Title: Uhrilauluja
Author: Tagore, Rabindranath
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uhrilauluja" ***


UHRILAULUJA

Kirj.

Rabindranath Tagore


Suom. Eino Leino



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



Rabindranath Tagoren runoudesta.


I.

Englantilaiseen painokseen on kirjailija _William Butler Yeats_
kirjoittanut seuraavan esipuheen:

Muutamia päiviä sitten sanoin eräälle huomattavassa asemassa olevalle
lääketieteen tohtorille Bengalista, Indiasta: "En osaa saksaa, mutta
jos käännös jostakin Saksan runoilijan teoksesta tekisi minuun
vaikutuksen, menisin British Museumin kirjastoon hakemaan
englanninkielisistä kirjoista joitakin tietoja hänen elämästään ja
hänen elämänymmärryksensä kehittymisestä. Mutta vaikka nämä
suorasanaiskäännökset Rabindranath Tagoren runoista ovat panneet vereni
kiertämään kiivaammin kuin vuosiin on tapahtunut, en voi saada mitään
tietoja hänen elämästään enkä siitä ajatusten työskentelystä, joka on
tehnyt ne mahdollisiksi, ellei joku Indian tuntija minulle niistä
kerro." Saamani vaikutelmat, tuntuivat hänestä luonnollisilta, sillä
hän sanoi: "Luen Rabindranath Tagorea joka päivä; rivinen hänen
runoudestaan saa unhottamaan kaikki maailman huolet." Sanoin tähän:
"Jos joku englantilainen, joka asui Lontoossa Rikhard II:sen aikana,
olisi saanut nähdä käännöksiä Petrarcan tahi Danten teoksista, niin ei
hänellä olisi ollut käytettävänään mitään kirjallisuutta, josta hakea
vastausta kysymyksiinsä, vaan olisi hän kääntynyt jonkun firenzeläisen
tai lombardialaisen kauppiaan puoleen kuten minä Teidän puoleenne.
Sillä, mikäli minä voin sanoa, niin rikasta yksinkertaisuudessaan on
tämä runous, että uusi renessanssi on lähtenyt Teidän maastanne, ja
siitä voin saada tietoja ainoastaan suusanallisesti." Hän vastasi:
"Meillä on muitakin runoilijoita, mutta ei ainoatakaan hänen
vertaistaan. Europassa ei ainoakaan sen runoilijoista tunnu
olevan niin kuuluisa kuin hän on meidän keskuudessamme. Hän on yhtä
etevä säveltäjä kuin runoilija, ja hänen laulujansa lauletaan Indian
länsiosista aina Birmaan saakka, missä ikinä bengalin kieltä
puhutaan. Hän tuli kuuluisaksi jo yhdeksäntoista vanhana, jolloin hän
kirjoitti ensimmäisen kertomuksensa; näytelmiä, jotka hän kirjoitti
tultuaan hiukan vanhemmaksi, esitetään vieläkin Kalkuttassa. Minä
ihailen hänen elämänsä täydellisyyttä; kun hän oli vielä hyvin
nuori, kirjoitti hän paljon luonnosta, istuen kaiket päivät
puutarhassaan; viidennestäkolmatta vuodestaan tai niiltä paikoin noin
viidenteenneljättä saakka, jolloin häntä kohtasi suuri suru, kirjoitti
hän ihaninta lemmenrunoutta mitä ikinä on kielellämme tunnettu."
-- Ja kertojani sanoi tässä syvän liikutuksen valtaamana: "Sanoilla en
voi koskaan tulkita, mitä seitsentoistavuotiaana sain hänen
lemmenrunoistaan. Tämän jälkeen hänen taiteensa syveni, muuttuen
aiheeltaan uskonnolliseksi, filosofiseksi; hänen hymneissään kuvastuvat
kaikki ihmiskunnan toivomukset. Hän on ensimmäinen meidän
pyhimyksistämme, joka ei ole kieltänyt elämää, vaan on itse lähtenyt
Elämän ytimestä, ja siksi me häntä rakastamme." Mahdollista on, että
olen muistissani muuttanut hänen sanojansa, mutta en hänen
ajatuksiansa. "Joku aika sitten", jatkoi kertojani, "piti hänen
toimittaa jumalanpalvelus eräässä kirkoistamme -- me Brahma Saraaj'n
palvelijat olemme ottaneet kielessämme käytäntöön sanan 'kirkko' --;
vaikka se on Kalkuttan suurin, niin kansanjoukko ei siihen kuitenkaan
mahtunut, vaan täytti akkunat ja läheiset kadutkin, pysähdyttäen
liikenteen."

Olen puhutellut muitakin Indiasta tulleita, ja se kunnioitus, jolla he
puhuvat tästä miehestä, tuntuu oudolta meidän oloissamme, jossa sekä
suuret että pienet ilmiöt peittyvät saman yleisen pilanteon ja
halventamishalun alle. Kun rakensimme kirkkojamme, muistimmeko
samallaisella kunnioituksella suuria miehiämme? "Joka aamu kello 3 --
tiedän, koska olen itse nähnyt", sanoi eräs kertojistani, -- "hän istuu
liikkumattomana, vaipuneena mietiskelyyn, eikä herää kahteen tuntiin
Jumalan luontoa tutkivista unelmistaan. Hänen isänsä Maha Rishi saattoi
joskus istua tällä tavalla koko nousevan päivänkin; matkustaessaan
kerran eräällä joella hän vaipui mietiskelyihin maiseman kauneuden
johdosta, ja soutajat saivat odottaa kahdeksan tuntia, ennenkuin
päästiin matkaa jatkamaan." Hän kertoi sitten minulle Tagoren
perheestä, kuinka sen kehdoista on neljän sukupolven aikana tullut vain
kuuluisia miehiä. "Nyt elävistä", jatkoi hän, "on mainittava
Gogonendranath ja Abanindranath Tagore, jotka ovat taiteilijoita; ja
Dwijendranath, Rabindranathin veli, joka on suuri filosofi. Oravat
laskeutuvat puiden oksilta hänen olkapäilleen, ja linnut istahtavat
hänen kädelleen." Huomaan näiden miesten ajatuksissa tunteen siitä,
että on näkyväistä kauneutta; on kuin he kannattaisivat Nietzschen
oppia, ettei saa uskoa siveelliseen tai älylliseen kauneuteen, ellei se
ennemmin tai myöhemmin lyö leimaansa fyysillisiin esineisiin. Vastasin:
"Itämailla osaatte pitää yllä kuuluisain perheitten mainetta. Eräänä
päivänä osoitti minulle muutaman museon johtaja pientä mustaa miestä,
joka parhaillaan järjesteli museon kiinalaista kirjatuotekokoelmaa, ja
sanoi: 'Hän on Mikadon erikoistuntija tällä alalla, jo neljästoista
polvi samasta perheestä tällä paikalla!' Hän vastasi: 'Pojasta
saakka on Rabindranathilla ollut ympäristössään kirjallisuutta ja
musiikkia'." Muistin runojen sisällyksen yltäkylläisyyden ja
yksinkertaisuuden ja kysyin: "Harjoitetaanko teidän maassanne paljon
kansanvalistus-kirjoittelua ja arvostelutyötä? Meillä, erittäinkin
minun maassani, on niin paljon työtä, että henkemme luomiskyky
asteittain ehtyy, ja kuitenkaan ei työmme näytä kantavan hedelmää.
Ellei elämämme olisi alituista sodankäyntiä, meillä ei olisi mitään
makua, emme tietäisi, mikä on hyvää, eikä meillä olisi kuulijoita eikä
lukijoita. Neljä viidesosaa tarmostamme kuluu taisteluun huonoa makua
vastaan, esiintyipä se sitten meissä itsessämme tahi muissa." "Minä
ymmärrän", vastasi hän, "meilläkin on valistuskirjallisuutemme.
Maakylissä luetaan pitkiä jumaltarurunoja, jotka ovat kotoisin
keskiajalta, sanskritin kielestä, ja joissa on usein kohtia, jotka
kehoittavat kansaa tekemään velvollisuutensa."


II.

Olen pitänyt mukanani näiden käännösten käsikirjoituksia päiväkausia,
lukien niitä rautatievaunuissa, raitioteiden katoilla ja ravintoloissa,
ja usein olen ollut pakotettu panemaan ne pois, etteivät syrjäiset
huomaisi niiden aiheuttamaa liikutusta. Näissä lyriikan paloissa, jotka
alkukielisessä asussaan -- niin ovat indialaiset ystäväni kertoneet --
ovat säe säkeeltä paljasta ylevää kauneutta ja rytmiä, värihienoutta,
jota on mahdotonta kääntäen tulkita, täynnä runomitallisia uutuuksia,
niiden ajatussisällössä esiintyy se kauneusmaailma, josta olen ikäni
kaiken unelmoinut. Vaikka se onkin ylhäisen kulttuurin työtä, tuntuu se
kuitenkin tavallisessa maaperässä kasvaneelta, kuin kukka rikkaruohon
keskellä. Vuosisatain läpi on säilynyt perintätieto, jolle uskonto ja
runous on sama asia, joka on koonnut tunteensa ja ilmitulomuotonsa
oppineilta ja oppimattomilta, ja tuonut ne yhteiselle kansalle
takaisin. Jos Bengalin sivistys säilyy särkymättä, jos tuo yhteinen
elämänymmärrys pääsee kehittymään yhtäläisen vallitsevaksi,
hajautumatta kuten meillä tusinaan eri maailmankatsomukseen, jotka
eivät tiedä mitään toisistaan, niin sekin, mikä on näissä runoissa
salatuimman kaunista, muuttuu muutamien sukupolvien aikana
maantienkulkijankin omaisuudeksi. Silloin kun koko Englannissa oli vain
yksi ainoa henkinen vastaanottokyky, kirjoitti Chaucer runoelmansa
Troilus ja Cressida, ja vaikka hän kirjoitti sen luettavaksi, lauloivat
sitä kuitenkin pian runolaulajat. Kuten Chaucerin edeltäjät, kirjoittaa
Rabindranath Tagorekin musiikkia sanoihinsa, ja jokainen ymmärtää, että
hänen ylitsevuotavaisuutensa, ilmaisun helppoutensa, intohimonsa
rohkeus ja yllätystensä monilukuisuus johtuu siitä, ettei hän koskaan
esitä mitään, joka on outoa, luonnotonta tai puolustuksen tarpeessa.
Nämä runot eivät jää pieninä hyvin painettuina kirjasina naisten
pöydille, jossa välinpitämättömät kädet niitä kääntelevät hakeakseen
aihetta huoata tarkoituksettoman elämän vuoksi, mikä on kuitenkin
kaikki, mitä he elämästä tietävät; ne eivät ole sellaista ylioppilaan
lukemista, joka unohtuu, kun tosi elämä alkaa, vaan sukupolvesta
toiseen maanteiden matkalaiset ja jokien soutajat niitä laulavat.
Odottaessaan toisiaan huomaavat rakastavaiset kuiskaillessaan niiden
säkeitä, että niiden synnyttämä Jumalan rakkaus on kuin taikakylpy,
jossa heidän oma maallisempi intohimonsa voi jälleen saada nuoruutensa.
Joka hetki tulvii tämän runoilijan sydän yli äyräittensä kastelemaan
näitä kaikkia, ilman tunkeilua, ilman alentuvaisuutta, sillä se tietää,
että häntä tahdotaan ymmärtää; se on täyttynyt heidän elämällänsä.
Matkustaja punaruskeassa vaipassaan, jota hän pitää tomun suojana,
tyttö, joka poimii vuoteestaan kuninkaallisen rakastajansa
kukkaseppeleestä pudonneita terälehtiä, palvelija tahi morsian odottaen
tyhjässä talossa isäntänsä kotiintuloa, ne ovat kuvia sydämen
kääntymisestä Jumalan puoleen. Kukat ja joet, soitto näkinkengällä,
Indian rankka heinäkuun sade, tahi paahtava kuumuus, ne ovat kuvia
niistä mielialoista, jolloin sydän on joko yhtymässä tahi eroamassa; ja
tuo mies tuolla joella, joka istuu venheessään soittaen kanneltaan, hän
on kuin joku salaperäinen olio kiinalaisessa maalauksessa, täynnä
salamyhkäistä tarkoitusta, hän on Jumala Itse. Tämä mielikuvitus
näyttää sulattaneen itseensä koko kansan, koko sivistysmuodon, joka on
meille mittaamattoman outo; ja kuitenkaan se ei liikuta meitä siksi,
että se on outoa, vaan siksi, että olemme kohdanneet siellä oman
kuvamme, kuin olisimme vaeltaneet Rossetti'in salavametsässä, tai
kuulleet -- kenties ensi kertaa kirjallisuudessa -- äänemme kuin
unessa.

