Title: Pietari Suuri - Venäjän ensimmäinen keisari
Author: Lindeqvist, K. O.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pietari Suuri - Venäjän ensimmäinen keisari" ***


PIETARI SUURI, VENÄJÄN ENSIMMÄINEN KEISARI

Kirj.

Kaarle Olavi Lindeqvist



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1896.



SISÄLLYS:

        Esipuhe
     I. Silmäys Venäjän vanhimpiin valtiollisiin oloihin
    II. Itämaalaiset olot ja tavat
   III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä
    IV. Pietarin lapsuuden aika
     V. Sofia riistää hallituksen
    VI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa
   VII. Pietari oppii länsimaiden oloja tuntemaan
  VIII. Ulkomaan matka
    IX. Venäläisiä lähetetään ulkomaille opintomatkoille
     X. Ensimmäiset uudistustoimet
    XI. Streltsien kapina ja niiden kukistus
   XII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa
  XIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. -- Kaarle XII
   XIV. Narvan tappelu
    XV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakunnat
        -- Kaarle XII Puolassa
   XVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle
  XVII. Pultavan tappelu. -- Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi
 XVIII. Pietari valloittaa Suomen
   XIX. Uudenkaupungin rauha
    XX. Toinen Turkin sota
   XXI. Pietarin sodat Aasian puolella
  XXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen
 XXIII. Pietarin kaupungin synty
  XXIV. Uusi hallintojärjestelmä
   XXV. Aatelisto ja kirkko
  XXVI. Taloudellisia parannuspuuhia
 XXVII. Pietarin harrastus sivistyksen edistämiseksi
XXVIII. Veroitus ja verojen kokoaminen
  XXIX. Kansan tila
   XXX. Kapinallisia puheita
  XXXI. Kapinoita kasakoitten maassa
 XXXII. Aleksei
XXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet
 XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema



Esipuhe.


Tarkotukseni on kertoa pääkohdat sen merkillisen hallitsijan elämästä
ja toimesta, joka on nykyisen mahtavan Venäjän varsinainen luoja.
Hänen nimensä liittyy läheisesti meidänkin maan vaiheisiin, sillä
Pietari suuri on Suomen ensimmäinen venäläinen hallitsija; 8 vuoden
kuluessa, n.s. ison vihan aikana, oli isänmaamme hänen vallassaan.
Sen vuoksi hän ansaitsee tulla tunnetuksi suomalaiselle yleisölle,
jota varten seuraava kertomus on aijottu. -- Lähteinä olen etupäässä
käyttänyt Alex. Brucknerin teosta "Peter der Grosse" sekä von der
Brüggenin "Wie Russland europäisch wurde", mutta niiden ohessa useita
muitakin teoksia.

_Tekijä_.



I. Silmäys Venäjän vanhimpiin valtiollisiin oloihin.


Mahtavan aseman, joka Venäjän valtakunnalla nykyään on, on se
verrattain myöhään saavuttanut. Vielä kaksi vuosisataa takaperin
oli se sivistyneen maailman syrjässä; se oli melkein samanarvoinen
kuin Kiinan tai Persian valtakunta meidän aikanamme. Euroopan
valtiollisissa oloissa ei Venäjän hallitsijalla ollut mitään
sanomista eikä häntä eurooppalaiseksi ruhtinaaksi luettukaan. Venäjä
oli aasialainen raakalaisvaltio, sen oloista ja tavoista ei tiedetty
muuta paitsi mitä joku lähettiläs, kauppamatkustaja tai seikkailija,
joka siellä oli kulkenut, tiesi kertoa kotimaahansa palattuaan. Tässä
asemassa oli Venäjä viime vuosisadan alkuun asti.

Että Venäjä näin syrjään muusta Euroopasta oli joutunut, siihen
vaikutti sen edelliset vaiheet. Luomme niihin lyhyen silmäyksen.

Venäjän varhaisin menneisyys on hämärässä, niinkuin useiden
muidenkin kansojen. Se vaan tiedetään, että monien eri kansojen
yhteensulautumisesta se muodostui. Sillä alalla, joka nykyään
kuuluu Venäjään, asui noin tuhat vuotta sitten useita kansoja;
pohjoisessa, koillisessa ja keskiosissa asui suomalaisia kansoja,
lännessä liettualaisia ja lättiläisiä, etelässä turkkilaisia kansoja
ja vihdoin slaavilaisia heimoja, jotka etelämpää Dnieper-virran
seuduilta tunkeutuivat keskustaa kohden suomalaisten asumille
seuduille. Hallitsevaksi kansaksi, joka yhdisti kaikki mainitut
kansat yhteen, tuli Itämeren yli Norrmannit, joita täällä kutsuttiin
Varjaageiksi. V. 862, niin vanhat kronikat kertovat, tuli kolme
veljestä, joista vanhin oli Rurik, ja rupesivat täällä olevia kansoja
hallitsemaan. Novgorod Ilma-järven rannalla oli vanhin pääkaupunki.
Suurin osa valtakunnan väestöstä oli suomalaista; mutta pian levisi
valtakunnan ala eteläänpäin, jossa asui slaavilaisia heimoja;
Kiiova tuli pääkaupungiksi. Slaavilaisten kieli tuli pääkieleksi,
Norrmannit, Suomalaiset ja Turkkilaiset sulautuivat niihin; mutta
valtakunnan nimi jäi Norrmaneilta säilymään. Yleinen nimi Ryssä
johtuu näet Rhos (Ruotsin) kansasta, johon Rurik ja hänen seurueensa
kuuluivat.

Rurikin seuraajat laajensivat valtaansa vähitellen Volgan ja
Uralin seuduille, Tonavaan ja Karpatheihin asti; mutta lujaa
valtiota ei siitä vielä muodostunut. Siihen aikaan ei näet tunnettu
Länsi-Euroopassakaan lujaa valtio-aatetta; ruhtinaat pitivät valtion
maata yksityisomaisuutenaan; se jaettiin ja taas yhdistettiin sen
mukaan kuin tahdottiin. Länsi-Euroopassa jakoivat ruhtinaat maan
vasalleillensa, josta muodostui läänityslaitos; Venäjällä taas
ruhtinaat jakoivat maan poikiensa kesken. Varsinkin sen jälkeen
kuin suuriruhtinas Jaroslav v. 1054 oli jakanut valtakunnan viiden
poikansa kesken, tuli hajanaisuus Venäjällä suureksi; se jakaantui
jakaantumistaan, kunnes vihdoin oli noin 70 ruhtinaskuntaa, Kiiovan
suuriruhtinalla oli yliherruus, niinkuin länsimailla kuninkaalla
vasallien yli; mutta riitoja, levottomuuksia, sisällisiä sotia oli
alituisesti. Ja näihin ruhtinasten sotiin katsuttiin vieraitakin
kansoja apuun. Ainoa yhdysside, jospa heikkokin, joka kuitenkin aina
oli olemassa, oli se, että kaikki ruhtinaat tiesivät kuuluvansa
samaan sukuun.

Mutta tällä n.s. norrmannilaisella aikakaudella oli yhteys vilkas
länsimaitten kanssa. Rurikin jälkeenkin tuli yhäti Skandinaviasta
miehiä ruhtinasten palvelukseen. Kun Vladimir taisteli vallastaan,
lähti hän sinne apua hankkimaan; Skandinaviasta kutsui Jaroslavkin
apumiehiä 11:nen vuosisadan alussa. Tämä lienee kuitenkin ollut
viimeinen kerta, Ruhtinaat olivat sukulaisuussuhteessa Länsi-Euroopan
hallitsijoiden kanssa. Niinpä suuriruhtinas Jaroslavin yksi tytär
oli Ranskan kuninkaan Henrik I:sen puoliso, toinen tytär oli Norjan
kuninkaan Harald Hårdråden ja kolmas Unkarin kuninkaan Andreas II:sen
puoliso. Saksan keisari Henrik IV:nen puoliso Agnes oli Venäjältä
kotosin. Venäjän ruhtinaat ottivat usein puolisoja itselleen joko
Itä-Roomasta tai Saksasta. Venäjän kaupungit olivat tärkeitä
Euroopan kaupalle. Novgorod oli jo aikaisin tärkeä kauppapaikka.
Suomenlahdesta Nevajokea myöten Laatokkaan ja sieltä Olhova-jokea
pitkin Ilma-järvelle kulki Hansakauppiasten laivat. Smolenskin ja
Tschernigovin kaupungit olivat yhtä tärkeitä kuin Saksan kaupungit.
Kiiovan markkinoille saapui kauppiaita eri maista. Siellä oli
saksalaisia, venetsialaisia, genualaisia ja norrmanneja; sinne saapui
niinikään tavaroineen turkkilaisia, arapialaisia ja juutalaisia
kauppiaita. Venäjän kaupungit olivat kaupan välittäjänä Idän ja
Lännen välillä. Volga-virtaa pitkin kulki vanha kauppatie, jota
myöten Intian tavaroita kuljetettiin. Venäjälle tuli Kreikasta,
Italiasta ja Saksasta käsityöläisiä, rakennusmestaria y.m. Kouluja
perustettiin; ruhtinaat osottivat itse opinharrastusta. Sanalla
sanoen, Venäjällä oli alkamassa samallainen sekä henkinen että
aineellinen elämä kuin muuallakin Euroopassa. Mutta ennenkun se pääsi
tarpeeksi juurtumaan ja vakaantumaan, niin se katkesi ja tukehtui.

Katoolisen kirkon suojassa kehittyi länsimaiden sivistys keskiajalla.
Rooma oli sen pääpaikkana ja latinankieli sen välittäjä ja
ylläpitäjä; kirkko se oli, joka liitti kansat yhteen. Venäjä ei
omistanut Rooman paavin oppia, sillä Vladimir suuri 10:nen vuosisadan
lopulla, luopuessaan pakanuudesta, valitsi kreikan-katoolisen uskon.
Näihin aikoihin oli Rooman ja Konstantinoopelin patriarkat jo kauan
olleet riitaisella kannalla ja pian molemmat kirkot näennäisestikin
erosivat toisistaan (1054). Tämän johdosta Venäjä jo vieraantui
länsimaista. Latinankieli, sivistyksen välikappale, oli siellä
jotenkin tuntematon; Venäjän kirkossa tuli n.s. slavonian kieli
käytäntöön, se kun lainattiin Tonavan slaavilaisilta kansoilta, jossa
se jo aikaisemmin oli muodostunut. Länsimaiden tuoma sivistys jäi
sen vuoksi Venäjälle vieraaksi; se ei tuntenut sen filosofiiaa, eikä
taiteita; ristiretkien innostus ei ulottunut sinne, ritarisuuden
herättämä kunniantunto ei tullut kansan tapoja ja katsantotapaa
jalostamaan niinkuin Länsi-Euroopan kansoissa.

Vielä suuremmassa määrässä Venäjän vieraantumiseen länsimaista,
vaikuttivat valtiolliset seikat.

Noin vuoden 1200 vaiheilla lähti eräs paimentolaiskansa Mongoolit
asuinpaikoiltaan Itä-Siperiasta liikkeelle. Äärettömän suurissa
joukoissa hurjien johtajiensa kanssa ne kulkivat hävittäen
ja valloittaen Aasian maita, aina Kiinasta Välimereen asti.
Kaukasus-vuorten yli, josta paljon raakalaiskansoja on Eurooppaan
tullut, Mongoolitkin hyökkäsivät Venäjälle. Venäjän ruhtinaat
koettivat kyllä vastusta tehdä, mutta heidät voitettiin v. 1227.
Venäjä joutui nyt Mongoolien valtaan; ainoastaan Novgorodin
valtio, johon kuului pohjoinen ja luoteinen osa, jäi vapaaksi.
Keski-Eurooppaan tahtoivat samat rajut joukot tunkeutua, mutta Saksan
kehittyneempi sotalaitos oli vastassa ja sille he eivät saattaneet
vertoja vetää. Unkarin ja Puolan he hävittivät perin pohjin, mutta
nämätkin maat pääsivät heidän vallastaan vapaaksi.

Venäjä oli Mongoolin vallan-alaisuudessa kolmatta vuosisataa, ja tämä
aikakausi sen Euroopasta kokonaan vieroitti. Valtakunnan pääpaikka
oli idässä, suurkhaani asui joko Kiinassa tai Keski-Aasiassa ja sinne
päin Venäjänkin täytyi kääntyä. Myöhemmin, kun tuo suuri valtakunta
oli jakaantunut, muodosti Venäjä eri osan, n.s. Kiptschakin
khaanikunnan, jonka pääpaikka oli Volgan-suussa Sarai-nimisessä
kaupungissa. Siellä asui "kultaisen hoordin" khaani itämaalaisen
loiston ympäröimänä, sieltä he lähettivät veronkokoojiansa Venäjän
ruhtinaskuntiin; sinne, saapuivat ruhtinaat kunnioitustaan ja
uskollisuuttaan osottamaan; maahan lankeamalla täytyi heidän
alamaisuuttaan näyttää khaanin edessä ollessaan. Viisaudella ja
taidolla useat ruhtinaat osasivat maansa asioita valvoa; mutta
myöskin halpamaisella imartelulla monet koettivat khaanin suosioon
päästä, ja toiset katsoivat vaan omia etujaan ja panettelemalla
toisia ruhtinaita hankkia itselleen hyötyä. Meidänkin historiassa
tunnettu Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski kävi usein khaanin
luona maansa asioita puolustamassa ja suurella älyllä ja viisaudella
sai aina ne edukseen ajetuksi. Useat Moskovan ruhtinaat taas olivat
kavalia ja älykkäitä miehiä, jotka khaanin välityksellä saivat
herruuden muiden ruhtinasten yli. He hankkivat itselleen muun
muassa veronkokoamis-oikeuden koko valtakunnassa; he sitoutuivat
näet maksamaan khaaneille määrätyn summan ja saivat lähettää omia
virkamiehiään niitä kokoomaan. Tämän johdosta Moskoovan ruhtinaita
pidettiin jonkinlaisina herroina, muita korkeampina, ja 1328 tuli
Moskoova pääkaupungiksi; sen ruhtinaat saivat suuriruhtinaan arvon.

Mongoolilaisten valta heikontui heikontumistaan; se hajaantui
pienempiin osiin. Jo v. 1389 yritti Moskoovan suuriruhtinas Dmitri
vapauttaa Venäjän: hän voittikin suuren kansansaduissa ylistetyn
Kulikovan tappelun lähellä Donvirtaa, josta hän sai kunnianimekseen
Donskoj. Mutta Mongoolilais-valta saa uutta voimaa hurjan Tamerlanin
kautta, joka yhdisti jälleen koko Dschingiskhaanin valtakunnan.
Sekään ei täyttä vuosisataa koossa pysynyt. Jo 1480 lakkaa Iivana
III Vasiljinpoika vuotuista veroansa suorittamasta, eikä khaaneilla
ole enää voimaa saada sitä pakottamalla otetuksi. V. 1550 vaiheilla
valloitti Iivana IV Volgan ympärille jääneet Kasanin ja Astrakanin
khaanikunnat. Mustanmeren rantamaille jäi vielä Krimin khaanikunta,
viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta, ja aina Pietari Suuren
alkuhallitukseen asti suorittivat Venäjän suuriruhtinaat vanhan
alamaisuuden muistona sen khaanille vuosittain veron, joka kuitenkin
lahjan nimellä mainittiin. Vasta viime vuosisadan lopulla yhdisti
keisarinna Katharina II nämätkin maat Venäjän valtakuntaan.

Iivana III:nen hallitusaikaa saattaa pitää nykyisen Venäjän
varsinaisena alkuna. Se Venäjä, joka ennen Mongoolien tuloa oli,
oli ainoastaan hajanaisia toisistaan erillään olevia keskenään
taistelevia ruhtinaskuntia. Mongoolien khaani liitti kaikki
valtaansa; hän yhdisti eri osat ainakin entistä lähemmäksi. Ja
sen vuoksi Venäjä sellaisena kun se lähtee Mongoolien vallasta on
entistään kokonaisempi. Moskoovan suuriruhtinaat ovat jo ennen
verojen vuokraoikeudellaan saavuttaneet jonkinlaisen herruuden muiden
ruhtinasten yli, ja Iivana III sekä hänen lähimmät seuraajansa
pakottavat heidän jättämään koko ruhtinaskuntansa, muuttamaan
Moskoovaan; he saivat kyllä pitää knäsin (ruhtinas) nimen, mutta
valta oli pois. He tulivat suuriruhtinaiden palvelijoiksi, niinkuin
bojaarit eli korkeampi aatelistokin oli, ja luettiinkin niiden
joukkoon kuuluvaksi.



II. Itämaalaiset olot ja tavat.


Venäjä oli valtiollisesti irtaantunut Mongoolilaisten ikeestä, mutta
syvään se oli leimansa joutunut lyömään kaikkiin oloihin. Venäjän
kansan sivistys oli ollut liian alhaisella kannalla; sillä ei sen
vuoksi ollut niitäkään vastusvoimaa tätä itämaalaisuutta vastaan; se
omisti sen ennen pitkää, ja pitkiä aikoja ja ponnistuksia tarvittiin
ennenkun se pääsi siitä irtaantumaan. Sen hallitus oli itämaalainen,
virkamiehistö, veroitus, oikeuslaitos, rangaistustavat, elämäntavat,
puvut, sanalla sanoen koko elämä ja katsantotapa olivat sellaiset,
kun Aasian kansoille ovat omituisia. Katselkaamme vähän lähemmin
näitä oloja.

Moskoovan suuriruhtinas oli khaanien jälkeinen, joka oli perinyt
heidän valtansa, sillä samalla tavalla hän hallitsi. Iivana IV otti
tsaarin nimenkin, joka ennen oli khaaneille annettu. Valtakunta
oli tsaarin yksityisomaisuutta; hän jakeli maita, tai otti pois
mielensä mukaan: kaikki asukkaat, sekä ylhäiset että alhaiset,
olivat hänen mielivallassaan; hänestä yksin riippui kaikkien asema
ja onni, koko valtakunta oli vaan ikäänkuin hallitsijaa varten
olemassa: hallitsijan ja omaa etuansa hänen virkamiehensä silmällä
pitivätkin, eikä suinkaan kansan hyvää. Tsaarin asuntopaikka oli
Kremlin linna Moskoovassa; siellä hän oli näkymättömissä; ainoastaan
ylhäisemmät bojarit olivat hänen läheisyydessään; mutta kansa ei
saanut häntä nähdä. Kun hän joskus lähti liikkeelle kirkkoon tai
juhlatilaisuuksiin, kulki hän eri katuja, joihin ei muita silloin
päästetty, tai oli verhot estämässä näkemistä. Kirkossa oli hänen
paikkansa verhottu. Tsaari oli kansan käsityksessä jonkinlainen
puolijumala ja hänen käskyjänsä vastaan rikkominen, olivatpa ne
millaisia hyvänsä, pidettiin jotenkin yhtä törkeänä syntinä kuin
Jumalan käskyjä vastaan. Kremlin edustalla täytyi kaikkien paljastaa
päänsä, ja ne jotka hänen luoksensa pääsivät, lankesivat itämaiseen
tapaan maahan hänen eteensä. Toimettomuudessa ja tietämättä
maansa tarpeista sekä alamaistensa tilasta välittämättä tsaarit
elelivät hovissaan. Oppi, minkä he kasvatuksessaan saivat, oli
melkein yksinomaan uskonnollista laatua; mutta käytännölliseen
hallitustoimeen ei heitä valmistettu. Loistoa ja komeutta oli tsaaria
ympäröimässä. Suuri joukko bojareja oli joka päivä palatsissa
kunnioitustaan osottamassa, niinkuin Ranskan aateli Ludvig XIV:lle.
Suurinta komeutta osotettiin kuitenkin muukalaisille lähettiläille,
jotka tsaarin luo tulivat; tahdottiin näet loistoa näyttää ja sen
kautta arvoa ulkomaalaisten silmissä korottaa.

Kun tieto oli tullut Moskoovaan, että jonkun vieraan ruhtinaan
lähettiläitä oli tulossa, lähetti tsaari palvelijoitaan jo rajalle
niitä ottamaan vastaan. Heidän seurassaan kulkivat he sitten
varakkaampien maakuntien läpi Moskoovaan, jossa he saivat eri
palatsin asuttavakseen. Tsaarin hovista heitä ylellisesti kestittiin.
Tämä kaikki oli kohteliaisuutta, mutta samassa varovaisuutta:
tahdottiin näet estää ulkomaalaisia pääsemästä kansan yhteyteen,
ettei muka valtion salaisuuksia sen kautta tulisi ilmi. Kun tsaari
laski heidät puheilleen oli hovissa äärettömän paljon bojareja
loistavissa puvuissa; tsaari oli itse palatsin perimmäisissä
huoneissa. Tsaari tiedusteli lähettiläiltä heidän maansa asioista
yleensä ja erittäin sitä, minkä johdosta he olivat sinne tulleet.
Tämän jälkeen kutsuttiin heidät tavallisesti hoviin päivällisille,
joissa oli ruokia 60:kin lajia sekä viinejä kaikellaisia; hopeisissa
astioissa ruuat kannettiin ja hopeisia maljoja käytettiin. Kun
lähettiläät olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet tsaarilta
luvan lähteä, saatettiin heidät jälleen rajalle asti. Usein saivat
lähettiläät kuitenkin kärsiä sangen paljon tsaarien oikullisesta
mielivallasta. Heidät pantiin vankeuteen ja pidettiin väliin pitkiä
aikoja. Paljon sai kärsiä esim. Viipurin piispa Paavali Juusten
ja hänen kanssaan ollut lähetystö, jonka Juhana III v. 1569 oli
Moskoovaan lähettänyt. Iivana Julma antoi jo matkalla heitä huonosti
kohdella; kurjassa tilassa he saapuivat Moskoovaan, ja siellä heidät
heitettiin vankeuteen ja vasta pitkän ajan perästä laskettiin
palaamaan.

Tässä kohden tulee näkyviin tsaarien luonne, sivistyskanta ja
katsantotapa. He olivat itämaalaisten despoottien kaltaisia
hallitustavassaan; oikullisuus, tunnottomuus, mielivalta ja kavaluus
oli Rurikin suvun viimeisten jäsenten tunnusmerkkinä. Iivana III
Vasiljevitsch oli viekas ja julma luonteeltaan, mutta samassa
pelkuri. Hän kavalasti vaikka älyllä juonitteli khaanin kanssa,
mutta kun tämä sotajoukolla oli Moskoovaa vastaan tulossa, niin
hän ei rohjennut ryhtyä vastustamaan, vaan keräsi aarteensa ja
lähetti ne turvallisempaan paikkaan, tuumien itse hädän tullessa
lähteä myöskin. Hänen pojanpoikansa Iivana IV on julman nimen
saanut, ja hänessä ilmestyy mielivaltaisen hallitsijan kaikki
ominaisuudet, vaikka samassa älyä ja tarkkanäköisyyttä. Hän oli
vallanhimoinen, julma, ylpeä ja kavala. Jo 13-vuotiaana antoi hän
jahtikoiriensa repiä pirstoiksi mahtavan bojarin Andrej Schinskin,
joka hänen alaikäisyytensä aikana oli hallitusta hoitanut; itse
hän valtaistuimelta tätä katseli. Valtakunnan etevimpiä miehiä,
etevimpien sukujen jäseniä, uskollisia palvelijoita mestattiin;
ensin heitä kidutettiin kaikella tavalla joko piikkihuoneissa,
piiskaamisella tai muulla tavalla. Mutta hänen hurjuutensa koski
yksityisiä ulommaksi. Hän hävitti kyliä ja kaupunkeja ja vihdoin hän
jakoi valtakuntansa kahteen osaan; toiseen kuului puoli Moskoovasta
ja paljon seutuja muualtakin. Siitä karkoitettiin kaikki asukkaat;
maa ja asunnot annettiin tsaarin palvelijoille ja uskotuille. Tästä
n.s. "Opritschinasta" hän kokosi sotajoukkonsa ja vei sen hävittämään
ja ryöstämään toista suurempaa osaa valtakunnasta. Siinä raivattiin
kuin vihollisen maassa. Kaikki mitä eteen sattui, huoneet, eläimet,
vaimot ja lapset joutuivat saman hurjuuden uhriksi; yksin kasvava
viljakin pellolla poltettiin. Julmuuttaan ja kovuuttaan alamaisiaan
kohten hän koetti sovittaa uskonnollisilla tempuillaan. Hän kulki
kirkosta toiseen, notkisti polvensa pyhien jäännöksien edessä,
kuunteli messuja, siten hankkiakseen rauhaa omalletunnolleen.

Iivanan pojan kuoltua loppuu vanha Rurikin suku v. 1598. Levottomia
aikoja syntyy sen johdosta; on useita valtaan pyrkijöitä, muutamia
väärällä nimelläkin, Puolan ja Ruotsin kuninkaat koettavat myöskin
päästä Moskovassa vallitsemaan. Ruotsalainen ja suomalainen
sotajoukko on kuuluisan päällikön Jaakko de la Gardien johdossa
Moskovassa asti. Koko valtiolle näyttää perikato uhkaavan, mutta v.
1613 Moskoovassa valitaan eräs nuori bojari Mikael Peodorovitsch
Romanov tsaariksi, ja hänen jälkeisissään valta meni perintönä.
Näistä tsaareista ei kerrota tuollaisia mielivaltaisia tekoja kuin
Iivana Julmasta, vaan ne hallitsivat kohtuudella ja lempeydellä
kansaansa.

Tsaari oli siis itsevaltias; mutta hänen rinnallaan oli kuitenkin
n.s. bojarineuvosto eli duma, johon kuului valtakunnan korkeimpia
miehiä, jotka tsaari oli nimittänyt. Tämän kanssa hän neuvotteli
sodasta, virkamiesten nimityksistä y.m.; mutta hänen oma tahtonsa se
kuitenkin oli, joka asiat ratkaisi. Olipa joskus tsaareilla tapana
kutsua suurempikin kokous eri säädyistä; mutta mitäkään määrättyä
sääntöä ei tavata, eikä niistä saattanut kansan eduskuntaa muodostua
Länsi-Euroopan tapaan. Maan varsinainen hallinto oli virastoilla
"prikaasseilla", joita oli yhteensä 36. Erilaiset hallintoasiat
olivat alkuansa jaetut eri prikaaseille; mutta kun ruhtinaskuntia
yhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, lisättiin niiden
lukumäärä ja yksi prikaasi sai siten kaikki saman ruhtinaskunnan
asiat hoitoonsa. Maakuntiin taas määrättiin voivoodeja, joiden
haltuun jätettiin kaikki asiat; ne olivat tuomaria, veronkokoojia,
lainvalvojia, melkein rajattomia hallitsijoita; prikaasien valvonnan
alle ne kuitenkin kuuluivat. Kaupunkeihin ja muihin kuntiin
nimitti voivoodi alemmat virkamiehet, alavoivoodit tai starostit.
Virkamiehillä oli apunaan suuri joukko kirjuria eli djakeja, jotka
muodostivat melkein oman kansanluokan, kirjoitustaitoa kun ei muilla
ollut, joitakuita munkkia lukuunottamatta. Ainoastaan tsaarin etuja
valvomassa sekä omaa hyötyänsä varten virkamiehet olivat. Kansa niitä
kammolla katseli eikä se suinkaan luottamuksella heidän puoleensa
koskaan kääntynyt. Ne kiskoivat veroissa, minkä irti saivat; heidän
mielivaltaansa ei mikään ehkäissyt. Mutta virkamiehet eivät valtiolta
saaneetkaan palkkaa ja ainoastaan muutamiksi vuosiksi voivoodit
maakuntiin määrättiin, jonka tähden he niin paljon kuin suinkin
koettivat omaksi hyödykseen toimia, ottaen liikoja veroja, antaen
oikeutta lahjoilla j.n.e. Useinpa alemmat virkamiehet jakoivat
anastamansa saaliin korkeimpien kanssa saadakseen olla syytettäissä
rauhassa. Mongoolilaisvallan aikana virkamiehistö sellaiseksi oli
muuttunut.

Kaikki virkamiehet sekä ylhäiset että alhaiset määrättiin aateliston
joukosta. Aateli taas jaettiin useampiin eri arvoluokkiin omien ja
esi-isiensä ansioiden mukaan; bojarit, joihin entiset ruhtinaatkin
luettiin, muodostivat korkeimman luokan; mutta esi-isien toimet
antoivat jälkeläisille erilaisen aseman. Oli olemassa n.s.
"astekirjoja" (Rosräd), joihin oli merkitty eri sukujen ansiot.
Ja sen mukaan he saivat virkoja. Sen mukaan he saivat paikkansa
neuvostossa joko lähempänä tai kauempana tsaarista; sen mukaan
hovin virat jaettiin; sotajoukossa päällikkyys annettiin j.n.e.
Luonnollista on, ettei tällainen tapa ollut eduksi, sillä usein
saatiin kokonaan kykenemättömiä miehiä toimeensa. Sen lisäksi
oli alituisesti kilpailua ja kinastusta bojarein kesken sukunsa
ansioluettelojen tärkeydestä; toinen, joka arveli omia ansioitaan
suuremmaksi, ei tahtonut sellaisen alle alistua joka hänen mielestään
oli halpa-arvoisempi. Sen vuoksi tsaari Feodor v. 1682 käski hävittää
kaikki rosräd-kirjat ja niihin perustuvaa ansiota ei enää otettu
lukuun.

Bojarein jälkeen olivat dvoränit eli hovimiehet, niitäkin oli
eriarvoisia virkansa mukaan; ja vihdoin "bojareinlapset",
jotka muodostivat köyhimmän osan aatelistosta eli tsaarin
palvelijaluokista. Sotajoukkoon heitä tavallisesti kutsuttiin.

Aatelisto oli tsaarin palvelijajoukko ja korvaukseksi antoi hän sille
maatiluksia eli lääniä; mahtavat bojarit saivat sangen suuria aloja,
sellaisia, joissa asui 15 à 17,000 talonpoikaisperhettä, sillä näiden
mukaan maatilan arvo luettiin, ne kun siihen kuuluivat maaorjuuteen
sidottuina; toiset saivat vähemmin, ja bojarein lapsilla oli usein
ainoastaan 2 tai 3 talonpoikaisperhettä maa-alallaan.

Vielä ulommaksi valtakunnan hallintoa ulottui tsaarin mielivalta.
Hän käytti omaksi edukseen kauppaa, ja sitä varten hänellä oli
suuri joukko virkamiehiä, korkeampia ja alempia. Tsaari oli näet
valtakunnassa kaupanvälittäjä. Kun ulkomaalainen kauppias toi
tavaroita Venäjälle, ei hän saanut niitä muille myydä kuin tsaarille,
jos tämä tahtoi ostaa. Tsaarilla oli yksinomainen oikeus viinan,
olven ja siman valmistamiseen ja kaupitsemiseen; hänen kauttaan kulki
myöskin suurin osa vientitavaroista; hän antoi näet virkamiestensä
ostaa pitkin valtakuntaa turkiksia, hevosia, liinavaatetta, kaloja
j.n.e., jotka sitten vietiin Arkangeliin, joka oli Venäjän ainoa
satamakaupunki. Sieltä Englantilaiset ja Hollantilaiset kuljettivat
ne kotimaahansa, sillä laivoja ei Venäjällä vielä ollut, joten koko
ulkomaan kauppa oli vasta mainittujen kansojen hallussa. Tsaarin
myyjät kaupitsivat usein pienissä erin lihaa, hedelmiä ja muita
ruokatavaroita, ja elleivät tahtoneet kaupaksi mennä, kiellettiin
muita kaupustelijoita myymästä niin kauaksi kuin tsaarin tavaroita
vielä oli myymättä. Tsaarin etu teki sentähden kauppiasten olon
ja varttumisen mahdottomaksi. Vähän niitä olikin ja kaupungit
olivat vähäpätöisiä, suurempien maakylien kaltaisia, ja kaikki
asukkaat jotenkin samassa köyhyydessä kuin maalaisväestökin.
Yksin Novgorodkin, joka 13:llä ja 14:llä. vuosisadalla oli tärkeä
kauppakaupunki, rupesi kuihtumaan sen jälkeen kun se yhdistettiin
Moskoovan suuriruhtinaskuntaan. Moskoova oli ainoa kaupunki, joka oli
rikas ja suuri; sen väkiluvun sanotaan 17:llä vuosisadalla olleen
700,000, jossa kenties on liikaa.

Jos lopuksi luomme silmäyksen varsinaiseen kansaan eli
maalaisväestöön, näemme senkin aseman olleen huonolla kannalla.
Valtakunnan etelä-osissa ainoastaan oli vapaita maanomistajia ja
sielläkin sangen vähän. Maa oli yleensä joko aatelin hallussa
tai kirkon, luostarien ja kruunun omaisuutena. Talonpojat näillä
tiloilla olivat ammoisista ajoista asti olleet vuokramiehiä, jotka
maanomistajille suorittivat suuren osan tuloistaan. Mutta heillä
oli 17:nen vuosisadan loppuun asti vapaus muuttaa tilukselta
toiselle määräaikana syksyllä kunakin vuonna. Tsaari Boris Godunov
kielsi tämän ja sen jälkeen ne seurasivat maan mukana eli tulivat
maaorjiksi, jollaisessa asemassa talonpojat useissa muissakin
Euroopan maissa jo keskiajalta asti olivat olleet. Tästä alkaen
ne olivat kokonaan herrojensa mielivallassa; herra sai määrätä
verot mielin määrin, vaatia päivätöitä kartanoon, joita useinkin
tehtiin kuusi päivää viikossa, joten sunnuntai vaan jäi oman maan
viljelemiseen. Herralla oli myöskin sangen laaja tuomio-oikeus: hän
saattoi tuomita hänelle ruumiillista rangaistusta, heittää vankeuteen
j.n.e., ainoastaan kuolemaan tuomitseminen ei ollut hänen vallassaan.
Sanalla sanoen isäntänsä hyvästä tahdosta talonpoika oli kokonaan
riippuvainen. Suopea isäntä saattoi vaatia vähemmän päivätöitä,
olla muutenkin kohtuullisempi vaatimuksissaan; hänellä oli oikeus
antaa vapauskin alustalaiselleen. Mutta tylyn isännän vallassa oli
päinvastoin.

Paitsi näitä maahan kiinnitettyjä talonpoikia oli huoneorjia
(cholopi). Ne olivat herransa yksityistä omaisuutta niinkuin
muukin tavara; niitä ostettiin ja myytiin mielivaltaisesti.
Kotona nämät toimittivat palvelijoina kotiaskareet. Vähitellen
muuttui maaorjienkin asema samantapaiseksi, vaikka se alkuansa oli
toisellainen ollut.

Ainoa valta, jolla tsaarin rinnalla oli jonkun verran itsenäisyyttä,
oli kirkon. Alkuansa kuului Venäjän kirkko, kuten jo olemme
maininneet, Konstantinoopelin patriarkan ylijohtoon; mutta v. 1589
erotti Iivana julma sen ja asetti Moskoovaan erityisen patriarkan
Venäjän kirkon korkeimmaksi päämieheksi. Useat näistä ovat sangen
mahtavia miehiä ja osottavat suurta vaikutusta valtiollisellakin
alalla, vaikka he eivät milloinkaan saavuttaneetkaan sellaista
asemaa, kuin länsimaissa Rooman paavilla oli. Niinpä patriarkka
Hermogenes vaikutuksellaan ja johdollaan saa Puolalaiset karkotetuksi
v. 1611, kun he jo ovat oman prinssinsä valituttaneet tsaariksi;
patriarkka Filaretin poika on Mikael Romanov ja hän se oikeastaan
johtaa hallitusta ensimmäisen Romanovin aikana. Patriarkan
alapuolella oli metropoliittoja eli arkkipiispoja, piispoja eri
osissa valtakuntaa sekä muita pappeja käytännöllisessä viroissa.
Mutta näiden lisäksi oli kirkossa suuri joukko luostareja sekä
miehiä että naisia varten. Niinkuin länsimainen katoolinen kirkko
oli aikojen kuluessa saanut suuria rikkauksia, niin Venäjänkin
kirkolla oli hallussaan paitsi äärettömiä summia irtainta kalleutta,
maatiluksia ja maaorjia lähes seitsemäs osa koko valtakunnassa.
Rikkaudet tekivät sen vielä mahtavammaksi.

Elämä ja olot olivat Venäjällä jotenkin yksinkertaisella kannalla
aina Pietari suuren aikoihin asti. Komeutta ja loistoa ei paljon
nähty muualla kuin tsaarin hovissa, josta jo kerroimme; patriarkka
ja piispat elivät myöskin kuten länsimaillakin ruhtinaallisella
tavalla. Bojarit taas olivat pakotettuna komeasti esiintymään tsaarin
hovissa ollessaan; ja maaseutujen virkamiehinä he myöskin koettivat
Moskoovan elämää jäljitellä, mutta tiluksillaan ollessaan ei
sellaista ollut huomattavissa, ei bojareilla, vielä vähemmin muissa
yhteiskuntaluokissa. Bojarin asunto maaseuduilla oli yksinkertainen;
siinä oli tavallisesti kaksi hirsistä rakennettua huonetta, joskus
vaan yksi, ja keittiö; toisella puolen kartanoa oli palvelijoiden
asunto ja aitat. Kaikki tarvekalut ja vaatteet valmistettiin kotona,
talonpojat olivat palvelijoina. Metsästys oli tavallisin huvitus;
nautintoaineet olivat paloviina, sima, kvaasi ja tee, samat kuin
talonpojallakin. Harvoin hän lähti talostaan; pitkät matkat oli
erottamassa muista; teitä ei ollut, joten ainoastaan talvella monin
paikoin saatettiin matkustella.

Talonpojan asunto oli kurjannäköinen savesta ja oljista kokoonkyhätty
hökkeli, harvoin hirsistä tehty; siinä hän asui perheineen ja
elikoineen samassa huoneessa. Siivottomuus oli yleinen, kaikki
vieraat matkustajat kammolla siitä mainitsevat. Juoppous oli yleinen
pahe, joka Venäjällä tavattiin; kevytmielisyydestä ja haureellisesta
elämästä niitä niinikään syytetään. -- Tavat ja vaatetus olivat
itämaalaisia. Perheen isä oli itsevaltias vaimonsa ja lastensa yli.
Miehillä oli pitkä parta, sillä syntinä pidettiin sen poisottamista;
se oli muka Jumalan kuvan häpäisemistä, koska Jumala oli ihmisen
kuvakseen luonut. Päässä oli itämaalaisen turbanin kaltainen lakki;
pitkä leveähihainen viitta oli yllä; se oli myöskin itämailta
lainattu.

Naisen asema oli huono. Korkeimpien säätyjen naiset eivät
saaneet julkisuudessa näyttäytyä; ikäänkuin vangittuna omassa
asunnossaan "teremissä" he päivänsä viettivät; ainoastaan munkkeja,
palvelijoita ja ihmeiden tekijöitä oli heidän seuranaan. Alemman
säätyläisluokan nainen ei ollut näin jyrkästi erotettu. Vaimo
oli miehensä orja. Miehelään vietäessä ei naisen mieltä kysytty;
vanhemmat hänen luovuttivat kenelle he tahtoivat. Avioliitoissa
käytettiin tavallisesti jotakuta välittäjää, joka tiedusteli
naisen varallisuutta, ulkomuotoa y.m. suhteita. Näistä hän
ilmoitti sulhaselle. Usein hän kuitenkin petti; hän kun kertoi
että asianomainen morsiameksi aijottu oli kaunis, vaikkapa hän oli
hyvinkin ruma, kehui terveeksi, vaikka hän olikin sairas j.n.e.
Hääiltana vasta sulhanen näki ensi kerran morsiamensa ja silloin
hän tapasi useinkin varsin toisellaisen aviopuolison kuin hän
mielessään oli kuvitellut. Onnettomat avioliitot seurasivat tästä
salaperäisyydestä. Tsaarilla oli etuoikeuksia tässäkin kohden; hän
sai näet valita itse kauniimman ja miellyttävämmän maan tyttäristä
itselleen puolisoksi. Määrätyksi päiväksi kutsuttiin tsaarin hoviin
ylhäiseen säätyluokkaan kuuluvat naimaikäiset naiset; näistä tsaari
korotti puolisokseen sen joka häntä paraiten miellytti. Kun esim.
Iivana III tahtoi hankkia pojalleen Vasiljille puolison, kerättiin
1,500 kaunista tyttöä koko valtakunnasta, joista hän valitsi yhden.
Luonnollista on, että kaikki ylhäiset suvut koettivat päästä tsaarin
sukulaiseksi, heidän oma arvonsa ja vaikutuksensa sen kautta kohosi.



III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä.


Itämaalaiseksi kansaksi olivat Venäläiset muuttuneet oloissansa
ja tavoissansa. Kansaan ne olivat kokonaan juurtuneet; se oli
niissä kasvanut ja sen katsantotapa niiden mukaan muodostunut.
Papisto myöskin pysyi jäykästi kiinni vanhoissa oloissa. Kaikkea
vierasta katsottiin karsain silmin, pidettiinpä sitä uskonnon
häpäisemisenäkin. Muukalainen oli Venäjällä aina epäluulonalainen;
syntinä pidettiin, jos joku Venäläinen lähti ulkomaille. Venäläisissä
ilmaantui samanlainen ylpeys ja itseensä tyytyväisyys, kuin vielä
tätä nykyä on Kiinalaisten tunnusmerkkinä.

Mutta Venäjän olojen oli muuttuminen; sen oli pyrkiminen länsimaiden
yhteyteen ja omistaminen niiden kehittyneempi sivistys, jos se
tahtoi päästä sulkeutuneesta asemastaan Euroopan muiden kansojen
rinnalla. Venäjä oli jäänyt kuusi vuosisataa jäljelle sivistyksessä;
se oli jo sen vuoksi vaikea tasotettava. Kansan vastahakoisuus oli
luonnollisesti suurena haittana. Myöskin Venäjän naapurit ja muutkin
lännen kansat koettivat estää sivistyksen tunkeumista Venäjälle.
Aavistettiin jo sitä suuruutta, johon Venäjä saattaisi kohota, jos
sen suuria apulähteitä, sen varallisuutta ja kansan paljoutta,
oikein osattaisiin käyttää. Niinpä uskonnon sodissa julmuudestaan
kuuluisa Espanjan kuninkaan Filip II:sen sotapäällikkö Alban herttua
esitti Frankfurtin valtiopäivillä 1571, että kiellettäisiin Iivana
IV:lle aseita viemästä. Puolan kuningas Sigismund moittii useassa
kirjoituksessa Englannin kuningatarta Elisabethia siitä, että hän
salli Englannista sotatarpeita vietävän Venäjälle. Lybeckiläiset
vangitsivat erään Iivana IV:nen asiamiehen Schlitten seurueineen,
joka oli hänelle värväämässä taitavia miehiä eri aloilla.

Vielä päälliseksi oli Venäjän silloinen maantieteellinen asema
sangen epäedullinen yhdysliikkeen saavuttamiseksi Länsi-Euroopan
kanssa; se oli näet joka puolelta paitsi pohjoisessa suljettu meren
yhteydestä. Vienanmeren rannalla vaan oli Arkangelin kaupunki
"ainoa akkuna, josta länsimaat saattoivat valon säteitänsä Venäjän
sisäosiin levittää". Englantilaiset olivat sinne purjehdusmatkoillaan
saapuneet ja v:sta 1554 oli kauppasopimus heidän kanssaan olemassa.
Arkangelissa oli heidän kauppakonttoorinsa ja sen satamaan ulkomaiset
tavarat tulivat; suuren osan vuodesta jäätää pakkanen senkin. Muualla
olivat rantamaat muiden kansojen hallussa. Mustasta Merestä erotti
Venäjän Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta.
Koko nykyinen Länsi-Venäjä kuului Puolan valtakuntaan, joka oli
silloin Venäjätä paljon mahtavampi. Itämeren rannoilla taas oli
16:nen vuosisadan puoliväliin asti saksalainen Kalparitarikunta ja
sen jälkeen kun se oli hävinnyt, joutuivat nämät maat Ruotsin ja
Puolan välillä jaetuksi. Inkerinmaa oli Venäjän omana v:teen 1617,
mutta silloin Kustaa II Adolf sai sen Stolbovan rauhassa Ruotsin
maihin liitetyksi ja sen kautta Venäjän kokonaan Itämeren yhteydestä
suljetuksi.

Näistä monista vastuksista huolimatta rupeavat Moskoovan
suuriruhtinaat pyrkimään länsimaiden yhteyteen, niin pian kun
Mongoolilaisvalta on hävinnyt. Iivana III:nen ajoista sellaista
harrastusta on huomattavissa. Hän jo taisteli Ruotsia vastaan;
samoin Iivana julma ja seuraavatkin tsaarit. Itämeren rantamaita he
tavottavat, mutta kauan aikaa suotta. Heidän sotajoukkonsa ovat kyllä
sangen suuret, mutta harjaantumattomat; päälliköillä ei ole taitoa ja
aseet eivät ole sen arvoisia kuin vihollisilla, -- siinä syy häviöön.
Mutta näissä sodissa he oppivat tuntemaan oman huonommuutensa sekä
sen edun, minkä sivistys tuo mukanansa. Sen vuoksi, ruhtinaat
rupeavat sivistystä suosimaan. Se oli etupäässä sivistyksen
käytännöllistä puolta, jota he harrastivat. Iivana III:nen aikana
tuli Venäjälle paljon kreikkalaisia ja italialaisia miehiä, joita
käytettiin valtion toimissa. Kun Novgorod v. 1478 valloitettiin ja
liitettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, pakotti Iivana III 49
hansakauppiasta sekä varakkaimpia porvareja muuttamaan Moskoovaan.
He asettuivat asumaan eri kaupunginosaan, jota nimitettiin
"saksalaiseksi slobodaksi". Tämä paikka tuli koko länsimaisuuden
keskustaksi; siellä Pietari I:kin oppi ensin Euroopan oloja
tuntemaan. Iivana IV, tuo julma tyranni, osotti paljon harrastusta
länsi-eurooppalaisuudelle. Hän ivasi joskus Venäläisten raakuutta ja
tietämättömyyttä ja ilmaisi halveksimistaan muukalaisillekin, jotka
hänen hovissaan olivat. Hän kutsui Venäjälle lääkäriä, apteekaria,
rakennusmestaria, insinöörejä, aseseppiä, paperinvalmistajia,
lainoppineita j.n.e., joiden piti tuoda mukanaan "hyviä tapoja". Hän
perusti ensimmäisen kirjapainon, joka kuitenkin pian pappien toimesta
poltettiin. Boris Godunov lähetti nuoria Venäläisiä ulkomaille
oppimaan, joista useat sinne jäivät, koska eivät enää tahtoneet
kotimaansa huonoihin oloihin palata. Mikael Romanov järjesti
sotajoukon parempaan tapaan; eräs hollantilainen Vinius perusti Tulan
kaupunkiin kanuunavalimon, Mikaelin poika Aleksei kutsui saksalaisen
näyttelijäjoukon Moskoovaan. Pietarin sisarpuolen Sofian hallitessa
koetti ruhtinas Galitsin, joka oli hienosti sivistynyt mies, edistää
länsimaiden sivistystä.

Hallitsijoiden ja muutamien ylhäisten sukujen suosimisella
ulkomaalaisuus Venäjälle rupesi vähitellen leviämään. Puolasta
tuli etupäässä vaatetustapa, jota aljettiin hovissa käyttää;
seurustelutavoissa näkyi myöskin Puolalaisten hienoutta; puolalaisuus
näkyi ylipäänsä ulkonaisessa elämässä. Mutta varsinainen uusi työ,
aineellinen puoli oli Saksasta kotosin, sieltä käsityöläiset,
insinöörit, upsierit ja oppineet miehet tulivat. Kansassa ja
papeissa oli tyytymättömyys uutuuden johdosta sangen suuri. Sen
vuoksi oli tsaari Aleksei pakotettu antamaan määräyksen, jossa
kaikkia alamaisia ankarasti varotetaan jäljittelemästä ulkomaalaisia
muoteja päähineissä ja vaatteissa; tottelemattomia uhataan virkojen
menettämisellä sekä pannalla ja kirouksella.

Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuna Venäjän olot 18:nen vuosisadan
lopulla. Se oli merestä suljettu joka taholta paitsi pohjoisessa,
ja mahtavat naapurit joka taholla; kansa oli kokonaan itämaalainen
oloissaan ja tavoissaan sekä vihasi kaikkia vierasta; hallitsijat
olivat kyllä koettaneet muodostaa oloja sivistysmaiden tapaan; mutta
ainoastaan hajanaisesti se oli tapahtunut. Pietari I tämän muutoksen
pani toimeen; hänen vaikutuksestaan Venäjä liittyy länsimaihin
ja muodostuu Euroopan valtioksi. Pietari I:sen hallituskausi on
tärkeimpiä Venäjän kehityksessä; siinä on taistelua itämaalaisuuden
ja eurooppalaisuuden välillä. Tässä taistelussa on Pietari
keskustana. Seuraavassa kerromme tapausten kulkua.



IV. Pietarin lapsuuden aika.


Tsaari Aleksei, toinen hallitsija kuuluisasta Romanovin suvusta,
oli kaksi kertaa naimisissa; ensimmäisestä aviosta syntyi kolme
poikaa, Aleksei, joka kuoli vielä isänsä eläissä, Feodor ja Iivana
sekä kuusi tytärtä, joista kuuluisin oli Sofia; toisesta taas yksi
poika, Pietari sekä kaksi tytärtä. Viimemainittujen äiti, nimeltään
Natalja Kirillovna Naryschkin, kuului Venäjän etevimpiin sukuihin.
Jo ennen avioliittoaan oli Aleksei mieltynyt häneen, jonka vuoksi
tuo tavanmukainen valintatilaisuus, josta edellä olemme maininneet,
toimitettiin vaan muodon vuoksi. V. 1672 Toukokuun 30 p:nä syntyi
Pietari Moskoovassa.

Ensimmäiset ikävuotensa oleskeli Pietari äitinsä kanssa Moskoovassa
tsaarien asunnossa Kremlissä. Mutta jo neljän vanhana oli hänen
äitinensä sieltä siirtyminen. V. 1676 kuoli näet Aleksei, ja vanhin
poika Feodor pääsi hallitukseen. Hän ei taas suosinut Aleksein toista
puolisoa ja hänen sukulaisiaan, jotenka ne menettivät asemansa ja
vaikutuksensa hovissa. Jo aina siitä asti, jolloin Aleksei oli mennyt
toisiin naimisiin, oli ankara kilpailu, kiista ja kateus vallinnut
Miloslavskien suvun (siihen kuului Aleksein ensimmäinen puoliso)
ja Naryschkinien välillä. Edelliset pääsivät Aleksein kuoltua
voitolle ja jälkimmäiset itse sekä heidän auttajansa ja suosijansa
karkoitettiin sieltä.

Natalja Kirillovna asettui nuoren poikansa kanssa kolmen penikulman
päässä Moskoovasta olevaan Preobrashensk-nimiseen maakartanoon, jonka
Aleksei oli rakennuttanut. Tämä muutto oli Pietarin kehitykselle
sangen tärkeä. Täällä hän tuli viettämään lapsuutensa ajan kokonaan
toisellaisissa oloissa, kuin Venäjän prinssit muuten. Melkein
suljettuna olivat he palatsien sisällä, jäykät itämaalaiset hovitavat
kangistuttavat alusta aikain heidän olentonsa. Opetus, joka heille
annettiin, oli pääasiallisesti uskonnollista laatua; käytännöllinen
puoli oli sivuseikkana. Sellaisen kasvatuksen oli Pietarin velipuoli
Feodorkin saanut. Toisin oli Pietarin laita Preobrashenskissa.
Hän sai vapaasti liikkua ja leikkiä ikäistensä kanssa. Hän näki
maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Ja sen vuoksi hänen
huomionsa kääntyi yksinomaan käytännölliselle alalle. Opettajana oli
eräs kansliian kirjuri Sotov, joka valmisteli hänelle kuvakirjoja.
Mutta tietopuolinen oppi jäi hyvin vaillinaiseksi. Vasta nuorukaisen
iässä oppi Pietari esimerkiksi laskuopin alkeet. Hänen virheellinen
kirjoituksensa osottaa myöskin, että alkuopetus oli hyvin
puutteellista. Itsekin hän sen myöhemmin tunnusti.

Mutta toisella alalla hän oppi paljon enemmän. Leikkikaluina oli
hänellä jänteitä, jousia, miekkoja ja kanuunia. Niinikään oli
hänellä esineitä monen eri ammatin alalta; hänellä oli muurarin
tarvekaluja, kirjanpainajan ja kirjansitojan ammattiin kuuluvia;
hänellä oli varvi- ja höyläpenkkiä. Hänen käytännöllinen taipumuksensa
sai näistä tyydytystä. Jo v. 1697 sanoo eräs saksalainen ruhtinatar
kummastuksissaan, että Pietari ymmärsi neljäätoista eri ammattia.
Ja v. 1698 lausuu eräs englantilainen piispa moittien, että hänen
kasvatuksensa oli ollut liian yksipuolista laatua; hän oli liiaksi
kiintynyt käytännöllisiin toimiin. Tätä samaa reaalista harrastusta
hän osotti kaiken ikänsä.

