristiriita särkee elämän palasiksi ja
jättää meidät tilaan, jota emme voi hyväksyä lopulliseksi. Erilaisia
teitä pulasta pääsemiseksi on ajateltavissa. Meidän on lähinnä
käsitteleminen sitä, joka vastaa nykyaikaisen pyrkimyksen pääsuuntaa.
Mutta se merkitsee ryhtymistä asettamaan elämä, ankarammin kuin
oli laita edelläesitetyssä työkulttuurissa, kokonansa keskelle
välitöntä olemassaoloa ja etsimään sille tästä ristiriidatonta
yhteyttä ja kaikkea vallitsevaa tarkoitusperää. Tämä ajatuksenjuoksu
näkee sietämättömäksi käyneen pulmallisuuden perustuksen olevan
etupäässä siinä, että vanhempien elämänsuunnittelujen jatkuva
vaikutus ylläpitää ihmisen sielussa vaatimuksia ja yllykkeitä,
jotka ovat suoranaisessa ristiriidassa uudenaikaisen elämänsuunnan
kanssa ja niin ollen tuhoavat elämän eheyden. Siis täytettäväksi jää
se vaatimus, että tuo kaikki on perusteellisesti poisjuuritettava
ja annettava elämälle sisällys kokonansa kokemusmaailman
mahdollisuuksista.

Vasta tällä vaatimuksella esiintyessään kysymyksessä oleva probleemi
on tullut ratkaisevaan kohtaan, tässä täytyy tapahtua selvä ratkaisu
joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Ei missään muussa
nykyajan elämä niin voimakkaasti ja tunnusmerkillisesti tuo julki
kokonaiskäsitystään, kuin siinä, että elämä saa tarkoitusta ja arvoa
ollenkaan turvautumatta yläpuolella olevaan maailmaan, ollenkaan
menemättä tämän välittömän olemassaolon rajojen tuolle puolen,
ilman mitään ajatusmaailman taustaa, vieläpä ettei sitä missään
muualla ole löydettävissäkään kuin juuri näiden rajojen sisältä.
Tällaisessa pyrkimyksessä koettaa muodostaa koko olemassaolon piirin
yhdenlaiseksi, lukemattomat yksilöt enemmän kuin missään muussa
kohden yhtyvät yhdenlaatuiseen etsintään ja yksin toivein, tästä
nykyaikainen pyrkimys etupäässä saa voiman kiihottaa eteenpäin ja
uudeksi muuttaa. Siis mitä valtavin yritys asettaa elämä kokonansa
keskelle kokemusta samalla kuitenkaan luopumatta tarkoituksen ja
arvon vaatimuksesta; saavuttaako tämä yritys päämaalinsa vai onko
todellisuus sellainen, että yritys raukeaa tyhjiin, on kysymys,
jonka vain oma elämänkokemus voi ratkaista. Aina sen mukaan miten
tämä ratkaisu lankeaa, ratkeaa kysymys elämän pääsuunnasta; jos
se on kielteinen, niin täytyy meidän luopua kaikista toiveistamme
löytää olemassaololle tarkoitusta, tai me olemme pakoitetut
siirtymään uusille yläpuolella pelkän olemassaolon kulkeville
urille. Kaikissa tapauksissa tämä kysymys on huolellisen ja
ennakkoluulottoman punnitsemisen arvoinen. Sillä sitä ei aseta vain
yksityinen ihminen, vaan sen asettaa koko ihmiskunta, eikä se aseta
sitä satunnaisesta oikusta, vaan hetkellisistä ja yksilöllisistä
mielipiteistä ja -johteista kokonansa riippumatta maailman historian
kulun pakoituksesta. Ei näet voine kukaan kieltää sitä, että
aikaisemmat ratkaisut ovat ylimaailmallisuutensa takia menettäneet
ennen vallinneen varmuuden ja selvyyden; päivä päivältä käy yhä
selvemmäksi, ettei se vanhan ja uuden sekoitus, joka on vallitsemassa
nykyajan elämässä vastakkaisine liikkeineen anna elämälle mitään
tarkoitusta; ja niinpä on historiallisesti hyvinkin oikeutettua
pyrkiä päämaaliin ankarasti pysymällä tämän välittömän maailman
rajojen sisäpuolella. Tokko se sitten onnistuu, on toinen kysymys.



Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat.


Kahdella tavoin nykyaika on käynyt etsimään elämälle yhteyttä
välittömän olemassaolon pohjalta ja, jos se on ollenkaan
mahdollista, saamaan sille tarkoitusta, erityisesti poistamaan
sietämättömäksi käynyttä subjektin ja objektin välistä ristiriitaa.
Joko etsittiin subjektia ylempänä elämänkulkua, maailmanelämää,
johon ihminen kokonansa vajoaa ja joka ei jätä subjektille
rahtuakaan itsenäisyyttä, tai subjekti tekeytyi todellisuuden
vallitsevaksi keskipisteeksi, ja maailma tuli vain ihmiselämän
puitteiksi, pelkäksi ihmisen menestyksen välikappaleeksi. Me
saamme nähdä, että näiden molempien vastakohtien sisällä tapahtuu
uusia ajatussuuntien haaraantumisia ja että syntyy runsas määrä
omituisia elämänmodosteluja; samalla saamme nähdä, ettei mikään
näistä suunnitteluista ole pelkän teorian ja mietinnän ulkonainen
tulos, vaan että päin vastoin kullakin niistä on takanansa
maailmanhistoriallisessa työssä osallisena olleet liikkeet ja
aikaansaannokset.


Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu.

Kuta enemmän uskonnon ja immanenttisen idealismin maailmankuvat
menettivät tenhoaan, sitä enemmän luonto on kohonnut ihmisen
koko maailmaksi ja samalla hänen omaksi olemuksekseen, ei luonto
sellaisena, mitä se itsessään on -- sillä se on nykyajankin silmissä
kokonansa luoksepääsemätön syvyys ja hämärä salaisuus --, vaan
sellaisena kuin se ihmisestä käsin katsottuna, mekaanis-kausaalisena
kokonaisuutena näyttää. Joskaan luonnontiede ei välittömästi vaadi
tällaista luonnon ja maailman yhdenvertaisiksi asettamista, -- tämä
on naturalistisen filosofian tunnustus eikä luonnontieteellinen
oppi --, luonnontiede on kuitenkin tämän ajatuskannan juurena ja
nykyaikaisessa elämässä luonnontiede tukee tällaista katsomusta.
Uuden ajan valistussuunta esiintyi tekemällä jyrkän eron luonnon
ja sielun välillä; kuta ankarammin uusiaika vaati sieluttoman
luonnon tunnustamista, sitä kiivaammin se piti kiinni sielun
subjektiivisesta olosta. Mutta jo alunpitäen luonnon ääretön
valtakunta oli kokonaisvaikutukseltaan yksityisiä, hajallaan olevia
sieluja paljoa voimakkaampi; lakkaamatta kasvaessaan täytyi tämän
valtakunnan yhä enemmän ja enemmän vetää sielukin puoleensa; se
ei ole vain osoittanut sielun olennaisesti olevan yhä enemmän ja
enemmän riippuvaisen luonnollisista edellytyksistään vaan se on
myöskin koettanut muodostaa sen sisäistä laatua itsestänsä käsin
ja vihdoin viimein koettanut saada sen kokonansa kuulumaan vain
avarampaan luotokäsitteeseen. Yhä voimakkaammaksi tuli aikojen
kuluessa taipumus käsitellä kaikkea tiedettä luonnontieteenä ja
kaikkea todellisuutta luontona. Ja jos vielä olikin jonkun verran
eroa olemassa ja epäilystä tällaisen ratkaisun oikeutukseen, niin se
näytti häviävän mekaanisen kehitysopin esiintyessä, joka uskoi täysin
voivansa sovittaa ihmisen luontoon ja vieläpä sisäistä yhteyttä ja
sisäisiä voimia kokonansa vailla olevaan luontoon. Mutta nyt oli
myöskin ryhdyttävää ja voitiin ryhtyä antamaan ihmiselämälle, joka ei
ollut muuta kuin pelkkä palanen luonnonkulkua, pätevää sisällystä ja
osoittamaan se elämisen arvoiseksi.

Ei ole kiellettävissä, että tällainen yritys, huolimatta
yllämainitusta historiallisesta valmistuksesta, on jyrkässä
ristiriidassa juurtuneen ajatustavan kanssa. Tähän ajatustapaan
liittyi paljon sellaista, joka oli omiansa suosittelemaan ihmisen
mahdollisimman jyrkkää eroittamista luonnosta: siihen ei kehoittanut
vain, jolleikaan oikeutettu, niin ainakin ymmärrettävä ihmisen
itsetunto, vaan myöskin taipumus näin kohottamalla ihminen eri
tasolle asettaa hänen toiminnalleen korkeat tarkoitusperät ja antaa
hedelmällisiä herätteitä; ylevää ja jaloa mielenlaatua osoitti se,
että ajatukset ihmisestä olivat mahdollisimman suuret ja korkeat.
Tämän ajatuskannan sisältämä vastustus on sen kumottava, joka ihmisen
kokonansa asettaa luonnon puitteisiin ja käsittää hänen elämänsä
pelkäksi luonnontapahtumiseksi. Mutta sellaiseen kumoamiseen hän
voi ryhtyä siitä vakaumuksesta lähtien, että tuo vastustus on vain
sisäisesti jo voitetun elämäntavan jälkikaikua. Tämä vakaumus antaa
hänelle toiveita siitä, että se, mitä näennäisesti menetetään, on
tuova mukanansa todellista voittoa. Tässäkin kaiken ratkaisee asian
totuus, se jo olisi riittävä voittamaan kaikki ihmisen tuumat ja
yritykset.

Mutta kuinka on tämän totuuden laita? Voiko tässä tarjottu elämänkuva
käsittää ihmisen kaikki voimat ja kokemukset ja saada ne täysin
soveltumaan hänen erikoisluonteensa mukaisiksi? Eittämättä tässä
tarjolla olevalla elämällä yleisin piirtein katsottuna on suuret edut
puolellaan ja niiden kautta valtava vaikutus nykyaikaisen ihmisen
sieluun; kaikki pulmat, kaikki kaksinaisuus näyttää tässä poistuvan
ja elämä muodostuvan mitä yksinkertaisimmaksi, suuret yhteydet
ympäröivät ihmistä ja niiden elämään hän voi ottaa osaa, vankalla
pohjalla on tällöin, kuten näyttää, hänen elämänsä, ja sitä johtaa
varma välttämättömyys. Kaikki tähänastinen hämäryys näyttää häviävän
ja koko olemassaolo astuvan kirkkaaseen päivänvaloon. Samalla tämä
uusi elämä tuo nykyisissä elämänmuodoissa paljon työtä ja taistelua.
On kysymyksessä sitkeä taistelu toiseen maailmaan uskovaa harhaluuloa
vastaan. Samaten kuin tämä harhaluulo oli tunkeutunut kaikille
aloille, samaten se on kaikilta aloilta perinjuurin poisperattava ja
ne uuden ajatuskannan mukaan uudelleen muodostettava. Me tiedämme,
kuinka suuresti tällainen vakaumus ja taisteluun vaatimus viehättää
laajoja piirejä meidän aikoinamme ja kuinka se varsinkin saa
puolelleen ylöspäin pyrkivät kansanjoukot, joille on aivan ominaista
tehdä lopullisen pätevyyden vaatimuksella esiintyviä ratkaisuja
tällaisten yleisvaikutelmien nojalla.

Pulma on edessä vasta seikkaperäisempään muodosteluun ryhdyttäessä;
silloin saadaan pian nähdä, että naturalistinen maailmankatsomus
ja sen edellyttämä ominainen elämänmuodostus myöskin asettaa
elämälle määrätyt rajat; se sulkee pois paljon sellaista, mikä
kuitenkin kenties on enemmän kuin vanhentuneiden ajatussuuntien
jälkikaikua enemmän kuin pelkkää harhaluuloa ja taikauskoa.
Elämä, joka kokonansa soveltautuu mekaanisen luonnonjärjestyksen
puitteisiin, tuntee yksityisten olokohtien rinnakkaisuuden, mutta
ei mitään kaikenkäsittävää yhteyttä, yhtyminen ei voi sen kannalta
olla muuta kuin ulkonaista kokoonkasaumista ja yhteenasettelua,
ei milloinkaan sisäistä yhteyttä, elämänkehkeäminen ei ole mitään
muuta kuin olonalkeiden itsesäilytystä toisiaan vastaan, ja elämä
kulkee kokonansa mekaanisissa vuorosuhteissa. Tämän rinnakkaisolon
kiinteistä suhteista ei yksityisolion mitenkään ole mahdollista
päästä irralleen, siinä määrin on kaikki elämä välillistä ja
sidottua, alkuperäisyydelle, omintakeisuudelle ja vapaalle
ratkaisulle ei ole pienintäkään sijaa. Kaikki tapahtuminen on pelkkää
tosiasiain kulkua, kysymyksistä sellaisista kuin miksi? ja mitä
varten? ei tahdota tietää mitään. Ei ole enää olemassa sellaisten
arvojen vastakohtia kuin hyvä ja paha, vaan on kysymys enemmästä tai
vähemmästä voiman määrästä.

Meidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että
ihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on
paljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin aikaisemmin
osattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä onkin kaikki
ja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä elämältä puuttuu
kaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat herätteet ja
kaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu ulkokohtaisten suhteiden
pelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi vaihteleviin olemassaolon
ehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin itsestään selvää, ole
lopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella välttämättömyydellä
lakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä täytyy tieteen ja taiteen
muuttua yksityisten mielteiden ja aistimusten rinnakkainsattumiseksi,
siellä käsitteet sellaiset kuin persoonallisuus, luonne, mielenlaatu
käyvät pelkiksi puheenparsiksi, harhaluulon ja taikauskon tuotteiksi
yhtä hyvin kuin uskonnolliset vakaumukset. Ja mikä tehtävä jää
tässä piirissä inhimilliselle toiminnalle, jos enää ollenkaan voi
puhua tehtävästä ja toiminnasta? Luonto sekä ihmisessä että hänen
ulkopuolellaan kulkee omaa varmaa latuaan, pakoittavat vietit ovat
suuntaamassa kaikkia liikkeitä, oikeastaan ihminen ei toimi, vaan
hänessä tapahtuu jotakin, joka hänelle on pohjaltaan vierasta.
Hänen tajuntansa voi vain olla mukana ja katsella, mutta ei
tarttua asiainkulkuun ja sitä uudestansa muodostella. Näin tulisi
ihminen ja hänen sielunelämänsä pelkäksi katselijaksi, oikean
todellisuuden varjoksi, jolleivät oman olemuksen piiristä kohoavat
erhetykset ja harhaluulot vaatisi häntä työhön ja taisteluun. Tämä
taistelu, taistelu luonnon yläpuolelle pyrkivää ihmistä vastaan,
taistelu taikauskoa ja inhimillistä luulottelua vastaan jää tämän
naturalistisen elämän ainoaksi liikkeenvirittäjäksi. Jos voitto olisi
jo saavutettu, valistus täydellinen ja ihminen palautettu oikeaan
asemaansa luonnon keskuudessa, niin eipä ole silloin nähtävissä,
mitä hänelle enää jäisi tehtävää. Elämä olisi tällöin saatettu
sisäiseen lepotilaan, ja kaikki muu jäisi luonnon eikä ihmistahdon
suoritettavaksi. Näin ollen tulisi pyrkimyksen korkeimmaksi
päämääräksi kaiken henkisen elämän poistaminen.

Voiko ihminen semmoisena, miksi maailmanhistoriallinen työ on hänet
tehnyt, tällä tavoin palata luonnon tasolle, luopua kaikesta,
mikä on häntä siitä eroittamassa, ja tällöin uskoa saavuttaneensa
oikean olemuksensa, onnellisuusvaatimuksensa tyydytetyksi? Me sitä
tuskin uskomme, me emme sitä jo senkään vuoksi usko, että luontoon
palaamisen vaatimus todistaa olennaisesti toisenlaatuista sielullista
elämää, kuin mitä pelkkä luonto voi itsestään kehittää. Miksikä
naturalisti sellaisella innolla ja mielenhehkulla vaatii ihmistä
palaamaan luontoon ja miksikä hän elämänsä päätehtäväksi asettaa
tämän tarkoitusperän saavuttamisen? Tokihan siksi, että hän uskoo
tällaisen palaamisen ihmisen onnellisuudelle ja oman pyrkimyksensä
totuudelle välttämättömäksi. Mutta voiko hän suunnitella ja
tavoitella sellaisia päämääriä yhdeksi yhteydeksi käsittämättä sekä
pyrkimyksen esinettä että itse pyrkimystä ja eikö elämä samalla
kehitä itsestään esille, kohoten yksityisten olokohtien kosketusta
ylemmäs, sisäisyyttä? Eikö lisäksi käsite totuus jo olennaisesti
sisällä pelkän tosiasiallisuuden rajain yli siirtymistä? Se joka
vaatii totuutta ja sitä tavoittelee, on enemmän kuin pelkkä palanen
luontoa. Myöskin totuuteen ja onnellisuuteen pyrkimisessä kohoaa
ihmisolemuksen syvyydestä jyrkkiä ristiriitoja, jollaisia luonnon
yhtämittaisuus ei tunne eikä voi sietää. Kun naturalisti ei havaitse,
että hänen oma menettelytapansa särkee ja kumoaa hänen teoriansa,
niin se vain osoittaa, kuinka itsestään ymmärrettävä hänelle on
sisäisen maailman ja henkisen elämän olopiiri, joka on tulos koko
historiallisesta kehityksestä. Sillä yhä enemmän ja enemmän se on
vastoin aistillista luontoa rakentanut ihmiselle oman valtakunnan
aistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä
hän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa
suuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on
osoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin
varhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu
pelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin
olisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin
myös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko
asiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin
se itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään
jyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja
sen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin
innokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä
yleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän
kaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen
ja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä,
ihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta,
ei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta,
ei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki
toiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä
ankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene
antamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä
tulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena
aikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen
ja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta
kuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin
voiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen
ja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen
voimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin
tai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta
minkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman
tätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan
sille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee
ajatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat
väitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta
samalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun
saakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden,
hän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä,
hänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain
taisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi
väittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että
hän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä
minkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.

Naturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta
vastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että
sillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin
kauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä
johtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja
jälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin
varmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän
välittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo
on ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän
kokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten
valtaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen
ajattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi
myöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan;
se ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle.
Kokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin
puitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e.
ei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen
aikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase
luonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai
lajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän
uusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen
vallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi;
minkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle
notkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa
ja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin
ihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin
välikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole
sitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan,
että ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta
sidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle
olemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen
tarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi
tässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä
kykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi
ja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole
kiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva
käänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse
luonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen
probleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen
yläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen
ajattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua
oleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä
toimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä
kuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä
käänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä
lähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi
olokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana
ominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää
pätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut
itsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi,
aistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin
sanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi,
se alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on
osoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan
aistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan
kääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä
edellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään
kulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri
ilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden
vaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?

Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista
eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi
muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman
rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä
vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että
koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa
myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina
on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä,
tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta
olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä
välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden
valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä
taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset
aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat
mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se
siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.

Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava
elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka,
tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan,
toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään
vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden
alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.

Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä
kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä
tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken
inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole
selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda
sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä
perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien
tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen
muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä
löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun
ulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen
este, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun
nähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen
pakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta
omakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla,
kärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä
kaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan.
Sillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle
osoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä
ja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua
vertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään
vastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi.
Jo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu
osoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.

Se osoittautuu lisäksi tällaiseksi sisäiseltä kutoumukseltaan.
Me huomasimme luonnossa, semmoisena kuin se naturalismin mukaan
on, vallitsevan pelkän yksityisten olokohtien ja ilmiöiden
rinnakkaisuuden; mutta ajattelulle sitävastoin on olennaista
moninaisuuden yhteyden käsittäminen, se kykenee suunnittelemaan
kokonaiskuvan ja pitämään siitä kiinni, se valaa kaikkeen, mihin
se käy käsiksi, sen vaatimuksen, että tästä on muodostettava
kokonaisuus. Tässä kaikki olonalkeet saavat tarkoituksensa ja arvonsa
siitä, mikä asema niillä on kokonaisuudessa, tässä eteneminen
ei tapahdu pelkän rinnakkainasettelun avulla, vaan siten, että
selvennetyn kokonaiskäsityksen avulla päästään yhä korkeampaan
kokonaiskäsitykseen. Samaten kuin ajattelu muodostautuu tarkoin
jäsennetyksi järjestelmäksi, samoin se kohdistaa järjestelmällisyyden
vaatimuksen koko elämän avaralle alalle. Joskaan se ei puhtaasti
voi toteuttaa tätä vaatimustansa sen vuoksi, että kokemus on
yhtämittaista, ja siihen nähden, mitä sen oma äärettömyyden kaipuu
vaatii, niin joka tapauksessa lähtee siitä voimakas liike; jo
pyrkimyksessään sisäiseen yhtenäisyyteen elämä osoittaa kohonneensa
yläpuolelle luonnossa vallitsevan rinnakkaisuuden ja todistaa
ajattelun voimaksi, jolla on oma itsenäinen laatunsa.

Siinäkin luonnollinen olemassaolo ja ajatustyö joutuvat
sovittamattomaan ristiriitaan, ettei edellisessä jää sisäisyyden
ajatukselle vähintäkään sijaa, kun taas viimemainitussa sillä on
varma valta-asema. Nykyajan tieteellisen luonnonkuvan edellytyksenä
on kaikkien sisäisen maailman suureiden ja voimien karkoitus
luonnosta; sikäli kuin tämä määrää itse todellisuuden muodostusta,
täytyy elämän kokonansa kohdistua ulospäin, se voi olla tekemisissä
vain ulkokohtaisten suhteiden kanssa eikä koskaan itsensä ja oman
olokantansa kanssa. Mutta tällainen itseensä kohdistuminen on
ajatustoiminnassa ilmeinen. Sillä siinä on sen liikkeellepaneva
voima, että ajattelu koettaa kohoutua toteutumiseen ja selvyyteen;
kun se pyrkii vaatimustensa tuottamien johtopäätösten täydelliseen
kehittämiseen, kun se huomaa ristiriidat sietämättömiksi, niin
aina se on tekemisissä oman olokantansa kanssa; silminnähtävästi
tässä saavutetaan elämän sisäinen itsenäisyys ja tällainen sisäinen
itsenäisyys käy vaatimukseksi kaikkialla, minne ajattelu ulottaa
toimintansa. Pelkästään toiskohtaiseen ja ulospäin suunnattu elämä
käy sille sietämättömäksi ulkonaisuudeksi.

Kaikki nämä vastakohdat vaikuttavat suoraan todellisuuden
peruskäsitteeseen ja elämän perusmuotoon ja saattavat meidät
yhteentörmätessään kiusalliseen epävarmuuteen. Näyttäytyy, että
juuri välitön olemassaolo, johon ihmiskunta oli turvautunut
löytääkseen lujaperusteisen, eheäluotteisen elämän, on kaksimielinen,
käsitettävissä kahdella vastakkaisella tavalla, ja että pyrkimyksemme
täten voi saada kaksi aivan päinvastaista suuntaa. Nähdään
välittömyyttä olevan kahta lajia, toinen aistillisen kokemuksen,
toinen itsenäistyvän ajattelun, kumpikin selittää olevansa elämän
varsinainen olokanta, kumpikin voi niinkauan tuntea itsensä
varmaksi ja vastustamattomaksi kuin se pysyy omassa itsessään.
Mutta kummallekaan se ei ole iänkaiken mahdollista, ei kumpikaan
voi ihmistä kokonansa omaksensa vallata, yhäti on olemassa
ajelehtimista puolelta toiselle. Me näimme ajattelun vapautuvan
irti aistillisuudesta ja kohoavan sen yläpuolelle, mutta emme voi
kieltää, että on olemassa ajautumista ajattelusta aistillisen
maailman puolelle. Ajattelu, kuten näimme, muutti elämän peruspohjan
ja todellisuuden peruskäsitteen; jo se että me kykenemme tekemään
luonnon ajattelumme esineeksi, osoitti, että todellisuus on enemmän
kuin pelkkä luonto. Mutta niin pian kuin ajattelu tahtoo olla
todellisuuden kaikkeus ja elämän yksinomainen muodostaja, tulee sen
rajoitus näkyviin. Missä ikinä tällaiseen pyrittiin, kuten esim.
mitä rohkeimmin filosofisessa mietiskelyssä ja kohtuullisemmin
kaikissa valistuspyrinnöissä, siellä elämä heti lankesi kaava- ja
varjomaisuuteen, silloin nähtiin, että ajattelu omasta voimastansa
kyllä kykeni luomaan sarjan muotoja, voimatta kuitenkaan antaa niille
elävää sisällystä. Milloin tämä näytti ammennetulta pelkästään
ajattelun omasta voimasta, silloin ajattelu huomaamatta ammensi
olemuspohjaisemmasta ja syvemmin perustellusta todellisuudesta ja
oli itse pelkkänä välikappaleena kohottamassa tuota todellisuutta
täydelliseen selvyyteen ja itsetoimintaan.

Mutta yhtä vähän kuin rajoitus, niin yhtä vähän on myös
kiellettävissä itsevaltiaana esiintyvän ajattelun problemaattinen
luonne, sen arvoituksellisuus. Ajattelu on ihmiselämän ilmiö,
mutta se ei voi uskaltaa vetää luoksensa todellisuuden kaikkeutta
ja niin sanoaksemme varustaa sitä omalla leimallansa väittämättä
samalla olevansa maailman syvin perustus; mutta kuinka se voisi
sellaisen vaatimuksen saada perilleajetuksi? Ajattelu, sellaisena
kuin se välittömänä on olemassa on lähtöisin ihmisestä, mutta
samalla se kääntyy ihmistä vastaan, kehittäessään itsestään
normeja ja asettaessaan vaatimuksia, jotka määräävät ihmistä
noudattamaan ajattelun ratoja, pakoittavat häntä monenlaiseen
työhön ja uhrauksiin, ja jotka lisäksi ovat aivan välinpitämättömiä
hänen onnestaan tai onnettomuudestaan. Historia osoittaa, että
uudet aatteet ja perustotuudet johtopäätöksineen ovat mitä
ankarimmin häirinneet elämän tasapainoa ja käyneet ihmiselle mitä
epämukavimmiksi, niin että hän mielellään olisi tahtonut päästä noita
johtopäätöksiä tekemästä. Mutta sitä hän ei ole voinut, ajattelun
virta kuohui hänen ylitsensä ja tempasi hänet mukaansa, hänen
omaa hyvinvointiansa käsiteltiin pelkkänä sivuseikkana. Mitenkä
voi sellainen, millä on alkunsa ihmisessä ja mikä välittömässä
olemassaolossa on kokonansa häneen sidottu, saada niin suuren
vallan hänen ylitsensä ja häntä vastaan, kohdella häntä pelkkänä
välikappaleena? Ja mihinkä jääkään tässä elämän tarkoitus? Saako
se tarkoituksen, jos ajattelu perustaikse yksinomaan itseensä
ja omassa täydellisyyteen kehittymisessään näkee elämän ainoan
tarkoitusperän? Maailma rientää silloin ajatustoiminnassa
yhä suurempaa selkenemistä kohti; tämä ajatustoiminta kohoaa
yläpuolelle ihmisen omien harrastusten ja vaatii häneltä täydellistä
alistumista ja uhrautumista. Jotta ihminen tähän vakaumuksesta
suostuisi, täytyisi hänen saada varmat takeet siitä, että koko
olevaisuudella on oma sisäinen arvonsa, ja tämä olisi mahdollista
vain sillä ehdolla, että ajatustoiminnan tuloksena olisi todellinen
persoonallisuuden elämä ja että se kohoaisi sisäiselämän iäiseen
järjestykseen. Mutta välittömässä olemassaolossa emme huomaa siitä
rahtuakaan, näemme vain kuinka ajatustoiminta ihmisiä vaatii ja
tempaa mukanaan, he tulevat ja menevät kuten häipyvät varjot, kaikin
voimin he tekevät työtä sellaisten päämäärien eteen, joita he eivät
konsanaan saavuta, joita he enemmän aavistavat kuin näkevät, he
ovat demonisella voimalla eteenpäin rientävän maailmankulun pelkkiä
välikappaleita ja työaseita, joita tämä maailmankulku käyttää ja
hylkää, pysyen itse samalla kokonansa hämärän peitossa ja näyttäen
ensisilmäykseltä tarkoituksettomalta ja synnyttäen yhtämittaa pulman
toistaan vaikeamman. Ihmistä ei tässä kohdella rahtuakaan vähemmällä
välinpitämättömyydellä kuin näimme olevan laidan luonnon piirissä.
Kuinka voi tästä olla saatavissa mitään tarkoitusta elämälle?

Vielä vähemmän kuin naturalismi ja intellektualismi kumpikin erikseen
voi niiden rinnakkaisina esiintyminen antaa elämälle mitään arvoa.
Tällainen rinnakkaisuus on kyllä nähtävissä uudenaikaisessa elämässä
ja siinä ilmenevässä aistillis-luontoperäisen ja intellektuaalisen
kulttuurin yhteensekoituksessa: usein yhtyvät samassa henkilössä
voimakkaat luonnonvietit ja terävä ajattelu. Mutta tällainen
yhtyminen ei suinkaan ole omiansa johtamaan elämän myöntämiseen, vaan
se juuri onkin pääsyynä nykyänsä levinneeseen pessimismiin. Sillä
nämä molemmat katsomukset eivät mitenkään voi yhtyä muodostamaan
elämän eheää kokonaisuutta, vaan toinen sotii toista vastaan ja
kieltää toiselta sen arvon; aistillinen olemassaolo näyttää ajattelun
kannalta katsottuna alhaiselta ja raa'alta ja ajattelu taas edellisen
kannalta katsottuna satunnaiselta ja mitättömältä. Ja inhimillinen
tietoisuus on näiden molempien välillä ollenkaan voimatta suoriutua
näiden vastakohtien ristiriidasta. Voiko ihminen iloita tällaisesta
elämästä ja asettaa päämaalikseen sen vaurastuttamisen? Ja kuitenkaan
hän ei voi siitä noin vain luopua. Hänellä on onnellisuuden
kaipuu eikä hän voi sitä itsestään irroittaa, hänessä ilmenee
jo tällaisessakin kysymyksessä enemmän itsenäisyyttä, kuin mitä
ylläkosketellut elämänjärjestelmät myöntävät. Onnellisuuskysymyksen
käsittelyyn voi liittyä paljon pikkumaista, mutta sen takana on
kuitenkin enemmän, sen takana ei ole sen vähempää kuin pyrkimys
ihmisen henkiseen itsensä-toteuttamiseen. Ja siitä on kysymys, saako
hän tästä luopua ja eikö tällöin ole vaikuttamassa sellaista, mikä
on yläpuolella yksilön mielivallan. Niin paljon on varmaa, että, jos
välittömään olemassaoloon kohdistuvan käänteen merkitys olisi siinä,
että se vain sovittaa elämää jo valmiina olevaan maailmankulkuun,
niin se ei voisi antaa elämälle sisällystä ja tarkoitusta, niin se
panisi ihmisen alttiiksi sokealle välttämättömyydelle ja niin se
olisi käsiteltävänä olevaan kysymykseen nähden tehnyt täydellisen
haaksirikon.

Näin ollen välttämättä kohoaa kysymys, eikö tuollainen käänne
välittömään elämään voi luoda sellaista elämää, jossa tällainen
ihmisen tuhoutuminen on vältettävissä. Tähän kysymykseen ryhtyminen
voi tuoda mukanansa vastavaikutuksen, ja ihmisen oma itse voi sitä
voimakkaammin kohota sitä vastaan yritetyn sorron alta; siitä
maailmasta, jolle ihminen oli uhrattava, hän on pakeneva itseensä
ja omaan piiriinsä sieltä etsiäkseen todellista välittömyyttä ja
antaakseen elämälle todellisen tarkoituksen keskittäessään kaiken
oman sisäisen mielentilan huolehtimiseen.


Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys.