Renessanssin jälkeen on Europan pyhimysten sana -- niin tuttuja kuin
heidän kuvansa ja heidän ajatusmaailmansa rakenne ovatkin -- lakannut
kiinnittämästä meidän huomiotamme. Me tiedämme, että meidän täytyy
lopuksikin luopua maailmasta, ja me olemme tottuneet mietiskelemään
väsymyksen tai innostuksen hetkinä vapaaehtoista luopumista siitä,
mutta kuinka voimme me, jotka olemme lukeneet niin paljon runoutta,
nähneet niin monta maalausta, kuunnelleet niin paljon musiikkia, jossa
lihan ja sielun huuto tuntuu yhtyvän yhdeksi, jättää sen äkkiä ja
jyrkästi? Mitä yhteistä on meillä pyhän Bernhardin kanssa, joka peitti
silmänsä, etteivät ne näkisi Sveitsin järvien kauneutta, tai
Ilmestyskirjan hurjan kaunopuheisuuden kanssa? Me käyttäisimme, jos
voisimme, mitä miellyttävimpiä sanoja, kuten tässä kirjassa. "Olen
sanonut jäähyväiset. Hyvästelkää tekin minua, veljet! Minä kumarran
teille kaikille ja lähden. Tässä annan takaisin oveni avaimet -- luovun
kaikista oikeuksistani huoneeseeni. Pyydän teiltä vain viimeisiä
ystävällisiä sanoja. Olimme naapureina kauan, mutta minä sain enemmän
kuin voin antaa. Nyt on päivä koittanut ja lamppu, joka on valaissut
huonettani, on sammunut. Käsky on tullut, ja minä olen valmis
matkalle." Ja näinhän huutaa meidän oma sydämemme, kun se on kauimpana
Tuomas Kempiläisestä tai Bunyanista, kristityn vaelluksen miehestä: "Ja
koska minä rakastan tätä elämää, niin tiedän rakastavani kuolemaa yhtä
paljon." Mutta tämä kirja ei sisällä kaikkea ainoastaan silloin, kun
aatoksemme askaroi eron tunnelmissa. Emmehän olleet tienneet, että
rakastimme Jumalaa, tuskinpa lienemme Häneen uskoneetkaan; mutta
katsoessamme kulunutta elämäämme, kun olemme etsineet polkuja sen
tiheiköistä, kun olemme iloinneet vuorten yksinäisyydessä, kun olemme
vaatineet salaisesta käskystä omiksemme niitä naisia, joita olemme
rakastaneet, me huomaamme tuon liikutuksen, joka luo sydämiimme tämän
salaperäisen sulouden. "Astuen sydämeeni pyytämättä, kuin joku
tavallisesta joukosta, tuntemattomana minulle, painoit sinä,
kuninkaani, ijankaikkisuuden sinetin moneen häipyvään hetkeen." Tämä ei
ole enää kammion tai ruoskan hurskautta; on kuin kohoaisimme
ymmärtämään maalarin taidenäkemyksen entisestään kasvanutta voimaa, kun
hän kuvaa tomua ja aurinkoa, ja kokeaksemme samallaista saamme mennä
aina Pyhään Franciscukseen ja William Blakeen, jotka ovat näyttäneet
niin vierailta väkivaltaisessa historiassamme.


III.

Me kirjoitamme laajoja teoksia, joista ei kenties ainoakaan sivu ole
tuottanut syntyessään tekijälleen mielihyvää, luottaen jonkun yleisen
suunnitelmamme pätevyyteen, aivan samoin kuin ponnistelemme
ansaitaksemme rahaa, tai ahdamme päämme täyteen politiikkaa -- kaikki
ikäviä asioita, silloin kun ne on käytännössä suoritettava -- kun
sitävastoin Tagore, aivan samoin kuin Indian sivistysmuotokin, on
tyytynyt siihen, että on löytänyt elämän sielun ja antautunut sen
itsetahtoisen ilmitulon tulkiksi. Hän näyttää usein panevan elämänsä
niiden rinnalle, jotka elävät enemmän meidän tapaamme ja joilla on
maailmassa näennäistä arvovaltaa, ja tämän hän tekee nöyrästi ja
vaatimattomasti, ikäänkuin hän olisi varma ainoastaan siitä, että tämä
tie on paras hänelle: "Kotiin mennessään vilkaisevat ihmiset minuun,
hymyilevät ja minä häpeän syvästi. Istun kuin kerjäläistyttö, peittäen
kasvoni vaipallani, ja kun minulta kysytään, mitä tahdon, katson maahan
enkä vastaa." Toisen kerran, muistaessaan, miten erilainen hänen
elämänsä muinoin oli, hän sanoo: "Monta hetkeä olen viettänyt ottelussa
hyvän ja pahan välillä, mutta nyt on leikkitoverilleni tyhjyyden
päiviltäni mieluista saattaa sydämeni luoksensa; enkä tiedä, miksi tämä
äkillinen kutsu siihen, mikä on hyödytöntä epäjohdonmukaisuutta."
Viattomuudellaan ja yksinkertaisuudellaan, jolla ei ole vertaistaan
kirjallisuudessa, saattaa hän linnut ja lehdet lukijalle yhtä
läheisiksi kuin lapsille, ja tekee vuodenaikojen vaihdokset yhtä
suuriksi tapauksiksi kuin ne olivat, ennenkuin ajatuksemme astuivat
väliin. Toisin ajoin ihmettelen, lieneekö hän perinyt tuon kaiken
Bengalin kirjallisuudesta tai uskonnosta, kunnes minua taas toisekseen,
muistaessani, että taivaan linnut istahtavat hänen veljensä kädelle,
miellyttää kuvitella, että se on perinnöllistä, että se on salaisilmiö,
joka on kasvanut vuosisatojen kuluessa kuin jonkun Tristanin ja
Pelanoren kohteliaisuus. Ja tosiaankin, kun hän puhuu lapsista, niin ei
voi varmaan sanoa, ottaen huomioon kuinka outo tämä ala on hänelle,
kirjoittaako hän kuitenkin pyhimyksistä: "He rakentavat huoneensa
hiekasta ja leikkivät näkinkengän kuorilla. He köynnöstävät venheensä
kuihtuneilla lehdillä ja liukuvat hymyillen avaroilla syvyyksillä.
Maailmojen merenrannoilla lapset leikkivät. He eivät osaa uida, eivätkä
laskea verkkoja. Helmenpyytäjät sukeltavat helmiänsä hakemaan,
kauppiaat purjehtivat laivoillaan, mutta lapset kokoilevat kirjavia
kiviä ja viskaavat ne taas syrjään. He eivät hae salattuja aarteita,
eivätkä osaa laskea verkkojansa."

(Suomentanut _Osmo Iisalo_.)



UHRILAULUJA


1.

Sinä teit minut äärettömäksi, sinua miellytti tehdä niin. Tämän hauraan
astian sinä tyhjensit jälleen ja jälleen ja täytit sen aina tuoreella
elämällä.

Tämän pienen ruokohuilun sinä kiidätit yli laaksojen ja kukkuloiden ja
puhalsit sen kautta aina uusia säveliä.

Sinun kättesi kuolematon kosketus saattaa pienen sydämeni rajat riemuun
raukenemaan ja se synnyttää sanoja, joita ei voi lausua ihmiskieli.

Sinun äärettömät lahjasi otan minä vastaan vain näillä varsin
vähäisillä käsilläni. Aikakaudet vierivät, ja sinä vuodatat yhä
edelleen, ja aina on tilaa täyttämiselle.


2.

Jos sinä käsket minua laulamaan, on minusta kuin sydämeni tahtoisi
haljeta ylpeydestä. Katson kasvoihin sinua, ja silmäni käyvät
kyyneliin.

Kaikki, mikä on kovaa ja epäsointuista elämässäni, sulaa silloin
suloiseen harmoniaan. Ja minun hartauteni kohottaa siipensä niinkuin
lieto lintu, joka lentää järven yli.

Tiedän, että lauluni ilahduttaa sinua. Tiedän, että voin päästä sinun
eteesi vain laulajana.

Laulun laajojen siipien palteilla kosketan sinun jalkojasi, joihin en
koskaan voisi edes pyrkiä ylettymään.

Laulamisen hurmasta humaltuneena minä unohdan itseni kokonaan ja
nimitän ystäväksi sinua, joka olet minun valtiaani.


3.

En tiedä, kuinka laulat, mestarini. Kuuntelen aina äänettömässä
kummastuksessa.

Säveltesi valkeus valaisee maailman. Säveltesi elämänhenkäys käy
taivaasta taivaaseen. Sävelten pyhä virta särkee tieltään kaikki
paatiset padot ja vyöryy edelleen.

Sydämeni ikävöi liittyä laulantaasi ja etsii turhaan ääntä itselleen.
Tahtoisin puhua, mutta puheeni ei soinnu yhteen laulun kanssa, siksi
huudan pettyneenä. Olet vanginnut sieluni laulusi määrättömillä
silmukoilla, oi mestarini!


4.

Sinä elämäni elämä! Olen aina koettava pitää ruumiini puhtaudessa,
tietäen, että elävä henkäyksesi lepää jäsenilläni.

Olen aina koettava pitää valheen kaukana ajatuksistani, tietäen, että
sinä olet totuus, joka olet sytyttänyt järjen valon sielussani.

Olen aina koettava karkoittaa kaiken pahan ja halvan sydämestäni ja
pitää rakkauteni kukoistuksessa, tietäen, että sinä vallitset sydämeni
kaikkeinpyhimmässä.

Ja on oleva aina minun pyrkimykseni sinua kaikissa minun teoissani
todistaa, tietäen, että saan tarmon toimia sinun voimastasi.


5.

Pyydän tuokion kärsivällisyyttä saadakseni istua sinun vierelläsi.
Työn, jota teen, olen myöhemmin lopettava.

Ei lepoa eikä rauhaa saa sydämeni täällä kasvojesi katsonnasta, ja
minun työni tuntuu rajattomalta vaivalta rannattomalla vaivan ulapalla.

Tänään tuli kesä suristen ja suhisten ikkunaani. Ja mehiläiset
lauloivat kukkivan lehden pihoilla lemmenlaulujaan.

Nyt on aika istua hiljaa kasvoista kasvoihin sinun kanssasi ja laulaa
sinulle elämän omistusta tällä vaikenevalla, yli tulvehtivalla
lomahetkellä.


6.

Poimi tämä pieni kukkanen ja ota se äläkä viivyttele, minä pelkään sen
kuihtuvan ja tomuksi raukenevan.

Se ei ole saapa sijaa sinun kiehkurassasi, mutta kunnioita sitä kätesi
tuskanpuristuksella ja poimi se pois! Pelkään, että päivä on päättyvä
ennen kuin huomaankaan ja loppuva aika uhraamisen.

Vaikka sen väri ei ole syvä eikä sen tuoksu väkevä, käytä tämä kukkanen
palvelukseesi ja poimi se niin kauan kuin aika on.


7.

Lauluni on luopunut koruistaan. Se ei upeile puvuin eikä somistimin.
Koristeet voisivat häiritä yhteyttämme, ne muodostuisivat muuriksi
meidän välillemme. Sinun kuiskauksesi voisi hukkua sanahelinään.

Runoilijaylpeyteni kuolee häpeään sinun kasvojesi edessä. Olen istunut
jalkojesi juureen, oi mestari-runoilija! Salli minun tehdä elämäni
vilpittömäksi ja yksinkertaiseksi kuin huilu, jonka sinä täytät
sävelillä!


8.

Lapsi, joka on puettu ruhtinaalliseen vaatteukseen ja kantaa jalokiviä
kaulassaan, kadottaa kaiken leikki-ilonsa, sillä hänen pukunsa vaivaa
häntä joka askeleella.

Pelosta, että se voisi revetä tai tomuun tahrautua, hän pysyttelee
kaukana maailmasta eikä tohdi tuskin liikkuakaan.

Äiti, sinun pakkokoreutesi ei ole mikään etu, jos se sulkee meidät pois
maan terveellisestä tomusta, jos se riistää meiltä oikeuden astua
suuren, yhteisen, inhimillisen elämän turulle.


9.

Houkka, joka koetat kantaa itseäsi omilla hartioillasi! Kerjäläinen,
joka tulet omille ovillesi kerjäämään!

Laske taakkasi hänen käsiinsä, joka kaikki kantaa, äläkä katso taaksesi
murhemielin!

Himosi sammuttaa heti lampun valon, jota sen henkäys koskettaa. Se on
epäpyhä -- älä ota vastaan sen saastaisista käsistä mitään antimia. Ota
vain, mitä pyhä rakkaus sinulle tarjoaa!


10.

Tässä on sinun astinlautasi, siellä lepäävät sinun jalkasi, missä
elävät köyhimmät ja kurjimmat ja kadotetut.

Jos koetan sinuun päin kumartua, ei pääni saavuta syvyyttä, missä
jalkasi lepäävät keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.

Ylpeä ei voi koskaan sinua lähestyä nöyrien vaatteissa vaeltaessasi
keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja kadotettuja.