Pian joutui Pietari tapausten pyörteeseen ja niihin keskustaksi. V.
1682 kuoli Feodor ja nyt tuli kysymys kruununperijästä. Lähinnä oli
Iivana, mutta hän oli heikko ruumiiltaan, melkein tylsämielinen,
puoliksi sokea ja siis kykenemätön hallitsemaan. Varmaa perintölakia
ei ollut Venäjällä. Hovissa olivat nuo kaksi jo ennen mainittua
puoluetta vastakkain; toiset suosivat Iivanaa, toiset taas Pietaria,
vaikka hän vasta olikin ainoastaan 10-vuotias. Kiihko ja pelko
oli niin suuri, että Pietarin puoltajat kulkivat hovissa panssari
vaatteiden alla, henkensä kun luulivat olevan vaarassa.

Oli ennen tapahtunut, että kirkon päämies eli patriarkka esiintyi
johtavana ja toimivana henkilönä silloin kun valtaistuin oli joutunut
ilman hallitsijaa; patriarkka oli näet tärkein mies valtakunnassa
tsaarin jälkeen. Niinpä nytkin patriarkka Joakim ryhtyi toimiin
vallanperimyksen johdosta. Hän saapui Kremlin linnaan, jossa oli
sattumalta useita ylhäisiä henkilöitä ja virkamiehiä. Näille hän
kauniissa puheessa esitti asian ja kysyi, kuka hallitsemaan ryhtyisi.
Lyhyen keskustelun jälkeen suostuttiin yksimielisesti kutsumaan
Pietari; Iivana jäi kokonaan syrjään. Sen jälkeen esitti patriarkka
saman kysymyksen linnan ulkopuolelle kokoontuneelle väkijoukolle.
Pietarin nimi kaikui sieltäkin vastaukseksi: ainoastaan yksi ääni
kohosi Iivanan eduksi.



V. Pietarin sisarpuoli Sofia riistää hallituksen.


Pietari, vaikka oli vasta 10-vuotias, oli siis melkein yksimielisesti
tehty hallitsijaksi. Mutta pian alkoivat ikävät ajat. Miloslavskien
suku oli menettänyt asemansa ja vaikutuksensa; he tahtoivat kostoa
Pietarin suosijoille, ja sen he tekivätkin julmimmalla tavalla.

Iivana, joka olisi ollut lähinnä ajamaan äitinsä sukulaisten asemaa,
ei siihen pystynyt, vähämielinen kun oli; mutta hänen Sofia-sisarensa
ryhtyi koston työtä ja samassa omaa asiaansa ajamaan. Sofia oli
toimekas, rohkea ja lujatahtoinen nainen, mutta ennen kaikkea oli
hän kunnian- ja vallanhimoinen; eräs ulkomaalainen sanoo, että hän
oli "hallitsemisen himosta sairas". Hän oli jo siinäkin osottanut
rohkeutta, että hän luopui tuosta yksinäisestä, toimettomasta
asemasta, jossa Venäjän naiset itämaalaiseen tapaan olivat. Hän ei
tyytynyt olemaan asunnossaan luostarin asukasten tavoin eikä elämään
maailmasta mitään tietämättä. Kadulla ajaessaan ei hän kulkenut
peitetyissä vaunuissa niinkuin vanha tapa vaati, jumalanpalveluksessa
ollessaan ei hänen kasvonsa ollut paksun hunnun peittäminä. Sofia
jätti nämät itämaalaiset tavat ja näyttäytyi julkisesti. Veljensä
Feodorin hautaajaisissa esiintyi hän vasten monien kieltoa
julkisesti, kovaäänisillä valitushuudoilla ja itkulla herättäen
yleistä huomiota. Nyt kun Pietari kohotettiin tsaariksi rupesi hän
valtiollisiin vehkeilyihin. Mutta tuskin olisi Sofia saanut paljon
aikaan, ellei Streltsien joukot olisi asettunut hänen asiaansa
ajamaan. Näistä täytyy meidän kertoa vähän laajemmin, voidaksemme
käsittää, mikä merkitys ja vaikutus niillä oli Venäjän silloisissa
oloissa.

Streltsien joukko oli ainoa vakinainen säännöllinen sotajoukko mikä
Venäjällä ennen Pietarin aikaa oli: sillä ainoastaan tarvittaissa
kutsuttiin aseisiin kansallinen sotajoukko, johon kuului sekä
bojaareja että talonpoikia. Iivana IV oli Streltsit asettanut
ja Mikael Komanovin aikana oli hänen apumiehensä Filaret ne
järjestänyt. Ne muodostivat jonkinlaisen kaartin, joka oli jaettu
22:teen rykmenttiin, 1,000 miestä kussakin. Moskoovassa oli yksi
kaupunginosa heidän hallussaan; mutta oli niistä osa lähiseuduilla
sekä rajalinnoituksissakin. Vähitellen olivat Streltsit tulleet
muodostamaan jonkinlaisen suljetan luokan eli kastin; he opettivat
lapsilleen sotataitoa; sotatoimi meni näet perintönä. Rauhan
aikana harjoittivat he kauppaa ja teollisuutta ja tässä kohden oli
heille annettu monta oikeutta, joita muilla ei ollut. Mutta pian
tuli tämä joukko valtiolle vaaralliseksi; Streltsit tunsivat oman
merkityksensä, mitä he valtiossa voivat saada aikaan; he tulivat
vaativaisiksi ja ylpeiksi: levottomuuksia toimeenpanemalla he
näyttivät mahtiansa. Streltsien asema oli samallainen kuin Rooman
keisarikunnan praetoriaanein tai Turkin janitscharein. Jo Feodorin
heikon hallituksen aikana olivat he saaneet tahtonsa määrääjäksi.
Heille oli kerran jätetty osa heidän palkastaan suorittamatta,
joka kyllä oli väärin, mutta syylliset upsierit saivat hallituksen
määräyksestä sotamiesten läsnäollessa kärsiä rangaistuksensa. Se
alensi luonnollisesti esimiesten arvoa heidän silmissään. Tämän
johdosta yltyi heidän mielivaltansa. Valtio tuli voimattomaksi sitä
ehkäisemään. -- Näihin liittyi Sofia ja koetti kiihottaa heitä
Pietaria ja hänen sukulaisiaan vastaan. Huhuja pantiin liikkeeseen,
joissa vastustajia koetettiin saada kaikellaisiin rikoksiin
syyllisiksi. Tämä oli Venäjällä silloin yleinen tapa. Kerrottiin,
että tsaari Feodor oli myrkytetty, Naryschkinin suku vainosi Iivanan
henkeä, häntä oli jo pahoin pidelty ja yksi saman suvun jäsen
pyrki itse hallitusistuimelle. Sopimus tehtiin nyt, että joukko
vastapuolueen etevimmistä henkilöistä surmattaisiin.

Toukokuun 16 p:nä 1682 aamulla alkoi Moskoovassa suuri verinäytelmä,
joka kesti kolme päivää. Silloin Streltsit tulivat palatsiin, ja
vaativat Naryschkinia heille jätettäväksi, etenkin erästä Iivana
nimistä Pietarin setää, jonka sanottiin valtaistuimelle pyrkivän.
Streltsien ylin päällikkö, vanha ruhtinas Dolgorukij ilmaantuu
silloin heidän eteensä, käskee heidät ankarilla sanoilla menemään
pois. He eivät tottele, vaan käyvät häneen käsiksi ja viskaavat
hänet palatsin korkeilta rappusilta alhaalla seisovien keihäiden
kärkiin. Samoin kävi erään toisen ylhäisen miehen, joka koetti
rauhoittaa heitä. Tsaarin äiti pakeni piiloutumaan palatsin sisäisiin
kammioihin. Yleinen pelko vallitsi kaikkialla, ei kenenkään
virkamiehen tai upsierin henki saattanut olla turvassa; ei mitäkään
voimaa ollut Streltsiä hillitsemään. He tunkeutuivat palatsin
huoneisiin, tarkastivat joka sopen, ottavat vangiksi ja murhasivat
useita korkeita virkamiehiä, muun muassa kaksi Pietarin setää, joista
varsinkin kruununtavottelijana pidetty Iivana, joka vasta kolmantena
päivänä löydettiin, sai kauheita kidutuksia ensin kärsittyään heittää
henkensä. Kolmantena päivänä loppui murhanäytelmä.

Valta oli Streltsien käsissä. Muutaman päivän perästä tuli heidän
puolestaan hoviin lähetyskunta pyytämään, että Iivana, Pietarin
velipuoli, pääsisi Pietarin mukana yhdessä hallitsemaan; Iivanan
pitäisi olla ensimmäisen tsaarin ja Pietarin toisen. Ylhäiset
virkamiehet ja ylimykset neuvottelivat tästä keskenään kutsuttuaan
patriarkan johtamaan kokousta. Päätökseksi tuli Streltsien tahto;
kokous arveli näet, että Venäjällä saattaisi olla kaksi hallitsijaa
samaan aikaan, koska esim. Farao ja Josef Egyptissä, Arkadius ja
Honorius Roomassa ennen olivat yhdyshallitusta pitäneet. Kaikki
riensivät kirkkoon, jossa molemmat veljet julistettiin tsaareiksi.

Mutta kaksi päivää tämän jälkeen ilmaantuu taas Streltsien lähetystö,
joka esittelee, että tsarevna Sofian pitäisi ryhtyä väliaikaisesti
hallitukseen, koska molemmat tsaarit olivat liian nuoria. Streltsien
tahto oli kerran muuttunut laiksi ja nytkin pantiin hovista heti
lähetystö Sofian luo pyytämään, että hän ottaisi hallituksen
käsiinsä. Tavan mukaan hän ensin esteli, mutta suostui siihen
vihdoin. Kaikki oli luonnollisesti tapahtunut hänen vaikutuksestaan.
Hän oli nyt päässyt tahtonsa perille.

Sofian liittolaiset olivat vaativaisia. Kukin Streltseistä sai 10
ruplaa palkkioksi sekä oikeuden ostaa polkuhinnasta murhattujen
omaisuuden. Mutta vielä vaativat he että tapausten muistoksi piti
pystytettämän muistopatsas, jossa kaikkea oikeutta ja totuutta
polkemalla kerrottiin Toukokuun murhista. Streltsien teko, niin
julistuksessa sanottiin, oli muka "Jumalan pyhän äidin huoneen
hyväksi ja tsaarien eduksi tapahtunut"; surmatuista kerrottiin
valheellisesti rikoksia. Tosin kaikki tämä piirrettiin vaan
läkkitauluihin, ja jo muutaman viikon kuluttua antoi itse Sofia
hävittää ne, kun hänen asemansa oli joutunut vakaantumaan.



VI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa.


Ainoastaan yhden kuukauden oli Pietari joutunut olemaan Feodorin
kuoltua hallituksessa, kun hänen täytyi suostua vallan jakamiseen
Iivanan ja Sofian kanssa. Venäjällä oli seitsemän vuoden kuluessa
tästä lähin kolme hallitsijaa yhtaikaa. Muualla sitä kummasteltiin,
sillä mitenkä kolmen eri henkilön tahto saattaa olla sama; ja
hallituksen toimissa se on kuitenkin välttämätön. Venäjällä se kävi
päinsä, mutta siellä olikin Sofian tahto kaikkien kolmen tahto; sillä
hän se oli, joka hallitsi. V. 1686 kutsuu hän itseänsä ensi kerran
veljensä rinnalla "itsevaltiattareksi" ja seuraavana vuonna hän
näkyy tuumineen kruunauttaa itsensä; mutta hän ei saanut tarpeeksi
kannatusta Streltseiltä, joilta hän asiasta tiedusteli, ja sen vuoksi
koko aije raukesi.

Vaikka Sofia johti hallitusta, esiintyivät veljet sentään
julkisuudessa vallan edustajina. Oli valmistettu kaksoisvaltaistuin,
jossa Iivana ensimmäisenä tsaarina ja Pietari toisena
juhlatilaisuuksissa istuivat. Vieraiden valtojen lähettiläät otettiin
siten vastaan. Niistä muuan kertoo, miltä tuo hallitsijapari
näyttäytyi. Pietari oli reippaan näköinen, vilkas, teräväkatseinen,
erinomaisen kaunis muodoltaan, Iivana taas oli heikko, ettei hän
saattanut nousta istuimeltaan ilman hovimiestensä apua; töin tuskin
hän jaksoi seisoa ja puhua. Siinä oli täydellinen vastakohta
veljesten välillä sekä ruumiin että sielun puolesta; jo heti alusta
alkaen asiantuntijat arvelivat, ettei tuollainen kolmipäinen hallitus
saattanut kauan kestää. Pietarille kuului tulevaisuus, sen he jo
lausuivatkin.

Pietaria ei paljon tuo esiintyminen Moskoovassa huvittanutkaan.
Hallitus-asioista hän ei vielä huolehtinut, lapsi kun oli, mutta
toimintaa ja oppia hän halusi. Vielä nytkin oleskeli hän useimmiten
Preobrashenskin kylässä ja Semenovskissa, jatkaen sitä oppia ja
niitä huvituksia, joita hän jo Feodorin aikana oli alottanut. Täällä
hän harjoitteli ja komenteli rykmenttejä, joita hän ikäisistään
oli muodostanut. Leikkisotia ja manööverejä pidettiin tavantakaa.
Siinä oli lippuja, miekkoja, puisia kanuunia, rumpuja, keihäitä ja
jousia; siellä oli varustettuja paikkoja, joita piiritettiin toisten
puolustaissa. Tämä oli Pietarin päähuvituksia, ja muutamat ovat
näihin leikkijoukkoihin panneet sellaisen arvon, että koko Venäjän
sotalaitoksen uudestaan muodostuminen olisi niistä saanut alkunsa.

Vähitellen leikkijoukot kasvoivat suuremmiksi: Pietari rupeaa
vaatimaan miehiä, rumpuja y.m. tarpeita säännöllisistä joukoista;
ulkomaalaisia upseereja on hänellä mukana. Näihin leikkijoukkoihin
aljetaan jo huomiota kiinnittää ja etupäässä Pietarin sisarpuoli
Sofia niitä pitää silmällä.

Pian hetki tuli, jolloin oli ratkaistava Sofian ja Pietarin
välillä, kumpiko jäisi hallitsemaan. Sofia näyttäytyi yhä enemmän
tahtovan vahvistaa valtaansa ja vaikutustaan, Pietari taas varttui
varttumistaan, eikä hän enää kauemmin tahtonut ainoastaan nimeksi
hallitsijana olla. -- Erimielisyyksiä ilmestyi toinen toisensa
perästä, Pietari kun ei enää tahtonut noudattaa sisarpuolensa
tahtoa. V. 1689 esim. oli kysymys palkintojen antamisesta muutamille
upseereille, vaikka he huonosti olivat sodassa tehtävänsä
suorittaneet; Pietari ei antanut siihen suostumustaan. Sofian tahto
pääsi kuitenkin voitolle ja palkinnot jaettiin. Samana vuonna kun
vietettiin suurta Kasanin Jumalan äidin kirkkojuhlaa, kielsi Pietari
sisarpuoltansa ottamasta osaa juhlakulkuun: mutta Sofia otti pyhän
kuvan käteensä ja liittyi juhlakulkuun. Tästä Pietari suuttui ja
vihapäissään lähti hän koko juhlasta pois Preobrashenskiin.

Väli tuli yhä kireämmäksi. Vaikuttavat henkilöt jakaantuivat kahteen
puolueeseen, toiset liittyivät Sofiaan toiset Pietariin. Sofia
koetti taas kiihottaa Streltsiä Pietarin puoluelaisia, etenkin hänen
äitiänsä vastaan; pantiin taas valheellisia juttuja liikkeelle.
Sofian henki oli muka vaarassa, useita henkilöitä, muiden muassa
patriarkka, olisi hänen vihollisensa j.n.e.; rahoja ja paloviinaa
jaettiin. Pietarilla ei ollut käytettävissä muita voimia kuin
leikkisoturijoukkonsa, ja niiden kanssa ei saattanut täydellä todella
tappeluun ryhtyä. Hän pääsi kumminkin verta vuodattamatta kokonaan
voitolle. Kuusi viikkoa sen jälkeen kun ilmeinen riita oli syntynyt,
oli Pietari täydellisesti voitolla. Valta lipui vähitellen Sofian
käsistä.

Toukokuun 7 p:nä 1689 kokoontuivat Streltsit taas suurissa joukoissa
Kremlin linnaan. Oliko Sofialla tarkoitus viedä ne Preobrashenskiin,
jossa Pietari oleskeli, ei varmaan tiedetä. Mutta seuraavana
yönä saapui muutamia streltsejä, jotka olivat Pietarin ystäviä,
Presbrashenskiin, kertovat siellä, että Pietarin henki oli vaarassa:
suunnitelmia oli muka tekeillä häntä ja hänen sukulaisiaan vastaan.
Pietari herätetään kesken untaan ja hänelle kerrotaan nämät uutiset.
Tapahtumista kuultuaan hän ei suinkaan paljon uljuutta ja miehuutta
osottanut. Hän unohtaa kaikki sukulaisensa ja ystävänsä sekä koettaa
pelastaa oman henkensä. Hän lähtee näet heti talliin, käskee
satuloimaan hevosen ja ratsastaa läheiseen metsään: vasta siellä
pukee hän yllensä vaatteet, jotka sinne tuotiin. Sen jälkeen kulkee
hän Troitsan (Kolminaisuuden) luostariin, joka on lähellä Moskoovaa.
Tänne saavuttuaan, heittäytyy hän vuoteelle, puhkeaa kyyneleihin,
ja itku silmissä kertoo tapahtumat luostarin abbotille, pyytäen
häneltä suojaa ja turvaa. Samana päivänä saapui sinne myös hänen
henkivartiansa ynnä muut, jotka hänen hoviinsa kuuluivat.

Nyt oli kaksi hallitusta; annettiin käskyjä ja määräyksiä sekä
Kremlistä että Troitsasta. Toisaalta ne kulkivat Sofian tahdosta
Iivanan nimessä, toisaalta taas Pietarin nimessä, mutta etupäässä
hänen neuvonantajansa ruhtinas Boris Galitsin asioita johti.
Nyt näkyi selvästi, mihin tuo kolmipäinen hallitus johtui. Kun
ristiriitaisia määräyksiä annettiin, oli tietysti vaikea tietää mitä
oli tekeminen, laillisilta hallitsijoilta kaikki tulivat. Pietari
esim. kutsui 50 streltsiä ynnä yhden heidän taitavimman upseerinsa
Troitsaan; ensin tätä estetään Moskoovassa, mutta he saavat
kuitenkin lähteä. Pian kuitenkin antaa Pietari taas käskyn, että
kaikki streltsit ynnä muut joukot kokoontuisivat Troitsaan; silloin
ilmoittaa Sofia jyrkästi heille, etteivät he saisi lähteä eikä
sekaantua hänen ja Pietarin väliseen riitaan; jokaista joka lähtee
sinne, uhkaa hän kuolemalla.

Tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin velvollisuuden tunne joutuu
ristiriitaan, ihmiset useinkin pitävät silmällä, mikä on heille
itselle edullisinta ja toimivat sen mukaan. Niinpä nytkin.
Älykkäämmät huomasivat jo heti alusta, että Pietari pääsisi voitolle,
ja sen vuoksi he riensivät hänen luoksensa. Patriarkka Joakim lähti
Elokuun lopulla sinne; useat streltseistä lähtivät niinikään, ja
vihdoin ulkomaalaiset upseerit, sanalla sanoen kaikki vaikuttavat
henkilöt liittyivät Pietariin. Sofia toimi vieläkin, hän osotti
rohkeutta, älyä ja luottamusta vielä sittekin, kun kaikki hänen
ystävänsä ja puoltajansa jo olivat epätoivoon joutuneet. Hän
oli jo lähdössä itsekin Troitsaan, voidakseen persoonallisesti
sopia Pietarin kanssa; mutta matkalla sinne tuli häntä vastaan
sanansaattaja, joka kielsi häntä sinne menemästä, jos tahtoi pahaa
kohtelua välttää.

Sofia oli vähitellen yksin; hänen käskynsä olivat voimattomia; hänen
puheillaan ei ollut vaikutusta; valta ja mahti oli mennyt hänen
käsistään. Hänen uskollisimmat apumiehensä olivat tulleet Troitsaan,
toiset vapaaehtoisesti, toivoen armoihin pääsevänsä, toiset taas
väkivallalla pakoitettuina. Ja vihdoin oli Sofian luopuminen
hallituksesta. Pietari lähetti hänen luoksensa erään bojarin
vaatimaan, että hän lähtisi pääkaupungista ja asettuisi luostariin.
Ensin hän epäsi totella tätä käskyä. Mutta Syyskuun lopussa jättää
hän Kremlin ja vetäytyy luostariin. Siellä hän sai suuren huoneuston,
paljon palvelijoita y.m.; puutetta ei hänen tarvinnut kärsiä. Mutta
valta oli pois. Ainoastaan hänen naissukulaisensa saivat käydä hänen
luonaan juhlapäivinä; itse hän ei saanut olinpaikastaan lähteä.

Iivana taas, josta ei mitään vaaraa ollut, sai pysyä asemillaan. Jo
aikaisemmin oli Pietari hänelle lähettänyt kirjoituksen, jossa hän
mainitsee, että heille molemmille hallitus kuuluu; Sofian vallan
anastus on valtiolle paljon pahaa tuottanut; hänen täytyi siitä
luopua. Olisihan se häpeäkin, sanoo hän, heille täysi-ikäisille
veljille, jos Sofia saisi asioita johtaa. Lopussa sanoo hän hyvin
sydämellisesti: "Pietari tahtoo kaikki sovittaa veljensä kanssa, jota
hän rakastaa niinkuin isää." Tammikuussa 1696 kuoli Iivana, mutta jo
sitä ennen oli Pietari yksin hallinnut.



VII. Pietari oppii länsimaiden oloja.


Pietari oli siis hallitsija, mutta eipä hän itse nytkään vielä paljon
asioita johtanut. Hän oli vasta 17-vuotias, ja hallitustoimet eivät
häntä näkyneet tarpeeksi vielä huvittavan. Eikä hän saanut tahtoansa
määräämään sellaisissakaan asioissa, joissa hän olisi hartaasti
toivonut. Niinpä esim. v. 1690. jolloin vanha patriarkka Joakim oli
kuollut, tahtoi Pietari kohottaa Pihkoovan piispan Marcelluksen
patriarkaksi, koska hän oli sivistynyt ja vapaamielinen mies, sekä
oli matkustellut ulkomailla ja oppinut siellä monta kieltä. Mutta
Pietarin äiti Natalja sekä muut hengelliset pelkäsivät, että tämä
mies olisi liian suosiollinen katoolilaisille ja protestanteille;
häntä itseänsäkin syytettiin kerettiläisyydestä. He saivatkin aikaan
että Kasanin piispa Adrian tuli määrätyksi. Pietari oli tästä kyllä
pahoillaan ja vetäytyi maatilalleen vaalin jälkeen. Myöhemmin lausui
hän ivallisesti eräälle Kuurinmaan aatelismiehelle, että Venäläiset
eivät tahtoneet patriarkaksi Pihkoovan piispaa, koska hän puhui
barbaarisia kieliä (s.o. latinaa, italiaa ja ranskaa), koska hänen
partansa ei ollut kylliksi pitkä, koska hänen ajajansa ei istunut
hevosen selässä, niinkuin tapa vaati, vaan kuskinpenkillä.

Pietari käytti vielä ensimmäiset hallitusvuotensa jatkaakseen
omia taipumuksiaan ja mielitehtäviään ja valmistaakseen itsensä
hallitustehtäviin. Tuo suunta, jota hän alkoi kulkea, oli jo hänelle
selvä, jospa ei täysin varmistunut. Hänen toimensa, käytöksensä,
elämänsä erosi kokonaan alusta pitäin edellisten hallitsijoiden
elämästä. Niinkuin edellisessä olemme maininneet olivat tsaarit
olleet itämaalaisen katsantotavan mukaan jonkinlaisia puolijumalia,
jotka ainoastaan harvoin näyttäytyivät julkisuudessa; he pysyivät
palatsiensa muurien sisäpuolella ja ainoastaan harvat henkilöt
pääsivät heidän puheilleen. Toisin oli Pietari. Hän liikkui
ja näyttäytyi kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset, seurusteli
kaikkien kanssa ja oli alati toimessa. Oppia saadakseen liittyi
hän ulkomaalaisiin, joita Moskoovassa oli, ja päivittäin hänet
nähtiin "Saksalaisessa Slobodassa", josta jo enemmin olemme
maininneet. Kremlistä Slobodaan oli Venäjän tsaari siirtynyt.
Väli oli pitkä, ei matkan vuoksi, vaan koko sen erilaisen elämän,
hengen ja katsantotavan vuoksi, joka näissä molemmissa paikoissa
vallitsi. Saksalainen esikaupunki oli Pietarilla ensimmäinen askel
eurooppalaisuuteen; se oli hänellä välittäjänä itämaalaisuuden ja
lännen välillä. Kun Pietari siellä oli oppinut näkemään ja tuntemaan
vapaampia, edistyneempiä oloja, lähti hän kauemmaksi länteen,
perinpohjin oppiakseen itse niiden alkuperäisissä kotimaissa.
Saksalaisessa esikaupungissa hän jo näki toimeliaisuutta, kätevyyttä,
taitoa ja samassa varallisuutta, ja kaikin puolin parempia oloja
venäläisiin verrattuina. Siellä oli saksalaisia, hollantilaisia,
ranskalaisia, englantilaisia y.m. maalaisia sovussa keskenään,
siellä oli katoolisia ja protestantteja toistensa naapureina.
Suvaitsevaisuus oli sopusuhdetta ylläpitämässä. Sanomalehtiä,
kirjallisuutta, joita Länsi-Euroopasta sinne tuli, viljeltiin.
Se oli jonkinlainen pienois-maailma, jossa länsimaisuus ilmeni
Venäjän keskustassa. Paraat ystävänsä Pietari hankki saksalaisesta
slobodasta. Mistä on varsinkin kaksi paljon häneen vaikuttanut,
joita saattaa pitää hänen sekä ystävinään että opettajinaan. Toinen
oli eräs Skotlantilainen Patrick Gordon, toinen Sveitsiläinen Frans
Lefort.

Edellinen näistä, joka oli 1635 syntynyt, siis 37 vuotta Pietaria
vanhempi, kuului varakkaaseen ja arvossa pidettyyn skotlantilaiseen
sukuun. Jo nuorena jätti Gordon kotimaansa ja oli Ruotsin sekä Puolan
sotajoukossa palvelemassa kunnes hän vihdoin saapui Venäjälle, jossa
hän niinikään oli sotapalveluksessa. Matkoillaan oli hän saanut
paljon kokemusta ja oppia, jota hän vielä kirjallisuutta viljelemällä
kartutti. Hän pysyi aina yhteydessä Länsi-Euroopan kanssa, tilasi
uusia kirjoja, karttoja, fysikaalisia koneita ja aseita. Hän
seurasi niinikään tarkasti valtiollisia tapahtumia, ollen laajassa
kirjevaihdossakin kotimaassa olevien sukulaistensa kanssa. Lähemmin
oppi Pietari tuntemaan tätä miestä 1689, jolloin hän oli Troitsan
luostarissa. Gordon saapui myöskin sinne hänen puolellensa ja tämä
oli sangen tärkeä, hän kun oli arvokkaampia miehiä muukalaisten
joukossa. Tsaari kiintyi heti häneen. Tästä lähin Gordon jäljesti ja
johti Pietarin sotaharjoituksia, hän puuhasi yhdessä tsaarin kanssa
ilotulituksia, joista viime mainittu oli sangen suuresti huvitettu;
yhdessä he koettivat uusia kanoonia ja pommia; Gordon lainasi hänelle
tykkilaitosta koskevia kirjoja, näytteli hänelle uudellaisia aseita.
Pietarin purjehdusmatkoilla oli hän aina mukana. Pietari kohteli tätä
ulkomaalaista niinkuin isällistä ystävää, Gordon taas puolestaan
antoi apua, missä tarvittiin; häneen Pietari turvautui usein, kun
alakuloinen mieliala pääsi hänessä vallalle.

Vielä läheisempi, saattaisipa sanoa melkein hellä suhde oli
Pietarin ja Lefort'in välillä. Lefort oli Pietaria kyllä 19 vuotta
vanhempi, mutta mieleltään ja olennoltaan soveltui hän hyvästi
hänen ystäväkseen. Tässä olikin persoonallinen taipumus enemmän
vaikuttamassa kuin Gordonin suhteessa. Lefort'illa ei ollut sellaisia
vakavia harrastuksia, kuin Gordonilla, eikä sitä kokemusta, mutta
hän oli iloinen mieleltään, puoleensa vetävä, hieno käytökseltään
ja itsekkyyttä vailla; hän antautui kokonaan Pietarille; siinä
oli todellista ystävyyttä; se ilmaantuu niissä kirjeissä, joita
he vaihtoivat keskenään erillään toisistaan ollessaan. Samoissa
kirjeissä, jotka ystävyyttä hehkuvat, puhutaan myöskin kesteistä,
viinilajeista, ja tällaisissa tilaisuuksissa, joista Pietari sangen
paljon piti, oli Lefort mielellään mukana, hän kun jo länsimailla
oli hämmästyttänyt muita juomisellaan. Saksalainen filosoofi
Leibnitz kirjoittaa hänestä, että hän juo kun sankari, jottei kukaan
saata hänelle vertoja vetää, mutta samassa on hänellä suuri henki.
Uskollisuus, jota hän aina osotti tsaari-ystävälleen, vieno olento,
mikä hänessä oli, sydämmellisyys, olivat ominaisuudet jotka liittivät
nämät miehet toisiinsa. Lefort'in haudalla sanotaan Pietarin
lausuneen: "Kehen voin minä nyt luottaa? Hän oli ainoa, joka on
minulle uskollinen ollut!"

Ulkomaalaisten avulla rupesi Pietari ensin järjestämään
sotajoukkojaan ja muodostamaan laivastoa.

Jo ennen olemme kertoneet, miten Pietari Preobrashenskissa oli
järjestänyt komppaniioja ja niitä harjoittanut. Samaa jatkoi hän
vieläkin, vaikka nuot harjoitukset saivat laajemman ja vakavamman
muodon. Sotaharjoitukset olivat myöhemmin sangen suuria ja
vaarallisiakin, koska tuliaseitakin niissä käytettiin. Niinpä vuonna
1690 eräässä harjoituksessa haavoittui itse tsaari tulikuulasta,
joka räjähti hänen läheisyydessään, Gordon, joka johti ja järjesti,
haavoittui niinikään. Eräästä toisesta leikkitaistelusta,
jossa muuanta "Pressburg" nimistä linnoitusta piiritettiin ja
puolustettiin, sanoo eräs aikalainen, että "se päivä oli viimeisen
tuomion kaltainen". Pietari itse ja hänen läheiset ystävänsä
ottivat kiihkeästi osaa taisteluun. Näiden harjoitusten kautta
muuttui Venäjän sotalaitos vähitellen paremmalle kannalle; samaan
tapaan ne järjestettiin kuin Länsi-Euroopan joukot, ja etupäässä se
tapahtui ulkomaalaisten upseerien kautta, joita tsaari mielellään
otti armeijaan, vaikkapa ylipäällikkyys ja korkeimmat paikat olivat
kotimaan miesten hallussa; kansallisylpeys sen vaati.

Mutta vielä suurempaa harrastusta osotti Pietari merielämään; se
muuttui hänessä melkein kiihkoksi. Tässä oli suurempia vaikeuksia
voitettavana, kuin armeijan järjestämisessä. Eihän Pietari ollut
milloinkaan merta nähnytkään, ennenkun hän siihen jo hurmaantui. Hän
kertoo itse, että hän erään vanhemman sukulaisensa tavaravarastosta
oli löytänyt englantilaisen veneen, johon hän heti mielistyi. Sen
jälkeen tutustui hän erääseen hollantilaiseen laivanrakentajaan
Karsten Brantiin, joka kulki hänen kanssaan huvipurjehduksella ensin
pienemmillä järvillä lähellä Moskoovaa. Tärkein oli Perejasslav,
(noin 20 penikulmaa Moskoovasta pohjoiseen päin), jonka rannalle hän
v. 1689 rakennutti laivaveistämön. Täällä rakennettiin kolme laivaa
äsken mainitun Karsten Brantin johdolla: Pietari itse otti osaa
työhön kirves kädessä. Kun ensimmäinen laiva oli valmiiksi saatu
vesille lykättäväksi, pidettiin suuria juhlallisuuksia, joihin osaa
ottamaan kutsuttiin Pietarin äiti ja puolisokin.

Kauvan ei hän tyytynyt näin ahtaisiin oloihin. Hän tahtoi päästä
itse merta näkemään, ja sentähden hän matkusti v. 1694 Arkangeliin,
sillä Venäjällä ei siihen aikaan toista merisatamaa ollut. Täällä
hän osotti heti sangen suurta rohkeutta, ja eräällä matkalla
Solovetin luostariin oli laiva, jossa hän oli, kovassa myrskyssä
hukkumaisillaan; erään venäläisen laivamiehen rohkeus ja taitavuus
sen pelasti. Arkangelin kirkossa säilytetään vieläkin erästä
ristiä, jonka Pietari itse pelastumisensa muistoksi oli veistänyt.
Arkangelissa näki hän suurempia laivoja, etupäässä hollantilaisia;
hän katseli ja tarkasteli niitä, kyseli laivamiehiltä niiden
rakennusta ja johtoa: itse kiipesi hän mastoihin: hän tahtoi joka
taholla perehtyä itsekin asiaan eikä yksin tiedustella ja nähdä.

Täten Pietari vietti, ensimmäiset hallitusvuotensa; hän pysyi
erillään hallitusasiain johdosta, antautuen melkein yksinomaan
omiin mielitehtäviinsä, mutta samassa valmistellen itseänsä noita
suuria tehtäviä aikaansaadakseen, joita hän myöhemmin toteutti.
Hän oli ahkera, väsymätön, joka paikassa saapuvilla. Hänessä oli
alati toimintaa, vaikkei huvituksiakaan puuttunut. Pietari oli
liiallinen molemmissa suhteissa. Hän huvittelee itseänsä ystävineen
väliin yökaudet kesteissä, joissa juominen oli pääasia, mutta niiden
tähden hän ei koskaan laiminlyö tehtäviään päivällä. Aamulla on hän
yhtä virkeä ottamaan kirveen käteensä laivan laitoja veistääkseen,
tai sotaharjoituksiin, tai tiedustellakseen hollantilaisilta
kauppasuhteita ja kaupan salaisuuksia. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja
hänen sielunsa jäntevä suuremmassa määrässä, kuin monen muun.

Pietari oppi tuntemaan eurooppalaisuutta omassa maassaan ikäänkuin
toisessa kädessä. Se ei tyydyttänyt häntä. Hän tahtoi päästä
katsomaan itse niitä maita ja oloja, joista tämä oli lähtenyt. Sen
vuoksi lähti hän opintomatkalle Länsi-Eurooppaan.



VIII. Ulkomaan matka.


Joulukuun 6 p:nä 1696 antoi Pietari virallisen tiedon siitä, että hän
tahtoi lähettää lähetyskunnan Saksan keisarin, Englannin ja Tanskan
kuninkaiden, paavin, Brandenburgin vaaliruhtinaan luo, Hollantiin,
sekä Venetian tasavallan hallitukselle. Tämän lähetyskunnan kautta
tahtoi Venäjä liittyä Euroopan länsivaltoihin ja tarkoitus olikin
sangen yleinen. Lähetyskunnan tuli näet valmistaa entistä ystävyyttä
näiden valtojen kanssa yleisiä kristikunnan asioiden edistämistä
varten Turkin sulttaania vastaan. Sotaa Turkkia vastaan kävivät
tähän aikaan sekä Venäjä että Itävalta. Sen ajan tapa hallituksien
esiintymisessä vaati sangen suurta loistoa ja komeutta, ja sitä
täytyi Venäjänkin osottaa varsinkin kun se nyt ensi kerran esiintyi
länsimaiden valtojen rinnalla.

Suuri paljous, yli 200 henkilöä, tähän lähetyskuntaan liittyi.
Frans Lefort oli retkikunnan johtaja; hän, sivistynyt hovimies,
hieno käytökseltään ja komea ulkomuodoltaan, oli siihen erittäin
sopiva. Itse tsaari otti myöskin osaa lähetyskuntaan, mutta hän
tahtoi vaan kulkea muiden mukana mitäkään huomiota herättämättä.
Hänen tarkoituksensa oli, että hänen olonsa olisi salaisuutena,
ja sentähden hän kulkikin "Pietari Michailovin" nimellä, mutta
vähitellen se kyllä tuli tiedoksi. Lähdemme nyt kertomaan tästä
merkillisestä matkasta, joka oli ikäänkuin Venäjän ensimmäinen
vieraissa käynti Euroopan muiden kansojen luona.

Maaliskuun 6 p:nä 1697 lähti Pietari itse Moskoovasta; koko joukko ei
näet kulkenut yhdessä, vaan oli jaettu kolmeen osastoon, eri miesten
johdossa kukin. Wieniin hän ensin aikoi mennä, mutta saatuaan kuulla,
että keisarin kanssa oli jo tehty sopimus Turkkilaisia vastaan,
muutti hän suunnitelmansa Hollantiin ja Englantiin, saadakseen
näissä maissa oppia laivan rakentamista, jota hän etupäässä halusi.
Venäjän rajan yli kun oli kuljettu, tultiin ensin Liivinmaalle,
joka silloin kuului Ruotsin valtakuntaan; Pietari ei näet tahtonut
kulkea Puolan alueella, kun siellä paraillaan oli kuninkaan vaali,
ja silloin tavallisesti syntyi rauhattomuuksia. Riian kaupunki
oli ensimmäinen tärkein paikka, jonne Venäläisten joukko saapui.
Juhlallisesti otettiin heidät vastaan, mutta Pietari ei kuitenkaan
ollut tyytyväinen siihen kohteluun, mikä hänen osaksensa täällä
tuli. Suuret nälkävuodet, jotka Suomessa vv. 1695--97 hirmuisesti
maata näännyttivät, olivat Liivissäkin tuntuvia: ruokavarat olivat
kalliita, ei tahdottu saada tarpeeksi nopeasti hevosia koko suurta
seuruetta kuljettamaan. Ja Riian kuvernööri Erik Dalberg ei tsaarin
mielestä osottanut tarpeeksi kohteliaisuutta; ei ollut ilotulituksia
eikä sotaleikkejä, joita hän kaipasi. Hän moittii koko oloa ja elämää
Liivissä, ja vielä 13 vuotta myöhemmin Riiaa piirittäessään muistelee
hän tätä tylyyttä. "Niin suo meille Jumala, että saamme kostaa
tuolle kirotulle kaupungille", kirjoittaa hän v. 1700 suositulleen
Menschikoville, heitettyään itse kolme ensimmäistä kuulaa piiritystä
aljettaissa kaupunkiin.

Viikon Riiassa viivyttyään matkusti Pietari Kuurinmaalle, jossa hänen
Libaun kaupungissa täytyi pahojen säiden tähden oleskella muutamia
päiviä. Tällä ajalla seurusteli hän merimiesten kanssa, kulki heidän
seurassaan ravintoloissa; kukaan ei häntä tuntenut; ainoastaan
eräälle venäläiselle laivakapteenille sanotaan hänen ilmoittaneen,
kuka hän oli.

Königsbergin kaupungissa tapasi Pietan Brandenburgin vaaliruhtinaan
Fredrikin. Tämä mies oli erittäin ulkonaista loistoa ja komeutta
rakastava, jonka vuoksi hän hankki itselleen myöhemmin kuninkaan
arvonkin. Pietarille ja hänen seurueelleen osotettiin kaikellaista
kohteliaisuutta ja loistoa: vaaliruhtinas näyttäytyi komeilla
hevosillaan, kuskeillaan ja palvelijoillaan; siellä oli musiikia,
kanuunan paukkinaa; metsästysretkillä käytiin, komeita pitoja
pidettiin j.n.e. Venäläiset esiintyivät komeissa itämaalaisissa
puvuissa, pitkissä jalokivillä ommelluissa kauhtanoissa. Venäläiset
herättivät täällä esiintymisellään huomiota; ei heiltä ollut
odotettu niin hienoa ja sivistynyttä käytöstä. Tsaari itse kuitenkin
näytti tuota rajua ja raakaa luontoansa, joka usein puhkesi esille.
Hänen nimipäivänään kesäkuun 29 p:nä tuli kaksi ylhäistä herraa
vaaliruhtinaan puolesta hänelle onnea toivottamaan. Päivällisen
jälkeen vetäytyivät nämät ulos itseänsä vilvoittelemaan, ja
tämä suututti Pietaria. Kun he olivat takaisin palanneet, sanoi
hän vihapäissään, että vaaliruhtinas oli hyvä mies, mutta hänen
neuvosherransa olivat piruja, katsoen samassa vihaisesti toiseen
heistä. Kävipä hän niin pitkälle, että työnsi toista kaksi kertaa
rintaan ja käski heidät menemään pois. Sen he tekivätkin.

Ei ainoastaan huveissa kulunut aika. Pietari oli jo täällä ruvennut
opintojaan alkamaan. Eräs etevä sotainsinööri opetti hänelle tykkien
hoitoa ja siihen kuuluvia asianhaaroja tuntemaan. Hän sai siitä
pergamentille kirjoitetun todistuksen, jossa sanotaan, että "Pietari
Michailov"; on perin pohjin perehtynyt sota-aseiden käyttämisessä.

Mutta Hollantiin hän riensi saadakseen siellä ryhtyä varsinaiseen
mielitehtäväänsä, laivanrakennukseen. Täällä hän viipyi kauemmin kuin
muualla. Venäläisten tuloa kaukaiseen länteen pidettiin jonkinlaisena
kummana; väkeä kerääntyi uteliaisuudesta katselemaan näitä etäisiä
vieraita. Muutamassa pikkukaupungissa Hollannin rajalla eräs vaimo
tunkeutui niitä lähelle, kysyäkseen olivatko he kristityltä; huhu
näet oli kertonut, että ne vähää ennen Clevessä olivat ottaneet
kasteen, mutta sitä ennen olleet pakanoita. Se osottaa, kuinka hämärä
käsitys Venäjän oloista siihen aikaan oli Länsi-Euroopassa.

Pääasiallisesti oleskeli Pietari kahdessa kaupungissa; Amsterdamissa,
joka oli Hollannin tärkein kauppakaupunki ja Zaandamissa, jossa
myöskin oli suuria laivaveistämöitä. Täällä hän jätti syrjään
korkean asemansa, ryhtyi työmiehen tapaan laivaveistämöllä työtä
tekemään. Hän itsekin kirjoittaa patriarkka Adrianille: "Me
seuraamme Jumalan käskyä Aatamille ja teemme työtä, ei pakosta,
vaan voitolle päästäksemme sodassa Kristuksen vihollisia vastaan.
Tätä toivomasta en ennen viimeistä hengenvetoa herkeä". Hän oli
näet jo sotinut turkkilaisia vastaan, josta myöhemmin kerromme,
mutta laivaston hankkimisen piti hän välttämättömänä saadakseen
täydellisen voiton heistä. Hän oli, kertovat näkijät, iloinen,
ahkera, halukas työhön ja myöskin sukkela oppimaan. Hän oli niinkuin
muutkin työmiehet, eikä ollut siitä millänsäkään, vaikka häntä
toiset majesteetiksi puhuttelivat. Zaandamissa hän tapasi erään
sepän Gerrit Kist'en, jonka hän ennen Moskoovassa oli nähnyt, ja
tämän luokse hän meni asumaan. Samaa huonetta ovat monet hallitsijat
käyneet katsomassa, niinkuin Itävallan Josef II, Ruotsin Kustaa III,
Napoleon I puolisoineen; ja vihdoin Venäjän keisari Aleksander II,
perintöruhtinaana ollessaan. Tämä huone oli, niinkuin Aleksanderin
mukana oleva runoilija Shukovskij saman huoneen seinään piirtämissä
värsyissä sanoo, ikäänkuin uuden Venäjän kehto.

Ensin oleskeli Pietari Zaandamissa tuntemattomana, mutta jouduttuaan
tappeluihin kaupungin katupoikien kanssa, ilmoittautui hän
pormestarille, ja vähitellen tuli yleiseksi tiedoksi, että Venäjän
tsaari oli siellä. Uteliasta väkeä kerääntyi häntä katselemaan:
niinpä täytyi hänen kerran erästä laivaa vesille työnnettäissä
piiloittautua, kun ihmisiä tunkeutui niin paljon hänen ympärilleen.
Sen vuoksi lähti hän Amsterdamiin, jossa hän työskenteli Itä-Intian
kauppaseuran varvissa. Amsterdamin pormestari, Nikolaus Witsen
nimeltään, oli Pietarille hyvänä apuna. Tämä mies oli näet ennen itse
ollut Venäjällä Hollantilaisten kauppa-asiamiehenä, ja myöhemmin
hankkimiensa tietojen nojassa julaissut kirjoituksiakin Itä-Euroopan
oloista. Witsen hankki Pietarille tilaisuuden saamaan eteviä
opettajia ja edullisia työpaikkoja.

Eikä Pietarin huomio rajoittunut yksinomaan laivarakennukseen,
vaikka se kyllä oli tärkein: vaan hän hankki itselleen tietoja
luonnontieteissä, anatomiiassa ja fysiikassa y.m. Hän opiskeli
Hollannin etevimpien tiedemiesten johdolla näitä aineita, kävi
heidän luentojaan kuulemassa, työskenteli laboratooriumeissa. Hän
tarkasteli Hollannin taidokkaasti tehtyjä kanavia, jotka häntä paljon
miellyttivät: Amsterdamin rakennustapaa hän myöhemmin käytti Pietaria
rakennettaissa. Sitä paitsi liikkui Pietari joka paikassa ja kaikissa
tilaisuuksissa hän oli läsnä; hän käveli satamassa katsellen,
miten vipujen avulla tavaroita laivoista nostettiin; markkinoilla
hän torilla suurella mielihyvällä tarkasteli kaikellaisten
silmänkääntäjien temppuja; samoissa tilaisuksissa hän myöskin näki,
miten hampaita suusta otettiin, ja opinhaluinen kun oli, tahtoi hän
itsekin tähän taitoon harjaantua. Mutta hän joutui myöskin käymään
teaattereissa ja huveissa; ilotulituksia missä pantiin toimeen, oli
hän saapuvilla. Hän oli läsnä leikkisodissa, laivamanöövereissä,
joita hänen kunniakseen pantiin toimeen. Silloin tällöin tavattiin
hänet kirkossa protestanttista jumalanpalvelusta kuulemassa.
Sanalla sanoen hänen huomionsa kääntyi kaikkiin elämän oloihin.
Hollannin pieni, mutta vilkas ja ahkera kansa miellytti häntä paljon
enemmän kuin suurenmoinen loisto ja komeus ruhtinasten hoveissa.
Tehtailijoiden, insinöörien ja rakennusmestarien seurassa hän viihtyi
paremmin kuin hovimiesten parissa. Hollannin varakas porvaristo oli
hänestä suuriarvoisempi, kuin muiden maiden ylimistö. Amsterdamissa
sai Pietari todistuksen mestariltaan Klaus Poolilta, jossa sanotaan,
että "Pietari Michailov" on Elokuun 30 p:stä 1697 Tammikuun 5 p:ään
1698 laivarakennusmiehenä tehnyt työtä hänen johdollaan, ja on hän
oppinut veistämistä, osien yhteenliittämistä, höyläämistä, puraamista
j.n.e., on käyttäytynyt niinkuin siivon ja kelpo työmiehen tulee;
myöskin laiva-arkkitehtuuria ja piirustusten tekemistä on hän
harrastanut.

Tammikuun 6 p:nä 1698 oli Lefort'illa suuret juomapidot: ja
seuraavana päivänä tsaari lähti Englantiin, muassaan vaan 10 henkeä,
muut jäivät Hollantiin. Englannin kuningas Vilhelm III oli lähettänyt
häntä vastaan kaksi sotalaivaa sekä yhden jahtilaivan. Kanaalin
yli päästyään saivat he Lontoossa Themse-virran rannalla kolme
huoneustoa käytettäväkseen. Englannissa täydensi Pietari taitoansa
laivanrakennuksessa, tarkasteli laivaveistämöitä ja sotalaivoja
ja niiden manööverejä, jotka häntä enemmän kuin Hollantilaisten
meritappelut miellyttivät. Hän harrasti myöskin puutöitä. Eräässä
Lontoon sanomalehdessä v:lta 1698 on tarkka kertomus eräästä
huonekalusta, jonka Pietari oli valmistanut. Tämän ohessa oli
niinkuin muuallakin, huvituksia ja pitoja; Englannin eteviä miehiä
kävi hänen puheillaan, muun muassa Canterburyn arkkipiispakin, jotka
kaikki kummeksivat tätä nerokasta barbaria, sillä sellaisena Pietaria
länsimaissa pidettiin.

Neljä kuukautta länsimaissa oleskeltuaan palasi Pietari Hollantiin,
mutta sieltä matkusti hän pian Dresdenin kautta Wieniin. Näissä
maissa hän ei enää saanut nähdä samallaisia oloja, eikä hänen
oppinsa, ollut yhtä suuri. Sotalaitoksen tutkiminen oli tärkein;
Dresdenissä oli hän muun muassa hämmästyttänyt asiantuntevia
huomautuksillaan kanuunien virheistä, joita katseltiin. Mutta
pääasiallisesti kuluivat päivät komeissa audiensseissa ja pidoissa,
seurustelussa hienossa maailmassa soiton ja tanssin mukana. Muun
muassa kerrotaan eräissä iltakesteissä Dresdenissä, jossa muiden
mukana oli kauneudestaan kuuluisa Aurora Königsmark läsnä, tsaarin
olleen niin hyvällä tuulella, että hän naisten läsnäollessa otti
rummun ja löi sitä niin taitavasti, että voitti suuressa määrässä
varsinaiset rummunlyöjät.

Wienissä vietettiin sangen suurella loistolla Pietarin nimipäiviä;
1,000 henkeä oli kutsuttu. Siinä oli musiikia, tanssia, soittoa ja
ilotulituksia. Komeissa päivällisissä, jotka Saksan keisari Leopold
myöhemmin piti venäläiselle lähetystölle, oli Pietarikin saapuvilla,
mutta hän seisoi aterian aikana Lefort'in tuolin takana; hän kun
kulki tuntemattomana eli "incognito", ei esiintynyt hallitsijana,
Lefort kysyi viimeistä viinilasia tarjottaessa, eikö hän saisi
myöskin takana olevalle "ystävälleen" sitä antaa, johon tietysti
suostuttiin.

Wienistä aikoi tsaari seuroineen matkustaa Italiaan, ensin
Venetsiaan, jossa vanhassa kauppakaupungissa hänellä olisi ollut
lisää oppimista; Venetsiassa jo tehtiin suuria valmistuksia tätä
varten; muun muassa aijottiin tsaarin läsnäollessa kuusi suurta
kanuunaa valaa, joihin tsaarin ylistystä koskettelevia kirjoituksia
piti piirrettämän. Mutta äkkiä hän muutti mielensä. Kotimaasta tuli
ikäviä uutisia; streltsit olivat alkaneet levottomuuksia ja sentähden
ryhtyi hän Heinäkuun 19 p:nä 1698 paluumatkalle.



IX. Venäläisiä lähetetään ulkomaille opintomatkoille.


Pietari ei tyytynyt siihen, että hän itse kävi seurueinensa
ulkomailla, vaan hän tahtoi, että sinne myöskin muita matkustaisi
ja että Venäjälle muuttaisi ulkomaalaisia. Mutta tässä kohden oli
suuria vaikeuksia voitettavana. Yleinen mielipide venäläisissä oli
vielä toinen kuin heidän tsaarillaan. Ulkomaalaisuutta pidettiin
jumalattomuutena, sinne matkustaminen oli syntiä, kerettiläisyyteen
joutuminen oli tarjolla; monet, varsinkin ylhäisten joukossa,
halveksivat ulkomaalaisuutta. Työttömään elämään tottuneet bojaarit
eivät myöskään mielellään ruvenneet merimieselämän vaivoihin tai
muihin raskaisiin töihin, jota ulkomailla vaadittiin. Lähteminen oli
sentähden useinkin vastenmielistä. Mutta tsaarin tahto oli ankara.
Hän teki matkasuunnitelmat ja opinharjoitukset hän sääsi. Tsaari piti
myöskin valvontaa, että hänen määräyksensä tulivat noudatetuiksi.
Kullakin piti olla palatessaan tyydyttävä todistus harjoittamastaan
opista. Rangaistus seurasi, jos ei tsaarin tahtoa täytetty;
niskoittelevan tavarat otettiin valtion omaksi. Siinä oli jotenkin
paljon ankaruutta, kun ottaa vielä huomioon, että asianomaiset
tavallisesti omalla kustannuksellaan olivat pakotetut matkansa
suorittamaan.

