Title: Kolme miestä veneessä
Author: Jerome, Jerome K. (Jerome Klapka)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme miestä veneessä" ***


KOLME MIESTÄ VENEESSÄ

Kirj.

Jerome K. Jerome


Suomentanut U. B.



Helsingissä,
K. E. Holm,
1906.



ESIPUHE.


Tämän kirjan suurin arvo ei ole sen taiteellisessa esitystavassa eikä
laajoissa, hyödyllisissä tiedoissa, joita lukija siitä ammentaa, vaan
sen todenperäisyydessä. Siinä kerrotaan asioita, jotka todella ovat
tapahtuneet. Totta kyllä, että niitä on hieman väritetty, mutta tekijä
ei ole ottanut lisäpalkkiota vaivoistaan. George Harris ja Montmorency
eivät ole runollisia ihannekuvia, vaan lihasta ja verestä luotuja
olentoja -- semminkin George, joka painaa kaksitoista puntaa. Ajatusten
syvyydessä ja ihmistuntemisessa toiset teokset voivat viedä tältä
voiton, toiset kirjat voivat olla nerokkaampia ja laajempia, mutta mitä
ehdottomaan, auttamattomaan totuudenrakkauteen tulee, vie tämä voiton
kaikilta muilta. Ja tiedän, että vakava lukija antaa tälle asialle
suuremman arvon kuin kirjan muille, lukuisille ansioille. Ja sen totuus
lisääkin melkoisesti siinä annettujen opetusten arvoa.

_Tekijä_.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kolme invaliidia. -- Georgen ja Harris'in kärsimyksiä. --
Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri! -- Hyödyllisiä lääkeohjeita. --
Lasten maksataudin parannustapa. -- Olemme yksimieliset siitä, että
olemme liiaksi rasittuneet ja kaipaamme lepoa. -- Viikko aaltoilevalla
ulapalla? -- George ehdottaa Thamesjokea. -- Montmorency tekee
vastalauseen. -- Alkuperäinen ehdotus hyväksytään kolmen äänen
enemmistöllä yhtä vastaan.


Meitä oli kaikkiaan neljä -- George, William Samuel Harris,
allekirjoittanut ja Montmorency. Istuimme minun huoneessani, tupakoimme
ja puhelimme miten huonoja olimme -- huonoja lääketieteelliseltä
kannalta, tietenkin.

Tunsimme itsemme niin heikoiksi, että aloimme tulla
oikein levottomiksi. Harris sanoi joskus saavansa semmoisia
pyörtymyskohtauksia, että hän tuskin tiesi mitä silloin teki; siihen
George sanoi, että hänelläkin oli pyörtymiskohtauksia, niin että _hän_
tuskin tiesi mitä teki. Mitä minuun tulee, oli maksani epäkunnossa.
Tiesin, että se oli maksa, sillä olin vastikään lukenut ilmoituksen,
jossa ylistettiin patenteerattuja maksapillerejä ja jossa tehtiin
selkoa erinäisistä oireista, joista voi päättää oliko maksa
epäkunnossa. Minulla oli kaikki nuo oireet.

On todella omituista, mutta minä en koskaan voi lukea
patenttilääkkeiden ilmoituksia tulematta johtopäätökseen että minulla
on juuri siinä kuvattu tauti sen kaikkein pahimmassa muodossa.
Diagnoosi kuitenkin aina täydellisesti lyö yhteen oireitten kanssa,
joita kulloinkin tunnen ruumiissani.

Muistan miten eräänä päivänä menin British Museum'iin lukemaan miten on
hoidettava erästä vähäpätöistä tautia, joka silloin minua vaivasi --
luulen että se oli nokkoskuume. Sain kirjan ja luin kaikki, mitä
tahdoin tietää; sitten minä ajattelemattomuudessani käänsin lehden ja
aloin huolettomasti lukea taudeista ylipäänsä. En enää muista, mikä
ensimmäinen tauti oli, jota syvennyin tutkimaan -- se oli, luulen, joku
kauhea, hävittävä kulkutauti -- mutta ennenkuin olin päässyt
puoliväliinkään "edelläkäyvien oireitten" luettelossa, tulin selville
siitä, että itse podin tuota kauheata tautia.

Istuin tuokion kauhusta jäykistyneenä; sitten aloin -- tylsästi ja
koneellisesti -- lukea edelleen. Tulin lavantautiin, luin oireet,
huomasin, että minussa oli lavantauti -- se lienee raivonnut minussa
kuukausia ilman että siitä tiesin -- ja minä aloin tuumia oliko minussa
vielä joku tauti. Minä etsin kirjasta tanssitaudin, ja -- niinkuin olin
odottanut -- oli minulla tämäkin tauti. Nyt alkoi tilani minua huvittaa
ja päätin perinpohjin sitä tutkia. Siksipä otinkin taudit
_aakkosellisessa_ järjestyksessä: ensin luin abscessista ja huomasin,
että minulla oli semmoinen ja että se puhkeaisi 14 päivän kuluttua.
Mitä luumätään tulee, niin sain ilokseni tietää, että minulla oli se
varsin lievässä muodossa ja -- ainakin tämän taudin puolesta -- voisin
vielä elää vuosikausia. Kouristustautia podin varsin arveluttavilla
muunnoksilla, ja kurkkumätä näytti syntymästä saakka minussa
asustaneen. Jauhoin tunnollisesti koko kirjan läpi, ja ainoa tauti,
jota en voinut huomata itselläni olevan, oli _suusalpa_.

Ensin olin siitä suorastaan loukkaantunut; se tuntui minusta
jonkinlaiselta häväistykseltä. _Miksei_ minulla ollut suusalpaa? Miksi
tämä aiheeton poikkeus? Sittemmin kuitenkin lepyin. Ajatellessani että
minussa oli kaikki muut taudit, jotka lääketiede tunsi, pääsin eroon
itsekkyydestäni ja päätin koettaa tulla toimeen ilman suusalpaa. --
Leini, ilkeimmässä muodossaan, näytti saaneen minut valtoihinsa ilman
että minulla siitä oli aavistustakaan; ja n.s. zymotisia tauteja olin
nähtävästi potenut lapsuudesta saakka. Ei ollut enää mitään tauteja
zymotisten jälkeen, mistä päätin, ettei minulla ollut sen useampaa
tautia.

Istuin ja mietiskelin. Kuvittelin miten huomiota herättävä yksilö olin
lääketieteelliseltä kannalta: oikea makupala kaikille lääkäreille!
Nuorten kandidaattien ei enää olisi tarvis suorittaa kurssejaan eri
sairaaloissa, jos he saivat hoitaa minua. Olinhan itse täydellinen
lasaretti. Heidän tarvitsi vain tutkia _minut_, s.o. kaikki tautini, ja
sitten he voisivat suorittaa tutkintonsa.

Sitten ihmettelin pitkältäkö minulle vielä oli suotu elonaikaa. Koetin
tutkia itseäni. Koettelin valtimoani. Ensin en tuntenut mitään valtimoa
lainkaan, mutta sitten se odottamatta alkoi tykyttää. Otin kelloni ja
laskin tykytykset. Luin 147 lyöntiä minuutissa. Sitten laskin käteni
sydämelle, mutta en tuntenut sen lyövän. Se oli lakannut liikkumasta!
Myöhemmin olen tullut johtopäätökseen, että se kyllä oli koko ajan
paikallaan ja tykytti, mutta en voi asiata selittää. Koettelin
kädelläni ruumiini koko etupuolen, vyötäisiltä päähän, tunnustelin
kupeitani ja siirryin selkäpuolellekin. Mutta en tuntenut enkä kuullut
mitään. Yritin katsoa kieltäni. Pistin sen niin pitkälle ulos suusta
kuin taisin, ummistin toisen silmäni ja koetin nähdä toisella. Mutta en
nähnyt muuta kuin kieleni kärjen ja ainoa tulos, jonka siten saavutin,
oli vakaumus siitä, että minussa oli tulirokko.

Olin tullut lukuhuoneeseen terveenä, onnellisena ihmisenä. Horjuin
sieltä ulos täydellisenä rauniona.

Menin lääkärini luo. Hän on vanha ystäväni; hän koettelee valtimoani,
katsoo kieltäni ja puhelee ilmasta ottamatta maksua, kun luulottelen
olevani sairas. Olin senvuoksi nyt tekevinäni hänelle vastapalveluksen
menemällä hänen luokseen. "Mitä lääkäri tarvitsee", sanoin itsekseni,
"on kokemusta. Minäpä tarjoudun hänen hoidettavakseen. Hän saa enemmän
kokemusta _minun_ ruumiistani kuin seitsemästätoistasadasta
tavallisesta potilaasta, joilla on vain yksi tahi pari tautia
kullakin." Menin siis suoraan hänen luokseen. Hän sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"En tahdo kuluttaa turhaan aikaasi, ukkoseni", minä sanoin,
"luettelemalla tautejani. Elämä on lyhyt, ja voisit kuolla, ennenkuin
olen päässyt loppuun. Mutta sanon sinulle mitä tautia minussa ei ole.
Minulla _ei_ ole suusalpaa. Miksei minulla sitä ole, en tiedä sanoa;
mutta niin on asia. Kaikki muut minulla on."

Kerroin nyt hänelle, miten olin saanut kaikki selville.

Sitten hän avasi liivini, kurkisti nieluuni, tarttui ranteeseeni, löi
minua rintaan, kun vähimmin semmoista odotin -- mielestäni oli
se ilkeä, kavala teko -- ja painoi vihdoin korvansa mainittua
ruumiinosaa vastaan. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen ja kirjoitti
lääkemääräyksen, taittoi sen kokoon ja ojensi minulle. Pistin sen
taskuuni ja läksin tieheni.

En avannut sitä, vaan jätin sen semmoisenaan lähimpään apteekkiin.
Apteekkari luki sen ja ojensi sen minulle takaisin. Hän sanoi, ettei
voinut sitä suorittaa.

"Olettehan Te apteekkari?" minä kysyin.

"Olen kyllä", hän vastasi. "Jos olisin sekatavarakauppa, johon on
yhdistetty hotelliliike, voisin kenties Teitä palvella. Mutta kun olen
ainoastaan apteekkari, täytyy minun luopua kunniasta."

Minä luin reseptin. Sen sisällys oli seuraava:

    Rec.

      1 lb. pihvipaistia sekä
    1/2 pulloa olutta joka 6:s tunti
      1 10 penikulman kävely joka aamu
      1 vuode lyönnilleen k:lo 11 iltasella.

    Ja älä mätä kalloosi asioita, joita et käsitä.

Noudatin ohjeita niin onnellisella tuloksella -- tarkoitan itselleni --
että henkeni pelastui ja olen yhä elossa.

Nyt tässä tapauksessa oli minulla, palatakseni takaisin
maksapilleri-ilmoitukseen, kieltämättä kaikki siinä luetellut
taudinoireet, joista tärkein oli "yleinen haluttomuus kaikkeen työhön."

Miten tässä suhteessa kärsin, ei kielin voi kertoa. Varhaisesta
lapsuudestani saakka olen ollut tämän taudin marttyyri. Poikana olin
tuskin päivääkään vapaana sairaudesta. Silloin ei vielä tietty, että se
johtui maksastani. Lääketiede ei ollut läheskään niin korkealle
kehittynyt kuin nykyään; ja tautiani sanottiin "laiskuudeksi."

"Vai niin, sinä laiska, pikku lurjus", sanottiin minulle, "jollet tahdo
tehdä työtä, niin saatpa nähdä", sillä he eivät tienneet, että olin
sairas.

Eivätkä he antaneet minulle pillerejä; sain läimähdyksiä päähäni. Ja
niin merkillistä kuin onkin: nuo lyönnit usein paransivat minut --
hetkiseksi. Muistan, että yksi ainoa läimähdys päähäni vaikutti
tehoisammin maksaani ja sai minut ryhtymään työhön paremmin kuin
kokonainen rasia pillereitä.

Niinhän usein on laita: nuo yksinkertaiset, vanhanaikaiset
"kotilääkkeet" ovat joskus tehoisampia kuin kaikki apteekin
tavarat. -- --

Niin, me istuimme tuntikauden ja kuvasimme tautejamme. Minä kerroin
Georgelle ja William Harrisille, miltä tuntui, kun aamusin nousin
vuoteelta, ja William Harris kertoi meille miltä hänestä tuntui, kun
hän iltasin meni levolle. Ja George seisoi matolla kamiinin ääressä ja
esitti meille kuvaavilla kädenliikkeillä miten hänen laitansa tapasi
olla öisin.

George vain _luulottelee_ olevansa sairas; hänellä ei ole mitään hätää.

Nyt kolkutti mrs Poppets ovelle ja halusi tietää olimmeko valmiit
tulemaan ilta-aterialle. Me hymyilimme alakuloisesti toisillemme ja
sanoimme, että meidän kenties sentään tulisi yrittää niellä jokunen
muru.

Harris sanoi, että hiukkanen ruokaa usein pitää taudin kurissa. -- Mrs
Poppets kantoi tarjottimen huoneeseen; sitten me istahdimme pöytään ja
yritimme syödä. Siinä oli paistia sipulin keralla ja raparperitorttua.

Lienen ollut kovin heikko tänä iltana, sillä noin ensimmäisen puolen
tunnin kuluttua ei ruoka enää lainkaan maistunut -- sitä ei usein
minulle tapahdu -- enkä tahtonut maistaa juustoakaan.

Kun tämä raskas velvollisuus oli täytetty, me täytimme lasimme
uudelleen, sytytimme piippumme ja ryhdyimme jälleen pohtimaan
tautejamme.

"Lepoa me tarvitsemme", sanoi Harris.

"Lepoa ja ilmanvaihdosta", lisäsi George. "Olemme liiaksi rasittaneet
aivojamme, ja rasitus on heikontanut koko elimistöämme. Ilmanvaihdos ja
kieltäytyminen kaikesta rasittavasta henkisestä työstä on palauttava
tasapainon koko olemukseemme."

Georgella on serkku, jota veronkantolipuissa tavallisesti nimitetään
lääketieteen ylioppilaaksi; onhan siis luonnollista, että hän, George,
osaa puhua hieman lääkärien tapaan.

Kannatin Georgen mielipidettä ja ehdotin, että etsisimme jonkun
rauhallisen, vanhan paikan, kaukana maailman hälinästä, missä voisimme
viikon päivät uinailla aurinkoisilla kedoilla -- jonkun Rauhan-sataman,
jonka rantaan 20 vuosisadan kuohuvat aallot löisivät vain vienona
maininkina.

Harris arveli, että se olisi hauskaa. Hän kyllä tiesi mimmoista paikkaa
tarkoitin: ihmiset siellä menisivät levolle k:lo 8, ja siellä saisi
kävellä kymmenkunta penikulmaa, jos mieli ostaa hieman tupakkaa.

"Ei", virkkoi Harris, "sille, joka kaipaa lepoa ja ilmanvaihdosta, ei
mikään voi olla parempi kuin merimatka."

Minä vastustin kiihkeästi merimatkaa. Se voi olla hyödyksi, kun on pari
kuukautta aikaa, mutta viikon oleskelu merellä on vain vahingoksi.

Sinä lähdet liikkeelle maanantaina ja olet vakavasti päättänyt
huvitella itseäsi. Heilutat nenäliinaasi hyvästiksi rannalle jääville
ystäville, sytytät suurimman piippusi ja esiinnyt kuten olisit kapteeni
Cook, Sir Francis Drake ja Kristoffer Columbus kaikki yhdessä
persoonassa. Tiistaina toivot, ettet ikinä olisi jalallasi astunut
laivan kannelle. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina toivot, että
saisit kuolla. Lauantaina kykenet nielemään hieman lihalientä, istumaan
kannella ja vastaamaan heikolla, lempeällä hymyilyllä, kun ystävälliset
ihmiset kysyvät vointiasi. Sunnuntaina alat jo kävellä ja voit nauttia
vahvempaa ravintoa. Ja kun maanantaiaamuna seisot kannella sateenvarjo
ja matkalaukku kädessä laivan laskiessa laituriin, alkaa merielämä
tuntua sinusta varsin hupaiselta.

Lankoni teki kerran terveydekseen lyhyen merimatkan. Hän otti ensi
luokan hyttipaikan Lontoosta Liverpooliin sekä takaisin. Liverpooliin
tultuaan hän oli peräti innokas myymään paluupilettiään.

Sitä tarjottiin kaupaksi ympäri kaupunkia suunnattomalla alennuksella,
olen kuullut, ja vihdoin se myytiin 18 pencestä verenpuutetta potevalle
nuorukaiselle, jota lääkäri oli kehoittanut hengittämään meri-ilmaa ja
olemaan paljon liikkeellä.

"Meri-ilmaa", sanoi lankoni ja painoi lempeästi piletin hänen käteensä,
"Te tulette saamaan tarpeeksi koko elinajaksenne ja mitä liikkeeseen
tulee, saatte sitäkin lajia enemmän istumalla laivan kannella, kuin jos
heittäisitte kuperkeikkoja kuivalla maalla."

Itse hän, lankoni, matkusti takaisin junalla. Hän sanoi, että
Luoteisrata oli hänelle tarpeeksi terveyttä edistävä.

Muuan toinen tuttavistani teki kerran viikon huvimatkan laivassa pitkin
rannikkoa. Ennen lähtöä tuli laivan hovimestari ja kysyi tahtoiko hän
maksaa jokaisesta ateriasta erikseen vaiko suorittaa hinnan kerta
kaikkiaan.

Hovimestari suositti jälkimmäistä menettelyä, koska se tuli, muka,
paljon halvemmaksi. Hän sanoi, että koko viikon ravinto maksoi vaan
kaksi puntaa viisi shillinkiä. Ensi murkinaan kuului kalaa ja yksi
liharuoka. Toinen murkina oli k:lo 1 ja siihen kuului neljä ruokalajia;
päivällinen k:lo 6: liemiruoka, kalaa, väliruokia, paistia, lintua,
salaattia, jälkiruoka, juustoa ja jäätelöä k:lo 10 vihdoin kevyt
iltaruoka.

Ystäväni suostui ehdotukseen. Hänellä on, nähkääs, oiva ruokahalu.

Toinen murkina oli juuri pöydässä, kun laiva tuli Sheernessin
edustalle. Hän ei tuntenut tavallista ruokahalua, kuten oli odottanut,
ja söi senvuoksi vaan hieman häränpaistia sekä maamansikoita ja kermaa.
Hän oli koko iltapäivän syvissä mietteissä ja joskus tuntui hänestä,
että hän oli elänyt paljaalla häränlihalla useita viikkoja, toisinaan
taas hän oli varma siitä, että oli vuosikausia syönyt vaan
maamansikoita ja kermaa.

Häränpaisti, mansikat ja kerma eivät nekään tuntuneet olevan onnellisia
-- pikemmin tyytymättömiä, niin sanoakseni.

K:lo 6 hänelle ilmotettiin, että päivällinen oli valmis. Uutinen ei
lainkaan häntä innostuttanut, mutta hän piti itseään velvollisena
tekemään jotakin noiden 2 £ 25 s. edestä, jonka vuoksi hän tarttui
kaidepuuhun ja meni alas. Suloinen sipulin ja paistetun liikkiön
tuoksu, johon yhdistyi paistetun kalan ja vihannesten haju, tulvi häntä
vastaan ruokasalin ovella; ja viinuri tuli rasvaisesti hymyillen hänen
luokseen ja kysyi:

"Mitä herra suvaitsee?" -- "Auttakaa jumalan nimessä minut pois
täältä", oli heikko vastaus.

Ja he veivät hänet aika kyytiä ylös kannelle, sijoittivat hänet
nojaamaan laivan partaaseen tuulen alla ja jättivät hänet siihen.

Seuraavana neljänä päivänä hän vietti vaatimatonta, kohtuullista elämää
nauttien vain laivakorppuja ja soodavettä. Lauvantaina hän jo rohkaisi
luontonsa ja uskalsi kokeilla teellä ja paahdetulla leivällä ja
maanantaina hän herkutteli kananlihaliemellä. Tiistaina hän astui pois
laivasta, ja kun se mennä porhelsi satamasta, jäi hän kaipauksella
katsomaan sen perään.

"Tuossa se menee", sanoi hän, "tuossa se menee mukanaan kahden punnan
edestä ruokaa, joka kuuluu minulle ja jota en ole saanut."

Hän sanoi, että jos hän olisi ollut laivalla vielä päivän, olisi hän
kyllä hoitanut oikeuksiaan.

Senvuoksi minä ehdottomasti vastustin merimatkaa. En, niinkuin selitin,
omasta puolestani, sillä _minä_ en ole koskaan altis meritaudille;
mutta pelkäsin Georgen puolesta. George sanoi, että _hän_ kylläkin
tulisi toimeen ja suorastaan nauttisi semmoisesta matkasta, mutta hän
tahtoi neuvoa Harris'ta ja minua luopumaan kaikista moisista aikeista,
koska hän oli varmasti vakuutettu siitä, että me molemmat tulisimme
merisairaiksi.

Harris taas sanoi, että hänestä oli aina ollut arvoitus, miten ihmiset
voivat tulla merisairaiksi -- ettei se voinut olla muuta kuin
teeskentelyä heiltä -- ja että hän usein oli toivonut tulevansa
merikipeäksi, muttei koskaan ollut onnistunut.

Sitten hän kertoi kaskuja miten oli matkustanut Englannin kanavan
poikki niin kovassa myrskyssä, että täytyi _sitoa_ matkustajat
hytteihinsä, ja hän ja kapteeni olivat ainoat elävät olennot laivalla,
jotka eivät olleet sairaita. Joskus olivat hän ja toinen perämies
ainoat, jotka eivät olleet sairaita; ylipäänsä oli se aina hän ja joku
toinen. Ja jollei se ollut hän ja joku toinen, niin oli se hän
yksinään.

On merkillinen tosiasia, mutta kukaan ei ole merisairas -- maalla.
Merellä kyllä tapaa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat suorastaan
henkitoreissa -- kokonaisia laivanlasteja sairaita; mutta kuivalla
maalla en vielä koskaan ole tavannut ihmistä, jolla olisi
aavistustakaan meritaudista! Missä nuo lukemattomat tuhannet
merisairaat olennot, joita vilisee jokaisen laivan kannella ja
hyteissä, piileksivät maalla ollessaan, on minulle arvoitus.

Jos useimmat ovat semmoisia kuin muuan henkilö, jonka tuonoin tapasin
Yarmouthin laivassa, voisi tämän näennäisen arvoituksen helposti
selittää. Olimme parhaillaan Southendin edustalla, muistelen, ja hän
nojautui ulos laivan kaideluukusta peräti vaarallisessa asennossa.
Menin hänen luokseen aikeissa pelastaa häntä.

"Kuulkaahan Te siellä, vetäkää ruumiinne sisälle", huusin ja ravistin
häntä olkapäästä. "Te putootte mereen."

"Toivon, että se olisi jo tapahtunut", oli miehen ainoa vastaus; ja
jätin hänet Herran huomaan.

Kolme viikkoa myöhemmin tapasin miehen eräässä Bath'in ravintolassa.
Hän istui siellä ja puhua paapatti matkoistaan ja julisti
intohimoisesti rakastavansa merta.

"_Minäkö_ merisairas?" toisti hän erään nuoren miehen kateelliseen
kysymykseen, "no niin, tunnustan, että _yhden ainoan kerran_ tunsin
päätäni hieman huimaavan. Se tapahtui Kap Hornin edustalla. Laiva teki
seuraavana aamuna haaksirikon."

"Mutta ettekö ollut hieman pahoinvoipa tässä tuonoin myös Southendin
edustalla ja toivonut putoovanne mereen?" kysäsin minä.

"Southend?" virkkoi hän kysyvästi.

"Niin, matkalla Yarmouthiin, siitä oli perjantaina kolme viikkoa."

"Ahaa", tokasi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat, "nyt muistan, miten
asia oli. Minulla oli kova päänsärky silloin iltasella. Se johtui
_pickles'sista_, jota oli päivällispöydässä. En ikinä ole tavannut
kurjempaa _pickles'tä_ -- ainakaan paremmissa laivoissa. --
Maistoitteko _Te_ sitä?"

Omasta puolestani olen keksinyt oivallisen varokeinon meritautia
vastaan; se on: pysyä tasapainossa. Asetut laivan kannelle, ja aluksen
heiluessa ja vaappuessa seuraat sen liikkeitä ruumiillasi, niin että
aina seisot pystysuorassa asennossa. Keulan kohotessa kumarrut
eteenpäin, kunnes kansi melkein koskettaa nenääsi; perän kohotessa
taasen taivutat itseäsi taaksepäin. Tämä on tosin tehoisa keino
tunniksi tahi pariksi; mutta eihän voi heiluttaa ruumistaan kokonaista
viikkoa yhtäpäätä.

George sanoi:

"Tehkäämme retki Thamesia pitkin." Hän sanoi, että siellä saisimme
raitista ilmaa, liikuntoa ja lepoa; alati vaihtelevat maisemat
antaisivat työtä mielikuvituksellemme (siihen luettuna mitä
Harrisillakin oli sitä lajia) ja kova työ antaisi meille oivan
ruokahalun ja oivan unen.

Harris huomautti, ettei ollut suotava, että George ryhtyi mihinkään,
mikä teki hänet vielä unisemmaksi kuin hän jo luonnostaan oli -- se
voisi käydä vaaralliseksi. Hän selitti myös, ettei käsittänyt miten
George _voisi_ nukkua enempää kuin nykyään katsoen siihen, että
vuorokaudessa oli vain 24 tuntia sekä kesäisin että talvisin. Hän
edellytti, että hän, George, jos todella nukkuisi kauvemmin, yhtä
kernaasti voisi olla kuollut ja siten säästää elannosta ja asunnosta
koituvat menot. Harris päätti kuitenkin lausuntonsa siihen, että
veneretki Thamesille erinomaisesti soveltui hänelle itselleen.

Se soveltui myös minulle erinomaisesti, ja sekä Harris että minä
sanoimme, että se oli nerokas ajatus Georgelta; ja me lausuimme
hyväksymisemme äänellä, joka melkein ilmaisi ihmettelyä siitä, että
George voi keksiä jotakin niin järkevää.

Ainoa, jota ehdotus ei miellyttänyt, oli Montmorency. Hän ei koskaan
ole pitänyt joista.

"Teille, ukkoset", sanoo hän, "se kyllä käy laatuun; te pidätte
semmoisesta. Mutta _minulla_ ei siellä ole mitään tekemistä. Luonnon
ihanuus ei minua liikuta ja -- minä en tupakoi. Jos näen rotan, ette
pysäytä venettä; jos otan pienen unen, konstailette veneessä, niin että
putoon jokeen. Jos tahdotte tietää mielipiteeni, niin on se minusta
typerä, joutava ehdotus."

Mutta meitä oli kolme yhtä vastaan, ja ehdotus hyväksyttiin.



TOINEN LUKU.

Matkasuunnitelmaa pohditaan. -- Mitä etuja on teltissä asumisesta
kauneina öinä. -- Samoin sateisina. -- Sovimme kultaisesta keskitiestä.
-- Miltä Montmorency ensi näkemältä näyttää. -- Arvellaan sitä liian
hyväksi tätä maailmaa varten; mutta nämä arvelut osottauvat sittemmin
perin aiheettomiksi. -- Kokous päättyy.


Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.

Päätimme lähteä ensi lauantaina -- ensi asemana Kingston. Harris ja
minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin,
ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu
eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin,
jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät
siellä.

Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?

George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä,
vapaata ja patriarkallista.

Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien
pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet
laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän
yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä,
joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä
henkäystään.

Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat
utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä
jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja
huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää
mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä
aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.

Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja
nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme
suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla
äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme
vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee
hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut -- ja
on vielä laulava tuhansia vuosia -- lauluaan, jota me, jotka usein
olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme,
vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.

Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea,
kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla
käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se
rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta -- kunnes äänemme
vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme
mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin -- ei kukaan ole
halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja
sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme
unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme
elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi
rauha, sopu ja rakkaus -- ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet
saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto,
kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon
äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut
meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista
kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. --

Harris sanoi:

"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."

Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole
runollisuuden oirettakaan -- ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä
ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä
miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma
siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää
kastiketta pihvipaistilleen.

Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja
huudahtaisit:

"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla
kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan
kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?"
tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:

"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt
kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat
oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut --
_se_ on sinut parantava silmänräpäyksessä."

Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla
jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin
paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi
virkkaen:

"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule
mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima
nektaria."

Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin
paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.

On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja
kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei _näytä_ niin
peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti
otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.

Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin
naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan.
Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella
se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi,
näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi
kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko
hökötyksen.

"Mitä sinä siellä teet?" huudat.

"Entäs _sinä_?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"

"Älä _sinä_ raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!"
kiljaset.

"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."

"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä
ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä,
niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.

"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa
kiihkeä nykäys ja _sinun_ puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran
käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi,
mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa
sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä
noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte
kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette
samalla kertaa:

"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"

Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä
hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt
maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei
tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.

Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat
viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy
tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.

Illallisaterian huomattavin ruokalaji on -- sadevesi. Leipä sisältää
2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja
kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.

Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on
kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen
ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan,
ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin
menemään levolle.

Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että
tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan -- ja koko
ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet
selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet,
että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla
laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on
tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa
on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että
tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.

Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan
vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja
lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja
karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin
askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua
teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla
huomaatkin, että se on Jim.

"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.

"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"

"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä
on Bill?"

Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne
alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni
vastaa raunioista:

"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."

Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna
sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut,
että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.

Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen
vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella
tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä
kuiskauksilla.

Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla.
Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme
hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.

Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei
lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja
kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi
näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen
maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran
haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa
ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein
on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä
täyteen.

Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani
kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän
viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä
kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan
minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."

Mutta saatuani maksaa tusinan kananpoikia, jotka hän oli surmannut;
käytyäni hänen niskaansa ja kannettuani hänet -- murisevana ja
potkivana -- pois 114 katutappelusta; kun eräs vanha rouva näytti
minulle kuolleen kissan ja nimitti minua "murhaajaksi"; kun naapurini
haastoi minut oikeuteen syystä, että annoin "vihaisen koiran" käydä
ulkona, koiran, joka oli pitänyt häntä piiritystilassa hänen omassa
halkovajassaan kylmänä yösydännä, niin ettei hän pariin tuntiin
rohjennut pistää nenäänsä ovesta ulos; ja vihdoin kuultuani että
puutarhuri oli voittanut 30 shillinkiä vedonlyönnissä Montmorencyn
rotantappamistaidosta, niin aloin vähitellen uskoa, ettei häntä vielä
muutamaan aikaan otettaisi täältä pois.

Lurjustella tallin edustalla ja koota ympärilleen valittu kokoelma
kaupungin pahimpia koiralurjuksia, sekä retkeillä niiden seurassa
pitkin raitteja tappelemassa toisten koiralurjusten kanssa, se on
Montmorencyn mielestä oikeata "elämää." Siksipä hän innokkaasti
hyväksyikin hotelli- ja majatalotuuman.

Kun tämä asia niinmuodoin oli ratkaistu kaikkien neljän
tyytyväisyydeksi, oli vielä päätettävä mitä ottaisimme mukaamme. Olimme
juuri alottaneet keskustelun, kun Harris sanoi, että oli jo kylliksi
puhuttu yhdeksi iltaa, ja ehdotti, että menisimme ottamaan pikarin. Hän
oli näet keksinyt paikan tässä lähellä, torin varrella, missä oli
oivallista irlantilaista whiskya tarjolla.

George sanoi olevansa janoinen (hänellä on aina jano) ja kun minäkin
aavistin, että pisara lämmintä whiskya sitroonan keralla olisi hyvää
sairaudelleni, keskeytimme istunnon seuraavaan iltaan, ja kokouksen
jäsenet ottivat hattuunsa ja menivät ulos.



KOLMAS LUKU.

Varustuksia. -- Miten Harris työskentelee. -- Miten vanhempi perheenisä
ripustaa taulun seinälle. -- George tekee järkevän ehdotuksen. -- Miten
viehättävää uiminen aikaisin aamulla on. -- Varokeinoja kaatumisen
varalle.


Kokoonnuimme siis taas seuraavana iltana neuvottelemaan ja järjestämään
matkaamme.

"Ensiksi tulee meidän päättää, mitä otamme mukaamme. Sinä, J., hankit
paperiliuskan ja kirjoitat, sinä, George, otat hintaluettelot, ja jos
minä saan lyijykynän, niin laadin luettelon."

Se on niin Harris'in tapaista -- hän on hyvin hanakka ottamaan koko
työkuorman ja -- sälyttämään sen toisten niskoille.

Hän muistuttaa minua setä Podger-vainajasta. Koko talo oli aina
ylösalaisin, kun setä Podger itse ryhtyi johonkin hommaan. Kun esim.
uusi taulu tuotiin taloon, kysyi täti Podger, mitä sille tehtäisiin,
mihin setä Podger vastasi:

"Jätä se asia _minun_ huostaani, äläkä turhia huolehdi _Minä_ kyllä
pidän siitä huolen."

Ja sitten hän riisui takkinsa ja alotti. Hän lähetti tytön puotiin
ostamaan nauloja kuudella pencellä ja muuan pojista sai juosta heti
perässä sanomaan minkä kokoisia niiden tuli olla. Näin hän komenteli,
kunnes koko talo oli liikkeellä.

"Mene sinä, Will, noutamaan minulle vasara", huusi hän; "ja anna sinä
viivotin tänne, Tom. Tarvitsen portaat ja sitäpaitse tuolin keittiöstä.
Jim saa mennä mr Gogglesin luo ja sanoa papalta terveisiä, kysyä miten
on sedän kipeän jalan laita ja pyytää lainaksi selän vesivaakaa. Älä
mene tiehesi sinä, Maria, sillä jonkunhan täytyy pitää kynttilää
minulle; kun tyttö palaa puodista, saa hän mennä takaisin ostamaan
hieman rautalankaa, johon taulu ripustetaan, ja Tom -- missä on Tom? --
tule tänne sinä, Tom, ja ojenna minulle taulu."

Setä nosti taulua ja pudotti sen lattiaan, niin että se irtautui
kehyksistä, ja koettaessaan pelastaa lasia, leikkasi hän sormensa. Hän
alkoi nyt juosta ympäri huonetta etsien nenäliinaansa. Hän ei sitä
löytänyt, sillä se oli nutun taskussa, nutun, jonka oli riisunut
yltään. Kun hän ei löytänyt takkiaan, sai koko perhe lakata työkaluja
etsimästä ja ruveta etsimään takkia. "Eikö koko talossa ole ihmistä,
joka tietäisi missä takkini on? Mokomaa joukkiota en ole ikipäivinäni
nähnyt -- se on varma! -- Teitä on puoli tusinaa, ettekä voi löytää
takkiani, jonka viisi minuuttia sitten riisuin yltäni! Mitä p...!"

Hän oli noussut tuoliltaan ja huomasi istuneensa takin päällä. Hän
sanoi nyt:

"Ei tarvitse etsiä enää; löysin sen itse. Yhtä kernaasti voisi pyytää
kissaa etsimään jotakin, kuin odottaa, että te mitään löydätte."

Puolitiimaa kuluu sormen sitomiseen. On hankittu uusi lasi, ja
työkalut, portaat, tuoli ja kynttilä ovat paikallaan. Setä Podger
ryhtyy nyt hommaan, ja koko perhe, palvelustyttö ja apumatami siihen
luettuina, seisoo siinä puoliympyrässä valmiina häntä avustamaan.

Kaksi pitää tuolia paikallaan, kolmas auttoi hänet nousemaan tuolille
ja tuki häntä; neljäs ojensi hänelle naulan, viides vasaran, mutta
juuri kun oli sen saanut, hän pudotti naulan.

"Kas niin", virkkoi hän äreästi, "nyt se vietävä putosi."

Nyt heittäysimme kaikin pitkäksemme permannolle etsimään naulaa, ja
setä seisoi tuolilla äristen ja muristen ja tahtoi tietää aijoimmeko
antaa hänen seistä siinä koko yön.

Vihdoin löytyi naula, mutta sillä aikaa oli setä hukannut vasaran.

"Missä vasara? Mihin on vasara joutunut? Siinä teitä on seitsemän
kappaletta, eikä kukaan tiedä missä vasara on!"

Kun vasara vihdoin löytyi, ei hän enää löytänyt merkkiä seinässä mihin
naula oli lyötävä. Meidän täytyi nyt yksi kerrallaan nousta hänen
viereensä tuolille etsimään merkkiä. Jokainen meistä löysi sen eri
kohdalla, ja setä nimitti meitä naudoiksi, kutakin erikseen, ja käski
meidän laputtaa tiehemme. Sitten hän otti viivottimen, mittasi välin
uudelleen ja sai sen puoleksi 31 3/8 tuumasta nurkasta lukien. Hän
yritti nyt suorittaa päässä tämän jakotehtävän, mutta sekaantui peräti.

Siten piti _meidän_ laskea se päässä; jokainen sai eri tuloksen ja me
aloimme pilkata toisiamme. Siinä mellakassa unhoitimme alkuperäisen
luvun, niin että setä Podger sai taas mitata välin uudestaan.

Hän käytti tällä kertaa nauhaa, ja ratkaisevalla hetkellä, kun tuo
vanha narri kumartui tuolilta 45° kulmaan ulottuakseen pisteeseen, joka
oli ainakin kolme tuumaa liian etäällä, luiskahti nauha seurauksella,
että hän pudota rojahti piaanolle ja sai syntymään sangen ihanan
musikaalisen sävelen, kun hänen päänsä ja ruumiinsa löivät kaikkia
koskettimia samalla kertaa.

(Täti Maria virkkoi nyt, ettei voinut sallia lasten seistä kuulemassa
moista puhetta).

Lopultakin setä Podger sai uuden merkin, asetti naulan kohdalleen
vasemmalla kädellä ja tarttui oikealla vasaraan. Ensi lyönti sattui
peukaloon; setä mylvi ja noitui tuskasta ja pudotti vasaran jonkun
varpaille.

Täti Maria virkkoi nyt suopeasti, että kun setä Podger tästä lähin
aikoi lyödä naulan seinään, olisi paras ilmottaa se ajoissa, jotta hän
-- täti -- tietäisi matkustaa tervehtimään äitiään viikon päiviksi,
sillä aikaa kun tämä työ suoritettiin.

"Oh, te naiset touhuatte aina turhan vuoksi", vastasi setä Podger ja
ojenteli ruumistaan. "Tämmöiset pikku askareet huvittavat minua."

Hän teki nyt uuden yrityksen ja toisella iskulla meni naula koko
rappauksen läpi, ja puoli vasaraa teki sille seuraa, niin että setä
horjahti seinää vastaan semmoisella tarmolla, että hänen nenänsä
melkein litistyi.

Saimme jälleen etsiä nyörin ja viivottimen ja -- tehtiin uusi reikä!
Vihdoin -- puoliyön seuduissa -- oli taulu ripustettu paikalleen; mutta
se oli hyvin viistossa ja seinä usean neliökyynärän alalla taulun
ympärillä näytti siltä kuin olisi sitä auralla kynnetty, ja me kaikki
olimme uuvuksissa ja noloja -- paitse setä Podger.

"Kas niin", hän sanoi astuessaan tuolilta suoraan matamin
liikavarpaille ja ylpeydellä katsellessaan käsialaansa seinässä. "Joku
toinen olisi moisen pikkuseikan vuoksi turvautunut nikkarimestarin
apuun." --

Olen vakuutettu siitä, että Harrisista koituu juuri semmoinen
perheenisä, kunhan hän saa varttua, ja sanoin hänelle mielipiteeni. En
voinut sallia, että hän ottaisi niin paljon työtä niskoilleen ja
sanoin:

"Ei, _sinä_ voit hankkia kynän, paperia ja hintaluettelot, Georgesta
tulee sihteeri ja minä suoritan loput työstä."

Ensin laatimamme luettelo hyljättiin. Huomasimme näet, ettei
Thamesjoella voisi niin suuri alus kulkea, johon listalla olevat
tavarat mahtuisivat. Revimme senvuoksi luettelon rikki ja ryhdyimme
tekemään uutta.

George sanoi:

"Olemme peräti väärällä tolalla. Me emme saa ajatella, mistä meillä
kenties voi olla hyötyä, vaan mitä ehdottomasti tarvitsemme."

George puhuu -- joskus -- niin viisaasti, että täytyy ihmetellä mistä
hän saa moisia järkeviä ajatuksia.

"Emme ota mukaamme telttaa", ehdotti George, "vaan otamme ennemmin
katoksella varustetun veneen. Se on paljon yksinkertaisempi ja
mukavampi."

Tämä näytti olevan viisas ehdotus ja me hyväksyimme sen. En tiedä onko
lukija koskaan nähnyt semmoista laitosta. Veneen poikki sovitetaan
joukko rautakaaria, joiden yli sitten jännitetään purjekangas ja
kiinnitetään veneen laitoihin. Siten tulee veneestä hauska, mukava
asunto, vaikka siellä on hieman kuuma nukkua, mutta kaikellahan on
varjopuolensa, niinkuin sanoi mies, jonka anoppimuori oli kuollut, kun
hän sai maksaa hautajaiskustannukset.

George sanoi, että meidän tuli ottaa mukaan huopapeite miestä kohti,
lyhty, saippuaa, hiusharja ja kampa (yhteisesti käytettäväksi)
pesuvati, hammaspulveria, partaveitsi (tämä kuulostaa melkein
ranskankielen kirjoitusharjoitukselta, vai kuinka?) ja pari suurta
kylpyliinaa. Olen tehnyt havainnon, että ihmiset aina ryhtyvät
suurellisiin kylpyhommiin aikoessaan veden lähettyville, mutta
tavallisesti supistuvat kylvyt ja uiminen hyvin vähiin, kun he tulevat
perille.

Niin on minunkin laitani. Päätän usein -- kun olen Lontoossa -- nousta
varhain aamusella ja mennä uimaan ennen murkinaa. Panen siis uimahousut
ja lakanan huolellisesti paperiin. Minä käytän aina punaisia
uimahousuja. Luulen, että niiden punainen väri erinomaisesti soveltuu
ihoväriini. Mutta merenrannalla en ole lainkaan yhtä halukas uimiseen
aikaiseen aamulla kuin olin Lontoossa.

Päinvastoin olen taipuva pysymään vuoteella, kunnes on aika mennä
murkinalle. Pari kertaa on hyve saanut voiton laiskuudesta, olen
noussut k:lo 6 ajoissa, ottanut uimahousut ja lakanan ja laputtanut
rantaan. Mutta en ole tuntenut pienintäkään nautintoa. Minua varten
näkyy olevan varastossa purevan kolea itätuuli, jos vaan aamusin yritän
uimaan, kaikki teräväsärmäiset kivet kertyvät tielleni ja meri näyttää
pakenevan minua niin että saan kietoutua käsivarsiini ja tallustella
pari kilometriä kuuden tuuman vedessä. Ja kun vihdoin saavutan meren,
aaltoilee se suorastaan hävyttömästi.

Suunnaton vesivuori tempaa minut ja nakkaa koko tarmollaan istumaan
rönsyiselle kivelle, joka on sijoitettu siihen juuri minua varten. Ja
ennenkuin ehdin sanoa "huh!" ja käsitän mitä on tekeillä, tulee aalto
takaisin ja lennättää minut ulapalle. Alan hurjasti pyrkiä rantaan ja
pelkään, etten enää saa nähdä ystäviäni ja toivon, että lapsena olisin
ollut kiltimpi pikkusiskolleni. Olen jo kadottanut kaiken toivon, kun
aalto vetäytyy takaisin ja jättää minut kuin simpukan rannalle.
Toivuttuani huomaan ponnistelleeni henkeni edestä -- kahden jalan
vedessä! Pukeudun, tallustelen kotiin ja teeskentelen, että uiminen oli
suloista.

Tälläkin kertaa kuului meidän kaikkien puheesta kuten aikoisimme tehdä
pitkän uimaretken joka aamu. George sanoi, että olisi suloista herätä
veneessä varhaisena aamuhetkenä ja heittäidä kirkkaaseen veteen. Harris
lisäsi, ettei mikään antanut parempaa ruokahalua murkinaksi kuin
aamu-uinti; ainakin _hänelle_ se antoi ruokahalun. George huomautti,
että jos Harris aikoi uituaan syödä enemmän kuin jo ennestään teki,
hän, George, ankarasti vastusti Harris'in uintia.

Hän sanoi olevan muutenkin jo raskasta raahata Harrisille tarpeellisia
ruokavaroja pitkin jokea.

Minä kuitenkin huomautin Georgelle miten hauskaa olisi meille, että
Harris veneessä olisi puhdas ja siro; vaikkapa täytyisikin ottaa joku
sentneri enemmän ruokavaroja mukaan. George yhtyi mielipiteeseeni ja
peruutti äskeisen lausuntonsa.

Päätimme vihdoin ottaa _kolme_ uimalakanaa mukaan, jottei meidän
tarvitsisi odottaa uintivuoroamme. Mitä pukuihin tulee, virkkoi George,
että kaksi flanellipukua oli tarpeeksi, me kun voisimme itse pestä ne
joessa, kun ne tulivat likaisiksi. Kysyimme oliko hän koskaan yrittänyt
pestä flanellipukuja joessa, ja hän vastasi: "Ei, itse ei hän ollut
yrittänyt, mutta hän tunsi henkilöitä, jotka olivat sitä tehneet ja se
kuului olevan varsin helppo tehtävä." Harris ja minä olimme siksi
typeriä, että uskoimme hänen puheitaan, ja luotimme siihen, että kolme
siivoa nuorta miestä, joilla ei ollut yhteiskunnallista asemaa eikä
merkitystä eikä -- kokemusta pesemistaidossa, todella voisi pestä
vaatteensa Thamesjoessa saippuapalan avulla.

Vasta sitten, kun katumus oli liian myöhäistä, me tulimme selville
siitä, että George oli viheliäinen petkuttaja, jolla ei ollut
aavistustakaan asiasta. Jos olisitte nähneet vaatteemme myöhemmin --
mutta, niinkuin sanotaan tusinaromaaneissa, me menemme tapausten
edelle.

George huomautti, että meillä täytyi olla alusvaatteita ja sukkia siltä
varalta, että veneemme kaatui ja meidän täytyi vaihtaa vaatteita;
samaten joukko nenäliinoja; niillä on mukava pyyhkiä itseään ja paitse
urheilukenkiä myös pari nahkajalkineita, jotka olisivat kylläkin
tarpeelliset, jos kaatuisimme.



NELJÄS LUKU.

Muonakysymys. -- Lamppuöljyn haitat. -- Juuston edut matkaseurana. --
Muuan aviovaimo hylkää kotinsa. -- Vieläkin varokeinoja kaatumisen
varalle. -- Minä panen tavaroita kokoon. -- Kiusaa tekeviä
hammasharjoja. -- George ja Harris panevat tavaroita kokoon. --
Montmorencyn häpeämätön käytös. -- Me menemme levolle.


Sitten ryhdyimme pohtimaan muonakysymystä. George sanoi:

"Alkakaamme murkinasta (George on aina käytännön mies.) Niin, sitä
varten tarvitsemme paistinpannun." -- Harris huomautti että se oli
jotenkin vaikeasti sulavaa ravintoa, mutta me sanoimme, että hän oli
nauta, ja George jatkoi: "sitten tarvitsemme teekannun ja kattilan sekä
väkiviinakeittiön."

"Ei öljykeittiötä", virkkoi George katsahtaen meihin merkitsevästi, ja
Harris ja minä yhdyimme mielipiteeseen.

Meillä oli kerran mukanamme öljykeittiö, mutta sitä koetta emme
ikipäivinä uudista! Me ikäänkuin asuimme lamppuöljykaupassa sen viikon.
Se on kovin "tuoksuvaa" ainetta. En koskaan ole nähnyt minkään hajun
tarttuvan niin herkästi ympäristöönsä kuin lamppuöljyn. Me pidimme
öljykannua veneen keulassa, ja sieltä levisi tuoksu peräsimeen saakka
imetyttäen koko aluksen ja kaikki mitä siinä oli; vieläpä sitä riitti
ympäristönkin osaksi: se saastutti koko joen, koko ilmakehä tuoksui
öljyltä. Milloin oli tuuli idässä, milloin lännessä, etelässä tahi
pohjoisessa, mutta tulipa tuuli sitten pohjoisnavalta tahi Saharan
hieta-aavikoilta -- alati oli sillä läpitunkeva lamppuöljyn tuoksu.

Ja öljyä valui astiasta ympäri venettä; se tahrasi telttamme ja öljyn
maku ja haju ne oikein imeytyivät ruokavarastoomme.

Me yritimme päästä eroon siitä Marlowissa. Me jätimme veneen sillan
korvaan ja menimme kaupungille kävelemään, mutta -- tuo kirottu haju
seurasi kintereillämme. Koko kaupunki tuntui olevan upotettu
lamppuöljyyn. Kuljimme kalmiston läpi. Meistä tuntui kuin olisivat
vainajat olleet haudatut öljyyn. Koko Suurkatu lemusi öljyltä, me
ihmettelimme miten ihmiset voivat elää moisessa ilmakehässä. Sitten
vaelsimme useita penikulmia Birminghamiin vievällä maantiellä, mutta
sama juttu sielläkin: koko seutu oli meistä öljyllä kasteltua.

Kun vihdoin puoliyön aikaan palasimme tältä surkealta retkeltä,
heittäysimme pitkäksemme tuuhean tammen juurelle ja teimme pyhän valan
(noituneet öljyä olimme kyllä koko viikon ajan, mutta olimme käyttäneet
vain tavallisia, jokapäiväisiä kirouksia) -- teimme, sanon, pyhän
valan, ettemme ikinä enää ottaisi lamppuöljyä mukaan veneretkelle -- ja
sen valan tulemme myös pitämään.

Senpä vuoksi nyt päätimme ottaa mukaan väkiviinakeittiön. Sekin on
tarpeeksi kiusallista ainetta. Saa syödä väkiviinalla höystettyä
paistia ja leipää. Mutta kaikitenkin on lamppusprii suurissa annoksissa
nautittuna terveellisempää ihmisruumiille kuin lamppuöljy.

Toiseksi murkinaksi George ehdotti munia, lihamuhennosta, jota -- sanoi
hän -- on helppo valmistaa, kinkkua, teetä, leipää, voita ja sokeroitua
hedelmähilloa. Siinä olisikin tarpeeksi, arveli hän. Missään
tapauksessa emme ottaisi mukaan _juustoa_. Juusto, samoinkuin öljy,
pyrkii liiaksi ilmaisemaan läsnäolonsa. Se vaatii koko veneen
itselleen. Se tunkeutuu joka paikkaan ja antaa höysteensä kaikelle.
Ette tiedä sanoa mitä syötte, onko se omenatorttua, kaalipiirakkaa
vaiko karviaismarjahilloa kerman kanssa. Kaikki maistuu juustolta! Ei,
juustolla on liiaksi voimakas tuoksu.