Minun sydämeni ei löydä koskaan tietään sinne, missä sinä pidät
ystävyyttä kera ystävättömien, keskellä köyhimpiä ja kurjimpia ja
kadotettuja.


11.

Jätä tuo rukousnauhan ruikutus, helkytys ja kalistaminen! Ketä rukoilet
sinä tässä yksinäisessä, himmeässä templinsopessa, sen suljetussa
portissa? Avaa silmäsi ja katso, Jumalasi ei seiso edessäsi.

Hän on siellä, missä kyntäjä kyntää kovaa maankamaraansa ja missä
kivenhakkaaja murtaa kiviään. Hän on heidän kansaan sateessa ja
päivänpaisteessa ja hänen pukunsa on pölyyntynyt. Riisu pyhä vaippasi
ja astu alas hänen luokseen maan tomuun!

Vapautus? Mistä on vapaus löydettävissä? Meidän mestarimme on
riemumielin ottanut päälleen luomisen kahleet, hän on sidottu meihin
ainiaaksi.

Tule tänne, jätä mietiskelysi, heitä kukkaset ja suitsutukset! Mitä se
tekee, vaikka vaatteesi menisivät rikki ja tahrautuisivat? Mene vastaan
hänelle, auta häntä hänen työssään hikiotsaisena.


12.

Aika, jota matkani vaatii, on pitkä ja tie on pitkä.

Minä tulin vaunuilla valon ensimmäisessä välähdyksessä ja jatkoin
matkaani halki maailman erämaan ja jätin jälkeni moneen tähteen ja
kiertotähteen.

Se tie on pisin, joka johtaa lähimmä itseäsi, ja se harjoitus on
vaikein, jolla yksinkertaisin sävel saavutetaan.

Jokaiselle etäisimmälle ovelle täytyy vaeltajan kolkuttaa, siksi kuin
hän saapuu omalleen, ja kaikkien ulkopuolisten maailmoiden läpi täytyy
taivaltaa tullakseen vihdoin sisimpään pyhäkköön.

Ja minun katseeni liitelivät ja lentelivät laajalle, ennen kuin minä
suljin silmäni ja sanoin: "Täällä sinä olet!"

Kysymys ja huuto: "Oi missä?" sulaa tuhansiin kyynelvirtoihin ja
hukuttaa maailman tuohon tulvehtivaan vakuutukseen: "Minä olen!"


13.

Laulu, jota tulin laulamaan, jää tähän päivään saakka laulamattomaksi.

Minä käytin päiväni virittääkseni ja uudesta-virittääkseni soitintani.

En saanut siitä poljentoa, sanat eivät oikein sattuneet, vain
toivomisen tuska on sydämessäni.

Kukka ei ole auennut, vain tuuli ohitse humisee.

En ole nähnyt hänen kasvojaan, en kuullut hänen ääntään, vain hänen
hiljaisen askeleensa olen kuullut kadulla taloni edessä.

Pitkä päivä meni siihen, että koetin valmistaa hänelle istuinta
permannolle. Mutta lamppu ei ole vielä sytytetty, enkä minä voi pyytää
häntä huoneeseeni.

Elän toivossa saada tavata häntä, mutta vielä ei ole hetki tapaamisen.


14.

Minun toiveeni ovat monet, minun huutoni anelee armahdusta. Mutta sinä
olet minut yhäti pelastanut tuolla jäykällä epäämiselläsi. Tuolla
tuimalla armollasi olet sinä läpitunkenut elämäni.

Päivästä päivään teet minut suurten, yksinkertaisten armolahjojesi
arvoiseksi, jotka minulle annoit pyytämättä -- taivaan valon, ruumiin,
elämän ja hengen -- ja pelastat minut liiallisista toivomuksista.

On aikoja, jolloin viivyttelen ja vitkastelen, ja toisia aikoja,
jolloin herään ja riennän päämäärääni etsimään. Mutta julmana kätkeydyt
sinä minun edestäni.

Päivästä päivään teet, minulta aina kieltäen itsesi, minut arvoiseksi
sinua täysin vastaanottamaan ja pelastat minut heikkojen, epävarmojen
toiveiden vaarasta.


15.

Tässä olen sinulle lauluja laulaakseni. Minun paikkani on sinun salisi
sopessa.

Minulla ei ole mitään tehtävää sinun maailmassasi. Hyödytön elämäni voi
vain virrata säveliin vailla tarkoitusta.

Kun lyö äänettömän palveluksesi hetki keskiyön tummassa temppelissä,
käske minua, mestarini, eteesi laulamaan!

Kun kultainen harppu on aamunkoitossa viritetty, tee minulle se kunnia,
että käsket minun eteeni astua!


16.

Minulla on ollut kutsu tämän maailman juhlaan, ja niin on siunaus yllä
elämäni. Minun silmäni ovat nähneet, minun korvani kuulleet.

Minun osani tässä juhlassa oli soittaa soitintani, ja minä olen tehnyt
kaikki, mitä osasin.

Nyt kysyn minä, onko vihdoinkin tullut aika sisälle astua tohtiakseni
ja sinun kasvosi nähdäkseni ja kumartaakseni sinua äänettömällä
kunnioituksella.


17.

Minä varron vain rakkautta sen käsiin vihdoinkin antautuakseni. Siksi
olen minä niin myöhäinen ja siksi olen minä niin moneen laiminlyöntiin
vikapää.

Ne tulevat lakikirjoineen ja pykälineen minua sitoakseen, mutta minä
pujahdan heiltä pakoon alati, sillä minä varron vain rakkautta,
vihdoinkin sen käsiin antautuakseni.

Ihmiset moittivat minua ja nimittävät minua ajattelemattomaksi, enkä
epäile, että he ovat oikeassa minua moittiessaan.

Toripäivä on ohitse, työteliäät ovat kaikki askareensa toimittaneet.
Ne, jotka turhaan tulivat minua kutsumaan, menivät pois vihastuneina.
Mutta minä varron vain rakkautta sen käsiin vihdoinkin antautaakseni.


18.

Pilvet saartavat päälle pilvien, ilma pimenee. Rakkaani, miksi annat
minun vartoa ypöyksin ovesi ulkopuolella?

Keskipäivän työn ahertavalla ajalla vetoan ihmisiin, mutta tänä
himmeänä, yksinäisenä päivänä on toivoni vain sinussa.

Ellet näytä minulle kasvojasi, jos jätät minut tien oheen, niin en
tiedä, kuinka pitkiä sadehetkiäni kuluttaa.

Tuijotan pilven etäiseen punerrukseen, ja minun sydämeni vaeltaa
valittaen rauhattoman tuulen kera.


19.

Ellet sinä puhu, tahdon täyttää sydämeni sinun vaitiolollasi ja olla
kärsivällinen, Tahdon odottaa ja olla hiljaa kuin yö tähtisine
valvojineen, pää syvään kärsivällisyyteen kumartuneena.

Aamu on varmasti sarastava, pimeys haihtuva, sinun äänesi kultaisina
virtoina vilisevä ja pilvistä alas kohiseva.

Silloin tulevat sinun sanasi kaikkien minun linnunpesieni laulussa
sinkoamaan ja sinun säveleesi tulevat minun tuuheiden lehtojeni
kukkasina puhkeamaan.


20.

Henkeni harhautui, ah, lotoksen kukintapäivänä, enkä minä tiennyt
siitä. Minun korini oli tyhjä ja kukka jäi hoitamatta.

Vain silloin tällöin lankesi murhe minun päälleni, minä valvahdin
unestani ja tunsin oudon, ohimenevän tuoksun henkäyksen hyvähajuisessa
etelätuulessa.

Tuo haihtuva sulous teki minun sydämeni kaihosta kipeäksi, ja minusta
tuntui, että se oli kesän kiimainen henki, joka etsi täyttymystään.

Minä en tiennyt vielä, että se oli niin lähellä, että se oli minun ja
että täydellinen sulous oli puhjennut kukkaan minun oman sydämeni
syvyydessä.


21.

Minun on venhoni vesille lykättävä. Haikein hetkin vierii aika
rantamalla -- voi minua!

Kevät kuihtuu kukkineen ja jättää jäähyväisensä. Ja minä varron ja
vitkastelen turhien, lakastuneiden lehtien taakan alla.

Aallot hyrskyävät ja keltaiset lehdet lentelevät pitkin viimeisen
ruohotörmän rantaa ja putoavat.

Mihin tuijotat tyhjyyteen! Etkö tunne vavistuksen ilmoja vaeltavan kuin
kaukolaulun, jonka sävel tänne aaltojen tuolta puolen ajelehtii?


22.

Sateisen heinäkuun syvässä varjossa sinä astut askelin äänettömin,
vaieten niinkuin yö ja pettäen vartijoita.

Tänään on aamu sulkenut silmänsä äänekkään itätuulen vaativasta
huudosta huolimatta. Tiheä huntu on kattanut aina valppaan, siintävän
taivaankannen.

Metsät ovat laanneet laulustaan ja kaikki talot ovat ovensa teljenneet.
Sinä olet yksinäinen kulkija autioilla kaduilla. Oi, sinä ainut
ystäväni, sinä rakkahin, minun taloni ukset ovat auki -- älä mene
ohitse kuin unelma!


23.

Ystäväni, oletko ulkona myrskyisessä yössä rakkautesi rataa samoamassa?
Taivas ähkii niinkuin se, joka on toivonsa kadottanut.

En saa unta tänä yönä. Avaan oveni aina jälleen ja katson pimeyteen,
ystäväni.

En voi nähdä eteeni ollenkaan. Minä kysyn: missä on tiesi?

Minkä pikimustan virran pimeitä rantoja pitkin, minkä uhkaavan
kaukokorven rajaa, minkä eksyttävien varjojen onkaloitse etsit tietäsi
minun luokseni, ystäväni?


24.

Kun päivä on ohitse, kun linnut vaikenevat ja tuuli uupuneena uinahtaa,
heitä hämyn huntu silloin taajaan ylitseni, niinkuin olet kattanut
kaiken maan unen peitteellä ja sulkenut suloisesti kaihoisat lotoskukat
illan himmetessä.

Ota vaeltajalta, jonka eväspussi on tyhjä ennen matkan päättymistä,
jonka puku on pölyinen ja repaleinen ja jonka voimat ovat voipuneet,
ota pois häneltä hänen häpeänsä ja hänen köyhyytensä ja uudista hänen
elämänsä niinkuin kukka yön laupiaan katveessa uudistuu.


25.

Kun uupumuksen yö tulee, salli minun antautua uneen ilman taistelua ja
sinuun luottaen levähtää!

Älä salli väsyneen hengen pakottaa minua palvelukseesi köyhästi
valmistautumaan!

Sinä heität yön hunnun yli päivän uupuneiden silmien uudistaaksesi
niiden katseen valvomisen tuoreeseen hilpeyteen.


26.

Hän tuli ja istahti minun sivulleni, enkä minä havannut. Voi minua
kurjaa, mikä kirottu uni se oli!

Hän tuli vaikenevassa yössä. Hänellä oli harppu kädessään ja hänen
säveleensä helkkyivät minun unelmissani.

Ah, miksi vierivät minun yöni täten hukkaan? Ah, miksi en saa
milloinkaan nähdä hänen kasvojaan, hänen, jonka henkäys untani
koskettaa?


27.

Valkeus, oh, missä on valkeus? Sytytä se pyyteen polttavassa tulessa!

Tuossa on lamppu, mutta ah! ei mitään liekin lepattamista, -- sydämeni,
onko se sinun kohtalosi! Silloin olisi kuolema paljon parempi sinulle.

Kurjuus koputtaa ovelle ja kuuluttaa, että herrasi valvoo ja huutaa
sinua yön pimeydessä metsän siimekseen.

Pilvet peittävät taivaan ja sade lankeaa lakkaamatta. En tiedä, mitä
minussa liikkuu, -- en tajua sen tarkoitusta.

Salaman leimaus heittää syvemmän pimeyden silmilleni, ja minun sydämeni
haparoi polkua, millä yön äänet kutsuvat minua.

Valkeus, oh, missä on valkeus? Sytytä se pyyteen polttavassa tulessa!
Ukkonen jyrisee ja tuuli samoaa ulvoen tyhjyydessä. Yö on musta, musta
kuin kivi. Älä anna hetkien kulua pimeydessä! Sytytä rakkauden lamppu
elämälläsi!


28.

Itsepintaisesti pidättävät kahleet minua, mutta sydämeeni koskee, kun
tahdon ne katkaista.

Vapautta minä tarvitsen, mutta minä häpeän toivoa sitä.

Olen varma, että sinussa asuu arvaamaton rikkaus, ja sinä olet minun
paras ystäväni, eikä minulla kuitenkaan ole sydäntä heittää ulos
kaikkea katinkultaa, mikä täyttää kammioni.