Etupäässä laivain rakennukseen ja meritoimiin kuuluvia asioita
määräsi Pietari Venäläisiä ulkomailla harrastamaan. Venetsiaan,
Hollantiin ja Englantiin heitä useimmiten käsketään lähtemään.
Niinpä esim. sanotaan eräässä kreivi Tolstojta varten laaditussa
määräyksessä, että hänen tuli tutustua maantieteellisiin karttoihin,
kompassiin ja muihin merimiehille tarpeellisiin seikkoihin; hänen
tuli niinikään oppia ohjaamaan laivaa, purjeiden hoitoa ja taklausta;
jos mahdollista oli, tulisi hänen myös ottaa osaa meritappeluihin
ja hankkia todistuksia miten hän niissä oli suoriutunut. Mutta
myöskin sotalaitosta, rakennustaitoa, astronomiaa, matematiikkaa
y.m. käytännössä tarvittavia tietoja piti hankittaman. Useille
pantiin määräksi, että heidän tuli hankkia kaksi "mestaria"
Venäjälle muuttamaan. Tästä valtio korvaisi maksot. Vieraita kieliä
oppimaan ja tutkimaan, valtion hallintojärjestelmään perehtymään
ja valtiomiehiksi harjaantuakseen lähetettiin myöhemmin Venäläisiä
ulkomaille, mutta ensi aikoina olivat käytännölliset tiedot
tärkeimmät.

Tavallisesti lähdettiin pakosta ulkomaille, mutta muutamat
isät lähettivät poikiansa vapaaehtoisestikin, että heistä
muodostuisi hyviä tsaarin ja valtion palvelijoita. Se oli heillä
velvollisuudentuntoa. Olipa sellaisiakin, vaikka harvassa, jotka
sivistykselle antoivat arvon ja yksinomaan sentähden halusivat
jälkeläisilleen sitä. Eräs isä antaa Hollannissa olevalle pojalleen
neuvoja, että hänen pitäisi joutohetkinä käydä seuroissa,
teaattereissa, hankkia "kavalierintapoja", harrastaa ratsastamista,
tätäkin taitoa, jota vanhan venäläisen käsityksen mukaan seurasi
ikuinen rangaistus helvetissä. "Ainoastaan tiedoilla", sanoo sama
isä, "saatetaan alkuperäisestä raakuudesta vapautua: luonnollinen
ihminen, jollaisena isä ja äiti hänet maailmaan synnyttää, ei tuo
mitään mukanaan".

Hyöty ei näistä matkustuksista aina ollut sellainen, kuin tsaari
tarkoitti. Vastenmielisesti kun moni lähti, ei oppiminenkaan käynyt
halulla. Kieli oli vierasta monelle, sivistyskanta oli niin alhainen,
etteivät kyenneet ymmärtämään länsimaiden kehittyneempiä oloja.
Pietari itse ei osannut antaa arvoa hienommalle sivistykselle,
ei taiteille, eikä hallintokaan silloin vielä hänen huomiotaan
kiinnittänyt: Hänen kasvatuksensa oli puutteellinen ollut; ja
sivistystä ei hän hakenut sen jalostavan voiman vuoksi, joka sillä
ihmishenkeen on, vaan käytännöllisen edun vuoksi. Kuvaavaa on hänen
käyntinsä Lontoossa ollessaan Englannin kuninkaan luona. Linnassa
oli paljon komeita tauluja, suurimpien mestarien teoksia; Pietarin
huomio ei niihin ollenkaan kääntynyt; mutta kuninkaan huoneessa näki
hän uunin päällä erään pienen koneen, joka osotti tuulen suunnan,
ja tätä hän suurella uteliaisuudella rupesi tarkastamaan. Hänelle
jäi sen vuoksi hämäräksi, käsittämättömäksi hienompi sivistys.
Hänen olentonsa ja tapansa ei muuttunut; hän pysyi intohimoisena,
aistillisuuteen taipuvaisena henkilönä koko elinaikansa. Mutta monet
muut eivät saattaneet omistaa itselleen käytännöllistäkään puolta
lähimainkaan siinä määrässä kuin Pietari. Useat kulkivat paikasta
toiseen, mitään saamatta aikaan, joivat ja kuluttivat rahansa ja
panivat kaikellaisia rauhattomuuksia toimeen; he näyttivät kyllä
useinkin kotimaansa raakoja tapoja Länsi-Euroopassa. Hollannissa
olivat kaikki siellä oleskelevat Venäläiset määrätyt erään ruhtinas
Ivan Lvovin valvonnan alle; mutta hän valittaa tsaarille, että
opintomatkalla olevat Venäläiset elävät hurjasti, tekevät velkoja
ja uhkaavat itse hänenkin, inspehtoorinsa, elämää. Englannista
kirjoittaa siellä oleva valvoja, ettei hän saata saada mitään aikaan
opintoja varten sinne tulleiden Venäläisten kanssa; he eivät tahdo
mennä oppiin mestarien luo, eikä sitoutua mihinkään toimeen; sitä
vastoin tahtovat he päästä kotiin lähtemään ilman mitään aihetta ja
vaativat vielä suuria rahasummia paluumatkaa varten; ei pyynnöt eikä
uhkaukset ole mitään vaikuttaneet. Hurjuudessa oli yksi Venäläisistä
puhkaissut erään Englantilaisen silmän, josta viimeksi mainittu vaati
500 puntaa. Samantapaista menettelyä kerrotaan muualtakin. Useat
arvattavasti palasivat jotenkin samallaisina kotimaahansa kuin olivat
sieltä lähteneetkin.

Harvassa oli sellaisia matkustajien joukossa, jotka osasivat tehdä
havaintoja kuulemastaan ja näkemästään. Sellainen oli esim. äsken
mainittu kreivi Tolstoj, joka matkusteli Puolassa, Saksassa ja
Italiassa. Hän huomaa eri kansojen luonteet, tavat ja ominaisuudet
sekä arvostelee niitä; hän tarkastelee komeita rakennuksia;
oikeudenkäynnissä hän on saapuvilla j.n.e.; hän osasi omistaa ja
arvostella sitä mitä hän näki.

Mutta olkoonpa niinkin, ettei kaikilla ollut yhtä suurta hyötyä, että
etupäässä käytännöllinen puoli Euroopan sivistyksestä tuli Venäjän
hyväksi, oli se kuitenkin tärkeä, se oli suuri askel lähentämään sitä
Euroopaan. Näiden tietojen kautta Venäjä saattoi käyttää edukseen
omia apulähteitään, hankkia aineellisia voimia, joiden avulla se voi
kohota suuruuteensa.

Niinkuin jo on mainittu; tahtoi Pietari myöskin saada enemmän
ulkomaalaisia Venäjälle, etupäässä käytännöllistä väkeä. Hän oli
itse matkoillaan värvännyt sellaisia henkilöitä. Sinne kutsuttiin
arkkitehtiä, lakimiehiä, mekaanikkoja Ranskasta, upsieria armeijaan,
insinööriä kanavia kaivamaan, lääkäriä y.m. Kaikki tänne tulijat
eivät olleet varsin kehuttavia miehiä. Onnensa hakijoita ne usein
olivat, sellaisia, jotka eivät kotimaassaan tulleet toimeen.
Venäjä oli silloin jonkinlainen Amerikka, jonne mentiin rahoja ja
etuja hankkimaan; hyviä palkkoja ja muita etuja näet luvattiin
sinne siirtyville. Mutta eipä se aina niin hyvää ollut. Venäläiset
ylipäänsä vihasivat ulkomaalaisia, vehkeilivät niitä vastaan,
tekivät heidän olonsa tukalaksi; luvattuja etuja eivät aina saaneet
nauttia; siitä syntyi paljon rettelöitä ja kiistoja, ja moni palasi
tyytymättömänä kotimaahansa takaisin, mutta usea jäi kuitenkin sinne
asumaan ja auttamaan taidollaan Venäjän kehitystä.



X. Ensimmäiset uudistustoimet.


Elokuun 25 p:nä illalla saapui Pietari pääkaupunkiinsa Moskoovaan
ja lähti sieltä heti Preobrashenskiin. Seuraavana aamuna tuli
korkeita virkamiehiä hänen luoksensa onnea toivottamaan hyvin
päättyneen matkan johdosta. Tsaari oli hyvällä tuulella, iloinen ja
ystävällinen; vanhan venäläisen tavan mukaan lankesivat onnittelijat
maahan hänen eteensä ja hän taas kohotti heidät ylös sekä suuteli
heitä. Mutta tämän itämaalaisen kunnianosotuksen päätyttyä tarttui
tsaari saksiin ja leikkasi useammilta läsnäolevilta parrat pois;
muiden muassa menetti sotamarsalkka Schein partansa.

Tämä ensimmäinen hyvinkin mielivaltainen toimi oli ikäänkuin enteenä
siitä, että uusi aika oli alkamassa. Ennen ulkomaan matkaansa
ei Pietari ollut paljon asioihin puuttunut; hän oli ainoastaan
hankkinut oppia itselleen; mutta nyt oppiaika päättyy ja hän rupeaa
saamaansa oppia kansansa ja valtionsa eduksi käyttämään. Hän ryhtyi
hallitsemaan ja tästä lähin se oli hän yksin, joka kaikki määräsi.
Pietari esiintyi ikäänkuin muinais-roomalainen diktaattori, joka
kaiken vallan valtiossa oli saanut. Hän ei säästänyt mitään; ei
valitukset eikä pyynnöt häneen vaikuttaneet. Sillä hän katsoi
velvollisuutensa vaativan sitä mitä hän teki. Venäjän kansa ei
hänen toimiansa ymmärtänyt; se näki niissä vaan mielivaltaisuutta,
pyhyyden loukkaamista, uskonnon sokaisemista ja tsaarin oman arvon
alentamista. Pietari taas koetti esiintyä kansansa opettajana;
valtaistuin oli samassa se paikka, josta tsaari antoi neuvoja
kansalleen ikäänkuin alaikäisille holhoteille. Pietarin toimissa ei
tosin tavata johdonmukaisuutta; hänellä ei ollut itsellään selväksi
muodostettua suunnitelmaa, jonka mukaan hän toimi. Määräykset, joita
hän antoi, olivat usein ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa.
Hänellä ei itsellään ollut sivistystä siinä määrässä, että hän olisi
kyennyt luomaan valmiiksi suurta ohjelmaa. Hänen koko taipumuksensa
ja kasvatuksensa oli käytännöllisyyteen kääntynyt ja tästä hän ei
saattanut irtaantua teoriiojen alalla ajattelemaan. Usein koskevat
hänen reforminsa vaan ulkopintaa, ydin jääpi entiselleen. Varsinkin
hänen ensimmäisissä toimissaan se tulee näkyviin.

Jo ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen kävi tsaari itse, niinkuin
vasta mainitsimme, korkeiden virkamiesten partoihin käsiksi.
Ja vielä myöhemminkin niitä vainottiin. Niinpä kerrotaan, että
muutamia päiviä edellisen tapauksen jälkeen oli erään bojaarin luona
suuret pidot; niissä juotiin paljon, ja jokaisen puheen jälkeen
seurasi kanuunanlaukauksia. Yhtäkkiä ilmestyi tsaarin hovinarri
saksit kädessä ja leikkasi usealta vieraalta kaikellaisia kujeita
tehden parrat pois. Joka uskalsi vastusta tehdä, häntä uhattiin
korvapuusteilla.

Tsaarin väkivaltainen menettely oli sangen vastenmielinen ja
tuskallinen, varsinkin kun parrattomuutta yleiseen pidettiin
suurena syntinä. Kirkon panna uhkasi partansa leikkaajaa samoin
kuin sellaistakin henkilöä, joka ulkomaalaiseen tapaan hiuksensa
leikkasi. Silloinen patriarkka Adrian mainitsee paimenkirjeessään,
että ilman partaa ei ihminen ole ihminen, vaan koiran tai kissan
näköinen olento, ja ainoastaan sellainen henkilö, joka tahtoo näiden
eläinten kaltaiselta näyttäytyä tai kerettiläisiin sekaantua, saattaa
partansa leikkaamista mielessään pitää. Tällaisesta katsantotavasta
huolimatta tsaari pakotti parrat ajelemaan. Ja usea noudattikin
käskyä. Mutta kuinka välttämätön ja rakas parta oli Venäläiselle,
osottaa eräs liikuttava kertomus Voroneschista Don-virran rannalla.
Tässä kaupungissa oli tsaarilla laivaveistämöitä ja ulkomailta
palattuaan kävi hän siellä tarkastamassa, ja tapansa mukaan pakotti
hän työmiehet leikkaamaan partansa. Muuan vanha työmies, niinkuin
hän itse kertoo, piti tästä lähin aina leikatun partansa taskussaan
sitä varten, että se pantaisiin hänen kanssaan ruumisarkkuun, jottei
hänen toisessa maailmassa tarvitsisi parrattomana esiintyä pyhän
Nikolauksen eteen. Samantapaisia varokeinoja käyttivät muutkin
työmiehet.

Partojen ajamista ei sittenkään voitu tavaksi saada. Jo heti alusta
alkaen oli patriarkka sekä joku muu vanha arvokas mies saanut pitää
partansa koskemattomana, ja myöhemmin sallittiin se veroa vastaan
muillekin. V. 1701 määrättiin partavero; v. 1705 tuli uusi määräys,
jonka mukaan esim. varakkaan kauppiaan tuli maksaa 1,000 ruplaa;
virkamiehet, pienemmät kauppiaat maksoivat 60 ja porvarit y.m.: 30
ruplaa. Talonpojan taas tuli maksaa 1 kop. joka kerta kun hän tuli
kaupunkiin. Parroista tehtiin siis valtiolle tulolähde.

Itämaalainen pitkä kaapu pitkine hioineen oli myöskin jätettävä.
Tällainen puku ei ollut yksinomaan aasialainen, vaan se oli myöskin
hankala kaikissa töissä ja toimissa. Jo senkin tähden se oli
Pietarille vastenmielinen. Ennen Pietarin hallitusta oli hovissa
nähty ulkomaalaisiin kuoseihin puettuja miehiä, mutta niitä kaikkia
katseli papisto ja kansa karsain silmin. Pietarikin oli jo ennen
ulkomaan matkaansa käynyt saksalaiseen malliin tehdyissä vaatteissa
ja ulkomailla hän tavallisesti esiintyi merimiespuvussa, vaikka hän
toisinaan esiintyi venäläisessäkin. Ulkomaalta palattuaan pani hän
vaatetuksessakin muutoksen toimeen. Omakätisesti hänen siihenkin
kerrotaan ensin ryhtyneen. Eräissä, pidoissa v. 1699 leikkasi tsaari
muutamien vieraiden kauhtanoista pitkät hiat vähän lyhyemmiksi,
samassa huomauttaen, että sellaiset hiat ovat työssä hankalat;
voipihan niistä, sanoi hän, jäädä johonkin riippumaankin tai jotakin
viskata nurin tai myöskin syödessä tahria hiat ruokaan.

V. 1700 annettiin ukaasi, jossa käskettiin kaikkia virkamiehiä
sekä pääkaupungissa että maaseuduillakin hankkimaan itselleen
ulkomaalaiset, etupäässä unkarilaiseen tapaan tehdyt vaatteet.
Ainoastaan lyhyt aika määrättiin, jonka kuluessa tuo muutos oli
tapahtuva. Tällä määräyksellä ei näy olleen tarpeellista vaikutusta,
sillä pian annettiin uusia käskyjä. Talonpojat, vieläpä naisetkin
olivat pakotetut muuttamaan vaateparttansa, "sillä, sanotaan siinä,
valtion kunnia ja kaunistus ja sotajoukon parempi järjestäminen
sen vaatii". Kaupungin porteille pantiin uusien pukujen mallit,
jossa ne olivat kaikkien nähtävissä. Myöhemmin annettiin vielä
määräyksiä, jossa tarkemmin selitettiin vaatteiden valmistustapa:
eikä yksin takki, vaan myöskin muut vaatteet ja saappaat käskettiin
ulkomaalaiseen tapaan valmistamaan. Tottelemattomia uhataan
rahasakoilla sekä ruumiillisella rangaistuksella.

Samoin kuin partojen ajeleminen oli entisistä rakkaiksi tulleista
vaatteistakin luopuminen tukalaa; syntinä sitäkin pidettiin;
ulkomaalaisten kerettiläisten jäljittelemistä tämäkin oli.

Vähemmän vastustusta suuren yleisön puolelta herätti se
vapaamielisyys, jota Pietari tupakan ja nuuskan kaupittelemiselle
ja viljelemiselle osotti. Näitä aineita oli jo ennenkin käytetty
Venäjällä, mutta hallituksen puolelta oli sitä koetettu estää;
esim. Pietarin isä Aleksei oli antanut määräyksen, joka ankarasti
kieltää näiden aineiden käyttämistä. Useat, jotka tätä käskyä vastaan
rikkoivat rangaistiin julmalla tavalla heidän ruumistaan kiduttamalla
ja silpomalla. Kirkko ei myöskään suvainnut tätä "kirottua,
pirullista yrttiä". Mutta Pietari antoi täyden vapauden tässä kohden;
hän oli ulkomailla nähnyt sitä vapaasti käytettävän, ja valtiolla
oli näiden tavarain kauppaamisesta hyvät tulot; hän otti näet sen
valtion etuoikeudeksi. Jo Hollannissa ja Englannissa ollessaan teki
hän kauppasopimuksia tupakan tuonnista Venäjälle. Pian tämän aineen
käyttäminen tuli yleiseksi Venäjällä, sillä kansakin osotti suurta
halua tupakan käyttämiseen, niinkuin Persialaiset, Turkkilaiset sekä
muut itämaan kansat.

Pietari suuren aikoihin asti oli Venäjällä tapana laskea ajanmäärä
maailman luomisesta. Niinpä kirjoitettiin v. 1699 vuosiluku 7207.
Vuosi alkoi Syyskuun 1 p:nä. Se tapa oli Venäjälle tullut kristinopin
mukaan Konstantinoopelista. Muualla ei sitä enää käytetty, ja Pietari
muutti sen Venäjälläkin. V. 1699 vuoden lopussa antoi hän ukaasin,
jossa määrättiin, että ajanlasku oli aljettava Kristuksen syntymästä
sekä vuosi Tammikuun 1 p:stä. Tästä, niinkuin kaikesta uutuudesta
oltiin pahoilla mielin; huomautettiin tsaaria, ettei Tammikuu
sovellu vuoden aluksi, eihän Jumala talvella maailmaa luonut,
vaan syyspuolella, jolloin viljat ja hedelmätkin kypsyvät. Tsaari
huomautti, näyttäen maapalloa, ettei Venäjä ole sama kuin maailma;
Tammikuussakin oli monessa maassa lämmin. Tammikuun 1 p:ää 1700
määrättiin juhlallisesti vietettäväksi yli koko Venäjän, koska uusi
ajanlasku siitä alkoi. Hallitus määräsi tarkoin, miten juhlallisuudet
olivat järjestettävät. Jokaisen tuli hankkia huoneisiinsa männyn- ja
kuusenoksia; viisi tai kuusi talonomistajaa yhtyivät keskenään
hankkiakseen valaistusta, esim. tervatynnyriä, joita poltettiin;
varakkaammat taas toimittivat ilotulituksia, raketteja tai
pyssyjen pauhinaa: hallituksen puolesta oli Kremlissä 200 kanuunaa
juhlallisesti paukkumassa. Kuusi päivää kesti tätä juhlallisuutta,
jolloin ne Tammikuun 6 p:nä Vedenvihkimisjuhlalla päättyivät. Siitä
asti on Julianinen kalenteri ollut Venäjällä käytännössä.

Harvoin olivat Venäjällä naiset ennen Pietari suuren aikoja
julkisuudessa esiintynyt. Joku harva poikkeus, kuten Pietarin
sisarpuoli, on kuitenkin tavattavissa. Pietari vasta pani toimeen
jonkinlaisen naisemansipatsioonin. Jo ennen ulkomaan matkaansa
hän oli saksalaisessa slobodassa tavannut naisia seuraelämässä,
ja itsekin hän paljon seurusteli näiden kanssa. Varsinkin hänen
läheinen ja ystävällinen suhteensa kauniiseen Anna Monsiin, joka oli
erään varakkaan saksalaisen kauppiaan tytär, on tullut kuuluisaksi.
Kaikissa juhlatilaisuuksissa oli Anna Mons saapuvilla; hänelle tsaari
osotti suurta huomiota: hänen sukulaisensa saivat taloja ja tavaroita
lahjaksi. 10 vuotta kesti tätä läheistä suhdetta; silloin Anna Mons
joutui naimisiin erään preussilaisen lähettilään kanssa.

Ulkomaan matkalta palattuansa Pietari vapautti Venäjänkin naiset
heidän yksinäisestä ja ikävästä elämästään. Hän määräsi että naisten,
sekä naimattomien että naineiden tuli pukeutua saksalaiseen tapaan
sekä esiintyä seuroissa ja juhlatilaisuuksissa. Tämänkaltaisiin
muutoksiin ei naisilla ollut mitään sanomista, päinvastoin he
näyttivät mielihyvällä mukautuvansa. Muussakin kohden naisten asemaa
parannettiin. Jo v. 1693 antoi patriarkka Adrian käskykirjeen, jossa
naista kielletään vihkimistä mieheen vasten hänen tahtoaan; ja v.
1702 määräsi tsaari, että ennen vihkimistä tuli olla vähintäin kuuden
viikon kihlausaika, jolloin asianomaiset voisivat oppia toisiansa
tuntemaan. Niinkuin näkyy saivat naiset vasta oikean ihmisarvon.

Paljon muitakin muutoksia pantiin toimeen, jossa entisistä tavoista
ja vanhasta katsantokannasta tahdottiin eroittaa kansaa. Pietari
kielsi esim. ettei tsaaria saanut enää polville lankeamalla
kunnioittaa, eikä myöskään talvella palatsin edustalla ottaa lakkia
päästään, "sillä", sanoo Pietari "missä on silloin ero Jumalan ja
tsaarin välillä, jos kummallekin samallaista kunnioitusta osotetaan?
Se kunnia, mikä minulle tulee, on siinä, että vähemmän madellaan,
mutta sekä minua että valtiota suuremmalla innolla ja uskollisuudella
palvellaan".

Joka taholla oli uusi elämä ja toimeliaisuus näkyvissä. Pietari
herätti kansansa siitä uinuvasta toimettomuudesta, joka on
itämaalaisuuden tunnusmerkkiä. Itse hän kulki herättäjänä joka
paikassa ja sangen ankaralla tavalla tuo suloinen uni katkaistiin.
Se vaikutti suuttumusta monella taholla, se tuotti levottomuuksia,
joista seurauksena oli säälimätön ankaruus ja julmuus tsaarin
puolelta.



XI. Streltsien kapina ja niiden kukistus.


Ankaralla, usein väkivaltaisella tavalla ryhtyi Pietari muuttamaan
entisiä oloja Venäjällä. Hän kohteli kansaansa ikäänkuin se olisi
ollut joku vahamainen aine, jota voipi muodostaa mielensä mukaan.
Hänen jättiläisvoimansa saikin pinnan murretuksi, mutta ei sisustaa.
Hänen alamaisensa taipuivat noudattamaan tsaarinsa käskyjä, sillä
siihen se oli tottunut, mutta vastenmielisesti; hänen toimensa ja
parannuspuuhansa sotivat heidän katsantotapaansa ja vakuutustaan
vastaan. Hänen säälimättömyytensä verojen lisäämisessä, sotamiesten
otossa, joita hän aina enemmän tarvitsi, olivat omiansa lisäämään
tyytymättömäin lukua. Nurjaa mieltä ilmestyi; tsaaria ruvettiin
vihaamaan; pahoja puheita ja kertomuksia pantiin kulkemaan hänestä;
usein ne siihen jäivätkin; mutta tehtiinpä murhayrityksiäkin hänen
henkeänsä vastaan ja useita salaliittoja tavataan.

Kapinallisia vehkeitä ja salaisia juonia Pietaria vastaan oli jo
ilmestynyt ennen hänen ulkomaan matkaansakin. Niinpä oli esim.
noin paria viikkoa ennen lähtöä tultu ilmottamaan tsaarille, joka
oli pidoissa Lefort'in luona, että salaliitto oli tehty hänen
henkeänsä vastaan. Tulipalo, joissa hän aina oli saapuvilla,
oli toimeen pantava, ja siinä oli hän surmattava. Osallisena
salaliitossa oli muuan venäläistynyt saksalainen upsieri Zickler,
joka ei mielestään ollut saanut tarpeeksi kunniaa ja arvoa; hän
tunsi itsensä muka loukatuksi, koska ei tsaari ollut käynyt hänen
luonaan. Kaksi venäläistä aatelismiestä, jotka vihasivat Pietarin
koko hallitussuuntaa, kuuluivat myöskin kapinan johtajiin. Tsaari
eli, niin he sanoivat, epäkristillisesti, hän oli pakottanut heidät
lähettämään heidän poikansa ulkomaille oppimaan j.n.e. Streltsien
joukosta toivoivat salaliittolaiset saavansa apumiehiä.

Salaliitto tuli ilmi. Ankara oli tutkinto ja kova tuomio.
Kidutuksella saatiin syylliset tunnustamaan ja senjälkeen pantiin
kuolemantuomio täytäntöön siten että syyllisiltä lyötiin ensin käsi
poikki sitten jalka ja viimein pää. Samassa tahtoi tsaari vielä
osottaa mieltänsä Sofian sukulaisia Miloslavskia kohtaan, joita hän
epäili osallisiksi salaliitossa. Erään jo v. 1685 kuolleen Iivana
Miloslavskin ruumis otettiin kirkossa olevasta haudasta esille
ja sikojen vetämillä kärryillä kuljetettiin se mestauslavalle ja
asetettiin siten, että rikoksellisten veri mestattaissa vuosi sen
päälle. Sen jälkeen se vietiin takaisin hautaan; mutta mestattujen
ruumiit pantiin eräälle sitä varten rakennetulle lavalle Kremlin
eteen, päät seipäiden päähän pistettynä. Niiden piti siinä olla
todistamassa ankaraa oikeutta sekä tsaarin kostoa rikoksellisille.
Mestattujen sukulaiset ajettiin maanpakoon.

Laajempi ja suurempi oli se yritys, joka tehtiin Pietarin ulkomailla
ollessa, ja tuimempi oli myöskin rangaistus. Osallisina siinä oli
etupäässä Streltsien joukot.

Olemme jo ennen kertoneet näistä sotajoukoista, mitenkä ne Sofian
hallitessa esiintyivät vaativaisesti, ja miten he tahtoivat
saada oman tahtonsa määrääväksi valtiossa. Pietarin vastustajiin
Streltsit olivat aina kuuluneet. Nyt niillä oli vielä enemmän
syytä tyytymättömyyteen kuin ennen. Pietari oli loukannut heidän
entisiä etuoikeuksiansa; hän oli siirtänyt heitä suurissa määrin
pääkaupungista rajaseuduille; hän vaati raskaampaa palvelusta kuin
he ennen olivat tottuneet tekemään. Ulkomaalaisia hän kuitenkin
suosi ennen heitä. Se oli monesti tullut näkyviin. Muun muassa oli
hän vähän ennen lähtöänsä pääkaupungin muureille Streltsien asemasta
vahtia pitämään asettanut miehiä itse muodostamistaan Preobrashenskin
ja Semenovan rykmenteistä. Streltsit huomasivat, että Pietari
tahtoi tehdä tyhjäksi koko heidän asemansa ja sen vuoksi he taas yhä
enemmän kääntyivät mielessään tsaaristaan. He ryhtyivät puolustamaan
omia oikeuksiansa, joita oli loukattu; mutta he asettuivat samassa
vanhoja oloja suojelemaan. Kaikki ulkomaalaisuus oli heistäkin
vastenmielistä. Varsinkin "kerettiläistä" Lefort'ia he vihasivat;
hän se oli muka, joka saattoi Pietarin kaikellaisia muutoksia
tekemään ja siis johti häntä harhateille. Streltsit katsoivat
velvollisuutensa vaativan asettua taistelemaan oikean kristillisen
uskon puolesta ja ulkomaalaisia vastaan, jotka "leikkasivat
partansa ja polttivat tupakkaa". Koko heidän suunnitelmansa oli
siis etupäässä hävittävää laatua. Ja tässä kohden kansan suuri
enemmistö kannatti heidän mielipiteitään. "Ulkomaalaiset ovat meidän
niskoillamme", sanoi muuan vanhan venäläisyyden ystävä; "he ovat kuin
karhunkuljettajat, jotka pistävät renkaan kuonoon ja kuljettavat
meitä ympäri. He ovat jumalia, me taas narria. He toimivat meillä
kuin herrat. Meidän kuninkaamme ovat heidän palvelijoitaan". Näin
ajattelivat Streltsitkin ja ulkomaalaisten surma sekä saksalaisen
esikaupungin hävittäminen kuului heidän ohjelmaansa. Vielä tahtoivat
he asettua bojaareja vastaan, he kun Pietarin poissaollessa
olivat hyvin mielivaltaisesti hallinneet, ottaneet paljon veroja
ja saattaneet monet sen kautta kurjuuteen. Useita bojaareja piti
sen vuoksi surmattaman, Pietari oli syöstävä valtaistuimelta, ja
Sofia luostaristaan kohotettava jälleen hallitukseen. Tähän tapaan
Streltsit aikoivat toimia.

Pietarista ei ollut kuulunut ulkomailta pitkiin aikoihin tietoja;
huhuja kulki, että hän oli kuollut, ettei hän palaisi takaisin. Se
antoi enemmän rohkeutta Streltseille. Maaliskuun 4 p. 1698 tuli
175 Streltsiä omin lupinsa Asovin kaupungista Liettuan rajalle
määrätyistä rykmenteistään Moskoovaan. He tulivat ylipäällikkönsä
luo, valittivat huonosta kohtelusta; he eivät olleet saaneet
esim. täyttä palkkaansa. Valituksen esittäjät vangittiin, mutta
matkalla vankihuoneeseen vapauttivat heidän kumppaninsa heidät.
Moskoovassa herätti tämä pelkoa ja hämmästystä; ylipäällikkö
päästi heidät lähtemään takaisin rykmentteihinsä. Mutta muutaman
viikon kuluttua vaaditaan nuot karkurit takaisin, ja samaan aikaan
annetaan määräys, että Streltsien tuli pysyä rajakaupungeissa; he
tahtoivat näet päästä Moskoovaan, jossa oli helpompi olo. Kaikki
eivät noudattaneet määräystä, ja kun uppiniskaisia vangittiin,
vapauttivat taas heidän kumppaninsa heidät eivätkä he suostuneet
antamaan niitä takaisin. Se oli ilmeistä tottelemattomuutta.
Koetettiin saada heitä asettumaan, ensin kovuudella, mutta kun ei
se auttanut, maksettiin heidän saamatta jäänyt palkkansa. Sekään
ei auttanut. Streltsit olivat oppineet huomaamaan että heidän
olemassa olonsa oli ennemmin tai myöhemmin loppuva sellaisen suunnan
vallitessa; koko hallitusjärjestelmästä oli sen vuoksi loppu tehtävä.
Moskoovaan he lähtivät panemaan yllä mainitun ohjelmansa toimeen.
Mutta Streltsien aika oli mennyt. Pääkaupunkia kohden marssiessaan
herättivät he siellä kyllä suurta pelkoa; monet varakkaat porvarit
pakenivat. Mutta kun Gordonin johtamat joukot Moskoovasta tulivat
heitä vastaan, eivät he saattaneet matkaansa jatkaa. Siinä oli uusi
eurooppalainen sotajärjestys vanhaa venäläistä vastaan. Streltseiltä
puuttui harjaantumista, he eivät saattaneet liikkeillään käyttää
asemaansa hyväkseen. Gordon taas oli heti heidän läheisyyteensä
päästyään taidollaan saattanut heidät sellaiseen asemaan, että
he olivat hukassa. Hän huomautti heille siitä, tarjosi sovintoa,
mutta he eivät käsittäneet vaaranalaista tilaansa, vaan hylkäsivät
sovinnon tarjoumukset. Silloin antoi Gordon 25 tykin yhtaikaa viskata
tultansa. Tätä leikkiä kesti tunnin verran. Streltsien joukot olivat
hajalla; pakoon riennettiin, mutta melkein kaikki saatiin vangiksi.
Nyt alkoi koston aika. Ainoastaan harvoja surmattiin heti taistelun
jälkeen. Odotettiin näet tsaaria.

Pietari oli usean kerran saanut tietoja kotimaastaan Streltsien
vehkeilyistä; mutta hän ei pitänyt niitä varsin vaarallisina.
Wienissä ollessaan tuotiin hänelle sanoma tästä vastamainitusta
kapinasta. Silloin hän jätti aijotun Venetsian matkan ja palasi
kotimaahansa. Hän piti välttämättömänä oman läsnäolonsa. Suuttuneena
kun oli, ei saatettu muuta kuin ankaruutta ja kostoa odottaa.
Pietari oli kyllästynyt Streltsien vehkeisiin; he vastustivat
kaikkia hänen pyrintöjänsä; ja sitä paitsi ne olivat hänen arvelunsa
mukaan Miloslavskien liitossa. Nyt hän päätti tehdä lopun sekä tästä
levottomasta sotilasjoukosta että samassa tukahuttaa "Miloslavskien
siemenen". Ruhtinas Romodanovski ja 14 bojaaria johti tutkintoja,
mutta Pietari itse oli varsinaisena tutkijana ja tuomion määrääjänä.
Hän oli itse riitapuoli ja samassa tuomari. Luonnollista on, ettei
kaikki näin ollen saattanut tasapuolisesti käydä. Siinä hän osottikin
luonteensa koko säälimättömyyttä ja julmuutta. Ei kenenkään pyynnit
eikä huomautukset mitään vaikuttaneet. Kun esim. patriarkka oli
kuullut säälimätöntä ankaruutta tutkittaissa käytettävän, tuli hän
pyhimyksen kuva kädessä Preobrashenskiin, jossa tutkinto tapahtui,
kehottamaan tsaaria lempeyteen. Mutta äkäisenä kääntyi tsaari hänen
puoleensa sanoen: "Mitä sinä kuvinesi täällä teet? Kehottaako virkasi
sinut tänne tulemaan? Lähde kiireesti pois, ota kuva mukaasi ja vie
se sinne, missä se kunnialla saattaa olla! Tiedäppäs, että minä
kunnioitan Jumalaa ja pyhää äitiä yhtä hartaasti kuin sinäkin. Mutta
minun korkein velvollisuuteni sekä minun hurskauteni Jumalan edessä
vaativat minun suojelemaan kansaani ja rankaisemaan kaikkia rikoksia,
jotka tarkoittavat kansan vahingoittamista".

Tähän aikaan käytettiin kidutusta yleiseen totuuden ilmisaamiseen
muuallakin Euroopassa ja Venäjällä se oli kenties raaempi kuin
muualla. 50 pyöveliä mainitaan Moskoovassa olleen muutama vuosikymmen
ennen näitä tapahtumia. Streltsien tutkinnoissa käytettiin kidutusta
kaikessa kovuudessaan. Neljätoista kidutushuonetta oli yhäti
viikkokausia päivittäin toimessa; syytettyjä kiusattiin monella eri
tavalla, rääkättiin, ruoskittiin, silvottiin, poltettiin kuumalla
raudalla tai kärvennettiin tulisilla hiilillä; tapahtuipa tämä vielä
heidän vaimoilleenkin. Erästä Streltsiä oli esim. kuusi eri kertaa
tutkittu kidutuksilla; kaksi kertaa oli hän ripustettu käsivarsistaan
niin että käsivarren nikamat menivät sijaltaan: yhteensä sai hän
97 pampunlyöntiä. Samaa tapaa käytettiin muillekin. Eri kerralla
kertoivat he eri tavalla, jottei heidän kertomuksiinsa paljon
saattanut perustaa. Viha Pietaria ja ulkomaalaisia vastaan oli
kuitenkin läpikäyvänä ytimenä kaikkien tunnustuksissa.

Kun tutkinnot olivat loppuneet, pantiin tuomiot toimeen. Julkisilla
paikoilla, etupäässä Moskoovan torilla mestaukset tapahtuivat;
hirsipuita oli paljon pystytetty. Näihin onnettomia ripustettiin.
Heidän vaimonsa ja lapsensa huuto ja parkuna kuului kauvaksi, mutta
tsaariin ei mikään vaikuttanut. Kertovatpa muutamat, että hän olisi
itse hurjistunut tuota murhaamista nähdessään, siihen määrään, että
itsekin otti murhatyöhön osaa. 80 henkeä olisi hän muka hengiltä
ottanut. Toista tuhatta henkeä, etupäässä Streltsejä, sai täten
surmansa; surmattujen vaimot ja sukulaiset karkotettiin etäisimpiin
seutuihin; ei minkäänlaista huolta heistä pidetty. Vihdoin seuraavana
vuonna 1697 hävitti Pietari koko Streltsien joukon. Ei kukaan heistä
saanut enää sotamieheksi ruveta.

Monia kuukausia riippui syyllisten ruumiit hirsipuussa; mestattujen
päät pistettiin pitkien seipäiden päihin, joissa vuosikausia olivat
ohikulkevien nähtävissä kauhua ja pelkoa herättämässä. Tämä teko
osottaa sydämen kovuutta ja raakuutta sekä julmuutta, mitä Pietarissa
useinkin tavataan.

Sisarpuoltansa Sofiaa oli tsaari tahtonut saada syyllisten joukkoon;
mutta ainoastaan puolinaisia todistuksia saatiin. Samana vuonna
pakotettiin hänet kuitenkin ottamaan huntu päähänsä, s.o. rupeamaan
varsinaiseksi luostarin asukkaaksi ja eroamaan maailmasta. "Susanna"
sisaren nimellä hän eli vuoteen 1704. 100 sotamiestä oli aina
vartioimassa sitä luostaria, missä hän oli.



XII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa.


Heti ulkomaan matkalta palattuansa ryhtyi Pietari suureen
tehtäväänsä käsiksi, kansansa sivistyttämiseen. Venäläisiä
lähetettiin länsimaihin oppia saamaan ja länsimaista taas kutsuttiin
taitavia miehiä asettumaan Venäjälle. Pietari tahtoi tuollaisella
vuorovaikutuksella liittää maansa muiden kanssa. Mutta pysyväinen
yhteys oli vaikea, niin kauan kun Venäjä oli meren yhteydestä
suljettuna; luonnollista kulkutietä ei ollut muualla kuin etäisessä
Pohjolassa Jäämeren rannalla, josta oli vaikea yhteyttä yllä pitää.
Meren rannikoille oli pyrkiminen; sen kautta vasta Venäjä pääsisi
liittymään Eurooppaan. Tämä saattoi tapahtua joko Mustan meren
rantamaat omistamalla tai hankkimalla alueita Itämeren rannikolla.
Edelliset seudut olivat Tataarilaisten hallussa, joiden khaani
eli hallitsija tunnusti Turkin sulttaanin yliherruutta; Itämeren
rantamaat taas olivat Ruotsin valtakunnan alusmaita. Näiden
valtioiden kanssa oli siis taisteleminen, jos Venäjän mieli oli
päästä meren yhteyteen. Ja pian Pietari olikin sodassa. Hänen
huomionsa kääntyi ensin etelään Turkkilaisia vastaan.

Tataarit Etelä-Venäjällä ja Krimin niemimaalla olivat entisten
Mongoolien jälkeisiä. Tämä niin nimitetty Krimin khaanikunta oli
viimeinen jäännös tuosta muinoin suuresta valtakunnasta. Venäjän
hallitsijat Iivana IV:nen ajoista asti olivat jättäneet Tataarit
rauhaan, kääntäen huomionsa ja taistelunsa länteenpäin Itämerta
kohden. Eikä tuo Tataarien entinen herruuskaan ollut kokonaan vielä
hävinnyt, sillä vuosittain lähetettiin Venäjältä suuria lahjoja
Baghtschissarai-nimiseen kaupunkiin Krimin niemellä, joka oli
khaanien asuntopaikka. Tämän lahjaveron kautta koetettiin päästä
alituisista hävitysretkistä ja ryöstöistä, joita Tataarilaiset
harjoittivat Venäjän alueella. Mutta kumminkin niitä sangen usein
tapahtui. Tavantakaa kulkivat Tataarit suurissa joukoissa aavoilla
aromailla, hävittivät kyliä ja kaupunkia, ryöstivät tavaroita,
ja mikä vielä julmempaa ja häpeällisempää oli, he raastoivat
mukanaan kymmenin tuhansittain ihmisiä, joita sitten myytiin
orjamarkkinoilla. V. 1662 vietiin yhtaikaa 20,000 vankia. Kaikissa
Turkin valtaan kuuluvissa maissa tavattiinkin Venäläisiä vankia;
Turkin kaleerilaivoissa niitä oli paljon soutajina. Kerran lahjoitti
khaani Turkin sulttaanille 80 kaunista venäläistä poikaa, jotka
niinikään olivat vangiksi otetut. Eivätkä Tataarit paljon arvoa
Venäjän hallitukselle antaneet. Niinpä kertoo eräs Venäjän lähettiläs
Tarakanov, että Tataarit veivät hänet talliin, löivät häntä
ruoskalla, raastoivat tulen luokse ja uhkasivat häntä vielä enemmän
kiduttaa. He tahtoivat näet saada hänen tavaransa ja vasta sitten hän
pääsikin vapaaksi, kun hän oli omaisuudestaan luopunut.

Venäjän arvo ja kunnia vaati, että tällainen menettely oli
lopetettava. Tataarit olivat rosvoja, jotka alituisesti hätyyttivät
Venäjän alueita ja osottivat muutenkin halveksimista sitä kohtaan.
He olivat myöskin Muhametin uskoisia ja sen vuoksi koko kristikunnan
vihollisia niinkuin Turkkilaisetkin. Olipa muitakin seikkoja
kehottamassa Venäjän hallitsijaa sotaan eteläisiä naapureja vastaan.
Balkanin niemimaalla asui paljon kristityitä kansoja, jotka kuuluivat
kreikankatooliseen kirkkoon. Turkkilaisten sortoa ne alituisesti
valittivat ja ketäkään läheisempää suojelijaa ei niillä ollut
kuin Venäjän tsaari. Ne tottuivat kääntymään hänen puoleensa apua
pyytämään ja tämä uskonnollinen yhteys se on ollut, joka on ollut
yhdyssiteenä Venäjän ruhtinasten ja Balkanin kristittyjen välillä
aina meidän aikoihimme asti. 17:llä vuosisadalla tuo yhteys alkaa;
avunpyyntiä lähetetään tavan takaa tsaareille. Saksan keisari oli
kyllä yhtä lähellä, mutta hän kuului roomalais-katooliseen kirkkoon
ja siltä puolen pelättiin oikeauskoiselle kirkolle koituvan melkein
yhtä suuri vaara kuin Islamin opista.

Jo Sofian hallitessa lähetti eräs Konstantinoopelin entinen
patriarkka kirjoituksen Venäjän hallitukselle, jossa moittimalla
sanotaan, että Venäjä uinailee muiden taistellessa "Antikristusta"
vastaan. "Kaikki hurskaat kristityt, lausutaan siinä, Serbialaiset,
Bulgarilaiset ja Valakit toivovat pääsevänsä teidän valtaanne;
älkäät maatko, nouskaat ylös, rientäkäät meitä auttamaan." Toisessa
kirjoituksessa huomautetaan, että Turkkilaiset olivat pakosta
jättäneet muutamia pyhiä paikkoja Palestiinassa Ranskalaisille, mutta
tämä suojelusoikeus kuului tsaareille, jonka vuoksi heidän uskonnon
puolesta oli ryhtyminen oikeuksiaan puolustamaan.

Sofian hallitessa tehtiin kaksi sotaretkeä Tataareja vastaan vuosina
1687 ja 1689, mutta niillä ei mitään saatu aikaan. Venäjän sotajoukko
oli kyllä suuri, mutta harjaantumaton; kuivilla aromailla, jotka
erottivat Venäjän ja Tataarien alueen toisistaan, oli tukala liikkua
kuumuuden tähden, ja vielä päälliseksi syntyi näillä aavoilla
ruohokentillä suuri tulipalo, jonka vuoksi sota keskeytyi.

Hallitukseen ryhdyttyään rupesi Pietari valmistamaan sotaa, mutta
toisella tavalla kuin ennen. Suurten sotajoukkojen kulku aromailla
oli näyttäynyt haitalliselta. Hän alkoi sen vuoksi laivastoa
rakentamaan; ja laivoilla kulki hän virtoja myöden meren rannalle.
Asovin kaupunki ja linnoitus, joka on Don-virran suussa Asovin
meren rannalla, oli hänen päämaalinsa. Itse hän oli mukana tässä
sotajoukossa, johon kuului uuteen tapaan järjestetyt joukot ja
oli 30,000 miehen suuruinen. Ylipäällikkyys oli uskottu kolmelle
henkilölle Golovinille, Lefort'ille ja Gordonille; heidän tuli vielä
saada vahvistus päätöksiinsä "tykkiväen soturilta Preobrashenskin
rykmentissä Pietari Aleksejeviltä;" tsaari oli näet silloin vaan
tässä asemassa sotajoukossa. Scheremetjev oli toisen sotajoukon
ylipäällikkö, hänellä oli 120,000 sotamiestä, mutta tämä joukko oli
vanhaan tapaan muodostettu. Sen tuli marssia Dnepr-virran seuduille
ahdistamaan Turkkilaisten linnoituksia.

V. 1695 tehtiin ensimmäinen sotaretki. Se ei onnistunut. Venäjän
sotajoukot eivät vielä saattaneet vetää vertoja Turkkilaisten
joukoille; monipäinen päällikkyys ei myöskään ollut omiansa oikeata
johtoa saamaan aikaan, joka sodassa on tärkein ehto. Syksyllä
mainittuna vuonna palasi se takaisin. Mutta Pietari oli niitä miehiä,
joita vastukset vaan kiihdyttivät suurempaan toimintaan. Hän rupesi
talven kuluessa yhä enemmän laivoja rakentamaan. Itse hän oli mukana
Voroneshin kaupungissa, jossa suurimmat veistämöt olivat. "Me syömme
leipäämme otsamme hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt esivanhempaamme
Aatamia", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen.

Keväällä 1696 pantiin toinen retki toimeen; Asovin kaupunkia
ruvettiin piirittämään. Piiritystä johdettiin entistä suuremmalla
taidolla, varsinkin sen jälkeen kun Venäjän joukkoihin oli saapunut
muutamia saksalaisia insinyöriä. Linnan puolustusväki huomasi, että
Venäjän joukoissa oli uusi henki; kun ampuminen oli alkanut ja
valleja ruvettiin rakentamaan yhä lähemmäksi linnan muuria, antautui
linnanväki. Voitto oli saavutettu; edellisten sotaretkien häpeä
hälveni sen johdosta.

Tämä oli ensimmäinen tärkeä voitto, jonka Venäläiset olivat
naapureistaan saavuttaneet. Pietari oli itse mielissään; hänen
ystävänsä vertasivat häntä Salomoniin, Simsoniin ja Davidiin.
Pääkaupunkiin tulo sotaretkeltä oli sangen juhlallista.
Triumfiportteja vanhaan roomalaiseen tapaan oli rakennettu;
laakeriseppeleet ja myrtin oksat niitä kaunistivat. Niissä
oli kuvattuna Turkkilaisia, meritaisteluja ja sotatantereita;
kirjoituksia, jotka viittasivat Herkulekseen ja Mars-jumalaan. Pitkät
joukot kulkivat kaupunkiin, sodan johtajat etupäässä, vaunuissa
tai hevosten selässä; tsaari itse kulki hyvin vaatimattomassa
asemassa merikapteenin puvussa Lefort'in re'en jälessä, Lefort oli
laivaston amiraali ja hän ajoi tsaarin kuusivaljakolla. Tämä tsaarin
esiintyminen ei miellyttänyt kansaa; se oli muka liian alentavaa
hänen arvolleen.

Tsaari ei aikonut jättää vielä Turkkilaissotaa sikseen; hän aikoi
vastaisuudessa jatkaa sitä, mutta hankkiakseen itselleen enemmän
taitoa ja kokemusta lähti hän ulkomaanmatkalleen, josta jo olemme
kertoneet. Ulkomaalla ollessaankin on hänellä aina sama sota
mielessään, niinkuin hänen kirjeistään näkyy. Hän ei kuitenkaan enää
pitkittänyt sotaa Turkkilaisia vastaan, vaan joutui taisteluun toisen
mahtavamman naapurinsa Ruotsin kanssa. Turkin kanssa tehtiin v. 1699
rauha, jossa Venäjä sai pitää Asovin kaupungin ja linnoituksen.
Pietarilla oli nyt satama Mustan meren rannalla.



XIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. -- Kaarle XII.


Jo ennen kun rauha Turkin sulttaanin kanssa oli tehty, oli Pietari
kääntänyt huomionsa Itämereen päin, saadaksensa siellä satamia; hän
oli hankkinut liittolaisenkin itselleen sitä varten aljettavaan
sotaan Ruotsia vastaan. Ulkomaan matkalta palatessaan v. 1698 tapasi
hän Puolan kuninkaan August II:sen Ravassa. Täällä jo suunniteltiin
vastaista sotaa, mutta varsinaista sopimusta ei tehty, ennenkuin
seuraavana vuonna. Samaan aikaan saatiin Ruotsin kolmaskin naapuri
Tanskan Fredrik IV:s samaan liittoon.

Edellisten vuosisatojen kuluessa olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset
monta kertaa olleet toisiansa vastassa sotatantereilla. Iivana
III, Iivana IV, Boris Godunov, Mikael Romanov ja Aleksei olivat
jo yrittäneet länteenpäin siirtää Venäjän rajaa päästäkseen meren
yhteyteen. Mutta ei se ollut onnistunut. Ruotsin harjaantuneemmat
sotajoukot, sankarikuninkaat Kustaa II Adolf ja Kaarle X Kustaa sekä
monet etevät sotapäälliköt niinkuin Pontus ja Jaakko de la Gardie,
Evert Horn y.m. olivat hankkineet voittoja Ruotsille. Ruotsi oli
näihin aikoihin mahtavimmillaan ja yksi Euroopan suurvalloista. Sillä
oli maita Itämeren kaikilla rannoilla; sillä oli hyvin järjestetty
sotalaitos sekä muutenkin hyvin järjestetyt olot. Mutta pian rupesi
tämä suuruus horjumaan. Ruotsin valtio oli liian pieni ja vähäväkinen
ylläpitämään näin suurta valtaa, varsinkin kun nuot voittomaat olivat
meren eroittamana emämaasta ja naapureina mahtavat kansat, jotka
odottivat vaan aikaa, jolloin saisivat menettämänsä alueet takaisin.

Ja tuohon he arvelivat nyt olevan sopivan ajan monestakin syystä.
Ruotsissa oli Kaarle XI:nen viimeisinä hallitusvuosina ollut suuret
ja kamalat nälkävuodet vv. 1695--97, jotka aineellisessa suhteessa
olivat sangen turmiolliset koko valtakunnalle. Sen lisäksi naapurit
toivoivat etua itselleen siitä tyytymättömyydestä joka Ruotsin
aatelistossa, etenkin Virossa ja Liivinmaassa, oli vallitsemassa.
Kaarle XI:s, joka oli ankara mies, oli näet tuntuvasti vähentänyt
aatelisten mahtia n.s. reduktsioonilla. Aikojen kuluessa, etenkin
edellisten sotien aikana, oli aatelisto saanut hallitsijoilta suuria
läänejä, joista he saivat verot nostaa ynnä muitakin oikeuksia.
Valtio menetti tämän kautta paljon tiloistaan, koska suuri osa
maata (Suomesta esim. kaksikolmannesta) oli täten jaettu; sen
lisäksi olivat talonpojat yhä enemmän joutumassa aatelismiesten
valtaan. Mutta Kaarle XI palautti läänitykset ankaruudella kruunulle
takaisin. Siitä tyytymättömyys. Itämeren maakuntain aateli
varsinkin siitä nurkui, sen suuri valta kun ulottui keskiajalta
asti; se piti reduktsioonia suorastaan vääryytenä. Yksi liiviläinen
aatelismies Juhana Reinhold Patkull esiintyi ennen muita maansa
aatelin asian-ajajana. Hän oli Tukholmassa pyytämässä hallitukselta
lievennystä; mutta siellä hän ei saanut mitään aikaan. Hän joutui yhä
kireämmälle kannalle Ruotsin hallituksen kanssa, jonka vuoksi hän
lähti kotimaastaan pois ja rupesi vehkeilemään entistä esivaltaansa
vastaan, sanoen ajavansa siten koko kotimaansa aateliston asiaa.
Patkull meni ensin Puolan kuninkaan palvelukseen, tarjoten
synnyinmaatansa hänelle; Liivinmaa olikin v:teen 1629 asti ollut
Puolan alusmaana. Samaan aikaan hän valitteli sopimuksia Puolan
ja Venäjän välillä; vähän myöhemmin hän kokonaan rupesi tsaarin
palvelukseen, ja oli hänelle suurena apuna valtion asioissa,
Venäjällä kun taitavia valtiomiehiä ei vielä ollut. V. 1706 hän
kuitenkin joutui Ruotsin kuninkaan haltuun ja hän tuomitutti hänet
valtion rikoksesta kuolemaan ja mestautti hänen kauheimmalla tavalla.