Muistan miten kerran Liverpoolissa tapasin erään ystäväni, joka oli
ostanut pari juustoa. Ne olivat upeita juustoja, pehmeitä ja
mehukkaita, Niiden tuoksu levisi 200 hevosen voimalla, ja jo puolen
penikulman päässä voi _haistaa_ ihmisen, joka oli niitä pidellyt. Niin,
aijoin lähteä Liverpoolista, ja koska ystävälläni vielä oli siellä
asioita toimitettavana, pyysi hän minua ottamaan juustot mukaani
Lontooseen. Itse hän palaisi kotiin pari päivää myöhemmin ja hän pyysi
minua pitämään hellää huolta juustoista.

"Vallan kernaasti, poikaseni", minä sanoin. "Teen sen kernaasti."

Se oli varsin muistettava matka, jonka tein juustojen seurassa. Otin
ajurin asemalle. Mies ajoi ensin askel askeleelta, kuten unissakävijä.
Mutta eräässä kadunkulmassa puhalsi tuuli takaapäin -- juustot olivat
ylinnä vaunuissa -- ja ajuri alkoi piestä hevostaan kuin vimmattu ja
saapui pikajunan vauhdilla asemalle.

Otin kaksi kantajaa kuljettamaan tavaroitani vaunuun. Se, jonka osalle
molemmat juustot tulivat, sitoi nenäliinan suunsa ja sieranten
ympärille.

Sain pilettini ja astelin mahtavasti juustojen perässä pitkin
asemasiltaa ja ihmiset väistyivät kunnioittavasti oikealle ja
vasemmalle. Oli paljon matkustajia ja vaunussa, johon astuin, oli jo
seitsemän henkeä. Muuan äreä vanha herra tiuskasi, että vaunu jo oli
täysi, mutta en ollut millänikään. Sijoitin juustot ylös verkkoon,
istahdin, pyyhin hikeä kasvoiltani ja virkoin kohteliaasti hymyillen,
että oli kuuma päivä. Kului pari sekuntia ja tuo vanha äreä herra alkoi
näyttää levottomalta.

"Täällä on kovin raskas ilma", hän sanoi.

"Ihan tukehduttava", lisäsi hänen naapurinsa.

Ja sitten he alkoivat katsella oikeaan ja vasempaan, he haistelivat
ilmaa, nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja siirtyivät toiseen
vaunuun. Muuan lihava, arvokkaan näköinen rouva sanoi, että oli
hävytöntä kohdella parempia ihmisiä moisella tavalla; hän kokosi
lukemattomat käärönsä ja meni matkaansa. Jälellä olevat neljä
matkustajaa kestivät tuokion kauvemmin, mutta vihdoin eräs heistä
arveli, että vaunuun mahtoi olla kätketty lapsen ruumis ja kolme heistä
nousi ja luikki tiehensä.

Hymyilin ainoalle jälelle jääneelle herralle -- otaksun hänen olleen
papillista säätyä -- ja sanoin, että arvatenkin tulisimme saamaan koko
vaunun itsellemme. Hän vastasi naurahtaen, että muutamat ihmiset
pitävät turhaa touhua pikkuseikoista. Samassa juna läksi liikkeelle. Ja
pian huomasin että matkatoverini näytti kovin hermostuneelta, hän
käänteli itseään, pyyhki hikeä otsaltaan ja käyttäytyi kuin merisairas.
Kun juna saapui Crewen asemalle, ryntäsi hän tuhkanharmaana kasvoiltaan
ohitseni aseman ravintolaan ja kuulin hänen tilaavan puoli pulloa
konjakkia, jonka hätäisesti kaatoi suuhunsa.

Hän ei enää palannut vaunuuni vaan etsi itselleen toisen paikan.

Crewesta saakka sain koko matkan olla yksin vaunussa, vaikka juna
muuten oli tulvillaan väkeä. Kun pysähdyimme asemilla, yritti ihmisiä
aina tulla vaunuuni.

"Täällä on runsaasti tilaa, Maria, mennään sinne." "Kas tässä, Tom, on
aivan tyhjä vaunu." Mutta saatuaan oven auki, he kimpsuineen
kampsuineen pysähtyivät kynnykselle. Ei kukaan tahtonut istua vaunuun;
kernaammin he menivät toisiin, täyteen ahdettuihin vaunuihin tahi
maksoivat lisäpiletin ensi luokkaan.

Eustonissa astuin junasta, otin juustot ja vein ne ajurilla ystäväni
kotiin. Kun hänen vaimonsa tuli huoneeseen minua tervehtimään, hän
ensin säpsähti, katseli ympärilleen ja kysyi liikutuksesta värisevällä
äänellä:

"Mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle kaikki."

"Tässä on juustoa", minä vastasin. "Tom osti ne Liverpoolissa ja pyysi
minua tuomaan ne mukanani."

Vakuutin vielä, etten ollut missään tekemisissä asian kanssa; rouva
sanoi kernaasti sen uskovansa, mutta lupasi _puhua_ Tomille, kun tämä
palasi kotiin.

Mutta Tom viipyi Liverpoolissa kauvemmin kuin mitä oli aikonut; ja kun
ei häntä kolmen päivän kuluttua kuulunut, tuli rouva minun luokseni.

"Mitä Tom sanoi noista juustoista?" kysyi hän.

Vastasin, että hän oli käskenyt säilyttämään niitä kosteassa paikassa,
ja ettei kukaan saanut niitä koskea.

Rouva huomautti:

"Ei ole luultavaa, että kukaan niitä koskee. Oliko Tom haistanut
niitä?"

Luulin hänen sitä tehneen ja lisäsin, että hän näytti olevan suuresti
niihin kiintynyt.

"Luuletteko, että hän pahastuisi", kysäsi hän, "jos maksaisin punnan
jollekin jätkälle, jotta hän veisi ne pois talosta ja kuoppaisi
jonnekin syrjäiseen paikkaan?"

Vastasin luulevani, ettei Tom silloin enää ikinä voisi tuntea elämän
halua.

Rouva sai uuden ajatuksen.

"Kuulkaa, ettekö _Te_ tahtoisi säilyttää niitä hänelle?" kysyi hän.
"Saanko lähettää ne tänne Teille?"

"Rouvani", minä vastasin, "omasta puolestani rakastan juuston hajua, ja
olen alati pitävä matkaani Liverpoolista niiden seurassa onnistuneena,
suloisena huvimatkana. Mutta täällä maailmassa täytyy meidän myös ottaa
huomioon toisten tunteita. Nainen, jonka katon alla minulla on kunnia
asua, on leski ja, kuten luulen, sitäpaitse orpo. Hän tuntee
voimakasta, tahtoisin sanoa kaunopuheliasta, vastenmielisyyttä kaikkea
'konstailemista' vastaan. Ja tunnen vaistomaisesti, että hän pitäisi
miehenne juustojen oleskelua talossaan 'konstailemisena', ja minä en
koko maailman aarteiden hinnasta tahtoisi minusta sanottavan, että
konstailen leskien ja orpojen kanssa."

"No niin", virkkoi ystäväni vaimo nousten tuolilta, "niinpä ei ole
muuta neuvoksi kuin että minä ja lapset muutamme hotelliin asumaan,
kunnes nuo juustot ovat syödyt loppuun. Kieltäydyn kauvempaa asumasta
samassa talossa kuin ne."

Hän piti sanansa ja antoi matamin hoitaa taloa sillä välin. Kun näet
tältä, matamilta, kysyttiin tunsiko hän hajua, vastasi hän: "Mitä
ihmeen hajua?" ja kun hänen käskettiin sijoittaa nenänsä aivan
juustoihin kiinni ja vetää henkeä sieranten kautta, sanoi hän
tuntevansa lievän meloonituoksun. Tästä tehtiin johtopäätös, ettei
juustoilmakehä voinut -- ainakaan sanottavasti -- vahingoittaa tätä
naista, jonka vuoksi hän sai jäädä taloa vartioimaan.

Hotellin lasku nousi 15 guineaan ja ystäväni Tom laski, että juustot
täten tulivat maksamaan hänelle 8 shillinkiä 6 penceä naula. Hän sanoi
suuresti pitävänsä juustosta, mutta moinen hinta nousi hänen varojensa
yli. Hän päätti hävittää koko juustot ja heitti ne kanavaan, mutta sai
onkia ne ylös jälleen, sillä kaikki laivurit ja kipparit joella tekivät
valituksen maistraattiin. He sanoivat tukehtuvansa. Sitten hän eräänä
pimeänä yönä piiloitti ne seurakunnan ruumishuoneeseen. Mutta _coroner_
älysi ne ja nosti hirmuisen metelin.

Hän sanoi, että se oli salajuoni, jonka kautta aijottiin saada hänet
viralta pois herättämällä vainajat arkuissaan.

Lopultakin ystäväni pääsi niistä eroon kuljettamalla ne autiolle
merenrannalle, minne ne kaivettiin syvälle hietaan. Tämä seutu sai
senjälkeen oivallisen maineen, Matkustajat ihmettelivät, etteivät ennen
olleet tunteneet miten voimakasta meri-ilma oli, ja rintatautisia tulvi
vielä vuosia jälkeenpäin näille seuduille.

Vaikka minä pidän paljon juustosta, luulen, että George on oikeassa
siinä, ettei meidän tule ottaa lainkaan juustoa mukaamme.

"Saamme tulla toimeen teettä iltapäivillä", sanoi George (Harrisin
naama synkistyy), "mutta sen sijaan syömme k:lo 7 oikein vankan aterian
-- puolinen, iltatee ja illallinen yhdistettyinä."

Harrisin kasvot alkoivat taas kirkastua. George ehdotti liha- ja
hedelmäpiirakoita, kylmää paistia, tomaatteja, hedelmiä ja vihanneksia.
Mitä juotavaan tuli, päätimme ottaa mukaamme erästä Harrisin keksimää
tahmeaa seosta, jota veteen sekoitettuna sanotaan limonaatiksi, ja
sitäpaitse teetä ja pullon whiskya, siltä varalta, sanoi George, että
kaatuisimme.

Minusta tuntuu, että George liiaksi usein jankuttaa kaatumisesta. Ei
ole hyvä ennustella moisia tapaturmia vesille lähtiessä.

Mutta olen iloinen siitä, että otimme whiskya mukaan.

Olutta emme ottaneet eikä viiniä. Ne tekevät ihmisen uniseksi ja
tylsäksi, joten ne eivät sovellu veneretkelle. Iltasin voi kyllä ottaa
lasin, kun istuu ulkona kaupungilla, katselemassa ihmistulvaa, mutta
auringonpaahteessa, kun on kova työpäivä edessä, on paras olla niitä
nauttimatta.

Teimme luettelon kaikesta mitä ottaisimme mukaan, ja siitä koitui pitkä
lista, ennenkuin iltasella erosimme. Seuraavana päivänä -- se oli
perjantai -- ostimme kaikki tarpeet ja kokoonnuimme iltasella latomaan
niitä kokoon. Meillä oli suuri matkalaukku vaatteita ja pari tukevaa
koria muonavaroja ja keittoastioita varten. Siirsimme pöydän akkunan
luo, ladoimme tavarat suureen läjään lattialle ja istahdimme sitä
katselemaan.

Minä julistin tahtovani "pakata."

Olen ylpeä taidostani sillä alalla. Tavaroiden kokoonpano matkalle
lähtiessä on muuan niitä monia asioita, joissa tiedän olevani kaikkia
muita ihmisiä etevämpi (ihmettelen joskus itsekin miten paljon
tämmöisiä asioita on olemassa). Selitin asian Georgelle ja Harrisille
ja huomautin, että olisi viisainta jättää koko homma minun huostaani.
He antoivat suostumuksensa epäilyttävän alttiisti, mikä sai minut
aavistamaan pahaa. George täytti piippunsa ja heittäysi nojatuoliin.
Harris taasen nosti koipensa pöydälle ja sytytti sikarin.

Se ei ollut lainkaan ollut tarkoitukseni. Minä tietenkin olin
ajatellut, että ottaisin koko edesvastuun niskoilleni ja George ja
Harris suorittaisivat työn minun johdollani. Joskus täytyisi minun
puuttua asiaan, työntää heidät syrjään säälivällä: "No, olet sinä...!
Kas sitä! _Näin_ se on tehtävä. Näitkö miten helposti se kävi!" -- niin
sanoakseni opettaisin heitä. Heidän käsityksensä asiasta harmitti
minua. Ei mikään kiukuta enemmän kuin nähdä toisten vetelehtivän kädet
ristissä, kun itse on työssä ja touhussa.

Asuin muutamakseen yhdessä erään toverin kanssa, joka oli saattaa minut
raivoon moisella käytöksellä. Hän voi tuntikaudet venyä sohvalla ja
seurata minua katseillaan, kun puuhasin huoneessa. Hän sanoi, että teki
oikein hyvää nähdä minun olevan työssä. Hän tunsi nyt, sanoi hän, ettei
elämä ollut tyhjä unelma, vaan ylevä tosiasia täynnä jaloja tehtäviä ja
velvollisuuksia. Hän oli hapuillut pimeydessä, kunnes tapasi minut,
sillä hän ei koskaan ollut nähnyt tehtävän työtä.

Minä en ole sen luontoinen. En voi nähdä toisten hommaavan ja itse olla
laiskana, vaan tahdon johtaa työtä, käydä kädet taskuissa ja antaa
hyödyllisiä ohjeita. En voi sille mitään. Se johtuu tarmokkaasta
luonteestani, otaksun.

En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan aloin latoa tavaroita kokoon. Se
oli pulmikkaampi tehtävä kuin olin odottanut, mutta vihdoin sain
matkalaukun kokoon ja istahdin sille vetämään hihnoja kiinni.

"Etkö aijokaan ottaa jalkineita?" huomautti Harris.

Katsahdin ympärilleni ja älysin unhoittaneeni ne. Se on niin Harrisin
tapaista. Hän ei tietystikään voinut sanoa sitä, ennenkuin laukku oli
pantu kiinni! Ja George nauraa virnisteli -- tuota harmittavaa,
typerää, pirullista nauruaan, johon vain hän kykenee. Se saattaa minut
aina raivoon.

Avasin laukun ja sulloin jalkineet sinne. Juuri kun olin sitä
lukitsemassa, sain kauhistuttavan ajatuksen: oliko hammasharjani tullut
mukaan? En tiedä mistä se tulee, mutta en koskaan tiedä onko
hammasharja mukana vai eikö.

Se on kapine, hammasharjani, joka kiusaa minua ollessani matkoilla ja
katkeroittaa koko elämäni. Näen unta, ettei sitä ole mukana, herään
kauhusta väristen ja syöksen vuoteeltani sitä etsimään. Aamusin sullon
sen laukkuun, ennenkuin olen sitä käyttänyt, ja saan purkaa kaikki; --
tavallisesti löydän sen viimeisten esineiden joukosta laukun pohjalta.
Sitten "pakkaan" jälleen ja unhoitan sen hotelliin, niin että
viimeisessä tingassa saan juosta sitä noutamaan ja viedä sen asemalle
nenäliinaan kiedottuna.

Tietysti täytyi minun nytkin purkaa koko laukku ja -- tietenkään en
sitä löytänyt. Mellastin tavaroitten parissa niin perinpohjin, että ne
vihdoin lienevät olleet siinä tilassa, missä ne olivat ennen maailman
luomista, kun vallitsi kaaos. Georgen ja Harrisin harjat löysin
kahdeksantoista kertaa peräkkäin, mutta en omaani. Ladoin tavarat
yksitellen laukkuun ja ravistin joka esinettä. Vihdoinkin löysin
harjani -- saappaasta. "Pakkasin" vielä kerran.

Kun olin valmis, kysyi George oliko saippua mukana. Vastasin että
minusta se oli samantekevä; löin laukun kiinni ja kiristin remmit.
Huomasin työni päätettyä että olin sullonut tupakkamassini laukkuun,
joten se oli taasen avattava. Vihdoin k:lo 10.50 oli laukku kunnossa,
mutta molemmat korit olivat vielä jälellä. Harris sanoi, ettei meillä
enää ollut kuin 12 tuntia lähtöömme, jonka vuoksi oli parasta, että
George ja hän suorittivat loput. Minä suostuin, istahdin nojatuoliin ja
he ryhtyivät työhön.

He alottivat reippaasti ja hilpeästi arvatenkin näyttääkseen minulle,
miten sen tuli käydä. Minä en virkkanut mitään -- odotin. Kun George on
joutunut hirteen, on Harris huonoin tavaransälyttäjä maailmassa. Minä
katselin tavararöykkiöitä: lautasia ja kuppeja, kattiloita, pulloja ja
purkkeja, keittiöitä, leipiä, piirakoita, hedelmiä y.m., y.m. ja
aavistin, että näytelmä pian tulisi huvittavaksi.

En erehtynytkään. He alottivat särkemällä kupin. Se oli heidän ensi
työnsä. He tekivät sen kaiketi näyttääkseen minulle mihin kaikkeen
_kykenivät_ ja herättääkseen huomiotani.

Sitten Harris sijoitti mansikkahillon tomaatin päälle, joka meni
mäsäksi, niin että se oli teelusikalla sorkittava ulos.

Nyt oli Georgen vuoro ja hän tallasi voihin. Minä en virkkanut
sanaakaan, vaan asetuin istumaan pöydän laidalle ja katselin ukkosten
hommaa. Se harmitti heitä enemmän kuin terävin pilkka, minä tunsin sen.
Se hermostutti heitä ja teki heidät levottomiksi; he tallasivat
tavaroita, toisia he asettivat paikkoihin, mistä niitä tarvittaessa ei
löydetty. He sijoittivat piirakat pohjalle ja raskaita esineitä päälle,
jolloin edelliset musertuivat.

Suolaa he siroittelivat joka paikkaan, ja voi sitten! En koskaan
elämässäni ole nähnyt kahden ihmisen saavan niin suuria aikaan
voinaulalla kuin nyt. Sittenkuin George oli irroittanut tohvelinsa
siitä, yrittivät he sulloa sitä kattilaan. Se ei tahtonut mennä sinne,
ja jo sisällä oleva osa ei enää tahtonut tulla ulos. Lopultakin he
onkivat sen kattilasta ja sijoittivat sen tuolille. Harris istahti nyt
sen päälle, niin että se tarttui kiinni hänen housuihinsa, jonka
jälkeen he alkoivat etsiä sitä joka sopesta.

"Voin mennä valalle siitä, että panin sen tuolille", jupisi George
tuijottaen tyhjää tuolia.

"Näin omin silmin, että panit sen siihen pari minuuttia sitten", sanoi
Harris.

He vaelsivat taas huoneen ympäri, mutta voita ei löytynyt; ja
ällistyneinä tuijottivat he toisiinsa.

"En vielä ole mokomaa nähnyt", virkkoi George.

"Se on oikea ihme!" säesti Harris.

George meni nyt Harrisin selän taakse ja huomasi missä voi oli.

"Kas, tuossahan se on ollut koko ajan", murahti hän.

"Missä?" tokasi Harris ja pyörähti katsomaan.

"Seiso alallasi, kuuletko!" ärjäsi George hyökäten hänen jälessään.

Vihdoin he saivat sen irroitetuksi ja panivat sen teekannuun.

Montmorency oli tietenkin mukana koko ajan. Montmorencyn korkein
pyrintö elämässä on tuppautua toisten ihmisten tielle ja saada heidät
noitumaan. Jos hän voi sekaantua asiaan, missä häntä ei tarvita ja
saada häiriötä aikaan, niin että raivostuneena nakkaa ensi esineen,
joka käteen sattuu, hänen jälkeensä, silloin tuntee hän, ettei hänen
päivänsä ole mennyt hukkaan.

Hänen suurin nautintonsa on saada joku kompastumaan häneen ja
latelemaan karkeita kirouksia, ja kun se hänelle onnistuu, ei hänen
ylpeydellään enää ole rajoja.

Tietysti hän nytkin tuli ja istahti esineiden päälle, joita juuri sillä
hetkellä tarvittiin. Häntä näytti myös vaivaavan harhaluulo, että
George ja Harris ojentaessaan kättään jotakin ottamaan halusivat hänen
kylmää, kosteata kuonoaan käteensä. Hän tallasi hillopurkkiin,
pureskeli teelusikoita; vihdoin hän leikillä kuvitteli sitrooneja
rotiksi ja hypätä loikkasi vasuun sekä "tappoi" niistä kolme, ennenkuin
Georgen onnistui läimäyttää häntä paistinpannulla.

Harris sanoi, että minä yllytin koiraa. En suinkaan häntä yllyttänyt.
Moinen koira ei kaipaa yllykettä. Se on hänen luontainen, synnynnäinen
perisyntinsä, joka saa hänet täten käyttäytymään.

Valmistukset olivat lopussa klo 12.50 yöllä. Harris istahti suurimman
vasun päälle ja lausui toivovansa, ettei mitään ollut särkynyt. George
sanoi, että mikä särkyi, _oli_ särkynyt, ja tämä viisaus näytti häntä
lohduttavan. Hän sanoi myös olevansa valmis menemään levolle ja niin
olimme me toisetkin. Harris nukkuisi tämän yön luonamme ja me nousimme
kaikki yläkertaan. [Englantilaisessa kodissa ovat makuuhuoneet aina
talon yläkerrassa. Suom. muist.]

Vedimme arpaa vuoteista ja tuloksena oli, että Harris nukkuisi minun
huoneessani.

"Miten aikaiseen herätän teidät, pojat?" kysäsi George.

Harris vastasi: "Kello seitsemän."

"Ei, kello kuusi", sanoin minä, sillä aijoin kirjoittaa pari kirjettä.

Riitelimme tästä tuokion Harrisin kanssa, mutta tingimme puolet
kumpikin ja sanoimme siis 1/2 7.

"Herätä meidät klo 6.30, George", sanoimme.

George ei vastannut, ja huomasimme sen johtuvan siitä, että hän oli
vaipunut uneen ja nukkui kuin hako. Me sijoitimme nyt kylpyammeen
siten, että hänen aamulla täytyi ehdottomasti astua siihen.
Tyytyväisinä menimme sitten levolle.



VIIDES LUKU.

Mrs P. herättää meidät. -- Laiskiainen George. -- Muutama sana
säänennustuksista. -- Matkatavaramme. -- Nuorison turmellus. --
Lähdemme matkalle kansan riemuitessa; tulemme Waterloo-asemalle. --
Lounasradan virkamiesten tietämättömyys maallisista asioista --
semminkin junista. -- "Mä lykkään purteni laineillen."


Se oli mrs Poppets, joka seuraavana aamuna herätti minut.

Hän sanoi:

"Tiedättekö, että kello on lähemmä yhdeksän, sir?"

"Yhdeksän, mitä helkkarissa?" tokasin minä hyökäten vuoteelta.

"Kello on yhdeksän", toisti emäntäni avaimen reijästä. "Pelkäsin, että
herrat nukkuisivat liian kauvan."

Herätin Harrisin ja julistin mitä kello oli.

"Luulin, että aijoit nousta 1/2 7", sanoi hän.

"Se oli aikomukseni", vastasin, "mikset herättänyt minua?"

"Miten voin herättää sinut, kun et sinä herättänyt minua?" vastusti
hän. "Nyt emme ennätä veneelle ennen kahtatoista. Kummastelen, että
lainkaan enää tänään viitsit nousta vuoteelta."

"Niin, kiitä onneasi, että sen teen", vastasin. "Jollen olisi sinua
herättänyt, olisit vetänyt hirsiä 14 päivää yhtä mittaa."

Nalkutimme täten jonkun minuutin, kunnes meidät keskeytti Georgen
uhmaava kuorsaus. Tuo sulosävel muistutti nyt meitä hänen olemassa
olostaan. Tuolla nukkui hän -- mies, joka kysyi koska saisi meidät
herättää -- nukkui selällään, suu ammoillaan ja polvet koukussa.

En tiedä sanoa, mistä se johtuu, mutta minua harmittaa sanomattomasti
nähdä toisen vetävän unia, kun itse olen jalkeilla. On niin hirvittävää
nähdä miten kalliit tunnit ihmiselämässä -- hetket kultaa kalliimmat,
jotka eivät koskaan palaa -- nukutaan, niin, tuhlataan eläimellisessä
unessa.

Siinä venyi nyt George syntisessä laiskuudessa tuhlaten ajan
kallisarvoista lahjaa; hänen kallis elämänsä, josta hän kerran saisi
tehdä ankaran tilin, valui hyödytönnä hukkaan. Hänhän olisi voinut olla
täydessä toimessa ja ahtaa sisäänsä munia ja porsaspaistia tahi
härsyttää koiraa sen sijaan että nukkui sielua tylsistyttävässä unessa.

Se oli kauhea ajatus. Harris ja minä näytimme saaneen sen samalla
hetkellä. Päätimme pelastaa ystävämme ja tämä ylevä ajatus sai meidät
unhoittamaan oman riitamme. Hyökkäsimme vuoteen ääreen ja kiskoimme
peitteen lattialle, jonka jälkeen Harris takoi häntä tohvelilla ja minä
mylvin hänen korvaansa. Saimme hänet vihdoin hereille!

"Mi-mikä on hätänä?" mutisi hän ja nousi istualleen.

"Ylös, unikeko, laiskiainen!" ärjäsi Harris. "Kello on neljännestä yli
yhdeksän."

"Älä helkkarissa!" tokasi George ja hypähti sängystä suoraan
kylpyammeeseen. "Kuka vietävän lurjus tämän on tehnyt?"

Sanoimme, että hän oli aasi, kun ei voinut nähdä kylpyammetta.

Pukeuduimme nyt kiireesti, mutta muistimmekin, että kampa, hiusharja ja
hammasharjat olivat matkalaukussa (riivattu hammasharja lopulta vie
minulta hengen!) Meidän täytyi siis mennä alas ja penkoa esille
nuo tarvekalut. Kun se oli tehty, niin alkoi George vaatia
parranajovehkeitään. Sanoimme, että hän tällä kertaa saisi tulla
toimeen ilman niitä, sillä emme aikoneet avata enää matkalaukkua, ei
hänen eikä kenenkään vuoksi.

"Älkää juonitelko", jankutti hän. "Enhän voi näyttäidä Cityssä
tämmöisellä leuvalla."

Se oli kyllä ikävää Cityn vuoksi, mutta mitä inhimilliset kärsimykset
meitä liikuttivat? Ja Harris virkkoi lohduttavasti, että City saisi
luvan tyytyä tähän kovaan koettelemukseen.

Me menimme alakertaan murkinalle. Montmorency oli lähettänyt
kutsumuskirjeitä parille koiratuttavalle, jotta he läsnäolollaan
kunnioittaisivat lähtöämme, ja herrasväki tapella räyhäsi aikansa
ratoksi ulkona portailla. Me rauhoitimme heitä sateenvarjolla ja
kävimme käsiksi kotletteihin ja kylmään häränpaistiin.

"Tukeva murkina on sangen tärkeä asia", virkkoi Harris ja haravoi
lautaselleen pari, kolme kotlettia huomauttaen että oli parasta syödä
ne lämpimiltään; häränpaisti sensijaan jouti odottamaan.

George otti sanomalehden ja luki meille viimeiset haaksirikkouutiset ja
merionnettomuudet sekä "Ilmatiedot." Viimeksimainitut ennustivat
"sadetta, koleata säätä, vaihtel. kaunista" (mitä tämä sään
tavallistakin inhoittavampi ominaisuus sitten merkinnee), "ukkosta
ilmakehässä, tuuli itäinen, ilmanpaine alhainen keski Engl. (Lontoo ja
Kanava). Ilmapunt. laskee."

Kaikista typeristä keksinnöistä joilla meitä nykyaikana rasitetaan,
ovat "Ilmatiedot" kieltämättä kiusallisimmat. Ne "ennustavat"
eilis- tahi toispäivän säätä ja aina päinvastoin kuin sää tänäpänä
todellisuudessa on. Muistan miten minulta tässä takavuosina turmeltui
kokonainen vapaapäivä syksyllä, syystä että luotin paikkakunnan
ilmatietoihin. "Kova sade ja ukonilma tänään tulossa", julistettiin
maanantaina, ja me, pässinpäät, peruutimme huviretkemme ja istuimme
koko jumalan pitkän päivän hotellissa sadetta odotellen. Ja iloisia,
naureskelevia ihmisiä ajeli akkunoitten ohi vaunuissa ja kieseissä;
aurinko paistaa heloitti eikä taivaalla ollut pilvenhattaraakaan
näkyvissä.

"Kyllä ne sieltä palaavat likomärkinä", sanoimme me seisten akkunassa
heidän iloaan katselemassa.

Ja me hymähdimme ajatellessamme miten he kastuisivat. Sitten istahdimme
takkavalkean ääreen lukemaan ja koko ajan paistoi aurinko huoneeseen,
niin että 12 ajoissa oli painostavan kuuma oleskella sisällä, ja me
odotimme vain sadekuuroa ja salamoita.

"Kyllä siitä iltapäivällä nousee aika jyry, saattepa nähdä", sanoimme.
"Ja miten nuo hupakot saavat vettä niskaansa!"

Kello yhden ajoissa tuli emäntämme kysymään emmekö aikoneet käyttää
hyväksemme kaunista säätä.

"Ei", vastasimme naurahtaen merkitsevästi, "me emme aijo kastua."

Ja kun iltapäivä vieri menojaan eikä sadetta kuulunut, lohdutimme
itseämme sillä, että se tulisi sitä kiihkeämpänä, aivan odottamatta,
kun ihmiset olivat kotimatkalla eivätkä voisi päästä katon alle, joten
he kastuisivat sitäkin enemmän. Mutta ei satanut pisaraakaan ja ihanaa
päivää seurasi ihana yö.

Seuraavana aamuna luimme, että tulisi olemaan "oikein kaunis, lämpöinen
päivä". Valitsimine siis ohuimman kesäpuvun ja läksimme ulos ilman
päällystakkia. Puolen tunnin kuluttua alkoi sataa kuin saavista
kaataen, tuuli kääntyi koleaksi pohjatuuleksi ja näin suloisena pysyi
sää koko päivän, niin että tulimme kotiin peräti vilustuneina ja
reumatismilla ladattuina ja saimme heti mennä vuoteelle.

Sää on jotakin, joka kokonaan menee minun horisonttini yli -- siitä ei
koskaan pääse selville. Ja ilmapuntari on yhtä epäluotettava ja
oikullinen kuin sanomalehtien "Ilmatiedotkin."

Asuin viime kevännä eräässä Oxfordin hotellissa. Siellä oli semmoinen
kone seinällä. Sinne tullessani näytti se "pysyvää kaunista", vaikka
sade valui virtoinaan ja oli sitä tehnyt koko päivän. Se oli
käsittämätöntä. Minä naputin ilmapuntaria ja viisari siirtyi heti
"jotenkin kuivan" kohdalle. Kengänharjaaja pysähtyi ohikulkiessaan ja
virkkoi, että se luultavasti ennusti huomispäivän säätä. Minä lausuin
edellytyksen, että kone kenties muisteli mielessään kaksi viikkoa
takaperin vallinnutta säätä, mutta harjaaja ei lainkaan ollut samaa
mieltä.

Seuraavana aamuna naputin taas tuota salaperäistä kojetta ja se nousi
yhä ylemmäksi, vaikka satoi entistä kiihkeämmin. Keskiviikkona uudistin
saman kokeen ja viisari siirtyi nyt "pysyvän kauniin", "kuivuuden" ja
"ankaran kuumuuden" ohitse, kunnes metallinaula ehkäisi sen liikkeen ja
se ei enää päässyt nousemaan.

Se yritti kyllä tehdä parastaan, mutta koneisto oli siten rakennettu,
ettei se voinut innokkaammin ennustaa kaunista säätä menemättä rikki.
Viisarilla oli kyllä hieno aikomus nousta ylemmäksi ja ennustaa
katovuotta, auringonpistoja, samum-tuulta ja maanjäristyksiä, mutta tuo
vietävän naula oli tiellä ja se sai tyytyä osottamaan tuota
jokapäiväistä: "ankara kuumuus."

Ja koko ajan valui sade taukoomatta, niin että kaupungin aliosa oli
tulvaveden vallassa, sillä joki oli paisunut yli äyräittensä.

Harjaaja arveli, että joskus _vastedes_ saisimme pitkällisiä kauniita
ilmoja, ja hän osotti ilmaprofeetan yläreunassa olevaa lausepartta,
että (sää) "jota kauvan ennustetaan kestää myös kauvan; pikaan
osotettu, pikaan vaihtuu."

Kaunista säätä ei kuitenkaan kuulunut -- ei ainakaan sinä kesänä.
Otaksun, että kone tarkoitti seuraavaa kevättä.

Säästä ei kukaan ihminen tiedä edeltäkäsin, eikä sitä kannata surra,
Sää on kyllin kurja tullessaan, ilman että sitä edeltäkäsin tarvitsee
tietää. Silloin kun haluamme kaunista säätä, olemme kuitenkin hyvin
kiitolliset ennustajalle, joka sitä meille povaa. Rakastamme vanhaa
ukkorahjusta, joka pilvisenä aamuna antaa katseensa kiertää
taivaanlaella ja lohduttavasti virkkaa:

"Tiedättekö, herra, kyllä se siitä vielä kirkastuu päivän päälle,
saattepa nähdä."

"Se mies tietää kyllä mitä sanoo", sanomme me, kiittelemme häntä ja
jatkamme matkaa. "Ihmeellistä miten viisaita tuommoiset vanhat äijät
ovat."

Ja me olemme sydämessämme ukolle kiitollisia, eikä tämä tunne katoo,
_vaikkei_ ilma selviäisikään, vaan sataisi koko päivän.

"Tekihän mies parastaan", arvelemme.

Mutta sitä kohtaan, joka ennustaa meille huonoa säätä, tunnemme vihaa
ja katkeruutta.

"Tuleekohan tästä tänään vielä pouta, luuletteko?" huudamme reippaasti
ohikulkiessamme.

"Sitä en luule, hyvät herrat. Kyllä tämä sade pitää päälle koko
päivän", vastaa ukko ravistaen päätään.

"Mokomakin vanha pässinpää!" jupisemme me, "mistä _hän_ mukamas, sen
niin tarkoin on tietävinään?" Ja jos hän on ennustanut oikein,
lisääntyy suuttumuksemme miestä kohtaan, ja meillä on melkein hieno
aavistus, että hän tavalla tahi toisella on syypää huonoon ilmaan.

Tämä aamu oli liiaksi kirkas ja auringonpaisteinen, jotta Georgen
pöyristyttävät kuvaukset "ilmapunt. laskee" ja "häiriötä ilmakehässä
etelä Europassa" voisivat turmella hyvää tuultamme, George huomattuaan,
ettei voinut masentaa toiveitamme, näpisti paperossin, jonka juuri
huolekkaasti olin itselleni tekaissut, ja mennä laputti matkaansa.

Sitten Harris ja minä ladoimme kokoon viimeiset tarpeemme, jotka olivat
pöydällä, kannoimme tavaramme ulos rappusille ja odotimme ajuria.

Siinä näytti olevan koko joukko tavaroita, kun ne kaikki olivat yhdessä
läjässä. Siinä oli iso matkalaukku, pieni käsilaukku ja molemmat korit,
suuri läjä huopapeitteitä, neljä viisi sade- ja päällystakkia ja
sateenvarjoja; sitäpaitse: melooni erityisessä käärössä, sillä se oli
niin suuri, ettei sopinut mihinkään, pari naulaa rypäleitä toisessa
käärössä, japanilainen auringonvarjo ja paperiin kiedottu paistinpannu,
joka varsineen oli niin pitkä, ettei mahtunut koreihin.

Kieltämättä oli siinä koko joukko kamaa, ja Harris ja minä aloimme
tuntea itseämme hieman noloiksi, en tiedä sanoa mistä syystä. Ajuria ei
kuulunut, ei näkynyt, mutta katupojat tulivat sen sijaan ja näytäntö
huvitti heitä, sillä he pysähtyivät.

Biggs'in poika oli ensimmäisten joukossa. Biggs on hedelmäkauppiaamme,
ja hänen erikoisalanaan on haalia apulaisikseen Lontoon paatuneimmat ja
turmeltuneimmat poikaviikarit, joita kulttuurimme tähän saakka on
luonut. Jos läheisyyteen ilmestyy jotakin tavallista konnamaisempaa
poika-alalla, tiedämme että se on Biggsin uusin poika. Kerrotaan, että
Great Coram Streetin murhan johdosta koko katumme heti teki
johtopäätöksen, että Biggsin silloinen juoksupoika oli kaiken pahan
alku ja juuri, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei hänen olisi
onnistunut todistaa _alibi'aan_, kun N:o 19, jonka ovikelloa hän murhan
jälkeisenä aamuna soitti ottaakseen vastaan tilauksia, pani toimeen
ankaran ristikuulustelun -- N:o 20:n avustamana (tämä sattumalta seisoi
portaillaan samaan aikaan). Minä en siihen aikaan vielä tuntenut
Biggsin poikia, mutta sen perusteilla mitä heistä sittemmin olen nähnyt
ja kokenut, en ainakaan minä panisi suurtakaan arvoa mokomalle
_alibille_.

Kuten sanoin, oli Biggsin poika ensimmäinen, joka tuli saapuville.
Hänellä näytti olevan kova kiire, kun hän ilmestyi, mutta nähdessään
Harrisin, minut, Montmorencyn ja kaikki tavarat, hiljensi hän vauhtia
ja alkoi töllistellä meitä. Harris ja minä tuijotimme takaisin äreinä
ja ankarina. Se olisi kyllä haavoittanut tunteellista luonnetta, mutta
Biggsin pojat eivät ylipäänsä ole hentoja taimia. Hän pysähtyi aivan
portaitten eteen, nojautui aitaan ja alkoi pureskella oljenkortta
tuijottaen meihin takaisin. Nähtävästi aikoi hän nauttia näytelmästä
loppuun asti.

Tuokion kuluttua ilmestyi maustekauppiaan poika käyden toisella puolen
katua. Biggs'in poika huutaa hoilasi tälle:

"Kuuleks'! Noi tosa flyttaa."

Maustekauppiaan poika riensi yli kadun ja asettui vartioimaan
portaitten toiselle puolelle. Sitten tuli jalkinekaupan nuorukainen ja
sijoittui Biggsin pojan puolelle, jotavastoin "Sinisen Postin" nuorin
kyypparipoika puolueettomana jäi seisomaan keskelle katukäytävää.

"Ei noiden vaan heti huomenna tarvitse nähdä nälkää", huomautti
kenkäkaupan nuorukainen.

"Sinäkin kyllä haluaisit ittelles yhtä ja toista purtavaa", tokasi
"Sinisen Postin" edustaja, "jos pienessä veneessä lähtisit seilaamaan
Atlantin yli."

"Ei ne aijo Atlantin yli", vastusti Biggsin poika; "nehän meinaavat
lähteä etsimään Stanley'ta!"

Tällä välin oli kadulle kertynyt aimo väkijoukko ja toinen kysyi
toiseltaan mitä oli tekeillä. Jotkut (nuorin, kevytmielinen osa
yleisöä) väittivät, että aikomus oli viettää häitä, ja osottivat
Harrisin sulhaseksi; jotavastoin vanhemmat ja vakavammat olivat sitä
mieltä, että oli hautajaiset ja että minä arvatenkin olin ruumiin veli.

Lopultakin saapui joutilas ajuri (tavallisesti niitä tällä kadulla
kulkee kolme, neljä minuutissa, kun niitä _ei_ tarvitse; ne häiritsevät
kadulla kulkijoita ja ajavat suorastaan tiellesi). Me ladoimme tavarat
vaunuihin, potkimme pellolle pari Montmorencyn ystävää jotka
luultavasti olivat tehneet valan, etteivät ikinä häntä hylkäisi,
nousimme vaunuihin ja ajoimme matkaamme kansan riemuitessa. On vielä
mainittava, että Biggsin poika nakkasi punajuurikkaan jälkeemme, mikä
kuuluu tuottavan onnea.

Saavuimme Waterloo-asemalle k:lo 11 ja tiedustelimme missä 11.50
juna seisoi. Tietenkään ei kellään siitä ollut aavistustakaan.
Waterloo-asemalla ei koskaan saa tietoa mistä junat lähtevät eikä
muitakaan niitä koskevia seikkoja. Kantaja, joka hoiti tavaroitamme,
otaksui sen lähtevän junasillalta N:o 2, kun taas muuan hänen
virkaveljistään, jonka kanssa hän pohti asiaa, oli huhuna kuullut
kerrottavan, että se lähtisi N:o 1:stä. Asemapäällikkö sitävastoin oli
vakuutettu siitä, että se löytyisi paikallisjunien alueelta.

Saadaksemme luotettavan vastauksen menimme liikennepäällikön puheille,
joka kertoi äsken tavanneensa henkilön, joka väitti nähneensä kyseessä
olevan junan sillalla N:o 3. Menimme tälle junasillalle, missä
viranomaiset selittivät luulevansa, että tämä oli Windsorin
ylimääräinen tahi sitten Southamptonin kuriirijuna. Sen he varmasti
tiesivät, _ettei_ se ollut Kingstonin juna ilmaisematta kuitenkaan
mihin luulonsa perustivat.

Sitten sanoi kantajamme, että junamme kenties löytyisi yläsillalta; hän
sanoi hyvästi tuntevansa mainitun junan. Vaelsimme siis yläsillalle,
saimme veturinkuljettajan kynsiimme ja kysyimme aikoiko hän lähteä
Kingstoniin. Hän vastasi, ettei sitä varmasti tiennyt sanoa, mutta
otaksui niin olevan. Hän lisäsi, että jollei se ollut 11.50 Kingstonin
juna, niin voi hän panna veikkaa siitä, että se oli 9.32 juna Virginia
Wateriin tahi 10:n juna Wight-saarelle eli sinnepäin, minkä kyllä
saisimme tietää aikanaan perille tullessamme. Pistimme puoli kruunua
miehen kouraan ja pyysimme häntä pitämään sitä k:lo 11.50 Kingstonin
junana.

"Eihän tällä radalla", sanoimme, "kukaan tunne junia eikä tiedä minne
ne menevät. Te tunnette tien. Pankaa kone käymään ja viekää meidät
kaikessa hiljaisuudessa Kingstoniin."

"Enpä oikein taida uskaltaa, hyvät herrat", vastasi tuo kelpo mies,
"mutta -- kaiketi on tarkoitus, että _joku_ juna menee Kingstoniin, ja
siinä tapauksessa voinhan minäkin ajaa sinne. Tuokaa tänne
puolikruunuanne."

Täten me saavuimme Kingstoniin Lounasrataa pitkin.

Sittemmin kuulimme, että käyttämämme juna itse asiassa olikin ollut
Exeterin postijuna, ja että Waterloon viranomaiset useita tunteja
olivat sitä etsineet saamatta selville mihin se oli joutunut.

Veneemme odotti Kingstonissa sillan luona. Tavarat sullottiin purteen
ja me astuimme sinne myös.

"Onko kaikki selvillä?" kysyi venemies.

"Kaikki on selvillä", vastasimme ja Harris hoitaen airoja, minä
peräsimessä ja Montmorency, kovin epäluuloisena ja onnettomana
keulassa, läksimme liikkeelle. Joki oli nyt 14 päivää oleva kotinamme.



KUUDES LUKU.

Kingston. -- Opettavia mietelmiä Englannin aikaisemmasta historiasta.
-- Mietteitä veistetystä tammesta ja elämästä ylipäänsä. --
Stivvings-nuoremman surullinen kohtalo. -- Unhotan olevani peräsintä
hoitamassa. -- Jännittävä seuraus siitä. -- Hampton Courtin
sokkelokäytävä. -- Harris oppaana.


Oli hurmaavan ihana aamu myöhään keväällä (tahi aikaiseen kesällä),
jolloin ruoho ja lehdet saavat menevämmän värin ja vuodenaika on kuin
ihana impi, joka sykkivin sydämin juuri on kehittymäisillään naiseksi.

Kingstonin kiemurtelevat sivukadut, jotka ulottuvat rantaan saakka,
näyttivät varsin runollisilta kirkkaassa auringonvalossa; ja
kimalteleva joki aluksineen, viheriät lehtokujat, sirot huvilat
rannoilla, Harris punakeltaisessa flanellipuvussaan nurisevana
airojensa ääressä, kunnianarvoisa, harmaa Tudorpalatsi, jonka katot
kohosivat ilmoille etäämpänä, kaikki tämä muodosti hymyilevän taulun,
niin valoisan, tyynen ja rauhaisan, että se väkisinkin sai minut
haaveilevalle tuulelle.

Ajattelin Kingstonia -- eli "Kyningestonia", niinkuin sen nimi silloin
oli, niihin aikoihin, kun siellä kruunattiin saksilaisia kuninkaita.
Suuri Caesar meni siellä joen yli ja roomalaiset legioonat asettuivat
leiriin joen partaille. Caesar, kuten myöhemmin kuningatar Elisabeth,
näytti ennättävän joka paikkaan, vaikka hän käyttäytyi paremmin kuin
hyvä kuningatar Bess: hän ei käynyt kapakoissa.

Tuo Englannin siveä hallitsijatar oli vallan hurmaantunut kapakoihin.
On tuskin olemassa niin likaista krouvia 10 penikulman alueella
Lontoosta, missä ei Bess olisi joskus käväissyt, syönyt, asunut tahi
nukkunut. Olettakaamme, että Harris alkaisi elää uutta elämää ja
hänestä koituisi suuri mies, ministeri esim. ja hän kuolisi, tokkohan
silloin asetettaisi tauluja kapakoihin, joita hän on käynneillään
kunnioittanut: "Harris joi täällä tuopin olutta"; "Harris tilasi kaksi
whiskytotia kesällä 88"; "Harris potkaistiin ulos täältä joulukuussa
1886?"

Ei, moisia tauluja kertyisi liian paljon. Sitävastoin tulisivat paikat,
joissa hän _ei_ käynyt, kuuluisiksi -- harvinaisuutensa vuoksi. --
"Ainoa ravintola etelä-Lontoossa, missä Harris ei ole ottanut ryyppyä!"
Ihmiset rientäisivät kilvan katsomaan mikä mokoma ihmepaikka mahtaisi
olla.

Miten tuo heikko Edward-kuningasparka mahtoi vihata Kyningestonia!
Kruunausjuhla nousi hänen voimiensa yli. Kenties ei sokerimanteleilla
täytetty metsäsianpää soveltunut hänen vatsalleen (en luule, että
minäkään siitä pitäisin!) tahi oli hän saanut kyllikseen simasta ja
kuohuviinistä. Oli miten tahansa, hän hiipi pois meluavasta juhlasta ja
meni haaveksimaan kuutamossa lemmityn Elgivansa kanssa.

Kenties he käsi kädessä seisoivat akkunan ääressä ja ihailivat kuuvalon
hopeoimaa jokea; silloin tällöin tunkeusi juominkien meteli ja rähinä
alhaalta pitosalista heidän korviinsa.

Samassa nuo raa'at hylkiöt Odo ja St Dunstan röyhkeästi tunkeutuvat
rauhalliseen kammioon, syytävät karkeita solvauksia lempeän
kuningattaren silmille ja raahaavat Edwy-raukan takaisin räyhäävään
juhlaan.

Monen, monen vuoden kuluttua, kun sekä saksilaiset kuninkaat että
saksilaiset juhlat olivat olleet ja menneet, katosi vähitellen
Kingstonin merkitys joksikin aikaa, mutta se saavutti sen takaisin, kun
Hampton Courtin linnasta tuli Tudor- ja Stuart-hallitsijasukujen asunto
ja upeat kuninkaalliset huvipurret odottivat ankkurissa joen rantamilla
ja ylpeät hoviherrat ja kavaljeerit loistavine kaapuineen tulivat alas
rantaan ja huusivat: "Vene hoi! tänne! Kautta h--tin, suurkiitos!"

Useat näistä vanhoista taloista ovat niiltä ajoilta, jolloin Kingston
oli kuninkaankaupunki, jolloin ritareja ja hovimiehiä asui
hallitsijansa läheisyydessä ja linnan portilla koko päivän vilisi
kiiltäviä haarniskoja, korskuvia ratsuja, samettia ja silkkiä ja
kauniita kasvoja. Vanhat talot ovat täydellisessä sopusoinnussa
peruukkien, polvihousujen, kirjailtujen takkien ja pitkien kirousten
kanssa. Siihen aikaan osattiin rakentaa tukevia, kestäviä taloja.
Punaiset, kovat tiilet ovat vuosisatojen kuluessa kasvaneet toisiinsa
kiinni ja tammiportaat eivät narise eikä notku niitä astuessa.

Tammiportaista muistan, että eräässä Kingstonin talossa on erittäin
komeat portaat veistetystä tammesta. Talossa on aikoinaan asunut joku
mahtava, ylhäinen henkilö, mutta nykyään on siinä kauppaliike. Eräs
ystäväni meni kerran sinne ostamaan hattua. Hajamielisyydessään hän
pisti käden taskuunsa ja maksoi hatun puhtaassa rahassa.

Kauppias (hän tuntee ystäväni) ällistyi ensin moisesta ihmeestä, mutta
päätti sitten -- vastaiseksi kehoitukseksi -- kutsua miehen katsomaan
talon vanhoja tammiveistoksia. Ystävälläni ei ollut mitään sitä
vastaan, jonka vuoksi kauppias vei hänet myymälästä asuntoonsa, toiseen
kerrokseen. Kaidepuut olivat erinomaisen taiteellista työtä ja koko
seinä oli verhottu tammipaneelilla, jonka veistokset olisivat tehneet
kunniaa ruhtinaan palatsille.

Sitten he tulivat vierashuoneeseen, joka oli suuri, hauska huone;
seinät oli verhottu prameilevilla, mutta sievillä sinipohjaisilla
seinäpapereilla. Huoneessa ei ollut mitään erinomaista, ja ystäväni
ihmetteli miksi hänet oli tuotu tänne. Omistaja meni seinän luo ja
koputti siihen. Se antoi kumajavan äänen.

"Tammea", selitti hän. "Koko seinä on veistettyä tammea, samoinkuin
portaissakin."

"Mitä ihmettä", tokasi ystäväni moittivasti, "tarkoitatteko todella,
että olette verhonnut veistetyn tammen sinisillä seinäpapereilla?"