Verho, joka minut peittää, on tomun ja kuolon verho. Minä vihaan sitä
ja kuitenkin rakastan.

Minun virhini on syvä, minun vikani suuri, minun häpeäni raskas ja
salainen, mutta kuitenkin, kun saavun parastani pyytämään, minä vapisen
pelvosta, että on tullut kuulluksi rukoukseni!


29.

Hän, jonka nimelläni ympäröin, itkee vankeudessa. Olen aina puuhassa
rakentaa muureja hänen ympärilleen, ja mikäli kiviaidat päivä päivältä
kohti taivasta kohoavat, sikäli kadotan minä näkyvistäni todellisen
olemukseni niiden syvässä siimeksessä.

Ylpeilen mahtavasta muuristani, muuraan sitä soralla ja savella, ettei
jäisi pienintäkään koloa tähän nimeen. Ja kaikessa tässä hommassani
minä kadotan näkyvistäni todellisen olemukseni.


30.

Kuljin yksin tietäni metsän siimekseen. Mutta kuka seurailee minua
vaikenevassa pimeydessä?

Hiivin syrjään häntä välttääkseni, mutta en pääse hänen läsnäolostaan.

Hän pölyttää tomun maasta ylvästelyllään, hän liittää kuuluvan äänensä
joka sanaan, minkä lausun.

Se on minun oma pieni itseni, herra, se ei osaa hävetä, mutta minä
häpeän saapuessani sinun ovellesi hänen seurassaan.


31.

"Virka minulle, vanki, kuka on sitonut sinut?"

"Sen teki mestarini", sanoi vanki, "minä luulin voivani lahjoa kaikki
maailmassa voimalla ja rikkaudella. Kokosin omaan aarreaittaani rahan,
joka kuului kuninkaalle. Kun uni voitti minut, levähdin vuoteella, joka
oli herralleni valmistettu, ja herätessäni tapasin itseni vankina
omassa aarreaitassani."

"Virka minulle, vanki, kuka on takonut nämä katkaisemattomat
kahleraudat?"

"Minä ne tein", vastasi vanki, "minä ne olen takonut huolellisesti.
Minä luulin kahlehtivani maailman voittamattomalla voimallani
pidättääkseni häiritsemättä vapauden vain itselleni. Niin taoin
yötä päivää kahleita suurilla pajatulilla ja kovilla, julmilla
vasaran-iskuilla. Ja kun työ oli tehty, sen kaikki renkaat valmistetut
katkeamattomiksi, silloin tapasin itseni niiden syleilystä."


32.

Kaikin keinoin kahlehtivat minua ne, jotka rakastavat minua tässä
maailmassa. Toisenlainen on sinun rakkautesi, se on suurempi kuin
heidän, sinä vapautat minua.

He eivät tohdi jättää minua yksin, etten heitä unohtaisi. Mutta päivä
päivän perästä kuluu, etkä sinä ole nähtävissä.

Ellen huuda sinua rukouksissani, ellen pidä sinua sydämessäni, odottaa
kuitenkin rakkautesi minua kohtaan minun rakkauttani.


33.

Kun päivä oli, tulivat he minun talooni ja sanoivat: "Me tahdomme vain
aivan vähän tilaa täällä."

He sanoivat: "Me autamme sinua kunnioittamaan Jumalaasi, ota sinä
meidänkin osamme hänen armostaan!" Ja sitten sijoittuivat he soppeen ja
istuivat hiljaisina ja vaatimattomina.

Mutta yön pimeydessä minä huomaan, miten he melulla ja raivolla
murtautuvat pyhään lippaaseeni ja tempaavat herjaisella ahneudella
uhrin minun Jumalani alttarilta.


34.

Jätä vain tämä vähäinen jäljelle minusta, että voin sinua kaikekseni
nimittää!

Jätä vain tämä vähä tahtoni minulle, että tunnen sinut joka taholla,
tulen sinun luoksesi joka asiassa ja tarjoan sinulle joka hetki
rakkauteni!

Jätä vain tämä vähäinen jäljelle minusta, etten sinua koskaan
kadottaisi!

Jätä vain nämä vähät kahleet minulle, joilla sinun tahtosi on sitonut
minut ja tarkoituksesi täyttynyt minun elämässäni, -- rakkautesi
kahleraudat.


35.

Missä henki on ilman pelkoa, siellä kannetaan pää korkealla;

missä tietäminen on vapaa;

missä maailmaa eivät ahtaat kotoiset seinät särje kappaleiksi;

missä sanat tulevat totuuden syvyyksistä;

missä uupumaton pyrkimys kurkottaa kätensä kohti täydellisyyttä;

missä järjen selvä virta ei eksy tieltään tottumuksen kuivassa
hietikossa;

missä sinun opastamasi henki johtaa aina aina avartuvaan ajattelemiseen
ja toimintaan. --

Tähän vapauden taivaaseen, Isäni, salli minun maani valveutua!


36.

Tämä on minun rukoukseni sinulle. Herra -- iske, iske virhin juureen
saakka sydäntäni!

Anna minulle voimaa iloni ja murheeni keveästi kantaa!

Anna minulle voimaa tehdä rakkauteni hedelmälliseksi palveluksessa!

Anna minulle voimaa, etten koskaan kieltäisi käsivarsiani enkä julkean
mahdin edessä polviani notkistaisi!

Anna minulle voimaa kohottaa henkeni yli arkipäivän pikkurihkamien!

Ja anna minulle voimaa alistaa voimani rakkaudessa sinun tahdollesi!


37.

Luulin, että matkani oli päättynyt voimani viimeiselle rajalle -- että
polku oli suljettu edessäni, että varasto oli tyhjentynyt ja aika
tullut etsiä turvaa ja kätkeytyä hiljaisuuteen.

Mutta minä huomaan: tahtosi ei tunnusta mitään matkanpäätä minulle. Kun
vanhat sanat kuolevat kielelläni, silloin soinnahtavat uudet säveleet
sydämessäni. Ja missä vanha tie haihtuu, siinä ilmestyy uusi maa
ihmeineen.


38.

Että tarvitsen sinua, vain sinua -- sitä on minun sydämeni lakkaamatta
toistettava. Kaikki toiveeni, jotka minua öin päivin raatelevat, ovat
kauttaaltaan turhia ja mitättömiä.

Niinkuin yö kätkee pimeydessään pyrkimyksen valkeuteen, niin kaikuu
itsetiedottomuuden syvyyksistä huuto: "Minä tarvitsen sinua, vain
sinua!"


39.

Jos minun sydämeni on kova ja kuivettunut, vuodata armon sade minun
ylitseni!

Jos lempeys on kadonnut elämästäni, saavu sävelten myrskynä!

Jos työn tohina ja pauhu minut saartaa ja sulkee pois haudan tuolta
puolen, tule minun luokseni, Herra hiljaisuuden, tuo rauhasi ja leposi
minulle!

Jos kerjurisydämeni piiloutuu soppeen ja sulkeutuu, murra ovi, minun
Kuninkaani, ja samoa sisälle kuninkaallisessa komeudessa!

Jos himo sokaisee minun sieluni harhalla ja tomulla, sinä Pyhä, sinä
Valvovainen, tule salamassa ja ukkosessa!


40.

Jumala pidättää päivästä päivään sadettaan kuivuneelta sydämeltäni.
Taivaanranta on hehkuvan paljas, ei ohuintakaan verhoa, ei
hennointakaan hattaraa, ei heikointakaan viittausta etäisestä
viilentävästä värinästä.

Lähetä vihasi myrsky, musta kuin kuolema, jos se on sinun tahtosi, ja
ruoski salaman vitsalla äärestä ääreen taivaankantta!

Mutta lopeta, Herra, kutsu takaisin tämä painostava, vaikeneva kuumuus,
joka on niin terävä, julma ja äänetön ja polttaa poroksi sydämeni
synkällä epätoivolla!

Anna armosi pilven riippua raskaana pääni päällä niinkuin on äidin
kyyneltyvä katse päivänä, jolloin isä on suutuksissa.


41.

Missä seisot sinä heidän kaikkien takana, armas, ja verhoudut varjoon?
He tyrkkivät sinua ja kulkevat ohitsesi tomuisella tiellä niinkuin et
olisi mitään. Minä odotan tässä väsymykseni tuokiot ja levitän sinulle
lahjojani, mutta ohikulkijat ottavat kukkani yhden toisensa jälkeen, ja
minun korini on jo melkein tyhjä.

On mennyt aamu, on painunut keskipäivä. Minun silmäni käyvät unesta
raskaiksi illan varjojen langetessa. Ihmiset menevät kotiinsa ja
katsovat minuun ja hymyilevät, ja minua hävettää. Istun niinkuin
kerjäläistyttö ja peitän kasvoni vaatteellani, ja kun he kysyvät, mitä
minulta puuttuu, painan minä alas silmäni enkä vastaa mitään.

Oh, kuinka voisin minä heille virkkaakaan, että sinua minä odotan ja
että sinä lupasit tulla! Kuinka saisin sanotuksi häpeältäni, että
kannan tätä köyhyyttä häälahjanani! Säilytän, ah, tätä ylpeyttäni
sydämen sisimmässä.

Istun ruohistossa ja haaveilen taivaaseen päin sinun saapumisesi
äkillisestä kirkkaudesta -- kaikki valot syttyvät leimahtaen, kultaiset
siivet suhisevat vaunujesi ympärillä, ja tien kulkijat seisahtuvat
ällistyneinä, kun he näkevät sinun astuvan alas istuimeltasi
kohottaaksesi minut maan tomusta ja sijoittaaksesi vierellesi, minut,
repaleisen kerjäläistytön, joka värisee ujoudesta ja ylpeydestä
niinkuin kesätuulessa köynnöskasvi.

Mutta aika vierii, eikä kuulu vaununratasten jyrinää. Moni loistava,
pauhaava ja kirkuva parvi rientää ohitseni. Sinäkö vain seisot varjossa
ja vaikenet heidän kaikkien takana? Ja minäkö vain varron ja itken ja
jäydän sydäntäni turhassa ikävöimisessä?


42.

Varhain aamulla kuulin kuiskeen, että meidän piti purrella purjehtia,
vain sinun ja minun, eikä kenenkään kuolevaisen pitänyt tietää meidän
toivioretkestämme maahan ei-mihinkään ja päämäärään yhtä olemattomaan.

Rannattomalla valtamerellä, vaikenevan, kuuntelevan hymyilysi
paistaessa, paisuisivat minun lauluni säveleiksi, vapaiksi kuin aallot,
kaikista sanojen kahleista kirpoutuneina.

Eikö vielä ole aika? Onko vielä työtä tekemättä? Katso, ilta lankesi
rannikoille ja merilinnut rientävät sen riutuvassa valossa pesilleen.

Kuka tietää, milloin kahle on katkeava ja pursi niinkuin painuvan
päivän viimeinen kimmellys yöhön katoava?


43.

Oli päivä, jolloin en ollut valmis sinulle. Ja sinä astuit sydämeeni
minulle outona ja kutsumattomana niinkuin joku joukosta, oi Kuninkaani,
ja painoit ijäisyysleimasi moneen elämäni haihtuvaan silmänräpäykseen.

Ja tänään, kun sattumalta valkaisen ympäristöäni, löydän sinettisi
tomuun siroteltuina, sekaantuneina arkipäivän ilojen ja surujen
muisteloihin sekä unohdettuina.

Et kääntynyt ylenkatseella pois tomun lapsellisista leikeistä, ja
askel, jonka kuulin kisapaikalla, on sama, joka kaikuu tähdestä
tähteen.


44.

Tämä on minun onneni: odottaa ja valvoa tiellä, missä varjo ajaa valoa
ja sade saapuu kesän valveutuessa.

Airuet tuovat minulle viestin tuntemattomista taivaista ja tervehtivät
minua ja rientävät edelleen. Sydämeni iloitsee ja suloinen on
sukostelevien ilmojen henkäys minulle.

Aamusta illanhämärään asti istun tässä oven edessä, ja minä tiedän,
että äkkiä saapuu se onnellinen silmänräpäys, jolloin tulen näkeväksi.

Sillävälin hymyilen ja laulan yksinäni. Sillävälin täyttyy ilma
lupauksen tuoksulla.


45.

Ettekö kuullut hänen hiljaista askeltaan? Hän tulee, hän tulee, hän
tulee aina.

Joka hetki, joka aika, joka päivä, joka yö hän tulee, hän tulee, hän
tulee aina.

Monta laulua olen laulanut monessa mielialassa, mutta sieluni säveleet
ovat vain tuota yhtä kuuluttaneet: hän tulee, hän tulee, hän tulee
aina.

Metsätiellä, aurinkoisen huhtikuun tuoksuvina päivinä, hän tulee, hän
tulee, hän tulee aina.

Pilvien ukkosvaunuilla, heinäkuun öiden kosteassa autereessa, hän
tulee, hän tulee, hän tulee aina.