Tuo vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut nuori kuningas Kaarle
XII näytti naapuriruhtinasten mielestä sellaiselta, ettei hänestä
paljon vastusta sodassa olisi tuleva. Kaarle XII oli 15-vuotiaana
v. 1697 saanut valtion hallituksen käsiinsä, säädyt kun julistivat
hänet täysi-ikäiseksi, vaikka hän vasta 17-vuotiaana lain mukaan oli
oikeutettu hallitukseen ryhtymään. Eikä Kaarle XII:nen alku-hallitus
paljon takeita hänestä näyttänyt antavankaan.

Ensimmäiset hallitusvuotensa Kaarle XII, poika kun oli, kulutti
suureksi osaksi kaikellaisissa poikamaisissa huvituksissa. Jo silloin
tuli esille rohkeus, halu vaarallisiin yrityksiin, jota hän myöhemmin
sodissaan osotti. Mäenlaskut, hurjat ratsastukset, huimapäiset
jahdit, varsinkin karhujen hätyyttäminen, oli hänen huvinaan.
Anteliaasti jakoi hän suosituilleen niitä varoja, joita hänen isänsä
oli koonnut, jotta todellisen tarpeen tullessa rahat olivat lopussa.
Mutta alusta alkaen hän osotti myöskin käskeväisyyttä, itseensä
luottamusta, itsepäisyyttä ja kovuuttakin, jotka ominaisuudet olivat
loppuun asti hänen luonteensa selvimpänä tunnusmerkkinä. Hän ei
kuunnellut vanhojen ministerien neuvoja, kun hän itse toisin oli
mielessään päättänyt; hän nuhteli heitä ankarasti, jos he uskalsivat
vastaväitteitä tehdä hänen esityksiinsä. Mutta pian mairittelijat
pääsivät hänen suosioonsa.

Kaarle XII oli pienestä lapsuudesta asti tottunut näkemään
itsevaltaisen kuninkuuden majesteettia; tuo katsantotapa oli
imeytynyt hänen vereensä ja antoi yhä tukea ja vauhtia hänen
muutenkin itsepintaiselle luonteelleen. Hän tahtoi esiintyä aina
itsevaltiaana käskijänä; hänen tahtoansa ei kukaan saanut loukata tai
vastustaa; se oli hänen kuninkaallista arvoansa alentava. Ja tästä
arvosta hän oli arka. Kun hän kerran oli mielensä lausunut, ei hän
vaatinut ainoastaan, että kaikkein piti sitä noudattaa, vaan hän
pysyi itsekin siinä lujasti, vaikkapa asia muista olisi näyttänyt
mielipuolen työltä. Suorinta tietä oli kaikki pantava toimeen. Ei
diplomaattiset keskustelut eikä neuvottelut olleet hänen mieleensä;
hän piti niitä kujeina; valtiomiehiä ei hän läheisyydessään suosinut;
ne sekoittivat vaan hänen mielestään asiat; ne olivat kynällä
taistelijoita. Jos ei mahtisana auttanut, niin miekka kädessä Kaarle
XII ratkaisi asiat tahtonsa mukaan. Ja kun vihollista vastaan oli
asettuminen, ei hän katsonut missä oli mukavin, vaan missä suorin
tie; uhkarohkeat yritykset olivat hänelle mieluisia ja missä
vaara oli suurin, siellä hän tavallisesti itse oli saapuvilla.
Hän rupesikin lopulta pitämään itseään Jumalan suojelemana
henkilönä, jonka tehtävänä oli oikeuden turvaaminen maailmassa.
Eikä tämä Ruotsin "nuori leijona" mistäkään muusta huolinutkaan,
kuin siitä, mitä hänen käsityksensä mukaan oikeus ja rehellisyys
vaati. Kaikki valtion edut, maan kärsimiset ja rasitukset, miesten
hukka, eivät häntä liikuttaneet; valitushuutoja suotta tuotiin
hänen korviinsa; hän taisteli vaan kuin Sven Tuuva viimeiseen asti
askeltakaan väistymättä. Oma kunnia ja maineenhalu olivat tuskin
paljon vaikuttamassa, sillä yksityisenä ihmisenä hän esiintyi
vaatimattomana. Jumalan pelko, totuuden puolustaminen, rehellisyys ja
lujuus tekevät Kaarle XII:sta suuren henkilön, mutta valtiomiehenä ja
suuren valtakunnan kuninkaana onnettoman seikkailijan. Hänen sotiensa
seuraukset sen selvään osottavat.

Tällainen oli se mies, jonka kanssa Pietari kovimmat taistelunsa
taisteli ja josta hän viimein sai voiton.

Pietarin elämä oli myöskin alusta alkaen taistelua, jos ei aina
sotatantereella, niin toisaalla; hän taisteli vimmatun tavalla
kansansa raakuutta vastaan. Mutta aivan erilaiset olivat nämät
molemmat henkilöt, jotka ovat historian merkillisempiä. Kaarle
uhrasi kaikki luultua totuutta maailmassa toteuttaakseen, sen
edestä täytyi kaikkein väistyä; Pietari uhrasi taas kaikki oman
kansansa ja valtionsa eduksi; minkä hän piti sille hyvänä, sen
mukaan hän toimi. Tässä kohden ei Pietari säästänyt mitään. Omia
alamaisiaan hän ei säästänyt; itseään hän ei säästänyt; mutta hän ei
pitänyt lukua niistä keinoistakaan, jotka veivät tämän tarkoituksen
perille. Pietarin sanat ja lupaukset eivät olleet paikkaansa
pitäviä; ystäväänsä hän tahtoi käyttää hyödykseen. Teeskentely,
viekkaus ja petos olivat liiankin usein hänen toimissaan näkyvissä.
Venäjän tsaari oli ennen kaikkia valtiomies, jonka päämääränä on
edun saavuttaminen. Persoonalliset ominaisuudet eivät hänessä
myötätuntoisuutta herätä. Mutta hänen väsymätön lujuutensa ja
valtiollinen älynsä hänelle lopulta voiton tuottivat.

Näiden molempien miesten luonteet tulevat näkyviin heidän teoistaan
ja suhteistaan toisiinsa, joista nyt lähdemme kertomaan.

Niinkuin jo mainittiin, muodostui suuri liitto Kaarle XII:tta
vastaan. Jokaisen näistä kolmesta naapurivalloista piti samaan aikaan
alkaman sodan. Tanskan kuningas Fredrik IV:s rupesi ahdistamaan
Kaarle XII:nen ystävän ja langon Holstein-Gottorpin herttuan maita.
Mutta Puolan puolelta tuli ensin sanoma rauhan rikkoontumisesta.

Maaliskuun 9 p:nä 1700 oli Kaarlella suuri jahtiseurue muassaan
metsässä. Karhuja piti kaadettaman, mutta ei kenelläkään saanut olla
mukanaan ampuma-aseita, vaan karhut piti verkkoihin kiedottaman ja
sitten paksuilla sauvoilla ja puuhaarukoilla surmattaman. Useita
karhuja oli kaadettu ja iloittiin paraillaan, kun eräs kapteeni toi
Riiasta sanoman, että August-kuningas oli hyökännyt Liivinmaahan
ja alkanut Riikaa piirittämään. Kuningas oli levollinen, arveli,
vaan, että August pian pannaan palaamaan samaa tietä, jota hän oli
tullutkin. Metsästystä jatkettiin; mutta viimeinen se oli, johon
Kaarle XII otti osaa. Leikki muuttui todeksi.

Muutaman päivän perästä tämän jälkeen tuli kuninkaalle tieto, että
Tanskan kuningas oli hyökännyt Holstein-Gottorpin herttuan maihin.

Venäjän tsaari ei alkanut sotaa ennenkuin rauha Turkin kanssa oli
tehty. Huhuja rupesi jo aikaisemmin kuulumaan Venäjän puoleltakin;
varustuksia tehtiin, ja Ruotsin lähettiläs Venäjällä ilmoitti
kotimaahansa pelkäävänsä sotaa. Mutta Pietari teeskenteli ystävyyttä
Ruotsille samaan aikaan kun hän Puolan kuninkaan kanssa keskusteli
yhteisestä hyökkäyksestä Ruotsin maihin. Muun muassa kävi Pietari
tähän aikaan Ruotsin lähettilään luona, ja lohdutti hänen tytärtään,
joka katkerasti oli itkenyt sodan alkamista peläten. "Sinä tuhma
lapsi", sanoi hän sanoneensa hänelle, "miten saatat luulla, että minä
alkaisin vääryydellä sodan ja loukkaisin ikuista rauhaa." Tsaari
oli vielä samalla kerralla syleillyt lähettilästä sekä vakuuttanut,
ettei hän Riikaa jättäisi Puolan kuninkaan haltuun, jos tämä sen
valloittaisi.

Mutta muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Pietarin joukot jo
marssimassa Narvaa kohden. Elokuun 8 päivän illalla sai hän sanoman
Turkin kanssa tehdystä rauhasta ja seuraavana päivänä hän jo toisen
alotti. Sanoma sai Ruotsissa kaikki hämmästymään, sillä samana
päivänä kun tsaarin joukot lähtivät liikkeelle Inkerinmaata kohden,
oli hänen lähettiläänsä ollut Kaarlen luona onnea toivottamassa
Tanskalaisista saadun voiton johdosta. Sodan syyksi ilmoittaa tsaari
Ruotsin kuninkaalle antamassaan sodan julistuksessa monet "uskottomat
teot" Ruotsin puolelta sekä sen loukkauksen joka hänelle v. 1697
Riiassa oli tapahtunut.

Näin oli Kaarle XII saanut äkkiarvaamatta kolme vihollista. Tämä
sota, joka nyt alkoi on historiassa saanut "suuren pohjoissodan"
nimen. Se kesti kaksi vuosikymmentä ja oli seurauksiltaan sangen
tärkeä. Sen kautta muuttui valtiolliset olot Pohjoismaissa kokonaan
toiselle kannalle; ja myöskin Suomelle, joka siitä ehkä enemmän kuin
muut maat sai kärsiä, olivat sen vaikutukset sangen tärkeitä.



XIV. Narvan tappelu.


Tanskaan Kaarle XII ensin riensi joukkoineen, mutta tuskin oli hän
Seelannin saarelle ilmestynyt rohkean ylimenon jälkeen, ennenkun
Tanskan kuningas suostui rauhaan, sitoutuen noudattamaan Ruotsin
kuninkaan määräämiä ehtoja. Hän pelkäsi näet pääkaupunkinsa joutuvan
Ruotsalaisten käsiin. Tämä pikainen sodan päättyminen Tanskan
puolelta oli tärkeä Kaarle XII:lle, sillä hän saattoi nyt käyttää
kaikki sotavoimansa muita vihollisia vastaan.

Lokakuun 1 p:nä lähti Kaarle laivoillaan Etelä-Ruotsista ja saman
kuun 6 p:nä laskettiin ankkurit Liivinmaan rannalla Pernovan
kaupungin satamassa. Kuningas oli kahden vaiheella, pitikö hänen
ensin mennä Riikaa auttamaan, jota Puolan kuninkaan joukot
piirittivät, vai Narvaa kohden, jota tsaarin suuri armeija ahdisti.
-- Ennenkuin hän liikkeelle lähti, tuotiin hänelle sana, että Puolan
joukot olivat lähteneet Riian piirityksestä; ja silloin lähetettiin
5,000 miestä Liivinmaata suojelemaan, kuningas itse lähti Narvaa
vapauttamaan.

Narvan kaupunki oli varustettu paikka Suomenlahden rannalla Inkerin- ja
Vironmaan rajalla. Pietari tahtoi siitä saada sataman Itämerellä,
sen vuoksi ryhtyi hän sitä ensin valloittamaan. Kaupunkia oli
puolustamassa komentaja Rudolf Horn, jolla oli ainoastaan 1,800
miestä joukkonaan. Venäläisiä taas oli piirittämässä kaupunkia
noin 40,000 miestä. Ylipäällikkyyden sotajoukossaan oli Pietari
nytkin uskonut ulkomaalaiselle, eräälle ranskalaiselle herttualle
Kaarle Eugen de Croi'lle; hänen kanssaan hän nyt neuvotteli.
Gordon ja Lefort, tsaarin aikaisemmat neuvonantajat, olivat jo
poissa. Piiritysvalleja alkoivat Venäläiset rakentaa; juoksuhautoja
kaivettiin, joita myöten lähennettiin kaupunkia. Mutta yritys ei
onnistunut; kanuunat olivat huonoja, ruuti kelvotonta ja vielä
päälliseksi eräs ulkomaalainen upsieri, joka jo Asovin retkellä oli
ollut tärkeänä apumiehenä, karkasi Ruotsalaisten puolelle. Horn taas
puolestaan piti uskollisesti puoliaan, odottaen kuninkaan tuloa.

Pian tulikin Ruotsin pieni joukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan
8,400 miestä, joista 3,200 oli Suomalaisia. Monta puutetta oli
armeija jo saanut matkallaan kärsiä; vaatteet olivat huonot ja
ohuet; yhtämittaiset sateet tekivät kulun hankalaksi ja yönvieton
tukalaksi, taivasalla kun oltiin. Mutta kuningas kulki johtamassa ja
vei eteenpäin. Pidettiin sangen vaarallisena, melkeinpä mahdottomana,
niin vähäisellä joukolla lähteä tappeluun viittä kertaa lukuisampaa
vihollista vastaan. Kaarlea koettivat hänen vanhat ja kokeneet
kenraalinsa, varsinkin Rehnsköld, siitä pidättää, siksi kun lisäväkeä
saapuisi. Mutta Kaarle ei kallistanut korvaansa sinne päinkään.
"Vaikkapa heitä olisi saman verran lisäksi", sanoi hän, "hyökkään
minä heidän päällensä, sillä minä tiedän, että Jumala on minun
kanssani ja oikea asia puolellani".

Kaarle oli niin varma voitostaan, että hän jo ennen tappelua lähetti
henkivartiarykmenttinsä Tarttoon pidättämään Venäläisiä pakomatkalla.

Narvan kaupunkia ruvettiin lähestymään; kahdessa paikassa oli
Venäläisiä etuvartijajoukkoja, joiden piti estää Ruotsalaisia
pääsemästä. Ne voitettiin helposti. Ja siten tultiin Narvan
edustalle. Venäläisten sotalinja, jonka toinen siipi ulottui
Narova-jokeen, oli noin puolta penikulmaa pitkä. Ruotsalaiset olivat
saaneet huhuina kuulla, että vihollisia oli 80,000 miestä ja 150
kanuunaa. Heitä itse siis olisi ollut kymmenen kertaa vähemmän ja
kaikki väsyneenä matkasta, läpimärkänä, nälissään, sillä Venäläiset
olivat jo ennen ryöstäneet ja paljaaksi tehneet kaikkia lähiseudut.
Hevoset tuskin saattoivat pystyssä pysyä, viiteen vuorokauteen
kun eivät olleet saaneet korttakaan suuhunsa. Mutta paluu oli jo
myöhäistä. Arpa oli heitetty. Tästä päivästä riippui koko Ruotsin
asema.

Mutta tämä Marraskuun 20 p. kallistui Ruotsin eduksi. Kuningas
järjesti sotajoukkonsa sotarintamaan, itse asettuen sille paikalle,
jossa hän arveli taistelun tulevan tulisemmaksi. Hän oli näet,
tarkastaessaan vihollisen asemaa, huomannut suuremman tykistön
keskikohdalla Venäläisten linjaa; siinä hän arveli tsaarin olevan,
ja sen hän tahtoi itse valloittaa. Mutta Venäjän tsaari ei enää
ollutkaan armeijassaan. Edellisenä yönä kerrotaan hänen tulleen de
Croi'n luokse sekä ilmottaneen hänelle olevansa pakotettu lähtemään
armeijasta pois ja jättävänsä ylipäällikkyyden hänelle. Syytä
tähän omituisen lähtöön ei tiedetä; muutamat lukevat sen tsaarin
pelkuriuden syyksi, toiset taas arvelevat, ettei hän osannut arvata
tappelun niin pian syntyvän, ja että hän lähti uusia joukkoja
keräämään. Mutta haitallisesti vaikutti oikean ylipäällikön puute
Venäjän joukoissa; de Croi'ta, ulkomaalainen kuin oli, sotamiehet
vihasivat: toiset upsierit eivät taas tahtoneet totella hänen
käskyjään; Venäjän joukossa vallitsi tyytymättömyys, nurja mieli ja
kateus, ja hajanaiseksi sen kautta toiminta muuttui.

Päivällisen aikaan äsken mainittuna päivänä hyökkäsivät Ruotsin
joukot, huutaen "Jumala kanssamme" vihollisten varustuksia kohden.
Samaan aikaan oli juuri ankara lumituisku tullut, joka vasten
Venäläisten silmiä tuprutti lunta, etteivät he saattaneet ollenkaan
nähdä Ruotsin joukkoja, ennenkuin ne jo olivat noin 50 askelen
päässä. Ruotsalaiset astuvat vallihautaan; siinä oli kyllä vettä
vyötäisiin asti, saviset ja vetiset reunat, mutta toiset tunkivat
päälle takaapäin, ja siten pian päästiin toiselle puolelle. Paalut,
jotka olivat Venäläisten leirin suojana, murrettiin. Neljännes tunnin
kuluessa oli tämä tapahtunut. Taisteltiin ankarasti; Venäläiset
puolustivat itseänsä hurjasti leirissään, mutta vähitellen rupesivat
he peräytymään sitä siltaa kohden, joka vei Narova-joen yli.
Silta meni tungoksessa rikki; väkeä putosi jokeen, jossa paljon
sai surmansa vihollisten kuulista. Ne taas, jotka eivät sillalle
rynnänneet, lähtivät leiristä avonaiselle tantereelle, jossa heitä
ammuttiin. Kun ampumavarat loppuivat Ruotsalaisilta, kulkivat he
pitkin vihollisen leiriä etsimässä uusia.

Aina iltaan asti kesti kiihkeä taistelu; Kaarle XII oli itse mukana,
missä taistelu oli hurjin. Sekasorto tuli iltahämärässä hyvin
suureksi. Tuskin enää tiedettiin, ketkä olivat vihollisia, ketkä
omia miehiä; kaksi rykmenttiä Ruotsalaisia esim. rupesivat ampumaan
toisiaan; paljon miehiä siinäkin kaatui ennenkuin erehdys huomattiin.

Suomalaiset taas, jotka kulkivat ryöstelemässä Venäläisten leiriä,
löysivät viinaa ja joivat humalaan itsensä sekä kulkivat huutaen ja
meluten suurissa joukoissa.

Sama sekasorto oli Venäläisten puolellakin alusta alkaen. Sotamiehet
olivat kyllä urhoollisesti taistelleet, mutta johto oli huono. Eräs
upsieri mainitsee, "että kaikki tungeksivat sikin sokin niinkuin
karjalauma, yksi rykmentti toiseen, ettei kahtakymmentä miestä voitu
järjestyksessä toistensa rinnalla pysyttää". Väitetäänpä sitäkin,
että sotamiehet käyttivät sekasortoa tyydyttääkseen kostonhimoansa
ulkomaalaisille, he kuin surmasivat useita omia upsierejaan.

Ne venäläiset, jotka eivät olleet paenneet, antautuivat vangiksi kun
olivat virran ja Ruotsalaisen leirin välillä, Muun muassa joutui
ylipäällikkö sekä useat muut upsierit Ruotsalaisten haltuun. Paljain
päin ja maahan asti kumartaen tulivat he Ruotsin kuninkaan eteen,
rukoillen henkeänsä häneltä. Jalomielisesti antoi Kaarle XII heille
vapauden, ja toiset saivat pitää aseensakin. Hän ei näet sotamiehistä
pitänyt lukua, mutta upsierit, joiden hyvästä johdosta kaikki
riippui, piti hän vankina.

Ruotsin nuori kuningas oli taas saanut loistavan voiton. Tämän
18-vuotiaan sankari-nuorukaisen maine kulki halki Euroopan; joka
taholla kuului hänen ylistystään. Hän oli muka nuori leijona, jonka
tuli hankkia oikeutta maailmaan ja voittoja rehellisille. Kukapa
voisi, niin sanottiin, vastustaa hänen voitokkaita aseitaan. Jumala
itse, niin hän itsekin arveli, johti hänen kättänsä.

Venäjän tsaari taas menetti suuressa määrässä arvoansa, jonka hän
ennen oli saavuttanut. Häntä ivattiinkin, varsinkin Ruotsissa. Narvan
tappelun johdosta lyötiin Ruotsissa monta muistorahaa, ja yhdessä
niistä esim. oli kuvattuna etupuolella Pietari lämmittelemässä
kanuunatulen ääressä; pommia viskeltiin kanuunista piiritettyyn
Narvaan; rahan ympärillä oli kirjoitus otettu Raamatusta: "Mutta
Pietari seisoi heidän luonaan ja lämmitteli itseänsä". Rahan toisella
puolella kuvattiin venäläisjoukkoa pakenemassa Narvasta; pakenevien
etupäässä on tsaari, joka viskaa pois miekkansa; lakkinsa on hän
hukannut ja nenäliinaa pitää hän silmillään. Rahan sivussa on
Raamatusta otetut sanat: "Ja Pietari lähti pois ja itki katkerasti".

Mutta Narvan tappelulla oli kokonaan päinvastainen vaikutus kuin
ensimmäisessä voitonriemussa voittajien puolella oli toivottu.
Kaarle XII:teen tämä helposti saatu voitto saattoi vielä enemmän
itseensä luottamusta ja halveksimista Venäläisiin, jotka kuitenkin
olivat hänen vaarallisimmat vihollisensa. Hän ei luullut heistä
mitään vaaraa olevan. "Ei ollut", sanoo hän ivallisesti, "mitäkään
huvia taistella Venäläisten kanssa; ne eivät tee vastarintaa,
niinkuin muut, vaan juoksevat matkaansa". Hän jätti Pietarin uusia
valmistuksia tekemään, arvellen milloin hyvänsä voivansa kukistaa
hänen joukkonsa. Siinä oli suurin erehdys; ja mainitaankin, että
hänen etevimmät kenraalinsa kehottivat häntä ensin perin pohjin
kukistamaan Venäjän voimat, sitten vasta olisi aika lähteä Puolan
kuningasta vastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.



XV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakuntia. -- Kaarle XII
Puolassa.


"Ei saata ihmetellä, että tätä vanhaa, harjaantunutta ja paljon
kokenutta sotajoukkoa vastaan taistellessaan kokematon nuorukainen
joutui tappiolle", kirjottaa Pietari myöhemmin n.k. päiväkirjaansa,
puhuessaan Narvan tappelusta, tarkottaen luonnollisesti
kokemattomalla nuorukaisella omaa sotajoukkoansa. "Tosin kyllä",
jatketaan samassa päiväkirjassa, "oli tuo tappio meistä ikävä ja
raskas. Se näytti riistävän meiltä kaiken tulevaisuuden toivon,
sekä johtuvan Jumalan ankarasta vihasta. Mutta nyt, kun oikein
asiata ajattelemme, täytyy meidän olettaa sen johtuneen Jumalan
hyvyydestä eikä hänen vihastaan; sillä jos olisimme jo silloin
voittaneet, kun emme vielä paljon ymmärtäneet sota-asioita ja
valtion hallintoa, olisi tuolla onnella saattanut olla sangen huonot
seuraukset; sen Ruotsalaisten kohtalo osottaa... Mutta kun meidän
täytyi kestää tuo onnettomuus tai oikeastaan onni, teki hätä meidät
uutteraksi, työtelijääksi ja kokeneeksi". Eikä Pietari menettänytkään
mielenmalttiansa ja rohkeata luottamustaan; päinvastoin hänen
suuri toimintahalunsa ja tarmonsa tuli häviön jälkeen vielä
suuremmoisemmassa määrässä näkyviin. Heti ruvettiin uusia varustuksia
tekemään. Lähimpänä Viron- ja Liivinmaan rajoja olevia linnoituksia
varustettiin parempaan kuntoon, koska pelättiin Kaarle XII:nen
hyökkäävän Venäjän alueelle. Pietari itse johti varustustöitä
Pihkoovassa, Kaikki väki, naisetkin, pakotettiin ottamaan työhön
osaa. Laiskoja rangaistiin. Sotamiehiä harjoitettiin, uusia upsiereja
hankittiin ulkomailta. Kanoonia valettiin. Kirkonkelloja riistettiin
asemiltaan sitä varten. Kaikilla laivaveistämöillä puuhattiin entistä
vireämmin. Uusia veroja otettiin; luostarien täytyi jättää osa
omaisuudestaan. Sanalla sanoen Pietari antautui itse kokonaan toimeen
"koston aikaan saamiseksi"; hän vaati samaa kaikilta; yksityisten
edun täytyi väistyä.

Jo seuraavana vuonna olikin Pietari valmis ryhtymään taisteluun.
Mutta hänen ei tarvinnut taistella enää Kaarle XII:tta vastaan, sillä
hän oli lähtenyt pois, vieden paraat sotavoimat mukanaan Puolaan.
Itämeren maakuntiin oli Ruotsin kuningas jättänyt ainoastaan pienen
osan sotajoukostaan ja ylimääräisiä sotamiehiä täytyi ottaa sitä
varten valtakunnasta. Otettiin näet ensin yksi mies kahta ruotua
kohti, mutta kun tämäkin huomattiin riittämättömäksi, otettiin vielä
lisäksi kaksi kultakin kolmelta ruodulta jotta yhteensä tuli mies
kultakin ruodulta. Siten täytyi kunkin ruodun yhteensä pitää kaksi
sotamiestä. Nämät sotamiehet eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita;
upsierit eivät myöskään olleet niin taitavia, kuin ne jotka kuninkaan
mukaan lähtivät Puolaan; eikä myöskään ollut tarpeeksi yhdenmukaista
toimintaa ja johtoa, kuningas itse kun oli kaukana. Varoja puuttui
niinikään, sillä kuningas tarvitsi itse mitä maasta saatiin.

Pian tulikin Ruotsalaisten heikkous näkyviin ja toisaalta taas
Venäläisten yhä kehittyvä etevyys. Näissä taisteluissa saivat
Venäläiset oppia parempaa sotataitoa Ruotsalaisilta. Venäjän
viholliset olivat siten heidän opettajansa, jonka opin nojalla he
vihdoin saivat heistä voiton. Jo seuraavana vuonna Narvan tappelun
jälkeen sai Pietarin kenraali Scheremetjev voiton Liivinmaalla
Erastvaren luona. Tsaari oli suuresti mielissään. Scheremetjeville
hän osotti suurta kunniaa; sotamiehiä palkittiin, ja Moskoovassa
pidettiin suuria voittojuhlia. Sen jälkeen seurasi voitto toisen
jälkeen; varustetut linnat ja kaupungit joutuivat Ruotsalaisten
käsistä. Kaikki Itämeren maakunnat hävitettiin julmasti sillä se
kuului sen ajan sodankäymistapaan. Niinpä käskee tsaari v. 1702
päällikkönsä Scheremetjevin hävittämään Liivinmaata niin kovasti,
ettei vihollinen missäkään saisi turvaa ja apua. Scheremetjev
panikin tsaarin käskyn kaikella ankaruudella toimeen. "Koko maa on
hävitetty", kirjoittaa hän, "niin ettei ole enää mitään hävitettävää;
sillä kaikki on erämaaksi muuttunut". Asukkaat vietiin vangiksi;
miehet vaimoineen lapsineen myytiin orjiksi Venäjän kaupungeissa.
Liivistä oli niitä otettu siihen määrään v. 1702, ettei sotajoukko
tahtonut riittää niitä vartioimaan. Ja niitä myytiinkin sen
johdosta hyvin halvasta. Lehmästä kun maksettiin 9 kop., maksettiin
Virolaisesta 10 tai 12 kop., mutta lapsi myytiin 1 kopeekasta.

Vangit joutuivat hajalleen pitkin Venäjän valtakuntaa mikä
minnekin, ja jäivät teille tietämättömille. Mutta olipa joku muita
onnellisempi. Pientä Marienburgin kaupunkia vallotettaissa joutui
muiden mukaan eräs nuori nainen vangiksi. Hän joutui ensin Pietarin
suositun ruhtinas Menschikovin luokse, mutta kun tsaari hänet siellä
näki ja oli häneen mieltynyt, otti hän hänet luokseen: ja tästä
tytöstä tuli myöhemmin Pietarin puoliso ja Venäjän keisarinna.

Narvan kaupunki ja linnoitus, jonka luona Pietari oli suuren
tappionsa kärsinyt, joutui v. 1704 hänen haltuunsa. Viekkautta
käytti hän siinä, joka osaksi onnistuikin. Hän tiesi näet, että
kaupungissa odotettiin apua Ruotsin kenraalilta Schlippenbachilta;
sen johdosta antoi hän pukea muutamien rykmenttien sotamiesten
Ruotsalaisten pukuun sekä hankki Ruotsin lippuja. Narvan puolustajat
luulivat silloin toivotun avun saapuvan; osa heistä tuli ilomielin
niitä ottamaan vastaan; mutta siellä toiset saivat kuoleman, toiset
taas joutuivat vangiksi. Muutamat pääsivät kuitenkin kaupunkiin
takaisin. Linnan päällikkö Horn puolusti itseänsä ankarasti, eikä
antautunut, vaikka Venäläisten päällikkö Ogilvy vaati sitä. Hän
lausui vastaukseksi Venäläisten antautumispyyntöön, että niinkuin
Jumala heitä oli auttanut Narvan luona ennenkin, hän nytkin heitä
auttaisi. Väkirynnäköllä vastattiin Venäläisten puolelta; ja Horn
ei voinut kaupunkia puolustaa. Tsaari oli sangen suuttunut Hornille
tästä sitkeästä vastarinnasta. Kaupunkiin tultuansa vaati hän hänet
luoksensa ja heti kun hän hänet äkkäsi lausui hän lyöden häntä: "Sinä
yksin olet syypää siihen, että näin paljon verta on suotta vuotanut.
Voimatonna kun jo kauan olit, olisi sinun pitänyt antautua. Se on
sodassa tapana". Lyöden verellä tahratun miekkansa pöytään jatkoi
hän vielä: "Katsoppas, tämä miekka on punainen, mutta se ei ole
punattu Ruotsalaisten verellä, vaan Venäläisten". Pietarin sanotaan
näet pistäneen venäläisiä sotamiehiä kuoliaaksi, kun he olivat
ruvenneet kaupungin asukkaita ryöstämään, vaikka hän oli ankarasti
sen kieltänyt. Kaupungin asukkaille hän lupasi turvallisuutta, mutta
Hornin täytyi 15 vuotta olla vankeudessa.

Narvan voitto saattoi Pietarin toiveet yhä suuremmaksi. "Tässä",
kirjoittaa hän eräälle korkealle virkamiehelle, "jossa Jumala meidät
neljä vuotta sitten kuritti, on hän nyt meille suloisen voiton
suonut".

Jo vuotta ennen oli hän valloittanut Neva-joen suussa erään pienen
Nevalinna-nimisen linnan ja kaupungin, joka tuli hyvin tärkeäksi koko
Venäjän seuraavassa oloissa. Se oli näet se paikka, jossa Pietarin
kaupunki nyt on. Heti sen valloitettuansa ryhtyi hän siihen uutta
pääkaupunkia rakennuttamaan. Tähän soiseen ja rämeiseen seutuun
kohosi pian suuria rakennuksia, palatsia, linnoja ja kirkkoja;
Venäjän laivoja rupesi kulkemaan Nevajoella. Retusaari eli Kronstadt
vähän matkan Nevan suusta Suomenlahdessa oli ollut metsäinen saari;
sielläkin ruvettiin varustuksia tekemään; siitä muodostettiin
Pietarin etu-varustus, jommoisena se vielä nytkin on. Mitenkä Pietari
tämän kaikki lujalla tahdollaan sai aikaan, kerromme tuonnempana.

Itämeren maakunnat joutuivat suurimmaksi osaksi tsaarin haltuun
näinä vuosina; Pähkinälinna, Tartto y.m. linnoitukset antautuivat;
ainoastaan Riika ja Rääveli jäivät vielä toistaiseksi Ruotsalaisten
omaksi.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa kun Pietari valloitteli Itämeren maita Ruotsalaisilta,
oleskeli Kaarle XII sotajoukkoineen Puolassa. Jo vuonna 1701 oli
hän mennyt Väinä-joen yli Kuurinmaalle, karkottaen August II:sen
saksilaiset joukot edellään. Ruotsin maiden rajat olivat tältä
puolen nyt aivan turvassa; ja olisi kuninkaan sopinut taas kääntyä
Venäläisiä vastaan estääkseen heti alussa Pietarin suuria tuumia ja
varustuksia kehittymästä. Mutta Kaarle XII ei tätä vaaraa käsittänyt;
helpot voitot saivat hänen yhä enemmän luottamaan onnetarten
suosioon. Hänen suunnitelmansa saivat yhä suuremman muodon. Hän ei
tyytynyt siihen, mitä hänen valtakuntansa etu vaati, vaan hän rupesi
taistelemaan oman tarkoitustensa saavuttamiseksi. Hänen mielessään
vakaantui se ajatus, että petollinen August II oli pakotettava
luopumaan Puolan kruunusta ja toinen saatava sijaan. Sen kautta
oli Kaarle XII:nen oikeuden tunto tyydytetty. Hänen mielessään
kangasteli kenties sekin aatos, että hän saisi uudesta asettamastaan
kuninkaasta liittolaisen Venäjätä vastaan. Mutta se osottaa, ettei
hän tuntenut tarpeeksi Puolan valtiota. Puolan joukkoja hän kyllä
voitti toisen toisensa perästä, mutta maa ei sillä ollut kukistettu.
Voitot olivat petollisia. Sen oli jo hänen isoisänsä Kaarle X:s
saanut kokea. Hänkin oli voitokkailla sotajoukoillaan risteillyt
halki Puolan, mutta hävitetyksi hän ei sitä saanut, ainoastaan
heikonnetuksi. Puolan valtiolta puuttui näet yhteyttä; se ei ollut
sellainen luja yhteen sulautunut kokonaisuus kuin esim. Ruotsi tai
Tanska. Kuningas siellä oli, mutta hän oli voimaton; valtiopäivillä
asiat piti päätettämän; siellä olivat yksinomaan aatelismiehet ja
korkeimmat papit saapuvilla. Mutta valtiopäivätkin olivat voimattomat
toimintaan; sillä ei päätöstä saatu aikaan, ellei yksimielisyys ollut
täydellinen. Sen esti n.s. "vapaa veto-oikeus". Se taas saattoi
täydellisen hajaantumisen, riitoja ja puoluetaisteluja; se suuri
vapaus, joka muka oli olemassa, olikin ainoastaan vallattomuutta.
Puolan valtioruumiin eri osat olivat hajallaan, ja eri osia oli
mahdoton yht'aikaa tukahuttaa, ja vielä mahdottomampi oli luoda
tuosta höllästä valtiosta lujaa yhtenäistä liittovaltiota, niinkuin
Ruotsin kuningas kenties toivoi.

Kaarle XII samoili joukoillaan Puolassa paikasta toiseen viisi
vuotta väjyen Augustin kruunua; hän sai loistavia voittoja,
pakotti Puolalaiset luopumaan August II:sesta sekä valitsemaan v.
1704 erään Stanislaus Lecsinskin, joka kuului Puolan mahtavampiin
aatelissukuihin. Vaali ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja
ainoastaan Ruotsin sotajoukkojen pakotuksesta hän kuninkaaksi
huudettiinkin. Augustilla oli vielä sotajoukkoja ja hän oleskeli
Puolassa tämän jälkeen kaksi vuotta, jolloin hänen täytyi lähteä
perintömaahansa Saksiin. Mutta Kaarle XII ei häntä vieläkään jättänyt
rauhaan; hän seurasi häntä Saksiin, ja vasta siellä sai hän hänet
rauhaan taipumaan ja samassa luopumaan Puolan kruunusta v. 1706
Altranstadtin rauhassa.

Nyt oli Kaarle XII maineensa kukkulalla. Hän oli keskellä Euroopaa
suuri voitokas armeija mukanaan. Eipä siis kumma, että häntä
koetettiin saada sekaantumaan Länsi-Euroopan valtiollisiin asioihin.
Tähän aikaan käytiin toista suurta sotaa Länsi- ja Etelä-Euroopassa.
Useat Euroopan valtiot olivat yhtyneet taistelemaan mahtavata
ja ylpeätä Ranskan kuningasta Ludvig XIV:ttä vastaan; hän oli jo
masentumaisillaan. Sen vuoksi kääntyi hän Ruotsin kuninkaan puoleen,
tahtoen häntä puolelleen, niinkuin Ruotsin ja Ranskan sotavoimat
kolmikymmenvuotisessa sodassakin olivat ennen yhdessä taistellet.
Kaarle XII ei kuitenkaan ryhtynyt enää näihin asioihin, ja kaikki
hänen lähemmät neuvonantajansakin koettivat sitä estää. Oli aika
jo kääntyä Venäjätä vastaan ja kukistaa sekin niinkuin muidenkin
vihollisten oli käynyt.



XVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle.


Kun tieto oli levinnyt siitä, että August II oli tehnyt rauhan Kaarle
XII:nen kanssa, arvasi Pietari, että nyt oli hänelle ratkaiseva hetki
tulossa. Kaikki sotapuuhat Itämeren maakunnissa jäivät toistaiseksi
ja aljettiin toisaalla varustuksia tekemään. Kaupunkien linnoituksia
Puolan rajalla ruvettiin parantamaan, varsinkin Kieviä; myöskin
Moskoovaa ja sen lähellä olevia kaupunkia varustettiin, virtojen
luona piti varustuksia tehtämän. Määräyksiä annettiin, että heti
Ruotsalaisten ilmaantuessa piti asukkaiden viedä karjansa ja muut
varansa pois, jotta ei olisi vihollisella niitäkään saatavissa.
Kaikkien tuli olla varuillaan pian sattuvaa suurta tapahtumaa varten.

Pietari saattoi ruveta Ruotsin kuningasta vastustamaan jo Puolassa ja
estää hänen tuloansa Venäjälle. Siitä olikin kysymys, mutta tsaari
ei tähän tuumaan uskaltanut ryhtyä. Kaarle XII:tta oli ympäröimässä
voittamattoman sankarin loisto; häntä vastaan ei uskallettu
ryhtyä julkiseen taisteluun; virtojen ylimenopaikoissa, nälkään
näännyttämällä piti hän voitettaman. Se oli Venäjän tsaarin tuuma.

Elokuussa v. 1707 lähti Kaarle XII vihdoin liikkeelle Saksista.
Hän marssi Puolaan ja oli siellä seuraavaan vuoteen asti. Aikaisin
keväällä v. 1708 meni hän Venäjän rajan yli, otti Grodnon kaupungin
haltuunsa, josta tsaari kahta tuntia ennen hänen tuloansa oli paennut.

Nyt oli Pietari masennettava ja Venäjän voima murrettava. Mutta millä
tavalla? Useat kehottivat Ruotsin kuningasta lähtemään Itämeren
maakuntiin, karkottamaan Venäläiset pois, riistämään heiltä takaisin
valloitetut paikat ja ennen kaikkia estämään uutta pääkaupunkia
syntymästä Neva-joen suuhun. Tämä suunnitelma oli Kaarle XII:kin
mielessä jonkun aikaa; mutta hän luopui siitä. Hän arveli näet, että
tuo kaikki olisi pian suoritettu, mutta sillä ei olisi Venäjän voima
tarpeeksi muserrettu; ja sen hän tahtoi tehdä. Sen vuoksi hänessä
pääsi vakaantumaan toinen paljon suuremmoisempi suunnitelma. Hän
tahtoi tunkeutua itse Venäjän sydämeen, ottaa sen vanhan pääkaupungin
haltuunsa, ja kun tsaari perinpohjaisesti oli masennettu, sitten
oli rauhanehdot määrättävät. Tuuma oli suuremmoinen, ja sentähden
se miellytti Kaarle XII:sta; sen lisäksi oli siihen muitakin
houkuttelevia syitä. Kaarle XII toivoi näet saavansa liittolaisia.
Turkin sulttaani oli osottanut ystävyyttä Ruotsin kuninkaalle; ei
ollut ollenkaan mahdotonta, että hän ryhtyisi yhdessä Ruotsalaisten
kanssa estämään Venäjän paisuvaa mahtavuutta. Olihan Pietari jo
riistänyt siltä sodassa Asovin tärkeän kaupungin ja linnoituksen ja
Tataarilaiset nykyisessä Etelä-Venäjässä, jotka olivat sulttaanin
alamaisia, olivat Venäjän hallitukselle suutuksissaan sen
mielivaltaisesta menettelystä sodan jälkeen, se kun oli anastanut
suuria maa-aloja.

Mutta varmempia takeita näkyi olevan kasakkain atamaanista
Etelä-Venäjällä Ivan Stepanovits Mazepasta.

Tämä mies on saavuttanut suuremman kuuluisuuden kuin moni muu
hänen asemassaan. Syntyänsä puolalainen aatelismies oli Mazeppa
Puolan kuninkaan Juhana Kasimirin hovissa sekä komeutensa että
hienojen seurustelutapojen vuoksi saavuttanut yleistä suosiota.
Mutta rakkauden seikkoihin jouduttuaan erään puolalaisen magnaatin
puolison kanssa, joutui hän pois koko isänmaastaan. Tuo aviomies,
jota hän oli loukannut, sidotutti hänet kostoksi ihka alastonna
hevosen selkään, joka lähti häntä kuljettamaan läpi metsäin ja
yli vuorten. Pahasti runneltuna pääsi hän tästä kovasta koston
rangaistuksesta kun muutamat kasakat, jotka tapasivat hänet tuossa
surkeassa tilassa puolikuolleena, irroittivat nuorat, joilla hän
oli sidottu. Kotimaahansa ei hän enää palannut, vaan asettui
Vähä-Venäjän kasakoiden päällikön eli atamaanin luo. Jonkun ajan
kuluttua hän itse nimitettiin tuohon tärkeään toimeen. Mazeppa oli
kopea, itsekäs, turhamainen mies; arvon ja kunnian saavuttaminen
oli hänen tarkoitusperänsä. Sen mukaan johti hän toimensa. Ja
itsekkäisiin tuumiinsa näkyi hänellä olevan tarpeeksi kannatusta
kasakoissa, ja tilaisuus hyvä, kun Ruotsin mahtava kuningas rupesi
lähentelemään Venäjän rajoja. Dniepr-virran ympärillä asuvat kasakat,
jotka ennen olivat olleet Puolan kuninkaiden alamaisia, olivat
Pietarin isän Aleksei-tsaarin aikana liitetyt Venäjän valtaan. Heidän
entiset vapaat laitoksensa oli silloin luvattu säilyttää. Mutta
Pietari suuri ei näitä annetuita lupauksia noudattanut. Kasakoita
pakotettiin varustustöihin, niinkuin muitakin, rekryytejä otettiin
heidän joukostaan, veroja kohotettiin j.n.e. Tämän johdosta olivat
kasakat tyytymättömiä; valituksia ja pyyntöjä esitettiin tavan takaa
Mazepalle: sanotaanpa muutamien kehottaneen häntä vapauttamaan
Vähä-Venäjä tsaarin vallasta.

Tähän vallitsevaan tyytymättömyyteen perustuen ja loukattuna siitä
että tsaarin mahtava suosittu Menschikov pyrki syrjäyttämään hänen
vaikutustaan, ryhtyi tämä 70-vuotias vanhus keskusteluihin sekä
Puolan vasta valitun kuninkaan Stanislaus Leczinskin että itse Kaarle
XII:nen kanssa. Eräs ruhtinatar Dolskij, älykäs ja juonikas nainen,
oli vielä häntä kiihottamassa. Ensin tapahtui se varovasti; Mazepa
horjui; hän teeskenteli samalla kertaa uskollisuuttaan tsaarille
kuin hän oli hänen vihollistensa kanssa salaisessa kirjevaihdossa.
Kauan aikaa pysyikin hänen kaksimielisyytensä salassa. Pietari
rankaisi ankarasti kaikkia, jotka syyttivät atamaania petollisista
juonista; niin lujasti luotti hän tähän mieheen. Vihdoin kuitenkin
tuli asia ilmi, ja Mazepan täytyi lähteä pois olopaikastaan sekä
saapui Ruotsalaisten leiriin Lokak. lopulla 1708, jolloin Kaarle
XII oli jo Ukrainan rajoilla. Mutta mukanaan hänellä oli ainoastaan
7,000 kasakkaa, vaikka hän 30,000 oli luvannut tuoda. -- Ruotsin
kuninkaalle Mazepan toimet ja juonet tuottivat enemmän haittaa kuin
hyötyä.

Tällä välin pitkitti Kaarle XII matkaansa yhä eteenpäin Venäjätä
kohden. Hän oli tehnyt Lewenhauptin kanssa keväällä v. 1708
täydellisen sotasuunnitelman, jonka mukaan kaikki Ruotsin sotavoimat
yhtä aikaa piti pantaman liikkeelle. Itse oli hänellä pääjoukko,
36,000 miestä, ja sen mukana hänen tuli tunkeutua Moskoovaan.
Kenraali Lewenhauptin, joka oli Liivinmaalla, piti lähteä sieltä
11,000-miehisen armeijan kanssa samaan aikaan ja yhtyä pääarmeijaan
sekä tuoda sillekin muonavaroja, niitä kun oli vaikea Venäjällä
saada. Kenraali Lybeckerin voimia Suomessa taas oli käytettävä
Inkerinmaalla samaan aikaan. Hänen tuli ahdistaa Pietarin vasta
varustettua kaupunkia Neva-joen suussa. Vieläpä piti Puolan
kuninkaankin ottaa samaan yritykseen osaa. Hän toivoi vielä,
että Krimin Tataarit, vieläpä Turkin sulttaanikin yhtyisi häneen
apujoukoilla.

Näin oli Kaarle XII suunnitellut tuon suuren aikeensa, jolla
Venäjän valtakunta oli perin pohjin masennettava. Se oli mahtava ja
älykkäästi ajateltu, niinkuin sota-asiain ymmärtäjät yksimielisesti
sanovat; mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Se oli kyllä mahdollinen
toteuttaa, mutta niitä monia vaikeuksia, jotka saattoivat ilmaantua,
ei otettu lukuun. Katselkaammepa miten se päättyi.

Jo vuoden 1708 kuluessa näkyi pahoja enteitä. Kaarle XII joutui
yhä kauemmas Venäjän sisä-osiin. Liettuassa oli monia virtoja
esteenä, rämeet ja suot hankaluutta tekemässä; sen lisäksi koko
kesä niin sateinen, ettei miesmuistiin sellaista ollut sattunut.
Kulku kävi hitaasti huonojen teiden vuoksi, hevoset eivät tahtoneet
päästä eteenpäin; usein ne vaipuivat suohon melkein näkymättömiin.
Sotamiehet kärsivät äärettömästi jo tästä luonnonkovuudesta, mutta
vielä enemmän Venäläisten tekemästä haitasta. Vihollisen joukot
kulkivat edellä; usein he ryhtyivät pienempiin kahakkoihin, häiriten
Ruotsalaisten muutenkin hankalaa kulkua, mutta ei ratkaisevaan
taisteluun, jota Kaarle XII olisi toivonut. Palavien kylien tulen
heijastus osotti usein Ruotsalaisille mitä heidän oli odotettavissa,
kun eteenpäin pyrkivät. Sillat olivat hävitetyt, tiet hakatuilla
puilla tukkoon pantu. Ja kun kyliin tultiin, olivat ne joko
tuhkaläjänä tai kokonaan autioina. Asukkaat olivat paenneet pois ja
kätkeneet varansa maakuoppiin; sotamiehet eivät saaneet niitäkään
ostaa, ei leipää eikä juomaa. Syksyn kuluessa täytyi heidän
suurimmaksi osaksi syödä kasvien juuria, sieniä y.m., mitä metsissä
löysivät. Tämän kovan kesän ja syksyn jälkeen tuli ankaran kylmä
talvi, joka näytti voimaansa muuallakin. "Linnut putoilivat puusta",
kirjoittaa eräs, joka oli retkellä mukana, "jotta niitä saatiin
käsin kiinni niinkuin kesyjä eläimiä". Sotamiehet eivät saattaneet
tätä kestää; pitkin teitä niitä vaipui toinen toisensa perästä.
Nälkä ja kylmä se olikin, joka saattoi enemmän tuhoa Kaarle XII:sen
sotajoukossa, kuin monet tappelut.

Eikä vielä tässä kylliksi. Tulipa muitakin onnettomuuksia lisäksi.
Kuten mainitsimme, piti Lewenhauptin tuoda lisäväkeä ja elatusvaroja
Liivinmaalta. Mutta Kaarle XII oli liian kauaksi kulkenut, sillä
ennen kun Lewenhaupt pääsi yhtymään, olivat Venäläiset, joita johti
Pietari itse, hätyyttäneet häntä Liesna-joen luona. 11,000:sta
miehestä pääsi ainoastaan 7,000 perille; mutta vielä suurempi
onnettomuus oli se, että muonavarasto joutui Venäläisten käsiin.
Lewenhauptin joukot tulivat pääjoukkoon vaan kurjuutta lisäämään.

Kohta tämän jälkeen tuli toinen surusanoma Kaarle XII:nen leiriin.
Lybeckerin retki Pietaria vastaan ei onnistunut. Tämä kenraali,
joka on tunnettu meidän maan historiassa, oli kyllä ylpeä, mutta
huono päällikkö ja pelkuri. Venäläiset saivat hänet pelotetuksi pois
toimittamalla tahallansa hänen käsiinsä kirjeen, jossa kerrottiin,
että muka suuri Venäläisjoukko oli tulossa Inkerinmaalle. -- Turkin
sulttaani ilmoitti niinikään, ettei hän millään tavalla aikonut ottaa
osaa sotaan. Ruotsin kuninkaan täytyi siis luottaa yksinomaan omiin
voimiinsa.

Ja kaikista vastuksista huolimatta pysyi Kaarle XII tyyneenä;
järkähtämättä hitustakaan pitkitti hän kerran alottamaansa tietä.
Niiden neuvoja, jotka kehottivat häntä peräytymään, ei hän ottanut
korviinsakaan. Mutta sotamiehillä ei enää ollut samaa mieltä kuin
ennen; kärsiminen ja puute teki heidän ruumiinsa voimattomaksi ja
heidän mielensä alakuloiseksi; he nureksivat, että heitä kuljetettiin
yhä kauemmas kotoa ja varmaan kuolemaan. Heillä ei enää ollut samaa
varmaa voiton toivoa, joka ennen oli heitä elähyttänyt. Upsierit
taas olivat eripuraisia keskenään; he koettivat vahingoittaa toinen
toistansa; ja tyytymättömyys yhäti jatkuvaan sotaan ilmaantui
heissäkin. Ruotsin armeija oli jo masentunut, se oli jo rappiolle
joutunut ennenkun ratkaiseva taistelu tapahtui.

Tsaari oli yhäti pitänyt silmällä Ruotsalaisten kulkua ja pysytellyt
heidän läheisyydessään. Hänen joukkoansa olivat toisellaiset kuin 9
vuotta aikaisemmin Narvan edustalla. Hän oli yhäti ollut toimessa
ja etupäässä pitänyt sotalaitoksestaan huolta. Venäjän sotajoukko
oli sillä välin saanut enemmän taitoa, kuntoa sekä samassa itseensä
luottamusta, vaikka Kaarle XII ei kuitenkaan osannut tätä muutosta
tarpeeksi arvostella. Sitä paitsi luotti Ruotsin kuningas yhäti onnen
suosioon, joka tähän asti oli ollut hänen mukanaan. Pietari taas oli
käynyt ankaran koulun; varovaisesti ja hiljalleen oli hän ja hänen
valtionsa, kehittynyt; mutta hän oli oppinut yhä enemmän toivomaan ja
luottamaan omiin voimiinsa.

Toisellaisella kannalla olivat siis entisestään tositeossa olosuhteet
kun Pultavan luona taisteluun ryhdyttiin.