"Aivan oikein, ja perhanan kalliiksi se tulikin. Täytyi näet ensin
panna alle hieno, sileä laudoitus. Mutta huone on nyt sangen hauska. Se
oli ennen synkkä kuin hautaholvi."

Minun mielestäni ei miestä tule soimata. Hänhän on porvari, eikä osaa
panna arvoa muinaismuistoille. Veistetty tammi on kyllä kaunista
katsella ja hauskaa omistaa, mutta epäilemättä ei tämmöisessä huoneessa
ole hauska _asua_. Se on melkein kuin jos asuisi kirkossa.

Niin, asian surullinen puoli on siinä, että se, joka ei pane arvoa
veistetylle tammelle, saa koko huoneensa sillä verhotuksi, kun taasen
ne, jotka sitä todella ihailevat, saavat maksaa suunnattomia summia sen
omistamisesta. Niin on maailmassa aina laita. Jokaisella ihmisellä on
jotakin, mitä hän ei tarvitse, kun taas toiset ovat saaneet sen, mitä
hän enimmin kaipaisi.

Aviomiehillä on rouvia joista he eivät välitä, kun taas vanhatpojat
valittavat yksinäisyyttään. Köyhillä ihmisillä, joilla on tuskin
itselleenkään leipää, on kahdeksan reipasta lasta. Rikkaat vanhat
pariskunnat, joilla ei edes ole läheisiä sukulaisia, kuolevat
lapsettomina.

Sitten on meillä tytöt ihailijoineen. Ne tytöt, joilla on ihailijoita,
eivät (sanovat he) välitä niistä rahtuistakaan. He sanovat, että
kernaimmin tahtoisivat päästä niistä erilleen -- ne vaivaavat heitä;
mikseivät ne ala hakkailla miss Brownia ja miss Smithiä, jotka ovat
vanhoja ja rumia ja joilla ei ole ihailijoita. Itse he eivät pidä
ihailijoista. He eivät _koskaan_ aijo mennä naimisiin.

Mutta mitäpä hyödyttää tästä puhua; se tekee vain ihmisen
alakuloiseksi.

Koulussamme kävi muuan poika, jota me nimitimme Sandford & Mertoniksi.
Hänen oikea nimensä oli Stivvings. Hän oli merkillisin poika, minkä
koskaan olen nähnyt. Luulen, että hän todella rakasti läksyjään ja
kirjojaan. Hän tärveli silmänsä lukemalla vuoteella kreikankieltä, ja
ranskalaisia säännöttömiä verbejä hän toukki niin innokkaasti, ettei
häntä millään olisi saanut kiskotuksi niistä erilleen. Hänellä
oli kaikenmoisia hassuja, nurinkurisia käsitteitä, m.m. että
"ahkeruudellaan tuottaa vanhemmilleen iloa ja koululle kunniaa", ja hän
halusi ansaita palkintoja, tulla kelpo mieheksi y.m. semmoista roskaa
En ole koskaan tavannut merkillisempää ilmiötä, ja samalla oli hän
viaton kuin kapalovauva.

No niin, tämä poika sairastui tavallisesti kaksi kertaa viikossa, niin
ettei hän voinut mennä kouluun. En luule koko maailmassa olleen niin
sairaloista koulupoikaa kuin Sandford & Merton. Jos joku tauti oli
liikkeellä 10 penikulman lähettyvillä, voi panna veikkaa siitä, että
hän sen sai. Mätäkuussa voi hän saada keuhkokuumeen ja nokkoskuumeen
jouluksi. Reumatismi iski häneen kuivaan kesäaikaan ja lokakuun sumussa
voi hän saada auringonpiston!

Eräänä talvena hänet nukutettiin ja kiskottiin ulos kaikki hänen
hampaansa (hän käytti sitten tekohampaita), sillä häntä vaivasi
alituinen hammastauti, joka sitten otti muuttuakseen neuralgiaksi ja
korvasäryksi. Hän vilustui vähä väliä ja suurena koleravuonna 1871,
jolloin tuo tauti kiersi koko paikkakuntamme ohi, esiintyi vain yksi
ainoa poikkeustapaus koko kreivikunnassa: tämä merkillinen tapaus oli
nuori Stivvings.

Sairaana ollen täytyi hänen maata vuoteellaan, syödä kananpoikia ja
pannukakkua ja viinirypäleitä, ja tuo hölmö voi kuitenkin itkeä ulista,
kun ei saanut kyhätä rakkaita latinankirjoituksiaan ja lueskella saksan
kielioppia!

Ja me toiset pojat, jotka päivän sairaudesta olisimme kernaasti
uhranneet kymmenen lukukautta kouluajasta ja joilla ei ollut
vähintäkään halua antaa vanhemmillemme ylpeilemisen aihetta, me emme
edes voineet saada tavallista kaularöhää! Oleskelimme vedossa, mutta se
teki meille vaan hyvää; nautimme oksennuspulveria, mutta se lisäsi vain
ruokahaluamme ja teki meidät lihaviksi. Ja Stivvings, joka ei osannut
antaa niille oikeata arvoa, sai osakseen kaiken maailman taudit, kun
taas me koko lukukauden aikana emme kyenneet hankkimaan pienintäkään
sairauden oiretta. Lupa-aikana meitä kyllä muistettiin hinkuyskillä
y.m., mutta lukukauden alkaessa paranimme kuten ihmeen kautta ja
pysyimme terveinä kuin pukit.

Semmoista on elämä! me olemme vain kedolla heiluva ruoho, joka
niitetään ja nakataan pätsiin.

Palatakseni takaisin veistettyyn tammeen, niin luulen, että isoisemme
isoisillä oli paljoa hienompi taiteellinen aisti kuin nykyisellä
sukupolvella. Useimmat taideaarteet kokoelmissamme ovat tavallisia,
jokapäiväisiä esineitä 14-16 vuosisadalta. Vaikka kenties on se vain
niiden kunnioitusta herättävä ikä, joka tekee nuo oluttuopit,
rikkinäiset lautaset ja kynttiläsakset kauneiksi ja arvokkaiksi
silmissämme.

Tuleekohan aina käymään samalla tavoin? Kenties nykyajan tusinatavarat
tuhannen vuoden kuluttua ovat "taide-esineitä" ja maksavat painonsa
kultaa? Kenties sinisillä kukilla (heimo ja laji tuntemattomat Linnén
järjestelmässä!) koristettu kahvikuppi, jonka äreä kyökkikarhu
vihoissaan lyö säpäleiksi, tulevaisuudessa huolellisesti kitataan
kokoon, pannaan lasikuvun alle salonkiin, ja vain talon rouvalla on
lupa sitä tomuuttaa?

Minulla on makuuhuoneessani -- asun huoneessa "täyshoidolla" --
posliinikoira. Se on valkoinen koira. Sillä on vaaleansiniset silmät ja
vaaleanpunainen kuono. Se on peräti kiltin ja sivistyneen näköinen
haukku. Mutta en itse kuitenkaan sitä ihaile. Se suorastaan harmittaa
minua. Ja kevytmieliset ystäväni nauraa virnistelevät sille,
eikä edes emäntäni sitä ihaile, mutta puolustaa koiran läsnäoloa
huoneessani sillä, että hän itse on saanut sen perinnöksi autuaalta
täti-vainajaltaan.

Mutta 200 vuoden päästä on enemmän kuin todennäköistä, että koira
kaivetaan esiin jossain paikassa, ilman koipia, häntä katkenneena ja
myydään vanhana posliinina ja pannaan lasikaappiin. Ja ihmiset
ojentelevat sitä ihaillen toisilleen. Heidän huomiotaan kiinnittää
kuonon värin ihmeellinen syvyys ja he pohtivat, kuinka kaunis hävinnyt
häntäpalanen epäilemättä oli ollut.

Me emme enää nykyään näe tuon koiran kauneutta. Se on meille liian
tuttu. Se on kuin auringonlasku ja tähdet; niiden ihanuus ei meitä
sykähdytä, koska ne ovat liian yleisiä meidän silmillemme. Niin on myös
tuon posliinikoiran laita. V. 2288 ihmiset ovat siitä haltioissaan.
Sellaisten koirien valmistuksesta on tullut kuollutta taidetta.
Jälkeläisemme ihmettelevät, kuinka sen teimme ja sanovat, miten
taitavia olimme. Meitä kutsutaan mielitellen "noiksi suuriksi vanhoiksi
taiteilijoiksi, jotka kukoistivat 19 vuosisadalla ja valmistivat noita
posliinikoiria."

Näyte-esinettä, jonka vanhin tytär valmisti koulussa, kutsutaan
"viktoriaanisen aikakauden koristeeksi", ja on se miltei korvaamaton.
Nykyajan tienvarsikapakan sinivalkoisia mukeja, naarmuisina ja
lohkeilleina, metsästetään ja myydään painostaan kultaa; rikkaat
ihmiset käyttävät niitä punaviinikuppeina, japanilaiset matkailijat
ostavat niitä, jotka ovat välttyneet tuholta, "tuliaisina Ramsgatesta"
ja "matkamuistoina Margatesta", ja vievät ne takaisin Jedoon muinaisina
englantilaisina kuriositeetteina.

Tällä hetkellä Harris heitti pois airot, nousi ylös jättäen paikkansa
ja istahti taakseen nostaen jalkansa ilmaan. Montmorency ulvoi ja teki
kuperkeikan, jolloin ylimmäinen eväskori hypähti ympäri ja koko sisältö
vieri ulos.

Olin varsin hämmästynyt, mutten menettänyt malttiani. Sanoin melko
sävyisästi:

"Hei! Mitäs tuo on?"

"Mitäs tuo on? Miksi --"

Ei, tarkemmin ajatellen en kerrokaan, mitä Harris sanoi. Myönnän, että
syy saattoi olla minun; mutta mikään ei oikeuta voimakasta kieltä ja
karkeaa ilmaisua, erityisesti miehessä, joka on saanut huolellisen
kasvatuksen, niinkuin tiedän Harrisin saaneen. Ajattelin muita asioita
ja unohdin, kuten jokainen saattaa helposti ymmärtää, että pidin
peräsintä, mistä oli seurauksena, että sotkeennuimme koko lailla
hinausköyteen. Oli aluksi vaikea sanoa, mikä oli meitä ja mikä
Middlesexin jokirantaa; mutta jonkin ajan kuluttua asia selvisi  ja me
pääsimme selville vesille.

Harris tällöin sanoi tehneensä tarpeeksi vähäksi aikaa ehdottaen, että
olisi minun vuoroni; ja niin astuttuamme veneeseen minä menin pois ja
otin käteeni hinausköyden sekä ohjasin veneen Hampton Courtin ohitse.
Mikä rakas vanha muuri tuo onkaan, joka reunustaa siellä jokea! En
koskaan ohita sitä tuntematta itseäni virkistyneeksi tuosta näystä.
Sellainen muhkea, kirkas, suloinen vanha muuri; mikä viehättävä taulu
se olisikaan, jossa jäkälä kiemurtelisi tuolla, sammal kasvaisi täällä,
ujo nuori viiniköynnös kurkistelisi paikan yllä nähdäkseen, mitä
tapahtuu vilkkaalla joella ja järkevä vanha myrkkymuratti versomassa
hieman alampana. Tuossa vanhassa muurissa on joka kymmenen yardin
alalla viisikymmentä väriä, sävyä ja vivahdetta. Jospa vain osaisin
piirtää tai maalata, voisin varmasti tehdä ihanan luonnoksen tuosta
vanhasta muurista. Olen usein ajatellut, että haluaisin asua Hampton
Courtissa. Siellä näyttää niin rauhalliselta ja hiljaiselta, ja se on
niin armas vanha paikka kuljeskella ympäriinsä aikaisin aamulla,
ennenkuin monia ihmisiä on jalkeilla.

Kun tarkemmin mietin asiata, en sentään luule, että viihtyisin täällä,
jos todella olisi asuttava näillä tienoilla. Iltasin täällä on
hirvittävän synkkää ja yksinäistä. Lampunvalo heittäisi outoja varjoja
tummiin paneeleihin; milloin kuvittelisin kuulevani askeleita kylmissä
kivisissä käytävissä, milloin taas vallitsisi haudan hiljaisuus, niin
että kuulisin sydämeni tykyttävän.

Ei, me ihmislapset, sekä naiset että miehet, rakastamme auringonvaloa
ja hilpeätä elämätä. Me kammomme yksinäisyyttä ja pimeyttä;
miljoonakaupungin huikaisevassa kaasuvalossa ja väentungoksessa
tunnemme vasta oikein elävämme. Synkässä, autiossa metsässä tuntuu
meistä kuin olisimme eksyneet elämän valtatieltä. Vain kaupungin
hälinässä tykyttää ihmiselämän valtimo reippaasti ja hilpeästi; me
hyräilemme hauskoja lauluja ja tunnemme itsemme rohkeiksi ja
voimakkaiksi. --

Harris kysyi olinko koskaan käynyt Hampton Courtin sokkelokäytävässä.
Hän kertoi muutamakseen olleensa siellä oppaana turistijoukolle. Hän
oli kartalta tutkinut labyrinttia ja sen asemakaava oli hänen
mielestään niin yksinkertainen, että oli kerrassaan hävytöntä kiskoa
kaksi penceä ovirahaa moisesta huvista. Harris sanoi myöhemmin
tulleensa johtopäätökseen, että koko kartta olikin laadittu vain
yleisön puijaamiseksi, sillä se ei lainkaan vastannut todellisuutta,
vaan oli sanalla sanoen erehdyttävä. Harrisin piti näyttää labyrintti
eräälle maalaisserkulle. Hän sanoi tälle:

"Voimmehan pistäytyä labyrintissä; koko hökötys on tosin naurettavan
yksinkertainen, mutta voithan sitten sanoa käyneesi täällä. Koko
salaisuus on siinä että aina kääntyy oikealle kädelle. Voimmehan
kävellä siellä joku kymmenen minuuttia, ennenkuin menemme aamiaiselle."

He tapasivat siellä pari turistia, jotka olivat lähes tunnin
harhailleet ympäri ja kyllästyneet koko lystiin. Harris sanoi, että he
voisivat seurata häntä, jos tahtoivat; hän oli juuri tullut ja aikoi
tehdä lyhyen kierroksen siellä, ennenkuin meni ulos. He kiittivät
Harrista ystävällisestä avusta ja tallustivat hänen perässään. Heidän
esimerkkiään seurasi koko joukko muita turisteja, joita he kohtasivat
tiellään, ja vihdoin kertyi siihen kaikki labyrintissa olevat vieraat.
Ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaiken toivon löytää ulos ja koskaan
enää saada nähdä kotia ja perhettä, saivat uutta rohkeutta Harrisin
tavatessaan ja liittyivät seuraan siunaten häntä pelastajanaan. Harris
arveli että heitä kaikkiaan oli yli 20 henkeä, ja muuan rouva pienen
lapsensa kanssa, joka oli koko aamun harhaillut siellä, tahtoi
välttämättömästi pitää Harrisin käsikynkästä, jottei enää kadottaisi
pelastusta näkyvistä.

Harris kääntyi uskollisesti oikealle kädelle, mutta tie tuntui
pitkältä, ja serkku kysäsi oliko tämä suurikin sokkelokäytävä.

"Se on Europan suurin", vastasi Harris.

"Sitähän minäkin", jupisi serkku, "sillä olemme vaeltaneet runsaasti
pari penikulmaa."

Harris alkoi itsekin ihmetellä käytävän pituutta, mutta hän pitkitti
rohkeasti kulkua, kunnes he kulkivat vehnäleipäpuolikkaan ohi, josta
Harrisin serkku sanoi voivansa mennä valalle, että oli nähnyt sen jo 7
minuuttia takaperin. Harris rokasi: "Se on mahdotonta!" mutta rouva
sanoi: "Ei suinkaan", sillä hän oli Harrisin tavatessaan ottanut sen
lapseltaan ja nakannut maahan. Hän lisäsi toivovansa, ettei ikinä olisi
Harrisia tavannut ja lausui epäilevänsä että tämä oli petkuttaja.
Harris raivostui, otti karttansa esiin ja alkoi selittää rakennuksen
suunnitelmaa.

"Kartta voi olla hyvä kyllä", huomautti eräs seurasta, "jos vaan
tiedätte sanoa missä kohdalla parhaillaan olemme."

Sitä ei Harris kuitenkaan tiennyt, vaan ehdotti, että palattaisiin
käytävän suulle ja alotettaisiin alusta. Ehdotuksen jälkimmäinen osa ei
herättänyt sanottavaa ihastusta, mutta jokainen oli yhtä mieltä siitä,
että palattaisiin käytävän suulle. -- He kääntyivät siis takaisin ja
alkoivat laputtaa Harrisin kintereillä ja 10 minuutin kuluttua oli
seurue jälleen -- keskipisteessä.

Harris yritti väittää, että tämä oli ollut aikomuskin alusta alkaen,
mutta joukkue näytti niin uhkaavalta, että hän katsoi parhaaksi
julistaa, että oli hieman erehtynyt.

Nyt he siis tiesivät missä kohdalla olivat. Kartta otettiin esille, ja
kaikki näytti niin peräti yksinkertaiselta. He läksivät nyt kolmannen
kerran vaeltamaan.

Kolmen minuutin kuluttua he taasen olivat keskipisteessä!

Sen jälkeen heidän oli tuiki mahdotonta päästä pois keskustasta.
Valitsivat he minkä käytävän tahansa, aina saapuivat he keskustaan
takaisin. Tämä toistui kerta toisensa jälkeen. Harris otti jälleen
karttansa esille, mutta sen näkeminen sai joukon julmistumaan ja he
kehoittivat häntä "hyvän sään aikana" kätkemään kartan taskuunsa.
Harris-parka huomasi joutuneensa kokonaan epäsuosioon.

Vihdoin loppui heidän kärsivällisyytensä ja he alkoivat mylviä ja
karjua vartijoita. Mies ilmestyikin ulkopuolelle ja huusi heille mitä
tietä heidän tuli kulkea. Mutta heidän aivonsa olivat niin sekaisin,
etteivät he tajunneet mitään, jonka vuoksi vartija käski heidän odottaa
siellä, kunnes hän tulisi heitä opastamaan.

Kohtalo oli kuitenkin tahtonut toisin. Mies oli vasta tullut toimeensa
ja tottumaton. Hän ei löytänytkään opastettaviaan, vaan harhaili
ympäri, kunnes hänkin todenteolla eksyi. Joskus he kuulivat hänen
askeleensa, tahi näkivät vilahduksen hänestä käytävän risteyksessä,
mutta hänen ei onnistunut päästä heidän luokseen, vaikka miten olisi
yrittänyt.

He saivat kaikin odottaa, kunnes muuan vanhemmista vartijoista palasi
päivälliseltä, ennenkuin pääsivät ulos sokkelosta.

Harris huomautti lopuksi, että hänen käsityksensä mukaan oli se varsin
nerokkaasti laadittu sokkelokäytävä; ja me päätimme narrata Georgea
menemään sinne paluumatkalla ja toivottomasti eksymään.



SEITSEMÄS LUKU.

Joki sunnuntaipuvussa. -- Sopiva puku jokiretkelle. -- Tilaisuus
miehille. -- Harrisin huono kauneusaisti. -- Georgen flanellitakki. --
Päivä muotinuken seurassa. -- Mrs Thomas'in hauta. -- Mies, joka ei
rakastanut hautoja, ruumisarkkuja ja pääkalloja. -- Harris kiukustuu.
-- Hänen mielipiteensä Georgesta, pankeista ja limonaatista. -- Hän
tekee taikatemppuja.


Harris kertoi minulle labyrinttiseikkailunsa Moulsey-sulun kautta
kulkiessamme. Omituista kyllä oli veneemme aivan yksin sulussa, jossa
tavallisesti vallitsee niin vilkas liike. En luule, että edes Boulterin
sulusta kulkee niin monta alusta päivässä kuin tästä.

Olen nähnyt sulun niin tulvillaan veneitä, ettei vettä ole lainkaan
näkynyt ainoastaan kirjavia pukuja, monivärisiä lakkeja, hattuja
loistavia auringonvarjoja, liehuvia nauhoja, silkkikaapuja ja
lumivalkoisia pukuja. -- Kun katsoi tätä hyörinää, muistutti se
muotikauppiaan akkunaa tahi loistavilla kukilla täytettyä laatikkoa.
Siinä ovat kaikki sateenkaaren värit hurjassa sekasorrossa.

Semminkin kauniina sunnuntaipäivänä on koko auringonpaisteinen joen
pinta Hamptonista Moulsey'hin saakka tulvillaan veneitä kirjavine
lastineen. Kaikki lähiseudun asujamet saapuvat joelle perheineen ja
koirineen juttelemaan, hienostelemaan, tupakoimaan ja katselemaan
veneitä. Ja tämä vilkas, värikäs taulu: miehet soutupuvuissa, naiset
kirjavine koristeineen, haukkuvat koirat, vilisevät veneet, valkoiset
purjeet, hymyilevä maisema ja kimalteleva vesi, on ihanin näytelmä,
minkä tiedän vanhan, synkän, nokisen Lontoon lähiseuduilla.

Ihmisillä onkin joella oiva tilaisuus näytellä vaatteitaan. Silloin
myöskin on meillä miehillä kerran tilaisuus osottaa aistiamme kirjavien
pukujen valinnassa -- vapaudumme hetkiseksi ankaran muodin orjuudesta
Ja meillä onkin hyvä väriaisti, jos saan lausua oman mielipiteeni. Minä
itse käytän aina hiukan punaista puvussani -- punaista ja mustaa, ja se
värisovitus soveltuu erinomaisesti tummanruskeaan tukkaani, jota
pidetään sangen kauniina. Myöskin vaaleansininen kaulaliina pukee minua
ja punainen silkkiliina vyötäisillä -- se on kauniimpi kuin tavallinen
vyö -- tekee edullisen vaikutuksen.

Harris käyttää aina punakeltaisia ja keltaisia värejä, mutta en luule
että hän siinä tekee viisaasti. Keltainen ei sovellu hänen tummalle
iholleen. Minä hänen sijassaan käyttäisin sinistä pohjaväriä
valkoisilla ja punertavilla lisillä, mutta mitä huonompi aisti
ihmisellä on pukeutumistaidossa, sitä itsepäisempi näyttää hän olevan.
On todella vahinko, ettei hän seuraa neuvojani, sillä nykyisessä
puvussaan ei hänellä koskaan tule olemaan onnea; _minun_ värejäni
käyttämällä tulisi hänestä korea poika.

George on myös ostanut retkeämme varten pari esinettä, joita en voi
hyväksyä. Hänen flanellitakkinsa on aisattoman kirjava. En tahtoisi
loukata Georgea, mutta sana on varsin paikallaan. Hän näytti meille
ostoksensa torstai-iltana -- myymälässä oli sanottu, että vaate oli
itämaista kuosia -- ja kysyi mitä siitä pidimme. Kun hän otti takin
ylleen, virkkoi Harris, että jos tarkoitus oli sijoittaa vaatekappale
hernepenkkiin keväällä säikyttämään lintuja, hän kylläkin voi sitä
kunnioittaa; mutta että hän tunsi meritaudin oireita, jos edes
kuvitteli sitä inhimillisen olennon pukimena -- paitse kenties
varieteessa esiintyvän neekerilaulajan ruumiin verhona. George tietysti
otti nenäänsä, mutta Harris teki tuon kylläkin aiheutetun huomautuksen:
miksi Herran nimessä lainkaan kysyttiin hänen mielipidettään, jollei
sitä kerran tahdottu kuulla?

Harris ja minä pelkäämme, että mainittu vaatekappale on saava purtemme
harmillisen huomion esineeksi. --

Tyttöjä ylipäänsä pukee kaunis venepuku erinomaisesti. Aistikas
soutupuku tekee heidät tavallista vaarallisemmiksi sydäntemme rauhalle.
Mutta toivoisin kaikkien naisten käsittävän, että "venepuvun" tulee
olla puku, jota todella voi käyttää veneessä, eikä vain lasikaapissa.
Koko veneretken huvi turmeltuu, jos osanottajat koko ajan ajattelevat
enemmän pukujaan kuin itse retkeä. Olen kerran ollut souturetkellä
kahden tähän luokkaan kuuluvan immen seurassa. Ja sen hauskuuden
muistan vielä tänäpänä!

He olivat pyntänneet itsensä silkkiin, pitseihin, kukkiin ja nauhoihin,
hienoihin kenkiin ja vaaleisiin hansikkaihin. He olivat puetut
valokuvaajalle menoa eikä veneretkeä varten. Ne kuuluivat olevan
aitoparisilaisia "soutupukuja", mutta oli suorastaan naurettavaa
semmoisissa puvuissa lähestyä oikeata maata, ilmaa ja vettä.

Ensikseen ei vene heidän mielestään ollut puhdas.

Me pyyhimme kaikki tuhdot ja vakuutimme, että he voivat olla
rauhalliset siinä suhteessa, mutta he eivät uskoneet. Toinen heistä
siveli sormensa kärjellä tuhtoa ja näytti "tuloksen" ystävälleen;
sitten he huokasivat ja istuivat paikoilleen kasvoilla sama ilme kuin
muinoin kristityillä marttiiroilla mahtoi olla areenalle astuessa,
missä roviot ja tiikerit odottivat.

No niin, soutaessa _täytyy_ aina roiskua vähäisen. Ja yksi ainoa
vesipisara kykenee tärvelemään nuo siunatut puvut, Jos niihin tuli
täplä, ei sitä millään saanut lähtemään -- se pysyi siinä ijäti.

Minä hoitelin peräairoa ja tein parastani. Nostin airon joka vedolla
pari jalkaa korkealle, jotta vesi ehtisi valua pois, ennenkuin tein
uuden vedon, ja valitsin aina tyvenimmän veden. Keula-airon hoitaja
sanoi tuokion kuluttua, ettei kyennyt soutamaan kanssani ja pyysi saada
suosiollisella luvallani istua ja tutkia soutuani (se huvitti häntä,
sanoi hän). Mutta kaikesta varovaisuudestani huolimatta en voinut estää
pisaraa silloin, toista tällöin roiskumasta neitosten puvuille.

Tytöt eivät virkkaneet mitään; he painautuivat toistensa viereen ja
mutistelivat suukkojaan. Mutta joka kerta kuin pisara roiskui heidän
päälleen, he hätkähtivät kauhusta. Oli ylentävää nähdä heidän kärsivän
äänettöminä, ja se sai minut kokonaan suunniltani. Minä hermostuin ja
roiskutin sitä enemmän vettä, mikäli koetin sitä varoa.

Vihdoin kyllästyin moiseen jännitykseen ja sanoin tahtovani siirtyä
keula-airoon. Se oli oiva ehdotus, arvelivat kaikki, ja me vaihdoimme
paikkoja. Neitoset huoahtivat helpoituksesta, nähdessään minun
poistuvan ja heidän kasvonsa kirkastuivat hetkiseksi. Tyttö-raukat!
Olisi ollut parempi, että olisin pysynyt paikallani. Keula-airo oli
huoleton, tyhmä nulikka, jolla ei ollut enemmän hienotuntoisuutta kuin
villakoiranpennulla. Hän voi kokonaisen tunnin olla murhaavien
katseiden esineenä niitä edes huomaamatta, ja vaikkapa huomasikin, ei
se häntä haitannut. Hän veteli airollaan reippaasti ja huolettomasti,
niin että koko veneen yli satoi pisaroita kuin suihkulähteestä, ja nyt
vasta neitoset olivat leikissä. Jos hän sattui holvaamaan heidän
puvuilleen _enemmän_ kuin puolipulloa samalla kertaa, naurahti hän vaan
hilpeästi ja virkkoi:

"Suokee toki anteeks", ja tarjoutui nenäliinallaan kuivaamaan vettä.

"Oh, ei se tee mitään", sopersivat tyttöraukat ja yrittivät
päivänvarjoilla, saaleilla ja päällysvaatteilla suojata itseään.

Aamiaisella kävi heidän sangen nolosti. Kehoitimme heitä istumaan
nurmelle, mutta ruoho oli tomuista ja puunrunkoja, joita heille
tarjosimme, ei nähtävästi viikkokausiin oltu puhdistettu. Sen vuoksi he
vihdoin levittivät nenäliinansa nurmelle ja istuivat sitten
suoraselkäisinä kuin kohennusraudat. Samassa toverini, jonka lautanen
oli kukkuroillaan pihvipaistia, kompastui puunjuureen, niin että maukas
liha teki suuren kaaren ilmassa. Onneksi se ei osunut tyttösten
vaatteille, mutta tapaus osotti heille, että vaaroja vaani joka
taholla. Koko aterian ajan he senvuoksi hermostuneella innolla
seurasivat meidän jokaista liikettämme, jos me vaan koskimmekaan
johonkin, mikä voi kaatua ja tehdä tahroja heidän pukuihinsa.

"Tulkaapas, tytöt", virkkoi Keula-airo hilpeästi, "nyt täytyy teidän
pestä astiat."

He eivät ensin häntä käsittäneet. Kun he vihdoin saivat asian selville,
sanoivat he etteivät luulleet osaavansa sitä tehdä.

"Oh, kyllä minä näytän miten se on tehtävä", intti Keula-airo; "ja se
on hauskaa työtä, uskokee pois. Tehän voitte istuutua... tarkoitan
heittäidä polvillenne ja huuhtoa astiat vedessä."

Toinen tytöistä virkkoi pelkäävänsä etteivät heidän pukunsa soveltuneet
moiseen työhön.

"Ei se haittoo mittään", penäsi toverini huolettomasti, "kiinnittäkää
hameenne neuloilla."

Ja hän sai heidät todella pesemään astiat, ja vakuutti, että tämä työ
oli huviretken hauskimpia puolia. Ja tytöt myönsivät, että se oli
sangen hauskaa.

Jälestäpäin usein olen ihmetellyt oliko tuo nuori mies todella
semmoinen pässinpää, kuin silloin näytti, vai oliko hän vain olevinaan
-- ei, se on mahdotonta! Hänen olennossaan oli jotakin aito lapsellista
ja vilpitöntä. --

Harris aikoi nousta maihin Hamptonin kirkon luona saadakseen nähdä mrs
Thomas'in haudan.

"Kuka on mrs Thomas?" minä kysyin.

"En minä vaan tiedä", vastasi Harris. "Hän on eräs nainen, jolla on
merkillinen hauta, ja tahtoisin kernaasti nähdä sen."

Minä vastustin pontevasti moista tuumaa. Lienen eroava kaikista muista
ihmisistä, sillä en ole koskaan pitänyt hautakivistä. Yleensä on tapana
johonkin kylään tahi kaupunkiin saapuessa heti hyökätä kirkkomaalle
ihailemaan hautoja; mutta minua ei semmoinen huvita. Enkä käsitä mitä
nautintoa voi olla maleksia pimeissä, kosteissa kirkoissa vanhan,
läähättävän ukkelin kantapäillä ja töllistellä outojen ihmisten
hautoja! Ei edes sammaltaneeseen hautakiveen juotettu haljennut
messinkikilpi kykene tekemään minua onnelliseksi.

Olen loukannut monen kunnianarvoisen kirkonvartijan tunteita
jäykkyydelläni; "liikuttavat" hautakirjoitukset ja vanhat
perhekroonikat eivät saa silmiäni kyyneltymään, ja he ottavat nenäänsä,
kun minä tahdon kiiruhtaa pois pyhästä paikasta.

Eräänä herttaisena kesäaamuna istuin pienen kyläkirkon kiviaidalla
tupakoiden ja nauttien ihanasta ilmasta ja hurmaavasta näköalasta --
vanha, harmaa kirkko veistoksilla koristettuine ovineen, kylän
olkikattoiset majat, hopealta hohtava puro, valkoinen kyläntie tuuheine
lehmuksineen ja taustana siniseen autereeseen verhottuja metsäisiä
kukkuloita!

Se oli todella hurmaava taulu. Tunsin itseni sillä hetkellä yleväksi ja
hyväksi. Tunsin etten enää tahtonut olla heikko, syntinen ihminen. Minä
tahdoin muuttaa tänne maakylään asumaan, elää moitteetonta, jaloa
elämää ja vihdoin ikä tekisi hiukseni hopeanharmaiksi j.n.e.

Tällä hetkellä voin antaa anteeksi kaikille ystäville ja sukulaisille
heidän pahuutensa ja vääryytensä -- minä siunasin heitä. He kulkivat
vääriä teitään synnissä ja jumalattomuudessa aavistamattakaan mitä minä
täällä syrjäisessä kylässä tein heidän hyväkseen: minä siunasin heitä
kaikkia ja toivoin, että he joskus saisivat sen tietää, sillä tahdoin
tehdä heidät onnellisiksi. Olin vaipunut näihin yleviin mietteisiin,
kun minut herätti haaveiluistani kimeä, vinkuva ääni, joka paapatti:
"Vartokaa, herra, minä tulen, minä tulen. Odottakaa tuokio, ei ole
kiirettä."

Katsahdin ylös ja näin vanhan, kaljupäisen ukkorahjuksen kirkkomaan
poikki linkuttavan luokseni; hänellä oli kädessä suunnaton avainkimppu,
joka kalisi joka askeleella.

Minä viittasin kieltävästi, mutta hän riensi minua kohti läähättäen:

"Minä tulen, herra, minä tulen. Jalkani on hieman kipeä, siksi en pääse
liikkumaan yhtä nopeasti kuin nuorena. Tästä menee tie hyvä herra."

"Laputtakaa tiehenne, ukko!" minä sanoin.

"Tulinhan niin nopeasti kuin pääsin, herra", penäsi hän. "Eukkoni näki
Teidät vastikään. Tulkaa perässäni, herra."

"Menkää hiiteen", toistin minä. "Korjatkaa luunne, ennenkuin tulen
muurin yli ja isken loven kalloonne."

Ukko näytti ällistyneeltä.

"Eiks' herra tahdokaan nähdä hautoja?!" hän kysyi.

"En", minä vastasin. "Tahdon istua tässä aidalla. Menkää tiehenne ja
antakaa minun olla rauhassa. Ja varoitan Teitä häiritsemästä yleviä,
jaloja ajatuksiani typerillä hautakivijutuillanne. Painakaa hiiteen ja
valmistaukaa pitämään hautajaisianne. Minä maksan puolet
kustannuksista."

Hän näytti tulevan hämilleen. Hän hieroskeli silmiään ja tuijotti
minuun. Olin tavallisen ihmisen näköinen: hän ei päässyt selville
minusta.

Vihdoin hän tokasi:

"Onko herra vieras täällä? Ette asu täällä?"

"En", minä vastasin, "siinä tapauksessa ei _Teitä_ olisi enää elossa,
jos asuisin täällä."

"No, kai Te sitten tahdotte katsoa hautoja -- ja ruumisarkkuja?"

"Te valehtelette", vastasin julmistuneena; "en tahdo nähdä hautoja --
annan palttua haudoillenne! Mitä minä niistä välitän? Meidän
perheellämme on omat hautansa. Setä Podgerilla on perhehauta Kensal
Greenissä, ja se on koko seudun ylpeys; äidinisäni hautaholvissa Bow'in
luona on tilaa kahdeksalle vieraalle ja täti Susannan haudalla
Finchleyssä on hautakivi, johon on veistetty kahvikannu seppeleen
ympäröimänä, ja se maksaa monta puntaa. Kun tarvitsen hautoja, menen
johonkin näistä paikoista nauttimaan. En pidä väliä vieraista
haudoista. Vaikka -- kun _Te_ olette haudattu, voin tulla katsomaan
hautaanne. Siinä kaikki, mitä voin hyväksenne tehdä."

Ukko purskahti itkuun ja sopersi, että eräällä haudalla oli kivi, jota
toiset pitivät ihmisruumiin jätteenä, toisella haudalla taas oli
kirjoitus, jota ei kukaan osannut selittää.

Se ei saanut sydäntäni heltymään ja ukko sopersi murtuneella äänellä:

"Ettekö myöskään tahdo nähdä maalattua akkunaa?"

Kun ei sekään tepsinyt minuun, veti hän parhaan valttinsa esiin. Hän
tuli luokseni ja kuiskutti korvaani:

"Minulla on myös pari pääkalloa hautaholvissa; tulkaa katsomaan niitä.
Tehän olette nuori herra, ja matkustatte huviksenne. Tulkaa katsomaan
kalloja."

Silloin minä läksin laputtamaan pakoon, mutta vielä juostessani kuulin
hänen jankuttavan:

"Tulkaa katsomaan kalloja, rakas herra; tulkaa takaisin! Ette sitä
kadu, jos tulette katsomaan kalloja." --

Niin, Harris myös ahmii hautoja, hautakiviä ja kirjoituksia, ja ajatus,
ettei saisi nähdä mrs Thomasin hautaa, saattoi hänet raivoon. Hän
julisti, että koko retki menisi pilalle, jollei hän saisi nähdä mrs
Thomasin hautaa -- eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle, jollei olisi
muistanut, että tuo hauta oli aivan tiemme varrella.

Minä muistutin hänelle, että meidän täytyy klo 5 olla Sheppertonissa
tapaamassa Georgea, ja silloin Harris alkoi sättiä tätä. _Miksi_,
taivaan nimessä, sai George laiskotella koko pitkän päivän ja antoi
meidän raahata raskasta purtta jokea ylös häntä vastaan? Miksei hän
voinut tehdä työtä leipänsä edestä, kuten me? Istui pankissaan
torkkumassa! H--tiin kaikki pankit! Mitä hyötyä pankilla oli _hänestä?_

"En vielä ikinä ole nähnyt hänen tekevän työtä pankissa", jatkoi
Harris. "Joka kerta kun olen siellä käynyt, istua vetelehtii hän
lasiseinän takana ja on tekevinään työtä. _Minä_ saan raataa elantoni
puolesta, miksi hän saa laiskotella? Ja mitä hyötyä ylipäänsä on
pankeista? Kyllä he ovat hanakoita ottamaan rahojamme, mutta menepäs
sinne vekselinesi, niin on toinen ääni kellossa! 'Ei ole nykyään
rahoja!' 'Hyväksyjä ei ole tarpeeksi tunnettu' y.m. roskaa! Sen
kepposen tekivät he minulle viime viikolla kaksi kertaa. En aijo sitä
kauvemmin kärsiä. Sanon rahani irti koko hökötyksestä. Jos George olisi
täällä, voisimme yhdessä mennä haudalle. En luule, että hän koko
päivänä on avannutkaan pankin ovea. Hän on ollut jossakin
lurjustelemassa, se on varma, ja me saamme istua täällä raatamassa!
Minä menen maihin ottamaan pikarin."

Minä huomautin että lähimpään ravintolaan oli useita penikulmia; ja
silloin hän alkoi sadatella jokea. Mitä p--ttä moisella joella oli
virkaa, jos matkailijoiden siellä täytyi nääntyä janoonsa?

On viisainta antaa Harrisin rauhassa jupakoida, kun hän on sillä
päällä. Hän väsyy kyllä aikanaan ja rauhoittuu sitten itsestään.

Minä sanoin, että vasussa oli väkevöityä limonaatia. Vettä oli myös
mukana, ja sekoittamalla nämä kaksi nestettä sai oivallista,
terveellistä juomaa.

Silloin hänen vihansa kohdistui limonaateihin, joita hän nimitti
koulupoikien ja raittiushullujen juomiksi. Hän sanoi, että ne
tärvelivät sekä ruumiin että sielun ja aiheuttivat puolet kaikista
rikoksista, jotka Englannissa tehtiin.

Hänen täytyi kuitenkin sammuttaa janonsa, mutta pullo oli vasun
pohjalla, joten sitä oli vaikea löytää. Kumartuessaan sitä etsimään ja
koettaessaan samalla pitää perää, hän veti väärästä peräsimenköydestä,
niin että vene törmäsi rantaan ja tärähdys nakkasi hänet päistikkaa
koriin. Siinä hän nyt seisoi päällään koivet ilmassa ja piti veneen
laidoista kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän pelkäsi
suistuvansa jokeen, kunnes pääsin apuun ja koivesta vedin hänen
pystyyn, ja tämä sai hänet yhä raivokkaammalle tuulelle.



KAHDEKSAS LUKU.

Välillistä rahankiristystä. -- Oikea menettely. -- Rantojen omistajien
itsekkyyttä. -- Kieltotauluja. -- Harris on epäkristillisellä päällä.
-- Hienot kekkerit. -- Kahden nuorukaisen tunnoton käytös. --
Tarpeettomia huomautuksia. -- George ostaa banjon.


Me pysähdyimme Kemptonin puistoon piilipuiden varjoon ja murkinoimme.
Se on varsin kaunis paikka: kaunis ruohokenttä, tuuheat puut ja näköala
joelle. Me olimme juuri päässeet kolmanteen ruokalajiin -- leipää ja
hedelmähilloa -- kun muuan herra paitahihasillaan ja lyhyt piippunysä
hampaissa tuli luoksemme ja kysyi tiesimmekö tekevämme vahinkoa vieraan
alueella. Me sanoimme, ettemme olleet asiata tarpeeksi punninneet
voidaksemme tulla määrättyyn johtopäätökseen, mutta jos hän
kunniasanalla vakuutti meille, että teimme vahinkoa, tahdoimme
empimättä sen uskoa.

Hän vakuutti sen ja me kiitimme häntä. Mutta hän seisoi siinä yhäti ja
näytti äreältä, jonkavuoksi kysyimme voimmeko vielä tehdä hänelle
jonkun toisen palveluksen, ja Harris, joka on hyväsydäminen, tarjosi
hänelle leipää ja hilloa.

Otaksun, että mies kuului johonkin yhdistykseen, jossa täytyy vannoa
kieltäyvänsä nauttimasta leipää ja hilloa; sillä mies kirosi karkeasti
-- luultavasti häntä harmitti, että olimme saattaneet hänet kiusaukseen
tarjoomalla kiellettyjä tavaroita -- ja sanoi, että hänen
velvollisuutensa oli ajaa meidät tiehemme.

Harris virkkoi, että jos se oli velvollisuus, oli se myös täytettävä ja
kysyi mitä keinoa mies piti tehokkaimpana sen toimeenpanemiseksi.
Harris on rotevavartaloinen mies, N:o 1:n kokoa niin sanoakseni, ja
näyttää varsin vahvalta. Mies mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja
sanoi menevänsä isäntänsä puheille, sitten hän palaisi ja nakkaisi
meidät molemmat jokeen.

Emme sen koommin nähneet koko miestä; tietenkin oli hänen
tarkoituksensa kiristää meiltä shillinki tahi pari uhkauksillaan. On
olemassa koko joukko kulkureita, jotka kesäisin hankkivat itselleen
sievät rahat kulkemalla pitkin jokivarsia ja ahdistamalla
herkkäuskoisia huviretkeilijöitä. He tavallisesti sanovat, että
maanomistaja on heidät lähettänyt. Heidät nolaa parhaiten ilmoittamalla
nimensä ja osotteensa, niin että omistaja, jos hyväksi näkee, voi
nostaa kanteen ja vaatia korvausta "vahingosta", jonka hänen maansa on
kärsinyt siitä, että sillä on istuttu. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin
niin käsittämättömän laiskoja ja pelkureita, että he mieluummin
selviävät asiasta maksamalla vaaditun summan ja täten elvyttävät noiden
keinottelijoiden yritteliäisyyttä, sen sijaan että tarmokkaalla
käytöksellä tekisivät siitä lopun.

Usein kyllä tapahtuu, että maanomistajat todellakin ovat moitittavia.
Heidän itsekkyytensä ja ahneutensa kasvavat vuosi vuodelta. Jos he
saisivat menetellä mielensä mukaan, niin he ehkäisisivät kaiken
liikkeen Thamesjoella. Nytkin jo he tekevät parastaan joen poukamissa
ja sivuhaaroissa. He tukkivat uoman paaluilla, jännittävät ketjuja joen
poikki ja naulaavat suuria "kieltotauluja" jokaiseen puuhun. Nuo
samaiset kieltotaulut herättävät minussa kaikki huonot vaistot
vireille. Tahtoisin repiä irti mokomat julistukset ja takoa niillä
tekijänsä pääkuorta, kunnes henki on lähtenyt; sitten kaivaisin hänelle
haudan ja pystyttäisin "kieltotaulun" sille muistomerkiksi.

Ilmaisin tunteeni Harrisille, ja hän sanoi, että hänessä nuo samat
tunteet olivat vielä paljon kiihkeämmät. Hän ei ainoastaan halunnut
surmata miestä, joka oli naulannut taulut paikalleen, vaan piti
tarpeellisena teurastaa myös koko hänen perheensä, sekä ystävät ja
sukulaiset ja vihdoin polttaa hänen talonsa poroksi.

Minusta meni moinen verenhimo sentään liian pitkälle, ja sanoinkin sen
Harrisille, mutta hän vastasi:

"Ei alkuukaan; olisihan se sula oikeus ja kohtuus, ja vieläpä minä
menisin laulamaan hauskoja lauluja suitsevilla raunioilla."

Harrisin syntiset, petomaiset puheet harmittivat minua.
Oikeudentuntomme ei koskaan tulisi alentua halpamaiseksi kostonhimoksi.
Sain puhua kauvan, ennenkuin sain Harrisin katsomaan asiata kristityn
ihmisen kannalta, mutta lopultakin sain hänet lupaamaan, että hän joka
tapauksessa säästäisi ystävien ja sukulaisten henget, eikä myöskään
laulelisi raunioilla.

Hauskoista lauluista puhuessa muistuu mieleeni omituinen tapaus, jossa
kerran olin mukana; ja koska se valaisee inhimillistä sieluelämää,
tahdon sen kertoa tässä.

Olin kerran kutsuttu hienonhienoon, sivistyneeseen seuraan. Me olimme
kaikki juhlapuvussa, lausuimme viisaita yleviä ajatuksia ja olimme
sangen onnellisia -- kaikki muut paitse kaksi nuorta ylioppilasta,
jotka äskettäin olivat palanneet Saksasta; poikanulikoilla nähtävästi
oli ikävä, he haukottelivat salaa ja vetelehtivät huoneesta toiseen.
Seuramme tietysti oli _heille_ liiaksi nerokasta, henkevää. Sielukas
keskustelumme meni heidän horisonttinsa yli. Täällä he eivät olleet
paikallaan. He olisivat saaneet pysyä poissa -- sen myönsi jokainen
myöhemmin iltasella.

Me soittelimme vanhojen mestarien sävellyksiä. Keskustelimme
filosofiasta ja taiteesta. Olimme sukkeliakin -- tietysti hienolla,
säädyllisellä tavalla.

Kun muuan rouva oli esittänyt pari espanjalaista ja italialaista
ballaadia, jotka saivat silmämme kyyneltymään liikutuksesta -- ne
olivat niin tunteellisia -- avasi toinen nulikoista suunsa ja kysyi
olimmeko koskaan kuulleet herra Slossen-Boschenin (joka tuntematon
suuruus kuului parhaillaan olevan ruokasalissa) esittävän
maailmankuulua lystikästä saksalaista lauluaan.

Ei kukaan meistä ollut sitä kuullut.

Nuorukaiset sanoivat, että laulu oli äärettömän huvittava ja että he
tahtoivat pyytää herra Slossen-Boschenia, jonka he hyvästi tunsivat,
esittämään sen herrasväelle. Se oli niin hauska laulu, että kun herra
SIossen-Boschen kerran oli laulanut sen Saksan keisarille, täytyi hänet
(keisarin nimittäin) kantaa huoneesta ja viedä vuoteelle.

Ei kukaan -- sanoivat he -- ollut semmoinen mestari sitä esittämään
kuin Slossen-Boschen. Mies osasi koko ajan pysyä niin totisena, että
olisi luullut hänen esittävän murhenäytelmää, ja se juuri kutkutti
nauruhermoja. Hän ei ainoallakaan väreellä ilmaissut laulun hauskaa
sisältöä ja juuri tuo juhlallinen, melkein surullinen esitystapa sai
kuulijat hillittömästi nauramaan.

Me tahdoimme tietenkin kernaasti kuulla Slossen-Boschenia ja kerrankin
nauraa sydämen pohjasta. Nuorukaiset siis menivät hakemaan herra
Slossen-Boschenia.

Kuuluisa laulaja ei lainkaan estellyt, vaan istahti heti piaanon
ääreen, virkkamatta sanaakaan.

"Nyt saatte kuulla jotakin hauskaa", kuiskasivat nulikat ja asettuivat
istumaan professorin selän taakse.

Professori säesti itse lauluaan. Alkusoitto ei lainkaan ennustanut
lystikästä laulua. Se oli omituinen, kaihomielinen sävel. Se oli
melkein liikuttava; mutta me kuiskutimme, että tämä oli saksalaista
huumoria ja että kohta saisimme hauskaa.

Minä en ymmärrä saksankieltä. Kaikki, mitä koulussa luin, olen
unhoittanut, enkä sitä taitoa kaipaakaan. En kuitenkaan tahtonut
vierasten nähden osottaa tietämättömyyttäni, ja keksin oivan keinon:
pidin tarkasti silmällä molempia nulikoita. Kun he hymyilivät,
naurahdin minäkin; kun he purskahtivat nauruun, tein minä samoin.
Joskus olin omintakeisesti huomaavinani huvittavan kohdan laulussa,
jota toiset eivät hoksanneet. Ja olin mielestäni sangen viisas.

Tosin tein havainnon, että kaikki muutkin läsnäolijat pitivät
nuorukaisten naamoja silmällä; he hymyilivät ja nauroivat kuten
komennon mukaan. Ja koska molemmat ylioppilaat nauraa rähättivät
melkein koko ajan, kävi kaikki oivallisesti.

Saksalainen professori ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Kun ensi
kerran purskahdimme nauramaan, kuvastui hänen kasvoilleen suunnaton
ällistys kuten ei hän olisi lainkaan odottanut semmoista vaikutusta
laulustaan. Ja se oli meistä erinomaisen hullunkurista: juuri hänen
juhlallisuutensa nauratti meitä. Jos laulaja itse olisi vetänyt suutaan
nauruun, olisi se turmellut koko vaikutuksen. Me nauroimme kuollaksemme
ja professorin naama muuttui hämmästyneestä harmistuneeksi -- hän
tuijotti kiukkuisesti meitä kaikkia (ylioppilaat olivat hänen takanaan,
joten heitä ei hän voinut nähdä). Ja me nauroimme katketaksemme. Laulun
sisällys -- sanoimme -- oli jo äärettömän hullunkurinen, mutta laulajan
totisuus teki kuitenkin hassuimman vaikutuksen -- sille voi nauraa
kuollakseen!

Viimeinen värssy oli laulun loistokohta. Professori katsella muljotti
meitä niin kiukkuisesti, että olisimme pelänneet, jollemme olisi
tienneet, että se oli -- saksalaista huumoria. Ja laulu päättyi niin
tuskallisen kaihomielisesti, että olisimme voineet itkeä, jollemme
olisi tienneet, että se oli maailman lystikkäin laulu.