Kun Jumalan olemassaolo käy ihmiselle epävarmaksi ja kun se
maailma, joka häntä luonnossa ja ajattelussa aivan välittömästi
ympäröi, käsittelee hänen elämäänsä ja olemassaoloansa pelkkänä
välikappaleena ja saa hänet itsensä sisäiseen hävitystilaan, niin
näyttää hänelle, jos mieli pelastaa elämälle tarkoitusta ja arvoa,
jäävän jäljelle vain yksi tie: antautuminen ihmispiirin omien
mahdollisuuksien varaan ja niiden vaalinta ja edistäminen. Työtä
tällä alalla riittää toden totta aivan ylenpalttisesti eikä murhe
tuosta tai tästä, ympärillämme tai yläpuolellamme olevasta maailmasta
voi estää meitä iloitsemasta omasta mielentilasta ja sitä parhaamme
mukaan edistämästä; suunnatkaamme kaikki pyrkimyksemme ja voimamme
ihmiseen ihmisenä, ja meille on silloin avautuva elämä, jonka tosin
on paljosta luovuttava, mutta joka omien rajojensa sisällä asettaa
eteemme selvät tarkoitusperät ja lupaa niiden eteen suoritetusta
työstä varman onnen. Tähän suuntaan käy nykyajan elämässä valtava ja
jonkunlaisen historiallisen merkityksen saavuttanut virtaus, joka
tuhansin erilaisin vaikutuksin meitä ympäröi. Mutta meidän tarvitsee
vain siirtyä epämääräisistä ääriviivoista tarkempaan muodosteluun,
ja silloin epäilykset liittyvät epäilyksiin, taaskin esiintyy
jyrkkä vastus juuri siinä kohden, johon me sen yksinkertaisuuden ja
varmuuden takia turvauduimme. Me huomaamme aivan pian, että ihmisen
välitön olemassa-olokin on probleemi, probleemi, johonka elämästä
saatu kokemus vastaa aivan vastakkaisilla tavoilla.

Me etsimme ihmistä, ihmistä riippumattomana kaikista
maailmanprobleemien pulmista, mutta mistä hänet löydämme? Löydämmekö
hänet yhteiskunnan yhteydestä, voimien yhteenliittymisestä yhteistä
elämää varten, vai löydämmekö hänet itseensä syventyneistä yksilöistä
ja heidän tyhjentymättömästä moninaisuudestaan? Yksilöiden
keskinäinen lähestyminenkö vai toisistaan loittoneminenko, voimien
yhteenlaskeminenko vai niiden erikoistuminenko on omiansa antamaan
inhimilliselle elämälle sen ominaisen luonteen? Nämä eivät ole
vain eri lähtökohtia, jotka lopulta vievät samaan päämaaliin, vaan
itse päämaalit ovat kummallakin taholla erilaiset, niin erilaiset,
että toisen edistäminen samalla on toisen vahingoittamista, että
niiden rinnakkainolo hajoittaa ihmiselämän vastakkaisiin suuntiin.
Jos yhteiskunta on etualalla ja sen menestyksestä riippuu kaikki
elämänsaavutus, niin täytyy kokonaisuuden saavuttaa omakohtaista
lujuutta ja saada täysi ylevämmyys vastoin yksilöiden mielivaltaa
ja itsepäisyyttä, niin täytyy yksityisen alistua ja sovittautua,
niin täytyy sen, mikä hänessä on eroituksellista, väistyä yhteisten
piirteiden tieltä, joita yhteiselämä kehittää, niin voimakas,
yksilöiden mielivallasta ja ajan vaihteluista vapaa yhteishenki
täytyy kohottaa erikoisen suureen arvoon. Tällainen elämänmuodostus
näkee päätehtäväkseen ulkonaisten olosuhteiden, elämänehtojen,
keskinäisen yhteistoiminnan järjestämisen sellaiseksi, että yhteinen
menestys kohotetaan mitä korkeimpaan kunniasijaan. Ja tällaisesta
järjestyksestä näyttää myöskin yksilölle koituvan varmempaa onnea
ja mielentyydytystä. Sillä tällöin on hänen sisäinenkin elämänsä,
yksinpä hänen toiveensa ja unelmansakin riippuvaisia kokonaisuuden
tilasta, hän on "ympäristönsä" tuote. Toisaalla taas pysyy
pääasiana yksilön sielunelämän mahdollisimman suuri vahvistaminen,
sen irroittaminen kaikesta sidonnaisuudesta, sen saattaminen
oman erikoisuutensa täydelliseen kehkeyttämiseen. Tämä suunta
vaatii mahdollisimman suurta elämän notkeutta ja liikuntokykyä,
kangistumisena se hylkää kaiken paikalleen kiintymisen,
sietämättömänä kaavoihin valamisena kaiken yhtäläistyttämisen.
Onko inhimillisen olemassaolon ydin toisella vai toisella puolen,
yhteiskunnassa vai yksilöissä, siinä riidanalainen kysymys.

Maailmanhistoriasta saatu kokemus varmentaa sen tosiasian, että
tässä on olemassa vaikea ristiriita, joka ajaa elämän vastakkaisiin
suuntiin. Tämä kokemus osoittaa, että historiassa suuret laineet
seurasivat toisiansa ja kulkivat ristiin, sekä että niiden kohoaminen
ja laskeminen enemmän kuin mikään muu määräsi historian tärkeimpien
käännekohtien luonteen. Sitten kuin muinaisajan kuluessa perinnäiset
laitokset yhä enemmän ja enemmän hajosivat ja elämän painopiste
siirtyi yksilöihin, seurasi sittemmin sen lopulla yhä voimakkaampana
esiintyvä vastasuunta, joka vaati lujempaa yhteisyyttä. Filosofiset
oppikunnat samoin kuin uskonnolliset palvelusmuodot liittävät
yksilöt lujemmin yhteen keskinäiseksi edistykseksi ja tukemiseksi.
Kristinusko omaksuu tämän suunnan ja saattaa sen, varman pohjan ja
omasta vastuunalaisuudesta vapautumisen vaatimuksen yhä kasvaessa,
sellaiseen loppupäätökseen, että uskonnollinen yhdyskunta, kirkko,
tulee jumalallisen totuuden ja jumalallisen elämän yksinomaiseksi
kannattajaksi ja että yksilö tulee niistä osalliseksi vain kirkon
välityksellä. Näin kohosi kirkko ihmiskunnan vakaumukseksi ja
omaksitunnoksi. Keskiajan poliittinen ja sosiaalinen järjestelmäkin
perustuu siihen vakaumukseen, että yksityisellä on merkitystä vain
kokonaisuuden sisäpuolella.

Kuinka vastoin tällaista suuntaa ja elämän arvioimista yksilöllisyys
sai enemmän rohkeutta ja voimaa, kuinka se voimain varttuessa
mursi vanhan katsantokannan, teki yksityisen ihmisen itsenäisyyden
pääasiaksi ja kuinka tämän pyrkimyksen levitessä kaikille elämän
eri aloille nousi uusi aatesuunta, jonka korkein ihanne oli vapaus,
sen tiedämme kaikki. Mutta me tiedämme myös, ettei tämä ihanne
enää yksinomaisena vallitse nykyisyyttä, vaan että päinvastoin
ihmeellinen elämän paisuminen suuriin ja jättiläismäisiin muotoihin,
valtavien voimien ja joukkojen enenevä yhteenkasaantuminen, ja
ennen kaikkea jyrkkien, inhimillistä olemassaoloa särkymisellä
uhkaavien ristiriitojen syntyminen ovat aiheuttaneet pyrkimyksen
saada lähempi yhteys yksilöiden välille ja elämä johdetuksi yksilöä
korkeamman järjestövallan avulla. Tätä todistavat erityisen selvästi
sosiaaliset liikkeet, mutta tämä suunta ulottuu kauas niiden
ulkopuolelle, läpikäyvänä on huomattavissa yksilöiden pyrkimys
lähempään yhteenliittymiseen ja sen avulla hankkia sekä vahvempaa
tukea että suurempaa voimaa, taipumus yksissä tuumin käydä käsiksi
tehtäviin ja yhdessä käydä taistelua vastuksien voittamiseksi.
Kuinka paljon onkaan meidän ajallamme osoitettavana pyrkimyksiä
yhteenliittymisiin, liittoutumisiin myöskin hengenviljelyksen
alalla, eroten tässä suuresti klassikoidemme ajasta, joka pani
kaikki toiveensa yksilön voimaan ja itsenäisyyteen! Näin nykyajan
ihminen joutuu vastakkaisten suuntien ja vastakkaisten arvioimisien
vaikutuksen alaiseksi. Vapautuminen, emansipatsioni kaikesta, mikä
ihmistä sitoo ja rajoittaa, on yhä vielä useiden tunnussanana,
ja tämä vapautuminen voittaa vielä useaan suuntaan maa-alaa;
liittyminen kokonaisuudeksi, hajallaanolonsa vuoksi heikkojen voimien
järjestyminen, on tunnussanana toisaalla, ja me tunnemme hyvin,
millä voimalla tämäkin tunnussana ahdistaa nykyajan ihmistä. Mutta
emansipatsioni ja järjestyminen tarjoovat elämästä aivan vastakkaiset
kuvat. Kuinka voisimme tällaisen erimielisyyden vallitessa koskaan
päästä yksimielisyyteen elämän tarkoituksesta, eikö pikemmin tämän
ristiriidan synnyttämä epävarmuus tuhoa koko tuota tarkoitusta?

Kumpikin suunta toivoo kuitenkin omin voiminsa voivansa antaa
elämälle täyden sisällyksen, kunhan se vain saavuttaa täydellisen
voiton ja rajattoman ylivallan; tämä toivo se antaa kilpaileville
suunnille niiden voiman ja intohimon, samalla kuin se niille
valloittaa ihmisen koko sielun. Mutta tarkempi tutkistelu
osoittaa heti, että yhden ainoan tällaisen suunnan yksinomainen
voitollesaattaminen ehdottomasti merkitsee elämän ahdastumista ja sen
tarkoituksen tuhoamista.

Mitä tekee sosiaalikulttuuri elämästä tahtoessaan muovailla sen
yksistänsä omasta itsestänsä käsin? Se tekee sen yhtämittaiseksi
yhteisön menestystä tarkoittavaksi työnteoksi, sellaisen yhteiselämän
tilan saavuttamiseksi, joka tarjoaa mahdollisimman vähän tuskaa ja
mahdollisimman paljon nautintoa, työnteoksi mahdollisimman mukavan
ja nautinnoista rikkaan elämän hyväksi, tarjotakseen kaikkea
tätä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Epäilemättä tässä
suhteessa on paljon tehtävää, paljon työtä ihmisten kohottamiseksi
sorrosta ja hädästä, ihmisvoimien vaurastuttamiseksi taisteluun
kylmää tai vihamielistä maailmaa vastaan, leppoisamman ja iloisemman
ihmiskohtalon luomiseksi, kaikkien antimien saattamiseksi yhteisön
kunkin jäsenen, kaikkien ihmisen nimeä kantavien saataville. Tässä
kohden ei saa jäädä olemaan mitään eroa ihanteen ja todellisuuden
välille, vaan päin vastoin tehdään kaikin voimin työtä, että
saataisiin se, mikä on järjellistä, todellisuudeksi, ja se, mikä
on todellista, järjelliseksi. Mutta kaikki tämä, joka itsessään on
varsin arvokasta, jää hyvin kysymyksenalaiseksi, jos siihen väitetään
sisältyvän kaikki ja jos se kiinnittää kaiken pyrkimyksen itseensä.
Miksikä tulee minun, joka saan määrätä itsestäni, innostua sellaisen
tarkoitusperän hyväksi, vieläpä omistaa sille pääharrastukseni, ja
ehkäpä vielä alttiisti uhrautua, jos tulos vain hyvin välillisesti
vaikuttaa takaisin minun itseni hyväksi? Ja onko sitten varmaa,
että mekin tämän yhteisen menestyksen karttumisen mukana tunnemme
tyydytystä. Menestys, murheeton ja nautintorikas elämä ei suinkaan
ole riittävä tekemään ihmistä onnelliseksi; sillä kun olemme
masentaneet tuon yhden vihollisen, hädän ja tuskan, nousee toiseksi,
kenties vielä pahemmaksi, tyhjyys ja ikävyys, ja mitä pelkällä
sosiaalikulttuurilla näitä vastaan on tarjottavissa, sitä ei ole
helppo arvata. Ja itse asiassa on kaikella sellaisella kulttuurilla,
joka rajoittuu ihmisen viljelemiseen ja edistämiseen pelkän
välittömän olemassaolon puitteiden sisällä, ehdottomasti autiuden
ja tyhjyyden leima; huoli elämän välikappaleista tukahuttaa huolen
elämästä itsestään. Sisäistä muutosta, ihmisen olemuksen kohotusta ei
tuo kulttuuri mitenkään voi saada aikaan eikä edes siihen pyrkiä; sen
täytyy ottaa ihminen sellaisena kuin hän sille esiintyy, se voi vain
käyttää tarjolla olevia voimia, se jää korkeimmissakin ennätyksissään
sellaiseksi, mikä ei ole ihmiseen lähemmässä suhteessa kuin hänen
pukunsa, sellaiseksi, mikä ei koskaan ole oleva hänen henkiselle
itsesäilytykselleen välttämätöntä, eikä koskaan avaa hänelle uutta,
puhtaampaa ja suurempaa elämää. Jos siis meissä piilisi sisäisiä
ristiriitoja ja jos emme voisi itsestämme pois juurittaa halua
muuttaa oma olemassaolomme, toisessa merkityksessä kuin missä se
meille ensikädessä esiintyy, oman luomistoimintamme esineeksi, halua
elää elämäämme omanamme ja alkuperäisenä, päästä toiseen suhteeseen
maailmankaikkeuteen kuin vain pelkkään ulkonaiseen kosketukseen,
pelkkien suhteiden keskinäiseen vaihtoon, kuinka viheliäiseltä,
kuinka mitättömältä täytyykään silloin näyttää kaiken pyrkimyksen,
joka lykkää luotaan sellaiset tehtävät, kuinka turhanpäiväiseltä
täytyykään tuntua kaiken itsetietoisesti päällepuetun prameuden, jota
tuo pelkkä ihmiskulttuuri tavallisesti kehittää! Onnea pelkästään
ihmisen tunteman hauskuuden merkityksessä ei oikea kulttuuri
suinkaan tarjoa; se säkeytyy aivan liian useihin probleemeihin ja
ristiriitoihin, se vaatii aivan liian paljon työtä ja kieltäymystä
tehdäkseen elämän paljoa pikemmin raskaammaksi kuin keveämmäksi.
Eikö murheeton ja mieluisa elämä ole paljoa pikemmin saavutettavissa
yksinkertaisemmissa oloissa kuin kulttuurin huipulla. Jollei tunneta
mitään korkeampaa päämaalia kuin ihmisten hyvinvointi, niin on
suunnassa itsessään olemassa turmiollinen erehdys ja ristiriita.

Näin on laita sitä enemmän, kun pelkkä sosiaalikulttuuri tekee
ihmisten yhdessäolon edellytykset ja rajat henkisen luomistyön
ehdottomiksi edellytyksiksi ja rajoiksi saattaen tämän suureen
vaaraan, vieläpä sisäisen raukeamisen partaalle. Henkinen luomistyö,
minkälaiseksi se kulloinkin kehittyneekin, voi onnistua vain silloin,
kun sitä harjoitetaan sen oman itsensä vuoksi ja vilpittömällä
alttiudella, mutta sosiaalikulttuuri tekee siitä ihmisonnen
välikappaleen ja apuneuvon tehden sen kylmäkiskoiseksi sen omalle
sisällykselle ja painaen sen oman arvottoman hyödyllisyyskäsitteensä
alaiseksi. Todellisen henkisen luomistyön liikkeellepanijana voi
yksinomaan olla asian itsensä sisäinen välttämättömyys, ja tämä
välttämättömyys sen tulee vastoin ihmisen kaikkia mielikuvia ja
-johteita viedä täydelliseen voittoon. Pelkkä sosiaalikulttuuri
ei tunne mitään sen korkeampaa oikeusastetta kuin nuo mielikuvat
ja -johteet, kun ne esiintyvät ryhmävaatimuksineen, paljous saa
sille olla korvaamassa sisäistä laatua, ja ihmislaumain keskikerta
kohoaa sekä hyvän että pahan tuomariksi. Henkinen luomistyö voi
saavuttaa täydellisen alkuperäisyyden vain siten, että koko sielu
saatetaan mitä voimakkaimpaan liikkeeseen, sellaiseen, joka vain
voi olla seurauksena yksilöllisen elämän vapaasta kehittymisestä
ja yksilöllisen luonteenlaadun esiinpääsemisestä. Mutta pelkkä
sosiaalikulttuuri vapaimmissakin poliittisissa muodoissa tuo
auttamattomasti mukanansa ankaran rajoittelun ja alaspäin tasoittelun
yksilöllisen elämän alalla. Henkinen luomistyö ei voi pyrkiä
totuuteen vaatimatta ajan vaihteluista riippumatonta pätevyyttä,
ylevämmyyttä kaiken vaihtelun ja muuttuvaisuuden rinnalla, niinkuin
onkin tehnyt syvän vaikutuksen nykyaikaan Spinozan vaatimus,
että järjen tulee käsittää olevaisuus "iäisyyden kannalta" (sub
specie aeternitatis). Sosiaalikulttuuri ei voi päästä irti siitä
riippuvaisuussuhteesta, jossa se on kulloinkin vallitseviin oloihin,
sillä ei ole mitään asetta ihmisten mielialan vaihtelevaisuutta
vastaan ja se on pakoitettu lakkaamatta suuntaansa muutellen
käsittelemään tärkeimpiä ja pyhimpiäkin asioita pelkkinä muotiin
kuuluvina seikkoina. Ainakin sen on pakko tehdä se, jos sillä on
rohkeutta ja voimaa olla johdonmukainen ja jollei se käännä nurin
käsitteitä sellaisia kuin riippumaton totuus, ehdoton hyvä ja ehdoton
paha, joilla tällaisissa yhteyksissä ei ole mitään oikeutusta. Mutta
jos ihmisessä liikkuu ja elää niin paljon sellaista, mikä särkee
yllämainitun elämänvieton vetämät rajat, sellaista, minkä väkipakolla
sen sisällä pysytettynä täytyy lakastua ja tyrehtyä, niin ei pelkkä
sosiaalikulttuuri voi tehdä yksilön eikä yhteisön elämää elämisen
arvoiseksi; huolimatta kaikista yksityiskohdissa ja ulkonaisesti
saavutetuista voitoista, se painaa elämän sisäisesti ja kokonaisuuden
kannalta katsoen alas tavalla sellaisella, että nykyajankin ihminen
pitää sitä yhä sietämättömämpänä.

Tällainen sosiaalikulttuurin haaksirikko vaikuttaa välittömästi
yksilökulttuurin hyväksi, nykyaikakin osoittaa päivänselvästi,
kuinka tämä voitokkain voimin nousee sellaista vastaan, mikä siitä
näyttää pelkältä kaavamaisuudelta ja elämän koneellistuttamiselta.
Uusi elämä herää tämän käänteen mukana; samalla kuin se kohottaa
etualalle yksilöllisen erikoisluonteen ja yksilön tunnetilan ja
kaikkien olosuhteiden muodostelemisessa vaatii erikoisuutta ja
moninaisuutta, samalla kuin kaikki erinäiset alat tulevat yksilöiden
lujittamisen ja toteutumisen välikappaleiksi, kasvaa paljon vapaata
ja raikasta elämää, varttuu herkkää, vapaastileijailevaa, iloista,
kaikesta pakosta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata elämää ja tämä
liike leviää koko olemassaolon laajalle alalle. Mutta kaikki tämä
eittämätön ennätys, joka eritoten tulee näkyviin sosiaalikulttuurin
avarasti suunniteltujen tuotteiden, yksivakaisuuden ja
raskasliikkeisyyden taustaa vastaan, ei kuitenkaan vielä sisällä
vastausta siihen kysymykseen, saako elämä näin suunniteltuna
tarkoituksen ja arvon. Epäilykset nousevat, leviävät ja voittavat
nimenomaan silloin, kun on käynyt aivan selväksi, mitä yksilö
ja yksilölliskulttuuri voivat merkitä yksinomattain välittömän
olemassaolon rajojen sisällä. Se että tämä olemassaolo muodostaa
kaiken meidän olevaisuutemme ja että kaikkien yritysten tulee pysyä
sen määräämissä rajoissa, on edellytys, jota näillä edellytyksillä ei
voi käydä järkyttämään eikä selvittelyllä lieventämään.

Osana pelkkää olemassaoloa on yksilö suure, joka on otettava
sellaisena mikä se on, sillä ei voi olla ulospäin eikä omassa
itsessään mitään sellaista tehtävää, se ei voi omasta luonnosta
luoda mitään sellaista ihannetta, joka sen pakoittaa ulommas sen
alkuasemaa, eikä se myöskään mitenkään voi omaa itseänsä, miten
paljon aukkoja ja ristiriitoja se sisältäneekin, muuttaa; se on
ja pysyy sinä mitä se on. Myöskään ei tämä yksilöllinen elämä voi
katsoa itseään korkeamman elämän, kuten hengen tai maailmanelämän
kuvaksi ja kannattajaksi, jossa tämä elämä ominaisella tavallaan
ruumiillistuu, se ei voi uskoa, että sillä, mikä siinä tapahtuu,
olisi mitään merkitystä ulommas sitä itseään, päinvastoin täytyy sen
käyttää kaikki voimansa tämän välittömän elämän ehtojen vaalimiseen
ja oman tilansa parantamiseen. Mitäpä näin ollen elämä voisi
ihmiselle tarjota muuta kuin jotakin tämäntapaista: todellisuus
osoittaa olevansa muodostunut äärettömästä määrästä toisilleen
erilaisia muodostuksia, kukin niistä tuntee iloa ja nautintoa
itsensä tajuamisesta, omasta itsestään nauttimisesta, samalla
kuin se irroittautuu kytkemisyrityksistä tai puolustautuu niitä
vastaan, vaatii saada täysiin oikeuksiinsa oman erikoisluonteensa
ja nauttii siitä täysin voimin. Tästä ilosta se pääsee sitä enemmän
osalliseksi, kuta enemmän se vaatii huomiota erikoisuuksilleen.
Tätä yksilöllistymistä se koettaa parhaansa mukaan levittää koko
ympäristöönsä; ilo siitä, että elämä on jotakin itselleen ominaista,
riippumaton, täyttää siten koko elämän, se näyttää antavan sen tuntea
tyydytystä omasta olemassaolosta.

Näin pelkän yksilölliskulttuurin oman ajatusjuoksun mukaan. Kernaasti
annettakoon sille se tunnustus, että se tuo ilmi aivan ominaisen
elämän puolen ja suhteen, että se edustamaltansa kannalta asettaa
pelkän sosiaalikulttuurin oikeutetun arvostelun alaiseksi. Mutta
kuinka köyhä, kuinka tyhjä onkaan sen tarjoama elämä huolimatta
välkkyvästä ulkokuoresta, jos se tahtoo olla viimeinen sana ja
kaikki kaikessa! Jos meillä nyt olisi edessämme vain selväpiirteisiä
ja voimakkaita yksilöitä ja suopea kohtalo soisi heidän päästä
kaikessa kirkkaudessaan esilletuomaan ja täysin toteuttamaan oman
erikoisen luonteenlaatunsa, niin yhä vain ihminen tällöinkin jäisi
sidotuksi omaan itseensä ja omaan olotilaansa, yhä vain hän nauttisi
omasta itsestään, näkisi omat tekonsa yhä ja uudestaan heijastuvan
omassa tajunnassaan, hänellä olisi ääretön määrä tyytyväisyyden ja
ilon hetkiä, mutta hän ei milloinkaan pääsisi yksityisten tilojen
hetkellisyyden, niiden rinnakkain- ja peräkkäinolon yläpuolelle,
elämä ei koskaan voisi, jollei yksilö luovu perusedellytyksistänsä,
yhtyä sisäisesti koetuksi kokonaisuudeksi. Mutta me olemme nähneet
ihmisen olevan itsetietoisesti ajattelevan olennon, jonka siis
täytyy etsiä kokonaisuutta ja joka ei voi, jollei sitä ollenkaan
löydä, välttää mahdollisesti kohtaamaansa autiutta ja tyhjyyttä.
Kirjava moninaisuus, nopea vaihtelu, yhtämittainen siirtyminen
eletystä hetkestä toiseen voi ajaksi suoda viehätystä, mutta lopuksi
se tuo mukanaan väsymyksen ja tylsyyden. Ihminen on nyt kerran
muutakin kuin vain pelkkä tunnelmissa olija, hänen elämänsä ei ole
tyhjennettävissä hänen oman erikoispiirinsä sisällä, vaan se ulottuu
kauas sen ulkopuolelle, hänen täytyy ottaa huomioon se, mitä on
ulkopuolella yksityisen olopisteen, vieläpä koko ääretön maailma,
hän ei voi olla määräämättä suhdettansa siihen nähden ja siitä käsin
tarkastelematta yksilöllistä piiriänsä, vieläpä sitä kokonaisuutena
elämättä. Mutta sikäli kuin näin tapahtuu, täytyy, huolimatta
äärettömästä moninaisuudesta, ihmisestä tuntua sanomattoman ahtaalta
ja mitättömältä se, että hänen on rajoittuminen ja lopettaminen
yksityiseen olopisteeseen, että hänen on pysyttäminen kaikki
pyrkimyksensä ja tunteensa kohdistettuina tuohon yhteen satunnaiseen
ja hyvin rajoitettuun kohtaan, että yksilö on niin kiinnikytkettynä
omaan erikoiseen laatuunsa, että puuttuu kaikki se suuruus, joka
murtaa tällaiset esteet, että ollaan vailla yhteistä totuutta ja
ihmismieliä liittävää rakkautta. Täytyypä tuntua sanomattoman
ahtaalta ja köyhältä koko tällaisen elämän.

Tähän saakka on edessämme kuitenkin ollut sellainen yksilö, jolle
luonto on lahjoittanut voimakkaan yksilöllisyyden ja kohtalo
suonut sen päästä täysin kehittymään. Mutta kuinka käy ihmiskunnan
keskitason? Eikö täydy sanoa, että yksilöllinen erikoislaatu
keskitasolla ilmenee varsin himmeänä ja tarjoaa tuiki vähän iloa
kehkeytymisestään. Eivätkö ne rajoitukset, joita inhimilliset
olosuhteet yksityiskohdissa esiintyvälle yksilölliselle laadulle
tuovat mukanansa, tavallisesti aseta mitä vaikeimpia esteitä? Ja
mitä yllykettä voi tällöin olla kannustamassa antaumaan ankaraan
taisteluun näitä esteitä vastaan, kun tässä ei kuitenkaan ole
mitään muuta päämaalia houkuttelemassa kuin hienostettu nautinto?
Tässäkin kohden meidän tarvitsee vain kohdistaa kysymyksemme yli
yksityisten ilmiöiden kokonaisuuteen, tutkia ja punnita, mitä sen
kannalta katsoen on voitettavissa, löytääksemme suuren aukon ja
puutteen, nähdäksemme, ettei sellainen elämä likimainkaan korvaa
tuottamaansa vaivannäköä ja kustannuksia. Huippuunsa kohoava
epikurealaisuus, jonka läpitunkema yllä kuvattu elämänsuunta on,
on aina vaarassa muuttua epätoivoiseksi pessimismiksi, sillä se
tyhjyys, joka lopultakin vallitsee tässä yhtämittaisesti väräjävässä
elämänsuunnassa, ei mitenkään voi pitkän päälle pysyä kokemukselta ja
tunteelta salassa.

Näin pelkkä ihmiskulttuuri kummassakin suunnassaan, joihin se
voi kehittyä, osoittaikse kelpaamattomaksi; ei ole löydettävissä
mitään tarkoitusta eikä mitään sisällystä elämälle, ei ihmisten
keskinäisestä yhteenliittymisestä eikä keskinäisestä toisistaan
erkanemisesta. Sosiaalikulttuuri on ennen kaikkea suunnattuna
elämänehtoihin, mutta näissä huolissa siltä surkastuu itse elämä;
yksilölliskulttuuri tahtoo käsittää elämän sisäisolemuksen, mutta kun
se ei voi kohota yläpuolelle yksityisten tilojen ja hetkien, niin
ei elämä sille yhdy yhdeksi kokonaisuudeksi, se ei muodosta mitään
sisäisesti elettyä maailmaa, ja niin puuttuu tässäkin todellista
sielua ja kaikki puuha ja pyrkimys on tuomittu liikkumaan vain
pinnalla. Ei toisessa eikä toisessa saavuteta todellista sielun
omakohtaista elämää. Tämän kokonaisuuden ja sisällyksen puutteen
niin toisessa kuin toisessa peittää usein lakkaamaton toisen suunnan
taistelu toista vastaan. Tosin on kummallakin niistä määrätyssä
kohden oikeutuksensa, paremmuutensa toisen rinnalla. Ja sikäli kuin
ne sen tuovat esille ja ajan tarpeiden mukaan saavat toteutumaan,
sikäli elämä jännittyy vireeseen ja näyttää otetun eittämätön
edistysaskel. Mutta edistysaskel yhdessä suunnassa ei vielä merkitse
koko kokonaisuuden kohotusta, myöskään ei toisen suunnan voitollinen
esiintyminen toista vastaan vielä todista sen omaa oikeutusta ja
riittäväisyyttä; sitäpaitsi aikojen vaihtelu tavallisesti muuttelee
arvoja siten, että se, millä toisella aikakaudella on oikeutensa,
kadottaa sen taas toisella. Olkoonpa että toisen virtauksen nostamat
aallot pysyvät korkeina kokonaisia vuosituhansia, lopulta kuitenkin
tulee aika, jolloin vastakkainen virtaus pääsee voitolle ja tunkee
syrjään perinnäiset käsitykset ja arvioimiset, vieläpä kääntää
ne ylösalasin; aika, jolloin joko vapautuminen ja eristyminen
voittaa riemukkaasti yhtymisen ja organisatsionin, tai päinvastoin
organisatsioni eristymisen. Mutta mitä pysyväistä totuussisällystä
on koko ihmiskunnalla saatavissa tästä nousevasta ja laskevasta
aaltoliikkeestä?

Nämä suunnat, joille olemme antaneet nimityksen ihmiskulttuuri,
koettavat livistää oman tyhjyytensä ohitse etupäässä sen avulla, että
ne, tavallisesti salavihkaa, tekevät ihmisestä paljoa enemmän, kuin
mitä ne omalta kannaltaan voivat ja ovat oikeutetut. Ne edellyttävät
henkisen ilmapiirin olemassaolon ja asettavat siihen ihmiselämän ja
sen pyrkimykset. Niin näyttää sosiaalikulttuurissa, liittymisessä
lujempaan yhteyteen saatavan esille pulppuamaan totuuden ja rakkauden
lähteitä. Niin näyttää yksilölliskulttuurilla olevan takanansa
näkymätön hengenmaailma ja yksilö omalla työllään edistävän tuon
maailman kehitystä. Ja näin niin toisessa kuin toisessakin suunnassa
on pikemmin kuin toisessa saavutettavissa elämälle tarkoitus, mutta
pelkän olemassaolokulttuurin pohja on tällöin hyljätty ja me joudumme
juuri samojen pulmien eteen, joista käänteen olemassaolokulttuuriin
tuli vapahtaa.