XVII. Pultavan tappelu. Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi.


Toukokuun 1 p. 1709 ryhtyi Kaarle XII piirittämään Pultavan
varustettua kaupunkia Vähässä-Venäjässä. Hänen sotajoukkonsa
oli edellisen vuoden kuluessa sulautunut 20,000:teen mieheen ja
niistäkin oli joku tuhat sairaana. Näiden lisäksi oli noin 10,000
saporogilaista kasakkaa, jotka olivat hänen kanssaan tehneet liiton.
Kanuunista oli ainoastaan 30 jäljellä; suurin osa oli matkalla jäänyt
Liettuan soihin; ruutia oli sangen vähän ja sekin melkein kelvotonta,
koska matkalla oli kostunut. Sen vuoksi täytyikin Ruotsin kuninkaan
vastoin tapojansa ryhtyä pitkälliseen piiritykseen, sillä tällaisilla
voimilla ja sotavarustuksilla ei hänkään voinut rynnäkköä ajatella.
Venäjän joukot, jotka olivat seuranneet Ruotsalaisia ja toukokuussa
asettuneet noin penikulman päähän varustettuun leiriin, oli yhteensä
ainakin 60,000 miestä, toiset sanovat niitä olleen 80,000; sen
lisäksi lähes 100 kanuuna, hyvät ampumavarastot ja ruokavaroja
tarpeeksi. Ruotsin joukot kaivoivat juoksuhautoja ja lähentelivät
niitä myöten kaupunkia. Pultavassa kävi olo puolustajille
tukalaksi. Tyhjien pommien sisässä, joita kaupungista ammuttiin
yli Ruotsalaisten leirin, annettiin kirjelipuilla tietoa tilasta
Venäläisten leiriin; kruuti- ja muonavarat rupesivat loppumaan.
Pietari oli itse saapunut kesäkuussa joukkojensa luo ja tahtoi
mielellään pelastaa kaupungin. Mutta ratkaisevaan tappeluun oli hänen
ryhtyminen, ennenkuin saattoi Pultavan puolustajille apua tuoda,
Ruotsin joukot kun olivat hänen joukkojensa ja Pultavan kaupungin
välillä. Sellainen oli kuitenkin pelko vielä Kaarle XII:nen armeijaa
kohtaan, vaikkapa se olikin niin kurjassa tilassa, että tsaaria
kauan aikaa arvelutti tappeluun ryhtyä. Vasta saatuansa tietää, että
Ruotsin kuningasta oli pahasti jalkaan haavoitettu ja sentähden
kykenemätön itse toimintaan, päätti hän antautua ratkaisevaan
taisteluun. Ruotsin joukko oli myöskin halukas viimeiseenkin
ponnistukseen, sillä sen asema oli tukala; puutteet ja kärsimiset
pakottivat sotamiehiä toivomaan leipää tai kuolemaa, ja ilman
taistelua ei minkäänlaista muutosta ollut toivottavissa.

Ruotsalaiset taistelun alkoivatkin. Kesäkuun 27 p. kutsui kuningas
Rehnsköldin ynnä muut kenraalit luoksensa ja vuoteellaan maaten hän
määräsi, että seuraavana aamuna oli taisteluun ryhdyttävä. Rehnsköld
sai ylijohdon, sillä Kaarle XII ei itse kyennyt hevosen selkään
nousemaan. Saman päivän illalla ilmotettiin myöskin sotamiehille,
että aamulla varhain oli vihollista vastaan mentävä.

Kesäkuun 28 p. oli ratkaiseva päivä, Jo k:lo 4 aamulla lähtivät
Ruotsin joukot liikkeelle; niitä oli vaan noin 13,000 miestä, muut
olivat vallihaudoissa tai kuormaston luo jätetyt. Ampumavarastot
olivat huonot, kuten mainittiin, joten he pian olivat pakotetut
ryhtymään miekka kädessä käsikahakkaan. Ja vanhaa urhouttaan he
kyllä osottivatkin. Tappelun alku näytti lupaavan Ruotsalaisille
voiton; he karkottivat Venäläisten ratsuväen ja aikoivat rynnätä
tsaarin varustettuun leiriin. Silloin aikoi Pietari joukkoineen jo
paeta. Mutta pian asiat muuttuivat. Ruotsin joukot hajosivat liian
etäälle toisistaan ja kun koko tsaarin suuret voimat tulivat esille,
kävi asema Ruotsalaisille tukalaksi. Eräs osasto, jossa oli kuusi
pataljoonaa kenraalimajuri Roosin johdossa, joutui saarretuksi;
koko osasto joko kaatui tai joutui vangiksi. Venäjän lukuisat tykit
tekivät ääretöntä tuhoa, jota vastaan urhoollisuus toiselta puolen ei
mitään saanut aikaan. Näyttipä lopulta siltä kun koko Kaarle XII:nen
sotajoukko olisi siinä paikassa auttamattomasti hukassa.

Venäjän tsaari oli koko tappelun ajan saapuvilla, kehottamassa
ja järjestämässä. Että hän ei vaarallisempia paikkoja välttänyt,
osottaa se, että yksi kuula meni hänen hattunsa läpi, toinen sattui
satulaan; mutta mielenmalttiansa hän ei menettänyt. Kaarle XII oli
myöskin taistelukentällä, vaikk'ei johtamassa; hän oli laitattanut
itselleen kantotuolin, jolla hän kulki. Kuulat sinkoilivat hänenkin
ympärillään. Toinen hevosista, jotka tuolia kannattivat, ammuttiin jo
tappelun alussa kuoliaaksi. Sen jälkeen hänen henkivartiansa ottivat
kantaakseen tuolin; niistä useimmat kaatuivat ja vihdoin ammuttiin
koko tuoli pirstaleiksi, jonka jälkeen kuninkaan täytyi nostattaa
itsensä hevosen selkään.

Sillä välin oli jo tappelun päätös ratkaistu. Venäläiset olivat
karkottaneet Ruotsin joukot; tuhansia oli kaatunut, toisia joutunut
vangiksi, joiden joukossa ylipäällikkö Rehnsköld ja kuninkaan
sihteeri Piper. Muut lähtivät pakenemaan. Venäläiset eivät voiton
riemussaan onneksi heti lähteneet hätyyttämään Ruotsalaisten leiriä;
silloin jo olisi kaikki, itse kuningaskin, joutunut Venäläisten
käsiin.

Kenraali Lewenhaupt sai armeijan tähteet kerätyksi kuormaston luo;
ja heti aljettiin pakoon valmistautumaan. Itäänpäin kuljettiin
kolme päivää yhtämittaa. Silloin saavuttiin leveän Dniepr-joen
rannalle siinä kohdassa, jossa Vorskla-niminen syrjäjoki siihen
purkaa vetensä. Siitä olisi ollut yli mentävä, jotta olisi päästy
turviin läheiselle Turkin alueelle, mutta huomattiin että siltaa
ei ollut, ja vielä kyläkin, joka siinä oli ollut, oli hävitetty.
Tsaari oli antanut sen jo ennakolta varoksi hävittää, ettei lautan
aineita olisi saatavissa. Siihen oli siis pysähtyminen. Löydettiin
kuitenkin pari venettä, jotka sidottiin yhteen; kuninkaan ajoneuvot
sovitettiin niiden päälle ja hän pääsi siten yli. Vastenmielisesti
Kaarle XII kuitenkin sotajoukostaan erosi ja monta kehotusta
tarvittiin, ennenkun hän saatiin taipumaan. Mazeppa pääsi virran
yli kolmannella veneellä ja sai vielä osan aarteistaankin muassaan.
Uimalla useat koettivat pelastua, luottaen hevostensa voimiin;
muutamille se onnistui, mutta monet myös hukkuivat virtaan. Noin
1,500 miestä Ruotsin armeijasta pääsi yli sekä pari tuhatta kasakkaa.
He pelastuivat Turkin valtakuntaan, jonne Kaarle XII asettui olemaan.

Mutta armeijan suurin osa jäi virran toiselle rannalle.
Lewenhauptille jätti kuningas lähteissään ylipäällikkyyden. Tarkotus
lienee ollut, että olisi vastarintaa tehty, mutta sen huomasi
Lewenhaupt turhaksi; järjestys oli kadonnut ja useat karkailivat
pois. Kun Menschikov heinäkuun 1 p. ilmestyi 9,000 ratsumiehellä
mainitun virran luo Perevolotshnan kylän luona, suostui Lewenhaupt
kirjottamaan nimensä antaumissitoumuksen alle. Sotamiehistä oli tämä
niin heidän kunniaansa alentavaa, että monet syöksyivät virtaan
päästäkseen tästä häpeästä; samoin tekivät useat kasakoista, he taas
välttääkseen ankarata rangaistusta. Mutta noin 15,700 miestä siinä
antautui tsaarin armoihin; niistä 930 upsieria. Samoinkuin 9 vuotta
aikaisemmin Venäjän joukot Narvan luona jättivät aseensa Kaarle
XII:lle, niin nyt Ruotsin joukot kulkivat ruhtinas Menschikovin
ohi ja jättivät aseensa ja lippunsa hänen jalkainsa juureen. "Niin
hävisi", kirjottaa tsaari voitonriemussaan, "sama armeija, joka
Saksissa ollessaan oli herättänyt kauhua koko Euroopassa, Venäläisten
käsiin".

Pultavaan hautaantui Kaarle XII:nen sotamaine ja Ruotsin suuruus.
Sen armeijan kohtaloa, joka viimeiseen asti oli tätä suuruutta
ylläpitänyt, tahdomme vielä vähän seurata senkin jälkeen kun se oli
voittoja lakannut saamasta ja pitkällisessä vankeudessa tuomittu
olemaan.

       *       *       *       *       *

Pultavasta vietiin vangit eri osastoissa sisämaahan päin ja
joulukuussa olivat ne Moskoovassa, jossa tsaari vietti saman
kuukauden 22 p:nä suuren riemujuhlan Pultavan tappelun johdosta.
Ruotsalaiset vangit olivat näet mukana juhlan komeutta lisäämässä.
Siinä kanuunat, sotaliput ynnä muut voiton merkit. Seuraavan vuoden
alussa hajoitettiin upsierit ja myöskin sotamiehet eri osiin
valtakuntaa. Mutta kun Kasanissa v. 1711 oli tullut ilmi suuri
karkaamisen yritys, vietiin vangit kauemmaksi, suuri osa upsiereista
Siperiaan, jotta he olisivat kauempana kotimaastaan ja toisistaan.
Tobolskin kaupungissa yksin oli lähes 900 upsieria. Papit jaettiin
eri paikkoihin, jottei vankien tarvinnut olla ilman sielunhoitoa. Sen
olivat vangitut kenraalit Rehnsköld ja Piper saaneet aikaan, jotka
muutenkin pitivät paljon huolta vangeista esitellen tsaarille heidän
tarpeitaan.

Paitsi näitä Pultavan tappelun jälkeen vangittuja oli vangiksi
jo ennen kuljetettu paljon ihmisiä koko sodan kestäessä sekä
sotamiehiä että muitakin asukkaita kaupungeista ja maalta, joten
niitä oli yhteensä useita kymmeniä tuhansia, hajotettuna ympäri
Venäjän laajaa valtakuntaa. Kaikkien olo oli hyvin huono. Upsieria
ei tavallisesti pakotettu työhön, mutta niiden toimeentulo oli
tukala. Venäjän valtion puolesta maksettiin heille hyvin vähän ja
kotimaasta harvoin saapui varoja, jonka vuoksi heidän täytyi tuumia
toisia elinkeinoja. Monet rupesivat jotakin käsityötä harjoittamaan;
he valmistivat kulta- ja hopea-astioita, nikkarin-, sorvarin-,
suutarin-ammattiin kuuluvia töitä; toiset rupesivat korttia
valmistamaan, muutamat punoivat koppia j.n.e. Löytyipä parturia,
hattumaakaria ja ravintolanpitäjiäkin heidän joukossaan. Jotkut
menivät kauppa-apulaisiksi. Muutamat perustivat kouluja, joissa
rupesivat oppia jakamaan. Esimerkiksi Tobolskissa perustettu koulu
saavutti suuren maineen.

Huonompi kuin upsierien oli sotamiesten sekä muiden vangiksi vietyjen
asukkaiden tila. Ne joutuivat myöskin pitkin koko laajaa Venäjän
valtakuntaa hajoitetuksi. Vieläpä niitä myytiin Persialaisille ja
Turkkilaisille, ja joutuivat siten vielä kauemmaksi. Venäjällä
toiset olivat valtion töissä, toiset taas yksityisten tiluksilla.
Pietari käytti niitä näet niinkuin omia talonpoikiaankin yleisissä
töissä: kanavia kaivamassa, satamia ja laivoja rakentamassa, linnoja
varustamassa; varsinkin Pietarin kaupunkia rakennettaissa käytettiin
paljon sotavankia. Huono hoito ja ruoka surmasi paljon. Ne vangit
taas, jotka joutuivat bojaari tiluksille maata viljelemään, tulivat
samallaisen kohtelun alaisiksi, kuin Venäjän talonpojat olivat. Tylyt
voudit olivat aina ruoska kädessä heidän työtään valvomassa.

Suurin osa vangiksi joutuneista hävisi ikuisiksi ajoiksi teille
tietämättömille; varsinkin niiden, jotka joutuivat kauaksi oli
vaikea palata. Monet olivat kääntyneet kreikan-uskoon sekä
perehtyneet uusiin oloihin, eivätkä rauhan tultua enää tahtoneet
palata; usein Venäläiset tahtoivat myöskin estää heidän paluutansa.
Monet upsiereistakin olivat vapaaehtoisesti antautuneet tsaarin
palvelukseen ensiksi tehtyään hänelle uskollisuuden valan. Heillä
kun oli huono olo ja tsaari taas lupasi heille, niinkuin muillekin
ulkomaalaisille hyviä virkoja ja suuria etuja, suostuivat he jäämään
hänen virkakuntiinsa. Kun rauha v. 1721 tehtiin, saivat vangit
oikeuden palata kotimaahansa, ja silloin niitä joukottain nähtiinkin
paluumatkalla, mutta kuten mainittu, suuri osa jäi ainiaaksi enää
kotimaatansa milloinkaan näkemättä.



XVIII. Pietari valloittaa Suomen.


"Vasta nyt on Pietarin perustuskivi Jumalan avulla lujaan laskettu",
kirjoittaa tsaari yli-amiraali Apraksinille Pultavan voiton johdosta.
Vasta nyt olivat Pietarin uudet hankkeet taattuina ja hänen tekemänsä
valloitukset turvattuina. Mutta ei siinä kyllin. Tämä tapahtuma
muutti Venäjän aseman kokonaan toisellaiseksi. Se pääsi johtavaksi
vallaksi pohjoismaissa; se pääsi samassa Euroopan vallaksi, jota se
ei ennen ollut. Ulkomailla Pultavan tappelu herätti hämmästystä;
samallainen ihmettely ja kunnioitus, joka vastikään oli Kaarle
XII:nen osana ollut, siirtyi nyt Pietarille. Hänen arvonsa kohosi;
hänen vaikutuksensa Euroopan valtiollisissa asioissa tuli heti sen
jälkeen näkyviin.

Lepoon ei Pietari tästä lähinkään hetkeksikään antautunut. Ruotsin
ylivalta oli kyllä masennettu, mutta sitä piti vielä ahdistettaman,
jotta se saataisiin rauhaan. Ja Pietari sai taas liittolaisiakin.
Tanskan kuningas julisti heti Pultavan tappelun jälestä sodan
Ruotsia vastaan, ja myöskin August II liittyi heihin, vaatien Puolan
kruunua jälleen päähänsä. Kaikki nämät kolme alkoivat, niinkuin
sodan alussakin, ahdistella Ruotsin Itämeren maita; mutta suurempaa
toimintaa, voimaa ja vireyttä kuin muut liittolaiset, osotti tsaari;
ja hän se oli, joka koko taistelua johti. Hänen esiintymisensä
Euroopassa oli nyt toisellainen kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.
Itse hän kulki paikasta toiseen, yhdeltä sotatantereelta toiselle;
hänen sanallansa oli tärkeä merkitys Euroopan yleisissä asioissa;
hänen valtiomiehensä Länsi-Euroopan pääkaupungeissa olivat saman
arvoisia kuin muidenkin ruhtinasten lähettiläät, ja samaa taitoa he
olivat joutuneet saavuttamaankin. Venäjä oli nyt liittynyt Euroopan
valtioihin ja sotavoimansa nojalla se sai enempi aikaan kuin Ruotsin
muut naapurit. Yhä lännemmäksi Pietari halusi päästä.

Pietarin sotavoimat olivat Pultavan tappelun jälestä jaetut eri
paikkoihin; suurin osa oli Itämeren maakunnissa ja Suomessa,
mutta myöskin Puolassa ja Saksassa oli hänellä väkeä yhdessä
liittolaistensa kanssa toimimassa.

Suurin osa Itämeren maakunnista oli jo ennen ratkaisevaa tappelua
joutunut Pietarin haltuun; suurimmat kaupungit vaan olivat jääneet
valloittamatta. Mutta jo syksyllä 1709 lähetettiin joukko Riikaa
valloittamaan; tämä tärkeä kaupunki antautui kesällä 1710; Syyskuussa
samana vuonna joutui myöskin Rääveli hänen haltuunsa.

Nyt alkoi Suomen vuoro. Viipurin kaupungin tsaari tahtoi saada
pysyväiseksi omaisuudekseen; se oli varustettu paikka ja lähellä
hänen uutta pääkaupunkiaan, jonka etuvarustuksena sen vastaisuudessa
tuli olla Ruotsin puolelta ilmaantuvaa vaaraa vastaan. Mutta muuta
Suomea hän ei aikonut nytkään valtaansa lopullisesti yhdistää; se
oli valloitettava vaan sentähden, että se oli tärkeä osa Ruotsin
valtakunnasta, jotta Ruotsi "notkistaisi niskansa", s.o. taipuisi
rauhaan. Seuratkaamme hetkeksi Pietarin joukkoja Suomessa ja
isänmaamme kohtaloa tällä ajalla.

Maaliskuussa 1710 lähetti tsaari 18,000 miestä kenraali Apraksinin
johdossa Viipuria piirittämään. Piiritys alkoi heti, ammuttiin
osa linnantorneista pirstaksi ja kaupunkiin ammutuista kuulista
syttyi kolmasti tulipalo; mutta urhoollisesti puolusti eversti
Maunu Stiernstråhle kaupunkia ja linnaa 4,000:llä miehellä, jotka
hänellä oli. Piirittäjillä taas oli tukala olla; talvi oli kylmä
eikä heillä ollut muualla suojaa kuin lumesta ja jäästä tehdyissä
majoissa, joten taudit rupesivat raivoamaan heidän joukossaan. Mutta
kun meri oli auennut, lähetettiin tänne laivasto ja tsaari itse toi
lisään tykkejä, ampumavaroja ja väkeäkin. Itse hän lähti kuitenkin
pian Pietariin, mutta antoi päällikölle ankaran käskyn, että Viipuri
oli otettava. Heinäkuun 14 p. se joutuikin Venäläisten haltuun.
Joka puolelta piiritettynä eikä apua ollenkaan tiedossa, rupesi
Stiernstråhle antaumisehtoja tekemään. Niissä suostuttiin muun muassa
päästämään puolustajat ja kaupungin asukkaat vapaaksi; mutta tsaari
ei lupaustaan pitänyt, vaan kaikki sotamiehet ja osa asukkaistakin
joutuivat vangiksi ja vietiin Venäjälle, paitsi sairaita ja
raajarikkoisia, joita yhteensä oli noin 900. Ne kuljetettiin
Helsinkiin. -- Samana vuonna syyskuussa joutui Karjalan toinenkin
linna Käkisalmi kenraali Brucen haltuun, joka sitä 14 päivää yhtä
mittaa oli pommittanut.

Itä-Suomi oli täten joutunut Pietarin haltuun. Vuoden ajaksi muun
Suomen valloituspuuhat keskeytyivät, koska Kaarle XII oli saanut
Turkin julistamaan sodan tsaaria vastaan, ja hänen täytyi sen vuoksi
oleskella valtakuntansa etelärajoilla.

Sillä välin olisi saattanut Suomen puolustusta valvoa; mutta sitä
ei enää Ruotsin hallitus kyennyt saamaan aikaan. Tosin täällä oli
etevä ja urhoollinen päällikkö parin vuoden aikana, Kaarlo Nieroht,
mutta hänkään ei paljon saanut aikaan. Koko valtakunta oli köyhtynyt,
rutto vielä päälliseksi oli vv. 1710 ja 1711 Suomessa raivonnut,
sotavoimat vähentyneet; ruokavaroja ei ollut, joka sekin puolestaan
teki suuremman sotajoukon koossa olon kauemman aikaa mahdottomaksi.
Talonpojat kutsuttiin kyllä mies talosta usein vihollista vastaan,
mutta harjaantumattomia kun olivat, eivät he mitään voineet. Suomen
lopullinen valloitus ei sen vuoksi käynyt vaikeaksi Venäläisten
taas tänne hyökätessä, varsinkin kun kenraali Lybecker uudestaan v.
1712 oli saanut ylipäällikkyyden. Sotaväki, noin 7,000 miestä, oli
muutenkin kurjassa tilassa ja epätoivoisena, ja päällikkö, johon
heillä ei luottamusta ollut, teki asian vielä pahemmaksi.

Jo v. 1712 tuli Venäläinen sotajoukko, 16,000-miehen suuruinen
Suomeen, mutta se onneksi palasi syyskuussa takaisin, vaikka Lybecker
jo oli aikeessa Kymi-joelta peräytyä heidän tieltään.

Seuraavan vuoden toukokuussa tehtiin uusi retki. Talven kuluessa
oli tsaari valmistanut uutta yritystä ja hän oli itse niiden 200:n
kaleerilaivan mukana, jotka tulivat Helsinkiä piirittämään. Tässä
kaupungissa oli paljon makasiineja täynnä ruokavaroja ja Kaarlo
Armfeltin, jolla oli komennossaan 1,500 miestä, tuli puolustaa
kaupunkia. Lybecker oli itse Porvoon seuduilla varsinaisen armeijan
kanssa. Mutta puolustaa Armfelt ei Helsinkiä voinut. Tsaarilla oli
ainakin 12,000 miestä ja hän toi ne maalle kaupungin länsipuolella,
jonne ei varustuksia ollut jouduttu tekemään. Armfeltilla ei muuta
keinoa ollut kuin ryhtyä ikävään tehtävään; hän käski kaupungin
asukkaita korjata omaisuudestaan minkä voivat, sytytti makasiinit
tuleen, jott'ei vihollinen niitä saisi, ja lähti Lybeckerin luo.
Lybecker ei vastarintaan uskaltanut ryhtyä, kulki joukkoineen
paikasta toiseen tietämättä mitä olisi tekeminen; ja vihdoin hän
Uudeltamaalta rupesi vetäytymään sisämaahan päin Hämeenlinnaa kohden.
Venäläiset saivat sillä välin koko Etelä-Suomen haltuunsa, ottivatpa
pääkaupungin Turunkin elokuun lopussa.

Sillä välin erotti Ruotsin hallitus kuitenkin Lybeckerin
päällikkyydestä; oli näet niin paljon valituksia lähetetty hänen
johdostaan; muiden mukana piispa Gezelius oli syyttäjien joukossa.
Kaarlo Armfelt, urhoollinen soturi, tuli sijaan, mutta hänkään ei
enää voinut maata pelastaa, vaikkapa hän sotamiestensä antoikin
tapella. Pälkäneelle oli puolustusjoukko vetäytynyt ja yli-amiraali
Apraksin seurasi Venäläisineen jälessä. Armfelt aikoi tehdä
peräytymisestä lopun ja ryhtyä vastarintaan Kostian virran takana,
joka yhdistää Pälkäneveden ja Mallasveden toisiinsa. Apraksin
rakennutti lauttoja ja toi niillä väkeänsä yli toisesta paikasta
kuin Armfelt oli odottanutkaan. Hän ryhtyi estämään tehden kauan
aikaa vastarintaa; mutta ei auttanut; ylivoiman alta oli väistyminen.
Koko armeija oli vähällä joutua saarretuksi. Sen vuoksi se lähti
pakenemaan, ja pako oli niin kiireinen, että koko joukko hajaantui;
vasta Etelä-Pohjanmaalla se saatiin kootuksi. Täällä oli seuraavan
vuoden helmikuussa viimeinen ponnistus. Ruhtinas Galitsin, joka
nyt oli Venäjän joukkojen ylipäällikkö, toi sinne noin 12,000
miestä Porin seuduilta, jossa hän oli ollut talvea. Armfelt ryhtyi
taisteluun Isossa Kyrössä Napuen kylän luona, vaikka hänellä oli
tuskin 6,000 miestä. Tappelun kestäessä sattui vielä se paha
onnettomuus, että ankara lumituisku tuprusi lunta vasten Suomen
joukkojen kasvoja. Syytetäänpä sitäkin, ettei ratsuväen päällikkö de
la Barre tehnyt tarpeellista vastarintaa, vaan jo tappelun alussa
lähti väkineen pakenemaan. Armfelt ei kuitenkaan häntä syytä, vaan
Venäläisten ylivoiman, lumituiskusta syntyneen haitan, mutta ennen
kaikkea Jumalan salliman sanoo hän tappion matkaan saattaneen.

Napuen tappelun kautta oli Pietari päässyt Pohjanlahteen saakka.
Armfelt vetäytyi Ruotsin puolelle; ja nuo kaksi linnoitusta Kajaani
ja Savonlinna, jossa vielä oli puolustajia, valloitettiin pian sen
jälkeen. Koko Suomi oli tsaarin määrättävissä.

Kova oli se aika, jota maamme nyt seitsemän vuotta sai kestää.
Kansan nimitys "iso viha" sen tarpeeksi osottaa. Ensi aluksi sotaväki
vaan vallitsi; se kokosi verot, joita määrättiin; se harjotti sen
lisäksi paljon mielivaltaa ja julmuutta, rääkäten kauheammalla
tavalla ihmisiä. Virkamiehet ja monet muutkin olivat paenneet,
vihollisen julmuutta peläten, Ruotsin puolelle; ainoastaan useat
papit pysyivät uskollisina seurakunnissaan; yliopisto, koulut
y.m. laitokset olivat lakanneet toimimasta; kauppaa ei ollut,
maata ei entiseen tapaan voitu viljellä, sillä paljon oli miehiä
sodassa kaatunut tai vankeuteen viety. -- V. 1717 määrättiin tänne
hallitusmiehiä Viron ja Liivin aatelistosta, ja kenraalikuvernööriksi
eräs Venäjän palvelukseen mennyt Kaarle XII:nen entinen henkivartia
Kustaa Otto Douglas. Mutta olot eivät paljon helpommaksi nytkään
tulleet; verot olivat suuret köyhälle kansalle, mielivaltaa soturien
puolelta oli yhäti kestettävä, vaikka ylipäällikkö ruhtinas Mikael
Galitsin, suopea ja ihmisystävällinen mies kun oli, koetti sitä
estää. Douglas taas oli ankara, itsekäs ja tyly sekä pani kovuudella
kaikki määräykset täytäntöön. Suomesta vietiin esim. äärettömän
paljon hirsipuita Räävelin ja muiden kaupunkien satamatöitä varten;
talonpoikien täytyi hakata ja sitten kuljettaa ne meren rannikolle.
Niiden täytyi olla alituisesti kyyditsemässä Venäläisten tavaroita,
hankkia ruokavaroja niiden hevosille; vielä vaadittiin käsityöläiset
kaleerilaivoja rakentamaan tai korjaamaan y.m. samantapaisia
rasituksia. Pietari, joka hyvin ankarasti vaati omalta kansaltaankin
valtion eduksi uhrauksia, vaati vielä enemmän voitetulta kansalta,
varsinkin koska hän ei vastaisuudessa sitä valtaansa aikonut
yhdistääkään. Se teki "ison vihan" vielä kovemmaksi.

Samana vuonna kun Napuen tappelu oli pääsi Pietari valtiaaksi
myöskin Ruotsin entisillä merillä, ja se hänelle vielä suuremman
ilon tuotti. Tsaari oli itse laivastoineen tullut Hangon seuduille;
siellä hän tapasi Ruotsin laivaston amiraali Niilo Ehrensköldin
johdossa. Pietari hyökkäsi sen päälle heinäkuun 27 p:nä, voitti
ja otti vangiksi muun muassa itse johtajankin. Tämä oli Pietarin
ensimmäinen merivoitto, ja sen vuoksi pidettiin Pietarissa suuret
juhlallisuudet. Siinä oli laivoja osaa ottamassa, siinä oli
kunniaportteja. Pidoissa piti tsaari itse puheen Ehrensköldille,
kiittäen hänen urhoollisuuttaan; Ehrensköld puolestaan lausui myöskin
kunnioituksensa tsaarille. Senaatti nimitti tsaarin tämän voiton
johdosta vara-amiraaliksi.

       *       *       *       *       *

Kuten äsken mainitsimme oli Pietarilla myöskin sotajoukkoja Saksassa:
täällä hän pyrki yhä kauemmas Euroopan sydämeen. Jo v. 1711 oli
hänen joukkonsa yhdessä Tanskan ja Saksin kuninkaan joukkojen
kanssa Stralsundin kaupunkia piirittämässä; sitä ei tällä kertaa
saatu kuitenkaan valloitetuksi. Tsaari, joka seuraavana vuonna
1712 itse tuli tänne, syytti sangen ankarasti Tanskan Fredrikiä
toimettomuudesta, koska ei sen enempää oltu aikaan saatu. V. 1713
tsaarin joukot jo ovat Holsteinissa, jossa hän Schwalbstadtin luona
voitti Ruotsalaiset. Stettinin tärkeä kaupunki antautui hänelle
samana vuonna. Toipa hän laivojansakin jo Itämeren eteläpäähän. V.
1716 puuhaili tsaari itse suurta yritystä Etelä-Ruotsiin; se raukesi
kuitenkin.

Mutta Venäläisten suuri mahti ja nopea eteneminen rupesi herättämään
pelkoa Länsi-Euroopan valloissa, yksin hänen liittolaisissaankin.
Tsaari esiintyi liian vaativana ja käskevänä. Puola varsinkin
sai siitä kärsiä. August-kuninkaalle oli Pietari alkuperäisessä
sopimuksessa luvannut Liivinmaan, mutta kun se oli valloitettu, ei
hän sitä jättänytkään hänelle. Puolassa oli aina Pietarin joukkoja,
ja hän vaati maasta varoja niiden ylläpitämiseen. Niinpä v. 1716,
jolloin tsaari teki pitkän matkan ulkomaille, tarkasteli hän Danzigin
luona erästä sotajoukon osastoa, joka siellä oli 10,000 miehen
suuruisena; samassa vaati hän kaupungilta pakkoveroja. Huhuna kulki,
että hän aikoi itse ruveta Puolan kuninkaaksi. Pohjois-Saksassa hän
samaan aikaan tavotteli jotakuta ruhtinaskuntaa itselleen. Tanskan
ja Preussin hallitsijat pelkäsivät, että tsaari rupeaisi heitä
kohtelemaan samalla tavalla kuin August II:sta.

Tämän johdosta aljettiin vaatia että Venäjän joukot lähtisivät
Saksasta pois; koetettiin niin paljon kuin mahdollista tehdä esteitä
heidän toiminnalleen. Kerrotaanpa Englannin kuninkaan antaneen
laivastonsa päällikölle käskyn, että hän ottaisi tsaarin laivoineen
vangiksi ja toisi hänet Englantiin. Molemmat laivastot olivat näet
yhdessä toimimassa Ruotsia vastaan. Tätä ei kuitenkaan täytäntöön
pantu. Ja valtiollisella välityksellä saatiin asiat sovitetuksi.

Näihin aikoihin v. 1716 ja 1717 Pietari teki toisen yhtä pitkän
matkustuksen Euroopan maissa kuin v. 1697. Hän oleskeli jonkun aikaa
Saksan kylpypaikoissa terveyttään hoitamassa, kävi Amsterdamissa,
jossa hän teki Ranskan ja Hollannin kanssa sopimuksia. Pariisissa
hän viipyi puolitoista kuukautta; siellä hänelle osotettiin suurta
huomiota ja kohteliaisuutta. V. 1697 Venäjän tsaari esiintyi
Euroopassa ilmiönä, jota kummeksien katseltiin, mutta 1716 hän
oli Euroopan ruhtinas, jonka sanoilla valtiollisissa asioissa
oli ratkaiseva paino. Hänelle pidettiin suuria juhlia; yksin
Pariisin vanha yliopistokin pani hänen kunniakseen juhlan toimeen;
muistorahoja lyötiin hänen käyntinsä johdosta j.n.e. Ja Ranskan
hallitus lupasi olla välittämässä rauhaa Ruotsin kanssa. Se oli
tärkeätä, sillä rauhaa Pietari jo halusikin.

Joka taholla oli siis Venäjän asema muuttunut sille edulliseksi; sen
sotajoukot, laivasto oli saanut voittoja; sen valtiomiehet ajoivat
hyvin sen asioita; sen mahti paisui yhä suuremmaksi.



XIX. Uudenkaupungin rauha.


Sota alkoi tuntua kummallakin puolella rasittavalta. Jo vuosikausia
oli Ruotsissa yleisesti toivottu rauhaa ja kuninkaan puoleen usein
käännytty sitä pyytämään. Tsaari ja hänen kansansa olivat myöskin jo
sotaan väsyneet. Mutta niin kauan kun Kaarle XII oli hengissä, ei
rauhaa uskallettu mahdollisena pitää. Kuten mainittiin pakeni hän
Pultavan tappelun jälkeen Turkin sulttaanin maihin. Viisi vuotta
hän siellä oli, yhäti koettaen sulttaania kiihottaa sotaan Venäjätä
vastaan. Vihdoin 1714 hän palasi kotimaahansa. Ruotsi oli silloin
häviön partaalla; viholliset, joihin sekä Preussin että Hannoverin
hallitsijat olivat näihin aikoihin entisten lisäksi yhtyneet,
ahdistelivat sitä joka taholta. Mutta sotaa Kaarle XII vaan tuumi.
Hänen kunniantuntonsa ei sallinut hänen ryhtyä rauhaan, jossa hänen
olisi luopuminen Ruotsin alueista; mutta toisilla ehdoilla ei
kukaan sitä saattanut toivoakaan. Venäjän tsaaria vastaan hän ei
tahtonut lähteä, sillä hän piti itsekin mahdottomana saada hänestä
voittoa; vaan hän aikoi Tanskalta valloittaa Norjan. Venäjän kanssa
päinvastoin hän suostui rauhastakin keskustelemaan. Hän lähetti
edustajia Ahvenan saaristoon v. 1718, ja seuraavan vuoden 1719
loppupuoleen keskusteluja pitkitettiin, mutta hänen vaatimuksensa
olivat niin suuret, että mahdotonta oli niiden pohjalla toivoa mitään
aikaan saada. Hän itsekään sitä täydellä todella tuskin ajatteli.

Marraskuun 30 p. 1718 vihollisen kuula Fredrikshaldin edustalla
teki lopun Kaarle XII:nen elämästä; ja nyt tuli rauhan toiveet
paremmiksi. Mutta Ruotsin uusi hallituskaan ei tahtonut ensin ryhtyä
rauhansopimuksiin Pietarin kanssa, sillä Venäjä oli vaarallisin sen
vihollisista ja Ruotsissa tunnettiin jo mieli-ala Länsi-Euroopassa
Venäjätä vastaan. Sen vuoksi koetti Ruotsin hallitus ensin päästä
muista vihollisista ja niiden välityksellä saada Venäjän kanssa
paremmat ehdot. Mutta suotta oli luottaa toisten apuun. Se pian
huomattiin. Englantilainen laivasto saapui kyllä parina kesänä
Itämereen suojellaakseen muka Ruotsin rannikkoja; mutta kuitenkin
saivat Venäjän kaleerit kulkea rannikolla ja poltella kyliä ja
kaupunkia. V. 1719 esim. liikkui Venäjän joukkoja lähellä Tukholmaa,
hävittivät perinpohjin 2 kaupunkia, 130 kylää, useita myllyjä ja
tehtaita; koko vahinko lasketaan 12 miljoonaksi. Kanteena seuraavana
vuonna tehtiin samoin. Tsaari tahtoi näet tällä tavalla pakottaa
Ruotsia rauhaan. Uuteenkaupunkiin rauhansovittajat molemmin puolin
kokoontuivat 1721; ja pian saatiin siellä sopimus valmiiksi.
Ruotsille se oli kova, mutta Venäjälle edullinen. Venäjä sai siinä
itselleen luovutetuksi Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat sekä vielä
kaakkois-osan Suomesta, jossa oli Viipurin ja Käkisalmen kaupungit.
Täten meidänkin maamme joutui jaetuksi kahden valtion välillä.

Pietari oli mielissään saatuaan kuulla sanoman rauhan sopimuksesta.
Hän oli ollut Pietarin läheisyydessä kun sanoma hänelle tuotiin,
mutta palasi heti sanoman saatuansa kaupunkiin. Kanuunain paukkeella
ja soitolla se ilmotettiin kaupungin väestölle. Itse meni tsaari
kirkkoon kiitostaan korkeimmalle lausumaan. Kirkon ulkopuolella oli
suuria astioita paloviinaa kansaa varten; sitä varten laitetulta
puhujalavalta Pietari itse esitti rauhansanoman ja tarttuen maljaan,
joi hän kansansa onneksi, joka taas eläköön huudolla tsaarille
vastasi. Kaikellaisia huveja pantiin toimeen monen päivän kuluessa.
Pietari oli ilosen-vallaton kuin lapsi; hän tanssi pöydillä ja lauloi
lauluja. Samojen juhlapäivien kuluessa senaatti pyysi häntä ottamaan
isänmaan isän nimen, keisarin arvonimen ja "suuren" kunnianimen.

Eikä ilman syyttä Venäjän uudessa pääkaupungissa iloa pidetty.
Olihan Uudenkaupungin rauha vahvistanut tärkeimmän osan Pietarin
elämän työstä. Venäjän asema oli sen jälkeen täydellisesti toinen
kuin 20 vuotta aikaisemmin. Suurin osa niistä valloituksista, jotka
Ruotsi vuosisadan kuluessa oli hankkinut pitkillä sodilla, ne olivat
nyt äkkiä joutuneet Venäjän omaksi. Kustaa II:sen Aadolfin voiton
hedelmät olivat menetetyt, hän kun oli sulkenut Venäläisiltä kokonaan
meren, jota myöten se saattoi päästä länsimaiden raitista ilmaa
hengittämään; Pietari oli akkunan nyt avannut ja paljon väljemmälle
kuin se ennen oli ollut. Baltiankysymys, joka oli Venäjällä ollut
tärkein Iivana IV:nen ajoista asti, sen oli Pietari nyt saanut
ratkaistuksi. Se oli suuren Pohjoismaisen sodan tärkeä merkitys
Venäjälle.



XX. Toinen Turkin sota.


Itämeren rantamaat olivat lyhyessä ajassa joutuneet Venäjälle.
Toinen tärkeä valtiollinen kysymys oli vielä ratkaisematta,
nimittäin Itämaalainen, jota ei vielä meidänkään aikana ole saatu
lopullisesti selvitetyksi. Jo aikaisemmin olemme kertoneet, että
Pietari oli taistellut Turkkilaisia vastaan, ja v. 1699 tehnyt
rauhan päästäkseen taistelemaan Ruotsia vastaan. Koko Pohjan sodan
kestäessä oli kuitenkin suhde Turkin kanssa ollut horjumassa sodan
ja rauhan välillä. Pietari tahtoi sotaa ehkäistä puhkeamasta;
Konstantinoopelissa oli hänellä taitava valtiomies lähettiläänä
Tolstoj, joka sai rauhan säilytetyksi. Mutta Balkanin kristittyjen
kanssa pidettiin alituisesti yhteyttä; hengelliset miehet, piispat
ja munkit, kääntyvät tsaarin puoleen niinkuin ennenkin pelastusta
hänen avullaan kansoilleen saadakseen. Niinpä eräs munkki Seraphim
jätti v. 1704 laajan esityksen Kreikkalaisten vapauttamisesta. Sama
mies oli käynyt Länsi-Euroopan ruhtinaita tähän toimeen kehottamassa;
mutta siellä ei hän saanut kannatusta; tsaarin avulla hän toivoo sen
voivan tapahtua. Armeeniasta kirjotti v. 1701 muuan Israel Oriah
samaan tarkotukseen tsaarin välitystä saadakseen. "Niinkuin Aatamin
jälkeiset odottivat Messiasta", sanotaan Oriahin kirjotuksessa, "niin
luottaa meidän kansamme Venäjän tsaariin". Salaisissa seuroissa
valmistettiin vapauttamista, lähetystöjä tuli niinikään tavan
takaa tsaarille. Sen lisäksi alkoivat Moldaun, Valakian ja Serbian
ruhtinaat keskusteluihin tsaarin kanssa. He olivat Turkin sulttaanin
vasalleja, mutta halusivat vaihtaa alamaisuutensa Venäjään, sekä
lupasivat sotaväkeä ja ruokavaroja tsaarille sodan alkaessa.

Turkin hallitus pysyi kuitenkin rauhassa. Kaarle XII:nen lähetessä
Ukrainia oli hänellä keskusteluja sulttaanin kanssa; mutta mihinkään
toimintaan ei tämä ryhtynyt. Vasta Pultavan tappelun jälkeen
Turkin alueelle asetuttuaan rupeaa Ruotsin kuningas kaikin keinoin
yllyttämään sulttaania sotaan. Vihdoin se saatiin aikaan. Venäjän
lähettiläs heitettiin seitsemäntornin vankilaan; se oli merkki
rauhan rikkoontumisesta. Pietari, sen kuultuaan, ryhtyi heti toimeen
ja tahtoi saada sodan kansalliseksi. Oikean uskon puolesta oli
uskottomia vastaan lähdettävä taisteluun. Eräässä kirjoituksessa,
joka tämän johdosta levitettiin valtakunnassa, huomautetaan siitä
raskaasta ikeestä, jonka alla Kreikkalaiset, Valakit, Bulgarilaiset
ja Serbialaiset huokailevat. Turkkilaisia vertaa tsaari susiin,
jotka ovat tunkeutuneet kristittyjen laumaan; hän kerskaten
mainitsee, että hän on kaikki Baltian maat valloittanut ja tehnyt
lopun Ruotsalaisten herruudesta. Niin kävisi Turkkilaistenkin, jotka
ovat vasten kaikkea oikeutta alkaneet sodan. Hän kehottaa kaikkia
Balkanin kristityitä ryhtymään aseisiin yhteistä vihollista vastaan,
niinkuin heidän mainiot esi-isänsä ennen olivat tehneet. Pietari
tahtoi tällä sodalla saada aikaan kaikkein kristittyjen vapautuksen
Balkanin niemimaalla ja päästä kenties Konstantinoopeliin asti --
päämaali, jota ei vieläkään ole saavutettu. Hän luotti paljon Turkin
kristittyjen intoon ja lupauksiin sekä yllä mainittujen ruhtinasten
kanssa tehtyihin sopimuksiin. Se apu, minkä hän sai, oli kuitenkin
hyvin vähänarvoinen. Hän pettyi samalla tavalla kuin Kaarle XII
tunkeutuessaan Etelä-Venäjälle kasakoilta apua toivoen. Ja sama
kohtalo kuin Kaarle XII:lle, oli Pietarinkin osaksi tulemaisillaan.

Venäjän tsaari tunkeutui näet v. 1711 lähes 40,000-miehisellä
sotajoukolla valtakuntansa rajan Dnjester-virran yli Moldauiin.
Siellä piti olla makasiineja ja ruokavaroja; mutta tyhjäksi hävitetty
maa olikin hänen edessään. Niinkuin Mazeppa tuli tyhjänä Kaarle
XII:nen luo Ukrainin pohjois-rajalla, niin tuli Valakian ruhtinas
Kantemir Jassyyn Pietarin luokse. Moldaun hospodaari Brankovan taas
liittyi lopulta Turkkilaisiin, esiintyessään ensin muka välittäjänä
Pietarin ja sulttaanin välillä. Avusta ei siis paljon ollut.

Pietari joutui joukkoineen Pruth-joen suulle. Ruokavaroja ei ollut;
Turkin suurvisiiri Baltagi-Mehemet seuraa häntä mukanaan noin 200,000
miestä. Turkin sotajoukossa ei ollut puutetta, sillä ruokavarat
näistä maista tuotiin heille; Venäjän armeija joutui saarretuksi. Sen
asema oli toivoton. Kerrotaan, että Pietari yritti pelastaa itsensä
samalla tavalla kuin Narvan luona v. 1700; hän koetti näet yhdessä
puolisonsa Katharinan kanssa päästä turvaan tukalasta asemasta. Se
ei onnistunut. Nyt näytti todellakin siltä, että koko hänen luomansa
työ oli häviön oma ja hän itse vielä vihollisensa käsiin joutumassa.
Mutta hän pelastui jotenkin helpoilla uhrauksilla. Tapahtuman
kaikkia seikkoja ei tarkoilleen tunneta. Erään turkkilaisen vangin
kertomuksesta, niin kerrotaan, saivat Venäläiset tietää, että
sulttaani oli valtuuttanut suurvisiirin rauhan tekoon, ellei hän
ollut voitosta aivan varma. Tämän johdosta lähetettiin sananviejä
suurvisiirin luo esittämään keskustelua. Vastausta ei ensin kuulunut.
Sen vuoksi lähetettiin toinen lähettiläs ilmottamaan, että Venäläiset
olivat myöskin valmiit taisteluun. Tämä tapahtui vaan sentähden,
että Venäläiset eivät toivotonta asemaansa tahtoneet näyttää
pelkäävänsä. Silloin kehotti suurvisiiri lähettämään sovinnonhierojan
Turkkilaisten leiriin. Pietari oli taipuvainen suuriin myönnytyksiin,
se osottaa hänen vaarallista tilaansa. Paitsi kaikkia Turkkilaisilta
valloitettuja paikkoja, oli hän taipuvainen jättämään Ruotsille,
josta hän myöskin arveli kysymyksen tulevan, Liivinmaan; mutta
Pietarin kaupunkia ja Inkerinmaatahan ei luvannut millään ehdoilla
jättää, vaan ennemmin vaikkapa joitakuita Venäjän maakuntia.

Ei Pietarin tarvinnut kuitenkaan näin paljon uhrata. Hänen
lähettiläänsä Schafirov, tottunut valtiomies, oli saanut myöskin
valtuutuksen luvata suurvisiirille 150,000 ruplaa ja muille
etevimmille miehille pienempiä summia. Kerrotaan, että Pietarin
puoliso Katharina olisi tämän lahjomiskeinon keksinyt. Sillä oli
epäilemättä tärkeä vaikutus sovinnon pikaiseen aikaansaamiseen.
Venäläiset luopuivat Asovista sekä hävittivät muut varustetut paikat
Mustan meren rannalla, lupasivat olla Puolan asioihin sekaantumatta
sekä antaa Ruotsin kuninkaan vapaasti matkustaa. Siinä rauhan ehdot.
Venäjän joukko oli pelastettu.

Pietari menetti kyllä ensimmäisen voittonsa hedelmän Asovin
linnoituksen, mutta tuskin kukaan saattoi arvata hänen näinkään
vähällä pääsevän vapaaksi. Suurvisiiri menetti myöhemmin asemansa,
kun sulttaani kuuli, että hän oli lahjoja ottanut -- ja karkotettiin
Konstantinoopelista Lemnos-saarelle. Useita muita, jotka olivat
rauhan teossa osallisena, mestattiin. Kaarle XII oli pahoilla mielin
rauhan johdosta ja koetti vielä saada sotaa aikaan, mutta se ei
onnistunut; v. 1713 tehtiin lopullinen rauha Hollannin ja Englannin
välityksellä.

Pietari ei saanut Balkanin niemellä suuria tuumiansa toteutetuksi:
päinvastoin hänen vastoinkäymisensä teki hänen asemansa entistä
heikommaksi. Mutta hänen vaikutuksellaan täällä on kuitenkin
tärkeä merkitys. Tästä alkaen ovat Balkanin kreikan-kristityt
Venäjän hallituksen kanssa yhteydessä. Venäjän tsaaria pitävät he
turvanaan Turkin sortoa vastaan. Heidän asiansa on yhteinen; väli
on entistä läheisempi. Moldauilaisia, Valakeja ja Serbialaisia on
Venäjän palveluksessa. Itse ruhtinas Kantemir, joka onnettoman sodan
jälkeen ei saattanut maahansa jäädä, muutti Venäjälle. Montenegron
metropoliitta Danilo tuli 1715 Pietariin pyytämään apua Turkkia
vastaan. Hän sai rahaa, tsaarin kuvia j.n.e. Samoille Balkanin
kristityille lähettää Pietari kirjoja, palkkaa opettajia ja pitää
muutenkin heidän opetuksestaan huolta; sanalla sanoen, Venäjän tsaari
on Balkanin kristittyjen silmissä heidän luonnollinen suojelijansa,
jommoisena hän on ollut viime aikoihin asti. Pietari alkoi ensi
kerran sodan uskonnon ja kansallisuuden nimessä Korkeata Porttia
vastaan ja sen jälkeen on Venäjän hallitsijoilla ollut aina sama syy.
Orientaalinen kysymys oli hänen kauttansa saanut siten myöhemmän
luonteensa.



XXI. Pietarin sodat Aasian puolella.


On vielä kolmaskin meri, joka koskettelee Venäjän maita, nimittäin
Kaspian meri. Jo ammoisista ajoista asti oli se ollut tärkeä
itämaisen kaupan välittämisessä, Intian tavaroita kun sen kautta
tuli Itä-Euroopaan. Sentähden oli Venäjän hallitsijoiden huomio
jo ennenkin kääntynyt sinne päin; ulkomaiset matkustajat olivat
teroittaneet näiden seutujen merkitystä ja tahtoneet saada Venäjän
välityksellä kaupan näillä seuduilla haltuunsa. Luonnollista on,
ettei Pietari suurikaan saattanut jättää niitä huomioonsa ottamatta.
Hän käsitti, että Venäjällä olisi täälläkin tärkeä tehtävä. Venäjän
tuli olla välittäjänä idän ja lännen välillä; sen tuli suojella
raakalaiskansojen tunkeutumista Euroopaan, sillä Kaukasus-vuorten yli
niitä asein ennen oli tullut; sen vuoksi oli sen omistaminen nämät
maat. Mutta kauppaedut olivat myöskin tärkeät, ja sen suojelemiseksi
oli näillä seuduilla asuvat kansat kukistettavat, sillä usein olivat
ne ryöstäneet karavaanikauppiaita heidän matkoillaan.

Kaspian meren maissa oli monellaisia kansoja ja valtioita.
Kaukasus-vuoristossa oli pieniä villejä, levottomia kansakuntia,
jotka keskinäisissä riidoissaan jo ennenkin olivat tottuneet Venäjän
tsaaria kutsumaan välittäjäksi. Aasian puolella oli Kalmukkeja,
Turkmeneja y.m. raakalaiskansoja; mutta kauempana kaakkoon päin oli
Muhamettilaisia valtioita, niinkuin Chivan ja Bocharan khaanikunnat,
sekä Persian valtakunta, joka vieläkin on tärkein Keski-Aasian
valtioista. Vähän pohjoisempana asuivat Armeenilaiset, jotka jo ennen
kristittyinä olivat pyytäneet Venäjän tsaarilta apua päästäkseen
Persian vallasta vapaiksi.

Suurempia yrityksiä näille seuduin ei Pietari tehnyt ennen kun
hallituksensa viimeisinä aikoina; hän tahtoi näet saada täällä
korvausta Turkkia vastaan kärsimästään tappiosta. Niinpä hän
v. 1714 lähetti erään tserkessiläisen ruhtinaan johdolla 4,000
miestä Keski-Aasiaan, etupäässä Chivaan. Retki päättyi kokonaan
onnettomasti. Johtaja murhattiin ja joukko hävisi. -- V. 1717
lähetettiin eräs Volynskij Persiaan. Venäjän lähettiläänä hänen
piti toimia, mutta samassa tuli hänen tsaarin käskystä ottaa selvää
Persian oloista, varustuksista, sotavoimasta, maanlaadusta; hänen
tuli lahjoa vaikuttavia henkilöitä, vaikuttaa siihen suuntaan, että
Persian kauppa tulisi Venäjälle edulliseksi j.n.e., ylipäänsä ajaa
Venäjän etuja. Volynskij ilmaisee pian, että Venäjällä olisi hyvä
tilaisuus ryhtyä sotaan Persiata vastaan, maassa kun vallitsee
täydellinen sekasorto ja laittomuus; sotaväki ei ollut saanut
palkkaansa ja oli sen vuoksi valmis jättämään palveluksensa.

Ruotsin sodan kestäessä ei Pietari sotaan ryhtynyt, vaikka jo
varustuksia tehtiin Kaspian meren rannoilla, varsinkin Astrakaanissa,
jonne sama Volynskij oli 1720 päässyt kuvernööriksi. Mutta v. 1722
keväällä ryhdyttiin toimeen; muutamia venäläisiä kauppiaita oli
levottomuuksien vallitessa eräässä Persian kaupungissa ryöstetty; se
oli sodan syynä. -- Pietari itse tuli puolisoineen Kaspian merelle;
siellä oli suuri sotajoukko, noin 106,000 miestä ja 442 laivaa.
Alussa kävi retki onnellisesti, mutta pian rupesi ruokavarojen
puute ahdistamaan; hevoset kuolivat; yhtenä yönä esim. 1,700
kappaletta. Joitakuita tärkeämpiä paikkoja niinkuin Derbent ja
Baku valloitettiin. Turkin hallitus oli pahoillaan ja ulkomaiden,
varsinkin Englannin, lähettiläät kehottivat sulttaania sotaan Venäjää
vastaan. Sama kilpailu ja kateus ilmaantui Englannin puolelta kuin
vielä nytkin itämaiden asioissa. Töintuskin sulttaani saatiin
estetyksi sotaan ryhtymästä. V. 1723 saatiin rauha aikaan, jossa
Venäjälle luovutettiin muutamia linnoituksia Kaukasiassa.