Surussa surunkin perästä painaa hänen askeleensa minun sydäntäni ja
hänen jalkojensa kultainen jälki saa minun riemuni jälleen
leimahtamaan.


46.

En tiedä, mistä etäisestä ajasta aina lähenet minua kohdataksesi. Ei
aurinko eivätkä tähdet voi sinua kätkeä minulta ijäisesti.

Monena aamuna ja iltana kuulin sinun askeleesi, ja sinun airuesi
astuivat sydämeeni ja kutsuivat salaa minua.

En tiedä, miksi tänään on niin herkkä minun elämäni ja miksi värähtävän
riemun aaltoilu minun sydäntäni koskettaa.

On kuin olisi tullut aika työni lopettaa, ja minä tunnen tuulessa kuin
heikon tuoksun sinun suloisesta olemassaolostasi.


47.

Yö on jo melkein ohitse turhine odotuksineen. Pelkään, että hän äkkiä
astuu aamulla oveni kynnykselle, kun olen uneeni uuvahtanut. Oi,
ystävät, jättäkää tie auki hänelle, oi, älkää estäkö häntä!

Ellei askeleensa kaiku minua herätä, pyydän, älkää yrittäkö minua
valveille pudistaa. En tahdo, että minua kutsuu unestani lintujen
hälisevä kuoro tai tuulen humina huomenkoiton juhlassa. Antakaa minun
nukkua häiritsemättä, vaikka Herrani ilmestyisi äkkiä minun
kynnykselleni.

Oi, uneni, kultainen uneni, joka vain varrot hänen kosketustaan
haihtuaksesi! Oi, sulkeutuneet silmäni, jotka aukaisette luomenne vain
hänen hymynsä valossa, kun hän seisoo edessäni kuin unelma, nouseva
nukkumiseni himmeydestä!

Antakaa hänen ilmestyä silmäini eteen valkeuden hahmojen ensimmäisenä!
Hänen katseensa antaisi silloin ensimmäisen ilonväreen valveutuvalle
sielulleni. Ja sallikaa, että itseeni palajaminen olisi samalla minulle
häneen palajaminen.


48.

Vaitiolon meri läikähti aamulla linnunlaulun laineisiin. Ja kukkaset
tien ohessa iloitsivat ja pilvien raot kylvivät kultaa tulviltaan.
Mutta me kiirehdimme tietämme mistään välittämättä.

Me emme hilpeitä lauluja laulaneet, emme leikkineet, emme menneet
turulle kauppaa tekemään. Me emme matkallamme vitkastelleet, vaan
joudutimme askeleitamme, mikäli aika riensi eteenpäin.

Aurinko nousi keskitaivaalle ja kyyhkyset kuhersivat siimeksessä.
Kuivat lehdet karkeloivat ja tanhusivat keskipäivän kuumissa
ilmanpyörteissä. Paimenpoika uuvahti ja uneksui viikunapuun varjossa,
ja minä istahdin veden vieremälle ja ojensin ruohikkoon väsyneet
jäseneni.

Matkatoverini pilkkasivat minua ja riensivät pää pystyssä edelleen. He
eivät levähtäneet, eivät taakseen katsoneet. He katosivat etäiseen,
sinertävään terheneen. He risteilivät yli niittujen ja kukkulain, he
samosivat kautta vieraiden kaukomaiden. Kunnia sinulle, sankariparvi,
päättymättömällä polullasi!

Pilkka ja ylenkatse kannustivat minua eteenpäin vaeltamaan, mutta ne
eivät saaneet vastakaikua minussa. Annoin askeleeni harhautua
onnellisen nöyryyden syvyyksiin, hämäräisen ilon siimeksiin.

Vihreän, päivänpäärmeisen hämärän rauha laskeutui hitaasti yli
sydämeni. Minä unohdin, miksi olin vaeltanut, ja henkeni antautui
vastustelematta varjojen ja laulujen vaihteloon.

Lopuksi heräsin minä unestani ja avasin silmäni ja näin sinun seisovan
edessäni, hymysi tulvehtivana yli uinailuni. Kuinka olinkaan pelännyt,
että polku olisi liian pitkä ja väsyttävä sekä ponnistus sinua
saavuttaa liian ankara minulle!


49.

Sinä astuit alas valtaistuimeltasi ja seisoit majani ovella.

Minä lauloin yksin sopessani, ja sinun korvasi otti vastaan säveleeni.
Sinä astuit alas ja seisoit majani ovella.

Mestareita on paljon sinun palatsissasi ja virsiä viritetään joka hetki
siellä. Mutta uuden oppilaan yksinkertainen ylistyslaulu kosketti
rakkauttasi. Tuo pieni, haikea laulunsävel sekaantui maailman suureen
sävelmereen, ja sinä tulit alas tuoden kukkasen palkinnoksi ja
pysähdyit majani ovelle.


50.

Kuljin kerjäten ovelta ovelle pitkin kylätietä. Silloin ilmestyivät
etäisyydestä sinun kultaiset vaunusi kuin kimmeltävä uni, ja minä
ihmettelin, kuka tämä kuningasten Kuningas olisi.

Toivoni kohosi korkealle, ja minusta tuntui kuin olisivat pahat päiväni
jo ohitse, ja minä seisoin siinä odottaen almuja, joita annettaisiin
minulle pyytämättä, ja aarteita, joita tomuun siroiteltaisiin.

Vaunut pysähtyivät siihen, missä seisoin. Sinä katsoit minuun, sinä
astuit alas hymyillen. Tunsin, että elämäni onni oli vihdoinkin tullut.
Silloin ojensit sinä äkkiä oikean kätesi ja lausuit: "Mitä on sinulla
minulle annettavaa?"

Oi, mikä kuningassydän! Ojentaa kätensä kerjätäkseen kerjäläiseltä!
Minä ällistyin ja epäröin hämilläni, sitten otin hitaasti pienimmän
jyväsen haarapussistani ja annoin sen sinulle.

Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun tyhjentäen säkkini
lattialle päivän päättyessä löysin köyhän kekoni pohjalta pienen
kultajyvän! Ja minä itkin katkerasti ja toivoin, että minulla olisi
ollut kyllin sydäntä antaakseni kaikkeni sinulle.


51.

Yö tummui. Päivätyömme oli tehty. Me luulimme viimeisen yövieraamme
saapuneen, ja kylän portit suljettiin. Vain muutamat huusivat:
"Kuningas tulee!" Mutta me nauroimme ja sanoimme: "Se ei voi olla
mahdollista."

Meistä tuntui, että portille koputettiin, mutta me sanoimme, että se
oli vain tuuli. Me sammutimme lamput ja kävimme levolle. Vain muutamat
huusivat: "Se on airut!" Mutta me nauroimme ja sanoimme: "Se on vain
tuuli."

Silloin soi ääni kautta yön pimeyden. Meistä uneliaista se tuntui
etäiseltä ukkoselta. Maa järisi, muurit vapisivat ja häiritsivät meidät
hereille. Vain muutamat huusivat: "Se oli ratasten rätinää!" Mutta me
mutisimme uneliaina: "Sen täytyy olla pilvien jyrinää."

Yö oli vielä pimeä, silloin kuului torven torahdus. Ja ääni huusi:
"Valveutukaa, älkää vitkastelko!" Me painoimme käsin sydäntämme ja
värisimme pelästyneinä. Vain muutamat huusivat: "Nähkää viiri
valtiaan!" Me ponnahdimme jalkeille ja kirkaisimme: "Silloin ei ole
aikaa viivytellä!"

Kuningas saapui -- mutta missä ovat kynttilät, missä seppeleet? Kuinka
on hänen valtaistuimensa valmistettu? Voi häpeää, voi häpeän häpeää!
Missä on valtasali, missä koristukset? Ja eräs huusi: "Turhaa parkua!
Tervehtikää tyhjin käsin häntä, saattakaa hänet mataliin majoihinne!"

Avatkaa portit, puhaltakaa raakunkuoriin! Kuningas tuli yön pimeydessä
tupiimme tummaisiin. Ukkosmyrsky mylvii taivaalla, pimeys on salamoista
pelästynyt. Tuokaa esiin kulunut matto ja levittäkää se pihalle!
Kuningas tuli äkkiä luoksemme kaameassa yössä ja ukkosessa.


52.

Minusta tuntui, että minun oli sinulta anottava -- vaikka en tohtinut
-- ruususeppeltä, jota kannoit kaulallasi. Niin odotin aamuun asti,
siksi kuin menit, löytääkseni jonkun jäljen siitä vuoteeltasi. Ja
niinkuin kerjäläinen etsin hämärässä yhtä tai kahta sinne pudonnutta
lehdensirpaletta.

Mutta katso! Mitä löydän? Minkä merkin jätti rakkautesi? Se ei ole
kukkanen, ei suitsutus eikä mikään hyvänhajuinen vesiastia. Se on
valtaisa miekka, leimuava kuin tuli, raskas kuin ukon vaaja. Aamun
nuori valkeus tulee sisälle ikkunasta ja leviää vuoteen yli. Aamulinnut
visertävät ja kysyvät: "Vaimo, mitä olet löytänyt?" Ei, se ei ole
kukkanen, ei suitsutus eikä hyvänhajuinen vesiastia -- se on kauhea
miekka.

Minä istun ja mietin ihmettä, mitä tämä lahjasi merkitsee. En keksi
paikkaa, kuhun kätkisin sen. Häpeän kantaa sitä, heikko kun olen, ja se
haavoittaa minua, jos painan vasten rintaani sitä. Kuitenkin olen
kantanut sydämessäni tämän lahjasi tuskantaakan minulle tuottamaa
kunniaa.

En ole tästä saakka pelkäävä mitään maailmassa ja sinä olet voittava
kaikissa minun taisteloissani. Sinä jätit kuoleman minun kumppanikseni
ja minä tahdon kruunata hänet elämälläni. Sinun miekkasi on minun
kerallani leikkaamassa poikki siteitä, enkä ole tästä saakka pelkäävä
mitään maailmassa.

Olen tästä saakka jättävä kaikki turhat koristukset. Minun sydämeni
Herra! En koskaan enää ole odottava sopessa itkien, en arasti enkä
hennosti käyttäytyvä. Sinä olet minut miekalla koristanut -- eivät ole
minua varten enää nukkehetaleet!


53.

Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu, ja taitehikkaasti
on se taottu tuhatvärisin jalokivin. Mutta kauniimpi on minulle
miekkasi salamarenkaineen, jotka leviävät lentoon kuin Vishnun linnun
siivet, välkkyen painuvan päivän vihanpuuntavassa valomeressä.

Se värisee kuin elämän viimeinen sykähdys lähenevän kuoleman
tuskankouristuksessa. Se leimuaa kuin olemisen puhdas liekki, joka syö
aistillisen maailman hehkullaan.

Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu. Mutta sinun
miekkasi, oi Herra pauanteen, on kaavaeltu mitä täydellisimmällä
kauneudella, hirmuinen nähdä ja ajatella.


54.

En anonut sinulta mitään, en maininnut korvaasi nimeäni. Seisoin ääneti
Sinun jättäessä jäähyväisesi. Olin yksin kaivolla, missä puun varjo
lankee poikittain, naiset kulkivat kotiinsa ruskeat saviruukut
piripinnoilleen täytettyinä. He huusivat ääneen: "Tule meidän
kanssamme, aurinko kohoaa keskitaivaalle!" Mutta minä viivyin ja
vitkastelin unelmiin vaipuneena.

Kun tulit, en kuullut askeltasi. Sinun katseesi oli surullinen, kun se
kohtasi minut, äänesi väsynyt, kun virkoit hiljaa: "Ah, olen janoinen
vaeltaja." Heräsin unesta, jota näin valveillani, ja valoin vettä
ruukusta yhteenliitetyille käsillesi. Lehdet kahisivat päämme päällä,
käki kukkui näkymättömänä siimeksessä, ja tien käänteessä tuli tuoksu
_babla_-kukkasien.

Seisoin sanattomana ujostellen, kun kysyit nimeäni. Mitä olin tehnyt
hyväksesi, että ajattelisit minua? Mutta muisto, että olin saanut
sinulle vettä ojentaa, janosi sammuttaa, pysyi sydämessäni ja täytti
sen suloisuudella. Päivä on jo kohonnut korkealle, linnut laulavat
uupunein sävelin, pääni päällä kahisevat lehdet _isämeidän_-puun, ja
minä istun ja mietin ja mietin.


55.

Sinun sydämesi on väsynyt ja sinun silmäsi ovat vielä uneliaat.

Etkö saanut sanaa, että kukka vallitsee keskellä okaita kaikessa
ihanuudessaan? Heräjä, oi heräjä! Älä anna ajan vieriä hukkaan.

Kivisen polun päässä, siveän yksinäisyyden erämaassa, istuu yksin
ystäväni. Älä anna pettyä hänen. Heräjä, oi heräjä!