Hän lopetti laulun yleisön väännellessä itseään naurusta. Sanoimme että
se oli hauskin laulu, mitä eläissämme olimme kuulleet ja että se
loistavasti kumosi tuon yleisen harhaluulon, ettei saksalaisilla ollut
taipumusta huumoriin. Ja me kysyimme professorilta, miksei hän antanut
kääntää laulua englanninkielelle, jotta myös "suuri, oppimaton yleisö"
saisi käsityksen siitä, mimmoinen hauskan laulun todella tuli olla.

Silloin herra Slossen-Boschen nousi seisomaan ja alkoi purkaa sisuaan.
Hän kiroili ja noitui saksaksi (se kieli kuuluu olevan varsin rikasta
ja tehoisaa sillä alalla!), hän hyppi ilmaan, heristeli nyrkkejään ja
käytti _kaikki_ englantilaiset haukkumasanat, jotka tiesi. Hän kiljui,
ettei häntä koskaan oltu näin karkeasti loukattu.

Vihdoin saimme selville, ettei tuo laulu ollut lainkaan leikkisä eikä
naurua herättävä. Se kertoi nuoresta harzilaisesta immestä, joka uhrasi
henkensä pelastaakseen rakastettunsa sielun. Ja kun mies kuoli tapasi
hänen sielunsa tytön sielun ja -- -- niin, en tarkemmin muista
sisällystä, mutta jotakin _hyvin_ surullista se vaan oli. Herra Boschen
kertoi laulaneensa sen Saksan keisarille, ja hän (keisari) oli
nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Ja hän (herra Boschen) lisäsi, että
laulua ylipäänsä pidettiin liikuttavimpana kaikista saksalaisista
lauluista.

Se oli varsin harmillinen juttu meille -- olimme peräti noloja, koko
seurue. Emme voineet sanoa mitään puolustukseksi. Etsimme nulikoita,
jotka olivat meidät saattaneet pulaan, mutta he olivat heti laulun
päätyttyä kenenkään huomaamatta pujahtaneet huoneesta ja huippineet
tiehensä.

Siihen päättyi koko juhla. En ole koskaan nähnyt vierasten lähtevän
niin vähillä kursailuilla. Emme edes sanoneet hyvästi isäntäväelle.
Etsimme päällysvaatteemme, avasimme oven ja hiivimme yksitellen kadulle
etsimättä kenenkään seuraa.

Siitä lähtien eivät saksalaiset laulut ole minua huvittaneet. --

Me saavuimme Sunburyn sululle klo 1/2 4. Jokivarsi täällä on sangen
ihanaa, mutta virta on tällä kohtaa niin voimakas, että on paras olla
soutamatta -- se ei hyödyttäisi mitään.

Olen kerran sitä yrittänyt. Minä hoidin airoja ja ystäväni arvelivat,
että kylläkin selviäisimme tästä pienellä ponnistuksella.

Ja minä soudin kuin mies. Työskentelin käsivarsilla, jaloilla ja
selällä. Vetelin tarmoni takaa ja ystäväni sanoivat, että sitä soutua
kelpasi nähdä. Viiden minuutin kuluttua arvelin, että olisimme päässeet
putousten ohi, ja katsoin ympärilleni. Me olimme -- aivan samalla
kohdalla kuin alottaessani, ja ystäväni -- vietävät pässinpäät --
nauraa hohottivat katketakseen. Olin raatanut kuin kaleeriorja
pitääkseni venettä alallaan! -- En minä vaan enää koske airoihin
putousten kohdalla, se on varma. --

Saavuimme sitten Waltoniin, joka on sangen suuri kaupunki ollakseen
jokivarrella. Sillä on kuitenkin sama vika kuin useimmilla muillakin:
siitä on vain puoli tusinaa taloja näkyvissä joelle päin. Windsor ja
Abingdon ovat ainoat kaupungit Lontoon ja Oxfordin välillä, jotka
joelta katsoen näyttävät kaupungilta. Vahinko ei ole suuri, sillä sitä
enemmän saa nähdä metsiä, lehtoja ja niittyjä.

Caesarilla oli aikoinaan maakartano (tahi leiri, tahi linnoitus)
Waltonin läheisyydessä. Caesar lienee suuresti rakastanut Thames jokea.
Samaten on kuningatar Elisabeth asunut täällä. Cromwell ja Bradshaw (ei
matkaoppaiden tekijä, vaan Kaarlo I:sen sotapäällikkö) asuivat myös
täällä. Mahtoi herrasväki pitää hauskaa, kun tapasivat toisensa.

Waltonin kirkossa kuuluu olevan rautainen "suulukko." Ennen vanhaan oli
tapana moisilla kojeilla pitää naisten kieliä kurissa. Nyttemmin on
luovuttu näistä turhista yrityksistä. Otaksun, että rauta on tullut
harvinaiseksi ja ettei mikään toinen metalli ole kyllin kestävätä.

Samassa kirkossa on vielä "merkillisiä" hautoja, ja pelkäsin, etten
mitenkään saisi Harrista kunnialla ohi; mutta hän ei näyttänyt niitä
muistavankaan, kun kuljimme ohi.

Oikealla jokirannalla on Oaklandin Puisto. Se on vanha, kuuluisa
paikka. Henrik VIII ryösti sen joltakulta (en enää muista keneltä) ja
asui itse täällä. Puistossa on luola, jonne pääsee maksoa vastaan ja
jota pidetään merkillisenä, vaikkei se minusta ole minkään arvoinen.
Oaklandissa asui myös Yorkin herttuatar, joka suuresti rakasti koiria;
hänellä oli niitä koko lauma. Hän antoi rakentaa niille oikean
kalmiston, minne ne haudattiin, kun kuolivat. Siellä lepää nyt lähes 50
koiraa, jokaisella oma hautakivensä kirjoituksineen.

No niin, kenties koiraparat ansaitsevat sen yhtähyvästi kuin moni
kristitty ihminenkin.

Corway Stakesin luona -- se on ensi mutkauksessa Waltonista lähtien --
taistelivat Caesar ja Cassivelaunus keskenään. Cassivelaunus oli
"valmistanut" väylän Caesarille sullomalla paaluja joen pohjaan
(arvatenkin löi hän myös kieltotaulun rannalle!) Mutta Caesaria ei
mikään ehkäissyt; hän meni joen yli. Hän oli rakastunut jokeen.

Halliford ja Shepperton ovat pieniä, vähäpätöisiä kyliä jokivarrella.
Meillä ei ollut siellä mitään tekemistä, mutta Sheppertonin kalmistossa
kuuluu olevan hauta runollisine kirjoituksineen, ja minua peloitti,
että Harris tahtoisi mennä sitä katsomaan. Hän heitti ikävöiviä
katseita rannallepäin, kun lähenimme kylää, mutta perin taitavalla
sotajuonella sain hänen lakkinsa putoomaan jokeen, ja innoissaan sitä
onkiessa ja harmissaan kömpelyydestäni hän kokonaan unhoitti rakkaat
hautansa.

Weybridgen luona yhtyy Thamesiin kolme sivuhaaraa: Wey (kaunis pieni
joki, jota usein olen aikonut tutkia, vaikka se aina on jäänyt
tekemättä), Bourne ja Basingtoken kanava. Sulku on aivan kaupungin
luona, ja sitä lähestyessämme näimme ensiksi Georgen flanellitakin
sulkuportilla. Lähemmin tarkastettuamme huomasimme, että se myös
sisälsi Georgen syntisen ruumiin.

Montmorency nosti hirmuisen metelin, minä kiljuin ja Harris ulvoi.
George heilutti hattuaan ja huusi myös. Sulun vartija syöksi
kauhistuneena kopistaan pelastusköysi kädessä -- hän näet luuli jonkun
pudonneen sulkuun, ja näytti harmistuneelta huomatessaan erehdyksensä.

Georgella oli kädessä merkillisen näköinen, vahakankaalla verhottu
käärö. Sen toinen pää oli pyöreähkö ja litteä ja sillä oli pitkä, suora
varsi.

"Mitä sinulla siinä on?" kysyi Harris -- "paistinpannuko?"

"Ei", vastasi George -- salaperäinen, hurja katse silmissään. "Nähkääs,
tämmöiset ovat nykyään muodissa; jokaisella ihmisellä on soutoretkellä
mukanaan semmoinen. Se on _banjo_ [kitaran tapainen soittokone]."

"En ole ikinä tiennyt, että sinä osaat soittaa banjoa!" tokasimme
Harris ja minä samalla hengenvedolla.

"En sitä osaakaan", myönsi George; "mutta se kuuluu olevan sangen
helppoa, sanottiin minulle, ja minulla on myös oppikirja mukanani."



YHDEKSÄS LUKU.

George vihitään työhönsä. -- Hinausköysien jumalattomat taipumukset. --
Soutuveneen kiittämätön käytös. -- Hinattavat ja hinaajat. -- Uusi
keksintö rakastaville pareille. -- Vanhan tädin salaperäinen
katoominen. -- "Kiiruhda hitaasti." -- Kun nuoret neitoset vetävät
venettä; jännittäviä kohtauksia. -- Kadonnut sulku eli kummitteleva
joki. -- Taivaallista musiikkia. -- Pelastetut!


Saatuamme Georgen veneeseen, ahdistimme häntä työhön. Hän tietenkään
_ei_ tahtonut tehdä työtä; se on itsestään selvää. Hänellä oli, muka,
kaupungissa ollut kovin rasittava työpäivä, selitti hän. Harris, joka
väliin osaa olla kovaluontoinen eikä tunne sääliä, julisti nyt:

"Ja nyt, poikaseni, saat rasittavan työpäivän joella -- vaihtelun
vuoksi. Vaihteluhan on kaikille hyödyllistä. Laputa siis hinaamaan!"

Toinen ei hyvällä omallatunnolla -- Georgenkaan omallatunnolla --
voinut kieltäytyä, mutta hän kysyi, eikö olisi parempi, että hän --
George -- jäisi veneeseen keittämään teetä, sillaikaa kun Harris ja
minä hinasimme, sillä teen keittäminen oli sangen rasittavaa työtä, ja
Harris ja minä näytimme niin väsyneiltä. Vastauksen asemasta ojensimme
hänelle hinausköyden, jonka hän kiltisti ottikin ja nousi maihin
veneestä.

Hinausköysi on varsin salaperäinen ja oikullinen kapine. Minä käärin
sen kokoon yhtä huolellisesti kuin jos pitelisin uutta housuparia; ja
kun parin minuutin kuluttua otan köyden esille, on siitä sukeutunut
kauhistava, toivoton sekamelska.

En tahdo parjata enkä vääristellä, mutta olen vakuutettu siitä, että
jos otamme minkä hinausköyden tahansa ja levitämme sen suoraksi
kentälle ja sitten puoleksi minuutiksi käännämme sille selkämme, on se
tällä aikaa ehtinyt vetäytyä kasaan, sotkeutua, mennä solmuihin,
kiertyä sykkyröiksi, niin että vaaditaan vähintäin puoli tuntia sen
selvittämiseksi.

Tämä on mielipiteeni hinausköysistä ylimalkaan. Tietenkin voi niidenkin
joukossa olla kunnioitettavia poikkeuksia, sen myönnän kernaasti.
Lienee hinausköysiä, jotka ovat ammattinsa kunnia ja kaunistus --
tunnollisia, rehellisiä hinausköysiä, jotka eivät kuvittele olevansa
naisten nypläystöitä eivätkä yritä tekeytyä "antimakassariksi" samassa
silmänräpäyksessä, kun niille kääntää selkänsä. Sanoin että _lienee_
semmoisia hinausköysiä, ainakin toivon niitä olevan. Mutta minä en
vielä ole semmoista tavannut.

Sululle tullessamme olin omin käsin pannut kokoon köytemme. En tahtonut
antaa Harrisin kajota siihen, sillä hän on niin huolimaton. Olin
hitaasti ja varovasti käärinyt sen kokoon ja laskenut sen veneen
pohjalle. Harris otti sen sieltä tiedemiehen tarkkuudella ja laski sen
Georgen käsiin. Tämä otti sen ja alkoi vakavasti kietoa sitä auki,
kuten olisi riisunut vauvan kapaloita, mutta hän oli tuskin saanut auki
kymmentä kyynärää, ennenkuin tuo vietävän köysi oli enemmän kehnosti
punotun ovimaton kuin minkään muun esineen kaltainen!

Tämmöisissä tapauksissa on seuraus aina sama: rannalla olija luulee,
että syy on sen, joka pani köyden kokoon, ja soutua harjoittavan
urheilijan tapana on aina lausua mielipiteensä.

"Aijoit kaiketi kutoa tästä silakkaverkon, vai mitä? H--tin hökötyksen
sinä vaan siitä olet saanut! Mikset voinut kunnollisesti panna sitä
kokoon, senkin tyhmä nauta!" jupisee hän vähä väliä ja häärää
raivokkaasti köyden kimpussa, heittelee sitä ja pyörii kuin hyrrä sen
kanssa turhaan etsiessään köyden päätä.

Tietysti taas hän, joka oli sen pannut kokoon, on varma siitä, että
toinen on sotkenut köyden sitä avatessaan.

"Olihan se aivan selvillä, kun annoin sen sinulle!" ärjäsee hän.
"Katsoisit vähän eteesi, senkin kuhnus! _Sinä_ luultavasti saisit
sähkölennätinpylväätkin sotkeutumaan yhteen."

Ja he ovat niin kiukkuisia, että tahtoisivat hirttää toisensa köyteen.
Kymmenen minuutin kuluttua rannalla olija alkaa mylviä ja karjua kuin
mielipuoli, hän tallaa köyttä ja raastaa sitä ympäri koettaen saada
sitä selville. Tietenkin se sotkeutuu entistä hullummaksi. Sitten astuu
toinen veneestä maalle ja tulee avuksi, mutta he ovat toistensa tiellä
ja estävät toisiaan selvitystyössä. Vihdoin saavat he köyden selväksi;
kun he sitten kääntyvät rantaan, huomaavat he, että vene on ajelehtinut
vesille ja lähenee putouksen reunaa.

Olen itse nähnyt semmoisen tapauksen. Se oli Bonveneyn luona hyvin
tuulisena aamuna. Soudimme alaspäin jokea ja erään polvekkeen luona
näimme rannalla kaksi miestä. Heidän kasvoillaan oli niin nolo,
surullinen ja avuton ilme, etten koskaan ole moista nähnyt
ihmiskasvoilla ja heillä oli pitkä hinausköysi keskessään. Jotakin oli
nähtävästi tapahtunut ja me pysähdyimme kysymään mikä oli hätänä.

"Veneemme on mennyt menojaan", he äreästi vastasivat. "Nousimme
rannalle selvittämään köyttä ja sillä aikaa se p--u livahti tiehensä!"

He näyttivät loukkaantuneen veneen -- heidän mielestään --
kiittämättömästä ja kurjasta käytöksestä.

Löysimme velvollisuutensa unhoittaneen veneen puoli penikulmaa alempaa
joelta, minne se oli pysähtynyt kahilistoon, ja veimme sen isäntiensä
luo. -- Muistan yhä vielä miesten nolot naamat, kun he hinausköysi
kädessä kulkivat pitkin rantoja etsien venettä.

Jokivarrella saa usein nähdä tämmöisiä hauskoja kohtauksia. Usein
tapahtuu, että "hinaajat" astelevat reippaasti eteenpäin ja vaipuvat
vilkkaaseen keskusteluun, sillaikaa kun veneessä olija -- sata kyynärää
heidän takanaan -- turhaan kiljuu ja karjuu heitä pysähtymään ja tekee
airolla hurjia hätämerkkejä. Jotakin on joutunut epäkuntoon: peräsin
irtautunut, airo solunut veteen tahi tuuli vienyt hatun jokeen, missä
se nopeasti purjehtii virran mukana. Ensin hän sävyisästi ja
kohteliaasti kehoittaa hinaajia pysähtymään.

"Hei, pojat! Pysähtykää hieman!" huutaa hän reippaasti. "Hattu, vietävä
putosi veteen."

Sitten: "Hei! Tom -- Dick! Ettekö kuule!" Ja sitten ärjäsee hän: "Hei!
Kirotut pölhöt! Seis! sanon minä, senkin -- --."

Vihdoin hän alkaa kirkua ja mellastaa veneessä, karjuu äänensä käheäksi
ja noituu kuin vääpeli. Ja pikkupojat rannalla ilkkuvat hänelle ja
nakkelevat kiviä veneeseen, joka neljän penikulman nopeudella kiitää
eteenpäin, ilman että veneessä olija kykenee sitä pysähdyttämään.

Kaikki nämä ikävyydet välttyisivät, jos vetäjät, sen sijaan että
rupattelevat keskenään, pitäisivät työstään vaaria ja joskus myös
silmäisivät taakseen miten veneessä on laita. Onkin parasta antaa yhden
kerrallaan hinata venettä, sillä jos heitä on kaksi, ryhtyvät he heti
puhelemaan lainkaan välittämättä siitä, miten veneessä olijan käy.

Esimerkkinä siitä, miten "hajamielisiä" hinaajat voivat olla, kertoi
George meille illallisen jälkeen, kun asiasta tuli puhe, seuraavan
omituisen tapauksen:

Hän oli kerran kolmen toverin seurassa ollut veneretkellä. Vene oli
täydessä lastissa ja sangen raskas soutaa. Maidenheadin kohdalla he
näkivät rannalla nuoren neitosen ja herran, jotka nähtävästi olivat
syventyneet innokkaaseen keskusteluun. Heillä oli välillään sauvoin,
johon oli sidottu hinausköysi, jonka toinen pää laahasi joessa. Mitään
venettä ei ollut köyden päässä -- eikä lähitienoillakaan semmoista
näkynyt. Joskus maailmassa oli siinä tietenkin ollut vene, mutta minne
oli se joutunut? Mikä kamala kohtalo oli saavuttanut sen ja siinä
olijat? Tämä oli täydellinen arvoitus. Mutta veneen kohtalo ei lainkaan
huolettanut neitosta eikä herraa: heillä oli sauvoin ja köysi; mistään
muusta he nähtävästi eivät huolehtineet.

George aikoi juuri huutaa heille ja herättää heidät haaveiluista, kun
hän sai nerokkaan ajatuksen. Hän otti venehaan, onki varovasti ylös
hinausköyden pään ja kiinnitti sen _heidän_ veneensä keulaan. Sitten he
nostivat airot veneeseen, menivät perään istumaan ja sytyttivät
piippunsa.

Ja nuori neitonen ja nuori herra hinasivat näitä neljää lurjusta ja
raskasta venettä aina Marlowiin saakka!

George sanoi, ettei elämässään ollut nähnyt niin kaihomielistä,
ällistynyttä naamaa, kuin nuoren pariskunnan, kun se sai selville
hinanneensa vierasta venettä viimeiset pari penikulmaa. Ja George
luulee, että nuori mies, jollei olisi ollut hienossa naisseurassa,
olisi ilmaissut tunteitaan sangen voimakkailla sanoilla.

Tyttö tointui ensiksi ällistyksestään. Hän löi kätensä yhteen ja
huudahti epätoivoisella äänellä:

"Oi Henry, _minne_ on täti joutunut?"

Harris kysyi saivatko he koskaan vanhan rouvan kohtalon selville.

George vastasi, ettei sitä tiennyt sanoa.

Puuttuva yhteistunne hinaajan ja hinattavan välillä voi myös aiheuttaa
muitakin ikävyyksiä, niinkuin George ja minä kerran saimme nähdä
Waltonin luona. Istuimme kauniilla varjokkaalla rantatörmällä, mistä
voimme nähdä mitä joella tapahtui. Tuokion kuluttua tuli näkyviin pieni
vene, jota hinasi rannalla voimakas hevonen; sen selässä istui
ohjaajana pieni poika. Veneessä vetelehti laiskoina ja uneliaina viisi
miestä; muuan heistä torkkui peräsimessä.

"Toivoisin että mies vetäsi väärää ohjausnuoraa", mutisi George, kun
vene kulki ohitsemme. Samassa se tapahtuikin ja vene syöksyi
rantaäyrääseen pauhinalla kuten olisi yhtaikaa reväisty halki 40,000
lakanaa. Kaksi miestä, vasu ja kolme airoa tipahti heti rannalle ja
puolitoista sekuntia myöhemmin teki kaksi herrasmiestä seuraa
vastaiselle puolelle, purjeiden, matkalaukkujen ja pullojen kerralla.
Viides veneen miehistöstä suistui päistikkaa veteen.

No, vene purettuaan lastinsa tuli tietysti paljon keveämmäksi ja
poikanen hevosen selässä heilutti huutaen piiskaansa ja ajoi täyttä
ravia tiehensä. "Haaksirikkoiset" nousivat istumaan ja töllistelivät
toisiaan. Vasta tuokion kuluttua heille selvisi, mitä oli tapahtunut,
ja he alkoivat huutaa ja hoilata pojalle. Tämä oli kuitenkin niin
innostunut ajamiseen, ettei heitä kuullut, ja me näimme miten miehet
laukkasivat hevosen ja pojan perään, kunnes katosivat näkyvistä.

Minua ei heidän onnettomuutensa yhtään säälittänyt. Päinvastoin toivon
että kaikki narrit, jotka täten hinauttavat venettään -- niinkuin moni
tekee -- saisivat saman opetuksen. Heidän omasta vaarastaan
puhumattakaan, ovat he vaarallisia ja tuottavat vastuksia kaikille
vastaantuleville veneille. He ajavat semmoista vauhtia, ettei toinen
ehdi väistyä tieltä, vaan hinausköysi tarttuu mastoon ja kaataa veneen
tahi lakasee jonkun veneessä olijoista jokeen tahi ainakin hankaa
kasvot verille. On paras olla lainkaan väistymättä mokomia herroja,
vaan pitää heitä tarpeellisen matkan päässä veneestä maston tyvipäällä.

Enimmin jännittävää seikkailua on kuitenkin se, kun nuoret neitoset
"hinaavat" venettä. Yksitoikkoiseksi ei aika ainakaan tule veneessä
olijoille. Työhön vaaditaan kolme neitosta; kaksi vetää venettä ja
kolmas hyppii ympärillä, jaarittelee ja nauraa. Ensi työksi he
tavallisesti sotkevat köyden. Kun se vihdoinkin on selvitetty, alkavat
he juoksujalkaa kuljettaa venettä. Viiden minuutin kuluttua ovat he
tietysti jo väsyneet; he istahtavat nurmelle levähtämään ja nauramaan,
ja seurauksena on se, että vene ajelehtii keskelle jokea, ennenkuin
veneessä olijat aavistavat mitä on tekeillä ja ehtivät saada airot
esille. Tyttöset nousevat seisomaan ja ihmettelevät:

"Kas sitä! Se on mennyt keskelle jokea."

Sitten he työskentelevät jotakuinkin tyydyttävästi, mutta tuokion
kuluttua eräs heistä tahtoo kiinnittää hameensa helmat; he pysähtyvät
-- ja vene ajelehtii kivelle.

Sinä syökset airoon käsiksi, saat veneen pois kiveltä ja huudat
tytöille, etteivät seisahtuisi.

"Niin, mitä Te sanotte?" huudetaan.

"Älkää pysähtykö", karjut sinä.

"Kuinka? Emme kuule!"

"Älkää seisko -- käykää -- käykää!"

"Mene sinä, Emily, kysymään mitä he tahtovat", sanoo eräs tytöistä, ja
Emily tulee rantaan ja kysyy mikä on hätänä, onko onnettomuutta
tapahtunut.

"Ei suinkaan", vastaat sinä, "mutta teidän tulee hinata eikä pysähtyä
vähä väliä."

"Minkätähden?"

"Emmehän voi ohjata venettä, jos pysähdytte tuon tuostakin. Veneen
täytyy olla liikkeessä."

"Olla missä?"

"Liikkeessä -- kulkea eteenpäin."

"Hyvä, sanon sen heille. Mitä te muuten pidätte työstämme?"

"Erinomaisesti, kunhan ette pysähdy."

"Sehän ei ole lainkaan vaikeata. Ja minä kun luulin, että se oli kovin
konstikasta työtä."

"Niin, se käy kuin itsestään, jos vene vaan on koko ajan liikkeessä."

"Ymmärrän. Antakaa minulle tuo punainen saali, joka on tuhdon alla."

Sinä löydät saalin ja ojennat sen neidolle. Sillä aikaa on toinen
heistä tullut rantaan ja tahtoo myös saalinsa. He ottavat vielä
Marynkin saalin -- varmuuden vuoksi, mutta Mary ei sitä tarvitse, vaan
kaipaa sen sijaan taskukampaansa. Kestää noin 20 minuuttia, ennenkuin
he lähtevät liikkeelle, ja ensi joenpolvessa ilmestyy tielle _lehmä!_
Sinun täytyy tietenkin nousta maihin ja karkoittaa otus pois tieltä.

Niin, _yksitoikkoiseksi_ ei aika koskaan tule veneessä, jota nuoret
immet vetävät.

Vihdoinkin George sai köyden selväksi ja hinasi meidät Penton Hook'iin
saakka. Siellä pohdimme tuota tärkeätä yösijakysymystä. Päätimme nukkua
veneessä tämän yön, ja koska aurinko vielä oli korkealla, päätimme
jatkaa matkaa Runnymeadiin, minne oli kolme ja puoli penikulmaa.

Jälestäpäin kuitenkin toivomme kaikin, että olisimme jääneet Penton
Hookiin. Varhain aamulla on kyllä helppo asia soutaa kolme neljä
penikulmaa vastavirtaa, mutta pitkän päivän lopulla se tulee kovin
rasittavaksi. Matka ei tahdo koskaan loppua -- jokainen puolipenikulma
tuntuu yhtä pitkältä kuin kaksi tavallista. Luonnon ihanuus ei sinua
hurmaa ja ja kellään ei ole halua puheluun. Ja vihdoin kun (mielestäsi)
olet soutanut 10 penikulmaa ja päämäärää ei näy, alat pelätä että
matkakartta osottaa väärin tahi että joku riiviö on varastanut koko
paikan ja vienyt sen mukanaan.

Muistan kerran miten joella jouduin tasapainosta (kuvannollisesti
puhuen). Olin souturetkellä nuoren neitosen kanssa -- hän oli serkkuni
vakuutan sen -- ja me olimme käyneet Goringissa. Alkoi ilta lähetä ja
meillä oli kiire kotia -- ainakin _hänellä_ oli kiire kotia. Saavuimme
Bensonin sululle 1/2 7 ajoissa, alkoi hämärtää ja serkkuni tuli
levottomaksi. Hän sanoi, että hänen täytyi ehtiä kotiin illalliseksi --
ja sitä kaipasin minäkin. Otin karttani esille. Siitä näin että
seuraavalle sululle -- Wallingfordiin -- oli 1 1/2 penikulmaa ja siitä
noin 5 Cleeveen.

"Kyllä me pian olemme perillä", minä sanoin. "Meillä on vaan kaksi
sulkua jälellä." Ja istahdin ja aloin rivakasti soutaa.

Tuokion kuluttua kysyin näkyikö sulkua edessämme. Serkkuni vastasi,
ettei sitä näkynyt ja minä huokasin ja aloin jälleen soutaa. Viiden
minuutin kuluttua pyysin häntä katsomaan uudelleen.

"Ei", sanoi hän, "en minä näe mitään sulkua."

"Oletko -- tuota -- varma siitä, että tiedät mimmoinen sulku on, jotta
tunnet semmoisen?" kysyin epäröiden, sillä en tahtonut loukata häntä.

Kysymys kuitenkin loukkasi häntä ja hän sanoi että katsoisin itse,
kosken luottanut häneen. Minä lakkasin soutamasta ja käännyin
katsomaan. Joki leveni hämärässä suoraan eteemme noin penikulman
pituudelta; ei näkynyt sulun oirettakaan.

"Emmehän vain ole eksyneet?" kysäsi seuralaiseni huolestuneena.

Minä en käsittänyt miten olisimme voineet eksyä, jollemme hämärässä
olleet joutuneet johonkin sivuhaaraan; kenties kuljimme parhaillaan
koskenniskaan.

Edellytykseni ei lainkaan häntä lohduttanut, ja tyttö alkoi itkeä. Hän
sanoi, että me varmasti hukkuisimme kumpikin ja että se oli taivaan
rangaistus siitä, että hän oli lähtenyt soutelemaan kanssani.

Se oli minusta julma rangaistus, mutta serkkuni oli toista mieltä ja
toivoi että kaikki pian olisi ohitse.

Koetin lohduttaa häntä ja kääntää koko asian leikiksi. Varmaankin olin
soutanut liian hitaasti, joten emme vielä olleet perillä. Epäilemättä
olisi sulku ensi mutkauksessa. Ja soudin vielä penikulman.

Nyt aloin itsekin tulla rauhattomaksi. Tarkastin jälleen karttaa. Siinä
oli Wallingfordin sulku, 1 1/2 penikulmaa Bensonin alapuolella. Kartta
oli tarkka ja luotettava ja sitäpaitse muistin sulun vallan hyvästi.
Olin pari kertaa siitä kulkenut. Minne olimme joutuneet? Ja mitä oli
tapahtunut? Aloin epäillä, että kaikki tämä oli pahaa unta ja että itse
asiassa makasin vuoteellani ja minut kohta herätettäisiin kellon
lyödessä kymmentä.

Kysyin serkultani luuliko hän, että tämä oli unta ja hän vastasi
aikoneensa juuri kysyä minulta samaa; ja me ihmettelimme -- jos tämä
oli unta -- kumpi meistä silloin uneksi ja näki toisesta unta. Kysymys
alkoi tulla jännittäväksi.

Minä soudin ja soudin ja sulkua ei näkynyt. Alkoi tulla pimeä ja öiset
varjot tekivät koko ympäristön salaperäisen kammoittavaksi. Minä
muistelin vanhoja taruja peikoista, männinkäisistä ja ilkeistä
vedenneidoista, jotka öisin istuvat rantakivillä houkutellen
ihmislapsia syvyyteen; aloin katua elämätäni ja toivoin osaavani edes
jonkun virren ulkoa. Näissä synkissä mietteissä kuulin yhtäkkiä
rekilaulun "Kultani syöpi sokeria ja minä se maksan hinnan" siunatut
säveleet käsipelin säestyksellä, ja tiesin että olimme pelastetut.

Minä yleensä en ihaile käsipelitaidetta, mutta oi! miten taivaallisilta
säveleet tällä hetkellä meistä molemmista tuntuivat -- en luule että
Apollon lyyry tahi Orfeuksen ääni olisi meitä niin hurmannut.
Taivaallinen musiikki olisi vain lisännyt tuskastumistamme, olisimme
kadottaneet viimeisenkin toivon. Mutta tuo vanha, tuttu rekiviisu
räikeine säestyksineen tuntui meistä peräti inhimilliseltä ja
turvalliselta.

Suloinen soitanto läheni yhä, ja pian oli vene, josta se syntyi,
saavuttanut meidät.

Siinä oli joukko nuoria maalaisia, molempaa sukupuolta pienellä
kuutamoretkellä (Kuuta ei tosin ollut näkyvissä, mutta eihän se ollut
heidän vikansa). En koskaan ole enemmän ihastunut ihmisiä tavatessani.
Minä huusin heille ja kysyin tiesivätkö neuvoa meitä Wallingfordin
sululle, ja selitin turhaan etsineeni sitä parin viime tunnin kuluessa.

"Wallingfordin sulkuko!" huudahti joku. "Ei, kuulkaa herra, sehän
purettiin jo yli vuosi takaperin, eikös herra sitä tiedä!
Wallingfordissa ei nykyään ole mitään sulkua. Herra on aivan Cleeven
luona nyt. -- Kuuleka Bill, toi herra on etsinyt Wallingfordin sulkua!
Miten hassua, Bill!"

Sepä oli uutinen! Olisin kernaasti hypännyt heitä syleilemään, mutta
virta on tällä kohdalla niin vuolas, että sain tyytyä vain ihmiskielin
ilmaisemaan kiitollisuuttani.

Kiitimme heitä moneen kertaan ja sanoimme, että oli kaunis ilta.
Toivotimme heille hauskaa retkeä, ja luulen kutsuneeni koko seurueen
viikoksi vierailemaan luokseni, ja serkkuni sanoi, että hänen äitinsä
olisi iloinen, jos he kävisivät tervehtimässä. Laulaen _Faustin_
ylioppilaslaulua jatkoimme matkaa ja saavuimmekin hyvissä ajoin kotiin.



KYMMENES LUKU.

Ensi yömme. -- Teltin alla. -- Apua hädässä. -- Teekattiloiden pahoja
tapoja; miten niistä saa voiton. -- Ilta-ateria. -- Halutaan ostaa!
Hauskasti sisustettu ja ojitettu saari, kernaimmin Tyynessä
valtameressä. -- Miten Georgen isälle sattui hupainen seikkailu. --
Levoton yö.


Harris ja minä aloimme luulla, että Bell Weirin sulku oli kadonnut
samaten kuin äskenmainittu. George oli hinannut meidät Staines'in luo,
missä me astuimme hänen sijaansa, ja meistä tuntui vene, jota
hinasimme, painavan 500 kippuntaa ja matka tuntui 40 penikulman
pituiselta. Kello 1/2 8 saavuimme vihdoin sululle. Astuimme nyt
veneeseen ja soudimme pitkin rantaa löytääksemme soveliaan yösijan.

Olimme ensin aikoneet soutaa _Magna-Charta_-saarelle, joka sijaitsee
kauniissa, viheriässä lahdelmassa ja on sangen viehättävä paikka. Mutta
nyt emme lainkaan kaivanneet luonnon ihanuutta, kuten teimme aamusella.
Olisimme yöpyneet vaikkapa hiililotjan ja kaasutehtaan välille täksi
yöksi. Viehättävä näköala ei meistä ollut minkään arvoinen. Kaipasimme
ainoastaan ilta-ateriaa ja vuodetta. Soudimme kuitenkin aina n.s.
Picnic niemelle saakka ja pysähdyimme sievään, pieneen lahdelmaan
suuren halavan alle, jonka tukeviin oksiin sidoimme veneemme.

Aijoimme heti ryhtyä aterioimaan (päätimme olla teettä, jotta pikemmin
pääsisimme levolle), mutta George ryhtyi vastustamaan ja selitti, että
olisi viisainta ensin pystyttää teltta, ennenkuin tuli pimeä, jotta
näkisimme työskennellä. Sitten -- sanoi hän -- voisimme hyvällä
omallatunnolla istua illallispöytään.

Teltin pystyttäminen kävi kuitenkin hankalammaksi kuin kukaan meistä
osasi aavistaa. Ohjeet näyttävät niin yksinkertaisilta. Otetaan viisi
rautakaarta -- ne ovat suunnattomien krokettiporttien näköisiä,
sovitetaan ne veneen laitoihin, sitten jännitetään telttakangas niiden
päälle ja sidotaan kiinni. Koko työhön kuluisi kenties 10 minuuttia --
luulimme me.

Mutta olimme pahasti erehtyneet laskuissa!

Otimme kaaret esille ja ryhdyimme niitä sovittamaan paikalleen.
Luulisi, ettei mokoma tehtävä ole lainkaan vaarallista, mutta nyt
jälestäpäin asiata muistellessani täytyy minun ihmetellä, että kukaan
meistä vielä on hengissä tätä kertomassa. Ensikseen eivät kaaret
tahtoneet sopia reikiinsä ja meidän täytyi hyppiä ja potkia ja takoa
niitä airontyvellä; kun ne vihdoin olivat paikallaan, huomattiin, että
ne olivat vaihtuneet, tulleet väärille paikoille; ne oli siis
kiskottava irti ja koko työ alotettava alusta pitäen.

Mutta ne veitikat eivät niin hevillä irtautuneetkaan. Kun olimme
ahdistaneet niitä viisi minuuttia, niin ne odottamatta ponnahtivat
ylös ja olimme vähällä pudota jokeen ja hukkua. Kaaret olivat
kokoontaitettavia, ja kun emme olleet varoillamme, niin niiden saranat
nipistivät ihomme mustelmille, sitäpaitse, kun koetimme taivuttaa
toista päätä tekemään velvollisuutensa, hiipi vapaana oleva pää
taaksemme ja lyödä muksautti meitä kalloon.

Lopultakin saimme ne paikoilleen. Nyt oli vaate vielä jännitettävä
niiden päälle. George avasi käärön ja kiinnitti toisen pään veneen
keulaan. Harris seisoi keskituhdolla ottamassa vastaan verhoa Georgelta
ja minä odotin perässä. Kesti kauvan, ennenkuin se tuli minun luokseni.
George suoritti tehtävänsä tyydyttävästi, mutta Harris oli tottumaton
ja turmeli kaikki.

Miten hän menetteli, en tiedä sanoa, mutta muutamien salakähmäisten
temppujen jälkeen oli hänen suunnattomilla ponnistuksilla onnistunut
kokonaan kietoutua vaatteeseen. Hän oli niin kiedottu ja kapaloitu,
että hän tuskin voi liikuttaa sormeakaan. Hän tietenkin taisteli
raivokkaasti vapautensa puolesta -- mikä onkin jokaisen englantilaisen
velvollisuus -- ja täten hänen onnistui kaataa George kumoon. Tämä
rupesi nyt vuorostaan riuhtomaan ja potkimaan, ja takertui hänkin
satimeen.

Minä en lainkaan tiennyt mitä oli tekeillä. Minua oli käsketty
odottamaan paikallani, kunnes verho tulisi luokseni, ja siinä seisoimme
Montmorency ja minä, uskollisina kuin kulta ja odotimme. Näimme kyllä
miten verhoa hurjasti raastettiin sinne ja tänne, mutta otaksuimme,
että se kuului asiaan, joten pysyimme toimettomina.

Kuulimme myös tukahdutettuja huudahduksia verhon alta, ja päätimme
siitä, että työ oli varsin rasittavaa, mutta me odotimme, kunnes tulisi
meidän vuoromme.

Kului tuokion aikaa, mutta asia näytti sukeutuvan yhä sekavammaksi,
kunnes Georgen pää vihdoin pisti esiin veneen laidalta ja avasi suunsa.

Se virkkoi:

"Etkö sinä voi auttaa meitä, senkin nauta, vaan seisot siinä kuin
palsamoitu muumio, vaikka näet meidän raatavan pakahtuaksemme,
pölkkypää."

Minä en koskaan ole voinut kieltäytyä, kun apuani anotaan. Menin siis
ja vapautin heidät; ja kreivin aikaan se olikin, sillä Harris oli jo
mustansininen kasvoiltaan.

Meiltä kului vielä runsaasti puolitiimaa uutterassa työssä, ennenkuin
teltti oli kunnossa. Sitten ryhdyimme valmistamaan illallista. Kaasimme
vettä kattilaan ja asetimme sen keulaan kiehumaan; itse menimme
peräpuolelle ja aloimme hommata muonavarojen keralla -- emme olleet
huomaavinammekaan kattilata.

Tämä onkin ainoa menettely, jonka avulla kattilan saa kiehumaan
veneretkellä ollessa. Jos se näkee sinun odottavan kiehumista ja olevan
kärsimätön, ei se edes rupee sihisemään. Sinun täytyy poistua sen luota
ja ruveta aterialle, ikäänkuin et lainkaan pitäisi teestä lukua. Et saa
edes kääntyä sitä katsomaan. Silloin saat pian kuulla kattilan kiehua
porisevan, ikäänkuin sen hartain halu olisi saada sisustansa täyteen
teetä.

Tehoisa keino on myös, jos on kova kiire, äänekkäästi virkkaa, ettei
pidä teestä lukua tällä kertaa, ettei _tahdo_ juoda teetä. On parasta,
että menet niin lähelle kattilaa, että se kuulee sanasi; sitten
tokaset: "Minä en huoli teestä; entäs sinä, George?" mihin George
vastaa: "ei, minäkään en pidä teestä, me juomme sen sijaan limonaatia
-- tee ei ole terveellistä." Samassa kattila kiehahtaa yli ja sammuttaa
keittiön tulen.

Turvauduimme tähän viattomaan sotajuoneen, ja seuraus oli, että kun
illallinen oli katettu, oli teekin valmiina pöydällä. Sitten sytytimme
lyhdyn ja istuimme aterioimaan.

Me olimmekin vankan aterian tarpeessa.

Kolmenkymmenen viiden minuutin kuluessa ei koko veneen sisustasta
kuulunut muuta ääntä kuin veisten, haarukkojen ja lautasten kilinää
sekä neljän hammaskarsinan uutteraa jauhamista. Mainitun ajan kuluttua
Harris huokasi: "Oh!" ja vaihtoi jalkaa, jonka nojassa oli istunut.

Viittä minuuttia myöhemmin Georgekin sanoi: "Oh!" ja nakkasi lautasensa
rannalle; kolmen minuutin kuluttua Montmorency -- ensi kertaa retkemme
alettua -- näytti tyytyväiseltä: hän näet paneutui levolle ja ojensi
koipensa. Vihdoin minäkin sanoin: "Oh!" ja heittäysin nojaamaan veneen
laitaan. Löin tosin pääni rautakaareen, mutta en siitä pahastunut. En
edes noitunut.

Miten jaloksi ihminen kylläisenä tuntee itsensä -- tällöin on
tyytyväinen sekä itseensä että koko maailmaan. Kokeneet, viisaat
ihmiset ovat minulle sanoneet, että hyvä, puhdas omatunto tekee ihmisen
täysin onnelliseksi; mutta täysi vatsa tekee aivan saman vaikutuksen ja
on sitäpaitse paljoa helpommin saavutettavissa. -- Niin, kelpo aterian
jälkeen tuntee itsensä niin jalomieliseksi, sovinnolliseksi -- sielu ja
sydän lämpiävät, jalostuvat.

Ruuansulatuselintemme vaikutus henkisiin kykyihimme on varsin
merkillinen ilmiö. Emme voi työskennellä, emme ajatella, jollei
vatsamme sitä salli. Se määrää henkiset taipumuksemme, intohimomme.
Käristetyn sianlihan ja munan jälkeen se sanoo: "Tee työtä!"
Pihvipaistin ja portterin jälkeen se sanoo: "Nuku!" Kupillinen hyvää
teetä saa sen sanomaan aivoille: "Nouse työhön ja näytä mihin kykenet!
Ole kaunopuhelias, viisas ja nerokas; levitä sielusi siivet ja anna
jumalallisten ajatustesi kohota yli maan tomun, kautta tähtisikermäin
aina ijäisyyden porteille."

Tuoreen vehnäleivän jälkeen se sanoo: "Ole tylsä ja sieluton kuin nauta
laitumella." Ja tarpeeksi suuri määrä paloviinaa saa sen komentamaan:
"Tule, narri, mylvi ja rähise, jotta lähimmäisesi saavat sinulle
nauraa; -- puhu järjettömyyksiä, jotta kukin näkisi, miten avuton,
kurja hylkiö ihminen on, jonka äly ja tahto ovat hukutetut kuten
kissanpojat puoleen kortteliin väkiviinaa."

Me olemme vatsamme tahdottomia orjia. Siveys ja rehellisyys eivät
merkitse mitään, ystäväni; mutta hoida taivaan nimessä vatsaasi
järkevästi. Silloin ovat hyveet ja tyytyväisyys itsestään asustava
sydämessäsi; ja sinusta koituu kelpo kansalainen, uskollinen puoliso,
hellä isä ja jalo, hurskas ihminen.

Illallisen edellä olimme Harris, George ja minä riitaisia, äreitä,
tyytymättömiä; aterian jälkeen me hymyilimme lempeästi toisillemme,
vieläpä koirallekin. Me rakastimme toisiamme, rakastimme koko maailmaa.
Harris sattui varomattomasti liikkuessaan astumaan Georgen
liikavarpaalle. Jos tämä olisi tapahtunut ennen illallista, olisi
George lausunut mielipiteensä ja toivomuksensa Harrisin kohtalosta
täällä ja tulevassa maailmassa sanoilla, jotka olisivat saaneet
ajattelevan ihmisen kauhistumaan.

Nyt sitävastoin hän virkkoi ainoastaan:

"Katsohan eteesi, poikaseni; älä tallaa astioita."

Ja Harris sen sijaan, että purevimmalla ivalla olisi huomauttanut, että
oli melkein mahdotonta olla tallaamatta Georgen jaloille, jos liikkui
10 kyynärää lähempänä paikkaa, missä George istui, ja ettei Georgen
lainkaan olisi pitänyt tulla mukaan tämmöiseen pieneen alukseen suurine
jalkoineen, ja neuvonut häntä ripustamaan ne veneen laidalle -- sanoi
nyt kohteliaasti: "Suo anteeksi, veikko; toivon ettei se tehnyt
kipeätä."

George vastasi: "Ei yhtään;" -- se oli hänen oma syynsä, mutta Harris
väitti, että syy oli hänen.

Oli kerrassaan liikuttavaa kuulla heidän puhuvan.

Sytytimme piippumme ja istuimme puhelemaan yön tyynessä helmassa.

George sanoi toivovansa, että ijäti voisimme elää tämmöistä
rauhallista, järkevää elämää -- kaukana maailman pauhinasta ja
kiusauksista. Minä yhdyin edelliseen puhujaan; sanoin kauvan
ikävöineeni tämmöistä elämää. Ja me arvelimme että voisimme lähteä
asumaan jonnekin asumattomalle, kaukaiselle saarelle, missä olisi
upeita aarniometsiä.

Harris huomautti, että asumattomilla saarilla, mikäli hän oli kuullut,
oli se haitta, että ne olivat peräti kosteat; mutta George huomautti,
että kosteuden saisi poistetuksi kunnollisella ojittamisella.

Siitä me johduimme puhumaan kosteudesta yleensä ja se johti Georgen
mieleen hullunkurisen seikkailun, joka hänen isällään kerran oli ollut.
Hän, Georgen isä, oli näet kerran nuorena erään ystävän kanssa matkalla
Walesissa, ja muutamakseen he iltasella saapuivat pieneen ravintolaan,
missä istui joukko herrasmiehiä, joiden seurassa he sitten istuivat
koko pitkän illan.

He viettivät sangen hauskan illan ja oli jo aamupuoli yötä, kun he
läksivät levolle (Georgen isä oli tällöin nuori, iloinen poika) ja he
olivat jotakuinkin hyvällä tuulella. Heidän (Georgen isän ja tämän
ystävän) tuli nukkua samassa huoneessa, jossa oli kaksi vuodetta.
Heillä oli mukanaan kynttilä, mutta kun he saapuivat huoneeseen,
horjahti -- kynttilä ja sammui, niin että heidän oli pakko riisuutua
pimeässä. Seurauksena oli, että he, sen sijaan että olisivat menneet
kumpikin omalle vuoteelleen, kapusivatkin samaan sänkyyn -- toinen
sijoittui oikeaan suuntaan pää tyynylle, toinen sitävastoin sijoitti
päänsä jalkapuoleen ja jalkansa tyynylle.

Seurasi hetken äänettömyys -- ei kumpikaan aavistanut erehdystä; sitten
sanoi Georgen isä:

"Joe!"

"Mikä on hätänä, Tom?" vastasi Joen ääni vuoteen jalkapuolelta.

"Sängyssäni nukkuu vieras miesroikale", kuiskasi Georgen isä; "tunnen
sen jalat tässä tyynyllä."

"Sepä merkillistä, Tom", vastasi toinen; "minun sängyssäni on, p--u
vieköön, myöskin joku mies!"

"Mitä aijot tehdä?" kysyi Georgen isä.

"Tehdäkö, joo, aijon heittää sen lurjuksen pellolle", vastasi Joe.

"Niin teen minäkin", sanoi Georgen isä.

Syntyi lyhyt ottelu, jota seurasi kaksi raskasta romahdusta lattiaan,
ja sitten kuului jotenkin nolo ääni kysyvän:

"Kuules, Tom!"

"Mitä sitten?"

"Miten kävi sinun?"

"Jos puhun totta, niin heitti toverini _minut_ sängystä lattialle."

"Samaten kävi minunkin! Täällä näyttää olevan huono järjestys täällä
majatalossa!" -- --

"Mikä sen majatalon nimi oli?" kysyi Harris.

"Porsas ja huilu", vastasi George. "Miksi sitä kysyt?"

"Ei, sitten ei se voi olla sama paikka", jupisi Harris.

"Mitä tarkoitat?" kysyi George.

"Omituista", jatkoi Harris, "mutta aivan sama seikkailu oli _minun_
isälläni kerran eräässä majatalossa. Olen usein kuullut hänen siitä
kertovan. Ja luulin että se oli sama majatalo."

Me menimme levolle kello kymmenen tienoilla, ja minä luulin saavani
nukkua makeasti, sillä olin kovin väsynyt; mutta erehdyin pahasti.
Tavallisesti riisuudun ja panen pääni tyynylle, ja sitten joku koputtaa
ovelle ja huutaa, että kello on lähes yhdeksän aamulla. Mutta tänä yönä
näytti kaikki olevan kuin noiduttua: outo yösija, kova veneen pohja,
epämukava asentoni (jalkani olivat näet tuhdon alla ja pääni lepäsi
toisella), veden hiljainen loiske ja tuulen suhina puissa, kaikki tämä
häiritsi lepoani.

Vihdoin nukahdin pariksi tiimaksi, mutta samalla alkoi joku veneen osa
-- joka arvatenkin paisui yöksi, sillä iltasella ei siinä ollut mitään
näkyvissä ja aamulla se jälleen oli kadonnut -- kaivautua
selkärankaani. Jatkoin siitä huolimatta untani ja uneksin, että olin
vahingossa nielaissut punnan kultarahan ja että jotkut tuntemattomat
ihmiset parhaillaan näverillä porasivat reikää selkääni saadakseen
täten rahan käsiinsä. Minun mielestäni he käyttäytyivät peräti
sopimattomasti ja petomaisesti, ja minä pyysin nöyrästi, että saisin
olla velassa heille tuon rahan kuukauden loppuun, jolloin varmasti
lupasin maksaa. Mutta he eivät ottaneet puhettani kuuleviin
korviinkaan, vaan inttivät, että olisi parempi kiskoa raha hetikohta
esille, muuten muka korot kasvaisivat hirvittävän suuriksi. Minä
vihdoin vimmastuin ja haukuin heidät ansion mukaan, ja silloin nuo
riiviöt kiersivät näveriä niin rajusti, että heräsin tuosta
sietämättömästä tuskasta, jonka kaivertaminen aiheutti.

Veneessä oli kuuma kuin saunassa ja päätäni särki. Päätin senvuoksi
mennä raittiiseen yöilmaan. Otin ylleni vaatteet, jotka olivat lähinnä
esillä -- siinä oli sekä minun että Georgen ja Harrisin vaatteita -- ja
pujahdin ulos teltasta.