Taikka on se toinen mahdollisuus, että taitetaan koko kysymykseltä
kärki, siten että sekä sosiaalisessa että yksilölliskulttuurissa
saadaan aikaan ihmisen ihannoiminen, siten että edellisessä
edellytetään helposti aikaansaatava voimien yhteenkokoaminen,
iloinen ja altis yhteistoiminta, kaiken tarjollaolevan järjen
yhteisvaikutukseen antautuminen, kun taas jälkimäisessä yksilö
ilman muuta ajatellaan jaloksi ja suureksi yksinomaan tähdellisten
asiain innostamaksi olennoksi. Tämä on jonkunlaista uskoa ihmiseen,
uskoa, joka täydentää ja suurentaa todellista asiainoloa. Mutta
oikeuttavatko erityisesti viimeaikojen antamat kokemukset
tällaisen uskon ihmiseen? Eikö elävänä ole ollut silmiemme edessä
kansanlaumoissa kytevä ääretön intohimo, emmekö ole saaneet kokea
häikäilemätöntä eteenpäin ryntäilyä, kaiken kulttuurin alas vetämistä
näiden laumojen harrastusten ja käsitysten tasolle, taipumusta
asettaa laadun, kvaliteetin, sijalle paljous, kvantiteetti, emmekö
ole saaneet nähdä elämän esiintyvän tylyn karkeana, vieläpä
raaistuneena, ankaraa yksityisen vapauden sortoa ja kaikessa tässä
lauman uhmailevaa itsetietoisuutta? Ja emmekö taas toisaalla,
yksilön puolella, näe pikkumaisuutta ja halpamaisuutta runsain
määrin, sievisteltyä itsekkäisyyttä ja turhamielistä itsensäihailua,
halua olla hinnasta mistä hyvänsä jotakin erikoista, pelkkää
itsensä esilletunkemista ja inhoittavaa näennäisyyttä, rohkeuden
puutetta keskellä kerskailevaa puhetta, innotonta mieltä kaikkea
sellaista kohtaan, mikä koskee henkisiä tehtäviä, mutta mitä
vireintä kärkkäisyyttä, niinpian kuin oma etu on kysymyksessä.
Kaikki tämä on liian kouriintuntuvaa voidaksemme siltä ummistaa
silmämme; kun siitä huolimatta ilman epäilystä puhutaan ihmiskunnan
ylevästä suuruudesta tai yksilöiden erinomaisuudesta, joiden vain
tarvitsee saada tiet auki viedäkseen kaikki onneen ja suuruuteen,
niin ilmenee siinä ihmeellinen usko ihmiseen, ihmisusko, joka kai
perustukseltaan on löyhin kaikista uskoista. Kun uskonnollinen usko
vaati luottamuksellisesti otaksumaan jotakin, joka ei ole silmin
nähtävää eikä käsin koskettavaa, niin se voi, koska kokemuksen
maailma sen mielestä ei ollut koko todellisuus, vedota avoinna
oleviin mahdollisuuksiin, ja sen vaatimus ei joutunut ristiriitaan
kokemuksen kanssa. Mutta näin juuri on laita ihmisuskon. Se ei näet
tyydy vaatimaan uskoa sellaiseen, jota emme näe, vaan se vaatii,
että me kokemuksemme rajain sisällä uskomme todeksi sen suoranaisen
vastakohdan, minkä silmillämme näemme.

Kun ei myöskään historiankulku voi ollenkaan muuttaa elämän
perusedellytyksiä, niin raukeaa kaikki toivo pelkän ihmiskulttuurin
kehityksen tietä saada olemassaolollemme tarkoitus ja arvo.
Vaikkapa vielä sen tarkoitusperät olisivatkin saavutettavissa,
eivät ne kuitenkaan voisi meille antaa tyydytystä. Paljon on meidän
päivinämme viljelty pelkkää ihmiskulttuuria ja se on omiin uomiinsa
vetänyt suuret määrät elämänvirtauksia. Mutta kuta itsenäisemmäksi
ja yksinomaisemmaksi se käy, kuta enemmän se hyleksii ja luotansa
työntää kaikkea sitä, mitä ihmiskunnan tuhatvuotisesta työstä siihen
on virrannut ja sitä suopeasti täydentänyt, sitä selvemmäksi käy sen
rajoitus, sitä enemmän se saa tuntea jouduttavansa tuhoansa omaa
elämänsuuntaansa loppuun saakka noudattamalla.

Tämä tunto käy nykyaikana yhä valtavammaksi, syvä kyllästyminen
pelkästään inhimilliseen ja vastenmielisyys sitä kohtaan leviää
yhä laajemmalle ja laajemmalle, yhä selvemmin saamme tuntea, että
elämä menettää kaiken tarkoituksensa ja arvonsa, jollei ihminen
voi kohota inhimillisen yläpuolelle henkiseen korkeuteen ja sen
saavuttamiseen ja tehdä itsestänsä enemmän, kuin miksi kokemus hänet
osoittaa. Irtautuminen suuresta maailmasta ja sulkeutuminen oman
erikoisluonteen kuoreen heittää ehdottomasti ihmisen sanomattoman
ahtauden ja pienuuden lumoihin, se sulkee häneltä hänen oman
olemuksensa syvyydet. Niin kuulemme meidän päivinämme paljon
puhuttavan yli-inhimillisestä ja yli-ihmisestä, mutta niin paljon
todellista kaipuuta kuin tällaisessa pyrkimyksessä lieneekin, se ei
kuitenkaan varjele lankeamasta kauneilla sanoilla koreilemiseen,
jos tätä yli-inhimillistä etsitään kokemuksen maailman rajojen
sisältä välittömän olemassaolon piiristä. Sillä liian ankarin kourin
kahlehtii tässä ihmistä luonto ja kohtalo, että diktatoorinen
mahtikäsky voisi auttaa hänet uuteen elämään ja olotilaan. Pelkkä
ihminen ei koskaan pääse yläpuolelle pelkän ihmisen. Siis, joko on
rikottava välit pelkän olemassaolokulttuurin kanssa tai luovuttava
kaikesta ihmisen sisäisestä kohottamisesta ja samalla myös etsimästä
elämän tarkoitusta; kolmatta mahdollisuutta voi puolustaa vain
pintapuolinen ja kevyt katsantokanta.



Harkintaa ja valmistelua.



Tähänastisen tutkimuksen tulos.


Lähimmäksi tulokseksi tähänastisesta tutkimuksesta johtuu nykyajan
ihmiskunnan ankara pettymys. Ruvettuaan epäilemään totuutta ja
yläpuolellamme olevan maailman läsnäoloa, se käänsi pyrkimyksensä
pääsuunnan välittömään olemassaoloon sillä iloisella luottamuksella,
että se siitä löytäisi järkkymättömän olokannan ja siinä voisi
häiritsemättä kehittää elämää koko sen laajuuteen; tuo olemassaolo
oli tällöin päivänselvä ja yksinkertainen suure. Nyt on lähempi
tutkimus osoittanut, että asian laita onkin aivan toisin, vieläpä
päinvastainen: me emme voi välitöntä olemassaoloa yhdistää yhdeksi
kokonaisuudeksi, emme etsiä synteesiä sen moninaisuudelle, ilman
että esiintyy toistensa kanssa jyrkässä ristiriidassa olevia
liikkeitä, jotka vetävät elämän vastakkaisiin suuntiin. Kun kukin
näistä liikkeistä vielä jakaantuu uusiin haaroihin, niin koko tuo
suunta johtaa meidät vastakohtien pyörteeseen, keskelle sellaista
levottomuutta ja epävarmuutta, jollaista varhasempina aikoina ei
tunnettukaan. Sen sijaan että löytäisimme toivottua varmuutta, näemme
perustuksen jalkaimme alla sortuvan; se mikä näytti kouraantuntuvan
varmalta, lipuu käsistämme ja väistyy yhä loitommaksi ja loitommaksi,
niin pian kuin vain tahdomme korottaa sen henkiseksi olinpohjaksemme;
samalla elämä, jonka koko laajuudessansa tahdoimme itsellemme
omaksua, hajaantuu erilaisiin virtauksiin ja muuttuu kaikkien sodaksi
kaikkia vastaan. Näin näytämme saavuttavan sen vastakohdan, mihinkä
oli tarkoituksemme pyrkiä, ja menettävän paljon siellä, missä olimme
varmat saavutuksistamme.

Käänne välittömään olemassaoloon asetti eteemme lähinnä sen
kysymyksen, oliko meidän etsiminen sen ydintä ihmisoloa korkeammasta
maailmasta vai ihmisen omasta elämäntasosta. Edellistä mahdollisuutta
puolusti sekä ihmisen kykyyn kohdistuva voimakas epäilys, joka
sai perinnäiset katsantokannat horjumaan, että myöskin se ääretön
valtavuus ja ylitse äyräittensä paisuva elämänrunsaus, jolla kaikkeus
kohoaa nykyajan ihmisen silmäin eteen. Mutta yleinen ajatus ei
voinut olla lähemmin toteutettavissa, ilman että kohosi sovittamaton
ristiriita aistillisen olemassaolon vaatimusten ja meissä heräävän
ja elävän ajattelun välille; kumpikin väitti olevansa todellisesti
välitön edellä toisen, kumpikin tahtoi olla koko todellisuuden
yksinomaisena pohjana ja itsestänsä käsin muodostaa elämän synteesin.
Näin syntyi kaksi perin vastakkaista elämäntyyppiä ja elämän
probleemin ratkaisua: naturalismi ja intellektualismi. Edellinen
voi vedota siihen, että se oli selvästi oivaltanut ihmisen ja
luonnon läheisen yhteenkuuluvaisuuden, sekä teknillis-taloudellisen
viljelyksen hämmästyttävään kehitykseen ja ennätyksiin, toinen
taas ajattelun täydelliseen itsenäistymiseen ja siihen, että
ajatustyö tunkee läpi koko olevaisuuden; nämä molemmat puolethan
ovat kuvaavia nykyajan ajattelulle. Mutta huolimatta kaikesta siitä
ripeydestä ja niistä tuloksista, mitä kukin yritys sai aikaan, ei
mikään niistä voinut itseensä käsittää koko elämää ja antaa sille
tarkoitusta; ja mitä milloinkin saatiin hereille elämää, se ei
kuitenkaan ollut elämän vaivannäön ja työn arvoista. Naturalismille
ihminen on tarkoituksettoman maailmankoneiston yhdentekevä osa,
intellektualismille sieluttoman ajatustoiminnan pelkkä säiliö, sen
välikappale ja työase. Yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan elämä
kulussaan kiertyi takaisin ihmiseen tullakseen hänen omaisuudekseen
ja edistääkseen hänen omaa vaurastumistaan; välinpitämättöminä
maailman tapahtumat kulkivat hänen ylitsensä, huolimatta kaikesta
äärettömästä kiihoituksesta hänen sielunsa pysyi tyhjänä ja hänen
elämänsä virta juoksi turhaan. Täysin ymmärrettävissä on, että
tällaisen uhkaavan häviön edessä heräsi, yltyi ja voitti halu
tajuta ihmistä ja koko hänen elämäänsä aivan sellaisina kuin ne
itsessään ovat ja antaa ihmiselle ja hänen pyrkimykselleen täysi
tyydytys hänen oman ihmispiirinsä sisällä. Tässä näytti olevan
tarjolla runsas ja onnellinen, selväpiirteinen ja varma elämä ilman
sekaantumista maailmanprobleemien sokkeloihin. Mutta taaskin syntyi
sovittamaton ristiriita: leppymättömään vihamielisyyteen saakka
erkanivat toisistansa yhteisön ja yksilön kannalta asioita katsovat
suunnat, ne estivät toisiaan saamasta mitään aikaan ja järkyttivät
toistensa uskon, mutta kumpikaan ei tarjonnut elämälle varmaa pohjaa
ja tyydyttävää päämaalia. Sosiaalinen virtaus muutti elämän pelkäksi
ulospäin-vaikuttamiseksi, omin voimin se oli aivan kykenemätön
muuttamaan ulkokohtaista saavutusta sisäiseksi siunaukseksi, se ei
antanut elämälle mitään sielua; eipä siis ihme, että tapahtui täysi
käänne, joka yksilön asetti yksinomaiseksi määränpääksi. Mutta kun
tämäkin pyrkimys rajoittui pelkästään välittömään olemassaoloon, ei
se voinut luoda itselleen kokonaiskäsitystä ihmisestä eikä keskittää
hänen sieluansa yhteen keskipisteeseen, elämä särkyi siltä pelkiksi
yksityisiksi tunnetiloiksi, pelkiksi yksityisiksi sielunliikkeiksi
ja tuntemuksiksi, syntyi silmänräpäysten nopea vaihtelu. Näiden
silmänräpäysten hurmaava sisällys, karkelo nautinnosta nautintoon
ei pitkän päälle voinut mitenkään peittää tämän monivaihteisen
leikin sisäistä tyhjyyttä; hetkenä sellaisena, jolloin tuli kysymys
kokonaisuudesta, ei ollut kiellettävissä se tosiasia, että oli
olemassa suuri puute. Mutta ajatteleva olento ei mitenkään voi olla
tätä tällaista kysymystä tekemättä.

Näin kaikki pelkän olemassaolokulttuurin yritykset osoittautuvat
turhiksi; jos sen kannattajilta tämä huono menestys jääpi
huomaamatta, niin se voi olla mahdollista vain sen kautta, että nuo
yritykset yhtämittaisesti täydentävät itseään sillä mikä käy yli
niiden omien voimain, siitä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä,
jonka ihmiskunnan vuosituhansien kuluessa suoritettu työ on luonut,
ja näin ne tekevät, kun ne pitävät kiinni elämän syvyydestä ja sen
sisäisyydestä, joita ne eivät itse milloinkaan kykenisi tarjoamaan.
Se, minkä ne tällöin lainaavat, on, paitsi ettei se ole omaa
aikaansaamaa, suoranaisessa ristiriidassa koko niiden pyrkimyksen
kanssa; jollei siitä huolimatta voida olla tätä lainaa vailla, niin
on koko yrityksen kehityksestä oleva lopputuloksena häviö. Sillä kuta
voimakkaammin nuo elämänsuunnat saavat esille oman erikoisuutensa,
sitä jyrkemmin niiden täytyy itsestänsä torjua yllämainittu
lainatäydennys, sitä ahtaammiksi, sitä riittämättömämmiksi, sitä
vähemmän päteviksi ne omassa itsessään käyvät. Kuten usein henkisellä
alalla, niin tässäkin ulkonainen voitto tuo mukanaan sisäisen
luhistumisen.

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että ylläesitettyihin
olemassaolokulttuurin suuntiin sisältyvät ihan kaikki sen
mahdollisuudet; jollei mikään niistä anna elämälle tarkoitusta
ja arvoa, ja jolleivät ne jyrkkine vastakohtineen ole
yhteensovitettavissa, niin on pelkän olemassaolokulttuurin
riittämättömyys samalla toteennäytetty. Se hajoittaa elämän jyrkkiin
vastakohtiin, se karkoittaa ennen pitkää ihmisen sieluttoman maailman
kylmyydestä takaisin hänen itsensä turviin ja antaa hänen sitten taas
ahtaista ja ummehtuneista oloista paeta kaikkeuden avaraan hoivaan;
ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä
olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken
sen vaivannäön ja työn arvoista, mikä korkealle kehittyneen
kulttuurin ihmisen sille on uhrattava. Tällaisen kokemuksen täytyy
vaikuttaa sitä järkyttävämmin, kuta iloisemmin toivein tätä suuntaa
tervehdittiin; elämänkulku on itse hävittänyt tuon toivon ja saanut
kaiken kääntymään vastakohdakseen: me tavoittelimme varmuutta ja
jouduimme mitä suurimpaan epävarmuuteen, me tavoittelimme elämän
yhtenäisyyttä ja näimme olemassaolon hajaantuvan toisilleen
vastakkaisiin suuntiin, me tavoittelimme rauhallista onnea ja saimme
katkeraa taistelua, loppumatonta vaivannäköä ja murhetta.

Onko siis ihmeteltävissä, jos näin kirpeä kokemus vaatii elämän
kääntymään aivan uusille urille, jos aluksi herää halu ottaa
uudelleen tarkasteltaviksi vanhemmat elämänkatsomukset, jotka
kiinnittivät ihmiselämän yläpuolella olevaan maailmaan ja sen
tähdistä toivovat voivansa lukea varman suunnan. Näyttää ainakin
olevan päivänselvää, että tuon maailman hylkääminen saattoi ihmisen
menettämään paljoa enemmän, kuin mistä hän voi ja saa luopua. Sillä
ihmiselämä painautuessaan yhdelle ainoalle tasolle ja luopuessaan
siitä, että elämällä on sisäisiä asteita, näyttää kadottavan
kaiken ylevämmyytensä maailmaan nähden, kaiken mahdollisuuden
olla suhteessa itseensä ja samalla myöskin kaiken sisäisen
jännityksen, kaiken suuruuden ja arvon, kaiken sen, mitä voimme
sanoa sen sisällykseksi. Mutta tällaiseen elämän halventamiseen ja
mataloittamiseen ei mitenkään voi suostua ilman vastarintaa. Niinpä
uusin aika todistaakin uskonnon kaipuun uudelleen elpymistä, vieläpä
jonkinlaista taipumusta vanhan idealismin eloonherättämiseen. Mutta
yksinkertainen takaisinpaluu ei tässä mitenkään ole mahdollinen.
Joskaan pelkkä olemassaolokulttuuri ei voi olla lopullisena
vastauksena, niin on se ja sitä mahtavampana nykyaikaisen elämän
kokonaiskulku esille kehittänyt aivan liian paljon tosiasioita, aivan
liian paljon muuttanut elämää, aivan liian paljon saanut ihmisestä
uutta esille avaten samalla kuilun tämän ja tuon maailman välille,
että elämä jälleen olisi palautettavissa entiseen uomaansa. Ennen
kaikkea on hävinnyt tietoisuus siitä, että nuo maailmat olisivat
nykyajan ihmiselle sielullisesti läheisiä ja noin vain itsestään
selviä, ja järkyttävämmin kuin yksityiskohtia koskeva eroavaisuus
vaikuttaa se periaatteellinen epäilys, tokko yleensä onkaan olemassa
toista maailmaa ja tokko ihmisen on mahdollista päästä sen kanssa
minkäänlaiseen yhteyteen, tokko koko tuonpuoleinen maailma on sen
enempää kuin pelkkä harhaluulo ja unelma, sen enempää kuin ihmisen
omasta olemassaolostaan kaikkeuden äärettömyyteen heijastama
peilikuva. Asia on tuskin aivan niin yksinkertainen jo siitäkään
syystä, että noista suunnista on lähtenyt muutoksia aikaansaavia
ja kohottavia vaikutuksia, jotka eivät voi olla pelkästänsä
näennäisiä. Mutta missä on raja sen välillä, josta meidän on
kiinnipidettävä, ja sen välillä, josta meidän on luovuttava? Eikö
läpikotaisin katsoen vanha, jolla ei enää ole pätevyyttä, ja uusi,
joka vasta on kehittymässä, esiinny niin sekaisin, että kaikki
hedelmällinen toiminta siitä lamautuu, vieläpä elämää uhkaa sisäinen
epätotuus? Kuinka paljon mahtipontisia sanoja, kuinka paljon tyhjää
tunnelmoimista, kuinka paljon itsepetosta liittyykään meidän
päivinämme siihen, mikä sanoo olevansa uskonnon uudestisyntymistä!
Ilman vanhan ja uuden välistä perusteellista selvittelyä, ja ennen
kaikkea ilman sen kysymyksen täydellistä valaisemista, voiko ihminen
ja mitenkä voittaa erikoisluonnostansa johtuvan rajoituksen ja päästä
käsiksi hänen yläpuolellansa olevaan maailmaan, ei voida tällä tiellä
päästä etenemään kauemmas.

Myöskin se on otettava huomioon, että, joskin nykyaika jälleen
antaa uskonnolle suuremman arvon, se kuitenkin samalla on sangen
vähän selvillä uskonnon varsinaisesta sisällyksestä ja osoittaa
hajaannusta aivan vastakkaisiin suuntiin. Toiset tahtovat uskontoa,
joka ensi sijassa on luonteeltaan mietiskelevä ja taiteen
vaatimuksia tyydyttävä, uskontoa, joka kykenee vapauttamaan ihmisen
hänen mitättömyydestään ja viheliäisestä arkipäiväisyydestänsä,
kohottamaan hänet äärettömään maailmanelämään ja aavistuksissamme
ja tunnelmissamme antaa meidän tuta maailmankaikkeuden salaisuuksia
kätkevää syvyyttä ja mikäli mahdollista sen kauneutta; toiset
panevat enemmän painoa uskonnon eetilliseen merkitykseen, he
vaativat uskontoa, joka tarjoaisi ihmiselle pelastuksen oman sielun
sietämättömästä rikkinäisyydestä, vapautuksen syyllisyydestä ja
hädästä ja avaisi hänelle uuden puhtaamman elämän. Tällaiset
käsitykset esiintyvät aivan sekaisin ja selvittämättöminä sisäkkäin.
Voisiko tällainen sekaannus voittaa olemassaolokulttuurin ja tarjota
elämälle lujan pohjan?

Näin siis olemme täydellisen neuvottomuuden kiusallisessa tilassa:
pelkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen,
palaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta
mahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme
tarkoitusta ja arvoa. Kuinka juuri meidän aikamme on mahdoton tyynin
mielin hyväksyä tällaista asiaintilaa, sen osoittaa pikaisinkin
silmäys elämän nykyiseen kulkuun.



Vallitsevan tilan sekavuus.


Ylläkuvattu ristiriitojen runsaus ja tarkoituksettomuus ei niin
paljon kiihdyttäisi mieliä, jos aika muuten laimeana ja hitaana
kulkisi kulkuaan osoittamatta sen voimakkaampaa elämäntarvetta.
Milloin kysymys ei tuota mitään huolta, silloin ei myöskään
vastausta vaille jääminen voi saada aikaan mitään tuskaa. Mutta
me tiedämme, että meidän aikamme on pikemmin kaikkea muuta kuin
laimea ja hidas, että hehkuva elämäntarve palaa sen suonissa ja ajaa
ankaraan työhön ja myös että tämä työ tuottaa runsaita tuloksia.
Aikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin
tunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika. Jollei
kaikista yksityiskohtaisista ja erinäisiin suuntiin saavutetuista
tuloksista huolimatta tällainen aika tarjoa mitään kokonaistulosta
ja koko ihmistä kohottavaa, jos koko suunnaton liikkeessä oleva
koneisto sisäiselle koetukselle pantuna osoittaa tyhjyyttä, niin
ei sellaista epäkohtaa voi tyynellä mielin sietää. Kellä vain on
vähänkin tarmoa luonnossaan, hänen täytyy etsiä tuohon epäkohtaan
selvyyttä tai ainakin koettaa saavuttaa siedettävä olo. Niinpä toiset
kaikin voimin painautuvat työhön ja etsivät sen herkeämättömästä
edistymisestä korvausta tuolle aukolle ja tyhjyydelle. Mutta vain
ajaksi tuollainen ratkaisu voi tyydyttää, koska ihminen ei voi lakata
lopulta käsittämästä itseään kokonaisuudeksi, tuntemasta itseään
kokonaisuudeksi ja vaatimasta tälle kokonaisuudelle sisällystä,
jota työ ei voi antaa hänelle. Siksipä toisilla on pääasiana löytää
tyydytys koko olemuksellensa siitä erikoisesta suunnasta, jonka he
itse antavat työlle ja elämälle. He käyttävät kaiken intonsa ja
panevat kaiken toivonsa työhön. Mutta tällöin ei heillä edes omasta
mielestäänkään ole edistymismahdollisuuksia arvaamatta liian suureksi
tuon erikoisen aikaansaannoksen tehoa; keinotekoisesti he puristavat
siitä enemmän, kuin mitä se todellisuudessa sisältää. Täten he
saavuttavat ulospäin suurennellun ja välkkyilevän, sisäisesti
epätoden elämän, joka vain näennäisesti ja muiden silmissä, mutta
ei sisäisesti voi heitä tyydyttää. Mutta tällainen käänne vain yhä
enemmän edistää vallitsevaa hajaannusta ja epävarmuutta. Yhä enemmän
ja enemmän käyvät eri tahoille erisuuntaiset elämänvirtaukset ja
kadottavat kaiken yhteyden, kullakin taistelevista suunnista on oma
erikoinen elämänalueensa ja oma käsityksensä todellisuudesta, kukin
antaa omille arvoillensa oman erikoisen muotonsa ja käsittää tehtävät
toisin, puuttuu yhteistä henkistä arvostinta, kun se, mikä toiselle
on täysiarvoista ja yleispätevää, on toiselle vain vaihtorahan
hinnassa. Jollei historian ja yhteiskunnan tarjooma henkinen
ilmapiiri lieventäisi näitä vastakohtia ja yhteisen kielenkäytön
verho peittäisi eroavaisuuksia, niin täytyisi meidän tunnustaa
sisäisesti elävämme aivan toisistaan eroitetuissa maailmoissa
ja ulkonaisesti vain olevamme toistemme kanssa kosketuksissa ja
sitä enemmän joutuvamme toisistamme erilleen, kuta enemmän elämää
koetetaan käsittää kokonaisuudeksi ja sille antaa tarkoitusta.
Mutta tällainen sisäinen hajaannus heikentää ihmiskuntaa kaikessa
siinä, mihin tarvitaan sisäistä yhteyttä ja yhteenliittäviä
vakaumuksia, se ei salli sen saavuttaa yhteisiä kokemuksia elämän
kokonaisuudesta ja kohota eteenpäin tunkevaan henkiseen luomistyöhön,
suurissa elämänkysymyksissä se asettaa etusijalle pintapuolisen
ajattelemisen ja julkean kielteisyyden, se vahingoittaa myöskin
itsetoimintakykyä ja samalla ihmiskunnan siveellistä voimaa.
Näin syntyvä sisäinen pirstoutuminen ja henkinen hajaannustila
ovat omiansa edistämään sellaista kysymysten käsittelyä, joka on
suoranaisessa ristiriidassa asian vaatimusten kanssa. Onnellinen on
tällöin se ahdasnäköinen ihminen, joka henkisessä värisokeudessaan
näkee vain sitä, mikä käy samaan suuntaan omien harrastusten kanssa,
kun taas kaikki muut kokemukset ja vaikutelmat, olkootpa vaikka
kuinka voimakkaita tahansa, jäävät häneltä huomaamatta. Tällainen
ahdasnäköisyys merkitsee rajattoman yksilöllisyyden huippua ja
siltä jää kokonansa huomaamatta se runsaana versova, kaikesta
vapautunut itsekkäisyys ja veltto nautinnonhalu, jonka turmiollisia
vaikutuksia saamme ympärillämme kokea. Tällainen ahdasnäköisyys
ylistää aistillisten viettien rajatonta viljelemistä muka palaamisena
oikeaan ja puhtaaseen luontoon, vaikkakin nykyaikainen aistillisuus
peittelemättä paljastaa hienostuneen ja elähtäneen luonteensa.
Onnelliseksi voi keskellä tällaista sekasortoa sanoa sitäkin, joka
varmana ja hilpeänä liikuskelee pinnalla, vailla minkäänlaista kykyä
oivaltaa sitä tosiasiaa, että ajatussarjoilla on omat edellytyksensä
ja omat johtopäätöksensä. Tällainen juureton ajatteleminen voi
levollisesti sulattaa jyrkimmätkin ristiriidat, se voi esim.
tieteellisessä käsittelyssä arvostaa ihmisen mahdollisimman alas,
asettaa hänet melkeinpä eläinten tasolle ja samalla käytännöllisessä
elämässä, valtiossa ja yhteiskunnassa haaveilla ihmisen ylevyydestä
ja arvosta ja kohottaa nämä toiminnan johtaviksi periaatteiksi.
Onnellinen on tällöin myöskin se henkisesti havaintokyvytön,
joka löytää tyydytyksensä pelkistä kaavoista. Hän voi intoilla
sellaisten abstraktisten aatteiden puolesta kuin järki ja vapaus,
edistys ja kehitys, immanenssi ja monismi j.n.e. pyrkimättä
kaavoista elähyttävään sisällykseen ja tämän sisällyksen oikeutusta
toteennäyttämättä.

Mutta kaikki tällaiset yksityisten apukeinot ovat epäilemättä
vaurioita ihmiskunnalle, sen on mahdotonta antautua tässä uhkaavan
tuhon valtaan. Se on mahdotonta eritoten silloin, kun herää kysymys,
eikö ihmisellä keskellä maailmankaikkeuden yhteyttä ole oma erikoinen
asemansa ja erikoinen tehtävänsä, eivätkö hänen elämänsä kysymykset
ulotu yläpuolelle hänen omakohtaisen onnensa ja mielihyvänsä,
eikö hänen, eikö jokaisen yksityisen ihmisen hartioilla lepää
myös edesvastuu, jota hän ei voi ajanpitkään luotansa lykätä.
Tällaiset kysymykset eivät voi nousta ihmisen tuntematta itseänsä
aivan epävarmaksi suuren maailman edessä ja hänen oman olemuksensa
herättämättä hänessä vaikeita probleemeja ja ristiriitoja. Kun kerran
nämä kysymykset heräävät, niin ne voivat kasvaa lumivyöryn tavoin
ja käydä yli muiden vallitsevaksi pääasiaksi, ja näin voi tapahtua
täydellinen muutos sekä mielialassa että harrastuksissa. Nykyajalle
ominainen ja pääasiallisesti ulospäin maailmaan suuntautuva työ on
saanut nämä kysymykset työnnetyksi syrjään, melkeinpä unhotuksiin,
työn loistavat tulokset siirsivät kaikki muut murheet taustaan. Mutta
jos nyt yhä voimakkaampana ja voimakkaampana herää tunne siitä,
että kaiken työn ja eteenpäin riennon rinnalla myöskin sielulla on
omat oikeutensa, ja jos samalla sieluun patoutuu pulma toisensa
päälle, niin elämä voi muuttaa pääsuuntansa ja taistellessaan
henkisen olemassaolonsa puolesta saavuttaa verrattomasti suuremman
ankaruuden ja samalla myöskin syvyyden. Näin oli laita vanhan
ajan lopulla, sillä se, mitä silloin liikkui ihmisten mielissä,
oli omiansa tekemään alttiiksi sisäisille muutoksille, joille
kristinusko lopulta antoi erikoisen, monessa suhteessa vallitsevien
olosuhteiden määräämän muodon. Paljon siitä, mikä silloin sai alkunsa
ja valtasi mielet, näyttää meistä tarunomaiselta ja vaikuttaa
meihin niinkuin kaukainen menneisyys. Mutta eiköhän sen takana,
mikä kuuluu pelkästään sen ajan erikoisuuksiin, ole yhä vain pysyvä
probleemi, probleemi, jota ihminen ei voi pysyvästi luotansa lykätä?
Myöhemmin on meidän likemmin kajoominen tähän kysymykseen, mutta
niin paljon voi jo tässäkin sanoa varmaksi, että elämänprobleemi käy
sanomattoman vakavaksi, jos on ilmeistä ja silminnähtävää, ettei
välitön olemassaolo kaikkine loistavine aikaansaannoksineen voi antaa
elämälle mitään tarkoitusta eikä arvoa, että elämä, joka siitä etsii
lopullisen ratkaisunsa, päätyy lopullisesti vaikeaan ristiriitaan,
täydelliseen pettymykseen. Tämä tulos on astunut silmiemme eteen;
ei ole nyt muuta valitsemisen varaa kuin luopua kaikesta järjestä
tai elämän kohottaminen aivan uudelle kehitysasteelle. Kaikkien
näennäisten apukeinojen täytyy osoittautua mitättömiksi, niin pian
kuin asia otetaan suuren kokonaisuuden kannalta ja niin pian kuin se
tuskallinen pettymys, johonka olemassaolokulttuuri on vienyt nykyajan
ihmiset, on tullut täysin tunnetuksi.



Positiivisen käänteen valmistelu.


Tähän saakka on nykyajan elämästä etupäässä kielteinen suunta ollut
käsittelyn alaisena. Mutta jo aivan ylimalkainen tarkastelu antaa
toiveita siitä, ettei kielteinen vastaus ole ainoa ja että siitä vie
tie myöntävään vastaukseen. Henkistä laatua olevissa kysymyksissä on
kielteisyyden takana tavallisesti myöntävä vastaus, vastaus, joka
vielä on taustassa ja samalla usein laadultaan hyvin epämääräinen,
mutta kuitenkin kaikesta epämääräisyydestään huolimatta on myöntävä
vastaus. Jonkun arvokkaan hyvän mahdollisuuden kieltäminen voi vasta
silloin herättää todellista tuskaa, kun omassa luonnossa asuu sen
kaipuu, kun siinä liikkuu ja pyrkii esille jotakin, mikä ei saa
täyttä tyydytystä. Jollei olisi olemassa mitään henkistä liikettä, ei
mitään kaipuuta, niin päämaalin saavuttamattomuus ei voisi tuottaa
minkäänlaista murhetta ja mielenjärkyntää. Kun esim. intialaisille
koko ihmiselämä ja sen pyrkimykset maailmankaikkeuden iäisyyteen
ja äärettömyyteen verrattuina näyttivät aivan hetkellisiltä ja
mitättömiltä, niin tämä kokemus tuotti syvää tuskaa vain sen vuoksi,
ettei ihminen rauhallisesti tahtonut mukautua olemaan tuollainen
hetkellinen olento, vaan ajattelullaan tunki halki iäisyyden ja vaati
elämälleen osallisuutta iäisyyteen. Eikö vajavaisuuden tunto tässä
ole todistuksena ihmisen ominaisesta suuruudesta? Eikö hänessä täydy
olla jotakin iäistä, kun pelkkä aika ei häntä tyydytä? Kristinuskon
piirissä vakaumus ihmisen siveellisestä vajavaisuudesta, vieläpä
kelvottomuudesta useinkin aleni lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Mutta
voiko tällainen siveellinen arvioiminen olla mahdollinen, ilman
että ihminen samalla tunnustetaan siveelliseksi olennoksi, joka on
kykenevä vapaaseen toimintaan, ja ilman että hänet täten kohotetaan
yläpuolelle luonnon koneellisuuden? Myöntö on tässä syvälle
kätkettynä, mutta jollei olisi myöntöä, ei olisi myöskään kielteinen
kanta ajateltavissa. Kokemus kyllä osoittaa, että elämä vailla
tarkoitusta tuntuu hyvin puutteelliselta saaden aikaan sekavuutta
ihmiskohtaloihin; mutta samalla tämä kokemus todistaa sen tosiasian,
että tällaisen tarkoituksen kaipuulla on syvät juurensa meidän
olemuksessamme ja että ylivoimainen valta sisästämme käsin ajaa
meitä pyrkimään elämän täydelliseen selventämiseen ja sen itsellemme
omistamiseen.