Mitä se tekee, jos keskipäivän taivas hehkuu ja hiiluu kuumuuttaan --
jos polttava hiekka levittää janon manttelinsa --

Etkö iloitse sydämesi syvimpään? Eikö jokaisella jalkasi askeleella
kaiu tiesi soitin tuskien sulosävelillä?


56.

Siksi on sinun ilosi niin täysi minussa. Siksi astuit sinä alas
minulle. Oi, sinä kaikkien taivasten Herra, missä olisi sinun
rakkautesi, ellei minua olisi?

Sinä otit minut osalliseksi kaikesta rikkaudestasi. Sinä soitat
sydämessäni ilosi ijäistä säveltä. Sinun tahtosi pukeutuu aina uusiin
muotoihin minun elämässäni.

Ja sentähden olet sinä kuningasten Kuningas, kauneuteen koristaunut
vangitaksesi sydämeni. Ja sentähden haihtuu sinun rakkautesi rakastavan
rakkauteen, näin ilmenet sinä kahden täydellisessä yhtymyksessä.


57.

Valo, minun valkeuteni, maailmani täyttävä valkeus, silmiä suuteleva,
sydäntä viihdyttävä valkeus!

Ah, valkeus karkeloi, armaani, elämäni sydämessä. Valkeus koskettaa
lempeni soittimen kieliä, armaani, taivas aukenee, rajutuuli puhaltaa,
hymyily kulkee yli maan.

Perhoset levittävät purjeensa yli valomeren. Liljat ja jasmiinit
puhkeavat valon aalloille.

Valkeus siroittaa kultaansa yli jokaisen pilven, armaani, ja kylvää
tuhlaten jalokiviään.

Hilpeys ja rajaton riemu hypähtelee lehdeltä lehdelle, armaani. Taivaan
virta tulvii yli ääriensä, ilon laineet laikahtavat.


58.

Anna kaiken ilon jännityksen laueta viimeiseen lauluuni -- ilo, joka
saattaa maan ylitulvehtimaan ruohon mässäävästä runsaudesta, ilo, joka
tekee elämän ja kuoleman kaksoisveljiksi, ilo, joka karkeloi yli avaran
maan ja yhtyy myrskyyn, pudistaen ja järkyttäen kaikkea elämää
naurullaan, ilo, joka lepää hiljaisissa kyynelissä tuskan punaisella
lotos-kukalla, ilo, joka heittää tomuun kaiken, mitä se omistaa, eikä
tunne sanoja.


59.

Minä tiedän, ei ole olemassa mitään muuta kuin sinun rakkautesi, sinä
minun sydämeni rakastettu, -- kultainen valkeus, joka yli lehtien
karkeloi, leudot pilvet, jotka taivaalla purjehtivat, vieno
tuulen- henki, joka jättää viileytensä minun otsalleni.

Aamunvalo häikäisee silmiäni -- se on viesti sinulta minun sydämelleni.
Sinun kasvosi kumartuvat alas, silmäsi katsovat minun silmiini, ja
minun sydämeni koskettaa sinun jalkojasi.


60.

Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Rajaton taivas
riippuu liikkumattomana päämme päällä, vesi, koskaan väsymätön,
raivoaa. Ääretönten maailmoiden rantamalla tapaavat lapset huutaen ja
tanhuten toisiaan.

He rakentavat hiekkatalojaan ja leikkivät tyhjillä raakunkuorilla. He
punovat pursia kuihtuneista lehdistä ja päästävät ne hymyillen yli
rannattoman ulapan purjehtimaan. Lapset leikkivät maailmoiden
rantamalla.

He eivät tunne uimisen taitoa, he eivät tiedä, miten verkot heitetään.
Helmenpyytäjät sukeltavat helmiään, kauppiaat purjehtivat pursineen,
lapset kokoavat kiviä ja viskelevät niitä. He eivät etsi salattuja
aarteita, he eivät tiedä, miten verkot heitetään.

Meri kuohahtaa nauruun, rantojen hymyily heikkona kimaltelee. Kuolemaa
kantelevat aallot kertovat lapsille tarkoituksettomia taruja, niinkuin
äiti, joka lapsensa kehtoa keinuttaa. Meri leikkii lasten kanssa,
rantojen hymyily heikkona kimaltelee.

Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Myrsky raivoaa
tiettömällä taivaalla ja laivat menevät haaksirikkoon vanattomilla
vesillä, kuolema liikkuu ja lapset leikkivät. Vetten ääretönten
vieremällä on lasten suuri leikkipaikka.


61.

Uni, joka lapsensilmällä lepää -- tietääkö kukaan, mistä se tulee?
Kyllä, käy huhu, että se tulee tarulinnasta, jonka lehdon siimeksessä,
kiiltomatojen himmeässä valaistuksessa, riippuu kaksi taika-umppua.
Sieltä saapuu se lapsensilmää suutelemaan.

Hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee -- tietääkö kukaan, missä se
on syntynyt? Kyllä, käy huhu, että kasvavan kuun nuori säde kosketti
kuolevan syyspilven reunaa -- siinä syntyi hymyily kastekostean aamun
unelmassa, tuo hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee.

Raikas sulous, joka kukkii lapsen hennoilla jäsenillä, -- tietääkö
kukaan, missä se on niin kauan piileksinyt? Kyllä, kun äiti vielä oli
morsian, silloin tunkeusi se kautta hänen sydämensä lemmen vienona,
hiljaisena salaisuutena -- tuo raikas sulous, joka kukkii lapsen
hennoilla jäsenillä.


62.

Kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle, lapseni, silloin ymmärrän, miksi
on värien ja pilvien ja vetten leikkiä, miksi kukkaset ovat niin
monivärisesti soinnutetut -- kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle,
lapseni.

Kun laulan, että saisit karkeloida, silloin tiedän todella, miksi
puiden lehdissä on musiikkia, miksi laineet kantavat äänien kuoron maan
kuuntelevaan sydämeen -- kun laulan, että saisit karkeloida.

Kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi, silloin tunnen, miksi on
hunajaa kukankuvuissa, miksi hedelmät täyttyvät salaa suloisilla
mehuilla -- kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi.

Kun suutelen kasvojasi, rakkaani, saadakseni sinut hymyilemään,
ymmärrän varmaan ilon, joka aamun valossa alas taivaalta virtaelee ja
minkä riemastuksen suvituuli tuo ruumiilleni -- kun suutelen sinua
saadakseni sinut hymyilemään.


63.

Sinä tutustutit minut ystäviin, joita en tuntenut. Sinä osoitit tuolin
minulle talossa, joka ei ollut omani. Sinä toit etäisen lähelle minua
ja vieraan minulle veljeiseksi.

Sydämeni on täynnä rauhattomuutta, jos minun on tuttu tyyssijani
jätettävä, ja minä unohdan, että vanha asuu aina uudessa, että sinäkin
asut siellä.

Kautta syntymisen ja kuoleman, tässä niinkuin muissakin maailmoissa,
jonne johdat minut, sinä sama se olet, päättymättömän elämän
kumppanini, joka aina liität minun sydämeni riemun siteillä outoon ja
epätavalliseen.

Sille, joka sinut tuntee, ei ole mitään enää vierasta, ei suljettu
mikään ovi. Oi, täytä tämä rukoukseni, etten koskaan kadottaisi
siunausta käsittää kaiken yhteys kaiken moninaisuudessa!


64.

Virkoin hänelle korkeassa ruohikossa, yksinäisen virran vieremällä;
"Tyttö, mihin menet varjostaen lamppua vaipallasi? Taloni on pimeä ja
autio -- lainaa valosi minulle!" Hän kohotti hetkeksi tumman katseensa
ja katsoi minua silmiin hämärän halki: "Tulin joelle", sanoi hän,
"asettaakseni lampun laineille, kun päivä painuu länttä kohti." Seisoin
yksin korkeassa ruohikossa ja seurasin lampun arkaa liekkiä, joka
hyödyttömänä vieri virran mukana.

Haastoin hänelle nousevan yön hiljaisuudessa: "Tyttö, valot ovat kaikki
sytytetyt -- kunne kannat lamppuasi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa
valosi minulle!" Hän kohotti tummat silmänsä minun silmiini ja seisoi
tuokion epäröiden. "Minä tulin", lausui hän vihdoin, "lainatakseni
lamppuni taivaalle." Minä seisoin ja seurasin hänen valoaan, joka
hyödyttömänä paloi tyhjyydessä.

Puhuin hänelle keski-yön kuutamossa pimeydessä: "Tyttö, mitä tarkoitat
painamalla lamppua povellesi? Taloni on pimeä ja autio -- lainaa valosi
minulle!" Hän seisoi hetken ja mietti ja katsoi minua silmiin pimeässä.
"Toin valoni", lausui hän, "liittääkseni sen lamppujen juhlasaattoon."
Minä seisoin ja seurasin pientä lampunliekkiä, joka haihtui
hyödyttömänä muiden valojen joukkoon.


65.

Minkä taivaallisen juoman tahtoisit, Jumalani, elämäni ylitsevuotavasta
maljakosta?

Onko sinulle nautinto, runoilijani, nähdä maailma minun silmieni kautta
ja seisoa minun korvieni ovella vaieten kuullaksesi omia ijäisiä
sopusointujasi?

Sinun maailmasi kutoo sanoja minun mieleeni, mutta sinun ilosi säveltää
ne. Sinä annat itsesi minulle rakkaudessa ja silloin sinä tunnet
kokonaan oman suloutesi minussa.


66.

Hän, joka aina oli jäänyt olemukseni syvyyteen, sen hiiluvaan,
kiiluvaan himmeyteen, hän, joka ei koskaan aukaise huntuaan huomenen
valkeudessa, hän on oleva minun viimeinen lahjani sinulle, oi Jumala,
verhoutuneena loppulaulelmaani.

Sanat ovat sitä kosineet, mutta eivät omakseen voittaneet. Kaikki
yritykset häntä vakuuttaa ovat kaihoisia käsivarsiaan hukkaan
ojentaneet.

Harhailin maasta maahan ja pidin häntä sydämeni syvimmässä, ja hänen
ympärillään nousi ja vaipui elämäni kasvu ja katoaminen.

Kaikkia minun ajatuksiani ja tekojani, minun untani ja minun unelmiani
hallitsi vain hän ja kuitenkin hän asui syrjässä ja yksinään.

Moni koputti minun ovelleni ja kysyi häntä ja kääntyi pois
epätoivoisena.

Ei ollut ketään koko maailmassa, joka olisi nähnyt hänen kasvojaan, ja
hän jäi yksinäisyyteensä odottamaan sinun tuntemustasi.


67.

Sinä olet taivas ja sinä olet myöskin pesä.

Sinä kaunoinen, siellä lepää pesässään sinun rakkautesi, joka saartaa
sielun väreillä, tuoksuilla ja sävelillä.

Tuolla tulee aamu kultaisine koreineen, kauneuden seppel oikeassa
kädessään, jolla hän vaieten aikoo maanpiirin seppelöidä.

Ja tuolla tulee ilta yli yksinäisten niittujen, joilta paimenet ovat
pitkin jäljettömiä polkuja poistuneet, se kantaa kultaisessa leilissään
rauhan viilentäviä henkäyksiä levon läntiseltä valtamereltä.

Mutta siellä, missä kaartuu ääretön taivaankansi, jonne sielu lentoon
singahtaa, siellä vallitsee valkea, tahraton kirkkaus. Siellä ei ole
päivää eikä yötä, ei muotoa eikä värejä, eikä koskaan, koskaan
sanaakaan.


68.

Sinun auringonsäteesi tulee alas tämän minun maani pinnalle, se pysyy
pitkän, armaan päivän minun ovellani ja kantaa takaisin sinun jalkojesi
juureen pilvet, jotka ovat minun kyynelistäni, huokauksistani ja
lauluistani muodostuneet.

Reippaalla suloudella sinä viskaat kosteiden terhenien vaipan ympäri
tähtipovesi ja loihdit sen lukemattomiin muotoihin ja poimuihin ja
väreihin, jotka aina vaihtelevat.

Se on niin kevyt ja liihoitteleva ja hieno ja tumman kyyneleinen, sillä
sinä rakastat sitä; sinä Kirkas ja Säteilevä! Ja siksi saa se verhota
sinun valkean ja seesteisen valosi huolihunnuillaan.


69.

Sama elämän vuo, joka yötä päivää kautta valtimoitteni virtaelee,
virtaa kautta maailman ja karkeloi poljennollisin mittasuhtein.

Sama elämä se on, joka halki maan tomun hilpeänä purkautuu
lukemattomiksi ruohonkorsiksi ja puhkee lehti- ja kukkalaineiden
kohinaksi.

Sama elämä se on, jota kuoleman ja syntymisen, luoteen ja vuoksen
valtamerinen kehto keinuttaa.