Yö oli hurmaavan kaunis. Kuu oli jo laskenut, vain kirkkaat tähdet
paloivat juhlallisella taivaalla. Ne ikäänkuin keskustelivat sisarensa,
maapallon kanssa, tässä juhlallisessa äänettömyydessä, sillaikaa kun
me, tomun lapset, olimme unen helmoissa, ja ne puhuivat elämän
arvoituksista niin syvillä, valtavilla äänillä, ettei ihmiskorvin sitä
voinut kuulla.

Mutta samalla tuntuu yö meistä niin lohdulliselta ja virkistävältä. Sen
helmassa hiipivät surumme ja huolemme häpeissään tiehensä. Päivä on
ollut raskas ja surullinen. Mutta yön tullen häipyvät surumme, elämä ei
enää tunnu niin toivottomalta, niin läpeensä synkältä. Sinitaivaalla
vilkkuvat tähdet kuiskuttavat meille sanomia ijäisyydestä, johon
verrattuna maailmamme ja sen pienoiset huolet ja puuhat ovat
mitättömyyksiä. Tämmöisinä hetkinä tunnemme me, että surut ja tuskat
ovat jumalan lähettämiä enkeleitä, joiden tehtävänä on koettaa
kärsimysten avulla saada meitä hyviksi.

Ja vain se, joka on kärsimyksen tietä vaeltanut, tietää miten
salaperäisen lohduttavasti öinen tähtitaivas vaikuttaa murtuneeseen
ihmissieluun. Kärsimys jalostaa ihmistä, se saattaa hänet lähemmäksi
jumalaa. Vain tyhmä ihminen napisee kohtaloaan vastaan, sen sijaan että
hänen tulisi olla kiitollinen suruista ja kärsimyksistä, joita on
saanut osakseen.



YHDESTOISTA LUKU.

Miten George kerran heräsi varhain aamusella. -- George, Harris ja
Montmorency eivät rakasta kylmää vettä. -- J. osottautuu
sankarimaiseksi ja päättäväiseksi ihmiseksi. -- George ja hänen
paitansa: sangen opettavainen juttu. -- Harris kokkina. --
Historiallinen katsahdus, semminkin aijottu kouluja ja opiskelevia
varten.


Minä heräsin kello kuusi seuraavana aamuna ja näin, että George myös jo
oli hereillä. Me kääntelimme kyljelle ja toiselle nukahtaaksemme
uudelleen, mutta unta ei vaan enää tullut. Jos meillä olisi ollut joku
tärkeä tehtävä, jonka vuoksi meidän _ehdottomasti_ olisi täytynyt
aikaiseen nousta vuoteelta, niin olen varma siitä että kumpikin
olisimme heti kelloa katsottuamme vaipuneet jälleen uneen ja vetäneet
hirsiä kymmeneen saakka. Mutta silloin kun _ei_ ole välttämätöntä nousta
aikaiseen, kun hyvällä omallatunnolla vielä saisi nukkua pari tuntia,
kas silloin juuri herää peräti aikaiseen eikä enää millään ehdoilla saa
nukutuksi. Niin, tunsimme nytkin -- kun oli suorastaan järjetöntä
nousta näin varhain -- että kuolisimme, jos viisi minuuttia kauvemmin
venyisimme vuoteella. George kertoi, että hänen kerran oli käynyt hyvin
hassusti aikaiseen heräämisen vuoksi. Se oli noin l 1/2 vuotta sitten,
kun hän asui erään mrs. Gippingsin luona. Hänen kellonsa oli erään
iltana joutunut epäkuntoon ja pysähtynyt neljännestä yli 8. Hän ei
siitä tiennyt mitään ja meni rauhallisesti levolle ripustettuaan kellon
tavalliseen naulaan vuoteen vieressä.

Oli keskellä talvea, päivät olivat hyvin lyhyitä ja sitäpaitse oli
viikon päivät ollut tiheä sumu, niin että aamusin tavallisesti oli
vielä hyvin pimeä, kun George meni työhönsä. Niin oli tänäkin aamuna,
kun George heräsi ja katsoi kelloaan. Se oli 8 1/4.

"Kaikki hyvät henget varjelkoon!" tokasi George; "ja minunhan on kello
9 oltava Cityssä. Miksi minua ei ole herätetty? Se on hävytöntä!" Ja
hän nakkasi kellon vuoteelle, hypähti lattialle, otti kylmän kylvyn,
peseytyi, pukeutui ja ajeli partansa -- kylmällä vedellä -- sillä ei
ollut aikaa odottaa veden lämmittämistä. Sitten hän katsoi kelloa.

Lieneekö tärähdys vuoteelle heittäessä tahi joku muu asia saanut sen
aikaan, sitä ei George tiedä sanoa, mutta varmaa vaan on, että kello
oli ruvennut käymään ja oli nyt 20 vailla 9.

George pisti sen taskuunsa ja läksi huoneesta. Ruokasalissa oli kaikki
pimeätä ja äänetöntä; ei ollut tulta takassa eikä aamiaista pöydällä.
George jupisi, että oli häpeämätöntä mrs. G:ltä olla niin leväperäinen
ja päätti puhua suunsa puhtaaksi tullessaan kotiin aamupäivällä.
Nyt ei siihen ollut aikaa. Hän otti päällystakkinsa, hattunsa ja
sateenvarjonsa ja meni alas portaita. Ulko-ovi oli vielä lukittu --
koko talossa ei kuulunut hiiskahdustakaan. George noitui mrs. G:tä,
nimitti häntä laiskaksi vanhaksi noidaksi, joka ei viitsinyt aikanaan
nousta vuoteelta. Sitten hän avasi oven ja meni ulos kadulle.

Hän kulki melkein juoksujalkaa neljännes penikulman, ennenkuin alkoi
huomata miten merkillisen autiot ja äänettömät kadut vielä olivat. Hän
ei ollut kohdannut ainoatakaan ihmistä, ei yksikään myymälä ollut vielä
avoinna. Olihan kyllä tavattoman pimeä ja sumuinen aamu, mutta siltä ei
ollut syytä, arveli George, lakkauttaa kaikkea kauppaa ja liikettä.
_Hänen_ täytyi mennä toimeensa: mitä oikeutta oli siis toisilla sulkea
myymälöitään ja konttorejaan sumun ja pimeyden vuoksi!!

Vihdoin hän saapui Holborniin. Siellä ei näkynyt kissaakaan! Ei mitään
liikettä kaduilla! Eräässä kulmassa seisoi kolme henkeä, yksi niistä
oli poliisikonstaapeli; yhdet torikärryt, joissa oli vihanneksia --
siinä kaikki. George katsoi kelloaan, se oli viittä vailla yhdeksän!
Hän pysähtyi ällistyneenä ja koetteli valtimoaan. Se löi aivan
säännöllisesti. Sitten hän kello kädessä meni poliisimiehen luo ja
kysyi tältä paljonko kello mahtoi olla.

"Mitäkö kello on?" toisti tämä epäluuloisesti tähystäen Georgea
kiireestä kantapäähän; "tuota noin, jos tahdotte kuunnella, niin
kuulette sen heti lyövän."

George kuunteli ja samassa jossakin läheisyydessä kello alkoi lyödä.

"Mutta -- sehän löi vaan kolme!" huudahti George loukkaantuneella
äänellä, kun kello oli lyönyt.

"No niin, ja _mitä_ sen Teidän mielestänne olisi tullut lyödä?" kysäsi
poliisimies.

"Yhdeksän, tietenkin", vastasi George näyttäen kelloaan.

"Missä Te asutte?" virkkoi nyt järjestyksen valvoja ankarasti.

George ilmotti osotteensa.

"Vai niin, todellakin, vai siellä?" vastas konstaapeli, "no, seuratkaa
neuvoani ja menkää siivosti kotiin ja viekää kellonne myöskin. Tämä ei
ole mitään sukkelata pilaa, jos tahdotte tietää ajatukseni."

Ja George palasi kotiin pitkin autioita katuja.

Ensin hän aikoi mennä uudelleen levolle, mutta ajatellessaan, että
hänen täytyisi jälleen pukeutua ja peseytyä, hän päätti istua loppuyön
nojatuolissa ja koettaa nukkua siinä.

Mutta hän ei saanut unta: ei koskaan elämässään ollut hän tuntenut
itseään niin virkuksi. Senvuoksi hän sytytti lampun ja ryhtyi pelaamaan
shakkia itsensä kanssa. Mutta se tuntui kovin pitkäveteiseltä, jonka
vuoksi hän jätti pelin kesken ja koetti lukea. Mutta lukeminenkaan ei
maistanut, hän ei voinut kiinnittää ajatuksiaan luettavaan. Vihdoin hän
otti päällystakkinsa ja meni uudelleen kadulle kävelemään.

Oli hirveän kolea ja sumuinen ilma, ja kaikki poliisit, jotka hän
kohtasi, tarkastelivat häntä peittelemättömällä epäluulolla. He
käänsivät lyhtyjensä valon suoraan hänen kasvoihinsa ja seurasivat
hänen kintereillään pitkät matkat, kunnes hänestä alkoi tuntua, että
hän todella oli tehnyt jotakin pahaa ja hän alkoi pujahdella
sivukaduille ja piileskellä pimeissä porttikäytävissä, heti kun kuuli
poliisimiesten säännölliset, kaikuvat askeleet lähenevän.

Moinen salaperäinen käytös tietenkin herätti järjestyksen valvojien
epäluulot ylimmilleen ja he alkoivat väijyä Georgea, yllättivät hänet
ja tutkivat mitä hän täällä teki. Ja kun hän vastasi: "ei mitään", hän
oli muka kävelemässä vain omaksi huvikseen (kello oli silloin neljä
aamulla), pudistivat poliisimiehet epäilevästi päätään ja pari heistä
seurasi häntä kotiin saakka nähdäkseen asuiko hän todella siellä missä
oli sanonut. He näkivät hänen avaavan oven omalla avaimellaan, ja
sitten he asettuivat vartioimaan taloa kävellen edestakaisin oven
edustalla.

George päätti nyt tehdä tulen takkaan ja ajan kuluksi valmistaa
itselleen hieman murkinaa; mutta merkillistä oli, ettei hän voinut
pidellä tahi koskettaa mitään hiilistä aina teelusikkaan saakka
pudottamatta sitä lattiaan, ja hän piti semmoista hiidenmoista kolinaa
että hän joka hetki pelkäsi mrs. G:n heräävän ja luullen varkaita
olevan talossa rientävän akkunaan huutamaan "Poliisia!", jolloin nuo
kaksi salapoliisia syöksisi taloon, panisi hänet käsirautoihin ja veisi
hänet poliisiasemalle!

Hän oli peräti hermostunut ja hän kuvitteli miltä tuntuisi seista
oikeuden edessä koettaen turhaan selittää asiata ja vakuuttaa
viattomuuttaan: kukaan ei häntä uskoisi. Hän oli jo kuulevinaan
tuomiota julistettavan: 20 vuotta pakkotyötä! Hänen äitinsä kuolisi
surusta ja häpeästä! Siksi hän jätti murkinan valmistuspuuhat sikseen
ja heittäysi täysin puettuna lepotuoliin, kunnes mrs. G. 1/2 8 ajoissa
ilmestyi ruokasaliin.

George sanoi, ettei sen koommin koskaan ole noussut liian aikaiseen: se
oli hänelle terveellinen opetus.

Me olimme pukeutuneet Georgen kertoessa minulle tätä tosi tapausta.
Sitten ryhdyin minä herättämään Harrista airon avulla. Kolmannella
yrityksellä se onnistui: hän kääntihe toiselle kyljelle ja mutisi
olevansa jalkeilla minuutin kuluttua ja pyysi saada jalkineensa
kiilloitetuksi. Me annoimme hänen -- veneha'an avulla -- tuntea missä
hän oli, ja vihdoin hän veltosti nousi istumaan lähettäen samalla
Montmorencyn, joka oli asettunut nukkumaan hänen rintansa päälle,
vierimään veneen tuhtojen alle.

Sitten raoitimme telttavaatetta ja kaikki neljä kurkistimme ulos
aamuauringon valaisemalle joelle. Olimme kotona päättäneet nousta
aikaiseen aamulla, raoittaa telttaa ja suora päätä vuoteelta syöksyä
jokeen ottamaan pitkän virkistävän aamukylvyn. Niin, nyt oli aamu,
mutta päätöksen toteuttaminen näytti varsin vähän houkuttelevalta. Vesi
näytti kovin tummalta ja kylmältä ja aamutuuli puhalsi vinhasti saaden
meidät värisemään vilusta.

"No niin, kuka hyppää ensiksi veteen?" kysäsi Harris vihdoin.

Ei kukaan näyttänyt pitävän kiirettä. George alkoi verkalleen vetää
sukkia jalkaansa. Montmorency ilmasi ajatuksensa surkealla ulvonnalla,
ikäänkuin kauhistuttaisi häntä asian kuvitteleminenkin; Harris taas
sanoi, että oli ylen vaivaloista päästä vedestä ylös veneeseen jälleen
ja alkoi rauhallisesti pukeutua.

Ei minuakaan asia sanottavasti innostuttanut, mutta en tahtonut seurata
toisten pelkurimaista esimerkkiä. Valitsin senvuoksi kultaisen
keskitien: päätin pestä ruumiini kylmällä vedellä; minä otin
uimalakanan ja kapusin rannalla kasvavan puun ulkonevalle oksalle, joka
oli melkein vedenrajassa.

Ilma oli purevan kylmä. Tuuli leikkeli veitsen tavoin ihoani. Noiduin
koko hommaa ja päätin kääntyä takaisin ja pukeutua. Otin askeleen
taaksepäin, kun samassa tuo vietävä oksa murtui ja minä syöksyin
suinpäin jokeen. Olin jo keskellä virranuomaa ja nielaissut muutaman
litran Thamesin vettä, ennenkuin pääsin selville siitä, mitä oli
tapahtunut.

"Kautta Jupiterin! vanha J. hyppäsi jokeen", kuulin Harrisin tokasevan,
kun jälleen tulin vedenpintaan. "En todella luullut hänellä olevan
siihen rohkeutta."

"Onko kaikki tolallaan?" huusi George minulle.

"Kaikki hyvin", minä läähätin. "Mutta te olette nahjuksia, kun ette
uskaltaneet tulla veteen. En koko maailman aarteista olisi tahtonut
luopua tästä nautinnosta. Ettekö tahdo koettaa? Siihen vaaditaan vain
hiukkanen päättäväisyyttä."

Mutta en voinut heitä houkutella.

Vielä toinenkin sangen hupainen seikka tapahtui pukeutuessamme. Minua
paleli kamalasti veneeseen noustessani, ja kiireissäni koettaessani
saada paitaa ylleni, putosikin se jokeen. Se saattoi minut täyteen
raivoon, olletikin kun George purskahti nauruun. En nähnyt asiassa
mitään naurettavaa ja sanoinkin sen Georgelle, mistä hän nauroi sitä
enemmän. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni ja minä sanoin hänelle
suoraan mikä vihoviimeinen, tylsämielinen pässinpää hän oli, mutta
siitä hän hirnui yhä äänekkäämmin. Ja juuri kun olin saanut ongituksi
paitani vedestä, minä huomasin, ettei se ollutkaan _minun_ paitani,
vaan Georgen, jonka epähuomiossa olin ottanut! Nyt selvisi minullekin
asian naurettava puoli ja minä purskahdin nauruun. Ja kuta enemmän
silmäilin vuorotellen Georgen likomärkää paitaa ja Georgea itseään,
joka lakkaamatta nauraa hirnahteli, sitä enemmän asia minua huvitti, ja
nauroin niin makeasti, että paita vihdoin uudelleen putosi veteen.

"Etkö aijo onkia paitaasi vedestä?" kysäsi George hirnahduksiensa
väliajalla.

En voinut kotvaan vastata hänelle, nauroin niin kiihkeästi, mutta
lopultakin minun onnistui sopertaa:

"Eihän se olekaan minun paitani -- se on _sinun_!"

En koskaan elämässäni ole vielä nähnyt ihmiskasvojen niin nopeasti
muuttuvan nauravista totisiksi.

"Mitä!" tiuskasi George hypähtäen seisoalle. "Senkin vietävä porokynsi!
Vanha aasi! Etkö voi olla huolellisempi pukeutuessasi? Kaikki
virtahepot ne pyrkivätkin mukaan veneretkelle! Et sinä kykene olemaan
mukana veneessä, sen sanon. Anna venehaka tänne!"

Minä koetin saada häntä oivaltamaan asian humoristista puolta, mutta
turhaan. George on välistä hyvin hidas käsittämään hienompaa huumoria.

Harris ehdotti, että söisimme munaomelettia aamiaiseksi. Hän sanoi
osaavansa valmistaa sitä. Hänen puheestaan päättäen oli hän koko
mestari omeletin valmistuksessa. Hän, muka, oli usein niitä valmistanut
huvimatkoilla ja purjehdusretkillä. Se oli hänen erikoisalansa.
Ihmiset, jotka kerrankin olivat nauttineet hänen valmistamistaan
omeleteista, olivat -- kertoi Harris itse -- niin hurmaantuneet niihin,
etteivät enää tahtoneet katsoakaan muunlaista ravintoa ja kuolivat
nälkään, jolleivät saaneet himoruokaansa.

Suumme tietenkin tulivat veteen moisista jutuista, ja me ryhdyimme
innokkaasti häntä avustamaan paistinpannun lämmityksessä ja muissa
valmistuspuuhissa.

Harrisin näytti olevan vaikea saada munia särjetyiksi -- eli oikeammin:
särjetyiksi hän ne kyllä sai, mutta ne eivät tahtoneet mennä pannuun,
kun ne oli särjetty, vaan pyrkivät valumaan kaikkiin muihin paikkoihin.
Vihdoin onnistui hänen saada pannuun puoli tusinaa ja hän ryhtyi peräti
juhlallisen näköisenä niitä paistamaan.

Se näytti olevan peräti oikullista työtä, mikäli George ja minä voimme
päättää. Joka kerta kun hän läheni pannua, hän säännöllisesti poltti
sormensa, ja sitten hän hyppi ja tanssi pannun ympärillä nuollen ja
puhaltaen sormeaan. Me Georgen kanssa aloimme luulla, että tämä tanssi
ja hyppely olivat keittohommaan kuuluva salaperäinen, mutta tuiki
välttämätön toimitus.

Emme olleet koskaan syöneet munaomelettia ja me otaksuimme sen
valmistukseen kuuluvan tämmöisiä temppuja, samoinkuin intiaanit ja
Sandwich-saarten asukkaat tanssien ja laulaen valmistavat ateriansa.
Montmorency tuli myös siihen ja pisti kuononsa paistinpannun reunalle.
Se oli tietysti tulisen kuuma ja Montmorencykin alkoi ulvoa ja tanssia.
Niin, se oli huvittavin ja jännittävin näytelmä, minkä koskaan olimme
nähneet. George ja minä olimme oikein pahoillamme, kun se oli lopussa.

Tulos ei tosin täydellisesti vastannut odotuksia, joita Harrisin
kehumiset olivat meissä herättäneet. Sitä oli kovin vähän -- ainakin
kaikkeen touhuun nähden, mitä sen valmistus oli aiheuttanut. Kuusi
munaa oli mennyt pannuun, ja niiden tuloksena oli teelusikallinen
palanutta, epämiellyttävän näköistä seosta.

Harris sanoi, että se oli paistinpannun syy, ja arveli, että se olisi
onnistunut paremmin, jos meillä olisi ollut kalakattila ja kaasu-uuni.
Me päätimme, ettemme enää valmistaisi tätä ruokalajia, ennenkuin meillä
olisi mainitut talousesineet käytettävinämme.

Aurinko oli noussut korkealle, kun lopetimme aamiaisen, ja tuuli oli
hiljennyt. Oli niin ihana aamu, kuin suinkin voi toivoa. Näköpiirissä
ei ollut juuri mitään, mikä muistutti meitä 19:ta vuosisadasta, ja kun
katselimme auringon valaisemaa jokea, voimme helposti kuvitella, että
olimme siirtyneet vuosisatoja takaperin ajassa tuohon ikimuistettavaan
kesäkuun aamuun v. 1215 ja että me olemme englantilaisia talonpoikia
kotikutoisissa puvuissa ja tikari vyöllä, jotka saamme olla tämän
peräti tärkeän historiallisen tapauksen todistajina.

Kesä-aamu on kaunis, tyyni ja lämmin. Mutta ilmassa väräjää kuitenkin
levottoman kiihkon enteitä. Juhani-kuningas on nukkunut yönsä
Duncroft-Hallissa, ja koko pieni Stainesin kaupunki on edellisinä
päivinä kajahdellut aseellisten miesten ja sotaratsujen raskaista
askeleista. Siellä vilisee teräkseen puettuja ritareja, keihäillä,
tapparoilla ja jousilla varustettuja sotilaita ja julman näköisiä
muukalaisia palkkasotureita.

Loistavapukuisia ritareita ja ylhäisiä herroja seurueineen ratsastaa
pitkin päivää kaupunkiin. Mutta illan tullen sulkevat kaupungin
porvarit visusti porttinsa, sillä räyhääviä sotamiesparvia kuljeskelee
pitkin katuja ja näinä rauhattomina aikoina ei käsi koskaan ole etäällä
miekankahvasta; miekka on näet tavallinen tuomari riita-asioissa, joka
sekä julistaa tuomion että panee sen täytäntöön. Sotamies on tottunut
ottamaan mitä hyväksi näkee ja maksaa siten, että säästää omistajan
hengen, jos sattuu olemaan hyvällä tuulella!

Suurella torilla ovat ylhäisten herrojen seuralaiset yöleirissä suurten
nuotioiden ääressä, siellä aterioidaan, juodaan, lauletaan ja pelataan,
ja pikari kiertää miehestä mieheen myöhään yöhön. Kirkkaat haarniskat
ja aseet välkkyvät nuotioiden valossa. Olut-tuvat ovat täynnä tuikeita
sotilaita ja räyhääviä maalaisia.

Vartijat käyskentelevät pimeillä kaduilla. Nuotiot alkavat sammua ja
kaukana koillisella taivaalla sarastaa aamunkoite. Taivas alkaa
ruskoittua; aamu on käsissä, tämän suuren päivän aamu, jonka
merkityksen vasta seuraavat sukupolvet voivat täydelleen käsittää.

Noilla molemmilla pienillä saarilla, jotka ovat joen keskellä,
vallitsee vilkas liike ja hyörinä; siellä on joukko työmiehiä
uutterassa työssä. Sinne on kyhätty suuri paviljonki, ja salvumiehet
naulaavat jo paikalleen viimeisiä kattolautoja, samalla kun Lontoosta
tulleet verhoilijat sisustavat rakennusta monivärisillä loistavilla
kankailla, silkkiverhoilla ja kullalla ja hopealla kirjailluilla
peitteillä.

Ja nyt, katso! alas rantaan saapuu kaupungista ja sen ulkopuolella
olevista yöleireistä loistava seurue toisensa jälkeen. Pukujen upeat
värit loistavat kirkkaassa auringonvalossa, aseet kimaltelevat. Soturit
nojautuvat aseisiinsa ja odottavat, ja airueita nopeilla hevosilla
kiitää ryhmästä toiselle.

Hetki hetkeltä saapuu yhä uusia joukkoja rantaan. Kypärit ja haarniskat
kiiltävät auringossa, aseet kilahtelevat ja moni ylhäinen herra
saattueineen saapuu tänne torvien toitottaessa ja lippujen liehuessa.
Vasallit ja asemiehet kokoontuvat lääniherrojensa ympärille -- tämä on
vilkas, kaunis, värikäs näky, jota kyllä kannattaa katsella.

Läheiset rinteet ja joen molemmat rannat ovatkin tulvillaan uteliaita
katsojia, kaupunkilaisia, ällisteleviä maalaisia lähitienoilta ja
paljon muuta väkeä. Kullakin on oma käsityksensä odotetusta
tapahtumasta: toiset puhuvat innostuksella päivän merkityksestä, mutta
harmaapäiset, kokeneet vanhukset ravistavat epäilevästi päätään: he
ovat usein ennenkin kuulleet moisia kauniita lupauksia annettavan,
joita ei kuitenkaan ole pidetty.

On jo myöhäinen aamupäivä; me ja kaikki kansa olemme kärsivällisesti
odottaneet. Tuntikausia ovat lakeijat seisoneet linnan venelaiturilla
vartioimassa upeaa, matoilla ja kultakoristeilla sisustettua venettä,
jossa Juhani-kuningas aikoo kulkea saarelle -- allekirjoittamaan
kansansa vapaudenkirjaa!

Toki vihdoinkin! Tuolla ratsastaa kuningas rantaan hovimiestensä ja
valtakunnan ylimysten seurassa. Majesteetin kasvot ovat kalpeat, katse
arka, häilyvä. Hän lienee nukkunut huonosti, eikä ihmekään --
sokeudessaan ja kevytmielisyydessään on hän joutunut semmoiseen
asemaan, että hänen _pakosta_ täytyy suoda vapaus alamaisilleen. Hän
koettaa kuitenkin salata tunteitaan: suopealla hymyllä ja armollisin
sanoin tervehtii hän ylhäisiä herroja, jotka ovat saattaneet hänet
moiseen nöyrytykseen. Mutta koko ajan hän vilkuilee ympärilleen
nähdäkseen miten lukuisilla joukoilla hänen korskat alamaisensa ovat
saapuneet, ja miten paljon hänen omia muukalaisia soturejaan on
saapuvilla.

Onkohan todella jo liian myöhäistä? Odottamaton hyökkäys vain hänen
vieressään seisovien ylimysten kimppuun -- he eivät moista yllätystä
osaa odottaakaan -- reipas käsky hänen ranskalaisille sotureilleen ja
nuo uppiniskaiset, kapinoivat ylimykset saisivat katkerasti katua
päivää, jolloin olivat nousseet vastustamaan hallitsijaansa, Herran
voideltua. Voimakas luonne saisi kyllä pelin vieläkin kallistumaan
voittoon. Voi, olisipa Richard-vainaja ollut tässä hänen asemassaan!
Vapauden malja olisi silloin jälleen tempaistu Englannin huulilta, ja
vapauden päivänkoitto siirtyisi vuosisadan tulevaisuuteen.

Mutta Juhani-kuninkaan sydän masentuu nähdessään niin paljon tuikeita,
päättäviä kasvoja, hän antaa soturiensa vetäytyä taustalle ja astuu
upeasti koristeltuun purteen, minne ylimykset -- oikea käsi miekan
kahvalla -- seuraavat häntä ja vene lähtee liikkeelle.

Verkalleen kulkee vene tuon lyhyen matkan joen poikki saareen, jota
vielä tänäpänä nimitetään Magna Charta-saareksi. Kuningas astuu maihin,
ja me odotamme jännityksellä, kunnes lukemattomista suista lähtevä
riemuhuuto tärisyttää ilmaa: Englannin vapauden temppeliin on, kuten
kaikki tiedämme, laskettu sen tukevin peruskivi.



KAHDESTOISTA LUKU.

Henrik VIII ja Anna Boleyn. -- Miten tukalaa on asua samassa talossa
kuin rakastava pari. -- Kova aika Englannin kansalle. -- Tukala yösijan
saanti. -- Kodittomina ja turvattomina. -- Harris valmistaihe
kuolemaan. -- Enkeli saapuu avuksemme. -- Odottamattoman ilon vaikutus
Harrisiin. -- Pieni illallinen. -- Murkina. -- Suunnaton hinta,
sinapista. -- Itsepäinen säilykeastia. -- Maidenhead. -- Me
purjehdimme. -- Kolme kalastajaa. -- Meitä kirotaan.


Minä istuin joen äyräällä syvissä mietteissä, mielikuvitukseni oli
palannut takaisin ammoin sitten vierineisiin tapauksiin, kun George
huomautti, että jos olin jo kylliksi levännyt, miksen auttanut häntä
astioiden pesussa? Täten minut rutosti tempaistiin menneistä,
kunniakkaista ajoista runottomaan nykyaikaan ja minä palasin veneeseen,
puhdistin paistinpannun puupuikolla ja heinätupolla sekä kirkastin sen
vihdoin Georgen märällä paidalla.

Me soudimme Magna Charta-saarelle, katselimme kiveä, jonka ympärille on
rakennettu katos, ja jossa tämä tärkeä perustuslakimme kerrotaan
tulleen allekirjoitetuksi. On myös toinen taru, jonka mukaan
allekirjoitus on tapahtunut "Runningmeden" rantatöyräällä, mutta itse
puolestani olen vakuutettu siitä, että edellinen taru pitää paikkansa.
Sen ajan lordit, kreivit ja paronit tunsivat kylläkin mikä liukas
ankerias Juhani-kuningas oli ja tietenkin he olivat siksi varovia, että
veivät hänet saarelle, mistä majesteetin ei ollut niinkään helppo
livahtaa tiehensä eikä tehdä takaperoa.

Hieman ylempänä jokivarrella on erään vanhan luostarin rauniot ja sen
ympärystöillä kerrotaan Henrik VIII:n odottaneen Anna Boleynia, kun
heillä oli lemmenkohtauksia. Myöskin Kentissä, Hever Castlen luona,
ovat rakastavat tavanneet toisiaan, ja joskus myös St Albansin luona.
Näihin aikoihin mahtoi Englannin kansan olla vaikea liikkua millään
seuduilla tapaamatta penkkiä, missä tämä ajattelematon nuori pariskunta
_ei_ olisi istunut!

Oletteko koskaan asunut talossa, jossa on rakastunut pari? Se on peräti
ankara vitsaus! Sinä aijot mennä saliin lukemaan ja juuri ovea
avatessasi kuulet hiljaista kolinaa, kuten siirtyisi joku
hermostuneesti etäälle jostakin esineestä, ja kun astut sisään, seisoo
Emilia akkunassa innokkaasti tähystäen ulos tielle ja ystäväsi, Johan
Edvard, istuu huoneen toisessa päässä koko sielustaan kiintyneenä
selailemaan vanhoja, ventovierasten ihmisten valokuvia.

"Kas vaan", virkat sinä tuokion äänettömyyden kuluttua, "minäpä en
tiennyt täällä olevan ketään."

"Vai niin, etkö tiennyt?" virkkaa Emilia kylmällä, ivallisella äänellä,
joka osottaa miten vähän läsnäolosi häntä huvittaa.

Teet uuden, epätoivoisen yrityksen saada keskustelua toimeen:

"Täälläpä on kovin pimeä. Miksette ole sytyttäneet kaasua?"

Johan Edvard sanoo: "Oho!" sitä ei hän ollut huomannut; ja Emilia
huomauttaa, ettei pappa pidä siitä, että suotta poltetaan kaasua
valoisalla päivällä. Sinä kerrot heille pari kaskua ja teet selkoa
Irlannin kysymyksen asemasta ja toiveista parlamentissa, mutta ei
mikään näytä heitä huvittavan. Saat vastaukseksi vaan hajamielisiä:
"Vai niin?" "Todellakin!" "Niinkö?" "Onpa se merkillistä." Ja kun
kymmenen minuuttia olet moista keskustelua ylläpitänyt, sinä hiivit
ovelle ja pujahdat ulos, ja saat hämmästykseksesi kokea, että ovi
_itsestään_ sulkeutuu jälkeesi, ennenkuin ehdit siihen koskeakaan!

Puoli tuntia myöhemmin sinä päätät mennä polttamaan piipullisen
tupakkaa puutarhaan. Näet siellä Emilian istumassa pienellä, kapealla
tuolilla, -- Johan Edvard on nähtävästi istunut nurmella, siltä ainakin
näyttää. He eivät virka sanaakaan, mutta saat heiltä silmäyksen, joka
sanoo kaikki mitä sivistyneessä yhteiskunnassa yleensä voidaan sanoa;
ja sinä korjaat luusi kiiruumman kautta.

Tästä lähin peloittaa sinua pistää nenääsi jok'ainoaan huoneeseen
talossa. Senpä vuoksi menet iltasella kävelemään tielle ja ihailemaan
tähtiä; sitten palaat varovasti huoneeseesi, mutta on liian aikaista
mennä levolle. Sinä menet puutarhaan: kaikki on rauhallista, mutta kun
avaat huvihuoneen ovea, saat nähdä nuo kaksi tylsämielistä nuorta
ihmistä soppeen kyyristyneinä. Ja he näkevät sinut ja otaksuvat
tietysti, että sinä tahallasi, sulasta ilkeydestä heitä väjyskelet ja
tavan takaa koetat yllättää.

"Eikö herrasväki taivaan nimessä voisi valita jotakin erityistä
huonetta tähän tarkoitukseen ja naulata varoitustaulua ovelle, jotta
ihmiset tietäisivät sitä karttaa?" jupiset sinä palatessasi
huoneeseesi.

Näin lienee ollut laita koko Englannin valtakunnassa, kun tuo huimapää
poika, Henrik VIII, hienosteli Annaansa. Buckinghamshiressä ihmiset
yllättivät rakastavat, juuri kun he haaveillen kävelivät Windsorin ja
Wraysburyn seuduilla, ja huudahtivat: "Oh, onko Teidän Majesteettinne
täällä?" ja Henrik sävähti tulipunaiseksi kuin koulupoika ja änkytti:
"Niin, saavuin vastikään tänne tapaamaan erästä herrasmiestä"; ja Anna
lisäsi: "On hauskaa Teitä nähdä! Eikö olekin merkillinen sattuma?
Tapasin juuri Mr Henrik VIII:nen, ja hänellä oli aivan sama tie kuin
minulla."

Ja ihmiset miettivät itsekseen: "On parasta, että katoomme näiltä
seuduilta, niin kauvan kun tuota suutelemista ja hyväilemistä kestää.
Me lähdemme Kent'iin siksi aikaa."

Ja he lähtevät Kent'iin, mutta heti sinne saavuttuaan he ensiksi
tapaavat Henrikin ja Annan, jotka kävelevät haaveilemassa Hever Castlen
ympärillä.

"Tämäpä on peliä!" sanovat kunnon englantilaiset. "Lähdetään hiiteen
täältä. Mennään St Albans'iin -- se on kaunis, rauhallinen paikka."

Ja kun he tulevat sinne, näkevät he tuon siunatun parin suutelevan
toisiaan luostarin puistossa. Silloin nämä kelpo englantilaiset
pakenevat St Albans'ista ja rupeevat merirosvoiksi, kunnes rakastavat
ovat viettäneet häänsä.

Picnic-lahdesta aina vanhaan Windsoriin saakka on jokivarsi hyvin
kaunista. Siellä on varjoisia metsiä, kunnaita ja laaksoja; metsiköissä
on kauniita pieniä taloja ja tien varrella on ravintola, missä saa
lasillisen oivallista olutta -- sanoo Harris, ja hän on tällä alalla
asiantuntija, jonka lausuntoon voi luottaa.

Vanha Windsor on myös historiallisesti kuuluisa paikka. Edvard
tunnustajalla oli aikoinaan palatsi siellä, ja siellä myös Jaarli
Godwin seisoi oikeuden edessä syytettynä osallisuudesta kuninkaan
veljen murhaan. Jaarli Godwin otti silloin leivän, mursi sen ja sanoi:

"Jos olen tähän rikokseen syypää, niin tukehduttakoon tämä leipä minut,
kun sen syön."

Hän pisti leivän suuhunsa, nielasi sen ja se tarttui hänen kurkkuunsa,
niin että hän kuoli. --

Vanhan Windsorin ohitse kuljettua tulee joki yksitoikkoiseksi ja
ikäväksi. Siinä ei ole mitään nähtävää, ennenkuin vasta Boveneyn
lähellä. -- Kun kuljimme Datchet'in ohi, kysyi George minulta muistinko
vielä ensimmäistä jokiretkeämme, kun kello 10 iltasella saavuimme
Datchetiin ja etsimme yösijaa.

Sanoin sen hyvästi muistavani. Enkä sitä hevillä unhoitakaan!

Muistan koko ikäni tuon retken. Oli kaunis lauvantai-ilta elokuussa. Me
olimme väsyneitä ja nälkäisiä kuin sudet, me kolme, Harris, George ja
minä, ja Datchetiin saavuttuamme otimme veneestä matkalaukkumme,
päällystakkimme y.m. tavaramme ja läksimme etsimään majapaikkaa.
Löysimme pian pienen, sievän hotellin, jonka seinillä kasvoi
viiniköynnöstä ja muurivihreää; mutta siellä ei ollut päivänkukkia
niiden joukossa, ja jostakin käsittämättömästä syystä minä sinä iltana
kaipasin päivänkukkia, niin että sanoin:

"Kuulkaa, pojat, ei viitsitä mennä tänne! Mennään vähän edemmäksi,
kunnes tapaamme majatalon, jonka edustalla kasvaa päivänkukkia."

No niin, me kuljimme edelleen ja tulimme toiseen majataloon. Sekin on
sievä, hauska hotelli ja siellä oli päivänkukkia; mutta Harris sanoi,
ettei voinut sietää erästä herrasmiestä, joka seisoi ovella nojautuen
ovipieleen. Harris väitti, että tuon miehen tukka ja saappaat tekivät
hänet pahoinvoivaksi, ja senvuoksi me kuljimme ohitse ja vaelsimme
pitkän aikaa tapaamatta muuta hotellia. Vihdoin tuli muuan mies
vastaamme ja kysyimme häneltä tietä lähimpään hotelliin. Hän vastasi:

"Kas, herrat ovat kokonaan väärällä tiellä. Olette jo kulkeneet
hotellin ohi. Kääntykää takaisin ja sitten oikealle kädelle, niin
tulette 'Peurahotelliin'."

Me sanoimme:

"Niin, kyllä tiedämme. Olimme jo siellä, mutta emme pidä siitä --
siellä ei ole päivänkukkia." --

"Hyvä", hän sanoi, "no, sitten on 'Manor House' aivan sen lähellä
hieman tännempänä. Oletteko käyneet siellä?"

Harris vastasi, ettemme tahtoneet mennä sinne -- hän ei pitänyt erään
ovella seisovan miehen ulkonäöstä; hän (Harris) ei sietänyt tuon miehen
tukan väriä eikä hänen saappaitaan.

"No niin, hyvät herrat, sitten en tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi
oppaamme, "sillä täällä ei ole muuta kuin nuo kaksi majataloa koko
seudulla."

"Mitä, ei muuta hotellia?" huusi Harris.

"Ei alkuukaan", vastasi mies.

"Mitä Herran nimessä nyt teemme?" tokasi Harris.

Nyt George lausui mielipiteensä. Hän arveli, että Harris ja minä
voisimme rakennuttaa itsellemme tänne oman, yksityisen hotellin, minne
ei ketään punatukkaista päästettäisi sisälle. Omasta puolestaan hän
aikoi suoraa päätä palata takaisin "Peuraan."

Täällä maailmassa on vaikea saada kaikkia toiveitaan täytetyiksi; senpä
vuoksi Harris ja minä mukauduimme välttämättömyyteen ja seurasimme
Georgea.

Me saavuimme "Peuraan", menimme sisälle ja nakkasimme tavaramme
etehisen lattialle.

Isäntä tuli luoksemme ja sanoi:

"Iltaa, hyvät herrat."

"Iltaa", vastasi George, "tahtoisimme kolme vuodetta, isäntä."

"Olen pahoillani, sir", vastasi tämä, "mutta pelkään etten voi niitä
teille toimittaa."

"Oh, joutavia", sanoi George, "ei sillä niin väliä ole. Kaksikin
vuodetta riittää. Voihan kaksi meistä nukkua samalla vuoteella, eikö
niin?" jatkoi hän kääntyen Harrisiin ja minuun.

Harris sanoi: "Oh, vallan mainiosti"; hän otaksui, että George ja minä
vallan hyvästi voisimme nukkua yhdessä.

"Olen pahoillani sir", toisti isäntä, "mutta meillä ei todellakaan koko
talossa ole ainoatakaan vapaata vuodetta! Päinvastoin on meidän jo
täytynyt sijoittaa, kaksi, jopa kolmekin _gentlemania_ samaan sänkyyn;
en voi sille mitään, hyvät herrat."

Tämä oli meille koko kolaus!

Mutta Harris on vanha, kokenut matkailija, hän tointui pian ja
ystävällisesti hymyillen virkkoi:

"Vai niin, sepä on ikävä juttu. Mutta kyllä me keksimme keinon. Tehän
voitte antaa meidän nukkua biljardisalissa."

"Voi, hyvät herrat! Kolme _gentlemania_ nukkuu jo biljardipöydällä, ja
kaksi on sijoitettu kahvihuoneeseen. En mitenkään voi antaa herroille
yösijaa."

Me poimimme tavaramme lattialta ja menimme "Manor House'en." Se oli
pieni, sievä rakennus. Minä sanoin pitäväni siitä enemmän kuin
edellisestä paikasta. Harris sanoi: "Aivan oikein", tämä oli sievä
paikka ja eihän meidän ollut pakko katsella tuota punatukkaista
herrasmiestä; eihän miesparka todellakaan ollut itse syypää hiustensa
tulipunaiseen väriin.

Harris puhui miehen tukasta filosoofin tyyneydellä.

Meidän ei tarvinnut avatakaan "Manor Housen" ovea! Emäntä tuli jo
portailla vastaamme ja ilmoitti, että me olimme neljästoista seurue,
jolta hänen viimeisen puolentoista tunnin kuluessa oli täytynyt kieltää
yösija! Ja kaikkiin ehdotuksiimme biljardista, heinäladosta ja
hiilikellarista hän hymyillen pudisti päätään: kaikki mainitut paikat
olivat jo aikoja sitten otetut käytäntöön ja täpösen täynnä.

Eikö hän koko kylässä tiennyt ainoatakaan paikkaa, missä kolme
väsynyttä matkailijaa voisi saada yösijaa?

"Niin, jolleivät herrat ole kovin vaativaisia", hän sanoi -- _hän_
puolestaan ei paikkaa voinut suositella -- "niin on Etonin tien
varrella, noin puoli penikulmaa täältä, pieni olutkapakka --."

Emme kuunnelleet lausetta loppuun; sieppasimme kapineemme ja läksimme
juoksujalkaa laputtamaan neuvottuun suuntaan. Matka tuntui pikemmin
puolentoista kuin puolen penikulman pituiselta, mutta vihdoin pääsimme
perille ja hyökkäsimme hengästyneinä oluttupaan.

Isäntäväki siellä oli sydämetöntä ja epäkohteliasta. He suorastaan
nauroivat meille. Heillä oli koko talossa vain kolme vuodetta ja niihin
oli jo sijoitettu seitsemän herraa ja kaksi nainutta pariskuntaa!
Siellä istui oluttuoppinsa ääressä muuan hyväsydäminen maamies, jonka
kävi meitä sääli ja hän neuvoi meitä maustekauppiaan luo, jonka talo
oli aivan Peurahotellin lähellä ja -- me palasimme takaisin.

Maustekauppiaan talo oli reunojaan myöten täynnä. Puodissa sattui
olemaan muuan vanha eukko, joka ystävällisesti neuvoi meitä tulemaan
kanssaan. Hän tunsi näet erään rouvan, joka joskus vuokrasi huoneita
matkustajille.

Vanha eukko käveli peräti hitaasti ja kesti 20 minuuttia, ennenkuin
saavuimme tuon rouvan asunnolle. Eukko käytti tilaisuutta hyväkseen
matkalla kertomalla meille mitä vaivoja hänellä oli selässään ja
tekemällä selkoa tautiensa kaikista vaiheista.

Tuttavan rouvan huoneet olivat täpösen täynnä. Sieltä meitä neuvottiin
n:o 27. Sama tulos. N:o 27 oli täynnä ja osotti meidät n:o 32:een, ja
32 oli täynnä.

Sitten me palasimme takaisin valtatielle ja Harris istahti tiepuoleen
ja sanoi, ettei aikonut käydä askeltakaan edemmäksi. Oli turhaa enää
kysyäkään yösijaa ja hän sanoi tahtovansa kuolla siihen. Hän pyysi
Georgea ja minua viemään viimeisen tervehdyksen hänen äidilleen ja
ilmoittamaan kaikille hänen ystävilleen, että hän antoi heille anteeksi
ja kuoli onnellisena.

Tällä hetkellä saapui luoksemme enkeli -- pienen pojan haamussa (ja en
todellakaan osaa kuvitella tehokkaampaa valepukua enkelille!); sillä
oli olutkannu toisessa kädessä, toisessa taas pitkä nauha, jonka päähän
oli sidottu jotakin, jonka hän sinkosi jokaiseen tien varrella olevaan
kiveen, mistä syntyi omituinen läiskähtävä ääni.

Me kysyimme tältä taivaalliselta matkailijalta (myöhemmin kyllä saimme
selville, että hän oli samaa syntistä alkujuurta kuin mekin) tiesikö
hän missään yksinäistä taloa, jossa asui vaan heikkoja, sairaita
ihmisiä (kernaimmin vanhoja rouvia tahi halvauksen saaneita
herrasmiehiä), joita olisi helppo peloittaa uhkauksilla ja täten saada
heidät luovuttamaan vuoteensa täksi yöksi kolmelle epätoivoiselle
miehelle; tahi, jollei hän tiennyt semmoista, voisiko hän suosittaa
meille tyhjää perunakuoppaa, heinälatoa, tahi asumatonta tallia tahi
jotakin sentapaista. Hän vastasi, ettei tiennyt mitään semmoista -- ei
ainakaan lähiseuduilla; mutta hän lisäsi, että jos tahdoimme seurata
häntä kotia, niin oli hänen äidillään joutilas huone, jossa voisimme
saada olla yötä.

Me lankesimme nulikan kaulaan kirkkaassa kuutamossa ja syleilimme
häntä, ja siitä olisi epäilemättä saatu erinomaisen runollisen taulun
aihe, jollei poikanen olisi ällistynyt liikutuksestamme ja
kiitollisuuden osotuksistamme niin perin pohjin, että hän kaatua
romahti kumoon vetäen meidät mukanaan. Harrisiin vaikutti ilo niin
valtavasti, että hän meni tainnoksiin ja siinä tilassa ollen hän
tempasi pojan olutkannun ja tyhjensi sen puoleksi, ennenkuin tuli
tuntoihinsa. Sitten hän nousi ja läksi täyttä laukkaa laputtamaan
tiehensä jättäen Georgen ja minun huoleksi matkatavaroitten kantamisen.

Pojan koti oli pieni neljän huoneen huvila, ja hänen äitinsä -- tuo
kelpo sielu! -- antoi meille illalliseksi lämpöistä kinkkua ja me
söimme sen kaikkityyni -- sitä oli viisi naulaa -- suuhumme ja
herkullisen hedelmätortun sekä kaksi kannua teetä. Ja sitten menimme
levolle. Huoneessamme oli kaksi vuodetta; toinen oli 2 jalkaa 6 tuumaa
leveä: siinä nukuimme George ja minä, ja me sidoimme itsemme lakanalla
yhteen, jotta pysyisimme vuoteella. Toinen oli taas pienen pojan sänky;
siinä nukkui Harris yksinään ja aamulla me huomasimme, että pari kolme
jalkaa Harrisin paljaasta ruumiista pisti ulos sängyn jalkapäästä ja
George ja minä käytimme sitä hyväksemme ripustamalla lakanamme siihen
riippumaan kylpiessämme.

Emme enää olleet niin oikullisia hotellia valitessamme, kun seuraavalla
kerralla tulimme Datchetiin. --

Mutta palaan takaisin nykyiseen retkeemme: ei tapahtunut mitään
huomiota ansaitsevaa koko aamupäivänä, ja me saavuimme Monkey-saarelle,
missä nousimme maihin murkinoimaan. Meillä oli kylmää häränpaistia ja
huomasimme, että olimme unohtaneet ottaa sinappia mukaan. En muista,
että koskaan elämässäni, ennemmin tahi myöhemmin, olisin niin
kiihkeästi himoinnut sinappia, kuin nyt tunsin sitä tekeväni. En
yleensä pidä sinapista, ja hyvin harvoin käytän tätä maustetta, mutta
nyt olisin maksanut maailmoja sinappihiukkasesta.

En tiedä sanoa montako eri maailmaa maailmanjärjestelmäämme kuuluu,
mutta olisin empimättä antanut ne kaikki, jok'ikisen, sille, joka olisi
tuonut minulle lusikallisen sinappia! Ei mitään himoitse enemmän kuin
sitä, mitä sillä hetkellä on mahdoton saada.

Harris sanoi myös tahtovansa antaa maailmoja sinapista. Se, joka tällä
hetkellä olisi tiennyt tuoda meille pöntöllisen sinappia, olisi
todellakin tehnyt hyvät kaupat: hän olisi saanut maailmoja riittämään
saakka koko elinijäkseen!

Vaikka luulenpa, että sekä Harris että minä olisimme tulleet
katumispäälle ja alkaneet tehdä takaperoa kaupoissa, heti kun olisimme
saaneet sinappia. Hetken kiihkossa ihminen usein ajattelemattomasti
tekee lupauksia, ja vasta tultuaan järkiinsä huomaa miten hullun kaupan
on tehnyt, miten vähäarvoinen haluttu esine on luvattuun hintaan
verraten. Kuulin kerrottavan herrasmiehestä, joka ollen retkeilemässä
Sveitsin vuoristossa lupasi antaa maailmoja lasillisesta kylmää olutta.
Hän saapui sitten pieneen ravintolaan, missä hän sai toiveensa
täytetyksi, mutta hän nosti hirmuisen metelin siitä, että sai maksaa
viisi frangia pullosta baijerilaista olutta. Hän sanoi, että se oli
häpeämätöntä nylkemistä, ja hän kirjoitti asiasta _Times'iin_.

Minä tarkastelin varastojamme, mutta siellä ei ollut sinappia. Me
söimme häränpaistimme äänettöminä, alakuloisina. Elämä näytti synkältä,
ilottomalta. Me muistelimme lapsuuden onnellisia, valoisia päiviä ja
huokasimme. Omenatorttu sai kuitenkin katseemme hieman kirkastumaan, ja
kun George otti esille vasun pohjalta laatikollisen ananasia ja
vieritti sen veneen keskelle, tunsimme me, että elämä kaikitenkin oli
elämisen arvoista.

Me pidämme paljon ananasista, kaikki kolme. Me katselimme astian
kyljessä olevaa kaunista kuvaa; me ajattelimme miten mehukasta hedelmä
olisi. Me hymyilimme toisillemme, ja Harris otti lautaset esille.

Sitten etsimme veistä avataksemme astian. Käänsimme koko vasun
ylösalasin. Pengoimme matkalaukut sekaisin. Etsimme veneen tuhtojen
alta, sen pohjalta ja välyksistä. Etsimme veneen jokaisen sopen. Mutta
säilykerasian avaajaa ei siellä ollut.