Kavahtakaamme ettei meillä omasta ajastamme ole liian alhaiset
ajatukset, siksi että se esiintyy niin keskeneräisenä ja osoittaa
olevansa niin täynnä ristiriitoja. Eikö se suurelta osalta juuri
siksi ole keskeneräinen, että se vaatii enemmän kuin aikaisemmat
ajanjaksot, ja eikö sen nimenomaan siitä syystä ole vaikea sietää
ristiriitoja, että se niin palavalla kaipuulla ja niin valtavalla
elämän tarmolla käyttää elämän mahdollisuuksia? Mikä toinen aika
on siinä määrin laidasta laitaan mitannut mahdollisuuksien piirin,
kiinnittänyt kuhunkin niistä niin paljon iloista uskoa ja uhrannut
niin paljon innokasta työtä? Ei koskaan ole mikään toinen aika
luonut semmoista elämänmuodostusten runsautta, ei koskaan käsitellyt
elämänarvoitusta niin avaralti ja niin itsetietoisesti kuin meidän
aikamme. Niinpä onkin varmaan tämä aika lopultakin saattava näkyviin
siitä, mikä siitä aluksi näyttää rajoitukselta ja kielteisyydeltä,
myöntävän vastauksen.

Sillä mikähän aiheuttaa tuon rajoituksen ja kielteisyyden? Ei mikään
ulkopuolellamme oleva voima, vaan meidän oma elämämme se ei hyväksy
tälläistä vastausta lopulliseksi, vastustus ei tule ulkoapäin
vaan sisältäpäin, ja se on samalla voiman osoitus. Tyydyttämättä
jääneet vaatimukset eivät olleet ulkoapäin asetettuja, vaan ne
kohoavat omasta olemuksestamme ja osoittavat samalla sen suunnan,
johon meidän pyrkimyksemme tulee kulkea. Ennakkoluulottomasti
katsellessa nykyaikaa ei voi olla saamatta sitä vaikutusta, että
kaikkien sen taistelujen ja sekavuuden takana on sisällyksellisempi
elämä, joka noissa taisteluissaan etsii itseänsä ja niihin valaa
voimaa ja intohimoa, joskin se tosin tyydyttämättömänä saa
niistä palata takaisin. Vain siksi, että suurempi syvyys meissä
sykähtelee pääsemättä kuitenkaan täydellisesti oikeuksiinsa, olemme
joutuneet tällaiseen levottomuuden ja epävarmuuden tilaan. Myöskin
suuntautuminen kokonaisuuteen ilmaiseikse eittämättömästi siinä
tarmossa, millä erilaiset elämänmuodostukset taistelevat toisiansa
vastaan. Jonkunlaista ylevämmyyttä me jo osoitamme siinä, että me
voimme saada yleiskatsauksen kaikista noista muodostuksista ja
arvioiden verrata niitä toisiinsa. Puolueihminen tyytyy olemaan vain
pala ihmistä, ihmiskunta kokonaisuutena on enemmän kuin tuollainen
palanen. Nykyinen asemamme on siis eittämättömästi sisäiseltä
luonteeltaan hyvin keskeneräinen, myöntö ja kielteisyys esiintyvät
siinä sisäkkäin käypinä; uusi elämänlaatu pyrkii esille, mutta se ei
jaksa kylliksi toteutua, meissä liikkuu ja vaikuttaa enemmän kuin
mitä on tietoisuudessamme, mutta se ei vielä ole täysin omanamme.
Kaikissa tapauksissa rajoitus ja kielteisyys sisältää itsessään
voimakkaan kiihokkeen vaikuttaa niitä vastaan.

Mutta näin yleisesti lausuttuna tämä ajatus hyödyttää meitä
varsin vähän, on saatava määrättyjä kysymyksiä ja määrättyjä
käsiksikäyntikohtia, jos mieli meidän työmme päästä liikkeelle. Ja
niitä meille itse asiassa tarjoavat ne erikoiset kokemukset, joita
elämän tarkoituksen kaipuu synnyttää. Sillä ne osoittavat selvästi,
mikä kysymyksen ratkaisee ja mihin erikoiseen suuntaan meidän
pyrkimyksemme tulee kulkea. Selventääksemme itsellemme päämaalin, ei
meidän tässä yhteydessä tarvitse osoittaa muuta kuin pääkohdat. --
Elämän tarkoitus kävi meille nimenomaan siitä syystä epävarmaksi,
että syntyi erimielisyyttä elämän varsinaisesta olokannasta
eikä kumpikaan riitapuoli voinut saattaa vakaumustaan voittoon.
Näkymättömän maailman edellyttäminen ja yksinomainen suuntauminen
välittömään olemassaoloon asettuivat sopuun taipumattomina
vastakkain. Nyt on osoittautunut, että näkyväinen maailma kaikkine
tarjoamine mahdollisuuksineen jättää täyttämättä ihmisolemuksen
ehdottomia vaatimuksia eikä parhaimmallakaan voimiensa ponnistuksella
voi antaa elämälle mitään tarkoitusta; yhtä ehdottomasti kuin meidän
siis yhä edelleen täytyy pysyä tässä tarkoituksen vaatimuksessamme,
yhtä varmasti on elämällämme suurempi syvyys, kuin minkä välitön
olemassaolo sille antaa. Mutta joskin näin ollen yläpuolella olevan
maailman ajatus saa meillekin yhä enemmän merkitystä, niin on sen
tähänastisessa muodossa moni kohta osoittautunut riittämättömäksi.
Vanha perustelutapa ei meitä enää tyydytä, sen tarjoama elämä on
käynyt meille liian ahtaaksi, se ei myöskään anna välittömälle
olemassaololle sitä merkitystä, jonka maailmanhistoriallisen
kulun antamat kokemukset ovat sille kilvoitelleet. Kysymykseksi
siis jää, kuinka päästä kohoamaan sellaiseen elämään, joka tekee
ymmärrettäväksi lähtökohtien kaksinaisuuden, elämään, joka antaa
yläpuolellamme olevalle maailmalle täyden varmuuden ja rauhan ja
samalla pitää kiinni välittömän olemassaolon tähdellisyydestä.
Todellisuuden käsitettä laajentamatta ja myöntämättä, että
elämässämme on eriasteisuutta, voimmepa sanoa ilman jonkunlaista
kääntymystä eivät tällaiset vaatimukset ole täytettävissä. On
koeteltava, tokko tämä kaikki on mahdollista. Sen pitää tällöin
ennen kaikkea olla selvää, että yläpuolella oleva maailma voi saada
tarpeellisen varmuuden ja laajuuden vain sikäli, kuin se ei ole
päätelmien ja tunteiden avulla vaivaloisesti johdettavissa, vaan
saavuttaa oman elämän täydellisen itsenäisyyden; mutta tämä on
mahdollista sikäli kuin me emme ainoastaan voi löytää siitä voimiemme
kehitystä erikoisiin suuntiin, vaan elämän ja olemisen alkuperäisen
kokonaisuuden. Tätä varten meidän on siis oltava tähystysasemassa.

Elämänmuodostamisessa tapasimme lisäksi sovittamattoman ristiriidan
vallitsemassa siinä, että oli olemassa toinen suunta, joka tahtoi
kohdistumista maailmaan, toinen, joka tahtoi rajoittautumista
ihmiseen. Täydellinen sulautuminen maailmankulkuun tuhosi
kokonansa ihmisen itseyden ja samalla hänen elämänsä arvon, sekä
luonnonmekanismi että ajatustoiminta olivat tässä samaa mieltä.
Rajoittuminen ihmiseen ja pelkästään hänen onnellisuuttansa silmällä
pitävä käsittely antoi tulokseksi niin ahtaan ja köyhän elämän, toi
siinä määrin esille ihmisolemuksen vähäpätöisyydet ja teki ihmisen
niin avuttomaksi hänessä itsessään vallitsevaa alhaista elämää
vastaan, että oli aivan mahdotonta hyväksyä tällaista ratkaisua.
Jos siis tällaisessa vastakkainasettelussa maailma tulee liian
kylmäksi, ihminen liian pieneksi, ja niin toinen kuin toinenkin
sieluttomaksi, niin on luovuttava tästä vastakkaisesta joko --
tahi ja pyrittävä vallitsevan vastakohdan voittamiseen, toiselta
puolen: jotenkuten ja jossakin määrin maailman täytyy muuttua
ihmisen välittömäksi ja omaksi elämäksi, toiselta puolen: jollakin
määrätyllä olemuksensa syvyydellä ihmisen täytyy voittaa luonnollisen
olemisensa sidonnaisuus ja pienuus. Mutta kummankin yllämainituista
vastapuolista täytyy näin yhtyessään melkoisesti muuttua
toisenlaisiksi kuin miltä ensi silmäykseltä näyttävät. Kenties
tällainen muutos tekee mahdolliseksi voittaa maailmassa luonnon
ja hengen vastakohdan, ihmisessä yhteiskunnan ja yksilöllisyyden
vastakohdan, joihin elämä muuten pirstoutuu.

Siitä on tässä kysymys ja siitä koko ratkaisu riippuu, kuinka olisi
mahdollista kohottaa ihmistä sisäisesti ja saavuttaa toisenlainen
perussuhde todellisuuteen. Koko sivistyskehitys tulee samalla
asetetuksi suuren ratkaisukohdan eteen: näköpiirin yhtämittainen
laajeneminen, työn voitot ja suurentuminen, ajatuksen alinomainen
vaurastuminen ja kirkastuminen uhkaa painaa ihmisen yhä syvemmälle
hänen omaan erikoisuuteensa; varhaisempien aikojen kehittymättömämmän
käsityskannan ihmiselle myöntämä ylevämmyys näyttää auttamattomasti
olevan mennyttä. Kaikkeuden keskipisteestä, jossa hän aikaisemmin
tunsi itsensä olevan Jumalan lapsena tai järjen kannattajana, hän
on yhä enemmän tullut tungetuksi syrjäasemaan, pisarana meressä,
niinkuin joku on sanonut, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta
päästä todellisuuden perustuksia lähelle. Yhä enemmän ja enemmän on
kulttuurin kulku pyrkinyt leimaamaan pelkäksi antropomorfismiksi sen
menettelyn, jolla ihminen koetti omistaa itselleen maailman. Eikö
kaikki se ole antropomorfismia, missä ihmisajatus uskaltaa päätellä
yläpuolelle todellisuuden, eivätkö uskonto ja mietiskely samaten kuin
tiedekin ole vain pelkkää omien ajatuksiemme järjestelyä? Omasta
erikoisluonteestaan ei ihminen näytä koskaan voivan vapautua ja
samalla hänen elämänsä kokonansa turvautuessaan vain omaan piiriinsä
joutuu avuttomalle tyhjyydelle alttiiksi. Näin syntyvä tila ei
muuten ole torjuttavissa kuin siten, että ihmisen itsensä olemisessa
tapahtuu perusteellisia muutoksia, että tapahtuu ero ahtaamman ja
laajemman ihmisluonnon välillä, sen välillä, mikä pelkästään ja
ahtaammassa mielessä on inhimillistä eikä siitä syystä voi kohota
oman itsensä yläpuolelle, ja sen välillä, mikä on enemmän kuin
inhimillistä ja joka siten ihmisen välittömästi asettaa kaikkeuden
avaruuteen ja totuuteen. Tällaisen ihmiselämän sisäisen kohottamisen
mahdollisuuteen perustuu kaikki toivomme elämämme tarkoituksen ja
arvon säilyttämisestä. Ettei näitä voida sille ulkoapäin antaa, siitä
ei voi meidän aikanamme olla epäilystäkään.

Myöskin ainoastaan tällainen ihmisen kohottaminen voi tehdä meidät
kykeneviksi voittamaan ne vaikutelmat, jotka nykyhetki ehdottomasti
synnyttää ajattelevassa aikamme ihmisessä. Selvänä silmäimme
edessä on luonnon äärettömyys ja ihmisen merkityksettömyys ja
hukkuminen tähän äärettömyyteen, näemme edessämme yhteiskunnallisen
elämän taukoamattoman tuoksinan, sen intohimoisen kuohunnan ja
henkisen autiuden, näemme edessämme ihmisen siveellisen pienuuden,
hänen itsekkyytensä ja hänen pintapuolisuutensa ja samalla hänen
kykenemättömyytensä hillitä luonnonviettejä. Kaikki tämä on
selvänä kullekin, joka tahtoo saavuttaa itselleen vakaumuksen,
eikä sitä mitenkään voida olemattomaksi sanoa. Mutta kysyä voi,
tokko se on viimeinen vastaus ja kaikki kaikessa, että meidän
välttämättömänä kohtalonamme ja sanoen jäähyväiset kaikelle
järjelle on kärsivällisesti pidettävä hyvänämme oma olemassaolomme,
vai onko meillä jotakin asetettavana sitä vastaan, ja voimmeko
ryhtyä taisteluun sitä vastaan, vieläpä päästen sen herroiksi. Ken
viimemainitun tien valitsee, hän on vain vaivaloisesti ja alituisten
vaarojen alaisena pääsevä eteenpäin, mutta se on ainoa tie, joka
antaa toiveita ihmiskunnan henkisestä itsesäilytyksestä, ja jos
missä, niin juuri tässä kohden pitävät paikkansa Goethen sanat:
välttämättömyys on paras neuvonantaja.



Rakentamiskoe.



Peruskehä.



Pääväite.


Kysymystä, eikö ihmisessä ole sen enempää ja eikö hänestä voi tehdä
sen enempää kuin mitä tähänastisesta tarkastelusta on käynyt ilmi,
voidaan käsitellä vain hänen omasta elämästänsä käsin; se, mitä siinä
on tarjolla ja mitä siinä ilmenee, ratkaisee onko vastaus myönteinen
vai kielteinen. Elämä on meille tällöin tosin enemmän kuin pelkkä
varjo, jonka ulkopuolella oleva maailma heittää ihmisen sieluun,
enemmän kuin tyhjä paikka, johon tuo maailma vuodattaa sisällyksensä.
Elämä ei myöskään ole vain pelkästänsä yksi todellisuuden puoli, joka
täydennyksekseen tarvitsisi rinnakkaisvastineen, se ei ole subjektin
sielun- ja mielenliikkeitä objektien maailman rinnalla. Sillä
maailmastakin meillä on vain sikäli tietoa, mikäli se rakentuu meidän
oman elämämme sisäpuolella; vieläpä silloinkin kun me käsitämme että
jokin on itsessään eikä vain meidän tajuntamme sisällyksenä olemassa,
emme tällöin ole sitä kokonansa asettaneet itsemme ulkopuolelle, vaan
oman käsityspiirimme sisällä ainoastaan antaneet sille ominaisen
kiinteyden ja yleispätevyyden. Tässä avarammassa merkityksessä
käsitetystä elämästä, elämänkehityksestä joka pitää koossa subjektin
ja objektin ja panee ne vaikuttamaan toisiinsa, emme koskaan pääse.
Tämän elämänkehityksen sisällys ja sen tarjoamat kokemukset ne tässä
ratkaisevat, onko ihmisen kohoaminen mahdollinen. Pelkkä harkinta tai
myös mietiskely ovat tässä voimattomia.

Ikivanha on pyrkimys koettaa kokonaisuudeksi käsittää se, mikä
ihmiselle on ominaista ja eroituksellista, ja siten taata hänelle
yli muiden kohoava asema. Ihminen, niin sanottiin, on henkiolento
ja kuuluminen henkiseen olevaisuuteen takaa hänelle ainoalaatuisen
aseman. Kulttuurin luomisessa samoin kuin yksityissielun
muodostamisessa persoonallisuudeksi ja henkisesti erikoistuneeksi
yksilöksi, sellaisten suurten elämän yhtymäin kuin tieteen ja taiteen
synnyttämisessä, yksilöiden yhteenliittämisessä sisäiseen yhteyteen
valtiossa ja yhteiskunnassa vieläpä koko ihmiskunnaksi, kaikessa
tässä yhteensä osoittautui ihmisessä olevan niin paljon omaa ja
uutta, että se, sellaisena kuin tämä esiintyi, näytti pitkän aikaa
täydellä varmuudella antavan ihmiselle ylevämmän aseman ja samalla
hänen elämälleen täysin tyydyttävän sisällyksen.

Miksikä tämä nyt on meille käynyt niin epävarmaksi? Etupäässä kai
siksi, että karttuva tietoisuus sekä suuren luonnon että ihmisen
oman erikoisluonnon aiheuttamasta ihmisolemuksen läpikäyvästä
rajoituksesta ja riippuvaisuudesta herättää epäilyksiä tuon uuden
tarkoituksesta ja voimasta, varsinkin tunnemme vallitsevan jyrkän
ristiriidan sen tavan välillä, jolla tuo uusi meissä vaikuttaa,
ja sen sisällyksen välillä, jonka se sanoo omistavansa. Henkinen
elämä kehittyy omana valtakuntanaan, ihmisestä riippumattomana,
se esittää totuutensa ihmisolojen vaihteluista ja muutoksista,
yksilöiden eroavaisuuksista ja erimielisyydestä riippumattomana,
vieläpä se väittää olevansa yläpuolella ihmisen arvelujen ja
taipumusten ja voivansa ankaralla pakolla niitä vallita, se
asettaa sisällyksensä siksi määräksi, joka mittaa ja hyvinkin
usein riittämättömänä, vieläpä nurinkurisena hylkää kaiken sen,
mitä ihminen on aikaansaanut. Mutta se sama ihminen, jossa
tällaiset ajatukset liikkuvat, ei välittömän olemassaolonsa
kannalta ole muuta kuin erikoisluontoinen, rajoitettu, monin tavoin
riippuvainen olento, ankarasti ja jäykästi hänen luontonsa pitää
hänet itseensä kahlehdittuna ja asettaa hänelle ylipääsemättömän
rajan. Omin voimin hän ei koskaan pääse yläpuolelle omaa itseänsä.
Vaikkapa hän ajatuksissaan loisikin itselleen maailman ja antaisi
korkealentoisen mielikuvituksensa haahmoitella rohkeita kuvia,
niin on aivan mahdotonta ajatella, kuinka tällaiset ajatuskuvat
voisivat saavuttaa hänestä riippumattoman todellisuuden, kuinka ne
voisivat tuoda esille uutta sisällystä ja kuinka ne kohottavalla
voimalla voisivat vaikuttaa takaisin häneen. Ensi vaikutelman mukaan
päättäen voi näyttää vain luonnottomalta antropomorfismilta, kun
ihminen omaa muovailemaansa maailmaa pitää itsenäisenä. Myöskään
ei se, mitä tässä suhteessa yritettäneenkin, voisi koskaan tulla
yhteiseksi omaisuudeksi ja sisällykseltään yleispäteväksi. Sillä tämä
olemassaolo osoittaa ihmiskunnan hajaantuneeksi ja pirstoutuneeksi
pelkiksi yksilöiksi, kullakin on oma erikoisluontonsa, jonka hän
hyvällä oikeudella asettaa toista vastaan. Näin voi syntyä vain
runsas määrä toisiansa koskettavia ja risteileviä liikkeitä, mutta
ei yhteistä, yksityisten käsitysten yläpuolelle kohoavaa maailmaa
eikä siis myöskään yhteistä, yksityisten piirien yli ulottuvaa
totuutta. Mutta jollei sellaista ole ja jollei ole mitään sisäistä
elämänyhteyttä, niin ei ole myöskään mitään tiedettä eikä mitään
taidetta, ei mitään oikeutta eikä mitään moraalia, ei mitään
keskinäistä ymmärtämystä eikä sisäistä osallisuutta toisten elämästä;
eipä edes voisi herätä pyrkimystä tällaisiin päämääriin. Mutta
tällainen pyrkimys on olemassa; niin alussansa kuin se onkin, se
osoittaa aivan liian paljon voimaa, se on aivan liian paljon saanut
aikaan muutoksia ei ainoastaan ihmisen ajatuksissa vaan myöskin hänen
elämänsä olokannassa ja koko hänen sielussansa, voidaksensa olla
pelkkää itsepetosta. Näin ilmenee jyrkkä ja sietämätön ristiriita
siinä, että se, mikä esiintyy ja minkä tuleekin esiintyä itsenäisenä
maailmana, on pelkästänsä toisluontoisen, monin tavoin rajoitetun ja
luonnon ehtojen alle alistetun elämän tuote. Kuinka henkinen elämä,
ollessaan näin riippuvainen, voisi koskaan saada täysin esille oman
sisällyksensä, kuinka se koskaan voisi saada valtaa sitä vastaan,
mikä muodostaa sen oman peruspohjan ja johon sen yhä edelleen on
turvauduttava. Näin täytyisi, jos tuo sidonnaisuus ja yleensä
kokemusperäisesti huomattu tila ei mitenkään olisi voitettavissa,
kaiken henkisen kehityksen jäädä pelkäksi varjoksi, joka kulkee yli
elämämme, se ei voisi koskaan vapautua siitä ristiriidasta, että se
tahtoo olla jotakin sellaista, mitä se ei tarjolla olevilla keinoilla
eikä koskaan voi olla. Näin se olisi iäksi kaikeksi tuomittu
sisäiseen epätotuuteen ja epärehellisyyteen.

Yrityksiä tällaisen tuhoisan ristiriidan välttämiseksi on kyllä
runsaasti, mutta lopullisesti ne huolimatta kaikista kiertoteistänsä
vievät tuohon samaan pälkähäsen: joko on se, mikä ihmisessä
kohoaa esille hänelle ominaisena ja mikä kautta kaikkien hänen
moninaisten pyrkimystensä erikoisena silmämääränään pitää uuden
maailman rakentamista ei vain ihmisen itsensä vaan koko välittömän
olemassaolon yläpuolelle, joko tämä kaikki on pelkästään ihmisen oma
tuote ja samalla tyhjää kuvittelua tai se on kotoisin syvemmästä
lähteestä kuin ihmisen erikoisluonnosta ja todistaa tällaisen
lähteen olevan olemassa. Tämä voi olla itsenäinen ihmiseen nähden
vain siinä tapauksessa, ettei se kuulu hänen erikoislaatuunsa, vaan
että päinvastoin ihminen siinä pääsee osalliseksi maailmanelämästä
sekä että se sisältää uuden todellisuuden asteen, joka meidän
näköpiirillemme avautuu vain ihmisessä, olematta kuitenkaan hänestä
lähtöisin ja siitä syystä olematta riippuvainen hänen luontonsa
ehdoista ja edellytyksistä. Toisin sanoen: ihmisen henkielämä
luhistuu kokoon ja kaikki vaivannäkö sen hyväksi on vain harhakuvien
tavoittelua, jollei sillä ole takanaan henkistä maailmaa, josta
se ammentaa ja jota se edustaa. Nyt on lähemmin osoitettava,
kuinka tällaisen henkisen elämän itsenäisen syvyyden tunnustaminen
mitä olennaisimmin muuttaa käsityksemme ihmisestä ja maailmasta
kuin myöskin elämän tehtävistä, vieläpä kuinka se aiheuttaa koko
kokemusperäisen olotilan täydellisen mullistuksen. Myöskin on
tutkittava, tokko tässä samalla on tarjolla se ihmisen korkeammalle
kohoutuminen, jota ilman, kuten näimme, elämä kadottaa kaiken
tarkoituksen ja arvon.

Kyseessäoleva väite on silminnähtävästi selviöllistä laatua, se ei
ole niinkuin jokin yksityinen lauselma, niinkuin pelkkä ajatusketjun
rengas todistettavissa, vaan niinkuin kaikki selviöt se saa
oikeutuksensa ainoastaan kahden ajatussarjan yhtymisestä, joista
toisella on enemmän negatiivinen, toisella enemmän positiivinen
luonne. Täytyy osoittautua, että kaikki, mikä liikkuu puheenalaiseen
suuntaan, tyrehtyy ja luhistuu kokoon ilman yllä viitattua käännettä,
että tällainen käänne muodostaa välttämättömän edellytyksen kaikelle
eteenpäintunkeumiselle, vieläpä henkisten virikkeiden olemassaololle.
Mutta edelleen on näyttäytyvä, että mainitun käänteen täydellinen
hyväksyminen ja kehitys tunkee läpi koko elämän piirin että elämän
eri alat tähän käänteeseen turvautuvat ja että se mikä täten siitä
turvaa hakee, silloin vasta selvenee, yhtenäistyy ja pääsee täysin
kehkeytymään. Kuta useammat erilaiset suunnat lankeavat yhteen samaa
pistettä kohti, sitä varmempia saamme olla siitä, ettei meillä
edessämme ole pelkkiä unikuvia. Negatiivisen todistuksen, joka
tässä on kysymyksessä, olemme saaneet tähänastisesta käsittelystä,
positiivinen todistus on saatava jäljelläolevasta tutkimuksestamme.

Tämä viimemainittu ei ole mahdollista ilman että kaikessa
lyhykäisyydessä palautamme mieliimme, minkä muutoksen tämä
hengenelämän kohoutuminen yläpuolelle pelkän ihmisen tuopi
mukanansa siihen yleiskuvaan, mikä on olemassa hengenelämästä,
maailmasta ja ihmisolemuksesta. Hengenelämä ei ole ihmisestä
irroitettavissa, ilman että siitä tulee oma valtakuntansa ja
ilman että se itsekohtaisesti kehittää maailmanelämän. Mutta tämä
maailmanelämä voi asettamansa vaatimukset toteuttaa vain siten,
ettei se ole muuhun todellisuuteen lisätty erikoispiiri, vaan on se,
jossa koko todellisuuden syvyys avautuu, se, jossa tämä osoittaa
oman sisäisen olemuksensa ja paljastaa sellaisen sisällyksen,
jollaista luonnon levoton kulku ei sille anna. Vasta tällä tavoin
maailma muodostuu yhdeksi kokonaisuudeksi, kun taas siinä luonnon
kuvassa, joka määrää tavallisen käsityksemme, maailma ilmenee
hajaantuneena yksityisiksi rinnakkaisiksi olioiksi, jotka toisiansa
koskettavat, punoutuvat toisiinsa ja käyvät ristiin. Mutta samalla
on tästä seurauksena olennainen muutos elämän peruskäsitteessä.
Elämä luonnon alalla on käännettynä vain ulospäin ja varsinaisesti
pitää kiinni yksityisten olokohtien tilasta niiden vaihtelevissa
suhteissa, mutta sille avaantuu nyt mahdollisuus kohdistua omaan
oloonsa ja tämän osoittautuessa keskeneräiseksi, löytää kaikkea
vallitsevaksi tehtäväkseen itsensä kehittäminen ja kohottaminen.
Tällainen elämä ei jäisi liikehtimään pelkästään subjektin ja
objektin vastakohdan välillä eikä sen tehtävä olisi vain toiselle
puolen siirtää sitä, mitä on toisella puolen -- itseasiassa aivan
turhanpäivänen asia -- vaan se käsittäisi yhteen puheenalaisen
vastakohdan ja molemminpuolisesti edelleen kehittämällä molempia
olosarjoja kohottaisi kokonaisolokantaa, poistaisi kokemusperäisen
olotilan keskeneräisyyden ja hajanaisuuden. Vasta näin omaan
itseensä perustuvana ja samalla kokonaisuuden koossapitämänä
elämä voi saada sisällyksen. Mutta mitä elämä tarkemmin sanottuna
on, sitä ei ylimalkainen harkinta voi osoittaa, vaan sen täytyy
käydä selville elämän omasta avautumisesta, tosin vain sillä
edellytyksellä, että se kauttaaltaan kirkastetaan, mikä ei voi
tapahtua ilman ajatustyön apua. Samaten kuin maailman kokonaiskuva
muuttuu toisenlaiseksi, jos todellisuudella tunnustetaan olevan
syvyyttä, samaten tämä tunnustus asettaa maailmankulun omituiseen
valoon. Meidän kokemuksemme osoittaa, etteivät todellisuuden
molemmat valtapiirit, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnossa ja
hengenelämässä, esiinny kautta aikojen toisistansa riippumattomina,
pelkkinä ajattomina rinnakkaisilmiöinä, vaan luonnonelämän on ensin
täytynyt saavuttaa määrätty korkeutensa, jotta hengenelämä on voinut
kehittyä meidän maailmamme piirissä; hengenelämä osoittautuu näin
ollen myöhäsyntyisemmäksi varhaisemman luonnonelämän rinnalla, ja
maailmankulku osoittaa perusolemuksessaan edistyvää liikettä. Mutta
tämä kehitys ei mitenkään ole niin selitettävissä, että myöhempi
hengenelämä olisi ajassa varhaisemman luonnonelämän pelkkä tuote.
Tällainen ajatus on mahdoton juuri siitä syystä, että mainitunlainen
käänne todellisuuden sisäisyyteen sisältää jotakin olennaisesti
aivan uutta, vieläpä täydellisen mullistuksen, joka ei mitenkään
ole käsitettävissä pelkäksi luonnon lisäkasvuksi eikä mitenkään voi
olla tuloksena yksityisten olokohtien pelkästä rinnakkaisuudesta.
Mutta jos tuo käänne merkitsee uutisluomista, perustavaa laatua
olevaa murrosta, niin maailmankulku ei ole vain pelkkää kehittymistä,
vaan itsekehittymistä, niin täytyy kummankin kysymyksessäolevan
asteen sisältyä kaikenkäsittävään elämään, joka itsekehityksessään
etenee toisesta toiseen ja joka saavuttaa oman korkeutensa meidän
maailmamme sisäpuolella vain omalla kehkeytymisellään. Tämä ei ole
luonnon ja hengen hajoittamista kahteen eroitettuun maailmaan, vaan
tämä merkitsee vastalausetta sitä vastaan, että niitä noin vain
käsitellään rinnakkaisina, paralleelisina olevaisuuden puolina, mistä
seuraa joko henkisen puolen alistaminen luonnon alle, vieläpä sen
kieltäminen, tahi kummankin haihduttaminen niitä abstraktisimmiksi
muodollisiksi käsitteiksi.

Mutta kun näin tunnustetaan olevan kaksi eri astetta ja meidän
maailmamme olevan nousevassa liikkeessä, saa ihmiselämä samalla
ominaisen aseman ja merkityksen. Sillä ihmisen piirissä nuo molemmat
asteet kohtaavat toisensa ja hänessä käänne toisesta toiseen saa
alkunsa. Ja tässä kaikessa ihminen ei ole pelkästään näyttämönä,
jolla tämä tapahtuu, vaan se ei ole mahdollinen ilman hänen
itsenäistä toimintaansa, ilman hänen persoonallista ratkaisuansa ei
tuo kohoaminen voi suoriutua. Voisiko hän olla osallisena tällaisessa
maailmantaistelussa ja asettaa sisäisyyden suhteiden valtapiiriä
vastaan, jollei tuo sisäisyys kokonaisuutena mitenkään voisi tulla
hänen omakseen, jollei hänen toimintansa mitenkään voisi saada
siitä voimaa? Jo näin ollen on selvää, ettei ihminen voi pyrkiä
luonnon yläpuolelle vapautumatta partikulaarisen olemassaolonsa
rajoituksesta ja omaksumatta hengenelämää, sisäisyyttä oman
olemuksensa ytimeksi. Me näimme, ettei välittömään olemassaoloon
kohdistuminen taannut elämälle mitään sisällystä; aina vain tässä
tarjolla olevan elämän takana oli syvyys, joka etsi tyydytystä
sitä kuitenkaan löytämättä. Kaikesta suunnattomasta yksilöllisestä
kiihkeydestä huolimatta puuttui tuolta elämältä perusolo. Jos
hengenmaailma ihmiselle tämän voi tarjota, niin hänen on siitä
etsittävä todellinen olemuksensa, ja siihen kulkeminen ei ole
pyrkimystä äärettömille ulapoille, vaan kääntymistä omaan itseen,
oman olemuksen kilvoittelua. Mutta kokemusperäisyyden kannalta
katsoen tämä olemus olisi korkea tarkoitusperä, suunnaton tehtävä,
ja hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen täytyy mitä tuntuvammin
lisätä tämän tehtävän merkitystä. Sillä eipä enää vaatimus koske
sitä tai tuota elämänpuolta, vaan vaatimuksena on aivan kokonansa
uusi elämä, ja se ei ole toteutettavissa ilman että mitä pontevimmin
kohotaan yläpuolelle jokapäiväisen elämän tarjoaman sekavuuden
ja turtuneisuuden. Mutta kun elämän eteen täten asetetaan korkea
ihanne, niin se ei ole missään haudantakaisuudessa, vaan oman
olopiirin sisällä. Ihmisen elämä ei täten ole suhteessa mihinkään
ulkopuoleiseen olemiseen, vaan suhteessa hänessä sisäisesti
läsnäolevaan, hänen omana olemuksenaan olevaan hengenmaailmaan. Mutta
näin täytyy syntyä ominaislaatuisen elämän perusmuodon ja me saamme
nähdä, että se selvästi eroaa tähän saakka tarkastuksen alaisina
olleista katsantotavoista.