Tunnen jäsenieni säteilevän tämän elämän koskettaessa maailmaa. Ja minä
ylpeilen niiden aioonien elämäntykinnästä, joka tällä hetkellä kautta
valtimoitteni karkeloi.


70.

Käykö yli voimiesi iloita tällä hypähtelevällä hilpeydellä? Tunnetko
pyörtyväsi, hengästyväsi, häviäväsi ahdistavan riemun pyörteeseen?

Kaikki syöksyy edelleen, mikään ei pysähdy, mikään ei katso taakseen,
mikään mahti ei auta siinä, kaikki syöksyy edelleen.

Täytyy rientää yhtä jalkaa lakkaamatta, myötätempaavan musiikin kanssa.
Vuoden-ajat tulevat tanhuten ja menevät. Värit, tuoksut ja säveleet
kaatavat loppumattomia kaskaadeja tuohon ylitulvehtivaan riemuun, joka
hajautuu ja haihtuu ja kuolee joka silmänräpäys.


71.

Se, että tahtoisin tehdä paljon itsestäni, että tahtoisin joka taholle
käännellä sitä heittääkseni väririkkaita varjoja sinun kirkkauteesi --
se on _Mayasi_.

Sinä äärellistät oman olemuksesi ja manaat näin rajoitetun itsesi
myriaadeihin säveliin. Ja tämä sinun itse-rajoituksesi on minussa
ruumiillistunut.

Kautta kaiken taivaan kaikuu sekeinen, läpitunkeva, hymyn ja kyynelten,
pelon ja toivon laulu. Aallot nousevat ja vaipuvat, haaveet särkyvät ja
kokoontuvat. Minussa sinä itse käsität itsesi.

Aidan, jolla olet itsesi rajoittanut, on yön ja päivän sivellin
lukemattomilla kuvioilla kirjaellut. Sen takana on sinun
kummakaiverteinen, salaperäinen valtaistuimesi, jossa on tyystin
vältetty kaikkia suoria ja karuja viivoja.


72.

Tuo sinun ja minun suuri ilmennyksemme on kaartanut kaiken
taivaankannen. Sävelet, sinua ja minua helkkyväiset, värähyttelevät
ilmoja, sinua ja minua kätkien sekä etsien vierivät aikakaudet.

Hän, tuo sisin, on herättänyt minun olentoni salaisella
kosketuksellaan.

Hän heittää tenhonsa näiden silmien yli ja soittaa iloisena sydämeni
kieliä, vuoroin nautinnon, vuoroin tuskan sävelmillä.

Hän kutoo maljan huntua kullan ja hopean, sinisen ja vihreän
haihtuvista väreistä, hän sallii sen poimujen läpi kuultaa jalkojensa,
joita koskettaen oma itseni minulta unohtuu.

Päivät tulevat, aikakaudet menevät, mutta hän liikuttaa yhäti sydäntäni
moninimisenä ja monessa valepuvussa, monissa ilon ja surun sirpaleissa.


73.

Kieltäymys ei tuota minulle vapautusta. Nautinnon tuhansissa siteissä
tunnen vapauden itseäni syleilevän.

Sinä tarjoat minulle aina raikasta, aina eriväristä ja erituoksuista
viiniäsi ja täytät maallisen maljani piripinnoilleen.

Minun maailmani sytyttää sadat eri lamppunsa sinun liekistäsi ja
asettaa ne temppelisi alttarille.

Ei, en koskaan tahdo lukita aistieni ovea. Näkemisen, kuulemisen ja
koskettamisen riemut kantavat sinun riemujasi.

Niin, kaikki minun harhakuvani tulevat palamaan ilon soihtuina ja
kaikki minun pyyteeni rakkauden hedelmiksi kypsymään.


74.

Ei ole päivä enää, varjot ovat maille langenneet. On aika, että menen
virralle ruukkuani täyttämään.

Illan ilma värähtelee vetten sävelistä. Ah, ne kutsuvat minua pois
hämärään! Kukaan ei kulje ohitseni yksinäisellä kadulla, tuuli on
laannut, vain virran aallot karehtivat karkeloitaan.

En tiedä, palajanko koskaan kotia kohti, en tiedä, kenet sattuma
tielleni johdattaa. Tuolla poukamassa soittaa tuntematon pienessä
purressa huiluaan.


75.

Sinun antimesi täyttävät meidän kuolevaisten kaikki tarpeet ja
palajavat sinulle takaisin vähentymättöminä.

Virran on tehtävä päivätyönsä ja se rientää halki niittujen ja ketojen.
Kuitenkin kiertää sen lakkaamaton vuo sinun jalkojesi juureen niitä
huuhtoakseen.

Kukka täyttää ilmat tuoksullaan. Mutta viimeisen kunnia-uhrinsa tarjoo
se sinulle.

Sinun palveluksesi ei köyhdytä maailmaa.

Ihmiset etsivät runoilijoiden sanoista tarkoituksen, mikä heitä
miellyttää, mutta niiden viimeinen tarkoitus viittaa sinuun.


76.

Olenko päivästä päivään, oi elämäni Herra, seisova kasvoista kasvoihin
sinun edessäsi?

Olenko kädet ristissä, oi kaikkien maailmoiden Herra, seisova kasvoista
kasvoihin sinun edessäsi?

Olenko suuren taivaasi alla, vaieten ja yksinäisenä ja nöyrin sydämin
seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?

Olenko tässä toimeliaana, vaivojen ja taisteloiden metelisessä
maailmassa seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?

Ja kun työni on tässä maailmassa tehty; oi kuningasten Kuningas, olenko
yksin ja sanattomana seisova kasvoista kasvoihin sinun edessäsi?


77.

Minä tunnustan sinut Jumalakseni ja olen syrjässä, -- mutta minä en
tunne sinua omakseni enkä pääse lähelle sinua. Minä tunnustan sinut
isäkseni ja kumarrun jalkoihisi, -- mutta minä en kättele sinua
niinkuin ystävää.

Minä en ole siellä, mistä tulet minua tuntemaan ja minulle omaksi
antautumaan, en voi sinua siellä painaa sydämelleni enkä tulla
toveriksesi.

Sinä olet Veljeni veljien seassa, mutta minä en välitä heistä enkä jaa
heidän kanssaan ansioitani, jakaakseni kaikkeni sinun kanssasi.

En seiso ilossa ja surussa ihmisten puolella, vaan seison sinun
puolellasi. Pelkään antaa elämääni enkä sukella elämän suuriin
sydänvesiin.


78.

Kun luomakunta oli uusi ja kaikki tähdet tuikkivat ensimmäisessä
loistossaan, silloin kokoontuivat jumalat taivaassa ja lauloivat: "Oi
täydellisyyden kuvaa! Oi riemun yltäkylläisyyttä!"

Mutta äkkiä huusi joku: "On kuin olisi särkynyt valovitja ja yksi
tähdistä mennyt perikatoon!"

Katkesi kultaharpun kieli, heidän laulunsa lakkasi, -- ja he huusivat
kauhistuneina: "Tuo tähti, joka katosi, oli parhain kaikista, se oli
kunnia kaiken taivonkannen!"

Siitä päivästä saakka ei lakkaa etsiminen, huuto käy suusta suuhun,
että maailma on ainoan ilonsa kadottanut.

Vain yön syvimmässä hiljaisuudessa hymyilevät tähdet ja kuiskailevat
keskenään: "Tuo etsintä on turhaa! Kaikkialla vallitsee rikkumaton
täydellisyys!"


79.

Ellei minun osani ole kohdata sinua tässä elämässä, niin salli minun
aina tuntea, että olen menettänyt onnen nähdä sinua, -- älä anna minun
koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin
valveillani.

Jos minun päiväni kuluvat tämän maailman vilisevällä turulla ja minun
käteni täyttyvät jokapäiväisestä hyvästä, salli minun aina tuntea, että
en ole voittanut mitään, -- älä anna minun unohtaa milloinkaan, anna
minun kantaa suruni okaita niin unessa kuin valveillani.

Jos istun tien vierellä lääpästyneenä huohottaen, jos olen vuoteeni
maan tomuun rakentanut, salli minun aina tuntea, että pitkä matkani on
vielä edessäni, -- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa
suruni okaita niin unessa kuin valveillani.

Jos huoneeni ovat juhlaan koristetut, jos nauru kaikuu ja huilut
humisevat, salli minun aina tuntea, etten ole kutsunut sinua talooni,
-- älä anna minun koskaan unohtaa, anna minun kantaa suruni okaita niin
unessa kuin valveillani.


80.

Olen niinkuin syyspilven repale, joka hyödyttömänä taivaalla ajelehtii.
Oi aurinkoni, sinä ikikirkas! Säteesi ei ole juonut kuiviin
kosteuttani, sinusta erotettuna lasken kuukausia ja vuosia yhtyäkseni
valkeuteesi.

Jos niin on toivosi ja niin on leikkisi, ota tämä minun haihtuva
tyhjyyteni, maalaa se väreillä, kultaa se kullalla, anna puhaltavan
tuulen ajella sitä, muovaa se moninaisiksi ihmeellisyyksiksi!

Ja jos jälleen on toivosi tämä leikki yöksi lopettaa, silloin olen
haihtuva ja häviävä himmeyteen tai kuoleva valkean aamun ja puhtaan
kirkkauden viileässä hymyilyssä.


81.

Monena joutilaana päivänä harmittelin ajan hukkaa. Mutta se ei ollut
mennyt hukkaan, oi Herra. Sinä otit käsiisi jokaisen eloni hetken.

Salaa, olevaisen sydämessä, kasvatat sinä siemenen iduksi, umpun
kukaksi, kypsyvän kukan hedelmäksi.

Minä olin väsynyt, lepäilin joutilaana vuoteellani ja luulin, että
työni olisi lopussa. Aamulla minä heräsin ja tapasin tarhani täynnä
kukkivia ihmeitä.


82.

Aika on rajaton sinun käsissäsi, oi Herra! Kukaan ei laske sinun
tuokioitasi.

Päivät ja yöt menevät, aikakaudet kukoistavat ja kuihtuvat niinkuin
kukkaset. Sinä osaat odottaa.

Vuosisadat samoovat täydellistääkseen pienen metsäkukan.

Mutta meillä ei ole aikaa kadottaa, ja kun ei meillä sitä ole, on
meidän onnemme tempaistava. Me olemme liian köyhiä myöhästyäksemme.

Ja niin on, että aika kuluu, ja minä annan sitä jokaiselle, joka
vaatimalla vaatii sitä, ja lopuksi jää antimista tyhjäksi sinun
alttarisi.

Päivän päättyessä minä riennän peläten, että ovi olisi suljettu.
Kuitenkin huomaan minä, että siellä on vielä aikaa.


83.

Äiti, tahdon kutoa surunkyynelistäni helmiketjun kaulallesi.

Tähdet ovat punoneet valorenkaita jalkasi kaunisteeksi, mutta minun
ketjuni riippuu sinun rinnallasi.

Sinulta tulee rikkaus ja kunnia, on soveliasta antaa ne sinulle ja
kieltäytyä. Mutta murheeni on kokonaan minun omaani, jos sen tarjoan
uhrina sinulle, palkitset sinä minua armollasi.


84.

Eron tuska kaartaa maailman, eron tuska synnyttää lukemattomia hahmoja
taivaan äärettömyyteen.

Eron tuska tuijottaa yön hiljaisuudessa tähdestä tähteen ja muuttuu
lauluksi sateisen, himmeän heinäkuun kahisevassa lehdistössä.

Tuo yli tulvehtiva tuska syventyy lemmeksi ja pyyteeksi, ihmistalojen
iloiksi ja suruiksi, sama tuska sulaa ja lainehtii lauluna läpi
runoilijasydämeni.


85.

Kun sotilaat astuivat ensin ulos mestarin salista, minne he olivat
mahtinsa salanneet? Missä olivat aseet ja sotisovat?

He katsoivat ympärilleen köyhinä ja avuttomina, nuolia satoi heidän
päälleen, sinä päivänä, jolloin he astuivat ulos mestarinsa salista.

Kun sotilaat takaisin mestarinsa saliin samosivat, minne he olivat
mahtinsa kätkeneet?

He olivat riisuneet miekan kupeeltaan ja jousen ja nuolet. Rauha
hallitsi heidän otsallaan, he olivat jättäneet elämänsä hedelmät
jäljelleen, sinä päivänä, kun he takaisin mestarinsa saliin samosivat.


86.

Kuolema, sinun palvelijasi on ovellani. Hän on purjehtinut yli outojen
vesien ja on tuonut viestisi minun talooni.

Yö on tumma, minun sydämeni pelkää, ja kuitenkin tahdon ottaa lamppuni
ja avata oveni hänelle ja hänet tervetulleeksi toivottaa. Airuesi
seisoo minun ovellani.

Tahdon häntä kädet ristissä ja kyynelin kunnioittaa. Tahdon häntä
kunnioittaa ja laskea sydämeni aarteen hänen jalkojensa juureen.