Sitten Harris yritti avata laatikkoa kynäveitsellään: hän taittoi
veitsen kärjen ja leikkasi arveluttavan haavan sormeensa. George koetti
sitten avata sitä saksilla mutta ne luiskahtivat ja olivat vähällä
puhkaista häneltä silmän. Heidän hoitaessa haavojaan koetin minä iskeä
reikää tuon riivatun rasian kanteen venehaan kärjellä, mutta rasia
tietysti luiskahti lyödessä ja minä syöksyin veneen laidan yli suinpäin
jokeen -- siinä oli kaksi jalkaa vettä ja liejupohja! -- ja rasia
vierähti vahingoittumattomana veneen pohjalle ja särki teekupin.

Nyt oli kärsivällisyytemme lopussa. Me veimme kiusankappaleen rannalle,
Harris meni kedolle ja etsi sieltä raskaan, teräväsärmäisen kiven, minä
irroitin veneen maston; George piteli rasiata, Harris sovitti kiven
terävän särmän sen reunalle ja minä otin maston, kohotin sen ilmaan ja
iskeä läimäytin sillä tarmoni takaa kiveä.

Georgen kova olkihattu pelasti hänen henkensä sillä kertaa. Hän
säilyttää sitä (oikeammin: sen jätteitä) vieläkin kalliina muistona,
ja talvi-iltoina, kun piiput on sytytetty ja pojat kertovat
seikkailuistaan ja vaaroista, joissa ovat olleet, George ottaa sen
esille, antaa sen kulkea kädestä käteen ja tuo merkillinen tapaus
kaikkine vaiheineen kerrotaan yhä uudelleen -- joka kerta uusilla
vereksillä muunnoksilla.

Harris pääsi leikistä vähäpätöisellä ruhjevammalla.

Sitten otin tuon kovan onnen rasian huostaani ja taoin sitä
mastontyvellä, kunnes olin kauttaaltaan hiessä ja hengästynyt, jolloin
Harris astui sijaani.

Me iskimme sen litteäksi, me taoimme sen jälleen pyöreäksi; me annoimme
sille kaikki tunnetut geometriset muodot -- mutta reikää emme siihen
saaneet. Sitten George ryhtyi sitä muokkaamaan ja hän löi sen niin
peräti omituiseen, niin luonnottomaan, uskomattomaan, hurjaan,
oikulliseen, villiin muotoon, että häntä alkoi peloittaa ja hän heitti
maston käsistään. Sitten me kaikki kolme istahdimme nurmelle sen
ympärille katselemaan sitä.

Sen kannessa oli suuri poimu; se ulottui laidasta laitaan, oli aivan
suun näköinen ja sillä oli niin pirullisen ilkeä, virnistelevä
pilkkanauru, että se saattoi meidät raivoon. Harris hyökkäsi rasian
kimppuun, tarttui siihen ja nakkasi sen keskelle jokea, ja me säestimme
sen uppoomista kirouksilla. Sitten palasimme veneeseen, soudimme ulos
lahdelmasta emmekä levänneet, ennenkuin saavuimme Maidenheadiin.

Maidenhead on liiaksi keikarimainen paikka ollakseen miellyttävä.
Siellä ei ole luontoa nimeksikään. Se on Lontoon muotinarrien ja
balettityttöjen tyyssija. _London Journal'in_ nurkkanovellin
"herttualla" on alati "pieni huvila" Maidenheadissa ja tusinaromaanien
sankaritar syö siellä aina päivällistä ollessaan huvittelemassa jonkun
toisen naisen laillisen aviomiehen seurassa.

Kuljimme nopeasti Maidenheadin ohi. Päästyämme Boulterin sululle
lepäsimme hetkisen ja soudimme sitten verkalleen eteenpäin. Täällä,
Clievedenin metsän kohdalla jokivarsi onkin ihmeen ihanaa, ja nautimme
sydämen pohjasta antaessamme pienen veneemme hiljalleen solua
eteenpäin.

Cookhamin luona pysähdyimme erääseen lahdelmaan ja keitimme teetä, ja
alkoi jo olla ilta, kun saavuimme sululle. Oli navakka tuuli ja
merkillistä kyllä tällä kertaa meille myötäinen, sillä -- se on
kokemukseni -- tavallisesti on veneretkellä ollessa tuuli aina
vastainen, kulki sitten minnepäin tahansa. On vastatuuli aamulla, kun
lähdet matkalle, ja sinä ponnistelet airoilla hiki hatussa nauttien
ajatuksesta miten hupaista on iltasella palata kotiin myötätuulella
purjehtien. Mutta teetä juodessa tuuli kääntyykin päinvastaiseen
suuntaan ja saat henkihieverinä kiskoa raskasta venettä koko matkan
kotiin.

Mutta jos satut unhoittamaan purjeet kotiin, silloin saat olla varma
siitä, että tuuli mennen tullen on myötäinen! Niin, tämä maailmahan
onkin vain koettelemusten tie ja ihminen syntyy tänne kärsimään ja
suremaan.

Mutta tänä iltana oli nähtävästi tapahtunut paha erehdys: meille oli
epähuomiossa annettu myötätuuli. Riensimme käyttämään sitä hyväksemme,
nostimme purjeen ripeästi, ennenkuin erehdys huomattaisiin yläilmoissa.
Sitten heittäysimme mukaviin, siroihin asentoihin, purje pullistui,
köydet jännittyivät, masto notkui ja veneemme lensi eteenpäin.

Minä pidin perää.

Ei liene olemassa hurmaavampaa tunnetta kuin kiitää eteenpäin hyvässä
purjealuksessa. Se on niin lähellä lentämistä kuin suinkin voi olla --
jollemme ota lukuun _unia_. Tuulen siivillä rientää siro pursi
eteenpäin, vanavesi solisee ja kuohuu perässä. Et ole enää hidas,
kömpelö, maalla maleksiva kaksijalkainen: sinä olet osa suuresta
Luonnosta! Sydämesi sykkii Luonnon sydämellä. Sielusi sulautuu
luontoon, kuulet sen valtavan riemulaulun ympärilläsi. Olet vapautunut
jokapäiväisen elämän puuhista ja arkihuolista, ne ovat kaukana,
kaukana, ne ovat sinusta vähäpätöisiä tällä hetkellä. Luonnon käsi
hyväilee sisarellisesti otsaasi, unhoitat surut ja kärsimykset, olet
vapaa, onnellinen ihminen!

Olimme aivan yksin joella. Vain kaukana edessämme häämöitti yksinäinen
vene; tuokion kuluttua näimme, että se oli kalastajavene, joka oli
ankkuroitu keskelle väylää; siinä istui kolme kalastajaa. -- Me
kuljimme kauniiden metsäisten rantojen ohi; ei kukaan meistä virkkanut
sanaakaan. Minä pidin perää.

Tultuamme lähemmäksi näimme, että veneessä istui kalastamassa kolme
kunnianarvoista, harmaahapsista vanhusta. Heillä oli veneessä kolme
pientä pallia, joilla istuivat, ja he kokivat uutterasti
pyyntikojeitaan. Mailleen menevä aurinko kultasi läntisen taivaan,
salaperäisen hehkuvina kuvastuivat taivaan värit vedenpintaan ja
taustana oleva metsä sai omituisesti loistavan värityksen. Tällä
hetkellä oli elämä todellista nautintoa, kaikki näytti valoisalta,
toivorikkaalta. Purjeemme kuvastui räikein piirtein purppuroitua
taivasta vastaan, aallot löivät leikkiään veneen kupeisiin ja takanamme
levitti jo yö tummaa vaippaansa seudun ylitse.

Meistä tuntui kuin olisimme olleet vanhojen tarujen urheita ritareita;
me purjehdimme oudon valtameren poikki tuntemattomiin kohtaloihin
tuonne kauvas auringonlaskun maahan.

Me purjehdimme keskellä väylää. Minä en lainkaan muistanut kalastajien
venettä olevankaan. -- -- -- Emme ensin tienneet mitä oli tapahtunut,
sillä purjeen puomi löi yli ja esti meitä näkemästä, mutta puheesta
päättäen, joka sattui korviimme, teimme johtopäätöksen, että olimme
tulleet inhimillisten olentojen läheisyyteen, olentojen, jotka olivat
harmissaan ja kovasti kiukkuisia.

Harris laski purjeen alas, ja silloin näimme mitä oli tapahtunut.
Olimme täyttä vauhtia puskeneet purtemme vanhojen herrojen veneeseen
seurauksella, että kukin heistä pallineen ja onkineen keikahti
selälleen veneen pohjalle ja heillä näytti olevan täysi työ
selvitellessään itseään toisistaan, siimoistaan, koukuistaan ja poimia
kaloja vaatteistaan. Toimessa ollessaan he koko ajan kirosivat ja
sadattelivat meitä -- ei tavallisilla, jokapäiväisillä kirouksilla,
vaan pitkillä, huolekkaasti valituilla, pontevilla sadatuksilla, jotka
koskivat sekä maallista että tulevaista elämäämme ja käsittivät meidät
itsemme, sukulaisemme ja tuttavamme -- ne olivat sanalla sanoen
oivallisia, tehokkaita ja valittuja kirouksia.

Harris sanoi heille, että heidän tulisi olla kiitollisia pienestä
vaihtelusta istuttuaan koko pitkän päivän siinä kalastamassa, ja hän
lisäsi olevansa pahoillaan ja kauhistunut kuullessaan vanhojen miesten
käyttävän niin syntisiä puheita: heidän toki tulisi karttaa antamasta
nuorisolle huonoa esimerkkiä.

Mutta hänen puheestaan ei lainkaan ollut apua.

George sanoi tahtovansa tästä lähin pitää perää. Hän sanoi, etteivät
semmoiset aivot kuin minulla oli kelvanneet peräsimen hoitoon; -- oli
parasta uskoa veneen ohjaus parempiin käsiin, käytännölliselle,
älykkäälle ihmiselle, ennenkuin hukuimme joka sorkka. Ja hän istahti
peräsimen ääreen ja ohjasi veneen Marlowiin.

Marlowissa me jätimme veneen sillan luokse ja menimme yöksi "Kruunuun."



KOLMASTOISTA LUKU.

Marlow. -- Bisham Abbey. -- Medmenhamin munkit. -- Montmorency aikoo
murhata vanhan kollikissan. -- Mutta päättää vihdoin jättää sen
henkiin. -- Foxterrierin häpeällinen menettely erään viraston
etehisessä. -- Lähdemme Marlowista. -- Meillä on juhlallinen
saattojoukko. -- Hinauslaiva; käytöllisiä ohjeita sen kiusaamiseksi ja
häiritsemiseksi. -- Me aijomme juoda koko joen. -- Rauhallinen koira.
-- Harrisin ja piirakan salaperäinen katoaminen.


Marlow on hauskimpia kaupunkeja joen varrella, joita tunnen. Se on
vaatimaton, siro, pieni kaupunki, se ei ole kovinkaan runollinen eikä
komeasti rakennettu, se on totta, mutta siellä on monta hauskaa,
kodikasta taloa, ja mielikuvituksemme palaa takaisin menneisiin
aikoihin, jolloin Vilhelm Valloittaja lahjoitti kaupungin kuningatar
Mathildalle. Myöhemmin olivat Warwickin jaarlit sen suojelusherroja.

Kaupungin ympäristöt ovat hurmaavan kauniit. Cookhamiin ja Quarry
Woodiin vaeltaessa avautuu viehättävä näköala toisensa jälkeen eteemme.

Myöskin Bisham Abbeyhin kannattaa Marlowista retkeillä. Vanha,
runollinen Bisham Abbey! Anna Cleve ja kuningatar Elisabeth ovat siellä
asuneet ja vielä aikaisemmin kävelivät uljaat temppeliritarit sen
puistossa ja valleilla. Siellä on paljon runollisia, mielikuvitusta
kiihoittavia paikkoja. Sen paksuissa muureissa on useita salakammioita
ja -käytäviä, ja lady Hole vainaja, joka surmasi pienen poikansa,
kuuluu öisin kummittelevan autioissa käytävissä ja yrittää turhaan
pestä käsiään verestä puhtaiksi.

Täällä nukkuu ikuista untaan myös Warwick, suuri kuningasten-tekijä,
mutta hän ei enää lainkaan välitä moisista mitättömyyksistä kuin
maalliset kuninkaat ja maalliset kuningaskunnat ovat. Joen oikealla
rannalla on Bishamin vanha kirkko, ja jos mitkään haudat kannattavat
katsomista, ovat ne Bishamin kirkossa olevat haudat ja muistomerkit.
-- Runoilija Shelley asui Marlowissa ja kuuluisan runonsa
"Muhamettilaissodasta" on hän sepittänyt veneretkellä Bishamin luona.

Hieman ylempänä jokivarrella on Hurley Weir, ja luulen, että voisin
asua siellä koko kuukauden ja lakkaamatta ihailla upeita näköaloja
saamatta sittenkään kyllikseni. Hurleyn vanha, pieni kauppala on vain
viiden minuutin matkan päässä sululta. Sen läheisyydessä on
"tanskalaiskenttä", missä maahan hyökänneet tanskalaiset muinoin olivat
leirissä, sekä Medmenhamin vanha luostari.

Medmenhamin munkkien kuuluisan veljeskunnan -- heitä sanottiin myös
"Helvetin veljeksiksi" -- tunnuslauseena oli: "Tee mitä mielesi tekee"
ja tämä kuvaava lause oli myös kaiverrettu luostarin portin yläpuolelle.

Aikoja ennemmin, 13:lla vuosisadalla, oli täällä toinen luostari, jossa
asui cisterciläismunkkeja. Tämä oli peräti toisenlainen veljeskunta. He
eivät käyttäneet villa- eikä pumpulivaatteita, vaan karkeita
jouhipaitoja ja kaapuja. He eivät syöneet lihaa, kalaa eikä munia. He
nukkuivat oljilla, ja puoliyön aikaan he nousivat rukoilemaan ja
"kurittamaan lihaansa." He käyttivät päivät uutteraan työhön,
lukemiseen ja rukouksiin ja heidän elämänsä oli äänetöntä kuin
haudassa, sillä he eivät koskaan puhuneet sanaakaan.

Se oli peloittavan ankara veljeskunta; he tekivät elämänsä synkäksi ja
ilottomaksi, tämän elämän, jonka jumala on kuitenkin aikonut niin
valoisaksi! Heidän keskuudessaan ei saanut kuulua muita kuin luonnon
ääniä, -- veden kohinaa, rannan kahiliston kuiskauksia ja tuulen
huminaa; -- näin he äänettöminä päivä päivältä odottivat saavansa
kuulla taivaallisen äänen puhuvan heille. Ja koko pitkän päivän ja
juhlallisen yön jumalan mahtava ääni puhui heille tuhansilla kielillä,
mutta he eivät kuulleet yhtään ainoata näistä lukemattomista äänistä.

Medmenhamista Hambledonin sululle on jokivarsi luonnonihanaa, mutta
Henleystä alkaen se on peräti yksitoikkoista ja karua.

Marlowissa ollessamme nousimme sangen varhain maanantaiaamuna ja
menimme uimaan ennen aamiaista. Uimaretkeltä palatessamme Montmorency
perinjuurin häpäisi itsensä. Ainoa asia, josta Montmorency ja minä
olemme eri mieltä, on _kissat_. Minä rakastan kissoja; Montmorency ei
voi niitä sietää.

Kun minä tapaan kissan, sanon: "Misse parka!" ja pysähdyn silittämään
sen selkää ja raappimaan sen kaulaa, ja kissa nostaa häntänsä pystyyn,
kaaristaa selkänsä ja pukkaa päätään housuihini, ja kaikki on sopua ja
rauhaa. Kun sitävastoin Montmorency tapaa kissan, saa koko lähiseutu
siitä tiedon hetikohta: nousee hirmuinen meteli ja rähinä ja kymmenen
sekunnin kuluessa siinä käytetään niin paljon haukkumasanoja ja
karkeita kirouksia, että ne huoletta riittäisivät tavalliselle
kunnianarvoiselle herrasmiehelle koko elinkaudeksi.

Minä en soimaa koiraa (jos olen saapuvilla, eroitan riitelevät kepillä,
potkuilla tahi nakkelemalla kiviä) syystä, että se on hänen luontonsa.
Foxterrierit ovat jo syntyessään saaneet paljoa suuremman annoksen
perisyntiä kuin mikään muu koirarotu, ja me kristityt ihmiset saamme
ponnistella vuosikausia ja käyttää kaikki opettajalahjamme ja
kärsivällisyytemme saadaksemme tuon synnynnäisen raakuuden ja syntiset
himot edes nimeksikään nyyhdetyiksi pois foxterrierin sielusta.

Muistan varsin kuvaavan tapauksen. Minulla oli muutamakseen asiaa
erääseen virastoon Haymarketissä. Etehisessä oli koko lauma koiria,
jotka odottivat isäntiensä ja emäntiensä palaamista. Siellä oli yksi
vinttikoira, pari metsästyskoiraa, yksi S:t Bernhardilainen, muutamia
retrievereitä ja newfoundlantilaisia, yksi mäyräkoira, yksi
ranskalainen villakoira, jonka päätä peitti tuuhea turkki, mutta muu
ruumis oli keritty paljaaksi, yksi bulldoggi, muutama rotankokoinen
sylikoira ja pari yorkshireläistä paimenkoiraa.

Siinä ne istuivat kärsivällisinä, kiltteinä ja miettiväisinä.
Juhlallinen rauha näytti vallitsevan seurueessa. Kaikki oli hiljaista,
tyyntä -- kuten sivistyneessä seurassa tuleekin olla.

Samassa astui sisälle nuori, kaunis neitonen taluttaen nauhasta
siivonnäköistä pientä foxterrieriä. Hän sitoi koiransa bulldoggin ja
villakoiran väliin ja meni toimittamaan asioitansa. Koira istui
kiltisti alallaan ja katseli ympärilleen -- minuutin ajan. Sitten se
kiinnitti katseensa kattoon ja näytti kaikesta päättäen muistelevan
äitiään. Sitten se haukotteli ja katseli ympärillään olevia koiria,
jotka kaikki olivat äänettömiä, totisia ja arvokkaita.

Foxterrieri katseli bulldoggia, joka veti makeita unia hänen oikealla
puolellaan. Sitten se silmäsi vasemmalla olevaa villakoiraa, joka oli
heittäynyt pitkäkseen lattialle. Ja sanaakaan varoitukseksi sanomatta
-- ilman että kukaan oli edes ajatellut sitä ärsyttää! -- se tarmonsa
takaa puraisi villakoiraa kupeeseen ja samalla korvia vihlova
tuskanulvahdus häiritsi herrasväen rauhallista seurustelua.

Tämän ensi kokeen tulos näytti suuresti tyydyttävän ja huvittavan
foxterrieriä, ja se päätti saada herrasväen hieman vilkkaammalle
tuulelle. Se loikkasi villakoiran yli ja ryhtyi kiihkeästi ahdistamaan
erästä metsäkoiraa, joka heräten suloisesta unesta luuli villakoiran
itseään ahdistavan ja ryhtyi tätä kurittamaan. Sitten tuo
rauhanhäiritsijä palasi paikalleen ja hyökkäsi bulldoggin korvaan
kiinni saadakseen tämän virkeälle tuulelle; ja bulldoggi olikin
ihmeteltävän puolueeton eläin, sillä se kävi jokaisen kimppuun, johon
suinkin ulottui pääsemään käsiksi -- siihen luettuna myös viraston
ovenvartija; minkä vuoksi foxterrieri sai erinomaisen soveliaan
tilaisuuden kenenkään häiritsemättä ryhtyä kiihkeään, pitkälliseen
kaksintaisteluun yorkshireläisen paimenkoiran kanssa, joka puolestaan
heti oli valmis tappeluun ja sydämellisellä nautinnolla ryhtyi siihen.

Se joka tuntee koirien luonteen ja tavat, arvaa sanomattakin, että
silmänräpäyksen kuluttua kaikki läsnäolevat koirat olivat keskenään
kiihkeässä tappelussa, ikäänkuin riippuisi jokaisen yksityisen koiran
elämä ja autuus tappelun ratkaisusta. Suuret koirat ottelivat hurjasti
keskenään, samaten pienet keskenään, mutta jälkimmäiset käyttivät
hyväkseen jokaisen lepohetken ottelujen välissä purrakseen suuria
koiria koipiin.

Siinä oli helvetillinen rähinä, kuten olisi lauma pahoja henkiä pitänyt
konserttia. Joukko Haymarketin porvareita ja katuyleisöä kokoontui
viraston edustalle. Toiset kyselivät pitivätkö anarkistit kokousta
siellä, toiset taasen tahtoivat tietää ketä siellä murhattiin ja mistä
syystä. Keppien ja piiskojen avulla koetettiin eroittaa tappelevia
koiria ja jotkut riensivät etsimään poliisia.

Keskellä tätä hiidenmoista meteliä tuo nuori, kaunis neitonen palasi
virastosta. Hän tempasi oman, kiltin koiransa (se oli juuri päässyt
pelmuttamasta paimenkoiraa niin perinpohjin, että tämä ainakin
kuukauden päivät saisi parannella vammojaan, ja se oli nyt yhtä
viattoman näköinen kuin vastasyntynyt karitsa) syliinsä, suuteli sitä
ja kysyi olivatko nuo ilkeät, vieraat haukut tehneet pahaa lemmikille,
ja hän tahtoi tietää mitä noilla suurilla, julmilla pedoilla oli täällä
tekemistä: nehän olisivat voineet tappaa hänen kiltin haukkunsa! Ja
kiltti haukku katseli emäntäänsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Oh,
olen niin iloissani siitä, että tulit ja pelastit minut tästä
epämiellyttävästä, raa'asta seurasta!"

Neitonen sanoi, ettei viraston ovenvartijalla ollut oikeutta päästä
moisia suuria, verenhimoisia villipetoja pienten, kilttien koirien
seuraan ja että hänellä oli hyvä halu saattaa joku lailliseen
edesvastuuseen asiasta.

Semmoinen on foxterrierin luonto; ja senpä vuoksi en soimaa
Montmorencyä sen taipumuksesta rähistä kissojen kanssa. Olen varma
siitä, että Montmorency tänä aamuna katui, ettei ollut kiusausta
voittanut.

Olimme niinkuin äsken jo sanoin palaamassa uimaretkeltä, kun
Valtakadulla kissa pujahti erään talon portista ja läksi juosta
hölkyttämään katua alas. Montmorency kirkasi ilosta -- soturin
voittohuuto, kun hän huomaa saaneensa vihollisen valtoihinsa: täten
lienee Cromwell huudahtanut, kun skottlantilaiset marssivat vuorelta
alas -- ja läksi laukkaamaan saaliinsa jälkeen.

Tuo aijottu uhri oli suuri, lihava, musta kollikissa. En koskaan ole
nähnyt rotevampaa kissaa enkä myöskään niin jätkännäköistä kissaa. Se
oli vaiherikkaan elämänsä kuluessa kadottanut puolet hännästään, toisen
korvansa ja suuren osan kuonoaan. Se oli pitkä, harteva, päättäväisen
näköinen kollikissa. Sen käytös oli rauhallista: se kulki verkalleen
eteenpäin.

Montmorency syöksi kissaraukan jälkeen 20 penikulman nopeudella
tunnissa; mutta kissa ei yhtään lisännyt vauhtia -- sillä ei näyttänyt
olevan aavistustakaan siitä, että sen henki oli vaarassa. Se astella
hölkytti eteenpäin, kunnes sen tuleva murhamies oli noin metrin päässä;
silloinpa kissa kääntihe ympäri ja istahti tyynesti keskelle tietä sekä
tähysti Montmorencyä kohtelias, mutta kysyvä ilme naamassaan, kuten
tahtoisi sanoa:

"No niin! Mitä Teillä on asiaa?"

Montmorency ei vähiä haikaile, se on rohkea poika; mutta tällä kisulla
oli omituinen, selittämätön katse, joka sai uljaimmankin koiran sydämen
nousemaan kurkkuun. Hän pysähtyi kesken juoksuaan ja jäi myös
katselemaan kissaa.

Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan; mutta voin kuvitella, että siinä
tapahtui seuraava keskustelu:

Kissa: "Miten voin Teitä palvella?"

Montmorency: "Kiitos -- en tiedä -- tuota, -- ei se ole mitään!
Kiitos!"

Kissa: "Ettekö tahdo olla hyvä ja sanoa suoraan, jos Teillä on asiaa."

Montmorency (peräytyen muutaman askeleen): "Oh, ei, ei se ollut mitään.
Se oli erehdys. Luulin tuntevani Teidät. Olen pahoillani, jos olen
Teitä vaivannut."

Kissa: "Eikö mitä -- siitä ei kannata puhua. Kenties sentään voin
jollakin tavoin Teitä auttaa, vai mitä sanotte?"

Montmorency (yhä peräytyen): "Ei suinkaan -- kiitos vaan -- Te, Te
olette ylen ystävällinen. Hyvää huomenta."

Kissa: "Hyvää huomenta."

Ja kissa nousi ja jatkoi matkaansa; Montmorency palasi luoksemme pitäen
sitä, mitä se nimittää hännäksi, koipiensa välissä, ja pysytteli koko
kotimatkan vaatimattomasti kintereillämme.

Vielä tänäkin päivänä jos Montmorencylle tokaset sanan: "Kissa!" niin
koiraparka säpsähtää, nolostuu ja katselee rukoilevasti sinua kuten
tahtoisi sanoa:

"Kuule, älä viitsi tehdä kiusaa!"

Aamiaisen jälkeen teimme ostoksemme ja varustimme muonavaroja veneeseen
kolmeksi päiväksi. George sanoi, että meidän tulisi ostaa vihanneksia
-- sillä oli epäterveellistä syödä vaan lihaa. Vihannekset lisäsivät
ihmisen ikää, niitä oli helppo valmistaa, ja sen hän (George) tahtoi
tehdä. Ostimme sen vuoksi kymmenen naulaa potaatteja, bushelin herneitä
sekä joukon porkkanoita. Sitten ostimme lihapiirakan, kaksi
kirsikkatorttua ja lampaanpaistin hotellista. Eri myymälöistä ostimme
sitten hedelmiä, leivoksia, leipää, voita, hedelmähilloa, kinkkua,
munia sekä paljon muuta.

Lähtömme Marlowista oli todellinen triumfiretki. Se oli juhlallinen ja
samalla arvokas, olematta rehentelevä. Joka myymälässä, missä kävimme,
vaadimme, että tavarat lähetettäisiin meidän kanssamme hetikohta. Emme
tyytyneet noihin tavallisiin vakuutuksiin: "Kyllä, sir, lähetän ne
heti. Poika on oleva rannassa ennen herroja." Tavallisesti käy niin,
ettei rannassa ole ketään ja saa puoli tiimaa vaeltaa edestakaisin
laiturilla odottamassa, ennenkuin tavarat tuodaan. Me odotimme
puodissa, kunnes kori oli pakattu, ja otimme pojan mukaamme sitä
kantamaan.

Kävimme monessa puodissa, ja jokaisessa menettelimme samalla tapaa.
Seurauksena olikin, kun olimme päättäneet ostoksemme, että meillä oli
koko lauma koreja ja kääröjä kantavia poikia seurassamme, ja marssimme
rantaan Valtakatua myöten lienee ollut juhlallisin näytelmä, jota
Marlow pitkiin aikoihin oli saanut ihailla.

Saattueen järjestys oli seuraava:

Montmorency kantaen suussaan keppiä. Kaksi renttumaista kulkukoiraa,
Montmorencyn ystäviä. George kantaen päällystakkeja ja peitteitä ja
polttaen lyhyttä piippua.

Harris koettaen astella juhlallisen arvokkaasti ja kantaen pullolleen
täytettyä matkalaukkua toisessa ja sitroonamehupulloa toisessa kädessä.

Vihanneskauppiaan poika ja leipurin poika kantaen kumpikin vasua.
Hotellin renki kantaen suurta koppaa. Sokerileipurin poika vasuineen.
Maustekauppiaan poika kääröineen. Kuusi pikku poikaa ja neljä
kulkurikoiraa.

Laiturille saavuttuamme tapaisimme satamavartijan, joka kysyi:

"Kuulkaa, herrat, oliko herroilla höyrypursi vai purjevene?"

Vastaisimme, että se oli pienehkö, kaksihankainen vene, ja mies näytti
ällistyneeltä.

Meillä oli paljon harmia höyryveneistä, semminkin hinaushöyryistä, tänä
aamuna. Niitä tuli vähä väliä vastaamme, toiset yksinään, toiset
hinaten veneitä ja lotjia. Minä vihaan höyrypursia; otaksun, että
jokainen rehellinen soutaja niin tekee. En ole koskaan tullut
höyrypurtta vastaan tuntematta kiihkeätä halua houkutella sitä johonkin
yksinäiseen lahdelmaan ja upottaa se siellä.

Höyrypurren ulkonäössä on jo jotakin perhanan ärsyttävää ja ne ovat
saaneet kaikki jalommat tunteet povessani sammumaan. Kaipaan tuota
vanhaa, hyvää aikaa, jolloin kukin voi mennä sanomaan naapurilleen mitä
hänestä ajatteli, kunhan oli varustettu nuijalla ja jousella nuolineen!
Joudun raivoon, kun katselen komentosillalla seisovaa miestä! Roikale
tavallisesti seisoo kädet taskuissa ja pöllyttää sikaria; kun laivan
vihellyspilli sitten röyhkeän käskevästi komentaa: "Pois tieltä!" on
lurjuksen naamassa ilme, joka herättää murhanhimoa, ja olen varma
siitä, että murhaaja, jos _jury'ssa_ istuisi _venemiehiä_,
"lieventäviin asianhaaroihin nähden" julistettaisiin vapaaksi
edesvastuusta.

He _saivat_ viheltää meille että väistyisimme syrjään. Jollei sitä
pidettäisi kerskailuna, tahtoisin väittää, että pieni veneemme tämän
viikon kuluessa aiheutti höyrypursille enemmän vastusta, harmia ja
ajanhukkaa kuin kaikki muut joella kulkevat alukset yhteensä.

"Höyryvene tulee!" joku meistä huudahti nähdessään vihamiehen etäällä
lähenevän ja samassa oli kaikki valmiina sitä vastaanottamaan. Minä
tartuin ohjausnuoriin, George ja Harris istahtivat viereeni selin
höyrypurteen ja veneemme sai rauhallisesti ajelehtia keskelle väylää.

Siellä tulla porhalsi höyryvene kimakasti viheltäen, ja me annoimme
veneen ajelehtia. Noin sadan kyynärän päässä sen vihellyspilli alkoi
taukoomatta kirkua ja laivamiehet riensivät etukeulaan ja karjuivat
meille; mutta me emme kuulleet mitään! Harris parhaillaan kertoi
liikuttavaa kaskua äidistään ja George virkkoi, ettemme koko maailmojen
hinnasta tahtoisi kadottaa sanaakaan tarinasta.

Sitten höyryvene vielä kerran yritti herättää huomiotamme
loppuvihellyksellä, joka melkein sai vihellyskojeet halkeemaan, ja
hylkiön täytyi pysähdyttää koneensa, laskea höyryä kupeestaan, kääntyä
syrjään ja odottaa. Ja laivamiehet seisoivat kannella, heristivät
nyrkkejään ja sadattelivat meitä, ihmiset rannalla pysähtyivät ja
huutaa hoilasivat meille, toiset alukset joella tulivat luoksemme ja
pysähtyivät; sanalla sanoen: koko joki penikulman laajuudelta oli
hurjassa sekasorrossa. Ja silloin Harris keskeytti tarinansa
jännittävimmässä kohdassa, katsahti ällistyneenä ympärilleen ja virkkoi
Georgelle:

"Kas, George, tonttu vieköön, eikös tuossa olekin höyryvene!"

Ja George vastasi:

"Kas sitä! No, ilmankos äsken olinkin kuulevinani jotakin melua."

Odottamaton yllätys teki meidät kömpelöiksi ja hermostuneiksi; me emme
tienneet miten saada venettä pois tieltä, ja laivamiehet karjuivat
meille ohjeitaan:

"Vetäkää oikealla airolla! -- _Te_, Te, pässinpää! Huovatkaa
vasemmalla! Ei! Ette _Te_ -- tuo toinen! Antakaa peräsimen olla
alallaan! Ettekö kuule! -- No, vetäkää nyt yhtaikaa molemmilla
airoilla! Ei, ei _sinnepäin!!_ Voi, te sen tuhannen...!!"

Sitten heidän täytyi laskea vene vesille ja tulla avuksemme; ja
neljännestunnin kiivaiden ponnistusten perästä heidän onnistui saada
veneemme pois laivan tieltä ja voivat jatkaa matkaa. Me kiitimme heitä
kohteliaasti ja pyysimme heitä hinaamaan meitä kappaleen matkaa. Mutta
he eivät tahtoneet!

Keksimme myös toisen erinomaisen tehoisan keinon ylimyksellisten
höyrypursien kiusaamiseksi: me olimme luulevinamme sitä jonkun tuttavan
laivaksi ja kysyimme oliko se herrasväki Cubitin tahi Bermondseyn
raittiusseuran laiva ja pyysimme saada lainata kastikepannua.

Vanhat rouvat, jotka eivät ole tottuneet vesillä kulkemaan, hermostuvat
kovasti höyryveneiden lähestyessä. Muistan kerran olleeni semmoisessa
seurassa huviretkellä joella Windsoriin päin -- missä seuduin kuten
tunnettu näitä venemiesten vitsaukseksi rakennettuja konehirviöitä
vilisee tuhkatiheään. Se oli kovin levoton matka. Joka kerta kun
höyrypursi läheni meitä, vanhat rouvat kivenkovaan vaativat, että
laskisimme rantaan ja odottaisimme, kunnes vaara oli kulkenut ohitse.
Ja emme joutaneet muuta tekemään kuin poikkeemaan rantoihin.

Hambledonin sululla huomasimme vesivarastomme olevan lopussa. Me otimme
vesiämpärin ja menimme sulunvartijan asunnolle pyytämään vettä.

George oli puhemiehemme. Hän hymyili kohteliaasti ja sanoi:

"Voisitteko antaa meille hieman vettä?"

"Kyllä", vastasi vanhus, "ottakaa niin paljon kuin tahdotte ja jättäkää
loput jälelle."

"Paljon kiitoksia", mutisi George katsellen ympärilleen. "Mutta --
mutta missä on vettä?"

"Se on alati samassa paikassa, poikaseni", murahti ukko. "Aivan
takananne."

"En näe kaivoa missään", huomautti George silmäten ympärilleen.

"Kas sitä, missä silmänne sitten ovat", virkkoi vanhus ja osotti
sormellaan jokeen: "Siellä on vettä yllin kyllin, vai mitä?"

"Niin, mutta, emmehän voi juoda joesta!" intti George.

"Joen _vettä_ ainakin voitte juoda", vastasi ukko. "Minä olen juonut
sitä viisitoista vuotta."

George sanoi, että jos sai päättää miehen ulkonäöstä, ei jokivesi ollut
lainkaan suositettavaa; hän kernaammin joisi kaivovettä.

Me saimme vihdoin vettä eräästä huvilasta. Sekin oli jokivettä, mutta
sitä emme tienneet, ja -- olimme tyytyväiset. Mitä silmä ei voi nähdä,
ei lainkaan tee pahaa vaikutusta vatsassa.

Me yritimme nauttia jokivettä kerran myöhemmin samana kesänä, mutta
huonolla menestyksellä. Vesiastia oli tyhjä ja meidän täytyi joko olla
ilman teetä tahi ottaa vettä joesta. Muuta ehtoa ei ollut. Harris
puolusti jälkimmäistä keinoa. Hän sanoi, että huonokin vesi keitettynä
kelpaa nautittavaksi. Keittäessä kuumuus kuolettaa vedestä kaikki
taudinsiemenet. Niin me täytimme kattilan Thamesin vedellä ja keitimme
sen ja pidimme huolta siitä, että se sai kiehua kunnollisesti.

Tee oli valmista ja istahdimme sitä juomaan, kun George äkkiä laski
kupin huuliltaan ja tokasi:

"Mitä tuossa on?"

"Mitä niin?" Harris ja minä kysyimme.

Harris ja minä seurasimme hänen katsettaan ja näimme koiran tulevan
jokea alaspäin meitä kohti. Se oli hiljaisin, rauhallisin koira, mitä
koskaan olen nähnyt. En koskaan ole nähnyt tyytyväisempää ja
hiljaisempaa koiraa. Rauhallisesti uinaillen se verkalleen ajelehti
jokea alaspäin. Se lepäsi selällään, sen neljä jalkaa törrötti ilmassa.
Rauhallisena, vakavana ja arvokkaana se lähestyi venettämme, poikkesi
hieman syrjään ja etsi kahilistosta rauhaisen yösijan.

George sanoi, ettei välittänyt teestä ja tyhjensi kuppinsa jokeen.
Harrisilla ei myöskään ollut jano ja hän seurasi esimerkkiä. Minä olin
ehtinyt tyhjentää kuppini puoleksi ja toivoin nyt, etten olisi sitä
tehnyt.

Kysyin Georgelta luuliko hän, että voisin saada lavantaudin.

Hän sanoi: "Eikö mitä"; mutta hän lisäsi että minulla ainakin oli
toiveita välttää tautia. Parin viikon kuluttua kaikitenkin saisin tuta
oliko tauti tarttunut minun vai pelastuisinko siitä.

Poikkesimme Wargraven poukamaan aterioimaan. Ranta on näillä seuduin
hyvin luonnonihanaa, mutta se on enimmäkseen yksityistä aluetta ja
siellä on tuhkatiheässä ilmoituksia ja sakkotauluja, joissa "vierailta"
ankarimpien rangaistusten ja huikeiden sakkojen uhalla kielletään
maallenousu -- ihmettelen vain, etteivät nämä rantapomot julista myös
joen ilmaa yksityiseksi omaisuudekseen ja hirsipuun tahi elinkautisen
kuritushuoneen uhalla kiellä sitä hengittämästä!

Rannalla ei kuitenkaan näkynyt vartijoita. Joskus kun minulla on aikaa,
palaan tänne ja -- jollei ketään ole läheisyydessä -- kiskon irti pari
kolme sakkotaulua ja nakkaan ne jokeen.

Lahdelmassa menimme maihin murkinoinaan, ja tämän murkinan aikana
George ja minä peljästyimme kauheasti.

Harris peljästyi myös, mutta en luule, että hänen peljästyksensä oli
likimaillekaan niin perinpohjainen ja kamala kuin Georgen ja minun.

Asia oli seuraava: vähän matkaa rannasta löysimme sopivan
murkinapaikan, korkean töyrään, jossa kasvoi rehevä heinä. Istahdimme
mukaviin asentoihin; Harrisilla oli polvillaan herkullinen
lihapiirakka, jota hän paloitteli, ja George ja minä odotimme lautaset
kädessä -- kovin nälkäisinä.

"Onko teillä lusikkaa?" kysyi Harris. "Tarvitsen lusikkaa kastiketta
varten."

Vasu oli takanamme ja George ja minä käännähdimme molemmat etsimään
lusikkaa. Ei kulunut viittäkään sekuntia ennenkuin löysimme lusikan.
Mutta kun palasimme takaisin, olivat Harris ja piirakka kadonneet!

Ympärillämme oli laaja, autio kenttä. Satojen metrien alueella ei ollut
puuta eikä pensasta. Hän ei ollut voinut vierähtää jokeen, sillä me
olimme istuneet rannan puolella, joten hänen olisi täytynyt kavuta
ylitsemme päästäkseen veteen.

George ja minä töllistelimme ympärillemme. Sitten töllistelimme
toisiamme.

"Onkohan hän mennyt taivaaseen?" minä tokasin.

"Siinä tapauksessa hän tuskin olisi ottanut piirakkaa mukaansa",
huomautti George.

En voinut kumota tämän väitteen pätevyyttä, ja senvuoksi hylkäsimme
heti koko taivasteorian.

"Nyt luulen voivani selittää arvoituksen", virkkoi George palaten
haaveiden maailmasta todellisuuteen, "tässä on tapahtunut
maanjäristys."

Ja hän lisäsi lievän kaipauksen sävy äänessään: "Toivon ettei _hän_
olisi ryhtynyt leikkaamaan piirakkaa."

Koneellisesti me kiinnitimme katseemme ruohotörmälle, missä Harris ja
piirakka viimeisen kerran oli nähty maanpinnalla, ja katso! veremme
hyytyi suonissa ja hiuksemme nousivat pystyyn kauhusta, sillä törmän
takana näimme Harrisin pään -- ei mitään muuta paitse hänen päänsä --
pistävän esiin ruohostosta! Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja
niillä asusti suuttumuksen kiihkeä sävy!

George tointui ensiksi.

"Sano!" hän huusi, "kerro meille oletko elävä vai kuollut ja missä muu
ruumiisi on?"

"Pidä suusi, typerä aasi!" virkkoi Harrisin pää. "Tiedän että teitte
sen tahallanne."

"Teimme -- _mitä_?" tokasimme George ja minä.

"Mitäkö! Sysäsitte minut istumaan tänne -- tähän kirottuun kuoppaan!
Kas tässä, ota piirakka ja auta minua ylös!"

Ja syvältä maan sisustasta -- niin meistä näytti -- ilmestyi ilmoille
piirakka pahasti vahingoittuneena ja muserrettuna, ja sen perässä
kapusi Harris -- tomuisena, multaisena ja kastuneena.

Mitään aavistamatta oli hän istahtunut syvän kuopan reunalle, jonka
pitkä, rehevä heinä kokonaan salasi näkyvistä. Nojautuessaan hieman
taaksepäin hän suinpäin syöksyi sinne piirakoineen kaikkineen.

Hän sanoi, ettei vielä ikinä elämässään ollut niin ällistynyt kuin
suistuessaan kuoppaan. Hän ei ensin lainkaan tiennyt mitä oli
tapahtunut. Hän luuli maailman lopun olevan käsissä.

Harris epäilee vielä tänäkin päivänä, että George ja minä tahallamme
valmistimme hänelle tämän yllätyksen. Että se oli edeltäkäsin harkittu
salajuoni.

Niin, täällä maailmassa saa ylevinkin luonne osakseen vääriä,
aiheettomia epäluuloja: sanoohan runoilija:

    "Ei konsanaan,
    Tääll' päällä maan
    Solvaukset niukas' oo!"

Todellakin, _niitä_ on riittämään saakka!



NELJÄSTOISTA LUKU.

Wargrave -- Vaksikabinetti. -- Sonning. -- Keitämme "irlantilaista
lientä." -- Montmorency on ivallinen. -- Montmorency taistelee
teekattilan kanssa. -- George opettelee soittamaan banjoa. --
Soitannonystävän vastoinkäymisiä. -- Miten säkkipillin soittoa on
opeteltava. -- Harris on alakuloinen illallisen jälkeen. -- George ja
minä menemme kävelylle. -- Palaamme nälkäisinä ja kastuneina. --
Harrisin käytös oudoksuttaa meitä. -- Harris ja joutsenet, merkillinen
tarina. -- Harrisilla on levoton yö.


Aamiaisen jälkeen saimme navakan tuulen, joka auliisti kuljetti
veneemme Wargraven kohdalle. Wargrave on kaunis, vanha kaupunki, ja kun
auringon laskiessa kulkee sen ohi joella, saa se meidät haaveilemaan
menneistä ajoista ja siirtää mielikuvituksemme vuosisatoja taaksepäin.

"Yrjö ja lohikäärme" nimisen hotellin nimikilpenä on kaksiosainen
taulu. Toinen puoli on Leslien maalaama ja esittää ritarin taistelua
lohikäärmeen kanssa; toisen osan on Hodgson maalannut; se esittää
uljasta Yrjö ritaria "Taistelun jälkeen", kun hän surmattuaan
lohikäärmeen tyytyväisenä istun oluttuoppinsa ääressä.

Wargraven kirkossa on mrs Sarah Hillin muistomerkki. Tämä rouva
testamenttasi kaupungille pääoman, jonka koroista vuosittain
pääsiäiseksi jaettaisiin 1 punta kahdelle pojalle ja kahdelle tytölle,
jotka "eivät koskaan ole olleet tottelemattomia vanhemmilleen eivätkä
tottuneet valehtelemaan, kiroilemaan, varastamaan eikä särkemään
akkunoita." Ja tästä kaikesta tulisi, muka, nuorukaisten kieltäytyä
viiden shillingin edestä vuodessa! Se kauppa ei kannata, ainakaan
_minun_ mielestäni.

Olen kuullut kerrottavan, että monta, monta vuotta takaperin tavattiin
kaupungissa poika, jolla todellakaan ei ollut mitään yllämainittuja
huonoja tapoja -- eli oikeammin kukaan ei voinut _todistaa_, että hän
oli valehdellut, kiroillut j.n.e. -- ja hän voitti kunnian kruunun.
Häntä näytettiin sitten kolmen viikon aika raatihuoneen salissa
lasikaapissa suurena ihmeenä.

Ei kukaan nyttemmin tiedä sanoa minne rahat ovat joutuneet. Kukaan ei
ole enää sen koommin saanut palkintoa. Kerrotaan että rahat annetaan
joka vuosi vaksikuva-museolle!

Shiplake on myös pieni, sievä kaupunki, mutta sitä ei voi nähdä joelta,
se kun on erään kukkulan takana. Tennyson on vihitty avioliittoon
Shiplaken kirkossa.

Me kuljimme kaupungin ohi. Täältä Sonningiin on joessa koko joukko
saaria; toiset niistä ovat hyvin kauniita ja runollisia. Omituista on,
ettei niissä asu ketään ihmisiä. Vain joku rakastava pari haaveilee
siellä kuutamossa.

Astuimme maihin Sonningissa ja menimme kaupungille kävelemään. Se on
varsin sievä kaupunki. Talot ovat enemmän lasten leikkitalojen kuin
hirsistä ja tiilistä rakennettujen näköisiä. Jokaisen talon edustalla
kasvaa ruusuja, jotka parhaillaan olivat täydessä kukoistuksessaan.

Viivyimme Sonningissa pari tuntia, niin että liikkeelle lähdettyämme
emme enää olisi ennättäneet Readingiin yöksi. Päätimme sen vuoksi
iltasella nousta maihin jollekin sievälle saarelle ja olla siellä yötä.
Asetuimme jo aikaiseen yöleiriin, ja George sanoi, että meillä nyt
kerrankin olisi hyvästi aikaa valmistaa oikein kunnollinen ilta-ateria.
Hän sanoi tahtovansa antaa meille näytteen keittotaidostaan ja vakuutti
osaavansa valmistaa vallan erinomaista "Irlannin soppaa" kylmästä
häränpaistista, vihanneksista sekä kaikenmoisista ruuantähteistä.

Se oli meistäkin nerokas ajatus. George kokosi polttopuita ja laati
nuotion, ja Harris ja minä ryhdyimme kuorimaan perunoita. En ikinä
olisi luullut perunojen kuorimista niin vaivaloiseksi työksi. Me
alotimme työn loistavilla toiveilla, kaikki oli valoisaa, hauskaa,
mutta hyvä tuulemme haihtui, ennenkuin ensimäinen peruna oli kuorittu.
En ikinä ole ryhtynyt oikullisempaan tehtävään! Mitä enemmän kuorimme,
sitä enemmän näytti kuorta kertyvän jälelle ja kun vihdoin kaikki kuori
oli poistettu, oli peruna itsekin samalla lopussa -- ainakaan ei
jäännöksestä kannattanut puhua. George tuli arvostelemaan työtämme ja
näki tuloksen -- kuorittu peruna lienee ollut herneen kokoinen.

"Oh, ei tämä kelpaa!" hän sanoi. "Te tärvelette siten kaikki perunat.
Teidän täytyy raappia kuoret pois."

Ja me raapimme ja raapimme, mutta se oli vielä kovempaa työtä kuin
kuoriminen. 25 minuutin kuluttua oli neljä perunaa kuorittu. Ja silloin
me teimme työlakon. Sanoimme käyttävämme loput iltaa raappiaksemme
itsemme puhtaiksi.

En ole nähnyt toista luonnontuotetta, josta kertyisi niin paljon kuoria
ja roskaa kuin perunoista. Näytti mahdottomalta, että tuo läjä potaatin
kuoria, johon Harris ja minä olimme hautautua, olisi voinut kertyä
neljästä perunasta. Se oli todellakin erinomainen tulos.

George sanoi, ettei Irlannin soppaa voinut valmistaa vain neljästä
perunasta; sen vuoksi me pesimme ja huuhdoimme vielä lisäksi puoli
tusinaa perunoita ja panimme ne pataan kuorimatta, George lisäsi
joukkoon kaalinpään ja puoli kappaa herneitä. Hän sanoi padassa vielä
olevan runsaasti tilaa, ja me tutkimme koko varastomme ja heitimme
pataan kaikki ruuanjätteet. Joukossa oli puolikas läskipiirakka ja
kappale kinkkua, jotka myös lisäsimme keittoon, Vihdoin George löysi
puolillaan olevan laatikon säilytettyä lohta, jonka hän tyhjensi
pataan.

Hän sanoi Irlannin sopan olevan edullista juuri sen vuoksi, että siihen
voi käyttää mitä ruuanjätteitä tahansa. Minä löysin vielä muutamia
munia vasusta; löin ne rikki ja panin pataan. George sanoi että ne
antaisivat liemelle hienon ytimen.

En muista mitä kaikkea siihen sekoitimme, mutta emme heittäneet mitään
käyttämättä pois. Ja lopuksi Montmorency, joka oli katsellut
valmistuksiamme mitä hartaimmalla innostuksella, vakavan ja
miettiväisen näköisenä luikki tiehensä leiristä ja palasi jonkun
minuutin kuluttua kantaen suussaan kuollutta vesirottaa, jonka hän
arvatenkin tahtoi lahjoittaa meille omasta puolestaan ateriaa
avustaakseen; tekikö hän sen ivatakseen hommiamme vaiko todenteolla
auttamisen tarkoituksessa, sitä en tiedä sanoa.

Meillä oli hieman väittelyä siitä nakkaisimmeko rotan pois vai
panisimmeko sen pataan liemen vahvistukseksi. Harris puolusti
jälkimäistä menettelyä; hän sanoi rotanlihan olevan sangen herkullista
ja vetosi sananparteen: "lisänä rikka rokassa", mutta George vastusti
ankarasti moista kokeilua. Hän sanoi, ettei ikinä ollut kuullut rottia
käytettävän Irlannin sopan höysteenä eikä hän tahtonut ryhtyä
epävarmoihin kokeisiin.