Näin ihminen omassa itsessään käy meille suureksi probleemiksi,
hän on kaikkea muuta pikemmin kuin palanen itseensä sulkeutunutta
luontoa, luonteenomaista on hänelle juuri se, että erikoinen ja
rajoitettu, pelkästään inhimillinen olo yhdistyy universaalisen,
enemmän-kuin-inhimillisen elämän kanssa. Tämä yhtyminen vie
välttämättömästi monenlaisiin yhteentörmäyksiin, sen täytyy saattaa
elämän koko piiri jännityksiin. Me tiedämme kaikki hyvin, kuinka
ihmiselämän todella täyttää aivan täydellinen levottomuus, niin pian
kuin se jotenkin vähänkään pääsee irrottautumaan luonnosta.

Tällainen meissä tapahtuva elämän eri asteiden yhtyminen osoittaikse
täysin selvästi siinä, missä muodossa henkinen elämä meissä kehittyy.
Kaikki sen synnyttämä sisällys voi meitä viehättää vain siksi,
että se on omaamme eikä vierasta, siksi että sillä on juurensa
meidän olemuksessamme ja siksi että se palvelee tämän olemuksemme
kehkeämistä. Mutta samalla se osoittaikse suunnattomasti ja varmasti
olevansa meidän inhimillisen ominaisluontomme yläpuolella ja se
on tai ainakin voi olla kyllin voimakas vastoin tämän luontomme
tarkoitusperiä saamaan itsensä toteutetuksi. Ainoastaan täten saa
selityksensä velvollisuuden ajatus, saa selityksensä sekin, että
kaikessa erikoisesti henkisessä luomistyössä esiintyy normeja, esim.
sellaisia, jotka vallitsevat meidän ajatteluamme ja taiteellista
luomista. Ne asettavat vaatimuksia ja harjoittavat pakkoa, mutta se
ei tapahdu ulkoapäin vaan omasta luonnostamme käsin, ne osoittavat
samalla, kuinka suuri ero on olemassa tämän luonnon ja välittömän
olemassaolon välillä. Samoin on laita henkistä laatua olevien
arvojen, jotka aivan selvästi eroavat kaikesta pelkästään mielihyvää
tuottavasta ja hyödyllisestä, ne ovat meidän omiamme ja kuitenkin
samalla enemmänkin kuin omiamme, ne kohottavat meidät toiseen
maailmaan, kuin mikä kuuluu pelkälle ihmiselle, ja ne ovat samalla
meille läheisempiä ja olennaisempia kuin mikään muu.

Tällaisesta elämänyhteydestä saa ennen kaikkea täyden selvityksen
se itsearvostelu, jonka inhimillinen kokemus sekä kohdistaa yksilön
sieluun että tuo esille maailmanhistoriallisessa työssä. Eritoten
tähän viimemainittuun nähden on nykyaika kohottanut itsearvostelun
korkealle ja vaikutuksiltaan tehoisaksi; yhä enemmän ja enemmän
sen silmissä kävivät riittämättömiksi ja epävarmoiksi kaikki ne
ennätykset, jotka eivät olleet käyneet läpi tämän arvostelun tulen,
ja se on -- siitä on todistuksena Kant -- yhä enemmän kohdistanut
sen elämän sisäisiin kudoksiin. Mutta kuinka voi arvostelu kohota
yläpuolelle pelkän subjektiivisen harkinnan epävarmuuden ja kuinka
se voi houkutella esille mitään uutta, jollei ihmisluonnossa
itsessänsä ole olemassa mittoja, jotka, kohoten yläpuolelle arvelun
ja mielivallan, voivat asettaa ihmisennätykset koetuksen alaisiksi
ja viedä niitä eteenpäin? Ei ole kiellettävissä, että tässä ilmenee
elämä niin sanoaksemme itsestänsä vapautuvana, että tässä asetetaan
eteemme uudenluontoinen elämä ja että tässä viitataan ihmisen omassa
olopiirissä saavutettavaan korkeuteen.

Näin ihmisessä itsessään tapahtuu jako ja sen mukana nousee
monenlaisia vaikeuksia. Mutta kohottamalla esiin itsenäisen
henkisyyden tämä jako juuri tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman
välisen kuilun poistamisen, kuilun, joka muutoin on ehkäisemässä
kaikkea henkistä luomistyötä. Mekin edellä saimme sen vakaumuksen,
ettei tavalla eikä toisella elämä ole varmasti ja lopullisesti
käsitettävissä ja että elämä vaatimalla vaatii ihmisen ja maailman
yhtymistä. Ulkoa käsin ne eivät milloinkaan ole yhteensaatettavissa,
niinpä niiden siis täytyy olla välittömästi yhteenkuuluvia. Mutta
vasta hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä tekee
tämän mahdolliseksi. Sillä tällaiseen elämään kohoaminen merkitsee
antaumista maailmankaikkeuden elämään, joka ei ole meille vierasta
vaan juuri meidän omaa elämäämme. Näin maailman sisällys voi muuttua
ihmisen omiksi elämän näkemiksi ja kokemiksi ja sen liikkeelle
panevat voimat voivat välittömästi vaikuttaa häneen. Ja taas toiselta
puolen se, mikä hänessä hänen tällä asteella ollen tapahtuu, on
välittömästi maailmassa, muuttaa sen olokantaa ja sillä on tälle
arvoa. Tällöin ihminen voi saada sen vakaumuksen, että hän eteenpäin
pyrkimisellään edistää koko kokonaisuutta ja että hänen työnsä ja
taistelunsa merkitys ulottuu kauas yli hänen itsensä juuri tuohon
kokonaisuuteen.

Se että hengenmaailmalla tunnustetaan olevan oma sijansa ihmisessä
ja annetaan hyväksyntä niille vaatimuksille, jotka sen toteuttaminen
asettaa, on omiansa perinpohjin muuttamaan käsityksiä sekä sielusta
että meidän toimintamme mahdollisuuksista. Mutta näiden muutosten
laajempi kuvaileminen ei ole meidän asiamme, meidän on vain pysyminen
tuossa kysymyksessä, tokko tämä käänne voi kohottaa elämää, mikä,
kuten näimme, oli välttämätöntä, jos sen mieli saada tarkoitusta ja
arvoa, ja tokko itse tämä suunta saa pätevyysvahvistuksensa siitä,
mitä se luo valaistusta elämään ja siinä saa voimia hereille. Sillä
vain tämä seikka voi pääväitteellemme antaa positiivisen todistuksen.

       *       *       *       *       *

Kun luomme yleissilmäyksen aikaisempaan tarkasteluumme ja pidämme
mielessämme, kuinka se on osoittanut nykyisen elämänpohjan
riittämättömäksi ja epävarmaksi, niin kohoaa esille eritoten kolme
kohtaa, joissa edelleenkehittäminen on tarpeellinen: me tarvitsemme
pysyväistä olokantaa, me kaipaamme elämän sisäistä lujittamista,
me kaipaamme itsetoimintaa, omintakeista luomista, me kaipaamme
kohoutumista pikkuihmisemme luonnon yläpuolelle, elämämme sisäistä
suurentumista, jos mieli meidän elämällämme olla tarkoitusta ja
arvoa. Tarkastakaamme nyt, tokko sellainen elämä, joka tunnustaa
ihmisessä itsessään esiintyvän itsenäisen hengenmaailman ja siihen
perustaiksen voi täyttää nämä vaatimukset, tehdessään elämän
lujemmaksi, vapaammaksi ja suuremmaksi ja kaikella tällä viedessään
sen ulos siitä tyhjyydestä, jota elämä meidän päivinämme osoittaa,
tyydytystä tarjoavan sisällyksen omistamiseen.


Elämän lujittaminen.

Nykyajan käsityksessä ilmeni hajaantumista ja epävarmuutta jo
heti kun tuli kysymys elämän olokannasta ja lähtökohdasta. Minkä
toinen suunta julisti vastaansanomattomaksi, sitä ryhtyi toinen
yhtä suurella vakaumuksen voimalla vastustamaan ja järkyttämään:
ihmisen yläpuolella olevasta maailmasta jäi vallitsemaan epävarmuus,
välitön olemassaolo taas heitteli meitä edestakaisin maailman ja
ihmisen välillä ja jätti meidät sitten häilymään sekä luonnon ja
hengen että yksilön ja yhteisyyden välillä. Kysymys lähtökohdasta ei
näin ollen suinkaan ole pelkästään muodollista laatua; se valinta,
joka tässä suoritetaan, on myöskin ratkaiseva koko kokonaisuuden
tarkoitusperään ja suuntaan nähden, ratkaiseepa vielä senkin, mikä on
pää- ja mikä on sivuasia. Kuinka voimakkaasti vaikuttikaan myöskin
elämän sisällykseen, että antiikkinen ajatustapa alotti maailmasta
ja kulki siitä ihmiseen, kun taas uudenaikainen ajatustapa tarttui
kiinni ihmiseen niinkuin mihinkin Arkhimedeen pisteeseen [Tunnettu on
kreikkalaisen Arkhimedeen (k. 212 e.Kr.) lausumaksi sanottu rohkea
väite: "Antakaa minulle kiinteä piste seistakseni, niin minä vipuan
maan paikoiltaan!" Suom. muist.] ja siitä käsin rohkeni ryhtyä
maailmaa rakentamaan. Toisaalla naiivimpi, aistillisesti väritetty,
synteesiin pakoittava, taiteellisessa mietiskelyssä täydellistynyt
elämä, toisaalla taas tarmokas todellisuuden jaoittelu ja ytimeen
tunkevampi ajattelu, koko todellisuus ajatustyön kannattamana. Ei
siis ole kiellettävissä että esilläolevalla kysymyksellä on valtava
kantavuus.

Nykyhetken vallitseva epävarmuus ja pulmallisuus ovat saattaneet
tämän kysymyksen raskaana painamaan meitä. Elämän sisäisestä
lujittamisesta emme mitenkään voi luopua, jollemme tahdo jättäytyä
satunnaisten mielivaikutelmien varaan. Mutta eikö tuo lujittaminen
käänny paikoilleen jäykistyttämiseksi ja eikö se ehdottomasti
pakoita elämää liian ahtaisiin uriin? Eikö lisäksi ihmiskunnan
historiallinen kokemus ole tehnyt lähinnä olevia mahdollisuuksia
mahdottomiksi? Mahdollisuuden alottaa maailmasta on nykyaika
tuhonnut itsetietoisesti asettaessaan etualalle subjektin ja sitä
voimakkaammin kehittäessään; ja taaskin sen oma yritys Arkhimedeen
pisteeksi kohottaa subjekti tahi jokin subjektin keskus, ajattelu tai
moraalinen toiminta, voi yhä vähemmän ja vähemmän saada luottamusta
osakseen. Sinä kiinteänä pisteenä, josta käsin elämä järjestyisi
ja todellisuuden kuva muodostuisi, voisi ihminen vain siinä
tapauksessa olla, että hän muodostaisi todellisuuden eittämättömän
keskipisteen. Mutta jollei niin ole, niin on ylimielisyyttä alottaa
hänestä, ylimielisyyttä, joka kyllä pian kostaa päätyessään aivan
riittämättömään elämänsuuntaan ja tehdessään ihmisen omaperäisen
toiminnan aivan epävarmaksi. Näin kysymyksen tavanomainen käsittely
jää epävarmana häilymään näiden molempien teiden välillä.

Jos ihmisen hengenelämälle tunnustetaan itsenäisyys, niin asian
käsittely muuttuu aivan toiseksi. Maailman ja ihmisen vastakohta on
tällöin, kuten näimme, periaatteessa voitettu; kehitys voi tällöin
olla samalla maailman ja ihmisen omien kokemuksien avautumista. Mutta
lisäksi vielä elämä saavuttaa omassa itsessänsä tosiperäisyyttä sen
kautta, että se asettautuu yksityisten sielullisten ilmiöiden taakse
ja muodostautuu itsenäiseksi kokonaisuudeksi; sen oma muodostuminen,
se että se täydellä hengentoiminnalla pystyy voittamaan subjektin ja
objektin vastakohdan, on perustavaa laatua oleva tosiasia; syntyy
omituisia yhtymiä, suuntia, tarkoitusperiä sisältävä elämäntoiminta,
johon kutoutuu todellisuutta siinä määrin, ettei kaikki tämä voi
olla kotoisin pelkästä ihmisestä, vaan sillä on ihmisen yläpuolelle
kohoava varma ylemmyys. Tämä on lähinnä se pohjimmaisin tosiasia,
joka meidän vakaumuksellemme ja meidän pyrkimyksellemme tarjoaa
lähtökohdan ja arvon, se nimittäin, että ihmisen olopiirissä ilmenee
sellaista, omapohjaista, sisäisesti toimivaa hengenelämää. Milloin
vain hänessä tapahtuu henkistä kehitystä, silloin on mainittu elämä
se olokanta, johon tuo henkinen kehitys perustuu; kaikki henkinen
pyrkimys sisältää, vieläpä vastoin pyrkivän tietoa ja tahtoa
muutoksen kokemusperäisessä tilassa ja siirtymisen tuohon korkeampaan
olokantaan. Eipä edes henkisyyden suoranainen kieltäminenkään,
sellaisena kuin se esiintyy materialismissa, voi esiintyä totuutena
asettautumatta tuohon olokantaan.

Tällaisen elämänkulun hyväksyminen ei käy muuten mahdolliseksi,
kuin siten että elämämme saa suuremman syvyyden, siten syventymällä
ja henkiseen taustaan viittaamalla se omassa itsessään saavuttaa
suuremman tosiperäisyyden ja muuttuu samalla kokonaisuutena
paljoa suuremmaksi aatepulmaksi kuin mitä on laita tavanomaisessa
ajatustavassa, joka näkee tosiasioita vasta aivan erikoisissa,
ympäristön kosketuksista aiheutuvissa aikaansaannoksissa. Mutta jos
elämäntoiminta yleiseltä olemukseltaan on perustavaa laatua oleva
tosiasia, niin sen yksityiskohtainen toteuttaminen on ihmiselle
ääretön tehtävä. Tähän yksityiskohtaiseen toteuttamiseen ihminen
ei voi päästä ilman maailmanhistoriallista työtä ja selvittämättä
välejänsä tässä saatujen kokemusten kanssa. Tämän selvittelyn
tuloksesta ratkaisevasti riippuu kaiken sen käsittely ja tulkinta,
mitä yleensä on tarjolla, se vasta antaa kaikelle toiminnalle
määrätyn suunnan. Näin on sen takana, mitä me olemme tottuneet
sanomaan elämäksi, syvempi elämä, elämän sielu. Tämä perustava elämä
sekä asettaa eteemme mitä tähdellisimpiä tehtäviä että avaa meille
mitä tärkeimpiä tosiasioita. Kuta enemmän nämä tosiasiat kirkastuvat,
kuta enemmän ne liittyvät toisiinsa ja keskinäisesti tukevat
toisiansa, sitä enemmän voi se lujittuminen, jota olemassaolomme saa
tuon henkipohjaisen elämän periaatteellisesta omaksumisesta, levitä
koko olemassaoloomme ja siten vahvistaa omaa olemustaan.

Näiden kysymysten tavanomainen käsittely ei voi filosofisen
ajattelemisen silmissä näyttää muulta kuin kypsymättömältä. Se tyytyy
vain siihen, _mitä_ tapahtuu, kysymykseen: _kuinka?_ on vastaus
itsestänsä selvä, ja samanlainen kaikille ajoille. Itse asiassa
on kysymys: _kuinka?_ tärkein kaikesta, se se ratkaisee elämän
koko luonteen ja myöskin sen, _mitä_ tapahtuu. Tarkastelkaamme
esim. suurten ajattelijain sarjaa, sellaisina kuin historiankulku
heidät tuo eteemme. Samalla kuin arvostellaan heidän tutkimuksensa
tuloksia, heidän vastauksiaan, samalla unohdetaan, että he
tavallisesti asettivat kysymyksensä omalla tavallaan, vieläpä
aivan periaatteellisesti eri tavoin ja että tällainen kysymyksen
asettaminen ratkaisi koko heidän työnsä luonteen, ettei vastaus
mitenkään voinut tulla toisenlainen, kun kerran kysymys oli tuolla
määrätyllä tavalla tehty. Jos kysymykselle tunnustetaan tällainen
merkitys, on selvää, että tärkeämpi kuin kaikki se, mitä filosofinen
tutkimus voi tarjota tuloksia, on kysymys, mitä filosofinen tutkimus
itsessänsä on, ja tämä vie suorastaan siihen kysymykseen, mikä asema
filosofialla on elämäntoiminnassa, siitä käy ilmi, että filosofisen
probleemin asettaminen itsessään sisältää määrätyitä tosiasioita, on
osoitteena määrätynlaisesta elämän perusluonteesta, johtaa elämän
peruskehään ja antaa meidän oivaltaa, että sen varmentaminen on
kaikkein tärkein tosiasia.

Ihmiskunnan maailmanhistoriallinen työ tarjoaa meille ne
liittymäkohdat, joiden avulla tämä peruskehä on välitettävissä.
Tässä on tarjolla eräitä liikkeitä, sanomme liikkeitä, ei valmiita
tosiasioita. Mutta nämä liikkeet ovat, sikäli kuin ne ovat pelkän
subjektiivisen arvelun yläpuolella, myöskin välittömiä tosiasioita,
ne kun osoittavat meille hengenelämän ominaisen kyvyn, ne voivat yhä
enemmän meille sitä paljastaa ja siten tarjota meidän elämällemme
yhä laajemman ja lujemman pohjan. Ihminen esim. vaatii itselleen
historiaa aivan erikoisessa merkityksessä, hänelle historia ei ole
vain ajallinen sarja, ei vain myöhemmän muodostumista varhaisemman
vaikutuksen alaisena, vaan hän tahtoisi sisäisesti pitää kiinni
ulkonaisesti ohikulkevasta menneisyydestä, tai, jos se on hälvennyt,
uudelleen sen elvyttää, hän kokoaa yksityiset ajankohdat yhdeksi
kokonaiskuvaksi, hän koettaa aikojen vaihtelusta saada esille
jotakin pysyväistä ja elvyttämällä tämän pysyväisen kilvoitella
omalle elämälleen ajattoman nykyisyyden. Eikö tällainen työ,
niin keskeneräiseksi kuin se jääneekin, eikö tällaisen historian
mahdollisuus todista erikoista hengen kykyä ja eikö tämä kyky olisi
selvemmäksi muovailtavissa kuin mitä tavallisesti on laita? Mutta
niinpä kaikkiin yksityisiin elämänaloihin, kuten uskontoon ja
moraaliin, taiteeseen ja tieteeseen nähden olisi tarkemmin pidettävä
silmällä, mitä ne kehityksessään tarjoavat henkistä elämää. Kukin
näistä aloista muodostaa edellä kaikkien niiden tosiasiain, joita
sillä alalla suoritettu työ paljastaa, alkuperäisemmän tosiasian,
jossa hengenelämän kokonaisuus ominaisella tavalla pääsee esille
kohoamaan. Kuinka paljon esim. yksityiset uskonnot erikoiskohdissaan
eronnevatkin toisistaan, niin uskonnon alkuperäinen tosiasia on
kuitenkin yläpuolella kaiken eroavaisuuden ja se se herättää
meissä tietoisuuden siitä suuresta eroavaisuudesta, mikä vallitsee
alemman ja korkeamman elämän välillä, se se osoittaa, kuinka meissä
ovat kehittyneet käsitykset toiselta puolen ylevämmyydestä ja
nöyrtyvästä kunnioituksesta toiselta puolen rakkaudesta ja armosta,
se paljastaa meidän sisäisimmissä syvyyksissämme ristiriidan, mutta
se ei paljasta sitä nostattamatta kilvoitteluun sen voittamiseksi.
Uskonnon luonteenomaisuuden täydelliseen kehittämiseen kuuluu
edelleen se, ettei ihminen hajanaisiksi ilmiöiksi paloittele sitä,
mitä hän nöyrtyvällä kunnioituksella lähestyy, vaan yhdistää sen
yhdeksi kokonaisuudeksi ja asettautuu sisäiseen suhteeseen tähän
kokonaisuuteen ja siten saavuttaa uutta elämää. Kuten elämämme
tätä sisäistä suhdetta lähemmin kehittäessään tuo nähtäviin aivan
ominaisen perusluonteen, samaten on myöskin laita muilla aloilla.

Mutta henkisen elämän kehittyminen ei ole pelkästään sarja yksityisiä
rinnakkaisia aloja, vaan nämä alat ovat kukin luonteenomaisesti
kehitettävissä vain siten, että elämän kokonaisuus tarjoaa niitä
kaikkia yhdistävän synteesin ja koettaa saada sen kauttaaltansa
määrääväksi. Tämä synteesi ei ole mitään ulkonaista yhdistämistä,
vaan hajallisuuden voittavaa hengenelämän itsekeskitystä,
joka luo uuden pohjan kaikelle toiminnalle. Se, mikä tälle
synteesille kulloinkin on luonteenomaista, määrää kunkin
sivistyskauden erikoisluonteen. Niinpä kreikkalaisuus muodosti
taiteellis-plastillisen elämänsynteesin ja asetti muodonantamisen
työn ytimeksi, valistusaika asetti tätä vastaan voimankartuttamisen
synteesin ja otti tehtäväkseen kaiken levossaolevan saattamisen
liikkeeseen. Tosin on kullakin synteesillä omat rajansa ja elämän
äärettömyys pusertautuu lopultakin niiden ulkopuolelle, mutta
edellä rajojen punnitsemisen on annettava arvoa sille tosiasialle,
että tällaiset keskittymiset tapahtuivat elämän omassa piirissä,
ja tutkittava, mitä kussakin niissä on tarjolla hengenelämän
kehkeämistä. Näin ollen elämässä erotetaan kaksi astetta, joista
toinen on luonteeltansa määrätty ja toinen epämääräisempi, ja elämä
on edestakasinkulkua näiden molempien välillä, omaan itseensä
kohdistuvan elämän edelleen kehittämistä, mutta samalla myöskin
sisäisen elämänpiirin ja todellisuuden luomista. Kukin yksityinen
synteesi esiintyy tässä mitä valtavimpana elämänhypoteesinä, jonka
oikeutus riippuu siitä, missä määrin sen onnistuu murtaa kaikki
vastustus ja vallata elämä sen kaikessa laajuudessa.

Kaikki tämä työ asettaa elämälle syvemmän taustan kuin mitä
vasten se ensi silmäyksellä esiintyy, osoittaa siinä, mikä näytti
yksinkertaiselta, laajoja yhtymiä, siinä, mikä näytti olevan levossa,
elämää ja liikettä, se vapauttaa jäykät edellytykset ja muuttaa ne
eläväksi toiminnaksi. Kuta enemmän toiminta näin yltyy, sitä enemmän
yhdyssuhteita ja kaikkea koskettavia suuntia tulee näkyviin, sitä
enemmän elämän kokonaisuus tarjoaa itsellensä perustusta ja saavuttaa
syvyyttä. Mutta tämä syventyminen on samalla lujittumista, kaikki
yhdessä antaa tukea sille vakaumukselle, että ihmisessä suoriutuu
sellainen elämäntoiminta, joka on yläpuolella kaiken subjektiivisen
mielivallan, ja joka antaa yksilön pyrkimyksille varman perusolon.

Mutta tämä tällainen elämän syvemmän taustan ymmärtäminen antaa
niille vakaumuksille, mitkä ihmisellä on maailman kokonaisuudesta,
laajemman ja lujemman pohjan kuin tavanomainen intellektuaalinen
käsitys. Samaten kuin yksityisillä elämänaloilla tässä on takanansa
kokonaisuuden elämäntoiminta, jonka ne tuovat ilmi, niin sisältyy
niihin kuhunkin omalta kohdaltansa tuohon kokonaisuuteen kohdistuva
vakaumus; näillä yksityisaloilla ei osoittaudu suureksi mikään
aikaansaannos, joka ei sisällä ja edusta jotakin tunnustusta
kokonaisuudesta. Tuo vakaumus ja sen mukana koko todellisuuden
ominaiskuva on kunkin alan luonteen mukaan erilainen. Me näimme,
kuinka uskonto elämän perustuksista löytää jyrkän vastakohdan,
mutta se ei ole sille mahdollista sen samalla saattamatta maailmaa
ristiriitaan itsensä kanssa ja lisäämättä todellisuuden vastakohtien
jyrkkyyttä. Eräs toinen ammoinen kokemus on olemassa taiteessa
sekä myöskin kasvatustoiminnan alalla. Taide ei näet ole ollenkaan
mahdollinen ilman sisäisen ja ulkoisen maailman sovinnollista
keskinäistä suhdetta ja molemminpuolista yhteyttä, ilman että nämä
vastakohdat elämässä tulevat voitetuiksi, mutta näinpä taiteelliseen
työhön sisältyy tunnustus kaikkeuden sopusoinnusta. Myöskin
kasvatustoiminnassa on sovinnollisempi käsitys todellisuudesta, kuin
mikä uskonnolla jyrkässä kahtiajaossaan voi olla. Sillä kuinka olisi
tähän toimintaan mahdollista ryhtyä, kuinka se voisi saada osakseen
ihmisten täydellisen antautumisen ilman sitä uskoa, että ihmisessä
uinuu jotakin hyvää ja totta ja että nämä voidaan eloon herättää?
Jo tämä kieltäisi uskomasta kirkolle koulujen valvontaa, koska
johdonmukaisesti ajatellen niin toisaalla kuin toisaallakin täytyy
olla vallalla erilaiset peruskatsomukset. Samaten johtuu myöskin
moraalista ja tieteestä erikoiset käsitykset elämästä ja maailmasta.

Nämä erilaiset käsitykset asettuvat toistensa rinnalle,
jokainen niistä pyrkii saattamaan oman erikoisen kokemuksensa
yksinvallitsevaksi ja niin ne ehdottomasti törmäävät vastakkain.
Elämällä on edessään uhkaava hajaannus, jollei käy mahdolliseksi
kohottaa inhimillisen olemassaolon kokonaisuutta yläpuolelle noiden
erikoisten kehityssuuntien ja tästä käsin pyrkiä jonkinlaiseen
ymmärtämykseen. Samalla käy tästä myöskin selväksi, kuinka yksilö
aina sen erikoisalan mukaan, jolle hänen elämäntyönsä kuuluu,
kallistuu enemmän tähän tai tuohon tapaan käsittää kokonaisuutta.
Mutta taistelu ja keskeneräisyys osoittaa samalla, mikä elämän
runsaus, kuinka erilaisia muotoja ja asteita on olemassa inhimillisen
olemassaolon piirissä; vieläpä itse vallitsevat pulmat todistavat
aiheuttamillansa intohimoisilla taisteluilla, millä tarmolla pyritään
löytämään sitä luonnetta, mikä elämällä kauttaaltaan on. Pelkän
harkinnan olemme jo tällöin varmasti hylänneet.

Elämä ei siis, sen olemme selvästi nähneet, voi saavuttaa varmuutta
ja lujuutta suhtautumalla johonkin sen ulkopuolella olevaiseen,
yleensä ei mistään ulkoapäin; se voi tämän saavuttaa ainoastaan
omaan itseensä kohdistuvana; se ei voi saavuttaa sitä kiintymällä
johonkin ja yhteen ainoaan olokohtaan, vaan ainoastaan siten, että se
käsittää itsensä kokonaisuudeksi, kehittää itsestään eri asteita ja
yhtenäisen todellisuuden ja siten kaikessa äärettömässä runsaudessaan
saavuttaa varman sisäisyyden. Mutta välttämättömänä edellytyksenä
kaiken tämän takana on aina se, että ihmisen pyrkimyksiä ja
yrityksiä kannattamassa on itsenäinen hengenelämä; muutoin koko tämä
elämänkehitys jää käsittämättömäksi arvoitukseksi ja muutoin se ei
koskaan voi tulla täydellisen vakaumuksen ja antautumisen asiaksi.

Mikä tässä koskee kokonaisuutta, se koskee myöskin elämän yksityisiä
kannattajia: myöskin kulttuurikaudet, kansat, yksilöt saavuttavat
vakaumuksen lujuuden ja toiminnan ilon ainoastansa elämänsä
sisäisestä kokoonliittymisestä, ainoastansa tämä voi karkoittaa
epäilyksen ja osoittaa toiminnalle suunnan. Jos elämältä puuttuu
tällainen selviöllinen välttämättömyys, tällainen omaperäinen
lujittuminen ja samalla usko omaan itseen, niin eivät suurimmatkaan
lahjat voi sitä varjella epävarmuudelta ja hedelmättömyydeltä.
Tämä se ensi kädessä tekee harvaviivaiset luonteet moniviivaisia
voimakkaammiksi. Ja näin me yhä vain palaamme takaisin siihen, että
elämä voi saavuttaa lujuuden ainoastaan sisästä käsin ja joutumalla
kokonaisuutena liikkeelle, mutta että tällaisen lujittumisen
edellytyksenä aina on hengenelämän itsenäisyys.


Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.

Jos mieli elämällä olla tarkoitusta, on vapaus välttämätön ja
pelkkä toiminta muutettava itsetoiminnaksi ja päästävä omaperäiseen
elämään. Sillä tätä ilman elämä ei voi tulla täysin omaksemme, se
jäisi pelkästään luonnon ja kohtalon meille osoittamaksi, se olisi
sellaista, mikä yksinomaan suoriutuisi meissä, mutta ei meidän
kauttamme. Tällaisen puoleksi vieraan tapahtumisen, tällaisen
suoritettavaksi annetun osan täytyisi pysyä meille sisäisesti
yhdentekevänä ja meidän elämäämme rasittaisi lamauttava ristiriita,
jos tämä yhdentekevä saisi osakseen meidän kaiken voimamme ja tulisi
asiaksi, josta itse olemme edesvastuussa.

Mutta sellainen vapaus, josta tässä nyt on kysymys, saa nykyajan
ihmisiltä varsin vähän rakkautta osakseen. Kaikilta tahoilta
kerrotaan meille, että tuo vanha kysymys nyt on lopullisesti
ratkaistu ja että ihminen on todistettu kokonansa koneellisen
maailman rahtuseksi, ainoastansa epätieteellinen ajatustapa voi tämän
koneistossa nähdä aukkoja, joista vapaus voisi pujahtaa sisään. Siis
häikäilemätöntä luopumista kaikesta vapaudesta; että elämä samalla
menettää kaiken sisäisyytensä ja samalla välttämättömästi kaiken
tarkoituksen, sitä tuskin huomataan, tai ei ainakaan nähdä, mitä
tuhoavia vaikutuksia sillä on.

Kun elämän tarkoituksen vaatimuksesta kiinnipitäminen estää meitä
näin nopeasti ja kevyesti hylkäämästä vapautta, niin on meidän
kysyminen, tokko meidän tarjoamamme käsitys hengenelämästä asettaa
vapauden probleemin edullisempaan asemaan. Meidän vakaumuksemme
mukaan on asian laita todellakin niin sekä sen vuoksi, että totuus
on tässä perusteltu uudella tavalla, että siksi, että se antaa
todellisuudelle sen ominaisen sisällyksen, jonka se avaa.