Hän on poistuva toimensa täytettyään ja jättävä tumman varjon yli
huoneeni. Autioon kotiini jää vain minun orpo itseni, minun viimeinen
lahjani sinulle.


87.

Kuljeskelen täynnä epätoivoista toivoa ja etsin häntä kaikista taloni
sokkeloista enkä löydä häntä.

Taloni on pieni, ja mikä kerran meni, ei voi koskaan löytyä jälleen.
Mutta sinun talosi, oi Herra, on äärettömän suuri, ja minä tulin häntä
etsien sinun ovellesi.

Seison sinun iltataivaasi kultaisen katon alla ja kohotan rukoilevat
silmäni sinun kasvoihisi.

Saavuin iankaikkisuuden äärille, missä ei häviä mikään, -- ei toivo, ei
onni eikä kautta kyynelten nähty kasvojen kuva.

Oi, salli minun lyhentyneen elämäni sukeltaa tuohon valtamereen, upota
minut sen täysimpään syvyyteen! Anna minun vielä kerran avarassa
maailmankaikkeudessa tuntea tuo suloinen, kadotettu kosketus!


88.

Raunioituneen temppelin jumaluus! _Vinan_ katkenneet kielet eivät enää
kaiu kiitostasi. Iltakellot eivät kuuluta enää palvelusi tuokiota. Ilma
on hiljainen ja tyyni sinun ympärilläsi.

Sinun hävitettyyn huoneeseesi tulevat tuoksuvat kevättuulet. He
kantavat sinulle kukkien viestiä -- kukkien, joita ei enää vihitä
palveluusi.

Muinainen pappisi kulkee ja ikävöi yhäti uhria, joka evätään sinulta.
Illalla, kun tulet ja varjot sekaantuvat tomun himmeydessä, silloin hän
palajaa uupuneena takaisin hävitettyyn temppeliin nälkä sydämessään.

Moni juhlapäivä vaeltaa luoksesi vaieten, sinä hävitetyn temppelin
jumaluus! Moni rukouksen yö menee, eikä lamput ole sytytetyt.

Mestarin käsi muovaili kauniisti monet uudet kuvat ja kantoi unhon
pyhään virtaan, kun niiden aika tuli.

Vain hävitetyn temppelin jumaluus pysyy ijäti vailla palvelua,
ylenkatsottuna kuolemattomasti.


89.

Ei yhtään äänekästä, hälisevää sanaa minulta, -- niin on mestarini
tahto. Puhun vastedes vain kuiskaten. Sydämeni kieli on kuuluva laulun
hyminässä.

Ihmiset kiiruhtavat kuninkaan turulle. Kaikki myöjät ja ostajat ovat
siellä. Mutta minä sain outo-aikaisen loman keskellä päivää työn
touhinassa.

Kukkikoot siis tarhani kukkaset, vaikka ei heidän aikansa olekaan! Ja
alkakoon ahkeran surinansa keskipäivän kimalainen!

Kovin monta hetkeä kulutin hyvän ja pahan kamppaelussa, mutta nyt
tahtoo tyhjien päivieni leikkitoveri suosiollisesti vetää puoleensa
sydämeni. Enkä tiedä, mistä tämä äkillinen kutsu, mihin hyödyttömään
tarkoitukseen.


90.

Mitä tahdot tarjota kuolemalle sinä päivänä, jolloin hän on ovellesi
kolkuttava?

Tahdon asettaa vieraani eteen elämäni täyden astian, -- en ole laskeva
häntä luotani tyhjin käsin!

Koko syksyni, kaikkien kesä-öitteni suloisen säiliön, koko toimeliaan
elämäni sadon ja tulokset olen levittävä hänen eteensä päivieni
päättyessä, kun kuolema ovelleni kolkuttaa.


91.

Oi, sinä elämän viimeinen täyttymys, kuolema, minun kuolemani, tule ja
kuiskaa kutsusi minulle!

Päivästä päivään olen sinua odottanut, sinun vuoksesi kannoin elämän
ilot ja tuskat.

Kaikki, mitä olen ja omaan ja toivon, ja kaikki minun rakkauteni
virtasi aina kohti sinua syvässä salaisuudessa. Viimeinen katse sinun
silmistäsi, ja minun elämäni on aina oleva omasi.

Kukat ovat kaikki poimitut ja seppel on valmis sulhaselle. Häiden
jälkeen jättää morsian kotinsa kohdatakseen herransa yksin yön
hiljaisuudessa.


92.

Tiedän, on tuleva päivä, jolloin tämä maailma haihtuu katseeltani,
jolloin elämä hyvästelee vaieten minut ja viimeinen esirippu yli
silmieni lankeaa.

Tähdet tulevat öisin valvomaan, aamut valkenemaan, kuin ennenkin,
tuokion laineiden lailla nousemaan, heittäen iloja ja suruja
kuohuistaan.

Kun ajattelen hetkieni päämäärää, silloin raukeaa hetkien raja, minä
näen kuoleman valossa maailman turhine aarteineen. Kevyt on sen alin
istuin ja kevyt vähäarvoisin elämä.

Seikat, joita olen turhaan kaivannut, ja seikat, jotka olen saavuttanut
-- menkööt menojaan! Salli minun todella omistaa vain seikat, joita
olen aina pilkannut ja ylenkatsonut.


93.

Olen saanut lomani, niinpä virka minulle, veljeni, jäähyväisesi!
Kumarran kaikille ja lausun hyvästini.

Tässä annan takaisin oveni avaimen ja luovutan kaikki oikeuteni taloon.
Pyydän vain viimeistä hyväntahtoista sanaa teiltä.

Me olimme kauan naapureita, kuitenkin sain minä enemmän kuin voin
antaa. Päivä koittaa, lamppu sammui, joka valaisi pimeää soppeani. Sain
käskyn, olen valmis matikalleni.


94.

Tänä hyvästelyni aikana toivottakaa minulle hyvää onnea, ystäväni!
Taivas punertaa huomenruskossa, polku on kauniina edessäni.

Älkää kysykö, mitä otan mukaani. Tyhjin käsin ja odottavin sydämin
lähden matkalleni.

Pukeudun juhlapukuuni enkä vaeltajien punaisenruskeaan kaapuun. Enkä
pelkää, vaikka vaarat minua tiellä uhkaisivatkin.

Iltatähti on näyttäytyvä, kun saavutan matkani määränpään, ja hämyn
sävelien valittava soitto on kuninkaan valtatieltä soinnahtava.


95.

En tietänyt hetkestä, jona kerran astuin elämän kynnyksen yli.

Mikä oli mahti, joka käski minua avaamaan oven tähän avaraan
salaisuuteen niinkuin keski-öisessä metsässä umppu aukenee?

Kun aamulla kohotin katseeni valkeuteen, tunsin tuokiossa, etten
ollutkaan outo tässä maailmassa ja että tuo tutkimaton, joka on vailla
nimeä ja hahmoa, otti minut syliinsä äitini muotoisena.

Niin on kuolema, tuo samoin tuntematon, minulle kerran ikituttuna
ilmenevä. Ja koska niin rakastan tätä elämää, tiedän, että olen
kuolemaa samoin rakastava.

Lapsi kirkaisee, kun äiti ottaa sen pois oikealta rinnaltaan, mutta se
löytää heti lohtunsa vasemmalta.


96.

Kun täältä poistun, olkoon tämä minun jäähyväissanani, joka on voittava
näkemykseni.

Olen maistanut salaista makeutta lotoskukan, joka keinuu valon
valtamerellä, ja tullut siunatuksi, -- olkoon tämä minun
jäähyväissanani.

Olen leikkinyt rajattomien muotojen kisakentällä, siellä olen nähnyt
hänet, muodottoman.

Koko ruumiini ja kaikki jäseneni vapisivat hänen kosketuksestaan, joka
on kosketuksen tuolla puolen; ja jos täällä tulee loppu, niin tulkoon,
-- olkoon tämä minun jäähyväissanani.


97.

Kun leikin kanssasi, en koskaan kysynyt, kuka olet. En tuntenut
arkuutta enkä pelkoa, minun elämäni meni hälinässä.

Varhain aamulla huusit minut valveille unesta leikkitoverinani ja
johdatit juosten minut aholta aholle.

En huolehtinut tuollaisina päivinä laulun ajatuksesta, jota lauloit
minulle. Vain ääneni otti vastaan säveleesi ja minun sydämeni karkeloi
niiden rytmien mukaan.

Nyt, leikin loppuessa, kenen ovatkaan kasvot, jotka äkkiä edessäni
ilmenevät? Maailma luo katseensa alas jalkoihisi ja seisoo
kunnioittavaisessa pelossa kaikkine vaikenevine tähtineen.


98.

Koristan sinua voitonmerkeillä, virhieni köynnöksillä. Ei ole
voimassani poistua voittamattomana.

Minä tiedän, ylpeyteni juoksee päin seinää, elämäni katkoo siteensä
tuhansiksi tuskiksi, tyhjä sydämeni purskahtaa itkuun musiikissa
niinkuin ontto ruoko, ja kivi on sulava kyyneliin.

Tiedän varmaan, lotos-kukan sadat lehdet eivät ole ijäksi sulkeutuneet,
sen makeuden salainen malja on ilmestyvä.

Sinitaivaalta katsoo silmä minun puoleeni ja kutsuu vaieten minua.
Mitään ei ole jääpä minulle, ei mitään, otan vastaan jalkojesi juuressa
kuoleman alastoman.


99.

Jos jätän peräsimen, silloin tiedän, että aikasi on tullut ottaa se.
Mitä nyt on tehtävä, on tehtävä heti. Turhaa on niskoitella.

Siis ota kätesi pois, sydämeni, ja laittaudu vaieten häviämään! Pidä
hyvänä onnenasi istua aivan hiljaa, mihin ikinä sinut vietäneekin.

Jokainen tuulenhenkäys sammutti lamppuni, ja kun koetin sitä jälleen
sytyttää, unohdin kaikki aina uudestaan.

Mutta nyt tahdon olla viisas ja odottaa pimeydessä ja levittää maton
lattialle, ja jos sinulle on mieleen, oi Herra, tule hiljaa ja istu
istuimellesi!


100.

Minä sukellan hahmojen syvyyteen, minä toivon siellä hahmottomuuden
täydellisen helmen löytäväni.

En purjehdi enää satamasta satamaan lahoine pursineni: Aika on ohitse,
jolloin minun iloni oli aalloilla ajelehtia.

Nyt kaipaan kuolla kuolottomuuteen.

Tutkimattoman syvyyden partaalla, missä säveletönten kielten soitto
helisee, tahdon eloni harpun virittää.

Olen sen ijäisyyden säveliin virittävä, ja kun sen viimeinen ääni on
itsensä loppuun nyyhkyttänyt, asetan minä vaikenevan soittoni vaitiolon
jalkojen juureen.


101.

Halki elämäni ovat lauluni sinua etsineet. Ne veivät minut ovelta
ovelle, niiden kera hain ja haparoin ja koskettelin maailmaani.

Lauluni opettivat minulle kaiken, mitä koskaan olen oppinut. Ne
näyttivät minulle salaisia polkuja, ne saattoivat silmäini eteen monta
tähteä minun sydämeni taivaanrannalta.

Ne jouduttivat joka päivä minua ilon ja surun salaisuuksiin. Ja minkä
palatsin ovelle te opastittekaan minut vihdoin illalla matkan
päättyessä!


102.

Kerskuin ihmisten seassa sinut tuntevani. He näkevät sinun kasvosi
kaikissa teoissani. He tulevat ja kysyvät: "Missä hän on?" En tiedä,
mitä vastata heille. Virkan: "En voi sitä sanoa teille." Silloin he
soimaavat minua ja menevät pois pilkaten. Ja sinä hymyilet.

Panin tietoni sinusta lauluihin, jotka pysyvät. Ja sinun salaisuutesi
virtaili sydämestäni. He tulevat ja kysyvät: "Sano, mitä ne
tarkoittavat?" En tiedä, mitä vastata heille. Virkan: "Kuka tietää,
mikä on tarkoitus!" He hymyilevät ja menevät pois pilkaten ja
suuttuneina. Ja sinä hymyilet.


103.

Salli minun avata aistini ja koskettaa maailmaa jalkojesi juuressa vain
sinua tervehtien, oi Jumalani!

Niinkuin heinäkuun sadepilvi, joka riippuu alhaalla väristen
vuodattamattomasta tuskastaan, niin salli henkeni kumartua
kynnyksellesi sinua tervehtien!

Salli lauluni koota kaikki sävelmänsä kuin virtaan, joka vierii
vaitiolon valtamereen sinua tervehtien!

Niinkuin kotiinpalaavien kurkien parvi lentää yötä päivää
vuoripesilleen, niin salli minun koko elämäni tietää tiensä ikuiseen
kotiinsa sinua tervehtien!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uhrilauluja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.