Harris sanoi:

"Jollet koskaan tahdo koettaa uusia teitä, jäät pian ajastasi
takapajulle. Missä tilassa olisi maapallomme, jos kaikki ajattelisivat
kuten sinä! Juuri semmoiset rutivanhoilliset yömyssyt kuin sinä olet,
estävät ihmiskunnan edistymistä. Etkö ole kuullut tarinaa miehestä,
joka ensiksi keksi saksalaiset makkarat?" --

-- -- Niin, se saavutti loistavan menestyksen, meidän Irlannin
soppamme. En koskaan ole syönyt maukkaampaa ateriaa. Siinä oli peräti
hieno, salaperäinen maku ja tuoksu. Sanalla sanoen se oli kokonaan
toista kuin alituiset, jokapäiväiset ruokalajit, jotka tylsyttävät
ihmisen makuaistin.

Ja ravitsevaa se myös oli. George sanoi siinä olevan ydintä ja mehua.
Herneet ja perunat olisivat tosin voineet olla hieman pehmeämmät, mutta
olihan meillä hyvät hampaat. Heikolle vatsalle se tosin lienee ollut
vähän liian voimakasta, mutta kyllä siitä nälkä pakeni.

Päätimme aterian teellä ja luumutortulla. Montmorencyllä oli pieni
ottelu teekattilan kanssa ja hän jäi siinä ehdottomasti alakynteen.

Teekattila oli näet koko retkemme kestäessä suuresti kiihoittanut
Montmorencyn uteliaisuutta. Hänen oli tapana istua ja pitää silmällä
katalaa sen kiehuessa, ja poikaparka näytti olevan peräti hämillään,
kun ei ollut oikein selvillä tuosta salaperäisestä kojeesta. Se kulki
nuuskien kattilan ympärillä ja murahteli sille. Kun se sitten alkoi
kohista ja höyrytä, piti Montmorency sitä röyhkeänä uhmaamisena tahi
kenties taistelukutsuna, ja aikoi hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta
tällöin oli aina joku tullut ja nostanut kattilan tulelta, ennenkuin
vihamiehet pääsivät iskemään yhteen. Tänä iltana Montmorency päätti,
ettemme saisi sitä yllättää. Heti kun kattila alkoi kohista,
Montmorency nousi ja astui uhmaavana sen eteen. Kattila oli
pienenpuoleinen, mutta sillä oli vilkas luonne, ja se puhisi ja höyrysi
sydämensä pohjasta.

"Ahaa, vanha lurjus!" murisi Montmorency näyttäen hampaitaan. "Kyllä
minä opetan sinut härnäämään, rehellisesti työtä tekevää, kunniallista
koiraa! Maltahan, senkin kurja, pitkäkärsäinen, nokinaamainen, tuhiseva
nahjus! Tulehan tänne! Kas tässä saat!"

Ja hän ryntäsi pienen kattilaraukan kimppuun ja tarttui sen nokkaan.

Samassa keskeytti illan rauhallisuutta sydäntä vihlova, vertahyydyttävä
ulvonta, ja Montmorency jätti veneen ja juosta laukkasi pitkin saaren
rantoja 25 penikulman nopeudella tunnissa. Vähä väliä se pysähtyi ja
kaivoi kuononsa kosteaan multaan.

Siitä päivästä lähtien Montmorency katselee kattilaa inholla,
epäluulolla ja vihalla. Heti sen nähdessään hän murahtaa ja luikkii
aika kyytiä tiehensä häntä koipien välissä. Ja loppumatkalla hän, joka
kerta kun kattila pantiin tulelle, tahtoi hypätä veneestä, ja
tavallisesti hän istuikin rannalla odottamassa, kunnes koko teehomma
oli ohitse.

Illallisen jälkeen George otti esille banjonsa ja aikoi ruveta
soittamaan, mutta Harris vastusti. Hän sanoi päätänsä särkevän ja ettei
hän jaksanut kuulla musiikkia. George sanoi, että soitanto siinä
tapauksessa tekisi hyvää -- sehän rauhoittaa sairasta hermostoa ja
poistaa täten päänkivun. Ja hän soitti pari kolme tahtia, jotta Harris
saisi tuta sen ihmeitä tekevää parantavaa vaikutusta.

Harris sanoi kernaammin tahtovansa pitää päänsäryn.

George ei vielä tänäkään päivänä ole oppinut soittamaan banjoa. Hänellä
onkin ollut luonnottoman paljon vastuksia voitettavina. Joella
ollessamme hän parina kolmena iltana yritti antaa pienen näytteen
taidostaan, mutta hän ei saavuttanut mitään menestystä. Puhe, jota
Harris käytti, oli jo omiaan hermostuttamaan ketä tahansa, ja
sitäpaitse Montmorency koko ajan istui ja ulvoi täyttä kurkkua häiriten
soittajan tahtia. Semmoisissa oloissa paraskin taiteilija olisi ajanut
karille.

"Mitä p--a se koira alati ulvoo, kun minä soitan?" George vimmastuneena
huudahti ja tähtäsi koiraa saappaalla.

"Miksi sinä soitat, kun koira ulvoo?" tokasi Harris ja otti saappaan
vastaan. "Antaisit sen ulvoa yksin. Koiraparka ei voi mitään
ulvonnalleen. Se on saanut musikaalisen korvan ja 'soittosi' _panee_
sen ulvomaan."

George vihdoin päätti jättää soitantoharjoituksensa sikseen, kunnes
saapuisi kotiin. Mutta ei hänellä sielläkään ollut sen parempaa onnea.
Mrs P. tavallisesti hetkisen kuluttua ilmestyi huoneeseen: hän oli
kovin pahoillaan -- sanoi hän; -- _omasta_ puolestaan hän sydämensä
pohjasta rakasti soitantoa; se oli hänelle todellista nautintoa --
mutta alakerrassa asuva rouva oli kovin arveluttavassa tilassa ja
lääkäri arveli, että mielenkiihko voisi vahingoittaa lasta.

Sitten George koetti harjoitella yösydännä. Hän otti soittokoneen
kainaloonsa ja meni läheiseen puistikkoon. Mutta läheisyydessä asuvat
naapurit tekivät valituksen poliisille, joka väijyi soittajaa eräänä
yönä ja vangitsi hänet. Hänet vietiin poliisiasemalle kuulusteltavaksi.
Todistukset häntä vastaan olivat kumoamattoman selvät, ja hänet
tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi paikkaan, missä ei voisi häiritä
yleistä järjestystä.

Hän näytti kadottaneen halun soitannollisten taipumustensa
kehittämiseen tämän jälkeen. Hän teki tosin pari heikkoa yritystä
päästyään puolen vuoden kuluttua ulos, mutta maailma kohteli hänen
harrastuksiaan yhtä kylmästi, yhtä epäystävällisesti, niin että hän
kadotti rohkeutensa ja pani sanomalehteen ilmoituksen, että oivallinen
soittokone oli myytävänä suurella hinnanalennuksella, syystä ettei
"omistajalla ole aikaa sillä harjoitella." Hän rupesi sen sijaan
harjoittelemaan korttikonsteja.

Yleensä on hyvin vaikeata oppia mestarillisesti käsittelemään
soittokonetta -- oli se mimmoinen tahansa. Siinä on ensikseen niin
paljon ulkonaisia vastuksia voitettavina. Tunnen erään nuorukaisen,
joka aikoi opetella puhaltamaan säkkipilliä, ja lukija hämmästyisi, jos
tietäisi miten paljon vastuksia taitelijan tielle kertyi. Niin, hän ei
edes lähimmiltä omaisiltaan saanut minkäänlaista henkistä avustusta
tahi kehoitusta. Hänen isänsä oli alusta alkaen koko hommaa vastaan ja
motkotti ja soimasi joka tilaisuudessa pojan tuumia.

Nuorukaisen oli tapana varhain aamulla nousta makeimmasta unestaan
saadakseen rauhassa harjoitella, mutta hänen täytyi lakata siitä
sisarensa vuoksi. Tämä oli näet peräti jumalinen ihminen ja sanoi, että
oli kamalata aloittaa päivänsä niin syntisillä hommilla.

Sitten poika valvoi myöhään yöhön ja soitteli sitten kun koko perhe oli
mennyt levolle, mutta hänen oli pakko lakata siitä, sillä koko talo
alkoi joutua huonoon maineeseen. Ihmiset, jotka myöhään öisin kulkivat
talon ohi, pysähtyivät kadulle kuuntelemaan ja kertoivat sitten aamulla
ympäri kaupunkia, että yöllä oli mr Jeffersonin talossa tehty kauhea
murha. He kertoivat kuulleensa onnettoman uhrin voihkinaa ja valituksia
ja julman murhaajan kamalia kirouksia; sitten oli uhri sydäntä
särkevällä äänellä rukoillut armoa, kunnes veti viimeisen korahtavan
hengenvedon!

Senvuoksi sai hän vihdoin luvan harjoitella päivisin -- kellarissa,
jonka ovet oli visusti suljettu; mutta hänen tunteellisimmat
juoksutuksensa kuuluivat kuitenkin selvästi permannon läpi huoneisiin
ja saivat hänen äitinsä katkerasti itkemään.

Hän (äiti) sanoi, ettei voinut kuulla noita säveliä muistelematta
isävainajaansa (mies paran oli haikala nielaissut, kun hän eräänä
päivänä oli uimassa Uuden Guinean rannikolla; -- mistä tuo ajatusten
yhteys johtui, sitä ei hän tiennyt sanoa, mutta sen vaikutuksen
musiikki häneen teki).

Sitten he etsivät hänelle rauhallisen sopen puutarhan äärimmäisessä
perukassa, joka oli noin 1/2 penikulman päässä asuinrakennuksesta ja
pakoittivat hänet menemään sinne säkkipillineen, kun hän tahtoi
soitella. Joskus tapahtui, että tuli vieraita, jotka eivät tienneet
asiasta mitään ja menivät pahaa aavistamatta puutarhaan kävelemään.
Jollei vierasta muistettu varoittaa ja hän sitten odottamatta sai
kuulla säkkipillin säveleitä, sai hän vaan kouristuskohtauksen, jos
hänellä oli vahvat hermot, mutta arkatuntoinen tahi heikonpuoleinen
ihminen tavallisesti kadotti järkensä.

Täytyy sanoa, että vasta-alkajan ensi ponnistukset säkkipillillä
tekevät hyvin masentavan vaikutuksen kuulijoihin. Sävelissä ilmenee
jotakin peräti alakuloista. Se onkin kovin vaikea soittokone. Täytyy
vetää ilmaa keuhkoihin koko kappaleen varalta, ennenkuin alkaa -- siltä
ainakin näytti, kun katselin Jeffersonin hommia.

Hän alotti reippaalla, hurjalla, sotaisella säveleellä, joka teki
oikein virkistävän vaikutuksen. Mutta joka tahdilla hiljeni sävel ja
loppui tavallisesti kesken kaikkea omituiseen käheään kuiskaukseen.

Täytyy olla hyvä terveys ja lujat keuhkot, jos mieli soittaa
säkkipilliä.

Nuori Jefferson oppi puhaltamaan vain yhden ainoan kappaleen
säkkipillillään, mutten kuullut kenenkään valittavan, että hänen
repertoaarinsa oli liian köyhä. Tämä sävel oli -- väitti hän itse --
"Campbellit tulevat, hurraa", mutta hänen isänsä sanoi, että se oli
"Skottlannin kellot." Ei kukaan tiennyt mikä kappale se oikein oli,
mutta kaikki myönsivät, että se kuulosti skotlantilaiselta.

Vieraat saivat arvata kolme kertaa, ja useimmat arvasivat eri kappaleen
joka kerralla.

Harris tuli pahalle tuulelle illallisen jälkeen -- otaksun, että soppa
saattoi hänet tasapainosta, hän ei ole tottunut herkuttelemaan. George
ja minä jätimme hänet veneeseen ja päätimme lähteä katsomaan Henleytä.
Harris sanoi ottavansa pikarin whiskya ja polttavansa piipullisen
tupakkaa ja sitten hän laittaisi veneen yökuntoon. Hän sanoi että
huutaisimme hänelle rannalta palatessamme, jotta hän saarelta tietäisi
soutaa meitä noutamaan.

"Kunhan et vaan nukahtaisi!" sanoimme lähtiessämme.

"Siitä ei ole pelkoa", jupisi hän, "niinkauvan kun tuo siunattu soppa
on sisälläni."

Ja hän souti takaisin saareen.

Henleyssä valmistautiin kilpasoutuihin; siellä oli vilkas hyörinä.
Tapasimme paljon lontoolaisia tuttavia, joiden hupaisessa seurassa aika
kului hyvin nopeasti. Kello oli lähemmä 11, kun läksimme neljän
penikulman jalkapatikalle kotiin -- kuten olimme tottuneet venettämme
nimittämään.

Oli kolea, pimeä yö ja sataa tiuhutti hieman. Me tallustelimme
pimeiden, autioiden ketojen poikki. Puhelimme matalalla äänellä ja
ajattelimme kodikasta venettämme, Harrista, Montmorencyä ja whiskya, ja
toivoimme jo olevamme siellä. Haaveilimme kelpo ilta-ateriasta; näimme
hengessä jo katetun pöydän ja kuulimme lautasten ja veitsien kilinää,
ja joudutimme askeleitamme, jotta pikemmin pääsisimme kotiin.

Vihdoin tulimme rantatielle ja huokasimme helpotuksesta: olimme nyt
ainakin oikealla tiellä, ja pian olisimme kotona.

Kuljimme Shiplaken ohi, kun kello oli 1/2 12 ja George virkkoi
miettivästi:

"Muistatko mikä saari se oli?"

"En", minä vastasin. "Montako niitä sillä kohdalla olikaan?"

"Vaan neljä", vastasi George. "Ei ole hätää mitään, jos vaan Harris on
valveilla."

"Entäs, jollei hän sitä ole?" minä kysyin; mutta heitimme kaikki synkät
ajatukset ja riensimme eteenpäin.

Huutaa hoilasimme ensimmäisen saaren kohdalla, mutta mitään vastausta
ei kuulunut. Koetimme sitten onneamme seuraavan saaren kohdalla, mutta
yhtä huonolla tuloksella.

"Maltahan, nyt muistan", sanoi George. "Se olikin kolmas saari."

Ja toivoen parasta juoksimme sen kohdalle ja huusimme minkä kurkuista
lähti.

Ei mitään vastausta!

Asia alkoi käydä arveluttavaksi. Kello oli nyt yli 12 yöllä. Henleyn ja
Shiplaken hotellit olivat täpötäynnä, emmekä voineet keskellä yötä
kolkuttaa yksityisten perheiden ovelle ja pyytää yösijaa. George
ehdotti, että palaisimme Henleyhin ja hieroisimme tappelua poliisin
kanssa, niin ainakin saisimme yösijan putkassa. Niin, mutta -- jospa
konstaapeli antaisikin meille kelpo selkäsaunan, sen sijaan että
vangitsisi meidät!

Emmehän myöskään voineet koko yötä vaeltaa kaduilla ja tapella
poliisien kanssa. Sitäpaitse voisi siitä helposti olla toisenlaiset
seuraukset: kuuden kuukauden vankeus, ja se oli liian kallis hinta
yösijasta!

Teimme viimeisen epätoivoisen ponnistuksen tumman varjon kohdalla, jota
luulimme neljänneksi saareksi, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Sade
valui nyt virtoinaan ja sitä näytti kestävän koko yön. Olimme väsyneet,
kastuneet, alakuloiset, ja meillä oli niin kylmä, että hampaat löivät
loukkua. Emme enää tienneet missä kohdalla olimmekaan; yöllähän kaikki
näyttää niin oudolta. Kenties olimme eksyneet kauvas oikealta paikalta.
Aloimme nyt käsittää mitä kärsimyksiä "Metsään eksyneet lapset" saivat
kokea.

Juuri kun olimme kadottaneet viimeisen toivonkipinän, -- niin, tiedän,
että tällöin alati tapahtuu jotakin merkillistä romaaneissa ja
taruissa, mutta en voi sille mitään. Päätin täsmällisesti pysyä
totuudessa, kun ryhdyin tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sen aijonkin
tehdä, vaikka minun täytyisikin joskus käyttää kuluneita puheenparsia.

Me _olimme_ juuri kadottaneet viimeisen toivon, ja siksi täytyy minun
se sanoa. Niin, juuri kun olimme joutua epätoivoon, huomasin epäselvän,
häilyvän valonkajastuksen vastaisella rannalla. Ensin otaksuin siellä
kummittelevan: valo oli niin salaperäistä, oikullista. Mutta tuokion
kuluttua älysin, että siellä oli vene, ja päästin ulvonnan, joka lienee
saanut itse yönkin säpsähtämään vuoteellaan.

Hengitystämme pidättäen odotimme minuutin tahi pari, ja silloin -- oi,
se oli taivaallista musiikkia pimeässä yössä! -- kuulimme Montmorencyn
haukunnan vastaavan meille. Huutaa mylvimme uudelleen -- siitä olisi
seitsemän unikekoakin herännyt -- en käsitä miksi vaaditaan enemmän
melua seitsemän kuin yhdenkään unikeon herättämiseen -- ja ajan
kuluttua, joka meistä tuntui ijankaikkisuudelta, mutta joka lienee
ollut vaan viisi minuuttia, näimme valaistun veneen hitaasti soluvan
joen poikki ja kuulimme Harrisin unisen äänen kysyvän missä me olimme.

Emme päässeet selville siitä, miten Harrisin laita oli. Hänessä oli
jotakin selittämättömän salaperäistä tänä yönä. Tavallista väsymystä se
ei voinut olla.

Hän souti veneen paikkaan, mistä emme mitenkään päässeet veneeseen, ja
vaipui heti sikeään uneen. Saimme huutaa ja karjua saadaksemme hänet
hereille ja tuntoihinsa! Vihdoin viimein se onnistui ja me pääsimme
veneeseen.

Huomasimme nyt, että Harris oli kovin synkän näköinen. Siltä tapaa
näyttää ihminen, joka on ollut pahassa pulassa. Kysyimme oliko mitään
ikävätä tapahtunut, ja hän vastasi: "Joutsenia!"

Hän väitti, että olimme ankkuroineet veneen aivan joutsenpesän
läheisyyteen, ja heti kun George ja minä olimme lähteneet, oli
joutsenniamma palannut pesään ja nostanut aika mellakan. Harris oli
karkoittanut sen, mutta pian se palasi ukkonsa seurassa. Harris sanoi,
että hänellä oli ollut huikea tappelu niiden kanssa, mutta vihdoin hän
rohkeutensa ja kekseliäisyytensä avulla pääsi voitolle ja karkoitti ne
pakosalle.

Puolen tunnin kuluttua ne palasivat 18 muun joutsenen keralla! Siitä
lie sukeutunut kamala sota Harrisin kertomuksesta päättäen. Joutsenet
olivat yrittäneet laahata häntä ja Montmorencyä veneestä ja hukuttaa
heitä jokeen; ja hän oli sankarimaisesti puolustautunut kokonaista
neljä tuntia ja löi kuoliaaksi koko joukon, joka sitten oli uinut
tiehensä.

"Montako joutsenta sanoit siinä olleen?" kysäsi George.

"Kolmekymmentä kaksi", vastasi Harris unisesti.

"Äsken sinä sanoit 18!" huomautti George.

"Se on vale", mutisi Harris; "minä sanoin kaksitoista. Luuletko etten
osaa laskea?"

Emme koskaan saaneet tuota joutsenjuttua oikein selville. Kyselimme
sitä Harrisilta aamulla, mutta hän sanoi: "Mitä hiton joutsenia?!" ja
näytti luulevan, että George ja minä olimme uneksineet.

Oh, miten suloista oli jälleen olla veneessä kaikkien vastuksien ja
huolien jälkeen! Söimme tukevan illallisen, George ja minä, ja sen
päälle aijoimme ottaa lasin totia, jos olisimme löytäneet whiskypullon,
mutta sitä ei löytynyt. Tiedustelimme sitä Harrisilta, kysyimme minne
hän oli sen pannut; mutta hän ei näyttänyt lainkaan käsittävän mitä
tarkoitimme "whiskyllä" eikä muitakaan kysymyksiämme. Montmorency
näytti hyvin salaperäiseltä, ikäänkuin tietäisi jotakin, mutta se ei
virkkanut sanaakaan. Arvoitus jäi ratkaisematta.

Nukuin sikeästi kuin hako sen yön, ja olisin nukkunut vielä makeammin,
jollei Harris olisi häirinnyt untani. Muistelen heikosti, että ainakin
kymmenen kertaa yön kuluessa heräsin siitä, että Harris lyhty kädessä
vaelsi ympäri venettä etsien vaatteitaan. Hän näytti koko yön
huolehtivan vaatteistaan.

Kahdesti hän ajoi ylös Georgen ja minut nähdäkseen makasimmeko hänen
housuillaan. Toisella kerralla George raivostui silmittömästi.

"Mitä pentelettä sinä housuillasi teet keskellä yötä?" kysyi hän
kiukkuisesti. "Mikset nuku ihmisten tavoin?"

Ensi kerralla herätessäni näin hänen olevan pahassa pulassa, kun ei
löytänyt sukkiaan; ja minulla on hämärä muisto siitä, että minut kerran
vieritettiin vuoteeltani, ja kuulin Harrisin jupisevan, ettei hän
voinut käsittää minne hänen sateenvarjonsa oli joutunut.



VIIDESTOISTA LUKU.

Taloudellisia hommia. -- Työn ystäviä. -- Kokenut soutaja, mitä hän
tekee ja mitä sanoo tehneensä. -- Nykyajan nuorison turmellus: se ei
usko mitään. -- Ensi kokemukseni purjehtimisesta. -- Ystävyyden etuja.
-- Tyydyttävä selitys miksi emme hukkuneet.


Heräsimme vasta myöhään aamulla ja söimme yksinkertaisen murkinan.
Sitten puhdistimme astiat ja lakasimme veneen (tunnen nyt ne työt ja
käsitän asian, jota usein olen aprikoinut: miten perheenemäntä, jolla
on suurehko talous, saa aikansa kulumaan) ja kello kymmenen ajoissa
läksimme liikkeelle. Aijoimme tänään tehdä kelpo päivämatkan.

Päätimme vaihtelun vuoksi soutaa venettä, sensijaan että ennen olimme
sitä vetäneet; ja Harris arveli, että paras ratkaisu oli se, että
George ja minä soutaisimme ja hän pitäisi perää. Tein pontevan
vastalauseen moiselle ehdotukselle. Sanoin, että Harris olisi ollut
hienotunteisempi, jos olisi ehdottanut, että hän soutaisi Georgen
kanssa ja minä pitäisin perää. Ei lainkaan olisi liikaa, jos minä
saisin hieman levätä, minä, joka koko matkan olin suorittanut
raskaimmat työt. Mielestäni olin jo saanut yltäkyllin työtä osakseni
tällä retkellä.

Yleensä tuntuu minusta, että alati saan enemmän työtä osakseni kuin on
oikeus ja kohtuus. Tätä ei tule käsittää siten, että muka kammoisin
työtä; ei suinkaan, työ päinvastoin hurmaa minua, minä rakastan työtä.
Voin tuntikausia seista ihailemassa työtä. Rakastan olla työn
läheisyydessä ja ajatuskin että tuo näkö minulta riistettäisiin, saa
minut epätoivoon.

En koskaan voi saada _liiaksi_ työtä; työn haaliminen on tullut minulle
melkein intohimoksi. Huoneeni on nykyään ihan tulvillaan työtä, siellä
tuskin pääsee kääntymään. Saan pian laajentaa asuntoani.

Olen myös kovin omantunnonmukainen ja tarkka työstäni. Minulla on
töitä, jotka vuosikausia ovat olleet huostassani eikä niissä ole edes
sormen jälkeä. Olen ylpeä työstäni. Otan sen joskus esille ja puhallan
tomut pois. Kukaan ihminen ei huolekkaammin säilytä työtä kuin minä.

Mutta vaikka kaipaankin työtä, en tahdo kenellekään tehdä vääryyttä.
Oikeus ja kohtuus täytyy olla kaikessa. Tahdon että toisetkin saisivat
osansa työstä: en tahdo haalia kaikkea itselleni.

Kuitenkin saan tavallisesti liiaksi työtä -- pyytämättäni -- ja se
vaivaa minua.

George sanoo, ettei minun tarvitse siitä huolehtia. Hän arvelee, että
liiallinen hienotunteisuuteni saa minut pelkäämään, että olen anastanut
toisilta työtä. Se on turhaa pelkoa, sanoo hän, sillä en ole saanut
puoltakaan työstä, jota minun tulisi saada. Otaksun, että hän sanoo sen
lohduttaakseen minua.

Olen huomannut, että veneretkillä kukin veneessä olija on vahvasti
vakuutettu siitä, että juuri hän suorittaa kaiken työn. Harris oli
saanut päähänsä, että hän koko matkan oli yksin tehnyt työtä ja
ahertanut, ja että George ja minä käytimme hyväksemme hänen auliuttaan.
George taas sanoi, että paljas ajatuskin, että Harris olisi tehnyt
muuta kuin syönyt ja nukkunut, oli naurettavan typerä, ja että se oli
_hän_ -- George itse -- joka oli tehnyt kaikki työt.

Hän sanoi, ettei ikinä vielä ollut nähnyt mokomia laiskiaisia kuin
Harris ja minä olimme!

Tämä huvitti Harrisia suuresti.

"No, ei sun hullumpata! Kuulla Georgen puhuvan _työstä_", sanoi hän
nauraen. "Puolen tunnin kunnollinen työ tekisi lopun koko miehestä. Vai
oletko nähnyt Georgen työskentelevän?" lisäsi hän kääntyen minun.

Yhdyin täydellisesti Harrisin mielipiteeseen: _sitä_ ihmettä en ollut
koskaan nähnyt -- en ainakaan tämän matkan aikana.

"Minä en vaan saa päähäni, mistä _sinä_ voit sen tietää", tokasi George
kääntyen Harrisiin, "sillä, p--u vieköön, olethan nukkunut puolet
ajasta! Vai oletko sinä, J., koskaan nähnyt Harrisia täysin valveilla
muulloin kuin syömäaikoina?"

Totuus pakoitti minut tunnustamaan, että George oli oikeassa.
Harrisista ei ollut koko matkalla ollut juuri mitään apua.

"Ainakin olen tehnyt monin verroin enemmän työtä kuin tuo J. tuossa",
intti Harris.

"No, _vähempää_ olisi sinun ollut jotakuinkin vaikea tehdä!" jatkoi
George.

"Arvatenkin J. luulee olevansa laivan _matkustaja_", huomautti Harris.

Ja täten he osottivat minulle kiitollisuuttaan siitä, että olin soutaa
raatanut heidät ja heidän kurjan vanhan veneensä koko matkan
Kingstonista saakka, että olin hoitanut heitä, pitänyt huolta heidän
mukavuudestaan ja työskennellyt kuin orja heidän puolestaan. Mutta
semmoinen on maailma. Se palkitsee kiittämättömyydellä hyvät työt!

Ratkaisimme riidan tällä erää siten, että Harris ja George soutaisivat
veneen kappaleen matkaa Readingin ohi, ja minä sitten astuisin
airoihin. Ei suinkaan ole hauskaa soutaa kihnuttaa raskasta venettä
virtaa ylöspäin. Nuorena, kauvan, kauvan sitten minä pidin moisesta
tehtävästä, mutta nyt jätän sen kernaasti nuorempien toimeksi.

Olen huomannut, että vanhat venemiehet ylipäänsä ovat hyvin
vaatimattomia, kun tulee kysymys rasittavasta soutamisesta. Vanha
venemies kernaimmin lepää patjoilla veneen pohjalla ja innostaa
soutajia kertomalla ihmeellisistä urostöistä, joita on muinoin
suorittanut.

"_Tätäkö_ te sanotte rasittavaksi!" tokasee hän maaten mukavassa
asennossa piippu hampaissa ja antaen vasta-alkajien hiki hatussa kiskoa
venettä jokea ylöspäin. "Mitä sitten sanotte Jim Bafflesista, Jackista
ja minusta, jotka viime kesänä yhtenä iltapäivänä soudimme Marlowista
Goringiin saakka lepäämättä välillä kertaakaan. Muistatko vielä sen
retken, Jack?"

Jack, joka on laatinut itselleen keulaan mukavan leposijan
päällystakeista ja peitteistä ja vetänyt makeita unia viimeisen kahden
tunnin aikana, Jack herää nyt, kun ystävä vetoaa häneen ja muistaa
hyvästi koko tapauksen. Hän muistelee myös, että heillä tuolla retkellä
oli tavattoman voimakas vastavirta koko ajan -- sekä navakka
vastatuuli.

"Tuota matkaa oli lähemmä 34 penikulmaa, luulisin minä", lisää
edellinen puhuja ja sijoittaa vielä uuden tyynyn päänsä alle.

"Ei, kyllä sinä nyt hieman liioittelet, Tom", mutisee Jack moittivasti.
"Sitä oli korkeintaan 33 penikulmaa."

Tämän keskustelun jälkeen he taas väsyneinä nukahtavat. Ja airoja
hoitavat kiltit nuorukaiset ylpeilevät kunniasta, että saavat soutaa
kahta niin etevää soutu-urheilijaa kuin Jack ja Tom ovat -- ja soutaa
rehkivät kahta uutterammin.

Nuorena ollessani minäkin hartaudella kuuntelin vanhempien ystävien
kertomuksia. Nielasin ne kuin kala ahmii syötin, sulatin jokaisen sanan
ja tulin saamaan lisää. Mutta nykyajan nouseva sukupolvi ei näytä enää
yhtä sokeasti luottavan vanhempien ihmisten sanoihin kuin menneitten
aikojen nuoriso. Me -- Harris, George ja minä -- otimme viime kesänä
erään keltanokan mukaamme joelle, ja me kerroimme hänelle koko matkan
laivurijuttuja ihmeellisistä urotöistä, joita olimme tehneet.

Ensin syötimme hänelle tavalliset jutut -- nuo vanhat, sammaltuneet
valeet, joita vuosikausia oli joella kerrottu -- ja me lisäsimme
seitsemän aivan uutta, omatekoista juttua, ja pitkän, jännittävän
tarinan, joka tavallaan perustui tositapaukseen (me emme
todellisuudessa olleet seikkailun sankareita, vaan eräät ystävämme); me
teimme pieniä muutoksia ja lisäyksiä kertomukseen ja annoimme sille
soveliaan värityksen -- sanalla sanoen: se oli oivallinen juttu, jonka
lapsikin olisi vahingotta voinut sulattaa.

Mutta tuo toivorikas nuorukainen nauraa virnisteli kaikille jutuillemme
ja vaati, että heti antaisimme uusia näytteitä taidostamme; ja nulikka
oli valmis lyömään veikkaa kymmenen yhtä vastaan siitä, ettemme siihen
kykenisi! --

Ystävyys on sivumennen sanoen sangen merkillinen asia; se antaa
erinomaisia etuja ja oikeuksia. Sen suurin etuoikeus lienee se, että
saa mielinmäärin haukkua ystäväänsä. Muistan erään varsin kuvaavan
tapauksen. Kolme ystävääni lepäsi muutamakseen pensaistossa joen
varrella, kun he näkivät veneen lähestyvän. Siinä istui tottumaton
soutaja, joka ei tahtonut saada venettä tottelemaan airoja. Ystäväni
luulivat soutajaa minuksi, mutta se olikin ventovieras herrasmies, joka
oli aivan samanlaisessa puvussa ja lakissa kuin minä. Ja he alkoivat
pilkata ja sättiä häntä ja hänen kömpelyyttään. He haukkuivat hänet
pataluhaksi. On helppo arvata miten he nolostuivat vihdoin
huomatessaan, että se olikin ventovieras. He pyytelivät anteeksi ja
selittivät luulleensa häntä hyväksi ystäväksi.

Harris kertoi melkein samanlaisen tapauksen. Hän oli pari vuotta sitten
oleskellut Boulognessa kesällä. Eräänä päivänä hän oli mennyt uimaan ja
tullut kauvas ulapalle, kun hän odottamatta tunsi jonkun tarttuvan
häntä niskaan ja painavan häntä veden alle. Hän ponnisteli raivokkaasti
päästäkseen vapaaksi, mutta hänen vastustajansa tuntui olevan vahva
kuin Herkules ja kaikki vastustus oli turhaa. Hän oli jo
tukehtumaisillaan ja luuli viimeisen hetkensä lyöneen, niin että hän
yritti kiinnittää ajatuksensa taivaallisiin asioihin, kun vihamies
äkkiä päästi hänet vapaaksi.

Hieman toinnuttuaan Harris katseli ympärilleen saadakseen selville kuka
oli yrittänyt häntä murhata. Ja murhamies seisoi siinä aivan hänen
edessään sydämellisesti nauraen, mutta Harrisin kasvot nähdessään mies
peräti ällistyneenä astahti pari askelta takaperin.

"Oh, suokaa toki anteeksi", hän nolostuneena änkytti, "minä luulin
Teitä erääksi ystävistäni!"

Harris sanoo, että oli onni, ettei mies luullut häntä sukulaiseksi;
siinä tapauksessa hän varmaan olisi tukehtunut veteen! --

Purjehtiminen samoinkuin soutukin on asia, johon vaaditaan kokemusta ja
taitoa -- vaikken lapsuudessani sitä uskonut. Luulin, että purjehdus
olisi pojille yhtä luonnollinen ja helppo asia kuin pallonlyönti.
Tunsin erään toisen pojan, jolla oli sama mielipide, ja eräänä
tuulisena päivänä aijoimme tätä urheilua koettaa. Asuimme silloin
Yarmouthissa ja päätimme purjehtia Yarejokea ylös.

"Tänään on navakka tuuli", sanoi vanha kalastaja, jolta vuokrasimme
purjeveneen. "On parasta, että herrat ottavat reivin sisälle, ja
pitäkää vinhasti ylös tuuleen, kun tulette lahden suulle."

Lupasimme seurata neuvoa ja toivotimme reippaasti: "Hyvää huomenta",
kun vene läksi vesille. Me ihmettelimme mitä "tuuleen" pitäminen oli ja
mistä saisimme "reivin" sekä mitä sillä tekisimme sen saatuamme.

Soudimme, kunnes ei kaupunkia enää näkynyt. Edessämme oli avara ulappa
ja puhalsi todellinen hirmumyrsky, niin että meistä oli sopiva aika
ryhtyä hommaan.

Hektor -- muistelen hänen nimensä olleen -- jatkoi soutamista, kun minä
avasin purjeen. Se oli sangen mutkikas tehtävä, mutta vihdoin se
onnistui, ja nyt oli kysymys siitä: mikä oli purjeen yläpuoli?

Synnynnäisen vaistomme avulla tulimme johtopäätökseen, että alapuoli
tietenkin oli yläpuoli, ja me ryhdyimme kiinnittämään purjetta
ylösalasin mastoon. Se oli tukala tehtävä ja kesti kauvan, ennenkuin
jollakin kurin saimme sen paikoilleen. Purje näytti saaneen päähänsä,
että me leikimme hautajaisia, ja että minä olin ruumis ja purje
kääreliina.

Kun se lopultakin huomasi, ettei se ollut tarkoituksena, iskeä
läimäytti se minua pääkuoreen puomilla ja kieltäytyi tekemästä sitä
tahi tätä.

"Kastele se riivattu!" neuvoi Hektor. "Kasta se veteen, jotta se tulee
järkiinsä."

Hän sanoi, että merimiehet aina kastelivat purjeet, ennenkuin hinasivat
ne mastoon. Minä seurasin neuvoa, mutta se vain pahensi asiata. Kuiva
purje, joka liehuu ja tanssii toisen koipien ympärillä ja kietoutuu
pään yli, ei ole mikään hauska kumppani, mutta likomärkä purje on kahta
kauheampi.

Yhdistetyin voimin saimme purjeen vihdoin ylös. Se ei oikeastaan ollut
"ylhäällä", vaan poikittain, ja me sidoimme sen mastoon veneen
kiinnitystouvilla, jonka leikkasimme poikki.

Mainitsen yksinkertaisena tosiasiana, ettei vene kaatunut tuulessa.
Miksei se sitä tehnyt, on arvoitus, jota en osaa selittää. Olen usein
myöhemmin sitä aprikoinut, mutten koskaan ole keksinyt tyydyttävää
selitystä.

Kenties oli tämä onnellinen tulos seurauksena siitä, että täällä
maailmassa kaikki on niin taipuvaista hangottelemaan vastaan. Hommiamme
tarkastettuaan oli vene kenties tullut johtopäätökseen, että olimme
itsemurhan hankkeissa lähteneet tälle retkelle, ja se oli senvuoksi
päättänyt tehdä aikeemme tyhjiksi. Tämä on ainoa tyydyttävä selitys,
jonka voin keksiä arvoitukseen.

Kynsin hampain pitämällä kiinni veneen laidasta onnistui meidän pysyä
veneessä, mutta kovin rasittavaa se oli. Hektor sanoi, että merirosvot
ja muut merillä kulkijat tavallisesti sitoivat peräsimen kiinni
johonkin ja hinasivat alas suurmärssypurjeen, kun nousi ankara myrsky.
Hän arveli, että meidänkin pitäisi yrittää jotakin sentapaista; mutta
minun mielestäni oli viisainta antaa veneen ajelehtia tuulen mukana.

Ja koska minun neuvoani oli helpoin seurata, ryhdyimme hommaan ja
meidän onnistui vihdoin kääntää vene myötätuuleen.

Aluksemme kulki jonkun penikulman jokea ylöspäin vauhdilla, jonka
vertaista en koskaan myöhemmin ole purjehtiessa saavuttanut enkä
haluakaan saavuttaa. Eräässä käänteessä se kallistui kyljelleen, niin
että puolet purjeesta oli veden alla. Mutta tuokion kuluttua se jälleen
ponnahti pystyyn kuten ihmeen avulla ja kiiti suoraa päätä pitkää,
pehmeätä savipengertä kohti.

Savipenger pelasti henkemme. Vene puskeutui syvälle siihen ja siinä se
istui. Huomasimme jälleen voivamme kävellä ihmisten tavoin -- äsken oli
meitä nakeltu sinne tänne kuten herneitä pussissa. Me ryömimme keulaan
ja leikkasimme purjeen alas.

Olimme saaneet tarpeeksemme purjehduksesta. Voisimme kyllästyä tähän
huviin, jos sitä kauvemmin nauttisimme. Meillä oli ollut purjehdusretki
-- oikein hauska, jännittävä purjehdusretki, ja me päätimme soutaa nyt
vaihtelun vuoksi.

Otimme airot ja yritimme työntää venettä vesille, mutta seurauksena
oli, että toinen airoista taittui. Sitten työskentelimme hyvin
varovasti, mutta airot olivat vanhat ja lahonneet, ja toinenkin airo
katkesi ja me jäimme avuttomina karille.

Savisärkkä oli keskellä jokea; joka taholla ympäröi meitä syvä vesi: ei
ollut muuta neuvoksi kuin istua kiltisti alallaan ja odottaa, kunnes
joku kulkisi ohi.

Sää ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmisiä ulos joelle, ja saimme
odottaa kolme tuntia, ennenkuin ketään kulki ohi. Se oli muuan vanha
kalastaja, jonka suurella vaivalla onnistui pelastaa meidät. Hän sitoi
veneemme aluksensa perään, hinasi sen satamaan ja näin alentavalla
tavalla saavuimme vihdoin kotiin.

Juomarahat kalastajalle, joka meidät pelasti, korvaus katkenneista
airoista ja 1/2 tunnin veneenvuokra, -- niistä kertyi yhteensä summa,
joka nieli monen viikon taskurahat. Mutta olimme saavuttaneet
kokemuksen, ja sillä kuuluu olevan niin suuri arvo, ettei mikään
rahassa maksettu hinta ole liian kallis.



KUUDESTOISTA LUKU.

Reading. -- Höyryvene hinaa meitä. -- Pikkuveneiden kiusoittava käytös.
-- Ne tuppautuvat aivan höyrylaivan tielle. -- George ja Harris
kieltäytyvät taaskin tekemästä työtä. -- Vanha, tavallinen historia. --
Streatley ja Goring.


Tulimme Readingin kohdalle tuossa 11 seuduissa. Joki on tällä kohdalla
likainen ja sangen epämiellyttävän näköinen. Kukaan ei suotta pysähdy
Readingin läheisyyteen. Kaupunki itse on vanha, mainehikas paikka. Se
oli olemassa jo kuningas Etelredin aikoina, kun tanskalaiset
sotalaivoineen ankkuroivat Kennetiin ja nousivat maihin Readingin luona
hävittääkseen koko Wessex'in kreivikunnan; täällä ryhtyi Etelred
veljensä Alfredin avulla taisteluun heitä vastaan ja voitti heidät
perinpohjin. Etelred piti huolta rukouksista ja Alfred sotimisesta.

Myöhempinä aikoina pidettiin Readingia sopivana turvapaikkana, jos
Lontoossa asiat kävivät hullusti. Parlamentti tavallisesti kiiruhti
Readingiin, jos ruttotauti alkoi raivota Westminsterissa, ja v. 1625
lakimiehet noudattivat heidän esimerkkiään; kaikki oikeusasiat
ratkaistiin Readingissa. Maksoi kylläkin vaivan lontoolaisille ottaa
silloin tällöin ruton vieraakseen, jos sillä hinnalla pääsi eroon sekä
parlamentista että lakimiehistä!

Kun parlamentti nousi hallitusta vastaan, piiritti Essex'in jaarli
Readingia ja neljännes vuosisataa myöhemmin Oranian prinssi löi siellä
perinpohjin kuningas Jakobin sotajoukot.

Henrik I on haudattu Readingin benediktiniläisluostariin, jonka hän
itse oli perustanut ja jonka rauniot vielä ovat jälellä; samassa
luostarissa vihittiin suuri Johan Gaunt ja lady Blanche.

Readingin sulun luona tapasimme höyrypurren, jonka eräs ystäväni
omistaa, ja se hinasi meidät Streatleyn alapuolelle. On sangen hauskaa
olla höyrylaivan hinattavana. Se on minusta paljon hauskempaa kuin
soutu. Matka olisi ollut vielä hauskempi, jollei joukko riivatuita
pikkuveneitä olisi meitä ärsyttänyt. Ne tuppasivat alinomaa tiellemme,
niin että meidän yhteentörmäyksen välttämiseksi täytyi hiljentää
vauhtia ja pysähtyä. Soutuveneiden häikäilemätön tapa asettautua
höyrypursien tielle on peräti hermostuttava ja se pitäisi rangaistuksen
uhalla kieltää.

Ja ne ovat kaupan päälle häpeemättömän röyhkeitä. Niille saa antaa
varotuksia höyrypillillä, kunnes höyrypannu on halkeamaisillaan,
ennenkuin ne suvaitsevat luikkia tieltä pois. Minua todella haluttaisi
puskea upoksiin pari kappaletta niistä antaakseni toisille terveellisen
opetuksen.

Readingin yläpuolella jokivarsi muuttuu ihmeen kauniiksi. Tosin
Tilehurstin luona rautatie hieman turmelee näköalaa, mutta
Mapledurhamista Streatleyhin on seutu hurmaavan kaunista. Mapledurhamin
sulun yläpuolella on Hardwick House, missä Kaarle I huvittelike
pallopelillä. Pangbournen seutu taas, missä on tuo sievä pieni
"Joutsen"-niminen ravintola, lienee kaikille taiteenystäville, jotka
käyvät taidenäyttelyissä, yhtä tunnettua kuin seudun omille asujamille.

Ystäväni höyrypursi jätti meidät hieman luolan alapuolelle, ja siinä
Harris sai päähänpiston väittää, että oli minun vuoroni soutaa! Onko
mokomaa vääryyttä vielä kuultu! Olimmehan aamulla sopineet, että minä
soutaisin veneen kolme penikulmaa Readingia ylemmäksi. No, ja olimme
nyt _kymmenen_ penikulmaa Readingin yläpuolella. Tietenkin oli nyt
heidän vuoronsa. En kuitenkaan saanut Harrisia enkä Georgea katsomaan
asiaa sen oikeassa valossa, ja riitaa välttääksemme minä vihdoin
tartuin airoihin. En ollut soutanut minuuttiakaan, kun George huomasi
jotakin ajelehtivan vedenpinnalla. Me soudimme sinne ja George kumartui
veneen laidan yli ja tarttui esineeseen, mutta hän kavahti takaisin,
huudahti kauhusta ja tuli kalman kalpeaksi. Siinä oli naisen ruumis. Se
lepäsi kevyesti vedenpinnalla ja sen kasvot olivat tyynet ja
rauhalliset. Kasvot eivät olleet kauniit, ne olivat liian aikaiseen
vanhentuneet ja ryppyiset, mutta köyhyyden ja puutteen leimasta
huolimatta olivat kasvot lempeät, miellyttävät, ja niillä oli rauhan
sävy, jonka usein tapaa sairaitten kasvoilla, kun he ovat päässeet
tuskista vapaiksi. Onneksi meille -- meillä ei lainkaan ollut halua
tulla oikeuteen todistajiksi -- olivat eräät rannalla seisovat miehet
myös nähneet ruumiin ja he ottivat sen huostaansa.

Myöhemmin saimme kuulla naisen elämäntarinan. Se oli tuo ikivanha,
runoton historia. Hän oli rakastanut ja häntä oli petetty, tahi oli hän
pettänyt itseään. Hän oli lyhyesti sanoen tehnyt syntiä -- voi, useat
meistä tekevät samoin! -- ja hänen perheensä ja omaisensa suuttuivat,
surivat ja paheksuivat hänen käytöstään ja karkoittivat hänet luotaan.
Jäätyään ypöyksin elämän kovaan taisteluun häpeän raskas myllynkivi
kaulassaan oli hän askel askeleelta vajonnut yhä syvemmälle. Pitkän
aikaa oli hän elättänyt itseään ja lastaan 12 shillingillä viikossa,
jotka hän ansaitsi tehden raskasta orjantyötä 1/2 tuntia päivässä.
Puolet tästä summasta hän maksoi lapsen elatukseksi ja jäännöksellä
tuli hänen ylläpitää ruumiinsa ja sielunsa voimia vireillä! Kuusi
shillinkiä viikossa on ylen niukka summa, jos mieli pitää ruumiin ja
sielun suhdetta tasapainossa. Ne tahtovat erota toisistaan. Eräänä
päivänä lienee naisraukka tavallista selvemmin huomannut miten
toivottoman synkkä ja kurja hänen elämänsä oli -- ei mitään toivoa
tulevaisuudesta! -- ja tuo aavekuva kauhistutti häntä. Viimeisen kerran
hän vielä vetosi entisiin ystäviin, mutta hyljätyn naisraukan
avunpyyntö ei tunkeutunut heidän sydäntään ympäröivän "kunniallisuuden"
jääkuoren läpi -- ei kukaan kuullut onnettoman rukouksia. Sitten hän
meni katsomaan lastaan -- hän hyväili sitä, suuteli sitä, ja
väsyneesti ja toivottomasti, mutta ulkonaisesti aivan tyynenä hän jätti
sille jäähyväiset ja pisti suklaatikäärön sen käteen. Sitten hän
viimeisillä penneillään osti rautatiepiletin ja matkusti Goringiin.

On helppo arvata, että hänellä täällä tuuheiden puiden ja viheriöiden
ketojen keskellä oli elämänsä katkerin hetki; mutta kenties lievensi
muistojen katkeruutta joku pieni auringon valoisa muisto näiltä
ihanilta seuduilta, missä hän oli viettänyt valoisan nuoruutensa.

Koko päivän hän vaelsi metsässä, mutta auringon mennessä mailleen kun
öinen hämärä kietoi seudun vaippaansa, hän läheni hiljaista jokea, joka
oli ollut hänen haihtuvan onnensa ja surunsa todistajana. Ja vanha joki
otti hänet pehmeään syliinsä, painoi väsyneen pään rintaansa vastaan ja
lievensi polttavan tuskan. Hän oli siis tehnyt syntiä kaikessa --
syntiä elämässä ja syntiä kuollessaan. Jumala häntä armahtakoon! ja
kaikkia muitakin syntisiä, jotka ovat samassa asemassa.

Goring -- joen vasemmalla ja Streatley sen oikealla puolella ovat
molemmat kauniita paikkoja, joissa on hauskaa oleskella muutamia
päiviä. On hurmaavaa purjehtia joella auringonpaisteessa tahi soudella
siellä kuunvalossa. Joen ympäristöt ovat lumoavan kauniit sekä yöllä
että päivällä. Me aijoimme jatkaa matkaa Wallingfordiin saakka, mutta
seudun komeus lumosi meidät, ja päätimme viipyä täällä jonkun aikaa.
Jätimme veneemme satamaan, menimme Streatleyhin ja söimme päivällistä
"Härjässä" Montmorencyn suureksi mielihyväksi.

Kerrotaan, että joen molemmilla rannoilla olevat vuoret ennen vanhaan
ovat olleet yhdistettyinä ja muodostaneet sillan veden yli, joka
nykyään on Thamesjoki. Siihen aikaan oli joki Goringin yläpuolella
päättynyt suureen järveen.

Streatley on vanha kaupunki, joka, kuten useimmat Thamesin varrella
olevat kaupungit ja kylät, on ollut olemassa jo brittiläisten ja
saksilaisten aikoina. Goringin seutu ei ole läheskään yhtä kaunista
kuin Streatleyn, mutta silläkin on hyvät puolensa, ja itse kaupunki on
lähempänä rautatietä, niin että helpommin pääsee huippimaan tiehensä,
jollei ole rahoja hotellilaskun suorittamiseksi.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Suuri pesupäivä. -- Kaloja ja kalastajia. -- Onkimistaidosta. --
Omantunnonmukainen kalastaja. -- Merkillinen kalajuttu.


Viivyimme Streatleyssä kaksi päivää ja annoimme pestä vaatteemme.
Olimme ensin itse yrittäneet pestä niitä joessa Georgen ohjauksella ja
valvonnalla, mutta yritys meni kokonaan myttyyn. Ei ole tarpeeksi
sanoa, ettemme onnistuneet, sillä olimme paljoa pahemmassa pulassa
pestyämme vaatteemme kuin sitä ennen. Ennen pesua ne olivat olleet
hyvin, hyvin likaisia, se on totta, mutta voimme kuitenkin käyttää
niitä. Pesemisen _jälkeen_ -- niin, Henleyn ja Readingin välinen joki
oli paljoa puhtaampi kuin ennen, sittenkun olimme siinä pesseet
vaatteemme. Kaiken lian, mitä on joessa Henleyn ja Readingin välillä,
me pestessä haalimme kokoon ja imetytimme vaatteisiimme!