Ei Pietari Persian sotaretkelläkään paljon saavuttanut; nekin harvat
paikat jotka hän sai, olivat vaikeat säilyttää murhaavan ilmanalan
vuoksi. Pietarin seuraajat niistä luopuivatkin. Mutta tässä kohden,
niinkuin muissakin, oli Pietari tienraivaajana Venäjälle. Hän alotti
sen suunnan itäänpäin, jonne Venäjän hallitus seuraavina aikoina
on kääntynyt. Itämainen kysymys sen laajemmassa merkityksessä
sai alkunsa; se on jatkunut, ja vielä meidänkin päivinä jatkavat
Venäläiset Pietarin alottamaa uraa Kaukasus-vuorten takaisissa maissa.



XXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen.


Pitkän Pohjan sodan aikana kiinnitti tsaari suurinta huomiota
sotajoukkoonsa; sen kunnosta koko hänen menestyksensä riippui. Tämä
sota olikin se koulu, jossa Venäjän sotajoukot suurimman opin saivat,
kuin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Järjestys tuli toisellaiseksi,
aseet uudet, upsieristolta vaadittiin enemmän taitoa; kaikki
muodostui samantapaiseksi kuin Euroopan muidenkin maiden joukot
olivat. Se vaati suuria uhrauksia, mutta siinä Pietari vielä vähemmän
kuin muissa kohdissa säästi kansansa ponnistuksia.

Venäjän sotajoukot olivat ennenkin sangen suurilukuisia. Iivana julma
saattoi vihollistaan vastaan lähettää 300,000 miestä. Mutta nämät
joukot olivat järjestymättömiä laumoja, joilta oikea johto puuttui.
Sodan tullessa kutsuttiin näet bojaarit ynnä talonpojat kokoontumaan
määräpaikkoihin, tavallisesti isompiin kaupunkeihin; voivoodit
eli maaherrat heitä johtivat ja ylipäällikkyys oli jollekulle
suurisukuiselle bojaarille annettu. Sodan päätyttyä pääsivät soturit
taas kotiinsa maitaan viljelemään. Nuoli, keihäs ja tappara sekä
muutamilla ampuma-aseita, olivat heidän aseinaan. Kasakoitten joukot,
joiden lukumäärä nousi 50,000:teen, jousineen keihäineen olivat vielä
enemmän järjestystä vailla, ja ainoastaan samantapaisia joukkoja
vastaan niinkuin Tataarilaisia vastaan saattoivat he taistella.
Iivana julma oli Streltsien joukon järjestänyt, josta ennen olemme
puhuneet, mutta ei näidenkään järjestys vastannut muun Euroopan
joukkojen järjestystä. Boris Godunov oli hankkinut 2,500-miehisen
henkivartiajoukon ulkomaalaisista ja seuraavien hallitsijoiden,
varsinkin Pietarin isän Aleksein ja velipuolen Feodorin aikana,
koetettiin muitakin joukkoja harjottaa ulkomaalaisten avulla. Mutta
vaillinaista tämä oli, koska sotamiehet yhäti rauhan aikana saivat
kotonaan tiloillaan olla. Sotajoukon lukumäärä oli Venäjällä kyllä
paljon suurempi kuin Euroopan sivistysmaissa, mutta sen voima oli
heikompi, kun siltä puuttui harjaantumista ja järjestystä. Pietari
oli tässä kohden uudistaja.

Jo ennen olemme kertoneet, mitenkä Pietari poikana ollessaan oli
muodostanut itselleen rykmenttejä, joita hän harjotteli. Näistä n.
n. "Poteschnyje'stä" eli leikkisotureista muodostui kaksi kaartin
rykmenttiä Preobraschenskin ja Semenovan, jotka vielä nytkin ovat
Venäjällä. Ulkomaalaiset upsierit olivat hänen opettajinaan olleet;
ja näitä hän yhä enemmän kutsui armeijaansa, varsinkin Ruotsin
sodan aikana. Vanha järjestys ei enää kelvannut. Hän luopui tuosta
entisestä kutsuntatavasta ja sijaan tuli rekryytien otto. V. 1699
tämä ensi kerran tapahtui. Tässä ei kuitenkaan säännöllisyyttä
ja määrättyä järjestystä ollut, vaan niinkuin Pietarin monissa
muissakin toimissa, olivat asianhaarat ja satunnainen tarve
määräämässä. Tammikuussa v. 1705 esim. vaati hän muutamista
maakunnista yhden rekryytin kutakin 20 taloa kohti; helmikuussa
samana vuonna vaadittiin yksi rekryytti kunkin 20 talon kohdalle
koko valtakunnassa; joulukuussa samana vuonna vaaditaan sama määrä;
niinikään kolmena seuraavana vuonna. V. 1711 otetaan 20,000 miestä
ja 7,000 hevosta, v. 1712 yksi ratsumies joka 50 taloa kohti; v.
1719 4,000 miestä Siperiasta, ja muusta valtakunnasta 10,000 j.n.e.
Väliin käytettiin mielivaltaisempiakin määräyksiä; niinpä käskee
tsaari 1703, että ilman perillistä kuolleen maanomistajan maaorjat
piti koottaman ja pantaman sotaväkeen ja laivastoon. V. 1703
käsketään kovan rangaistuksen uhalla, että kaikkien virkasäätyyn
kuuluvien henkilöiden lapset ja omaiset tulisivat Moskoovaan, jossa
kelvolliset valittaisiin sotaväkeen. V. 1701 taas oli määrätty,
että velkamies, joka ei voinut velkaansa suorittaa, lähetettäisiin
Asoviin. Tilanomistajien täytyi toimittaa vaatteet ja ylöspito
rekryyteilleen ja ratsumiehen hevoset saivat samalla tavalla appeet.
Jos sotamies kuoli, oli toinen sijaan hankittava. Palveluksessa ei
ollut määrävuosia; vaan kykenemättömyys ainoastaan saattoi vapauden
ja silloin sellainen mies joutui sen isännän vaivaksi, joka hänet oli
asettanut.

Sotaväki oli siten muuttunut vakinaiseksi ja oli senkin vuoksi
kalliimpi ja rasittavampi. Sen lukumäärä oli tuskin entistä enempi,
sillä Pietarin hallituksen loppuaikoina oli siinä 210,000 miestä, sen
lisäksi laivastossa 28,000. Majoitusvelvollisuus oli talonpojille
sangen tukala. Sotaväkeä majoitettiin näet asukkaiden luo, missä
sille paraiten sopi, huolimatta seudun varallisuudesta. Talonpojan
tuli hankkia asunto, ruoka, vaikkapa nälkä olisi hänellä itselläkin
jo ennestään vieraana ollut.

Upsierit olivat suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka halveksien
katselivat venäläistä kumppaniaan, vaikkapa he itsekään, varsinkin
aikaisemmin tulleet, eivät olleet kehuttavia miehiä. Tärkeämmät ja
korkeammat upsierien virat jätti tsaari kuitenkin Venäläisille,
osottaen siten myöntymystä kansalliselle itsetunnolle.

Vielä suurempaa huolta käytti Pietari laivaston luomiseen; suurempia
vaikeuksia siinä oli voitettavana, se kun oli ihan alusta aikaan
saatava, ja vielä suurempaa ankaruutta täytyi hänen käyttää, ennen
kun se oli valmiina. Hänen nuoruutensa ajoista kertoessamme,
mainitsimme, mitenkä hän oli hurmaantunut mereen, ja laivanrakennusta
oppiakseen hän etupäässä ulkomaan matkallensakin lähti.
Laivaveistämöitä ruvettiin heti ulkomaan matkan jälkeen rakentamaan;
ensimmäinen oli Voroneschin kaupungissa Don-virran rannalla, josta
laivat virtaa myöten laskettiin Mustaan mereen. Taganrogin kaupunkiin
Asovin meren rannalle laitettiin satama. Mutta vielä suurempia
laitoksia oli myöhemmin tekeillä Itämeren rantamailla. Pietarista
piti tehtämän suuri satamakaupunki; laivaveistämö laadittiin sinne.
Pian siirrettiin samat puuhat Retusaarelle eli Kronstadtiin, josta
Pietari aikoi uuden pääkaupunkinsa etuvarustusta. Räävelin satamaa
parannettiin; toinen Baltischport sen lähellä varustettiin lisäksi.
Laivoja rakennettiin niinikään Aunuksessa ja Arkangelissakin, joka
viimeksi mainittu kaupunki kuitenkin jäi yhä enemmän syrjään Pietarin
vuoksi. Rakennettiinpa Turussakin kaleerilaivoja ison vihan aikana.
Kanavia liikkeen helpottamiseksi sisämaassa niinikään aljettiin
kaivaa; niinpä aikoi hän yhdistää Volgan Mustaan mereen; Laatokan
etelä rannikkoa myöten aljettiin niinikään kanavaa kaivaa.

Mutta miten saatiin kaikki tämä aikaan? Tsaarin ankara tahto ne loi.
Yksityisten täytyi hänen käskystään rakennuttaa omilla varoillaan
laivoja: elleivät totelleet, otettiin heidän omaisuutensa valtiolle.
Niinpä vaati hän 1697, että patriarkka ja kaksi ruhtinasta hankkisi
20 sotalaivaa ja 50 kanuunaa; muut ylhäiset herrat taas 24 laivaa
kanuunineen; kauppiaiden y.m. varakkaiden tuli hankkia pienempiä
aluksia. Itse tsaari puolestaan rakennutti 9 linjalaivaa.

Työmiehiä laivaveistämöille ja satamatöihin saatiin siten, että
maaherroja käskettiin kokoamaan alueistaan määrätty joukko
talonpoikia, jotka pakotettiin työhön; niitä oli kymmeniä tuhansia
yht'aikaa. Huono ruoka ja taudit surmasivat niitä äärettömän paljon;
niinpä lasketaan Taganrogin satamatöissä yksin 300,000 työmiestä
henkensä menettäneen. 7,000 miestä oli Laatokan kanavatyössä joutunut
surmansa saamaan, ennenkun työ oli varsinaiseen käyntiinkään päässyt.

Saadakseen taas laivan aineksia kielsi Pietari yksityisten kaatamasta
puita metsistään, varsinkin virtojen rannoilla. Kuoleman rangaistus
oli uhkana. Itse maanomistajaakin kiellettiin edes omiksi tarpeikseen
puita kaatamasta; kolmannella kerralla kun hänet siinä tavattiin,
sai hän "knuuttia" sekä tuomittiin 20 vuodeksi kaleerityöhön. Suomen
metsistäkin tuotiin paljon puita Pietarin ja Räävelin satama- ja
laivatöihin.

Mutta tällä säälimättömällä tarmollaan ja ankaruudellaan sai Pietari
12 vuoden kuluessa luoduksi laivaston, jonka vertaista ei Itämeressä
ollut. 1714 hän jo voitti Ruotsin laivaston ja seuraavina vuosina
hänen kaleerinsa tekivät Ruotsin rannikoilla suurta tuhoa. Hän oli
samassa totuttanut kansansa merielämään, jota se ennen kauhulla oli
katsellut. "Venäläiset", kertoo eräs aikalainen, "pian tottuivat
varsinkin kaleerilaivoihin, ne kun melkein joka yöksi laskivat
maalle, ja kuu tuuli oli vastainen oli sotamies taipuvaisempi
soutamaankin kun hän maalla kulki kantaen matkatarpeita selässään".



XXIII. Pietarin kaupungin synty.


Jo edellisessä mainitsimme, että Pietari alkoi rakentaa uutta
pääkaupunkia Neva-joen suulla valloitettuaan v. 1703 nämät seudut
Ruotsalaisilta. Mutta vasta Pultavan tappelun jälkeen, jolloin
hän saattoi pitää omistusoikeutensa Inkeriin varmana, pantiin
suurempaa intoa ja vauhtia tähän toimeen. Samantapaista ankaruutta
ja mielivaltaa kuin laivaston hankkimisessa hän uutta pääkaupunkia
luodessakin käytti. Hän tahtoi asettaa valtakuntansa pääpaikan
merenrannikolle lähemmäksi länsimaita, huolimatta siitä että se
tulisi olemaan kokonaan valtakunnan syrjäosassa ja vieläpä vieraan
kansallisuuden alalla. Inkerissähän asui suomalaisia, vaikka Pietari
siirsi näihin sodan kautta autioiksi joutuneihin pitäjiin paljon
venäläisiä talonpoikia. Nimeksi hän valitsi apostoli Pietarin
kunniaksi hänen ja samassa oman nimensä.

Vaikeaksi kävi varsinkin alussa työpuuhat. Kaupungille määrätty
paikka ja koko sen ympäristö oli sangen epäedullinen; siinä oli
suuria soita ja rämeitä. Aluksi saatiin noiden vetisten seutujen läpi
kaksi tietä tehdyksi, mutta niin pohjattomia ne olivat, että sekä
syksyisin että keväisin nähtiin niillä paljon hevosia uponneina.
Ilmanala oli myöskin hyvin haitallinen terveydelle. Mutta sellaiset
seikat eivät Pietariin vaikuttaneet. Hän oli sen määrännyt ja sen
piti tapahtua. Eikä siinä kylliksi että hän uuden pääkaupungin
perusti, vaan hän tahtoi sen valmiiksi tehdä.

Ensimmäinen rakennus oli linnarakennus paikan suojelukseksi. V. 1703
sinne kutsuttiin tuhansia ihmisiä sitä varten. Multaa ja hiekkaa
täytyi kuljettaa pitkien matkojen päästä; kuljetusneuvot olivat
sangen puutteellisia, ei edes kottikärryjä ollut, vaan täytyi
työmiesten ensi aluksi viedä multaa takkinsa liepeissä, kankaan
kappaleissa, vanhoissa matoissa tai säkeissä, joita kannettiin joko
selässä tai käsivarrella. Vuosittain siellä oli kymmeniä tuhansia
työssä; työmiehiä koottiin valtakunnan kaikista maakunnista; siellä
oli Venäläisiä, Tatarilaisia, Kalmukkia, kasakoita, Suomen ja
Inkerin talonpoikia ja myöhemmin paljon suomalaisia ja ruotsalaisia
sotavankia. Kivenhakkaajia, tiilenvalmistajia ja muurareja varsinkin
tarvittiin. V. 1708 esim. kutsuttiin 40,000 miestä työhön; sama määrä
oli seuraavana vuonna ja vielä lisäksi pari tuhatta käsityöläistä.
Kun yksi joukko oli määräaikansa ollut, laskettiin se pois ja toisia
kutsuttiin sijaan. Se oli jonkinlainen verotus, joka talonpojille
ja käsityöläisille määrättiin. Maakuntien voivoodit niistäkin
pitivät huolen. Työmiehet saivat vähän palkkaa, 1/2 tai 1 ruplan
kuukaudessa; tämä makso samoin kuin muutkin kustannustarpeet otettiin
ylimääräisenä verona maasta. Ruokavarat työmiehiä varten koottiin
niinikään maakunnista; mutta kovin vaillinaisesti elatusvaroista
huolta pidettiin; työmiehet kärsivät puutetta, jonka vuoksi paljon
kuoli. Epäterveellinen ilmanala ja siitä johtuvat taudit myöskin
osaltaan vaikuttivat. Noin 200,000 ihmistä sanotaan Pietarin
rakennuspuuhissa henkensä heittäneen.

Pietari vaati myöskin mahtavia ylimyksiä ja muita varakkaita
henkilöitä ottamaan lempikaupunkinsa rakentamiseen osaa. Saadakseen
siihen asukkaita määräsi hän muualta, varsinkin entisestä
pääkaupungista Moskoovasta, sinne rikkaita asukkaita muuttamaan.
V. 1714 hän antoi käskyn, että muutamat hovin virkamiehet, 350
varakasta leskeä, 300 kauppiasta sekä 300 käsityöläistä, jotka kaikki
valittiin koko valtakunnasta, vuoden kuluessa olivat velvoitetut
rakentamaan talon kukin itselleen Pietariin. Hän kielsi niinikään
rakentamasta pieniä puurakennuksia keskikaupunkiin; tiilestä piti
kaikki rakennettaman. Mutta työ kävi hitaasti, koska muurareja ei
tarpeeksi ollut saatavissa. Silloin keksi Pietari sen keinon, että
hän kielsi muissa kaupungeissa korjauksia tekemästä niin kauan
kun Pietarissa tarvittiin paljon muurareja. Muissa kaupungeissa,
varsinkin Moskoovassa, rakennukset joutuivat rappiolle; suuri
tulipalo hävitti vielä v. 1712 viime mainittua kaupunkia. Mutta
siihen ei tsaari paljon huomiotaan kiinnittänyt. Jos yksi ei
saattanut varoillaan rakennuttaa taloa, sai hän yhtyä toisen kanssa.
Pietari itse määräsi paikottain, etupäässä Vasilj-Ostrovassa, joka
on Nevan saari, rakennusjärjestyksen; ja kun hän huomasi, ettei
määrättyä järjestystä ollut käytetty, täytyi omistajien hajottaa
vasta valmistetut rakennuksensa ja rakennuttaa ne uudestaan.
Jokaisella mainitulla saarella asuvista tuli olla pieni satama, ja
siltaa kun ei ollut, täytyi veneillä kulkea; mutta soutamalla oli
tsaari kieltänyt kulkemasta, purjeiden avulla se piti suorittaa. Moni
kun oli kokematon, sai tuulessa surmansa; mutta Pietari ei siitä
huolinut; hän "ikäänkuin tahtoi Vasilj-Ostrovassa muuttaa kanansa
hanhiksi".

Valtakunnan varakkaammille maanomistajille etupäässä oli talonpaikat
määrätyt Vasilj-Ostrovalle. Mutta varsinkin juuri ne olivat
vastenmieliset muuttamaan sisämaasta, jossa he olivat tottuneet
olemaan. Tsaarin auttaja ja ystävä Soheremetjev esim. joutui
sen vuoksi epäsuosioon. Pietariin oli vaikeampi saada heidän
maantuotteitansa tuoduksi kuin Moskoovaan. Heillä ei ollut tilaisuus
niinkuin ennen metsästykseen maatiloillaan, koska ne olivat kaukana
Pietarista. Mutta tsaarin ankara tahto sai kaikki käymään. He
jättivät toinen toisensa perästä Moskoovan ja maatiluksensa sekä
siirtyivät Pietariin. Täällä täytyi heidän jättää myöskin vanhat
venäläiset tapansa, sillä Pietarista muodostui länsimainen kaupunki
joka alalla.

Kaupungin rakennettu ala laajeni laajenemistaan. Suurin osa
rakennuksista oli aluksi puusta tehtyjä; katot olivat ohueilla
laudoilla tai päreillä peitetyt; toiset talonomistajat peittivät
vielä laudat turpeilla, joten ne kesäisin kasvoivat ruohoa. Mutta
keskiosissa kohosi myöskin komeita palatsia, niinkuin ruhtinas
Menschikovin, suuramiraali Apraksinin, kenraali Jaguschinskin y.m.
korkeiden virkamiesten; yleisiä rakennuksia, kirkkoja oli näiden
ohessa. Ja kaupungin keskustassa oli linna; sen tornissa oli kaikkina
juhlapäivinä keltanen lippu liehumassa, johon oli kuvattuna Venäjän
kaksipäinen kotka kynsissään pitämässä neljää suurta järveä. Niillä
tarkotettiin luonnollisesti neljää merta, joiden rantamaita Pietari
omisti.

Toisaalla taas oli kauppahalleja rakennettu, joissa venäläisiä,
saksalaisia, turkkilaisia ja tatarilaisia kauppiaita liikkui
tavaroitansa kaupittelemassa. Satamaan rupesi ilmaantumaan vuosi
vuodelta yhä useampia ulkomaalaisia laivoja, jotka toivat länsimaiden
tavaroita Venäjälle ja veivät taas Venäjän tavaroita. Arkangelin
merkitys oli mennyt ja tsaari pakotti useita sen kauppiaitakin
siirtymään uuteen pääkaupunkiinsa. Virkamiehet ja virastot siirtyivät
vähitellen Moskoovasta. Sanalla sanoen se muodostui koko Venäjän
pääpaikaksi. Itse tsaari vetäytyi Pietariin rauhaan niin usein kuin
vaan saattoi; siellä hän paraiten viihtyi. Hän kutsuukin Pietaria
välisti "paratiisikseen".

Noin 20:ssä vuodessa oli tämä soinen paikka, jossa oli pari kolme
kalastajan hökkeliä, muuttunut yhdeksi Euroopan tärkeimmäksi
kaupungiksi.



XXIV. Uusi hallintojärjestelmä.


Jo aikaisemmin (X:ssä luvussa) kerroimme, että Pietari heti ulkomaan
matkalta palattuansa v. 1698 rupesi muuttamaan Venäjän oloja
länsi-eurooppalaiseen tapaan. Mutta ne koskivat silloin etupäässä
ulkonaisia seikkoja: partoja, vaatteita y.m. Hallitusjärjestelmään
hän ei kajonnut ennenkun myöhemmin: eikä hänen oma huomionsakaan
ensimmäisellä ulkomaan matkalla tähän alaan kiintynyt; se pysyi
käytännöllisemmällä. Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina vasta
hallintoa ruvetaan järjestämään.

Venäjän tsaari oli vanhastaan itsevaltias; hän oli Jumalan sijainen
maan päällä; alamaiset olivat hänen orjiaan. Eikä Pietarin tarkotus
milloinkaan ollut itse vallasta luopua; päinvastoin hän kaikissa
toimissaan osotti, ettei mikään laki ollut häntä sitomassa. Tuon
salaperäisen pyhyyden hän vaan jätti; se ei soveltunut hänen
katsantotapaansa, mutta valta oli perusteeltaan sama kuin ennen.
Pietari päinvastoin järjesti hallinnon siten, että hallituksen
mahti tuli entistä tuntuvammaksi. Virkamiehistössä puuttui ennen
yhteyttä ja säännönmukaista toimintaa, joka teki hallituksen voiman
heikommaksi ja hallinnon toimet höllemmäksi. Nyt se järjestettiin;
entinen itämaalainen patriarkaalinen hallintojärjestelmä muuttui
länsimaiseksi säännölliseksi.

Länsimaiden sivistyneissä valtioissa oli tähän aikaan rajaton
hallitsijavalta yleinen, niinkuin Ranskassa, Ruotsissa y.m.;
ja hallitsijat taas käyttivät monia virkakuntia ja virkamiehiä
valtion hallintoa hoitamassa siten järjestettynä, että virkakunnat
olivat säännöllisessä yhteydessä toistensa kanssa, alemmat aina
alistettuina ylempien alle ja niiden valvonnassa. Hallitus saattoi
täten virkamiestensä kautta ulotuttaa vaikutuksensa sangen laajalle.
Tämän mukaan Venäjälläkin järjestettiin. Pietari oli lähettänyt
taitavia miehiä ulkomaille tutkimaan näitä seikkoja ja kutsui myöskin
tottuneita ulkomaalaisia virkamiehiä, joiden avulla muutos saatiin
toimeen. Entiset virkanimitykset ja arvonimetkin rupeavat häviämään
ja saksalaisia tulee sijaan; prikaasit muuttuvat kolleegeiksi,
djakit, okolnitsohit y.m. häviävät, mutta paroonia, kreivejä y.m.
taas ilmaantuu.

Tsaarien neuvonantajana ja apulaisena hallituksessa oli vanhastaan
n.s. bojaarineuvosto eli duma. Siihen kuului mahtavimmat ylimykset,
jotka tsaarin käskystä kokoontuivat lausumaan ajatuksensa hänen
esittämästään asiasta; Useimmiten duma vaan lausui hyväksymisensä
tsaarin esityksiin. Se oli veltto ja toimeton, eikä sellainen
virkakunta enää soveltunut Pietarin hallitustapaan; sillä hän vaati
tositointa kaikilta. Hän jättikin koko neuvoston vähitellen syrjään
ja vihdoin teki siitä kokonaan lopun. Duman sijalle asetettiin
ylemmäksi virkakunnaksi senaatti.

V. 1711 samana päivänä jolloin tsaari lähti Turkin sotaan antoi hän
ukaasin senaatin muodostamisesta, nähtävästi siitä syystä juuri
silloin, että se hänen poissa ollessaan pitäisi huolta hallituksesta,
vaikkakin se vakinaiseksi määrättiin. Senaatti oli, kuten mainittu,
valtion korkein virkakunta, niinkuin Ruotsissa valtaneuvosto;
kaikki muut hallintovirastot olivat sen alle alistetut. Tarkotus
ei kuitenkaan ollut, että se toimisi itsenäisesti tsaarin ohessa,
vaan sen tuli pitää huolta ja panna toimeen tsaarin käskyt. Senaatin
toimiala oli sangen laaja; sen tuli olla puolueettomana tuomarina,
pitää raha-asioista huolta, sotalaitoksesta niinikään, kaupasta,
veroista j.n.e.: "lyhyesti sanoen", lausuu Pietari, "senaatin tulee
hallitsijan ja kansan hyödyksi väsymättä työskennellä, tehdä hyvää ja
häätää sitä mikä on vahingollista". Näin sanotaan eräässä ukaasissa
v. 1718. Ja että senaatin jäsenet saivat olla täydessä työssä, siitä
piti Pietari huolta: usein hän moittii heitä kuitenkin velttoudesta
ja toimettomuudesta, asiat kun liian kauan siellä viipyivät. Senaatin
tointa valvomaan asetettiin yliprokuraattori. Tätä virkamiestä
Pietari piti sangen tärkeänä; hän kutsuukin häntä omaksi "silmäkseen".

Senaatin alipuolelle järjestettiin v. 1717 entisten "prikasyjen"
sijaan alempia virastoja eli kolleegia, joissa samoinkuin
senaatissakin oli useampia jäseniä. Kolleegijärjestelmään oli
Ruotsista saatu malli ja samaan tapaan ne Venäjälläkin laadittiin.
Sitä tarkotusta varten oli tsaari lähettänyt erään saksalaisen
Fickin tutkimaan Ruotsin hallintojärjestelmää. Kolleegia oli
yhdeksän eri hallintoaloja varten; yhdellä oli hallussaan ulkomaan
asiat, toisella raha-asiat, kolmannella oikeus-asiat, neljännellä
sotalaitos, viidennellä laivasto j.n.e. Esimiehet eli presidentit
olivat näissäkin Venäläisiä, mutta alemmat virkamiehet suurimmaksi
osaksi ulkomaalaisia, joita sitä varten värvättiin. Paljon niihin
antautui myöskin ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankeja, jotka,
huonossa tilassa kun olivat, tekivät uskollisuuden valan tsaarille ja
ryhtyivät hänen palvelukseensa, varsinkin kun hyviä etuja luvattiin.

Maakuntien hallinto järjestettiin samaan tapaan. Voivoodit
eli maaherrat olivat vanhastaan tunnetut kansan sortajina ja
kiusaajina. Heillä oli liian suuri valta, koska sekä hallinto että
oikeudenhoito oli heidän käsissään; ja heidän toimiansa valvottiin
sangen vaillinaisesti. Voivoodin rinnalle asetettiin nyt maakunnan
aatelismiehistä neuvoskunta, jonka mieltä hänen tuli tiedustella.
Voivoodien toimet olivat myöskin ennen mainittujen kolleegien
valvonnan alaisena. -- Kaupunkien hallitus järjestettiin myöskin
ulkomaalaiseen tapaan raatineen ja pormestarineen.

Näiden oheen asetettiin koko sarja alempia virkamiehiä:
oikeuskomissariuksia, rahastonhoitajia, provianttimestaria,
postivirkamiehiä j.n.e. Sanalla sanoen kaikki uuden ajan sivistyneen
valtion virkakoneistoon kuuluvat jäsenet. Mutta nuot virkamiehet
eivät olleet kansaa varten, vaan etupäässä valtion etuja valvomassa,
sille tulevia veroja, rekryytejä y.m. hankkimassa. Kansan edut ja
tarpeet pysyivät yhä edelleen Venäjän virkamiehistölle vieraana,
niinkuin asian laita ennenkin oli ollut. Samantapainen oli siihen
aikaan virkamiehistö myöskin muissa maissa.

Pietarin tarkotus oli saada suurempaa yhteyttä, säännöllisyyttä,
järjestystä ja oikeutta valtion hallintoon. Kaikkien virkakuntien
tuli sopusuhteessa toistensa avulla työskennellä asteittain ylemmästä
alempaan. "Niinkuin kellossa ratas panee toisen liikkeeseen, niin
täytyy suuressa valtionkoneistossa yhden viraston panna toisen
toimintaan ja sen mukaan kuin jokainen täsmällisessä suhteessa ja
oikeassa järjestyksessä on, ei saata muuta olla seurauksena, kuin
että viisauden osotin näyttää maalle onnellisia hetkiä".

Näin arveli tsaari itse uudesta järjestelmästään; mutta siinä hän
pian huomasi erehtyneensä. Hän oli kyllä luonut uudet laitokset,
uuden koneiston, mutta uutta henkeä hän ei saanut luoduksi.
Virkamiehistö pysyi suuressa määrin edellisen kaltaisena; siinä oli
opin ja sivistyksen puute liian suuri; oman edun pyyntö, voitonhimo,
epärehellisyys olivat tavallisia vielä tästä lähinkin, niinkuin
ennen. Tähän seikkaan palaamme veroista puhuessamme.



XXV. Aatelisto ja kirkko.


Aatelissäädyn etuoikeudet muiden kansanluokkien rinnalla kaikissa
kansoissa perustuvat alkuansa sen velvollisuuksiin valtion ja
hallitsijan palveluksessa; etuoikeudet ovat siitä korvauksena. Niin
oli Venäjälläkin suuri ylimysluokka syntynyt; ne miehet, jotka
olivat olleet ruhtinaiden palveluksessa, etenkin sotaväessä, olivat
kohonneet muita ylemmäksi. Mutta aikojen kuluessa muuttui tämä
ylimyskunta sukuaatelistoksi, s.o. synty määräsi etuoikeudet, ja
vastaavia velvollisuuksia ei täytetty. Tosin oli paljon bojaareja
tsaarin hovissa, mutta heidän toimensa ovat pikemmin etuoikeuksina
pidettävät kuin velvollisuutena; suurin osa heistä eleli kuitenkin
toimetonna maatiloillaan.

Pietari rupesi taas vaatimaan aatelia tsaarin palvelukseen. Olemme
jo ennen maininneet, miten hän pakotti bojaareja lähettämään
poikiansa ulkomaille oppia saamaan. Jokaisen tuli olla valmis
mihin toimeen hänet määrättiin; kaksi kolmannesta aateliston
pojista määrättiin palvelemaan sotaväessä; hän komensi niitä
myöhemmin insinöörikouluihin tai meriakatemiaansa. V. 1714 käski
hän koko valtion aatelin saapumaan lapsineen perheineen Pietariin
tarkastettavaksi. Vaikeata oli kaikkia saada kokoon, jonka vuoksi
hän määräsi valtiolle otettavaksi niiden omaisuuden, jotka eivät
kutsumusta noudattaneet. Tarkoitus tällä tarkastuksella oli
nähtävästi jonkinlainen uusi aije, jonka kautta aatelissääty
pakotettaisiin valtion toimiin.

Pietarin päämäärä oli kiinnittää koko aatelisto valtion palvelukseen.
Sitä osottaa hänen arvojärjestelmänsäkin; siinä näet virkamiehistö ja
aatelisto sulautuvat yhteen. Hän jakoi kaikki valtion virkamiehet,
sekä sotilas- että siviiliviroissa olevat, 14:nen arvoluokkaan; ja
kaikki, jotka olivat kohonneet 8:teen arvoluokkaan asti, saivat
perinnöllisen aateluuden. Myöskin naiset olivat saman järjestelmän
mukaan eri asteissa; naidut olivat miehensä arvoluokassa; mutta
naimattomat tyttäret olivat vähän alempana, siten että esim.
ensimmäiseen luokkaan kuuluvan virkamiehen tytär oli saman arvoinen,
kuin 4:teen luokkaan kuuluva aviovaimo, toisen luokan virkamiehen
tytär oli taas 5:teen luokkaan kuuluvan naidun naisen arvoinen j.n.e.
Virka se oli yksin, joka toi arvon; vanha aatelisuus himmeni kokonaan
sen rinnalla. Muualla Euroopassa ei sentapaista järjestelmää ole
ollut. Venäjällä se on vieläkin olemassa.

Samoin kuin aateliston tahtoi Pietari saada valtion siipein alle
kirkonkin alistumaan.

Venäjän kirkolla oli jotenkin itsenäinen asema, valtiosta melkein
riippumaton. Iivana julman ajoista asti oli tsaarin rinnalla kirkon
päämiehenä patriarkka, ja häntä tuskin vähäpätöisempi. Patriarkalla
oli oma valtaistuimensa; hänen käskynalaisinaan oli ääretön joukko
sekä pappeja että munkkia ja nunnia, joiden viimeksimainittujen luku
Pietarin aikana laskettiin 25,200:ksi; luostarien lukumäärä taas
oli lähes 800. Suuret rikkaudet oli sen hallussa, paitsi muuta noin
130,000 talonpoikaisperhettä kuului kirkon omaisuuteen eli 1/2 koko
valtion talonpojista. Pietari ensiksikin poisti patriarkan-viran.
Patriarkan suuri arvo ja valta ei häntä miellyttänyt. "Yhteinen
kansa ei tiedä", sanoo Pietari, "mitenkä hengellinen valta eroaa
itsevaltiaan vallasta; häikäistynä siitä loistosta ja arvosta, mikä
kirkonpäämiestä ympäröi, saapi se sen ajatuksen, että viime mainittu
on toinen hallitsija ja ainakin itsevaltiaan vertainen tai kenties
häntä korkeampikin, ja että hengellinen arvo edustaa toista, parempaa
valtiota. Jospa sitten mielipiteiden erilaisuus ilmaantuu patriarkan
ja tsaarin välillä, sattuu helposti, että kansa asettuu patriarkan
puolelle, luullen, että hän taistelee Jumalan asian puolesta ja että
häntä sen vuoksi on autettava". Tässä Pietari selvään lausuu syyn,
jonka tähden hän lopettaa korkeimman hengellisen virka-arvon; se oli
tsaarin kilpailija; ja sitä paitsi olivat kirkon miehet, patriarkka
etupäässä, Pietarin uudistuspuuhien kiivaimmat vastustajat. Eikä
osattu toivoakaan sellaista kirkon päämiestä, joka olisi mukaantunut
hänen tahtonsa jälkeen.

V. 1700 kuoli patriarkka Adrian; Pietari ei nimittänyt toista,
vaikka häntä pyydettiin; patriarkan tointa hän määräsi Rjäsanin
metropoliitan eli arkkipiispan Stefan Javorskijn hoitamaan, miehen,
jonka hän jo ennen oli oppinut tuntemaan taipuvaiseksi reformeihinsa
ja sivistyneeksi sekä suureksi saarnamieheksi. Mutta Jovorskij toivoi
kuitenkin patriarkaksi pääsevänsä; kun hän toiveissaan pettyi,
muuttui hänen katsantotapansa vihamieliseksi Pietarin puuhille.
Patriarkan sijaan asetettiin v. 1721 n.s. pyhä synoodi kirkollisten
asioiden johtajaksi. Siinä oli useampia jäseniä; tsaari ne määräsi;
ja tämän kautta kirkon ylin johtajavalta tuli hänestä riippumaan.

Muukin papisto pantiin tarkemman valvonnan alaiseksi ja menetti sen
erikois-aseman, mikä sillä ennen valtiossa oli ollut. Luostaria
piti Pietari ainoastaan laiskuuden ja tekopyhyyden pesäpaikkoina.
Pelättiin jo yhteen aikaan, että hän hävittäisi ne kaikki ja ottaisi
niiden omaisuuden itselleen, mutta näin pitkälle hän ei mennyt;
hän vähensi niiden lukumäärää; kuri tehtiin entistä paremmaksi ja
kovempaa tarkastusta pidettiin.

Suurin isku kirkolle oli se, että Pietari otti valtion huostaan osan
sen tiluksista. Eräs sitä varten asetettu "kamarikonttoori" hoiti
niitä; hän itse käytti valtion tarpeisiin niistä suuren osan.

Mainitsemillamme toimenpiteillään saattoi Pietari Venäjän kirkonkin
toiseen asemaan. Hän katsoi kaikki asiat valtion edun kannalta.
Niin tässäkin. Uskonnon asioissakaan hän ei ollut samalla
käsityskannalla kuin hänen kansansa. Hän moitti tekopyhyyttä, jota
hän luuli kansassa näkevänsä. Kymmeniä käskyjä lukeissaan sanoi
hän kaivanneensa yhden: "Sinun ei pidä teeskentelemän". Taikauskon
vaikuttamaksi hän sanoo sen suuren pappisvallan synnyn, mikä kirkossa
oli olemassa. Hän vaati todellista uskoa -- niin hän ainakin sanoi
uskonnon asioita julkisesti käsitellessään -- sekä töitä ja ennen
kaikkia suurempaa sivistystä ja oppia papistolta. Itse hän noudatti
kirkkonsa vaatimuksia; hän paastosikin sen määräyksien mukaan.
Kerrotaan, ettei hän syönyt paaston aikana lihaa ennenkun sai siihen
luvan Konstantinoopelin patriarkalta. Mutta tuo uskonnollisuus
näyttää hänessä olleen ainoastaan pintapuolista; se ei syvään ollut
juurtunut häneen. Hän teki joskus ivaa kirkon menoista, pilkkasi
kirkon pyhänä pitämiä seikkoja; useimmiten se kuitenkin tapahtui
paavin ja hänen kirkkonsa kustannuksella. Oli erityinen "juomapaavi"
valittuna ja eri paavin neuvosto, johon kuului Pietarin kumppania.
Kaduilla tämä joukko usein esiintyi, kaikki hullunkurisissa
pukimissa; tynnyrin päällä rehenteli paavi Bacchukseksi puettuna;
sikoja, pukkia, karhuja, susia tai lehmiä olivat hänen vaunujansa
vetämässä. Toisinaan oli "Paavi" taas puettuna kirkonruhtinaan
pukuun, ratsastaen sian selässä. Juomapidoissa oli joskus abedissa
palvelemassa j.n.e. Mutta ei aina omaakaan kirkkoa säästetty.

Pietari ei kuitenkaan sallinut antaa Venäjän kirkon opista
huonoja arvosteluja eikä hän myöskään siitä luopumista sallinut.
Storovertsejä eli vanhan kirkkojärjestelmän puolustajia kohtaan
hän ylipäänsä oli suvaitsevainen; mutta ryhtyi joskus niitä
vainoamaankin, välistä julmalla tavalla, mutta silloin se
tavallisesti tapahtui valtiollisista syistä; heidän erilainen
katsantotapansa oli silloin joutunut valtion kanssa ristiriitaan.

Muun-uskolaisia kohtaan hän oli täydellisesti suvaitsevainen. Hän
seurusteli ulkomaalaisten kanssa, kutsui heitä Venäjälle ja he
saivat vapaasti uskonnossaan pysyä. V. 1702 hän julkaisi ukaasin,
jossa hän lausuu, "ettei hän tahdo ihmisten omaatuntoa sortaa, sekä
sanoo suvaitsevansa, että jokainen kristitty omalla edesvastuullaan
pitäköön huolta autuudestaan". Tällä lupauksella hän kyllä tahtoi
saada ulkomaalaisia siirtymään Venäjälle, mutta samassa se osottaa
myöskin hänen omaa katsantotapaansa uskonnon asioissa. Hän oli järjen
mies ja jo sen johdosta suvaitsevainen. Kansaansa hän myöskin tahtoi
siihen totuttaa, mutta se ei vielä hänen aikanansa voinut tapahtua.



XXVI. Taloudellisia parannuspuuhia.


Ulkomailla matkustaessaan oli Pietari nähnyt toimeliaisuutta
taloudellisella alalla ja siitä johtuvaa hyvinvointia ja
varallisuutta; Venäjällä taas oli velttous, taitamattomuus sekä siitä
johtuva puute ja köyhyys vastakohtana. Tämän auttamiseksi tarvittiin
apua hallituksen puolelta. Muissakin maissa oli hallituksen tapana
17:llä ja 18:lla vuosisadalla ohjata paljon suuremmassa määrässä kuin
nykyaikana taloudellisia asioita; se järjesti kaupan ja teollisuuden
harjottamisen pienimpiin yksityisseikkoihin meneviin säädöksiin
asti; kansaa pidettiin tässä kohden taitamattoman lapsen kaltaisena,
jota täytyi neuvoa; ja samassa myöskin valtion etua pidettiin
silmällä. Olipa Ranskan suuri ministeri Colbert antanut neuvoja
nikkareille, miten heidän tuli höylää käyttää; Preussin kuningas
Fredrik II pakotti talonpoikia poliisin valvonnan alla perunoita
istuttamaan; perunain viljelys oli silloin näet vasta saanut
alkunsa. Eipä siis ole ihmettelemistä, jos Pietari, jonka valvonta
joka paikkaan ulottui, esiintyi talouden opettajana ja johtajana
ja antoi määräyksiä, jotka meistä tuntuvat vähäpätöisiltä. Hän
kielsi esim. saappaiden alle suuria nauloja lyömästä, koska ne ovat
jalkapohjalle haitallisia; hän antoi neuvoja, mitenkä myllynkatot
saadaan sellaisiksi, että ne sateelta hyvin suojelevat; miten
puita oli kaadettava, miten ohraa leikattava, teitä rakennettava;
hän pakotti talonpoikia käyttämään uudenlaisia kuokkia j.n.e.;
lukemattomia samantapaisia seikkoja koskevia määräyksiä hän antoi.
Mutta tärkeimmät olivat ne määräykset, jotka koskivat Venäjän kaupan
ja teollisuuden järjestämistä.

Koko sivistyneessä Euroopassa oli viime vuosisadalla valtiotaloudessa
n.s. merkantiilijärjestelmä vallitsemassa. Perusajatus siinä oli se,
että valtiota oli koettaminen rikastuttaa mahdollisuuden mukaan; raha
tai kulta ja hopea olivat rikkauden merkkinä. Jotta näitä saataisiin,
oli talous siten järjestettävä, että maan tavaroiden vientiä
edistettäisiin, mutta tuontia supistettaisiin. Sen aikaansaamiseksi
otti hallitus talouden asiat ohjatakseen; se suosi yksipuolisesti
teollisuutta ja kauppaa, koska niistä rahaa saatiin, se määräsi
kaupan kulkemaan määrättyjä teitä, ulkomaan kaupan taas määrättyihin
satamakaupunkeihin; se sääsi korkeita suojelustulleja ulkomaan
tavaroille, antoi yksityisille kauppaoikeuksia j.n.e. Vapaa kilpailu,
nykyajan tunnussana, oli siihen aikaan kammottu; arveltiin etteivät
yksityiset osaisi järjestää niin että valtio hyötyisi; ja se oli
tärkein. Näitä periaatteita Pietarikin suosi ja ne soveltuivat hyvin
hänen muutenkin mielivaltaiseen hallitustapaansa.

Ulkomaan kauppa oli ennen ollut ulkomaalaisten käsissä, etupäässä
Hollantilaisten ja Englantilaisten. Pietari tahtoi saada sen
Venäläisille kauppiaille siirretyksi. Hän antoi ukaasia, joissa
käskettiin Venäläisiä muodostamaan kauppaseuroja länsimaiden tapaan.
Hän koetti saada ne liitetyksi kansainväliseen kauppaan. Tsaari itse
kävi esimerkillään edellä, ryhtyen kauppayrityksiin ulkomaalaisten
kanssa. Hän asetti konsulia suuriin kauppakaupunkeihin kuten
Toulon'in, Cadiz'iin y.m., teki kauppasopimuksia länsivaltojen
kanssa. Mutta eivät nämät yritykset onnistuneet. Venäjän kauppiailla
ei ollut tarpeeksi taitoa ja sivistystä voidakseen kilpailla
ulkomaalaisten kanssa. Eikä ollut helppoa, niinkuin Pietari
oli kuvitellut, muuttaa venäläistä pikkukauppiasta taitavan
englantilaisen tai hollantilaisen suurkauppiaan kaltaiseksi, joka
tunsi koko maailman kauppasuhteet ja osasi sen mukaan asiansa
järjestää. Maan ulkopuolella eivät venäläiset kauppiaat juuri kunniaa
maalleen tuottaneet. Niinpä kertoo Venäjän lähettiläs Tukholmassa,
että hänen täytyi hävetä maanmiestensä puolesta, he kun markkinoilla,
jolloin myivät avonaisissa puodeissaan pähkinöitä, muita hedelmiä ja
liinakangasta y.m.s., olivat päihtymisellään ja muutenkin huonolla
käytöksellään saavuttaneet kansan ivaa ja halveksimista. Joku harva
pääsi ulkomaalaisten tasalle; niinpä eräs Solovieff piti suurta
tavara- ja pankkiliikettä Amsterdamissa.

Ennen oli Arkangeli ollut ainoa satamakaupunki Venäjällä. Ja tämän
kaupungin kautta määräsi Pietari hallituksensa ensi aikoina kaiken
ulkomaan kaupan kulkemaan. Etäämpääkin kuljetettiin tavarat sinne.
Ankarilla määräyksillä kiellettiin kauppa Riiassa ja Räävelissä,
koska ne olivat Ruotsin hallussa. Mutta kun hän perusti Pietarin,
ruvettiin kauppaliikettä siirtämään sinne, ja Arkangeli jäi syrjään.
Kun ensimmäinen hollantilainen laiva tuli Nevan suulle, lähti Pietari
itse sitä vastaanottamaan, johti laivan hiekkasärkkien välitse
kaupunkiin; sen jälkeen piti hän suuret pidot Menschikovin luona
laivan kapteenille. Laivuri sai tullitta myydä koko lastinsa, ja
tsaari itse osti suuren osan siitä. -- Hän pakotti nyt Arkangelissa
olevat kauppiaat siirtymään Pietariin; armoa pyydettiin, mutta sitä
ei annettu. Tavarain kuljetus Pietariin oli paljon vaikeampi, kuin
Arkangeliin, huonojen teitten vuoksi; mutta senkin piti tapahtua.
Usein tavarain kuljettajat jättivät matkalle tavaransa ja karkasivat
tai myöskin ryöstivät ne mennessään. Liikkeen parantamiseksi rupesi
tsaari kanavia tuumimaan; hän aikoi yhdistää Volgan Nevan kanssa ja
alkoi jo Laatokan etelä-rannoitse kanavaa kaivattamaan. -- Monta
vastusta oli, mutta ankaruudellaan sai Pietari kuitenkin uuden
pääkaupunkinsa kaupan yhä lisääntymään; laivojen lukumäärä karttui
vuosi vuodelta; v. 1722 oli esim. Pietariin tulleiden laivain
lukumäärä 116, mutta jo kahta vuotta myöhemmin kävi 240 laivaa sen
satamassa.

Sisämaan kaupassa lakkautti Pietari tuon entisen järjestelmän, jonka
mukaan tsaarin rahaston eduksi melkein koko valtakunnan kauppa kulki.
Mutta hänen monet määräyksensä olivat sille sittenkin suureksi
haitaksi. Useiden tavaroiden kaupitteleminen annettiin joillekuille
henkilöille etuoikeudeksi; ne taas maksoivat siitä valtiolle jonkun
summan; niinpä traanin, kala-öljyn, pihkan ja hartsin kaupitteleminen
oli annettu eri yhtiöille vuokralle. Viinan valmistaminen ja
myyminen, samoin kuin suolankin oli valtion yksityisoikeutena eli
monopoolina. Siitä oli valtiolle hyvä tulo, mutta kansa valittaa
miten esim. suolan hinta kohoaa kohoamistaan ja sen hankkiminen
tule tukalaksi. Hintaa kohotettiin näet usein, kun valtio oli rahan
tarpeessa.

Pietari koetti myöskin kasvattaa kauppamiehiä sellaisiksi, että
niihin voisi luottaa. Oli näet hyvin tavallista, että kaikellaista
petosta kaupassa harjotettiin; hän määräsi sangen ankaria
rangaistuksia sen estämiseksi, sillä siitä oli haittaa varsinkin
ulkomaan kaupassa. Niinpä olivat Englantilaiset valittaneet, että
petosta liinakaupassa oli harjoitettu ja sen vuoksi hän v. 1710
antoi ukaasin, jossa kuoleman rangaistuksen uhalla kielletään
huonoa hamppua tai liinaa sekottamasta hyvään tai, joka joskus
oli tapahtunut, panemasta kiviä joukkoon. Vaikeata oli tällaisia
epäkohtia poistaa, sillä valvontamiehet eivät itse tarpeeksi
tunnollisesti siitä huolta pitäneet.

Venäjän teollisuuden luojana on Pietarin ansio suurempi kuin
kaupan alalla. Hän harrasti sitä sen vuoksi, että Venäjä olisi
riippumaton ulkomaista; sillä sen tuli itse kaikki tarvittavansa
valmistaa. Teollisuuden alalla hän oli itse hyvin perehtynyt ja siinä
hän saattoi opettajana esiintyä. Pakotusta siinäkin tarvittiin.
"Meidän kansamme on", kirjottaa hän kerran, "kuin lapset, jotka
vastenmielisesti käyvät aakkosiin käsiksi, joten opettajan täytyy
heitä pakottaa; ensin se tuntuu heistä tukalalta; mutta kun he ovat
oppineet, ovat he opettajalleen kiitollisia, niinkuin tähänastinen
kokemus osottaa. Eikö kaikki ole pakosta tapahtunut? ja jo kuulee
tuloksista kiitettävän".

Teollisuudessa tarvittiin enemmän kuin muissa kohden ulkomaalaisten
apua ja siinä ne suuremman hyödyn tuottivatkin; niitä tavallisesti
otettiin opettajiksi tai suurempien yritysten johtajiksi; heidän tuli
esim. neuvoa Venäläisiä kaikellaisia koneita käyttämään tehtaissa.
Eräs Englantilainen kutsuttiin antamaan opetusta nahkaletkujen
valmistuksessa. Paperinvalmistusta ruvettiin harrastamaan.
Ruotsalaiset sotavangit opettivat sepäntyötä y.m. käsitöitä.
Teollisuutta edistäkseen tahtoi Pietari Suomestakin ison vihan aikana
viedä kaikki käsityöläiset Venäjälle. V. 1721 tuli noin tuhatmäärä
nuoria Tataarilaisia, jotka rupesivat eri ammattitaitoa jakamaan.

Seurauksena tästä toimesta oli, että sellaisia teollisuudenhaaroja
aljettiin harrastaa, joita ei ennen tunnettu Venäjällä: satulasepän,
rautasepän, miekantekijöiden tuotteita saatiin nyt kotimaasta;
villa-, pumpuli ja liinakankaita valmistettiin, silkkikankaitakin
kudottiin. V. 1705 kirjottaa Pietari ylpeänä, että hänellä oli
Venäjällä valmistetusta kankaasta tehty takki. Rautakaivoksia
aljettiin käyttää; Siperian hopea- ja kultakaivokset tulivat
tunnetuksi. Tulan kaupunkiin perustettiin asetehdas. Tuotiinpa
Schlesiasta hienompivillaisia lampaitakin; hevosrodun parantamiseksi
tuotettiin Preussista toisenrotuisia; tupakanviljelystä aljettiin.
Sanalla sanoen, Venäjän nykyinen teollisuus sai Pietarin kautta
alkunsa. Erityiset teollisuus-, vuori- ja kamarikolleegit sekä
muutkin virastot olivat teollisuutta ohjaamassa ja järjestämässä.
Ankaraa valvontaa pidettiin. Nahan valmistamisessa esim. annettiin
määräyksiä, että jokaisen tuli uudella tavalla oppia valmistamaan
n.s. juhtinahkaa; jos joku vielä kahden vuoden oppiajan perästä
valmisti vanhalla tavalla, otettiin hänen omaisuutensa ja hän itse
tuomittiin pakkotyöhön.

Pietarin tarkka silmä huomasi kaikki maansa monet rikkaudet; hän
oivalsi sen suuren hyödyn, mikä Venäjällä vastaisuudessa tulisi
olemaan maassa kätketyistä kivihiilikerroksista; hän tahtoi jo
metsiä säästää, joita sitä ennen oli kevytmielisesti haaskattu.
Ankaria määräyksiä annettiin sen johdosta. Nevan ja Suomenlahden
rannalla pystytti hän joka viiden virstan päähän hirsipuita, johon
metsänvarkaat ripustettiin varoitukseksi ja peloitukseksi muille.
Koettipa hän istutuksillakin saada harvinaisempia puita leviämään.

Käsityöläiset jaettiin eri ammattikuntiin; hallitus antoi tarkkoja
määräyksiä, joiden mukaan ammattikunnat työskentelivät; niissä
oli oppivuosista, tavarain valmistustavasta, kelvottoman tavaran
takavarikkoon ottamisesta j.n.e. Ammattilaitos samoin kuin
kauppiasten jako eri kiltoihin oli Länsi-Euroopassa kehittynyt
keskiajalta asti; Pietari tahtoi sen siirtää ilman edellistä olojen
kehitystä Venäjälle; mutta suurempaa merkitystä ei kumpikaan
laitos täällä saavuttanut, ja usein täytyi muistutuksia niiden
järjestämisestä antaa.