Vapauden asia näyttää epätoivoiselta ja menetetyltä nimenomaan
siksi, että tieteellisessä työssä on laadittu sellainen
maailmankuva, sellainen todellisuuden kaava, johon vapaus ei
sovi; eritoten sovitetaan ihmiselämään ja sisäiseen sielunelämään
mekaanis-kausaalinen luonnonkäsitys. Ei voi olla epäilystäkään siitä,
ettei se jätä vapaudelle ja itsetoiminnalle vähintäkään sijaa. Mutta
tokko tämä sovittaminen on oikeutettua, sitä sopii täydellä syyllä
epäillä.

Elämänkehityksen ei tarvitse etsiä tarkoituksensa selitystä
kiertoteitse maailman yläpuolelta, vaan ratkaisu on siinä, mitä
se omassa kehityksessään tuo esiin ja vaatii. Jos elämänkehitys,
ainakin korkeimmilla asteillansa, osoittaisi alkuperäisyyttä ja
muuttumista itsetoiminnaksi, niin tämä olisi tunnustettava perustavaa
laatua olevaksi tosiasiaksi, vasta toisessa sijassa tulisi sitten
kysymys, mitenkä tämän tosiasian ja maailmankulun yhteys on
ymmärrettävä. Ei koskaan ole alkuperäistä laatua olevien tosiasiain
annettava väistyä toissijaisten tieltä, ei koskaan uhrattava elämän
omaperäisiä kokemuksia jonkun erikoisen teorian vaatimuksesta. Jos
todellisuudesta luomamme kuva tämän johdosta käy monimutkaisemmaksi
ja arvoituksellisemmaksi, niin se ei saa meitä huolettaa. Vai onko
nyt niin aivan varmaa, että maailman täytyy olla juuri sellaisen,
jollaisena se mukavimmin sopii meidän inhimillisiin käsitteisiimme?
Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että se, joka maailman tekee
pelkäksi määrättyjen alkuosien yhtymäksi ja samalla hävittää siltä
kaiken alkuperäisyyden, samalla riistää siltä kaiken sisäisyyden,
kaiken sisällisen elämän.

Mitä elämän sisällykseen tulee, niin ei, jos itsenäinen henkisyys
tunnustetaan todellisuuden pohjaksi, tämä pohja ole mikään jäykkä
ja kylmä oleminen, joka lähellepääsemättömänä on kaiken elämän
takana, vaan se on sisäisesti ja itsenäisesti avautuvaa elämää.
Tällaisesta elämästä on mahdollista päästä osalliseksi ja, sikäli
kuin onnistuu, kohottaa omakin elämämme itsetoimivaksi ja vapaaksi.
Mutta henkistä elämää ei voi tunnustaa itsenäiseksi sen esiintymättä
ihmiselle, sellaisena kuin hän on ja toimii, paljoa kaukaisempana
ja kohoamatta hänelle vaikeaksi probleemiksi. Mutta samalla
kasvaa jännittymisemme sitä kohti ja omaperäisyytemme, samalla
käy selväksi, että kaikessa todellisesti henkisessä toiminnassa
ilmenee hengenmaailman tunnustamista ja sen omaksumista, mutta näin
ollen myös ratkaisu, Tämä ratkaisu ei ole mikään silmänräpäyksen
ja itsetietoisen harkinnan tuote, ja se koskee edellä kaikkien
yksityiskohtien tuota hengenmaailman kokonaisuutta, mutta sinänsä
se tunkee läpi koko elämän. Kaikkeen, mitä meissä ilmenee
todellista henkisyyttä, sisältyy tuo tunnustaminen ja omaksuminen
ja samalla myös ratkaisu. Ei mikään paremmin todista tätä kuin se
ankara taistelu, joka ihmisellä läpi historiankulun on ollut ja
on taisteltavana hengenelämän ylläpitämiseksi ja toteuttamiseksi,
vieläpä yksilön sieluun saakka on tuo taistelu ulottunut, Kaikkialla
ilmenee selvä ero sellaisen henkisyyden välillä, joka kuuluu meille
vain syrjäseikkana, ja sellaisen välillä, joka kokonansa muuttuu
meidän omaksi elämäksemme. Mutta tämä muuttuminen käy mahdolliseksi
ainoastansa oman toimintamme ja ratkaisumme kautta, sen kautta että
käsitämme olemuksemme ja hengenelämän yhdeksi ja samaksi asiaksi ja
että kaiken itsesäilyttämisemme innon kohdistamme tuohon elämään.

Tällainen hengenelämän omaksuminen, hengenelämän niin sanoaksemme
persoonallistuminen vasta antaa sille täyden alkuperäisyyden ja
itsevarmuuden, jota ilman ei mikään suuri esiinmurtautuva ja
mullistava luomistyö ole mahdollinen. Vaistomainen, epävapaa ja
rajoitettu elämäntoiminta, jollaista kokemusperäisessä elämässä
kohtaamme, ei siihen riitä. Tätä alkuperäisyyttä ei toinen
silmänräpäys voi tarjota toista varten eikä se ole vuosien varrelle
talteenpantavissa, vaan se on aina uudestansa ja kuitenkin
yhtenäisesti läpi koko elämänkulun kilvoiteltava, se ylentää
elämän, niin että se tulee olemaan enemmän kuin pelkkä sarja
elettyjä silmänräpäyksiä. Sillä hengenelämän alalla ei niinkuin
luonnonelämässä, se mikä kerran on siinä ilmennyt, yhtämittaa vaikuta
edelleen, kunnes se ulkoakäsin tulleiden syiden johdosta muuttuu
toisenlaiseksi, vaan se vajoaa kohta tajunnan alapuolelle, niin
pian kuin ihmisen sielu siirtyy pois tästä henkisestä sisällyksestä
eikä sitä enää yhtämittaisesti uudista, ja vaikkapa se jäisikin
ulkonaisesti pysyväiseksi, niin silloin se muuttuu koneelliseksi
tottumukseksi, on vain puolinaista ja näennäistä. Niinpä siis kaikki
todellinen henkisyys sisältää tekoa, jossa koko elämä on mukana;
elämä ei tällöin ole pelkästänsä langan juoksua kerältä, vaan se on
alituista ja yhtämittaista uudestansa luomista.

Täten vasta sekä ihmiskunnan että myöskin yksityisen ihmisen
elämänpyrkimys on oikealla tavalla ymmärrettävissä. Se ei ole
pelkkää evolutsionia siinä mielessä, että myöhäisempi varmassa
järjestyksessä ja pakoittavalla välttämättömyydellä kasvaisi esille
varhaisemmasta, vaan se, minkä menneisyys on saavuttanut ja minkä se
tarjoaa nykyhetkelle, ei ole, henkisesti katsoen, nykyhetkelle muuta
kuin mahdollisuutena, joka aina ensin odottaa meidän ratkaisuamme ja
ryhdyntäämme. Ilman tätä ei olisi mitään todellista nykyhetkeä.

Mutta edellensä ilmenee hengenelämän vapaa omaksuminen ja ihmisen
antautuminen sille siinä tosiasiassa, että ihmiselämän piirissä
hengenelämän toteuttaminen tapahtuu vasta ihmisen oman työn kautta.
Ei mikään ole siinä määrin omiansa lähemmin yhdistämään ihmistä
tähän hengenelämään ja antamaan hänen löytää siinä oman itsensä kuin
ne vaivannäöt ja huolet, ne tuskat ja uhraukset, joita tämä työ
vaatii. Niin totta kuin tällä pitää olla perustuksensa korkeammassa
hengenelämässä, niin on se saapa yksityiskohtaisemman muodostuksensa
vasta ihmisin omasta kädestä, hänen pyrkimyksensä eivät kohoa
niinkuin pyramiidi varmalta pohjalta valmiiksi osoitettuun suuntaan
ja tyynesti edistyen, vaan epäilykset ulottuvat alituisesti
perustuksiin saakka, tehden myöskin pääsuunnan epävarmaksi, elämänsä
henkisyydestä täytyy ihmisen aina uudestansa hankkia itsellensä
varmuus. Nykyaika todistaa tämän meille erikoisen selvästi.

Sama koskee yksilön elämää. Vain naturalismi voi käsitellä
yksilöllisyyttä ennalta määrättynä ja rajoitettuna suureena,
jonka toiminta kohdistuu vain ulospäin. Henkisen yksilöllisyyden
kilvoitteleminen on korkea päämaali, joka vaatii paljon työtä,
tavallisesti myöskin paljon uudeksimuuttamista ja poiseroittamista;
tähän työhön antautuminen ei ole mahdollista ilman että ihminen
tunnustaa ja täysin omaksuu itselleen oman erikoisen luontonsa,
tähän sisältyy oman olemuksen ratkaisu, oman itsensä myöntäminen,
laajakantoinen teko.

Ulkonaisesti elämää katsellessa tämä kaikki näyttää olevan kaukana
taustassa, mutta sisäisesti se on läsnä ja mukana vaikuttamassa;
sille, mikä tähän suuntaan vaikuttaa, antaa lujan yhtenäisyyden
ja vahvistuksen hengenelämän itsenäisyyden tunnustaminen. Täten
elämässä kaikessa sen laajuudessa avautuu suuri vastakohta,
ihmisessä tulee nähtäviin kaikkeuden erilaisia asteita, on kysymys
hänen elämänsä painopisteen asettamisesta, mutta samalla avautuu
hänelle mahdollisuus olla mukana kaikkeuden rakentamisessa. Hänen
kohdallansa ei työnkulku voi edistyä ilman hänen ryhtymistänsä,
ilman hänen ratkaisuansa. Mikä olisi enemmän omiansa antamaan hänen
elämällensä sekä tarkoitusta että arvoa kuin tällainen mahdollisuus
kohota itsetoiminnalliseen elämään, joka, samalla kuin se itse
lujittuu, antaa tilaisuuden päästä osalliseksi todellisuudesta
kokonaisuudessaan ja ottaa osaa sen elämään.


Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.

Vanha ja ehdoton vaatimus on, että hengenelämän vaikutuksen
tulee välittömästi kohdistua ihmiseen ja saada hänen voimansa ja
mielihalunsa välittömästi osakseen. Jos hengenelämän kaikki sisällys
olisi kokonansa sidottu inhimilliseen ajatustapaan, niin olisi
kaikki ihmisen sisäinen avartuminen mahdoton, ja henkistä laatua
olevat aarteet ja tarkoitusperät voisivat vaikuttaa meihin vain
sen kautta, mitä ne voivat tarjota pelkän ihmisen menestymiselle,
silloin niissä olisi tapahtunut niin suuri muutos, että melkein
olisivat tuhoutuneet. Niinpä ammoisista ajoista siellä, missä on
tunnettu pelkästään inhimillisen luonnon ahtaus ja riittämättömyys,
on vallinnut innokas pyrkimys tämän ahtauden voittamiseksi ja
ihmisen yläpuolella olevan elämän saavuttamiseksi. Selvimpänä
tällainen pyrkimys ilmenee uskonnollisessa mystiikassa. Ääretön
rajattomuus ja autuus näytti tätä tietä olevan saavutettavissa, jos
jumalallisen elämän virta kokonansa valtaisi ihmisluonnon. Mutta
eipä nykyajan pohjallakaan ja tieteen alalta puutu tämänsukuisia
pyrkimyksiä. Juuri suurimmat ajattelijat ovat koettaneet viedä elämää
sellaiseen kohtaan, jossa se saavuttaisi ihmisestä riippumattoman
ja hänen arvostelunsa mukaan pätevän totuuden. Toiset etsivät
tätä kohtaa sellaisesta ajattelusta, joka kehittäisi olokohtaisen
välttämättömyyden ja omasta voimastansa saisi aikaan etenevän
kehityksen, Kant sitä vastoin edustaa sellaista ajatussuuntaa,
jonka mukaan ajattelija uskoo moraalisessa toiminnassa näkevänsä
kaikesta inhimillisen luonnon erikoisuudesta vapautuneen ja
kaikille järjellisille olennoille yhteisen toiminnan. Epäilemättä
siis tuo pyrkimys, joka tarkoittaa pelkän inhimillisen luonnon
voittamista, on ilmaus välttämättömästä tarpeesta ja samalla myös
maailmanhistoriallinen ilmiö.

Mutta kaikki tämänsuuntaiset pyrkimykset kohtasivat voittamattomia
vaikeuksia siinä, että huomasivat olevan vaikeata vetää rajaa sen
välille, mikä on pelkästään inhimillistä, ja sen, mikä ilmeni
inhimillistä korkeampana. Tuo tavoiteltu korkeampi maailma ei
saavuttanut mitään varmaa asemaa eikä ollut tarpeeksi vältettävissä
se vaara, että molemmat kyseessä olevat alat häipyivät toisiinsa
ja ettemme niin paljon pääse irti inhimillisestä rajoituksestamme
kuin päinvastoin sisäisesti muuttumatta kehitämme tätä inhimillistä
olemustamme yhä enemmän ja enemmän äärettömiin. Tämän vaaran
voittamiseen kuuluu välttämättä kaksi seikkaa: henkisyys ei saa
jäädä toisluontoisen elämän olkoonpa vaikka kuinkakin tärkeäksi
ominaisuudeksi, vaan sen täytyy omassa itsessään tulla täysin
riittäväksi elämäksi ja lisäksi tämän uuden elämän täytyy jotenkin
päästä välittömästi ihmisen omaksi elämäksi ja olemukseksi, vain
täten se voi olla ihmiselle enemmän kuin pelkkä välikappale muita
tarkoituksia varten.

Mutta tällainen uusi elämä, joka yksinänsä voi taata pääpyrkimykselle
menestyksen, saavutetaan tunnustamalla hengenelämän itsenäisyys ja
sen avautuminen ihmisessä. Lähemmin tahdomme osoittaa, ettei tämä
merkitse pelkkää nimenmuutosta, vaan että sillä on tärkeä asiallinen
merkitys.

Ensiksikin vain tunnustamalla tämä hengenelämän itsenäisyys
saavutetaan uusi, välitön elämän olokanta, täydellinen muutos
todellisuuden peruskäsitteissä. Sillä tuo hengenelämän välitön
kehkeäminen ihmisessä tekee välttämättä tämän hengenelämän siksi,
mikä elämälle on kaikkein ensimäisintä ja läheisintä, elämän
todelliseksi olokannaksi; mikä siihen saakka näytti olevan
läheisintä, aistimellinen tai myöskin yhteisöllinen maailma,
asettuu siitä lähin toiseen sijaan ja sen täytyy ensinnä todistaa
oikeutuksensa tuon ensimäisen edessä. Toisin sanoen, mikä
tavanomaisen käsityksen mielestä kuuluu tuonpuoleiseeen maailmaan,
joka aistimellisesta maailmasta käsin on todistettava ja olevaksi
osoitettava, se nyt muuttuu ainoaksi itsessään perustelluksi
maailmaksi, ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi maailmaksi, joka ei
kaipaa eikä salli, että se johdetaan mistään muusta. Olisi helposti
osoitettavissa, että tällainen täydellinen muutos tapahtuu kaikkialla
siellä, missä henkistä työtä suoritetaan, ettei tätä työtä koskaan
tehdä aistimellisen olemassaolon yksinomaan rinnakkaisina esiintyvien
ilmiöiden pohjalta, vaan tämän olemassaolon yläpuolelle kohoavasta
olokannasta käsin ja että itse materialistikin voi muodostaa
ajatuksensa tieteelliseksi teoriaksi vain siten, että hän asettautuu
tuohon olokantaan. Mutta vedoten edelläolevan tutkistelumme kulkuun
voimme tästä luopua ja rajoittautua todentamaan sen seikan,
että kaikki henkisen elämän kehittyminen ihmiskunnassa sisältää
todellisuuden toisinpäin kääntämisen. Maailmanhistoriallisessa työssä
aistimellinen välittömyys yhä enemmän ja enemmän väistyy syrjään
henkisen välittömyyden tieltä, sisäistä maailmaa ei katsella ja
koeta ulkopuolisesta maailmasta käsin vaan noudatetaan päinvastaista
katsantotapaa, Ptolemaioksen olokanta väistyy Kopernikuksen olokannan
tieltä.

Mutta samalla -- ja tällä on elämän muodostamiselle ratkaiseva
merkitys -- on avautunut mahdollisuus löytää tosihenkisyyden ja
pelkän inhimillisyyden välinen raja ja saada yleinen hengenjännitys
kääntymään hedelmälliseksi työksi. Kun nimittäin pelkkä inhimillisyys
silloinkin, kun se ryhtyy henkisiin tehtäviin, on riippuvainen
subjektin ja maailman, tunnetilan ja esineen vastakohdista, liikkuen
edestakaisin toisesta toiseen voimatta tällöin saavuttaa olennaista
kohoutumista, kykenee hengenelämä vallitsemaan tuon vastakohdan ja
täydessä toiminnassa luomaan elämälle sisällystä, mikä esiintyy
sielunelämän eri toiminnoissa, ajatuksessa, tunteessa ja tahdossa,
sisällystä, joka näissä toiminnoissa ilmenee mutta ei koskaan voi
niistä juontua. Milloin vain tällaista sisällystä, elämänkehityksen
edelleen muodostamista, todellisuuden omaperäisyyden ilmauksia on
tarjolla, silloin on elämä kehittynyt vapaaksi pelkän inhimillisen
luonnon rajoituksesta, silloin voi se, mitä hengenelämällä on
olennaisia piirteitä, tulla ihmisen omaksi. Olokohtaisen totuuden
välttämättömyydestä ja henkisen maailman kokonaisuudesta lähtenyt
toiminta ja luomistyö voi nyt päästä välittömästi ihmisessä
kehkeämään ja kohottaa hänen elämäänsä äärettömästi; hengenelämän
ilmaukset, taistelut ja kokemukset tulevat nyt kaikessa laajuudessaan
ihmisen omaksi asiaksi, tosin kuitenkin vain elämän ehdittyä jollekin
määrätylle korkeammalle tasolle ja ratkaisevasti heitettyä taakseen
tavallisen keskitason.

Ei millään muulla alalla täten aiheutunut tai ainakin aiheutuva
muutos voi olla ilmeisempi kuin uskonnon alalla. Selvästi tässä
eroavat toisistaan pelkän ihmisen uskonto ja hengenelämän uskonto,
uskonto, jonka vaatimatta olennaista muutosta tulee auttaa ihmistä
onneen ja iäiseen elämään, ja uskonto, joka on hengenelämän
avautumista, tuo mukanaan uutta sisällystä ja uusia arvoja ja tekee
ihmisen olennaisesti toiseksi. Se mikä oli kotoisin tuosta pelkkään
ihmiseen tyytyvästä käsityskannasta ja mikä laajoissa piireissä käy
uskonnosta, ei ollenkaan ansaitse uskonnon nimeä; se mikä siinä
oli uskontoa, oli vain valmistusta sille toiselle tai jälkikaikua
siitä toisesta, mikä pyrki tunkeutumalla viimeisiin syvyyksiin
ylläpitämään ja voitokkaasti toteuttamaan hengenelämää. Vain täten
uskonto saavutti itsenäisyyden ja sen oli mahdollista saada aikaan
sisäistä kohoutumista, kun se taas hylkäämällä tuon henkisen pohjan
kadottaa kaiken omintakeisen sisällyksensä ja kaiken omintakeisen
olemassa-olon oikeuden. Voimakkaasti puolustamalla tuota perustusta
uskonto ei tue ihmisen pienuutta, vaan kiinnittämällä ihmisolemukseen
jumalallisen elämän täydellisyyden, äärettömyyden ja iäisyyden se
äärettömästi kohottaa hänen ihmisyyttään, tekee siitä olennaisesti
uuden luomuksen.

Samoin on laita muidenkin henkisen työn alojen; niiden
perustautuminen itsenäiseen hengenelämään ei vain edistä niiden
kehitystä tähän tai tuohon suuntaan, vaan tekee niille mahdolliseksi
esiintyä itsenäisinä muodostuksina. Kun esim. oikeutta pidetään ja
kohdellaan pelkästänsä ihmisen menestyksen välikappaleena -- olkoonpa
sitten yksilöiden tai kokonaisen yhteisön, siinä ei ole mitään
olennaista eroa --, silloin se aina kadottaa oman erikoisluonteensa
eikä voi enää muuttaa vallitsevaa asiantilaa, silloin se ei enää voi
alkuperäisen voiman tavoin taivuttaa mieliä eikä asettaa ulkonaisten
seurausten punnitsemista vastaan asian sisäistä välttämättömyyttä,
vaan se muuttuu tällöin tarkoituksenmukaisuuden nöyräksi palvelijaksi
ja sen täytyy taipua tämän vaatimusten mukaan, mutta silloin oikeus
on sisäisesti tuhoutunut. Se voi säilyttää itsensä ainoastaan
kohotettuna yläpuolelle pelkän ihmisen tarkoitusperien, mutta silloin
se myöskin voi sisäisesti kohottaa sitä ihmistä, joka sen tekee
omakseen.

Mutta se mikä koskee yksityisiä aloja, se koskee myös yhteisen
elämäntyön kokonaisuutta, sellaisena kuin se esiintyy
kulttuurityössä. Tämä voi saada aikaan olennaisesti uutta ja
voittaa puolelleen ihmisen koko sielun ja mielen vain mikäli
uskon ja toivon silmin edellytetty maailmantila ehdottomana
vaatimuksena asetetaan olevia oloja vastaan ja nämä täten
järkytetään liikkeelle lepotilastaan. Kaikki kulttuuri on elämän
muuttumista itsetoiminnaksi, mutta tämä on mahdollinen vain silloin,
kun ihmistoiminnassa avautuu uusi todellisuuden syvyys. Niinpä
hengenkulttuuri on erotettava kaikesta siitä, mikä on pelkästään
ihmiskulttuuria, ainoastaan hengenelämän ominaisen luonteen ilmaisuna
kulttuuri voi saavuttaa sisäisen yhteyden, selvän tarkoituksen
ja kaikkea vallitsevan päämaalin, ainoastansa täten se voi luoda
ihmisen uudeksi ja taistella kaikkea sitä vähäpätöisyyttä ja
nurinkurisuutta vastaan, mikä ihmisestä päin pyrkii tarttumaan
kaikkeen kulttuurikehitykseen. Niinpä erikoisesti uudenaikainen
kulttuuri asettaa vaatimuksekseen äärettömän, alkuperäisen ja
itsenäisen elämän; inhimilliset olosuhteet eivät tällaista elämää
tarjoa, ainoastansa usko yläpuolellamme vallitsevaan henkiseen
välttämättömyyteen ja ainoastansa tästä välttämättömyydestä
sisäisesti kiinnipitäminen voi synnyttää sen valtavan liikkeen, jonka
nuo aatteet todella synnyttivät. Ei ole mitään voimakasta, mitään
mukaansatempaavaa liikettä, joka ei olisi sietämättömäksi tunnetun
ristiriidan voittamista; mutta tällaiseen ristiriitaan päätyvät
olot vain siinä tapauksessa, että uusi, joka on asemansa arvoinen,
törmää yhteen vanhan kanssa, jolla ei enään ole mitään oikeutta
tuohon asemaan; mutta tuossa uudessa täytyy silloin olla ylivoimainen
pakko, ja tätä ei pelkkä ihminen voi sille koskaan antaa. Siitä
että kulttuurissa tunnustetaan olevan tällainen ylevämpi elämä, saa
kaikki kulttuurityö sisäistä kohotusta, ihminen voi tuntea tällöin
olevansa yhteydessä maailmanelämän kanssa, hän saa tämän sisäiset
arvot omikseen ja kohoaa täten kauas yläpuolelle aluksi vallinneen
pienuutensa.

Samanlainen jako, eroittaminen ja kohoutuminen tapahtuu myöskin
yksilön elämässä. Niin kauan kuin korkeamman elämän ilmaukset
juoksevat sekaisin samassa virrassa alemman elämän ilmausten
kanssa, niin kauan kuin sellaiset suureet kuten persoonallisuus
ja yksilöllisyys eivät tuo mukanaan mitään ominaisluonnetta, vaan
ainoastansa vahvistavat ja tukevat luontoperäisiä vaistoja, niin
kauan ei synny mitään olennaisesti uutta ja korkeampaa ja henkinen
liike ei saavuta täysin hereilleajavaa voimaa. Tähän tarvitaan
aivan ominaista sisällystä, jollaista vain on saatavissa yhteydessä
hengenmaailman kanssa. Mutta sikäli kuin tämä onnistuu, käy tuo
maailma ihmiselle todellisuudeksi, muuttuupa hänen omaksi elämäkseen,
ja selvää on, mikä ääretön kohoutuminen tästä on seurauksena.

Tämä ajatustapa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen ajatustavan
kanssa, joka odottaa kaiken pelastuksen tulevan rauhallisesta
eteenpäinkulusta, vähittäin tapahtuvasta kehityksestä. Tässä ei ole
paikka osoittaa, kuinka suuri oikeutus tällä aatteella on maailman
kuvassa ja myöskin erinäisillä elämämme aloilla. Mutta milloin on
kysymys kokonaisuudesta ja tämän elämämme pääsuunnasta, silloin on
tuohon kehitykseen vetoaminen mitä jyrkimmin hyljättävä, se kun on
probleemimme himmentämistä ja maahan painamista ja velttoutemme
turvapaikka. Sillä tuo ajatustapa ei vastaa ihmisen ominaista
asemaa, jossa todellisuuden eri asteet kohtaavat toisensa. Se
mikä hänessä pyrkii esille korkeampaa elämää, on aluksi varsin
himmeätä ja epämääräistä, se voi saavuttaa suuremman voiman ja
määrätymmän luonteen vain siten, että se selvästi rajoittautuu ja
omassa itsessänsä lujittautuu, mikä on mahdollista ainoastaan jos
itsenäinen hengenelämä hänessä pääsee ilmeneymään, Vasta sittenkuin
kokonaisuuden luja ydin on muodostunut, voi hän vaikuttaa elämän
koko alaan, vetää puoleensa sellaista, mikä on hänen kanssaan
sopusoinnussa, liittää yhteen sen, mikä on hajanaista, tuntea ja
merkitä alhaiseksi sen, mikä on alhaista, käydä ahdistamaan sitä,
mikä on vastaansotivaa. Vain tällainen eri puolien selviytyminen ja
niiden vaikutus toisiansa vastaan antaa elämälle voimaa ja saattaa
sen sisäiseen liikkeeseen, tuo elämän henkisen luonteen esille
kaikkea sellaista vastaan, mikä on pelkkää luontoa, ja tekee elämän
ihmisen täydelliseksi omaisuudeksi. Mutta aina tämä toisistaan
eroittautuminen asettaa vaatimukseksi hengenelämän itsenäisyyden
tunnustamisen, vain tällä edellytyksellä muutoin hajanainen henkinen
pyrkimys voi ihmisessäkin tulla elämän itsenäiseksi lähtökohdaksi
ja samalla voittaa hänen omakseen hengenelämän koko kehityksen ja
kokemuksen.

Mutta tämä eroittautuminen asettaa sekä koko elämälle sinänsä
että sen eri haaroille yhtämittaisen tehtävän; yli koko rintaman
syttyy kiivas taistelu oikean, elämänkehityksen laajentamista ja
syventämistä tarkoittavan ja toteuttavan hengenkulttuurin ja pelkän
ihmiskulttuurin välillä, joka kaiken kohdistaa ihmisen mielentilaan
ja tunteeseen, mutta samalla ehdottomasti vie sisäiseen tyhjyyteen.
Se, mikä ihmiselämän pohjalla saavutetaan oikeata henkisyyttä, ei jää
pysyväiseksi vain siksi, että se kerran on olemassa, vaan se riutuu
heti paikalla, kun sitä ei alituisesti luoda uudestansa, se tulee
vedetyksi alas pelkästään inhimillistä laatua olevien harrastusten
piiriin sekoittuen niihin ja samalla turmeltuen. Tosin se, millä
kerran on ollut tehonsa, on vielä erinäisissä jälkivaikutuksissa
tallella ja siis helpommin eloonherätettävissä, mutta varmaksi
omaisuudeksi henkinen elämä ei näin ollen jää, se kaipaa jatkuvaa
uudistamista ja myöskin yhtämittaista työtä. Mutta tämän henkisen
elämän saavutus täysin vastaa sen edellyttämää vaivannäköä ja työtä,
sillä se vapauttaa ihmisen hänen luonnollisen minänsä ahtaista
rajoista eikä salli hänen samalla häipyä äärettömyyteen; ollessaan
osallisena henkisestä maailmasta ja todellisuuden itsenäisestä
sisäisyydestä hän saavuttaa äärettömän minuuden ja hänen elämänsä
positiivisen suunnan. Omassa piirissänsä hänellä on välittömästi
kokonainen maailma ja hän voi tuntea olevansa mukana tekemässä työtä
tuon maailman rakentamisessa. Ääretön, jonka mystiikka oivalsi
pelkällä tunteella ja joka sen käsittämänä ei päästänyt tunkeumaan
kyllin syvälle elämän perusoloon, on nyt tullut työn vallitsevaksi
voimaksi ja voi kaikille tahoille ulottaa uudeksiluovan vaikutuksensa.

Kuinka tämä muuttaa elämän sen syvimpiä syitä myöten, se
osoitettakoon tässä vain moraaliin nähden. Niin kauan kuin henkistä
elämää ei katsota ihmisen todelliseksi minäksi, niin kauan
näyttävät hänessä vallitsevat toiminnan säännöt ulkopuolisilta
normeilta, joiden alle meidän kunnioituksella on alistuminen niiden
kuitenkaan samalla tulematta meidän täyden rakkautemme ja ehdottoman
antautumisemme esineeksi. Mutta sisäisen lämmön puutteessa ei
toimintakaan saavuta korkeinta huippuansa. Sellainen moraali pysyy
helposti enemmän ohjeellisena kuin siveellistä elämää tuottavana,
se voi kyllä olla valmis täyttämään velvollisuutensa vaatimuksen
sitä kohdatessa, mutta se ei palavalla innolla pyri asettamaan uusia
tehtäviä, kohoamaan äärettömiin, parhaansa mukaan kartuttamaan hengen
valtakuntaa. Tämä käy mahdolliseksi vain siten, että tuohon asiaan
tartumme niinkuin omaan asiaan, jos nuo siveellisen toimintamme
ohjeet samalla merkitsevät meille oman elämämme kehkeytymistä
ja jos täten siveelliseen toimintaamme virtaa itsesäilytyksen
varmuus ja ilo. Silloin voi myöskin rakkaus liittyä kunnioitukseen
karkoittamatta kuitenkaan viimemainittua, sillä aina jää tilaa
nöyryyden tunnolle sikäli kuin uusi minä ei koskaan ole pelkän
ihmisen työtä, vaan ehdottomasti perustuu äärettömään elämään ja on
sen kannattama.

       *       *       *       *       *

Mutta kaiken tämän mukana avautuu ihmiselämälle avara ja suuri
näköpiiri, runsain määrin tehtäviä, tehtäviä, jotka ovat
erottamattomassa yhteydessä keskenään ja jotka lupaavat varman
saavutuksen. Ennenkuin kuitenkaan antaudumme tällaisten toiveiden
valtaan, on välttämätöntä ottaa punnittavaksi eräs epäilys, joka, jos
sen koko kantavuus otetaan tarkoin huomioon, taaskin tekee kaikki
saavutuksemme epäilyksenalaisiksi. Jos oikea henkisyys kohotetaan
niin kauas kaiken sen yläpuolelle, mikä on pelkästään inhimillistä,
niin eikö silloin yhä painavampana laskeudu arvioimisemme
vaakalaudalle se tosiasia, että ihmiselämän keskitaso aina sen
alkeellisiin muotoihin saakka lujasti ja sitkeästi jää pysymään
siinä asemassa, jonka pyrkimyksemme vapautua ihmisen pienuuden
rajoituksesta hylkäsi aivan riittämättömänä? Eikö se, mikä meidän
oli voitettava, ylivoimaisena pidä meitä kahleissansa, eikö se
uhkaa alentaa koko tuota kohoutumistamme hapuilevaksi kaipuuksi ja
toivomiseksi?

Näyttää vallitsevan läpikäyvä ristiriita sen välillä, mitä
hengenelämän aate vaatii, ja sen välillä, mihinkä me ihmisolomme
pohjalta kykenemme. -- Hengenelämä vaatii subjektin ja maailman,
mielentilan ja esineen vastakohdan yläpuolelle ylettyvää täyttä
toimintaa, ja inhimillinen sielunelämä onkin tuon vastakohdan
vallanalainen. Hengenelämä muodostaa kaikenkäsittävän kokonaisuuden
ja ihmiskunta on hajaantuneena pelkkiin yksilöihin, ja jo
luonnollisen itsesäilytyksen välttämättömyys, mutta myöskin
yhteisyyselämä pakoittaa puoltamaan ja vahvistamaan yksilöllistä
elämää; hengenelämä esittää sisällyksensä, totuutensa ajattomasti
pätevänä, mutta ihminen syntyy ajassa ja hänen elämänsä kuluu aikaan,
hänen tilansa ja sen mukana hänen elämänsä asettamat vaatimukset ovat
yhtämittaisten muutosten alaiset. -- Tällaiset ristiriidat ulottuvat
yli näiden perusmuotojen koko elämään. Se, mikä näin ollen enimmän
antaa aihetta levottomuuteen, on siinä, ettei ole minkäännäköistä
toivoa saada uudestaan muodostetuiksi näitä olemassaolomme
perusmuotoja.