Pesijätär Streatleyssä sanoi, että hänen omatuntonsa pakoitti häntä
ottamaan kolmenkertaisen maksun meidän vaatteistamme. Hän sanoi, että
menettely, jonka avulla hän sai vaatteet puhtaiksi, ei ollut tavallista
pesua, vaan pikemmin jonkinlaista "kalttausta."

Me maksoimme laskun nurisematta.

Streatleyn ja Goringin seudut ovat suosittuja kalastuspaikkoja. Sinne
saapuu kalastajia etäisiltä seuduilta ja joessa viliseekin haukia,
ahvenia, säynältä, kuhia ja ankeriaita: siellä voi istua päivät
kauttaaltaan onkimassa.

Moni tekeekin siten. Mutta he eivät koskaan saa mitään. En ole kuullut,
että kukaan olisi täältä saanut mitään onkeensa paitse kiiskiä ja
kissanraatoja, mutta niitä ei tietenkään oteta lukuun! "Kalastajan
käsikirja" ei virka sanaakaan siitä, onko kalastus näillä seuduin
tuottavaa vai eikö. Se sanoo vaan, että se on "hyvä kalastuspaikka" ja
että se on oikeassa, tiedän omasta kokemuksestani.

En luule, että missään muualla koko maailmassa niin intohimoisesti
harjotetaan onkimista. Muutamat viipyvät täällä onkimassa vain yhden
päivän, toiset koettavat onneaan koko kuukauden. Jollei kyllästy
huviin, voi sitä jatkaa koko vuoden, jos vaan haluaa: tulos on aina
sama.

Mainittu "käsikirja" sanoo, että Thamesjoesta saadaan myös haukia ja
ahvenia, mutta siinä käsikirja panee omiaan. Joessa _on_ kyllä haukia
ja ahvenia. Rannalla kävellessä voi niitä nähdä suuria parvia vedessä,
ne lyövät leikkiä aalloissa ja hyppivät ottamaan leivänmurusia, joita
heitetään veteen. Jos menet uimaan, kertyvät ne suurissa parvin
tiellesi, kuten tahtoisivat härnätä sinua. Mutta niitä ei voida "onkia"
koukussa olevalla matosella tahi muulla syötillä -- ei alkuakaan!

En ole mikään taitava kalastaja. Nuorempana olin siihen huviin
innostunut, ja olin omasta mielestäni sangen etevä onkija; mutta vanhat
kokeneet onkimiehet neuvoivat minua lopettamaan. He sanoivat, etten
koskaan tulisi pääsemään pitkälle siinä urheilussa, minulta puuttui
edellytyksiä siihen. He myönsivät, että heitin siimani veteen kylläkin
taidokkaasti, että minulla oli "päätä" tälle alalle ja tarpeeksi suuri
annos laiskuutta. Mutta he olivat varmat siitä, ettei minusta ikinä
koituisi oikeata onkimiestä. Minulta näet puuttui ammattimiehen vilkas
mielikuvitus.

Kenties -- sanoivat he -- kelpaisin runoilijaksi, muotiromaanien
kirjoittajaksi, reportteriksi t.m.s., mutta saavuttaakseni onkimiehen
mainetta täytyisi minulla olla vilkkaampi mielikuvitus ja suurempi
kekseliäisyys kuin mitä taivas oli minulle suonut.

Useat ihmiset luulevat, että kaikki, mitä kunnon onkijalta vaaditaan,
on kyky sujuvasti ja punastumatta voida sepittää ja kertoa valejuttuja,
mutta se on suuri erehdys. Alaston valhe semmoisenaan ei kelpaa
mihinkään; kömpelöin vasta-alkajakin osaa semmoisen sepittää.
Kokeneen ammattimiehen sitävastoin tuntee täsmällisesti esitetyistä
yksityiskohdista, soveliaasti sijoitetusta todenperäisestä värityksestä
ja omantunnonmukaisesta, melkein turhan tarkasta totuuden leimasta,
jonka hän tietää kertomukseensa sovittaa.

Kuka porokynsi tahansa voi tallustaa huoneeseen ja sanoa: "Tiedättekö,
eilen illalla vedin järvestä 15 tusinaa ahvenia", tahi: "maanantaina
sain kuhan, joka painoi 18 naulaa ja oli kolmen jalan pituinen
pyrstöstä kuonoon."

Moiseen ei vaadita mitään taitoa, mitään kokemusta. Rohkeata se tosin
on, mutta sima kaikki.

Ei, oikea onkija pitää arvoaan alentavana noin karkean valehtelemisen.
Hänen menettelynsä kelpaa esikuvaksi kenelle tahansa.

Hän astuu hiljaa, hattu päässä huoneeseen, anastaa mukavimman tuolin,
sytyttää piippunsa ja pöllyttelee savuja vaieten ja miettiväisenä. Hän
antaa nuorison kaikessa rauhassa kehua ja rähistä, mutta kun keskustelu
tuokioksi vaikenee, ottaa hän piipun suustaan, kopistaa tuhat
uuninpieleen ja virkkaa:

"Tiistai-iltana sain kelpo otuksen, mutta eipä siitä juuri kannata
puhua."

"Miksei?" kysytään.

"Siksi, että olen varma siitä, ettei kukaan minua uskoisi, jos sen
kerron", vastaa vanhus rauhallisesti eikä hänen äänessään ole mitään
katkeraa sävyä. Hän täyttää piippunsa uudelleen ja käskee isännän tuoda
annoksen whiskya ja vettä.

Syntyy hetken äänettömyys, sillä kellään ei ole rohkeutta vastustaa
vanhaa herraa. Hänen täytyy niinmuodoin jatkaa kertomusta ilman
kehoitusta.

"Ei", hän miettivästi sanoo, "en itsekään sitä uskoisi, jos joku sen
minulle kertoisi, mutta _totta_ se joka tapauksessa on. Olin istunut
veneessä koko iltapäivän saamatta ainoatakaan päätä -- jollen ota
lukuun muutamaa tusinaa särkiä ja pariakymmentä haukia, ja olin juuri
aikeissa lopettaa, kun tunsin kelpo nykäyksen siimassa. Luulin, että
siellä oli taas joku pieni nahjus ja aijoin nakata sen rannalle. Mutta
-- vieköön minut p--u -- jos sain vapaa hievahtamaankaan! Kesti puoli
tiimaa -- puoli tiimaa, ymmärrättekö, herrat? -- ennenkuin sain pedon
rantaan ja joka silmänräpäys luulin siiman katkeevan. Vihdoin sain
veitikan maalle, ja tiedättekö, mikä se oli? Joo, sampi! 40 naulaa
painava sampi, jonka sain onkeeni! Niin, en ihmettele, että herrat
näyttävät ällistyneiltä -- kuulkaa, isäntä, tuokaa minulle pikarillinen
whiskya vielä!"

Sitten kertoo hän, miten kaikki, jotka kalan näkivät, ihmettelivät;
mitä hänen eukkonsa sanoi, kun hän toi kalan kotiin, ja mitä Joe
Buggies sanoi.

Jos sinulla veneretkellä ollessasi joskus on joutilas ilta, niin
kehohan sinua käymään jossakin pienessä kalaravintolassa ja istahtamaan
suureen saliin. Voit olla varma siitä, että tapaat siellä jonkun vanhan
kelpo ammattionkijan hörppimässä totiaan, ja puolen tunnin kuluessa on
hän syöttänyt sinulle tarpeeksi monta juttua ihmeellisistä
kalansaaliista, jotta ruuansulatuksesi koko kuukaudeksi joutuu
epäkuntoon.

George ja minä -- en tiedä sanoa minne Harris oli mennyt; hän oli
aikaiseen iltapäivällä ajellut partansa, sitten hän noin 40 minuutin
ajan hankasi kenkiään piippusavella; sen koommin emme olleet häntä
nähneet -- George ja minä ja koira olimme siis jääneet oman onnemme
nojaan, ja me teimme kävelyretken Wallingfordiin. Kotimatkalla
poikkesimme pieneen ravintolaan joen varrella lepäämään -- sekä myös
muista syistä.

Menimme tarjoiluhuoneeseen ja istahdimme sinne. Siellä oli ennestään
vanha mies, joka poltti pitkää savipiippua, ja me ryhdyimme tietenkin
pakinoihin hänen kanssaan.

Hän kertoi meille, että tänään oli kaunis ilma, ja me ilmoitimme
hänelle, että eilen oli ollut kaunis ilma, jonka jälkeen julistimme
toisillemme, että huomenna epäilemättä olisi kaunis sää. George
huomautti, että vuodentulo näytti sangen lupaavalta.

Sitten tuli jollakin tavoin selville, että olimme vieraita
paikkakunnalla ja että huomenna matkustaisimme pois.

Nyt keskustelu tyrehtyi hetkiseksi, ja meidän katseemme vaelsivat
ympäri huonetta. Ne pysähtyivät vihdoin tomuiseen, vanhaan
lasilaatikkoon, joka oli sijoitettu korkealle uuninreunustalle ja jonka
sisällä oli lohi. Se oli oikea jättiläiskala. Ensi silmäyksellä
luulinkin sitä turskaksi.

"Niinpä niin", virkkoi vanha herra nähdessään mitä katsoimme, "se on
aika jykevä veitikka, tuo, vai mitä?"

"Tavattoman suuri", mutisin minä, ja George ja minä kysyimme
vanhukselta paljonko tuo peto mahtoi painaa.

"Kahdeksantoista naulaa ja kuusi luotia", vastasi ystävämme nousten
tuoliltaan ja ottaen takkinsa naulasta. "Niin", jatkoi hän, "ensi kuun
kolmas päivä on tasan 16 vuotta kulunut siitä, kun nostin sen vedestä.
Sain sen sillankorvassa onkeeni. Syöttinä oli kuore. Olin kuullut
kerrottavan, että se veitikka asusti joessa enkä saanut lepoa,
ennenkuin olin sen pyydystänyt. Sen kokoisia kaloja ei nykyään enää ole
monta näillä tienoin, luulisin. Hyvää yötä, herrat, hyvää yötä."

Hän meni ja me jäimme kahdenkesken.

Emme voineet kääntää katseitamme kalasta tämän jälkeen. Se oli
todellakin hyvin komea kala. Katselimme sitä vielä, kun kylän
kuorma-ajuri tuli ovelle oluttuoppi kädessään, ja hänkin katseli kalaa.

"Komea lohi, tuo", sanoi George kääntyen häneen.

"Niin, eikö olekin", vastasi mies ottaen siemauksen tuopistaan ja
lisäsi: "Herrat eivät kenties olleet täällä, kun kala saatiin?"

"Emme olleet", vastasimme me ja lisäsimme olevamme vieraita
paikkakunnalla.

"Vai niin", sanoi ajuri, "no sitten eivät herrat voi tietääkään miten
se tapahtui. Siitä on lähes viisi vuotta, kun vedin tuon pojan joesta."

"Tekö sen ongittekin?" minä kysyin.

"Joo minä sen tein", sanoi vanhus myhäillen. "Sain sen onkeen sulun
alapuolella eräänä perjantai-iltana ja omituisinta on, että sain sen
kärpäsellä. Olin lähtenyt haukia onkimaan, nähkääs herrat, enkä
ajatellut lohta. Ja nähdessäni tuon veitikan siiman päässä melkein
peljästyin. Se painoi 26 naulaa, nähkääs. Hyvää yötä. herrat, hyvää
yötä."

Viisi minuuttia myöhemmin kolmas mies tuli huoneeseen ja kertoi
onkineensa lohen varhain eräänä aamuna; syöttinä oli ollut salakka.
Sitten hän poistui, ja hidas, vakava, keski-ikäinen herrasmies astui
huoneeseen ja meni istumaan akkunan luo.

Kukaan meistä ei kotvaan aikaan puhunut; vihdoin George kääntyi äsken
tulleeseen ja sanoi:

"Suokaa anteeksi, ettehän pahastu, toivon -- mutta ystäväni ja minä
olemme vieraita täällä, ja olisimme Teille hyvin kiitollisia, jos
tahtoisitte kertoa meille miten saitte tuon lohen pyydetyksi."

"Kas, kuka on teille kertonut, että juuri minä tuon kalan sain?"

Sanoimme, ettei sitä kukaan ollut kertonut, mutta että meillä oli
vaistomainen aavistus siitä, että _hän_ oli sen tehnyt.

"Sepä merkillistä, tämä on peräti ihmeellistä", virkkoi tuo hidas
herrasmies nauraen, "sillä olette aivan oikeassa, herrat. Se on totinen
tosi: minähän tuon kalan sain. Kas vaan, että osasitte niin hyvästi
arvata! Niin, se on tosiaan ihme."

Sitten hän kertoi koko jutun juurta jaksaen: kesti puoli tiimaa,
ennenkuin hän sai tuon niskottelevan pedon rantaan vedetyksi, ja
ongenvapa katkesi leikissä. Hän sanoi kotiin tultuaan huolellisesti
punninneensa kalan ja -- se painoi tasan 34 naulaa.

Nyt oli hänen aika lähteä kotiin, ja hänen lähdettyään tuli isäntä
luoksemme pakinoimaan. Me kerroimme hänelle, miten moninaisia juttuja
olimme hänen lohestaan kuulleet, ja ne huvittivat häntä sanomattomasti.
Me nauroimme kaikki tyyni makeasti niille.

"Katsoppas vaan, että Jim Bates ja Joe Muggles ja mr Jones ja vanha
Billy Maunders kaikki tyyni kertoivat herroille onkineensa kalan! Ha!
ha! ha! Ei ole hullumpaa!" sanoi vanha herra nauraen täyttä kurkkua.
"Olisipa tosiaan heidän tapaistaan antaa kala _minulle_ pantavaksi
_minun_ vierashuoneeseeni näytteille, jos _he_ olisivat sen onkineet.
Ha! ha! ha!"

Ja nyt hän kertoi meille lohen _todellisen_ historian. Hän itse oli sen
onkinut, vuosia takaperin, kun hän vielä oli poikanulikka; tämä oiva
saalis ei ollut kokemuksen eikä taitavuuden tulos, vaan johtui se
yksinomaan selittämättömästä onnesta, joka alati suosii moisia pikku
lurjuksia, jotka jäävät pois koulusta kauniina iltapäivänä ja menevät
ongelle, vaikkei heillä ole muita kojeita kuin kepin päähän sidottu
lanka.

Hän sanoi, että tuo lohi kotiin palatessa pelasti hänet selkäsaunasta,
ja vieläpä koulumestari oli sanonut, että se oli yhtä arvokas kuin
yksiehtoinen päätöslasku ja korkolasku yhteensä.

Joku kutsui isäntää puheilleen, ja George ja minä kiinnitimme katseemme
jälleen kalaan.

Se oli tosiaan ihmeellinen lohi! Mitä kauvemmin siilien tuijotimme,
sitä enemmän se herätti ihailuamme.

Se kiihoitti Georgen innostuksen niin korkealle, että hän lopulta
kapusi tuolin selkämyställe voidakseen lähemmällä ihailla kalaa.

Tuoli tietenkin rojahti kumoon, ja kun George mielipuolen tavoin
tarttui lasilaatikkoon tukea saadakseen, putosi laatikko kauhealla
romahduksella lattialle ja George tuolineen sen päälle.

"Ethän vain liene vahingoittanut kalaa?!" tokasin peljästyneenä syösten
seisomaan.

"Toivokaamme, ettei se turmeltunut", sanoi George nousten varovasti
seisomaan.

Mutta se oli turha toivo. Lohi oli musertunut tuhanneksi säpäleeksi --
sanon tuhanneksi, vaikkei niitä kenties ollut 900 enempää. En näet
lukenut sirusia.

Meistä oli merkillistä ja käsittämätöntä, että lohi, täytetty lohi, voi
musertua niin pieniksi säpäleiksi.

Ja käsittämättömän salaperäistä se olisi ollutkin, jos kala olisi ollut
täytetty lohi, mutta sitä se ei ollut.

Lohi oli näet muovattu kipsistä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Suluista. -- Georgea ja minua valokuvataan. -- Wallingford. --
Dorchester. -- Abingdon. -- Muuan perheenisä. -- Sovelias paikka sille,
joka aikoo hukuttaa itsensä. -- Tukala kulkuväylä. -- Joki-ilman
turmeleva vaikutus.


Läksimme varhain seuraavana aamuna Streatleystä ja soudimme Culhamiin,
missä olimme yötä ja nukuimme veneemme teltassa.

Streatleyn ja Wallingfordin välillä on jokivarsi sangen yksitoikkoista.
Clevestä lähtiessä on edessä 6 1/2 penikulman taipale, jolla ei ole
ainoatakaan sulkua. Oxfordin soutuklubi käyttääkin tätä väliä
soutuharjoituksiinsa.

Niin edullinen kuin suluton joki lienee soutu-urheilijoille ja
ammattimiehille, kaipaa niitä kuitenkin se, joka omaksi huvikseen on
lähtenyt joelle.

Minä puolestani pidän paljon suluista. Ne tuottavat hupaista vaihtelua
yksitoikkoiselle soudulle. On hauskaa istua veneessä, joka hitaasti
nousee viileästä syvyydestä uusille vesille, uusia näköaloja avautuu
eteen; tahi vajoaa vene pois maailman näkyvistä ja sitten odottaessa
alkavat tummat portit natista, hieno rako niiden välillä laajenee ja
päivänvalo virtaa sisälle, kunnes kaunis hymyilevä joki avautuu eteesi
koko ihanuudessaan, ja pieni vene pääsee vapauteen lyhytaikaisesta
vankeudestaan ja lähtee taas viiltelemään tyyntä vedenpintaa.

Sulut ovat sitäpaitse melkein poikkeuksetta rakennetut kauneille
seuduille. Ja lihava, vanha sulunvartija, hänen myhäilevä eukkonsa ja
kirkassilmäinen tyttärensä ovat miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa on
hauska pakinoida. Suluissa tapaa toisia veneitä ja saa kertoa
kokemuksiaan joella ja kuulla toisten seikkailuja. Ilman herttaisia,
kukkarantaisia sulkujaan ei Thamesjoki hurmaisi meitä läheskään yhtä
paljon kuin se tekee. Suluista puhuessa muistan seikkailun, joka
Georgella ja minulla oli Hampton Courtin luona eräänä kesäaamuna. Oli
ihana päivä ja sulku oli täpösen täynnä veneitä, ja kuten joella usein
tapahtuu, oli toimelias valokuvaaja tarjoutunut ottamaan meistä
kaikista ryhmäkuvan.

En tiennyt lainkaan mitä oli tekeillä ja ällistyin nähdessäni Georgen
hätäisesti silittävän rypistyneitä housujaan, järjestävän tukkaansa ja
asettavan lakkinsa sirosti niskaan. Sitten hän koetti saada kasvoihinsa
mahdollisimman miellyttävän ja samalla kaihoavan sävyn, istahti
"sievään" asentoon ja koetti kätkeä jalkansa näkyvistä.

Ensiksi luulin, että hän oli nähnyt jonkun tuttavan neitosen, jota hän
hienosteli, ja katselin ympärilleni nähdäkseni ken hän oli. Jokainen
sulussa oleva ihminen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen puupölkyksi.
He seisoivat tahi istuivat mahdollisimman luonnottomissa asennoissa --
vain japanilaisissa viuhkoissa olen semmoisia nähnyt. Ja jokaisen tytön
suu oli mitä hurmaavimmassa hymyssä. Oh, miten he olivat ihastuttavia.
Ja herrat rypistivät otsaa ja näyttivät jaloilta ja miehekkäiltä.

Nyt selvisi asia minulle ja pelkäsin, etten enää ehtisi valita sopivaa
asentoa. Veneemme oli etumaisena, ja minusta oli epäystävällistä
turmella miehen valokuvaa.

Asetuin senvuoksi keulaan ja nojauduin viehättävän huolettomasti
venekeksiin asennossa, joka ilmaisi vikkelyyttä ja voimaa. Järjestin
hiukseni, niin että hiussuortuva valui otsaan ja koetin näyttää
ystävälliseltä ja miettiväiseltä antaen samalla kasvoilleni lievästi
kyynillisen sävyn, jonka sanotaan "pukevan" minua.

Seisoimme hievahtamatta odottaen ratkaisevaa hetkeä, kun kuulin jonkun
takanani huutavan:

"Hoi! Te siellä! Katsokaa nokkaanne!"

En uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni kenestä oli puhe ja kenen tuli
varoa nenäänsä. Silmäsin salavihkaa Georgen nenään. Se oli aivan
moitteeton -- en ainakaan nähnyt siinä mitään vikaa, jota voisi auttaa.
Koetin katsoa omaani, mutta sekin nähtävästi oli kunnossa.

"Varokaa nokkaanne, Te tyhmä aasi siellä!" karjasi äskeinen ääni
taasen.

Ja sitten huusi joku toinen:

"Ettekö voi työntää nokkaa ulos, te molemmat, koirinenne!"

Emme uskaltaneet kääntyä, George ja minä. Valokuvaajan käsi lepäsi
objektiivilla: hän voi millä sekunnilla tahansa ottaa kuvan. Meillekö
he huusivat? Mitä vikaa oli nenissämme? Miksi piti nenää "työntää
ulos?"

Mutta nyt alkoi koko sulku kiljua ja rähistä, ja römeä tuomiopasuunan
ääni sulun taustalta karjasi:

"Varokaa venettänne te siellä mustissa ja punaisissa lakeissa. Tästä
tulee teidän ruumiittenne valokuva, jollette pidä kiirettä."

Nyt älysimme, että oli kysymys meistä, ja että veneemme "nokka" [keulan
kärki] oli tarttunut sulun laudoitukseen ja veden joka taholla
noustessa oli veneemme kaatumaisillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä
se kaatuisi. Kiireesti tempasimme kumpikin airon ja voimakas sysäys
airontyvellä sulun seinään päästi veneen pälkähästä ja nakkasi meidät
päistikkaa veneen pohjalle.

Emme olleet täysin onnistuneet valokuvassa. George ja minä. Kova
onnemme tietenkin sovitti niin, että mies pani koneensa toimintaan
juuri sillä hetkellä, kun makasimme selällämme veneessä kasvoillamme
hurja, kysyvä ilme: "Missä olen? Mitä on tapahtunut?" ja neljä
koipeamme vimmatusti sätkytellen ilmassa.

Epäilemättä olivat jalkamme valokuvan huomattavin osa. Siinä ei
ollutkaan nähtävissä paljon muuta. Ne täyttivät kokonaan kuvan edustan.
Niiden takaa ja välistä voi tosin nähdä vilauksen veneistä ja
ympäristöstä; mutta jalkoihimme verrattuina näyttivät kaikki ihmiset
niin vähäpätöisiltä, että kaikki valokuvatut häpesivät moista kuvaa ja
kieltäytyivät sitä tilaamasta.

Erään höyrypurren omistaja oli tilannut kuusi kappaletta, mutta hän
peruutti tilauksen nähdessään negatiivilevyn. Hän sanoi kernaasti
lunastavansa kuvat, jos joku voi näyttää hänelle missä hänen aluksensa
oli kuvassa, mutta se oli mahdoton tehtävä. Höyryvene oli jossakin
Georgen oikean jalan takana.

Meillä oli paljon harmia tästä tapauksesta. Valokuvaaja arveli, että
meidän tulisi kummankin lunastaa tusina valokuvia, koska kerran
täytimme 9/10 kuvasta, mutta me kieltäydyimme. Sanoimme että kernaasti
annoimme ottaa koko ruumiin kuvia itsestämme, mutta tahdoimme
ehdottomasti tulla kuvatuiksi päät ylöspäin.

Wallingford on 6 penikulmaa Streatleyn yläpuolella ja siellä on
esitetty useita näytöksiä Englannin historiassa. Brittiläisten aikoina
se oli hyvin vaatimaton kaupunki, ihmiset asuivat maakuopissa, kunnes
roomalaiset legioonat karkoittivat heidät ja rakensivat sen
ympärille valtavia linnoituksia savimuurien sijaan. Ja muinaisajan
rakennusmestarit tekivät niin kestävää työtä, että varustukset ovat
säilyneet meidän päiviimme saakka.

Roomalaisia muureja ei ajan hammas ole voinut hävittää, mutta itse
roomalaiset olivat aikoja sitten maatuneet tomuksi, kun hurjat
saksilaiset ja rotevat tanskalaiset ottelivat keskenään näillä
seuduilla, kunnes normandilaiset saapuivat.

Wallingford oli ympäröity muureilla ja sitä pidettiin lujana
linnoituksena. Sitten syttyi kansalaissota Kaarlo I:n hallituksen
aikana; lordi Fairfax piiritti sitä kauvan ja kiihkeästi, se antautui
vihdoin ja sen muurit hajoitettiin maan tasalle.

Wallingfordista Dorchesteriin on jokivarsi kaunista ja vaihtelevaa;
siellä on korkeita kunnaita ja hymyileviä laaksoja. Dorchester on puoli
penikulmaa joelta ja on hyvin rauhallinen vanha paikka.

Dorchester on myös vanhojen brittiläisten perintöä; sen nimi oli
silloin Caer Doren, "kaupunki veden luona." Myöhemmin perustivat
roomalaiset sinne suuren leirin, jonka jäännökset näyttävät matalilta
kummuilta. Saksilaisten aikana se oli Wessexin pääkaupunki. Se on
ikivanha, ja on aikoinaan ollut suuri ja mahtava. Nyt se on kaukana
maailman kohinasta ja saa rauhassa torkkua ja uinailla.

Clifton Hampdenin ympärillä, joka on ihmeen kaunis vanha kylä, on
luonto kaunista ja komeata. Jos jäät yöksi Cliftoniin, tulee sinun
mennä "Ohralyhteeseen" asumaan. Se lienee vanhanaikaisin ja omituisin
hotelli koko joen varrella. Se on hieman kylän ulkopuolella sillan
oikealla puolella. Sen matalat päädyt, olkikatot ja ristikkoakkunat
saavat sinut muistelemaan lapsuutesi kuvallisten satukirjojen
runollisia asuntoja, ja sen sisustus muistuttaa vielä elävämmin
satujen: "oli kerran..."

Se ei soveltuisi nykyaikaisen romaanin sankarittaren asunnoksi!
Romaanien sankaritar on alati "pitkä ja uljas kuin jumalatar." Niin,
"Olkilyhteessä" hän joka askeleella löisi päänsä kattoon.

Humalaiselle se myös olisi jotakuinkin sopimaton asunto. Hän saisi
osakseen liian runsaasti yllätyksiä odottamattomissa portaissa
huoneesta toiseen mennessä. Ja hänen olisi aivan mahdoton löytää
makuuhuonettaan monimutkaisissa käytävissä ja yhtä vaikea olisi hänen
löytää vuodettaan, jos pääsisikin huoneeseensa.

Olimme seuraavana aamuna varhain jalkeilla, koska kernaasti tahdoimme
iltapäiväksi ehtiä Oxfordiin. On merkillistä miten varhain voi nousta
vuoteelta, kun on yötä taivasalla, Kun nukkuu veneessä matkalaukku pään
alla ja huopapeite peitteenä, ei tunne itseään lainkaan uneliaaksi
aamulla tahi halua venyä "vielä viisi minuuttia", niinkuin tekee
pehmeässä, joustavassa vuoteessa. Jo 1/2 9 ajoissa olimme syöneet
aamiaista ja kulkeneet Cliftonin sulun ohi.

Cliftonista Culhamiin ovat joen rannat yksitoikkoisen ikäviä, mutta
Culhamista lähdettyä ne jälleen muuttuvat kauneiksi ja vaihteleviksi.

Joki kulkee läpi Abingdonin kaupungin. Se on pieni, hiljainen, siisti
ja kuolettavan ikävä pikkukaupunki. Se ylpeilee ijästään, mutta
epäiltävää on vetääkö se tässä suhteessa vertoja Wallingfordille ja
Dorchesterille. Siellä oli muinoin kuuluisa luostari, jonka pyhien
muurien sisällä nykyään on olutpanimo.

Pyh. Nikolain kirkossa Abingdonissa ovat John Blackwallin ja hänen
puolisonsa Janen haudat. Puolisot elettyään onnellisessa avioliitossa
kuolivat aivan samana päivänä, elokuun 21 p. 1625. Pyh. Helenan
kirkossa on W. Lee'n hautakivi, jossa seisoo, että hänellä kuollessaan,
1637, oli lähes 200 jälkeläistä, puuttuu vaan kolme tästä luvusta. Jos
suoritamme tämän laskutehtävän, saamme selville, että hänellä oli 197
perillistä. Mr. W. Lee -- hän oli viisi eri kertaa Abingdonin
pormestarina -- on kieltämättä ihmiskunnan hyväntekijä, mutta
toivottavasti ei nykyään -- 19 vuosisadallahan on ihmisiä muutenkin
liiaksi maapallolla -- ole monta hänen vertaistaan perheenisää.

Sandfordin sulun takana oleva kanava on erinomaisen sopiva paikka
niille, jotka miettivät hukuttaa itsensä. Siinä käy vuolas virta, joka
ei hevillä luovuta saalistaan takaisin. Obeliski osottaa paikkaa, mihin
kaksi miestä uidessaan hukkui, ja sen jalustalta hyppäävät nykyään
uimaan nuoret miehet, jotka tahtovat koettaa _onko_ virta todella
vaarallinen.

Iffleyn sulku ja mylly penikulman matkan Oxfordia alempana ovat hyvin
suosittuja aiheita maalareille, jotka rakastavat jokea, Taulut ovat
kuitenkin todellisuutta paljon kauniimpia; tuntee katkeraa pettymystä
nähdessään paikan, jos on ensin nähnyt sen kuvattuna.

Kuljimme Iffleyn sulusta kello 1/2 1, ja siivottuamme veneen ja
varustauduttuamme maalle nousuun kävimme käsiksi viimeiseen
penikulmaan.

Iffleyn ja Oxfordin väli on tukalin väylä koko joella. Täytyy olla
syntynyt tällä kohdalla, jos mieli perehtyä kulkuväylään. Olen usein
siitä kulkenut, mutta en ole siitä päässyt selville. Mies, joka kykenee
ohjaamaan veneen Oxfordista suoraan Iffleyhin, voinee myös elää
onnellisena saman katon alla vaimonsa, anoppinsa, vanhemman sisarensa
ja perheen vanhan uskollisen palvelijattaren kanssa, joka on ollut
perheessä hänen syntymästään saakka.

Ensin ajaa virta sinut oikealle rannalle, ja sitten vasemmalle. Sitten
joudut keskelle väylää, teet kolme pyörähdystä veneinesi, ja vihdoin
virta vie sinut takaperin ja yrittää murskata veneesi jotakin toista
alusta vastaan.

Seurauksena siitä oli, että jouduimme vähä väliä toisten veneiden
tielle -- samoinkuin he meidän -- ja molemmin puolin oli tuloksena
joukko voimasanoja.

En tiedä sanoa mistä se johtuu, mutta kaikki ihmiset ovat kovin
ärtyisiä joella ollessaan. He raivostuvat silmittömästi pienistä
vastoinkäymisistä, joita maalla tuskin olisivat huomanneetkaan. Kun
George ja Harris tekevät tyhmyyksiä kuivalla maalla, hymyilen minä
suopeasti, mutta kun se tapahtuu joella, haukun heidät hyvänpäiväisiksi
ja käytän haukkumasanoja, jotka muuten saisivat hiukseni kauhusta
nousemaan pystyyn. Kun toinen vene tulee tiellemme, tunnen halua
tarttua airoon ja surmata kaikki veneessä olijat.

Ihmiset, jotka maalla ovat lauhkeita kuin lampaat, tulevat veneeseen
astuttuaan hurjiksi ja verenhimoisiksi.

Olin kerran soutelemassa nuoren neitosen kanssa. Hän oli luonteeltaan
peräti kiltti ja sävyisä, mutta joella oli vallan kamalata kuulla hänen
puheitaan.

"Mokoma nauta mieheksi!" hän voi tokasta, kun joku onneton soutaja tuli
tiellemme, "eikö tuo aasi voi katsoa eteensä!"

"Tuo typerä purje!" huudahti hän, kun purje joutui hieman epäkuntoon ja
ravisti sitä vimmatusti.

Siitä huolimatta hän maalla oli oikein herttainen ja hyväsydäminen
tyttö.

Joki-ilma vaikuttaa turmelevasti ihmisluonteeseen. Siitä arvatenkin
johtuu, että laivurit joella usein ovat toisilleen epäkohteliaita ja
käyttävät puheenparsia, joita he maalla ollessaan epäilemättä
katkerasti katuvat.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oxford. -- Montmorencyn käsitys taivaan valtakunnasta. -- Tapahtuu
säänmuutos. -- Joki erilaisissa oloissa. -- Sangen epämiellyttävä ilta.
-- Saavuttamattomia toiveita. -- Hupaista pakinaa. -- George soittaa
banjoa. -- Surumielinen sävel. -- Vieläkin sateinen päivä. -- Me
pakenemme. -- Pieni illallinen ja muuan maljapuhe.


Vietimme Oxfordissa kaksi sangen hauskaa päivää. Oxfordin kaupungissa
on lukematon joukko koiria. Montmorency suoritti ensi päivänä
yksitoista tappelua ja toisena päivänä neljätoista, ja arvatenkin luuli
hän tulleensa taivaan valtakuntaan.

Henkilöt, jotka ovat ylen heikkoja tahi ylen laiskoja, tavallisesti
vuokraavat Oxfordissa veneen ja soutelevat virtaa alaspäin. Tarmokas
ihminen kulkee kuitenkin mieluummin vasten virtaa. On paljon hauskempaa
ponnistaa kaikki voimansa, ja lihastensa avulla kulkea eteenpäin
kaikesta vastustuksesta huolimatta -- niin ainakin _minusta_ tuntuu,
kun Harris ja George soutavat ja minä istun peräsimessä.

Annan hyvän neuvon niille, jotka Oxfordista aikovat lähteä
venematkalle: kehoittaisin heitä lähtemään matkalle omalla veneellä,
jolleivät saa anastetuksi jonkun toisen venettä ilman että on vaaraa
tulla yllätetyksi. Veneet, joita täällä saa vuokrata, ovat tosin sangen
kunnollisia, mutta ne eivät suinkaan ole kauniita ulkonäöltään.

Kolmantena päivänä tapahtui perinpohjainen säänmuutos, ja
lakkaamattoman vihmasateen tiuhkuessa läksimme Oxfordista kotimatkalle.

Joki -- kun auringonpaiste kimaltelee sen leikkivillä aalloilla, kultaa
tummat metsäpolut ja harmahtavat, vanhat pyökkipuiden rungot, kun
pilvien varjot leikkivät vedenpinnalla ja myllyjen rattaista pärskyvät
vesipisarat näyttävät timanttisateelta, kun aurinko valaisee sulkujen
tummat vedet, koristaa pienet, mitättömät kylät ja antaa viehkeän
leiman ikivanhoille sammaltuneille muureille ja silloille, kun sen
säteet veitikkamaisesti leikkivät kahilistossa ja kukkaiskedoilla,
loistavat valkoisilla purjeilla ja täyttävät koko ilmakehän ihanuudella
-- niin, silloin on joki kultainen, lumottu unelma.

Mutta joki -- koleana ja ikävystyttävänä, kun sadepisarat lakkaamatta
putoovat sen ruskeille, sameille aalloille saaden aikaan äänen, joka
muistuttaa naisen itkua pimeässä huoneessa; kun sumuvaippaan verhotut
metsät pimeinä, äänettöminä, uhkaavina seisovat rannoilla kuten aaveet
-- kuten pahoja töitämme moittivat tahi petettyjen ystävien haamut --
on hyödyttömän katumuksen valtakunta, jossa asustaa peikkoja ja
männinkäisiä.

Auringonvalo on luonnon sydänverta. Kun auringonvalo on kadonnut,
katselee maaäiti meitä tylsin, sieluttomin katsein. Sen seurassa
tulemme surulliselle mielelle: se ei näytä meistä silloin välittävän
eikä tuntevan meitä. Se on kuin leski, joka on kadottanut lemmityn
puolison, ja lapset hyväilevät sen käsiä ja katsovat sen silmiin, mutta
eivät saa hymyilyä houkutelluksi sen huulille.

Soudimme koko päivän sateessa ja se oli kovin surkeata työtä. Koetimme
ensin näyttää siltä kuin huvittaisi se meitä. Sanoimme että se oli
vaihtelua, ja että oli hauskaa nähdä joki kaikissa sen eri vaiheissa.
Sanoimme, ettemme voineet toivoakaan auringonpaistetta koko ajaksi,
emmekä sitä tahtoneetkaan. Uskottelimme toisillemme, että luonto oli
kaunis myös itkiessään.

Pari ensimmäistä tuntia Harris ja minä olimme suorastaan hurmautuneet
tästä uudesta kokemuksesta. Lauloimme laulun mustalaiselämästä ja sen
viehätyksistä -- mustalaisesta, jonka täytyi kokea myrskyjä,
auringonpaistetta ja kaikkia ilmoja, joka nautti sateesta, sillä se
teki hänelle hyvää; ja joka pilkkasi ihmisiä, jotka eivät sietäneet
sadetta.

George otti asian enemmän vakavalta kannalta ja turvautui
sateenvarjoon.

Ennen aamiaista jännitimme teltin veneen yli ja pidimme sen koko
iltapäivän. Jätimme ainoastaan keulaan pienen aukon, missä joku meistä
voi soutaa ja tähystää väylää. Täten kuljimme yhdeksän penikulmaa ja
pysähdyimme yöksi kappaleen matkaa Day'n sulun alapuolelle.

Jos sanon totuuden, ei iltamme suinkaan ollut hauska. Sade valui
virtoinaan tasaisesti ja keskeytymättä. Kaikki veneessä oli kosteata ja
tahmeata. Ja illallinen ei ollut lainkaan onnistunut. Kylmä
vasikkapiirakka pyrkii tarttumaan kurkkuun, jollei syödessä ole nälkä.
Minun teki kovasti mieleni _whitebaitia_ [eräs sillilaji] ja kotlettia;
Harris jupisi jotakin toudasta valkokastikkeen kerralla ja antoi
piirakan jäännökset Montmorencylle, joka ei siitä huolinut. Hän
nähtävästi loukkautui tarjouksesta, sillä hän tallusti veneen keulaan
ja istua murjotti siellä koko illan yksikseen.

George tiuskasi, ettemme puhuisi moisista ruokalajeista -- ei ainakaan
ennenkuin hän oli saanut loppuun annoksensa kylmää häränpaistia (ilman
sinappia).

Ruuan päälle pelasimme _napia_ [eräs uhkapeli]. Pelattuamme puolitoista
tuntia oli George voittanut neljä pence'a -- Georgella on aina hyvä
onni korttipelissä -- ja Harris ja minä olimme hävinneet tasan kaksi
pence'a kumpikin.

Nyt oli meistä aika lopettaa peli. Harris sanoi, että korttipeli
herättää turmiollisia intohimoja, kun sitä liiaksi harjoitetaan. George
tarjoutui jatkamaan, jotta saisimme kostaa tappiomme, mutta Harris ja
minä päätimme olla potkimatta tutkainta vastaan, koska onnetar kerran
oli meille epäsuopea.

Sitten teimme totit ja aloimme kertoa tarinoita. George kertoi
tuntevansa erään herran, joka kaksi vuotta takaperin teki matkan pitkin
jokea. Muutamakseen hän oli nukkunut kosteassa veneessä juuri
tämmöisenä sadeyönä kuin tämä. Seurauksena siitä oli, että hän sai
reumaattisen kuumeen eikä mikään voinut häntä pelastaa, vaan kuoli hän
kovissa tuskissa kymmenen päivää myöhemmin. George lisäsi, että se oli
surullisin tapaus, jonka hän koskaan oli kuullut.

Tämä kertomus sai Harrisin muistelemaan erästä ystäväänsä, joka
vapaaehtoisena palveli sotaväessä ja oli kerran nukkunut teltissä
sateisena yönä Aldershotin luona -- "se oli juuri tämmöinen yö kuin
tämä", sanoi Harris. Kun hän (ystävä) aamulla heräsi, oli hänestä
koitunut raajarikko koko elämänsä ajaksi. Harris lupasi esitellä hänet
meille, kun palasimme Lontooseen. Hänet nähdessämme sydämemme
vuotaisivat verta.

Siitä johtui puhe tietenkin hauskaan keskusteluun kuumetaudeista,
vilustumisesta, keuhkotaudista ja katarreista, ja Harris huomautti
miten vaarallista olisi, jos joku meistä yöllä arveluttavasti
sairastuisi, kun lääkäriä ei ollut lähitienoilla.

Moisen keskustelun jälkeen kaipasimme jotakin hauskuutta, ja heikolla
hetkellä minä ehdotin, että George ottaisi banjonsa ja laulaisi meille
hupaisen laulun.

Minun täytyy olla puolueeton ja myöntää, ettei Georgea tarvinnut
houkutella. Hän ei esittänyt mitään typeriä verukkeita, että muka oli
unhoittanut nuottinsa kotiin tahi muuta semmoista, vaan otti hän heti
soittokoneen esille ja alkoi soittaa: "Kaksi sinisilmää mä tiedän."

Olin alati tähän saakka pitänyt "Kahta sinisilmää" jotakuinkin typeränä
ja ikävänä sävellyksenä. Mutta George osasi antaa sille niin
sydäntävihlovan kaihomielisen värityksen, että ällistyin sanattomaksi.

Harris ja minä saimme noita valittavia säveliä kuunnellessa
vastustamattoman halun heittäidä toistemme kaulaan ja itkeä; vain
vaivoin saimme kyyneleemme pidätetyiksi ja äänettöminä kuuntelimme
tuota hurjasti kaihoovaa säveltä.

Kun meidän tuli yhtyä loppusäkeisiin, teimme hurjan ponnistuksen
näyttääksemme iloisilta. Täytimme lasimme ja säestimme laulajaa. Harris
otti johdon liikutuksesta väräjävällä äänellä; George ja minä
seurasimme pari tahtia jälessä:

    "Kaksi sinisilmää mä tiedän;
    Mikä neuvoksi tullee?
    Kun lemmitty hylkäs!
    Kaksi -- -- --"

Pysähdyimme siihen kuin naulittuina. Kuvaamattoman kiihkeä innostus,
jolla George säesti sanaa "kaksi", sai liikutuksemme nousemaan
huippuunsa. Harris nyyhkytti kuin pieni lapsi, ja koira ulvoa vonkui
niin, että luulin sen sydämen pakahtuvan tahi leukojen menevän
sijoiltaan.

George aikoi jatkaa seuraavaa säettä. Hän arveli, että kun hän hieman
paremmin perehtyisi säveleeseen ja panisi hieman enemmän "innostusta"
esitykseen, ei laulu tekisi niin surullista vaikutusta. Mutta enemmistö
vastusti päättävästi moista koetta.

Koskei meillä ollut muuta neuvoksi, menimme levolle -- toisin sanoen
riisuuduimme ja kääntelimme ja vääntelimme itseämme kolme neljä tuntia
veneen pohjalla. Sitten onnistui meidän vaipua levottomaan
unenhorrokseen kello viiteen saakka, jolloin nousimme ja söimme
aamiaista.

Toinen päivä oli täysin edellisen kaltainen. Sade valui myötänään ja me
istuimme sadetakkeihin kiedottuina telttakatoksen alla ja annoimme
veneen hiljalleen ajelehtia jokea alas.

Joku meistä -- en muista ken se oli, mutta epäilen olleeni itse --
yritti aamupäivän kuluessa toistaa tuota typerää puhetta mustalaisista,
jotka todellisina luonnonlapsina rakastavat sadetta; mutta yritys meni
kokonaan myttyyn.

Eräässä asiassa olimme yksimieliset: että vastoinkäymisistä huolimatta
jatkaisimme matkaa kotiin saakka. Me olimme lähteneet 14 päivän
huvimatkalle joelle, ja 14 päivän huvimatkan tahdoimme tehdä. Mutta --
jos heittäisimme henkemme retken rasituksissa! Niin, se olisi
surullista sukulaisille ja ystäville, mutta asiata ei voitu auttaa.
Käsitimme miten vaarallisen, turmelevan esimerkin antaisimme, jos
sääsuhteiden vuoksi peräytyisimme.

"Meillähän on vain kaksi päivää jälellä", virkkoi Harris, "ja olemmehan
nuoria ja terveitä. Kai me tämän koetuksen kestämme, otaksun."

Kello neljän ajoissa aloimme keskustella yösijasta. Olimme hieman
Goringin alapuolella ja päätimme soutaa Pangbourneen ja olla siellä
yötä.

"Tästä, jumaliste, koituu taas hauska ilta!" jupisi George.

Istuimme ja mietimme asiata. Saapuisimme Pangbourneen kello viisi.
Tuossa 1/2 7 ajoissa söisimme päivällistä. Sitten voisimme kävellä
kylän kujilla rankkasateessa, kunnes olisi aika mennä levolle. Tahi
voimme istua jossakin kurjasti valaistussa kyläkapakassa ja tutkia
almanakkaa!

"Niin, kaikitenkin olisi hauskempaa Alhambrassa" [tunnettu varietee
Lontoossa], sanoi Harris varovasti pistäen päänsä teltistä ja
tarkastaen taivaankantta.

"Ja sitten pieni illallinen --" (mainitsin lempipaikkamme, jossa usein
kävimme) lisäsin minä koneellisesti.

"Harmillista, että _päätimme_ tehdä koko kotimatkan veneessä",
huomautti Harris ja me kaikki vaivuimme syviin mietteisiin.

"_Jollemme_ olisi vannoneet tärvellä terveyttämme tässä kurjassa,
vanhassa ruumisarkussa", tokasi George ja silmäsi venettä
mahdollisimman peittelemättömällä inholla, "niin voisin mainita, että
juna lähtee Pangbournesta heti viiden jälkeen, ja sillä voisimme päästä
Lontooseen niin aikaiseen, että ehtisimme syödä kotletin ja sitten
mennä paikkaan, jonka mainitsitte."

Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Katselimme toisiamme ja kukin oli
näkevinään omat halpamaiset, rikolliset ajatuksensa kuvastuvan toisten
kasvoihin. Vaieten vedimme matkalaukkumme esille ja tarkastimme niiden
sisältöä. Tähystimme jokea ylös ja alas: ei näkynyt missään elävää
olentoa.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin olisi voinut nähdä kolme herrasmiestä
koiran seurassa hyvin häpeissään luikkivan venehuoneelta
rautatieasemalle. Heidän pukunsa olivat jotakuinkin epäkunnossa ja
epäsiistit, kuten seuraavasta luettelosta näkyy:

Mustat nahkajalkineet, likaiset; flanellipuku, hyvin likainen; ruskea
huopahattu, peräti huonossa kunnossa; sadetakki, likomärkä;
sateenvarjo.

Olimme petkuttaneet Pangbournen veneenvartijaa. Emme rohjenneet sanoa
hänelle, että pakenimme sadetta. Olimme jättäneet veneen kaikkine
sisällyksilleen hänen huostaansa ja pyysimme, että hän pitäisi sen
valmiina meitä varten kello 9 seuraavana aamuna. Jos, sanoimme -- _jos_
jotakin odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi meitä palaamasta,
lupasimme kirjoittaa hänelle lähempiä ohjeita.

Tulimme Paddington-asemalle kello 7 ja ajoimme suoraa päätä
mainitsemaani ravintolaan, missä söimme kevyen aterian; tilasimme
sitten illallisen kello 1/2 11 ajaksi, jätimme Montmorencyn sinne ja
jatkoimme matkaa Leicester Squarelle.

Alhambrassa herätti tulomme paljon huomiota. Tullessamme
pilettiluukulle saimme äreän kehoituksen mennä sisälle teatteriin
Castle-Streetin kautta, ja muistutuksen, että tulimme puoli tuntia
liian myöhään.

Meillä oli täysi työ saada mies vakuutetuksi siitä, ettemme olleet
"kuuluisat käärmeihmiset Himalayavuorelta"; mutta lopultakin hän otti
rahamme vastaan ja salli meidän astua teatteriin.

Esiintymisemme salongissa saavutti vielä suuremman menestyksen. Kaikki
katselivat ihastuksella ahavoittuneita kasvojamme. Olimme kaikkien
katseiden keskustana.

Se oli meille muistettava riemuhetki.

Ensi balletin päätyttyä läksimme pois ja palasimme ravintolaan, missä
katettu illallispöytä jo vartoi meitä.

Tunnustan empimättä, että nautein tästä illallisesta. Lähes 10 päivää
olimme eläneet yksinomaan kylmällä paistilla, leivällä ja
hedelmähillolla. Olihan se yksinkertaista ja ravitsevaa ruokaa, mutta
se alkoi lopulta käydä hieman yksitoikkoiseksi. Siksipä nyt
Bourgogneviinin tuoksu, ranskalaiset kastikkeet, puhtaat pöytäliinat ja
tuores leipä kolkuttivat sisällisen ihmisemme ovelle ollen sangen
tervetulleita vieraita.

Söimme ja joimme pitkän aikaa virkkamatta sanaakaan, kunnes tuli hetki,
jolloin, sen sijaan että istuimme suorina ja pontevasti hoidimme veistä
ja haarukkaa, nojasimme mukavasti tuoleihimme ja työskentelimme
hitaasti ja huolettomasti -- silloin ojensimme jalkamme pöydän alle,
annoimme pöytäliinojen huomaamatta pudota lattialle ja saimme aikaa
tarkkaavasti silmäillä savustunutta kattoa -- silloin pidimme lasejamme
ulottuman päässä edessämme ja tunsimme olevamme hyviä, miettiväisiä ja
sovinnollisia koko ihmiskuntaa kohtaan.

Harris, joka istui lähinnä akkunaa, veti akuttimen syrjään ja katsoi
ulos kadulle.

Kostea katu loisti hämärästi kaasun valossa, tuulenpuuskat saivat
katulyhdyt läähättämään; sade pieksi lakkaamatta lokaa ja vesi valui
virtoinaan räystäskouruista katuojiin. Joku harva kulkija riensi
akkunan ohi sateenvarjon alle kyyristyneenä, naiset pitelivät hameitaan
ylhäällä.

Harris ojensi kätensä ottamaan lasia ja sanoi: "Meillä on ollut hauska
matka, ja siitä tulee meidän kiittää isä Thamesia -- mutta luulen
kuitenkin, että hylkäsimme veneemme oikealla hetkellä. Juon kolmen
miehen maljan, miehen, jotka onnellisesti ovat päässeet jälleen
kuivalle maalle!"

Ja Montmorency, joka oli etukäpälineen noussut akkunalaudalle katsomaan
ulos kadulle, yhtyi innokkaasti maljaan lyhyellä haukahduksella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme miestä veneessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.