Porvaristo pysyi kauan aikaa suhteellisesti vähäpätöisenä
kansanluokkana, vaikkapa Pietari etupäässä sitä ennen muita tahtoi
edistää. Talonpojista se ei saanut lisää voimia; aatelisto taas
ei porvarillisiin toimiin ryhtynyt sen enempää kuin muissakaan
maissa. Mutta Juutalaisia ei Pietari laskenut kaupunkielämän avuksi
Venäjälle: hänen käytännöllinen älynsä huomasi heidän hyödyttömän
toimensa maalle; ja sen lisäksi Puolan esimerkki, jossa Juutalaiset
14:llä vuosisadalla saaneet oikeudet, osotti turmion, jonka ne maalle
saattavat tuottaa.



XXVII. Pietarin harrastus sivistyksen edistämiseksi.


Kertoessamme Venäjän oloista ennen Pietarin aikoja, mainitsimme että
sivistys siellä oli sangen alhaisella kannalla; eikä sivistyksen
puute ollut yksinomaan varsinaisen kansan tunnusmerkkinä, vaan
se oli yleinen ylhäisissäkin sääty-luokissa, harvoja henkilöitä
lukuunottamatta. Taikausko oli tavallinen, kaikkia petturia ja
ennustajia uskottiin. Valistusta ja oppia ei kuitenkaan kaivattu,
päinvastoin sitä vihattiin; se oli ulkomaalaista, vierasta, ja sen
vuoksi oli synti sitä omistaa. Tässäkin oli siis Pietarilla luja
vastus voitettavana, sillä ilman pakkoa ei saatu sellaista kansaa
niihin sivistysharrastuksiin taipumaan, joilla tsaari tahtoi muuttaa
entisyyttä.

Ainoat oppilaitokset, joita Venäjällä oli ennen Pietaria, olivat
pappissivistystä varten n.s. seminaarit, jotka tavallisesti olivat
arkkipiispojen johdossa. Pietari perusti kouluja käytännöllistä
elämää varten. Hän edisti etupäässä reaalista sivistystä, se
kun soveltui kokonaan hänen katsantotapaansa. Jo ensimmäiseltä
ulkomaan matkaltaan tultuaan alkoi hän kouluja toimeen panemaan
ja myöhemminkin niitä perustettiin yhä useampia. Niinpä v. 1707
palattuaan eräältä ulkomaan matkaltaan, perusti hän Moskoovaan n.s.
"matemaatisia" ja "merimieskouluja". Edellisten koulujen tarkoitus
oli valmistaa upsiereja, jälkimmäisten taas, niinkuin nimikin sanoo,
merielämätä varten antaa oppia. V. 1715 perustettiin meriakatemiia.
Alussa oli kouluissa ulkomaalaisia opettajia; merikouluissa etupäässä
englantilaisia. Oppilaiksi kouluihin täytyi varakkaiden lähettää
poikiansa, ja pian useammasta varakkaasta perheestä tavataankin
poika koulussa. Jo heti Narvan tappelun jälkeen kirjottaa eräs
Pietarin uuttera apumies Vinius riemuiten, että kouluihin oli kerätty
250 poikaa, joista valmistuisi oivia insinöörejä, upsiereja ja
mestareja. Näitä koulunkäyneitä otettiin osaksi valtion palvelukseen;
muutamia lähetettiin myöskin oppia antamaan maakuntiin; 2 kuhunkiin
kahdeksaan maakuntaan. Jokaisen perheen isän tuli lähettää 10--15
ikävuosien välillä olevat lapsensa saamaan opetusta kirjoituksessa,
luvunlaskussa ja mittausopissa. Kun ei lapsia muuten lähetetty,
pakotettiin niitä, ja antoipa Pietari myöhemmin määräyksen, etteivät
sellaiset saaneet mennä naimisiin, joilla ei todistusta saamastaan
opista ollut.

Paitsi valtion kouluja perustettiin yksityisiäkin, ja nämät koulut
olivat ylimalkaan yleistä sivistystä eikä ainoastaan käytännöllistä
hyötyä varten. Monet ulkomaalaiset perustivat kouluja, jotka
jonkun ylhäisen Venäläisen valvonnassa ja suojassa työskentelivät.
Löytyi Italialaisten, Ranskalaisten ja Saksalaisten perustamia ja
vieläpä Ruotsalaistenkin. Niinpä Marienburgissa vangittu provasti
Glück, Pietarin toisen puolison Katariinan kasvatusisä, rupesi
vankina Moskoovassa ollessaan pitämään koulua, jossa opetettiin
filosofiaa, historiaa, uskontoa, kieliä j.n.e. Näihin saatamme lukea
myöskin Tobolskiin, Siperian pääkaupunkiin, perustetun koulun. Sen
alkuunpanijana ja johtajana oli eräs Kaarle XII:nen armeijassa
palvellut upsieri, Wreech, joka oli saksalaista syntyperää.
Opettajina Wreechin koulussa oli melkein yksinomaan upsiereja, sekä
ruotsalaisia että suomalaisia, ja ankara uskonnollinen henki oli
siinä vallitsemassa. Alkuansa se muodostettiin vangittujen lapsia
varten, mutta vähitellen tuotiin siihen Venäläistenkin lapsia, se kun
saavutti hyvän maineen. -- Kaikkia näitä ulkomaalaistenkin kouluja.
Pietari suosi ja antoi apuakin niiden ylläpitämiseksi: niinpä lausui
hän mielihyvänsä Tobolskin koulusta ja lupasi antaa sille vuotuista
kannatusta. Mutta se loppui v. 1721 rauhan tultua, sillä upsierit
palasivat silloin vankeudesta.

Viimeisinä hallitusvuosinaan perusti Pietari tiedeakatemian,
samantapaisen kuin hän oli nähnyt Berliinissä, Pariisissa ja
Lontoossa. Suuri saksalainen filosoofi ja oppinut Leibnitz, joka
monessa kohden antoi ehdotuksia Pietarin uudistuspuuhiin, teki
ehdotuksen myöskin tiedeakatemian perustamiseen. Sen tuli olla
koko valtakunnan sivistyslaitosten pääpaikka ja keskusta ja
siellä opettajienkin tuli valmistua toimeensa. Vaikeata oli itse
Venäläisistä saada ensi aluksi jäseniä tällaiseen laitokseen, sillä
se edellyttää kehittyneitä oloja ja korkeata sivistystä, jota
Venäjällä ei ollut, koska alempi koululaitos oli varsin alussa.
Ulkomaalaisia, etenkin saksalaisia oppineita, siihen ensiksi
kutsuttiinkin.

Varsinaista kansanopetusta ei Pietari harrastanut. Käytännöllisen
hyödyn vuoksi, saadakseen valtiolle hyviä insinöörejä, upsiereja y.m.
hän oppia tahtoi edistää, eikä kansan sivistämistä varten.

Kirjojen hankkimiseen käänsi Pietari jo hallituksensa alusta asti
huomiotansa, Vuonna 1700 oli hän tehnyt sopimuksen kirjanpainaja
Tessingin kanssa Amsterdamissa, että tämä saisi myydä Venäjällä
venäjänkielisiä ja muitakin kirjoja, "kuitenkaan ei hänen kirjoissaan
saisi olla mitään tsaaria ja tsaarin valtaa vastustavaa, vaan kaikki
tarkottaa sen mainetta ja kunniaa". V. 1701 perustettiin kirjapaino
Venäjälle.

Venäjällä ei luonnollisesti kirjailijoita ollut, jotka olisivat
kyenneet jotakin uutta luomaan; sen vuoksi täytyi käännöksiä
toimittaa muista kielistä. Ensimmäisiä kirjoja oli mittausoppi, ja
eräs kirja, jossa seurustelutapoja opetettiin. Linnoituslaitosta
koskevia teoksia käännettiin, muun muassa kuuluisan ranskalaisen
sotainsinöörin Vaubanin kirjoitukset; rakennustaitoa, myllyjen
rakentamista y.m. koskevaa kirjallisuutta myöskin; historiallisia
teoksia niinikään ilmestyi sekä joitakuita käännöksiä klassillisista
kirjailijoista. Pietari itse oli kirjailijatoimenkin johdossa;
hän antoi neuvoja käännösten tekijöille ja valvoi usein itse
painattamistyötä. Hänen omaa osanottoansa kirjallisuuden
hankkimisessa sekä hänen käytännöllistä älyänsä osottaa seuraava
ukaasi "niille, jotka työskentelevät ekonoomisten kirjojen
kääntämisessä".

"Koska Saksalaisilla on tapana", sanotaan siinä "täyttää kirjojansa
monilla joutavilla selityksillä, saadakseen ainoastaan kirjansa
suureksi, niin ei sellaisia saa kokonaisuudessaan kääntää, ainoastaan
itse aine ja lyhyt selitys jokaisen aineen edellä; mutta ei mainittu
selityskään ole ainoastaan kauneuden vuoksi, vaan jotta lukija tulisi
sen kautta ymmärtämään ja käsittämään aineen käsittelyn. Sentähden on
myös tämä kirjoitus maanviljelyksestä (kun hyödytön on pois pyyhitty)
parannettava ja minä sen malliksi lähetän, jotta tämän mukaan kirjat
käännettäisiin ilman hyödyttömiä selityksiä, jotka vaan kuluttavat
aikaa ja tekevät lukijan haluttomaksi".

Myöskin ensimmäisen sanomalehden Pietari pani toimeen. Se ilmestyi v.
1703 ja sisälsi pääasiallisesti "sota-asioita sekä muita tietoon- ja
mieleenpantavia asioita".

Ennen Pietarin aikoja ei Venäjällä ollut muuta kirjakieltä paitsi
n. n. slavooninen, joka Venäjälle oli tullut kristinuskon mukana
Tonavan Slaaveilta. Se oli kirkon kielenä ja myöskin hengellisessä
kirjallisuudessa käytetty, eikä muuta ollutkaan. Pietarin
aikana ruvettiin uudempaa Venäjän kieltä käyttämään maallisessa
kirjallisuudessa ja myöskin toista kirjaimistoa. Slavooninen pysyi
sen jälkeenkin vielä kirkon kielenä.

Euroopan sivistysmaissa oli Pietari nähnyt suuria kirjastoja,
kokoelmia sekä tiedettä että taidetta varten. Ja sellaisia
tahtoi hän Venäjällekin. Puhumattakaan siitä, että kaikellaisia
koneita hankittiin fysikaalisia ja anatoomisia kokeita varten
y.m. käytännöllisimpiin tieteisiin kuuluvia, niin hankki Pietari
muinaistieteellisiä esineitä. Hän lähetti miehiä ulkomaille
hankkimaan mineraaleja kokoelmiinsa, kirjoja y.m. "harvinaisuuksia"
ostamaan. Suomestakin hän antoi viedä ison vihan aikana arvokkaita
muinaisjäännöksiä, muun muassa pyhän Henrikin luut Turun
tuomiokirkosta. Hän osti niinikään taideteoksia Italiasta. Ei
hän yksinomaan sen vuoksi näitä asioita harrastanut, että hän
olisi itse nauttinut taiteista, vaan sen vuoksi että länsimaiden
sivistysvaltioissa sellaisia kokoelmia oli, ja niiden mukaan Venäjän
piti muodostua.

Jo Pietarin isän Aleksein aikana oli saksalainen näyttelijäjoukko
Venäjällä ollut. Pietarikin kutsui sellaisen Moskoovaan. Lautakojussa
Moskoovan torilla näyttelijät esittelivät näytelmiä, joissa esiintyi
sankareita, niinkuin Julius Caesar, Herkules, Bajazet ja Tamerlan;
kerrotaanpa siellä näytetyn meilläkin hyvin tunnettua Molièren
huvinäytelmää "Lääkäri vasten tahtoaan". Venäläisillekin tahtoi
tsaari hankkia näytelmätaidossa oppia; saksalaisen tirehtöörin piti
näet opettaa muutamille Venäläisille, joita tavallisesti kirjurien
joukosta hänen luokseen lähetettiin, "kaikkia komediioja".

Pietarin määräykset ulottuivat vieläkin laajemmalle; hän tahtoi
ulkonaiset tavatkin niiden kautta saada muutetuksi. Ulkonaisessa
esiintymisessä tavattiin paljon raakuutta ylhäisimmissäkin
henkilöissä; niinpä senaatorit sanoivat toisilleen haukkumasanoja
senaatin istunnoissa ja loivatkin joskus toisiaan; samallaisia
tapahtumia kerrotaan pyhän synoodin kokouksista. Tämäntapaisen
käytöksen hän kielsi eräässä v. 1724 antamassaan ukaasissa.

Olemme jo ennen maininneet, että hän kutsui naiset yksinäisestä
elämästään julkisuuteen ja varsinkin ottamaan osaa seuraelämään.
Oman hovinsa hän muutti eurooppalaiseen tapaan. Naiset siellä saivat
aina olla pidoissa mukana; ja varsinkin Katariina oli hilpeällä
luonteellaan eloisuutta ja iloa ylläpitämässä; vaateparret olivat
muuttuneet länsimaisiksi ylhäisimmissä piireissä; ranskan kieltä
ruvettiin oppimaan, sillä useaan ylhäiseen perheeseen hankittiin
ranskalainen opettajatar lapsia varten. Pietarin kaupunki varsinkin
oli näiden uusien harrastusten keskustana. Se rakennettiin
länsimaalaiseen tapaan, siellä oli paljon länsimaisia ja myöskin
kaikki elämäntavat tahtoi tsaari saada uuteen tapaan muodostetuiksi.
Pietarin kaupungin seuraelämän kehittämistä varten hän antoi erään
ukaasin v. 1718 n.s. "assembleista". Siinä määrätään tarkasti, miten
pidot olivat vietettävät, miten niissä tuli olla ja mitä tehtävä.
Koska se kuvaa Pietarin määräyksiä ja toimia, panemme sen tähän
kokonaisuudessaan:

Assemblée on ranskalainen sana, jota ei Venäjän kieleen yhdellä
sanalla saata kääntää. Sillä käsitetään ihmisjoukkoa, joka joko
ajankuluksi tai muusta syystä on kokoontunut. Ystävät saattavat
siellä toisensa tavata, ja jokainen voipi toimistaan sekä muista
tärkeistä asioista puhua; siellä saattaa tiedustella mitä maailmassa
tapahtuu, ja siten aikaansa kuluttaa. Millä tavalla me tahdomme näitä
assembleitä pidettäväksi, näkyy seuraavasta:

1) Se henkilö, jonka luona iltaseura pidetään, ripustakoon talonsa
edustalle kirjoituksen tai muun merkin, jolla hän antaa tiedon siitä
sekä mies- että naissukupuolelle.

2) Iltaseurat eivät saa alkaa ennen k:lo 4 tai 5:ttä i.p., eikä
pitkittyä k:lo 10:tä kauemmaksi.

3) Isännän ei tarvitse tulla vieraita vastaan ottamaan eikä tervehtiä
tai pyytää heitä; mutta vaikkei hänen tarvitse ylipäänsä kestitä
vieraitaan, tulee hänen kuitenkin hankkia tuolia, valoa, juomaa ja
muuta tarpeellista, sekä kaikellaisia leikkipeliä ja niihin kuuluvia
esineitä.

4) Ei kukaan ole velvollinen määrättynä tuntina tulemaan tai
lähtemään, kunpa hän vaan itsensä näyttää iltaseurassa.

5) Jokainen saapi vapaasti mielensä mukaan istua, kävellä tai
leikkiä, eikä kukaan saa häntä siitä estää tai sen johdosta pahastua
suuren kotkan rangaistuksen uhalla [suurella kotkalla tarkotettiin
suurta viinamaljaa, jonka rikkojan täytyi juoda pohjaan], ja
tervehtiköön jokainen vaan tullessaan ja poismennessään.

6) Arvokkaammat henkilöt niinkuin aateliset ja korkeammat upsierit,
myöskin tutut kauppiaat ja johtavat mestarit (näillä tarkoitetaan
etupäässä laivanrakentajia), muutamat kansliian virkamiehet saavat
vapaasti vaimoineen ja lapsineen olla saapuvilla iltapidoissa.

7) Palvelijoille (paitsi omaan taloon kuuluville) määrättäköön
sivulla paikkansa, jotta pitohuoneissa olisi kylliksi tilaa.

Iltapitoja oli kolmasti viikossa ja poliisimestari ilmotti kenen
luona tsaari tahtoi niitä kulloinkin pidettäväksi. Jokainen
ylhäisempi henkilö tuli täten pitäneeksi noin kerran talven kuluessa.

Tanssi oli Pietarin mielestä hyvin tärkeä, sen kautta kun eri
sukupuolet tulivat toisiaan lähemmäksi. Itse hän, tanssi mielellään,
samoin hänen puolisonsa ja tyttärensä. Varsinkin oli Pietari
mielissään, jos hän huomasi että Venäläiset tanssivat ulkomaalaisten
naisten kanssa tai päinvastoin ulkomaalaiset venäläisten naisten
kanssa.

Mutta vaikkapa pidot järjestettiin länsimaiseen malliin, oli ero
kuitenkin suuri; kömpelyys, tottumattomuus ja raakuus esiintyi joka
kohdassa. Seurustelussa sanovat ulkomaalaiset Venäläisten olevan
ihan taitamattomia; he eivät osanneet keskustelua ylläpitää; naiset
olivat mykkinä, eivätkä käsittäneet hienoa kohteliaisuutta. Sattuipa
niinkin, että eräs venäläinen nainen, jota kohtelias ulkomaalainen
kavaljeeri suuteli kädelle, käsitti tämän loukkaukseksi ja korvasi
sen antamalla hänelle korvapuustin. Ylenmääräinen juominen, johon
naisetkin ottivat osaa päihtymiseen asti, osottaa myöskin vanhaa
raakuutta. Ja olipa Pietari määrännyt äsken mainitussa ukaasissa,
että se, joka ei sen määräyksiä noudattanut, oli pakotettu
tyhjentämään n.s. "suuren kotkan", eli suuren maljan paloviinaa.
Ulkonainen puoli tuli uudeksi, mutta itse henki ja ydin oli
tässäkin kohden kauan aikaa vanha; edistystä se kuitenkin oli ja
lähentelemistä eurooppalaisuuteen.



XXVIII. Veroitus ja verojen kokoaminen.


Pietari tarvitsi luonnollisesti paljon varoja saadakseen kaikkia
uudistuksiaan aikaan. Valtion menot lisääntyivät vuosi vuodelta ja
samassa suhteessa kohosivat verot. Vasta uuteen kuntoon järjestetty
sotajoukko, joka tuskin oli entistä pienempi, mutta paljon kalliimpi,
sekä laivasto vaativat puolet valtion tuloista. V. 1710 laskettiin
valtion tulot noin 3 miljoonaksi ruplaksi; siitä lähes 2 milj. meni
sotajoukon ja laivaston ylläpitoon. Sen lisäksi lähettiläiden pito
ulkomaiden hoveissa, monet uudet virkamiehet j.n.e. vaativat maksoja,
joista ei ennen Pietarin aikoja mitään tiedetty. Pietarin oma elämä
ja hovi ei paljon maata rasittanut, hän kun asui ja esiintyi hyvin
yksinkertaisesti ilman loistoa ja komeutta. Noin 50,000 rupl.
käytettiin siihen hänen loppuvuosinaan, vaikka valtion tulot jo
olivat kohonneet 10 miljoonaan.

Rahaa saadakseen kaikkiin tarpeisiinsa täytyi yhäti lisätä veroja
ja keksiä uusia tulolähteitä. Hän asetti sitä varten virkamiehiä
n. n. "Pribyltschiki", joiden tuli pitää verotuksesta huolta,
keksiä uusia verotusesineitä, saattaa syytteeseen henkilöitä, jotka
olivat petollisia olleet verojen suorittamisessa. Nämät virkamiehet
olivat jonkinlaisia fiskaalia, jotka valtion etuja valvoivat; siitä
nimityskin, sillä "pribylj" merkitsee etua tai voittoa. Näiden
virkamiesten joukossa oli kuuluisin Kurbatov, joka oli matkustellut
ulkomailla ja palattuaan osotti suurta taitoa ja kekselijäisyyttä
tällä alalla. Hänen esityksestään useimmat uudet verot saivat alkunsa.

Vanhin vero, jonka jo Mongoolien khaanit olivat Venäjällä ottaneet,
oli n.s. päävero; sitä maksoivat kaikki paitsi aateli ja virkamiehet.
Talonpojat siitä suurimman osan suorittivat. Jokainen aatelisherran
alustalainen maksoi Pietarin aikana 74 kopeekkaa, mutta kruunun
tiloilla asuvat, koska eivät niinkuin edelliset herroille mitään
suorittaneet, 114 kopeekkaa. Se näyttää meistä vähäpätöiseltä, mutta
on otettava huomioon, että rahalla oli silloin paljon suurempi arvo
kuin nyt; sillä rahan metalli-arvo oli suurempi ja rahan käyttäminen
paljon harvinaisempi. Miehen päiväpalkka oli esim. kesällä 5 kop. ja
talvella ainoastaan 3 kop.; jos hevonen oli mukana maksettiin toinen
verta lisään; s.o. meidän rahassa miehen päiväpalkka 25 ja 15 penniä
ja hevosella noin 30 ja 50 p:iä.

Tämä vero ei riittänyt menoihin, vaikkapa se oli tärkein ja varmin
Pietarinkin aikana. Hän ja hänen virkamiehensä tunkeutuivat joka
taholle yksityisten tointa verottamaan; valtion käsi kävi hyvin
pitkälle katsomatta miten alamaisten edut siitä kärsivät.

Kaupasta puhuessamme mainitsimme, että hallitus antoi vuokraa
vastaan eri tavaroiden kaupittelemisen joillekuille henkilöille;
toiset tavarat taas olivat valtion yksinomaisena oikeutena. Tästä
kerääntyi valtiolle suuria tuloja. Mutta yhä uusia veroja oli
sittenkin keksiminen ja varsinkin Pohjan sodan aikana niiden
lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Kaikki myllyt ja sillat merkittiin
ja niistä otettiin vero. Yksityisten kalastamisoikeus kiellettiin:
se vuokrattiin eri henkilöille. Joka omassa kalavedessään sen
jälkeen kalasteli, häntä kiduttamalla rangaistiin. Jos joku tahtoi
tulla satamaan tai kaupungin torille, tuli hänen suorittaa tulli.
Yksin saunatkin otti valtio verotuksen esineeksi. Sekin, joka
omaksi tarpeekseen piti saunaa, oli pakotettu maksamaan suuren
veron. Mehiläispesät verotettiin, käsityöläisten täytyi paitsi
ammattioikeuksistaan käyttämistään työkaluista suorittaa valtiolle:
niinpä suoritti räätäli saksistaan, seppä vasaroista ja alasimistaan,
työmies kirveestään j.n.e. Savutorvista, kellareista, kaivoista
suoritettiin vero. V. 1705 annettiin määräys, että se, joka tahtoi
tammesta valmistettuja ruumisarkkuja käyttää, maksaisi siitä veron.
Olemme jo ennen maininneet, että parroista ja vanhankuosisista
vaatteista maksettiin vero. Kaupungin porteilla oli vahtia, jotka
tähystelivät kaupunkiin menevien partoja ja takkia. Tavattiinpa
niinkin mielivaltaista menettelyä, että pantiin Moskoovan porteille
ja suurempiin tienristeyksiin salpoja, ja jokaiselta ajajalta
otettiin ilman muuta pieni vero. Tämä tapahtui v. 1710, jolloin suuri
vaillinki oli valtion menoissa ilmaantunut.

Postitoimistosta koetti Pietari niinikään hyötyä; hän näet kohotti
kirjeiden ja muiden lähetysten maksot suuresti. Mutta seuraus
oli se, että tulot vähenivät, koska ei käytetty enää niin paljon
postin välitystä. -- Samanlainen oli seuraus siitä, kun hän
kohotti tullin äärettömän korkealle, esim. 37 1/2 prosenttiin
liina- ja hamppulangasta, joka Venäjältä ulkomaille vietiin. Hänen
tarkotuksensa oli että lankaa yhä enemmän olisi ruvettu valmistamaan;
mutta sen valmistus päinvastoin väheni.

Vielä käytti Pietari monta kertaa rahan huonontamista, joten
ruplan arvo aleni kolmanneksella. Kotimaan kaikki kullan ja hopean
hän tahtoi valtiolle saada lyödäkseen niistä rahaa. Kuoleman
rangaistuksella oli kielletty niitä muille myymästä. Saadakseen taas
ulkomailtakin mahdollisen paljon rahaa, antoi hän määräyksen, että
koetettaisiin välttää vaihtokauppaa ulkomaalaisten kanssa, vaan olisi
Venäjän tavaroista rahaa saatava.

Uusia veroja määrättäissä täytyi myöskin yhäti luoda uusia virkoja ja
hankkia uusia virkamiehiä. Ja jokainen uusi virkamies oli kansalle
uusi rasitus; sillä he eivät katsoneet yksinomaan, että valtion
vero tuli kootuksi, joka jo kyllä oli suuri, vaan myöskin omaa
etuansa. Sillä kukin heistä, kenraalista ja voivoodista halvimpaan
kirjuriin asti, piti oikeutenaan menetellä mielensä mukaan. Voivoodit
matkustelivat ja elivät maakuntansa asukkaiden kustannuksella;
fiskaalit, linnojen isännät sekä alemmat virkamiehet samalla tavalla.
Eräs venäläinen historioitsija Kostomarov kertoo seuraavaan tapaan
virkamiesten menettelystä: "Kun voivoodi tai maaneuvos tahtoo
jonkun seudun asukkaita hyödykseen käyttää, lähettää hän kirjurinsa
tiedustelemaan, ovatko talonpojat oikein suorittaneet kaikki
veronsa. Kirjuri kulkee kylästä kylään, talosta taloon ja vaatii
talonpojalta kuittia suorittamistaan maksoista. Moni talonpoika ei
heti löydä kuittiansa, ja kirjuri huutaa ja lykkii häntä, vaatii
häneltä vieläkin maksuja tai ottaa lahjoja siitä että hän odottaa,
kunnes talonpoika löytää kateissa olleen kuittinsa ja näyttää sen;
mutta vaikkapa talonpoika ei kuittiansa olisikaan hukannut, vaan
heti tuo sen vaadittaissa esille, niin ottaa kirjuri kuitenkin
paitsi mitä hän syömisessä ja juomisessa on kuluttanut, vielä rahaa,
ikäänkuin vaivansa palkkioksi, ja jakaa sen sittemmin esimiehensä
kanssa". Eräässä ukaasissa vähää myöhemmin sanotaan voivoodeista,
"ettei niitä saata paimeniksi nimittää, vaan susiksi, jotka ovat
laumaan hyökänneet". Näin meneteltiin maaseuduilla. Kaupungit oli
Pietari erottanut voivoodein hallinnosta ja asettanut maistraatin ja
raatimiehet sijaan, mutta yleensä valitetaan ankaraa sortoa siltäkin
puolen, vieläpä kovempaa kuin ennen, ennen kun oli vaan yksi herra,
nyt niitä oli useita.

Pietari koetti petoksia kaikin tavoin estää sekä sellaisia, joista
kansa kärsi että myöskin niitä, joiden kautta valtio sai vahinkoa.
Hän asetti viskaalia maakuntiin, yliviskaalia senaatiin valvomaan,
ettei mitään vääryyttä saisi tapahtua, Heidän tuli nostaa kanteita
syyllisiä vastaan. Mutta muutkin henkilöt saivat ilmiantaa
petoksia. Jos syytöksessä oli perää, sai kantaja tavallisesti
puolen, joskus kaikkikin syytetyn omaisuudesta; mutta jos syytös
huomattiin perättömäksi, ei kantaja ollut minkäänlaisen vastuun
alaisena nostamastaan väärästä syytöksestä. Tämä saattoi siihen
väärinkäytökseen, että varsin kevytmielisesti tehtiin kanteita,
usein syyttäkin, sillä omaa hyötyä syyttäjä siinä toivoi saavansa.
Kuka esim. ilmiantoi kapakan isännän, joka oli tupakasta ja viinasta
veron jättänyt maksamatta, sai neljänneksen hänen omaisuudestaan;
kuka taas ilmi antoi sellaisen henkilön, joka oli valtion palveluksen
laiminlyönyt, sai koko hänen maaomaisuutensa j.n.e. -- Syytettyjen
luku karttui karttumistaan, rangaistusten lukumäärä niinikään;
Pietari antoi yhäti ankarampia määräyksiä, mutta väärinkäytökset
pysyivät kuitenkin.

Paitsi omaisuuden riistämistä käytettiin muitakin rangaistuksia.
Kuoleman rangaistus oli hyvin tavallinen; pakkotyöhön tuomittiin
usein; "knuutia" annettiin; käytettiinpä sellaistakin raakaa
rangaistustapaa, että sieramet revittiin irti; Pietari itse keksi
koneen, jolla tämä julma rääkkäys perin pohjin toimitettiin;
toisinaan poltettiin kieltä kuumalla raudalla. Kaikkia näitä
rangaistustapoja käytettiin aina eri määräysten mukaan, mutta
suhteellisuutta rikoksen laadun mukaan ei suinkaan ollut olemassa,
ainakaan meidän käsityksemme mukaan. Kuolemanrangaistus oli esim.
määrätty metsän kaatamisesta. Alituisesti oli syytöksiä vireillä.
Eikä yksinomaan alemmat virkamiehet olleet syytettyjen joukossa,
vaan ylemmätkin. Tahdomme muutamia mainita. Eräs ruhtinas Gagarin,
Siperian kuvernööri ja tunnettu lempeydestään ja suopeudestaan
ruotsalaisia ja suomalaisia vankeja kohtaan, jotka Siperiaan oli
viety, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin petoksesta. Pietarin tärkeä
apumies rahojen hankkimisessa Kurbatov oli syytetty petoksista,
mutta kuoli jutun kestäessä. Pietarin kaupungin varakuvernööri
Korsakov sai "knuutia"; kaksi senaattoria, jotka olivat samassa
petosjutussa osallisina, saivat sellaisen rangaistuksen, että
heidän kieltänsä poltettiin kuumalla raudalla. Valtion varakansleri
ja etevä valtiomies Schafirov tuomittiin ensin saamaan "knuutia",
sitten kuolemaan, mutta kun pää jo oli mestauspölkyllä sai hän armon.
Vihdoin itse yli-viskaali Nesterov, joka oli ollut vastamainittujen
ynnä monien muiden syyttäjänä, tuomittiin itse niinikään petoksesta
kuolemaan, ja julmalla tavalla itse Pietarin läsnäollessa kuoleman
tuomio pantiin toimeen. Tsaarin suurin suosittu ruhtinas Menschikov
oli kolmasti tuomittu petoksista omaisuutensa menettämään, mutta hän
sai armon sekä arvonsa ja virkansa takaisin.

Pietariin tämä epärehellisyys teki ikävän vaikutuksen; hän koetti
yhä uusilla ja ankarammilla määräyksillä saada ne ehkäistyksi.
Kerran hän käski yliprokuraattori Jaguschinskin laatimaan säädöksiä,
joissa kuolemanrangaistus olisi kaikellaisesta epärehellisyydestä
määrätty; silloin sanotaan yliprokuraattorin lausuneen: "Tahtooko
Teidän Majesteettinne jäädä yksin olemaan? Kaikki me varastamme,
yksi enemmän ja kömpelömmin, toinen vähemmän ja taitavammin". Mutta
viimeiseen asti Pietari taisteli tätä epärehellisyyttä vastaan. Oli
odotettavissa juuri entistä ankarampia määräyksiä kun kuolema katkasi
hänen elämänsä.



XXIX. Kansan tila.


Monet verot, rasitukset ja uhraukset, joita tarvittiin Pietarin
uudistuspuuhissa, koskivat kaikkia hänen alamaisiaan; mutta
suuremmassa määrässä ne rasittivat varsinaista kansaa eli maaväestöä.
Eikä sen hyväksi mitään tehty, päinvastoin sen oikeudellinen asema
ja tila tuli entistä huonommaksi. Eräs ulkomaalainen kertoo, että
tsaaria oli kehotettu maaorjuutta hävittämään, mutta siihen hän
oli vastannut: "sellaista kansaa voipi ainoastaan äärimmäisellä
kovuudella hallita". Ainoastaan välikappaleena valtiollisissa
toimissaan hän kansaa piti.

Korkeimmilla säätyluokilla oli ainoastaan valtio velvollisuuksia
vaatimassa, mutta talonpojilla oli sen lisäksi toisiakin herroja,
ne kun olivat maaorjia. Jo ennen Pietarin aikoja tuo tila oli
kehittynyt, mutta hänen aikanaan maaorjuus tuli vielä ankarammaksi.
Ensiksikin kaikki talonpojat, nekin jotka ennen olivat olleet
vapaassa asemassa, sekotettiin yhteen sen revisioonin kautta,
jonka Pietari v. 1719 toimitti. Maanomistajien valta tuli myöskin
entistä suuremmaksi. Pietari vaati näet, että maanomistajat olivat
vastuunalaisia alustalaistensa veroista, rekryyteistä ynnä muista
rasituksista, mutta sen johdosta hänen täytyi myöskin heittää
talonpojat kokonaan herrojen haltuun. Maanomistajan taas täytyi
myöskin pitää alustalaisiansa entistä kireämmällä; ei hän enää
antanut heille vapautta, niinkuin ennen joskus oli tapahtunut; jos
joku karkasi, vaati hän suurella ankaruudella karkurin takaisin.
Sillä herran täytyi kuitenkin suorittaa kaikki valtion vaatimukset
niidenkin puolesta. Ennen jo oli määrätty, ettei kukaan talonpoika
saanut muuttaa paikaltaan, ja nyt säädettiin sen lisäksi, ettei
kukaan saanut kulkeakaan kodistaan kauemmaksi kuin 30 virstan
päähän. Pelättiin näet karkaamista. Toisaalta kumminkin oli jo
tullut tavaksi, että isäntä myi orjiansa, vaikkei maa seurannutkaan
mukana. Varsinkin tehtaanisännille oli tässä kohden oikeus hankkia
tehtaisiinsa työmiehiä talonpojista. Perhekunnasta maksettiin noin
30 ja 50 ruplan välillä. Meneteltiinpä sitenkin, että yksityisiä
perheen jäseniä myytiin ja erotettiin siten toisistaan. Pietari
kieltää sen, sanoen sen johdosta julkaisemassaan ukaasissa, ettei
missäkään maailmassa menetellä siten, että ihmisiä myydään kuin
elukoita; kun poika tai tytär riistetään perheestä, syntyy siitä
suuri valitus; sentähden kieltää keisari ihmiskaupan. "Mutta",
jatketaan kuitenkin, "ellei ilman ihmiskauppaa saateta toimeen
tulla, käytettäköön sitä vaan hätätilassa ja myytäköön koko perheitä
kerrassaan". Usein Pietari myöskin käskee virkamiestensä ottamaan
selvää niistä isännistä, jotka rääkkäsivät ja pahoin pitelivät
talonpoikia. Tavataanpa joskus, että sellaisia talonpoikien kiusaajia
rangaistunkin; niinpä eräs ylhäinen virkamies Golovin tuomittiin
10:ksi vuodeksi pakkotyöhön, koska yksi talonpoika, jota hän
oli pahoin pidellyt, sen johdosta kuoli. Nämät määräykset eivät
kuitenkaan paljon auttaneet talonpoikia. Ja kovempi kohtelu kuin
isäntiensä puolelta tuli valtion puolelta, suurempia uhrauksia valtio
vaati. Ja ne ne olivat, jotka useinkin talonpojat toivottomuuteen
saattoivat.

Kun veroja oli mahdoton saada ja rästit kasvoivat, käski tsaari
suurinta ankaruutta käyttämään; talonpoikia kidutettiin muille
muka varotukseksi. Tästä keinosta ei apua ollut, vaan päinvastoin
se lisäsi maksamattomien lukua, jonka vuoksi Pietari luopui siitä.
Myöhemmin kuljetettiin sellaisia vaimoineen lapsineen Pietariin,
josta ne lähetettiin satamatöihin Rääveliin tai Kronstadtiin, vaimot
taas kehruuhuoneisiin; lapset ja vanhukset saivat muuta työtä
voimiensa mukaan tehdä. Palkaksi luettiin rupla kuukaudessa, joka
vähennettiin veronrästistä; ja kun rästit siten saatiin suoritetuksi,
päästettiin asianomaiset kotiinsa. Vankiloissa tavattiin paljon
ihmisiä samasta syystä; toiset pääsivät vapaiksi lahjomalla
virkamiehiä, toisia taas kiusattiin kovasti, jonka johdosta Pietarin
täytyi antaa erityinen kielto.

Vielä kovempi rasitus kuin verot oli rekryytein otto. Huono hoito
saattoi tuhansia ennen-aikuiseen kuolemaan. Monet kuolivat jo
ennen kun pääsivät rykmentteihinsäkään. Sotaväkeen joutumista
pelättiin kovasti; rekryytit yrittivät karkaamaan ja sentähden niitä
vartioittiin kuin pahantekijöitä, ja kuljetettiin ankaran valvonnan
alla kauas määräpaikkoihinsa.

Talonpoikien tila tuli tämän johdosta yhä huonommaksi. Talonpoika
jätti usein talonsa ja lähti mieron teitä kiertämään; jälelle
jääneet samalla tilalla olivat velvoitetut maksamaan ja
suorittamaan karanneenkin puolesta, sillä herra sen vaati, koska
hän oli vastuunalainen alustalaistensa maksoista. Mitä vähemmäksi
alustalaisten luku suli, sitä raskaammiksi verot tulivat jälelle
jääneille ja yhä useampi lähti karkaamaan; usein täytyi itse
isännänkin luopua tilastaan, koska oli mahdoton vaadittuja
velvollisuuksia täyttää.

Kotinsa jättäneitä ihmisiä tavataan joka taholla valtakunnassa.
Kerjäläisten lukua karkulaiset lisäsivät äärettömästi. Pietari koetti
kerjäämistä estää käskemällä ottaa teillä jouten kulkijoita kiinni
ja toimittamalla sellaiset luostarien suojaan. Almuja kiellettiin
antamasta; siitä määrättiin sakkokin, ensikerrasta 5 rupl., toisesta
10 rupl; köyhäinhuoneita perustettiin; mutta näitä ei pidetty
vankiloita parempana. Ei kukaan tahtonut vapaehtoisesti niihin mennä
ja väkivaltaa käyttämällä kansa usein pelasti sinne joutuneet.

Useat karanneista liittäytyivät suuriin joukkoihin, jotka metsissä
asuskellen hätyyttivät ihmisiä ja vieläpä kyliä ja kaupunkejakin;
niistä muodostui varsinaisia rosvojoukkoja. Pietari koetti kyllä
estää tällaista tapahtumasta; kyläkuntia usein komennettiin
karanneita naapurejaan takaa ajamaan: mutta mahdotonta oli saada sitä
loppumaan.

Suurissa joukoissa pakeni myöskin karkulaisia valtakunnan syrjäisiin
osiin ja muihin maihin. Kasakoiden luona, jotka kuuluivat Venäjän
valtaan, he saivat hyvän turvapaikan. Valtakunnan rajoille pantiin
sotaväkeä vartioimaan, mutta suurissa joukoissa ne sittenkin pääsivät
yli pujahtamaan. Liettuassa esim. tavattiin seuraavana aikana 200,000
talonpoikaisperhettä, jotka Venäjältä sinne olivat muuttaneet.

Väkiluvun vähenemistä vuosi vuodelta valitetaan; virkamiehet
valittavat, että suuria seutuja jääpi kokonaan autioksi. Niinpä on
laskettu, että Venäjän luoteisessa osassa jo v. 1711 oli lähes 90,000
talonpoikaisasuntoa autiona; useissa kylissä muissakin valtakunnan
osissa oli ainoastaan puolet tai neljäsosa perheistä jäljellä.

Niinkuin näkyy tarvittiin äärettömiä ponnistuksia ja uhrauksia, ennen
kun Pietari suuret aikeensa sai toteutumaan. Ja vielä tukalammalta se
tuntui kansalle, joka ei tsaarin toimia ymmärtänyt, vaan päinvastoin
piti niitä turmiollisina.



XXX. Kapinallisia puheita kansassa.


Venäjän kansa oli vanhoillinen; se ei tahtonut tulla häirityksi
vanhoissa oloissaan ja tavoissaan; ja entisessä katsantokannassaan
se pysyi lujasti kiinni. Vanha oli siihen niin juurtunut, että
poikkeaminen siitä oli pyhyyden ja uskonnon loukkaamista. Jo tsaari
Aleksein, Pietarin isän aikana se oli tullut näkyviin. Silloin
oli patriarkka Nikon toimittanut muutoksia kirkossa. Vaikka ne
koskivatkin ainoastaan ulkonaisia menoja eikä uskonkappaleita,
herättivät ne suuressa osassa kansaa vastustusta; suuri joukko ei
taipunut noudattamaan uusia määräyksiä, ei kirjoittamaan Jisusta
Isuksen asemasta, eikä tekemään ristinmerkkiä kolmella sormella,
vaan niinkuin entinen tapa vaati, käyttivät kahta. Siten syntyi
suuri raskolnikien eli starovertsien lahko, joka Pietarin aikana ja
sen jälkeenkin oli valtiokirkkoa kohtaan vastustavalla kannalla.
Raskolnikien joukossa vanhat tavat ja olot olivat vielä rakkaammat
kuin muualla. Ei missään pidetty partaa sen pyhemmässä arvossa
kuin heidän joukossaan, eikä missäkään saksalaisia vaatteita sen
suuremmalla kammolla katsottu kuin heidän keskuudessaan. Koko
tämä suuri joukko oli jo ennen Pietaria valtion kanssa joutunut
ristiriitaan; ja Pietarin aikana tuli tyytymättömien luku paljon
suuremmaksi; se kasvoi kasvamistaan mitä enemmän tsaari sen vanhoja
oloja muutti ja mitä kovemmin rekryytein otto ja verojen paino
rupesi rasittamaan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ilmaantunut
nytkään puolueena niinkuin länsimaiden sivistyneissä valtioissa
on tavallista, sillä siihen ei Venäjän kansassa ollut tarpeeksi
sitä edellyttävää sivistystä ja valtiollista kypsyyttä; vaan
se esiintyi loukkaavissa puheissa yksityisten kesken, niinkuin
jo olemme aikaisemmin kertoneet (XI:ssa luvussa). Valtakunnan
syrjäosissa, etenkin etelässä, jossa hallituksen mahti oli heikompi,
panivat tyytymättömät levottomuuksia aikaan. Nämät seudut olivat
turvapaikkoja kaikellaisille aineksille, jotka olivat valtion
hallituksen kanssa joutuneet epäsopuun. Syrjäosiin raskolnikit olivat
vetäytyneet. Nyt sinne siirtyi muita karkulaisia.

Pietari itse oli luonnollisesti tuon kaiken vastustuksen esineenä.
Yleinen mielipide kansassa, vaikkapa sillä olikin usein asioista
sangen hämärä käsitys, käsitti sen kuitenkin, että tsaari oli
muutoksien alkuunpanija. Ennen oli totuttu tsaaria kunnioittamaan;
mutta tsaarit olivat antaneet kansan olla rauhassa ja itse Kremlin
linnassa olleet toimettomina. Pietari vaati työtä ja tointa; jo se
oli outoa. Ennen tsaaria oli ympäröinnyt jumalallinen salaperäinen
pyhyys, hän kun oli pysynyt kansalle näyttäytymättä; Pietari taas
oli tavallinen ihminen olossaan ja toimissaan. Se loukkasi kansan
katsantotapaa. Pietari seurusteli ulkomaalaisten kanssa; hän ei aina
noudattanut oman kirkkonsa vaatimuksia. Hän ei ollut enää pyhyyden
esikuva, niinkuin hallitsijaa oli totuttu pitämään, vaan päinvastoin
oli hän joskus osottanut sen menoja halveksivansakin. Ja tämä viime
mainittu seikka se oli varsinkin, joka papiston, etenkin munkit,
saattoi Pietarista pahoja puheita laskemaan. Ja se se suurin pahennus
kansan mielestäkin oli. Sillä poikkeaminen oikeasta uskosta oli
kaiken pahuuden alku.

"Mitä hyvää voidaankaan", sanoi eräs talonpoika, "odottaa
epäuskoiselta, jommoinen meidän tsaari on; hän on pakanaksi
tai turkkilaiseksi muuttunut; hän syö lihaa keskiviikkoisin ja
perjantaisin; hänestä on tullut juutalainen eikä hän saata päivääkään
olla verta juomatta". -- Parran leikkuu, vaatteiden muutos, tupakan
salliminen j.n.e. kaikki se johtuu samasta alkulähteestä. Kerrotaan,
että muuan sotamies oli parta ajeltuna tullut pyhälle ehtoolliselle,
mutta pappi ei tahtonut päästää häntä siitä osalliseksi, vaan kutsui
häntä pakanaksi; sotamies kun silloin huomautti tsaarin käskystä,
kutsui pappi tsaaria "mielettömäksi". -- "Mikä tsaari se sellainen
on", kuultiin usein sanottavan, "joka sallii niin kirottua ainetta
nautittavan kuin tupakka on; ne papit, jotka siihen myöntyvät,
ovat susia ja kirkon pahimpia vihollisia; hekin tupakoivat". Tämän
tapaisia puheita kuultiin kansassa. Toisia taas, joissa moittimalla
puhuttiin suurista veroista ja pakkotöistä. Niinpä eräs bojaarinpoika
valittaa: "Mikä tsaari se on? Kaikki on hän meidät virkaan pakottanut
ja alustalaisemme raastaa hän sotaväkeensä; ei niissäkään saata
häneltä piilottautua; kaikki hukkuvat; sen lisäksi ottaa hän itsekin
osaa toimiin. Kuinkapa ei joku jo ole häntä surmannut? Jos joku hänet
tappaisi, niin kaikki työ loppuisi; kansallakin olisi helpompi" j.n.e.

Pietarin esiintyminen oli kansan mielestä niin outoa ja entisyydestä
eroavaa, ettei häntä pidetty oikeana venäläisenäkään. Hän ei
muka ollutkaan Aleksein poika, vaan jonkun saksalaisen. "Hän kun
käskee saksalaista vaatepartta käyttämään, siitä saattaa nähdä,
että hän itsekin on saksalainen", niin puhuttiin. "Hän ei ole
meidän tsaarimme, vaan ulkomailta tullut muukalainen; sillä meidän
tsaarimme on pistetty tynnyriin ja tynnyri vieritetty mereen". Toisia
kertomuksia liikkui, joiden mukaan hän ulkomaan matkalla olisi jäänyt
sinne ja toinen tullut sijaan hallitsemaan Venäjätä. Ja kaikkia
uskottiin.

Kirkonmiehet pyhässä innossaan julistivat Pietarin
"Antikristukseksi", ja tälle väitteelle annettiin tieteellinen
perustelu, joka hyvin soveltui kansan katsontatapaan. Eräs
kirjailija Talitski oli kirjoittanut ja levittänyt kirjan, jossa
mainitaan, että Pietarin mukana on Antikristuksen aika tullut;
sama Talitski oli myöskin kehottanut kansaa tottelemattomuuteen
tsaaria kohtaan. Talitski tuomittiin kuolemaan ja mestattiin; mutta
kansan mielessä hän oli marttyyri, joka oli henkensä oikean asian
tähden menettänyt. -- Pietaria sanottiin pahan hengen riivaamaksi;
Menschikovin sanottiin ainoastaan sentähden olevan niin suuresti
tsaarin suosiossa, että hän oli Kristuksesta luopunut ja pahan hengen
lapseksi antautunut; missä hän vaan oli tai liikkui, oli joukko
pahoja henkiä hänen ympärillään liehumassa vartioidakseen häntä.

Tämän tapaisia kertomuksia kulki miehestä mieheen; ne osottavat mitä
tsaarista arveltiin ja millainen käsityskanta kansassa oli, miten
kummallisia juttuja saattoi sen mielikuvituksessa syntyä ja täydestä
todesta käydä. Olipa kansassa erityinen loihtukaavakin, jolla tsaaria
manattiin.

Mutta miten saatiin tällaiset kertomukset ilmi? Luonnollista oli,
että salaisuudessa niitä levitettiin. Yleinen mielipide ei esiintynyt
julkisuudessa, niinkuin vapaissa maissa kansan edustajien tai
sanomalehtien kautta, vaan tuomioistuimen edessä näitä pakotuksesta
kerrottiin. Oli näet aina sellaisia henkilöitä, jotka ilmiantoivat
tällaisia kapinallisia puheita, syytetyn omaisuuskin joutui
ilmiantajan käsiin. Näitä valtiorikoksista syytettyjä tutkittiin
n.s. "Preobrashenskin prikaasissa"; se oli tuomiovirkakunta, jonka
Iivana julma oli muodostanut. Sen puheenjohtajana oli ruhtinas
Romodanovskij, Pietarin uskollinen palvelija, mutta ankara, tyly,
säälimätön ja julma mies. Itse Pietarikin häntä moittii liiallisesta
julmuudesta, kutsuen häntä "pedoksi" muutamassa kirjeessä. Ankara oli
puheenjohtaja, ankara tutkimistapa, sillä samaa tapaa, kuin Streltsiä
tutkittaissa, nimittäin kidutusta monella eri tavalla, käytettiin,
jonka kautta syytetty usein pakotettiin perätöntäkin tunnustamaan.
Kuolemantuomio oli seurauksena yllä mainituista ja niiden kaltaisista
rikoksista. Yhtä mittaa oli tällaisia juttuja ja alituisesti oli
tuomioistuin toimessa. Pöytäkirjat, joihin kirjoitettiin syytettyjen
puheet, ovat säilyneet, ja ne juuri yllä mainittuun tapaan kertovat,
mitä Venäjän kansan suuri enemmistö tsaaristaan arveli.



XXXI. Kapinoita Etelä-Venäjällä.


Tavallista oli Venäjällä ollut edellisinäkin aikoina, että,
kun kansassa jonkun hallituksen toimenpiteen johdosta ilmestyi
tyytymättömyyttä, lähtivät tyytymättömät valtakunnan syrjäisiin osiin
etelässä. Jo 15:llä vuosisadalla tällaista muuttamista tavataan.
Kun talonpojasta Boris Godunovin aikana tehtiin maaorja, muutti
sinne paljon väkeä, Aleksein aikana toimeenpantu kirkonpuhdistus
lisäsi niinikään suuresti Ukrainin väkilukua; virkamiesten
rasittamat kauppiaat ja porvarit läksivät myöskin mielellään näihin
vapaampiin oloihin. Täten muodostui suuri, laaja ala Volgan ja
Uralin seuduilta idässä valtakunnan läntisiin rajaseutuihin asti
Dnjestriin ja Tonavaan asti, jota nimitettiin kasakoitten maaksi.
Kasakat olivat jaetut moneen eri ryhmään asuinpaikkojensa mukaan.
Niinpä Don-virran ympäristöllä asuvia sanottiin Donin kasakoiksi,
Dniepr-virran yläjuoksun ympärillä oli yksi osakunta; ja saporogit
taas asuvat Dniepr-virran alajuoksun ympärillä j.n.e.; jo Pietarin
aikana ne kuuluivat Venäjän tsaarin alamaisten joukkoon suurimmiksi
osaksi, mutta olot olivat kuitenkin vapaammat kuin muualla.
Elintavat muodostuivat suurilla aroilla puoleksi paimentolaiselämän
kaltaiseksi; ei ollut suuria kaupunkeja, vaan kylissä he kuitenkin
asettuivat toistensa naapureiksi asumaan. Kasakat muodostivat
jonkinlaisia vapaita demokraatisia talonpoikais-yhteiskuntia
vanhimpien johdossa; päämiehenä oli n.s. atamaani. Heidän elämänsä
oli kovaa, levotonta, sotaista. Etelässä oli heillä vanha
verivihollinen, Tatarit, joiden kanssa usein oli taisteleminen,
toisaalla taas oli Venäjä, jonka liiallista virkamiesvaltaa
he tahtoivat vastustaa. Heidän tarkotusperänsä oli pysytellä
erikoisasemassa Tataarien ja Venäjän välillä, päästämättä kumpaakaan
omaa vapauttaan supistamaan.

Kasakoiden luo lähti Pietari suuren aikanakin tyytymättömiä aineksia
valtakunnan keskiosista, ja täällä tuo tyytymättömyys puhkesi esiin
kapinoiden muodossa. Samoilla seuduin vaaralliset kansanyllyttäjät
ovat aina saaneet puoltajia, niinkuin Stenka Rasin Aleksein aikana;
Uraalin seuduilta kuuluisa Pugatschev Katharina II:sen aikana lähti
laumoinensa valtakunnan keskiosaa kohden. Siellä oli Pietarin
aikana pakoon päässeet Streltsit kansaa kiihottamassa; siellä oli
raskolnikia; munkkeja, porvareja sinne lähti hallituksen sortoa
vastaan kansaa yllyttämään.