Mutta joskaan emme voi aivan yksinkertaisesti poistaa näitä
vastuksia, niin kenties on kuitenkin mahdollista ryhtyä niitä
vastustamaan. Voimmepa ihmiselämän yleiskokemusta tarkastaessamme
nähdä, että tällainen vastavaikutus on käynnissä kauttaaltansa läpi
koko inhimillisen olemassaolomme, laajemmalti kuin ihmisten tieto
ja tahto ulottuukaan. Sillä kauttaaltansa elämä osoittaa sisäistä
ylöspäin kohoutumista: se, mihin ihminen hädän ja luonnollisen
itsesäilytyksen vaiston pakoituksesta turvautui, muuttuu ja jalostuu
elämän oman kehityskulun vaikutuksesta. Se, mikä ensiksi ilmenee
ulkonaisena rinnakkaisuutena, muuttuu sisäiseksi yhteydeksi; se,
mille annettiin pelkän välikappaleen arvo, saa itsenäisen arvon,
vaikuttaa vastaan ja vie täten kehitystä eteenpäin. Inhimillisten
olosuhteiden vajanaisuudesta huolimatta henkisyys voittaa yhä enemmän
jalansijaa ja huolimatta kaikesta vastustuksesta se voi edistää
tarkoitusperiänsä.

Näin olevien olojenkin pohjalla ilmenee vähittäistä elämän
irroittautumista luonnollisesta minästä, joka aluksi vallitsee
kaikkia pyrkimyksiä. Tämä irroittautuminen ilmenee erittäin
kouraantuntuvana rakkaudessa ja työssä, edellisessä kanssaihmisiin,
viimemainitussa työn esineeseen suuntautuvana. Kuka voisi kieltää
rakkaudella olevan juurensa luonnonvietissä ja liian vähäiseksi
arvata tämän luonnonvietin pysyvän merkityksen? Mutta sitten tapahtuu
muutos siihen suuntaan, että rakkauden esine itsekin jollakin tavoin
tulee arvokkaaksi, että sen menestys välittömästi saa ihmisen
pyrkimyksen liikkeelle ja että oma minä aina itseuhrautumiseen
saakka voi väistyä syrjään. Jo Aristoteles on kuvannut, kuinka tässä
suhteessa myöskin alemman asteen ihmisessä elää jotakin jumalallista,
joka vie hänet yläpuolelle oman itsensä. Samoin on työn laita. Siihen
ryhdytään lähinnä itsesäilytyksen takia eikä voida ihmistä moittia,
että hän siitä vaatii palkkaa ja arvostelee sitä sen mukaan, mitä se
tuottaa. Mutta me tiedämme kaikki, ettei asia tähän pääty: työ käy
vähitellen ja vähitellen ihmiselle oman sisällyksensä takia rakkaaksi
ja arvokkaaksi, se muodostaa sisäisiä yhtymiä, jotka vastustavat
toimivan henkilön mielivaltaa ja mielitekoja, se tekee lopulta
ihmisen kykeneväksi antautumaan suureen vaivannäköön ja tekemään
uhrauksia, se muuttuu hänessä eteenpäin vieväksi mahdiksi. Työssä ja
rakkaudessa ulkonaisessa kosketuksessa oleminen muuttuu sisäiseksi
suhteeksi ja samalla nautinto ja hyöty väistyvät elämän sisäisen
kohoutumisen tieltä.

Tällainen liikkeen- ja voimansiirto luonnosta henkeen ilmenee
inhimillisen olemassaolon kokonaisuuteen nähden niissä
kokemuksissa ja kohtaloissa, jotka ovat nähtävissä yksilöllisyyden
muodostumisessa. Tällöin on ensinnä olemassa erikoisluonne, jossa
kyllä on yksityisiä henkisiä aineksia, mutta jolla ei ole vielä
mitään henkistä luonnetta; tämän erikoisluonteen vaatimusten
puoltaminen ja toteuttaminen on itsesäilytyksen luonnonvietin
mukaista, helposti tuo tehtävä saa puolelleen ihmisen mielihalun
ja osakseen ihmisen työn. Mutta kerran alotettu liike vie helposti
alkukohtaa korkeammalle. Nuo henkiset ainekset liittyvät lujemmin
yhteen ja alkavat vaikuttaa kokonaisuutena; näin pyrkimys voi
irroittautua pelkän olopisteen harrastuksista vieläpä vastustaa
niitä, ja yhä puhtaampana kohoaa esiin henkinen kokonaismaailma, yhä
enemmän se voi yllyttää ihmistä innokkaaseen työhön ja vaikeisiin
uhrauksiin.

Mutta tällainen kulku alemmasta ylempään ulottuu yläpuolelle
yksilöiden koko ihmiskuntaan. Näin on laita inhimillisen yhteiselämän
kehittymisen. Aluksi ulkonaiset olosuhteet ja elämän ylläpitämisen
pakko vievät ihmiset yhteen ja saavat aikaan pienempiä tai suurempia
yhtymiä. Mutta ulkokohtaisesta yhdessäolosta muodostuu yhä enemmän
ja enemmän sisäinen yhteys, yhteisestä kokemuksesta, yhteisistä
taisteluista, yhteisestä menestyksestä ja yhteisistä kärsimyksistä
kohoaa esille yhteisiä arvoja ja tarkoitusperiä, syntyy yhteinen
elämänpiiri, joka yksityistä ihmistä sekä lujittaa että kohottaa
yläpuolelle itsekkäiden harrastusten. Niinpä tässäkin eittämättömästi
kulkee jalostumisen ja kohoutumisen virta.

Erittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike
henkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä
suoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee
ajan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat
itselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan
rajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta
ihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa
kaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana
antaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä
torjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja
katoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa
kartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten
historian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista
ja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme
säilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on
häviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron
sen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan
yläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi
kaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä
ja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää
tämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan,
tapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa.
Sillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia
voittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty
vetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä
elähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle
puolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä
ajallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä
seurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin
se on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi.
Ennen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella,
joka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran
tällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan,
niin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen.
Voimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan
ja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen
analyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian,
että uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa
itsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä
sielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti
luonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa,
ja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet
kohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten
yläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän
maailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi
saada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota
pelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään
nykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä.
Täten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä
aikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa
sitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta.
Niin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla,
niin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä,
vaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että
tässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu
mahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia
muodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä
kuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.

Myöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa
kasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki
koko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen
kaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen
kiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina
koko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista
vastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa,
on varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen
mielivallan yläpuolella oleva voima.

Eivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet
alemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa
vallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei
siellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu,
tuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen
pohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan
ylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi
saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä
pohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.

Yhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto
kuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja
vastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään
vastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä
tosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa
olemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi
päästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä
aina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän
elämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa.
Kaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on
tässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme
hengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se
syvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi
meidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa.
Mutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen
ristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma
ominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin
epätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi
ja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään
vieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme
siinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä
käsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole
ainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja
elämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa
saavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme
huolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen
kohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti
pientä.



Epäilysten torjuminen.


Tähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan
hengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin
nähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen
alaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan.
Mutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä
hengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen
perustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. -- Jo
ammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut
hänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän
pitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä
ja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta:
luonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista
tarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan
välillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden
valtakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan
asemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä,
vieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä
välikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja
lisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän
omalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa
sisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen
lamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan
hengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena.
Voiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?

Voimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina
syrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä
ajatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla.
Sillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa
maailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle
syvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen
elämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen
maailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi
kaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse
varmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin
hyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen,
mutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja
ohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne
vain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä
mitenkään tarjonnut ratkaisua.

Mutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa.
Järkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä
tapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä
tutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi,
siis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme
todellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä
olisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän
kohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime
kädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei
meillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään
alkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme
eletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä
maailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme
ainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain
niin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin
on epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän
sisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja
se vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä
virtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin,
vaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja
määräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan
ovat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään
synnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken
yksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava
tämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja
maailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen
sisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon
antamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan
tuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin
hetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.

Elämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille
osoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan
olennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle,
jota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys.
Tässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä
ilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa
moninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi
kokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja
selittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja
varjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se
löysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä
ei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen
muodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta.
Tätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille
itsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta
kohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei
maailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa
vain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä
maailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain
meidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi
vähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa,
pikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus
antaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä.
Mutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä
varmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen
aleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on,
että se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee
vakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys
pääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä
tämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä
sillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana
mitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät
voiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä
elämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.

Näin myöskin historian antama kokemus osoittaa, että ympäröivän
maailman vaikutus kokonaisvakaumukseen olennaisesti on riippuvainen
siitä, minkä verran hengenelämällä on ollut asetettavana henkistä
sisällystä ja suunnanvarmuutta sitä vastaan. Niinpä esim. muinaisajan
kristityltä maailmankaikkeuden salaisuudet kietoutuivat mitä
täydellisimpään hämäryyteen; ettei tämä hämäryys voinut järkyttää
hänen uskonsa lujuutta, johtui siitä, että hänen elämäänsä vallitsi
sisäinen välttämättömyys, joka kohotti hänen elämänsä kauas
yläpuolelle ulkoapäin tulevien vaikeuksien ja pulmien. Päinvastoin
taas eivät useinkaan sellaiset aikakaudet, jotka ovat tarjonneet
loistavia saavutuksia ja hämmästyttävää voimainkehitystä, ole voineet
torjua epäilyksiä, koska niiden elämä ei ole voinut kohota eheään
kokonaiskäsitykseen ja saavuttaa alkuperäistä syvyyttä. Epäilyksen
voittaminen ei siis riipu harkitsevasta mietinnästä vaan itse
elämän muodostuksesta; elämän heikkous ja tyhjyys ainoastansa antaa
epäilykselle vallan sielumme yli. Ja nykyisissäkin oloissa ainoastaan
elämän sisäinen vahvistaminen voi auttaa meidät epäilysten yli.

Mutta joskaan emme millään tavoin alistu ympäröivän maailman
vastustavien vaikutteiden alle, niin emme voi niitä yksinkertaisesti
työntää syrjään ja kulkea tietämme ikäänkuin niitä ei olisikaan.
Meidän tulee rohkeasti puolustaa hengenelämän maailmaa kaikkea,
vieläpä omasta sielusta kohoavaa, vastustusta vastaan, uskollisesti
palvella sitä keskellä kaikkea ahdistelua, osoittaa sankariutta
aina arkipäivän toimintaan asti. Tästä kohoaa vaatimukseksi se,
ettemme hengenmaailman puolelle asettumistamme tee riippuvaksi
minkäänlaisesta palkasta tai mistään ulkonaisesta menestymisestä,
vaan että ulkomaailman ankarasta vastustuksesta huolimatta pidämme
kiinni hyvästä sen itsensä takia. Tällaisen ajatusjuoksun yhteydessä
Platon piirsi kuvansa kärsivästä vanhurskaasta -- kaukana tämän
käsitteen kristillisestä sisällyksestä --, jota kaikki kärsimys
ja vaino hänen sisäisessä ylevyydessään ja lujuudessaan vain
vahvistaa, ja hänen hartain ajatuksensa oli kokonansa eroittaa
toisistansa ihmisen moraalinen käyttäytyminen ja palkan kysymys.
Ja samaan suuntaan ajatellen suuret kasvattajat vaativat, ettei
siveellinen kasvatus saisi nojautua siihen oppiin, että hyvän
tavallisesti käy hyvin ja pahan pahoin, vaan että kasvatuksen
pikemmin tulisi lujittaa sielua hyvässä, jotta ilo hyvästä kohoaisi
kärsimystä voimakkaammaksi. Niinpä arvelee Fröbel, että ihmisille
on tehtävä selväksi se seikka, että sen, joka todella tahtoo
hyvin tehdä, "täytyy elää ulkonaisen ahdistuksen alaisena; sillä
kieltäytyminen, ulkonaisten seikkojen väheksyminen sisäisten arvojen
saavuttamiseksi, kas siinä korkeimman kehityksen saavuttamisen ehto".
"Juuri ulkonaisten vastuksien voittaminen tai pikemmin niiden läpi
pääseminen ja samalla tuhoaminen oman tahdon voimalla, varttuneella
toiminnantarmolla, se se ihmiselle hänen omassatunnossaan antaa
rauhan, ilon ja vapauden." Tämä ajatustapa on stoalaisuudessa saanut
klassillisen ilmaisunsa; sitä on tarpeen kaikkea voimakasta elämää
varten.

Mutta lopullisesti tyydyttävä ei tämäkään ajatuskanta ole. Se
pitää etupäässä silmällä yksilöä ja hänen riippumattomuutensa
säilyttämistä, kokonaisuuden tila, henkisen yhteisyyden rakentaminen
sitä hyvin vähän liikuttaa; se ajattelee yksilön voimakkaaksi ja
sekä vihamielisen maailman että oman sielun nostamien pulmien
edessä horjumattomaksi; se puolustaa rohkeasti perustosiasiaa
vastoin kaikkia epäilyksiä ja kaikkea vastustusta, mutta se ei tunne
mitään järkytysten, epäilyksen ja kärsimyksen tietä tapahtuvaa
elämän edelleenkehittämistä. Mutta tästä ei voida luopua, jos mieli
elämän pysyä liikkeellä ja säilyttää iloisuutensa. Jos tehtävänämme
yksinkertaisesti olisi vain torjuminen ja jollei taistelu veisi
elämää myöskin sisäisesti eteenpäin, niin ei tyrehtyminen olisi
vältettävissä, paikalleenpysähtyminen olisi ehdoton seuraus,
tarkoitusperän puute lamauttaisi toiminnan tarmon. Niinpä tuo
paikalleenpysähtyminen on estettävä ja sen lupaa uskonto tekevänsä.

Uskonto on tutkimuksemme varrella jo useastikin ollut esillä, mutta
meidän oma kantamme on tähän saakka jäänyt ratkaisematta. Mutta tähän
kysymykseen emme voi ryhtyä tunnustamatta, että kaikkeen itsenäisen
hengenelämän kehkeämiseen sisältyy aineksena uskontoa, joskin
useimmiten kätkettynä. Sillä kuten käänne itsenäisyyteen voi olla
alkuisin yksinomaan kaikkeuselämän voimanlähteestä, samaten tässä
kaikki toiminta on tuon elämän kiinteässä yhteydessä olemista. Siellä
missä inhimillinen luomistyö on kohonnut korkealle, on oltu tästä
tietoisia. Niinpä suuripiirteinen taiteellinen muovailu ei tuntenut
itseänsä pelkän yksilön työksi vaan korkeamman voiman herättämäksi,
syvät luonteet ottivat sen vastaan armon antimena ja kunnioittivat
sitä sydämen kiitollisuudella. Myöskin suuret ajattelijat tunsivat
olevansa ylevämmän pakoituksen alaisia asettaessaan oman olemuksensa
vaatimuksen kaikkea sitä vastaan, mitä heidän ympärillään pidettiin
totena ja oikeana. Ja maailmanhistorian sankarit tunsivat
tavallisesti olevansa, vieläpä jouduttuaan jyrkkään ristiriitaan
vallallaolevan uskonnon kanssa, välikappaleita ja aseita kohtalon
kädessä, tätä ilman se suunnaton vastuunalaisuus, joka sisältyi
heidän toimintaansa, ei olisi ollut kestettävissä. Niinpä voi todella
sanoa, että kaikkeen elämän kohoutumiseen yläpuolelle arkipäivän
keskitason sisältyy tavallaan uskontoa.

Näinpä siis uskonnolla ei ole sijansa vasta tässä, sillä on laveampi
pohja, kaikkeuden koossapitävästä yhteydestä on viimeiseen saakka
aina kiinnipidettävä. Mutta tämä niin sanoaksemme pohjalla ja takana
piilevä uskonto ei ole sitä, mitä uskonto tahtoo olla, kun se
muodostaa oman elämänpiirinsä. Edelläesitetty uskonto on korkeintaan
johdantoa ja valmistusta siihen. Meidän esityksemme mukaisesti voisi
tällainen itsenäinen uskonto todistaa oikeutuksensa ja totuutensa
ainoastaan olennaisesti edelleen muodostamalla koko elämää, eikä
minkään pelkän teoreettisen punnitsemisen avulla. Ja näin onkin
tämän uskonnon laita itse asiassa. Kaikessa oikeassa hengenelämässä,
kuten näimme, ilmenee suhtautumista kaikkeuden kokonaisuuteen, mutta
tämä suhtautuminen on lähinnä tulos työstä, maailmaan kohdistuvasta
toiminnasta ja se on näin välitettynä enemmän välillistä laatua.
Mutta itsenäistyessään uskonto edustaa ja puolustaa sitä tosiasiaa,
että sielun kokonaisuuden on mahdollista olla välittömässäkin
suhteessa kaikkeuselämän kokonaisuuteen, tai pikemmin, että
tällaisessa suhtautumisessa sielu vastoin muutoin vallitsevaa elämän
hajaannusta kokoaa itsensä kokonaisuudeksi, sanan varsinaisessa
merkityksessä vasta onkin sielu. Samalla hengenelämän aate kasvaa
jumala-aatteeksi ja hengenvaltakunta jumalanvaltakunnaksi.

Tällainen ajatussuunta on sikäli elämän kaikkeudelle välttämätön kuin
vasta ihmisessä hengenelämä saavuttaa sen täyden itsenäisyyden ja
ylevämmyyden maailmaan nähden, joka juuri muodostaa sen olemuksen.
Hengenelämä jää keskelle ratkaisemattomia pulmia ja sen täytyy
lopulta itseensä sortua, jollei sanotulla tavalla ole saavutettavissa
kohoutumista yläpuolelle kokemusmaailman; se on kokonaisuutena
uhattuna, jollei tällainen lopullinen täydentyminen ole mahdollinen.
Niinpä on se, mikä aluksi esiintyy pelkkänä täydentymisenä, samalla
kokonaisuuden perustava edellytys ja sitä ratkaistaessa taistellaan
kokonaisuudesta; kokemuskin osoittaa, että sellainen suhde uskontoon
-- uskonto tällöin käsitettynä avarimmassa ja vapaimmassa mielessä
-- on enimmän luonteenomainen ihmisen henkiselle olemukselle, että
se tavallisesti on todistuksena sisäisen elämän syvyydestä ja
pontevuudesta; missä näiden kysymysten käsittely kokonansa hyljätään
ja koko probleemia pidetään aivan olemattomana, siellä ei elämää
voida varjella joutumasta ympäröivän maailman valtoihin ja sisäiseltä
madaltumiselta.

Mutta uusi elämä osoittautuu, sen ohessa että se, pitämällä
tosiasiallisesti hengenelämää yleensä pystyssä, todistaa oman
olemassaolonsa, erikoisesti kohoamisessa myöntämiseen ankaran
kieltämisen kautta, se osoittautuu siinä, että käy mahdolliseksi
käsitellä kärsimystä, vieläpä syyllisyyttä, uudella tavalla.
Kuulee usein sanottavan, että kärsimys vie ihmistä syvempään ja
jalompaan elämään; mutta jos tämä merkitsee sitä, että kärsimys
erillään laajemmasta yhteydestä itsestänsä sen saa aikaan, niin
on se väite, joka on suoranaisessa ristiriidassa elämän antaman
kokemuksen kanssa. Sillä kuinka usein näemmekään kärsimyksen
tekevän ihmiset ahdasnäköisiksi, pieniksi ja kateellisiksi,
kuinka usein parempiin olosuhteihin joutuminen houkutteleekaan
esille jalommat piirteet! Korottavasti voi kärsimys vaikuttaa vain
silloin, kun sen hereilleajava ja järkyttävä voima valmistaa sielun
vastaanottamaan uutta elämää ja kun sisäisten syiden nojalla voi
tapahtua sisäinen muutos ja jalostuminen. Silloin kärsimys voi ajaa
ihmisen hänen olemuksensa syvyyksiin ja tulla uuden kehityksen
lähtökohdaksi; silloin voi ankarissa järkytyksissä osoittautua, että
se, mikä näytti olevan koko meidän olemuksemme, olikin erikoinen
mahdollisuus, josta me voimme vapautua. Tätä tosiasiaa, avarasti ja
periaatteellisesti käsitettynä, uskonto juuri edustaa, ei ainoastaan
yksilön hyväksi vaan silmällä pitäen koko ihmiskuntaa, jolle
kulttuurien kuluminen ja vanhentuminen tekee sisäisen uudistumisen
ja jalostumisen välttämättömäksi. Selvästi eroaa tässä toisistaan
kaksi elämäntyyppiä, joita historiallisen esiintymisensä nojalla
voidaan nimittää kreikkalaiseksi ja kristilliseksi. Edellisessä
henkisyys esiintyy ihmiseen varmasti perustuvana ja käsilläolevana,
ikäänkuin korkeampana luontona; työllä ei sen piirissä voi olla
muuta tehtävää, kuin voimakkaasti vaatia oikeuksiin pääsyä tälle
ihmisen jumalalliselle puolelle, puolustaa sitä rohkeasti kaikkia
hyökkäyksiä vastaan ja koettaa saada se täysin selvästi esitetyksi.
Se on miehekäs ja elämäniloinen katsantotapa, mutta elämän sisäistä
liikuntoa siltä puuttuu ja samalla todellisen historian mahdollisuus,
myöskään ei tällaisen itsensä-esittämisen elämälle tarjoama sisällys
ole voinut lopullisesti tyydyttää. Kristillinen elämän tyyppi, joka
ulottuu kauas yli kirkollisten kaavojen, asettaa elämän sisäiset
probleemit, eritoten siveellisen puutteellisuuden etualalle; elämän
liikunto käy tälle elämäntyypille siitä syystä arvokkaaksi, että
siinä hengenmaailma avaa ihmiselle uuden syvyyden, vaatii ylintä
voimain käyttöä sen omaksumiseksi, mutta vie samalla kehittämällä
uutta elämää noiden siveellisten puutteellisuuksien ja pulmien yli.
Tämä ei anna vain yksityisen elämälle sisäistä historiaa vaan koko
ihmiskunnan elämälle, tämä antaa elämälle päämaalin ja luo siihen
sisäistä jännitystä. Tästä käsin katsottuna esiintyy kärsimys
sellaisena, mikä voidaan ottaa elämän olemukseen ja mikä voi
vaikuttaa sitä edistävästi.

Uskonnon herättämälle elämälle on yleensä olennaista, ettei se
ainoastaan alinomaa perustele tehtäviä hengenelämälle vieraan tai
suorastansa vihamielisen maailman voittamiseksi, vaan voimakkaasti
vie niitä eteenpäin; niinpä on tällä elämällä vastakohtaisuuden
ja samalla vahvistuneen sisäisyyden leima. Tässä vasta kehittyy
täysin puhdas sisäinen elämä ei vain maailmaan nähden vaan myös
maailmaan kohdistuvan työn suorittamiseen nähden. Tällaisessa
vastakohtaisuudessa sisäkohtaisuus, joka on ominaista kaikelle
hengenelämälle, muodostuu ylevämmyydeksi maailmaan nähden, omassa
itsessä lepääminen syväksi rauhaksi. Tästä välittömästä kokonaisuuden
suhteesta kokonaisuuteen virtaa sielullisuutta antava voima ja se
antaa myöskin persoonallisuuden käsitteelle verrattomasti suuremman
lämmön. Tällöin ainoastaan ihminen kokonaisuutena saa arvon, johon
inhimilliset suhteet voivat vain lähentäen auttaa häntä. Näin
tapahtuu eittämätön elämän edelleenmuodostuminen; elämä saavuttaa
sellaisen kohdan, jossa harhat ja vastustukset eivät enää siihen
pysty, jossa sekavuuksien maailma on sen alapuolella.

Tosin tällainen käänne ei voi tapahtua, ilman että meidän kykymme
ja inhimillisen maailmamme rajoitus käy entistänsä tuntuvammaksi.
Tuon uuden elämän pukeminen käsitteisiin on aina vain jäävä
epätäydelliseksi ja onnistuva enemmän kuvan kuin opin muodossa;
antropomorfismin vaara ei vain opissa vaan myös elämässä kasvaa
tuntuvasti astuttaessa ulos muodostavan työn piiristä. Ja meidän
maailmamme täytyy näyttää vielä keskeneräisemmältä kuin tähän saakka.
Juuri näin ollen meidän maailmamme ei voi esiintyä puhtaan järjen
valtapiirinä eikä myöskään ahjona, josta varmasti kohoten kehittyy
järjen valtapiiri, vaan ainoastansa paikkana, jossa elämän suuret
liikkeet suoriutuvat ja uudet syvyydet avautuvat, mutta lopulliseen
täydentymiseen ei siinä päästä. Mikä oikeana ja todellisena elämänä
omaksutaan, se on jo kaukana olemassaolon keskitasosta ja joutuu
monin tavoin taisteluun sitä vastaan, se omassa itsessäänkin on
keskellä taistelua ja liikettä. Näin meidän elämämme tältä kannalta
nähden esiintyy paljoa enemmän suuremmasta kokonaisuudesta leikattuna
palasena kuin itse kokonaisuutena, enemmän draaman esittelynä, joka
paljastaa toimivat voimat ja antaa niiden astua toisiansa vastaan,
kuin draaman kulkuna sen viimeiseen loppusuoritukseen asti. Näin
kuvaavat tätä Lutherin tunnetut sanat: "Se ei vielä ole tehty eikä
tapahtunut, mutta se on liikkeellä ja menossa; se ei ole loppupää
vaan tie. Ei kaikki hehku ja loista, mutta kaikki poistaa karstaa
itsestään."

Tällainen asiaintila synnyttää ehdottomasti kuolemattomuuden
probleemin; ei vain pikkumainen elämänhalu, rajaton
kyllästymättömyys, vaan hengenelämän pakoittava tarve yhä uudelleen
ajaa tuohon kysymykseen. Ei kukaan voine kieltää, että epäilykset
tämän kysymyksen myönteistä ratkaisua kohtaan ovat meidän päivinämme
suuresti kasvaneet. Jo maailman paikallisten ja ajallisten rajojen
suunnaton avartuminen, jonka nykyaika on tuonut mukanaan, asettaa
tämän kysymyksen toiseen valoon, kuin missä se oli silloin, kun
maa näytti muodostavan maailmankaikkeuden keskuksen ja koko
maailmankulku suoriutuvan lyhyessä ajankierrossa; lisäksi tulee
vielä karttuva tietoisuus siitä, että kaikki henkiset toiminnat
ovat riippuvaisia ruumiillisista edellytyksistä. Jos lisäksi
hengenelämän osallisuus vasta ihmiselle antaa erikoisen aseman, niin
täytyy henkisen vireyden heikkouden ja mitättömyyden useimmissa
tapauksissa herättää epäilyksiä; silloinkin kun henkistä elämää
sivistystyön ja toiminnan avulla on vaivoin saatu heräämään, kuinka
usein vaipuukaan se melkein kokonansa horroksiin elämän varrella
ruumiillisen hyvinvoinnin vallitessakin, kuinka usein henkinen
vireys kokonansa katoaa autioon arkipäiväisyyteen! Sielu näyttää
jo sammuneelta, vaikkakin ruumis vielä elää. Mitäpä tällaisille
kuolleille sieluille elämästä tämän elämän tuolla puolen? Ja lopuksi
vielä olemme myös maailmasta sekä hengenelämästä muodostamiemme
avartuneiden käsitteiden nojalla päässeet yhä suurempaan selvyyteen
olemassaolomme ahtaudesta ja ehdonalaisuudesta, ei tahdo meistä,
kuten aikaisemmasta ajatustavasta, tuntua suurelta onnelta
iänkaiken edellensä laahata tätä erikoista olemismuotoamme kaikkine
rajoituksineen ja satunnaisuuksineen, paljoa pikemmin on se tuntuva
meistä sietämättömältä kahleelta ja kiinnikytkemiseltä, jonka sijasta
varmaan täydellinen tuhoutuminen olisi toivottavampi.

Niin paljon kuin meidän ajallamme onkin esille tuotavana
kuolemattomuuden myöntämistä vastaan, on myöskin suoranaisella
kieltämisellä edessään mitä suurimpia vaikeuksia, niin pian
kuin elämästä yllä esittämämme kuva on tunnustettu oikeaksi.
Sillä jos elämä -- ei ainoastaan yksilön vaan koko ihmiskunnan
-- esiintyy kokonansa keskeneräisenä, ainoastaan edessäolevan
matkan alkutaipaleena, jollei ole minkäänlaista toivoa siitä,
että ihmiselämä koskaan voisi muuttua järjen valtakunnaksi, ja
jos vaikeudet vuosituhansien kuluessa yhä vain kasvavat, niin
täytyy kaiken henkisyyspyrinnän muuttua järjettömyydeksi, jos
osa puutteineen ja ristiriitoineen on oleva koko kokonaisuus,
jollei henkisen elämän kehittyminen milloinkaan pääse sitä edemmäs
eikä myöskään yksilöä päästä osalliseksi tällaisesta jatkuvasta
olemassa-olosta. Tosin tällainen jatkuva olemassa-olo voisi ulottua
vain henkiseen ytimeen, joka yksilössä taipumuksena on olemassa, ja
se kysymys voi herätä, onko siinä tapauksessa, ettei elämänkehitys
kohota piileviä henkisiä mahdollisuuksia eläväksi henkiseksi voimaksi
ja muodosta niitä itsenäiseksi elämän keskukseksi, tämä elämänkohta
siirtyvä ikuisuuteen ja eikö siihen sisältyvä voima tule jossakin
muualla käytetyksi.

Ratkaiseva koko kysymyksen käsittelylle on se tosiasia, että
meidän elämämme rajojen sisällä kehittyy ajallisuuden yläpuolelle
kohoavaa elämää, että ihminen voi päästä osalliseksi iäisyydestä
ja äärettömyydestä ja vieläpä -- se on pääasia -- ei ainoastaan
yksityisillä henkensä ennätyksillä, vaan koko olemuksellaan. Mikä
näin on saavutettu, se ei voi tuhoutua ajan aaltoihin. Tässä sopii
pitää mielessä Goethen sanat:

    Niin ratkeaa tuo suuri, vakaa
    kysymys toisen kotimaan,
    sill' ainaisuuden meille takaa,
    mi ainaist' elämässä maan.

Aina on tämä kysymys pysyvä liian paljon hämäränä, voidakseen
elämässämme päästä etualalle; vain dogmaattinen kieltämys on
torjuttava. Ei sen vähäisempi kuin itse Kant kirjassaan "Kritik
der praktischen Vernunft" ole nimenomaan teroittanut, että tuosta
hämäryydestä on se etu, että se kiinnittää meidän ajatuksemme juuri
tähän elämään, joka tarjoaa niin sanomattoman paljon tehtäviä, ja
samalla pitää toiminnan kaukana palkanajatuksista. Hän lopettaa
syvällisen esityksen tästä kysymyksestä sanoilla: "Myöskin
tässä kohden pitänee paikkansa, ettei tutkimaton viisaus, jonka
aikaansaamina me olemme olemassa, vähemmän ole kunnioittamisen
arvoinen siinä, mitä se on meiltä kieltänyt, kuin siinä, mistä se on
sallinut meidän päästä osallisiksi."



Yhteenveto.


Lopuksi on luotava katsaus taaksepäin kuljettuun tiehen ja
lyhykäisesti koottava yhteen se tärkein, mitä olemme saaneet
lopputulokseksi kysymystä elämän tarkoituksesta ja arvosta
punnitessamme. -- Ensinnäkin kysymykseen tutustumisemme oli
tavallisuudesta poikkeava. Emme alkaneet esittämällä kuvaa
ympäröivästä maailmasta emmekä koettaneet siitä käsin löytää elämälle
valaisevaa selvyyttä, vaan me koetimme käsittää elämän elämästä
itsestään ja ymmärtää sitä sen itsensä avulla. Me seurasimme sitä
sen omassa kehityksessä, me löysimme siitä yhteyksiä, eri asteita
ja tarkoitusperiä, vieläpä tästä käsin lopuksi löysimme kokonaisen
todellisuuden, joka meille ihmisille on kaiken todellisuuden ydin.
Tästä kysymys kaiken tarkoituksesta ja merkityksestä sai uutta valoa.
Noudattamalla juuri tätä tietä täytyi tarkastelussamme käydä samoin
kuin käy elämässäkin, sen tuli käännekohdissa tehdä oma ratkaisu.
Läpikäyvänä kaikessa oli pyrkimys sisäiseen itsesäilytykseen,
ja lopulta saavutetulla tuloksella oli persoonallisen totuuden
luonne. Tällainen antaa kaikelle suurta sielullista välittömyyttä
ja lämpöä. Jokainen pyrkivä ihminen, ei ainoastaan oppinut tutkija,
voi ryhtyä tähän työhön, ihmiskunta voi tuntea yhteisen vakaumuksen
pohjalla kuuluvansa yhteen, mutta samalla voi jokainen yksityinen
antaa yksilöllisen ilmaisun sille, mitä näiden elämäntotuuksien
pohjalla katsoo välttämättömäksi edellyttää, ja julistaa sitä
omalla kielellään. Tällaisen elämänkokemuksen perustuksella ja
henkiseen itsesäilytykseen liittyneenä täten löydetty totuus voi
saavuttaa suurimman varmuuden, mikä on ajateltavissa, ja myöskin
voi tälläinen palaaminen elämän perusluotteisiin vaikuttaa elämän
yksinkertaistuttamiseksi, mikä kulttuurityön mukana lisääntyvien
yhteyksien ja vaikeuksien kohotessa käy yhä välttämättömämmäksi.
Vaikkakin erityisen ajatusmaailman muodostaminen on näinkin
menetellessä tarpeellinen, jotta yksityiset ilmiöt voitaisiin
yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, niin näin perustellulla
ajatusmaailmalla on se etu, että se aina ja uudestaan on
muutettavissa omaksi elämänkokemukseksi ja siten voi jokaiselle
milloin tahansa tehdä tiliä itsestään.

Asiaan nähden kävi selville, että ihmiselämä saa tarkoitusta ja arvoa
ainoastaan siitä tosiasiasta, että kaiken ulospäin suuntautuvan
ja olevaisuuden pinnalla tapahtuvan toiminnan ohessa on olemassa
olennaisesti uuden elämän mahdollisuus, mahdollisuus johtaa elämä
kaikkeuden kokonaisuudesta ja todellisuuden sisäkohtaisuudesta. Tässä
uudessa elämässä on toisiinsa kietoutuneena ja erottamattomasti
yhtyneenä kaksi seikkaa: tässä vasta syntyy kaikelle elämän
hapuilevalle tavoittelulle ja pelkälle elämän varjolle vastakkainen
todellinen elämä, elämä, joka perustuu omaan itseensä ja sisäisesti
kehittää sisällyksensä. Ja tämä elämä esiintyy vain vapautumisena
siitä, mitä ihmisessä on pientä, painopisteen siirtämisenä kaikkeuden
elämään ja toimintaan, siihen vaaditaan jyrkkää kieltäymistä.

Tämä uusi elämä ei suinkaan ole pakenemista ihmismielen ja sen
mielialojen komeroihin, syrjäiseen piilopaikkaan, vaan, samaten kuin
se itsessään sisältää todellisuuden syvyyden avautumisen, samaten se
vaatii ryhtymään taisteluun vallitsevaa olotilaa vastaan, samaten sen
täytyy vaatia hallittavakseen kaikki alat, joihin elämä haaraantuu,
samaten se keskellä sisäistä lepoa ja ylevämmyyttä vaatii alinomaista
ja ääretöntä työtä kaikkiin elämän moninaisiin asioihin nähden.
Tässä on olemassa olokanta, joka kaikki ihmiskunnan elämänkokemukset
kykenee näkemään samalta kannalta ja arvioimaan ne samalla
mitalla, tästä käsin avautuu mahdollisuus asettaa partikulaarisia
elämänjärjestelmiä vastaan, jotka eivät meitä enää kykene
tyydyttämään, universaalinen, sijoittaa kaikki erikoiset saavutukset
siihen ja siitä käsin saada ne syvennetyiksi. Kaikkialla on kysymys
henkisen perusluonteen muodostamisesta ja hengenvaltakunnan
todellisuuden sisäkohtaisuuden lisäämisestä.

Kaikki tämä edellyttää, että tunnustetaan todellisuudella olevan
syvyyttä ja että ihmisen on mahdollista omaksua tämä syvyys;
se, mikä oli ihmisen koko maailma, tulee täten hänen toiseksi
maailmakseen, pelkäksi ilmiöiden esiintymiseksi. Tässä tällaisessa
käänteessä on oma metafysiikkansa: sen kyllä huomaamme ja sitä emme
tahdokkaan kieltää, vieläpä me pidämme tällaisen elämän metafysiikan
tunnustamisen sinä taitekohtana, jossa ihmisajatusten täytyy
ratkaista suhteensa ja jossa ne kai tulevat käymään eri suuntiin.
Jollei todellisuudella ole mitään syvyyttä tai jos se meiltä on
suljettu, niin ei ole mitään mahdollisuutta perustaa elämää siihen
itseensä, erottaa oikeata hengenkulttuuria pelkästä ihmiskulttuurista
ja päästä sisäisesti kohoamaan yläpuolelle ympärillämme olevan
sekasorron ja maailmanmenon. Tällöin ihmiselämä on hukassa eikä
mikään vastike voi tuota puutetta korvata. Näinpä siis ei mieltymys
tuntemattomaan, hämärään ja taivaantakaiseen maailmaan vie meitä
metafysiikkaan, vaan huoli elämän itsenäisyydestä ja sisällyksestä.
Tällainen elämän metafysiikka eroaa myöskin kyllin selvästi kaikesta
koulumaisesta metafysiikasta. Ei ole suinkaan tarkoitus tämän
metafysiikan avulla pelkästään intellektuaalisista syistä täydentää
tätä tämänpuolista maailmaa jollakin toisella maailmalla, vaan se se
vasta pääsee tunkeutumaan oikeaan todellisuuteen, vain sen avulla on
elämälle saavutettavissa luja olokanta, todellinen nykyisyys, oikea
sisäkohtaisuus. Me emme siis näin ollen pakene todellisuutta, vaan
tässä kuvatun elämän pääpyrkimyksenä on todellisuuden, alkuperäisen
todellisuuden vaadinta, sellaisen todellisuuden, jollaista pelkkä
olemassaolo ei mitenkään tarjoa.

Myöskin on tässä kuvatun elämän piirteenä läpikäyvä eetillisen
toiminnan vaatimus. Se saa eetillisen luonteen etupäässä siten,
ettei tässä ole kysymys jo valmiina olevalla pohjalla saada
aikaan sitä taikka tätä, vaan on kysymyksessä kääntämällä oleva
asiaintila vastaisin päin saavuttaa uusi olokanta ja kilvoitella
uusi kokonaiselämä, joten meillä siis ei ole vain yksityisiä
elämäntehtäviä, vaan yksi ainoa päätehtävä, joka valtaa ja
koossapitää kaiken moninaisuuden. Onnistuuko saavuttaa tuo uusi
olokanta, siihen lujasti juurtua, kehittää henkinen luonne ja siten
lisätä olevaisuuden perusoloa, -- lyhyesti sanoen -- muuttuuko
ihminen henkiseksi energiaksi ja saavuttaako hän sellaisena varman
yhteyden näkymättömän maailman kanssa, se se lopulta ratkaisee hänen
elämänsä onnistumisen tai epäonnistumisen. Eivät loistavimmatkaan
ulkonaiset ennätykset voi tässä kohden esiintyvää puutetta korvata.
Mutta se tehtävä, joka ihmiselle näin asetetaan, ei voi osoittautua
hänelle vieraaksi. Vaatimus ei tule ulkoa päin, vaan omasta
piiristämme; onhan toki kysymys todellisen minämme saavuttamisesta,
elämämme sisäkohtaisuuteen kohottamisesta. Kaikki etiikka vaatii
jotakin sellaista, mikä on yläpuolella pelkän ihmisen, mutta tässä on
se, mikä on yläpuolella ihmisen, juuri ihmisen oma sisäisin henkinen
perustus. Näin ei jää sijaa mahdollisuudelle käsittää moraalia
rasittavaksi ikeeksi tai jäykäksi kaavaksi, niinkuin käy siellä,
missä, sen sijaan että noudatettaisi asian sisäisiä yhteyksiä,
tyydytään pelkkään ulkonaiseen, ihmisten yhteiselämän taustalle
laadittuun siveelliseen arvostelmaan, ja silloin helposti saadaan
aikaan moraalin irvikuva. Itsenäisen hengenelämän pohjalta kohoava
siveys kykenee myöskin tyydyttämään sen vaatimuksen, mikä siveydelle
on välttämätön, mutta jota nykyajan siveysoppi tavallisesti
käsittelee aivan syrjäseikkana. Tämä vaatimus on elävän voiman
vaatimus, voiman, joka laeille, säännöille, tai miten milloinkin
sanotaan, ihmisessä itsessään antaa toiminnan tarmon. Sillä mitäpä
vastuksien ylivoimaisen painon ja velttojen henkisten liikutusten
edessä auttavat kaikki käskyt ja säännöt, jos ne vain tuovat
ihmiselle vaatimuksia, jollei hänellä ole apua elämän pohjavirrasta,
joka tekee niiden täyttämisen mahdolliseksi? Mutta tällainen elämän
virta avautuu, jos tunnustetaan ihmisessä itsessään läsnäolevaksi
kaikkeuselämä, joka kohottaa hänet yläpuolelle yksilöllisen
rajoituksen ja saattaa kaikkeuden voiman hänessä toimintaan.
Vain täten siveys voi heikosta suunnitelmasta muuttua täydeksi
todellisuudeksi.

Täten siis elämälle on saavutettavissa korkea päämaali ja luja
pohja, voimaa ja mielenlaadun miehuutta keskellä kaikkea hämäryyttä
ja ristiriitaisuutta, se tietoisuus, ettemme elä vain omaa onneamme
ja mielihyväämme varten, vaan että meidän tekomme merkitys ulottuu
yläpuolelle oman itsemme koko todellisuuden yleisoloon. Nyt tiedämme,
että maailmat kohtaavat toisensa meidän piirissämme, että meidän
omassa kohdassamme on ylläpidettävä ja edistettävä hengenelämän
kokonaisuutta ja vietävä eteenpäin maailmankaikkeuden kulkua.
Kaikki se, mitä elämänkohtalo tarjoaa erilaisuutta, väistyy syrjään
tämän yhteisen tehtävän rinnalta: näin siis elämä ulkonaisesta
mitättömyydestänsäkin huolimatta saavuttaa sisäisen suuruuden, eikä
kenenkään tarvitse eikä kukaan saakkaan arvostella alhaiseksi omaa
elämäntehtäväänsä. Tällaiselta pohjalta lähtien voidaan pyrkiä
siveyden uudelleen elvyttämiseen, jota se vanhojen tukien alettua
horjua ja tuhoavana leviävän tarmottomuuden, veltostumisen ja
hajaannuksen aikana nykyään mitä kipeimmin kaipaa. Ilman siveellistä
uudestisyntymistä ja siitä johtuvaa nuorentumista ja voimistumista
emme lähimainkaan ole kykeneviä käymään käsiksi nykyisen
maailmanhistoriallisen tilan meille asettamiin tehtäviin. Mutta tuo
uudistus voi tulla yksinomaan syvyydestä käsin eikä pinnalta päin.

Ja sitten vielä on näin kuvatulle elämälle olennaista sisäinen
eteenpäinkulku, sisäisten vastakohtien voittaminen, mahdollisuus
sisäiseen rakentumiseen, draamallisen toiminnan luonne. Tosin tämän
elämän läpi käy yksi ainoa suuri vastakohta ja yhden ainoan suuren
muuttumisen vaatimus, mutta tämän muuttumisen toteuttamisessa
esiintyy eri asteita, ne eivät ole pelkästään peräkkäisiä, vaan ne
esiintyvät myös samanaikuisina ja niiden jatkuva vuorovaikutus pitää
elämän alituisessa liikkeessä. Lähinnä oli kysymys kohoamisesta
yläpuolelle lähimmän olemassaolon sekasorron; se oli elämän
itsenäisyyteen suuntautumisen ensi ehto. Mutta vastaanasettaminen
ei vienyt, kuten näimme, täysitoimintaiseen luomistyöhön, oli
palattava takaisin kokemuksen maailmaan, jotta se saataisi vedetyksi
hengenelämän maaperälle ja elämä näiden molempien asteiden
vuorovaikutuksen avulla perinpohjin muovailluksi. Ainoastaan
kilvoittelussa vastuksien voittamiseksi oli mahdollista sisäisesti
kehittää hengenelämä hämärää ja epävarmaa alkukohtaa ylemmäksi.
Vastuksien lujuuden ja kestävyyden edessä näyttäytyi elämän
kasvattava voima ja ilmeni eteenpäin kulkua maailmanhistoriallisessa
työssä. Mutta vaikeimman kaikista epäilyksistä nostatti hengenelämän
näennäinen voimattomuus todellisuuden kokonaisuudessa, sen
näennäinen menehtyminen äärettömässä kaikkeudessa, sen heikkous
ja vääräsuuntaisuus ihmissielun sisimmässä. Niin järkyttävä kuin
tämä epäilys olikin, sekin oli voitettavissa siten, että sielulle
avautui välitön suhde olevaisuuden vajavaisuuksien yläpuolella
olevaan ja niitä vallitsevaan jumalalliseen elämään. Tästä käsin oli
luotavissa puhtaasti sisäisen maailman valtakunta, joka kuitenkin
sai tuntea itsensä kaikkeuden eloa-antavaksi sieluksi. Näin läpi
kaikkien vaikeuksien ja epäilysten järki lopulta sai viimeisen
sanan, mutta samalla ei voinut olla epäilystä siitä, että suuria
vaikeuksia yhä jää olemaan ja että meidän maailmamme on pulmien ja
taistelun maailma, paljon jää vielä arvoituksia, joita emme kykene
ratkaisemaan. Mutta kuinka paljon hämäryyttä jääneekin, lopullisesta
perustuksesta olemme varmoja, ja kuljettavan tiemme suunnasta ei voi
olla epäilystä. Niinpä siis tuo hämäryys ei voi pelästyttää eikä
maahan masentaa, niinpä voimme keskellä kaikkia vastustavia voimia
kulkea tiemme lohdullisina, vieläpä iloisina.

Mutta elämässä esiintyvistä eri suunnista ja asteista täytyy
sanoa, etteivät niiden aikaisemmat vaiheet silti kokonaan häviä,
vaikka saavutetaankin uusi kehitysaste; myöhemmät kehitysasteet
voivat saavuttaa täyden voiman ja totuuden vain siten, että nuo
edelliset ovat mukana vaikuttamassa. Eritoten ei viimeinen,
voittavan henkisyyden aste, joka ilmenee uskonnossa, saa astua
ulos elämän kokonaisuudesta ja eroittautua omaksi alueekseen, vaan
pikemmin sen tulee alituisesti astua esiin kokonaisuuselämästä
ja heijastua takaisin elämän kokonaisuuteen, muutoin se helposti
voi kangistua ja kadottaa vakuuttavan voimansa. Vain siten, että
edelliset kehitysasteet tällä tavoin tavoittelevat edessäpäin olevia
ja nämä taas heijastuvat takaisin edellisiin, vain siten, että
elämän kokonaisuus on itseensä sulkemassa kaiken moninaisuuden ja
vastakohtaisuuden ja pitää ne molemminpuolisessa jännityssuhteessa
toisiinsa, voi kukin yksityisalue samalla tuntea oikeutensa ja
rajoituksensa ja universaalinen elämänsuunta kohota yläpuolelle
kaikkien partikulaaristen elämänsuuntien. Tavanomaiset elämän
kuvaukset ovat siinä suhteessa virheellisiä, että ne pysyttäytyvät
yhdellä ainoalla asteella ja antavat sen määrätä kokonaiskuvan; tätä
virhettä voidaan kuvaamaltamme kannalta menestyksellä vastustaa ja
saavuttaa enemmän laajuutta ja vapautta.

Sekin voidaan lukea tämän elämänsuunnan etujen joukkoon, että
se kaikenkäsittävän kokonaisuuden rajoissa voi suoda kullekin
yksityiselle erikoisen aseman ja oman vakaumuksen aivan hänen
yksilöllisen luontonsa, vallitsevien olosuhteiden ja hänen
elämänkokemuksensa mukaan. Tosin kuuluu kaikille se vaatimus, että
heidän on siirrettävä elämänsä ulkonaisten suhteiden pintakerrosta
syvemmälle ja otettava voimakkaasti osaa hengenelämän rakentamiseen,
sellaisena kuin kulttuuri sen eteemme asettaa, mutta tähän työhön
voidaan käydä käsiksi hyvin erilaisilla kohdilla ja sen mukaan,
millä kohden ollaan työssä, muodostuu vakaumuskin erilaiseksi.
Mutta kulttuurityön yläpuolelle luo uskonto perusvakaumuksen ja
sisäisen sydämenelämän kerroksen, joka on syrjässä arkipäiväisen työn
nostamilta vaikeuksilta ja josta pitää olla osallisena jokaisen,
joka tavoittelee täyttä elämää. Mutta kuinka paljon hän on siitä
osallinen ja näkeekö hän siinä elämänsä painopisteen, se on toinen
kysymys. Viimeisimmän vakaumuksen maailma voi toisella pysyä pelkkänä
elämäntyön taustana, toiselle se voi suurten järkytysten ja raskaiden
pettymyksien kautta tulla elämän varsinaiseksi olokannaksi. Näin
voi ihmisten kesken vallita hyvin erilaisia ajatussuuntia: toiselle
selvenee aivan välittömästi positiivinen elämänratkaisu, toiselle se
avautuu vasta ankaran kieltämisen tietä. Tutkijalla, taiteilijalla,
käytännöllisen toiminnan ihmisellä voi kullakin olla oma
ajatustapansa, mutta näitä eri suuntia täytyy olla koossa pitämässä
koko ihmiselle ja koko ihmiskunnalle kuuluvan perusvakaumuksen
ja siitä käsin täytyy olla mahdollista vaikuttaa keskinäisen
ymmärtämisen aikaansaamiseksi. Näin käy mahdolliseksi samalla
kertaa saavuttaa yhteys ja säilyttää toivottu vapaus sekä päästä
virittämästä kaikki ihmiset samaan säveleeseen ja vastenmielisin
pakkokeinoin määräämästä kaikille sama tunnustus.



Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.


Sen elämän, joka näin syntyy, tulee lähemmin osoittaa oma
erikoisuutensa ja pystyväisyytensä elävän nykyisyyden asettamien
probleemien edessä. Vaikkemme voikkaan näitä probleemeja sen
pitemmälle tässä seurata (sen olemme lähemmin tehneet kirjassa
"Geistige Strömungen der Gegenwart"), niin näytettäköön kuitenkin
kahdessa kohden, kuinka edustamamme elämänsuunta voi taistelussakin
osoittautua kelpoiseksi. Nykyisen elämän pääpiirteitä on se, että
loistava, aina uusiin voittoihin pyrkivä työ, joka kohdistuu
ympäristöön, työ luonnon alamaiseksi saattamiseksi, sosiaalisten
elinehtojen parantamiseksi on suuresti syrjäyttänyt huolenpidon
ihmisen sisäisestä ja kokonaiselämästä, huolenpidon sieluntilasta,
persoonallisuuden ja henkisen yksilöllisyyden kehittämisestä, niin
että elämän ulospäin jännittyminen on paljoa suurempi kuin sen
keskittäminen. Tästä koituu monenlaisia puutteita ja epäkohtia. Missä
elämä ei käsittäydy yhdeksi kokonaisuudeksi eikä sellaisena ryhdy
taisteluun ympäröivää maailmaa vastaan, siellä sen täytyy kadottaa
sisäistä suuruuttaan, siellä se joutuu vaaraan keskellä kaikkia
ennätyksiään ostaa ne sisällyksensä hinnasta, siellä se ei voi saada
aikaan mitään sisäistä rakentumista. Tämä käy ilmi eritoten niillä
aloilla, jotka vaativat yhtenäistä kokonaisvakaumusta, joiden tulisi
ihmisen ennätyksiin valaa häntä itseään, kuten uskonnon, filosofian,
taiteen ja kirjallisuuden aloilla, mutta myöskin suurisuuntainen
käytöllinen ja poliittinen toiminta sitä mitä kipeimmin vaativat.
Voimmeko kieltää, että näillä aloilla suoritettavan luomistyön ja
sen hämmästyttävän korkean kannan välillä, mikä ilmenee meidän
työmme tekniikassa, on suuri juopa? Ihminen joutuu vaaraan menehtyä
kaiken sen alle, mikä joutuu hänen eteensä ja vaatii osakseen
hänen voimansa. Tämä on vältettävissä vain sillä ehdolla, että me
sisäisesti lujitamme itsemme ja teemme enemmän itsestämme. Mutta
mitenkä tämä voisi käydä päinsä ilman itsenäisen hengenelämän
avautumista? Vain siitä käsin voidaan ympäröivää maailmaa vastaan
asettaa sisäinen maailma.

Jos me näin toimimme etupäässä ulospäin ja muodostamme
perimmäisimmänkin vakaumuksemme ympäristöstä saatujen vaikutelmien
mukaan, niin silloin ympäröivän maailman antamien herätteiden ja
tosiasioiden erilaisuus saattaa vakaumukset kulkemaan aivan eri
suuntiin, me kadotamme yhteisen sisäisen maailman, hajaantuessamme
aina vain lahkoihin ja puolueisiin emme enää ymmärrä toisiamme,
meidät yllättää Baabelin kieltensekoitus ja me päädymme, huolimatta
työmme ja tehtäviemme koneellisesta yhteenliittymisestä, sisäiseen
yksinäistymiseen, meidän täytyy tuntea itsemme kokonaan hyljätyiksi
ja hukkaan joutuneiksi. Mutta itsenäisen hengenmaailman pohjalta
voidaan sitä vastoin pyrkiä ihmisten sisäiseen yhteistuntoon ja
vakaumuksien yhteyteen.

Ja lopuksi henkisen peruskehän puute ehdottomasti saa aikaan suuren
epävarmuuden ja tämä taaskin tuo mukanaan voimakkaan taipumuksen
kieltämiseen, ihmisen halventamiseen ja vähäksi arvaamiseen, tämä
koskee niinhyvin hänen asemaansa kaikkeudessa kuin hänen arvoansa.
Nykyänsä merkillisellä ilolla koetetaan mahdollisimman paljon
teroittaa ihmisen riippuvaisuutta, hänen yhteyttänsä alempien
elämänasteiden kanssa, hänen henkisen voimansa rajoitusta ja
mitättömyyttä, kaiken henkisen toiminnan epävarmuutta, yleensä
kaikkea sitä, mikä on omiansa osoittamaan ihmisen pienuutta ja
hänessä ilmenevää itsenäisyyden ja sisäisen yhteyden puutetta.
Yleensä ei oivalleta, kuinka tällainen kieltämis- ja halventamishalu
vaikuttaa tuhoavammin kuin tarkoitetaankaan, kuinka se aivan
johdonmukaisesti osoittaa mahdottomaksi kaiken henkisen kulttuurin ja
sen mukana myöskin tieteen ja heikontaa uskoa siihen. Mutta tällaisen
uskonpuutteen täytyy lopulta heikentää kaikki elämää virittävät
herätteet. Ilman iloista elämänuskallusta ei ole olemassa mitään
voimain kaikenpuolista herätystä, ei täysin saavutettavissa se, mikä
ihmiselle on mahdollista. Niinpä siis kaipaamme kipeästi sellaista,
mikä kohottaa yläpuolelle tuon kielteisyyden ja sitä, mikä kykenee
ohjaamaan elämän positiiviseen suuntaan. Mutta tämä on mahdollista
vain siten, että voimme jälleen kilvoitella itsellemme yhteyden
todellisuuden alkuperäisen syvyyden kanssa. Tämän pyrkimyksemme
palvelukseen tarjoutuu edellä kehittelemämme elämä, se kun
perustautuu itsenäiseen hengenmaailmaan, elämän sisäkohtaisuuteen.
Järjettömyyttä emme suinkaan kykene tekemään olemattomaksi, mutta me
voimme sen voittaa ja siinä onkin kyllin elämänuskon perustaksi.

Nykyisen elämäntilan pääpiirteitä on vielä sekin, että vanha ja
uudempi ajatuskanta sovittamattomina saavat törmätä toisiansa
vastaan. Vanha on käynyt meille liian ahtaaksi ja epävarmaksi,
uudempi, kohdistaen työnsä ulkokehään, ei tunge kyllin syvälle eikä
riitä tyydyttämään koko ihmisen välttämätöntä kaipuuta. Näinpä siis
nykyajan ihminen häilyy epävarmana kahden elämänmuodon välillä.
Itsenäisen henkisyyden omaksunut elämänsuunta voi saada aikaan
kohoamista vastakohdan yläpuolelle ja keskinäistä ymmärtämystä
taistelevien välille. Siirtäessään elämän yksityisten ennätysten
ja myöskin sielullisten toimintojen monihaaraisuuden taakse ja
vaatiessaan henkisen luonteen muodostamista se löytää vastakohtien
yläpuolella olevan tuomioistuimen, jonka edessä vastaansanojien
tulee osoittaa mahdollisuuksiensa ja vaatimustensa pätevyys. --
Mainittu vastakohtaisuus tulee erikoisesti nähtäviin uskonnollisen
ja luonnontieteellisen elämänsuunnan ja maailmankatsomuksen
törmätessä vastakkain. Uskonnon tehokkuutta lamauttaa se, että se
on sidottuna sellaiseen vanhempaan muotoon, joka ei enää vastaa
hengenelämän maailmanhistoriallista asemaa. Tuon vanhemman kannan
vakiintumisen jälkeen ei ole ainoastaan maailmankuva täysin uudeksi
muuttunut, vaan me olemme kaikkine pyrkimyksinemme olennaisesti
toisenlaisessa suhteessa maailmaan, sen jälkeen kuin aiemmin
vallinnut ihmisen ja ihmiskunnan heikkoudentunne ilmiömaailman
edessä on väistynyt voimantunteen tieltä, sikäli kuin me yhä enemmän
ilmiömaailman kehityksen mukana kietoudumme lähempään yhteyteen
sen kanssa ja henkisessä työssä siitä löydämme oman kotimaamme,
sen sijaan että odottaisimme sitä vasta tuonpuolisesta maailmasta.
Jollemmekaan saa kieltää, että elämä tarjoaa eri kerrostumia ja
että on olemassa kaikenperustava syvyys, emme kuitenkaan voi elämää
edeltäkäsin paloitella tämän- ja tuonpuoliseen. Samalla uskonnon
asema keskellä elämän kokonaisuutta on olennaisesti siirtynyt,
uskonto ei enää ilman muuta ole sen johdossa eikä se alunpitäen
paina siihen omaa leimaansa, vaan sen tulee tuon kokonaisuuden
sisällä perustaa itsensä ja osoittaa pätevyytensä. Olkoonpa että
se onkin universaalisen elämänkokonaisuuden syvin sielu, se ei
tällaisen muutoksen tapahduttua voi päästä sisäisen laajentumisen ja
uudelleen-muodostumisen välttämättömyydestä.

Jos nuo valtavat muutokset jätetään huomioonottamatta tai ainakin
siirretään mahdollisimman syrjään ja jos tuo vanhempi muoto
pakoittavan käskyn voimalla, esim. valtion mahtivallalla, lasketaan
toisinajattelevan ajan hartioille, niin syntyy ehdottomasti ankaraa
ihmissielujen sortoa, on uhkaamassa sisäinen epätotuus, joka ehkäisee
kaiken sisäisen elämän muodostumisen ja jonka torjuminen lopulta
tulee pakoittavaksi siveelliseksi vaatimukseksi. Meille on tarpeen
perusteellinen selvittely siitä, mitä uskonnossa on ajallisuuden
yläpuolelle kohoavaa totuutta ja mikä siinä on pelkästään
ajallisuuteen kuuluvaa. Mutta tämä selvittely ehdottomasti uhkaa
uskonnon sisällystä ja voimaa, jollei perustautuminen itsenäiseen
hengenelämään anna sille metafyysillistä syvyyttä ja varmasti kohota
sitä yläpuolelle pelkän kulttuurin. Kaikissa uudistuspyrkimyksissä
pitäisi tämän seikan aina olla silmien edessä; ne voivat viedä
voittoon vain siinä tapauksessa, etteivät ne heikennä uskonnon
henkistä sisällystä, sen perioletta ja salaisuutta, vaan niitä
vahvistavat. Mutta sitä varten niiden tulee asettaa etualalle
uskonnon toiminta elämän edelleen kehittämiseksi, siitä lähtevä
elämänkohottaminen.

Toisella puolella on luonnontieteelliseksi maailmankatsomukseksi
itseänsä nimittävä suunta. Emme tässäkään tahdo kieltää
kohtuudenmukaista oikeutusta. Luonnontieteet eivät ainoastaan ole
kunnostautuneet mitä valtavimmilla ulkonaisilla ennätyksillä, vaan
ne ovat erikoisesti edelleen kehittäneet ajattelua, ne avaavat
meille uusia näköaloja läpi koko todellisuuden. Elämää muovaillessa
ei tätä ole otettava huomioon vain muutamissa yksityisissä kohdin
vaan kokonaisuutena, se voi silloin edistävästi antaa voimaa
ja selvitystä. Mutta tämä tunnustus ei merkitse sitä, että
luonnontieteellinen maailmankatsomus saisi kaiken ajattelun ja elämän
vallittavakseen. Tämä on mahdollista vain siinä tapauksessa, että
jätetään huomioonottamatta se, ettei meidän ensimäinen kokemuksemme
ole ympäröivä aistillinen maailma, vaan oma toimintamme, ei
ainoastaan ajatteleva minämme, vaan meidän persoonallisuutemme ja
henkinen yksilöllisyytemme ja että me ympäröivää ilmiömaailmaa
katselemme oman henkisen rakenteemme valossa. Se on lisäksi
mahdollista vain siinä tapauksessa, että jätetään huomioonottamatta,
että historian yleiskulku on suorittanut ominaisen hengenmaailman
kehittämisen ja siten loitontanut ihmisen yhä kauemmas pelkän eläimen
olotilasta. Luonnontieteellisen maailmankatsomuksen esitaistelijat
aivan liian kevyesti syrjäyttävät senkin, etteivät luonnon
peruskäsitteet suinkaan ole valmiit ja lopulliset, vaan että ne juuri
uusimmalle tutkimukselle tarjoavat mitä vaikeimpia arvoituksia ja
että ne nyt juuri ovat olennaisen uudestaanmuovailun alaisina; vielä
he syrjäyttävät liian kevyesti senkin, etteivät luonnontutkimuksen
yksityiset haarat suinkaan osoita maailmankatsomukselle tietä
samaan suuntaan, ettei eläintieteilijän maailmankäsitys ilman muuta
samalla ole fyysikon tai fysiologin. Jos huolimatta tällaisista
probleemeista luonnontieteellinen maailmankatsomus esiintyy valmiina
ja eittämättömänä ja uhkaa kaikkia hidastelevia intellektuaalisen
ala-arvoisuuden pannajulistuksella, niin ei tämä vähemmän ole
omahyväistä oikeaoppisuutta kuin mikä ilmenee oikeistossa, ja
voitaneen sanoa, että kieltämyksen oikeaoppisuus tavallisesti
esiintyy paljoa suvaitsemattomampana kuin myöntämisen.

Vastoin kaikkea tällaista elämän ahtauttamista, vastoin
kirkollis-uskonnollista samaten kuin naturalistista, on elämälle
varattava tarpeellisen avara liikkuma-ala, muodostettava kokonaisuus,
joka sallii jokaisen alan kehittää itseänsä, mutta joka samalla pysyy
yläpuolella niiden hajaannuksen ja riidan. Tämä tällainen pyrkimys
voi välttää pintapuolisen tasoittelun vaaran vain siinä tapauksessa,
että syvyydestä käsin kautta kaiken moninaisuuden vallitsee ja tämän
moninaisuuden välityksellä kehittyy elämänyhteys. Mutta tällainen
eri aloja vallitseva yhteys ei ole ajateltavissa ilman itsenäistä
henkisyyttä eikä sen täydellinen kehittyminen ihmisessä tätä
henkisyyttä tunnustamatta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän tarkoitus ja arvo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.