Jo v. 1700 ilmaantui kaakkoisessa osassa ja Donin seuduilla pienempiä
levottomuuksia, jonka johdosta useita kuolemalla rangaistiin; mutta
ensimmäinen suurempi kapina sai alkunsa v. 1705 Astrakanissa.
Muutamat paenneet kauppiaat Venäjän keskiosista levittivät puheita
tsaarin muutoksista, veroista ja muista toimista sekä moittivat hänen
uskonnon sortoaan ja kehottivat kansaa ryhtymään sellaista menettelyä
vastustamaan. Mielet kiihtyivät näiden puheiden johdosta ja vihdoin
eräs omituinen juttu sai kapinan puhkeamaan.

Heinäkuun lopulla v. 1705 levisi Astrakanissa huhu, että
Venäläisiä oli kielletty seitsemään vuoteen naimisiin menemästä
ja häitä viettämästä; kaikki venäläiset naiset naitettaisiin muka
ulkomaalaisille. Astrakaniin niitä odotettiin joka päivä Kasanista
saapuvaksi, jotka heidän tyttärensä ottaisivat vaimokseen. Pelko
ja hämmästys oli tavaton. Mutta kaupungin asukkaat päättivät tehdä
hallituksen toimet tyhjäksi; he tahtoivat naittaa kaikki tyttäret
Venäläisille, ennen kun vihatut ulkomaalaiset saapuisivat. Heinäkuun
29 p. oli äärettömästi hääjuhlallisuuksia. Satoja pariskuntia
vihittiin. Pidoissa kiihtyivät mielet vielä enemmän. Seuraavana yönä
syntyi rauhattomuuksia kaupungissa; hallituksen varastot ja rahasto
ryöstettiin, useita upsieria, joiden joukossa oli ulkomaalaisia,
surmattiin. Voivoodi, joka oli ahneutensa ja julmuutensa tähden
vihattu, sai seuraavana päivänä surmansa. Kaikki säännöllinen
asioiden meno lakkasi. Muuan Jaroslavista paennut kauppias Jaakko
Nossov valittiin johtajaksi eli atamaniksi ja eräs raskolniki hänen
avukseen.

Astrakanista lähetettiin kehotuksia lähiseutujen asukkaille, joissa
pyydettiin heitä ryhtymään puolustamaan oikeata uskoa, entisiä
pukuja j.n.e.; ja pian se levisikin jotenkin laajalle, vaikka Donin
kasakat, joiden apua toivottiin, eivät vielä ryhtyneet. Kapina
herätti levottomuutta; Pietari itse oli rauhaton. Hän tahtoi antaa
armon kapinoitsijoille, jos antautuisivat vapaaehtoisesti. Kun se ei
auttanut, lähetti hän yhden paraista kenraaleistaan, Scheremetjevin,
heitä vastaan; hän voitti heidän suuret joukkonsa harjaantuneilla
rykmenteillään. Useita syyllisistä vietiin Moskoovaan ja 365
tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Suurempi oli se kapina, joka ilmestyi Donin kasakoitten joukossa
v. 1707--1708. Tsaari Pietari tahtoi näet ulotuttaa hallituksen
vaikutuksen kauemmaksi entistään. Hän vaati kasakoilta takasin niitä
karkulaisia, joita heidän luoksensa oli aikojen kuluessa paennut;
hän määräsi heidän järjestämään asutuksensa siten, että heitä
voitiin paremmin silmällä pitää; ja vihdoin hän vaati, että muutamia
linnoituksia heidän maassaan piti hävitettämän. Kasakat eivät näitä
käskyjä noudattaneet. Ruhtinas Dolgorukij lähetettiin silloin
sotajoukon avulla panemaan täytäntöön tsaariin käskyjä. Nyt syntyi
kapina; atamaani Bulavinin johdossa nousivat kasakat puolustamaan
entistä vapauttaan, Dolgorukij murhattiin. Bulavin kehottaa kaikkia
kasakoita yhtymään; hänen joukkonsa kasvavat kasvamistaan. He
saavat kaupunkejakin haltuunsa ja uhkaavat valloittaa viimein
itse Asovankin, jota Pietari vielä varusteli. Mutta pian kääntyi
heidän onnensa. He eivät kauemmin saattaneet puoliansa pitää
valtion järjestettyjä joukkoja vastaan. Pietari oli kyllä levoton
nytkin; Kaarle XII oli juuri samaan aikaan tulossa Venäjän rajojen
yli; ratkaiseva tappelu oli tulossa. Mutta murhatun Dolgorukijn
veli, jolla oli ylipäällikkyys, sai kapinoitsijoista voiton.
Kovuudella heitä rangaistiin. Pietari tahtoi saada tämän pakolaisten
turvapaikan hävitetyksi ja nämätkin seudut lähemmin liitetyksi muuhun
valtakuntaan. Useita kasakoitten kyliä ja varustettuja paikkoja
hävitettiin ja poltettiin; miehet siirrettiin toisiin seutuihin.
Useita mestattiin; johtajien ruumiit pirstattiin neljään osaan; noin
parin sadan ruumiit ripustettiin hirsipuihin, jotka lautoilla pantiin
kulkemaan Don-virtaa alaspäin muille varoitukseksi.

Vielä tavataan samaan aikaan yksi kasakoitten kapinallinen yritys
Pietaria vastaan. Silloin nimittäin kun Kaarle XII tuli Ukrainaan,
yhtyi Dniepr-virran ympärillä olevien kasakoiden atamaani Mazeppa
häneen, josta kerroimme Ruotsin sotien yhteydessä. Mutta ei tämäkään
yritys onnistunut. Pietari pääsi voitolle joka taholla, taistelipa
hän sisällisiä tai ulkoisia vihollisia vastaan. Kasakoiden entiset
vapaat olot muuttuivat; heihinkin Venäjän hallitus koski entistä
kovemmin.



XXXII. Aleksei.


Ankaruudella masensi Pietari kaikki kapinalliset yritykset. Mutta
kansa toivoi sittenkin muutosta, sillä se luotti pääsevänsä
vielä entisiin oloihinsa elämään. Ja tämän toivonsa se perusti
sesarevitschiin Alekseihin. Hänen mielipiteensä olivat tunnetut;
hän seurusteli vaan Venäläisten kanssa, ulkomaalaisia hän ei
läheisyydessään suvainnut ja Pietarin uusia muutoksia ei hän
hyväksynyt. Olihan sen nojalla täysi syy toivoa, että tämä kova aika
ennemmin tai myöhemmin loppuisi. Mutta Pietari teki senkin toivon
tyhjäksi. Hän joutui luonnollisesti ristiriitaan ja lopulta julkiseen
eripuraisuuteen poikansa kanssa. Tämä kohta on epäilemättä ikävin ja
synkin Pietarin historiassa.

Jo 17-ikäisenä oli Pietari mennyt naimisiin erään Jevdokia Lopuchinin
kanssa, joka kuului Venäjän bojaarien sukuun. Sydämmen taipumusta
ei tässä ollut alusta alkaenkaan, ja kylmänä pysyi suhde puolisojen
kesken koko avioliiton ajan. Kerrotaan, että Jevdokia ei suosinut
ulkomaalaisuutta ja tämäkin osaltaan saattoi välin huonommaksi.
Ulkomaan matkalta palattuansa v. 1698 tsaari erosi Jevdokiasta,
pakotti hänet menemään luostariin ja rupeamaan nunnaksi, niinkuin hän
sisarpuolellensa Sofiallekin oli tehnyt. Tästä avioliitosta oli jo
joutunut syntymään Aleksei.

Pietarin tarkotus oli kasvattaa poikansa sellaiseksi hallitsijaksi,
joka voisi jatkaa hänen alottamaansa suuntaa. Alekseilla oli
ulkomaalaisia opettajia tai sellaisia, jotka ulkomaalaisuutta
suosivat; muun muassa oli Menschikovilla jonkun aikaa hänen
kasvatuksensa johto käsissään. Mutta vähitellen ulkomaalaisten
vaikutus lakkaa. Pietari itse ei saattanut seurata poikansa
kehitystä, hän kun oli melkein aina etäällä etenkin Pohjoismaiden
sodan tähden; Aleksei taas oleskeli Moskoovassa, joka oli
vanhanvenäläisyyden pääpaikka. Siellä oli hänen seuranansa hänen
äitinsä sukulaiset, Pietarin sisarpuolet y.m., jotka olivat
kokonaan tsaarin reformeja vastaan. Näiden vaikutuksesta hänen
katsantokantansa sai isästään eroavan suunnan; hänen taipumuksensa
ja luonteensakin jo olivat erilaiset. Pietari rakasti tointa,
vireyttä, Aleksei taas lepoa, rauhaa, hiljaisuutta; työ ja toiminta
oli rasitusta hänelle. "En ole", sanoo hän itsekin kerran, "mikään
tyhmäpäinen, mutta en voi ollenkaan tehdä työtä".

Ja kykyä Alekseilla kyllä olikin. Mutta hänen halunsa ja huomionsa
kääntyi toisaalle, kuin isä olisi tahtonut. Hän hankki itselleen
oppia, mutta etupäässä uskonnollista. Hän luki kirkko-isien teoksia,
pyhien kertomuksia, uskonkappalten synnystä ja muodostumisesta,
marttyyreistä ja pyhimyksien tekemistä ihmeistä j.n.e. Hänen
taipumuksensa oli kokonaan kääntynyt ylenluonnollisiin seikkoihin.
Hänen isänsä taas harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia,
kansallistaloutta, sotatiedettä j.n.e., ylipäänsä käytännöllisiä
tieteitä. Aleksei oli elämässään ja harrastuksissaan entisten
tsaarien kaltainen, Pietari taas toimeliaan käytännöllisen miehen
tointa täynnä, joka tahtoi tehdä kansansa ja valtakuntansa
mahtavaksi. Aleksei katsoi taaksepäin, ajassa; siellä hän näki
ihanteensa; Pietari taas kävi yhä enemmän eteenpäin. Aleksei ei
osannut antaa arvoa eikä voinut käsittää sitä suurta työtä, jonka
hänen isänsä oli Venäjällä suorittanut. Se oli hänestä turmiota;
isänsä elämän työn hävittäminen ja tyhjäksi tekeminen tuli hänen
päämaaliksensa.

Luonnollista on, että Aleksei tällaisella katsantotavallaan joutui
isänsä kanssa vihamieliselle kannalle. Hän rupesi toivomaan isänsä
kuolemaa niinkuin muutkin tyytymättömät; ja taikauskoinen kun
oli, luotti hän moniin ennustuksiin ja ihmeisiin, joita tähän
toivottuun tapahtumaan sovitettiin. Isänsä läheisyyskin oli hänestä
vastenmielinen, kun hän Moskoovaan välistä tuli. Kerran hän esim.
oli lausunut, kun hänen hovijuhliin täytyi mennä; "Ennemmin olisin
kaleeri-orja tai mielummin sairastaisin kovaa kuumetautia, kuin sinne
menisin". Mutta pelko samassa oli hänellä siitä, ettei hän ollut
tehtäväänsä suorittanut. Niinpä hän kerran myöhemmän tunnustuksensa
mukaan oli ampunut itseänsä käteen päästäksensä tarkastuksesta,
jolla hänen isänsä tahtoi saada selvää hänen piirustustaidostaan;
hän pelkäsi näet ettei voisi suoriutua siitä kunnialla. Niinikään
koetti hän salata isältään ja sivullisiltakin suhdettaan ystäviinsä
ja seurustelukumppaneihinsa; hän oli äitinsäkin kanssa yhteydessä,
lähetellen hänelle rahaa, sillä tsaari oli hänet jättänyt huonolle
aineelliselle tolalle. Aleksein luonteessa oli ylimalkaan salamyhkään
toimimista ja teeskentelyä. Hän oli uskonnollisista muodoista
kiinnipitävä ja noudatti niitä, mutta jokapäiväistä moraalia hän ei
niin tarkoin ottanut ojennusnuorakseen. Hän käskee esim. ulkomailla
ollessaan rippi-isänsä lähettämään hänelle papin, jotta hän saisi,
jos kuolema sattuisi, sielunsa pelastetuksi. Mutta samassa hän
mainitsee tarkoin, miten olisi meneteltävä, jotta tuo pappi pääsisi
hänen luoksensa, se kun oli salassa toimitettava. Mielessään hän
usein kuvitteli aikoja, jolloin hän pääsisi itse hallitsemaan ja
peruuttamaan isänsä vihattu ja reformeja; siitä oli kysymys hänen
ystäviensäkin kanssa, vaikka minkäänlaista vehkeilyä tai kapinallista
yritystä eikä aikomustakaan siihen suuntaan ollut tekeillä; he vaan
odottivat ja toivoivat parempia aikoja.

Aluksi pysyi Pietarin ja Aleksein suhde jonkun aikaa kuitenkin
näennäisesti rikkoontumatta. Tsaari käytti häntä joskus yleisissä
toimissakin. Ruotsin sodan aikana hän oli sotajoukkoja kokoomassa
Smolenskissa v. 1707; Moskoovan varustamisesta hänelle annettiin
huolenpito Kaarle XII:nen tullessa Venäjälle. Pietari ei kuitenkaan
aina ollut tyytyväinen hänen toimiinsa, vaan syytti häntä
velttoudesta.

Isänsä toimesta sai Aleksei puolisokseen erään saksalaisen prinsessan
Charlottan Wolfenbüttelistä, tahtoen senkin kautta liittää poikansa
länsimaisuuteen. Avioliitto oli ensin onnellinen, mutta onni ei
ollut pitkällinen, sillä jo kolmen vuoden kuluttua häiden jälkeen
kuoli Aleksein puoliso v. 1715, synnytettyään vähää ennen pojan,
joka myöhemmin tuli Venäjän keisariksi Pietari II:sen nimellä. Jo
vähää ennen oli Aleksei kyllästynyt puolisoonsa; hän oli osottanut
varsinkin päihtyneessä tilassa tylyyttä häntä kohtaan, sillä
juopumukseen oli Aleksei taipuvainen. Samaan aikaan alkoi myöskin
hänen hellä suhteensa erääseen suomalaiseen tyttöön Afrosinjaan, joka
alkuansa oli Aleksein opettajan Vjasemskijn maaorjana.

Vähitellen alkoi väli käydä yhä kireämmäksi tsaarin ja sesarevitschin
välillä; isä varottaa ja nuhtelee poikaansa, kehottaen häntä
suurempaan toimeliaisuuteen. Pietari huomasi, että hänen koko
toimensa menisi hukkaan poikansa kautta, jos hän pääsisi
hallitsemaan. Sen vuoksi hän ryhtyi sitäkin estämään. Syntyi
taistelu, jossa Pietari uhrasi oman poikansa omien aatteittensa eteen.

Samana päivänä, jolloin Aleksein puolison hautajaiset olivat,
kirjoittaa Pietari pojalleen, että hän piti häntä kelvottomana
hallitukseen, koska hän ei osottanut halua sotatoimiin eikä tahtonut
mitäkään kunnollisesti oppia: häntä voitiin, sanoi isä, verrata
laiskaan palvelijaan Evankelistain kertomuksessa, joka kaivoi maahan
leiviskänsä; hän oli ilkeä, itsepäinen ja tottelematon: hänen täytyi
itsensä parantaa tai muuten isä julistaisi hänet perintöoikeutensa
menettäneeksi. "Parempi on", sanoi hän lopuksi, "vieras kelvollinen,
kuin oma kelvoton".

Ystäviensä kehotuksesta ilmotti Aleksei luopuvansa
perintöoikeudestaan, mutta Pietaria ei se tyydyttänyt, sillä olisihan
hän saattanut kuitenkin uudistaa vaatimuksensa, niinkuin hän
pojalleen huomauttaa. Hän vaatii, että Aleksein piti itsensä muuttaa
tai ruveta munkiksi: "muuten", sanoo Pietari, "ei minun mieleni saa
rauhaa, varsinkin kun olen tätä nykyä usein sairas".

Aleksei suostuu menemään luostariin, ystävät kun kehottivat, että hän
antaisi mennessään sen salaisen selityksen, että se tapahtui pakosta;
sen kautta hän muka olisi vapaa tulemaan takaisin milloin hyvänsä.
Mutta Pietari ei nytkään ollut tyytyväinen, lieneekö hän jotakin
sellaista tuumaa aavistanut. Mutta hän lähti samaan aikaan ulkomaille
ja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta.

Nyt Aleksei päättää paeta pois koko isänsä valtakunnasta. Eräs
hänen paraista ystävistään nimeltä Kikin oli jo ennen häntä siihen
kehottanut. Ja kun hän Elokuussa v. 1716 sai käskyn isältään, joka
silloin oli Kööpenhaminassa sotaa varten Ruotsin kanssa, joko heti
rupeamaan munkiksi tai lähtemään isänsä luo, päätti hän panna tämän
kanan mietityn tuumansa täytäntöön. Hänen aikomuksensa oli pysytellä
ulkomailla Saksan keisarin Kaarle VI:nen turvissa siksi kun hänen
isänsä kuolisi; sitten hän palaisi takaisin. Pietarin kuolemasta oli
taas tähän aikaan uusia ennustuksia ja unennäkyjä liikkeessä.

Aleksei matkusteli salassa; hän saapui Wieniin ja sieltä lähdettyään
hän ensin oleskeli jonkun aikaa eräässä Tyroolin linnassa
sekä sittemmin St. Elmossa lähellä Neapelia. Saksan keisarin
suostumuksella hän sai suojaa hänen maissaan.

Mutta ei Aleksei etäisessä piilopaikassaankaan saanut olla isältään
turvattuna. Pietarin luja tahto sai asian selville ja poikansa
palautetuksi. Saatuansa tiedon Aleksein paosta, valtuutti hän
kaksi etevää valtiomiestänsä Tolstojn ja Rumjanzovin lupauksilla
ja uhkauksilla palauttamaan hänet Venäjälle. Kirjeessä, jonka hän
pojalleen lähettää, lupaa hän, jos poika on kuuliainen ja palaa
takaisin, päästää rankaisematta; mutta muuten uhkaa hän häntä isän
kirouksella ja ankaralla rangaistuksella.

Alekseilla ei enää muuta toivoa ole, kuin päästä naimisiin
lemmittynsä Afrosinjan kanssa, joka oli pakomatkalla mukana, ja elää
yksityisenä miehenä. Hän palaa takaisin antautuen ankaran isänsä
armoihin.

Nyt alkoi loppunäytelmä. V. 1718 Pietari palasi toiselta pitemmältä
ulkomaan matkaltaan, ja hän päätti ankaruudella tehdä lopun
viimeisestä vastarinnasta valtiossaan. Hän oli ennen kukistanut
Streltsit, sisarensa Sofian sulkenut luostariin, kapinat Astrakanissa
ja Donin varrella oli kukistettu; satoja muita kapinallisia
henkilöitä oli tieltä poistettu. Aleksei oli jäljellä; häntä uhkasi
sama kohtalo. Sama suuri tarkotusperä oli Pietarilla vaikuttimena
kaikissa. Hän löi maahan kaikki ne voimat, jotka asettuivat hänen
uutta suuntaansa vastaan. Hän ei ryhtynyt tutkimaan ja tuomitsemaan
poikaansakaan sitä varten, että hän oli ollut tottelematon isää
vastaan, vaan sentähden että hän oli hänen toimiensa esteenä. Siinä
ei persoonalliset syyt, vaan periaatteelliset olivat vaikuttamassa.
Aleksein puolue oli vaarallisempi kuin hän itse; se oli samassa
hävitettävä.

Tutkinto alkoi. Samoin kuin Streltsejä kuulusteltaissa ja
tuomittaissa otti Pietari tässäkin itse kiihkeästi osaa. Kiduttamalla
niinkuin tapa oli, koetettiin saada totuutta esille. Aleksein
ystävistä useat mestattiin Moskoovassa, kun olivat syyllisiksi
julistetut. Aleksein kanssa jatkettiin tutkintoa Pietarissa;
Pietari-Paavalin vankilassa häntä siellä pidettiin. Häntä tutkittiin
ensin ilman kidutusta, mutta myöhemmin käytettiin hänellekin samaa
tapaa; hän sai erään kerran esim. 25 knuutinlyöntiä yhtämittaa.
Pietari tahtoi näet saada selville kapinallisia tekoja tai ainakin
yrityksiä, voidakseen tuomita epäluulonalaiset valtiorikoksesta.
Mutta sellaista ei tullut ilmi; ainoastaan puheita, toivomuksia,
joita oli lausuttu, mutta ei muuta. Kuoleman tuomio tuli kuitenkin
päätökseksi. Eräs tuomioistuin, jossa oli 127 jäsentä sen lausui
Alekseille, koska hän vuosikausia oli tuuminut kapinallisia
yrityksiä, oli toivonut isänsä kuolemaa, sekä toivonut Saksan
keisarin avulla saavansa vielä isänsä eläissä hallituksen käsiinsä.
Kuoleman tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, sillä jo ennen
kuoli Aleksei vankeudessa. Hänen kuolemansa oli salaperäinen ja
monellaisia huhuja sen johdosta oli kansassa liikkeessä. Saman päivän
aamupäivällä oli tsaari käynyt hänen luonaan vankilassa muutamien
ylhäisten virkamiesten kanssa; Alekseita oli vielä silloin kidutettu;
iltapäivällä hän kuoli.

Aleksein kuolema ja hänen puolueensa häviö oli Pietarin vapauttanut
sisäisistä vihollista. Hänen lujuutensa, hänen tarmokas tahtonsa
oli kaikki masentanut. Syyt ja keinot, joiden nojalla tuo tapahtui,
eivät aina olleet tarkkoja, mutta niistä ei Pietari ollutkaan varsin
arkatuntoinen, kunpa ne vaan veivät toivottuun päämaaliin.



XXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet.


Koko edellisestä kertomuksesta käynee selville, että Pietarin
hallitus-suunta oli yleisesti vihattu. Knuutin tai kuoleman uhkaus
melkein joka ukaasissa olivat ne keinot, jotka saattoivat alamaiset
tottelemaan hänen käskyjänsä. Mutta miten oli käyvä hänen jälkeensä?
Oliko koko hänen elämäntyönsä häviävä hänen mukanaan? Tämä ajatus
saattoi tsaarin usein huolelliseksi ja alakuloiseksi. Kaikki riippui
siitä, oliko hänen onnistunut saada tarpeeksi puolenpitäjiä ja
samanmielisiä miehiä, jotka voisivat säilyttää ja kehittää hänen
alkamaansa suuntaa. Löytyi niitäkin, jotka olivat täydellisesti
vakuutettuina Pietarin muutoksien tarpeellisuudesta; mutta vähän
niitä oli. "Meidän hallitsijamme", sanoo eräs Pietarin ihailija,
"pyrkii vuorta ylös noin kymmenkunta henkilöä mukanaan, mutta vuorta
alas pyrkii miljoonia; miten on tämän asian käyvä?"

Ulkomaalaisia oli paljon Pietarin aikoina tullut Venäjälle; suuri osa
oli korkeissa viroissa. Ja nämät olivat luonnollisesti kaikki tsaarin
puolella, sillä hänen suosiostaan heidän koko asemansa riippui.
Sellaisia olivat nuo jo ennen mainitut Lefort ja Gordon; sellaisia
oli saksalainen Vinius, samoin Ostermann, joka, syntyänsä papin poika
Westfalissa, Venäjällä saavutti suuren arvon valtiomiehenä; hän oli
muun muassa tsaarin edustajana Ahvenan kongressissa ja Uudenkaupungin
rauhassa. Tsaari sanoi hänestä, ettei hän milloinkaan ollut virhettä
tehnyt diplomatiiassa. Ahvenan kongressissa oli myöskin toinen
ulkomaalainen Robert Bruce, skottlantilaista syntyperää; hän oli
sekä valtiomies että sotapäällikkö, ja teki paljon parannuksia
tykistössä. Bruce myöskin julkaisi ensimmäisen almanakan Venäjällä,
jonka tähden kansa rupesi pitämään häntä noitana ja tietäjänä,
Münnich on myöskin kuuluisa nimi jo näihin aikoihin ja seuraavinakin;
Saksasta oli hänkin Venäjälle siirtynyt; sotapäällikkönä ja
taitavana insinöörinä hän saavutti mainetta ja kohosi vihdoin
sotamarsalkaksi. Hän kehotti muun muassa Pietaria yhtymään Laatokan
kanavaa kaivamaan ja teki siihen suunnitelman. -- Näiden lisäksi
tavataan muitakin ulkomaalaisia, joiden toimi oli kyllä tärkeä
Venäjälle. Mutta ulkomaalaisiin ei voitu paljon turvautua, sillä
voitiinhan niistä pian päästä. Kansan raivo saattoi pian riistää
heidän henkensä tai karkottaa heidät maasta pois. Ja myöhemmin moni
niistä sellaisen lopun saikin. Sekä Ostermann että Münnich kuolivat
Siperiassa. Tärkeätä sen vuoksi oli, että itse Venäläisten joukossa,
oli länsieurooppalaisuuden ystäviä; niiden nojassa sen asema oli
vankempi. Ja tavataanpa sellaisiakin.

Ensimmäisen sijan näiden joukossa ansaitsee Aleksander Danilovitsch
Menschikov, josta jo edellisessä olemme usean kerran puhuneet.
Pietarin suosiosta kohosi tämä mies aivan köyhästä pojasta valtion
mahtavammaksi mieheksi tsaarin jälkeen. Ei suuri syntykään ollut
hänelle apuna, sillä hänen isänsä oli tallirenki. Pienenä poikana
myyskenteli Menschikov Moskoovan kaduilla nisuleivoksia; ja
sieltä hän joutui tsaarin luo. Miten tämä tapahtui, ei varmaan
tiedetä; paljon kertomuksia on siitä olemassa. Pietari, joka
aina oli liikkeellä, huomasi nähtävästi pojan erinomaisen älyn
ja sukkeluuden, otti hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän ja
huolellisen kasvatuksen. "Tyhmäpäinenkin", sanotaan tsaarin
sanoneen hänelle, "osaa nisuleivoksia myydä; teräväpäisiä miehiä
me tarvitsemme muuhun". Heti Menschikov pääsi tsaarin erinomaiseen
suosioon. Hänen tarkka älynsä kaikissa asioissa, hänen taitonsa,
sukkeluutensa, toimeliaisuutensa, kaunis muotonsa, kaikki ne olivat
omansa saattamaan hänet hallitsijansa ystävyyteen. Paremmin kuin
kukaan muu osasi hän mukaantua tsaarin oikullisen ja tulisen luonteen
mukaan. Pietari kohtelee ja puhuttelee häntä erityisellä hellyydellä,
vaikka hän toisinaan taas uhkaa häntä kovilla rangaistuksilla. Sillä
Menschikov teki itsensä syypääksi törkeihin vääryyksiin. Tsaari oli
antanut hänelle arvoja, virkoja ja rikkauksia; hän oli sotamarsalkka,
amiraali, ruhtinaan arvonimen hän oli saanut; hänellä oli palatsia
sekä Moskoovassa että Pietarissa; hän oli saanut suuria maatiluksia
ja tuhansia maaorjia niiden mukana; mutta sittekin hän hankki
itselleen vääryydellä lisää; ahneus ja tunnottomuus olivat hänen
huonot puolensa. Menschikov oli kolme kertaa syytetty tuollaisesta
vääryydestä ja tuomittu arvonsa ja virkansa menettäneeksi; mutta aina
sai hän armon tsaariltaan. Niinpä hän kolmannessa oikeusjutussa oli
syytettynä siitä, että hän oli anastanut muutamilta aatelismiehiltä,
jotka olivat hänen naapuriansa, 32,000 maaorjaa, vaikka hänellä jo
ennestään oli 200,000. Tsaari, sen kuultuaan, käski hänen antamaan
ne takaisin oikeille omistajilleen. Mutta eipä hän tahtonutkaan
niistä luopua. Hänen tilustensa hoitaja keksi sen keinon, että antoi
lahjottujen maamittarien mitata tilukset siten, että suurin osa
noista maaorjista jäi hänelle. Jonkun ajan kuluttua sai tsaari tämän
kuulla. Silloin Menschikov kääntyi ensin Pietarin puolison Katarinan
puoleen hänen välitystään pyytämään ja meni sitten tsaarin luo,
laski miekkansa ja kaikki kunnianmerkkinsä hänen eteensä, lausuen
samassa olevansa kelvoton niitä vastedes kantamaan. Tämä nöyryytys
sai Pietarin taas heltymään; niinkuin ennenkin otti hän Menschikovin
suuret ansiot vastapainoksi monille virheille ja hän sai armon,
arvonsa ja virkansa jälleen. "Menschikov on saava pahantekijän lopun;
ellei hän paranna itseänsä täytyy hänen menettää päänsä", sanoi
tsaari joskus kuultuaan hänen vääristä toimistaan, mutta henkensä hän
sai pitää, ainoastaan suuria rahasakkoja hän tuomittiin suorittamaan.
Pietarin kuolemaan asti oli hän tsaarin suosiossa ja seuraavalla
aikakaudella hän se oli, joka oikeastaan Venäjätä hallitsi; mutta v.
1730 hänen uransa päättyi. Vastapuolue syöksi hänet hallituksesta,
hän otettiin vangiksi ja Siperiassa hänen päivänsä päättyivät.

Pietarin hengenheimolaisista ja apumiehistä tahdomme vielä mainita
muutamia muitakin, vaikkapa eivät olekaan sellaista kuuluisuutta
saavuttaneet kuin Menschikov. Sellaisia oli eräs Neplujev,
jonka elämäkerta on kuvaava Pietarin aikuiselle Venäläiselle.
Kasvatuksensa sai Neplujev erään Ranskalaisen perustamassa koulussa
Moskoovassa. Tämän koulun 300:sta oppilaasta valittiin 20 etevintä,
jotka lähetettiin ulkomaille tietojansa jatkamaan. Neplujev oli
niiden joukossa. V. 1716 hän lähti matkalle; hän kulki Räävelissä,
Kööpenhaminassa, Hampurissa ja Amsterdamissa, jossa viime mainitussa
paikassa oli sangen paljon muitakin Venäläisiä. Niistä lähetettiin
27, joiden joukossa Neplujev, Venetsiaan oppimaan merimieheksi.
Jonkun aikaa täällä oltuaan, matkusti hän vielä Genua'an, Toulon'iin,
Cadiz'iin, jossa hän oli eräässä meriakatemiassa. Kotimaahan
palattuaan pääsi hän heti valtion palvelukseen, ollen ensin
lähettiläänä Konstantinoopelissa sekä sen jälkeen muissakin valtion
toimissa. Hän oli niin kiintynyt Pietariin ja hänen hallitukseensa,
että hän sanoo olleensa päivän tiedotonna, kun oli kuullut sanoman
hänen kuolemastaan.

Myöskin eräs Tatitschev-niminen venäläinen osotti suurta halua
oppimaan, monipuolisuutta harrastuksissa ja tavatonta kykyä. Hän
harrasti maatietoa, historiaa, osteli kirjoja matkoillaan, kulki
Uralin vuoristossa vuorikaivoksia katsomassa, kehotti talonpoikia
perustamaan kouluja; mutta hän oli myöskin mukana sodassa, oli
oppinut hyvästi Saksan kieltä, ja myöhemmin myöskin Ranskaa erään
kieliopin mukaan, jonka hän oli ostanut Ahvenan kongressin aikana,
sillä sielläkin hän oli kenraali Brucen kanssa. Sellaisia ne miehet
olivat, jotka täydellä todella tahtoivat tsaarin suuntaa kulkea.

Taitavina valtiomiehinä saavuttivat mainetta sellaiset miehet
kuin Tolstoj, Schafirov, Kurakin y.m. Ensin mainittu oli sangen
terävä-älyinen, mutta samassa juonikas ja joskus Pietarillekin
vastenmielinen. Niinpä kerrotaan tsaarin kerran eräissä pidoissa
nostaneen Tolstojn peruukin hänen päästään ja taputtaneen hänen
paljasta päätään lausuen: "Sinä pää! ellet olisi niin älykäs, olisin
aikaa sitten antanut sinut katkaista". Schafirov osotti älyänsä ja
taitoansa Pietarin vaikeassa asemassa Pruth-virran luona, ja oli
myöhemmin valtion varakansleri. Kurakin oli kauan aikaa Venäjän
lähettiläänä Hollannissa, Gregorius ja Vasilj Dolgorukij olivat
myöskin taitavia valtiomiehiä sekä monet muut. Mikael Galitsin,
meidän maamme historiassa tunnettu, oli taitava sotapäällikkö,
sivistynyt mies ja lempeä voitettuja kohtaan. Hän oli alusta alkaen
osallisena Pietarin sotapuuhissa, ensin Itämeren maakunnissa; Liesnan
luona hän vaikutti suuresti siihen että tappelu kääntyi Venäjän
eduksi; Pultavan taistelussa sekä sen jälkeen Suomessa oli hän
tsaariansa palvelemassa. Pietarin kuoltua hän oli vielä tärkeissä
viroissa. Monessa kohden Galitsin, vaikka länsimaisen sivistyksen
suosija, noudatti kuitenkin vanhoja tapoja; hän ei esimerkiksi
milloinkaan vanhemman veljensä läsnä ollessa asettunut istumaan. --
Vielä arvokkaampi asema Pietarin aikana sotalaitoksessa oli kreivi
Scheremetjevillä; hän oli ensimmäisiä voiton saajia Ruotsalaisista,
Pultavan tappelussa johti hän yhtä osaa joukoista. Jo ennen olemme
maininneet taitavasta raha-asioiden tuntijasta Kurbatovista,
Romodanovskista, joka julmuudellaan saavutti pahan maineen
Preobraschenskin prikaasin puheenjohtajana syytettyjä tuomittaissa.

Kirkon miesten joukossa oli ainoastaan harvoja, jotka hyväksyivät
tsaarin länsimaisia harrastuksia. Sellaiset joutuivat kaikki tsaarin
suosioon. Niistä oli kuuluisimpia eräs Dmitri, jonka Pietari kohotti
Rostovin metropoliitaksi. Hän koetti kohottaa -papiston sivistystä ja
oppia, kirjoitti itse monta teosta, ja puolusti tsaarin uudistuksia.
Niinpä oli hänen luoksensa kerran tullut kaksi kiihkoilijaa kysymään,
eikö olisi parempi leikkauttaa päätänsä pois kuin partaansa; tämän
johdosta Dmitri kysyi heiltä, kasvoiko pää vielä kun se oli katkaistu
niinkuin parta kasvoi. Parran-ajokysymyksen johdosta kirjotti hän
kirjasen "Ihmisen Jumalankaltaisuudesta", jossa hän koetti vastustaa
yleistä luuloa, että parranajolla ihmisestä Jumalan kuva häviäisi.
Kouluja hän myös ylläpiti omalla kustannuksellaan, joten hän
kuoli ihan köyhänä. -- Stephan Javorskista, joka tuli patriarkan
virantoimittajaksi viimeisen patriarkan Adrianin kuoltua, olemme, jo
edellisessä puhuneet. Ensin hän ylisteli Pietaria saarnoissaan, hän
kun oli suuri puhuja, mutta myöhemmin hän kääntyi toisaalle; yksin
Alekseita hän uskalsi ruveta puolustamaan. Javorskin vaikutus sen
vuoksi pian lakkasi, vaikkapa hän saikin olla korkeassa virassaan,
nimittäin pyhän synoodin puheenjohtajana.

Pietarin varsinainen suosija ja saman suunnan mies oli Teofan
Prokopovitsch. Hän oli sivistyneempi kuin muut kirkon miehet, oli
kulkenut useimmissa Euroopan maissa; etevänä opettajana oli hän
tunnettu Kievin yliopiston professorina, jonka rehtorinakin hän
oli. Uskonnon asioissa hän oli suvaitsevainen, joka Venäjällä
oli silloin harvinaista; hän ivasi esim. Italialaisia, koska
siellä protestantteja vainottiin. Hän puolusti vielä papiston
alistamista valtion alle, väittäen ettei kirkko ole mikään valtio
valtiossa j.n.e. Luonnollista on, että tällaisella miehellä oli
paljon vastustajia; häntä syytettiin esim. protestantiksi; mutta
tsaarin suosiossa hän pysyi ja usein kävi tsaari hänen luonaan
keskustelemassa kirkon ja uskonnon asioista. Yksissä neuvoin he
valmistivat n.s. "Hengellisen säädöksen", jossa ilmenee erinomaisen
vapaa ja ennakkoluuloista puhdas katsantotapa Venäjän kirkosta ja sen
papistosta sekä parannuksista, joita ne kaipaisivat. Koko hierarkia
eli papiston suuri valta, sanotaan tässä kirjoituksessa, johtuu
raakuudesta ja tietämättömyydestä, se kun vuosisatojen kuluessa ensin
alkuun päästyään oli kehittynyt. Munkkilaitos saa ankaran tuomion.
Pappien velvollisuuksia terotetaan kansan opettajina j.n.e., kaikki
on entisestä katsantotavasta poikkeavaa.

Pietarin apulaisiin saatamme myöskin lukea Katariinan, hänen toisen
puolisonsa, varsinkin koska tsaari itse usein arvostelee Katariinan
ansiot valtion eduksi sangen suuriksi. Katariinan elämän vaiheet ovat
harvinaiset todellisuudessa; ainoastaan saduissa sellaisia tavataan.
Liettualaisen talonpojan tyttärestä Venäjän keisarinnaksi kohoaminen
tuntuu satumaiselta, mutta sen taipaleen Katariina kuitenkin kulki.
-- Kotiseudultaan Liettuasta Katariina joutui ensin Liivinmaalle
erään papin kasvatiksi sekä sen jälkeen erään provasti Glückin luo
Marienburgin kaupungissa. Hänen kerrotaan täällä joutuneen v. 1702
naimisiinkin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa, mutta jo alussa
avioliitto purkaantui. Mies komennettiin sotaan ja Martta, (se oli
silloin hänen nimensä) joutui vangiksi, sillä 1702 sotamarsalkka
Scheremetjev valloitti Marienburgin kaupungin ja asukkaat otettiin
vangiksi. Kun kaupungin asukkaat kulki Scheremetjevin ohi, huomasi
hän kauniin naisen ja otti sen luokseen; se oli juuri tuo Martta.
Mutta Scheremetjev ei saanut häntä kauan luonaan pitää. Menschikov
nähdessään hänet, pyysi hänet omakseen ja saikin. Menschikovin
luona taas tapasi tsaari hänet ja pyysi, hänkin mieltyneenä hänen
kauneuteensa, hänet luokseen. Menschikov ei saattanut tätä kieltää,
vaikkei hän mielellään hänestä luopunut. Jo vuonna 1705 oli kaksi
tytärtä syntynyt tsaarille ja Martalle; ja sen jälkeen vasta
hän kääntyi kreikkalaiseen kirkkoon. Alkuaan hän näet oli ollut
katoolilainen, mutta oli saanut lutherilaisen kasvatuksen. Kreikan
uskoon kääntyessään hän sai nimekseen Katariina Alekseievna, sillä
Aleksei, Pietarin poika, oli kummina. Katariina oli usein tsaarin
mukana matkoilla tai sitten ahkerassa kirjevaihdossa hänen kanssaan;
tsaari ilmottaa hänelle toimistaan, voitoistaan y.m. Katariina
saattoi vähitellen kokonaan seurata valtion asioita. Luonteensa
puolesta hän soveltui hyvästi tsaarin kanssa. Hän tunsi tsaarin
tulisuuden ja osasi sitä hillitä; hänen iloisuutensa oli tsaarin
mieleen. Vihdoin v. 1711 palattuansa Turkin sodasta, jossa Katariina
oli mukana, vihitytti hän hänet itseensä, mutta vasta v. 1724 korotti
hän hänet kruunaamalla keisarinnaksi. Hän vetoaa tässä Katariinan
suuriin ansioihin varsinkin Turkkilaissodassa, sillä Katariinan
kekseliäisyyden kautta pääsi Venäjän armeija pelastumaan. Tällä
toimella hän tahtoi nähtävästi tehdä hänet kruununperilliseksi, sillä
jo v. 1722 hän oli säätänyt lain, jonka mukaan kukin hallitsija saisi
määrätä jälkeisensä. Pietari ei Katariinaa määrännyt, mutta hän se
oli lähinnä, ja hän nousikin Pietarin kuoltua Venäjän valtaistuimelle
sekä hallitsi kaksi vuotta.



XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema.


Olemme edellisissä luvuissa oppineet tuntemaan ne suuret reformit,
jotka Venäjällä muuttivat kaikki vanhat olot ja loivat siitä
eurooppalaisen valtion. Tämän saavuttaakseen Pietari oli taistellut
kaiken hallituksensa ajan joko ulkomaalaisia tai sisäisiä vihollisia
vastaan. Hän siirsi valtakunnan rajat entisistään, hän muutti
puvut, tavat, hallituksen, sotalaitoksen, seurustelutavat, koulut,
sanalla sanoen ei niitäkään vanhaa jäänyt. Ja ainoastaan noin
kolmessa vuosikymmenessä ne pantiin toimeen. Kaikki tämä tapahtui
vasten Venäjän kansan suuren enemmistön tahtoa. Venäjän kansa oli
kokonaan toisellainen kuin Pietari. Se oli hidasta, toimetonta,
Pietarissa taas oli eloa ja tointa suunnattomiin saakka; kansa
oli ennakkoluulojen ja taikauskon vallassa: tsaari taas kokonaan
niistä vapaa; kansa epäili ja vihasi kaikkea uutta, tsaari taas vaan
uutuutta halusi; kansa oli muotoihin ja kaavoihin piintynyt, tsaari
taas niistä välinpitämätön melkeinpä liiallisuuteen asti: kansa
pelkäsi ja kammoi Länsi-Euroopan yhteyttä, tsaari taas koetti kaikin
voimin siihen päästä. Mutta sama kansa oli kunnioituksen ja pelon
valtaama tsaariansa kohtaan; sitä kävi taivuttaminen, kuin lasta,
joka jättää oman mielihalunsa syrjään ja taipuu käskijän tahdon alle.

Ennenkun tämä kävi päinsä täytyi tsaarin esiintyä toisella tavalla
kuin hänen edeltäjänsä. Hän astui alas tuosta puolijumalan asemasta
Kremlin palatsista, jossa hänen esi-isänsä olivat olleet kansastaan
tietämättä. Pietari tuli kansansa joukkoon; hän opetti sitä toimeen
itse ensin oppimalla. Paljaat määräykset ja käskyt eivät hänestä
olleet tarpeeksi, ne kun usein ovat tehottomia; hän esiintyi itse
opettajana joka taholla ja joka alalla.

Pietari oli itse hyvä oppimaan; hänen sukkela älynsä keksi
helposti uuden asian, minkä hän oli nähnyt tai kuullut. Mutta
suuria suunnitelmia hän ei voinut luoda; hän vaan omisti lähinnä
olevan ja muodosti reforminsa sen mukaan. Siitä hajanaisuus ja
epäjohdonmukaisuus, mikä usein ilmestyy hänen määräyksissään ja
toimissaan.

Mutta tuskin kukaan hallitsija on niin eri aloilla työskennellyt
kuin Pietari. Hänellä oli ruumis, henki ja tahto alati toimessa;
ja alituinen toimi kehitti ja karkasi yhä enemmän hänen voimiansa.
Samaan aikaan hän kävi sotia ja järjesti sotajoukkoja, hän
johti linnojen piiritystä, rakensi kaupunkia, määräsi kanavia
kaivettaviksi, järjesti hallintoa, mutta sen ohessa suunnitteli hän
vieraskielisten kirjojen käännättämistä, valvoi itse työtä ja teki
parannuksia niihin. "On mahdotonta ajatella sitä miestä levossa,
sillä hän oli alituisesti toimessa. Hänessä levon tarpeettomuus
oli ääretön sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos hänellä ei
ollut sotajoukkoja harjoitettavana, taisteluja taisteltavana,
sotasuunnitelmia tehtävänä, petollisia ministeriä mestattavana
tai kanavia kaivettavana, niin puuhasi hän uusia rautakaivoksia
Tulaan tai Aunukseen, uusia rakennuksia tai katuja Pietariin,
tai purjehti hän Laatokan merta laivalla ja käsi ruorissa, tai
suunnitteli määräyksiä uusien verojen hankkimista varten, hallinnon
ja oikeuslaitoksen parantamista varten, tai toimitti hän jonkun
kirkon vihkimisen johdosta Tsarkoje-Selossa hurjia pitoja, joista ei
kukaan saanut lähteä pois, niin kauan kun järki oli päässä tallella".
Pietari nousi aamulla jo k:lo 4 ja ryhtyi heti valtion asioihin
käsiksi; k:lo 6 hän lähti amiraaliteetiin tai senatiin, ja koko
päivän hän oli toimessa hyvin lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta.
Kun hän ei valtion toimissa ollut, puuhaili hän sorvipenkillä,
puusepäntyössä tai pajassa, tai oli hän matemaatisia ja
luonnontieteellisiä koneita katselemassa, tehtaissa ja työpajoissa,
mutta ylipäänsä toimessa. Aikaa hän ei hukkaan päästänyt kulumaan.
Eikä kummaa, jos hän oli usein tyytymätön toisten töihin, sillä hän
moitti usein uutterimpiakin apumiehiään velttoudesta. Pietari vaati
toisilta samaa uutteruutta, väsymättömyyttä ja kestävyyttä, jota
hänellä itsellä oli.

Edellisestä esityksestä käynee myöskin selväksi, että Pietarin huomio
ja taipumus oli vaan kääntynyt käytännöllisiin asioihin ja toimiin,
joista hyötyä oli. Hän oli realisti. Sivistyksen ihanteellista
puolta hän ei täysin käsittänyt; ja jos hän jossakin kohdin osotti
ihaanteellisimmillekin seikoille arvoa antavansa, niinkuin esim.
tiedeakatemian perustamisessa ja taideteoksen hankkimisessa, oli se
etupäässä sentähden, että ne kuuluivat sivistyneeseen valtioon. Sillä
siinä kohden hän muutenkin oli liian pintapuolinen. Hän sanoi kyllä
itse, että ainoastaan oman kansansa ja maansa oloihin ja tarpeisiin
sovittamalla länsimaiden tapoja ja laitoksia tulisi omistaa, mutta
aina hän ei siinä oikeaan osannut. Missä hän huomasi hyvän laitoksen
ulkomailla, sen hän sellaisenaan lainasi muutoksia siihen tekemättä.
Niinpä virkakuntien ja hallinnon järjestämisessä oli Ruotsi
mallina; laivasto taas rakennettiin Hollannin mukaan ja Pietaria
rakennettaessa piti hän Amsterdamia kaavanaan.

Omassa yksityisessä elämässään Pietari esiintyi vaatimattomana.
Asuntona hänellä ei ollut komeita palatsia, vaatetuksessa hän oli
yksinkertainen ja ulkona liikkuessaan oli hänellä ajoneuvoina
tavallisesti kaksipyöräiset rattaat. Hänen ympärillään ei missäkään
ollut entistä yksinvaltiaan loistoa ja komeutta. Pietari oli sen
jättänyt, mutta sen sijaan äärettömässä työssä ja lujuudessa
valtaansa osottanut. Entisten tsaarien mielivaltaisuutta hänessäkin
vielä paljon tavataan. Kansaa ja sen omaisuutta hän piti oikeutenaan
määrätä, miten tahtoi. Hän oli tuima, tulinen ja silloin julma.
Hän saattoi omalla kädellään ryhtyä kurittamaan virkamiehiään,
sukulaisiaan ja ystäviäänkin. Kerrotaan, että hän sekä Menschikovia
että puolisoansa Katariinaa oli sauvallaan kurittanut. Hän ei
osannut luontoaan hillitä, kun asianhaarat olisivat vaatineet.
Hänen luonteessaan tavataan vielä itämaisen despootin oikullisuutta
ja julmuutta. Pietarin itsevaltius ei ilmaantunut samalla tavalla
kuin Ranskan Ludvig XIV:nen, siinä oli yhtä suuri ero kuin näiden
hallitsijoiden hovielämässä ja julkisessa esiintymisessä. Pietari
jätti Kremlin ja itämaalaisuuden, mutta yhdellä hyppäyksellä hän
ei saattanut Ranskan kehittynyttä hallitustapaa ja Versaillesin
hienoutta ja hovitapoja saada omistetuksi.

Samanlainen puolinaisuus länsimaisuuden ja itämaalaisuuden välillä
tulee näkyviin myöskin Pietarin huvituksissa. Hän ei osannut nauttia
länsimaisesta näytelmätaiteesta, ei hienommasta musiikista y.m.,
mutta sen sijaan sellaisesta, jotka lapsen mieltä viehättävät.
Olemme jo ennen maininneet, että hän rakasti ilotulituksia, joita
hän itsekin usein puuhasi. Samoin piti hän naurettavista ilveistä,
joissa hullunkurisuus esiintyy suurimmassa määrässä. Hänellä oli
joukko kääpiöitä, hovinarria, joita siihen aikaan muissakin hoveissa
pidettiin. Hän itse järjesti ilveilyjä ja pakotti usein valtion
korkeampia virkamiehiä esiintymään julkisesti ilveilyissä. Hän
itsekin otti niihin usein osaa. Kerran esim. tuli hän ystävänsä
Lefortin luo 24 kääpiötä mukanaan. Toisen kerran hän taas
järjesti erään hovinarrin hääpidot. Häävieraat kulkivat kaduilla
ajoneuvoissa, joiden eteen oli valjastettu eri eläimiä; yhdellä
oli pukki, toisella koira, kolmannella sika j.n.e.; vihittävällä
pariskunnalla oli niinimatoista tehdyt vaatteet, joiden päällä oli
kissan käpälillä koristettu liinakauhtana, oljista tehdyt saappaat
jalassa, rotannahasta valmistetut hansikkaat kädessä, oljista
punotut saappaat jalassa. Kerran hän pakotti entisen opettajansa,
Sotovin, 70-vuotiaan ukon, naimisiin erään yhtä vanhan vaimon kanssa,
saadakseen ilvenäytäntöä hääpidoissa toimittaa. Mielellään hän ivasi
paavia ja hänen kardinaaliansa. Tämänkaltaiset olivat Pietarin huvit.
-- Suuret juomingit olivat näiden yhteydessä. Varsinkin alkuaikoina
olivat tsaarin pidot hurjia; eri seurapiiri tähän kuului, väliin
100--200 henkeä, ja jokaisen täytyi juoda itsensä tunnottomaksi asti.
Siinä oli korkeampia virkamiehiä, hänen ystäviänsä kuten Lefort,
ja kerrotaanpa Pietarin pakottaneen nuoria naisiakin juomaan siksi
kun tulivat päihinsä. Pietari oli tässä niinkuin muissakin kohdin
himojensa vallassa. Että tämä oli hänellä tärkeä ja mieliasia,
osottaa se, että kirjevaihdossa hänen ja hänen läheistensä ystäviensä
kesken usein puhutaan pidoista, viinalajeista, tai "Ivaschka
Chmelnitskijstä", jolla Venäläiset viinan jumalata kutsuvat. Tätä
hurjaa elämää hänen voimansa sietivät, eikä muut työt koskaan niiden
kautta jääneet syrjään. Viimeisinä vuosina pidot kuitenkin tulivat
siistimmiksi, ylenjuominen ei ollut pakollinen eikä niin tavallinen
kuin ennen.

Pietarilla ei vankkaa ruumista milloinkaan ollut, ja hänen elämän
tapansa vielä sitä heikonsivat; usein hän oli sairas, niinkin
kovasti, että hänen kuolemaansa pelättiin. Usein hän kuumetaudistaan
oli parantunut, mutta vihdoin se vei hänet tuonelaan. Myöhään
syksyllä 1724 huomasi hän lähellä Pietaria, että muutamat sotamiehet
olivat veneellään vaarassa. Tapansa mukaan meni hän auttamaan;
kylmässä vedessä hän vilustui, sairastui ja Tammikuun 28 p. 1725 hän
heitti henkensä.

       *       *       *       *       *

Siten päättyi tämän merkillisen hallitsijan elämä. Pietarin
hallitus oli tärkeä ajanvaihe Venäjän historiassa. Venäjä oli vielä
itämaalaisuuden valtaamana, kun Pietari ryhtyi sen oloja johtamaan.
Länsimaisen sivistyksen ensimmäiset oraat olivat kyllä nousemassa,
mutta hän saattoi sen äärettömän suuren askeleen eteenpäin
länsimaisuutta kohti. Luonnollisesti se ei täysin onnistunut, sillä
mahdotonta oli tasottaa vuosisatojen kehittämä sivistys, josta
Venäjä, oli jäljellä; eikä hän itsekään päässyt eurooppalaiseksi
täysin kehittymään; hän oli samoin kuin hänen kansansa molempien
ajanjaksojen välillä. Paljon oli puutteellista, pintapuolista, ja
osaksi hyödytöntäkin hänen toimissaan; mutta hän oli oikean suunnan
raivannut vankaksi seuraajilleen jatkettavaksi. Hän laski pohjan
ja perustuksen Venäjän nykyiselle mahtavuudelle ja sentähden hänen
kansansa hänelle "Suuren" nimen on antanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pietari Suuri - Venäjän ensimmäinen keisari" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.